ESIPUHE. (continued 2)

"Nouskaa, nouskaa", sanoi hän minulle. "Minä tarvitsen teitä koko päivän. Minulla on tuhansia ostoksia tehtävänä ja olisin hyvin mielissäni, jos saisin ne suorittaa teidän seurassanne. Ensinnäkin meidän täytyy mennä Saint-Honorén kadulle puhuttelemaan erästä notaaria, jolla on viisisataatuhatta livreä maksava tilus myytävänä: haluaisin kernaasti päästä etusijalle kaupanteossa. Tänne tullessani poikkesin hetkiseksi Saint-Germainin etukaupunkiin ja vuokrasin sieltä asunnon kahdellatuhannella kultarahalla: toivon saavani sopimuksen valmiiksi tänään."

Heti kun olin saanut pukeutuneeksi tai sinne päin, lennätti mieheni minut päätä pahkaa kadulle: "Menkäämme aluksi ostamaan vaunut ja pitäkäämme sitten huolta hevosista ja palvelijoista." Ja tosiaan ostimmekin me, ei ainoastaan vaunut, vaan myös sadallatuhannella frangilla kaikenlaista tavaraa, vähemmässä kuin tunnin ajassa. Kaikki tämä kävi hyvin nopeasti, koska se miekkonen ei tinkinyt vähintäkään eikä laskenut koskaan: niinpä hän ei liikuttanutkaan mitään paikaltaan. Minä ihmettelin kaikkea tätä, ja miestä lähemmin tarkastellessani havaitsin hänessä niin kummallisen rikkauden ja köyhyyden sekoituksen, etten tiennyt mitä uskoa. Mutta vihdoin katkaisin äänettömyyden, vein hänet hiukan syrjään ja kysyin häneltä: "Hyvä herra, kuka tämän kaiken maksaa?"

"Minä", sanoi hän. "Tulkaa huoneeseeni ja minä näytän teille suunnattomia aarteita ja rikkauksia, joita mahtavimmatkin hallitsijat kadehtisivat, mutta joita teidän ei tarvitse kadehtia, koska saatte nauttia niistä aina minun kanssani."

Minä seuraan häntä. Kiipeämme hänen viidenteen kerrokseensa ja tikapuita avuksemme käyttämällä hilaudumme kuudenteen, jonka muodosti taivaan tuulille avonainen koppi, missä näkyi ainoastaan pari kolme tusinaa erilaisilla nesteillä täytettyä savikulhoa.

"Nousin tänään hyvin varhain", kertoi hän minulle, "ja tein ensiksi saman, mitä olen tehnyt jo kaksikymmentäviisi vuotta: tarkastelin työtäni. Silloin näin tulleeksi sen suuren päivän, joka oli tekevä minusta rikkaimman miehen maan päällä. Huomaatteko tätä punertavaa nestettä? Sillä on nyt kaikki ne ominaisuudet, joita filosofit vaativat metallien muuttamiseen. Minä olen siitä saanut nämä rakeet, jotka tässä näette ja jotka ovat oikeata kultaa väriltään, vaikka vielä hiukan epätäydellisiä painoltaan. Se salaisuus, jonka Nicolas Flamel keksi ja jota Raimundus Lullus ja miljoonat muut ovat lakkaamatta etsineet, on nyt joutunut minun haltuuni ja minä olen tänään onnellinen adepti. Suokoon taivas minun käyttävän niin suuria aarteita, mitkä se on minulle lahjoittanut, vain sen kunniaksi!"

Minä lähdin ja laskeuduin tai oikeammin syöksyin alas portaita vihan vimmassa, ja jätin tämän rikkaan miehen hulluinhuoneeseensa. Hyvästi, rakas Usbek. Käyn Sinua tervehtimässä huomenna ja jos tahdot, palaamme yhdessä Pariisiin.

Pariisissa, Rhegeb-kuun viimeisenä päivänä v. 1713.

46. kirje.

Usbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.

Minä näen täällä ihmisiä, jotka kiistelevät loppumattomasti uskonnosta. Mutta minusta näyttävät he samalla kiistelevän siitä, kuka noudattaisi sitä vähimmin.

He eivät tule siitä paremmiksi kristityiksi eivätkä edes paremmiksi kansalaisiksi. Ja juuri se seikka minua ihmetyttää, sillä mitä uskontoa tunnustettaneenkin, ovat lakien noudattaminen, lähimmäisen rakastaminen, vanhempien kunnioittaminen aina ensimmäisiä uskonnollisen vakaumuksen merkkejä.

Eikö tosiaankin uskonnollisen ihmisen ensimmäisenä velvollisuutena tule olla sen jumalan miellyttäminen, joka on hänen tunnustamansa uskonnon perustanut? Mutta tämä päämäärä on epäilemättä varmimmin saavutettavissa noudattamalla yhteiskunnan lakeja ja ihmisyyden vaatimuksia. Sillä mitä uskontoa tunnustettaneenkin, heti kun jokin uskonto edellytetään, täytyy myöskin edellyttää, että Jumala rakastaa ihmisiä, koska hän on perustanut uskonnon, tehdäkseen heidät onnellisiksi, että jos hän rakastaa ihmisiä, voi olla varma hänen mielisuosionsa saavuttamisesta rakastamalla heitä myöskin, s.o. harjoittamalla heidän hyväkseen kaikkia lähimmäisenrakkauden ja ihmisyyden velvollisuuksia ja välttämällä niiden lakien loukkaamista, joiden alaisina he elävät.

Tällä tavalla saattaa uskoa paljon varmemmin miellyttävänsä Jumalaa kuin noudattamalla niitä tai näitä ulkonaisia menoja, sillä ulkonaisiin menoihin ei itsessään sisälly minkäänlaista ansiota. Ne ovat varteenotettavia vain siinä määrässä ja siinä mielessä, että ne ovat Jumalan säätämiä. Mutta sepä onkin antanut aihetta valtaviin kiistelyihin, ja asiasta voikin helposti erehtyä, koska on valittava yhden uskonnon määräämät ulkonaiset menot kahdentuhannen muun uskonnon määräämistä.

Muuan mies rukoili joka päivä Jumalaa näin: "Herra, minä en ymmärrä mitään niistä kiistoista, joita Sinusta lakkaamatta käydään. Minä tahtoisin palvella Sinua Sinun tahtosi mukaan. Mutta jokainen ihminen, jolta minä kysyn neuvoa, käskee minua palvelemaan Sinua hänen tahtonsa mukaan. Kun haluan Sinua rukoilla, en tiedä, millä kielellä minun olisi Sinua puhuteltava. En myöskään tiedä, missä asennossa minun tulisi Sinun puoleesi kääntyä: yksi sanoo, että minun tulee rukoilla Sinua seisaaltani, toinen vaatii minua istumaan, kolmas käskee minua laskeutumaan polvilleni. Eikä siinä kyllin. Onpa sellaisiakin, jotka väittävät minun pitävän peseytyä joka aamu kylmällä vedellä. Toiset taas ovat sitä mieltä, että Sinä katselet minua inhoten, ellen minä leikkuuta pientä palaa ihostani. Eräänä päivänä satuin syömään kaniinia muutamassa karavaanimajalassa. Kolme lähelleni osunutta miestä sai minut vapisemaan. He väittivät kaikki kolme että minä olin Sinua syvästi loukannut: yksi, koska tämä eläin oli saastainen, toinen, koska se oli tapettu kuristamalla, ja kolmas, koska se ei ollut kala. Muuan bramaani, joka osui kulkemaan siitä ohi ja jonka otin tuomariksemme, sanoi minulle: 'He ovat kaikki väärässä, sillä kaikesta päättäen te ette itse tappanut tätä eläintä.'"

"Kyllä minä tapoin", vastasin minä.

"Ah, te olette tehnyt kauhistuttavan teon, jota Jumala ei ole teille milloinkaan antava anteeksi", sanoi hän minulle ankaralla äänellä. "Mistä tiedätte, vaikka isänne sielu olisi siirtynyt tähän luontokappaleeseen?"

"Kaikki nämä seikat, Herra, syöksevät minut kuvailemattoman hämmennyksen valtaan: minä en voi päätänikään liikuttaa, joutumatta vaaraan loukata Sinua. Kuitenkin tahtoisin saavuttaa mielisuosiosi ja käyttää siihen sen elämän, jonka olen Sinulta saanut. En tiedä, erehdynkö, mutta minä luulen parhaiten saavuttavani tämän päämäärän elämällä kunnon kansalaisena yhteiskunnassa, mihin olet antanut minun syntyä, ja hyvänä isänä perheessä, jonka olet minulle lahjoittanut."

Pariisissa, 8 p. Chahban-kuuta v. 1713.

47. kirje.

Zachi kirjoittaa Usbekille Pariisiin.

Minulla on Sinulle suuri uutinen ilmoitettavana: minä olen tehnyt sovinnon Zephiksen kanssa, ja vaimola, joka oli meidän takiamme jakautunut kahteen puolueeseen, on taas yhtynyt sulaan sopuun. Vain Sinua puuttuu tästä paikasta, missä rauha vallitsee. Tule, rakas Usbekini, tule viemään siinä rakkaus voittoon.

Minä pidin Zephikselle komeat pidot, joihin Sinun äitisi, vaimosi ja arvokkaimmat jalkavaimosi olivat kutsutut. Tätisi ja useat naisserkkusi olivat siellä myöskin. He olivat tulleet ratsain, peitettyinä huntujensa ja vaatteittensa pimeään pilveen.

Seuraavana päivänä lähdimme maalle, missä toivoimme saavamme enemmän vapautta. Me nousimme kameliemme selkään ja meitä asettui neljä kuhunkin telttakoriin. Koska retkelle oli lähdetty äkkipäätä, ei meillä ollut aikaa toimittaa vahteja edellemme huutamaan "kurukia". Mutta aina kekseliäs ylieunukki käytti toista varovaisuuskeinoa: hän lisäsi kankaaseen, joka esti meitä näkymästä, niin paksun verhon; että me emme ehdolla emmekä millään voineet nähdä ketään.

Kun olimme saapuneet sille virralle, jonka yli on kuljettava, asettui meistä kukin tavanmukaisesti laatikkoon ja meidät kannettiin näin veneeseen, sillä meille sanottiin virran olevan täynnä ihmisiä. Muuan utelias mies, joka lähestyi liiaksi sitä paikkaa, missä me olimme piilossamme, sai kuolettavan iskun, joka riisti häneltä ikiajoiksi päivän valon. Muuan toinen, joka keksittiin kylpemästä aivan alastomana rannalla, sai saman kohtalon. Sinun uskolliset eunukkisi uhrasivat näin Sinun kunniallesi ja meidän kunniallemme nämä kaksi onnetonta olentoa.

Mutta kuulehan muita seikkailujamme. Kun olimme päässeet virran keskelle, nousi niin ankara tuuli ja niin kauhistava pilvi peitti taivaan, että venemiehemme alkoivat joutua epätoivoon. Tämän vaaran pelästyttäminä pyörryimme melkein kaikki. Minä muistan kuulleeni eunukkiemme kiistelevät äänet, heistä kun toiset vaativat meille ilmoitettavaksi vaarasta ja pelastettavaksi meidät vankilastamme. Mutta heidän päällikkönsä väitti lakkaamatta kuolevansa ennemmin kuin sallivansa isäntäänsä niin häväistä, ja hän uhkasi iskeä tikarin sen rintaan, joka tekisi niin rohkeita esityksiä. Muuan orjattareni ryntäsi aivan suunniltaan luokseni, heikosti puettuna, auttaakseen minua. Mutta eräs musta eunukki kävi häneen säälimättä käsiksi ja pakotti hänet palaamaan sinne mistä hän oli tullutkin. Silloin minä pyörryin ja tulin tuntoihini vasta sitten kun vaara jo oli ohi.

Kuinka hankalaa onkaan naisten matkustaa! Miehiä uhkaavat vain sellaiset vaarat, joissa heidän henkensä on kysymyksessä, mutta me pelkäämme joka hetki menettävämme sekä henkemme että hyveemme. Hyvästi, rakas Usbekini. Minä jumaloin Sinua ikuisesti.

Fatmen palatsissa, 2 p. Rhamazan-kuuta v. 1713.

48 kirje.

Usbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.

Ne, jotka harrastavat tietojensa kartuttamista, eivät ole milloinkaan joutilaina. Vaikka minulla ei olekaan mitään tärkeitä asioita suoritettavana, olen sentään lakkaamattomassa toimessa. Kulutan elämäni tutkistelemiseen. Minä kirjoitan illalla muistiin, mitä olen havainnut, mitä olen nähnyt, mitä olen kuullut päivällä. Kaikki kiinnittää mieltäni, kaikki hämmästyttää minua. Olen kuin lapsi, jonka herkkiin aisteihin pienimmätkin seikat voimakkaasti vaikuttavat.

Sinä et sitä ehkä usko, mutta kaikki seurat ja piirit ovat ottaneet meidät hyvin ystävällisesti vastaan. Minä luulen Rican nopsan älyn ja luontaisen hilpeyden olleen tässä suurena apuna, hän kun etsii kaikkien ihmisten tuttavuutta, ja nämä kun taas etsivät hänen tuttavuuttaan. Meidän muukalainen muotomme ei enää loukkaa ketään, ja me suorastaan nautimme siitä hämmästyksestä, mikä ihmiset valtaa heidän huomatessaan meidän osaavan käyttäytyä jotakuinkin säädyllisesti, sillä ranskalaiset eivät jaksa ymmärtää meidänkin maassamme syntyvän ihmisiä. Täytyy kuitenkin myöntää, että maksaa vaivan päästää heidät erehdyksestään.

Olen viettänyt muutamia päiviä eräässä maalaiskartanossa Pariisiin lähellä erään arvossapidetyn miehen vieraana, hän kun on erinomaisen mielissään saadessaan seuraa. Hänellä on sangen rakastettava vaimo, jossa syvään vaatimattomuuteen yhtyy iloisuus, minkä sulkeutunut elämä aina riistää persialaisilta naisiltamme.

Muukalaisena ei minulla ollut parempaa tehtävää kuin tapani mukaisesti tutkia sitä ihmisten paljoutta, jota sinne lakkaamatta virtaili ja jonka luonteet tarjosivat minulle aina jotakin uutta. Pian huomasinkin erään miehen, jonka teeskentelemätön olemus minua heti miellytti. Minä kiinnyin häneen, hän kiintyi minuun, niin että oleskelimme aina toistemme lähettyvillä.

Kun me päivänä muuanna puhelimme keskenämme jättäen suuren seuran yleiset keskustelut oman onnensa nojaan, sanoin hänelle: "Katsonette minun varmaankin noudattavan enemmän uteliaisuuttani kuin kohteliaisuuden sääntöjä, mutta pyytäisin teitä hyväntahtoisesti vastaamaan erinäisiin kysymyksiin, joita tahtoisin teille tehdä. Sillä minusta tuntuu ikävältä, kun en tiedä mitään ja kun elän ihmisten keskuudessa, joita en osaa toisistaan eroittaa. Älyni on ollut toimessa jo kaksi päivää, ja jok'ainoa näistä henkilöistä on tuottanut minulle suunnatonta vaivaa ainakin pariin sataan toviin, enkä minä kuitenkaan pääsisi heistä selville tuhanteen vuoteen: he ovat minulta syvemmin salassa kuin suuren hallitsijamme vaimot."

"Kysykää vain", virkkoi hän, "minä kyllä selvitän teille kaikki, mitä haluatte, sitäkin mieluummin, kun uskon teidät vaiteliaaksi mieheksi, joka ei käytä luottamustani väärin".

"Ken on tuo mies", alotin siis, "joka on meille pitänyt pitkät puheet mahtimiehille antamistaan päivällisistä, joka kohtelee tuttavallisesti herttuoitanne ja joka usein keskustelee ministerienne kanssa, vaikka minulle on sanottu olevan erikoisen vaikeata päästä näiden pakeille? Hän on pakostakin jalosukuinen mies. Mutta samalla hän näyttää niin karkealta ja raakamaiselta, että hän tuskin tuottaa kunniaa jalosukuisille miehille. Muutoin en keksikään hänessä minkäänlaisen kasvatuksen jälkiä. Minä olen muukalainen, mutta minusta tuntuu, että on yleensä olemassa jonkunlainen kaikille kansoille yhteinen tapojen sievistys. Hänessä en huomaa mitään sensuuntaista: ovatko jalosukuiset miehenne sivistymättömämpiä kuin muut?"

"Tämä mies", vastasi hän minulle nauraen, "on verojen vuokraaja. Hän on yhtä paljon muiden yläpuolella rikkauksiltaan kuin hän on kaikkien alapuolella syntyperältään. Hänellä olisi Pariisin paras pöytä, jos hän voisi täydelleen lakata syömästä kotonaan. Hän on hyvin hävytön, niinkuin näette, mutta hän loistaa kokkinsa kustannuksella: niinpä ei hän olekaan kiittämätön tätä kohtaan, sillä olettehan kuullut hänen kehuvan miestä koko päivän."

"Entä tuo mustiin puettu pyylevä mies", jatkoin minä, "jonka tuo nainen on istuttanut viereensä, miksi hän pitää synkkää pukua, vaikka hän näyttää iloiselta ja vaikka hänellä on hyvin kukoistava hipiä? Hän hymyilee suloisesti heti kun vain joku häntä puhuttelee. Hänen ulkoasunsa on vaatimattomampi, mutta laitellumpi kuin teidän naistenne."

"Hän on", vastattiin minulle, "saarnamies ja, mikä pahempaa, rippi-isä. Sellaisena kuin hänet näette, hän tietää yhtä ja toista enemmän kuin aviomiehet. Hän tuntee naisten heikot puolet, ja nämä tietävät myös, että hänelläkin on oma heikkoutensa."

"Kuinka!" virkoin minä, "hänhän puhuu lakkaamatta eräästä asiasta, jota hän nimittää armoksi".

"Ei aina", sain vastaukseksi. "Sievän naisen korvaan hän puhuu vielä mieluisammin hänen lankeemuksestaan. Hän iskee salamalla julkisesti, mutta yksityisesti hän on lempeä kuin karitsa."

"Minusta näyttää", sanoin minä silloin, "että hänelle osoitetaan hyvin suurta kunnioitusta ja että häntä kohdellaan erikoisen arvokkaasti".

"Kuinka! Ettäkö häntä kohdellaan kunnioittavasti! Hän on tarpeellinen mies. Hän sulostuttaa yksinäisen kammion elämää. Hän jakelee pieniä neuvoja, hän tekee hyväntahtoisia palveluksia, hän suorittaa merkitseviä käyntejä. Hän poistaa päänsäryn paremmin kuin mikään maailmanmies. Hän on tosiaankin mainio olento."

"Mutta ellen teitä rasita, sanokaahan minulle, kuka on tuo, joka istuu meitä vastapäätä, joka on niin kehnosti puettu, joka tuon tuostakin vääntelee naamaansa, joka käyttää erilaista kieltä kuin muut ja jolla ei ole kylliksi henkevyyttä puhuakseen, mutta joka puhuu näyttääkseen henkevältä?"

"Hän on runoilija", kuului vastaus, "sitä ihmissuvun hullunkurisinta lajia. Nämä ihmiset sanovat olevansa syntyneitä siksi mitä he ovat. Se on totta: he ovat myöskin syntyneitä siksi, minä he tulevat koko ikänsä pysymään, s.o. melkein aina kaikista ihmisistä naurettavimpina. Niinpä ei heitä säästetäkään. Heihin syydetään ylenkatsetta täysin käsin. Nälkä on tuonut tämän olennon tähän taloon, ja häntä kohtelevat siinä hyvin sekä isäntä että emäntä, joiden ystävällisyys ja kohteliaisuus eivät muutu, olipa kysymyksessä kuka tahansa. Hän sepitti heidän häärunonsa silloin kun he menivät naimisiin: se onkin parasta, mitä hän on saanut aikaan eläissään, sillä tämä avioliitto on osoittautunut yhtä onnelliseksi kuin hän ennusti."

"Te ette ehkä usko", lisäsi hän, "piintynyt kun olette itämaalaisiin ennakkoluuloihinne, meidänkin keskuudessamme olevan onnellisia avioliittoja ja vaimoja, joiden hyve on ankara vartija. Henkilöt, joista nyt puhumme, nauttivat keskenään rauhaa, jota ei mikään voi häiritä. Kaikki ihmiset rakastavat ja kunnioittavat heitä. On olemassa vain yksi epäkohta, nimittäin se, että heidän luontainen hyvyytensä saa heidät ottamaan vastaan kaikenlaista väkeä, mistä johtuu, että he oleskelevat joskus huonossa seurassa. Minä en suinkaan heitä siitä moiti: täytyyhän ottaa ihmiset sellaisina kuin he ovat. Niin sanottuun ylhäiseen seurapiiriin kuuluvat ihmiset ovat usein vain ihmisiä, joiden paheet ovat hienostuneempia kuin muiden. Ja ehkäpä heidän laitansa on sama kuin myrkkyjen, joista hienoimmat ovat myöskin vaarallisimpia."

"Entä tuo vanhus", kysyin häneltä kuiskaten, "joka näyttää noin kärtyiseltä? Pidin häntä ensin muukalaisena, sillä paitsi sitä, että hän on puettu toisin kuin muut, hän arvostelee ankarasti kaikkea, mitä Ranskassa tapahtuu, eikä hyväksy teidän hallitustanne."

"Hän on vanha sotakarhu", sanoi hän, "joka pakottaa kaikki kuulijansa muistelemaan hänen urotöittensä pitkää sarjaa. Hän ei voi sietää, että Ranska olisi voittanut taisteluja, missä hän ei ole ollut mukana, tai että ylistellään piiritystä, missä hän ei ole hyökännyt muurin aukkoon. Hän luulee olevansa niin välttämätön historiallemme, että hän kuvittelee sen loppuvan siihen, mihin hänkin on lopettanut. Hän pitää niitä muutamia haavoja, mitkä hän on saanut, yhtä tärkeinä kuin kokonaisen valtakunnan hajoamista. Ja päinvastoin kuin ne filosofit, jotka vaativat meitä nauttimaan vain nykyhetkestä ja jotka selittävät, ettei menneisyys merkitse mitään, nauttii hän yksinomaan menneisyydestä ja elää vain niissä sotaretkissä, joihin hän on ottanut osaa. Hän ikävöi niitä aikoja, jotka ovat jo kuluneet, niinkuin sankarien on elettävä ajoissa, jotka tulevat heidän jälkeensä."

"Mutta miksi on hän jättänyt palveluksen?" utelin minä.

"Hän ei ole sitä suinkaan jättänyt", vastattiin minulle, "vaan palvelus on jättänyt hänet! Hänelle on annettu toimi eräässä pienessä linnoituksessa, missä hän saa kertoella seikkailujaan lopun ikänsä. Edemmäs hän ei milloinkaan pääse: kunniavirkojen tie on häneltä ikiajoiksi suljettu."

"Ja miksikä niin?" virkoin minä.

"Me noudatamme täällä Ranskassa omaa toimintaohjettamme", vastasi hän, "nimittäin sitä, ettemme milloinkaan vie eteenpäin upseereja, joiden kärsivällisyys on saanut kitua alhaisissa toimissa. Me pidämme heitä ihmisinä, joiden henki on ikäänkuin kutistunut pikkuseikkain piirissä askarrellessaan ja jotka siis pieniin tehtäviin tottuneina ovat käyneet kykenemättömiksi hoitamaan suurempia. Me uskomme, ettei mies, jolla ei kolmenkymmenen iässä ole sotapäällikön ominaisuuksia, saavuta niitä milloinkaan, ettei mies, jolla ei ole sitä valtavaa katsetta, mikä yhdellä silmäyksellä näkee useampien peninkulmien alueen kaikkine erilaisine tilanteineen, jolla ei ole sitä mielenmalttia, mikä voiton hetkellä osaa käyttää kaikkia sen tarjoamia etuja ja tappion hetkellä kaikkia mahdollisia apuneuvoja, tavoita näitä kykyjä milloinkaan. Senpätähden onkin meillä loistavia virkoja noille suurille, yleville miehille, joille taivas on suonut sankarin sydämen yhtä hyvin kuin sankarin neron, ja alhaisempia toimia niille, joiden kyvytkin ovat alhaisempia. Näiden joukkoon kuuluvat nekin miehet, jotka ovat vanhentuneet maineettomassa sodassa. Korkeintaan he kykenevät tekemään sitä, mitä ovat tehneet koko ikänsä, eikä ole suinkaan paikallaan sälyttää heidän hartioilleen suurempaa kuormaa juuri silloin kun he alkavat heikontua."

Hetken kuluttua valtasi uteliaisuus minut uudelleen ja minä sanoin: "Lupaan, etten tee teille enää ainoatakaan kysymystä, jos vain sallitte minun vielä tiedustella, kuka on tuo kookas nuori mies, jolla on pitkä tukka, vähän älyä ja runsaasti julkeutta? Minkätähden hän puhuu äänekkäämmin kuin muut ja minkätähden hän on noin erikoisen tyytyväinen olemassaoloonsa?"

"Hän on naissankari", vastasi hän. Kun hän oli lausunut nämä sanat, saapui uusia vieraita, toisia lähti pois, noustiin, joku tuli puhuttelemaan aatelismiestäni ja minä jäin yhtä viisaaksi kuin ennenkin. Mutta hetkistä myöhemmin osui tuo nuori mies ties minkä sattuman kautta läheisyyteeni. Hän kääntyi puoleeni ja virkkoi: "On kaunis ilma. Ettekö haluaisi, hyvä herra, tulla hiukan kävelemään puutarhaan?" Vastasin hänelle niin kohteliaasti kuin osasin, ja me lähdimme yhdessä. "Tulin tänne maalle", puheli hän, "tehdäkseni mieliksi talon emännälle, jonka kanssa en ole niinkään huonoissa väleissä. On kyllä jossakin olemassa muuan nainen, joka tästä noituu hiukan, mutta minkä sille mahtaa? Minä seurustelen Pariisin kauneimpien naisten kanssa, mutta en kiinny heistä ainoaankaan, vaan pimitän uljaasti heidän silmiään, niin yhden kuin toisenkin — sillä meidän kesken sanoen: minä en juuri ole niitä kaikkein luotettavimpia miehiä."

"Ilmeisestikin, hyvä herra", sanoin minä, "teillä on joku virka tai toimi, joka estää teitä hartaammin seurustelemasta heidän kanssaan?"

"Ei suinkaan, hyvä herra! Minulla ei ole muuta tointa kuin aviomiesten raivostuttaminen ja isien saattaminen epätoivoon. Hyvin kernaasti pelästytän naisen, joka luulee saaneensa minut omakseen, ja vien hänet aivan hänen perikatonsa partaalle. Meitä on muutamia sellaisia nuoria miehiä, jotka olemme näin jakaneet koko Pariisin ja saaneet sen innokkaasti seuraamaan pienimpiäkin tekojamme."

"Jos oikein ymmärrän", virkoin minä puolestani, "pidätte itsestänne suurempaa melua kuin urhoollisinkaan soturi ja teille osoitetaan suurempaa kunnioitusta kuin vakavalle hallitusmiehelle. Jos olisitte Persiassa, ette varmastikaan saisi nauttia näitä etuja: teidät tehtäisiin sopivammiksi vartioitsemaan kuin miellyttämään naisiamme." Kasvoni tulistuivat, ja minä luulen, että jos olisin vielä sanankin sanonut, en olisi voinut olla kuumentamatta hänen korviaan.

"Mitä sanot maasta, missä siedetään moisia olentoja ja missä annetaan elää miehen, jolla on sellainen ammatti? Missä uskottomuus, petos, ryöstö, epärehellisyys ja vääryys vievät kunniaan. Missä annetaan miehelle arvoa siksi, että hän riistää tyttären isältä, vaimon puolisolta ja hämmentää hellimmät ja pyhimmät suhteet. Onnellisia ovat Alin lapset, jotka varjelevat perheitänsä häväistykseltä ja viettelykseltä. Päivän valo ei ole puhtaampi tulta, joka palaa naistemme sydämessä. Tyttäremme ajattelevat vain vapisten hetkeä, joka on ryöstävä heiltä hyveen, mikä tekee heidät enkelten ja ruumiittomien henkivoimien kaltaisiksi. Rakas syntymäseutu, johon aurinko luo ensimmäiset katseensa, sinua eivät saastuta ne kauhistuttavat rikokset, jotka pakottavat tähden kätkeytymään heti kun se saapuu pimeään Länteen!"

Pariisissa, 5 p. Rhamazan-kuuta v. 1713.

49. kirje.

Rica kirjoittaa Usbekille ———:n.

Oleskelin pari päivää sitten huoneessani, kun näin kummallisesti puetun dervishin astuvan sisään. Hänen partansa ulottui aina hänen köysivyöhönsä asti. Hänen jalkansa olivat paljaat. Hänen vaatetuksensa oli harmaa, karkea ja muutamista kohdista suippokärkinen. Koko ilmestys näytti minusta niin hullunkuriselta, että ensi hetkessä ajattelin lähettää hakemaan maalaria, jotta hän olisi saanut siitä sopivan sommitteluaiheen.

Aluksi hän piti minulle mahtavan tervehdyspuheen, jossa hän ilmoitti olevansa ansiokas mies ja lisäksi kapusiinimunkki. "Minulle on sanottu", lisäsi hän, "hyvä herra, teidän palaavan piakkoin Persian hoviin, missä teillä on erittäin arvokas asema. Minä tulin pyytämään teidän suojelustanne ja samalla anomaan, että kuningas teidän suosituksestanne luovuttaisi pienen asuinpaikan Kasbinin läheltä parille kolmelle munkille."

"Arvoisa isä", virkoin minä, "aiotte siis lähteä Persiaan?"

"Minäkö, hyvä herra?" sanoi hän. "Sitä varon kyllä tekemästä. Minä olen täällä pääluostarin esimiehenä, enkä vaihtaisi asemaani kaikkien maailman kapusiinien asemaan."

"Ja mitä hittoa sitten minulta pyydätte?"

"Asia on niin", vastasi hän, "että jos saamme tämän turvapaikan, lähettävät italialaiset isämme sinne pari kolme omaa munkkiaan".

"Tietystikin tunnette ne munkit?"

"En, hyvä herra, en minä tunne heitä."

"Hiisi vieköön! Mitä te siis siitä välitätte, menevätkö he Persiaan vai eivät? On siinäkin kaunis suunnitelma, kun lähetetään kaksi kapusiinia hengittämään Kasbinin ilmaa! Siitä lähtee varmaankin paljon hyötyä Euroopalle ja Aasialle! On aivan välttämätöntä kiinnittää hallitsijainkin huomiota asiaan! Syntyy siitäkin kauniita siirtokuntia! Menkää! Te ja teidän kaltaisenne eivät sovellu siirrettäväksi, ja teidän on parasta edelleenkin luikerrella seuduissa, joihin teitä on päässyt sikiämään."

Pariisissa, 15 p. Rhamazan-kuuta v. 1713.

50. kirje.

Rica kirjoittaa ———:lle.

Olen tavannut ihmisiä, joissa hyve oli jotakin niin luontaista, etteivät he olleet siitä edes tietoisia. He eivät suinkaan ylistelleet puheissaan ihmeellisiä ominaisuuksiaan, vaan päinvastoin näytti siltä, etteivät he itse edes olleet selvillä niiden ihmeellisyydestä. Kas sellaisia ihmisiä minä rakastan enkä noita hyveihmisiä, jotka näyttävät hämmästelevän hyveellisyyttään ja jotka pitävät jokaista kunnon tekoa ihmeenä, minkä kertominen on omiansa ällistyttämään.

Jos vaatimattomuus on tarpeellinen hyve niille, joille taivas on suonut suuria kykyjä, niin mitä on silloin sanottava noista maan matosista, jotka rohkenevat näytellä sellaista ylpeyttä, että se olisi häpeäksi kaikkein suurimmillekin miehille?

Joka taholla näen ihmisiä, jotka puhuvat lakkaamatta itsestään. Heidän keskustelunsa on ikäänkuin kuvastin, joka heijastelee aina vain heidän julkeata naamaansa. He puhuvat teille vähäpätöisimmistäkin asioista, joita heille on sattunut, ja he toivovat mielenkiinnon, jota he itse tuntevat niitä kohtaan, suurentavan ne teidän silmissänne. He ovat kaikki tehneet, kaikki nähneet, kaikki sanoneet, kaikki ajatelleet. He ovat yleismaailmallinen malli, tyhjentymätön vertauksien aihe, ehtymätön esimerkkien lähde. Oh! Kuinka onkaan ylistys äitelä silloin kun se kohdistuu paikkaan, mistä se on lähtenyt!

Muutamia päiviä sitten ahdisti eräs tämäntapainen henkilö meitä kahden tunnin ajan itsellään, ansioillaan ja kyvyillään. Mutta kun maailmassa ei ole lakkaamatonta liikuntoa, herkesi hänkin vihdoin puhumasta. Keskustelu joutui siis meidän haltuumme ja me kävimmekin siihen käsiksi.

Muuan mies, joka näytti varsin äreältä, alkoi valittaa keskustelujen ikävyyttä. "Mitä! Aina vain pölkkypäitä, jotka kuvailevat itseänsä ja vetävät kaikki omaan piiriinsä."

"Olette oikeassa", puuttui äkkiä puheeseen kielipalkomme. "Pitää vain menetellä niinkuin minä: minä en kehu itseäni koskaan. Minulla on omaisuutta, minulla on sukua, minä elän komeasti, ystäväni sanovat, ettei minulta puutu älyäkään. Mutta minä en puhu milloinkaan kaikesta siitä. Jos minulla onkin muutamia hyviä ominaisuuksia, niin suurimman arvon annan sentään vaatimattomuudelleni."

Minä ihmettelin tätä julkimusta. Ja hänen puhua mäikyttäessään virkoin itsekseni: "Onnellinen se, kenellä on kylliksi ylpeyttä ollakseen milloinkaan puhumatta hyvää itsestään, joka pelkää kuuntelijoitaan ja joka ei saata ansioitansa vaaraan ärsyttämällä muiden omahyväisyyttä!"

Pariisissa, 20 p. Rhamazan-kuuta v. 1713.

51. kirje.

Nargum, Persian moskovalainen lähettiläs, kirjoittaa Usbekille Pariisiin.

Minulle on kirjoitettu Ispahanista, että Sinä olet jättänyt Persian ja että Sinä oleskelet nykyään Pariisissa. Miksi pitääkään minun saada Sinusta uutisia muiden kuin Sinun itsesi välityksellä?

Kuningasten kuninkaan käsky on pidättänyt minua jo viisi vuotta tässä maassa, missä olen saattanut päätökseen useita tärkeitä neuvotteluja.

Sinähän tiedät, että tsaari on ainoa kristitty ruhtinas, jonka edut käyvät yksiin Persian etujen kanssa, koska hän on turkkilaisten vihollinen niinkuin mekin.

Hänen valtakuntansa on suurempi kuin meidän, sillä Moskovasta lasketaan kaksituhatta peninkulmaa hänen hallitusalueittensa äärimmäiseen soppeen Kiinan rajalle.

Hän on alamaistensa hengen ja omaisuuden ehdoton valtias, ja nämä ovatkin kaikki orjia, ottamatta lukuun neljää perhettä. Profeettain sijainen, kuningasten kuningas, jolla on taivas astinlautana, ei käyttele pelottavammin valtaansa.

Kun ottaa huomioon Moskovan hirveän ilmanalan, ei saattaisi uskoa rangaistukseksi sellaisesta maasta karkottamista. Kuitenkin lähetetään Siperiaan jokainen ylimys, joka on joutunut epäsuosioon.

Samoin kuin profeettaimme laki kieltää miestä juomasta viiniä, kieltää myöskin ruhtinaan laki viinin juonnin moskovalaisilta.

He ottavat vieraitaan vastaan tavalla, joka ei vähimmässäkään määrässä muistuta persialaisia tottumuksia. Heti kun vieras astuu taloon, esittelee aviomies hänelle vaimonsa, vieras suutelee tätä, ja moista pidetään aviomiehelle osoitettuna kohteliaisuutena.

Vaikkakin isät tytärtensä aviosopimuksessa asettavat tavallisesti ehdoksi, ettei mies saa piestä heitä, on kuitenkin aivan uskomatonta, kuinka mielellään moskovalaiset naiset ottavat selkäänsä: he eivät saata olla varmoja miehensä sydämen omistamisesta, ellei tämä piekse heitä niinkuin tulee ja pitää. Päinvastainen käyttäytyminen hänen puoleltaan selitetään anteeksiantamattoman kylmyyden merkiksi. Kas tässä kirje, jonka muuan heistä hiljattain kirjoitti äidilleen.

"Rakas Äiti!

"Minä olen maailman onnettomin nainen. En ole jättänyt mitään tekemättä saadakseni mieheni rakastamaan itseäni, mutta vielä en ole siinä onnistunut. Eilenkin odottivat minua tuhannet askareet kotona, mutta poistuin talosta ja viivyin koko päivän ulkona. Palatessani uskoin hänen pieksävän minua oikein olan takaa. Mutta hän ei sanonut minulle sanaakaan. Sisartani kohdellaan aivan toisella tavalla. Hänen miehensä jakelee hänelle iskuja joka päivä. Hän ei voi katsahtaakaan toiseen mieheen ilman ettei hänen aviosiippansa löylytä häntä pahanpäiväisesti. Niinpä rakastavatkin he hellästi toisiaan ja elävät keskenään maailman parhaassa sovussa.

"Hän onkin siitä kovin ylpeä. Mutta minä en enää kauaakaan anna hänelle halveksimisen syytä. Olen päättänyt, että mieheni on rakastettava minua hinnalla millä hyvänsä. Minä saatan hänet sellaiseen raivoon, että hänen täytyy pakostakin osoittaa minulle ystävyyttään. Ei pidä sanottaman, etten minä saa selkääni ja että minä elän omassa talossani kenenkään ottamatta minua huomioon. Heti kun hän vain antaa minulle pienimmänkin nenäpiuvin alan huutaa täyttä kurkkua, niin että hänen uskotaan huimivan minua vallan kamalasti, ja minä uskon, että jos joku naapuri rientäisi apuun, kuristaisin hänet kuoliaaksi. Minä rukoilen Teitä, rakas äiti, pontevasti esittämään miehelleni, kuinka arvottomalla tavalla hän minua kohtelee. Isäni, joka on niin kunnon mies, ei menetellyt siten. Ja muistan pienenä tyttönä ajatelleeni, että hän joskus rakasti Teitä liiaksikin. Syleilen ja suutelen Teitä, rakas äiti."

Moskovalaiset eivät saa poistua valtakunnan rajojen sisäpuolelta, eivät edes matkustellakseen. Kun maan lait eristävät heidät näin muista kansoista, ovat he säilyttäneet vanhat tapansa sitäkin sitkeämmin, kun he uskoivat, ettei ollut mahdollista muunlaisia tapoja noudattaakaan.

Mutta tällä hetkellä hallitseva ruhtinas on tahtonut muuttaa kaikki. Hänellä on ollut heidän kanssaan hurjia kiistoja heidän parrastaan. Yhtä ankarasti ovat papit ja munkit taistelleet tietämättömyytensä puolesta.

Hän tahtoisi nostaa taiteet kukoistukseen, eikä hän jätä koettamatta mitään keinoa levittääkseen Eurooppaan ja Aasiaan kansakuntansa kunniaa, kansakunnan, joka on tähän asti elänyt unohduksissa ja josta on tiennyt jotakin melkein yksinomaan se itse.

Levottomana ja lakkaamatta puuhailevana harhailee hän laajoilla alueillaan, jättäen kaikkialle luontaisen ankaruutensa merkkejä.

Väliin hän taas poistuu maastaan, ikäänkuin hän ei siihen mahtuisi enää, ja lähtee etsimään Euroopasta muita alueita ja uusia valtakuntia.

Syleilen Sinua, rakas Usbek. Lähetä minulle tietoja itsestäsi, minä vannotan Sinua.

Moskovassa, 2 p. Chalval-kuuta v. 1713.

52. kirje.

Rica kirjoittaa Usbekille ———:een.

Joku päivä sitten olin seurassa, missä minulla oli aika hauskaa. Siellä oli kaikenikäisiä naisia: yksi 80-vuotias, yksi 60-vuotias, yksi 40-vuotias, jolla taas oli mukanaan noin 20:n tai 22:n ikäinen sisarentytär. Joku vaisto sai minut lähestymään tätä viimeksi mainittua ja hän kuiskasi korvaani: "Mitä sanotte tädistäni, joka tuolla iällä tahtoo vielä pitää rakastajia ja oletella kaunotarta?"

"Hän on väärässä", vastasin minä, "sellainenhan soveltuu vain teille".

Hetkistä myöhemmin osuin tädin pakeille, ja tämä jutteli minulle: "Mitä arvelette tuosta naisesta, jolla on ikää ainakin 60 vuotta, mutta joka on siitä huolimatta tänään pannut yli tunnin ajan pukeutumispuuhiinsa?"

"On suotta tuhlata aikaa", vastasin minä, "pitää olla teidän sulonne voidakseen sellaista ajatella".

Menin puhuttelemaan sitä onnetonta 60-vuotiasta naista ja surkuttelin häntä sydämessäni, kun hän kuiskasi korvaani: "Onko mitään niin naurettavaa? Katsokaahan tuota naista, joka on 80 vuoden vanha, mutta joka sentään käyttää tulipunaisia nauhoja. Hän on olevinaan vielä nuori, ja siinä hän onnistuu: lapsuuttahan hän läheneekin."

"Voi hyvä Jumala!" ajattelin itsekseni, "oivallammeko me siis tosiaankin aina vain toisten naurettavuudet? Se onkin ehkä onni", mietin sitten: "näinhän saamme lohdutusta muiden heikkouksista". Kun olin kuitenkin tullut hauskalle päälle, puhelin edelleen: "Olemme nyt nousseet kyllin ylös. Laskeukaamme alaspäin ja alkakaamme eukosta, joka seisoo huipulla."

"Hyvä rouva, te olette niin toistenne näköisiä, tuo nainen, jonka kanssa juuri äsken puhelin, ja te, että teitä luulisi aivan sisaruksiksi. Enkä minä uskokaan teidän olevan toinen toistanne vanhempia."

"Toden totta, hyvä herra", pakisi hän, "kun toinen kerran kuolee, on toisella syytä pelätä: enpä luule hänen ja minun välilläni olevan edes kahden päivän eroa".

Päästyäni selville tästä raunio-olennosta lähestyin 60-vuotiasta: "Hyvä rouva, Teidän täytyy ratkaista muuan veto, jonka äskettäin löin. Olen väittänyt, että tuo nainen ja te — näytin hänelle 40-vuotiasta — olette samanikäisiä."

"Totta totisesti", innostui hän, "enpä luule väliä olevan kuuttakaan kuukautta".

Hyvä. Siinä sitä ollaan. Jatkakaamme. Laskeuduin yhä ja puhuttelin 40-vuotiasta: "Hyvä rouva, suvaitkaahan sanoa minulle, piloillanneko nimitätte tuota neitiä, joka istuu tuolla toisen pöydän ääressä, sisarentyttäreksenne. Tehän olette yhtä nuori kuin hänkin. Onpa hänen kasvoissaan ikäänkuin jonkinlaista lakastuneen tapaista, mitä ei teidän kasvoistanne suinkaan huomaa. Ja entäs tuo heleä väri sitten, joka hehkuu hipiässänne…"

"Kuulkaahan", pakisi hän, "minä olen hänen tätinsä. Mutta hänen äitinsä oli ainakin 25 vuotta minua vanhempi. Me emme olleet samasta aviostakaan. Minä kuulin kerran sisarvainajani sanovan, että hänen tyttärensä ja minä olemme syntyneet samana vuonna."

"Sitäpä minä sanoinkin, hyvä rouva, eikä minun hämmästykseni siis ollut suinkaan aiheeton."

Rakas Usbek: naiset, jotka tuntevat vaipuvansa jo ennakolta olemattomuuteen viehätysvoimansa menetettyään, tahtoisivat kaikin mokomin peräytyä kohti nuoruuttansa. Ja kuinka he eivät yrittäisi pettää muita? Hehän ponnistavat kaikkensa pettääkseen itseään ja päästäkseen pakoon kaikkein masentavimmalta ajatukseltaan.

Pariisissa, 3 p. Chalval-kuuta v. 1713.

53. kirje.

Zelis kirjoittaa Usbekille Pariisiin.

Milloinkaan ei ole intohimo ollut voimakkaampi ja hehkuvampi sitä intohimoa, jota valkoinen eunukki Kosru tuntee orjatartani Zelideä kohtaan. Hän pyytää tätä naista vaimokseen niin kiihkeästi, etten voi sitä häneltä kieltää. Ja miksi vastustelisinkaan, koska hänen äitinsäkään ei vastustele ja koska Zelidekin näyttää tyytyväiseltä tämän petollisen avioliiton ajatukseen ja hänelle tarjottuun tyhjään varjoon?

Mitä hän aikoo tehdä tällä kovan onnen ihmisellä, jolla aviomiehestä tulee olemaan vain mustasukkaisuus, joka tulistuttaa kylmyytensä vain vaipuakseen hyödyttömään epätoivoon, joka muistelee aina sitä, mitä hän on ollut, ja saa näin vaimonsa tuntemaan, mitä hän ei enää ole, joka on aina valmis antautumaan, mutta ei voi koskaan antautua, joka pettyy itse ja pettää toista lakkaamatta ja pakottaa hänet joka hetki tajuamaan asemansa koko onnettomuuden?

Kuinka! Riutua aina vain kuvien ja varjojen keskellä! Elää vain haaveissa! Olla aina nautintojen äärellä, mutta ei milloinkaan nautintojen helmassa! Kaihota onnettoman ihmisen syleilyssä ja vastata hänen valituksiinsa, vaan ei hänen lemmenhuokauksiinsa!

Kuinka syvästi täytyykään halveksia tämäntapaista miestä, joka kykenee vain vartioimaan, mutta ei milloinkaan omistamaan! Minä etsin rakkautta, enkä näe sitä missään.

Minä puhun Sinulle vapaasti, koska Sinä pidät minun välittömyydestäni ja koska Sinä olet paremmin mielistynyt minun teeskentelemättömään olentooni ja nautintoherkkyyteeni kuin toverieni ulkokultaiseen kainouteen.

Olen tuhannet kerrat kuullut Sinun sanovan, että eunukit tuntevat naisia lähentyessään jonkunlaista omituista hekumaa, jota me emme voi kuvitella; että luonto etsii korvausta menetyksistään; että sillä on apukeinoja, jotka huojentavat heidän asemansa epäedullisuutta; että voi hyvin lakata olemasta mies, mutta ei lakata olemasta tunteva olento, ja että tämä tila luo ikäänkuin kolmannen sukupuolen, missä vain niin sanoaksemme nautintojen laatu muuttuu.

Jos näin olisi asian laita, olisi Zelide minusta vähemmän surkuteltava. Onhan tietysti hauskempaa elää ihmisten parissa, jotka eivät ole ihan perinpohjin onnettomia.

Toimita minulle määräyksesi tästä asiasta ja ilmoita, sallitko vihkimisen tapahtua vaimolassa. Hyvästi.

Ispahanin palatsissa, 5 p. Chalval-kuuta v. 1713.

54. kirje.

Rica kirjoittaa Usbekille ———:een.

Tänä aamuna oleskelin huoneessani, jonka, niinkuin tiedät, eroittaa toisista huoneista vain hyvin ohut ja useista kohdin puhkaistu lautaseinä, niin että saattaa kuulla kaikki, mitä viereisessä huoneessa puhutaan. Muuan mies, joka pitkin askelin harppoi lattiata, haasteli toiselle: "En ymmärrä, mikä tässä oikein on, mutta kaikki kääntyy minua vastaan. Kolmeen päivään en ole lausunut mitään, mikä olisi tuottanut minulle kunniaa, ja minä olen syöksynyt suin päin kaikkiin keskusteluihin ilman että minuun on kiinnitetty mitään huomiota ja ilman että minua on edes paria kertaa puhuteltu. Olin varannut valmiiksi muutamia neronleimauksia tehostaakseni esitystäni: minulle ei annettu pienintäkään tilaisuutta niiden välähyttämiseksi. Minulla oli oikein soma kasku kerrottavana, mutta sitä mukaa kuin minä toimittelin sitä lähemmäksi, väistettiin sitä niin taitavasti kuin olisi tehty se aivan tahallaan. Jo neljä päivää ovat muutamat sukkeluudet vanhentuneet kallossani minun voimattani niitä vähimmälläkään tavalla käyttää. Jos tätä jatkuu, tulee minusta lopulta varmaankin höperö. Tähteni näyttää niin määränneen, enkä minä tunnu voivan sitä estää. Eilenkin toivoin saavani loistaa kolmen, neljän vanhan rouvan seurassa. He eivät tehneet minuun juuri juhlallista vaikutusta, mutta kuitenkin olin päättänyt lausua heille maailman kaikkein kauneimpia asioita. Yli neljännestunnin hoitelin keskusteluani. Mutta he eivät puhuneet kahtakaan sanaa samaan suuntaan, vaan leikkasivat turmiotatuottavain Kohtalotarten tavoin kaikkien puheitteni langan. Voit uskoa, että älypään maine on vaikeasti säilytettävissä. En ymmärrä, mitä sinä olet tehnyt siinä onnistuaksesi."

"Pälkähtääpä päähäni muuan aate", jatkoi toinen: "ryhtykäämme yhteistyöhön hankkiaksemme itsellemme älyä ja sukkeluutta. Tehkäämme sitä varten luja liitto. Määrätkäämme kumpainenkin toisillemme joka päivä aihe, mistä meidän tulee puhua, ja avustakaamme toisiamme niin pontevasti, että jos joku aikoo keskeyttää meidät juuri ajatustemme parhaan tulvan aikana, me vedämme hänet omalle tahollemme; ja ellei hän tahdo tulla hyvällä, teemme hänelle väkivaltaa. Edelleen on meidän otollista sopia kohdista, missä on osoitettava hyväksymistä, missä on hymyiltävä ja missä on suorastaan naurettava täyttä kurkkua. Saat nähdä, että me tulemme määräämään kaikkien keskustelujen sävyn ja että tullaan ihailemaan älymme vilkkautta ja sukkeluuksiemme sattuvaisuutta. Me suomme toisillemme suojaa molemminpuolisin päännyökähdyksin. Sinä loistat tänään ja huomenna tulee sinusta minun avustajani. Kun minä astun seurassasi johonkin taloon, huudahdan minä sinua osoittaen: 'Minun täytyy ihan pakolla kertoa teille se erinomaisen huvittava vastaus, minkä tämä herra antoi eräälle miehelle, jonka tapasimme kadulla.' Ja sitten käännyn sinun puoleesi: 'Eipä hän osannut moista odottaakaan: kyllä hän oli ällistyksissään.' Lausun edelleen muutamia säkeitäni ja sinä sanot: 'Olin läsnä silloin kun hän ne sepitti. Istuttiin silloin illallispöydässä, eikä hänen tarvinnut miettiä hetkeäkään.' Joskus teemme toisistamme pientä pilaakin, sinä ja minä, ja ihmiset sanovat silloin: 'Katsokaas, kuinka he hyökkäävät toistensa kimppuun. Katsokaas, kuinka he puolustautuvat. He eivät suinkaan säästä toisiaan. Odotetaanpas, kuinka hän pääsee tuostakin ansasta. Mainiosti! Mikä kekseliäisyys! Sepä vasta on oikeata taistelua.' Mutta mepä emme sanokaan, että olimme harjoitukseksi kahakoineet jo edellisenä iltana. Täytyy ostaa erinäisiä kirjoja, joihin on kerätty sukkeluuksia ja jotka on laadittu sellaisia ihmisiä varten, joilla ei ole henkevyyttä, mutta jotka kuitenkin tahtovat sitä teeskennellä. Kaikki riippuu siitä, osataanko käyttää hyviä malleja. Minun mielestäni meidän täytyy, ennenkuin kuusi kuukautta on kulunut, kyetä hoitelemaan kokonaisen tunnin ajan keskustelua, joka on aivan tupaten täynnä kompasanoja. Mutta siinäkin on oltava varuillaan: täytyy pitää huolta niiden menestyksestä. Ei riitä vain hyvän sukkeluuden lausuminen, vaan täytyy sitä levitellä ja kylvää kaikkialle. Ilman sitä vaivat ovat menneet hukkaan. Ja minä tunnustan sinulle, ettei ole mitään niin masentavaa kuin nähdä lausumansa soman sutkauksen kuolevan jonkun tyhmyrin korvaan. On kyllä totta, että me tässä suhteessa saamme usein pientä korvaustakin, kun osumme puhumaan typeryyksiä, jotka menevät huomaamatta. Se onkin ainoa seikka, joka voi meitä tässä tilassa lohduttaa. Kas siinä, rakas ystävä, keino, johon meidän on ryhdyttävä. Tee niinkuin minä sanon, ja minä lupaan sinulle, ennenkuin puoli vuotta on ummessa, paikan Akatemiassa. Siitä näet, ettei työ tule pitkäksi, sillä heti kun olet sinne päässyt, voit vallan hyvin unohtaa taitosi: Sinä olet kerta kaikkiaan älykäs ja henkevä mies, tahdoitpa tai et. Ranskassahan on tunnettu asia, että niin pian kuin joku joutuu sen tai tämän yhdyskunnan jäseneksi, häneen iskeytyy viipymättä n.s. yhdyskuntahenki. Niin on sinullekin käyvä, enkä minä sinun puolestasi pelkää muuta kuin suosionosoitusten tulvaa."

Pariisissa, 6 p. Zilkadeh-kuuta v. 1714.

55. kirje.

Rica kirjoittaa Ibbenille Smyrnaan.

Euroopan kansojen keskuudessa tasoittaa avioliiton ensimmäinen neljännestunti kaikki vaikeudet. Äärimmäiset hellyydenosoitukset sattuvat aina samoihin aikoihin kuin vihkitoimituskin. Täkäläiset naiset eivät suinkaan menettele samoin kuin meidän persiattaremme, jotka puolustavat taistelutannerta joskus kokonaisia kuukausia. Ei ole mitään niin helppoa kuin eurooppalaisten naisten valloittaminen: elleivät he mitään menetä, niin johtuu se siitä, ettei heillä ole mitään menetettävääkään. Häpeä sanoa: kaikki ihmiset tietävät heidän tappionsa hetken, ja tähtiä kyselemättä voidaan tarkalleen ennustaa heidän lastensa syntymisen aika.

Ranskalaiset puhuvat tuskin milloinkaan vaimoistaan. Se johtuu siitä, että he pelkäävät puhua heistä ihmisten kuullen, jotka tuntevat heidät paremmin kuin he itse.

Heidän joukossaan on henkilöitä, hyvin onnettomia, joita ei kukaan lohduta: ne ovat mustasukkaisia aviomiehiä. Heidän joukossaan on henkilöitä, joita kaikki vihaavat: ne ovat mustasukkaisia aviomiehiä. Heidän joukossaan on henkilöitä, joita kaikki ihmiset halveksivat: ne ovat yhä mustasukkaisia aviomiehiä.

Niinpä ei olekaan maata, missä niitä olisi niin vähän kuin Ranskassa. Heidän levollisuutensa ei suinkaan perustu siihen luottamukseen, mitä he tuntevat vaimojansa kohtaan, vaan päinvastoin siihen huonoon käsitykseen, mikä heillä näistä on. Kaikki aasialaisten viisaat varovaisuustoimet, hunnut, jotka naisia peittävät, vankilat, joissa näitä säilytetään, eunukkien valpas vartiointi näyttävät heistä sopivammilta tämän sukupuolen yritteliäisyyden kiihottamiseen kuin sen masentamiseen. Täällä taipuvat aviomiehet nurkumatta kohtaloonsa ja pitävät uskottomuutta väistämättömän tähden kolhauksena. Aviomiestä, joka haluaisi yksinään omistaa vaimonsa, pidettäisiin yleisen ilon häiritsijänä ja vähämielisenä, joka tahtoisi nauttia auringonvalosta jättämällä siitä osattomiksi kaikki muut ihmiset.

Täällä on aviomies, joka rakastaa vaimoansa, otus, jolla ei ole kylliksi ansioita kohdistaakseen itseensä jonkun toisen vaimon rakkautta; joka käyttää väärin lain suomaa pakkoa korvatakseen puuttuvaa viehätysvoimaansa; joka turvautuu kaikkiin etuihinsa kokonaisen seurapiirin vahingoksi; joka anastaa itselleen sellaista, mikä on hänelle annettu vain pantiksi, ja joka tekee kaiken voitavansa kumotakseen sen hiljaisen sopimuksen, mikä muodostaa niin yhden kuin toisenkin sukupuolen onnen. Nimitystä "kauniin naisen mies", jota perin huolellisesti salataan Aasiassa, kannetaan täällä täysin tyynesti. Täällähän tietää jokainen saavansa puolestaan tehdä hyökkäyksiä mille suunnalle tahansa. Ruhtinas, joka on menettänyt yhden kaupungin, valloittaa lohdutuksekseen toisen: silloin kun turkkilainen anasti meiltä Bagdadin, emmekö me riistäneet Mogulilta Kandaharin linnoitusta?

Miestä, joka yleensä sietää vaimonsa uskottomuutta, ei suinkaan moitita. Päinvastoin ylistetään hänen maltillisuuttaan. Vain muutamat erikoistapaukset ovat häpeällisiä.

Tätä ei ole kuitenkaan niin käsitettävä, etteikö täällä olisi myös hyveellisiä naisia. Voidaanpa sanoa heitä pidettävän arvossakin. Opastajani näyttikin heidät minulle aina. Mutta he olivat kaikki niin rumia, että täytyy olla pyhimys ollakseen vihaamatta hyvettä.

Kaiken sen jälkeen, mitä olen Sinulle kertonut tämän maan tavoista, on Sinun helppo huomata, etteivät ranskalaiset juuri isosti välitä uskollisuudesta. Heidän nähdäkseen on yhtä naurettavaa vannoa naiselle rakastavansa häntä aina kuin luvata aina voivansa hyvin tai olevansa aina onnellinen. Kun he lupaavat rakastaa jotakin naista aina, edellyttävät he, että tämä nainenkin lupaa puolestaan olla aina rakastettava. Ellei hän täytä lupaustaan, eivät hekään katso olevansa sidottuja sanaansa.

Pariisissa, 7 p. Zilkadeh-kuuta v. 1714.

56. kirje.

Usbek kirjoittaa Ibbenille Smyrnaan.

Euroopassa pelataan paljon, ja pelaaminen onkin muodostunut oikeaksi ammatiksi. Pelaajan nimi korvaa syntyperää, omaisuutta, rehellisyyttä, ja se nostaa jokaisen, jolla se on, kunnon ihmisten joukkoon ilman muuta, vaikka joka ikinen tietääkin varmaan hyvin usein erehtyneensä niin arvostellessaan. Mutta kuin yhteisestä sopimuksesta ovat kaikki siinä suhteessa parantumattomia.

Varsinkin naiset harrastavat täällä peliä. On kyllä totta, että he antautuvat siihen nuoruudessaan etupäässä vain auttaakseen erästä toista heille rakkaampaa intohimoa. Mutta sitä mukaa kuin he vanhenevat, näyttää heidän peli-intonsa elpyvän uuteen eloon, ja sen intohimon asiana onkin sitten täyttää muiden intohimojen jättämä tyhjyys.

Heidän pyrintönään on aviomiesten syökseminen taloudelliseen perikatoon. Ja siinä onnistuakseen heillä on omat keinonsa kaikkina ikäkausinaan, varhaisimmasta nuoruudesta raihnaisimpaan vanhuuteen asti: puvut ja vaunut alkavat sekasorron, keimailu lisää sitä ja peli saattaa sen huippuunsa.

Usein olen nähnyt yhdeksän, kymmenen naista tai oikeammin yhdeksän, kymmenen vuosisataa kokoontuneina pöydän ympärille. Minä olen nähnyt heidän toiveensa, heidän pelkonsa, heidän riemunsa ja varsinkin heidän raivonsa: olisitpa silloin luullut, ettei heillä tulisi olemaan enää rauhoittumisen aikaa, vaan että elämä olisi pakeneva heistä ennen heidän epätoivoaan. Sinä olisit epäillyt, suorittivatko he maksunsa velkojilleen vaiko perillisilleen.

Pyhä Profeettamme näyttää etupäässä pyrkineen pidättämään meitä kaikesta, mikä saattaa hämmentää järkeä. Hän on kieltänyt meiltä viinin juomisen, koska se hautaa järjen sumuihinsa. Hän on erikoisella määräyksellä evännyt meiltä uhkapelit. Ja milloin hänen on ollut mahdotonta poistaa intohimojen syytä, on hän kuitenkin koettanut lieventää niitä. Rakkaus ei meidän keskuudessamme tuota sekasortoa eikä kiihkoa. Se on riutuva intohimo, joka jättää sielumme rauhaan. Vaimojen monilukuisuus pelastaa meidät heidän vallastaan ja vaimentaa halujemme villin voiman.

Pariisissa, 18 p. Zilhageh-kuuta v. 1714.

57. kirje.

Usbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.

Täkäläiset irstailijat elättävät suunnatonta ilotyttöjen laumaa ja uskovaiset lukematonta dervishien joukkoa. Nämä dervishit tekevät kolme lupausta: kuuliaisuuden, köyhyyden ja siveyden lupaukset. Ensimmäistä sanotaan heidän parhaiten noudattavan. Mitä toiseen tulee, vakuutan Sinulle, ettei siitä välitetä vähääkään. Kolmannesta annan Sinun itse muodostaa mielipiteesi.

Mutta niin rikkaita kuin nämä dervishit lienevätkin, eivät he milloinkaan luovu köyhän ominaisuudestaan: ennen hylkäisi meidän mainehikas sulttaanimme komeat ja ylevät arvonimensä. He ovat oikeassa, sillä tämä köyhän nimi estää heitä tosiaan olemasta köyhiä.

Lääkärit ja muutamat tällaiset dervishit, joita sanotaan rippi-isiksi, saavat täällä aina osakseen joko liiallista kunnioitusta tai liiallista halveksuntaa. Kuitenkin sanotaan perillisten tulevan paremmin toimeen lääkärien kuin rippi-isien kanssa.

Joku päivä sitten kävin eräässä näiden dervishien luostarissa. Muuan heistä, kunnianarvoisa valkohapsinen vanhus, otti minut hyvin säädyllisesti vastaan. Näytettyään minulle koko talon, vei hän minut puutarhaan, missä aloimme keskustella. "Arvoisa isä", sanoin hänelle, "mikä toimi Teillä on veljeskunnassa?"

"Hyvä herra", vastasi hän, näyttäen olevan hyvin mielissään kysymyksestäni, "minä olen omantunnonasiain ratkaisija."

"Omantunnonasiain ratkaisija!" ihmettelin minä. "Koko sinä aikana, minkä olen Ranskassa viettänyt, en ole kuullut puhuttavan tästä virasta."

"Kuinka niin! Te ette tiedä, mitä on omantunnonasiain ratkaisija? No niin, kuulkaahan sitten, niin annan teille siitä käsityksen, joka ei jätä teille enää mitään toivomisen sijaa. On olemassa kahdenlaisia syntejä: kuolemansyntejä, jotka sulkevat ihmisen ehdottomasti paratiisista, ja heikkoudensyntejä, jotka tosin loukkaavat Jumalaa, mutta jotka eivät kuitenkaan vihastuta häntä niin perinpohjin, että hän riistäisi meiltä autuuden. Näin ollen on koko meidän taitomme tarkoitus tarkalleen eroittaa nämä kahdenlaiset synnit toisistaan. Sillä ellemme ota lukuun muutamia vapaa-ajattelijoita, tahtovat kaikki kristityt päästä paratiisiin. Mutta nythän on tuskin ketään, joka ei tahtoisi ansaita sitä niin helpolla kuin suinkin mahdollista. Kun tuntee tarkoin kuolemansynnit, voi koettaa olla tekemättä niitä, ja niin tulee vanhurskaus täytetyksi. On kuitenkin ihmisiä, jotka eivät tavoittele niin suurta täydellisyyttä. Ja kun he eivät ole lainkaan kunnianhimoisia, eivät he välitä ensimmäisistä sijoista. Niinpä he laittautuvatkin paratiisiin niin nipin napin kuin voivat. Kunhan he vain siellä ovat, riittää se heille: he eivät halua tehdä hitustakaan liian paljon tai liian vähän. He ovat ihmisiä, jotka ryöstävät taivaan pikemmin kuin he sen saavat, ja jotka sanovat Jumalalle: 'Herra, minä olen täyttänyt tarkalleen Sinun ehtosi, etkä Sinä voi olla puolestasi täyttämättä lupauksiasi. Koska minä en ole tehnyt enempää kuin Sinä olet minulta vaatinut, vapautan minä Sinut antamasta minulle enempää kuin Sinä olet luvannut'."

"Me olemme siis tuiki tarpeellisia ihmisiä, hyvä herra. Mutta siinä ei ole kuitenkaan kaikki. Saatte kohta kuulla yhtä ja toista lisää. Teko ei muodosta rikosta, vaan rikoksen tekijän tietoisuus. Ken tekee pahan teon luullen, ettei se olekaan mikään paha teko, on omantuntonsa puolesta rauhassa. Ja kun nyt on olemassa määrätön joukko epätietoisia tekoja, saattaa omantunnonasiain ratkaisija suoda niille sen hyvyyden määrän, mitä niillä ei ole, selittämällä ne hyviksi. Mikäli hän tällöin kykenee saamaan ihmiset vakuutetuiksi siitä, ettei näihin tekoihin sisälly mitään turmiollista, poistaa hän niistä kaiken turmion.

"Minä paljastan tässä Teille ammattini salaisuudet, ammattini, jossa olen vanhentunut. Minä näytän Teille kaikki sen hienot taikatemput: kaikkea voidaan tässä maailmassa muokata, sellaistakin, mikä ei näytä siihen lainkaan soveltuvan."

"Arvoisa isä", virkoin minä, "se on vallan hyvä. Mutta kuinka suoriudutte taivaasta? Jos suursofilla olisi hovissaan mies, joka tekisi hänelle samaa, mitä te teette Jumalallenne, joka jakelisi hänen käskyjään eri luokkiin ja joka ilmoittaisi hänen alamaisilleen, missä tapauksissa niitä on noudatettava ja missä taas niistä käy tinkiminen, toimittaisi hän moisen miehen heti paikalla seivästetyksi."

Minä tervehdin dervishiäni ja poistuin odottamatta hänen vastaustaan.

Pariisissa, 23 p. Maharram-kuuta v. 1714.

58. kirje.

Rica kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.

Pariisissa, rakas Rhedi, on monenlaisia ammatteja.

Siellä saattaa esim. joku sangen kohtelias mies tulla tarjoamaan sinulle pilkkahinnasta kullan tekemisen salaisuutta.

Toinen lupaa päästää sinut ilmanhenkien vuoteeseen, kunhan vain olet ensin ollut kolmekymmentä vuotta naisia näkemättä.

Sitten voit kohdata niin taitavia tietäjiä, että he sanovat sinulle koko elämäsi, kunhan he vain ovat ensiksi saaneet neljännestunnin haastatella palvelijoitasi.

Nokkelat naiset tekevät neitsyydestä kukan, joka lakastuu ja virkoo joka päivä ja jonka poimiminen on sadannella kerralla vielä tuskallisempaa kuin ensimmäisellä.

Onpa sellaisiakin, jotka korjaavat taitonsa voimalla kaikki ajan tuottamat vauriot ja jotka osaavat toimittaa uudelleen kasvoille niiden väistyvän kauneuden, jopa manata naisen takaisin vanhuuden huipultakin ja palauttaa hänet hänen varhaisimman nuoruutensa helmaan.

Kaikki nämä ihmiset elävät tai yrittävät elää kaupungissa, joka on kaiken keksimiskyvyn äiti.

Kansalaisten tuloja ei siellä suinkaan anneta vuokralle: niiden perustuksenahan ovat vain äly ja oveluus. Kullakin on niistä oma osansa, josta hän koettaa hyötyä parhaansa mukaan.

Ken yrittäisi lukea kaikki ne lainoppineet, jotka tavoittelevat sen tai tämän moskeijan tuloja, hän olisi samalla laskenut meren hiekan ja meidän hallitsijamme orjat.

Määrätön joukko kielten, taiteiden ja tieteiden opettajia opettaa sellaista, mitä he eivät itsekään osaa. Ja tämä kyky onkin varsin merkillinen, sillä eihän vaadita paljoakaan älyä sellaisen opettamiseen, minkä osaa, kun taas täytyy olla rajattomasti älyä sellaisen opettamisessa, mistä ei itsekään mitään tiedä.

Täällä saattaa ihminen kuolla vain äkillisesti: kuoleman ei ole täällä mahdollista osoittaa muutoin valtaansa. Sillä joka nurkassa on ihmisiä, joilla on pettämättömiä lääkkeitä kaikkiin ajateltaviin tauteihin.

Kaikkiin myymälöihin on viritetty näkymättömiä verkkoja, joihin kaikki ostajat takertuvat. Niistä voi kuitenkin joskus selviytyä helpollakin: nuori myyjätär voi kuherrella kokonaisen tunnin oudon miehen kanssa saadakseen hänet ostamaan kimpun hammastikkuja.

Ei ole sitä ihmistä, joka ei lähtisi tästä kaupungista varovaisempana kuin hän sinne tuli: kun joutuu jakamaan omaisuuttaan muille, oppii sitä säilyttämään. Se onkin ainoa edullinen oppi, minkä muukalainen voi saada tässä viekottelevassa kaupungissa.

Pariisissa, 10 p. Saphar-kuuta v. 1714.

59. kirje.

Rica kirjoittaa Usbekille ———:een.

Äskettäin kävin talossa, johon oli kerääntynyt piiri kaikenkaltaisia ihmisiä. Keskustelun oli vallannut, sen huomasin tullessani, kaksi vanhaa rouvaa, jotka olivat turhaan tehneet työtä koko aamupäivän näyttääkseen nuorilta. "Täytyy myöntää", virkkoi toinen heistä, "että nykyajan miehet ovat sentään hyvin erilaisia kuin ne miehet, joita me näimme nuoruudessamme: he olivat kohteliaita, ystävällisiä, hyväntahtoisia. Mutta nykyään ovat miehet minusta aivan sietämättömän töykeitä."

"Kaikki on muuttunut", puuttui silloin puheeseen muuan suuresti luuvalon vaivaama mies. "Aika ei ole enää sellainen kuin ennen. Neljäkymmentä vuotta sitten voivat kaikki hyvin, kaikki kävelivät omin jaloin, kaikki olivat iloisia, kaikki harrastivat vain naurua ja tanssia. Nykyään ovat kaikki aivan sietämättömän surullisia."

Hetkistä myöhemmin keskustelu kääntyi valtiollisiin asioihin. "Hiisi vieköön!" huudahti muuan vanhanpuoleinen herrasmies, "valtiota ei enää hallita: näyttäkäähän minulle nykyään ministeri sellainen kuin herra Colbert. Minä tunsin hyvin hänet, tämän herran Colbert'in. Hän oli ystäviäni. Hän maksatutti aina minun eläkkeeni ennenkuin kenenkään muun. Mikä mainio järjestys silloin väliksikään raha-asioissa! Kaikki olivat silloin varoissaan. Mutta nykyään minä olen puilla paljailla."

"Hyvä herra", virkkoi siihen muuan kirkon palvelija, "puhutte nyt voittamattoman hallitsijamme kaikkein ihmeellisimmästä kaudesta. Onko olemassa mitään niin suurenmoista kuin se, mitä hän teki silloin kerettiläisyyden tuhoamiseksi?"

"Ja ettekö laske miksikään kaksintaistelujen poistamista?" kysyi tyytyväisen näköisenä toinen mies, joka ei ollut vielä virkkanut halaistua sanaa.

"Huomautus on vallan paikallaan", kuiskasi joku korvaani. "Tämä mies on perin ihastunut julistuksesta ja noudattaa sitä niin tunnollisesti, että hän kuusi kuukautta sitten otti selkäänsä sata kepiniskua vain ollakseen sitä loukkaamatta."

Minusta näyttää siltä, Usbek, ettemme me voi milloinkaan arvostella asioita muutoin kuin tiedottomasti suhteuttamalla ne itseemme. En ole lainkaan kummissani, vaikka neekerit maalaavatkin pirun hohtavan valkoiseksi ja jumalansa sysimustiksi, vaikka eräiden kansojen Venuksella onkin aina reisiin asti riippuvat rinnat ja vaikka vihdoin kaikki epäjumalanpalvelijat ovatkin varustaneet jumalansa ihmiskasvoilla ja antaneet niille kaikki omat taipumuksensa. Sangen sattuvasti on sanottu, että jos kolmiot loisivat itselleen jumalan, antaisivat ne sille kolme kylkeä.

Rakas Usbek! Kun näen ihmisten ryömivän pienen pienellä ainehiukkasella, nimittäin maapallolla, joka on vain piste avaruudessa, ja kuitenkin asettuvan suoraan Kaitselmuksen malleiksi, en ymmärrä, miten sovittaa niin ääretön hulluus niin äärettömään pienuuteen.

Pariisissa, 14 p. Saphar-kuuta v. 1714.

60. kirje.

Usbek kirjoittaa Ibbenille Smyrnaan.

Kysyt minulta, onko Ranskassa juutalaisia. Tiedä siis, että kaikkialla, missä on rahaa, on myöskin juutalaisia. Kysyt minulta, mitä he siellä tekevät. Täsmälleen samaa, mitä he tekevät Persiassa. Ei mikään muistuta niin aasialaista juutalaista kuin eurooppalainen juutalainen.

Kristittyjen keskuudessa he osoittavat samoin kuin meidänkin keskuudessamme lannistumatonta, suorastaan hulluudeksi yltyvää itsepäisyyttä silloin kun on kysymys heidän uskonnostaan.

Juutalaisten uskonto on vanha kanto, josta on putkahtanut kaksi oksaa, koko maapallon peittävää: tarkoitan muhamettilaisuutta ja kristinuskoa. Tai paremmin sanoen: se on äiti, joka on synnyttänyt kaksi tytärtä, jotka ovat vaivanneet sitä tuhansin vitsauksin, sillä uskonnollisissa asioissa ovat läheisimmät sukulaiset pahimpia vihollisia. Mutta niin huonoa kohtelua kuin se on niiltä saanutkin, ei se osaa olla ylpeilemättä siitä, että on ne maailman saattanut. Se käyttää molempia syleilläkseen koko maailmaa, samalla kun sen kunnianarvoisa vanhuus toiselta puolen syleilee kaikkia aikoja.

Juutalaiset ovat siis mielestään kaiken pyhyyden lähde ja kaiken uskonnon alku. Meitä he pitävät taas kerettiläisinä, jotka ovat väärentäneet lain tai pikemminkin olemme heidän nähdäkseen kapinallisia juutalaisia.

Jos muutos olisi tapahtunut vähitellen ja huomaamatta, olisivat hekin luullakseni helposti joutuneet viettelyksen pauloihin. Mutta kun se tuli äkkiä ja väkivaltaisesti, kun he voivat osoittaa niin yhden kuin toisenkin syntymän päivän ja hetken, ovat he kiukuissaan nähdessään meidänkin lukevan aikakausia ja pysyttelevät visusti uskonnossa, jota ei maailmakaan iässä voita.

Milloinkaan he eivät ole Euroopassa nauttineet niin suurta rauhaa kuin nykyisin. Kristittyjenkin keskuudessa aletaan vähitellen vapautua siitä suvaitsemattomuuden hengestä, joka heissä aikaisemmin asui: Espanjassa on havaittu maan kärsineen juutalaisten karkottamisesta ja Ranskassa niiden kristittyjen kiusaamisesta, joiden usko poikkesi hiukan ruhtinaan uskosta. On älytty, että uskonnon levittämisen into on eroitettava kiintymyksestä, jota tulee tuntea sitä kohtaan, ja ettei sen rakastamiseksi ja noudattamiseksi ole lainkaan välttämätöntä vihata ja vainota niitä, jotka eivät sitä noudata.

Olisi suotavaa, että musulmaanimme ajattelisivat tästä asiasta yhtä järkevästi kuin kristityt, että voitaisiin kerta kaikkiaan tehdä rauha Alin ja Abu Bekrin välillä ja jättää Jumalan ratkaistavaksi näiden pyhien profeettain ansioita koskeva kiista. Minä tahtoisin heitä palvottavan kunnioitusta ja arvonantoa osoittavin teoin eikä turhin etevämmyydenjulistuksin, ja minusta olisi viisainta koettaa ansaita heidän suosiotaan, mihin paikkaan Jumala lie sitten heidät määrännytkin: joko oikealle kädelleen tai valtaistuimensa astinlaudan alle.

Pariisissa, 18 p. Saphar-kuuta v. 1714.

61. kirje.

Usbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.

Äskettäin menin erääseen kuuluisaan kirkkoon, jonka nimenä on Notre-Dame. Ihaillessani tätä suurenmoista rakennusta oli minulla tilaisuus keskustella erään pappismiehen kanssa, jonka uteliaisuus oli tuonut sinne niinkuin minutkin. Puhe osui hänen ammattinsa rauhallisuuteen. "Useimmat ihmiset", sanoi hän, "kadehtivat meidän toimemme tarjoamaa onnea. Ja he ovat oikeassa. Kuitenkin on sillä ikävätkin puolensa. Me emme elä niin erossa maailmasta, ettei meitä tuhansissa tiloissa kutsuttaisi sen hälinään. Ja meillä onkin siinä varsin vaikea tehtävä suoritettavana.

"Maailman lapset ovat kummallisia. He eivät voi sietää meidän hyväksymistämme enempää kuin meidän moitteitammekaan. Jos me aiomme oikaista heitä, pitävät he meitä naurettavina. Jos me annamme heille tunnustuksemme, pitävät he meitä ihmisinä, jotka eivät täytä tehtäväänsä. On erinomaisen nöyryttävää ajatella herättäneensä pahennusta yksinpä jumalattomienkin keskuudessa. Meidän on siis pakko käyttäytyä kaksimielisesti ja vaikuttaa vapaauskojiin, ei suinkaan jyrkällä suhtautumisella, vaan epätietoisuudella, johon me heidät jätämme, mikäli on kysymyksessä meidän ajatuksemme heidän puheistaan. Siihen tarvitaan melkoista kekseliäisyyttä. Tämä näennäinen puolueettomuus on näet vaikea noudatettava. Maailman lapset, jotka uskaltavat kaikkea, jotka heittäytyvät kaikkien päähänpistojensa valtaan ja jotka aina menestyksen mukaan jatkavat niitä tai hylkäävät ne, saavuttavat paljon suurempaa suosiota.

"Eikä siinä kaikki. Me emme voi maailman hälinässä säilyttää tätä niin onnellista ja rauhallista tilaa, jota niin paljon ylistetään. Heti kun me sen keskelle ilmestymme, pakotetaan meidät väittelemään. Meidät pakotetaan esimerkiksi todistamaan rukouksen hyödyllisyys ihmiselle, joka ei usko Jumalaan, paaston välttämättömyys toiselle, joka on koko ikänsä kieltänyt sielun kuolemattomuuden. Moinen yritys on sangen työläs, eivätkä naurajat ole suinkaan meidän puolellamme. Vieläpä enemmänkin: jonkinlainen kiihko vetää muitakin meidän omiin mielipiteisiimme kalvaa meitä lakkaamatta ja kuuluu ikäänkuin ammattiimme. Se on yhtä naurettavaa kuin jos nähtäisiin eurooppalaisten koettavan ihmisluontoa parantaakseen pestä valkoiseksi afrikkalaisten naamaa. Me tuotamme häiriötä valtioon, me kiusaamme itseämme saadaksemme kaikki tunnustamaan uskonkappaleita, joilla ei ole suinkaan mitään perustavaa merkitystä. Ja me olemme ikäänkuin se Kiinan valloittaja, joka nostatti alamaisensa yleiseen kapinaan vaadittuaan heitä leikkaamaan tukkansa tai kyntensä.

"Jopa se intokin, millä me koetamme saada hoitoomme uskottuja sieluja täyttämään pyhän uskontomme asettamat velvollisuudet, on usein vaarallinen, eikä siinä voi koskaan olla kyllin varovainen. Muuan keisari, nimeltänsä Theodosius, antoi surmata miekan terällä erään kaupungin kaikki asukkaat, vaimot ja pienet lapsetkin. Kun hän sitten yritti käydä kirkkoon, suljetutti muuan piispa, nimeltänsä Ambrosius, ovet häneltä kuin murhamieheltä ja pyhäinhäväisijältä ikään ja teki siinä sankarillisen teon. Suoritettuaan sen sovituksen, minkä moinen rikos vaati, ja päästyään kirkkoon, asettui tämä keisari pappien paikalle. Samainen piispa karkotti hänet sieltä ja teki siinä uskonkiihkoisen ja mielettömän teon. Tässäkin osoittautui jälleen todeksi, että on varottava liiallista intoilua. Sillä mitä se koski uskontoa tai valtiota, oliko tämän ruhtinaan paikka pappien joukossa vaiko ei?"

Pariisissa, 1 p. ensimmäistä Rebiab-kuuta v. 1714.

62. kirje.

Zelis kirjoittaa Usbekille Pariisiin.

Kun Sinun tyttäresi on nyt täyttänyt seitsemännen vuotensa, olen luullut olevan ajan siirtää hänet vaimolan sisähuoneisiin ja odottamatta hänen kymmenettä ikävuottaan uskoa hänet mustien eunukkien huostaan. Eihän voitane liian varhain riistää nuorelta naiselta lapsuuden vapautta ja antaa hänelle pyhää kasvatusta niiden pelottavien muurien sisäpuolella, missä kainous asuu.

Sillä minä en voi olla samaa mieltä kuin ne äidit, jotka sulkevat tyttärensä vaimolaan vasta sitten kun he aikovat valita näille puolison, jotka pikemminkin tuomitsevat tyttärensä vaimolaan kuin heidät sen oloihin pyhittävät, ja pakottavat heidät näin väkivalloin omaksumaan elämäntavan, mihin heidän olisi tullut nämä hellästi innostuttaa. Onko sitten odotettava kaikkea järjen voimalta, eikä mitään tottumuksen lempeydeltä?

Turhaan puhutaan meille siitä alistuneesta asemasta, minkä luonto on meille määrännyt: ei riitä vain saada meidät ymmärtämään, meitä täytyy myös harjoittaa siihen, niin että se tukee meitä sinä kohtalokkaana aikana, jolloin intohimot heräävät ja yllyttävät meitä riippumattomuuteen.

Ellei meitä sitoisi teihin muu kuin velvollisuus, saattaisimme joskus unohtaa sen. Ellei meitä innostuttaisi siihen muu kuin luonnollinen taipumus, voisi ehkä toinen voimakkaampi taipumus sitä heikontaa. Mutta sitten kun lait ovat antaneet meidät yhdelle ainoalle miehelle, ovat ne riistäneet meidät kaikilta muilta ja siirtäneet meidät niin kauas heistä kuin jos olisimme sadantuhannen peninkulman päässä.

Luonto, joka aina pitää niin hyvää huolta miehistä, ei ole rajoittunut antamaan heille haluja. Se on suonut niitä meillekin ja se on tehnyt meistä heidän autuutensa kiihtyviä välikappaleita. Se on sytyttänyt meihin intohimojen tulen hankkiakseen heille tilaisuuden elää rauhallisina. Jos he milloin menettävät tunteettomuutensa, on se määrännyt meidät palauttamaan heidät siihen jälleen, meidän saamatta milloinkaan nauttia siitä onnellisesta tilasta, mihin me heidät toimitamme.

Älä kuitenkaan kuvittele, Usbek, että Sinun asemasi olisi onnellisempi kuin minun. Minulla on ollut täällä tuhansia nautintoja, joista Sinä et tiedä mitään. Mielikuvitukseni on tehnyt lakkaamatta työtä selvittääkseen minulle niiden oikean arvon. Minä olen elänyt, mutta Sinä olet vain kaihonnut.

Siinä vankilassakin, missä Sinä minua pidät, minä olen Sinua vapaampi. Mitä enemmän Sinä lisäät vartiointini valppautta, sitä enemmän nautin Sinun levottomuudestasi. Ja Sinun epäluulosi, Sinun mustasukkaisuutesi, Sinun huolesi ovat kaikki Sinun riippuvaisuutesi merkkejä.

Jatka vain, rakas Usbek. Ympäröi minut vartijoilla öin ja päivin, äläkä luota tavallisiin varovaisuustoimiin. Lisää minun onneani tekemällä oma onnesi varmaksi ja tiedä, etten minä pelkää mitään muuta kuin Sinun välinpitämättömyyttäsi.

Ispahanin palatsissa, 2 p. ensimmäistä Rebiab-kuuta v. 1714.

63. kirje.

Rica kirjoittaa Usbekille ———:een.

Luulenpa Sinun aikovan viettää koko elämäsi maalla. Alussa menetin Sinut näkyvistäni vain pariksi kolmeksi päiväksi. Nyt on jo kulunut kaksi viikkoa, enkä minä ole nähnyt Sinua vilahdukseltakaan! Tottahan onkin, että Sinä oleskelet viehättävässä talossa, että Sinulla on siellä sopivaa seuraa ja että Sinä saat siellä haastella ja järkeillä mielin määrin: eipä muuta tarvitakaan, kun Sinä jo unohdat koko maailman.

Mitä minuun tulee, kulkee minun elämäni kutakuinkin samanlaista uraa kuin Sinä olet nähnyt sen kulkevan. Seurustelen ahkerasti suuressa maailmassa ja koetan oppia sitä tuntemaan. Hengestäni katoaa vähitellen kaikki, mikä siinä muistuttaa aasialaisuutta, ja se taipuu vaivatta eurooppalaisiin tapoihin. Minä en enää kovin hämmästy nähdessäni samassa talossa viisi, kuusi naista viiden, kuuden miehen seurana, enkä pidä sitä kovinkaan hulluna keksintönä.

Voinpa väittää tulleeni tuntemaan naiset vasta tänne saavuttuani. Olen saanut heistä enemmän selkoa täällä yhdessä kuukaudessa kuin olisin saanut kolmessakymmenessä vuodessa vaimolan seinien sisäpuolella.

Meidän keskuudessamme luonteet ovat kaikki samanlaisia, koska ne ovat väkisin taivutettuja: ihmisiä ei nähdä sellaisina kuin he ovat, vaan sellaisina kuin heidät pakotetaan olemaan. Tässä sydämen ja hengen orjuudessa kuullaan puhuvan vain pelon, jolla on ainoastaan yksi kieli, eikä luonnon, joka ilmaiseiksen hyvin erilaisin tavoin, joka esiintyy perin moninaisin muodoin.

Teeskentely, meidän keskuudessamme hyvin paljon käytetty ja tarpeellinen taito, on täällä tuntematon. Kaikesta puhutaan, kaikki nähdään, kaikki kuullaan. Sydän paljastetaan kasvojen lailla. Tavoissa, hyveessä, paheessakin ilmenee aina jonkinlaista välittömyyttä.

Naisten miellyttämiseksi tarvitaan erästä kykyä, erilaista kuin se kyky, joka miellyttää heitä vielä enemmän: se on eräänlaista henkistä leikittelyä, joka huvittaa heitä sikäli kuin se näyttää lupaavan heille joka hetki sellaista, mikä voidaan toteuttaa vain liiankin pitkin väliajoin.

Tämä leikittely, joka luonnostaan kyllä sopii pukuhuoneeseen, näyttää lopulta muovanneen koko kansakunnan yleisluonteen. Leikitellään valtioneuvostossa. Leikitellään sotajoukon etunenässä. Leikitellään vieraiden lähettiläiden kanssa. Erilaiset ammatit näyttävät naurettavilta vain sikäli kuin niitä harjoitetaan vakavasti: lääkäri ei olisi enää naurettava, jos hänen pukunsa olisi vähemmän synkkä ja jos hän tappaisi potilaansa piloja puhellen.

Pariisissa, 10 p. ensimmäistä Rebiab-kuuta v. 1714.

64. kirje.

Mustien eunukkien päällikkö kirjoittaa Usbekille Pariisiin.

Minä olen sellaisessa pulassa, etten osaa sitä Sinulle kuvaillakaan, mahtava herra. Vaimola on kauhistavan epäjärjestyksen ja sekasorron tilassa. Sota vallitsee vaimojesi välillä. Eunukkisi ovat jakautuneet kahteen leiriin. Kuuluu vain valituksia, nurkumisia, moitteita. Minun nuhteitani halveksitaan. Kaikki näyttää olevan sallittua tänä kurittomuuden aikana. Minä olen enää vain tyhjä nimi vaimolassa.

Joka ikinen vaimosi väittää olevansa toisia parempi syntyperänsä, kauneutensa, rikkautensa, älynsä ja Sinun rakkautesi puolesta, samalla kun hän vetoaa johonkin tällaiseen etuunsa päästäkseen kaikissa suhteissa muiden edelle. Joka hetki menetän sen pitkämielisen kärsivällisyyden, millä minä kuitenkin olen onnettomuudekseni tehnyt heidät kaikki tyytymättömiksi. Varovaisuuteni, jopa myöntyväisyytenikin, minun asemassani harvinainen ja outo ominaisuus, ovat olleet hyödyttömiä.

Sallitko minun paljastaa Sinulle, mahtava herra, kaikkien näiden epäjärjestysten syyn? Syy on kokonaan Sinun sydämesi ja sen hellän huolenpidon, mitä Sinä heille osoitat. Ellet Sinä pidättäisi kättäni, jos Sinä nuhteiden sijasta antaisit minun käyttää kuritusta, ellet Sinä päästäisi heidän valituksiaan ja heidän kyyneleitään itseäsi hellyttämään, vaan lähettäisit heidät nyyhkyttämään minun eteeni, minä kun en helly milloinkaan, taivuttaisin heidät piankin ikeeseen, jota heidän on kannettava, ja lannistaisin piankin heidän kopean ja itsevaltaisen mielensä.

Sitten kun minut oli viisitoistavuotiaana ryöstetty Afrikan sydämestä, kotimaastani, myytiin minut aluksi isännälle, jolla oli yli kaksikymmentä vaimoa tai jalkavaimoa. Huomattuaan minut vakavasta ja vaiteliaasta olennostani soveliaaksi vaimolaan hän määräsi tehtäväksi minut lopullisesti sinne soveliaaksi, ja niin suoritettiinkin leikkaus, joka oli aluksi tuskallinen, mutta joka tuotti minulle lopulta onnea, koska se vei minut isäntieni korvaa ja luottamusta lähemmäksi. Jouduin siis vaimolaan, joka oli minulle kuin uusi maailma. Ylieunukki, ankarin mies, minkä minä olen eläessäni nähnyt, hallitsi siellä rajattomana valtiaana. Ei siellä kuultu puhuttavan eripuraisuudesta eikä riidoista. Syvä hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Kaikki nämä naiset kävivät nukkumaan samalla hetkellä vuoden umpeensa ja nousivat niinikään samalla hetkellä. He menivät kylpyyn vuorotellen ja he poistuivat siitä saatuaan meiltä pienimmänkin merkin. Muun osan aikaa he olivat melkein aina huoneisiinsa suljettuina. Hänen pyrkimyksenään oli varsinkin saada heidät noudattamaan mitä suurinta puhtautta, ja hän oli sitä varten keksinyt sanoin kuvailemattomia keinoja: pieninkin tottelemattomuus rangaistiin armotta. "Minä olen orja", tapasi hän sanoa, "mutta minä olen sellaisen miehen orja, joka on teidän isäntänne ja minun isäntäni, ja minä käytän sitä valtaa, minkä hän on antanut minulle teihin nähden. Hän teitä kurittaa, enkä minä, joka vain lainaan hänelle käteni." Nämä naiset eivät milloinkaan astuneet isäntäni huoneeseen muutoin kuin kutsuttuina: he ottivat tämän armon vastaan riemuiten ja olivat ilman sitä valittamatta. Niinpä kunnioitettiin minuakin, joka olin halvin tämän rauhallisen vaimolan mustaihoisista, tuhat kertaa enemmän kuin Sinun vaimolassasi, missä minä käsken heitä kaikkia.

Heti kun tämä suuri eunukki oli havainnut minun luonnonlahjani, käänsi hän silmänsä puoleeni. Hän puhui minusta isännälleni, selittäen minun kykenevän työskentelemään hänen omien katsantokantojensa mukaisesti ja seuraamaan häntä hänen nykyisessä toimessaan. Hän ei lainkaan hämmästynyt minun suurta nuoruuttani: hän uskoi tarkkaavaisuuteni korvaavan kokemuksen puutteen. Mitä Sinulle sanoisinkaan? Minä edistyin niin suuresti hänen luottamuksessaan, että hän jätti arvelematta haltuuni niiden pelottavien huoneiden avaimet, joita hän oli niin kauan vartioinut. Tämän suuren mestarin koulussa opin käskemisen vaikean taidon ja kehityin noudattamaan taipumattoman hallituksen menettelyohjeita. Hänen opastamanaan tutkin naisten sydäntä. Hän opetti minua käyttämään hyväkseni heidän heikkouksiaan ja olemaan hämmästymättä heidän kopeuttaan. Usein hän pani heidät huvikseen koetukselle ja antoi minun viedä heidät aina kuuliaisuuden äärimmäiselle rajalle asti. Sieltä palautti hän heidät sitten huomaamatta ja pyysi minua joksikin ajaksi teeskentelemään taipumista. Kelpasipa häntä katsella näinä hetkinä, jolloin hän näki heidät aivan epätoivon partaalla! Rukousten ja moitteiden keskipisteenä kesti hän heltymättä heidän kyyneleensä. "Kas sillä tavalla", sanoi hän tyytyväisenä, "tulee hallita naisia. Heidän lukumääränsä ei minua säikytä: samoin hoitaisin kaikkia suuren hallitsijammekin vaimoja. Kuinka saattaa mies toivoa vangitsevansa heidän sydämensä, elleivät hänen uskolliset eunukkinsa ole aluksi lannistaneet heidän sieluansa?"

Hän ei ollut ainoastaan luja, vaan myöskin terävänäköinen. Hän luki heidän ajatuksensa ja arvasi heidän teeskentelynsä: heidän tutkitut eleensä, heidän laitellut ilmeensä eivät salanneet häneltä mitään. Hän tiesi heidän peitetyimmätkin tekonsa ja heidän hiljaisimmatkin sanansa. Hän käytti yksiä saadakseen selkoa toisista, ja hänellä oli tapana palkita pieninkin luottamus. Kun he pääsivät herransa läheisyyteen vain kutsuttuina, toimitti eunukki sinne ne, jotka hän tahtoi, ja käänsi isäntänsä silmät niihin, joita hän halusi avustaa, ja tämä suosionosoitus oli jonkun ilmoitetun salaisuuden palkintona. Hän oli saanut isäntänsä ymmärtämään, että oli viisainta jättää hänen tehtäväkseen tämä valinta, joka suuresti lisäsi hänen arvovaltaansa. Näin hallittiin siis, mahtava herra, vaimolaa, joka oli luullakseni parhaiten järjestetty koko Persiassa.

Jätä käteni vapaiksi, salli minun pakottaa kaikki kuuliaisuuteen, ja viikossa olen palauttava järjestyksen sekasorron keskeen: sitä käskee kunniasi ja sitä vaatii turvallisuutesi.

Ispahanilaisessa palatsissasi, 9 p. ensimmäistä Rebiab-kuuta v. 1714.

65. kirje.

Usbek kirjoittaa vaimoilleen Ispahanin palatsiin.

Olen kuullut vaimolan olevan sekasorron vallassa ja täynnä sisäistä riitaa ja eripuraisuutta. Enkö minä lähtiessäni kehottanut teitä noudattamaan rauhaa ja hyvää sopua? Te lupasitte sen: teittekö niin vain minua pettääksenne?

Tepä tässä itse pettyisitte, jos tahtoisin seurata ylieunukin antamia neuvoja, jos minä tahtoisin käyttää valtaani pakottaakseni teidät elämään niin kuin minun varoitteluni käskivät teitä elämään.

Minä en kuitenkaan osaa käyttää näitä väkivaltaisia keinoja ennenkuin olen koettanut kaikkia muita. Tehkää siis omaksi hyväksenne se, mitä ette ole tahtoneet tehdä minun hyväkseni.

Ylieunukilla on paljon valittamisen aihetta: hän sanoo, että te ette välitä hänestä vähääkään. Kuinka voitte sovelluttaa tämän käytöksen asemaanne kuuluvaan vaatimattomuuteen? Eikö hyveenne ole minun poissa ollessani uskottu hänen haltuunsa? Se on pyhä aarre, jonka vartija hän on. Mutta se halveksiminen, mitä te hänelle osoitatte, lausuu ilmi, että he, joiden määränä on saada teidät elämään kunnian lakien kuuliaisuudessa, ovat teille vastenmielisiä.

Minä pyydän siis teitä muuttamaan käytöstänne ja menettelemään niin, että minä voin toisen kerran hylätä ne ehdotukset, joita minulle tehdään teidän vapautenne ja rauhanne kahlitsemiseksi.

Sillä minä tahtoisin saada teidät unohtamaan, että minä olen teidän herranne, muistaakseni vain, että minä olen teidän puolisonne.

Pariisissa, 5 p. Chahban-kuuta v. 1714.

66. kirje.

Rica kirjoittaa ———:lle.

Täällä harrastetaan hyvin innokkaasti tieteitä, mutta enpä tiedä, ollaanko täällä kovin oppineita. Joka epäilee kaikkea ajattelijana, ei uskalla kieltää mitään jumaluusoppineena: tämä ristiriitainen mies on aina tyytyväinen itseensä, kunhan vain sovitaan arvonimistä.

Useimpain ranskalaisten kiihkeimpänä haluna on olla älykäs ja sukkela. Ja kaikkien niiden kiihkeimpänä haluna, jotka tahtovat käydä älykkäästä, on kirjojen tekeminen.

Mutta sen päättömämpää keksintöä ei osaa ajatella. Luontohan näyttää viisaudessaan pitäneen huolta siitä, että ihmisten tyhmyydet jäisivät hetkellisiksi, mutta nyt tekevät, kirjat ne kuolemattomiksi. Houkkion pitäisi tyytyä jo siihen, että hän on ikävystyttänyt kaikkia niitä, jotka ovat hänen lähelleen osuneet. Mutta hän tahtoo kiusata vielä tulevia sukupolvia. Hän tahtoo typeryytensä voittavan unohduksen, josta hän olisi voinut nauttia kuin haudan rauhasta. Hän tahtoo jälkimaailman saavan ikuisiksi ajoiksi tiedon siitä, että hän on elänyt ja että hän on ollut hölmö.

Kaikista kirjailijoista en halveksi ketään niin syvästi kuin mukailijoita, jotka haalivat joka taholta muiden teoksista siepattuja riekaleita, sovitellakseen niitä sitten omiin aikaansaannoksiinsa niinkuin turpeenpalasia nurmikenttään. He eivät ole hituistakaan parempia kuin ne latojat, jotka rivittävät kirjasimia niin että nämä yhteen koottuina muodostavat kirjan, jonka syntymiseen he ovat ottaneet osaa vain käsillään. Minä toivoisin kunnioitettavan itsenäisiä teoksia, ja minusta on jonkinlaista pyhyyden häpäisemistä, kun raastetaan ne palaset, joista ne on muodostettu, irralleen pyhätöstä, mihin ne kuuluvat, ja kun niihin näin kohdistetaan halveksunta, jota ne eivät ansaitse.

Ellei ihmisellä ole mitään uutta sanottavaa, niin miksi hän ei vaikene? Miksi hänen pitää turhaan nähdä kaksinkertaista vaivaa?

"Mutta minähän tahdon panna kaikki uuteen järjestykseen."

"Te olette taitava mies: s.o. te tulette kirjastooni ja asetatte alas ne kirjat, jotka ovat ylhäällä, ja ylös ne kirjat, jotka ovat alhaalla. Ja sitten olette tehnyt mestariteoksen!"

Minä kirjoitan Sinulle tästä asiasta, — — —, koska olen suunnattomasti vihastunut kirjaan, jonka olen juuri lukenut ja joka on niin paksu, että sen olisi luullut sisältävän koko maailman tiedon. Mutta se vain väsytti minut lopen, opettamatta minulle mitään. Hyvästi.

Pariisissa, 8 p. Chahban-kuuta v. 1714.

67. kirje.

Ibben kirjoittaa Usbekille Pariisiin.

Kolme laivaa on saapunut tänne tuomatta minulle minkäänlaisia tietoja Sinusta! Oletko sairas? Vai huviksesiko minua säikyttelet?

Ellet rakasta minua maassa, missä Sinulla ei ole muita hellyyden esineitä, niin kuinka käykään sitten Persiassa ja perheesi helmassa? Mutta ehkä erehdyn. Sinä olet kylliksi rakastettava löytääksesi kaikkialta ystäviä. Sydän on kaikkien maiden kansalainen. Kuinka saattaisikaan jalo sielu olla muodostamatta ystävyyssuhteita? Tunnustan Sinulle kunnioittavani vanhoja ystävyysliittoja. Mutta enpä vastusta uusienkaan solmimista, milloin siihen vain tilaisuutta on.

Missä maassa olen oleskellutkin, niin olen elänyt aivan niinkuin minun olisi pitänyt viettää siellä koko ikäni. Minä olen yhtä innokkaasti tavoitellut hyveellisten ihmisten tuttavuutta, minä olen tuntenut samaa sääliä tai pikemminkin samaa hellyyttä onnettomia ja samaa kunnioitusta niitä kohtaan, joita menestys ei ole sokaissut. Sellainen on luonteeni, Usbek. Kaikkialta, mistä tapaan ihmisiä, valitsen ystäviä.

Täällä asuu muuan gebri, jolla luullakseni on Sinun jälkeesi ensimmäinen sija sydämessäni: hän on itse rehellisyyden sielu. Erikoiset syyt ovat pakottaneet hänet vetäytymään tähän kaupunkiin, missä hän elää kaikessa rauhassa kunniallisen liikkeen tuottamilla tuloilla vaimonsa kanssa, jota hän rakastaa. Hänen elämänsä on ollut täynnä jalomielisiä tekoja, ja vaikkakin hän pyrkii elämään syrjässä, on hänen sydämessään enemmän sankarillisuutta kuin suurimpienkaan hallitsijani sydämessä.

Tuhannet kerrat olen puhunut hänelle Sinusta. Näytän hänelle kaikki Sinun kirjeesi. Huomaan hänen olevan siitä hyvillään ja uskonpa nyt jo, että Sinulla on ystävä, jota et edes tunne.

Tästä voit lukea hänen tärkeimmät seikkailunsa; niin vastahakoisesti kuin hän onkin niistä kirjoittanut, ei hän ole kuitenkaan voinut kieltää sitä ystävyydeltäni, ja minä uskon nyt kertomuksen Sinun ystävyytesi huomaan.

Apheridonin ja Astarten tarina.

Minä olen syntynyt gebrien keskuudessa, joiden uskonto on ehkä maailman vanhin. Onnettomuudekseni valtasi minut rakkaus ennen kuin järki. Olin tuskin kuusivuotias, kun en enää voinut elää muualla kuin sisareni seurassa. Silmäni seurasivat häntä aina, ja jos hän jätti minut hetkeksikään, huomasi hän palatessaan niiden vuotavan kyyneleitä. Jokainen päivä lisäsi yhtä paljon ikääni kuin rakkauttanikin. Isäni, ihmeissään niin voimakkaasta kiintymyksestä, olisi kyllä mielellään naittanut meidät Kambyseen säätämän vanhan gebriläistavan mukaan, mutta muhamettilaisten pelko, muhamettilaisten, joiden ikeen alaisina me elämme, estää kansamme jäseniä ajattelemasta näitä pyhiä liittoja, joita uskontomme ei ainoastaan salli vaan jopa määrää ja jotka ovat perin teeskentelemättömiä jo luonnon muodostaman yhteyden kuvia.

Nähdessään, että olisi ollut vaarallista seurata minun mielitekoani ja omaa haluansa, päätti siis isäni sammuttaa liekin, jonka hän luuli olevan vasta alussaan, mutta joka olikin jo viimeisessä vaiheessaan: hän otti matkan tekosyyksi ja vei minut mukanaan, jättäen sisareni erään naissukulaisen huomaan, sillä äitini oli kuollut kaksi vuotta aikaisemmin. En lähde teille tässä kertomaan, kuinka suuri oli epätoivoni eron hetkellä: syleilin sisartani, joka aivan ui kyynelissä; mutta minä en kyyneleitä vuodattanut, sillä tuska oli tehnyt minut ikäänkuin turraksi. Me saavuimme Tiflisiin, ja isäni, uskottuaan kasvatukseni eräälle sukulaisellemme, jätti minut sinne ja palasi kotiin.

Jonkun aikaa jälkeenpäin kuulin hänen erään ystävän suosituksesta toimittaneen sisareni kuninkaan beiramiin, missä hän palveli muuatta sulttaanitarta. Jos minulle olisi ilmoitettu hänen kuolemansa, ei se olisi minuun järkyttävämmin vaikuttanut. Sillä paitsi sitä, etten minä toivonut häntä enää näkeväni, oli hänen menonsa beiramiin tehnyt hänestä muhamettilaisen, eikä hän enää voinut sen uskonnon ennakkoluulojen mukaisesti katsella minua muutoin kuin inhoten. Jaksamatta elää kauemmin Tiflisissä, väsynyt kun olin itseeni ja maailmaan, minä palasin Ispahaniin. Ensimmäiset sanat, mitkä lausuin isälleni, olivat katkeria. Moitin häntä siitä, että hän oli laittanut tyttärensä paikkaan, minne voi päästä vain uskontoa muuttamalla. "Te olette tuottanut perheellenne", puhuin minä, "Jumalan ja teitä valaisevan auringon vihastuksen. Olette tehnyt pahempaa kuin jos olisitte saastuttanut alkuaineet, koska olette saastuttanut tyttärenne sielun, joka oli yhtä puhdas. Minä kuolen tuskasta ja rakkaudesta. Mutta olkoon kuolemani ainoa rangaistus, minkä Jumala teille lähettää!"

Nämä sanat sanottuani poistuin. Kahden vuoden aikana kulutin sitten elämäni käymällä katselemassa beiramin muureja ja tirkistelemällä huonetta, missä sisareni saattoi olla, ja olin näin joka päivä tuhannet kerrat vaarassa joutua näitä pelättäviä paikkoja kierteleväin eunukkien surmattavaksi.

Vihdoin kuoli isäni, ja sulttaanitar, jota sisareni palveli, nähdessään tämän päivä päivältä varttuvan yhä kauniimmaksi, kävi mustasukkaiseksi ja naitti hänet eräälle eunukille, joka toivoi häntä omakseen intohimoisesti. Täten pääsi sisareni vaimolasta ja asettui eunukkinsa kanssa asumaan erääseen taloon Ispahaniin.

Kolmeen kuukauteen en saanut häntä puhutella, koska eunukki, miehistä mustasukkaisin, toimitti minut aina erilaisin verukkein tieheni. Vihdoinkin pääsin hänen beiramiinsa, ja hän salli minun puhella sisareni kanssa verhon läpi. Ilveksenkään silmät eivät olisi voineet häntä nähdä, niin tarkoin hän oli vaatteiden ja huntujen peitossa, enkä minä häntä muusta tuntenutkaan kuin äänen soinnusta. Kuinka olinkaan liikuttunut, kun huomasin olevani häntä näin lähellä ja kuitenkin kaukana hänestä! Hillitsin toki itseni, sillä minua pidettiin silmällä. Mitä häneen tulee, vuodatti hän luullakseni muutamia kyyneleitä. Hänen miehensä aikoi jotenkuten puolustella käytöstään, mutta kohtelin häntä kuin hän olisi ollut halvin orja. Hän oli pahemmassa kuin pulassa kuullessaan minun puhuvan sisareni kanssa kieltä, jota hän ei osannut: se oli muinaispersiaa, joka on meidän pyhä kielemme. "Kuinka! sisareni", sanoin minä, "onko totta, että olette hylännyt isienne uskon? Tiedän kyllä, että teidän on ollut pakko beiramiin mennessänne liittyä muhametinuskon tunnustajiin, mutta, sanokaa minulle, onko sydämenne voinut suunne tavoin suostua hylkäämään uskonnon, joka sallii minun rakastaa teitä? Ja kenen takia hylkäätte sen, tämän uskonnon, jonka pitäisi olla meille kallis? Kurjan raukan takia, jossa näkyy vielä hänen kerran kantamainsa kahleiden häpäisevä leima, ja joka, jos hän olisikin mies, olisi inhoittavin kaikista!"

"Veljeni", lausui hän, "mies, josta puhutte, on puolisoni. Minun on häntä kunnioitettava, niin arvottomalta kuin hän teistä näyttääkin. Ja minä olisinkin vaimoista halveksittavin, jos…"

"Ah! sisareni", keskeytin minä, "te olette gebri. Hän ei ole puolisonne, eikä voi ollakaan: jos pysytte uskossanne isienne tavoin, voitte pitää häntä vain hirviönä."

"Ah!" vastasi hän, "kuinka kaukaiselta se uskonto minusta näyttääkään! Tuskin olin oppinut sen käskyt, kun minun oli jo ne unohdettava. Tehän huomaatte, ettei kielikään, jota kanssanne puhun, ole minulle enää tuttu, ja että minun on tavattoman vaikea ilmaista ajatuksiani. Mutta luottakaa siihen, että lapsuutemme muisto viehättää minua yhä, että minulla on sen ajan jälkeen ollut vain petollisia iloja, ettei ole päivääkään kulunut minun ajattelemattani teitä, että teillä on ollut suurempi osa avioliittooni kuin luulettekaan ja että minä olen alistunut siihen vain toivoen saavani nähdä taas teitä. Mutta kuinka onkaan oleva minulle yhätikin raskas se päivä, joka on jo minulle ollut hyvin raskas! Näen teidän olevan aivan suunniltanne. Mieheni vapisee raivosta ja mustasukkaisuudesta. Minä en saa teitä enää nähdä. Puhun epäilemättä kanssanne viimeisen kerran elämässä: jos niin olisi, veljeni, ei se tulisi pitkäksi." Näin sanoessaan hän heltyi, ja huomatessaan olevansa kykenemätön jatkamaan keskustelua jätti minut siihen maailman masentuneimmaksi ihmiseksi.

Kolme, neljä päivää myöhemmin pyysin jälleen tavata sisartani. Tuo raakalaiseunukki olisi mielellään tahtonut minua siitä estää, mutta paitsi sitä, etteivät tämäntapaiset aviomiehet hallitse vaimojansa yhtä voimakkaasti kuin muut, rakasti hän niin rajattomasti sisartani, ettei hän voinut tältä mitään kieltää. Minä näin hänet siis vielä samassa paikassa ja samassa asussa kahden orjattaren seuraamana, niin että minun oli jälleen turvautuminen erikoiskieleemme.

"Sisareni", virkoin hänelle, "mistä johtuu, etten voi tavata teitä joutumatta kauhistuttavaan asemaan? Nämä muurit, jotka pitävät teitä sulkeissaan, nämä salvat ja nämä ristikot, nämä inhoittavat vartijat, jotka pitävät teitä silmällä, saattavat minut raivoon. Kuinka olettekaan voinut menettää sen suloisen vapauden, jota esi-isänne nauttivat? Äitinne, joka oli siveä, antoi miehelleen hyveensä takeeksi vain hyveensä: he elivätkin molemmat onnellisina keskinäisen luottamuksen turvissa. Ja heidän elämäntapojensa yksinkertaisuus oli heistä tuhat kertaa kallisarvoisempi rikkaus kuin se väärä loisto, joka näyttää olevan teidän osanne tässä ylellisessä talossa. Menettäessänne uskontonne olette menettänyt vapautenne, onnenne ja sen jalon tasa-arvoisuuden, joka on sukupuolenne kunnia. Mutta pahempi on, että te ette ole suinkaan ihmisarvostaan alennetun orjan vaimo, sillä sitä ette voi olla, vaan hänen orjansa."

"Ah! veljeni", sanoi hän, "kunnioittakaa puolisoani, kunnioittakaa uskontoa, jonka olen omaksunut: sen uskonnon mukaanhan minä en ole voinut kuulla teitä enkä teille puhua rikosta tekemättä."

"Kuinka? sisareni", vastasin minä aivan kiihtyneenä, "te arvelette siis tämän uskonnon olevan totisen uskonnon?"

"Ah!" huokasi hän, "kuinka olisikaan minulle edullista, ettei se olisi totinen uskonto! Minä olen kantanut sille liian suuren uhrin voidakseni olla siihen uskomatta, ja jos minun epäilykseni…"

Näin sanottuaan hän vaikeni.

"Niin, epäilyksenne, sisareni, ovat hyvin perusteltuja, millaisia ne lienevätkään. Mitä voittekaan odottaa uskonnolta, joka tekee teidät onnettomaksi tässä maailmassa eikä anna teille mitään toivoa tulevasta? Muistakaa, että meidän uskontomme on maailman vanhin, että se on aina kukoistanut Persiassa ja että sillä on sama alkuperä kuin tällä valtakunnallakin, jonka varhaisimpia vaiheita kukaan ei tunne, että vain sattuma on tuonut sen rajojen sisäpuolelle muhamettilaisuuden ja että tämä lahko on saanut siellä jalansijaa ei suinkaan vakaumuksen tietä, vaan valloituksen avulla. Elleivät luonnolliset ruhtinaamme olisi olleet heikkoja, näkisitte vielä tänä päivänä vanhojen tietäjäin uskonnon olevan vallassa. Siirtykää mielikuvituksessanne noihin ammoin kuluneihin vuosisatoihin: kaikki puhuu siellä teille tietäjäin opista eikä mikään muhamettilaisten lahkosta, joka ei vielä useita tuhansia vuosia myöhemminkään ollut edes lapsuuskaudessaan."

"Mutta", sanoi sisareni, "vaikka minun uskontoni olisikin teidän uskontoanne myöhäisempi, on se ainakin puhtaampi, koska se palvelee vain yhtä Jumalaa, kun te sitävastoin palvelette lisäksi aurinkoa, tähtiä, tulta, vieläpä alkuaineitakin."

"Minä huomaan, sisareni, että olette musulmaanien parissa oppinut herjaamaan pyhää uskontoamme. Me emme palvo tähtiä emmekä alkuaineita eivätkä isämmekään ole niitä milloinkaan palvoneet. Milloinkaan eivät he ole niille temppelejä pystyttäneet, milloinkaan he eivät ole niille uhranneet. He ovat vain omistaneet niille uskonnollista, vaikkakin laadultaan alempaa kunnioitusta, niinkuin sopiikin jumaluuden teoille ja ilmestysmuodoille. Mutta, sisareni, sen Jumalan nimessä, joka meitä valistaa, ottakaa tämä pyhä kirja, jonka olen teille tuonut: se on lainsäätäjämme Zarathustran kirja. Lukekaa se ennakkoluuloitta. Päästäkää sydämeenne siitä lähtevät valonsäteet, jotka valistavat teitä sitä lukiessanne. Muistakaa isiänne, jotka ovat kauan kunnioittaneet aurinkoa Balkhiin pyhässä kaupungissa. Ja muistakaa myös minua, joka osaan toivoa lepoa, menestystä, elämää vain teidän kääntymyksestänne." Ylenmäärin liikutettuna jätin hänet yksinään päättämään tärkeimmän asian, mitä minulla saattoi koko iässäni olla.

Palasin hänen luokseen kahden päivän kuluttua. En puhunut hänelle sanaakaan: odotin ääneti elämäni tai kuolemani tuomiota. "Teitä rakastaa, veljeni", lausui hän vihdoin, "teitä rakastaa gebrinainen. Olen kauan taistellut, mutta jumalat! kuinka monet vaikeudet poistaakaan rakkaus! Kuinka tunnenkaan oloni keveäksi! En enää pelkää rakastavani teitä liiaksi. Nyt ei minun tarvitse panna rajoja lemmelleni: sen ylenmääräisyyskin on nyt sallittu. Ah! kuinka kaikki tämä sopiikaan sydämeni tilaan! Mutta milloin katkaisette te, joka olette osannut katkaista ne kahleet, mitkä henkeni oli itselleen takonut, milloin katkaisette ne kahleet, mitkä sitovat käteni? Tästä hetkestä alkaen olen teidän: osoittakaa nyt kuinka kallis tämä lahja teille on, ottamalla minut viipymättä huostaanne. Veljeni, kun ensimmäisen kerran saan teitä suudella, luulen kuolevani syliinne."

En voisi milloinkaan sanoin lausua riemua, mikä minut täytti tätä hellää puhetta kuunnellessani. Minä uskoin ja näin tosiaankin sinä hetkenä olevani ihmisistä onnellisin. Näin lähellä täyttymistään kaikki ne toiveet, joita olin elättänyt kahdenkymmenenviiden vuoden aikana, näin haihtuvan kaikkien niiden surujen, jotka olivat tehneet ne vuodet minulle kovin raskaiksi. Mutta totuttuani hiukan näihin suloisiin ajatuksiin huomasin, etten ollutkaan niin lähellä onneani kuin olin ensi ihastuksessa kuvitellut, vaikka olinkin voittanut suurimman esteen. Oli vielä petettävä hänen vartijainsa valppaus. En uskaltanut kenellekään paljastaa elämäni salaisuutta. Meidän oli kaksin, hänen ja minun, suoritettava kaikki. Jos yritys epäonnistuisi, olin vaarassa joutua seivästetyksi. En kuitenkaan nähnyt julmempaa rangaistusta kuin epäonnistuminen sellaisenaan. Sovimme siitä, että hän lähettäisi pyytämään minulta kelloa, minkä hänen isänsä oli hänelle jättänyt, ja että minä kätkisin siihen viilan, jolla hän voisi katkaista erään kadulle avautuvan ikkunanristikon, ja solmuköyden, jonka avulla hänen olisi helppo laskeutua alas. Edelleen päätimme, etten minä enää kävisi hänen luonaan, vaan että tulisin joka yö sen ikkunan alle odottamaan, milloin hän voisi toteuttaa aikomuksensa. Vietin näin viisitoista yötä umpeensa näkemättä ketään, koska hän ei ollut saanut suotuisaa tilaisuutta. Vihdoin kuulin kuudentenatoista viilan työskentelevän. Tuon tuostakin keskeytyi kirskuna. Niinä väliaikoina oli pelkoni kuvailematon. Lopulta näin hänen tunnin työskentelyn jälkeen kiinnittävän köyden. Hän pudottausi sen varaan ja liukui syliini. En ajatellut enää vaaraa, vaan viivyin kauan siinä asennossa, liikahtamattakaan. Sitten vein hänet kaupungin ulkopuolelle, missä minulla oli hevonen valmiina. Nostin hänet tarakkaan taakseni ja poistuin mahdollisimman nopeasti paikasta, joka saattoi käydä meille hyvin tuhoisaksi. Ennen päivän koittoa saavuimme erään gebrin luo, joka oli vetäytynyt autiolle seudulle elämään vaatimattomasti kättensä työllä. Emme kuitenkaan katsoneet sopivaksi jäädä hänen luokseen, vaan painuimme hänen neuvostaan tiheään metsään ja piilouduimme vanhaan onteloon tammeen siksi kunnes pakomme nostattama hälinä olisi häipynyt. Me olimme kahden tässä syrjäisessä paikassa, kenenkään näkemättä, vakuuttaen lakkaamatta rakastavamme toisiamme aina ja odottaen sopivaa tilaisuutta antaaksemme jonkun gebriläispapin toimittaa pyhien kirjojemme määräämät vihkimismenot. "Sisareni", puhelin minä, "kuinka tämä liitto onkaan pyhä! Luonto oli meidät jo yhdistänyt, ja pyhä lakimme yhdistää meidät vielä kerran." Vihdoin tuli pappi rauhoittamaan rakastuneen kärsimättömyytemme. Hän toimitti talonpoikaistalossa kaikki vihkimismenot. Hän siunasi meidät ja toivotti meille tuhansin kerroin Gustaspesin koko voiman ja Hohoraspesin pyhyyden. Pian sen jälkeen me poistuimme Persiasta, missä emme olleet turvassa, ja vetäydyimme Georgiaan. Siellä olimme vuoden, päivä päivältä yhä enemmän kiintyen toisiimme. Mutta kun rahani alkoivat loppua ja kun pelkäsin köyhyyttä sisareni puolesta, vaikkakaan en omasta puolestani, jätin hänet sinne lähteäkseni etsimään apua sukulaisiltamme. Milloinkaan eivät ole jäähyväiset olleet hellemmät. Mutta matkani ei ollut ainoastaan hyödytön, vaan tuhoisakin. Sillä kun olin havainnut yhtäältä kaiken omaisuutemme joutuneen takavarikkoon ja toisaalta sukulaisteni olevan melkein kykenemättömiä minua auttamaan, jäi minulle rahaa juuri sen verran kuin tarvitsin paluumatkaan. Mutta mikä epätoivo minua odottikaan: minä en tavannut enää sisartani! Muutamia päiviä ennen tuloani olivat tataarit tehneet hyökkäyksen siihen kaupunkiin, missä hän oleskeli, ja kun he näkivät hänet kauniiksi, ottivat he hänet mukaansa ja myivät hänet sitten Turkkiin matkustaville juutalaisille, jättäen jäljelle vain pienen tyttösen, jonka hän oli synnyttänyt muutamia kuukausia aikaisemmin. Minä lähdin näiden juutalaisten jälkeen ja tavoitin heidät kolmen peninkulman päässä sieltä: rukoukseni, kyyneleeni olivat turhia. He vaativat minulta itsepintaisesti kolmeakymmentä tomaania, hellittämättä ainoastakaan. Käännyttyäni kaikkien ihmisten puoleen, anottuani sekä turkkilaisten että kristittyjen pappien suojelusta, puhuttelin erästä armeenialaista kauppiasta ja myin hänelle tyttäreni ja itsenikin kolmestakymmenestäviidestä tomaanista. Sitten palasin juutalaisten luo, annoin heille kolmekymmentä tomaania ja vein ne viisi jäljelle jäänyttä sisarelleni, jota en ollut vielä nähnyt. "Olette vapaa", sanoin hänelle, "sisareni, ja minä saan teitä syleillä. Kas tässä tuon teille viisi tomaania. Mieleni on paha, ettei minusta maksettu enempää."

"Kuinka!" huudahti sisareni, "oletteko myynyt itsenne?"

"Olen", vastasin minä.

"Ah! onneton! Mitä olette tehnyt? Enkö ollut jo kyllin kovaosainen teidän koettamatta tehdä minua vielä kovaosaisemmaksi? Vapautenne oli minulle lohdutus, mutta orjuutenne syöksee minut hautaan. Ah! veljeni, kuinka onkaan rakkautenne julma! Entä tyttäreni? En näe häntä missään."

"Hänetkin minä myin", vastasin minä. Me puhkesimme molemmat kyyneleihin emmekä jaksaneet sanoa toisillemme sanaakaan. Vihdoin lähdin tapaamaan isäntääni, ja sisarenikin saapui sinne melkein yhtä pian kuin minä. Hän heittäytyi hänen jalkoihinsa. "Minä rukoilen teiltä orjuutta", puhui hän, "niinkuin muut rukoilevat teiltä vapautta. Ottakaa minut: tehän saatte minusta paremman hinnan kuin miehestäni." Silloin syntyi taistelu, joka sai kyyneleet vuotamaan isäntäni silmistä. "Onneton!" sanoi sisareni, "oletko luullut minun voivan ostaa vapauteni Sinun vapautesi kustannuksella? Herra, näette edessänne kaksi kovaosaista, jotka kuolevat, jos te heidät eroitatte. Minä myyn itseni teille. Maksakaa hintani. Ehkäpä se raha ja minun palvelukseni kerran saavat teidät myöntämään sellaista, mitä en nyt uskalla teiltä pyytää. Oma etunne vaatii, ettette eroita meitä. Ajatelkaa, että minä olen hänen elämänsä."

Armeenialainen oli lempeä mies, jota onnettomuutemme liikuttivat.

"Palvelkaa minua kumpainenkin uskollisesti ja innokkaasti, ja minä lupaan vuoden kuluttua lahjoittaa teille vapautenne takaisin. Minä näen, ettette te kumpainenkaan ansaitse tilanne onnettomuuksia. Jos te vapaiksi päästyänne olette niin onnellisia kuin ansaitsette olla, jos Onnetar teille hymyilee, olen varma siitä, että te korvaatte vahingon, minkä ehkä joudun kärsimään."

Molemmat syleilimme hänen polviaan ja yhdyimme hänen matkaansa. Me autoimme toinen toistamme orjuuden askareissa, ja olin hyvilläni, milloin vain sain tilaisuuden suorittaa työn, joka oli määrätty sisarelleni.

Vuoden loppu tuli käsiin: isäntämme piti sanansa ja vapautti meidät. Me palasimme Tiflisiin. Siellä tapasin erään isäni vanhan ystävän, joka harjoitti menestyksellä lääkärin ammattia siinä kaupungissa. Hän lainasi minulle hiukan rahaa, jolla tein kauppoja. Liikeasiat veivät minut sitten Smyrnaan, mihin lopulta asetuinkin. Siellä olen nyt elänyt jo kuusi vuotta, ja siellä on minulla ollut maailman rakastettavinta ja suloisinta seuraa: sopu vallitsee perheessäni, enkä minä vaihtaisi asemaani kaikkien maailman kuninkaiden kanssa. Onnekseni olen myös tavannut sen armeenialaisen kauppiaan, jota saan kiittää kaikesta, ja minä olen tehnyt hänelle eräitä huomattavia palveluksia.

Smyrnassa, 27 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1714.

68. kirje.

Rica kirjoittaa Usbekille ———:een.

Äskettäin menin päivälliselle erään tuomarin luo, joka oli minua kutsunut useammankin kerran. Kun olimme puhelleet asiasta jos toisestakin, sanoin hänelle: "Hyvä herra, minusta nähden teidän ammattinne on hyvin työläs."

"Eipä niinkään kuin luulette", vastasi hän. "Kun suoriutuu siitä sillä tavalla kuin me, on se vain leikkiä."

"Mutta kuinka sitten! Eikö teillä ole aina pää täynnä muiden ihmisten asioita? Eikö teidän ole lakkaamatta pohdittava kysymyksiä, jotka ovat kaikkea muuta kuin huvittavia?"

"Olette oikeassa. Ne asiat eivät tosiaankaan ole huvittavia, sillä me emme välitä niistä hituistakaan. Ja juuri siitä johtuu, ettei ammattimme ole niin väsyttävä kuin sanotte."

Kun näin hänen ottavan asian niin keveästi, jatkoin uteluani ja sanoin: "Hyvä herra, en ole vielä lainkaan katsellut työhuonettanne."

"Sen uskon kyllä, koska minulla ei työhuonetta olekaan. Hankkiessani tämän viran tarvitsin rahaa maksaakseni nimitykseni. Niinpä myin kirjastoni, eikä kauppias, joka sen osti, jättänyt minulle suunnattomasta niteiden joukosta muuta kuin tilikirjani. Enkä minä niitä kaipaakaan: me tuomarit emme suinkaan pöyhkeile turhalla tiedolla. Mitä meillä olisi hyötyä kaikista noista lakikirjoista? Melkein kaikki tapaukset ovat epäselviä ja poikkeavat yleisestä säännöstä."

"Mutta eiköhän se johdu siitä, hyvä herra", puhelin minä, "että te panette ne poikkeamaan yleisestä säännöstä? Sillä miksikä olisi sitten maailman kaikilla kansoilla lakeja, ellei niitä voitaisi soveltaa, ja kuinka niitä taas voidaan soveltaa, ellei niitä tunneta?"

"Jos te puolestanne tuntisitte Oikeuspalatsin", lausui tuomari, "ette puhuisi niin kuin puhutte. Meillähän on elävät kirjamme, nimittäin asianajajat, jotka tekevät työn meidän puolestamme ja ottavat vaivakseen meidän valistamisemme."

"Ja eivätkö he myös joskus ota vaivakseen teidän pettämistänne?" kysyin minä. "Ettepä siis tekisi hullummin, vaikka hiukan varoisitte heidän väijytyksiään. Heillä on omat aseensa, joilla he ahdistavat tasapuolisuuttanne: olisi hyvä teilläkin olla aseita sen puolustamiseksi, niin ettette lähtisi keveästi puettuina taistelemaan miesten kanssa, jotka ovat haarniskoituja aina hampaisiin asti."

Pariisissa, 13 p. Chahban-kuuta v. 1714.

69. kirje.

Usbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.

Etpä olisi osannut kuvitellakaan minusta vääntyvän vielä suuremman metafyysikon kuin ennen olinkaan. Niin on kuitenkin laita, ja Sinä pääset siitä täyteen varmuuteen, kun olet suoriutunut tästä minun filosofisesta vuodatuksestani.

Järkevimmät filosofit, jotka ovat miettineet Jumalan luontoa, ovat sanoneet häntä ehdottoman täydelliseksi olennoksi. Mutta he ovat tavattomasti käyttäneet väärin tätä ajatusta. He ovat luetelleet kaikki ne erilaiset täydellisyyden muodot, joita ihmisessä saattaa ilmetä ja joita hän voi kuvitella, ja ovat sitten sälyttäneet ne Jumala-käsitteeseen, ajattelematta, että nämä tunnusmerkit ovat usein keskenään ristiriitaisia ja etteivät ne saata esiintyä samassa yksilössä hävittämättä toisiaan.

Lännen runoilijat kertovat, että kun eräs maalari halusi kerran kuvata kauneuden jumalattaren, keräsi hän kauneimmat kreikattaret, otti jokaisesta sen, mitä hänessä viehättävintä oli, ja loi näin kokonaisuuden, jonka oli määrä olla kaikista jumalattarista kauneimman näköinen. Jos joku olisi tästä päättänyt, että se jumalatar oli sekä vaalea että tumma, että hänen silmänsä olivat mustat ja siniset, että hän oli lempeä ja kopea, olisi häntä pidetty naurettavana houkkiona.

Usein puuttuu Jumalalta täydellisyys, joka saattaisi merkitä hänessä suurta epätäydellisyyttä. Mutta milloinkaan ei häntä rajoita mikään muu kuin hänen oma itsensä: hän on oma välttämättömyytensä. Niinpä vaikka Jumala onkin kaikkivaltias, ei hän saata rikkoa lupauksiaan eikä pettää ihmisiä. Usein ei kykenemättömyys ole hänessä, vaan suhteellisissa asioissa. Siinä syy, miksi hän ei voi muuttaa olioiden luontoa.

Eipä näin muodoin olekaan mitään ihmettelemistä siinä, että muutamat kirjanoppineemme ovat uskaltaneet kieltää Jumalan rajattoman ennaltatietämisen sillä perustuksella, että se ei sovellu hänen oikeudenmukaisuuteensa.

Niin rohkea kuin tämä ajatus lieneekin, käy se metafysiikan kannalta mainiosti laatuun. Sen peruskäsitteiden mukaan ei ole mahdollista Jumalan ennakolta nähdä asioita, jotka riippuvat vapaiden syiden vaikutuksesta, koska sitä, mikä ei ole vielä tapahtunut, ei ole olemassa, eikä sitä siis kukaan saata tunteakaan. Sillä olemattomuutta, jolla ei ole mitään ominaisuuksia, ei voida havaita. Jumala ei saata lukea tahdon aikomuksia, jota ei ole olemassakaan, eikä nähdä sielussa sellaista, mitä ei siinä ole, sillä siksi kunnes sielu ei ole vielä tehnyt päätöstään, ei myöskään toimintaa, joka saa sen tekemään päätöksensä, ole siinä olemassa.

Sielu on oman päätöksensä seppä. Mutta on tilaisuuksia, joissa sen päätös horjuu niin suuresti, ettei se tiedä, mihin suuntaan sen olisi päätöksensä tehtävä. Useinkin menettelee se näin vain näyttääkseen vapauttaan, niin ettei Jumala saata nähdä tätä päätöstä ennakolta ei sielun toiminnasta eikä ulkonaisten esineiden siihen tekemästä vaikutuksesta.

Kuinka voisi siis Jumala ennakolta nähdä asioita, jotka ovat riippuvaisia vapaiden syiden vaikutuksesta? Hän saattaisi nähdä ne vain kahdella tavalla: otaksumalla, mikä on ristiriidassa rajattoman ennakoltatietämisen kanssa, tai voisi hän nähdä ne välttämättöminä seurauksina, jotka ehdottoman varmasti johtuisivat syystä, mikä synnyttäisi ne samalla tavalla. Sehän on vielä ristiriitaisempaa, koska sielun otaksutaan olevan vapaa, mutta koska se tositeossa olisi yhtä vapaa kuin biljardipallo on vapaa liikkeissään, silloin kun sitä toinen pallo sysää.

Älä kuitenkaan luule minun haluavan rajoittaa Jumalan tietäväisyyttä. Samoin kuin hän saa luontokappaleet toimimaan mielensä mukaan, samoin hän tietää kaikki, mitä hän tahtoo tietää. Mutta vaikka hän voisikin nähdä kaikki, ei hän aina käytä tätä kykyänsä. Hän jättää tavallisesti luomalleen olennolle vallan toimia tai ei toimia, antaakseen sille mahdollisuuden tehdä hyvin tai pahoin. Silloin hän kieltäytyy käyttämästä oikeutta, mikä hänellä on vaikuttaa siihen ja määrätä sen päätös. Mutta milloin hän tahtoo tietää jotakin, tietää hän sen aina, koska hänen vain tarvitsee tahtoa sen tapahtuvan siten kuin hän sen näkee ja määrätä luotujen olentojen päätös oman tahtonsa mukaiseksi. Näin hän eroittaa tapahtuvan asian yksinomaan mahdollisten asiain joukosta, suuntaamalla määräyksillään sielujen tulevat päätökset ja riistämällä niiltä kyvyn toimia tai olla toimimatta, minkä hän oli niille alkuaan antanut.

Jos voidaan käyttää vertausta asiassa, joka on yläpuolella kaikkien vertausten, ei esim. hallitsija tiedä, mitä hänen lähettiläänsä tulee tekemään jossakin kysymyksessä. Jos hän tahtoo sen tietää, tarvitsee hänen vain määrätä tälle, että hänen on meneteltävä sillä ja sillä tavalla, ja hän voi olla varma siitä, että kaikki tapahtuu juuri niin kuin hän on suunnitellut.

Koraani ja juutalaisten kirjat nousevat lakkaamatta vastustamaan ehdottoman ennakoltatietämisen oppia. Jumala näyttää niissä yleensä olevan tietämätön sielujen tulevista päätöksistä, ja se tuntuu suorastaan olleen ensimmäinen totuus, minkä Mooses on opettanut ihmisille.

Jumala panee Aatamin maalliseen paratiisiin sillä ehdolla, ettei hän syö erästä tiettyä hedelmää: järjetön määräys olennon puolelta, joka tuntisi sielujen tulevat päätökset, sillä voisiko sellainen olento asettaa ehtoja armonosoituksilleen tekemättä niitä naurettaviksi? Sehän olisi ollut aivan samaa kuin jos joku ihminen, joka olisi tiennyt Bagdadin valloituksen, olisi sanonut toiselle: "Annan teille tuhannen kultarahaa, ellei Bagdad ole valloitettu." Eikö hän olisi silloin laskenut varsin huonoa pilaa?

Rakas Rhedi, miksi niin paljon filosofiaa? Jumala on niin korkealla, ettemme me näe edes hänen pilviänsä. Me tunnemme hänet hyvin vain hänen käskyistään. Hän on määrätön, aineeton, rajaton. Muistuttakoon hänen suuruutensa meille meidän pienuuttamme. Alituinen nöyrtyminen on hänen lakkaamatonta palvomistaan.

Pariisissa, Chahban-kuun viimeisenä päivänä v. 1714.

70. kirje.

Zelis kirjoittaa Usbekille Pariisiin.

Soliman, jota Sinä rakastat, on aivan epätoivoissaan loukkauksesta, jonka hän on äskettäin saanut kärsiä. Muuan nuori huimapää, nimeltä Suphis, oli jo kolme kuukautta tavoitellut hänen tytärtään vaimokseen. Hän näytti tyytyväiseltä tämän tyttären ulkomuotoon niiden kuvausten perustuksella, mitä hänelle olivat antaneet naiset, jotka olivat nähneet hänet lapsena. Myötäjäisistäkin oli sovittu, ja kaikki oli käynyt ilman minkäänlaisia loukkauksia. Eilen ensimmäisten juhlamenojen tapahduttua lähti tyttö matkaan ratsain eunukkinsa seuraamana ja tavan mukaan päästä jalkoihin peitettynä. Mutta kun hän oli saapunut aiotun miehensä talon edustalle, suljetutti tämä häneltä portin ja vannoi ettei päästä häntä sisään ennenkuin myötäjäisiä oli korotettu. Sukulaiset kiiruhtivat paikalle kaikilta tahoilta sovittamaan asiaa. Sitkeän vastustuksen jälkeen saivatkin he Solimanin antamaan vävylleen pienen lahjan. Kun sitten kaikki vihkimenot oli suoritettu, vietiin tyttö häävuoteeseen melkeinpä väkivalloin. Mutta hetken kuluttua nousikin tuo huimapää aivan raivoissaan, silpoi hänen kasvonsa useasta kohdasta ja väitti, ettei hän ollutkaan neitsyt, lähettäen hänet sitten takaisin isänsä luo. Ihmistä ei voi enemmän järkyttää solvaus kuin Solimania on järkyttänyt tämä väite. Ja kuitenkin on henkilöitä, jotka vakuuttavat tyttöä viattomaksi. Isät ovat hyvin onnettomia, kun heidän täytyy kestää moisia loukkauksia! Jos minun tytärtäni kohdeltaisiin sillä tavalla, kuolisin minä luullakseni surusta. Hyvästi.

Fatmen palatsissa, 9 p. ensimmäistä Gemmadi-kuuta v. 1714.

71. kirje.

Usbek kirjoittaa Zeliille.

Minä surkuttelen Solimania, sitäkin enemmän kun onnettomuus on korjaamaton, koska hänen vävynsä on vain käyttänyt lain suomaa vapautta. Minun mielestäni on se laki varsin kova, kun se näin uhraa kokonaisen perheen kunnian jonkun hullun oikuille. On turhaa sanoakaan, että olisi muka olemassa varmoja merkkejä, joista voi saada totuuden selville. Sehän on vanha erehdys, josta on jo nykyään päästy meidän keskuudessamme. Lääkärimmekin selittävät kumoamattomia todisteita näiden merkkien epäluotettavaisuudesta. Jopa kristitytkin pitävät niitä kuviteltuina, vaikka heidän pyhät kirjansa puhuvatkin niistä selvästi ja vaikka heidän muinainen lainsäätäjänsä onkin pannut kaikkien neitojen viattomuuden tai tuomion niistä riippuvaksi.

Mielihyvällä kuulen Sinun innokkaasti huolehtivan tyttäresi kasvatuksesta. Suokoon Jumala, että hänen miehensä havaitsee hänet yhtä kauniiksi ja yhtä puhtaaksi kuin Fatima oli, että hänellä on kymmenen eunukkia vartijoinaan, että hän on sen vaimolan kunnia ja koristus, mihin kohtalo hänet vie, että hänen päänsä päällä on vain kullattuja kattolautoja ja että hän astuu vain hienoimpia mattoja pitkin! Ja toiveiden kukkuraksi nähkööt minun silmäni hänet kaikessa kunniassaan!

Pariisissa, 5 p. Chalval-kuuta v. 1714.

72. kirje.

Rica kirjoittaa Usbekille ———:een.

Äskettäin olin seurassa, missä näin erään hyvin itseensätyytyväisen miehen. Neljännestunnissa hän ratkaisi kolme siveysopillista kysymystä, neljä epäselvää historian kohtaa ja viisi fysikaalista tehtävää. En ole ikänäni tavannut niin yleiskykyistä kaikenratkaisijaa. Hänen henkeänsä ei milloinkaan kahlehtinut pieninkään epäilys. Jätettiin tieteet syrjään ja puhuttiin päivän uutisista: hän lausui ratkaisevan sanan päivän uutisistakin. Aioin panna hänet pulaan ja sanoin itsekseni: "Minun täytyy tässä turvautua vahvimpaan puoleeni. Minäpä pakenen omaan maahani." Puhuin hänelle siis Persiasta. Mutta tuskin olin lausunut neljä sanaa, kun hän jo kahdesti osoitti minun osuneen väärään, nojaten herrojen Tavernier'n ja Chardin'in kertomuksiin. "Ah! hyvä Jumala!" puhelin minä itsekseni, "mikä mies tämä onkaan? Hänhän on piankin paremmin selvillä Ispahanin kaduista kuin minä." Tein viipymättä päätökseni: panin suuni lukkoon, annoin hänen puhua, ja hän lausuileekin yhäti ratkaisevia sanojaan.

Pariisissa, 8 p. Zilkadeh-kuuta v. 1715.

73. kirje.

Rica kirjoittaa ———:lle.

Olen kuullut täällä puhuttavan eräänlaisesta tuomioistuimesta, jota nimitetään Ranskan Akatemiaksi. Eipä ole maailmassa toista vähemmän kunnioitettua tuomioistuinta, sillä sanotaan kansan heti kun se on tehnyt päätöksensä kumoavan nämä päätökset ja pakottavan sen hyväksymään lakeja, joita sen on seurattava.

Joku aika sitten se julkaisi arvovaltansa vakaannuttamiseksi kokoelman tuomioitaan. Tämä niin monen isän lapsi oli jo melkein ikäloppu syntyessään, ja vaikka se olikin laillinen, oli muuan aikaisemmin maailmaan tullut äpärä ollut vähällä tukahuttaa sen.

Niillä herroilla, jotka sen muodostavat, ei ole muuta tehtävää kuin lakkaamaton lörpötteleminen. Kehunta sijoittautuu kuin itsestään heidän iankaikkiseen loruilemiseensa, ja niin pian kuin heidät on vihitty sen salaisuuksiin, valtaa heidät ylistyspuhekiihko, joka ei luovu heistä enää milloinkaan.

Tällä ruumiilla on neljäkymmentä päätä, joista jokainen on täynnä kuvia, vertauksia ja vastakohtia. Kaikki nämä suut puhuvat melkein yksinomaan huudahdellen, ja sen korvat tahtovat aina kuulla vain poljentoa ja sulosointua. Mitä silmiin tulee, niin niistä ei ole kysymystäkään: se näyttääkin olevan luotu vain puhumaan eikä näkemään. Se ei seiso vakavasti jaloillaan, sillä aika, joka on sen vitsaus, horjuttaa sitä lakkaamatta ja hävittää kaiken, mitä se on tehnyt. Muinoin sanottiin sen käsiä ahneiksi; siitä minä en puhu Sinulle mitään, vaan jätän asian niiden ratkaistavaksi, jotka tuntevat sen paremmin kuin minä.

Moisia kummia, — — —, ei nähdä lainkaan Persiassamme. Meillä ei ole minkäänlaista halua pystyttää tällaisia ihmeellisiä ja outoja laitoksia: me etsimme aina vain luontoa yksinkertaisissa tavoissamme ja teeskentelemättömissä elämänmuodoissamme.

Pariisissa, 27 p. Zilkadeh-kuuta v. 1715.

74. kirje.

Rica kirjoittaa Usbekille ———:een.

Muutamia päiviä sitten sanoi eräs tuttavani minulle: "Olen luvannut viedä teidät Pariisin parhaisiin taloihin. Nyt vien teidät erään ylhäisen herran luo, joka on koko valtakunnan arvokkaimmin esiintyviä miehiä."

"Mitä sillä tarkoitatte, hyvä herra? Onko hän kohteliaampi, hyvänsävyisempi kuin joku muu?"

"Eipä niinkään", vastasi hän.

"Ahaa, minä ymmärrän: hän antaa joka hetki kaikkien, jotka joutuvat hänen lähelleen, tuntea hänen oman ylemmyytensä. Jos niin on laita, en huoli sinne tullakaan. Minä alistun jo ennakolta tuomioon ja annan hänen häiritsemättä nauttia ylemmyydestään."

Piti kuitenkin lähteä mukaan, ja minä näin kuin näinkin ylpeän pikku miehen, joka pisti nuuskaa nenäänsä niin mahtavasti, joka toimitti niistämisensä niin säälimättömästi, joka sylki niin huolettomasti, joka hyväili koiriaan niin syvästi ihmisiä loukkaavalla tavalla, etten kyllikseni osannut häntä ihmetellä. "Ah! hyvä Jumala!" puhelin minä itsekseni, "jos minä Persian hovissa ollessani esiinnyin näin, esiinnyin perinpohjaisena hölmönä!" Olisipa meidän, Usbek, pitänyt olla jo aika ilkeitä luonteeltamme voidaksemme lingota satoja pieniä loukkauksia ihmisille, jotka tulivat joka päivä luoksemme osoittamaan meille hyväntahtoisuuttaan. He tiesivät meidän olevan heidän yläpuolellaan. Elleivät he taas olisi sitä tienneet, olisivat meidän hyvät työmme opettaneet sen heille joka päivä. Kun ei meidän tarvinnut tehdä mitään saadaksemme osaksemme muiden kunnioituksen, teimme kaikkien ollaksemme rakastettavia. Me seurustelimme halvimpienkin ihmisten kanssa: mahtavuuden ja komeuden keskellä, jotka tekevät aina sydämen kovaksi, he pitivät meitä hienotunteisina. He näkivät vain sydämemme yläpuolellaan. Me taas alennuimme heidän tarpeittensa tasalle. Mutta kun oli kohotettava ruhtinaan majesteettia julkisissa juhlamenoissa, kun oli muukalaisissa herätettävä kunnioitusta kansakuntaa kohtaan, kun vihdoin oli vaarallisissa tiloissa innostettava sotilaita, nousimme sata kertaa korkeammalle kuin olimme laskeutuneet. Me palautimme ylpeyden kasvoillemme, ja meidän sanottiin joskus esiintyneen hyvinkin arvokkaasti.

Pariisissa, 10 p. Saphar-kuuta v. 1715.

75. kirje.

Usbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.

Minun täytyy tunnustaa Sinulle, etten ole kristityissä huomannut sitä elävää uskonnollista vakaumusta, joka on yleinen musulmaanien keskuudessa. Heissä on varsin pitkä matka tunnustuksesta uskoon, uskosta vakaumukseen, vakaumuksesta tekoon. Uskonto ei ole niin paljon pyhityksen esine kuin kaikille kuuluva kiistan esine. Hovikot, miekan miehet, jopa naisetkin ryhtyvät vastustamaan hengenmiehiä ja vaativat näitä todistamaan heille sellaista, mitä he ovat päättäneet olla uskomatta. Tämä ei johdu siitä, että he olisivat päättäneet olla uskomatta järkeensä nojaten ja että he olisivat ottaneet vaivakseen tutkia sen uskonnon totuutta tai vääryyttä, minkä he hylkäävät: he ovat kapinoitsijoita, jotka ovat tunteneet ikeen niskassaan ja pudistaneet sen pois ennenkuin olivat saaneet edes selville, mikä ies se oikeastaan oli. Niinpä he eivät olekaan sen lujempia uskomattomuudessaan kuin uskossaankaan: he elävät ikäänkuin vuoroveden vallassa, joka viskelee heitä lakkaamatta yhdestä toiseen. Muuan heistä sanoi minulle kerran: "Minä uskon sielun kuolemattomuuteen aikakausittain. Mielipiteeni riippuvat ehdottomasti ruumiini tilasta. Aina sen mukaan, onko minulla enemmän vai vähemmän elonhenkiä, sulattaako vatsani hyvin vai huonosti, onko ilma, jota hengitän, keveätä vai raskasta, onko liha, jota syön, laihaa vai vahvaa, olen minä spinozalainen, sociniolainen, katolilainen, epäuskoinen tai uskovainen. Kun lääkäri on vuoteeni ääressä, olen suuresti rippi-isäni mieleen. Minä osaan kyllä estää uskontoa tuottamasta itselleni vaivaa silloin kun jaksan hyvin, mutta minä sallin sen lohduttaa itseäni silloin kun olen sairas. Kun minulla ei ole enää mitään toivottavaa tässä maailmassa, tarjoutuu uskonto käytettäväksi ja voittaa minut lupauksillaan. Niinpä minä tahdonkin kernaasti heittäytyä sen syliin ja kuolla jälleen toivon puoleen kääntyneenä."

Jo kauan sitten vapauttivat kristityt ruhtinaat valtakuntiensa kaikki orjat, koska, sanoivat he, kristinusko pitää kaikkia ihmisiä tasa-arvoisina.

Totta onkin, että tämä uskonnollinen teko oli heille varsin hyödyllinen: siten he masensivat ylimyksiä, joiden vallasta he päästivät alhaisen kansan. Sittemmin he ovat tehneet valloituksia maissa, missä he ovat havainneet orjien pitämisen edulliseksi. Niinpä he ovatkin sallineet niiden ostamisen ja myymisen, unohtaen kokonaan sen uskonnollisen periaatteen, joka heitä oli aikaisemmin hyvin syvästi liikuttanut. Mitä on tästä sanottava? Totuutta tänään, valhetta huomenna. Miksi me emme menettele kristittyjen tavoin? Me olemme varsin yksinkertaisia kieltäytyessämme perustamasta siirtokuntia ja tekemästä helppoja valloituksia suotuisissa ilmanaloissa vain siitä syystä, ettei vesi ole kyllin puhdasta voidaksemme peseytyä pyhän Koraanin määräysten mukaisesti!

Minä kiitän Jumalaa, kaikkivaltiasta, joka on lähettänyt meille suuren profeettansa Alin, siitä, että minä tunnustan uskontoa, joka saa ihmisen pitämään sitä kaikkia maallisia etuja korkeampana ja joka on puhdas kuin taivas, mistä se on kotoisin.

Pariisissa, 13 p. Saphar-kuuta v. 1715'

76. kirje.

Usbek kirjoittaa ystävälleen Ibbenille Smyrnaan.

Lait ovat hirvittävän ankaria Euroopassa niille, jotka surmaavat itsensä. Heidät tapetaan niin sanoakseni toisen kerran. Heitä raahataan häpeällisesti pitkin katuja, heidät julistetaan kunniattomiksi ja heidän omaisuutensa takavarikoidaan.

Minusta nähden, Ibben, ovat nämä lait hyvin kohtuuttomia. Jos minua painaa tuska, kurjuus, halveksunta, miksi tahdotaan estää minua lopettamasta vaivojani ja miksi tahdotaan minulta julmasti riistää apukeino, joka minulle on tarjona?

Miksi tahdotaan pakottaa minua työskentelemään yhteiskunnan hyväksi, jonka jäsenyydestä minä suostun luopumaan, ja pitämään vastoin tahtoani sopimus, jonka tekemiseen minä en ole ottanut osaa? Yhteiskunta on perustettu keskinäiselle edulle, mutta jos se käy minulle rasittavaksi, niin kuka estää minua siitä kieltäytymästä? Elämä on annettu minulle lahjaksi: minä voinen siis palauttaa sen silloin kun se ei ole enää lahja, sillä kun syy lakkaa, täytyy seurauksenkin lakata.

Voiko ruhtinas vaatia minua olemaan hänen alamaisensa silloin kun minä en lainkaan käytä alamaisuudesta johtuvia etuja? Voivatko kansalaistoverini pyytää niin kohtuutonta jakoa, jossa on kysymys heidän hyödystään ja minun epätoivostani? Voiko Jumala vastoin kaikkien hyväntekijäin tapaa tuomita minut ottamaan vastaan armonosoituksia, jotka ovat minulle rasitukseksi?

Minä olen velvollinen noudattamaan lakeja niin kauan kuin elän lakien alaisena. Mutta kun en enää elä niiden alaisena, voivatko ne sitoa minua silloinkin?

Mutta, sanottaneen, tehän särette Kaitselmuksen säätämän järjestyksen. Jumala on liittänyt ruumiiseenne sielun, ja te erotatte sen siitä: te vastustatte siis hänen tarkoitusperiään ja olette hänelle tottelematon.

Mitä sillä tarkoitetaan? Särkisinkö minä Kaitselmuksen säätämän järjestyksen sillä, että muutan aineen muodostelmia ja teen nelikulmaiseksi pallon, jonka liikkeen ensimmäiset lait, s.o. luomisen ja säilymisen lait, olivat tehneet pyöreäksi? Epäilemättä en. Minä vain käytän oikeutta, joka on minulle annettu, ja siinä merkityksessä voin häiritä aivan mieleni mukaan koko luontoa kenenkään voimatta sanoa minun vastustavan Kaitselmusta.

Onko maailman kaikkeudessa oleva vähemmän järjestystä ja suunnitelmaa sitten kun minun sieluni on eronnut ruumiista? Luuletteko tämän uuden yhdistelmän olevan vähemmän täydellisen ja vähemmän yleisistä laeista riippuvaisen ja luuletteko maailman siinä mitään menettäneen ja Jumalan töiden olevan vähemmän suuria tai oikeammin sanoen vähemmän rajattomia?

Luuletteko minun ruumiini, sitten kun siitä on tullut tähkä, mato, ruohontupsu, muuttuneen vähemmän arvokkaaksi luonnon tuotteeksi ja sieluni, sitten kun se on vapautunut kaikesta, mitä siinä oli maallista, käyneen vähemmän jaloksi?

Kaikkien näiden ajatusten lähteenä, rakas Ibben, on yksinomaan meidän ylpeytemme. Me emme oivalla ensinkään pienuuttamme, vaan tahdomme siitä huolimatta merkitä jotakin maailmankaikkeudessa, esiintyä siinä ja pyrkiä siinä muka tärkeäksi olioksi. Me kuvittelemme, että niin täydellisen olennon kuin meidän tuhoamisemme vahingoittaisi koko luontoa, emmekä jaksa käsittää, että yksi ihminen enemmän tai vähemmän maailmassa — mitä minä sanon? kaikki ihmiset yleensä, sata miljoonaa sellaista maapalloa kuin meidän ovat vain kuin pienen pieni, painoton hiukkanen Jumalan edessä, joka huomaa sen vain tietämisen äärettömyyden takia.

Pariisissa, 15 p. Saphar-kuuta v. 1715.

77. kirje.

Ibben kirjoittaa Usbekille Pariisiin.

Rakas Usbek! Minusta näyttävät onnettomuudet olevan oikealle muhamettilaiselle vähemmän rangaistuksia kuin uhkauksia. Ne päivät ovat erittäin kallisarvoisia, jolloin meidän on sovitettava rikkomuksemme. Mutta menestyksen aikoja olisi lyhennettävä. Kärsimättömyytemmehän vain osoittaa, että me tahtoisimme olla onnellisia välittämättä hänestä, joka antaa autuuden, koska hän on itse autuus.

Jos olentomme on yhdistetty kahdesta osasta ja jos tämän yhteyden välttämätön säilyttäminen osoittaa suurempaa alistumista Luojan käskyihin, on siitä voitu tehdä uskonnollinen laki. Jos taas tämä välttämätön yhteyden säilyttäminen on parempana takeena ihmisten teoista, on siitä voitu tehdä maallinen laki.

Smyrnassa, Saphar-kuun viimeisenä päivänä v. 1715.

78. kirje.

Rica kirjoittaa Usbekille ———:een.

Lähetän Sinulle jäljennöksen kirjeestä, jonka muuan Espanjassa oleskeleva ranskalainen on kirjoittanut tänne. Luullakseni tutustut siihen varsin mielelläsi.

"Minä olen jo kuusi kuukautta kuljeskellut Espanjassa ja Portugalissa ja elänyt kansojen keskuudessa, jotka halveksivat kaikkia muita, mutta suovat yksinomaan ranskalaisille sen kunnian, että vihaavat heitä.

"Vakava arvokkuus on näiden molempien kansakuntien huomattavin luonteenpiirre. Se ilmenee varsinkin kahdessa asiassa: silmälaseissa ja viiksissä.

"Silmälasit osoittavat päivän selvästi, että niiden kantaja on niin täydellisesti tieteisiin perehtynyt ja niin syvällisiin opintoihin hautautunut mies, että hänen näkönsä on siitä heikontunut. Ja jokaista nenää, jota ne koristavat tai painavat, voidaan eittämättä pitää oppineen miehen nenänä.

"Mitä viiksiin tulee, ovat ne kunnianarvoisia itsessään, riippumatta niiden muusta merkityksestä ja tähdellisyydestä. Kuitenkin voidaan niistä usein saada suurta hyötyä ruhtinaan palvelukseksi ja kansan kunniaksi, niinkuin selvästi osoitti muuan kuuluisa portugalilainen kenraali Intiassa, sillä kun hän kerran oli rahan puutteessa, leikkasi hän toisen viiksensä ja lähetti pyytämään Goan asukkailta kaksikymmentätuhatta pistolea sitä panttia vastaan: hänelle lainattiin rahat viipymättä, ja myöhemmin hän lunasti viiksensä kunnialla.

"On helppo ymmärtää, että tämäntapaiset vakavat ja hitaan tyynet kansat saattavat olla turhamaisen ylpeitä. Sitäpä he ovatkin. Tavallisesti he perustavat tämän ylpeytensä kahteen varsin huomattavaan seikkaan. Ne, jotka asuvat Espanjan ja Portugalin mantereella, tuntevat sydämensä erinomaisesti paisuvan, kun he muistavat olevansa n.s. vanhoja kristittyjä, s.o. kun he ovat varmoja siitä, etteivät polveudu niistä ihmisistä, jotka inkvisitio on vasta viime vuosisatoina pakottanut omaksumaan kristinuskon. Länsi-Intiassa asuvat saavat mielensä yhtä hyväksi ajatellessaan sitä suurenmoista ansiotaan, että he ovat, niinkuin he sanovat, valkoihoisia ihmisiä. Eipä ole Suurherran vaimolassa milloinkaan ollut kauneudestaan niin ylpeää sulttaanitarta kuin on raihnaisinkin ja inhoittavin lurjus hipiänsä olivinvihreästä valkeudesta, kun hän istuu jossakin meksikolaisessa kaupungissa ovensa kynnyksellä, käsivarret ristissä. Niin merkillinen mies, niin täydellinen olento ei tekisi työtä kaikista maailman aarteistakaan eikä suostuisi milloinkaan jonkun kehnon, koneenomaisen ammatin harjoittamisella häpäisemään nahkansa kunniaa ja arvoa.