ESIPUHE. (continued 5)

Joukko uusia eunukkeja on tullut vaimolaan, missä he piirittävät meitä yöt ja päivät. Heidän teeskennelty tai todellinen epäluulonsa keskeyttää lakkaamatta unemme. Minua lohduttaa vain se tietoisuus, ettei tätä tällaista kestä kauan ja että nämä tuskat päättyvät elämäni mukana. Ja se ei tule olemaan pitkä, julma Usbek! Minä en ole antava Sinulle aikaa lopettaa kaikkia näitä häpäiseviä loukkauksia.

Ispahanin palatsissa, 2 p. Maharram-kuuta v. 1720.

157. kirje.

Zachi kirjoittaa Usbekille Pariisiin.

Oi taivas! Raakalainen on loukannut minua jo rankaisutavallaan! Hän on tuominnut minulle kurituksen, joka alkaa kauhistuttamalla kainoutta, kurituksen, jonka tuottama nöyryytys on rajaton, kurituksen, joka palauttaa ihmisen niin sanoakseni takaisin lapsuuteen.

Sieluni, joka ensin masentui kokonaan häpeän painosta, tuli jälleen tuntoihinsa ja alkoi raivostua, kun huutoni kaiuttivat asuntoni holveja. Minun kuultiin anovan armoa ihmisistä kurjimmalta ja vetoavan hänen sääliinsä sitä mukaa mitä armottomammaksi hän kävi.

Siitä ajasta alkaen hänen julkea ja orjamainen sielunsa on noussut minun sieluni murheeksi. Hänen läsnäolonsa, hänen katseensa, hänen sanansa, kaikki onnettomuudet rasittavat minua. Kun olen yksin, on minulla ainakin lohdutuksenani kyynelöiminen. Mutta kun hän ilmestyy näkyviini, valtaa minut raivo. Huomaan sen voittamattomaksi ja vaivun epätoivoon.

Se tiikeri uskaltaa sanoa Sinua kaikkien näiden raakamaisuuksien aiheuttajaksi. Hän tahtoi riistää minulta rakkautenikin ja saastuttaa jopa sydämeni tunteet. Kun hän kuulteni lausuu nimen, jota minä rakastan, en osaa enää valittaakaan: voin enää vain kuolla.

Olen kestänyt poissaolosi ja olen pitänyt rakkauteni eheänä rakkauteni voimalla. Yöt, päivät, hetket, kaikki on ollut Sinua varten. Olin ylpeäkin rakkaudestani, ja rakkautesi hankki minulle täällä kunnioitusta. Mutta nyt… Ei, en jaksa enää kestää nöyryytystä, mihin minut on syösty. Jos olen viaton, palaa minua rakastamaan. Palaa, jos minä olen syyllinen, niin saan vetää viimeisen henkäykseni Sinun jalkojesi juuressa.

Ispahanin palatsissa, 2 p. Maharram-kuuta v. 1720.

158. kirje.

Zelis kirjoittaa Usbekille Pariisiin.

Tuhannen peninkulman päässä minusta tuomitsette minut syylliseksi! Tuhannen peninkulman takaa rankaisette minua!

Silloin kun raakalaismainen eunukki nostaa minua vastaan saastaiset kätensä, toimii hän Teidän käskystänne. Hirmuvaltias minua häpeällisesti loukkaa, eikä se, joka hirmuvaltaa harjoittaa.

Te voitte aivan mielenne mukaan lisätä kidutuksianne. Sydämeni on ollut levossa siitä lähtien kun se ei enää ole voinut Teitä rakastaa. Sielunne alentuu ja Te muututte julmaksi. Olkaa varma siitä, että onnellista ei Teistä ainakaan tule. Hyvästi.

Ispahanin palatsissa, 2 p. Maharram-kuuta v. 1720.

159. kirje.

Solim kirjoittaa Usbekille Pariisin.

Minä säälin itseäni, mahtava herra, ja minä säälin Sinua: milloinkaan ei uskollinen palvelija ole vaipunut sellaiseen kauheaan epätoivoon kuin minä nyt. Seuraavassa kerron Sinulle onnettomuutesi ja omat onnettomuuteni: kirjoitan niistä Sinulle vain vapisten.

Kautta kaikkien taivaan profeettain vannon vartioineeni vaimojasi päivät ja yöt siitä lähtien kun Sinä heidät minun haltuuni uskoit: hetkeksikään en ole keskeyttänyt levotonta valppauttani. Alotin toimeni rangaistuksilla ja olen ne nyt lopettanut luopumatta luontaisesta ankaruudestani.

Mutta mitä sanonkaan? Miksi kerskata Sinulle tässä uskollisuudesta, joka ei Sinua hyödyttänyt? Unohda kaikki entiset palvelukseni. Pidä minua petturina ja rankaise minua kaikista rikoksista, joita en ole voinut estää.

Roxane, uljas Roxane… oi taivas! Kehen voi enää luottaa? Sinä epäilit Zelistä ja olit Roxanesta aivan levollinen. Mutta hänen kesytön hyveensä oli julmaa vilppiä. Se oli vain hänen petollisuutensa verho, Minä yllätin hänet erään nuoren miehen sylistä. Heti kun tämä huomasi joutuneensa ilmi, hyökkäsi hän kimppuuni ja iski minua kaksi kertaa tikarilla. Melun kutsumat eunukit piirittivät hänet. Hän puolustautui kauan ja haavoitti heistä useampia. Aikoipa hän palata Roxanen huoneeseenkin, kuollakseen, sanoi hän, hänen silmiensä edessä. Mutta vihdoinkin mursi ylivoima hänet ja hän kaatui jalkoihimme.

En tiedä, ylevä herra, odotanko ankaroita käskyjäsi. Sinä olet pannut kostosi minun käsiini. Minun ei tule viivyttää sitä.

Ispahanin palatsissa, 8 p. ensimmäistä Rebiab-kuuta v. 1720.

160. kirje.

Solim kirjoittaa samalle Pariisiin.

Olen tehnyt päätökseni. Onnettomuutesi katoavat: minä olen rankaiseva.

Tunnen jo salaista iloa. Minun sieluni ja Sinun sielusi saavat rauhan. Me tuhoamme rikoksen, ja viattomuuskin on kalpeneva.

Oi teitä, jotka näytätte olevan luotuja jäämään tietämättömiksi aistienne vallasta ja suuttumaan haluistannekin, oi teitä häpeän ja kainouden ikuisia uhreja, miksi en voi päästää teitä suurena tulvana virtaamaan tähän onnettomaan vaimolaan, nähdäkseni teidän hämmästyvän sitä veren paljoutta, minkä minä aion siinä vuodattaa!

Ispahanin palatsissa, 8 p. ensimmäistä Rebiab-kuuta v. 1720.

161. kirje.

Roxane kirjoittaa Usbekille Pariisiin.

Niinpä niin, minä olen Sinua pettänyt. Minä olen lahjonut eunukkisi. Minä olen pilkannut mustasukkaisuuttasi ja osannut tehdä inhoittavasta vaimolastasi hekuman ja nautintojen tyyssijan.

Minä kohta kuolen. Myrkky on valuva suoniini. Sillä mitä tekisinkään täällä sitten kun sitä ainoata miestä, joka piteli minua elämässä, ei ole enää? Minä kuolen, mutta minun varjoni lentää matkaansa hyvässä seurassa. Minä olen juuri lähettänyt edelläni pyhäinraiskaajat vartijat, jotka ovat vuodattaneet maailman ihanimman veren.

Kuinka oletkaan voinut luulla minua niin herkkäuskoiseksi, että olisin kuvitellut olevani maailmassa vain Sinun oikkujasi jumaloidakseni ja että kun Sinä sallit itsellesi kaikki, Sinulla muka olisi oikeus kahlita kaikki minun haluni? Ei! Minä olen kyllä elänyt orjuudessa, mutta olen aina ollut vapaa. Olen korjannut Sinun lakisi luonnon lakien mukaisiksi, ja henkeni on aina pysynyt riippumattomana.

Sinun pitäisi kiittää minua uhrauksesta, jonka olen hyväksesi tehnyt, siitä, että olen alentunut kylliksi näyttääkseni Sinulle uskolliselta, siitä, että olen raukkamaisesti kätkenyt sydämeeni sen, mikä minun olisi pitänyt julistaa koko maailmalle, ja vihdoin siitä, että olen häväissyt hyvettä sallimalla nimittää sillä nimellä alistumista Sinun oikkuihisi.

Sinä hämmästyit, kun et tavannut minussa rakkauden riemuitsevaa hurmausta. Jos olisit tuntenut minua paremmin, olisit tavannut minussa vihan koko väkevyyden.

Onneksi luulit pitkät ajat, että sydän sellainen kuin minun oli Sinun alamaisesi. Me olimme molemmatkin onnellisia: Sinä luulit pettäväsi minua ja minä petin Sinua.

Tällainen puhetapa tuntuu Sinusta epäilemättä oudolta. Olisikohan mahdollista, että minä Sinulle niin paljon tuskaa tuotettuani pakottaisin Sinut vielä ihailemaan rohkeuttani? Mutta kaikki on lopussa. Myrkky menehdyttää minut. Voimani pettävät. Kynä putoaa kädestäni. Tunnen jopa vihanikin heikkenevän. Minä kuolen.

Ispahanin palatsissa, 8 p. ensimmäistä Rebiab-kuuta v. 1720.