ESIPUHE. (continued 3)

"Sillä tulee tietää, että kun jollakin miehellä on Espanjassa erinäisiä ansioita, niinkuin esim. silloin kun hän voi liittää eteviin ominaisuuksiin, joista juuri puhuin, sen että hän omistaa suuren miekan tai että hän on oppinut isältään taidon raapia epäsointuisia säveleitä huonosti viritetystä kitarasta, ei hän tee enää työtä: hänen kunniansa riippuu hänen jäsentensä levosta. Ken istuu paikallaan kymmenen tuntia päivässä, saa täsmälleen puolet enemmän arvonantoa kuin toinen, joka istuu vain viisi, koska nyt kerran aateluus ansaitaan tuoleilla.

"Mutta vaikka nämä voittamattomat työn viholliset komeilevatkin filosofisella tyyneydellään, ei tämä tyyneys kuitenkaan asu heidän sydämessään, sillä he ovat aina rakastuneita. He ovat maailman ensimmäisiä miehiä kuolemaan lemmenkaihosta rakastettujensa ikkunan alla, eikä ainoakaan espanjalainen, jolla ei ole nuhaa, saata käydä naissankarista.

"He ovat ensi sijassa uskovaisia ja toisessa sijassa mustasukkaisia. He varoisivat visusti jättämästä vaimojansa iskujen puhkoman sotilaan tai raihnaisen virkamiehen yrityksille alttiiksi, mutta he antavat heille kyllä samaan huoneeseen seuraksi tulisen munkinkokelaan, joka luo silmänsä alas, tai tanakan fransiskaaniveljen, joka luo ne ylös.

"He tuntevat paremmin kuin kukaan muu naisten heikot puolet. He eivät sallikaan kenenkään nähdä heidän kantapäätänsä eikä yllättää heitä varpaankärjistä; he tietävät varsin hyvin, että mielikuvitus jatkaa matkaansa ja ettei mikään pidätä sitä tiellä: se saapuu kuin saapuukin päämääräänsä, mihin on joskus saatu ennakolta tieto sen tulosta.

"Yleensä sanotaan lemmentuskien olevan julmia. Espanjalaisille miehille ne ovat vielä julmempia kuin muille. Naiset parantavat heidät kärsimyksistään, mutta he vain muuttavat miesten kärsimysten laatua, ja useinkin jää näille pitkällinen ja ikävä muisto jostakin sammuneesta intohimosta.

"He noudattavat pieniä kohteliaisuussääntöjä, jotka Ranskassa tuntuisivat aivan sopimattomilta. Niinpä ei kapteeni milloinkaan piekse sotilastaan pyytämättä tältä lupaa, eikä inkvisitio koskaan poltata juutalaista anomatta tältä anteeksi.

"Espanjalaiset, joita ei polteta, näyttävät olevan niin kiintyneitä inkvisitioon, että he varmaankin suuttuisivat, jos se heiltä riistettäisiin. Minä vain toivoisin perustettavaksi toisen samantapaisen tuomioistuimen, ei suinkaan kerettiläisiä vastaan yleensä, vaan harhaoppien päämiehiä vastaan, jotka väittävät pienillä munkkimaisilla tempuilla olevan saman tehon kuin seitsemällä sakramentilla, jotka palvovat kaikkea, mitä kunnioittavat, ja jotka ovat niin uskovaisia, että he ovat tuskin kristityitä.

"Voitte ehkä tavata henkevyyttä ja tervettä järkeä espanjalaisessa itsessään, mutta älkää etsikö sitä heidän kirjoistaan. Katselkaapa vain jotakin heidän kirjastoaan, missä on romaanit yhdellä ja skolastikot toisella puolella, ja te sanotte epäilemättä, että sen järjestelyn on suorittanut ja sen sisällyksen kerännyt joku ihmisjärjen salainen vihollinen.

"Ainoa heidän kirjansa, joka on tosiaankin hyvä, on se, joka on osoittanut kaikkien muiden naurettavuuden.

"He ovat tehneet suunnattomia löytöjä Uudessa Maailmassa, mutta he eivät tunne omaa mannertansa: heidän virtojensa varsilla on satamia, joita ei vielä ole keksitty, ja heidän vuorillaan asuu kansoja, joista he eivät tiedä mitään.

"He sanovat auringon nousevan ja laskevan heidän valtakunnassaan. Mutta sanottava on myöskin, että se kiertomatkallaan näkee vain hävitettyjä peltoja ja autioita tienoita."

Näkisinpä varsin mielelläni, Usbek, kirjeen, jonka joku Ranskassa matkusteleva espanjalainen olisi lähettänyt Madridiin: luullakseni kostaisi hän kyllä kansansa puolesta. Mikä laaja ala hitaan levolliselle ja ajattelevalle miehelle! Kuvittelen hänen aloittavan Pariisin kuvauksen näin:

"Täällä on erikoinen talo, jossa säilytetään hulluja. Ensi hetkessä luulisi sitä kaupungin suurimmaksi. Erehdys: parannuskeino on mitätön taudin levenemiseen katsoen. Epäilemättä sulkevat ranskalaiset, jotka ovat huonossa huudossa naapuriensa keskuudessa, muutamia hulluja erikoiseen taloon, saadakseen ihmiset uskomaan, että ne, jotka ovat sen ulkopuolella, eivät muka ole päästään vialla."

Jätän espanjalaiseni tähän. Hyvästi, rakas Usbek.

Pariisissa, 17 p. Saphar-kuuta v. 1715.

79. kirje.

Usbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.

Useimmat lainsäätäjät ovat olleet vähälahjaisia miehiä, jotka sattuma on nostanut muiden etunenään ja jotka ovat melkein yksinomaan noudattaneet vain ennakkoluulojaan ja mielihaaveitaan.

Heiltä näyttää jääneen oivaltamatta heidän tehtävänsä suuruus ja arvo: he ovat vain ikäänkuin huvikseen sepitelleet lapsellisia lakijärjestelmiä, joissa he ovat kyllä mukautuneet pienten henkien pyyteisiin, mutta herättäneet tervejärkisissä ihmisissä epäluottamusta.

He ovat vajonneet hyödyttömiin pikku seikkoihin. He ovat eksyneet erikoistapauksiin, mikä kaikki osoittaa ahdasta henkeä, joka ymmärtää asiat vain osittain eikä kykene yhdistämään mitään kokonaisnäkemykseen.

Muutamat ovat teeskennellen käyttäneet yleisestä kielestä eroavaa sanantapaa: järjetön teko lainsäätäjän tekemäksi, sillä kuinka voidaan lakeja noudattaa, ellei niistä edes saada selkoa?

Usein he ovat myös tarpeettomasti kumonneet lakeja, jotka olivat aikaisemmin voimassa, s.o. he ovat syösseet kansat kaikkinaisista muutoksista eroittamattomiin epäjärjestyksiin.

On kyllä totta, että paremmin ihmisten luonnosta kuin hengestä johtuvan kummallisuuden takia on joskus välttämätöntä muuttaa erinäisiä lakeja. Mutta sellainen tapaus on harvinainen, ja milloin se esiintyy, pitää siihen koskea vain vapisevin käsin ja liittää siihen toimitukseen niin paljon juhlallisuutta ja noudattaa niin suurta varovaisuutta, että kansa joutuu siitä aivan itsestään päättelemään lakien olevan erinomaisen pyhiä, koska tarvitaan niin monia muodollisuuksia niiden peruuttamiseen.

Usein ovat he myös tehneet niistä liian rikkiviisaita ja seuranneet enemmän ajatuspäätelmiä kuin luonnollista tasapuolisuutta. Myöhemmin onkin sitten havaittu ne liian ankariksi ja tasapuolisuuden nimessä on luultu pitävän niistä poiketa. Mutta tämä apukeino lisäsi vain pahaa. Millaisia lait lienevätkin, niitä täytyy aina noudattaa ja pitää julkisena omanatuntona, jota yksityisten omantunnon tulee aina seurata.

Täytyy kuitenkin myöntää, että muutamat heistä ovat älynneet menetellä erinomaista viisautta todistavalla tavalla silloin kun ovat antaneet isille suuren vallan lapsiin nähden: mikään ei niin helpota hallitusmiesten työtä, mikään ei niin tyhjennä käräjäsaleja, mikään ei vihdoin niin levitä rauhallisuutta valtioon, missä tavat kasvattavat aina parempia kansalaisia kuin lait.

Kaikista valloista käytetään sitä vähimmän väärin, se on pyhin kaikista hallitusmuodoista, se yksin on riippumaton sopimuksista, joita aikaisemmin se on jo ollutkin olemassa.

On huomattu, että niissä maissa, missä isän käsiin uskotaan suurin palkitsemisen ja rankaisemisen oikeus, perheissä vallitsee paras järjestys: isät ovat ikäänkuin maailman luojan vertauskuvia, hänen, joka, vaikka hän voisikin ohjata ihmisiä rakkaudellaan, kiinnittää heitä itseensä myös toivon ja pelon vaikuttimilla.

En voi päättää tätä kirjettäni huomauttamatta Sinulle eräästä ranskalaisen hengen kummallisuudesta. Ranskalaisten sanotaan näet säilyttäneen roomalaisista laeista suunnattoman joukon hyödyttömiä kohtia, jopa pahempiakin, mutta he eivät ole ottaneet niistä isän valtaa, minkä ne ovat säätäneet ensimmäiseksi lailliseksi vallaksi.

Pariisissa, 18 p. Saphar-kuuta v. 1715.

80. kirje.

Suureunukki kirjoittaa Usbekille Pariisiin.

Eilen toivat armenialaiset vaimolaan nuoren tsherkessiorjattaren, jonka he halusivat myydä. Vein hänet salaisiin huoneistoihin, riisuin hänet ja tarkastelin häntä tuomarin silmin. Mitä enemmän häntä tarkastelin, sitä enemmän löysin hänessä suloja. Neitseellinen kainous näytti tahtovan peittää ne katseiltani. Huomasin kyllä, kuinka vaikeata hänen oli totella: hän punastelihe havaitessaan olevansa alastomana, jopa minunkin edessäni, minun, joka kainoutta pelästyttävistä intohimoista vapautuneena en välitä vähääkään tämän sukupuolen vallasta ja joka häveliäisyyden palvelijana vapaimmissakin teoissa luon vain siveitä katseita ja saatan herättää vain viattomia tunteita.

Havaittuani hänet Sinun arvoiseksesi loin silmäni alas, heitin hänen hartioilleen helakanpunaisen viitan, panin hänen sormeensa kultasormuksen, heittäydyin hänen jalkoihinsa ja palvoin häntä Sinun sydämesi kuningattarena. Sitten maksoin armeenialaisille ja kätkin hänet kaikkien katseilta. Onnellinen Usbek! Sinulla on nyt hallussasi enemmän kauneutta kuin on kaikissa Itämaiden palatseissa. Mikä ilo Sinulle, kun palatessasi tapaat kaiken, mitä Persiassa on ihastuttavinta ja kun näet vaimolassasi sulojen syntyvän uudelleen sitä mukaa kuin aika ja omistus pyrkivät niitä hävittämään!

Fatmen palatsissa, 1 p. ensimmäistä Rebiab-kuuta v. 1715.

81. kirje.

Usbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.

Euroopassa ollessani, rakas Rhedi, olen nähnyt monenlaisia hallituksia. Täällä eivät ole asiat niinkuin Aasiassa, missä valtiotaidon säännöt ovat kaikkialla samat.

Olen usein itsekseni ajatellut, millainen hallitus olisi parhaiten järjen mukainen. Minusta se hallitus on näyttänyt täydellisemmältä, joka pääsee päämääräänsä vähimmin kustannuksin, niin että hallitus, joka ohjaa ihmisiä heidän taipumuksiansa ja luonnonlahjojansa parhaiten vastaavalla tavalla, on täydellisin.

Jos lempeän hallituksen aikana kansa on yhtä kuuliaista kuin ankaran hallituksen aikana, on edellistä pidettävä parempana, koska se on järjen mukaisempi ja koska ankaruus on hylättävä vaikutin.

Olen varma siitä, rakas Rhedi, etteivät julmemmat lait tai lievemmät rangaistukset saa valtion kansalaisia tottelemaan lakeja. Maissa, missä rangaistukset ovat kohtuullisia, pelätään niitä yhtä paljon kuin niissäkin maissa, missä ne ovat hirmuvaltiaita ja inhoittavia.

Olipa sitten hallitus lempeä tai olipa se julma, niin toimitetaan rankaiseminen aina asteittain: suurempi tai pienempi kuritus määrätään suuremman tai pienemmän rikoksen mukaan. Mielikuvitus sovittautuu itsestään sen maan tapoihin ja katsantokantoihin, missä eletään: viikon vankeus tai lievä sakko vaikuttavat yhtä paljon lempeässä maassa asuvan eurooppalaisen mieleen kuin käsivarren menettäminen säikähdyttää aasialaista. He liittävät tietyn määrän pelkoa tiettyyn rangaistuksen määrään ja kukin toimittaa sen omalla tavallaan: häpeän epätoivo masentaa jo ranskalaisen, joka on tuomittu johonkin sellaiseen rangaistukseen, ettei moinen häiritsisi edes neljännestunnin aikaa turkkilaisen unta.

Muutoin en huomaa järjestystä, oikeutta ja tasapuolisuutta noudatettavan paremmin Turkissa, Persiassa, Mogulin valtakunnassa kuin Hollannin ja Venetsian tasavalloissa tai edes Englannissa. Minä en luule siellä tehtävän vähemmän rikoksia ja ihmisten enemmän säikähtävän rangaistusten suuruutta ja siis myös tottelevan paremmin lakeja.

Päinvastoin huomaan minä näissä samoissa valtioissa erään vääryyden ja sorron lähteen.

Minä uskon ruhtinaankin, joka on itse laki, hallitsevan siellä vähemmällä vallalla kuin muualla.

Minä huomaan, että ratkaisevina hetkinä sattuu aina meteleitä, joita ei kukaan hallitse, ja kun kerran väkivaltaista mahtia aletaan halveksia, ei ole enää kellään kylliksi mahtia sen palauttamiseksi entiselleen.

Minä ymmärrän edelleen juuri tuon epätoivoisen tietoisuuden, ettei rangaistuksesta päästä, lujittavan epäjärjestystä ja levittävän sitä yhä laajemmalle.

Lisäksi ei näissä valtioissa minun nähdäkseni synny pieniä levottomuuksia eikä niissä ole milloinkaan pitkältä nurinasta kapinaan.

Myöskään ei niissä suinkaan tarvitse suurten syiden valmistaa suuria tapahtumia. Päinvastoin sytyttää pieninkin sattuma suuren vallankumouksen, niin että sitä aavistavat useinkin yhtä vähän ne, jotka siinä ovat osallisina, kuin nekin, jotka siitä kärsivät.

Silloin kun turkkilaisten keisari Osman syöstiin valtaistuimelta, ei ainoakaan niistä, jotka tämän väkivaltaisen teon tekivät, ajatellut sitä tehdä. He vain nöyrästi pyysivät oikeutta, koska heillä oli yhtä ja toista valitettavaa. Muuan ääni, josta ei ole milloinkaan saatu selkoa, kohosi sattumalta joukosta. Mustafan nimi mainittiin ja yht'äkkiä tuli Mustafasta keisari.

Pariisissa, 2 p. ensimmäistä Rebiab-kuuta v. 1715.

82. kirje.

Nargum, Persian moskovalainen lähettiläs, kirjoittaa Usbekille Pariisiin.

Kaikkien maailman kansojen joukossa, rakas Usbek, ei ole ainoatakaan, joka maineessa ja valloitusten suuruudessa olisi voittanut tataarien kansan. Tämä kansa on todellinen maailman valtias. Kaikki muut näyttävät vain olevan luotuja sitä palvelemaan: se on samalla sekä valtakuntien perustaja että niiden hävittäjä. Kaikkina aikoina se on antanut maapallollamme näytteitä voimastaan ja kaikkina kausina se on ollut kansakuntien vitsauksena.

Tataarit ovat kaksi kertaa valloittaneet Kiinan ja pitävät sitä vieläkin käskyvaltansa alaisena.

He vallitsevat niitä avaroita maita, jotka muodostavat Mogulin valtakunnan.

Persian herroina he ovat istuneet Kyyroksen ja Gustaspesin valtaistuimella. He ovat masentaneet Moskovan. Turkkilaisten nimellä ovat he tehneet suunnattomia valloituksia Euroopassa, Aasiassa ja Afrikassa ja heillä on vieläkin alueita kaikissa näissä kolmessa maanosassa.

Ja puhuaksemme kaukaisemmista ajoista ovat heistä lähteneet melkein kaikki ne kansat, jotka ovat heittäneet kumoon Rooman valtakunnan.

Mitä ovat Aleksanterin valloitukset Tschingis-kaanin valloituksiin verrattuina?

Tältä voitolliselta kansakunnalta on puuttunut vain historioitsijoita, jotka olisivat ylistäneet sen ihmeellisten töiden muistoa.

Kuinka paljon kuolemattomia tekoja onkaan hautautunut unhoon! Kuinka paljon onkaan heidän perustamiaan valtakuntia, joiden alkuperästä meillä ei ole mitään tietoa! Kun tämä sotaisa kansakunta ajatteli yksinomaan hetkellistä mainettansa, kun se oli voitostaan varma kaikkina aikoina, ei se huolinut lainkaan vetää tulevaisuudessa huomiota puoleensa muinaisten valloitusten muistolla.

Moskovassa, 4 p. ensimmäistä Rebiab-kuuta v. 1715.

83. kirje.

Rica kirjoittaa Ibbenille Smyrnaan.

Vaikka ranskalaiset puhuvatkin paljon, on heidän joukossaan kuitenkin jonkunlaisia vaiteliaita dervishejä, joita nimitetään kartusiaaneiksi. Heidän sanotaan leikkaavan kielensä luostariin mennessään. Ja hyvin toivottavaa olisi, että kaikki muutkin dervishit heittäisivät luotansa kaiken, minkä heidän ammattinsa tekee heille tarpeettomaksi.

Vaiteliaista ihmisistä puheen ollen johtuu mieleeni toisia, paljon kummallisempia, joilla on muuan varsin merkillinen kyky: he osaavat puhua sanomatta mitään ja he pitävät vireillä keskustelua kahden tunnin ajan ilman että on mahdollista saada heistä selkoa, jäljitellä heitä tai muistaa ainoatakaan sanaa siitä, mitä he ovat lörpötelleet.

Tämänlaisia miehiä jumaloivat naiset. Mutta he eivät kuitenkaan jumaloi näitä niin paljon kuin toisia, jotka ovat luonnolta saaneet rakastettavan kyvyn hymyillä sopivaan aikaan, nimittäin joka hetki, ja jotka levittävät ilomielisen hyväksynnän sulon kaikkeen, mitä naiset sanovat.

Mutta verrattoman älykkäitä ovat he silloin kun he osaavat nähdä hienoutta kaikessa ja löytää tuhansia pieniä nerokkaita piirteitä kaikkein arkipäiväisimmistäkin asioista.

Tunnenpa vielä toisia, jotka ovat ilmeiseksi edukseen tuoneet keskusteluihin elottomia esineitä ja panneet puhumaan kirjaillun nuttunsa, vaalean irtotukkansa, nuuskarasiansa, keppinsä ja hansikkaansa. Samoin on otollista alkaa jo kadulta saakka ja vetää huomiota puoleensa vaunujen räminällä ja ovea ankarasti kolistelevalla vasaralla: tämä alkusana valmistaa puheen jatkoa, ja kun johdanto on kaunis, tekee se siedettäviksi kaikki ne typeryydet, jotka seuraavat sitten, mutta jotka onneksi saapuvat liian myöhään.

Vakuutan Sinulle, että nämä pienet kyvyt, joista ei meillä välitetä vähääkään, tekevät mainioita palveluksia niille, jotka onnekseen ovat ne saaneet, ja että terveellä järjellä varustettu ihminen ei hevin loista tämänlaisten miesten kesken.

Pariisissa, 6 p. toista Rebiab-kuuta v. 1715.

84. kirje.

Usbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.

Jos on olemassa Jumala, rakas Rhedi, täytyy hänen välttämättä olla oikeamielinen, sillä ellei hän sitä olisi, olisi hän pahin ja epätäydellisin kaikista olennoista.

Oikeus on tosioloinen kahden asian välinen sopusointuisuussuhde, ja on tämä suhde aina sama, mikä olento sitä tarkasteleekin, olkoonpa Jumala, olkoonpa enkeli ja olkoonpa vihdoin ihminen.

On kyllä totta, etteivät ihmiset aina näe näitä suhteita. Useinkin, vaikka he ne näkevätkin, poikkeavat he niistä, ja aina näkevät he parhaiten oman etunsa. Oikeus korottaa äänensä, mutta sen on vaikea saada sitä kuuluville intohimojen hälinässä.

Ihmiset saattavat tehdä vääryyttä, koska heidän on edullista tehdä niin ja koska he mieluummin tyydyttävät itseänsä kuin muita. He toimivat aina ottamalla huomioon itsensä: ei kukaan ole paha ilman aihetta. Täytyy olla jokin syy, joka saa teon syntymään, ja tämä syy on aina etusyy.

Mutta nythän ei ole mahdollista, että Jumala tekisi milloinkaan mitään väärää. Jos otaksutaan hänen näkevän oikeuden, täytyy hänen välttämättä sitä seurata. Sillä kun hän ei tarvitse mitään ja kun hän riittää itselleen, olisi hän ilkein kaikista olennoista, koska hän olisi ilkeä ilman etusyytä.

Ellei Jumalaa olisikaan olemassa, pitäisi meidän siis rakastaa aina oikeutta, s.o. pyrkiä ja ponnistella olemaan sen olennon kaltaisia, josta meillä on niin kaunis käsitys ja joka, jos hän olisi olemassa, olisi välttämättä oikeamielinen. Vaikka me näin olisimmekin vapaita uskonnon ikeestä, ei meidän pitäisi olla vapaita tasapuolisuuden ikeestä.

Nämä seikat, Rhedi, ovat saaneet minut ajattelemaan, että oikeus on ikuinen ja kokonaan riippumaton inhimillisistä sopimuksista. Ja jos se niistä riippuisi, olisi se hirvittävä totuus, joka ihmisten täytyisi salata itseltään.

Meidän ympärillämme on aina ihmisiä, jotka ovat meitä vahvempia: he voivat vahingoittaa meitä tuhansin eri tavoin ja kolmeneljäsosaksi voivat he tehdä sen rangaistuksetta. Kuinka rauhoittavaa onkaan meille tieto, että kaikkien näiden ihmisten sydämessä on sisäinen perusvoima, joka taistelee puolestamme ja suojelee meitä heidän hyökkäyksiltään!

Muutoin täytyisi meidän elää alituisen pelon vallassa. Me kulkisimme ihmisten ohi kuin jalopeurain, emmekä me olisi hetkeäkään varmoja hengestämme, omaisuudestamme emmekä onnestamme.

Kaikki nämä ajatukset pakottavat minut kiihkeästi vastustamaan niitä kirjanoppineita, jotka kuvailevat Jumalaa hirmuvaltaisesti voimaansa käyttäväksi olennoksi, jotka panevat hänet toimimaan sellaisella tavalla, ettemme me tahtoisi itse niin toimia, peläten häntä loukkaavamme, jotka sälyttävät hänelle kaikki ne vajavaisuudet, mitä hän rankaisee meissä, ja jotka vastakkaisissa lausunnoissaan esittävät hänet väliin pahaksi olennoksi, väliin olennoksi, joka vihaa pahaa ja rankaisee sen.

Mikä tyydytys ihmiselle, jos hän itseään tutkiessaan huomaa olevansa sydämestään oikeutta rakastava! Tämän ilon, niin ankara kuin se onkin, pitää häntä hurmata: hän näkee olevansa yhtä paljon niiden yläpuolella, joilla ei sitä iloa ole, kuin hän näkee olevansa tiikerien ja karhujen yläpuolella. Niin, Rhedi, jos varmasti tietäisin voivani aina erehtymättä noudattaa sitä tasapuolisuutta, jonka näen silmäini edessä, pitäisin itseäni ihmisten parhaana.

Pariisissa, 1 p. ensimmäistä Gemmadi-kuuta v. 1715.

85. kirje.

Rica kirjoittaa ———:lle.

Eilen kävin Sotavanhusten talossa. Jos olisin ruhtinas, olisin yhtä iloissani tämän laitoksen perustamisesta kuin kolmen taistelun voittamisesta. Kaikkialla näkee siellä suuren hallitsijan käden. Luullakseni se on maailman kunnianarvoisin paikka.

Kuinka suurenmoista onkaan nähdä samaan paikkaan koottuina kaikki nuo isänmaan uhrit, jotka hengittävät vain sitä puolustaakseen ja jotka, tuntien omaavansa saman sydämen, mutta ei enää samoja voimia, valittavat vain nykyistä kykenemättömyyttään, se kun estää heitä vielä uhrautumasta sen hyväksi!

Onko mitään ihailtavampaa kuin nähdä näiden raihnaiden soturien noudattavan tässä rauhallisessa tyyssijassakin yhtä täsmällistä kuria kuin jos vihollisen läheisyys pakottaisi heitä siihen, etsivän viimeistä tyydytystään tästä sodan kuvasta ja jakavan sydämensä ja mielensä uskonnon ja sotataidon velvollisuuksien suorittamiseen!

Minä toivoisin, että niiden nimet, jotka kuolevat isänmaan hyväksi, kirjoitettaisiin temppeleissä säilytettäviin luetteloihin, mitkä muodostuisivat siten ikäänkuin maineen ja jalouden lähteeksi.

Pariisissa, 15 p. ensimmäistä Gemmadi-kuuta v. 1715.

86. kirje.

Usbek kirjoittaa Mirzalle Ispahaniin.

Sinähän tiedät, Mirza, että muutamat shaahi Solimanin ministerit olivat punoneet juonia pakottaakseen kaikki Persian armenialaiset poistumaan valtakunnasta tai kääntymään muhamettilaisuuteen, ajatellen, että meidän maamme pysyisi alituisesti saastutettuna niin kauan kuin se suvaitsisi helmassaan näitä uskottomia.

Persian suuruus olisi ollut mennyttä kalua, jos tässä tilaisuudessa olisi kuultu sokeata uskonkiihkoa.

On tietymätöntä, miksi tuumasta ei tullut mitään. Eivät ne, jotka ehdotuksen tekivät, eivätkä nekään, jotka sen hylkäsivät, arvanneet sen seurauksia: sattuma toimitti järjen ja valtiotaidon työn ja pelasti valtakunnan suuremmasta vaarasta kuin se, mihin se olisi voinut joutua menetettyään kolme taistelua ja kaksi kaupunkia.

Karkottamalla armenialaiset oltiin vähällä hävittää yhdessä ainoassa päivässä valtakunnan kaikki liikemiehet ja melkein kaikki käsityöläiset. Olen varma siitä, että suuri shaahi Abbas olisi ennemmin antanut katkaista molemmat käsivartensa kuin vahvistanut nimellään moisen määräyksen ja että hän lähettäessään Mogulille ja muille Intian kuninkaille ahkerimmat ja kelvollisimmat alamaisensa olisi katsonut antaneensa heille puolet kaikista maistaan.

Vainot, joilla kiihkoilevat muhamettilaisemme ovat kiusanneet gebreja, ovat pakottaneet nämä laumoittain siirtymään Intiaan ja riistäneet Persialta tämän työteliään kansakunnan, maanviljelykseen hyvin innostuneen, kansakunnan, joka työllään olisi yksin kyennyt voittamaan maaperämme karuuden.

Uskovaisilla oli enää vain toinen isku iskettävänä: oli tuhottava teollisuus, minkä tapahduttua valtakunta olisi sortunut itsestään ja sen mukana, väistämättömänä seurauksena, myöskin se sama uskonto, joka tahdottiin tehdä niin kukoistavaksi.

Jos halutaan käytellä järkeä ilman ennakkoluuloja, niin enpä tiedä, Mirza, eikö olisi vain hyväksi, että valtiossa on useampia uskonsuuntia.

Huomataanhan yleisesti, että ne, jotka tunnustavat vain suvaittuja uskontoja, osoittautuvat hyödyllisemmiksi isänmaalleen kuin ne, jotka kuuluvat vallitsevaan uskontokuntaan, koska edelliset kunniapaikoista karkotettuina voivat nousta arvoon vain äveriäisyytensä ja rikkautensa avulla, joita heidän on taas pakko hankkia työllään ja yhteiskunnan vaivalloisimmilla ammateilla.

Kun muutoin kaikkiinkin uskontoihin sisältyy yhteiskunnalle hyödyllisiä käskyjä, on hyvä, että niitä noudatetaan innokkaasti. Mutta onko olemassa mitään, mikä kykenisi enemmän tätä intoa lietsomaan kuin uskontojen monilukuisuus.

Ne ovat keskenään armahtamattomia kilpailijoita. Kateus ulottuu aina yksityisiin asti: kukin on varuillaan, koska pelkää tekevänsä sellaista, mikä tuottaisi häpeää hänen puolueelleen ja heittäisi sen vastapuolueen armottoman halveksunnan ja arvostelun uhriksi.

Niinpä onkin aina huomattu, että johonkin valtioon ilmestynyt uusi uskonlahko on ollut varmin keino aikaisemman lahkon kaikkien väärinkäytösten korjaamiseksi.

On turha sanoa, ettei olisi muka ruhtinaan etujen mukaista suvaita useampia uskonlahkoja valtiossaan. Vaikka kaikki maailman lahkot kokoontuisivat siihen, ei siitä olisi hänelle pienintäkään vahinkoa, koska niiden joukossa ei ole ainoatakaan, joka ei säädä kuuliaisuutta tai saarnaa alistumista.

Myönnän kyllä, että aikakirjat ovat täynnä uskonsotia. Mutta huomattakoon tarkoin, ettei suinkaan uskontojen monilukuisuus ole näitä sotia aiheuttanut, vaan se suvaitsemattomuuden henki, joka kiihotti vallitsevaksi tekeytynyttä uskontoa. Ne on aiheuttanut se käännytysinto, jonka juutalaiset saivat egyptiläisiltä ja joka on näistä tarttuvana kansantautina siirtynyt muhamettilaisiin ja kristittyihin. Ne on aiheuttanut se hurmahenkisyys, jonka leviämistä ei voi pitää muuna kuin inhimillisen järjen täydellisenä pimentymisenä.

Sillä ellei olisi epäinhimillistä pakottaa toisten omaatuntoa, ellei siitä olisi tuloksena ainoakaan niistä pahoista seurauksista, jotka siitä tuhansittain sikiävät, täytyisi olla hullu ajatellakseen mitään sellaista. Ken tahtoo saada minut muuttamaan uskontoa, tekee epäilemättä niin vain siksi, ettei hän itse muuttaisi uskontoaan, jos häntä aiottaisiin siihen pakottaa: hän pitää siis kummana sitä, etten minä tee sellaista, mitä hän ei ehkä itse tekisi, vaikka saisi koko maailman omakseen.

Pariisissa, 26 p. ensimmäistä Gemmadi-kuuta v. 1715.

87. kirje.

Rica kirjoittaa ———:lle.

Täällä näyttää perheiden hallitseminen sujuvan aivan itsestään. Aviomiehellä on vain varjon verran valtaa vaimoonsa, isällä lapsiinsa, isännällä orjiinsa nähden. Oikeus sekaantuu kaikkiin heidän riitoihinsa, ja ole varma siitä, että se on aina mustasukkaista aviomiestä, vihastunutta isää ja hankalaa isäntää vastaan.

Kävin äskettäin siinä paikassa, missä oikeutta jaetaan. Ennen kuin sinne pääsee, täytyy kestää lukemattomien nuorten kaupustelijattarien hyökkäykset ja kuunnella heidän viekottelevalla äänellä tekemiään tarjouksia. Tämä näytelmä on aluksi varsin huvittava, mutta se tekee kaamean vaikutuksen sitten kun on tultu noihin suuriin saleihin, missä näkyy vain ihmisiä, joiden puku on vielä vakavampi kuin heidän kasvonsa. Vihdoin astutaan siihen pyhään paikkaan, missä kaikki perhesalaisuudet paljastetaan ja missä peitetyimmätkin teot vedetään päivänvaloon.

Sinne tulee kaino neitonen tunnustamaan liian kauan säilytetyn neitsyyden tuskia, taistelujaan, vaivalloista vastustustaan: hän ylpeilee niin vähän voitostaan, että hän lakkaamatta uhkaa piankin joutua tappiolle, ja jottei hänen isänsä enää jäisi tietämättömäksi hänen tarpeistaan, ilmoittaa hän ne kaikelle kansalle.

Julkea aviovaimo tulee sitten kertomaan kaikki ne häväistykset, millä hän on puolisoaan kiusannut, päästäkseen hänestä eroon.

Yhtä kainona tulee toinen sanomaan olevansa kyllästynyt kantamaan aviovaimon nimeä, koska hän ei kuitenkaan siitä mitään hyödy: hän paljastaa hääyön peitetyt salaisuudet. Hän vaatii, että hänet on jätettävä kaikkein taitavimpien asiantuntijain katseltavaksi ja että oikeuden päätöksen on asetettava hänet jälleen kaikkiin neitsyyden oikeuksiin. Onpa sellaisiakin, jotka rohkenevat heittää miehilleen taisteluhaasteen ja vaatia heitä yleisön nähden suorittamaan ottelun, jonka todistajat tekevät ainakin hyvin vaikeaksi: yhtä häpäisevä koe vaimolle, joka sen kestää, kuin miehelle, joka siinä joutuu tappiolle.

Suunnaton joukko ryöstettyjä tai vieteltyjä neitoja kuvailee miehiä paljon pahemmiksi kuin he ovatkaan. Rakkaus kaikuu kautta koko tämän käräjäsalin: siellä kuulee puhuttavan vain raivostuneista isistä, petetyistä tyttäristä, uskottomista rakastajista ja huolestuneista aviomiehistä.

Siellä noudatetun lain mukaan katsotaan jokaisen avioliiton aikana syntyneen lapsen kuuluvan miehelle. Tällä saattaa olla hyvät syynsä ollakseen sitä uskomatta: laki uskoo sen hänen puolestaan ja vapauttaa hänet tutkimuksista ja epäilyksistä.

Tässä tuomioistuimessa lasketaan äänet enemmistön mukaan. Mutta kokemus on opettanut, että olisi parempi laskea ne vähemmistön mukaan. Ja sehän onkin varsin luonnollista, sillä onhan oikeutta rakastavia henkiä hyvin vähän, kun taas koko maailma myöntää, että vääryyteen taipuvia on suunnattoman paljon.

Pariisissa, 1 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1715.

88. kirje.

Rica kirjoittaa ———:lle.

Ihmistä sanotaan seuraa rakastavaksi eläimeksi. Jos niin on laita, näyttää ranskalainen minusta olevan enemmän ihminen kuin kukaan muu, ihminen sanan täydessä merkityksessä, sillä hän tuntuu olevan luotu yksinomaan seuraa varten.

Mutta minä olen huomannut heidän joukossaan henkilöitä, jotka eivät ainoastaan rakasta seuraa, vaan jotka itse muodostavat yleismaailmallisen seuran. Heitä riittää joka soppeen ja pieleen ja he kansoittavat silmänräpäyksessä kaupungin joka taholta: sata tämäntapaista ihmistä saa aikaan suuremman vilinän kuin kaksituhatta muuta kansalaista, ja he voisivat muukalaisten silmissä korjata ruton ja nälän pahimmatkin hävitykset, Kouluissa kysytään, voiko kappale olla yhtaikaa useammassa eri paikassa: he ovat todistuksena siitä, mitä filosofit epäilevät.

Heillä on aina kiire, koska heillä on tärkeänä tehtävänä kysyä kaikilta, jotka he tapaavat, minne nämä menevät ja mistä he tulevat.

Heidän päästään ei ikinä lähtisi se vakaumus, että on hienoa ja säädyllistä käydä joka päivä tervehtimässä yleisöä yksityiskohtaisesti, ottamatta lukuun niitä käyntejä, joita he tekevät summassa paikkoihin, missä on suurempi seura koolla. Mutta kun tämä tie on liian lyhyt, eivät sellaiset käynnit merkitse mitään heidän juhlamenosäännöissään.

He vaivaavat talojen ovia vasaraniskuillaan enemmän kuin tuulet ja myrskyt. Jos tarkasteltaisiin kaikkien ovenvartijain luetteloja, tavattaisiin niistä joka päivä heidän nimensä sveitsiläiskirjaimin tuhansiin eri muotoihin väännettynä. He kuluttavat elämänsä hautajaissaattoihin, surunvalituskohteliaisuuksiin tai hääonnitteluihin. Kuningas ei osoita ainoallekaan alamaiselleen suosiotaan heidän kustantamatta itselleen vaunuja mennäkseen ilmaisemaan hänelle iloaan tapauksen johdosta. Vihdoin he palaavat kotiinsa lopen uupuneina lepäämään, voidakseen seuraavana päivänä jälleen ryhtyä rasittaviin tehtäviinsä.

Muuan heistä kuoli joku aika sitten väsymyksestä, ja hänen haudalleen pantiin seuraava kirjoitus: "Tässä lepää ihminen, joka ei milloinkaan levännyt. Hän on kävellen ottanut osaa viiteensataankolmeenkymmeneen hautajaissaattoon. Hän on iloinnut kahdentuhannenkuudensadankahdeksankymmenen lapsen syntymästä. Apurahat, joiden takia hän on aina erilaisin sanoin onnitellut ystäviään, nousevat kahteenmiljoonaankuuteensataantuhanteen livreen. Hän on kulkenut katua yhdeksäntuhattakuusisataa stadionia ja taivaltanut maaseutua kolmekymmentäkuusi stadionia. Hänen keskustelunsa oli huvittavaa. Hänellä oli valmis varasto juttuja ja tarinoita, joita oli kaikkiaan kolmesataakuusikymmentäviisi kappaletta. Lisäksi hän omisti jo nuoresta pitäen satakahdeksantoista vanhoista kirjailijoista poimittua mietelauselmaa, joita hän käytti loistavissa tilaisuuksissa. Hän kuoli vihdoin ikänsä kuudentenakymmenentenä vuotena. Minä vaikenen, matkustaja. Sillä mitenkä saisinkaan Sinulle luetelluksi kaikki, mitä hän on tehnyt ja mitä hän on nähnyt?"

Pariisissa, 3 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1715.

89. kirje.

Usbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.

Pariisissa vallitsevat vapaus ja tasa-arvoisuus. Eivät syntyperä, kunto, eivät edes sotaisat ansiot, olkootpa kuinka loistavia tahansa, pelasta ihmistä siihen suureen joukkoon hukkumasta, johon hän on vajonnut. Arvoasteiden kateus on täällä tuntematon. Pariisin ylhäisimmäksi henkilöksi sanotaan sitä, jolla on parhaat hevoset vaunujen edessä.

Korkea herra on ihminen, joka tapaa kuningasta, joka puhuttelee ministerejä, jolla on esi-isiä, velkoja ja eläkkeitä. Jos hän lisäksi kykenee peittämään toimettomuutensa näyttämällä puuhakkaalta tai teeskentelemällä huvinhalua, luulee hän olevansa onnellisin ihminen maan päällä.

Persiassa on ylimys vain se, jolle maan valtias uskoo jonkin hallitustoimen. Täällä on ihmisiä, jotka ovat ylimyksiä jo syntyperänsä nojalla; heiltä puuttuu kuitenkin vaikutusvalta. Kuninkaat menettelevät taitavain käsityöläisten tavoin, nämäkin kun tuotteitaan valmistaessaan käyttävät aina kaikkein yksinkertaisimpia työkaluja.

Kuninkaallinen suosio on ranskalaisten suuri jumala. Ministeri on pääpappi, joka uhraa sille monen monet uhrit. Ne, jotka häntä ympäröivät, eivät ole suinkaan puettuja valkoiseen: väliin uhraajina, väliin uhrattuina antautuvat he koko kansan lailla täydellisesti epäjumalansa palvelukseen.

Pariisissa, 9 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1715.

90. kirje.

Usbek kirjoittaa Ibbenille Smyrnaan.

Kunnianhimo ei lainkaan eroa siitä vaistosta, joka saa kaikki luontokappaleet pitämään huolta säilymisestään. On kuin avartaisimme olemuksemme rajoja silloin kun pakotamme sen pysymään muiden muistossa: näin me saamme ikäänkuin uuden elämän, joka käy meille yhtä kallisarvoiseksi kuin sekin, minkä taivas on meille lahjoittanut.

Mutta kun kaikki ihmiset eivät ole samalla tavalla kiintyneet elämään, eivät he myös yhtä kiihkeästi tavoittele kunniaa. Tämä jalo intohimo on kyllä kaiverrettuna heidän sydämeensä, mutta mielikuvitus ja kasvatus lieventävät sitä tuhansin tavoin.

Tämä ihmisten välillä havaittava erilaisuus on vielä ilmeisempi, kun on kysymys kansoista.

Perussääntönä voidaan pitää, että jokaisessa valtiossa kunnianhimo kasvaa alamaisten vapauden mukana ja vähenee myös sen mukana: kunnia ei ole milloinkaan orjuuden seuralainen.

Muuan älykäs mies sanoi minulle jokin päivä sitten: "Ranskassa vallitsee useissa suhteissa suurempi vapaus kuin Persiassa. Niinpä rakastetaankin siellä enemmän kunniaa. Tämä mainio mieliteko saa ranskalaisen suorittamaan kernaasti ja ihastuneena tehtäviä, joita teidän sulttaaninne on pakko kiskoa alamaisistaan muistuttamalla heille lakkaamatta rangaistuksia ja palkintoja.

"Niinpä onkin meillä ruhtinas ylen arka halvimmankin alamaisensa kunniasta. Sen säilyttämiseksi on olemassa arvossa pidettyjä tuomioistuimia: sehän on kansakunnan pyhä aarre ja ainoa, jonka valtias ei hallitsija ole, koska hän ei voisi olla sen valtias omia etujaan loukkaamatta. Jos siis joku alamainen havaitsee ruhtinaansa haavoittaneen hänen kunniaansa joko antamalla muille etusijan tai osoittamalla hänelle vaikka kuinkakin pientä halveksumista, jättää hän heti paikalla hänen hovinsa, hänen virkansa, hänen palveluksensa ja vetäytyy yksityiselämään.

"Ranskalaisten ja teikäläisten sotajoukkojen erotus on siinä, että jälkimmäiset, kun niihin kuuluu vain jo luonnostaan raukkamaisia orjia, voittavat kuolemanpelon vain rangaistuksenpelon avulla, mikä synnyttää sielussa ikäänkuin uuden kauhun lajin, joka typerryttää sen kokonaan, kun sitä vastoin edelliset käyvät riemuiten iskuja kohti ja karkottavat pelon mielihyvällä, joka on sitä voimakkaampi.

"Mutta kunnian, maineen ja hyveen pyhäkkö näyttää kuuluvan tasavaltoihin ja maihin, missä voidaan lausua sana isänmaa. Roomassa, Ateenassa, Lakedaimonissa maksoi kunnia yksin loistavimmatkin palvelukset. Tammen tai laakerin lehvistä punottu seppele, kuvapatsas, ylistyspuhe olivat äärettömän arvokkaita voitetun taistelun tai valloitetun kaupungin palkintoja.

"Siellä piti mies, joka oli suorittanut oivan teon, tekoa itseään riittävänä palkintonaan. Hän ei voinut nähdä ainoatakaan kansalaistoveriaan tuntematta iloa siitä, että oli hänen hyväntekijänsä: hän laski palvelustensa lukumäärän kansalaistoveriensa lukumäärästä. Jokainen ihminen kykenee tekemään hyvää toiselle ihmiselle. Mutta jumalain kaltainen on mies, joka kykenee lisäämään kokonaisen yhteiskunnan onnea.

"Mutta eikö tämä jalo kilvoittelu pakostakin sammu kokonaan persialaisten sydämestä, koska heidän virkansa ja arvoasemansa ovat vain hallitsijan oikkujen ilmaisuja? Mainetta ja kuntoa pidetään siellä olemattomina, ellei niihin liity ruhtinaan suosio, jonka mukana ne syntyvät ja kuolevat. Mies, jolla on puolellaan yleinen kunnioitus, ei saata milloinkaan olla varma siitä, ettei häntä jo huomenna syöstä syvimpään häpeään. Tänään hän on sotajoukon päällikkö. Ehkäpä tekee ruhtinas hänestä piankin kokin, ehkeipä hänellä ole sitten enää muuta mainetta toivottavana kuin se, minkä hän ansaitsee hyvän lihamuhennoksen valmistamisella".

Pariisissa, 15 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1715.

91. kirje.

Usbek kirjoittaa samalle Smyrnaan.

Ranskan kansan yleisestä kunnianhimosta on yksityisten henkilöiden mieleen muodostunut jokin, en tiedä mikä, sellainen piirre, jota sanotaan kunniantunnoksi. Kunniantunto kuuluu kyllä varsinaisesti jokaiseenkin ammattiin, mutta varsinkin pitävät siitä kiinni miekan miehet, ja heidän keskuudessaan se on ennen muuta vallassa. Minun kävisi hyvin vaikeaksi saada Sinut ymmärtämään, mitä se oikeastaan on, sillä meillä ei ole mitään sitä täysin vastaavaa käsitettä.

Muinoin eivät ranskalaiset, varsinkaan aateliset, juuri seuranneet muita lakeja kuin tämän kunniantunnon lakeja: ne ne säännöstelivät koko heidän elämänsä juoksun. Ja ne olivat niin ankaroita, ettei kukaan voinut ilman kuolemaakin julmempaa rangaistusta, en sano rikkoa niitä, vaan kiertää niiden pienintäkään määräystä.

Milloin oli kysymys riitojen ratkaisemisesta, sääsivät ne tuskin muuta kuin yhden menettelytavan, nimittäin kaksintaistelun, joka ratkaisi kaikki vaikeudet. Siinä oli vain se paha vika, että usein tuli tuomio langetetuksi muiden riitapuolten kuin varsinaisten asianosaisten kesken.

Kunhan vain mies tunsi hiukankin toista, täytyi hänen ottaa osaa kiistaan ja panna henkensä alttiiksi, aivan kuin jos hän olisi itse ollut vihoissaan. Mutta hän tunsi aina saaneensa kunniaa sellaisesta valinnasta ja niin imartelevasta suosiosta. Ja niinpä ei moni, joka ei olisi antanut neljää pistolea sille miehelle pelastaakseen hänet hirsipuusta, hänet ja koko hänen perheensä, empinyt hetkeäkään pannessaan tuhannet kerrat hänen puolestaan henkensä vaaraan.

Tämä ratkaisutapa oli verrattain kehno keksintö, sillä eihän siitä seikasta, että joku oli taitavampi tai voimakkaampi kuin toinen, vielä seurannut, että hänen syynsä olivat myös pätevämmät.

Niinpä ovatkin kuninkaat kieltäneet sen erittäin ankarain rangaistusten uhalla, mutta turhaan. Kunnia, joka tahtoo aina vain hallita, nousee kapinaan eikä tunnusta mitään lakeja.

Näin ovat ranskalaiset sangen pulmallisessa asemassa. Sillä nuo samaiset kunnian lait pakottavat kunniallisen miehen kostamaan, jos häntä on loukattu. Mutta toiselta puolen kurittaa oikeus häntä mitä julmimmilla rangaistuksilla, jos hän kostaa. Jos hän seuraa kunnian lakeja, saa hän surmansa mestauslavalla. Jos hän seuraa oikeuden lakeja, karkotetaan hänet iäksi ihmisten seurasta. Näin ollen on vain kaksi pelottavaa vaihtoehtoa valittavana: kuolla tai joutua arvottomaksi elämään.

Pariisissa, 18 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1715.

92. kirje.

Usbek kirjoittaa Rustanille Ispahaniin.

Tänne on ilmestynyt muuan Persian lähettilääksi laittautunut ihminen, joka tekee julkeata pilaa maailman kahdesta suurimmasta kuninkaasta. Hän tuo ranskalaisten hallitsijalle lahjoja, joita ei meidän hallitsijamme saattaisi antaa edes Imiretian tai Georgian kuninkaalle, ja näin on hän alhaisella ahneudellaan häväissyt kahden valtakunnan majesteettia.

Hän on joutunut naurettavaksi kansan keskuudessa, joka pyrkii olemaan Euroopan sivistynein, ja hän on saanut Lännen sanomaan, että kuningasten kuningas hallitsee vain raakalaisia.

Hän on saanut osakseen kunnianosoituksia, jotka hän näytti itse tahtoneen kieltää itseltään. Ja ikäänkuin olisi Ranskan hovi pitänyt enemmän murhetta Persian suuruudesta kuin hän, on se esittänyt hänet arvokkaalla tavalla kansalle, joka häntä halveksii.

Älä kuitenkaan kerro tästä mitään Ispahanissa: säästä kurjan olennon päätä. Enhän toivo ministeriemme rankaisevan häntä heidän omasta typeryydestään ja siitä arvottomasta vaalista, minkä he itse ovat tehneet.

Pariisissa, toisen Gemmadi-kuun viimeisenä päivänä v. 1715.

93. kirje.

Usbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.

Hallitsijaa, joka oli kauan vallassa, ei ole enää. Hän sai eläessään ihmiset puhumaan; kaikki vaikenivat hänen kuollessaan. Esiintyessään lujana ja rohkeana tänä viimeisenä hetkenään hän näytti väistyvän vain kohtalon tieltä. Samoin kuoli suuri shaahi Abbas, täytettyään maanpiirin nimellään.

Älä luule tämän suuren tapauksen antaneen täällä aihetta vain siveellisiin mietiskelyihin. Jokainen on ajatellut omia asioitaan ja jokainen on pyrkinyt saamaan etua tästä muutoksesta. Kun kuningas, hallitsijavainajan pojanpojanpoika, on vain viisivuotias, on hänen ruhtinaallinen setänsä julistettu valtakunnan sijaishallitsijaksi.

Kuningasvainaja on tehnyt testamentin, joka rajoitti sijaishallitsijan valtaa. Tämä ovela ruhtinas meni kuitenkin parlamenttiin, esitteli siellä kaikki syntyperänsä oikeudet ja sai kuin saikin kumotuksi entisen hallitsijan määräykset, hallitsijan, joka oli tahtonut elää itseään kauemmin ja pyrkiä hallitsemaan vielä kuolemansakin jälkeen.

Parlamentit muistuttavat raunioita, joita poljetaan jaloin, mutta jotka sentään aina johtavat mieleen jonkun kansojen vanhan uskonnon aikana kuuluisan temppelin. Niiden asiana on enää tuskin muu kuin oikeuden jakaminen ja niiden valta on yhäti kuihtumassa, ellei joku aavistamaton tapahtumain yhdyntä puhalla siihen uutta eloa ja voimaa. Nämä suuret virkakunnat ovat seuranneet inhimillisten asiain yleistä kohtaloa: ne ovat väistäneet aikaa, joka hävittää kaikki, tapojen turmeltumista, joka heikontaa kaikki, ja korkeinta valtaa, joka masentaa kaikki.

Mutta sijaishallitsija, joka tahtoi saavuttaa kansan suosion, näytti aluksi kunnioittavan tätä yleisen vapauden vertauskuvaa. Ja ikäänkuin hän olisi aikonut kohottaa maasta temppelin ja epäjumalan, tahtoi hän niitä pidettävän yksinvallan tukena ja kaiken laillisen mahdin perustuksena.

Pariisissa, 4 p. Rhegeb-kuuta v. 1715.

94. kirje.

Usbek kirjoittaa veljelleen, Kasbinin luostarin munkille.

Minä nöyrryn edessäsi, pyhä munkki, ja minä vaivun kasvoilleni maahan. Minä tarkkaan Sinun jalkojesi jälkiä kuin omaa silmäterääni. Sinun pyhyytesi on niin suuri, että näyttää kuin Sinulla olisi pyhän Profeettamme sydän. Sinun tapojesi ankaruus hämmästyttää taivastakin. Enkelit ovat katselleet Sinua kunnian kukkulalta ja sanoneet: "Miksi hän viipyy vielä maan päällä, koska hänen henkensä asuu meidän seurassamme ja liihottelee pilvien kannattaman valtaistuimen ympärillä?"

Ja miksi en kunnioittaisikaan Sinua minä, joka olen kuullut kirjanoppineittemme sanovan, että dervisheissä, uskottomissakin, on aina jotakin pyhää, minkä takia totisten uskovaisten on annettava heille arvoa, ja että Jumala on valinnut kaikista maan ääristä tavallista puhtaampia sieluja, jotka hän on erottanut jumalattomasta maailmasta, jotta heidän lihankidutuksensa ja palavat rukouksensa hillitsisivät hänen vihaansa, silloin kun se on valmiina iskemään niin moniin tottelemattomiin kansoihin?

Kristityt kertovat ihmeitä ensimmäisistä munkeistaan, joita pakeni tuhansittain Thebaiksen kauhistaviin erämaihin ja joiden päämiehiä olivat Paulus, Antonius ja Pakomius. Jos se, mitä he näistä puhuvat, on totta, on heidän elämänsä ollut yhtä täynnä ihmeitä kuin meidän pyhimpien immaumiemme elämä. He viettivät joskus kymmenenkin vuotta näkemättä ainoatakaan ihmistä. Mutta he asuivat yöt ja päivät pahojen henkien seurassa: lakkaamatta kiusasivat heitä nämä ilkeät olennot, ja he tapasivat niitä vuoteessaan, he tapasivat niitä pöydältään, saamatta niiltä milloinkaan suojaa. Jos tämä kaikki on totta, kunnianarvoisa munkki, täytyy tunnustaa, ettei kukaan ole vielä milloinkaan elänyt huonommassa seurassa.

Järkevät kristityt pitävät kuitenkin kaikkia näitä juttuja hyvin luonnollisina vertauskuvallisina tarinoina, joiden tarkoituksena on osoittaa meille ihmisen onneton tila. Turhaan etsimme erämaasta rauhaa ja lepoa: kiusaukset seuraavat meitä aina. Pahojen henkien kuvaamat intohimomme eivät meistä luovu silloinkaan: nämä sydämen hirviöt, nämä hengen harhatuotteet, nämä erehdyksen ja valheen tyhjät varjot näyttäytyvät meille yhäti meitä vietelläkseen ja ahdistavat meitä jopa paastoamisen ja kiduttamisen keskelläkin, siis juuri voimamme hetkinä.

Mitä minuun tulee, kunnianarvoisa munkki, niin tiedän minä Jumalan lähettilään kahlehtineen Saatanan ja syösseen hänet syvyyksiin: hän on puhdistanut maan, joka oli ennen täynnä Saatanan valtaa, ja tehnyt siitä soveliaan asuinsijan enkeleille ja profeetoille.

Pariisissa, 9 p. Chahban-kuuta v. 1715.

95. kirje.

Usbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.

En ole vielä milloinkaan kuullut puhuttavan valtio-oikeudesta ilman ettei olisi aluksi huolellisesti tutkittu yhteiskuntien syntyä, mikä minusta tuntuu naurettavalta. Elleivät ihmiset muodostaisi yhteiskuntia, jos he pakoilisivat ja karttaisivat toisiaan, silloin täytyisi kysyä moisen ilmiön syytä ja tutkia, miksi he pysyttelevät erossa. Mutta nythän he syntyvät kaikki toinen toiseensa sidottuina: poika syntyy isänsä läheisyydessä ja pysyttelee siinä. Näin on yhteiskunta saanut alkunsa ja siinä on yhteiskunnan syntymisen syy.

Valtio-oikeutta tunnetaan paremmin Euroopassa kuin Aasiassa. Kuitenkin voidaan sanoa, että ruhtinaiden intohimot, kansojen kärsivällisyys, kirjailijain imartelu ovat turmelleet kaikki sen perusaatteet.

Sellaisena kuin sitä nykyään harjoitetaan on tämä oikeus tiede, joka opettaa ruhtinaille, mihin asti he saavat loukata oikeutta panematta etujaan vaaraan. Mihin yritykseen onkaan ryhdytty, Rhedi, kun on heidän omantuntonsa paaduttamiseksi muodostettu vääryydestä järjestelmä, laadittu sen säännöt, julistettu sen periaatteet ja tehty niistä johtopäätökset!

Ylevien sulttaaniemme rajaton valta, jolla on ohjeena vain oma itsensä, ei synnytä pahempia hirviöitä kuin tämä kurja taito, joka tahtoo taivuttaa oikeutta, niin taipumaton kuin se onkin.

On kuin olisi, Rhedi, kaksi aivan erilaista oikeutta olemassa: toinen, joka säännöstelee yksityishenkilöiden asioita ja joka vallitsee yksityisoikeudessa, ja toinen, joka säännöstelee kansojen kesken syntyviä ristiriitaisuuksia ja joka pitää ankaraa komentoa valtio-oikeudessa, ikäänkuin ei valtio-oikeus olisi itsekin yksityisoikeutta, ei tosin jonkin erityisen maan, vaan koko maailman yksityisoikeutta.

Selitän Sinulle lähemmin toisessa kirjeessä ajatukseni tästä asiasta.

Pariisissa, 1 p. Zilhageh-kuuta v. 1716.

96. kirje.

Usbek kirjoittaa samalle.

Tuomarien tulee jakaa oikeutta eri kansalaisten keskeisissä asioissa: kunkin kansan tulee itse jakaa oikeutta sen ja jonkun muun kansan välisissä asioissa. Eikä tässä toisessa oikeuden jaossa voida käyttää muita perusohjeita kuin ensimmäisessäkään.

Kansojen kesken tarvitaan harvoin kolmatta tuomariksi, koska kiistanaiheet ovat melkein aina selviä ja helppoja ratkaista. Kahden kansakunnan edut käyvät tavallisesti niin erilleen, että tarvitsee vain rakastaa oikeutta löytääkseen sen; tuskinpa kukaan ryhtynee syyttämään itseään omassa asiassaan.

Niin ei ole laita niiden riitojen, joita sattuu yksityisten kesken. Koska he elävät yhteiskunnassa, haarautuvat ja sekaantuvat heidän etunsa niin monella tavalla, niitä on niin monenlaisia, että kolmannen täytyy pakostakin selvitellä mitä asianosaisten ahneus pyrkii hämmentämään.

On olemassa vain kaksi oikeutetun sodan lajia: sota, jota käydään hyökkäävän vihollisen torjumiseksi, ja sota, jota käydään ahdistetun liittolaisen auttamiseksi.

Ruhtinailla ei pitäisi olla lainkaan oikeutta käydä sotaa yksityisten riitojensa takia, ellei rikkomus olisi niin vakava, että se ansaitsisi siihen vikapääksi joutuneen ruhtinaan tai kansan kuoleman. Niin ei ruhtinas saa alottaa sotaa vain siksi, että häneltä on kielletty jokin kunnianosoitus, joka hänelle kuuluu, tai että on kohdeltu sopimattomasti hänen lähettiläitään tai että on tehty jotakin samantapaista, yhtä vähän kuin joku yksityinen saa tappaa henkilön, joka kieltäytyy väistymästä hänen tieltään. Tämä siitä syystä, että kun sodanjulistuksen pitää olla oikeudenmukainen teko, missä rangaistus on aina sovitettava rikkomuksen suuruutta vastaavaksi, täytyy ottaa selko, ansaitseeko se, jolle sota julistetaan, tosiaankin kuoleman, sillä jos ken ryhtyy sotimaan jotakuta vastaan, tahtoo hän rangaista tätä kuolemalla.

Valtio-oikeuden alalla sota on ankarin oikeusteko, koska sen seurauksena voi olla ja koska sen päämääränä on kokonaisen yhteiskunnan hävittäminen.

Koston tavoittelu tulee vasta toisella sijalla. Eiväthän tuomioistuimetkaan ole voineet olla noudattamatta lakia, joka käskee mittaamaan rangaistusta rikoksella.

Kolmas oikeusteko tapahtuu silloin kun ruhtinaalta riistetään edut, joita hän voi hankkia meidän kustannuksellamme, yhäti sillä ehdolla, että rangaistus on loukkauksen mukainen.

Neljäntenä oikeustekona, jonka tulee olla yleisin, on kieltäytyminen sellaisen kansan liitosta, jonka menettelyä on syytä valittaa. Tämä rangaistus vastaa tuomioistuinten julistamaa karkotusta, joka erottaa syylliset yhteiskunnasta. Samoin on ruhtinas, jonka kanssa me emme suostu tekemään liittoa, erotettu meidän yhteydestämme, eikä hän siis enää ole meidän yhdyskuntamme jäsen.

Ruhtinasta ei voida pahemmin häväistä kuin kieltäytymällä hänen liittokumppanuudestaan, eikä taas osoittaa hänelle suurempaa kunniaa kuin suostumalla siihen. Ihmisten kesken mikään ei niin heitä mairittele eikä mikään myös ole heille niin suureksi hyödyksi kuin se, että he näkevät muiden aina pitävän huolta heidän menestyksestään.

Mutta jotta liitto meitä tosiaankin sitoo, täytyy sen olla oikeudenmukainen. Niinpä ei liitto, jonka on tehnyt kaksi kansaa sortaakseen kolmatta, ole suinkaan hyväksyttävä, ja sen voikin syyhyn joutumatta rikkoa.

Eikä ole myöskään ruhtinaan kunnian ja arvon mukaista käydä tyrannin liittoon. Erään Egyptin hallitsijan sanotaan huomauttaneen Samoksen kuninkaalle tämän julmuudesta ja hirmuvaltaisuudesta ja kehottaneen tätä parantamaan käytöstään: kun tämä ei sitä tehnyt, toimitti egyptiläinen Samokseen sanan, että hän luopui hänen ystävyydestään ja liitostaan.

Valloitus ei luo itsessään minkäänlaista oikeutta. Jos kansa on jäänyt elämään, on valloitus rauhan ja vääryyden korjaamisen panttina. Ja jos kansa on hävitetty tai hajoitettu, on se hirmuvallan muistomerkkinä.

Rauhansopimukset ovat ihmisten kesken niin pyhiä, että ne näyttävät olevan oikeuksiaan vaativan luonnon ääniä. Ne ovat kaikki oikeudenmukaisia silloin kun niiden ehdot ovat sellaisia, että molemmat kansat saattavat säilyä. Muutoin voi se noista kahdesta yhteiskunnasta, jonka on tuhouduttava, koska siltä on rauhanteossa riistetty sen luonnollinen suoja, tavoitella sitä sodalla.

Sillä luonto, joka on järjestänyt ihmisten keskuuteen erilaiset voiman ja heikkouden asteet, on myöskin nostanut heikkouden usein voiman verroille epätoivon avulla.

Pariisissa, 4 p. Zilhageh-kuuta v. 1716.

97. kirje.

Ylieunukki kirjoittaa Usbekille Pariisiin.

Tänne on saapunut useita keltaihoisia naisia Visapurin valtakunnasta: minä ostin niistä yhden veljellesi, Mazenderan käskynhaltijalle, koska hän oli lähettänyt minulle kuukausi sitten korkean käskynsä ja sata tomaania.

Minä tunnen naiset, sitäkin paremmin, kun he eivät pääse minua yllättämään ja kun silmieni toimintaa eivät häiritse sydämeni liikkeet.

En ole milloinkaan nähnyt niin kummallista ja niin täydellistä kauneutta: hänen loistavat silmänsä antavat eloa hänen kasvoilleen ja kohottavat värin hehkua, joka saattaisi varjoon kaikki tsherkessiläiset sulot.

Erään ispahanilaisen liikemiehen ylieunukki osteli häntä kanssani kilvan. Mutta neito piiloutui halveksien hänen katseiltaan ja näytti etsivän minun katseitani, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa minulle, ettei halpa kauppias ollut hänen arvoisensa, vaan että hänet oli kohtalo määrännyt korkeasukuisemmalle puolisolle.

Tunnustan Sinulle: minä tunnen sisässäni salaista iloa kun vain ajattelen tämän kaunottaren viehkeyttä. On kuin näkisin hänen astuvan veljesi vaimolaan, ja minusta on hauskaa jo ennakolta todeta kaikkien hänen vaimojensa hämmästys, toisten valtava tuska, toisten mykkä, mutta vielä tuskallisempi masentumus, niiden pahansuopa tyytyväisyys, jotka eivät enää toivo mitään, ja niiden kiihottunut kunnianhimo, jotka vielä jotakin toivovat.

Näin minä toimitan valtakunnan toisesta päästä asti eräässä vaimolassa täydellisen muutoksen. Kuinka monet intohimot saankaan liekehtimään ja kuinka paljon pelkoa ja vaivaa valmistankaan!

Mutta niin hämmentynyt kuin tämän vaimolan sisäinen maailma onkin, pysyy ulkopuoli yhtä rauhallisena. Suuret mullistukset kätketään sydämen syvyyksiin, murheet niellään ja ilo hillitään. Kuuliaisuus on oleva yhtä täsmällistä ja säännöt yhtä taipumattomia. Lempeys, jonka on pakko olla aina näkysällä, on putkahtava ilmoille itsensä epätoivon uumenista.

Me olemme panneet merkille, että mitä enemmän meillä on naisia vartioitavanamme, sitä vähemmän he antavat meille puuhaa. Suurempi miellyttämisen pakko, pienempi liittoutumisen mahdollisuus, useampia alistumisen esikuvia, kaikki tämä kahlitsee heitä yhä voimakkaammin. He pitävät lakkaamatta silmällä toistensa tekoja ja askeleita: on kuin he olisivat tehneet meidän kanssamme sopimuksen joutuakseen omasta toimestaan yhä suurempaan riippuvaisuuteen. He suorittavat meidän tehtävämme melkein puoliksi ja avaavat silmämme silloin kun satumme ne sulkemaan. Mitä sanonkaan? He kiihottavat lakkaamatta isäntää kilpailijattariaan vastaan, aavistamatta kuinka lähellä he ovat niitä, joita rangaistus kohtaa.

Mutta kaikki tämä, mahtava herra, kaikki tämä ei ole mitään ilman isännän läsnäoloa. Mitä voimme tehdä sen vallan tyhjällä varjolla, jota ei meille milloinkaan suoda kokonaisuudessaan? Me edustamme vain heikosti Sinun toista puoltasi ja me voimme näyttää heille vain inhottua ankaruutta. Mutta Sinä, Sinä lievennät pelkoa toivolla, sillä Sinun valtasi on ehdottomampi silloin kun Sinä hyväilet, kuin silloin kun Sinä uhkaat.

Palaja siis, mahtava herra, palaja tähän palatsiin ja levitä kaikkialle valtasi merkkejä. Tule viihdyttämään epätoivoisia intohimoja, tule poistamaan kaikki lankeemuksen tekosyyt, tule rauhoittamaan nurkuvaa lempeä ja tekemään velvollisuuskin miellyttäväksi, tule vihdoinkin huojentamaan uskollisten eunukkiesi taakkaa, joka käy päivä päivältä raskaammaksi.

Ispahanilaisessa vaimolassa, 8 p. Zilhageh-kuuta v. 1716.

98. kirje.

Usbek kirjoittaa Hasseinille, Jaronin vuoren dervishille.

Oi sinä viisas dervishi, jonka ihmeellinen henki loistaa suuresta tietämisestä, kuule, mitä Sinulle sanon.

Täällä on filosofeja, jotka totta puhuen eivät ole saavuttaneet itämaalaisen viisauden huippua. Heidän hurmauksensa ei ole nostanut heitä valon valtaistuimelle saakka. He eivät ole kuulleet niitä kielin kertomattomia sanoja, jotka kaikuvat enkelien lauluissa, eivätkä tunteneet jumalallisen raivon kauhistuttavia purkauksia. Omaan huomaansa jätettyinä, pyhistä ihmeistä osattomina seuraavat he hiljaisuudessa inhimillisen järjen polkuja.

Etpä osaisi uskoa, mihin asti tämä opas on heidät vienyt. He ovat järjestäneet kaaoksen ja selittäneet yksinkertaisen liike- ja tasapaino-opin avulla jumalallisen rakennuksen suunnitelman. Luonnon tekijä pani aineen liikkumaan: enempää ei tarvittu sen hämmästyttävän ilmiörunsauden synnyttämiseksi, minkä nyt näemme maailmankaikkeudessa.

Kun tavalliset lainsäätäjät tarjoovat meille lakeja inhimillisten yhteiskuntien säännöstelemiseksi, lakeja, jotka ovat yhtä muuttuvaisia kuin niiden laatijain ja niitä noudattavain kansain mieli, puhuvat nämä meille vain yleisistä, järkähtämättömistä, ikuisista laeista, joita noudatetaan poikkeuksetta loppumattoman uskollisesti, säännöllisesti ja nopeasti avaruuksien äärettömyydessä.

Ja millaisiksi luulet, jumalainen mies, näitä lakeja? Kuvittelet ehkä, että astuessasi Iankaikkisen neuvospöydän ääreen hänen salaisuuksiensa ylevyys lyö Sinut hämmästyksellä: Sinä kieltäydyt jo ennakolta ymmärtämästä ja valmistut vain ihmettelemään.

Mutta piankin tulet toisiin ajatuksiin. Ne eivät tosiaankaan huikaise silmiäsi väärän arvokkuuden loistolla. Niiden yksinkertaisuus on vaikuttanut, ettei niitä ole pitkään aikaan huomattu, ja vasta ankaran mietiskelyn jälkeen on oivallettu koko niiden hedelmällisyys ja laajakantoisuus.

Ensimmäinen laki lausuu, että jokainen kappale pyrkii piirtämään suoran viivan, ellei se tapaa mitään estettä, joka kääntää sitä toisaalle. Ja toinen laki, joka on vain ensimmäisen seuraus, opettaa, että jokainen kappale, joka kiertää jonkin pisteen ympäri, pyrkii siitä loittonemaan, koska sen piirtämä rata lähenee sitä enemmän suoraa viivaa, mitä kauempana se siitä on.

Kas siinä on, ylevä dervishi, luonnon avain. Kas siinä ovat ovat ne hedelmälliset perusaatteet, joista tehdään johtopäätöksiä silmän kantamattomiin, niinkuin tulen Sinulle eri kirjeessä osoittamaan.

Viiden tai kuuden totuuden tajuaminen on täyttänyt heidän filosofiansa ihmeillä ja saanut heidät toimittamaan enemmän kuulumattomia kummia ja oudostuttavia tekoja kuin kaikki se, mitä meille kerrotaan pyhistä profeetoistamme.

Sillä minä olen vakuuttunut siitä, ettei ainoakaan kirjanoppineemme olisi ollut joutumatta pulaan, jos häntä olisi kehotettu vaa'alla punnitsemaan kaikki maata ympäröiviä ilma tai mittaamaan kaikki sen pinnalle vuosittain putoava vesi. Varmaankin olisi hän myös miettinyt neljä kertaa päänsä ympäri ennen kuin olisi sanonut, kuinka monta peninkulmaa ääni kulkee tunnissa, kuinka pitkän ajan valonsäde tarvitsee tullakseen auringosta maahan, kuinka monta syltä on täältä Saturnukseen, kuinka kaarevaksi on laivan kylki laitettava, jotta siitä tulisi niin hyvä purjehtija kuin mahdollista.

Jos joku jumalallinen mies olisi koristanut näiden filosofien teokset korkeilla ja ylevillä sanoilla, jos hän olisi sovittanut niihin rohkeita kuvia ja salaperäisiä vertauksia, olisi hän ehkä luonut niin kauniin kirjan, että sen olisi voittanut vain pyhä Koraani.

Jos minun kuitenkin tulee sanoa Sinulle, mitä ajattelen, niin en minä oikein osaa pitää kuvatyylistä. Koraanissamme on melkoinen joukko lapsellisia kohtia, jotka tuntuvat minusta aina lapsellisilta, vaikkakin niitä kohottaa ilmaisutavan voima ja eloisuus. Ensi aluksi luulisi pyhässä innostuksessa sepitettyjen kirjojen olevan ihmisten kielellä tulkittuja jumalallisia aatteita, mutta meidän pyhissä kirjoissamme tapaakin päinvastoin jumalan kielen ja ihmisten aatteet, ikäänkuin Jumala olisi ihmeellisestä oikusta sanellut lauseet ja ihminen antanut ajatukset.

Arvelet ehkä minun puhuvan liian vapaasti sellaisesta, mikä on pyhintä keskuudessamme, ja luulet kai sitä tässä maassa vallitsevan itsenäisyyden hedelmäksi. Ei. Järki ei ole, taivaan kiitos, turmellut sydäntä. Niin kauan kuin elän on Ali oleva profeettani.

Pariisissa, 15 p. Chahban-kuuta v. 1716.

99. kirje.

Usbek kirjoittaa Ibbenille Smyrnaan.

Eipä ole maailmassa valtakuntaa, jossa onni olisi niin häilyvä kuin täällä. Joka kymmenes vuosi sattuu mullistuksia, jotka syöksevät rikkaan kurjuuteen ja nostavat köyhän nopein siivin rikkauden huipulle. Yksi hämmästelee köyhyyttään, toinen yltäkylläisyyttään. Tuokiossa rikastunut ihmettelee Kaitselmuksen viisautta ja tuokiossa köyhtynyt kohtalon sokeata sallimusta.

Verojen kokoojat uivat aarteissa: heidän keskuudessaan on vähän Tantaloksia. He alkavat kuitenkin tämän ammattinsa äärimmäisessä kurjuudessa. Heitä halveksitaan kuin lokaa niin kauan kuin he ovat köyhiä, mutta kun heistä on tullut rikkaita, annetaan heille paljon arvoa. Niinpä he eivät jätäkään tekemättä mitään tätä arvoa hankkiakseen.

Nykyään heidän asemansa on kuitenkin kauhistuttava. Hiljattain on perustettu muuan kamari, jota nimitetään oikeuskamariksi, koska sen tarkoituksena on riistää heiltä koko heidän omaisuutensa. He eivät voi kuljettaa pois eivätkä salata tavaroitaan, sillä heidät pakotetaan kuolemanrangaistuksen uhalla ilmoittamaan ne täsmälleen. Näin pannaan heidät kulkemaan hyvin ahtaasta solasta, nimittäin heidän henkensä ja rahojensa välistä. Onnettomuuden kukkuraksi kunnioittaa muuan sukkelasta suustaan tunnettu ministeri heitä pilapuheillaan ja lörpöttelee kaikista neuvoskunnan päätöksistä. Eipä tavata joka päivä ministerejä, jotka tahtovat naurattaa ihmisiä. Ja tälle on oltava kiitollisia siitä, että hän on sellaista yrittänyt.

Palvelijaluokka nauttii Ranskassa suurempaa kunnioitusta kuin muualla. Se on suurten herrain taimitarha ja se täyttää muiden säätyjen tyhjät sijat. Siihen kuuluvat henkilöt asettuvat onnettomuuteen suistuneiden ylimysten, vararikkoon joutuneiden virkamiesten ja sodan raivoisissa kahakoissa kaatuneiden aatelisten tilalle. Ja elleivät he kykene itse näitä korvaamaan, kohottavat he kaikkien suurten sukujen loistoa tytärtensä avulla, nämä kun jonkinlaisen lannan tavoin lihottavat karuja vuoriperäisiä maita.

Kaitselmus on minun nähdäkseni, Ibben, aivan ihmeellisellä tavalla toimittanut rikkauksien jaon. Jos se olisi suonut niitä vain kunnon ihmisille, ei niitä olisi osattu kyllin selvästi erottaa hyveestä eikä niiden koko tyhjyyttä olisi perinpohjin oivallettu. Mutta kun tutkitaan, millaisia ne ihmiset ovat, joille niitä on eniten sälytetty, opitaan rikkaita halveksimalla myös lopulta halveksimaan rikkauksia.

Pariisissa, 26 p. Maharram-kuuta v. 1716.

100. kirje.

Rica kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.

Minusta ovat muodin oikut ranskalaisten keskuudessa suorastaan hämmästyttäviä. He ovat nyt jo unohtaneet, millainen heidän pukunsa oli viime kesänä, mutta vielä vähemmän ovat he selvillä siitä, millä tavalla he tulevat pukeutumaan tänä talvena. Varsinkaan ei saata kukaan kuvitella, kuinka paljon mies saa uhrata rahaa pitääkseen vaimoaan muodin tasalla.

Mitä hyödyttäisi minun ryhtyä Sinulle tarkoin kuvailemaan heidän pukujansa ja koristuksiansa? Uusi muoti hävittäisi piankin koko minun työni, niinkuin se hävittää heidän räätäliensä työn, ja ennenkuin olisit saanut kirjeeni, olisi kaikki jo muuttunut toiseksi.

Nainen, joka poistuu Pariisista viettääkseen kuutisen kuukautta maalla, palaa sieltä yhtä vanhanaikaisena kuin jos hän olisi unohtunut sinne kolmeksikymmeneksi vuodeksi. Poika ei tunne äitinsä kuvaa, niin oudolta tuntuu hänestä puku, jota hän on maalattaessa käyttänyt: hän luulee siinä esitetyn jotakin amerikattaren tapaista tai arvelee maalarin tahtoneen tulkita jotakin päähänpistoaan.

Joskus kohoavat tukkalaitteet vähitellen korkeuksiin, kunnes jokin mullistus heittää ne äkkiä alas. On ollut aika, jolloin niiden suunnaton korkeus sijoitti naisen kasvot hänen keskipaikoilleen. Toisen kerran taas oli jaloilla sama asema, sillä korot muodostivat jalustan, joka piti niitä ilmassa. Kuka sitäkään uskoisi, että arkkitehtien on ollut usein pakko korottaa, alentaa tai leventää oviaan aina sen mukaan, millaista muutosta naisten koristukset heiltä vaativat? Heidän taiteensa säännöt ovat saaneet orjina totella näitä oikkuja. Joskus nähdään naisten kasvoilla arvaamaton määrä mustia laastaripilkkuja, mutta huomenna ne ovat kaikki kadonneet. Muinoin oli naisilla vartaloa ja hampaitakin: nykyään ei niistä ole puhettakaan. Tämän vaihtelevan kansan keskuudessa ovat tyttäret, mitä heistä sitten arvostelija sanoneekaan, aivan toisenlaisia kuin heidän äitinsä.

Tottumusten ja elämänmuotojen laita on sama kuin muotien: ranskalaiset muuttavat tapojaan aina kuninkaansa iän mukaan. Hallitsija saattaisi tehdä kansastaan vakavankin, jos hän vain sitä yrittäisi. Ruhtinas painaa mielensä leiman hoviin, hovi kaupunkiin, kaupunki maaseutuun. Yksinvaltiaan sielu on kuin muotti, joka valaa kaikki muut sielut kaltaisikseen.

Pariisissa, 8 p. Saphar-kuuta v. 1717.

101. kirje.

Rica kirjoittaa samalle.

Äskettäin puhuin Sinulle ranskalaisten tavattomasta häilyväisyydestä muotiasioissa. Kuitenkin on aivan käsittämätöntä, kuinka sitkeästi he niistä pitävät kiinni. Ne muodostavat säännön, jonka mukaan he arvostelevat kaikkea, mitä tapahtuu muiden kansojen keskuudessa. Kaikesta vetoavat he aina niihin, ja kaikki, mikä on outoa, näyttää heistä aina naurettavalta. Tunnustan Sinulle, etten osaa sovittaa tätä pukukiihkoa siihen huikentelevaisuuteen, millä he niitä muuttavat joka päivä.

Kun sanon Sinulle heidän halveksivan kaikkea, mikä on outoa ja muukalaista, puhun vain pikku seikoista. Sillä kun on kysymys tärkeistä asioista, näyttävät he epäilevän itseään niin perinpohjin, että unohtavat oman arvonsakin. He myöntävät mielellään, että toiset kansat ovat viisaampia, kunhan vain tunnustetaan, että he ovat paremmin puettuja. He suostuvat kernaasti tottelemaan kilpailevan kansan lakeja, kunhan vain ranskalaiset parturit määräävät lainsäätäjän vallalla muukalaisten irtotukkien muodon. Mikään ei heistä ole niin kaunista kuin havaita kokkiensa maun hallitsevan hamasta pohjoisesta ihan etelään ja heidän kähertäjättäriensä säädösten kulkevan voitokkaina kautta Euroopan kaikkien pukuhuoneiden.

Kunhan he vain saavat nauttia näitä jaloja etuja, mitä he huolivat siitä, että terve järki tuodaan heille muualta ja että he lainaavat naapureiltaan kaiken, mikä koskee valtiollista ja yhteiskunnallista hallintoa?

Voiko kukaan kuvitella, että Euroopan vanhinta ja mahtavinta kuningaskuntaa on jo yli kymmenen vuosisadan aikana hallittu laeilla, joita ei ole tehty sitä varten? Jos Ranska olisi ollut valloitettu maa, ei moista olisi vaikea käsittää. Mutta sehän on esiintynyt valloittajana.

Ranskalaiset ovat hylänneet vanhat lakinsa, joita heidän ensimmäiset kuninkaansa laativat yleisissä kansankokouksissa. Ja omituisinta on, että niitä roomalaisia lakeja, joita he omaksuivat omiensa sijaan, olivat osaksi säätäneet ja osaksi merkinneet muistiin heidän omien lainlaatijainsa aikana eläneet keisarit.

Ja jotta saalis olisi täydellinen ja jotta terve järki tulisi heille kokonaisuudessaan muualta, ovat he hyväksyneet noudatettaviksi myös kaikki paavien julistukset ja muodostaneet niistä uuden oikeutensa osan: uusi laji orjuutta sekin.

On kyllä totta, että viime aikoina on kirjoitettu muistiin muutamia kaupunkien ja maakuntien säädöksiä, mutta nekin on melkein kaikki otettu roomalaisesta oikeudesta.

Tämä omaksuttujen ja niin sanoaksemme kansalaistutettujen lakien paljous on niin suuri, että se rasittaa yhtä paljon oikeutta kuin oikeuden jakajiakin. Mutta nämä lukuisat lakikirjat eivät ole mitään verrattuina siihen kauhistavaan selittäjäin, tulkitsijain ja mukailijain armeijaan, jonka yksityiset jäsenet ovat yhtä heikkoja älynsä vähäisen terävyyden puolesta kuin he ovat voimakkaita äärettömän lukumääränsä puolesta.

Eikä siinä kaikki. Nämä muukalaiset lait ovat saaneet aikaan muodollisuuksia, jotka ovat ihmisjärjen häpeä. Olisi verrattain vaikeata ratkaista, onko muoto käynyt vahingollisemmaksi kotiutuessaan lakitieteeseen vaiko juurtuessaan lääketieteeseen, onko se tehnyt enemmän tuhoa lakimiehen kauhtanan alla kuin lääkärin leveän hatun varjossa ja onko se yhtäällä syössyt enemmän ihmisiä vararikkoon kuin tappanut niitä toisaalla.

Pariisissa, 12 p. Saphar-kuuta v. 1717.

102. kirje.

Usbek kirjoittaa ———:lle.

Täällä puhutaan yhä paavin perussäädöksestä. Menin joku päivä sitten taloon, missä heti kuulin erään pyylevän, punakan miehen huutavan lujalla äänellä: "Minä olen antanut paimenkirjeeni. Minä en lähde vastaamaan mihinkään, mitä te sanotte. Lukekaa vain se paimenkirje ja tulette näkemään, kuinka minä olen siinä ratkaissut kaikki teidän epäilyksenne. Olen saanut aika tavalla hikoilla niistä suoriutuakseni", jatkoi hän vieden käden otsalleen, "minä olen tarvinnut koko oppineisuuttani ja minun on täytynyt lukea monen monta latinaista kirjailijaa".

"Sen uskon kyllä", virkkoi toinen mies, joka oli siinä lähettyvillä, "sillä onpa se kaunis teos. Ja minä väitän, ettei se jesuiittakaan, joka hyvin usein käy luonanne, kykene sepittämään parempaa."

"Sepä sen, lukekaa se siis", jatkoi ensimmäinen, "ja pääsette näistä asioista neljännestunnissa paremmin selville kuin jos minä olisin puhunut niistä teille kaksi tuntia".

Näin hän väisteli keskusteluun antautumasta ja panemasta pöyhkeyttään vaaraan. Mutta kun häntä yhä ahdistettiin, oli hänen pakko lopultakin tulla esille vallitustensa suojasta ja hän alkoi lasketella jumaluusoppineiden tapaan moninaisia typeryyksiä, missä toimessa muuan dervishi auttoi häntä sangen kunnioittavasti. Kun pari miestä, jotka olivat kuunnelleet keskustelua, kielsi jonkun hänen perusväitteensä, sanoi hän ilman muuta: "Se on varmasti niin, koska me olemme sen niin päättäneet, ja me olemme erehtymättömiä päätöksissämme."

"Kuinka", lausuin minä hänelle vuorostani, "oletteko te erehtymättömiä?"

"Ettekö sitten huomaa", vastasi hän, "että Pyhä Henki valistaa meitä?"

"Se on mainiota", jatkoin minä, "sillä siitä tavasta, millä te olette puhuneet koko tämän päivän, huomaan teidän kipeästi kaipaavan valistusta."

Pariisissa, 18 p. ensimmäistä Rebiab-kuuta v. 1717.

103. kirje.

Usbek kirjoittaa Ibbenille Smyrnaan.

Euroopan mahtavimmat valtakunnat ovat keisarin ja Ranskan, Espanjan ja Englannin kuninkaiden valtakunnat. Italia ja suuri osa Saksaa ovat jakaantuneet lukemattomiin pikku valtioihin, joiden ruhtinaat ovat suoraan sanoen yksinvaltiuden marttyyreja. Meidän mainehikkailla sulttaaneillamme on enemmän vaimoja kuin useimmilla näillä ruhtinailla alamaisia. Italian ruhtinaat, jotka eivät ole kovinkaan yksimielisiä, ovat säälittävimmässä asemassa. Heidän valtakuntansa ovat avoinna kuin karavaanimajalat, niin että heidän on pakko ottaa niihin vastaan kaikki, jotka vain suvaitsevat tulla. Näin ollen onkin heidän ollut liittyminen suurempiin ruhtinaihin, joille he omistavat pikemmin pelkonsa kuin ystävyytensä.

Enimmät Euroopan hallitukset ovat yksinvaltaisia tai sanotaan niitä ainakin siksi, sillä enpä tiedä, onko milloinkaan ollut olemassakaan todellisesti yksinvaltaisia hallituksia. Ainakin on niiden ollut mahdotonta kauan säilyä puhtaina. Yksinvaltainen hallitus on väkivaltainen hallitus, joka aina muuttuu itsevaltiudeksi tai tasavallaksi. Valtaa ei voida milloinkaan sopusuhtaisesti jakaa kansan ja ruhtinaan kesken: tasapainoa on liian vaikea säilyttää. Mahti vähenee pakostakin yhdeltä puolen, samalla kun se lisääntyy toisella puolen. Ja etu on yleensä ruhtinaan puolella, koska hänellä on hallussaan sotajoukko.

Niinpä onkin Euroopan kuninkaiden valta hyvin suuri, ja heidän voidaan sanoa pitävän sitä niin suurena kuin he vain haluavat. Mutta he eivät harjoita sitä yhtä laajassa mitassa kuin meidän sulttaanimme. Ensiksikään he eivät tahdo loukata kansojensa tapoja ja uskontoa ja toiseksi ei heidän etunsa mukaista ole sen ulottaminen liian avaralle.

Ei mikään lähennä niin ruhtinaiden asemaa heidän alamaistensa asemaan kuin se suunnaton valta, mikä heillä on näihin nähden, eikä myöskään mikään tee heistä siinä määrin onnen oikkujen ja iskujen uhreja.

Meidän sulttaanimme tapa pienimmälläkin vihjauksellaan lähettää kuolemaan kaikki, jotka eivät häntä miellytä, kumoaa kokonaan sen suhteen, jonka pitää vallita rikoksen ja rangaistuksen välillä ja joka on ikäänkuin valtioiden sielu ja vallankäytön sopusointu. Kun kristityt ruhtinaat ottavat tarkoin huomioon tämän suhteen, ovat he siinä rajattomasti meidän hallitsijoistamme edellä.

Persialainen, joka varomattomuuksissaan tai onnettomuuksissaan on saanut osakseen ruhtinaan epäsuosion, tietää varmasti kuolevansa. Pieninkin virhe tai pieninkin oikku asettaa hänet tähän ankaraan tilaan. Mutta jos hän olisi tavoitellut ylivaltiaansa henkeä, jos hän olisi aikonut luovuttaa hänen linnoituksensa vihollisille, suoriutuisi hän siitäkin henkensä menettämisellä. Hän ei siis joudu suurempaan vaaraan jälkimmäisessä kuin edellisessäkään tapauksessa.

Niinpä kun hän huomaa joutuneensa hiukankin epäsuosioon, kun hän näkee varman kuoleman edessään eikä näe mitään pahempaa, ryhtyy hän aivan luonnon pakosta toimittamaan rauhattomuuksia valtiossa ja tekemään salaliittoja hallitsijaa vastaan, koska se on hänen ainoa apukeinonsa.

Näin ei ole eurooppalaisten ylimysten laita, heiltä kun epäsuosio riistää vain hallitsijan hyväntahtoisuuden ja myötätunnon. He poistuvat hovista ja ajattelevat vain rauhallisen elämän nautintoja ja syntyperänsä tarjoomia etuja. Kun heidät otetaan hengiltä enimmäkseen vain majesteettirikoksesta, varovat he joutumasta siihen vikapäiksi, ottamalla huomioon, mitä he siinä voivat menettää ja kuinka vähän he siinä saattavat voittaa. Niinpä nähdäänkin vähän kapinoita ja vähän väkivaltaisella kuolemalla kuolleita ruhtinaita.

Elleivät ruhtinaamme tätä rajatonta valtaa harjoittaessaan ryhtyisi monenlaisiin varovaisuustoimiin henkensä turvaamiseksi, eivät he eläisi päivääkään. Ja ellei heillä olisi palkoissaan lukemattomia joukkoja, joiden avulla heidän muita alamaisiaan käy pitäminen verisessä kurissa, ei heidän valtansa kestäisi kuukauttakaan.

Siitä on vain neljä, viisi vuosisataa, kun Ranskan kuningas vastoin sen ajan tapaa ensiksi hankki itselleen henkivartijoita, ollakseen suojassa salamurhaajilta, jotka muuan pieni aasialainen ruhtinas oli lähettänyt hänen surmakseen. Siihen asti olivat kuninkaat eläneet rauhassa alamaistensa keskellä niinkuin isät lastensa keskellä.

Ranskan kuninkaat eivät suinkaan saata meidän sulttaaniemme tavoin omasta alotteestaan riistää henkeä ainoaltakaan alamaiseltaan, vaan on heillä päinvastoin aina varalla armahdus kaikille rikoksellisille. Riittää, että ihmisellä on ollut onni nähdä ruhtinaansa ylevät kasvot, kun hän jo lakkaa olemasta arvoton elämään. Nämä valtiaat ovat kuin aurinko, joka levittää kaikkialle eloa ja lämpöä.

Pariisissa, 8 p. toista Rebiab-kuuta v. 1717.

104. kirje.

Usbek kirjoittaa samalle.

Jatkaakseni viimeisen kirjeeni ajatuksenjuoksua kerron Sinulle tässä suunnilleen, mitä muuan sangen järkevä eurooppalainen minulle äskettäin sanoi:

"Huonoin menettelytapa, mihin aasialaiset ruhtinaat ovat voineet turvautua, on heille ominainen piilottautuminen. He tahtovat kai siten herättää suurempaa kunnioitusta, mutta he herättävätkin kunnioitusta kuninkuutta, vaan ei kuningasta kohtaan, ja he kiinnittävät alamaisten mielen määrättyyn valtaistuimeen, vaan ei määrättyyn henkilöön.

"Se näkymätön voima, joka hallitsee, on kansalle aina sama. Vaikka kymmenen kuningasta, jotka se tuntee vain nimeltä, olisi tappanut toinen toisensa, se ei huomaa minkäänlaista erotusta: siitä on samaa kuin jos sitä olisivat hallinneet perä perää henget.

"Jos suuren kuninkaamme Henrik IV:n inhoittava murhaaja olisi iskenyt iskunsa johonkin Intian kuninkaaseen, olisi hän kuninkaallisen sinetin ja ikäänkuin häntä varten koottujen suunnattomien aarteiden haltijana tarttunut kaikessa rauhassa valtakunnan ohjiin, ilman että ainoakaan ihminen olisi ajatellut vaatia häneltä takaisin kuningastaan, ja tämän perhettä ja lapsia.

"Ihmetellään usein, ettei itämaisten ruhtinaiden hallitustavassa melkein milloinkaan tapahdu muutoksia. Mistä muusta se johtuu kuin siitä, että se on aina hirmuvaltainen ja kauhistuttava?

"Muutoksenhan voi toimittaa vain ruhtinas tai kansa. Mutta ruhtinaat varovat visusti sitä tekemästä, koska heillä niin suuren vallan omistaessaan on kaikki, mitä heillä voikin olla. Jos he jotakin muuttaisivat, saattaisi se koitua vain heidän vahingokseen.

"Mitä alamaisiin tulee, niin jos joku heistä jotain suunnitteleekin, ei hän voi panna suunnitelmaansa valtiossa toimeen. Hänenhän täytyisi kyetä yhtäkkiä vastustamaan pelottavaa ja aina yhtenäistä valtaa, ja siihen puuttuu häneltä sekä keinoja että aikaa. Mutta hänen tarvitsee vain mennä tämän vallan lähteelle, ja silloin riittää hänelle yksi käsivarsi ja yksi silmänräpäys.

"Murhamies nousee valtaistuimelle samassa kun entinen yksinvaltias syöksähtää siitä pois, kaatuu ja heittää henkensä hänen jalkojensa juuressa.

"Tyytymätön eurooppalainen pyrkii pitämään yllä salaista yhteyttä muiden kanssa, heittäytymään vihollisten joukkoon, anastamaan jonkun linnoituksen, kiihottamaan joutavaa nurinaa alamaisten keskuudessa. Mutta tyytymätön aasialainen käy suoraan käsiksi ruhtinaaseen, säikähdyttää, iskee, kukistaa. Hän hävittää tämän ruhtinaan muistonkin, niin että hän on samassa silmänräpäyksessä orja ja herra, vallananastaja ja laillinen hallitsija.

"Onneton se kuningas, jolla on vain yksi pää! Siihen näyttää keskittyneen koko hänen valtansa vain osoittaakseen ensimmäiselle kunnianhimoiselle uskalikolle paikan, mistä se on kokonaisuudessaan löydettävissä."

Pariisissa, 17 p. toista Rebiab-kuuta v. 1717.

105. kirje.

Usbek kirjoittaa ———:lle.

Kaikki Euroopan kansat eivät ole yhtä riippuvaisia ruhtinaistaan. Niinpä ei esim. englantilaisten kärsimätön luonne jätä heidän kuninkaalleen paljoakaan aikaa valtansa vahvistamiseen. Alamaisuus ja kuuliaisuus ovat hyveitä, joista he vähiten ylpeilevät. He lausuilevat niistä sangen kummallisia asioita. Heidän nähdäkseen on olemassa vain yksi side, joka kykenee liittämään ihmiset toisiinsa, ja se side on kiitollisuus. Aviomiestä, vaimoa, isää ja poikaa sitoo toisiinsa vain rakkaus, jota he tuntevat toisiaan kohtaan, tai hyvät työt, joita he toisilleen tekevät. Ja nämä erilaiset kiitollisuuden syyt ovat kaikkien yhteiskuntien alkuna.

Mutta jos ruhtinas, edistämättä alamaistensa onnea, tahtoo päinvastoin heitä sortaa ja hävittää, lakkaa kuuliaisuuden perustus olemasta: mikään ei heitä enää sido eikä kiinnitä häneen, vaan he palaavat luonnolliseen vapauteensa. Englantilaiset väittävätkin, ettei mikään rajaton valta saata olla oikeutettu, koska sillä ei ole milloinkaan voinut olla oikeutettua alkuperää. "Sillä emmehän me voi", sanovat he, "antaa toiselle enemmän valtaa meihin nähden kuin meillä on itsellämme. Mutta nythän meillä ei ole rajatonta valtaa itseemme nähden, me kun emme saa esim. riistää itseltämme henkeä. Ei siis kenelläkään koko maan päällä myöskään ole sellaista valtaa", päättelevät he.

Majesteettirikos ei heidän nähdäkseen ole muuta kuin rikos, minkä heikompi tekee vahvempaa vastaan kieltäytymällä häntä tottelemasta, millä tavalla hän sitten hänelle tottelemattomuuttaan osoittaakin. Niinpä julistikin Englannin kansa, joka kerran huomasi olevansa vahvempi erääseen kuninkaaseensa verrattuna, että ruhtinas teki majesteettirikoksen silloin kun hän ryhtyi sotaan omia alamaisiaan vastaan. He ovatkin varsin oikeassa sanoessaan, että heidän Koraaninsa käskyä, joka määrää olemaan vallanpitäjille alamainen, ei ole kovin vaikea noudattaa, koska heidän on mahdotonta olla sitä noudattamatta, sitäkin enemmän, kun ei heitä käsketä tottelemaan hyveellisintä, vaan väkevintä.

Englantilaiset kertovat erään kuninkaansa, sitten kun hän oli voittanut ja ottanut vangiksi prinssin, joka oli nostanut kapinan ja riidellyt häneltä kruunua, käyneen moittimaan hänen uskottomuuttaan ja petollisuuttaan. "Vasta hetki sitten ratkaistiin", sanoi onneton prinssi, "kumpi meistä kahdesta on petturi".

Vallananastaja selittää kapinallisiksi kaikki, jotka eivät ole hänen tavallaan sortaneet isänmaata, ja luullen, ettei ole lakia siinä, missä hän ei näe tuomareita, pakottaa hän ihmiset kunnioittamaan taivaan säädöksinä sattuman ja onnen oikkuja.

Pariisissa, 20 p. toista Rebiab-kuuta v. 1717.

106. kirje.

Rhedi kirjoittaa Usbekille Pariisiin.

Eräässä kirjeessäsi puhuit minulle paljon Länsimaissa harjoitetuista tieteistä ja taiteista. Pitänet minua raakalaisena, mutta minä en tosiaankaan tiedä, korvaako niistä saatu hyöty ihmisille sen huonon tavan, millä he niitä joka päivä käyttävät.

Olen kuullut sanottavan, että jo yksin pommien keksiminen riisti vapauden kaikilta Euroopan kansoilta. Kun ruhtinaat eivät enää voineet uskoa linnoitusten vartioimista kansalaisille yleensä, koska nämä olisivat antautuneet ensimmäisen pommin räjähtäessä, saivat he siitä hyvän tekosyyn suurten säännöllisten sotajoukkojen luomiseen, sotajoukkojen, joiden avulla he ovat sitten sortaneet alamaisiaan.

Sinähän tiedät, ettei ruudin keksimisen jälkeen ole enää ollut valloittamattomia linnoituksia, mikä merkitsee, Usbek, ettei maan päällä ole enää turvapaikkaa vääryyttä ja väkivaltaa vastaan.

Vapisen aina ajatellessani, että joskus ehkä keksitään joku salaisuus, joka tarjoaa yhä lyhyemmän tien ihmisten tuhoamiseksi ja kokonaisten kansojen ja kansakuntien hävittämiseksi.

Sinä olet lukenut historioitsijoita. Huomaa tarkoin: melkein kaikki valtakunnat on perustettu silloin kun tieteet ja taiteet olivat vielä tuntemattomia, ja melkein kaikki ne ovat hävinneet vain siitä syystä, että niitä on liiaksi kehitetty. Muinainen Persian valtakunta tarjoaa meille siitä kotoisen esimerkin.

En ole vielä ollut pitkää aikaa Euroopassa, mutta olen jo ennättänyt kuulla järkevien ihmisten puhuvan kemian tuhotöistä. On kuin se olisi neljäs vitsaus, joka saattaa ihmisiä häviöön ja perikatoon yksitellen, mutta jatkuvasti, kun sitävastoin sota, rutto ja nälkä tuhoavat heitä joukottain, mutta vain aika ajoin.

Mitä meitä on hyödyttänyt kompassin keksiminen ja niin monien kansojen löytäminen, koska meille ovat pikemmin siirtyneet heidän tautinsa kuin heidän rikkautensa? Kulta ja hopea oli yhteisestä sopimuksesta asetettu kaikkien tavarain hinnan mitaksi ja niiden arvon takeeksi siitä syystä, että nämä metallit olivat harvinaisia ja tarpeettomia mihinkään muuhun käytäntöön. Mitä siis meitä auttoi niiden käyminen yleisemmiksi, niin että me tarvitsimme jonkun tavaran arvon korvataksemme kaksi tai kolme rahamerkkiä yhden asemesta? Sehän oli vain epämukavampaa.

Mutta toiselta puolen on tämä keksintö ollut hyvin turmiollinen löydetyille maille. Kokonaisia kansakuntia on tuhottu, ja ihmiset, jotka ovat säästyneet kuolemasta, on painettu niin ankaraan orjuuteen, että sen kuvaileminen on saanut musulmannitkin värisemään.

Onnellinen Muhammedin lasten tietämättömyys! Pyhän Profeettamme hyvin suuresti hellimä herttainen yksinkertaisuus, sinä muistutat aina mieleeni muinaisten aikojen lapsellista viattomuutta ja rauhaa, joka asui esi-isiemme sydämessä!

Venetsiassa, 2 p. Rhamazan-kuuta v. 1717.

107. kirje.

Usbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.

Joko Sinä et ajattele sitä, mitä sanot, tai Sinä toimit paremmin kuin ajattelet. Sinä olet lähtenyt isiesi maasta hankkiaksesi tietoja, ja nyt Sinä halveksit kaikkea tietoa. Kehittyäksesi saavut maahan, missä kehitetään kaunotaiteita, ja Sinä pidät niitä turmiollisina. Sanonko Sinulle, mitä ajattelen, Rhedi? Minä olen paremmin Sinun kanssasi yhtä mieltä kuin Sinä olet itsesi kanssa.

Oletko kylliksi ajatellut sitä onnetonta raakalaistilaa, mihin meidät veisi tieteiden ja taiteiden menetys? Ei ole tarvis sitä kuvitella: sen voi nähdä? Onhan maan päällä vielä kansoja, joiden keskuudessa hiukankin opetettu apina voisi tulla kunnialla toimeen. Se olisi kutakuinkin muiden asukkaiden tasalla, eikä sen älyä pidettäisi suinkaan vajavaisena eikä sen luonnetta kummallisena. Se eläisi siellä yhtä hyvin kuin joku muukin, herättäisipä huomiotakin näppärällä käytöksellään.

Sinä väität valtakuntien perustajain useimmissa tapauksissa olleen vailla tieteiden ja taiteiden tuntemusta. Enhän kielläkään, etteivät raakalaiskansat ole voineet raivoisain tulvavirtain tavoin vyöryä yli maiden ja upottaa verenhimoisiin joukkoihinsa sivistyneimmätkin valtakunnat. Mutta huomaa tarkoin: he ovat itse oppineet tieteitä ja taiteita tai ovat antaneet voitettujen kansojen niitä harjoittaa. Muutoin olisikin heidän valtansa mennyt menojaan niin kuin ukkosen jyrinä ja myrskyn kohu.

Sinä sanot pelkääväsi, että vielä joskus keksitään julmempia hävityskeinoja kuin nykyään käytännössä olevat. Ei; jos joku tuhoisa keksintö tehtäisiinkin, kiellettäisiin se piankin kansainvälisen oikeuden taholta ja kansakuntien yksimielinen sopimus hautaisi moisen suunnitelman ikiajoiksi. Ruhtinaiden etujen mukaista ei ole suinkaan valloitusten tekeminen sellaisin keinoin: heidänhän tarkoituksenaan on hankkia alamaisia eikä maita.

Sinä valitat ruudin ja pommien keksimistä. Sinusta on tavatonta, ettei enää ole valloittamattomia linnoituksia. Toisin sanoen: Sinusta on tavatonta, että sodat loppuvat nykyään pikemmin kuin ennen.

Olet varmaankin historiaa lukiessasi huomannut, että ruudin keksimisen jälkeen taistelut eivät ole enää olleet läheskään niin verisiä kuin ennen, koska nykyään ei enää juuri milloinkaan jouduta käsikähmään.

Ja vaikkapa olisi ollutkin muutamia erikoisia tapauksia, joissa joku tieto tai taito olisi osoittautunut turmiolliseksi, niin onko se siitä syystä hylättävä? Oletko sitä mieltä, Rhedi, että uskonto, jonka pyhä Profeettamme on tuonut taivaasta, on turmiollinen, koska se on jonakin päivänä saattava petolliset kristityt häpeään?

Sinun luulosi mukaan taiteet veltostuttavat kansoja ja ovat siten valtakuntien kukistumisen syynä. Sinä puhut muinaisen Persian valtakunnan tuhoutumisesta, joka oli muka sen asukkaiden tarmottomuuden ansio. Mutta tämä esimerkki ei ole lähimainkaan ratkaiseva, koska kreikkalaiset, jotka heidät lannistivat, harjoittivat taiteita verrattomasti innokkaammin kuin he.

Kun väitetään taiteiden veltostuttavan ihmisiä, ei ainakaan puhuttane niiden varsinaisista harjoittajista, koska he eivät ole milloinkaan joutilaina, ja tiettyähän on, että joutilaisuus vaikuttaa kaikista paheista veltostuttavimmin mieleen.

Kysymys saattaa siis olla vain niistä, jotka taiteista nauttivat. Mutta kun jokaisessa hyvin järjestetyssä maassa täytyy niiden, jotka nauttivat jonkun taiteen tarjoomista eduista, harjoittaa jotakin toista, elleivät mieli vaipua häpeälliseen köyhyyteen, seuraa siitä, että joutilaisuus ja velttous eivät välttämättä liity taiteisiin.

Pariisi on ehkä maailman aistillisin kaupunki, ja siellä saavuttanevat nautinnot korkeimman hienostuksensa. Mutta se on ehkä myös kaupunki, missä eletään kovinta elämää. Jotta joku ihminen voisi elää mukavasti, täytyy sadan muun tehdä työtä hellittämättä. Jos joku nainen on saanut päähänsä, että hänen on siinä ja siinä juhlassa esiinnyttävä sellaisissa ja sellaisissa koruissa, täytyy siitä hetkestä viidenkymmenen käsityöläisen ahertaa nukkumatta ja saamatta aikaa juomiseen tai syömiseen: hän käskee ja häntä totellaan kerkeämmin kuin meidän hallitsijaamme, koska aineellinen etu on maailman mahtavin hallitsija.

Tämä työnteon kiihko, tämä rikastumisen intohimo, käy säädystä säätyyn, käsityöläisistä ylimyksiin asti. Kukaan ei tahdo olla köyhempi kuin henkilö, jonka hän juuri näki välittömästi alapuolellaan. Pariisissa saatat nähdä miehen, jolla on elämisen keinoa aina tuomiopäivään asti, tekevän lakkaamatta työtä ja olevan vaarassa lyhentää ikäänsä kootessaan, niinkuin hän sanoo, millä elää.

Sama henki täyttää koko kansan. Sen keskuudessa nähdään vain työtä ja ahkeruutta. Missä on siis se veltostunut kansa, josta Sinä niin paljon puhut?

Jos otaksumme, Rhedi, että jossakin valtakunnassa suvaittaisiin vain maanviljelykselle ehdottoman välttämättömiä taitoja, joita on niitäkin sentään aika joukko, ja että siitä karkotettaisiin kaikki ne, jotka palvelevat vain hekumaa ja huvitusta, niin väitän minä, että sellainen valtio olisi maailman kurjin.

Vaikka asukkaat jaksaisivatkin olla vailla niin monen monia mukavuuksia, jotka ovat syntyneet heidän tarpeistaan, kuihtuisi kansa päivä päivältä ja valtio kävisi niin heikoksi, ettei olisi niin pientä valtaa, joka ei kykenisi sitä alamaisekseen pakottamaan.

Saattaisin tässä puuttua pitemmältäkin asiaan ja osoittaa Sinulle, että yksityisten tulot lakkaisivat melkein kokonaan ja siis myöskin ruhtinaan tulot. Kansalaisten kesken ei olisi enää tuskin minkäänlaisia rahasuhteita. Se hyödykkeiden kiertokulku ja se tulojen jatkuva nousu, jotka johtuvat erilaisten taitojen keskinäisestä riippuvaisuudesta, taukoaisivat ehdottomasti. Kukin hankkisi tuloja vain maastaan ja hankkisi siitäkin vain täsmälleen niin paljon kuin hän itse tarvitsisi, jottei kuolisi nälkään. Mutta kun siten saataisiin kokoon vain sadas osa valtakunnan tuloista, täytyisi asukkaiden lukumäärän suhteellisesti vähentyä, niin että heistä voisi jäädä jäljelle vain sadas osa.

Otappas tarkoin huomioosi, kuinka korkealle ammattitaidon tuottamat tulot voivat nousta. Kiinteä omaisuus tuottaa vuotuisesti haltijalleen vain kahdennenkymmenennen osan arvostaan. Mutta maalari, joka ostaa yhdellä pistolilla väriä, valmistaa taulun, josta maksetaan viisikymmentä pistolia. Samaa voidaan sanoa kultasepistä, villan ja silkin käsittelijöistä ja kaikenlaisista muistakin ammattitaitureista.

Kaikesta tästä on meidän tehtävä se johtopäätös, Rhedi, että jos ruhtinaan mieli pysyä mahtavana, täytyy hänen alamaistensa elää hyvin ja mukavasti. Hänen täytyy koettaa hankkia heille kaikenlaisia ylellisyystavaroita yhtä innokkaasti kuin elämän välttämättömimpiä tarpeita.

Pariisissa, 14 p. Chalval-kuuta v. 1717.

108. kirje.

Rica kirjoittaa Ibbenille Smyrnaan.

Minä olen nähnyt nuoren hallitsijan. Hänen elämänsä on hyvin kallisarvoinen hänen alamaisilleen, ja yhtä kallisarvoinen se on koko Euroopalle niiden suurten selkkausten tähden, joita hänen kuolemansa voisi aiheuttaa. Mutta kuninkaat ovat jumalain kaltaisia: heidän eläessään on heitä pidettävä kuolemattomina. Hänen kasvonpiirteensä ovat majesteetilliset, mutta samalla viehättävät. Oivallinen kasvatus näyttää avustaneen onnellista luonnonlaatua ja lupaa jo suurta ruhtinasta.

Täällä sanotaan, ettei länsimaisten kuningasten luonteesta päästä milloinkaan selville ennen kuin he ovat suoriutuneet kahdesta ankarasta kokeesta: rakastajattarestaan ja rippi-isästään. Pian saadaan nähdä niin toisen kuin toisenkin tekevän parhaansa anastaakseen tämän kuninkaan sielun valtaansa, ja siinä tarkoituksessa tullaan käymään suuria taisteluita. Sillä ruhtinaan ollessa nuori ovat nämä kaksi mahtia aina kilpailijoita, mutta kun on kysymys vanhasta kuninkaasta, sopivat ne ja toimivat yksissä. Kun ruhtinas on vielä nuori, on dervishillä sangen vaikea osa suoritettavanaan: kuninkaan voima on hänen heikkoutensa. Mutta toinen saa yhtä helposti voiton hänen heikkoudestaan kuin hänen voimastaankin.

Saapuessani Ranskaan huomasin tuon nyttemmin kuolleen kuninkaan joutuneen täydellisesti naisten hallittavaksi, ja kuitenkin tarvitsi hän siinä iässä, missä hän silloin oli, minun arvellakseni kaikista maailman hallitsijoista vähiten naisia. Kerran kuulin erään naisen sanovan: "Tuon nuoren everstin hyväksi täytyy tosiaankin jotakin tehdä. Hänen urhoollisuutensa on minulle tunnettu. Minäpä puhun hänestä ministerille." Muuan toinen taas virkkoi: "On aivan hämmästyttävää, että tämä nuori apotti on unohdettu. Hänestä pitää tulla piispa. Hän on hyvästä perheestä, ja minä voisin vastata hänen moitteettomista tavoistaan." Sinun ei tule kuitenkaan kuvitella niiden, jotka näin puhuivat, olleen ruhtinaan suosikkeja. He olivat vaihtaneet hänen kanssaan sanasen tuskin kahta kertaa eläessään, niin perin helppo kuin onkin päästä puhuttelemaan eurooppalaisia ruhtinaita. Mutta asian laita on se, että jokaisella, jolla on virka hovissa, Pariisissa tai maaseudulla, on samalla joku nainen, jonka käsien kautta kulkevat kaikki ne armonosoitukset ja joskus vääryydetkin, mitä hän voi saada aikaan. Nämä naiset ovat kaikenpuolisissa suhteissa toistensa kanssa ja muodostavat jonkinlaisen yhdistyksen, jonka lakkaamatta puuhailevat jäsenet auttavat toisiaan ja edistävät toistensa asiaa: he ovat kuin uusi valtio valtiossa. Ja ken hovissa, Pariisissa, maaseudulla oleskellessaan näkee ministerien, tuomarien, hengenmiesten toimivan ja touhuavan, niin ellei hän tunne naisia, jotka näitä hallitsevat, on kuin ihminen, joka näkee kyllä koneen käyvän, mutta ei aavistakaan sen sisäisiä pontimia.

Luuletko Sinä, Ibben, jonkun naisen viitsivän ruveta ministerin rakastajattareksi vain maatakseen hänen kanssaan? Mikä ajatus! Hän tekee sen taritakseen hänelle joka aamu viisi tai kuusi anomuskirjaa. Ja heidän luonteensa hyvyys ilmenee siinä hartaassa innossa, millä he tahtovat tehdä hyvää lukemattomille onnettomille ihmisille, jotka hankkivat heille sadantuhannen livren korot.

Persiassa valitetaan parin, kolmen naisen hallitsevan valtakuntaa. Asiat ovat paljon pahemmin Ranskassa, missä naiset yleensä hallitsevat ja missä he eivät ainoastaan anasta valtaa kokonaisuudessaan, vaan jakavat sen vielä pienin erin keskenään.

Pariisissa, Chalval-kuun viimeisenä päivänä v. 1717.

109. kirje.

Usbek kirjoittaa ———:lle.

Täällä on eräitä kirjantapaisia, joista me emme tiedä mitään Persiassa, mutta jotka näyttävät olevan täällä kovin muodissa: niitä mainitaan sanomalehdiksi. Laiskuus on sangen hyvillään niitä lukiessaan: onhan ihastuttavaa suoriutua kolmestakymmenestä niteestä neljännestunnissa.

Useimmissa kirjoissa ei tekijä ole kunnolla ennättänyt lausua tavallisia kohteliaisuuksiaankaan, kun lukijat ovat jo henkihieverissä: hän pakottaa heidät puolikuolleina tavoittelemaan kokonaiseen sanamereen hukutettua aihetta. Yksi tahtoo päästä kuolemattomaksi kaksitoistataitteisella kirjalla, toinen nelitaitteisella. Kolmas taas, jolla on kauniimmat lahjat, tähtää kaksitaitteiseen teokseen. Niinpä hänen täytyykin suhteellisesti venyttää aihettaan, minkä hän tekeekin ilman armoa ja sääliä, koska hän ei lue miksikään lukijaparan vaivoja, niin että tämä on vähällä tappaa itsensä koettaessaan saada suppeata yleiskäsitystä siitä, mitä tekijä on niin suurella työllä ja touhulla laveasti esittänyt.

En tosiaankaan ymmärrä, — — —, mitä ansiota voisi olla moisten aikaansaannosten sepittämisessä: minäkin voisin niitä kyhäillä, jos vain tahtoisin tehdä lopun terveydestäni ja jostakin kustantajasta.

Sanomalehtikynäilijät menettelevät siinä varsin väärin, että he puhuvat vain uusista kirjoista, ikäänkuin totuus olisi milloinkaan uusi! Minusta nähden ei ihmisellä, joka ei vielä ole lukenut kaikkia vanhoja kirjoja, ole vähintäkään syytä pitää uusia niitä parempina.

Mutta kun he pitävät sääntönään puhua vain teoksista, jotka ovat vielä aivan kuumia ahjon jäljeltä, ovat he myös säännöllisesti kovin ikävystyttäviä. He varovat visusti arvostelemasta kirjoja, joista he esittävät otteita, vaikka heillä olisi hyviä syitäkin siihen. Ja tosiaan: kuka olisi kylliksi rohkea hankkiakseen itselleen kymmenen, kaksitoista vihollista kuukausittain?

Useimmat suorasanaisen sepittäjät ovat siinä runoilijain kaltaisia, että he sietävät valittamatta kelpo selkäsaunan, mutta olematta arkoja hartioistaan ovat niin arkoja teoksistaan, etteivät voi kestää pienintäkään arvostelua. Täytyy siis tarkoin välttää iskemästä heitä niin herkkätuntoiseen paikkaan, ja sen tietävät sanomalehtikynäilijät hyvin. He menettelevät siis aivan päinvastoin. He alottavat kehumalla käsiteltyä aihetta: ensimmäinen mauttomuus. Siitä he siirtyvät ylistelemään tekijää: väkinäisiä ylistelyjä, sillä he ovat tekemisissä ihmisten kanssa, jotka ovat vielä kirjoittamisintonsa vallassa ja jotka ovat valmiita hankkimaan itselleen hyvitystä ja surmaamaan kynänpistoin uhkarohkean sanomalehtimiehen.

Pariisissa, 5 p. Zilkadeh-kuuta v. 1718.

110. kirje.

Rica kirjoittaa ———:lle.

Pariisin yliopisto on Ranskan kuninkaiden vanhin tytär, ja hyvin vanha tytär, koska sillä on ikää yli yhdeksänsataa vuotta. Niinpä se puhuukin joskus sekaisin.

Minulle on kerrottu sillä olleen joku aika sitten muutamien oppineiden miesten kanssa suuren riidan Q-kirjaimesta, jota se vaati äännettäväksi K:n tapaan. Kiista kiihtyi niin kuumaksi, että muutamilta riistettiin omaisuus. Parlamentin täytyi sovittaa sota ja antaa juhlallisella päätöksellä lupa jokaiselle Ranskan kuninkaan alamaiselle ääntää tämä kirjain aivan mielensä mukaan. Oli somaa nähdä Euroopan kahden kunnianarvoisimman virkakunnan täydellä touhulla ratkaisevan yhden ainoan aapiston kirjaimen kohtaloa!

Minusta on, rakas — — —, aivan kuin kutistuisivat suurintenkin miesten päät kasaan silloin kun heitä on useita koolla ja kuin olisi siellä, missä on eniten viisaita, vähiten viisautta. Suuret virkakunnat ja muut yhtymät takertuvat aina niin lujasti pikkuseikkoihin, muodollisuuksiin, turhiin tapoihin, että tärkein tulee vasta perästä päin. Olen kuullut kerrottavan, että kun muuan Aragonian kuningas oli kutsunut Aragonian ja Katalonian valtiosäädyt koolle, kuluivat ensimmäiset istunnot sen kysymyksen pohtimiseen, millä kielellä keskustelu oli suoritettava. Kiista oli ankara ja säädyt olisivat hajaantuneet jo tuhannet kerrat, ellei olisi keksitty sitä pelastuskeinoa, että kysymykset oli tehtävä kataloniaksi ja vastaukset annettava aragoniaksi.

Pariisissa, 25 p. Zilkadeh-kuuta v. 1718

111. kirje.

Rica kirjoittaa ———:lle.

Kauniin naisen osaa on paljon työläämpi näytellä kuin yleensä luullaankaan. Eipä tehdä maailmassa vakavampaa työtä kuin tehdään aamuisin hänen palvelijattarien ympäröimän pukeutumispöytänsä ääressä. Sotajoukon johtaja ei huolellisemmin sijoita oikeata siipeänsä tai varaväkeänsä kuin hän asettelee mustaa laastaritäpläänsä, jonka vaikutus voi mennä piloille, mutta jonka tehoa hän sentään toivoo tai aavistaa.

Mitä päänvaivaa, mitä tarkkaavaisuutta tarvitaankaan, jos hänen mieli lakkaamatta sovitella kahden kilpailijan ristiriitaisia etuja ja näyttää molempien silmissä puolueettomalta, samalla kun hän antautuu kummallekin ja tekeytyy kaikkien niiden valitusten välittäjäksi, joiden aiheena hän on!

Kuinka hän saakaan puuhata, jos hänen mieli järjestää huvitilaisuuksia toinen toisensa jälkeen, toimittaa niitä sarjoittain ja kausittain ja torjua kaikki onnettomuudet, jotka voisivat niitä häiritä!

Siitä huolimatta ei suurinta vaivaa tarjoa huvitteleminen, vaan huvitetulta näyttäminen. Ikävystyttäkää heitä niin paljon kuin tahdotte, he antavat sen teille anteeksi, kunhan vain ihmiset jäävät siihen uskoon, että heillä on ollut sanomattoman hauskaa.

Joku päivä sitten olin mukana illallisilla, jotka eräät naiset olivat järjestäneet maalle. Sinne mennessämme he puhelivat lakkaamatta: "Meidän täytyy kerrankin oikein hullutella ja huvitella."

Seura ei kuitenkaan ollut oikein sopusointuinen, ja niin sitten oltiin kutakuinkin totisia. "Täytyy myöntää", sanoi eräs heistä, "että meillä on oikein hauskaa. Tänään ei ole koko Pariisissa niin hilpeätä seuraa kuin meidän." Kun ikävä sai minussa yhä suuremman vallan, ravisteli muuan nainen minua ja sanoi: "No! Eikö nyt olla iloisella tuulella?"

"Ollaan kyllä", vastasin minä haukotellen. "Minä luullakseni kohta pakahdun naurusta." Ikävä sai kuitenkin aina voiton tällaisista mietiskelyistä. Mitä minuun tulee, tunsin minä siirtyväni haukotuksesta haukotukseen ja vihdoin tylsään uneen, joka teki lopun kaikista iloistani.

Pariisissa, 11 p. Maharram-kuuta v. 1718.

112. kirje.

Usbek kirjoittaa ———:lle.

Kuningasvainajan hallitusaika oli niin pitkä, että sen loppu oli saanut unohtamaan sen alun. Nykyään vaatii muoti välittämään vain hänen alaikäisyytensä aikana sattuneista tapauksista. Niinpä luetaankin yksinomaan sitä aikaa käsitteleviä muistelmia.

Tässä seuraa puhe, jonka muuan Pariisin kaupungissa toimiva sotapäällikkö silloin piti sotaneuvoston kokouksessa. Tunnustan, etten ymmärrä siitä juuri mitään.

"Hyvät herrat! Vaikka meidän joukkomme onkin lyöty takaisin mieshukkaa kärsien, luulen minä puolestani meidän olevan helppoa korjata tämä vastoinkäyminen. Minulla on hallussani kuusisäkeistöinen laulu, joka on aivan valmis päästettäväksi ilmoille ja joka, siitä olen varma, on palauttava kaikki tasapainoonsa. Minä olen valinnut muutamia erittäin heleitä ääniä, jotka hyvin voimakkaiden rintojen syvyyksistä soiden tulevat ihmeellisesti liikuttamaan kansan mieltä. Laulu on sovitettu säveleelle, joka on tähän asti tehnyt aivan erikoisen vaikutuksen.

"Ellei se riitä, julkaisemme vaskipiirroksen, joka esittää Mazarinia hirtettynä.

"Onneksemme hän ei puhu hyvin ranskaa, vaan murtaa sitä niin surkeasti, että hänen asiainsa täytyy pakostakin luisua alamäkeen. Me emme suinkaan saa olla kansalle huomauttamatta sitä naurettavaa tapaa, millä hän sitä ääntää. Keksimmehän me joku päivä sitten hänen puheestaan niin törkeän kieliopillisen virheen, että siitä pidettiin ilvettä kaikissa kadunkulmissa.

"Toivoakseni on kansa jo ennen viikon kulumista tekevä Mazarinin nimestä yleissanan osoittamaan kaikkia kuormaeläimiä ja varsinkin vetojuhtia.

"Tappiostamme lähtien on musiikkimme pitänyt häntä niin armahtamattoman ahtaalla perisynnistä, että hänen on ollut pakko karkottaa luotaan kaikki hovipoikansa, jottei olisi saanut nähdä kannattajainsa lukumäärän hupenevan puoliin.

"Rohkaiskaa siis jälleen mielenne ja olkaa varmoja siitä, että me toimitamme hänet matkaansa vuorten yli pelkillä vihellyksillämme."

Pariisissa, 4 p. Chahban-kuuta v. 1718.

113. kirje.

Rhedi kirjoittaa Usbekille Pariisiin.

Euroopassa oleskellessani olen lukenut vanhempia ja uudempia historioitsijoita ja vertaillut eri aikoja. Minusta on ollut huvittavaa nähdä noiden aikojen niin sanoakseni vaeltavan silmieni ohitse. Varsinkin olen pysähtynyt tarkastelemaan niitä suuria muutoksia, jotka ovat tehneet aikakaudet hyvin suuresti toisistaan eroaviksi ja maan perin vähän itsensä kaltaiseksi.

Sinä et ole ehkä huomannut erästä asiaa, joka saa minut joka päivä hämmästymään. Miksi maailma on nykyään niin harvaan asuttua verrattuna siihen mitä se oli ennen? Kuinka on luonto voinut kadottaa ensimmäisten aikojen äärettömän hedelmällisyyden? Olisiko se jo ehtinyt vanhuudenikäänsä ja olisiko sen kohtalona kuihtuminen?

Viivyin yli vuoden Italiassa ja näin siellä vain muinaisen Italian, ennen kuuluisan Italian jätteet. Vaikka kaikki ihmiset asuvat kaupungeissa, ovat ne aivan autioita ja asukkaista tyhjiä. On kuin ne olisivat enää olemassa vain osoittaakseen paikkaa, missä sijaitsivat nuo mahtavat kaupunkivaltiot, joista historia on niin paljon puhunut.

On henkilöitä, jotka väittävät yksistään Rooman kaupungissa olleen muinoin enemmän väkeä kuin on nykyään jossakin suuressa eurooppalaisessa valtakunnassa. On ollut sellaisia Rooman kansalaisia, joilla oli kymmenentuhatta, jopa kaksikymmentätuhatta orjaa, ottamatta lukuun niitä, jotka työskentelivät maataloissa. Ja kun Rooman kansalaisia laskettiin olleen neljä- tai viisisataatuhatta, ei voida määrätä kaikkien asukkaiden lukua mielikuvituksen nousematta kapinaan.

Sisiliassa oli muinoin mahtavia valtakuntia ja lukuisia kansoja, jotka ovat sieltä sittemmin kadonneet: tällä saarella ei ole enää muuta huomattavaa kuin sen tulivuoret.

Kreikka on niin autio, ettei siinä ole enää sadattakaan osaa entisestä asukasmäärästä.

Espanjalla, joka oli ennen aivan täynnä kansaa, on nykyään näytettävänään vain hylättyjä tienoita. Eikä Ranskakaan ole mitään siihen muinaiseen Galliaan verrattuna, josta Caesar puhuu.

Pohjoismaiden kansat ovat hyvin harventuneet, eikä ole enää puhettakaan siitä, että niiden kansojen olisi pakko, niinkuin ennen, jakautua ja lähettää maailmalle mehiläisparvien tavoin kokonaisia siirtokuntia ja heimoja uusia asuinpaikkoja etsimään.

Puolassa ja Euroopan Turkissa on tuskin enää väkeä nimeksikään.

Amerikasta ei löytäisi kahtasataa osaakaan ihmisistä, jotka ennen olivat siellä suuria valtakuntia.

Aasiankaan laita ei ole paljon parempi. Vähässä Aasiassa, jossa kukoisti ennen monta mahtavaa valtakuntaa ja uskomattoman monta suurta kaupunkia, on niitä enää vain pari kolme. Mitä tulee varsinaiseen Aasiaan, ei Turkille kuuluva osa siitä ole juuri täydempi. Ja jos meidän kuninkaidemme hallitsemaa osaa verrataan siihen kukoistavaan tilaan, missä se oli muinoin, huomataan, että siinä elää enää vain pienen pieni osa niistä asukkaista, joita siinä kuhisi lukemattomin laumoin Xerxeen ja Dareioksen aikoina.

Näiden suurten valtakuntien ympärille ryhmittyneet pikku valtiot ovat taas tosiaankin autioita. Sellaisia ovat Imirettan, tsherkessien ja Gurielin kuningaskunnat. Näiden laajojen alueiden hallitsijoilla on enää tuskin viittäkymmentätuhatta alamaista.

Egypti on joutunut samalla tavalla häviölle kuin muutkin maat.

Kun näin kuljen kautta koko maapallon, näen vain rappeutumista ja raunioitumista: on kuin se olisi hiljattain päässyt ruton ja nälänhädän kourista.

Afrikka on aina ollut niin tuntematon, ettei siitä voi puhua yhtä varmasti kuin muista maanosista. Mutta ellei oteta huomioon muuta kuin Välimeren rannat, joista on oltu selvillä kaikkina aikoina, huomataan niiden tavattomasti joutuneen takapajulle siitä mitä ne olivat roomalaisena maakuntana ollessaan. Nykyään niiden ruhtinaat ovat niin heikkoja, että heidän valtakuntansa ovat maailman mitättömimpiä.

Toimitettuani niin tarkat laskelmat kuin tällaisissa asioissa saattaa tulla kysymykseen olen havainnut, että maapallolla on nykyään tuskin kymmenettä osaa siitä väkiluvusta, joka kansoitti sen Caesarin aikana. Hämmästyttävintä on, että sen asukasmäärä harvenee päivä päivältä. Jos tätä menoa jatkuu, on se kymmenen vuosisadan kuluttua oleva vain erämaa.

Tämä on, rakas Usbek, kauhistuttavin tuhotapaus, mikä on milloinkaan maailmaa kohdannut. Mutta sitä on tuskin huomattu, koska se on tapahtunut vähitellen, monien vuosisatojen kuluessa, mikä taas puolestaan todistaa sisäistä vammaa, salaista, piilossa vaikuttavaa myrkkyä, ihmissukua vaivaavaa näivetystautia.

Venetsiassa, 10 p. Rhegeb-kuuta v. 1718.

114. kirje.

Usbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.

Maailma, rakas Rhedi, ei ole suinkaan muuttumaton. Eiväthän taivaatkaan sitä ole: tähtitieteilijät ovat kaikkien niiden vaihtelujen silminnäkijöitä, jotka ovat aivan luonnollisia seurauksia aineen yleisestä liikkeestä.

Maapallo noudattaa samoja liikkeen lakeja kuin kiertotähdetkin. Sisässään se saa kestää alkuvoimiensa herkeämätöntä taistelua. Meri ja manner näyttävät olevan ikuisessa sodassa keskenään. Jokainen hetki tuo mukanaan uusia suhteita.

Kun ihmiset asuvat paikassa, jossa niin moninaisia muutoksia tapahtuu, on heidänkin tilansa yhtä epävarma. Sadattuhannet syyt voivat vaikuttaa ja pieninkin niistä voi heidät tuhota ja sitäkin helpommin siis lisätä tai vähentää heidän lukuaan.

En puhu mitään niistä erikoisista tuhotapahtumista, joita historioitsijat usein mainitsevat ja jotka ovat hävittäneet kokonaisia kaupunkeja ja kuningaskuntia. Onhan niitä yleisiäkin, jotka ovat monet kerrat vieneet ihmissuvun perikadon partaalle.

Aikakirjat ovat täynnä sellaista yleismaailmallisia ruttotauteja, jotka ovat tuon tuostakin kauhistuttaneet ihmiskuntaa. Ne puhuvat eräästäkin, joka oli niin ankara, että se poltti yksinpä kasvien juuretkin ja että sen vaikutus ulottui koko silloiseen tunnettuun maailmaan, aina Kathayn valtakuntaan asti. Hiukkanen lisää mädännyksen voimaan olisi ehkä yhdessä ainoassa päivässä hävittänyt koko ihmissuvun.

Eihän ole kahta vuosisataakaan siitä, kun kaikista taudeista häpeällisin alkoi levitä Eurooppaan, Aasiaan ja Afrikkaan. Erittäin lyhyessä ajassa se teki hirvittävää jälkeä: ihmisistä olisi tullut loppu, jos se olisi jatkanut voittokulkuaan yhtä hillittömästi. Syntymästään saakka tautien rasittamina, kykenemättöminä kestämään yhteiskunnallisten velvollisuuksien taakkaa olisivat he surkeasti menehtyneet.

Mitä olisi tapahtunut, jos myrkky olisi ollut hiukan voimakkaampaa? Ja epäilemättä se olisi tullut voimakkaammaksi, ellei olisi kaikeksi onneksi keksitty niin tehoisaa lääkettä kuin on keksitty. Ehkäpä tämä tauti olisi siitoselimiä vahingoittaessaan vahingoittanut itse siitoskykyäkin.

Mutta miksi puhua tuhosta, joka olisi voinut kohdata ihmissukua? Eikö se ole sitä tosiaan kohdannutkin ja eikö vedenpaisumus vähentänyt ihmiskuntaa yhteen ainoaan perheeseen?

Saattavatko ne, jotka tuntevat luontoa ja joilla on järjellinen käsitys Jumalasta, uskoa, että aine ja luodut oliot olisivat vain kuudentuhannen vuoden vanhoja ja että Jumala olisi koko iankaikkisuuden aikana ollut tekemättä tekojansa ja käyttänyt vasta eilen luovaa voimaansa? Olisiko niin tapahtunut siksi, ettei hän voinut, vaiko siksi, ettei hän tahtonut? Mutta ellei hän voinut sitä tehdä yhteen aikaan, ei hän voinut sitä tehdä toiseenkaan. Hän ei ole siis sitä tahtonut. Mutta kun Jumalassa ei ole minkäänlaista jaksomääräisyyttä, niin jos otaksumme hänen tahtoneen jotakin yhden kerran, on hän tahtonut sitä aina ja alusta alkaen.

Ei ole siis laskettava maailman ikävuosia. Hiekkajyvästen luku meren rannalla ei ole niihin sen paremmin verrattavissa kuin silmänräpäyskään.

Kuitenkin puhuvat kaikki historioitsijat meille ensimmäisestä isästämme. He näyttävät meille ihmissuvun syntymän. Eikö ole luonnollista ajatella Aatamin pelastuneen yleisestä onnettomuudesta niinkuin Noa pelastui vedenpaisumuksesta, ja näitä suuria tapauksia sattuneen useamminkin sitten maailman luomisen?

Mutta kaikki hävitykset eivät ole äkillisiä ja väkivaltaisia. Me näemme useiden maapallon osien väsyvän tuottamaan elintarpeita ihmisten ravinnoksi. Mistä me tiedämme, vaikka maassa olisi kokonaisuudessaan yleisiä, hitaita ja huomaamattomia väsymyksen syitä?

Minusta on ollut hyvin hauskaa esittää Sinulle näitä yleisiä ajatuksia ennen kuin käyn yksityiskohtaisemmin vastaamaan seitsemäntoista tai kahdeksantoista vuosisataa sitten tapahtunutta väkiluvun vähentymistä koskettelevaan kirjeeseesi. Seuraavassa kirjeessä aion osoittaa Sinulle, että riippumatta ulkonaisista ja aineellisista syistä ovat siihen tulokseen vaikuttaneet myös siveelliset ja henkiset syyt.

Pariisissa, 8 p. Chahban-kuuta v. 1718.

115. kirje.

Usbek kirjoittaa Rhedille.

Sinä etsit syytä, miksi maapallolla on vähemmän asukkaita kuin ennen. Jos tarkkaat hyvin, huomaat kyllä, että se suuri erotus johtuu tavoissa tapahtuneesta suuresta muutoksesta.

Sitten kun kristinusko ja muhamettilaisuus ovat keskenään jakaneet roomalaisen maailman, ovat asiat käyneet aivan toisenlaisiksi. Nämä molemmat uskonnot eivät ole läheskään niin suotuisia ihmissuvun levenemiselle kuin maanpiirin valtiaiden uskonto.

Tämä viimeksi mainittu kielsi moniavioisuuden, ja siinä se oli hyvin huomattavasti muhametinuskon edellä. Se salli avioeron, mikä merkitsi toista ei suinkaan vähemmän huomattavaa etua kristinuskoon nähden.

Minusta ei mikään ole niin ristiriitaista kuin pyhän Koraanin suvaitsema monivaimoisuus ja saman kirjan niiden kaikkien tyydyttämistä koskeva määräys. "Lähestykää vaimojanne", sanoo Profeetta, "koska te olette heille yhtä tarpeellisia kuin heidän vaatteensa ja koska he ovat teille yhtä tarpeellisia kuin teidän vaatteenne." Kas siinä käsky, joka tekee totisen musulmannin elämän sangen työlääksi. Eivätköhän niin monet vaatteet käy jo rasitukseksi sille, kenellä on ensiksikin nuo lain säätämät neljä vaimoa ja sitten vain yhtä monta jalkavaimoa ja orjatartakin?

"Teidän vaimonne ovat teidän peltonne", sanoo Profeetta edelleen. "Menkää siis pelloillenne, tehkää hyvää sieluillenne ja te olette sen jonakin päivänä löytävä."

Minusta on oikea musulmaani kuin mikäkin levähtämättömään kamppailuun määrätty voimauros, joka kuitenkin pian heikontuu ja rasittuu ensimmäisistä ponnistuksistaan, uupuu suorastaan voiton kentälle ja hautaantuu niin sanoaksemme omien menestystensä taakan alle.

Luonto toimii aina hitaasti ja ikäänkuin säästellen, eivätkä sen teot ole milloinkaan hurjan äkillisiä. Luomistyössäänkin se tahtoo noudattaa maltillisuutta ja etenee aina vain sääntöperäisesti ja määrämittaisesti. Jos sitä kiiruhdetaan, vaipuu se piankin herpautumistilaan. Se käyttää säilymiseensä kaiken tarmon, mitä sille on jäänyt, ja menettää ehdottomasti tuottavan kykynsä ja luovan voimansa.

Tähän raukeuden tilaan saattaa nyt meidät aina vaimojen suuri lukumäärä, joka on omiaan meitä enemmän menehdyttämään kuin tyydyttämään. On hyvin tavallista meidän keskuudessamme, että miehellä, jolla on suunnaton vaimola, on vain hyvin vähän lapsia. Ja nämäkin lapset ovat useimmiten heikkoja ja kivulloisia, ja niissä tuntuu heidän isänsä riutuneisuus.

Eikä siinä kaikki. Kun näiden vaimojen on pakko noudattaa väkinäistä pidättyväisyyttä, täytyy heillä olla vartijoita, jotka taas saattavat olla vain kuohilaita: uskonto, mustasukkaisuus, jopa järkikään eivät voi päästää heidän lähelleen muita. Näitä vartijoita täytyy olla paljon, joko säilyttämässä sisäistä rauhaa niiden sotien uhallakin, joita nämä naiset käyvät lakkaamatta keskenään, tai taas estämässä ulkoapäin tapahtuvia yrityksiä. Niinpä mies, jolla on kymmenen vaimoa tai jalkavaimoa, ei mene suinkaan liiallisuuksiin hankkiessaan yhtä monta eunukkia heitä vartioimaan. Mutta minkä tappion aiheuttavatkaan yhteiskunnalle nämä monen monet syntymästään saakka kuolleet miehet! Kuinka suuresti moisen seikan täytyykään edistää väkiluvun vähenemistä!

Orjattaret, jotka elävät vaimolassa palvellakseen eunukkien kanssa näitä lukuisia vaimoja, vanhenevat siellä melkein aina rasittavassa neitsyydessä, he kun eivät saa mennä naimisiin siellä ollessaan. Eivätkä heidän emäntänsä, kun ovat kerran heihin tottuneet, luovu heistä melkein milloinkaan.

Näin pitää siis yksi ainoa mies niin monen monta kumpaankin sukupuoleen kuuluvaa ihmistä nautintojensa palveluksessa, tappaa heidät valtiolta ja tekee heidät hyödyttömiksi suvun jatkamisen kannalta.

Konstantinopoli ja Ispahan ovat maailman kahden suurimman valtakunnan pääkaupunkeja. Niihin kokoontuu kaikki ja niihin tulevat kansat tuhansien syiden houkuttelemina kaikilta tahoilta. Kuitenkin kuihtuvat ne aivan itsestään ja piankin häviäisivät ne kokonaan, elleivät hallitsijat tuottaisi niihin melkein joka vuosisata kokonaisia kansakuntia jälleen kartuttamaan niiden väkilukua. Käsittelen kuitenkin tätä asiaa lähemmin jossakin toisessa kirjeessä.

Pariisissa, 13 p. Chahban-kuuta v. 1718.

116. kirje.

Usbek kirjoittaa samalle.

Roomalaisilla ei ollut suinkaan vähemmän orjia kuin meilläkään. Olipa heillä niitä enemmänkin. Mutta he käyttivät niitä paremmin.

He eivät suinkaan estäneet pakkokeinoilla orjiensa lisääntymistä, vaan koettivat päinvastoin edistää sitä niin paljon kuin voivat ja toimittaa niistä mahdollisimman monta jonkinlaiseen avioliittoon. Näin täyttivät he talonsa molempiin sukupuoliin kuuluvilla, kaikenikäisillä palvelijoilla ja valtion lukemattomalla väenrunsaudella.

Lapsia, jotka muodostivat ajan pitkään isännän rikkauden, syntyi tuhka tiheään hänen ympärillään. Hän yksin piti huolta niiden elättämisestä ja kasvattamisesta. Isät, vapautuneina tästä taakasta, seurasivat yksinomaan luontaista taipumustaan ja lisäsivät sukuaan pelkäämättä liian lukuisaa perhettä.

Olen jo sanonut, että meidän keskuudessamme on kaikkien orjien ainoana tehtävänä vaimojemme vartioiminen eikä mikään muu ja että he ovat valtion kannalta katsoen kaikin tavoin tuottamattomia. Niinpä jääkin vain muutamien vapaiden miesten, muutamien perheenpäiden tehtäväksi ammattien harjoittaminen ja maan viljeleminen, ja siihen työhön antautuvat nämäkin niin vähän kuin suinkin voivat.

Niin ei ollut laita roomalaisten keskuudessa. Tasavalta käytti suunnattomaksi edukseen orjien kansaa. Kullakin oli säästöomaisuutensa, peculiuminsa, jota hän piti hallussaan isännän määräämillä ehdoilla. Tämän omaisuuden hän teki tuottavaksi ja antautui ammattiin, mihin hänen taipumuksensa häntä vetivät. Yksi piti pankkiliikettä, toinen harjoitti merikauppaa. Tämä toimi vähittäiskauppiaana, tuo teki jotakin käsityötä tai vuokrasi ja viljeli maata. Ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi kaikella voimallaan yrittänyt saada hyötyä säästöomaisuudestaan, joka tarjosi hänelle samalla sekä hyvinvoinnin nykyisessä orjuudessa että vapauden toivon tulevaisuudessa. Näin syntyi ahkera kansa, näin kukoistivat käsityöt ja ammatit.

Rikastuttuaan uutteruudellaan ja työllään hankkivat orjat itselleen vapauden ja pääsivät kansalaisiksi. Tasavalta korjasi näin tappioitaan lakkaamatta ja otti helmaansa yhä uusia perheitä sitä mukaa kuin vanhat hävisivät.

Seuraavissa kirjeissäni saanen tilaisuuden todistaa Sinulle, että mitä enemmän jossakin valtiossa on väkeä, sitä uhkeammin kukoistaa siinä liike-elämä. Yhtä helposti voisin todistaa myös, että mitä paremmin liike-elämä siinä kukoistaa, sitä enemmän lisääntyy siinä asukkaiden luku: nämä kaksi asiaa auttavat ja edistävät toisiaan välttämättömästi.

Jos näin on laita, niin kuinka suureksi täytyikään tuon lakkaamatta ahertavien orjain suunnattoman lauman paisua ja lisääntyä! Ahkeruus ja yltäkylläisyys synnytti heidät ja he puolestaan synnyttivät yltäkylläisyyden ja ahkeruuden.

Pariisissa, 16 p. Chahban-kuuta v. 1718.

117. kirje.

Usbek kirjoittaa samalle.

Me olemme tähän asti puhuneet muhamettilaisista maista ja etsineet syytä, miksi niissä oli vähemmän asukkaita kuin niissä, joita roomalaiset pitivät vallassaan. Tutkikaamme nyt, mistä sama tulos on johtunut kristityissä maissa.

Avioero oli sallittu pakanauskonnossa, mutta se kiellettiin kristityiltä. Tästä muutoksesta, joka näytti ensin niin mitättömältä, oli vähitellen kauheita seurauksia, sellaisia, että niitä saattaa tuskin uskoa.

Avioliitolta ei ainoastaan riistetty sen suloutta, vaan vahingoitettiin myös sen tarkoitusperää. Tiukentamalla sen solmua sitä vain höllennettiin, ja sen sijaan että olisi sydämiä yhdistetty niinkuin väitettiin, erotettiinkin ne iäksi.

Niin vapaaseen tekoon, missä sydämellä täytyy olla niin suuri osansa, tuotiin pakko, välttämättömyys, jopa kohtalon sallima. Eri luonteenlaatujen vastenmielisyyksiä, oikkuja ja vieromisia ei laskettu miksikään. Tahdottiin sitoa paikalleen sydän, se, mitä luonnossa on vaihtelevinta ja häilyvintä. Armotta ja toivotta kahlehdittiin toisiinsa ihmisiä, jotka olivat toisilleen taakaksi ja jotka eivät melkein milloinkaan sopineet yhteen. Näin meneteltiin niiden tyrannien tavoin, jotka sidotuttivat eläviä ihmisiä kuolleisiin ruumiisiin.

Mikään ei ollut niin edullista molemminpuoliselle kiintymiselle kuin avioeron mahdollisuus. Miehen ja vaimon oli helpompi kestää kärsivällisesti kotoiset kiusat, koska he tiesivät voivansa lopettaa ne milloin tahansa. Ja he pitivät usein tätä valtaa kädessään koko ikänsä käyttämättä sitä vain siitä ainoasta syystä, että heillä oli vapaus sitä käyttää.

Niin ei ole laita kristittyjen, koska heidän nykyiset vaivansa saavat heidät epätoivoon tulevaisuudesta. He näkevät avioliiton ikävistä puolista vain niiden pysyväisyyden ja niin sanoaksemme niiden ikuisuuden. Siitä saavat alkunsa vastenmielisyydet, riitaisuudet, halveksuminen, mikä merkitsee vain pelkkää jälkeläisten tappiota. Tuskin on oltu kolmisen vuotta avioliitossa, kun lyödään laimin sen tärkein puoli ja vietetään yhdessä kolmekymmentä kylmää vuotta. Näin muodostuu yhtä täydellisiä ja ehkäpä turmiollisempia sisäisiä eroja kuin jos ne olisivat julkisia. Kukin elää ja pysyy omalla tahollaan, ja kaikki se tapahtuu tulevien sukupolvien vahingoksi. Piankin heittäytyy mies, joka on alkanut inhota iankaikkista vaimoansa, ilotyttöjen syliin ja alentuu siten häpeälliseen ja kokonaan yhteiskunnan vastaiseen seurusteluun, joka, toteuttamatta avioliiton tarkoitusta, edustaa korkeintaan vain sen nautintoja.

Ellei nyt kahdesta tällä tavoin sidotusta henkilöstä toinen joko sitten luonnonlaatunsa tai ikänsä takia ole sovelias luonnon tarkoitusta täyttämään ja suvun jatkamista edistämään, vie hän toisenkin mukanaan hautaan ja tekee hänestä yhtä hyödyttömän kuin hän on itse.

Eipä ole siis suinkaan kummeksittava, vaikka nähdäänkin kristittyjen keskuudessa kovin lukuisien avioliittojen tuottavan perin vähän kansalaisia. Avioero on poistettu. Huonosti onnistuneita avioliittoja ei voida korjata, eivätkä naiset enää kulje, niinkuin Roomassa oli tapana, useampien miesten kesken kädestä käteen, niin että nämä miehet ottivat heistä kukin kohdallaan mahdollisimman parhaan hyödyn.

Uskallan sanoa sen: jos sellaisessa valtiossa kuin Lakedaimonissa, jossa kansalaisia lakkaamatta sitoivat omituiset, turhantarkat lait ja jossa oli vain yksi perhe, nimittäin valtio, olisi säädetty, että miesten tuli vaihtaa vaimoja joka vuosi, olisi siellä syntynyt lukematon väen paljous.

On jokseenkin vaikeata täysin käsittää syytä, joka on saanut kristityt kieltämään avioeron. Avioliittohan perustuu kaikkien maailman kansojen keskuudessa sopimukseen, johon voidaan ottaa kaikenlaisia ehtoja ja josta on katsottu olevan syytä kieltää vain sellaiset ehdot, mitkä olisivat voineet heikontaa sen tarkoitusta. Mutta kristityt eivät katsele avioliittoa suinkaan tältä näkökannalta: niinpä onkin heidän sangen työlästä sanoa, mitä se oikein on. He eivät myönnä sen olevan aistien nautintoa, vaan näyttävät päinvastoin, niinkuin olen Sinulle jo sanonut, tahtovan karkottaa siitä tämän nautinnon niin tyystin kuin voivat. Se on heistä vertauskuva, käsite, salaisuus, josta minä en ymmärrä mitään.

Pariisissa, 19 p. Chahban-kuuta v. 1718.

118. kirje.

Usbek kirjoittaa samalle.

Avioeron kieltäminen ei ole ainoa syy kristityissä maissa havaittuun väestön vähenemiseen: se suuri eunukkien määrä, mikä esiintyy heidän keskuudessaan, ei ole suinkaan pienempänä aiheena tähän ilmiöön.

Tarkoitan pappeja ja molempiin sukupuoliin kuuluvia dervishejä, jotka pyhittäytyvät ikuiseen pidättyväisyyteen. Pidättyväisyys on näet kristittyjen päähyve, vaikkakaan minä en heitä siinä suhteessa lainkaan ymmärrä, koska en tiedä, mikä se sellainen hyve on, josta ei ole mitään tuloksia.

Minusta nähden heidän kirjanoppineensa puhuvat ilmeisesti ristiin, kun he sanovat avioliittoa pyhäksi ja sen vastakohtaa, naimattomuutta, vielä pyhemmäksi, ottamatta lukuun sitä seikkaa, että peruskäskyistä ja opinkappaleista puheen ollen hyvä on aina samaa kuin paras.

Niitä ihmisiä, joiden ammattiin kuuluu aviottomuus, on suunnattoman paljon. Isät tuomitsivat siihen muinoin lapsensa jo kehdosta lähtien. Nykyään antautuvat he siihen itsestään neljäntoista vuotiaana, mikä on kutakuinkin sama asia.

Tämä pidättyväisyyden ammatti on tuhonnut enemmän ihmisiä kuin ikinä rutot ja verisimmätkään sodat. Jokaisessa luostarissa nähdään ikuinen perhe, jossa ei synny ketään ja joka pysyy pystyssä kaikkien muiden kustannuksella. Nämä talot ovat aina avoinna kuin kuilut, joihin tulevat sukupolvet hautautuvat.

Tämä menettelytapa eroaa suuresti roomalaisten menettelytavasta, nämä kun sääsivät erikoisia rangaistuslakeja niitä varten, jotka kieltäytyivät noudattamasta avioliiton lakeja ja tahtoivat nauttia yhteiselle hyvälle aivan vastakkaista vapautta.

Puhun tässä vain katolisista maista. Protestanttisen uskonnon mukaan on kaikilla oikeus siittää lapsia, eikä se siedä katolilaisten tapaisia pappeja eikä dervishejä. Ja ellei tätä uskontoa rakennettaessa, uskontoa, joka palautti kaikki ensimmäisten aikojen kannalle, sen perustajia olisi lakkaamatta syytetty liioittelusta, olisivat he, sitten kun olivat tehneet avioliiton yleiseksi, epäilemättä myös höllentäneet sen iestä ja lopullisesti kukistaneet sen raja-aidan, joka tässä suhteessa erottaa Nasarealaisen Muhammedista.

Mutta miten tämän asian laita lieneekin, varmaa vain on, että uskonto asettaa protestantit suunnattomasti parempaan asemaan katolilaisiin verraten.

Rohkenenpa sanoa senkin, että siinä tilassa, missä Eurooppa nyt on, katolilaisen uskonnon on mahdotonta pysyä siinä pystyssä viittäsataa vuotta.

Ennen Espanjan mahtavuuden masentumista katolilaiset olivat protestantteja paljon voimakkaammat. Nämä jälkimmäiset ovat kuitenkin vähitellen päässeet tasapainoon, ja nykyään alkaa vaaka painua heidän puolelleen. Tämä edullinen asema vahvistuu päivä päivältä: protestantit tulevat yhä rikkaammiksi ja mahtavammiksi ja katolilaiset heikommiksi.

Protestanttisten maiden voi jo ennakolta sanoa olevan ja tosiasiallisesti ne ovatkin tiheämmin asuttuja kuin katoliset maat. Mistä seuraa ensiksikin, että verotulot ovat niissä huomattavammat, koska ne lisääntyvät maksajien lisääntyessä: toiseksi, että maa on niissä paremmin viljeltyä, ja lopuksi, että liike-elämä on niissä vilkkaampi, koska niissä on enemmän ihmisiä, joiden on luotava varallisuutensa ja koska tarpeiden enentyessä keksitään myöskin enemmän keinoja niiden tyydyttämiseksi. Missä on olemassa vain maan viljelemiseen riittävä määrä väestöä, täytyy liike-elämän pakostakin kuihtua. Ja missä on olemassa vain kauppatoimen hoitamiseen tarvittava määrä ihmisiä, täytyy maanviljelyksen pakostakin joutua hunningolle, mikä merkitsee sitä, että molempien täytyy kitua samalla kertaa, koska toista voidaan harrastaa vain toisen kustannuksella.

Mitä tulee katolisiin maihin, niin ei niissä ole ainoastaan maanviljelystä lyöty laimin, vaan on niissä myöskin työnteko pilalla. Työnteosta suoriudutaan näet niissä siten, että opitaan viisi, kuusi kuolleen kielen sanaa. Heti kun miehellä on vain takanaan tämä varasto, ei hänen enää tarvitse huolehtia toimeentulostaan. Hän saa luostarista rauhallisen elämän, joka olisi hänelle maailmassa maksanut monet hiet ja vaivat.

Eikä siinä kaikki. Dervisheillä on käsissään melkein kaikki valtion rikkaudet. He muodostavat oikean ahneiden ihmisten seuran, joka aina ottaa, eikä koskaan anna, vaan kasaa lakkaamatta tuloja pääomiaan kartuttaakseen. Suuren suuret rikkaudet vaipuvat silloin niin sanoaksemme halvautuneeseen tilaan: ei ole enää tavarain kiertokulkua, ei liike-elämää, ei ammatteja, ei teollisuutta.

Ei ole sellaista protestanttista ruhtinasta, joka ei kantaisi kansoiltaan paljon suurempia veroja kuin paavi alamaisiltaan. Kuitenkin nämä jälkimmäiset ovat köyhiä ja kurjia, samalla kun toiset elävät yltäkylläisyydessä. Liike-elämä luo yhtäällä vilkkautta kaikkialle, kun taas toisaalla munkkilaisuus levittää kuolemaa joka soppeen.

Pariisissa, 26 p. Chahban-kuuta v. 1718.

119. kirje.

Usbek kirjoittaa samalle.

Meillä ei ole nyt enää mitään sanomista Aasiasta ja Euroopasta. Siirtykäämme siis Afrikkaan. Käy kuitenkin tuskin puhuminen muusta kuin sen rannikoista, koska sisämaata ei lainkaan tunneta.

Berberian rannikkovaltiot, joissa vallitsee muhametinusko, eivät ole nykyään niin taajaan asuttuja kuin roomalaisten aikana, syistä, jotka olemme jo maininneet. Mitä tulee Guinean rannikoihin, niin on niistä varmaankin väestö hirvittävästi harventunut niiden kahdensadan vuoden kuluessa, jolloin pikkukuninkaat eli kylien päälliköt ovat myyneet alamaisiaan Euroopan ruhtinaille näiden amerikkalaisiin siirtokuntiin lähetettäviksi.

Kummallisinta on, että Amerikka, joka saa vuosittain niin paljon uusia asukkaita, on itse autio eikä hyödy lainkaan Afrikan jatkuvista tappioista. Niitä orjia, jotka siirretään outoon ilmanalaan, kuolee siellä tuhansittain. Ja kaivostyöt, joihin käytetään lakkaamatta sekä maan alkuasukkaita että muukalaisia, ne epäterveelliset huurut, jotka näistä kaivoksista nousevat, elohopea, johon täytyy alituisesti turvautua, tuhoavat heitä armottomasti.

Ei ole mitään niin mieletöntä kuin hävittää lukemattomia ihmishenkiä penkoakseen maan uumenista kultaa ja hopeaa, näitä itsessään täysin hyödyttömiä metalleja, jotka esiintyvät rikkauksina vain siksi, että ne on valittu rikkauksien merkeiksi.

Pariisissa, Chahban-kuun viimeisenä päivänä v. 1718.

120. kirje.

Usbek kirjoittaa samalle.

Jonkin kansan hedelmällisyys riippuu joskus maailman vähäpätöisimmistä seikoista. Useinkaan ei tarvita muuta kuin pieni käänne sen mielikuvitukseen, kun sen luku jo suuresti lisääntyy entisestään.

Juutalaiset, joita aina tuhotaan ja jotka aina syntyvät uudelleen, ovat korjanneet lakkaamattomat menetyksensä ja häviönsä yksinomaan sen toivon turvin, mikä heidän keskuudessaan elähyttää jokaista perhettä, että nimittäin sen helmasta syntyy kerran mahtava kuningas, josta on tuleva maailman herra.

Persian muinaisilla kuninkailla oli niin monen monia tuhansia alamaisia vain sen tietäjäpappien uskontoon kuuluvan opinkappaleen takia, että Jumalalle mieluisimmat teot, mitä ihminen saattaa tehdä, olivat lapsen siittäminen, pellon muokkaaminen ja puun istuttaminen.

Kun Kiinalla on helmassaan suunnaton asukasjoukko, johtuu se vain eräästä määrätystä ajatustavasta. Sillä kun lapset pitävät isäänsä jumalana, kun he kunnioittavat häntä sellaisena jo tässä elämässä, kun he palvovat häntä hänen kuoltuaan uhreilla, joiden avulla he luulevat hänen Tyeniin haihtuneen sielunsa saavan uuden elämän, on jokainen halukas lisäämään perhettä, joka on niin kuuliainen tässä elämässä ja niin tarpeellinen toisessa.

Toiselta puolen autioituvat muhamettilaiset maat päivä päivältä erään katsantokannan johdosta, joka, niin pyhä kuin se onkin, vaikuttaa hyvin turmiollisesti silloin kun se on juurtunut mieliin. Me pidämme itseämme matkustajina, joiden tulee ajatella vain toista isänmaata. Hyödylliset ja kestävät työt, huolehtiminen lastemme tulevaisuuden varmentamisesta, lyhyen, ohimenevän elämän tuolle puolen ulottuvat suunnitelmat tuntuvat meistä järjettömiltä. Rauhallisina nykyisyydestä, huolettomina tulevaisuudesta me emme katso maksavan vaivaa korjata julkisia rakennuksia, perata pelloksi uusia maita tai viljellä niitä, jotka kaipaavat hoitoamme. Me elämme yleisessä unteluudessa ja heitämme kaikki Kaitselmuksen haltuun.

Turhamaisuuden henki on saanut eurooppalaiset perustamaan kohtuuttoman esikoisoikeuden, joka on hyvin haitallinen suvun lisääntymiselle, koska se ohjaa isän huomion vain yhteen lapseen ja kääntää hänen silmänsä toisista, koska se pakottaa hänet vastustamaan useampien varallisuuden perustamista, tehdäkseen yhden ainoan varallisuuden varmaksi ja koska se vihdoin hävittää kansalaisten tasa-arvoisuuden, joka muodostaa koko heidän äveriäisyytensä.

Pariisissa, 4 p. Rhamazan-kuuta v. 1718.

121. kirje.

Usbek kirjoittaa samalle.

Villien asumissa maissa on tavallisesti hyvin vähän väkeä, koska he melkein kaikki vierovat työtä ja maan viljelemistä. Tämä onneton vastenmielisyys on niin voimakas, että kun he milloin kiroavat vihollistaan, toivottelevat he hänen joutuvan muokkaamaan maata, koska he uskovat vain metsästyksen ja kalastuksen olevan jaloa ja heille soveltuvaa askaretta.

Mutta kun metsästys ja kalastus tuottavat useina vuosina varsin vähän, ahdistaa nälkä heitä tuon tuostakin, ottamattakaan lukuun sitä seikkaa, ettei ole niin riista- ja kalarikasta seutua, joka voisi elättää suurta kansanpaljoutta, koska eläimet pakenevat aina liian asuttuja tienoita.