ESIPUHE. (continued 4)

Muutoin eivät villien kyläyhteiskunnat, joissa on pari, kolme sataa asukasta, jotka ovat toisistaan eristettyjä ja joilla on yhtä vastakkaiset edut kuin kahdella valtakunnalla ikään, saata pysyä pystyssä, koska niillä ei ole suurten valtioiden apukeinoja, valtioiden, joiden kaikki osat tukevat ja avustavat toisiaan.

Villeillä on muuan toinenkin tottumus, joka on yhtä turmiollinen kuin tämä ensimmäinenkin, nimittäin naisten julma sikiönlähdettämistapa, jottei heidän raskautensa tekisi heitä heidän miestensä silmissä epämiellyttäviksi.

Täällä taas ovat voimassa hirvittävän ankarat lait tätä vallattomuutta vastaan, menevätpä ne siinä suhteessa aivan liiallisuuksiin. Jokaista neitoa, joka ei ole käynyt ilmoittamassa raskauttaan viranomaisille, rangaistaan kuolemalla, jos hänen kohtunsa hedelmä kuolee: ei kainous eikä häpeä eivätkä tapaturmatkaan riitä hänelle milloinkaan puolustukseksi.

Pariisissa, 9 p. Rhamazan-kuuta v. 1718.

122. kirje.

Usbek kirjoittaa samalle.

Siirtokuntien tavallinen vaikutus on se, että ne heikontavat maita, jotka niitä perustavat, kansoittamatta maita, joihin niitä perustetaan.

Ihmisten tulee pysyä siellä, missä he ovat. On tauteja, jotka johtuvat siitä, että vaihdetaan hyvä ilma huonoon. Toiset taas johtuvat siitä, että ylimalkaan ilmanalaa vaihdetaan.

Ilmaan imeytyy, niinkuin kasveihinkin, kunkin seudun maahiukkasia, ja se vaikuttaa meihin niin voimakkaasti, että se määrää luonnonlaatumme. Kun me siirrymme toiseen maahan, tulemme sairaiksi. Koska nesteet ovat tottuneet johonkin määrättyyn tiheyteen ja molemmat johonkin määrättyyn liikenopeuteen, eivät ne saata enää muita sietää, vaan vastustavat uusia järjestelyjä.

Milloin joku maa pysyy autiona, on se merkkinä jostakin ilmaston laadussa vallitsevasta erikoisesta viasta. Jos siis riistetään ihmiset onnellisen taivaan alta ja lähetetään heidät sellaiseen maahan, tehdään täsmälleen päinvastoin kuin tarkoitetaan.

Roomalaiset tiesivät sen kokemuksesta. He karkottivat kaikki rikollisensa Sardiniaan ja asuttivat siellä myös juutalaisia. Näiden ihmisten tuhoutuminen oli kestettävä, mutta sen teki heille hyvin helpoksi se halveksunta, jota he tunsivat näitä kurjia kohtaan.

Suuri shaahi Abbas, joka tahtoi riistää turkkilaisilta mahdollisuuden pitää suuria sotajoukkoja rajoilla, siirsi melkein kaikki armenialaiset maastaan ja lähetti heitä yli kaksikymmentätuhatta perhettä Guilanin maakuntaan, missä he hyvin pian kuolivat melkein kaikki.

Mitkään kansojensiirrot Konstantinopoliin eivät ole milloinkaan onnistuneet.

Se suunnaton määrä neekereitä, josta puhuimme, ei ole suinkaan täyttänyt Amerikkaa.

Sen jälkeen kun Hadrianus hävitti juutalaiset, on Palestiina ollut vailla asujamia.

Täytyy siis myöntää, että suuret hävitykset ovat miltei korjaamattomia, koska kansa, joka on jossakin suhteessa rappiolla, pysyy edelleenkin samassa tilassa. Ja jos se sattumalta kohentuukin, menee siihen vuosisatoja.

Mutta jos tuollaisessa voipumuksen tilassa pieninkin äsken koskettelemamme seikka sattuu vaikuttamaan, ei kansa kohennu, vaan raukeaa päivä päivältä ja käy tuhoaan kohti.

Maurien karkottaminen Espanjasta tuntuu vieläkin yhtä hyvin kuin ensimmäisenä päivänä, siten syntynyt tyhjyys kun ei suinkaan täyty, vaan laajenee päivä päivältä.

Hävitettyään Amerikan eivät espanjalaiset, jotka ovat anastaneet entisten asukkaiden sijan, ole voineet kansoittaa sitä uudelleen, vaan hävittäjät hävittävät itsensä ja kuihtuvat lakkaamatta tuhoisan kohtalon, tai niinkuin minä mieluummin sanoisin, jumalallisen oikeuden iskeminä.

Ruhtinaiden ei siis pidä ajatella laajojen maiden kansoittamista siirtokuntien avulla. En kuitenkaan väitä, etteivät ne saattaisi joskus onnistuakin. Onhan niin onnellisia ilmanaloja, että ihmissuku lisääntyy siellä aina. Siitä ovat todistuksena eräät saaret, joiden kansoittamisen ovat toimittaneet laivoista niiden rannikolle heitetyt ja siellä hyvin pian parantuneet sairaat.

Mutta milloin nämä siirtokunnat menestyvät, eivät ne suinkaan lisää emämaan mahtia, vaan jakavat sen, elleivät ne ole alueeltaan hyvin pieniä, niinkuin sellaiset, jotka lähetetään valtaamaan joitakin tukikohtia kaupalle.

Kartagolaiset olivat, niinkuin myöhemmin espanjalaiset, löytäneet Amerikan tai ainakin muutamia suuria saaria, joilla he harjoittivat suunnatonta kauppaa. Mutta kun he huomasivat asukasmääränsä vähenevän, kielsi tämä viisas tasavalta alamaisiaan harjoittamasta sitä kauppaa ja meriliikettä.

Uskallan sanoa, ettei suinkaan tule kuljettaa espanjalaisia Länsi-Intiaan, vaan päinvastoin pitäisi siirtää intiaanit ja kaikki sekarotuiset Espanjaan. Pitäisi palauttaa tälle valtakunnalle kaikki sen sinne tänne sirotellut kansat, ja jos tosiaan vain puoletkin näistä suurista siirtomaista säilyisi, tulisi Espanjasta Euroopan pelättävin suurvalta.

Valtakuntia voidaan verrata puuhun, jonka liian laajalle leviävät oksat imevät kaiken mehun rungosta ja synnyttävät vain varjoa.

Ei mikään pitäisi niin perinpohjin parantaman ruhtinaita kaukaisten valloitusten kiihkosta kuin portugalilaisten ja espanjalaisten esimerkin.

Valloitettuaan uskomattoman nopeasti äärettömiä alueita ja hämmästeltyään itsekin näitä voittojaan enemmän kuin kukistetut kansat tappioitaan, miettivät nämä molemmat kansat niiden säilyttämisen keinoja ja kulkivat siinä kumpainenkin eri tietä.

Kun espanjalaiset eivät katsoneet jaksavansa pakottaa voitettuja kansakuntia uskollisuuteen, pitivät he parempana surmata ne sukupuuttoon ja lähettää niiden tilalle Espanjasta luotettavaa väkeä, eikä milloinkaan ole kauheampaa suunnitelmaa täsmällisemmin toteutettu. Nähtiinhän silloin kansan, yhtä lukuisan kuin kaikki Euroopan kansat yhteensä, katoavan maan päältä näiden raakalaisten saapuessa, raakalaisten, jotka näyttivät Länsi-Intian keksiessään halunneen samalla osoittaa ihmisille keksineensä julmuuden korkeimman asteen.

Tällaisen raakalaisuuden avulla saivat he säilymään sanotun maan vallassaan. Huomaa siitä, kuinka tuhoisia valloitukset ovat, koska niiden seurauksetkin ovat tuollaisia, sillä tämä inhoittava apukeino oli tosiaankin ainoa. Kuinka he olisivatkaan kyenneet pitämään niin monia miljoonia ihmisiä kurissa? Kuinka he olisivatkaan jaksaneet käydä sisäistä sotaa niin pitkän matkan takaa? Mitä heistä olisikaan tullut, jos he olisivat antaneet näille kansoille aikaa toipua ihmetyksestä, johon ne olivat vaipuneet näiden uusien jumalain saapuessa ja heidän pelottavien salamainsa leimahtaessa?

Portugalilaiset kulkivat taas kokonaan vastakkaista tietä. He eivät käyttäneet julmuutta. Mutta niinpä karkotettiinkin heidät pian kaikista maista, jotka he olivat löytäneet. Hollantilaiset tukivat näiden kansojen kapinaa ja käyttivät sitä hyödykseen.

Kuka ruhtinas kadehtisi näiden valloittajien kohtaloa? Kuka haluaisi tehdä sellaisia valloituksia sellaisilla ehdoilla? Toiset karkotettiin anastetuilta alueilta tuota pikaa. Toiset tekivät niistä erämaita ja toimittivat saman osan omallekin maalleen.

Sankarien arpana onkin perikatoon syöksyminen sellaisia maita valloittaessaan, jotka he pian taas menettävät, tai sellaisia kansoja kukistaessaan, jotka heidän on pakko itse tuhota. He muistuttavat mielipuolta, joka tuhlasi omaisuutensa ostamalla kuvapatsaita, mitkä hän heitti mereen, ja peilejä, mitkä hän heti rikkoi.

Pariisissa, 18 p. Rhamazan-kuuta v. 1718.

123. kirje.

Usbek kirjoittaa samalle.

Hallituksen lempeys edistää ihmeellisesti suvun lisääntymistä. Kaikki tasavallat ovat siitä pysyvänä todistuksena, ja muita enemmän Sveitsi ja Hollanti, jotka ovat Euroopan kehnoimmat valtiot maanlaadun puolesta, mutta jotka ovat kuitenkin tiheimmin asuttuja.

Ei mikään vedä niin muukalaisia puoleensa kuin vapaus ja aina sitä seuraava varallisuus: edellistä haetaan sen itsensä takia, ja tarve tuo ihmisiä maahan, mistä on saatavissa jälkimmäistä.

Suku lisääntyy maassa, missä yltäkylläisyys tyydyttää lasten tarpeet, silti lainkaan vähentämättä vanhempain hyvinvointia.

Myöskin kansalaisten tasa-arvoisuus, joka synnyttää tavallisesti varallisuuden tasa-arvoisuuden, kuljettaa ja levittää yltäkylläisyyttä ja elämää valtioruumiin kaikkiin osiin.

Niin ei ole laita mielivallan alamaisuuteen taivutettujen maiden. Ruhtinas, hovikot ja muutamat yksityiset pitävät hallussaan kaikkia rikkauksia, kaikkien muiden huokaillessa äärimmäisessä köyhyydessä.

Jos mies elää huonoissa varoissa ja jos hän oivaltaa siittävänsä vielä itseäänkin köyhempiä lapsia, ei hän mene naimisiin. Ja jos hän naimisiin meneekin, pelkää hän liian suurta lapsilaumaa, koska nämä lapset voisivat saattaa hänen taloudelliset olonsa lopulliseen epäjärjestykseen ja koska he varmaankin joutuisivat isänsä varallisuustasoa alemmaksi.

On myönnettävä, että maalainen eli talonpoika, kun hän on kerran mennyt naimisiin, kansoittaa maata mistään huolimatta. Oli hän sitten rikas tai köyhä, ei se asia liikuta häntä: hänellähän on aina varma perintö jätettävänä lapsilleen, nimittäin kuokka. Eikä näin mikään estä häntä sokeasti seuraamasta luonnon viettiä.

Mutta mitä hyödyttää valtiota tämä kurjuudessa kituvain lasten joukko? Nehän kuolevat melkein kaikki sitä mukaa kuin syntyvät. Eikä niistä tule milloinkaan oikein vankkaa väkeä: heikkoina ja raihnaisina he heittävät yksitellen henkensä tuhansista syistä, samalla kun niitä surmaavat summissa ne lukuisat kulkutaudit, joita kurjuus ja huono ravinto aina aiheuttavat. Ne, jotka niiltä säästyvät, pääsevät miehen ikään pääsemättä sen voimaan ja kituvat koko lopun elämänsä.

Ihmiset ovat kuin kasveja, jotka eivät milloinkaan menesty, ellei niitä hyvin hoideta. Kurjuudessa eläväin kansojen keskuudessa vähenee suku, jopa joskus huononeekin lajistaan.

Ranska on kaikesta tästä oivallisena esimerkkinä. Äskeisten sotien aikana oli kaikkien alaikäistenkin pakko mennä naimisiin, koska he pelkäsivät joutuvansa sotaväkeen. Avioliitot solmittiin siis liian aikaisin ja lisäksi suuressa köyhyydessä. Niin monista avioliitoista syntyi tietysti paljon lapsia, mutta niitä saa turhaan etsiä nykypäivien Ranskasta, koska kurjuus, nälkä ja taudit ovat ne korjanneet sen pinnalta.

Jos niin suotuisassa ilmanalassa, niin hyvin järjestetyssä kuningaskunnassa kuin Ranskassa tehdään moisia huomioita, niin miten ovatkaan asiat muissa valtioissa?

Pariisissa, 23 p. Rhamazan-kuuta v. 1718.

124. kirje.

Usbek kirjoittaa pappi Mehemet Alille, Kolmen Haudan vartijalle Kumiin.

Mitä meitä auttavat immaumien paastot ja pappien jouhipaidat? Jumalan käsi on kaksi kertaa raskaasti painanut lain lapsia. Aurinko himmentyy ja näyttää valaisevan vain heidän tappioitaan: heidän sotajoukkonsa kokoontuvat, mutta ne hajoitetaan kuin tuhka.

Osmannien valtaa järisyttää kaksi ankarinta iskua, mitä se on milloinkaan saanut. Muuan kristitty mufti pitää sitä vain vaivoin pystyssä. Saksan suurvisiiri on Jumalan vitsa, joka on lähetetty kurittamaan Omarin kannattajia. Hän levittää kaikkialle heidän kapinoimisestaan ja petollisuudestaan raivostuneen taivaan vihaa.

Immaumien pyhä henki, Sinä itket yötä ja päivää Profeetan lapsia, jotka inhoittava Omar on vienyt väärille poluille. Sinun sisimmän sydämesi valtaa liikutus, kun Sinä katselet heidän onnettomuuksiaan. Sinä haluat heidän kääntymistään etkä heidän turmiotaan. Sinä tahtoisit koota heidät Alin lipun ympärille pyhimysten kyyneleiden voimalla etkä nähdä uskottomien kauhun hajoittavan heitä vuorille ja erämaihin.

Pariisissa, 1 p. Chalval-kuuta v. 1718.

125. kirje.

Usbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.

Mikä saattaa aiheuttaa sen suunnattoman anteliaisuuden, jota ruhtinaat osoittavat hovikoilleen? Tahtovatko he kiinnittää nämä itseensä? Mutta hehän ovat jo niin kokonaan heidän omiaan kuin he suinkin voivat olla. Ja jos he sitäpaitsi hankkivat muutamia alamaisiaan omikseen ostamalla heidät, täytyy heidän juuri siitä syystä menettää äärettömän paljon toisia alamaisia köyhdyttämällä heidät.

Ajatellessani ruhtinaiden asemaa, heitä kun aina ympäröivät ahnaat, kyllääntymättömät henkilöt, en voi muuta kuin surkutella heitä. Ja minä surkuttelen heitä vielä enemmän silloin kun heillä ei ole voimaa vastustaa pyyntöjä, mitkä koituvat aina niiden rasitukseksi, jotka eivät pyydä mitään.

En voi milloinkaan kuulla puhuttavan heidän anteliaisuudestaan, armonosoituksistaan, eläkkeistään vaipumatta tuhansiin mietteisiin. Kokonainen lauma ajatuksia tulvahtaa mieleeni. On kuin kuulisin julistettavan seuraavaa käskykirjettä:

"Sitten kun erinäisten alamaistemme väsymätön apurahojen pyytämisen into on lakkaamatta vedonnut Meidän kuninkaalliseen anteliaisuuteemme, olemme vihdoin suvainneet myöntyä niihin monilukuisiin anomuksiin, joita he ovat Meille esittäneet ja jotka ovat tähän asti olleet valtaistuimen suurimpana murheena. He ovat tehneet Meille tiettäväksi, etteivät he ole sen jälkeen kun kruunu on Meille joutunut olleet kertaakaan poissa Meidän aamuvastaanotostamme, että Me olemme aina nähneet heidät tiemme varrella liikkumattomina kuin rajapylväät ja että he ovat kurottautuneet niin paljon kuin ovat ikänänsä voineet katsellakseen korkeimpienkin olkapäiden yli Meidän Jalouttamme. Edelleen olemme saaneet useita anomuksia eräiltä kauniimpaan sukupuoleen kuuluvilta henkilöiltä, jotka ovat rukoilleet Meitä ottamaan huomioomme, että heidän toimeentulonsa kysyy tiettävästi suuria kustannuksia. Niinikään ovat erinäiset sangen iäkkäät naiset päätään heilutellen pyytäneet Meitä laskemaan sydämellemme, että he ovat olleet hovin koristuksina Meidän kuninkaallisten edeltäjiemme aikana ja että jos heidän sotajoukkojensa päälliköt ovat tehneet valtion pelätyksi sotaisilla urotöillään, ovat he puolestaan tehneet hovin yhtä kuuluisaksi juonillaan. Koska Me haluamme kohdella anojia ystävällisesti ja myöntyä kaikkiin heidän pyyntöihinsä, olemme me säätäneet ja käskeneet seuraavaa:

"Että jokaisen maanmiehen, jolla on viisi lasta, tulee joka päivä vähentää viidennellä osalla leipämäärää, minkä hän heille antaa. Me velvoitamme perheenisiä toimittamaan tämän vähennyksen kunkin osasta niin tasapuolisesti kuin suinkin mahdollista.

"Me kiellämme nimenomaisesti kaikkia niitä, jotka harjoittavat perintötilojensa viljelemistä tai jotka ovat antaneet ne vuokralle, toimittamasta niillä parannuksia, millaisia ne sitten lienevätkään.

"Me määräämme, etteivät ne henkilöt, jotka harjoittavat alhaisia ammatteja tai käsitöitä ja jotka eivät ole milloinkaan olleet Meidän Majesteettimme aamuvastaanotossa, saa vastedes ostaa vaatteita itselleen, vaimolleen tai lapsilleen useammin kuin joka neljäs vuosi. Lisäksi kiellämme Me heiltä ankarasti kaikki ne pienet huvittelut, joita heidän on ollut tapa panna toimeen perheissään vuoden suurimpina juhlina.

"Koska Meidän tietoomme on edelleen tullut, että useimmat Meidän kunnon kaupunkiemme porvarit ovat kokonaan vajonneet huolehtimaan tytärtensä naittamisesta, mitkä tyttäret ovat Meidän valtakunnassamme herättäneet suosiollista huomiota vain murheellisella ja ikävällä kainoudella, käskemme Me heitä viivyttämään heidän avioliittoansa siksi kunnes heidät, sitten kun he ovat saavuttaneet asetusten määräämän iän, nämä asetukset siihen pakottavat. Lisäksi kiellämme virkamiehiämme pitämästä tointa lastensa kasvatuksesta."

Pariisissa, 1 p. Chalval-kuuta v. 1718.

126. kirje.

Rica kirjoittaa ———:lle.

Kaikki uskonnot joutuvat pahaan pulaan silloin kun olisi annettava jonkinlainen käsitys niitä ihmisiä odottavista nautinnoista, jotka ovat hyvin eläneet. Pahoja ihmisiä pelotellaan helposti monen monilla rangaistuksilla, joilla heitä uhataan. Mutta hyveellisille ihmisille ei tiedetä mitä luvata. Näyttää kuin kuuluisi nautintojen luontoon lyhytaikaisuus: mielikuvituksen on vaikea keksiä muunlaisia nautintoja.

Minä olen lukenut sellaisia paratiisin kuvauksia, jotka ovat totisesti omiaan karkottamaan jokaisen järkevän ihmisen mielestä halun päästä sinne. Toiset panevat nämä onnelliset varjot lakkaamatta soittamaan huilua. Toiset tuomitsevat heidät iankaikkisen käyskentelyn vaivaan. Kolmannet vihdoin, jotka saattavat heidät siellä ylhäällä haaveilemaan tämän alhaisen maailman rakastettuja, eivät ole luulleet sataa miljoonaa vuotta niin pitkäksi ajaksi, että heiltä olisi sen kuluessa mennyt moisten lemmensurujen halu.

Tässä yhteydessä muistan tarinan, jonka minulle kertoi muuan Mogulin maassa käynyt mies. Se osoittaa, että intialaiset papit ovat yhtä hedelmättömiä kuin muut kun on kysymys paratiisin riemujen kuvitteluista.

Muuan vaimo, joka oli menettänyt miehensä, saapui juhlallisesti kaupungin kuvernöörin luo kysymään, saisiko hän polttaa itsensä. Mutta kun muhamettilaisten valtaan joutuneissa maissa koetetaan parhaan mukaan poistaa tätä julmaa tapaa, epäsi kuvernööri jyrkästi vaimon pyynnön.

Kun tämä huomasi rukouksensa tehottomiksi joutui hän kauhistuttavaan kiihkoon. "Katsokaa", huusi hän, "katsokaa, millaista pakkovaltaa täällä harjoitetaan! Vaimoraukka ei saa edes polttaa itseään silloin kun hänen mielensä tekee! Onko milloinkaan nähty moista? Äitini, tätini, sisareni, kaikki ovat kunnollisesti palaneet. Mutta kun minä tulen pyytämään lupaa tältä kirotulta kuvernööriltä, suuttuu hän ja alkaa kirkua kuin raivohullu."

Sattumalta oli siinä läsnä muuan nuori Buddhan pappi. "Uskoton ihminen", huusi hänelle kuvernööri, "sinäkö olet ajanut tuollaisen kiihkon tämän vaimon päähän?"

"En", vastasi tämä, "en ole milloinkaan häntä edes puhutellut. Mutta jos hän tahtoo minua uskoa, suorittaa hän kyllä uhrinsa, koska hän siten tekee Brahma-jumalaa miellyttävän teon. Niinpä saakin hän siitä hyvän palkinnon, sillä hän on toisessa maailmassa tapaava miehensä ja alottava hänen kanssaan uuden avioliiton."

"Mitä te sanotte?" hämmästyi vaimo. "Tapaanko minä mieheni? Ah! silloin minä en poltakaan itseäni. Hän oli mustasukkainen, kärtyisä ja siksi toiseksi niin vanhakin, että ellei Brahma-jumala toimita hänessä joitakin korjauksia, ei hän varmastikaan tarvitse minua. Minäkö polttaisin itseni hänen tähtensä! En edes sormenpäätäni polttaisi, vaikka voisin hänet siten vetää ylös helvetin syvyyksistä. Ne kaksi vanhaa pappia, jotka minut tähän viettelivät ja jotka tiesivät, millaista minun oli elää hänen kanssaan, varoivat visusti sanomasta minulle kaikkea. Mutta ellei Brahma-jumalalla tosiaankaan ole muuta lahjaa minulle annettavana, kieltäydyn minä siitä autuudesta. Hyvä herra kuvernööri! Minä rupean muhamettilaiseksi. Ja mitä teihin tulee", jatkoi hän nuoreen pappiin katsahtaen, "niin voitte, jos haluatte, mennä sanomaan miehelleni, että minä voin oikein hyvin".

Pariisissa, 2 p. Chalval-kuuta v. 1718.

127. kirje.

Rica kirjoittaa Usbekille ———:een.

Minä odotan Sinua tänne huomiseksi. Sillä välin lähetän Sinulle kuitenkin Ispahanista saapuneet kirjeet. Minulle osoitetuissa kerrotaan, että Suur-Mogulin lähettilään on käsketty poistua valtakunnasta. Siihen lisätään, että on vangittu prinssi, kuninkaan setä, jolle hänen kasvatuksensa on ollut uskottuna, ja että hänet on viety erääseen linnaan, missä häntä vartioidaan hyvin ankarasti, sitten kun häneltä oli riistetty kaikki hänen arvomerkkinsä. Minua on liikuttanut tämän prinssin kohtalo, ja minä surkuttelen häntä.

Tunnustan Sinulle, Usbek, etten ole vielä heltymättä nähnyt kenenkään kyynelten vuotavan. Minä tunnen inhimillistä sääliä kaikkia onnettomia kohtaan, ikäänkuin vain he olisivat ihmisiä. Ja maan mahtaviakin, joita kohtaan sydämeni on kova heidän ollessaan kunnian kukkuloilla, rakastan heidän kukistuttuaan.

Ja mitäpä he tekisivätkään menestyksensä päivinä turhalla hellyydellä? Sehän lähenee liiaksi tasa-arvoisuutta. He pitävät paljon enemmän kunnioituksesta, joka ei vaadi vastatunnetta. Mutta sitten kun he ovat suistuneet suuruutensa korkeuksista, muistuttavat vain meidän valituksemme siitä heille.

Minusta on jotakin hyvin suorasukaista ja hyvin suurtakin sen ruhtinaan sanoissa, joka ollessaan vihollistensa käsiin joutumaisillaan ja nähdessään hoviväkensä itkevän ympärillään, virkkoi heille: "Minä huomaan kyyneleistänne, että olen vielä kuninkaanne."

Pariisissa, 3 p. Chalval-kuuta v. 1718.

128. kirje.

Rica kirjoittaa Ibbenille Smyrnaan.

Olet kai tuhannetkin kerrat kuullut puhuttavan mainiosta Ruotsin kuninkaasta. Hän piiritti erästä linnoitusta Norjaksi nimitetyssä valtakunnassa. Kun hän kahden kesken erään insinöörin kanssa tarkasti juoksuhautoja, sai hän luodin päähänsä ja kuoli siitä. Viipymättä vangittiin hänen pääministerinsä. Valtiopäivät kokoontuivat myös pian ja tuomitsivat hänet menettämään päänsä.

Häntä syytettiin suuresta rikoksesta. Hänen sanottiin herjanneen kansakuntaa ja riistäneen siltä kuninkaan luottamuksen, mikä konnamaisuus minunkin mielestäni ansaitsee tuhatkertaisen kuoleman.

Sillä jos on jo kehnoa mustata ruhtinaan kuullen hänen halvimmankin alamaisensa kunniaa, niin mitä sitten onkaan, kun mustataan kokonaisen kansakunnan kunniaa ja ryöstetään siltä sen ihmisen hyväntahtoisuus, jonka Kaitselmus on pannut luomaan sen onnen?

Minusta pitäisi ihmisten puhua kuninkaille niinkuin enkelit puhuvat pyhälle Profeetallemme.

Sinähän tiedät, että minä niissä pyhissä vieraspidoissa, joihin herrojen herra laskeutuu maailman ylhäisimmältä valtaistuimelta antautuakseen keskusteluihin orjiensa kanssa, olen ottanut ankaraksi ohjeekseni tottelemattoman kieleni hillitsemisen. Minun ei ole milloinkaan kuultu päästävän suustani ainoatakaan sanaa, josta olisi voinut olla katkeria seurauksia hänen halvimmallekaan alamaiselleen. Milloin minun on ollut pakko lakata olemasta vähäpuheinen, en ole koskaan lakannut olemasta kunnian mies. Ja tässä uskollisuutemme koetuksessa olen kyllä pannut vaaraan henkeni mutta en milloinkaan kuntoani.

En ymmärrä, mistä johtuu, että tuskin milloinkaan on niin ilkeää ruhtinasta, ettei hänen ministerinsä ole vielä ilkeämpi. Jos ruhtinas tekee jonkin pahan työn, tapahtuu se melkein aina yllytyksestä. Siitä seuraakin, ettei ruhtinaiden kunnianhimo ole milloinkaan niin vaarallinen kuin heidän neuvonantajiensa halpamaisuus. Mutta jaksatko Sinä käsittää, että mies, joka vasta eilen pääsi ministeriöön ja joka ei ehkä enää ole siinä huomenna, saattaa hetkisessä muuttua itsensä, perheensä, isänmaansa ja niiden sukupolvien viholliseksi, joita ikuisiin aikoihin asti tulee syntymään hänen sortamansa kansan keskuudessa?

Ruhtinaalla on intohimoja, mutta ministeri panee ne liikkeelle. Niiden viittomaan suuntaan hän ohjaa ministerintoimiaan. Hänellä ei ole muuta päämäärää, eikä hän muusta huolikaan. Hovikot viettelevät ruhtinasta ylistelyillään, mutta ministeri imartelee häntä vaarallisemmin neuvoillaan, suunnitelmilla, joita hän tälle tyrkyttää, ja menettelyohjeilla, joita hän tälle esittelee.

Pariisissa, 25 p. Saphar-kuuta v. 1718.

129. kirje.

Rica kirjoittaa Usbekille ———:een.

Kuljin äskettäin Pont-Neufin yli erään ystävän seurassa. Tämä tapasi tutun miehen, jota hän sanoi mittausopintutkijaksi. Ja kaikestapa sen huomasikin, sillä hän oli vaipunut syviin ajatuksiin. Ystäväni täytyi kiskoa häntä hyvän aikaa hihasta ja pudistella häntä muutoinkin saadakseen hänet palaamaan tajuihinsa, niin kiintynyt hän oli käyrään, joka oli kaiketi kiusannut häntä jo yli viikon. He lausuivat kumpainenkin toisilleen monen monia kohteliaisuuksia ja kertoivat kumpikin osaltaan kirjallisia uutisia. Nämä juttelut johtivat heidät erään kahvilan edustalle, ja minäkin menin heidän mukanaan sisään.

Panin merkille, että kaikki ottivat mittausopin tutkijamme erinomaisen kunnioittavasti vastaan ja että tarjoilijatkin kiinnittivät häneen paljon enemmän huomiota kuin kahteen nurkassa istuvaan muskettisoturiin. Hänestäkin näytti paikka tuntuvan miellyttävältä, sillä hän oikoi hiukan kasvojensa ryppyjä, jopa puhkesi nauramaankin, ikäänkuin ei hänellä olisi milloinkaan ollut pienintäkään vihiä mittausopista.

Kuitenkin hänen säännöllinen järkensä mittaili kaikkea, mitä keskustelun kuluessa sanottiin. Hän muistutti miestä, joka puutarhassaan katkoi miekallaan muiden yläpuolelle kohoavien kukkien päät. Täsmällisyytensä marttyyrinä hän kärsi jokaisesta keskustelun säännöllisestä tasosta poikkeavasta puheenkäänteestä, niinkuin herkkä näkö kärsii liian voimakkaasta valaistuksesta. Mikään ei ollut hänestä samantekevää, kunhan se vain oli totta. Niinpä olikin hänen haastelunsa varsin kummallista. Hän oli juuri sinä päivänä saapunut maalta erään miehen seurassa, joka oli nähnyt komean linnan ja loistavia puutarhalaitoksia: hän oli puolestaan nähnyt vain kuusikymmentä jalkaa leveän rakennuksen ja epäsäännöllisen neliön muotoisen, kymmenen auranalaa käsittävän puistikon. Hän olisi hyvin mielellään suonut perspektiivisääntöjä noudatetun niin tarkoin, että lehtokujat olisivat näyttäneet joka paikasta yhtä leveiltä. Hän olisi kyllä neuvonut sitä varten pettämättömän menettelytavan. Hän näytti erikoisen tyytyväiseltä hyvin omituisesti rakennettuun aurinkokelloon, jonka hän oli siellä keksinyt. Mutta hän suuttui kovin erääseen oppineeseen, joka istui minun vieressäni ja kaikeksi onnettomuudeksi kysyi häneltä, näyttikö se aurinkokello babylonialaisia tunteja. Kun muuan uutistenmetsästäjä kertoi Fuenterrabian linnan pommituksesta, esitteli hän meille heti sen viivan luonteen ja laadun, minkä pommit olivat piirtäneet ilmaan. Hän oli niin ihastuksissaan siitä tiedostaan, ettei hän halunnut ottaa lainkaan selkoa pommien vaikutuksesta. Kun eräs toinen oli valittanut joutuneensa vararikkoon edellisenä talvena sattuneen tulvan takia, lausahti mittausopintutkijamme: "Se, mitä tuossa sanoitte, on minusta sangen hauskaa, sillä nyt minä näen, etten suinkaan erehtynyt havainnoissani, vaan että tänä vuonna on tosiaankin satanut vähintäin kaksi tuumaa enemmän kuin viime vuonna."

Hetken kuluttua lähti hän pois, ja me seurasimme häntä, Kun hän asteli verrattain nopeasti eikä huolinut lainkaan katsella eteensä, poksahti hän suoraan erääseen toiseen mieheen. Törmäys oli ankara. Iskusta he kumpikin lennähtivät taholleen vastakkaisessa suhteessa nopeuteensa ja massaansa. Kun he olivat hiukan toipuneet typerryksistään, lausui vieras mies mittausopintutkijalle, käden otsalleen vieden: "Olen hyvin mielissäni siitä, että satuitte törmäämään minuun, sillä minulla on teille ilmoitettavana suuri uutinen: minä olen lähettänyt Horatiukseni maailmaan."

"Kuinka?" hämmästyi mittausopin mies. "Hänhän on ollut maailmassa jo kaksituhatta vuotta."

"Te ette ymmärrä minua", selitti toinen. "Minä olen toimittanut päivän valoon käännöksen tämän vanhan runoilijan teoksista. Minä olen jo kahdenkymmenen vuoden ajan puuhaillut pelkkiä käännöksiä."

"Mitä? hyvä herra", virkkoi mittaustieteilijä. "Kahteenkymmeneen vuoteen ette siis ole lainkaan ajatellut! Te puhutte muiden puolesta ja muut ajattelevat teidän puolestanne."

"Hyvä herra", vastasi oppinut, "ettekö sitten usko minun tehneen yleisölle suurta palvelusta, kun olen tehnyt mainioiden kirjailijain lukemisen sille helpoksi?"

"Enpä sitä juuri sanoisi. Kunnioitan kyllä siinä kuin joku toinenkin niitä yleviä neroja, joita puette valepukuun. Mutta te ette pääse koskaan heidän kaltaisekseen, sillä jos aina käännätte, ei teitä milloinkaan käännetä.

"Käännökset ovat ikäänkuin kuparirahoja, joilla on kyllä yhteensä sama arvo kuin yhdellä ainoalla kultarahalla ja ovat mukavampiakin kansan käytellä. Mutta ne kuluvat aina helposti ja ovat ala-arvoisia metallipitoisuudeltaan.

"Te tahdotte, sanotte te, saada nämä kuuluisat vainajat heräämään uuteen eloon keskuudessamme. Minä myönnänkin, että hankitte heille kyllä ruumiin, mutta elämää ette heihin saa: eläväksi tekevä henki puuttuu aina."

"Miksi ette mieluummin harrasta niin monen monien kauniiden totuuksien etsimistä, joita yksinkertainen laskelma paljastaa meille joka päivä?"

Sitten kun tämä pieni neuvo oli annettu, erosivat he luullakseni sangen tyytymättöminä toisiinsa.

Pariisissa, toisen Rebiab-kuun viimeisenä päivänä v. 1719.

130. kirje.

Rica kirjoittaa ———:lle.

Tässä kirjeessä aion puhua eräästä kansakunnasta, jota nimitetään uutisniekoiksi ja joka kerääntyy erääseen loistavaan puutarhaan, missä heidän toimettomuudellaan on aina jotakin toimittamista. He ovat sangen hyödyttömiä valtiolle, ja vaikka he puhua pajattaisivat viisikymmentä vuotta, pysyisivät tulokset täsmälleen samoina kuin jos he olisivat olleet yhtä pitkän ajan vaiti. Kuitenkin he luulevat olevansa tärkeitäkin henkilöitä, koska he keskustelevat loistavista suunnitelmista ja käsittelevät suuria kysymyksiä.

Heidän keskustelujensa pohjana on kevytmielinen ja naurettava uteliaisuus. Ei ole niin salaista kammiota, jonne he muka eivät pääsisi tunkeutumaan. Hehän eivät voisikaan suostua jäämään tietämättömiksi mistään asiasta. Heillä on täydellisesti selvillä, kuinka monta vaimoa on korkealla sulttaanillamme ja kuinka monta lasta hän toimittaa vuosittain maailmaan. Ja vaikka he eivät tuhlaakaan rahojaan urkkijoihin, tietävät he tyystin, millä keinoin hän aikoo nöyryyttää turkkilaisten ja mogulien keisarit.

Tuskin he ovat tyhjentäneet nykyisyyden, kun he syöksyvät tulevaisuuteen. Ja kulkien Kaitselmuksen edellä he ilmoittavat sille kaikki ihmisten askeleet. He ohjaavat kenraalia kädestä pitäen ja kehuttuaan häntä tuhansista typeryyksistä, joita hän ei ole tehnyt, valmistavat hänelle tuhansia muita typeryyksiä, joita hän ei tule tekemään.

He panevat sotajoukot lentämään kuin kurjet ja muurit kaatumaan kuin pahvivarustukset. Heillä on sillat yli kaikkien jokien, salaiset tiet yli kaikkien vuorten ja heillä on suunnattomat varastohuoneet polttavissa hietaerämaissa. Heiltä ei puutu muuta kuin terve järki.

Asun erään henkilön kanssa, joka sai seuraavan kirjeen tuollaiselta uutisniekalta. Kun kirje tuntui minusta omituiselta, panin sen talteen. Kas tällainen se on:

"Hyvä herra!

"Erehdyn harvoin arvaillessani ajan tapahtumia, 1 p. tammik. v. 1711 minä ennustin keisari Josefin kuolevan sen vuoden kuluessa. Kun hän jaksoi silloin erinomaisen hyvin, pelkäsin kyllä joutuvani ihmisten pilkaksi, jos olisin lausunut ajatukseni aivan selvästi, minkä vuoksi käytinkin hiukan kaksimielistä sanamuotoa. Mutta ihmiset, jotka osaavat tehdä johtopäätöksiä, ymmärsivät minua hyvin. Ja 17 p. huhtikuuta sinä samana vuonna hän kuolikin rokkoon.

"Heti kun keisarin ja turkkilaisten sota oli julistettu, kiiruhdin etsimään piirimme herroja jäseniä kaikista Tuileries'n kolkista. Minä keräsin heidät vesialtaan lähettyville ja ennustin, että Belgradia tultaisiin piirittämään ja että se valloitettaisiin. Olin niin onnekas, että ennustukseni toteutui. On kyllä totta, että minä piirityksen kestäessä löin vetoa sata pistolia siitä, että kaupunki vallattaisiin 18 p. elok. Se vallattiin kuitenkin vasta seuraavana päivänä. Voidaanko puhua häviöstä niin kauniissa pelissä?

"Kun kuulin espanjalaisen laivaston laskeneen Sardinian rannikolle, tein sen johtopäätöksen, että se myös valloittaisi saaren. Minä sanoin sen, ja niin kävikin. Tämän menestyksen pöyhistämänä lisäsin, että tämä voittoisa laivasto purjehtisi Finaleen valloittaakseen Milanon. Kun minun oli vaikea saada muita hyväksymään tätä ajatusta, tahdoin kannattaa sitä kunniakkaasti: minä löin vetoa viisikymmentä pistolia ja menetin ne jälleen. Sillä se paholainen Alberoniksi lähetti vastoin sopimuksia laivastonsa Sisiliaan ja petti näin yht'aikaa kahta suurta valtiomiestä, Savoijan herttuaa ja minua.

"Kaikki tämä, hyvä herra, on heittänyt asiani niin sekaisin, että olen päättänyt aina vain ennustaa enkä lyödä vetoa milloinkaan. Ennen me emme tunteneetkaan Tuileries'ssa vedonlyönnin tapaa, eikä kreivi de L——vainaja sitä juuri sietänytkään. Mutta sitten kun joukko keikareita on tunkeutunut pariimme, emme enää tiedä, mihin päämme pistää. Tuskin olemme avanneet suumme kertoaksemme jonkin uutisen, kun joku tällainen nuorukainen pyrkii lyömään vetoa sitä vastaan.

"Eräänä päivänä, kun minä jo availin käsikirjoitustani ja sovittelin silmälaseja nenälleni, käytti muuan tällainen suupaltti ensimmäisen ja toisen sanan välihetkeä hyväkseen ja tokaisi: 'Minä lyön sata pistolea vetoa, ettei se ole totta'. En ollut huomaavinanikaan tuollaista mielettömyyttä, vaan jatkaen puhettani lujemmalla äänellä lausuin: 'Koska marsalkka de — — — on saanut tietää…' 'Se on valhetta', keskeytti hän. 'Teillä on aina niin päättömiä uutisia. Eihän tässäkään nyt ole minkäänlaista järkeä.'

"Minä pyydän Teitä, hyvä herra, tekemään minulle sen ilon, että lainaatte minulle kolmekymmentä pistolea, sillä minun täytyy Teille tunnustaa, että nämä vedot ovat tosiaan saattaneet minut pahaan pulaan. Samalla lähetän Teille jäljennöksen kahdesta kirjeestä, jotka olen kirjoittanut ministerille. Minä olen, jne."

Erään uutisniekan kirjeet ministerille.

"Armollinen herra!

"Minä olen innokkain alamainen, mitä kuninkaalla on milloinkaan ollut. Minähän sain erään ystävänikin toteuttamaan tekemäni suunnitelman ja kirjoittamaan kirjan sen seikan osoittamiseksi ja todistamiseksi, että Ludvig Suuri oli suurin kaikista ruhtinaista, jotka ovat ansainneet Suuren nimen. Jo pitkät ajat olen valmistellut itse toista teosta, josta on oleva vielä enemmän kunniaa kansallemme, jos Teidän Korkeutenne suvaitsee suoda minulle etuoikeuden. Tarkoitukseni on todistaa, ettei ranskalaisia aina kuningaskunnan perustamisesta alkaen ole milloinkaan voitettu ja että kaikki se, mitä historioitsijat ovat tähän asti puhuneet meidän tappioistamme, on pelkkää petkutusta. Minun on pakko oikaista heitä monessa kohdassa, ja minä uskallankin olla sitä mieltä, että minä loistan varsinkin juuri arvostelussa. Minä olen, armollinen herra, jne."

"Armollinen herra!

"Kun olemme suureksi tappioksemme menettäneet herra kreivi de L———in, pyydämme Teitä nöyrimmästi antamaan suosiollisen lupanne johtajan valitsemiseen. Epäjärjestys alkaa tunkeutua keskustelukokouksiimme, eikä valtion asioita pohdita niissä enää yhtä tarkasti kuin ennen. Nuorukaisemme eivät välitä hituistakaan vanhemmista jäsenistä eivätkä omassakaan keskuudessaan noudata minkäänlaista kuria: se on todellinen Rehabeamin neuvoskunta, missä nuorukaiset tekevät vanhusten sanan tyhjäksi. Meidän on turha huomauttaa heille, että me pidimme Tuilerioja rauhallisesti hallussamme jo kaksikymmentä vuotta ennen kuin he olivat maailmaan tulleetkaan. Pelkäänpä pahoin, että he meidät vielä sieltä karkottavat ja että meidän on pakko, sitten kun meidän on ollut poistuttava paikasta, missä olemme usein mananneet esiin ranskalaisten sankariemme haamuja, väistyä pitämään keskustelukokouksiamme Kuninkaan Puutarhaan tai johonkin vielä syrjäisempään soppeen. Minä olen, jne."

Pariisissa, 7 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1719.

131. kirje.

Rhedi kirjoittaa Ricalle Pariisiin.

Eurooppaan saavuttuani olen kaikkein suurimmalla uteliaisuudella koettanut tutkia tasavaltojen syntyä ja historiaa. Sinähän tiedät, ettei useimmilla aasialaisilla ole edes aavistustakaan sentapaisesta hallitusmuodosta ja ettei heidän mielikuvituksensa ole kyennyt heille selvittämään, että maan päällä voi muunlaista hallitusmuotoa ollakaan kuin itsevaltainen.

Maailman ensimmäiset hallitusmuodot olivat yksinvaltaisia. Vain sattumalta syntyi vuosisatojen kuluessa tasavaltoja.

Sitten kun Kreikan oli tuhonnut vedenpaisumus, tuli uusia asukkaita sitä kansoittamaan. Se sai melkein kaikki siirtokuntansa Egyptistä ja Aasian läheisimmistä seuduista, Ja kun näitä maita hallitsivat kuninkaat, joutui niistä lähteneille kansoille samanlainen hallitusmuoto. Mutta kun näiden ruhtinaiden tyrannia kävi liian raskaaksi, karistivat kansat ikeen hartioiltaan. Ja monien kuningaskuntien jätteistä kohosivat sitten ne tasavallat, jotka nostivat Kreikan kauniiseen kukoistukseen ja tekivät siitä ainoan sivistyneen maan raakalaisten keskelle.

Vapauden rakkaus ja kuningasviha säilytti Kreikan kauan riippumattomana ja levitti laajalle tasavaltaista hallitusmuotoa. Kreikkalaiset kaupungit saivat liittolaisia Vähästä Aasiasta. Ne perustivat sinne siirtokuntia, yhtä vapaita kuin ne itsekin, ja nämä olivat niiden suojamuureina Persian kuninkaiden yrityksiä vastaan. Eikä siinä kaikki. Kreikka kansoitti myös Italian ja Italia vuorostaan Espanjan ja ehkä Galliankin. Tiedetäänhän, että suuri, vanhojen kirjailijain usein mainitsema Hesperian maa oli alkuaan sama kuin Kreikka, jota sen naapurit pitivät autuuden asuntona. Kreikkalaiset, jotka eivät löytäneetkään tätä onnelaa omien rajojensa sisältä, lähtivät etsimään sitä Italiasta, italialaiset taas Espanjasta, espanjalaiset Baeticasta tai Portugalista, niin että kaikilla näillä seuduilla oli tämä nimi vanhojen kirjailijain teoksissa. Nämä kreikkalaiset siirtokunnat kuljettivat mukanaan sen vapauden hengen, minkä ne olivat saaneet tästä suloisesta maasta. Niinpä tuskin nähdäänkään niinä kaukaisina aikoina yksinvaltoja Italiassa, Espanjassa, Galliassa. Pian tulemme näkemään, että Pohjolan ja Saksan kansat olivat yhtä vapaita. Jos heidän keskuudestaan löydettäisiinkin jonkinlaisen kuninkuuden jälkiä, niin johtuu se siitä, että pidetään kuninkaina sotajoukkojen päälliköitä tai tasavaltojen esimiehiä.

Kaikki tämä tapahtui Euroopassa, sillä mitä Aasiaan ja Afrikaan tulee, niin niitä on aina painanut itsevaltius, ellemme ota lukuun muutamia Vähän Aasian kaupunkeja, joista jo puhuimme, ja Karthagon tasavaltaa Afrikassa.

Maailman jakoivat keskenään kaksi mahtavaa tasavaltaa: Rooman ja Karthagon tasavallat. Ei ole mitään niin hyvin tunnettua kuin Rooman tasavallan alkuvaiheet, eikä mitään niin vähän tunnettua kuin Karthagon tasavallan synty. Ei tiedetä kerrassaan mitään Didoa seuranneiden afrikalaisten ruhtinaiden sarjasta eikä siitä, kuinka he menettivät valtansa. Rooman tasavallan suunnaton laajeneminen olisi ollut maailmalle suuri onni, ellei olisi ollut kohtuutonta erotusta Rooman kansalaisten ja voitettujen kansojen välillä, jos olisi annettu maakuntien käskynhaltijoille pienempi valta, jos heidän tyranniaansa ehkäiseviä pyhiä lakeja olisi noudatettu ja elleivät he olisi käyttäneet niiden vaientamiseen samoja aarteita, joita heidän laiton menettelytapansa oli koonnut.

Tuntuu kuin sopisi vapaus Euroopan kansojen luonteeseen ja orjuus aasialaisten. Turhaan tarjosivat roomalaiset kappadokialaisille tätä kallisarvoista aarretta: tämä raukkamainen kansakunta kieltäytyi siitä ja kiiruhti orjuuden helmaan yhtä innokkaasti kuin muut kansat pyrkivät vapauteen.

Caesar sorti Rooman tasavaltaa ja pakotti sen tottelemaan mielivaltaansa.

Eurooppa huokaili kauan väkivaltaisen sotilashallituksen kahleissa, ja roomalainen lempeys vaihtui julmaan sortoon.

Sillä välin lähti lukemattomia tuntemattomia kansoja Pohjolasta ja levisi tulvavirtojen tavoin yli Rooman maakuntien. Ja kun ne huomasivat olevan yhtä helppoa suorittaa valloituksia kuin harjoittaa ryöstöä, kiskoivat ne maakunnat irti toisistaan ja tekivät niistä kuningaskuntia. Nämä kansat olivat vapaita ja rajoittivat siihen määrään kuninkaiden valtaa, että nämä olivat itse asiassa vain niiden esimiehiä tai sotapäälliköitä. Vaikka nämä kuningaskunnat olikin perustettu väkivallalla, eivät ne siitä syystä tunteneetkaan voittajan iestä. Kun Aasian kansat, sellaiset kuin turkkilaiset ja tataarit, tekivät valloituksia, oli heidän ainoana ajatuksenaan, riippuvaisia kun olivat yhden ainoan miehen tahdosta, yhä uusien alamaisten toimittaminen hänelle ja hänen verisen valtansa tukeminen asein. Mutta kun Pohjolan kansat olivat vapaita jo kotimaastaan lähtiessään, eivät ne Rooman maakuntiakaan anastaessaan antaneet päälliköilleen kovin suurta valtaa. Jopa erottivat muutamat tällaiset kansat, niinkuin Afrikan vandaalit ja Espanjan gootit, kuninkaansa, milloin eivät olleet heihin tyytyväisiä. Ja toisten keskuudessa oli ruhtinaan valtaa rajoitettu tuhansin erilaisin tavoin. Suuri joukko ylimyksiä otti sen käyttelemiseen osaa hänen rinnallaan. Sodat voitiin alkaa vain heidän suostumuksellaan. Saalis jaettiin päällikön ja soturien kesken. Ruhtinaalle ei maksettu minkäänlaista veroa. Lait säädettiin kansan yleisissä kokouksissa. Sellaisia olivat kaikkien näiden Rooman keisarikunnan sirpaleista muodostuneiden valtioiden perustavat aatteet.

Venetsiassa, 20 p. Rhegeb-kuuta v. 1719.

132. kirje.

Rica kirjoittaa ———:lle.

Viisi tai kuusi kuukautta sitten olin eräässä kahvilassa. Siellä näin verrattain hyvin puetun aatelismiehen, jota toiset kuuntelivat. Hän puhui siitä, kuinka hauskaa oli elää Pariisissa. Hän valitti asemaansa, hänen kun oli pakko elää maaseudulla. "Minulla on", sanoi hän, "viidentoistatuhannen livren vuositulot tiluksistani, mutta olisin luullakseni onnellisempi, jos minulla olisi neljäs osakaan tästä omaisuudesta rahana tai arvopapereina, joita voi kuljettaa kaikkialle mukanaan. Turhaan ahdistan vuokraajianikin ja hukutan heidät oikeuskuluihin: heidän maksukykynsä siitä vain vähenee. En ole vielä päässyt näkemään sataa pistolea yhdellä kertaa. Jos olisin velkaa kymmenentuhatta frangia, pantaisiin kaikki tilukseni ryöstöön ja minä saisin mennä vaivaistaloon."

Poistuin kiinnittämättä sen suurempaa huomiota tähän puheeseen. Mutta kun eilen osuin jälleen samoille seuduille, poikkesin samaan taloon. Ja nyt näin siellä totisen miehen, jonka kasvot olivat kalpeat ja laihtuneet ja joka viiden tai kuuden pakisijan keskellä esiintyi synkkänä ja mietteliäänä, kunnes hän äkkiä puuttui puheeseen: "Niin, hyvät herrat", lausui hän ääntänsä ylentäen, "minä olen hävinnyt mies. Minulla ei ole enää mistä elää. Sillä minulla on nykyään kaksisataatuhatta livreä pankinsetelejä ja kolmesataatuhatta frangia muuta rahaa. Minä olen kauheassa asemassa: luulin olevani rikas ja nyt joudunkin vaivaistaloon. Olisipa minulla edes tilkkunen maata, minne voisin vetäytyä, niin minulla olisi varmasti elämisen keinot tiedossa. Mutta minulla ei ole edes niin suurta maa-aluetta kuin tämän hatun pohja."

Sattumalta käänsin pääni toiseen suuntaan ja näin toisen miehen, joka väänteli kasvojaan mielettömän tavoin. "Kehen nyt voi enää luottaa?" huudahti hän. "Muuan petturi, jota pidin niin hyvänä ystävänäni, että lainasin hänelle rahani, on maksanut ne takaisin! Mitä inhoittavaa petollisuutta! Tehköön mitä tahansa, minun silmissäni hän on aina oleva kunniaton olento."

Siinä oli aivan lähellä kolmas hyvin huonosti puettu mies, joka kohottaen silmänsä taivaaseen sanoi: "Jumala siunatkoon ministeriemme aivoituksia! Saisinpa nähdä osakkeet kahdessatuhannessa ja kaikki Pariisin palvelijat isäntiään rikkaampina!" Uteliaisuuksissani kysyin hänen nimeään. "Hän on hyvin köyhä mies", vastattiin minulle. "Niinpä hänellä on köyhän ammattikin: hän on sukujohtojen tutkija. Mutta hän toivoo taitonsa käyvän tuottavaksi, jos tätä rikkauden heilahtelua jatkuu. Hän uskoo kaikkien näiden nousukaspohatoiden piankin tarvitsevan häntä, jos heidän mieli hiukan muovaella nimeänsä, kaapia pahempaa likaa pois esi-isistään ja koristaa vaunujensa ovia. Hän kuvittelee voivansa tehdä niin paljon ylhäistä väkeä kuin vain viitsii ja on aivan haltioissaan ilosta, kun näkee asiakkaittensa luvun näin lisääntyvän."

Vihdoin näin astuvan sisään erään kalpean ja kuivan vanhuksen, jonka arvasin uutisniekaksi ennen kuin hän oli ennättänyt istuutuakaan. Hän ei kuulunut niihin, jotka voitokkaalla varmuudella kohtaavat kaikkia kovan onnea kolauksia ja jotka aina vain ennustavat menestystä ja voittosaalista. Hän oli päinvastoin niitä vapisijoita, joilla on vain surullisia uutisia. "Asiat käyvät aina päin mäntyyn Espanjan puolessa", kertoi hän. "Meillä ei ole lainkaan ratsuväkeä rajalla, ja pelättävissä on, että prinssi Pio, jolla sitä on kokonainen suuri joukko-osasto, ottaa paloveroa koko Languedocista." Vastapäätä minua istui muuan filosofi, jonka ulkoasu oli verrattain huonossa järjestyksessä ja joka sääli uutisniekkaa, kohotellen hartioitaan sitä mukaa kuin toinen korotti ääntään. Asetuin hänen viereensä, ja hän kuiskasi korvaani: "Tehän olette kuullut tuon narrin jo kokonaisen tunnin ajan loruilevan meille Languedocin pelostaan. Minä keksin eilen illalla auringossa pilkun, joka, jos se leviää, saattaa kohmetuttaa koko luonnon. Mutta minä, minä en ole lausunut sanaakaan."

Pariisissa, 17 p. Rhamazan-kuuta v. 1719.

133. kirje.

Rica kirjoittaa ———:lle.

Äskettäin kävin katsomassa erästä suurta kirjastoa, joka oli sijoitettu dervishien luostariin. Dervishit ovat ikäänkuin sen vartijoita ja hoitajia, mutta he ovat velvollisia päästämään sinne yleisöäkin määrättyinä tunteina.

Sisään astuessani näin erään vakavan miehen kävelevän lukemattomien niteiden keskellä, jotka ympäröivät häntä joka puolelta. Menin hänen luokseen ja pyysin häntä sanomaan, mitä olivat eräät muita paremmin sidotut kirjat. "Hyvä herra", vastasi hän, "asun täällä vieraassa maassa: minä en tunne täällä ketään. Monet ihmiset tekevät minulle samanlaisia kysymyksiä. Mutta ymmärtänettehän, etten minä suinkaan saata lähteä lukemaan kaikkia näitä kirjoja kyetäkseni heidän uteliaisuuttaan tyydyttämään. Täällä on kyllä kirjastonhoitaja, joka antaa teille haluamanne tiedot, sillä hän uhraa yöt ja päivät kaiken sen tutkistelemiseen, mitä tuossa näette. Hän on mies, joka ei kelpaa mihinkään muuhun ja josta meille on vain suurta haittaa, koska hän ei tee työtä luostarin hyväksi. Mutta ruokakello kuuluu soivan. Niiden, jotka minun tavallani johtavat veljeskuntaa, täytyy olla ensimmäisiä kaikissa toimituksissa." Näin sanoen munkki työnsi minut ulos, sulki oven ja katosi kuin lentämällä näkyvistäni.

Pariisissa, 21 p. Rhamazan-kuuta v. 1719.

134. kirje.

Rica kirjoittaa samalle.

Seuraavana päivänä palasin tähän kirjastoon, missä nyt tapasin aivan toisen miehen kuin ensi kerralla näkemäni. Hänen ulkoasunsa oli vaatimaton, hänen kasvonilmeensä henkevät ja hänen käyttäytymisensä hyvin herttainen. Heti kun olin puhunut hänelle uteliaisuudestani, kävi hän sitä tyydyttämään, jopa, kun olin ulkomaalainen, minua aivan erikoisesti valistamaankin.

"Arvoisa isä", sanoin hänelle, "mitä ovat nämä paksut niteet, jotka täyttävät koko tämän puolen kirjastoa?"

"Ne ovat Pyhän Kirjan selityksiä", vastasi hän.

"Onpa niitä paljon!" ihmettelin minä. "Pyhä Kirja oli varmaankin hyvin hämärä muinaisina aikoina, mutta nyt se näyttää olevan hyvin selvä. Onko vielä olemassa epäilyksiä? Saattaako olla olemassa kiisteltyjä kohtia?"

"Onko niitä olemassa, hyvä Jumala! Onko niitä olemassa!" huudahti hän. "Niitä on melkein yhtä paljon kuin rivejä."

"Niinkö?" vastasin minä. "Entä mitä kaikki nämä kynäniekat ovat sitten tehneet?"

"Nämä kynäniekat", selitti hän, "eivät ole suinkaan etsineet Pyhästä Raamatusta sitä, mitä tulee uskoa, vaan sitä, mitä he itse uskovat. He eivät ole sitä pitäneet kirjana, johon sisältyvät heidänkin tunnustettavikseen aiotut opinkappaleet, vaan teoksena, josta sopi penkoa vahvistusta heidän omille mielipiteilleen. Siitä syystä he ovat vääntäneet kaikki sen ajatukset ja pitäneet pihdeissään kaikkia sen lausumia. Se on maa, mihin kaikkien lahkojen kannattajat hyökkäävät ryöstöjä toimittamaan. Se on taistelutanner, missä viholliskansat, milloin vain osuvat vastakkain, ottelevat tulisesti ja missä rynnätään ja kahakoidaan monen monituisin tavoin.

"Aivan tässä lähellä näette hartauskirjoja ja yltiöjumalisia teoksia. Tuossa on siveysopillisia kirjoituksia ja ne ovat jo paljon hyödyllisempiä. Sitten seuraavat jumaluusopilliset teokset, jotka ovat kaksin kerroin käsittämättömiä, ensiksikin niiden pohtiman asian ja toiseksi itse pohtimistavan takia. Tässä näette mystikkojen teoksia, nimittäin sellaisten uskovaisten, joilla on hyvin hellä sydän."

"Ah, arvoisa isä", ehätin minä, "odottakaahan hetkinen. Älkää pitäkö niin kiirettä. Puhukaa minulle niistä mystikoista."

"Hyvä herra", vastasi hän, "jumalisuus lämmittää hellyyteen taipuvaisen sydämen ja saa sen lähettämään kuumia höyryjä aivoihin, jotka myös kuumenevat: siitä syntyvät sitten haltiotilat ja hurmaannukset. Moinen on jumalisuuden hourailua. Usein se kehittyy tai oikeammin sanoen turmeltuu kvietismiksi: tehän tiedätte, ettei kvietisti ole mitään muuta kuin hullu, jumalinen ja hillitön ihminen.

"Kas tässä ovat omantunnonasiain ratkaisijat, jotka nostavat päivän valoon yön salaisuudet ja jotka elättävät mielikuvituksessaan kaikkia niitä hirviöitä, mitä rakkauden pahahenki saattaa luoda, niin että he niitä keräilevät, vertailevat ja seulovat ajatuksissaan lakkaamatta. He saavat olla onnellisia, ellei heidän sydämensä sekaannu leikkiin ja käy omasta puolestaan niin suorasukaisesti kuvattujen ja niin alastomina maalattujen hairahdusten rikoskumppaniksi.

"Huomannette, hyvä herra, että minä ajattelen vapaasti ja sanon teille kaikki, mitä ajattelen. Minä olen luonnostani avomielinen ja sitäkin avomielisempi teidän seurassanne, koska olette muukalainen ja tahdotte tietää asiat ja tietää juuri sellaisina kuin ne ovat. Jos tahtoisin, voisin puhua teille kaikesta tästä vain iki-ihastuneena ja huudahdella lakkaamatta: 'Tämä on jumalaista! Tuo on kunnianarvoisaa! Se on ihmeellistä!' Ja silloin tapahtuisi kahdesta mahdollisuudesta toinen: joko minä pettäisin teitä tai häpäisisin itseni teidän silmissänne."

Siihen me pysähdyimme. Dervishi sai jotakin toimittamista, ja niin katkesi keskustelumme seuraavaan päivään.

Pariisissa, 23 p. Rhamazan-kuuta v. 1719.

135. kirje.

Rica kirjoittaa samalle.

Palasin sovittuna hetkenä ja ukko vei minut täsmälleen samaan paikkaan, missä olimme eronneet toisistamme. "Kas tässä ovat", alkoi hän, "kieliopintutkijat, selitysten ja muistutusten sepittäjät".

"Arvoisa isä", virkoin minä, "kaikki nämä ihmiset saattavat varmaankin tulla toimeen ilman tervettä järkeä?"

"Saattavat kyllä", vastasi hän, "eikä sitä heidän teoksissaan näykään. Mutta heidän aikaansaannoksensa eivät ole siitä sen huonompia, mikä on varsin mukavaa heille."

"Se on totta", myönsin minä. "Ja minä tunnen monta filosofia, jotka tekisivät viisaasti ryhtyessään harrastamaan tämäntapaisia tieteitä."

"Tässä näette", jatkoi hän, "kaunopuhujat, joilla on kyky vakuuttaa syistä riippumatta. Tässä ovat taas mittausopin tutkijat, jotka pakottavat ihmisen olemaan varma siitä ja siitä asiasta vastoin hänen tahtoaan ja jotka ajavat häneen mielipiteitä väkivoimalla.

"Tässä ovat metafyysilliset kirjat, jotka pohtivat hyvin korkeita kysymyksiä ja joissa äärettömyys on kaikkialla näkyvissä; fysiikan kirjat, jotka eivät huomaa sen ihmeempää avaran maailmankaikkeuden taloudessa kuin käsityöläistemme yksinkertaisimmassakaan koneessa; lääketieteelliset teokset, nämä luonnon haurauden ja tieteen väkevyyden muistomerkit, jotka panevat ihmisen vapisemaan puhuessaan lievimmistäkin taudeista, niin lähelle ne tuovat kuoleman, mutta jotka taas puhaltavat mieleemme täydellisen varmuuden puhuessaan lääkkeiden tehosta aivan kuin meistä olisi tullut kuolemattomia.

"Tässä vieressä ovat anatomian kirjat, jotka sisältävät paljon vähemmän ihmisruumiin eri osien kuvauksia kuin niille annettuja outoja nimiä, mikä ei suinkaan paranna sairaan tautia eikä lääkärin tietämättömyyttä.

"Tässä tulee kemia, joka asustaa väliin vaivaistalossa, väliin hullujenhuoneessa, ja ne paikat sopivatkin sille aivan yhtä hyvin.

"Tässä ovat salaisen tiedon tai oikeammin salaisen tietämättömyyden kirjat. Niihin kuuluvat sellaiset, jotka sisältävät noituutta, minkä tapaista tahansa. Useimpien ihmisten mielestä ne ovat inhoittavia, minun mielestäni surkuteltavia. Niihin kuuluvat myös tähtienselittäjäin teokset."

"Mitä sanottekaan, arvoisa isä! Tähtienselittäjäinkö teokset!" puutuin minä innokkaasti puheeseen. "Niitähän me pidämme kaikkein tärkeimpinä Persiassa. Ne määräävät kaikki elämämme työt ja toimet ja ohjaavat päätöstämme kaikissa yrityksissä. Tähtienselittäjät ovat suorastaan meidän rippi-isiämme. Vieläpä enemmänkin: he vaikuttavat myös valtion hallitukseen."

"Jos niin on laita", virkkoi hän, "on teidän hartioillanne paljon painavampi ies kuin järjen. Sehän on kaikkein kummallisin vaikutusvallan muoto. Minä surkuttelen sydämestäni perhettä ja vielä enemmän kansaa, joka antautuu niin täydellisesti kiertotähtien hallittavaksi."

"Me käytämme", vastasin minä, "tähtienselitystä niinkuin te käytätte laskutaitoa. Kullakin kansalla on tieteensä, jonka mukaan se ohjaa valtio taitoaan. Kaikki tähtienselittäjät yhteensä eivät ole tehneet niin paljon tyhmyyksiä Persiassa kuin yksi ainoa teikäläinen laskumestari on tehnyt täällä. Ettekö luule tähtien satunnaista yhtymää yhtä varmaksi ohjeeksi kuin teidän järjestelmäseppänne koreita järkeilyjä? Jos pantaisiin tästä asiasta toimeen äänestys Ranskassa ja Persiassa, koituisi siitä tähtienselitykselle kaunis voitto. Saisittepa kerrankin nähdä laskutaiturinne nöyryytettyinä. Mikä musertava johtopäätös voitaisiinkaan siitä tehdä heitä vastaan!"

Väittelymme keskeytyi siihen ja meidän oli erottava.

Pariisissa, 26 p. Rhamazan-kuuta v. 1719.

136. kirje.

Rica kirjoittaa samalle.

Seuraavan kerran tavatessamme vei oppinut opastajani minut erikoiseen huoneeseen. "Tässä ovat uudempaa historiaa käsittelevät teokset", lausui hän. "Tuossa näette ensinnäkin kirkon ja paavien historioitsijat, joita minä luen hartaudekseni, mutta jotka usein tekevät minuun aivan päinvastaisen vaikutuksen.

"Tässä ovat ne, jotka ovat kirjoittaneet Rooman pelottavan valtakunnan rappeutumisesta, sen valtakunnan, joka oli muodostunut perin monen valtion sirpaleista ja jonka raunioille rakentui taas monta uutta valtakuntaa. Lukematon joukko raakalaiskansoja, yhtä tuntemattomia kuin ne maat, missä ne asuivat, ilmestyi yht'äkkiä, tulvi sen yli, ryösti sitä, pirstoi sen ja perusti sitten kaikki ne kuningaskunnat, mitä nykyään Euroopassa näette. Nämä kansat eivät itse asiassa olleet kokonaan raakalaisia, koska ne olivat vapaita, mutta ne ovat tulleet raakalaisiksi sitten kun ne enimmäkseen rajattoman yksinvallan alamaisiksi antauduttuaan ovat menettäneet kauniisti järkeen, ihmisyyteen ja luontoon soveltuvan suloisen vapauden.

"Tuossa näette Saksan historioitsijat. Saksa on tosin enää vain ensimmäisen keisarikunnan varjo, mutta se on luullakseni ainoa valta maan päällä, jota ei sisäinen eripuraisuus ole heikontanut, ja samaten ainoa, joka vahvistuu vahingoistaan ja joka osaa hitaasti käyttää hyväkseen menestystä, mutta käy lannistumattomaksi tappioistaan.

"Tässä ovat sitten Ranskan historioitsijat. Siinä maassa nähdään ensin kuninkaiden vallan hiljalleen syntyvän, kuolevan kaksi kertaa, syntyvän yhtä monta kertaa uudelleen ja viettävän sitten riutuvaa elämää useamman vuosisadan aikana. Mutta vähitellen se voimistuu, saa lisiä joka taholta ja kohoaa vihdoin korkeimpaan loistoonsa aivan niinkuin sellaiset joet, jotka juoksunsa varrella tyrehtyvät tai piiloutuvat maan alle, mutta sitten uudelleen ilmoille tullessaan niihin laskevien sivujokien paisuttamina tempaavat kiivaassa vauhdissaan mukaansa kaiken, mikä niiden kulkua vastustaa.

"Tässä näette Espanjan kansan lähtevän vuoriltaan, muhamettilaisten ruhtinaiden joutuvan ikeeseen yhtä hitaasti kuin he olivat maan äkkiä valloittaneet, monien ruhtinaskuntien yhtyvän laajaksi valtakunnaksi, joka pääsi melkein yksinvaltiaaksi, kunnes se valheellisen äveriäisyytensä rusentamana menetti sekä voimansa että maineensa ja säilytti vain ensimmäisen mahtavuutensa luoman ylpeyden.

"Tuossa ovat Englannin vaiheiden kertojat. Siinä maassa nousee vapaus alituisesti riidan ja kapinan liekeistä, ruhtinas horjuu lakkaamatta järkähtämättömällä valtaistuimella, kansa on malttamatonta, mutta viisasta raivossaankin, ja merten valtiaana — mitä ei oltu ennen nähty — yhdistää maailmankaupan maailman herruuteen.

"Aivan lähellä ovat toisen merten kuningattaren, Hollannin tasavallan historioitsijat, Hollannin, joka on kunnioitettu Euroopassa ja pelätty Aasiassa, missä sen kauppiaat näkevät monet kuninkaat jalkoihinsa kumartuneina.

"Italian historioitsijat näyttävät teille kansan, joka oli muinoin maailman valtias, mutta joka nyt on kaikkien muiden orja. Sen ruhtinaat ovat eripuraisia ja heikkoja, vailla kaikkia muita hallitsijanominaisuuksia kuin turha politikoiminen.

"Tässä ovat tasavaltojen historioitsijat, Sveitsin, joka on vapauden kuva, Venetsian, jonka turvana on vain sen säästeliäs taloudenhoito, ja Genovan, joka loistaa vain rakennuksillaan.

"Tuossa näette Pohjolan aikakirjat, muiden mukana Puolan, joka käyttää huonosti vapauttaan ja kuninkaidensa valitsemisen oikeutta, että se tuntuu siten haluavan lohduttaa naapurikansojaan, jotka ovat menettäneet kumpaisenkin."

Siihen jäi keskustelumme jälleen seuraavaan päivään saakka.

Pariisissa, 2 p. Chalval-kuuta v. 1719.

137. kirje.

Rica kirjoittaa samalle.

Seuraavana päivänä vei hän minut toiseen huoneeseen. "Tässä ovat runoilijat", alkoi hän, "toisin sanoen kynäniekat, joiden ammattina on terveen järjen kammitsoiminen ja ymmärryksen hukuttaminen kaikenlaisiin viehätyskeinoihin niinkuin muinoin haudattiin naiset helyihinsä ja hepeniinsä. Te tunnette heidät. He eivät ole suinkaan harvinaisia Itämaillakaan, missä tulisempi aurinko näyttää kuumentavan mielikuvitustakin.

"Tässä ovat eepilliset runoelmat."

"Vai niin! Mutta mitä ne eepilliset runoelmat sitten ovat?"

"Toden puhuakseni", vastasi hän, "en minä tiedä sitä. Tuntijat väittävät, ettei niitä ole milloinkaan sepitettykään muuta kuin kaksi ja etteivät muut, jotka sillä nimellä esiintyvät, ole suinkaan eepillisiä runoelmia. Sitäkään en tiedä. He sanovat edelleen, että on mahdotonta tehdäkään uusia. Ja sehän on vielä kummallisempaa.

"Tuossa näette näytelmärunoilijat, jotka minun mielestäni ovat oikeita runoilijoita ja intohimojen hallitsijoita. Heitä on kahta lajia: huvinäytelmäin sepittäjiä, jotka vaikuttavat meihin lempeän herttaisesti, ja murhenäytelmäin sepittäjiä, jotka myllertävät mielemme ja liikuttavat meitä väkivaltaisella voimalla.

"Tässä ovat laulurunoilijat, joita halveksin yhtä paljon kuin kunnioitan noita toisia ja jotka tekevät taiteestaan sulosointuisen hulluttelun.

"Sitten näette tuossa paimenrunoelmien sepittäjät ja maalaiselämän ylistäjät, jotka osaavat miellyttää hovienkin asukkaita kuvailemalla lepoa ja rauhaa, mitä näillä ei ole ja minkä he väittävät vallitsevan paimenten elämässä.

"Kaikista kynäniekoista, mitä olemme tähän asti katselleet, tulevat tässä vaarallisimmat. He ovat komparunojen sorvailijoita, noiden liukkaiden pikku vasamain, jotka iskevät syvän ja lääkkeillä paranemattoman haavan.

"Tässä näette romaanit. Niiden tekijät ovat eräänlaisia runoilijoita, jotka ajavat yhtä hyvin hengen kuin sydämenkin kielen liiallisuuksiin, jotka koko ikänsä etsivät luontoa eivätkä sitä milloinkaan löydä ja jotka rakentelevat luonnolle yhtä vieraita sankareita kuin siivekkäät lohikäärmeet ja kentaurit."

"Olen lukenut", puutuin minä puheeseen, "muutamia romaanejanne, mutta jos te tutustuisitte meidän romaaneihimme, saisitte vielä enemmän loukkaantumisen syytä. Ne ovat yhtä luonnottomia ja sitä paitsi niitä kahlitsevat meidän tapamme ankarasti: täytyy kulua kymmenen intohimon vuotta ennen kuin rakastaja saa nähdä edes lemmittynsä kasvoja. Tekijäin on kuitenkin pakko kuljettaa lukijansa näiden ikävien valmistelujen kautta. Itse tapahtumiahan on mahdoton saada vaihteleviksi. Silloin turvaudutaan temppuun, joka on pahempi kuin autettava epäkohta, nimittäin ihmeisiin. Olenpa varma, ettei teistä ole juuri järkevää antaa velho vaimon manata kokonaisia sotajoukkoja maan uumenista ja yhden ainoan sankarin tuhota sadantuhannen miehen armeija. Sellaisia ovat nyt kuitenkin romaanimme. Ne kuivakiskoiset ja usein toistetut seikkailut ikävystyttävät meitä ja päättömät ihmeet nostavat järkemme kapinaan."

Pariisissa, 6 p. Chalval-kuuta v. 1719.

138. kirje.

Rica kirjoittaa Ibbenille Smyrnaan.

Ministerit seuraavat täällä toisiansa ja hävittävät toisensa kuin vuodenajat. Kolmessa vuodessa olen nähnyt neljä kertaa muutettavan raha-asiain hoitojärjestelmää. Persiassa ja Turkissa kerätään verot tänään samalla tavalla kuin näiden valtakuntien perustajain aikana. Täällä ei ole läheskään laita niin. Totta onkin, että me emme hukkaa siihen asiaan niin paljon järkeä kuin länsimaalaiset. Meidän nähdäksemme ei ole suurempaa eroa ruhtinaan tulojen hoitamisen ja jonkun yksityisen tulojen hoitamisen välillä kuin on sadantuhannen tomanin ja sadan tomanin laskemisen välillä. Mutta täällä pannaan puuhaan paljon enemmän kekseliäisyyttä ja salaperäisyyttä. Suurten nerojen täytyy tehdä työtä yötä ja päivää. Heidän täytyy siittää lakkaamatta ja suurella vaivalla yhä uusia suunnitelmia. Heidän täytyy kuunnella lukemattomien ihmisten mielipiteitä, ihmisten, jotka ahertavat heidän hyväkseen ilman että kukaan olisi heiltä sitä pyytänyt. Heidän täytyy eritä maailmasta ja elää työhuoneensa kätköissä, minne mahtimiehetkään eivät pääse ja mitä pieneläjät kunnioittavat pyhäkkönä. Heidän päänsä on aina oleva täynnä tärkeitä salaisuuksia, ihmeellisiä aivoituksia, uusia järjestelmiä. Ja vihdoin heidän täytyy mietteisiinsä vajonneina olla vailla ei ainoastaan puhekykyä, vaan joskus myös kohteliaisuutta.

Heti kun kuningasvainaja oli sulkenut silmänsä, aiottiin luoda uusi hallitusjärjestelmä. Tunnettiin, ettei voitu oikein hyvin. Mutta ei tiedetty, miten olisi meneteltävä, jotta olisi voitu paremmin. Edellisten ministerien rajaton valta oli tuntunut pahalta. Nyt se tahdottiin jakaa. Sitä varten muodostettiin kuusi tai seitsemän neuvoskuntaa, ja tämä ministeristö on ehkä hallinnut Ranskaa kaikkein järkevimmin. Se pysyi pystyssä kuitenkin vain vähän aikaa, samoin kuin se hyväkin, mitä se oli ennättänyt toimittaa.

Kuningasvainajan kuollessa oli Ranska kuin tuhansien tautien runtelema ruumis. N——— otti veitsen kouraansa, leikkasi pois tarpeettoman lihan ja määräsi joitakin ulkonaisia lääkkeitä. Mutta sisäinen vika jäi yhä parantamatta. Eräs muukalainen otti sen hoitamisen tehtäväkseen. Käytettyään monia väkivoimakkaita lääkkeitä hän luuli palauttaneensa potilaan entisen lihavuuden, mutta olikin tehnyt hänestä vain pöhöttyneen raukan.

Kaikki, jotka vielä puoli vuotta sitten olivat rikkaita, ovat nykyään köyhiä, ja ne, joilla ei ollut edes leipää, uivat rikkauksissa. Milloinkaan nämä kaksi äärimmäisyyttä eivät ole niin läheltä koskettaneet toisiaan. Se muukalainen käänsi koko valtion nurin niinkuin vaatekaupustelija kääntää nutun: hän panee sen päällimmäiseksi, mikä oli alimmaisena, ja mikä oli päällimmäisenä, sen hän panee nurjalle puolelle. Mitä aavistamattomia onnen potkauksia, uskomattomia niille, joihin ne kohdistuivat! Jumalakaan ei vedä sen nopeammin ihmisiä heidän mitättömyydestään. Kuinka monia palvelijoita palvelevatkaan nyt heidän entiset toverinsa ja ehkä huomenna heidän entiset isäntänsä!

Kaikki tämä johtaa usein hullunkurisiin sattumuksiin. Palvelijat, jotka olivat koonneet varallisuutensa edellisen hallituksen aikana, kehuvat nyt syntyperäänsä. He maksavat niille, jotka ovat juuri jättäneet palvelijantakkinsa eräälle tietylle kadulle, kaiken sen halveksunnan, mitä heille osoitettiin vielä puoli vuotta sitten. He huutavat täyttä kurkkua: "Aatelisto on perikadossa! Mikä epäjärjestys valtiossa! Mikä sekaannus säätyluokissa! Vain tuntemattomien olentojen nähdään nyt keräävän rikkauksia!" Voit olla varma siitä, että nämä tuntemattomat kostavat kyllä puolestaan niille, jotka tulevat heidän jälkeensä, ja että kolmenkymmenen vuoden kuluttua nämä ylhäiset herrat pitävät jo aika melua.

Pariisissa, 1 p. Zilkadeh-kuuta v. 1720.

139. kirje.

Rica kirjoittaa samalle.

Tässä saat nähdä loistavan esimerkin aviorakkaudesta, ei ainoastaan tavallisen naisen antaman, vaan suorastaan kuningattaren. Ruotsin kuningatar, joka tahtoi kaikin keinoin tehdä puolisonsa prinssin osalliseksi kruunuun, lähetti kaikkien vaikeuksien poistamiseksi säädyille ilmoituksen, missä hän selitti luopuvansa hallituksesta siinä tapauksessa että prinssi valittaisiin hänen sijaansa.

Hiukan yli kuusikymmentä vuotta sitten luopui toinen kuningatar, nimeltään Kristiina, kruunusta antautuakseen kokonaan filosofian tutkimiseen. En osaa sanoa, kumpaako esimerkkiä meidän on enemmän ihailtava.

Vaikka olenkin sitä mieltä, että jokaisen tulee pysyä lujasti asemassa, mihin luonto on hänet sijoittanut, ja vaikka en jaksakaan ylistää niiden heikkoutta, jotka huomaavat, etteivät ole tehtävänsä tasalla, ja sitten poistuvat paikaltaan ikäänkuin karkaamalla, on minuun kuitenkin voimakkaasti vaikuttanut näiden molempien ruhtinatarten sielun suuruus, kun olen nähnyt toisen hengen ja toisen sydämen olleen heidän onnenosaansa ylevämmän. Kristiina tahtoi tietää aikana, jolloin muut tahtoivat vain nauttia. Ja toinen kuningatar tahtoo nauttia vain onnensa laskemisesta kokonaisuudessaan, korkean puolisonsa käsiin.

Pariisissa, 27 p. Maharram-kuuta v. 1720.

140. kirje.

Rica kirjoittaa Usbekille ———:een.

Pariisin parlamentti on äskettäin karkotettu erääseen pieneen kaupunkiin, jonka nimi on Pontoise. Ministerineuvosto lähetti sille kirjoihin otettavaksi ja hyväksyttäväksi lausunnon, joka häpäisi sitä. Se merkitsikin sanotun lausunnon pöytäkirjoihinsa, mutta tavalla, joka häpäisee ministerineuvostoa.

Samanlaisella kohtelulla uhataan muutamia muitakin valtakunnan parlamentteja.

Nämä virkakunnat ovat aina vihattuja: nehän lähestyvät kuninkaita vain lausuakseen heille surullisia totuuksia. Ja samalla kun hovikkojen lauma puhuu heille lakkaamatta heidän hallituksensa suojassa elävästä onnellisesta kansasta, saapuvat ne julistamaan tuollaisen imartelun valheeksi ja tuomaan valtaistuimen juurelle huokaukset ja kyyneleet, joiden tallettajia ne ovat.

Totuuden taakka on raskas taakka, rakas Usbek, silloin kun se on kannettava aina ruhtinaihin saakka! Nämä ajattelevat varmaankin, että ne, jotka niin tekevät, ovat siihen pakotettuja ja etteivät he milloinkaan suostuisi suorittajilleen niin surullisiin ja niin masentaviin toimiin, ellei heitä siihen väkisin veisi heidän velvollisuutensa, heidän kunnioituksensa, jopa heidän rakkautensakin.

Pariisissa, 21 p. ensimmäistä Gemmadi-kuuta v. 1720.

141. kirje.

Rica kirjoittaa samalle ———:een.

Aion tulla Sinua tervehtimään viikon lopulla. Kuinka herttaisesti päivät taas kuluvatkaan seurassasi!

Muutamia päiviä sitten minut esitettiin eräälle hovinaiselle, joka oli halunnut nähdä minun muukalaista hahmoani. Minusta hän oli kaunis, meidän hallitsijamme katseiden ja korkean sijan arvoinen siinä pyhässä paikassa, missä hänen sydämensä lepää.

Hän uteli minulta tuhansia seikkoja persialaisten tavoista ja persiattarien elämästä. Nähdäkseni vaimolan elämä ei häntä viehättänyt ja hänestä tuntui epämiellyttävältä, että kymmenen tai kahdentoista naisen oli pakko tyytyä yhteen mieheen. Hän ei voinut kateudetta nähdä tuon miehen onnea eikä säälittä noiden naisten asemaa. Kun hän pitää lukemisesta, varsinkin runoteosten ja romaanien, pyysi hän minua puhumaan sentapaisista meikäläisistä tuotteista. Mitä hänelle niistä haastelin, lisäsi vain hänen uteliaisuuttaan, ja hän kehotti minua käännättämään hänelle jonkun katkelman niistä kirjoista, mitä olin tuonut tänne mukanani. Minä tein niin ja lähetin hänelle muutaman päivän kuluttua erään persialaisen tarinan. Ehkäpä tutustut Sinäkin siihen mielelläsi käännöksestä.

"Sheikki Ali-kaanin aikaan eli Persiassa muuan nainen nimeltänsä Zulema. Hän osasi ulkoa koko pyhän Koraanin. Ei kukaan dervishi ollut häntä paremmin selvillä pyhien profeettain perintäopeista. Arabialaiset kirjanoppineet eivät olleet sanoneet mitään niin salaperäistä, ettei hän olisi ymmärtänyt täydellisesti sen ajatusta. Näin laajoihin tietoihin hän yhdisti jonkinlaisen hilpeän mielenlaadun, niin että tuskin saattoi arvata, halusiko hän huvittaa niitä, joiden kanssa hän haasteli, vaiko opettaa.

"Eräänä päivänä, kun hän oleskeli tovereineen vaimolan salihuoneessa, kysyi muuan heistä, mitä hän arveli toisesta elämästä ja uskoiko hän sitä kirjanoppineidemme vanhaa perimätietoa, että paratiisi oli aiottu vain miehille.

"'Niinhän sitä yleisesti väitetään', puhui hän. 'Eihän ole jätetty mitään tekemättä meidän sukupuolemme halventamiseksi. Onpa olemassa eräs kautta koko Persian levinnyt kansakunta, jota sanotaan juutalaisten kansaksi ja joka väittää pyhiin kirjoihinsa nojautuen, ettei meillä ole edes sieluakaan.

"'Nämä herjaavat mielipiteet perustuvat yksinomaan miesten ylpeyteen, nämä kun tahtovat kuljettaa ylemmyytensä vielä elämänsä tuolle puolenkin, ajattelematta, että sinä suurena päivänä kaikki luontokappaleet ovat Jumalan edessä kuin tyhjyys ja ettei heille ole silloin annettu minkäänlaisia etuoikeuksia, ellei hyveen suomia.

"'Jumala ei suinkaan rajoita palkintojaan. Ja samoin kuin miehet, jotka ovat hyvin eläneet ja hyvin käyttäneet valtaa, mikä heille täällä maan päällä kuuluu meihin nähden, pääsevät iki-ihanien taivaallisten kaunotarten täyttämään paratiisiin, sellaisten kaunotarten, että jos joku kuolevainen olisi heidät nähnyt, syöksyisi hän heti kuolemaan päästäkseen sitä pikemmin heistä nauttimaan, samoin joutuvat hyveelliset naiset hekuman paikkaan, missä heitä hurmaa oikea nautintojen ryöppyvirta ja missä heidän seuranaan on heidän alamaisikseen annettuja jumalallisia miehiä: kullakin naisella on oma palatsinsa, mihin hänen miehensä suljetaan ja missä näitä vartioivat eunukit, vielä uskollisemmat kuin meidän.

"'Eräästä arabialaisesta kirjasta luin', jatkoi hän, 'että muuan mies, Ibrahim nimeltään, oli aivan sietämättömän mustasukkainen. Hänellä oli kaksitoista tavattoman kaunista vaimoa, joita hän kohteli hyvin ankarasti. Hän ei luottanut edes eunukkeihinsa eikä palatsinsa muureihin. Hän piti heitä melkein aina lukon takana huoneisiinsa suljettuina, niin etteivät nuo raukat voineet nähdä toisiaan, vielä vähemmin puhella keskenään. Sillä hän oli mustasukkainen viattomasta ystävyydestäkin. Kaikki hänen tekonsa kantoivat hänen luontaisen raakuutensa leimaa. Milloinkaan ei lempeä sana lähtenyt hänen suustaan, eikä hän milloinkaan antanut pienintäkään merkkiä, joka ei olisi jollain tavalla koventanut heidän orjuutensa ankaruutta.

"'Kerran, kun hän oli koonnut heidät kaikki erääseen vaimolansa huoneeseen, moitti muuan heistä, toisia rohkeampana, hänen huonoa luonnettaan. — Kun etsitään niin innokkaasti keinoja pelon herättämiseksi, lausui vaimo, löydetäänkin aina ensin keinot vihan herättämiseksi. Me olemme niin onnettomia, ettemme voi olla toivomatta muutosta oloihimme. Toiset voisivat minun sijassani toivoa teidän kuolemaanne. Minä toivon vain omaa lähtöäni. Ja kun voin toivoa pääseväni eroon teistä vain sitä tietä, on minusta se ero oleva hyvin suloinen. Tämä puhe, jonka olisi pitänyt liikuttaa häntä, nosti hänet raivoisaan vihaan. Hän tempasi tikarinsa ja upotti sen vaimon poveen. — Rakkaat kohtalokumppanini, lausui hän kuolevan äänellä, jos taivas säälii hyvettäni, saatte te koston. Näin puhuttuaan hän jätti tämän onnettoman elämän mennäkseen nautintojen asuntoon, missä naiset, jotka ovat hyvin eläneet, saavat osakseen yhäti uudistuvan onnen.

"'Ensiksi näki hän hymyilevän niityn, jonka vihreyttä tehostivat kaikkein raikkaimpien kukkien värikkäät täplät. Puro, jonka vesi oli kristallia kirkkaampi, polveili sen halki tuhansin mutkin. Sitten hän astui ihaniin lehtoihin, joiden hiljaisuuden keskeytti vain lintujen lempeä laulu. Loistavia puutarhoja avautui sitten hänen eteensä; luonto oli ne koristanut kaikella yksinkertaisuudellaan ja komeudellaan. Vihdoin hän tapasi mahtavan, erikoisesti häntä varten valmistetun palatsin. Se oli täynnä hänen nautintojensa palvelukseen määrättyjä taivaallisia miehiä.

"'Kaksi heistä ilmestyi heti häntä riisumaan. Toiset laskivat hänet kylpyyn ja voitelivat häntä kaikkein suloisimmilla hajuaineilla. Sitten hänelle tuotiin entisiä äärettömän paljon komeammat vaatteet. Tämän jälkeen hänet vietiin suureen saliin, missä hän tapasi tuoksupuista tehdyn tulen ja mitä herkullisimmilla ruuilla katetun pöydän. Kaikki näytti tarkoittavan hänen aistiensa hurmaamista: yhtäältä hän kuuli soitantoa, sitä jumalallisinta, mitä vienointa, toisaalla hän näki vain näiden taivaallisten miesten tansseja, joiden ainoana tehtävänä oli hänen miellyttämisensä. Näin moninaisten nautintojen tarkoituksena oli kuitenkin vain johdattaa häntä vähitellen yhä suurempiin. Hänet vietiin huoneeseensa, ja sitten kun hänet oli vielä kerran riisuttu, kannettiin hänet komeaan vuoteeseen, missä kaksi ihastuttavan kaunista miestä otti hänet syliinsä. Silloinpa vasta hän oikein hurmauksen tunsi ja silloinpa vasta hänen nautintonsa meni yli kaikkien hänen toiveidensa. — Olen aivan suunniltani, puheli hän miehille. — Luulisin kuolevani, ellen olisi varma kuolemattomuudestani. Tämä on jo liikaa, päästäkää minut. Minä menehdyn hekuman kiihkeyteen. Niin, niin, te sallitte aistieni hiukan rauhoittua. Alan hengittää taas ja palata tuntoihini. Miksi soihdut on viety pois? Miksi en saa nyt tarkastella teidän jumalaista kauneuttanne? Miksi en saa nähdä… Mutta miksi nähdä? Te viette minut jälleen äskeisiin riemuihini! Oi jumalat! Kuinka tämä pimeys on herttainen! Mitä? Minä olen kuolematon, ja kuolematon teidän seurassanne! Minä olen… Ei, minä pyydän armoa, sillä minä huomaan kyllä, ettei teidän tarvitse sitä milloinkaan pyytää.

"'Sitten kun hän oli toistanut käskynsä useampaan kertaan, toteltiin häntä. Mutta häntä ei toteltu, ennen kuin hän tahtoi sitä oikein vakavasti. Hän heittäytyi raukeana lepäämään ja nukahti heidän syliinsä. Pari unen hetkeä poisti hänen väsymyksensä. Hän sai kaksi suuteloa, jotka äkkiä sytyttivät häneen tulen jälleen. Hän avasi silmänsä. — Minä olen levoton, sanoi hän. — Minä pelkään, että te ette enää rakasta minua. Se oli epäluulo, jonka vallassa hän ei halunnut olla kauan. Niinpä hän ryhtyikin miesten kanssa kaikkiin selvittelyihin, mitä hän suinkin saattoi toivoa. — Ymmärrän erehtyneeni, huudahti hän. — Anteeksi! anteeksi minä olen varma teistä. Te ette puhu minulle mitään, mutta te todistatte paremmin kuin mikään, mitä voisitte sanoa. Niin niin, minä tunnustan sen: milloinkaan ei ole niin voimakkaasti rakastettu. Mutta mitä! Te kiistelette minulta molemmat vakuuttamisen kunniaa! Ah! jos te vielä käytte kilpasille, jos te liitätte kunnianhimon minun tappioni tuottamaan nautintoon, olen hukassa. Te olette molemmat voittajia, minä vain olen voitettu, mutta minä myyn teille voiton kalliista.

"'Vasta päivän sarastus lopetti tämän leikin. Hänen uskolliset, miellyttävät palvelijansa astuivat huoneeseen, ne kaksi nuorta miestä nousivat vuoteesta ja kaksi vanhusta vei heidät taas kammioihin, missä heitä säilytettiin hänen nautintojensa varalta. Hänkin nousi ja näyttäytyi ensin tälle ihailevalle hoville yksinkertaisen aamupuvun suloissa ja sitten kaikkein upeimpien korujen peittämänä. Tämä yö oli kaunistanut häntä, se oli luonut eloa hänen hipiäänsä ja ilmehikkyyttä hänen viehkeyteensä. Koko päivä oli vain tanssia, soittoa, juhlapitoja, leikkejä, kävelyretkiä. Ja Anaïksen nähtiin tuon tuostakin katoavan ja kiiruhtavan lentämällä kahden nuoren sankarinsa luo. Vietettyään heidän seurassaan muutamia kallisarvoisia hetkiä hän palasi taas joukkoon, jonka oli jättänyt, kasvot kerta kerralta yhä kirkastuneempina. Vihdoin hän hävisi illan suussa kokonaan näkyvistä. Hän sulkeutui palatsiinsa, missä hän sanoi tahtovansa lähemmin tutustua niihin kuolemattomiin vankeihin, joiden oli määrä ikuisesti elää hänen kanssaan. Hän kävi siis kaikissa tämän huoneiston salaisimmissakin ja viehättävimmissäkin sopissa, joissa hän laski viisikymmentä ihmeen kaunista orjaa. Hän harhaili koko yön kammiosta kammioon ja sai kaikkialla aina erilaisia ja aina samoja kunnioituksen ja alttiuden osoituksia.

"'Näin vietti kuolematon Anaïs elämäänsä, väliin loistavissa huvituksissa, väliin yksinäisissä nautinnoissa, komean seurueen ihailemana, riemastuneen rakastajan hellimänä. Usein hän poistui lumolinnastaan mennäkseen johonkin maalaisluolaan. Kukkia näytti nousevan hänen askeleistaan, ja minne hän kulkikin, kaikkialla tarjoutui hänelle leikkien riemu.

"'Hän oli jo viipynyt yli viikon tässä onnen asunnossa, mutta hän ei ollut vielä kertaakaan joutanut ajattelemaan, koska hän oli aina suunniltaan ilosta. Hän oli nauttinut onnestaan sitä tajuamatta ja tapaamatta ainoatakaan sellaista rauhallista hetkeä, jolloin sielu ikäänkuin tekee tiliä itselleen ja kuuntelee omaa ääntänsä intohimojen vaietessa.

"'Autuailla on niin voimakkaita nautintoja, että he pääsevät harvoin sellaiseen mielen vapauteen. Kiintyneinä erottamattomasti nykyisiin menettävätkin he tästä syystä kaiken menneen muiston ja lakkaavat kokonaan huolehtimasta siitä, mitä he tunsivat ja rakastivat entisessä elämässään.

"'Mutta Anaïs, jonka henki oli tosiaankin filosofinen, oli kuluttanut melkein koko elämänsä mietiskelyyn, olipa hän ulottanut ajatuksensa paljoa kauemmas kuin oli osattu odottaa oman onnensa nojaan jätetyltä naiselta. Se ankara eristyneisyys, missä hänen miehensä oli häntä pitänyt, soi hänelle vain tämän edun. Tämä hengen voima oli saanut hänet halveksimaan pelkoa, jonka vallassa hänen kohtalokumppaninsa olivat, ja kuolemaa, joka oli lopettava hänen vaivansa ja aloittava hänen autuutensa.

"'Näin selkeni hän vähitellen nautintojen päihtymyksestä ja sulkeutui yksinään johonkin palatsinsa huoneeseen. Hän vaipui suloisesti miettimään entistä tilaansa ja nykyistä autuuttansa, eikä hän voinut olla heltymättä toveriensa onnettomuudesta: tajuaahan kukin perin helposti kärsimykset, joita on itse kokenut. Anaïs ei kuitenkaan jäänyt pelkän säälin rajoihin, vaan ottaen voimakkaammin osaa näiden kovaonnisten kohtaloon tunsi haluavansa auttaa heitä.

"'Hän käski siis erästä nuorukaista, joka kuului hänen seurueeseensa, laittautumaan hänen entisen miehensä hahmoon, menemään hänen vaimolaansa, tekeytymään siellä isännäksi, karkottamaan hänet sieltä ja jäämään sinne hänen sijaansa siksi kunnes hänet kutsuttaisiin takaisin.

"'Käsky pantiin nopsasti täytäntöön. Nuorukainen halkoi ilmoja ja saapui Ibrahamin vaimolan portille. Isäntä ei ollut itse kotona. Lähetti koputtaa, kaikki avautuu hänelle. Eunukit vaipuvat hänen jalkoihinsa. Hän kiiruhtaa huoneistoihin, missä Ibrahimin vaimoja säilytetään lukon takana. Hän oli ohimennen siepannut avaimet tämän mustasukkaisuuden sankarin taskusta, tekeytyen hänelle näkymättömäksi. Hän astuu sisään ja hämmästyttää heitä aluksi lempeällä ja herttaisella näöllään. Ja pian sen jälkeen hän hämmästyttää heitä innokkaalla touhullaan ja yritystensä nopeudella. Kaikki saivat osansa hämmästyksestä, ja he olisivat pitäneet sitä unena, jos siinä olisi ollut vähemmän todellisuutta.

"'Sillä aikaa kun näitä uusia näytelmiä näytellään vaimolassa, kolkuttaa Ibrahim, huutaa nimeänsä, raivoaa ja karjuu. Monien vaikeuksien jälkeen hän pääsee sisään ja saattaa eunukkinsa rajattoman hämmennyksen valtaan. Hän loikkii eteenpäin pitkin askelin, mutta peräytyy ja putoaa kuin pilvistä nähdessään väärän Ibrahimin, todellisen kuvansa, nauttivan kaikkia isännän vapauksia. Hän huutaa apua. Hän käskee eunukkeja tappamaan tämän petturin, mutta häntä ei totella. Hänelle jää enää vain se oljenkorsi, että hän vetoaa vaimojensa tuomioon. Tunnissa oli väärä Ibrahim vietellyt kaikki tuomarinsa puolelleen. Toinen karkotetaan ja raahataan häpeällisesti vaimolasta, ja hän olisi saanut tuhatkertaisen surman, ellei hänen kilpailijansa olisi määrännyt säilyttämään hänen henkensä. Jäätyään näin taistelutantereen herraksi osoittihe uusi Ibrahim yhä selvemmin tapahtuneen vaalin arvoiseksi ja herätti yleistä ihastusta tähän asti tuntemattomilla ihmetöillä. — Te ette ole lainkaan Ibrahimin kaltainen, — vakuuttivat naiset.

"'— Sanokaa, sanokaa mieluummin, ettei se petturi ole minun kaltaiseni, puhui voittoisa Ibrahim. — Mitä on minun sitten tekeminen, ollakseni teidän puolisonne, ellei se riitä, mitä minä teen?

"'— Ah! me emme epäile hituistakaan, vakuuttivat naiset edelleen. — Ellette olekaan Ibrahim, riittää meille, että olette niin hyvin ansainnut olla Ibrahim. Teissähän on tänä yhtenä ainoana päivänä ollut enemmän Ibrahimia kuin hänessä on ollut kymmenenä vuonna.

"'Lupaatte siis, jatkoi hän, — asettua minun puolelleni sitä veijaria vastaan?

"'— Älkää sitä epäilkökään, he puhuivat yhteen ääneen. — Vannomme teille ikuista uskollisuutta. Meitähän on vain liiankin kauan vedetty nenästä. Se petturi ei lainkaan aavistanut meidän hyveellisyyttämme: hän aavisti vain oman heikkoutensa. Mehän näemme nyt selvästi, etteivät miehet ole sentään sellaisia kuin hän: epäilemättä he ovat teidän kaltaisianne. Tietäisittepä, kuinka syvästi saatte meidät vihaamaan häntä!

"'— Ah! minä tulen usein antamaan teille vihan syitä, virkkoi väärä Ibrahim. — Te ette tajua vielä kaikkea vääryyttä, mitä hän on teille tehnyt.

"'— Me arvioimme hänen vääryyttään teidän kostonne suuruudesta, sanoivat he.

"'— Olette oikeassa, lausui jumalainen mies. — Olen mitannut sovituksen rikoksella. Olen hyvilläni, kun olette tyytyväisiä minun rankaisutapaani.

"'— Mutta, jatkoivat naiset, — jos se petturi palaa, mitä me sitten teemme?

"'— Luullakseni hänen kävisi vaikeaksi pettää teitä, vastasi hän. — Siitä toimesta, mikä minulla on teidän seurassanne, tuskin selviydytään viekkaudella. Sitä paitsi lähetän hänet niin pitkälle, ettette enää kuule hänestä puhuttavankaan. Tästä hetkestä alkaen pidän minä huolta teidän onnestanne. En tule olemaan lainkaan mustasukkainen. Minä osaan kyllä hankkia varmuuden uskollisuudestanne tuottamatta teille hankaluuksia. Minulla on kyllin hyvä ajatus ansioistani uskoakseni, että pysytte minulle kuuliaisina. Ellette noudata hyvettä kun on puhe minusta, niin kuka teidät sitten siihen taivuttaisi? Tätä keskustelua riitti pitkälti hänen ja näiden vaimojen välillä, jotka enemmän hämmästyneinä molempien Ibrahimien erilaisuudesta kuin yhtäläisyydestä eivät edes joutaneet kyselemään niin moninaisten ihmeiden selitystä. Vihdoin palasi oikea aviomies epätoivoisena katsomaan heitä vielä kerran: hän tapasi koko talonsa riemun vallassa ja vaimonsa uskottomampina kuin koskaan. Sellaisessa paikassa ei ollut mustasukkaisella viipymistä: hän poistuikin raivoissaan. Ja hetkistä myöhemmin seurasi väärä Ibrahim häntä, kävi häneen käsiksi, viiletti häntä halki ilmojen ja heitti hänet neljänsadan peninkulman päähän sieltä.

"'Oi hyvät jumalat, mikä murhe valtasi naiset heidän rakkaan Ibrahiminsa kadottua! Jo olivat heidän eunukkinsakin saaneet takaisin entisen luontaisen ankaruutensa. Koko talo kylpi kyynelissä. Joskus he arvelivat kaikkea tapahtunutta vain unennäöksi. He tuijottivat toisiinsa ja muistuttelivat toisilleen näiden outojen seikkailujen pienimpiäkin yksityiskohtia. Vihdoin palasi taivaallinen Ibrahim yhä rakastettavampana. Naisista tuntui, ettei hänen matkansa ollut häntä lainkaan rasittanut. Uusi isäntä käyttäytyi niin eri tavalla kuin entinen, että se hämmästytti kaikkia naapureita. Hän erotti kaikki eunukit ja päästi kenen tahansa taloonsa. Eikä hän edes sallinut naistensa käyttää huntuja. Oli kummaa nähdä heitä kemuissa miesten seurassa, yhtä vapaina kuin nämäkin. Ibrahim ajatteli, ja syystä kyllä, etteivät maan tavat koskeneet sellaisia kansalaisia kuin hän. Kuitenkaan hän ei kieltäytynyt mistään tuhlauksesta: hän hävitti suunnattoman avokätisesti mustasukkaisen aviomiehen omaisuuden, niin ettei tämä, kun hän kolmen vuoden kuluttua palasi niistä kaukaisista maista, minne hänet oli lennätetty, löytänyt muuta kuin vaimonsa ja kolmekymmentäkuusi lasta.'"

Pariisissa, 26 p. ensimmäistä Gemmadi-kuuta v. 1720.

142. kirje.

Rica kirjoittaa Usbekille ———:een.

Tässä seuraa kirje, jonka eilen sain eräältä oppineelta mieheltä. Se tuntunee Sinusta aika omituiselta.

"Hyvä herra!

"Puoli vuotta sitten perin hyvin rikkaan sedän, joka jätti minulle viisi-, kuusisataatuhatta livreä ja komeasti sisustetun talon. On nautinto olla varoissaan silloin kun osaa niitä varoja hyvin käyttää. Minä en ole lainkaan kunnianhimoinen eikä minulla ole halua huvituksiinkaan. Oleskelen melkein aina työhuoneessani, missä vietän oppineen miehen elämää. Sellaisessa paikassa viihtyy kunnianarvoisan muinaisajan innokas ihailija.

"Kun setä oli sulkenut silmänsä, olisin hyvin kernaasti haudannut hänet muinaisten kreikkalaisten ja roomalaisten käyttämin juhlamenoin, mutta minulla ei silloin vielä ollut kyynelmaljakoita eikä uurnia eikä muinaisaikaisia lamppuja.

"Sittemmin olen kyllä hankkinut runsaasti näitä kallisarvoisia harvinaisuuksia. Muutamia päiviä sitten myin hopeisen pöytäkalustoni ostaakseni savilampun, jota muuan stoalainen filosofi oli käyttänyt. Olen luopunut kaikista peileistä, joilla setäni oli peittänyt melkein kaikki huoneidensa seinät saadakseni pienoisen hiukan rikkoutuneen kuvastimen, joka oli muinoin palvellut Vergiliusta: minusta on ihastuttavaa nähdä omat kasvoni heijastuneina Mantovan joutsenen piirteiden paikalla. Eikä siinä kaikki. Olen ostanut sadalla louisd'orilla viisi tai kuusi kuparirahaa, jotka olivat käytännössä kaksituhatta vuotta sitten. Tietääkseni ei talossani ole nykyään ainoatakaan huonekalua, joka ei olisi tehty ennen keisarikunnan rappeutumista. Minulla on pienoinen huone täynnä hyvin arvokkaita ja hyvin kalliita käsikirjoituksia. Vaikka turmelenkin näköni lukiessani niitä, käytän kuitenkin niitä paljon mieluummin kuin painettuja kappaleita, jotka eivät ole niin tarkkoja ja joita kulkee kaikkien käsissä. Vaikka en juuri käy ulkona, on minulla kuitenkin rajattoman intohimoinen halu tuntea kaikki ne vanhat tiet, jotka olivat olemassa roomalaisten aikaan. Niinpä kulkee muuankin sellainen aivan läheltä asuntoni ohitse: siitä on noin tuhatkaksisataa vuotta, kun eräs Gallian prokonsuli sen laitatti. Mennessäni maatalooni en jätä milloinkaan kulkematta sitä pitkin, vaikka se onkin hyvin epämukava ja vaikka siitä tuleekin yli peninkulman kierto. Mutta se minua raivostuttaa, että sen varrelle on sinne ja tänne pystytetty puupylväitä osoittamaan matkaa läheisiin kaupunkeihin. Olen vallan epätoivoissani nähdessäni nämä kurjat merkit muinaisten peninkulmapatsaiden tilalla. Varmastikin velvoitan perilliseni korjaamaan ne entiseen kuntoonsa ja käsken heitä alistumaan niihin kulunkeihin testamentissani. Jos Teillä on, hyvä herra, joku persialainen käsikirjoitus, olisin hyvin iloinen, jos suvaitsisitte toimittaa sen haltuuni. Minä maksan siitä niin paljon kuin vain haluatte ja kaupanpäällisiksi annan Teille muutamia omia teoksiani, jotka osoittanevat Teille, etten minäkään ole kirjallisen valtion hyödytön jäsen. Niiden joukossa huomannette tutkimuksen, missä minä todistan, että muinaisissa voittokulkueissa käytetty seppele oli punottu tammenlehvistä eikä laakerista. Ihailunne saavuttanee myös toinen teos, missä minä luotettavimpien kreikkalaisten kirjailijain lausunnoista tehtyihin oppineihin johtopäätelmiin nojaten osoitan, että Kambyses haavoittui vasempaan eikä suinkaan oikeaan sääreen. Kolmannessa minä taas todistan, että pieni otsa oli roomalaisten keskuudessa hyvin suosittu kauneuden merkki. Lähetän myös Teille nelitaitteisen niteen, joka sisältää Vergiliuksen Aeneidin VI. laulun erään säkeen selityksen. Kaikki nämä teokset saatte kuitenkin vasta muutaman päivän kuluttua. Tällä hetkellä tyydyn vain toimittamaan Teille seuraavan, jonkun vanhan kreikkalaisen tarujenkokoilijan muistiin merkitsemän katkelman, jota ei ole vielä julkaistu ja jonka minä keksin erään kirjaston tomuisista kätköistä. Minä jätän Teidät nyt erään tärkeän tehtävän takia, joka minulla on paraillaan suoritettavana. Minun on näet korjattava entiselleen muuan Plinius Luonnontutkijan kaunis kohta, jonka 5. vuosisadan jäljentäjät ovat omituisesti vääntäneet. Minä olen, jne."

Erään vanhan tarun katkelma.

Eräällä saarella Orkadien lähellä syntyi poikalapsi, jonka isä oli Aiolos, tuulien jumala, ja äiti kaledonialainen luonnotar. Hänen sanotaan aivan itsestään oppineen laskemaan sormillaan ja jo neljän vuotiaana tunteneen metallit niin tarkoin, että kun hänen äitinsä aikoi antaa hänelle messinkisormuksen kultasormuksen asemesta, keksi hän petoksen ja heitti lahjan maahan.

Heti kun hän oli ehtinyt varttuneeseen ikään, neuvoi isä hänelle sen salaisuuden, kuinka tuulet voidaan sulkea nahkasäkkiin: niitä hän sitten myyskenteli kaikille matkustajille. Mutta kun tavara ei ollut oikein haluttua hänen kotimaassaan, lähti hän sieltä ja alkoi kiertää maailmaa kumppaninaan sokea sattuman jumala.

Matkoillaan hän kuuli, että Baeticassa kultaa kiilteli joka taholla. Silloin hän syöksymällä sinne. Hänet otti kuitenkin hyvin huonosti vastaan Saturnus, joka piti silloin valtaa. Mutta sitten kun tämä jumala oli poistunut maan päältä, keksi hän mennä kaikkiin kadunkulmiin ja huutaa siellä lakkaamatta kähein äänin: "Baetican asukkaat! Te luulette olevanne rikkaita, koska teillä on kultaa ja hopeaa. Teidän erehdyksenne säälittää minua. Uskokaa minua: jättäkää kurjien metallien maa ja tulkaa mielikuvituksen valtakuntaan, missä minä lupaan antaa teille rikkauksia, jotka teitä itseännekin hämmästyttävät," Samassa avasi hän suuren osan mukanaan tuomiaan nahkasäkkejä ja jakeli tavaraansa kaikille, jotka sitä vain halusivat.

Seuraavana päivänä hän palasi samoihin katujenkulmiin ja huusi: "Baetican asukkaat! Tahdotteko rikastua? Kuvitelkaa, että minä olen hyvin rikas ja että te olette myöskin hyvin rikkaita. Ajakaa joka aamu päähänne, että omaisuutenne on yön kuluessa paisunut kaksinkertaiseksi. Nouskaa sitten makuulta, ja jos teillä on velkojia, menkää maksamaan heille sillä, mitä olette kuvitelleet ja kehottakaa heitäkin vuorostaan kuvittelemaan."

Muutaman päivän kuluttua hän ilmestyi jälleen ja puhui tähän tapaan: "Baetican asukkaat! Minä huomaan kyllä, ettei mielikuvituksenne ole enää niin vilkas kuin ensi päivinä. Antakaa siis minun mielikuvitukseni ohjata teitä. Minä panen joka aamu silmienne eteen ilmoitustaulun, josta tulee teidän rikkauksienne lähde. Te näette siinä vain neljä sanaa, mutta ne sanat merkitsevät paljon, sillä ne määräävät vaimojenne myötäjäiset, lastenne perinnöt, palvelijainne luvun. Ja mitä teihin tulee", sanoi hän lähinnä seisoville, "mitä teihin tulee, rakkaat lapseni — minä voin puhutella teitä sillä nimellä, sillä olenhan minä teidät uudelleen synnyttänyt — ratkaisee ilmoitustauluni vaunujenne komeuden, pitojenne loiston, rakastajattarienne luvun ja kalleuden."

Päivän, parin kuluttua hän saapui kadunkulmaan aivan hengästyksissään. Ja vihan vimmoissa hän karjui: "Baetican asukkaat. Minä neuvoin teitä kuvittelemaan, mutta minä näen, ettette sitä tee. No niin: nyt minä käsken." Sen sanottuaan hän poistui nopeasti. Mutta harkinta kutsui hänet samoja jälkiään takaisin. "Olen kuullut, että jotkut teidän joukostanne ovat kyllin inhoittavia pitääkseen säilössään kultansa ja hopeansa. Menköön vielä hopea, mutta kulta… kulta! Ah! se se minua vasta kiukuttaa… Vannon kautta pyhien säkkieni, että elleivät he tuo sitä minulle, minä rankaisen heitä ankarasti." Sitten hän lisäsi hyvin vakuuttavan näköisenä: "Luuletteko minun pyytävän teiltä näitä kurjia metalleja pitääkseni ne? Johan sekin todistaa täydellistä vilpittömyyttäni, että minä palautin niistä heti teille puolet, kun te jokin päivä sitten niitä minulle toitte."

Seuraavana päivänä huomattiin hänet jo kaukaa ja kuultiin puhuvan viekoittelevan lempeällä ja imartelevalla äänellä: "Baetican asukkaat! Minä olen kuullut osan aarteitanne olevan ulkomailla. Pyydän teitä, toimittakaa ne minulle. Tekisitte minulle sillä suuren ilon ja minä olisin teille siitä ikuisesti kiitollinen."

Aioloksen poika puhui ihmisille, joita ei juuri naurattanut. Mutta nyt he eivät voineet olla hohottamatta. Siksipä hän menikin matkoihinsa hyvin hämmentyneenä. Mutta rohkaisten mielensä hän uskalsi kuitenkin palata anelemaan: "Minä tiedän teillä olevan kalliita kiviä. Jupiterin nimessä, luopukaa niistä! Mikään ei teitä niin köyhdytä kuin moiset tavarat. Luopukaa niistä, sanon minä. Ellette kykene sitä itse tekemään, hankin teille mainioita välittäjiä. Kuinka suuret rikkaudet tulvivatkaan taskuihinne, jos vain teette niin kuin minä neuvon! Niin, minä lupaan teille kaikki, mitä on puhtainta pusseissani."

Vihdoin hän nousi lavalle ja puhui varmalla äänellä: "Baetican asukkaat! Olen verrannut sitä onnellista tilaa, missä te nyt olette, siihen tilaan, missä näin teidät tänne tullessani, ja olen havainnut teidät rikkaimmaksi kansaksi maan päällä. Mutta kohottaaksenne varallisuutenne huippuunsa sallikaa minun ottaa puolet omaisuudestanne." Näin puhuttuaan Aioloksen poika katosi kerkein siivin ja jätti kuulijansa kuvailemattoman hämmästyksen valtaan. Senpätähden hän palasikin seuraavana päivänä ja sanoi: "Minä huomasin eilisen puheeni olleen teille tavattoman vastenmielinen. No niin: olkaa kuin en minä olisi mitään puhunut. Puolethan on tottakin liikaa. On käytettävä toisia keinoja sen päämäärän saavuttamiseksi, jonka olen viittonut. Kootkaamme rikkautemme samaan paikkaan. Sehän käy helposti päinsä, sillä nehän eivät vaadi suurta tilaa." Niin tapahtui, ja heti katosi niistä kolmeneljäsosaa.

Pariisissa, 9 p. Chahban-kuuta v. 1720.

143. kirje.

Rica kirjoittaa Nathanael Leville, juutalaiselle lääkärille, Livornoon.

Sinä kysyt, mitä minä ajattelen amulettien tehosta ja talismaanien voimasta. Miksi käännyt siinä asiassa minun puoleeni? Sinä olet juutalainen ja minä olen muhamettilainen: sehän merkitsee, että me olemme molemmat hyvin herkkäuskoisia.

Minä kuljetan aina mukanani yli kahtatuhatta pyhän Koraanin lauselmaa. Minä sidon käsivarsiini pieniä pusseja, joissa säilytän kirjoitettuina yli kahdensadan dervishin nimiä. Alin, Fatiman ja kaikkien puhtaiden nimet olen piilottanut yli kahteenkymmeneen pukuni kohtaan.

Kuitenkaan en väitä niidenkään olevan väärässä, jotka kieltävät erinäisiin sanoihin muka sisältyvän voiman. Meidän on paljon vaikeampi vastata heidän järkiperusteihinsa kuin heidän vastata meidän kokemuksiimme.

Minä kuljetan mukanani kaikkia näitä pyhiä lappuja pitkästä tottumuksesta, mukaantuakseni yleiseen käytäntöön. Olen sitä mieltä, että ellei niillä ole enemmän voimaa kuin sormuksilla ja muilla koruilla, jotka ovat hyvin yleisiä kaunistuskeinoja, ei niillä ole vähemmänkään. Mutta Sinä panet koko luottamuksesi erinäisiin salaperäisiin kirjaimiin, ja ilman sitä turvaa olisit alituisen pelon vallassa.

Ihmiset ovat hyvin onnettomia! He häilyvät lakkaamatta väärien toiveiden ja naurettavan pelon vaiheilla. Ja nojaamatta järkeen he luovat itselleen hirviöitä, jotka heitä pelottavat, tai haavehaamuja, jotka johtavat heitä harhaan.

Mitä luulet vaikuttavan määrättyjen kirjainten järjestämisen määrätyllä tavalla? Minkä tenhon luulet niiden aseman muuttamisen hämmentävän? Mikä suhde niillä voi olla tuuliin, jotta ne tyynnyttäisivät myrskyjä, ja ruutiin, jotta ne voittaisivat sen voiman? Ja missä yhteydessä ne ovat lääkärien mainitsemiin pahoihin ruumiinnesteisiin ja tautien syihin, parantaakseen ihmisiä?

Kummallisinta on, että niiden, jotka vaivaavat järkeänsä saadakseen sen keksimään eräiden tapahtumien ja salaisten voimien yhteyden, on ponnisteltava yhtä ankarasti ollakseen näkemättä niiden todellisia syitä.

Sinä sanonet, että eräät taikavoimat ovat joskus tuottaneet voiton taistelussa. Mutta minä sanon Sinulle, että Sinun täytyy olla tahallasi sokea, ellet jaksa nähdä maan laadussa, sotilaiden luvussa ja urhoudessa ja johtajien kokemuksessa riittäviä syitä mainitun tuloksen saavuttamiseksi, tuloksen, jonka todelliset tekijät tahdot jättää huomaamatta.

Minä myönnän puolestani hetkiseksi, että on olemassa tenhovoimia. Myönnä Sinä puolestasi hetkiseksi, ettei niitä ole, sillä sehän ei ole mahdotonta. Tämä myönnytys, jonka minulle teet, ei estä kahta sotajoukkoa tappelemasta: luuletko nyt tässä tapauksessa, ettei kumpikaan voi voittaa?

Uskotko Sinä niiden kohtalon jäävän epävarmaksi siihen asti kunnes joku näkymätön mahti tulee sen ratkaisemaan? Uskotko kaikkien iskujen menneen hukkaan, kaiken harkinnan olleen turhan ja kaiken urhouden jääneen hyödyttömäksi?

Oletko siinä käsityksessä, ettei kuolema, joka tällaisissa tilaisuuksissa vaanii ihmistä tuhansin tavoin, saata aiheuttaa mielissä sitä silmitöntä säikähdystä, jota Sinun on niin vaikea selittää? Luuletko, ettei sadantuhannen miehen armeijassa voi olla yhtään pelkuria? Oletko varma, ettei tämän yhden arkuus voi herättää arkuutta toisessa ja ettei toinen, joka pakenee kolmannen luota, voi piankin saada tätä jättämään siihen paikkaan neljättä? Enempää ei tarvita, jotta voittamisen mahdollisuudet kieltävä epätoivo äkkiä valtaisi koko sotajoukon ja valtaisi sitä helpommin, mitä lukuisampi se on.

Kaikki tietävät ja kaikki tajuavat, että ihmiset, niinkuin kaikki luontokappaleetkin, joiden alituisena huolena on itsensä säilyttäminen, rakastavat intohimoisesti elämää. Tämä tiedetään yleisesti ja kuitenkin tutkitaan, miksi he jossakin erikoisessa tilaisuudessa pelkäävät sen menettämistä.

Vaikka kaikkien kansojen pyhät kirjat ovatkin täynnä tämän paanillisen eli yliluonnollisen kauhun esimerkkejä, en minä osaa kuvitella mitään niin tyhjänpäiväistä, koska, voidakseen olla varma siitä, että vaikutus, jonka voivat aiheuttaa sadattuhannet luonnolliset syyt, on yliluonnollinen, täytyisi sitä ennen tutkia, eikö mikään näistä syistä ole ollut toiminnassa. Mikä on mahdotonta.

En puhu Sinulle enempää tästä asiasta, Nathanael. Minusta nähden tämä kysymys ei ansaitse niin vakavaa pohdintaa.

Pariisissa, 20 p. Chalval-kuuta v. 1720.

Jk. Juuri kun olin päässyt edellisen kirjeen loppuun, kuulin kadulla huudettavan kaupaksi erään maaseutulääkärin pariisilaiselle lääkärille lähettämää kirjettä, sillä kaikkia joutavia täällä painatetaan, julkaistaan ja ostetaan. Luulen tekeväni taiten lähettäessäni vuorostani sen Sinulle, koska se tavallaan koskettelee kiistakysymystämme. Siinä on useita kohtia, joita minä en ymmärrä. Mutta Sinähän lääkärinä tajunnet virkaveljiesi kieltä.

Maaseutulääkärin kirje pariisilaiselle lääkärille.

Kaupungissamme oli tuonnoin sairas, joka ei ollut saanut unta kolmeenkymmeneenviiteen päivään. Hänen lääkärinsä määräsi hänelle opiumia. Mutta hän ei kyennyt sitä nauttimaan: vaikka hänellä oli jo malja kädessään, epäröi hän enemmän kuin koskaan ennen. Viimein hän sanoi lääkärilleen: "Hyvä herra, pyydän teiltä armoa vain huomiseen. Tunnen erään miehen, joka ei harjoita lääkärin ammattia, mutta jolla on huostassaan lukemattomia unilääkkeitä. Sallikaa minun kutsuttaa hänet tänne. Ja ellen minä nuku ensi yönä, lupaan uudelleen kääntyä puoleenne." Kun lääkäri oli poistunut, suljetutti sairas uutimet ja sanoi pikku palvelijalleen: "Kas niin, meneppäs nyt herra Anisin luo ja pyydä häntä puheilleni." Herra Anis saapuu. "Hyvä herra Anis, minä olen kuolemaisillani. En voi nukkua. Olisikohan teillä varastossanne M. T. tai jonkun kunnianarvoisan jesuiittaisän kyhäämä hartauskirja, jota ette ole saanut myydyksi, sillä useinhan ovat kavahdetuimmat lääkkeet parhaita?"

"Hyvä herra", vastasi kirjakauppias, "minulla on isä Caussin'in Pyhä Tuomioistuin, kuutena niteenä, ja se sopii varmaankin teille. Minä lähetän sen. Toivoakseni se tekee teille hyvää. Jos haluatte arvoisan isä Rodriguez'in, espanjalaisen jesuiitan, teokset, niin älkää olko niitä käyttämättä. Mutta uskokaa minua: pysykäämme vain isä Caussin'issa. Jumalan avulla toivon, että yksi ainoa isä Caussin'in lause tekee teihin saman vaikutuksen kuin kokonainen M. T:n lehti." Sitten herra Anis poistui juostakseen hakemaan lääkettä myymälästään. Pyhä Tuomioistuin saapuu. Siitä pudistetaan pöly. Sairaan poika, nuori koululainen, alkaa lukea. Hän koki vaikutuksen ensimmäisenä. Toisella sivulla lausui hän enää sanat vain epäselvällä äänellä, ja pian tunsi koko seurakin raukenevansa. Hetkistä myöhemmin kuorsasivat kaikki paitsi sairas, joka pitkällisten koettelemuksien jälkeen vihdoinkin vaipui unenhorrokseen.

Lääkäri saapuu varhain seuraavana aamuna. "No, onko opiumiani otettu?" Hänelle ei vastata mitään: vaimo, tytär, pieni poika, kaikki suunniltaan ilosta näyttävät hänelle isä Caussinia. Hän kysyy, mitä he tarkoittavat. Hänelle sanotaan: "Eläköön isä Caussin! Hänet täytyy lähettää sidottavaksi. Kuka olisi arvannut? Kuka olisi uskonut? Se on ihme! Katsokaahan, hyvä herra, katsokaahan toki isä Caussinia: tämä nide sai isäni nukkumaan." Ja sitten hänelle selitettiin asia niinkuin se oli tapahtunut.

Lääkäri oli taidokas mies, täysin perehtynyt salatieteen ongelmoihin ja sanojen ja henkien voimaan. Tämä esimerkki avasi hänen silmänsä. Ja moninaisia mietittyään hän päätti muuttaa kokonaan lääkitsemistapansa. "Tämä on hyvin merkillinen tapaus", puheli hän. "Nyt voin nojata kokemukseen. Täytyy vain jatkaa sitä pitemmälle. Ja miksei sitten henki voisikin siirtää teokseensa samoja ominaisuuksia, mitä sillä on itsellään? Eikö sellaista tapahdu joka päivä? Ainakin maksaa vaivan koettaa. Olen kyllästynyt apteekkareihin. Heidän sokerimehunsa, heidän virkistysjuomansa ja kaikki heidän galenolaiset rohtonsa tekevät lopun sairaista ja heidän terveydestään. Muuttakaamme siis järjestelmää. Koetelkaamme henkien voimaa." Tästä ajatuksesta lähtien hän laati uuden lääkejärjestelmän niinkuin saatte nähdä hänen käyttämistään tärkeimmistä lääkkeistä, joita tässä alempana esittelen.

Ulostava juoma.

Ottakaa kolme lehteä Aristoteleen ajatusoppia kreikankielellä; kaksi lehteä jotakin tavallista tuikeampaa skolastisen jumaluusopin tutkimusta, niinkuin esim. rikkiviisasta Scotusta; neljä lehteä Paracelsusta; yksi Avicennaa; kuusi Averroësta; kolme Porphyriosta; yhtä paljon Plotinosta; yhtä paljon Iamblikhosta. Antakaa niiden hautua yhdessä kaksikymmentäneljä tuntia ja nauttikaa sitten lääkettä neljä kertaa päivässä.

Voimakkaampaa ulostuslääkettä.

Ottakaa kymmenen V. P:tä paavin J:ja koskevasta K:stä. Tislatkaa ne vesipaahtimessa. Kaatakaa pisara siten syntyvää pistävänkitkerää nestettä lasilliseen tavallista vettä. Nielkää seos luottavaisesti.

Oksennusainetta.

Ottakaa kuusi juhlapuhetta; kaksitoista hautauspuhetta, mitä tahansa, kunhan ei vain käytetä H. de N:n pitämiä; kokoelma uusia oopperoita; viisikymmentä romaania; kolmekymmentä uutta tieteellistä esitelmää. Pankaa kaikki nämä keitinpulloon, uuttakaa niitä kaksi päivää ja tislatkaa ne sitten. Ellei tämä vielä riitä, neuvotaan seuraava.

Tehokkaampi oksennuslääke.

Ottakaa arkki täplikästä paperia, joka on ollut jonkun R. J:n asiakirjakokoelman peitteenä. Hautokaa sitä kolme minuuttia. Lämmittäkää lusikallinen tätä liuosta ja nielkää.

Sangen yksinkertainen keino parantaa hengenahdistusta.

Lukekaa kaikki arvoisan isä Maimbourgin, entisen jesuiitan, teokset niin että pysähdytte vain jokaisen lausejakson lopussa, ja olette huomaava hengityskyvyn vähitellen palaavan, teidän tarvitsematta uudistaa koetta.

Kuinka taidetaan itseänsä varjella syyhelmältä, ruvilta, rohtumilta ja kupulataudilta.

Ottakaa kolme Aristoteleen käsiteluokkaa, kaksi metafysiikan astetta, yksi ajatusmääritelmä, kuusi Chapelain'in säettä, yksi lause apotti de Saint-Cyran'in kirjeistä, kirjoittakaa kaikki nämä paperille, käärikää se kokoon, kiinnittäkää nauhaan ja kantakaa kaulassanne.

Miraculum chimicum, de violenta fermentatione, cum fumo, igne et flamma.

Misce Quesnellianam infusionem, cum infusione Lallemaniana; fiat fermentatio cum magna vi, impetu et tonitru, acidis pugnantibus, et invicem penetrantibus alcalinos sales: fiet evaporatio ardentium spirituum. Pone liquorem fermentatum in alambico: nihil inde extrahes, et nihil invenies, nisi caput mortuum.

Lenitivum.

Recipe Molinae anodini chartas duas; Escobaris relaxativi paginas sex; Vasquii emollientis folium unum: infunde in aquae communis libras iiij, ad consumptionem dimidiae partis colentur et exprimantur; et, in expressione, dissolve Bauni detersivi et Tamburini abluentis folia iij.

Fiat clyster.

In chlorosim, quam vulgus pallidos colores, aut febrim amatoriam, appellat.

Recipe Aretini figuras iv; R. Thomae Sanchii de matrimonio folio ij. Infundantur in aquae communis libras quinque.

Fiat ptisana aperiens.

Tällaisia rohtoja ryhtyi nyt lääkärimme käyttämään menestyksellä, jonka voi helposti kuvitella. Hän ei tahtonut, selitti hän, viedä potilaitaan vararikkoon turvautumalla harvinaisiin lääkkeisiin tai suorastaan sellaisiin, joita on tuskin olemassakaan, niinkuin esim. omistuskirjeeseen, joka ei olisi ketään haukotuttanut, liian lyhyeen esipuheeseen, piispan itsensä sepittämään paimenkirjeeseen, jansenistin halveksimaan tai jesuiitan ihailemaan jansenistiseen teokseen. Hän sanoi tällaisten lääkkeiden olevan omiansa edistämään vain puoskaroimista, jota kohtaan hän puolestaan tunsi voittamatonta vastenmielisyyttä.

144. kirje.

Rica kirjoittaa Usbekille.

Käydessäni joku päivä sitten eräässä maalaiskartanossa tapasin siellä kaksi oppinutta, jotka ovat täällä suuressa maineessa. Heidän luonnonlaatunsa oli minusta ihmeellinen. Oikein arvosteltuna supistui toisen keskustelu tähän: "Mitä olen sanonut, on totta, koska minä olen sen sanonut." Toisen keskustelu kulki taas vastakkaista rataa: "Mitä minä en ole sanonut, ei ole totta, koska minä en ole sitä sanonut."

Pidin paljon edellisestä. Sillä vaikka ihminen onkin itsepäinen, ei se tee minulle kerrassaan mitään. Mutta jos hän on hävytön, tekee minulle pahaa. Edellinen puolustaa mielipiteitään, siis sellaista, mikä kuuluu hänelle. Jälkimmäinen ahdistaa muiden mielipiteitä, siis sellaista, mikä on kaiken maailman omaa.

Oi rakas Usbek! Kuinka huonon palveluksen turhamaisuus tekeekään niille, joilla sitä on suurempi annos kuin ihminen välttämättä tarvitsee hengissä säilyäkseen! Sellaiset ihmiset haluavat muiden ihailua vaikkapa olemalla vastenmielisiä. He pyrkivät muita ylemmäs, vaikka eivät pääse edes tasalle.

Tulkaa, vaatimattomat ihmiset, tulkaa syleilyyni! Teissä on elämän viehätys ja sulo. Te luulette, ettei teillä ole mitään. Mutta minä sanon teille, että teillä on kaikki. Te ajattelette, että ette nöyryytä ketään, mutta te nöyryytättekin koko maailman. Ja kun minä mielessäni vertaan teitä noihin öykkäreihin, joita näen kaikkialla, kukistan heidät korkeuksistansa ja paiskaan heidät teidän jalkoihinne.

Pariisissa, 22 p. Chahban-kuuta v. 1720.

145. kirje.

Usbek kirjoittaa ———:lle.

Älykkään miehen on tavallisesti hankala olla seuroissa. Hyvin harvat henkilöt ovat hänen makuunsa. Häntä ikävystyttävät kaikki nuo monen monet ihmiset, joita hän suvaitsee nimittää poroporvareiksi. Hänen on mahdotonta olla hiukan päästämättä vastenmielisyyttään näkyviin, mikä taas tekee kaikista halveksituista hänen vihamiehiään.

Koska hän on varma siitä, että hän voi miellyttää silloin kun hän vain tahtoo, ei hän huoli kovinkaan usein sitä tehdä.

Hän on taipuvainen arvosteluun, koska näkee enemmän asioita kuin muut ja tajuaa ne paremmin.

Hän hävittää melkein aina omaisuutensa, koska hänen älykkyytensä hankkii hänelle siihen useampia keinoja.

Hän ei menesty yrityksissään, koska hän panee paljon uhkaan. Hänen näkemyksensä, joka kantaa aina kauas, kuvailee hänelle päämääriä, jotka ovat liian etäällä. Ottamattakaan lukuun sitä seikkaa, että hän suunnitelmia tehdessään huomaa heikommin vaikeudet, jotka johtuvat ulkonaisista olosuhteista, kuin apukeinot, jotka lähtevät hänestä itsestään ja joita hänellä on omassa varastossaan.

Hän lyö laimin pikku seikat, joista kuitenkin riippuu melkein kaikkien suurten yritysten onnistuminen.

Keskinkertainen ihminen koettaa sitä vastoin hyötyä kaikesta: hän oivaltaa vallan hyvin, ettei hänen sovi menettää mitään huolettomuuksiin.

Maailman hyväksyminen tulee tavallisimmin keskinkertaisen ihmisen osaksi. On ihastuttavaa antaa hänelle: on hauskaa ottaa tuolta toiselta. Silloin kun kateus hyökkää yhden kimppuun ja kun hänelle ei anneta mitään anteeksi, toimitetaan kaikki toiselle hyvin päin: itserakkaus käy hänen puolustajakseen.

Mutta jos älykkäällä miehellä on yleensä näin paljon vastuksia, mitä sitten sanommekaan oppineiden kovasta asemasta?

En voi milloinkaan ajatella tätä asiaa muistamatta kirjettä, jonka muuan oppinut kirjoitti eräälle ystävälleni. Se oli tällainen:

"Hyvä herra!

"Tarkastelen kaiket yöt kolmenkymmenen jalan kaukoputkilla valtavia taivaankappaleita, jotka vyöryvät rataansa päittemme yläpuolella. Ja milloin haluan levähtää, otan sirot suurennuslasini ja tutkin jauhopunkkia tai koiperhosta.

"En ole tosiaankaan rikas, eikä minulla ole muuta kuin yksi huone. En uskalla siihenkään tehdä tulta, koska pidän siinä lämpömittariani ja koska vieras lämpö saisi sen nousemaan. Viime talvena olin kuolla viluun. Mutta vaikka lämpömittarini, joka oli alimmissa asteissaan, huomautti minulle, että käteni olivat jäätymäisillään, en ollut siitä tietävinänikään. Niinpä onkin sitten lohdutuksenani tieto, että minulla on täsmällinen selko pienimmistäkin viime vuonna sattuneista lämmön vaihteluista.

"Seurustelen hyvin vähän. Ja kaikista niistä ihmisistä, joiden pariin joudun, en tunne ainoatakaan. Mutta Tukholmassa on mies, toinen Leipzigissä, kolmas Lontoossa, joita en ole milloinkaan nähnyt ja joita en varmaan tule näkemäänkään, mutta joiden kanssa olen niin ahkerassa kirjeenvaihdossa, etten päästä ohi ainoatakaan postipäivää heille kirjoittamatta.

"Mutta vaikka en tunnekaan ketään korttelissani, olen siinä kuitenkin niin huonossa maineessa, että minun lienee lopulta pakko poistua siitä. Viisi vuotta sitten haukkui minut pahan päiväisesti muuan naapurineukko, joka väitti minun leikelleen hänen koiransa kappaleiksi. Lähistössä asuvan teurastajan akka sekaantui leikkiin, ja samalla kun edellinen huuteli minua solvauksilla, kolhi jälkimmäinen minua kivillä, minua ynnä tohtori ———:ä, joka oli seurassani ja joka sai niin ankaran iskun otsaluuhunsa ja takaraivoonsa, että hänen, järkensä asuinsija kärsi siitä kovin.

"Siitä hetkestä lähtien on aina ollut itsestään selvää, että milloin joku koira sattuu eksymään jonnekin kadun kaukaisempiin osiin, se on kulkenut minun käsieni kautta. Muuan kunnon porvarisrouva, jolta oli hukkunut piskuinen rakki, sellainen, jota hän sanoo rakastaneensa enemmän kuin, lapsiaan, tuli tässä joku päivä sitten pyörtymään huoneeseeni. Ja kun ei sitä sittenkään löytynyt, haastoi hän minut käräjiin. Enpä luule milloinkaan pääseväni eroon kaikkien näiden akkojen kiusallisesta ilkeydestä, vaan he tulevat nähdäkseni aina kirkuvin äänin rasittamaan minua jo kymmenen vuotta sitten kuolleiden sieluttomien luontokappaleiden hautauspuheilla.

"Minä olen, jne."

Kaikkia oppineita syytettiin muinoin noituudesta, sitä en lainkaan ihmettele. Kukin puhui itsekseen: "Minä olen kehittänyt luonnon lahjoittamat kyvyt niin pitkälle kuin niitä voi kehittää. Kuitenkin se ja se oppinut on minua joissakin suhteissa etevämpi. Siinä täytyy siis olla jotakin pirunkonstia."

Nykyään, jolloin sellaiset syytökset ovat joutuneet huonoon huutoon, on ryhdytty käyttämään toista keinoa: nykyään oppinut voi tuskin välttää uskonnottomuuden tai kerettiläisyyden moitetta. Kansa voi hänet kyllä julistaa viattomaksi, mutta haava on isketty eikä se milloinkaan mene oikein, umpeen. Se jää ainaisesti hänelle kipeäksi kohdaksi. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin saattaa vielä vastustaja sanoa hänelle vaatimattomasti: "Jumala varjelkoon minua väittämästä, että se, mistä teitä syytetään, olisi totta. Mutta teidän on kuitenkin ollut pakko puolustautua." Näin käännetään hänen puolustuksensakin häntä vastaan.

Jos hän kirjoittaa historiaa ja jos hänen hengessään on jaloutta ja sydämessään suoruutta, toimitetaan hänelle tuhannet vainot. Häntä vastaan yllytetään tuomarit asiasta, joka on tapahtunut tuhat vuotta sitten. Ja hänen kynänsä tahdotaan kahlita, ellei sitä voida ostaa.

Hän on kuitenkin onnellisempi kuin ne halpamaiset miehet, jotka myyvät rehellisyytensä kehnosta apurahasta, jotka, kun katsellaan kaikkia heidän petoksiaan yksitellen, saavat niistä tuskin ropoakaan kappaleesta, jotka kaatavat valtakuntien perustuslait, vähentävät yhden valtiomahdin oikeuksia ja lisäävät toisen, antavat ruhtinaille ja ottavat kansoilta, palauttavat vanhentuneita oikeuksia voimaan, imartelevat heidän aikanaan suosittuja intohimoja ja valtaistuimella istuvia paheita ja johtavat jälkimaailmaa harhaan sitäkin kunnottomammalla tavalla kun sillä on vähemmän mahdollisuuksia kumota heidän todistuksensa.

Mutta siinä ei ole vielä kyllin, että tekijä on saanut pitää hyvänään kaikki solvaukset. Siinä ei ole vielä kyllin, että hän on saanut lakkaamattomalla levottomuudella ajatella teoksensa menestystä. Se ilmestyy vihdoin, teos, josta hän on nähnyt niin paljon vaivaa. Se toimittaa hänelle riitoja joka taholta. Ja kuinka niitä välttää? Hänellä oli se ja se mielipide. Hän puolusti sitä kirjoituksissaan. Hän ei tiennyt, että toinen oli kahdensadan peninkulman päässä hänestä puhunut aivan päinvastoin. Mutta kuitenkin syttyy sota.

Uskaltaisipa hän edes toivoa jonkinlaista arvonantoa! Ei! Korkeintaan kunnioittavat häntä ne, jotka harrastavat samaa tiedettä kuin hänkin. Filosofi halveksii perinpohjin miestä, jonka pää on täynnä tosiasioita. Ja toinen, jolla on hyvä muisti, pitää häntä taas haaveilijana.

Ne taas, jotka kerskailevat kopeasta tietämättömyydestään, haluaisivat upottaa koko ihmissuvun siihen samaan unohdukseen, mihin he itsekin kerran vaipuvat.

Jos joltakin puuttuu se tai tämä kyky, korvaa hän tappionsa halveksimalla sitä kykyä. Hän poistaa esteen, jonka hän tapasi ansiokkuuden ja itsensä väliltä, ja luulee sitten olevansa miehen tasalla, jonka saavutuksia hän pelkää.

Ja kuitenkin täytyy hyvin monen ihmisen yhdistää epävarmaan maineeseen nautintojen menetys ja terveyden hukka.

Pariisissa, 20 p. Chahban-kuuta v 1720.

146. kirje.

Usbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.

Siitä on jo pitkät ajat, kun rehellisyyden sanottiin olevan suuren ministerin sielu.

Yksityishenkilölle on tavallaan eduksikin se huomaamattomuus, missä hän elää. Hän pilaa maineensa vain muutamain ihmisten tieten. Muilta hän on suojassa. Mutta ministerillä, joka rikkoo rehellisyyttä vastaan, on yhtä monta todistajaa, yhtä monta tuomaria kuin hallittavaa.

Rohkenisinko sen sanoa? Suurin paha, minkä epärehellinen ministeri tekee, ei ole suinkaan siinä, että hän vahingoittaa ruhtinasta ja tuottaa kansalleen häviötä. Toinen paha on minun nähdäkseni tuhat kertaa vaarallisempi: se huono esimerkki, jota hän näyttää.

Sinähän tiedät minun kauan matkustelleen Intiassa. Siellä näin ministerin antaman huonon esimerkin hetkessä turmelevan luonnostaan jalomielisen kansan halvimmasta alamaisesta korkeimpiin mahtimiehiin asti. Siellä näin kokonaisen kansan, jonka keskuudessa oli ylevämielisyyttä, rehellisyyttä, vilpittömyyttä ja luotettavuutta kaikkina aikoina pidetty ikäänkuin ihmisen synnynnäisinä ominaisuuksina, yht'äkkiä muuttuvan kansoista kehnoimmaksi. Näin taudin tarttuvan ja tuhoavan ruumiin terveimmätkin jäsenet. Näin kunnollisinten miesten tekevän halpamaisimpia tekoja, loukkaavan elämänsä kaikissa tiloissa oikeuden ensimmäisiä periaatteita sen pätemättömän tekosyyn varjolla, että niitä ensin oli loukattu heidän vahingokseen.

He nimittivät inhoittavia lakeja kaikkein kurjimpien tekojen turvaksi ja sanoivat vääryyttä ja petollisuutta hädän pakoksi.

Minä näin lupausten kunniaa häväistävän, pyhimpiä sopimuksia rikottavan, kaikkia perhelakeja pilkattavan. Näin ahnaiden velallisten, jotka ylpeilivät röyhkeästä köyhyydestään, jotka toimivat lakien raivon ja ajan ankaruuden kunnottomina välikappaleina, teeskentelevän maksua sitä suorittamatta, ja näin heidän suuntaavan puukon kohti hyväntekijäinsä povea.

Näin toisten vielä kunnottomampien ostavan melkein ilmaiseksi tai paremmin sanoen kokoovan maasta tammenlehtiä korvatakseen niillä leskien ja orpojen välttämättömät tarpeet.

Näin kaikissa sydämissä äkkiä syttyvän sammuttamattoman rikkauden janon. Minä näin hetkessä muodostuvan kamalan rikastumisen salaliiton, ei rikastumisen rehellisellä työllä ja kunniallisella ahkeruudella, vaan ruhtinaan, valtion ja kansalaistoverien vararikolla.

Näin kunniallisen kansalaisen käyvän näinä onnettomina aikoina nukkumaan vain tämä ajatus mielessä: "Tänään panin yhden perheen puille paljaille. Huomenna panen toisen."

Muuan toinen sanoi: "Minä lähden tästä mukanani eräs musta mies, jolla on kirjoitusneuvot kädessä ja terävä rauta korvan takana, ottamaan hengiltä kaikki ne, joille olen velkaa."

Kolmas puheli: "Huomaanpa asiani vähitellen järjestyvän. On kyllä totta, että kun minä kolme päivää sitten kävin suorittamassa erään maksun, jätin kokonaisen perheen kyyneliin, hävitin kahden kunnon tytön myötäjäiset ja tein pienen pojan kasvatuksen mahdottomaksi. Isä kuolee siihen suruun ja äiti kuihtuu kärsimyksistä. Mutta olen tehnyt vain sellaista, minkä laki sallii."

Onko enää suurempaa rikosta kuin se, minkä tekee ministeri turmellessaan kokonaisen kansan tavat, alentaessaan jaloimmatkin sielut, himmentäessään arvoasemien loiston, saastuttaessaan hyveen ja syöstessään korkeimmankin sukuperän yleisen halveksunnan saaliiksi!

Mitä jälkimaailma on sanova silloin kun sen täytyy punastua isiensä häpeästä? Mitä sanoo kasvava kansa verratessaan esivanhempainsa rautaa niiden kultaan, joilta se on välittömästi saanut elämän? En epäile aatelisten poistavan vaakunakilvistään kelvotonta ylhäisyysasteikkoa, joka tuottaa heille häpeää, ja jättävän nykyistä sukupolvea siihen innoittavaan alennukseen, johon se on omasta ehdostaan joutunut.

Pariisissa, 11 p. Rhamazan-kuuta v. 1720.

147. kirje.

Suureunukki kirjoittaa Usbekille Pariisiin.

Asiat ovat nyt kehittyneet asteelle, jota on enää mahdoton sietää. Vaimosi ovat alkaneet kuvitella, että lähtösi on tehnyt heidät kokonaan vapaiksi rangaistuksesta. Täällä tapahtuu kauheita. Vapisen itsekin sitä julmaa kertomusta, mikä minun on Sinulle esitettävä.

Mennessään joku päivä sitten moskeijaan pudotti Zelis huntunsa ja näyttäytyi melkein peittämättömin kasvoin koko kansalle.

Zachin tapasin makaamasta erään orjattarensa kanssa, vaikka sellainen on ankarasti kielletty vaimolan laeissa.

Maailman ihmeellisin sattuma toi käsiini kirjeen, jonka lähetän Sinulle. En ole millään saanut selkoa, kenelle se oli aiottu.

Eilen illalla keksittiin eräs nuori poika vaimolan puutarhasta, mutta pääsi pakenemaan muurin yli.

Lisää siihen kaikki sellainen, mikä ei ole tullut tietooni. Sinua petetään varmasti. Odotan käskyjäsi, ja aina siihen onnelliseen hetkeen asti, jolloin ne saan, olen elävä kuolettavassa tuskassa. Mutta ellet jätä kaikkia näitä naisia minun valtaani, en vastaa Sinulle ainoastakaan, ja minulla tulee olemaan joka päivä yhtä surullisia uutisia Sinulle kerrottavana.

Ispahanilaisessa vaimolassa, 1 p. Rhegeb-kuuta v. 1717.

148. kirje.

Usbek kirjoittaa ylieunukille ispahanilaiseen vaimolaan.

Tämä kirje antaa Teille rajattoman vallan koko palatsissa. Käskekää siinä yhtäläisesti kuin minä. Kulkekoot pelko ja kauhu mukananne. Rientäkää viemään huoneistosta huoneistoon rangaistuksia ja kurituksia. Eläkööt kaikki säikähdyksen valloissa. Puhjetkoot kaikki kyyneliin edessänne. Kuulustelkaa koko vaimolaa. Alkakaa orjista. Älkää säästäkö rakkauttani. Saakoot kaikki kokea pelottavan tuomionne. Vetäkää päivän valoon kätketyimmätkin salaisuudet. Puhdistakaa se saastainen paikka ja palauttakaa sinne kaikonnut hyve. Sillä tästä hetkestä alkaen lasken hartioillenne pienimmätkin hairahdukset, mitä siinä sattuu. Epäilen sieppaamanne kirjeen olleen tarkoitetun Zeliille. Tutkikaa sitä asiaa ilveksen silmin.

———:ssä, 11 p. Zilhageh-kuuta v. 1718.

149. kirje.

Narsit kirjoittaa Usbekille Pariisiin.

Suureunukki on kuollut, mahtava herra. Kun minä olen vanhin orjistasi, olen astunut hänen paikalleen siksi kunnes olet ilmoittanut, kehen suvaitset luoda katseesi.

Kaksi päivää hänen kuolemansa jälkeen tuotiin minulle muuan kirjeesi, joka oli hänelle osoitettu. Varoin visusti sitä avaamasta. Kunnioittavasti käärin sen verhoon ja panin sen säilyyn siihen asti kunnes olet ilmoittanut minulle pyhän tahtosi.

Eilen tuli muuan orja keskellä yötä sanomaan minulle, että hän oli nähnyt erään nuoren miehen vaimolassa. Minä nousin, tutkin asiaa ja havaitsin, että se näky oli harhanäky.

Suutelen jalkojasi, ylevä herra ja pyydän Sinua luottamaan minun intooni, kokemukseeni ja vanhuuteeni.

Ispahanilaisessa vaimolassa, 5 p. ensimmäistä Gemmadi-kuuta v. 1718.

150. kirje.

Usbek kirjoittaa Narsitille ispahanilaiseen vaimolaan.

Teitä onnetonta! Teillä on käsissänne kirjeitä, jotka sisältävät kiireellisiä ja ankaroita määräyksiä. Pieninkin viivytys saattaa minut epätoivoon. Ja Te pysytte rauhallisena turhan tekosyyn varjolla.

Tapahtuu kauheita asioita. Ehkäpä ansaitsee puolet orjistani kuoleman. Lähetän Teille kirjeen, jonka ylieunukki kirjoitti minulle siitä ennen kuolemaansa. Jos olisitte avannut käärön, joka oli hänelle osoitettu, olisitte löytänyt siitä verisiä käskyjä. Lukekaa ne siis, ne käskyt. Olette tuhon oma, ellette pane niitä täytäntöön.

———:ssä, 25 p. Chalval-kuuta v. 1718.

151. kirje.

Solim kirjoittaa Usbekille Pariisiin.

Jos vaikenisin pitemmältä, olisin yhtä syyllinen kuin kaikki ne rikolliset, joita vaimolassasi on.

Minä olin suureunukin, luotettavimman orjasi, uskottu. Nähdessään loppunsa lähestyvän hän kutsutti minut luokseen ja sanoi minulle nämä sanat: "Minä kuolen. Mutta ainoa suru, mikä minulla on elämästä eritessäni, tulee siitä, että viimeisten katseitteni on pakko nähdä isäntäni vaimot rikollisina. Varjelkoon häntä taivas kaikista niistä onnettomuuksista, joita minä aavistan! Tulkoon kuolemani jälkeen uhkaava varjoni teroittamaan niille pettureille velvollisuuden käskyjä ja pelottamaan heitä yhä! Tässä ovat näiden kauhistuttavien kammioiden avaimet. Vie ne mustien orjien vanhimmalle. Mutta ellei hän minun kuoltuani ole kyllin valpas, niin muista ilmoittaa asiasta isännälleni." Näin puhuttuaan hän veti viimeisen henkäyksensä sylissäni.

Minä tiedän, mitä hän vähää ennen kuolemaansa kirjoitti Sinulle vaimojesi käytöksestä. Palatsissa on tälläkin hetkellä kirje, joka olisi tuonut kauhun mukanaan, jos se olisi avattu. Myöhemmin lähettämäsi siepattiin kolmen peninkulman päässä täältä. En ymmärrä, mitä tämä oikein on: kaikki käy onnettomasti.

Sillä välin eivät vaimosi huoli enää lainkaan hillitä itseään. Suureunukin kuoltua näyttää kaikki olevan heille luvallista. Roxane yksinään on pysynyt velvollisuuden polulla ja noudattanut kainouden vaatimuksia. Tavat höltyvät ilmeisesti päivä päivältä. Vaimojesi kasvoilla ei näy enää sitä lujaa ja ankaraa hyveellisyyttä, joka niillä vallitsi ennen. Näihin asuntoihin levinnyt uusi iloisuus on minun mielestäni pettämätön jonkin uuden tyydytyksen todistus. Kaikkein pienimmissäkin seikoissa huomaan tähän asti tuntemattomia vapauksia. Vieläpä orjatkin suorittavat velvollisuutensa ja noudattavat sääntöjänsä niin leväperäisesti, että minä olen aivan hämmästyksissäni. Heissä ei ole enää sitä tulista intoa Sinua palvelemaan, joka ennen näytti elähyttävän koko palatsia.

Vaimosi olivat viikon maalla, eräässä syrjäisimmässä talossasi. Nyt kerrotaan, että orja, joka sitä hoitaa, oli lahjottu, niin että hän päivää ennen heidän saapumistaan oli kätkenyt kaksi miestä komeimman huoneen seinässä olevaan kivikomeroon, mistä he sitten ilmestyivät illalla meidän poistuttuamme. Vanha eunukki, joka on nykyään päämiehenämme, on hölmö, jolle voi uskottaa mitä tahtoo.

Minua kuohuttaa kostonhaluinen viha tuollaista petollisuutta kohtaan. Ja jos taivas soisi Sinun palvelustasi edistääksensä sen, että Sinä katsoisit minut kelvolliseksi hallitsemaan, lupaisin minä vaimojesi olevan ainakin uskollisia, elleivät he olisikaan hyveellisiä.

Ispahanin vaimolassa, 6 p. ensimmäistä Rebiab-kuuta v. 1719.

152. kirje.

Narsit kirjoittaa Usbekille Pariisiin.

Roxane ja Zelis ovat tahtoneet päästä maalle. En ole luullut pitävän sitä heiltä kieltää. Onnellinen Usbek! Sinulla on uskollisia vaimoja ja valppaita orjia. Minä olen käskijänä paikassa, minkä hyve näyttää valinneen suojakseen. Luota siihen, ettei siellä tapahdu mitään, mitä silmäsi eivät voisi sietää.

On kuitenkin sattunut muuan onnettomuus, joka murtaa mieltäni. Eräät hiljattain Ispahaniin saapuneet armenialaiset kauppiaat toivat mukanaan kirjeen, jonka Sinä olit minulle lähettänyt. Toimitin orjan sitä noutamaan. Mutta paluumatkalla hän joutui varkaiden käsiin, niin että kirjekin hukkui. Kirjoita siis minulle kiireesti, sillä minun ymmärtääkseni on Sinulla tapahtuneen vaihdoksen johdosta tärkeitä asioita minulle ilmoitettavana.

Fatmen palatsissa, 6 p. ensimmäistä Rebiab-kuuta v. 1719.

153. kirje.

Usbek kirjoittaa Solimille Ispahanin vaimolaan.

Minä panen raudan käteesi. Minä uskon Sinulle sen, mikä tällä hetkellä on minulle kalleinta maailmassa: kostoni. Astu uuteen toimeesi, mutta älä ota mukaasi sydäntä tai sääliä. Kirjoitan vaimoilleni ja käsken heitä tottelemaan Sinua sokeasti. Niin moninaisten rikosten hämmentäminä he kaatuvat maahan katseistasi. Sinun täytyy palauttaa minulle onneni ja rauhani. Tee vaimolani samanlaiseksi kuin se oli lähtiessäni. Mutta aloita rankaisemalla. Tuhoa syylliset ja pane vapisemaan ne, jotka aikovat syyllisiksi tulla. Mitä hyvitystä voitkaan toivoa isännältäsi niin erinomaisista palveluksistasi! Riippuu vain itsestäsi, kohoatko säätyäsi ylemmäs ja saatko suurempia palkintoja kuin olet milloinkaan osannut kuvitellakaan.

Pariisissa, 4 p. Chahban-kuuta v. 1719.

154. kirje.

Usbek kirjoittaa vaimoilleen Ispahanin palatsiin.

Olkoon tämä kirje kuin ukonvaaja, joka iskee jyrinän ja myrskyn pauhatessa! Solim on ylieunukkinne, ei teitä vartioidakseen, vaan rangaistakseen. Koko palatsi vaipukoon hänen edessään maahan. Hän on tuomitseva teidän entiset tekonne ja vast'edes hän on pitävä teitä niin ankarassa ikeessä, että kaipaatte vapauttanne, ellette kaipaakaan hyvettänne.

Pariisissa, 4 p. Chahban-kuuta v. 1719.

155. kirje.

Usbek kirjoittaa Nessirille Ispahaniin.

Onnellinen se, ken tajuaa hiljaisen ja tyynen elämän arvon ja viihdyttää sydäntänsä perheensä keskellä, tuntematta muuta maata kuin sen, joka on nähnyt hänen syntyvän!

Elän nykyään armottomassa ilmanalassa, lähellä kaikkea sellaista, mikä minua tuskastuttaa, kaukana kaikesta, mikä minua viehättää. Synkkä murhe valtaa minut. Minä vaivun kauhistavaan alakuloisuuteen. On kuin menehtyisin, enkä ole oma itseni muulloin kuin villin mustasukkaisuuden syttyessä poveeni ja puhaltaessa sieluuni pelon, epäluulon, vihan ja kaipauksen.

Sinä tunnet minut, Nessir. Sinä olet aina katsellut sydämeeni kuin omaan sydämeesi. Säälisit minua, jos tietäisit surkean tilani. Joskus saan odottaa kokonaista kuusi kuukautta tietoja vaimolasta. Minä luen kaikki kuluvat hetket: kärsimättömyyteni pitentää ne aina. Ja kun sitten se niin kiihkeästi odotettu on saapumassa, tapahtuu sydämessäni äkillinen kumous. Käteni vapisee avatessaan kohtalokasta kirjettä. Levottomuutta, joka sai minut epätoivoon, pidän nyt onnellisimpana tilana, missä voin olla, ja pelkään, että minut herättää siitä julmempi isku kuin tuhatkertainen kuolema.

Mutta mitä syitä minulla lie ollutkin isänmaastani lähtemiseen ja vaikka saankin kiittää pakoa henkeni säilymisestä, en minä voi enää, Nessir, jäädä tähän kauheaan maanpakoon. Sillä enkö kuitenkin kuolisi mielihaikeuteni kalvamana? Olen tuhannet kerrat hoputtanut Ricaa lähtemään tästä muukalaisesta maasta. Mutta hän vastustaa kaikkia minun päätöksiäni. Hän sitoo minut tänne tuhansin tekosyin. Hän näyttää unohtaneen isänmaansa. Tai paremmin sanoen: hän näyttää unohtaneen minut, niin vähän hän välittää minun ikävästäni.

Minua onnetonta! Kaipaan takaisin isänmaahani ehkäpä vain tullakseni yhä onnettomammaksi! Mitä siellä tekisinkään? Veisinhän vain pääni vihollisteni käsiin. Eikä siinä kaikki. Minä menen vaimolaani. Minun täytyy vaatia tiliä siitä tuhoisasta ajasta, minkä olen ollut poissa. Ja jos löytäisin syyllisiä, miten minun silloin kävisi? Ja jos vain pelkkä sellainen ajatuskin minua kauhistuttaa näin kaukaa, mitä sitten kun se minun paikalle tultuani käy todellisemmaksi? Miten silloin käy, jos minun täytyy nähdä, jos minun täytyy kuulla sellaista, minkä pelkkä kuvittelukin jo minua hirvittää? Miten silloin käy, jos niiden rangaistusten, jotka minä itse määrään, täytyy olla minun nöyryytykseni ja epätoivoni ikuisia todistuksia?

Minun on sulkeuduttava muurien suojaan, jotka ovat minulle kauheampia kuin niiden kätkössä vartioiduille naisille. Vien sinne kaikki epäluuloni. Heidän hätäilevä touhunsa ei voi vähentää niitä hituistakaan. Vuoteessani, heidän sylissänsä nautin vain omasta levottomuudestani. Niin vähän mietiskelyyn soveltuvalla hetkellä keksii mustasukkaisuuteni kyllä siihen tilaisuutta. Ihmissuvun kelvoton roju, kurjat orjat, joiden sydän on ollut aina suljettu kaikilta lemmentunteilta, te ette enää valittaisi asemaanne, jos tietäisitte minun asemani onnettomuuden.

Pariisissa, 4 p. Chahban-kuuta v. 1719.

156. kirje.

Roxane kirjoittaa Usbekille Pariisiin.

Kauhu, yö ja pelko vallitsevat vaimolassa. Hirvittävä suru ympäröi sitä. Tiikeri purkaa siellä joka hetki raivoansa. Hän on kiduttanut kahta valkeata eunukkia, jotka ovat kuitenkin tunnustaneet vain oman viattomuutensa. Hän on myynyt osan orjattariamme ja pakottanut meidän vaihtamaan keskenämme niitä, mitkä ovat meille jääneet. Zachia ja Zelistä on huoneessaan, yön pimeydessä, kohdeltu häpeällisellä tavalla: se pyhyydenraiskaaja ei ole pelännyt käydä heihin inhoittavilla käsillään. Hän pitää meitä kaikkia suljettuina huoneisiimme, ja vaikka me olemmekin siellä yksinämme, pakottaa hän kuitenkin meidät elämään hunnutettuina. Me emme saa enää toisillemme puhuakaan. Rikosta olisi jo toisillemme kirjoittaminen. Meillä ei ole enää muuta vapaata kuin kyyneleet.