KIINALAIS-TYTTÖ.

Kertonut

Johannes Wilda

Kapteeni Dethlevsen nyökäytti päätään vaimolleen.

"Kertomusta Kuli-tytöstä siis tahtoisitte kuulla? Ei se, lapseni, ole naurattava, mutta olkoon menneeksi."

Pieni seurue, jolle kapteeni näin lausui, istui kuutamolla kapteeni Dethlevsenin puutarhamajassa Elben raanalla. Vastapuolinen ranta oli ihmeellisessä kuutamon hohteessa, tuo leveä virta läikkyi, purjeita näkyi siellä täällä hiljaisesti liukuvan, joskus myös joku höyrylaiva.

Kapteeni nojautui tuolilleen ja alkoi:

Olin silloin neljänkolmatta vuoden ikäinen, toisena perämiehenä englantilaisella "Churukka"-laivalla. "Churukka" kulki espanjalaisella lipulla Makaon ja Havannan välillä. Se oli melkoisen suuri laiva ja kuljetti "Kuleja."

Kuten tiedätte, kutsutaan Kuleiksi päivätyöväkeä, joita Europalaiset palkkaavat itä-Aasiasta, varsinkin Itä-intiasta ja Kiinasta. Sittenkuin Englanti alusmailtaan poisti orjakaupan, tuli tavaksi viedä näitä "KuIeja" neekerien sijalle sokuriviljelyksille, vuorityöhön, rautatierakennuksiin ynnä muuhun. Ne eivät olleet paljo orjia paremmat; heitä tosin pestattiin välipuheilla, mutta heitä kohtaan harjoitettiin paljo petosta ja vääryyttä, jopa suoranaista väkivaltaakin.

Ei ole siis kummeksittava, että matkalla ryhdyttiin monenmoisiin varokeinoihin tuota elävää lastia vastaan.

Sillä matkalla, josta minä nyt kerron, oli meillä kuljetettavana muutama sata kiinalaista Kulia vaimoineen. Laivan välikansi oli lujalla rauta-aidalla rajoitettu. Aidan ulkopuolella oli suoja, jossa meidän pyssymme ja miekkamme säilytettiin, ja sen edustalla piti alati ladatulla pyssyllä varustettu matruusi vahtia, ollaksensa turvana, jos kenellä laivaväestä oli jotakin tehtävää välikannella.

Matkamme sujui nopeasti eteenpäin. Olimme olleet jo useampia viikkoja merellä, ja Kulit tulivat olosuhteiden mukaan varsia hyvin toimeen. Me hankimme heille raitista ilmaa ja hyvää ravintoa sekä kohtelimme heitä hyvästi. Tosin ei heidän elämänsä mitään kadehdittavaa ollut, mutta semmoiseenhan he ovat tottuneet kotimaassaankin.

He viihtyivät hyvällä säällä varsin hyvin, soittelivat ja panivat toimeen pilanäytöksiä. Minä mielelläni oleskelin heidän pakeillaan huolimatta tuosta kaikille europalaisille vastenmielisestä kiinalais-hajusta. Myös koettelin joskus niiden kanssa, jotka etukannella kävivät raitista ilmaa nauttimassa, saada aikaan keskustelua liikkeillä ja englanninkieltä solkaten. Ja tunnustan, että minulla tähän oli eräs erityisempikin syy.

Huomasin heidän joukossaan erään nuoren tytön. Kuli-naiset ovat tavallisesti rumia, ainakin meikäläisten mielestä, mutta tällä tytöllä oli kauniit mustat silmät, joiden alakuloinen katse näytti seuraavan minua lakkaamatta. Se ei voinut olla vaikuttamatta minuun. Meidän välillemme syntyi jonkinmoinen molemmin-puolinen mieltymyksen side; ymmärsimme toisiamme, vaikka emme osanneet toistemme kieltäkään.

Meillä oli laivan etukeulan puolelle sijoitettuna eräs näppärä, mutta raakamainen laivamies. Hänen nimensä oli Sievert. Laivan kantta pestessään joutui hän riitaan erään Kulin kanssa, joka ei ajoissa väistynyt hänen tieltään, ja löi tältä raukalta silmän puhki.

Aasialaiset tottelevat mielellään, jos heille vaan osoitetaan oikeutta. Mutta törkeätä vääryyttä he eivät suvaitse, vaan panevat henkensäkin alttiiksi kostaaksensa.

Sievert'in raaka teko tuotti meille kaikille mitä katkerimpia hedelmiä.

Hänen ei olisi pitänyt enää yksinänsä mennä välikannelle. Hehkuvan vihaisia silmäyksiä luotiin häneen joka taholta. Mutta hän ei pitänyt niistä väliä. Eräänä päivänä, kun minun juuri piti astua ensimmäisen perämiehen sijalle vahdinpitoon, kuului välikannelta kolkkoa meteliä.

Minä riensin sinne. Sain selville, että Sievert oli taas ilmaa varokeinoja mennyt sinne; hänet oli otettu kiinni ja viety pois näkyvistä, eikä tuo raivoisa joukko suostunut häntä takaisin antamaan.

Kapteeni seisoi jo kivääri kädessä rautaisen ristikkoaidan edessä. Kun huomattiin, että Kulit olivat varustetut veitsillä, jotka he jollakin selittämättömällä tavalla olivat onnistuneet tuomaan mukanansa laivaan, emme me harvalukuiset miehet uskaltaneet heidän luoksensa tunkeutua ja siten panna alttiiksi henkeämme ja koko laivan kohtaloa.

Kapteeni tahtoi vielä välttää verenvuodatusta. Hän käski panna paloruiskun kuntoon, ja pian räiskyi vesi tuon raivoavan joukon keskuudessa. Mutta siitä ei ollut apua. Kun heitä kehoitettiin tottelemaan, kuului heidän joukostaan vaan englanninkielisiä uhkauslauseita: "Ei, ei! — hänet tapamme! — teidät tapamme! — kuolemme kaikin yhdessä!"

"Ampukaa!" komensi kapteeni, ja meidän oli pakko tähdätä Kuleihin. Syntyi hirveä tuskan huuto, ja kun ruudinsavu hälveni, huomasimme, kuinka nuo ihmiset täydellisessä sekasorrossa koettivat kätkeytyä välikannen pimeimpiin loukkoihin.

"Eteenpäin!" komensi kapteeni. Kuusi meistä tunkeutui nyt aseilla hyvin varustettuina välikannelle; toiset jäivät pyssyineen ristikon ulkopuolelle. Eräästä nurkasta vielä välkkyi veitsiä; sapelin-iskuilla vastattiin niihin meikäläisten puolelta. Minäkin olin huumautunut ja löin kerran sapelilla. Kuului kimakka parahdus! Minun lyöntini oli sattunut naiseen, joka syöksyi minun polviani vasten juuri sillä hetkellä, jolloin minun piti lyödä miestä, joka uhkasi minua veitsellä.

Nainen, jota minun iskuni oli kohdannut, oli — ennen mainittu Kuli-tyttö!

Vähitellen saimme nuo kapinalliset kukistetuiksi ja aseet heiltä pois. Sievert'in ruumiin löysimme eräästä nurkasta hirveästi raadeltuna. Taistelussa oli noin kymmenen Kulia menettänyt henkensä, ja yhtä monta oli haavoitettu. Näiden joukossa oli myös minun Kuli-tyttöni. Minä olin hyvin masentuneena. Vasta sitten vähän rauhoituin, kun huomattiin, että isku oli halkaissut ainoastaan hänen otsanahkansa.

Kuusi Kulia oli vangittu veitset käsissä; muut olivat ajoissa heittäneet veitsensä pois, joten ei enää käynyt päinsä saada selvää, keillä kaikilla sellainen ase oli ollut. Nuo kuusi pantiin rautoihin. Muille ei tehty sen enempää, olihan "tavara" säästettävä. Tosin rajoitettiin heidän vapautensa suuresti, ja sen lisäksi vähennettiin toisinaan heidän riisi- ja vesiannoksiansa. Kun heidän ruoka-annoksensa eivät sitäkään ennen olleet varsin runsaita, ymmärsivät Kulit, että heitä nyt tahdottiin masentaa nälällä, ja se teki heidän vihansa meitä kohtaan vielä katkerammaksi.

Nyt alkoi hyvin levoton aika; en tahtoisi toiste enää sellaista elää.

Mustasilmäistä kiinalaistyttöä sain tuskin ollenkaan enää nähdä; Kulit eivät tulleet kannelle, emmekä me taas uskaltaneet mennä heidän luoksensa. Sitäpaitsi ajattelin minä, että tyttö nyt vihaisi minua ja että hän siitäkin syystä pysyi näkymättömissä.

Kahdeksan vuorokautta myöhemmin — oli kaunis kuutamoyö, niinkuin nytkin, ja lähenimme jo Kap-kaupunkia — olin minä kannella vahtina.

Oli ollut myrsky; kaikki nukkuivat väsyneinä.

Minä nojauduin erästä tukipuuta vasten ja uneksin. Uneksin kodista; ja tunnustan, että kiinalaistyttökin usein oli ajatuksissani.

Yht'äkkiä tunnen käryä nenässäni. Säikähtyneenä havahduin unelmistani ja hengitin ilmaa sieramiini. Olisikohan keittiössä rasvaa jotenkin päässyt palamaan?

Haistelin ilmaa vielä pari kertaa. En tuntenut enää hajua. Ehkäpä oli minun nenänikin uneksinut.

"Viimeinkin!" ajattelin itsekseni haukotellen ja haukotellen, kun näin ensimäisen perämiehen nousevan kajuutan portaita ylös. Aika oli jo yli puoliyön, ja minä ikävöin lepoa.

"Mitä uutta?" kysyi hän.

"Ei mitään. Suunta lounaan ja lännen välinen", vastasin minä.

"Onko välikannellakin kaikki ollut rauhallista?" kysyi hän viitaten päällään sinne päin.

"Aivan hiljaista!" lausuin minä.

"Kiitos", sanoi hän. Minä läksin astumaan kannelta alas.

Olin juuri astumaisillani kammiooni, mutta silloin juolahti mieleeni käydä vielä kerran tarkastamassa ristikkoaidan luona. Silloin oli näet sinne aina sijoitettuna aseellinen mies, joka piti vahtia yötä ja päivää. Minä tiesin, että se merimies, joka sinne tällä kertaa oli määrättynä, oli kyllä muuten kelpo poika, mutta hyvin taipuvainen nukahtamaan. "On parasta, että käyn häntä vähäsen herkistämässä, jotta hän ei joutuisi ensimmäisen perämiehen kanssa huonoihin väleihin", puhelin minä itsekseni.

Menin siis asehuoneelle päin. Aivan oikein, siellä istui tuo kunnon Norjalainen kivääri-arkun päällä ja kuorsasi. Minä ensi työkseni sopivalla tavalla vähän virkistin häntä. Sitten nojauduin rautaristikkoa vasten ja tähtäilin välikannelle, jota ulkopuolella olevien lyhtyjen valo hyvin himmeästi valaisi. Sieltä tunkeutui vastaani sanomattoman tukehduttava katku. Se ei tosin suuresti enää haitannut minua; olin siihen jo vähitellen tottunut.

Koko Kuli-seurue näytti nukkuvan, ja kuitenkin tuntui minusta siltä, kuin olisi jonkinmoinen hiljaisesti vavahteleva liike käynyt koko tuon joukon lävitse; aivan sellainen kuin mullassa, jonka alla myyrä rupeaa liikkumaan.

Olin jo kääntymäisilläni pois, mutta silloin tunsin, että jokin vienosti ja nopeasti kosketti alaspäin riippuvaan käteeni.

Katsoin tarkasti ristikon sisäpuoleista vierustaa. Himmeässä valossa näin minä sidotun otsan, jonka alta kaksi tuttua silmää loisti kummallisella tavalla: saatoin lukea, niistä tuskaa ja lempeä. — Kuli-tyttö oli siis edessäni.

Hän teki salamannopean liikkeen käsivarrellaan, ja silloin putosi minun jalkojeni eteen pieni esine. Sen jälkeen katosi hän ristikon luota välikannen pimeyteen!

Vaistomaisesti tunsin minä nyt, että tyttö sapeliniskusta huolimatta tunsi myötätuntoisuutta minua kohtaan ja että hän oli tahtonut antaa minulle jonkun varoittavan merkin. Minä odotin vielä hetkisen, sitten kumarruin ikäänkuin sattumalta alaspäin, ja läksin sen jälkeen, tuo pieni esine kädessäni, takaisin kajuutta-käytävään ja kammiooni, jossa heti sytytin tulen.

Esine, jonka olin tuonut mukanani, oli palanen punaista kangasta. Minä käärin sen auki, ja sen sisältä putosi — tulitikku.

Minä pelkäsin saavani halvauksen. Mistä ihmeestä olivat Kulit saaneet sytytys-aineita, ja mitä oli tekeillä?!

Ei ollut aikaa siekailla, juoksin heti kapteenin luo, herätin hänet ja näytin hänelle tulitikun.

"Ne heittiöt aikovat sytyttää laivan tuleen", sanoi hän käheällä äänellä; "kunhan eivät olisi jo sitä tehneet!"

Nyt muistui minun mieleeni tuo omituinen käry, jota olin kannella vahdissa ollessani ollut tuntevinani. Tuskia olin tämän hänelle maininnut, niin syöksyi hän samassa ulos kajuutasta.

"Olkaa hiljaa, perämies, ett'ei kukaan kuule meitä. Tulkaa mukanani!"

Me hiivimme etukannelle. Sen katoksen alla tuntui aivan selvästi palaneen käryä. Ett'ei se vielä laivan peräpuolelle tuntunut, riippui tuulen suunnasta. Myöskään etukeula-tähtäilijä, joka oli katoksen päällä, ankkuri-laitoksen vieressä, ei vielä huomannut mitään, koska hän hengitti raikasta ulko-ilmaa.

"Laivassa on tulta", kuiskasi kapteeni käheästi. Ja vaikka se oli minulle jo muutenkin varma asia, tunsin kuitenkin, kapteenin sanat kuullessani, kylmien väristysten karmivan selkärankaani.

"Olen niin varma siitä, kuin omasta nimestäni, että niillä on aikomus tehdä yht'aikaa rynnäkkö meidän kimppuumme, teurastaa meidät ja sitten pelastaa itsensä veneillä. Herättäkää väki hiljaisesti kojuistaan — ja sitten joka mies alas asehuoneelle! Jokainen ottakoon niin nopeasti kuin mahdollista pyssyn ja pankoon sen ampumakuntoon."

Ryhdyin siis väkeä herättämään. Ei ollut helppo asia saada heitä hiljaisesti liikkumaan kojuistaan ulos ja selvittää heille, mistä oli kysymys.

Kapteeni itse oli herättänyt upseerit. Hetken kuluttua olimme kaikki, vahteja lukuunottamatta, kokoontuneet välikannelle johtavan aukon eteen. Komentosanan kuultuaan syöksyivät nyt kaikki asekomeroon ja tuossa tuokiossa oli jo noin kaksikymmentä pyssyä ojennettuina ristikon lävitse Kuleja kohden.

"Valoa tänne", huusi kapteeni. Ylhäältä tuotiin lyhtyjä.

Miten oikea kapteenin arvelu oli, osoitti heti se huomiomme, että tuo raskas rauta-aita oli siinä määrässä irroitettu puisista liitoskohdistaan, että se olisi helposti antanut myöten, jos suurempi ihmisjoukko olisi kovalla voimalla tehnyt ryntäyksen sitä vastaan.

Kulit joutuivat nyt aivan pois suunniltaan. Heidän aikomuksensa oli nähtävästi ollut saattaa meidät tulen vaaran kautta häiriöön ja silloin kaataa rauta-aita kumoon ja anastaa itselleen aseet. Mutta tämä aikomus oli nyt aivan odottamatta tullut estetyksi. Heidän raivoonsa yhtyi pelko siitä, miten heille itselle kävisi. Syntyi huuto ja melske, monta vertaa kamalampi, kuin ensimmäisessä kapinassa, mutta pyssynpiippujen eteen muodostui tyhjä puoliympyrä, johon ei kukaan Kuleista uskaltanut astua.

Kun kapteeni huomasi päässeensä kapinan valtiaaksi, jätti hän komennon ensimmäiselle perämiehelle ja kiirehti minun ja kirvesmiehen kanssa etukeulalle. Laskeuduimme kannelta erään luukun kautta alas. Palaneen käry oli täällä jo aivan sietämätön. Särettyämme yhden seinän, syöksyi sen takaa niin paksu savupilvi vastaamme, että meidän täytyi palata takaisin. "Churukka" oli tulen vallassa jo paljo suuremmassa määrässä kuin olimme osanneet aavistaakaan.

Nuo kostonhimoiset Kulit olivat välikannelta tehneet aukon suorastaan lastihuoneeseen, jossa oli öljyä, lampunsydämiä, tappuroita, väkiviinaa ja rasva-astioita.

Kaikki voimat, mitä vaan oli käytettävissä, määrättiin nyt sammutustyöhön; tuotiinpa esiin muutamia kulejakin, joiden täytyi auttaa hiekan ja veden kantamisessa sammutuspaikalle. Oli onni, että tuuli puhalsi takaapäin; saatoimme siten yhä edelleen purjehtia ja pysyä suunnassamme, joten se toivo, että saisimme tavata muita laivoja, hetki hetkeltä meissä lisääntyi.

Mutta sammuttamisesta ei tullut juuri mitään. Tuli oli jo meitä voimakkaampi, emmekä päässeet miltään puolelta oikein sen pesäpaikkaan. Savu työntäytyi yhä mustempana ja paksumpana ulos lastihuoneesta.

Nyt olivat Kulit aivan kesyjä ja lannistettuja. Kuinka tuli oli sytytetty ja kuka sen oli sytyttänyt, siitä he eivät antaneet tietoa; tyttökin, joka oli meidän pelastajamme, ei ollut laisinkaan ymmärtävinänsä meidän kysymyksiämme. Mykkänä katseli hän yhä edelleen minua suurilla, tummilla silmillään, ja ainoastaan kerran, kun minä kädelläni kiitollisuudesta silitin hänen poskeansa, näkyi noissa vakaissa tummissa silmissä hetkellinen loisto.

Tällä julkisella suosionosoituksella en minä nähtävästi tehnyt hänelle mitään hyvää-työtä; minä huomasin yhä, kuinka hänen kansalaisensa välttivät häntä. Sen vuoksi päätin minä pitää huolta hänen turvallisuudestaan ja tulevaisuudestaan, jos meidän suotaisiin päästä hengissä tästä pulasta; olihan se aivan epäilemätöntä, että hänen kansalaisensa eivät jättäisi häntä pettäjänä rankaisematta. Mitä muuten tulipalon sytyttämiseen tulee, oli meistä nyt aivan varmaa, että siihen käytetyt tulitikut olivat saadut ainoastaan tuon murhatun Sievert'in taskusta.

Ja "Churukka" paloi edelleen. Kulit oli viety takakannelle ja heitä vartioitiin siellä. Etupuolella suljettiin tiviisti kaikki luukut laivan sisuksissa raivoavan tulen tukehuttamiseksi; ainoastaan raoista tihkuva savu sekä yhä lisääntyvä kuumuus ja käry ilmaisivat tuon hävittävän elementin edistymistä.

Aurinko nousi, kulki puoleensa ja oli taas laskeutumassa. Koko laivan väestö, yksin Kulitkin, olivat aivan hiljaa. Me kuljimme eteenpäin huimaavalla vauhdilla. Jokainen purjeenpalanen, mitä vaan voitiin tuulen alaiseksi levittää, oli pingotettuna.

Kun aurinko laskeutui, leimahtivat etukannen luukuista ensimmäiset liekit esiin.

Kapteeni oli käskenyt varustamaan kaikki veneet kuntoon. Päällikkyys ja miehistö, koneet ja ruokavarat, kaikki oli jo edeltäpäin veneiden kesken jaettuna.

Mutta mihin olivat kaikki Kulit pantavat?

Heitä varten ei oltu meidän laivassamme, sen enemmän kuin muissakaan laivoissa, jotka kuljettavat ihmisiä "lastinaan", tehty minkäänlaisia varustuksia. Kapteeni ohjasi heitä omin päinsä astioista ja riu'uista sitomaan lauttoja, mutta sitä työtä tekivät he hyvin hitaasti ja välinpitämättömästi.

Tänä yönä ei näkynyt kuutakaan, vaan täysi pimeys vallitsi. Aallot myös kävivät jotenkin korkealla. Niiden vaahtoiset harjat näyttivät kuin olisivat ne olleet aaveita. Ajateltiin myös hai-kaloja, jotka tuolla alhaalla syvyydessä väijyilivät.

Kello kymmenen tienoissa nousivat kamalan korkeat liekit ylös etumaston luota, ja pitkiä aikoja ei kulunut, ennenkuin koko masto paloi loimottavana, liekkejä levittävänä soihtuna. Kuumuus sai ilman yhä kiivaampaan liikkeeseen; kun köydet olivat palaneet poikki, putoilivat maston palaset räiskyen kannelle. Se oli suurenmoinen ja hirvittävä näytelmä.

Laiva ei enää oikein totellut peräsintä. Sen vuoksi antoi kapteeni koota muiden mastojen purjeet ja käski laskemaan veneet ja lautat mereen.

Kun laiva ei ollut enää liikkeessä, täytyi pitää kovaa kiirettä, sillä oli peljättävissä, että nuo tukemattomat mastot laivanrungon levottomasti keikkuessa millä hetkellä tahansa saattaisivat kaatua.

Taikka kaikki nyt syöksyivät kiireen kaupalla veneisiin, ei kukaan menettänyt kuitenkaan malttiansa, vaan veneet säilyivät kaatumatta.

Kulien naiset olivat jaetut kunkin veneen osalle. Yksi veneistä oli minun päällikkyyteni alaisena, ja minä tahdoin siihen saada Kuli-tytön. Mutta minä en häntä nähnyt; koetin tyynnyttää itseäni sillä arvelulla, että hän ehkä oli joutunut ensimmäisen perämiehen johdettavaan suureen veneeseen, joka jo liikkui ulompana.

Kuli-miehet käyttäytyivät kuin hurjat, huomattuaan, että heidän täytyi turvautua pääasiallisesti vaan lauttoihin ja että heidät erotettiin naisista. Mutta viimein pakotti kuumuus heidät laskeutumaan lautoille. Sillä välin olivat liekit tarttuneet suurmastoonkin; ne tunkeutuivat ulos myöskin laivan kylkiluukuista, ja silminnähtävästi oli laivaan tullut iso reikä, koska sen keulapuoli vaipui syvälle veteen.

Hirveän korkea savupatsas nousi ylös punertavia pilviä kohden; ja ylt'ympärillä oli meri veripunainen — niin ainakin näytti meistä.

Kaksi veneistä oli jo liikkunut ulommaksi, ainoastaan kapteeni ja minä pysyttelimme vielä veneinemme laivan läheisyydessä. Hän ei voinut vielä "Churukasta" luopua, ja tahtoi hänkin, samoin kuin minäkin, nähtävästi tarkastaa, miten lautoille kävisi.

Oli kerrassaan omituista näytelmää tuo lauttojen mylleröiminen punertavalla merenpinnalla. Tulen punaamat Kulit raivosivat niillä ja pudistelivat uhkaavina nyrkkejään meitä kohden. Jos ne olisivat päässeet meidän veneisiimme käsiksi, olisi hukka meidät perinyt.

Silloin kuului yht'äkkiä rasahdus, joka tunki luiden ja ytimien lävitse: etumaston tyvi ja suurmasto kaatuivat; ja siinä valtavassa liekissä, mikä siitä syntyi, näin minä jotakin sellaista, mikä melkein jäädytti veren suonissani. "Churukan" kannella oli vielä ihmisiä! "Soutakaa — soutakaa!" huusin minä miehilleni ja suuntasin venettä jälleen laivan rungon luo.

Mutta kun olimme päässeet sitä lähelle, eivät miehet tahtoneet likemmäksi soutaa, ja minun täytyi heidän tähtensä luopua yrityksestäni, vaikka olisin mielelläni hypännyt mereen voidakseni tuoda alas hänet, joka seisoi tuolla ylhäällä kannella.

Tosin olisi se ollut mahdotonta, suoraa järjettömyyttä.

Niin, tuolla ylhäällä peräkannella seisoi minun Kulityttöni, ja liekit valaisivat hänen kasvojansa. Hän ei ollut yksinään, pari pirullisesti irvistelevää miestä oli hänen vieressään. Noiden hirviöitten ei olisi tarvinnut niin lujasti pitää häntä käsivarsista kiinni, sillä eihän hän tehnyt vähääkään vastarintaa; olin näkevinäni hänen tummissa silmissään saman ilmauksen, kuin edellisenä päivänä, jolloin silitin häntä poskelle.

Minä huusin sinnepäin, mitä lienen huutanutkaan, ja vastaukseksi kuului sieltä valittava ääni. Mihin epätoivon tekoihin minä tuskassani ja vihassani vielä mahdollisesti olisin ryhtynyt, en osaa sanoa, mutta juuri tällä hetkellä kirkasivat naiset minun veneessäni, ja miehistö huudahti kauhusta. "Takaisin, takaisin!" huusivat he ja soutivat voimansa takaa pois laivan äärestä.

Tuskin olimme päässeet pois sen läheisyydestä, niin etukeula vaipui sihisten syvyyteen ja peräpuoli nousi melkein kohtisuoraan ylös; ja sitten työntäytyi "Churukka" äkillisellä tempauksella alaspäin, ja meri umpeutui sen ylitse. Meillä oli täysi työ päästä irti sen pyörteestä.

Minä vaadin, että me vielä vähän aikaa etsisimme sillä kohdalla, missä syvyys oli "Churukan" niellyt. Mutta emme löytäneet mitään; synkät kuohupäiset aallot vaan siinä niinkuin muuallakin nousivat ja vaipuivat.

Velvollisuus vaati minut nyt poistumaan tuolta surulliselta paikalta. —

Kaksi päivää pysyttelimme vaivoin toistemme läheisyydessä; kolmantena päivänä pääsimme kaikki erääseen Austraaliasta Kap-kaupunkiin menevään höyrylaivaan. Lautoilla olevista Kuleistakin tuli jommoinenkin joukko pelastetuksi. Mutta enimmät heistä oli kuitenkin meri nielaissut noilta hataroilta aluksilta.

Havannan meri-oikeus vapautti kapteenin kaikesta tämän onnettomuuden edesvastauksesta.

Minä palkkauduin erääseen saksalaiseen laivaan, joka lähti Bremeniin. Mihinkään Kuli-laivaan en tuon hirveän tapahtuman jälkeen enää milloinkaan ole tarjoutunut, vaikka kuukausipalkat niissä ovatkin hyvin korkeat. Sain kylläni yhdestä kerrasta, ja tuon poloisen, minun edestäni kuolleen kiinalais-tytön silmät seurasivat minua vielä monet vuodet unissani.

Kapteeni Dethlevsen vaikeni. Hänen vieraansakin katselivat hiljaisina kuutamossa välkkyvää Elbeä, ikäänkuin "Churukka" ja Kuli-tyttö vielä kerran siellä olisivat vaipumassa syvyyteen.

Mutta rouva Dethlevsen oli tarttunut miehensä käteen ja silitteli sitä hellästi.