SISÄLLYS:

Johdanto. Vainajainpalvonta. Kuala-palvonta. Lud-palvonta. Kylien yhteinen uhripalvonta. Ihmisenkaltaiset haltiat ja niiden palvonta. Luonnonhaltiat ja niiden palvonta. Maanviljelysjuhlat. Taudinhaltiat ja tietäjät.

Johdanto,

Pohjois-Venäjällä asuvan sukumme maine levisi ensi kerran sivistyneen maailman kuuluviin retkien kautta, joita norjalaiset, Alfred Suuren aikalaisen Otherin esimerkkiä seuraten, Jäämeren rantoja purjehtien tekivät Vienanmeren pohjukoihin. Täällä sijaitsi tarinain ihannoima valtakunta, n.s. bjarmien maa, jossa asui varakas ja monilukuinen kansa. Sen kanssa olivat viikingit kauppasuhteissa, vaikka silloisina sotaisina aikoina kaupparetket usein muuttuivat ryöstöretkiksi. Retkillään Lännen naapurit perehtyivät bjarmien elintapoihin ja samalla jonkun verran heidän uskontoonsakin. Arvokkain sen ajan kuvauksista on Olavi Pyhän elämäntarina, missä kerrotaan norjalaisten v. 1026 tekemästä ryöstöretkestä bjarmien pyhäkköön. Keitä nämä bjarmit olivat, osoittaa siinä mainittu Jomalin kuva, mikä nimi nähtävästi ei ole muu kuin suomalainen jumala.

Samoihin aikoihin kuin pohjoismaiset lähteet kertovat bjarmeista, tietävät venäläiset aikakirjat kertoa pohjois-Venäjällä asustavasta Perman kansasta. Sen alueen mainitaan toiselta puolen rajoittuneen "taipaleentakaisiin tshudeihin", jolla nimityksellä venäläiset lähteet nimittävät luoteis-Venäjällä asuvia suomalaiskansoja, etupäässä Vienan karjalaisia, toiselta puolen Petshoraan ja Jugraan. Tämä Perman kansa, jolla epäilemättä tarkoitetaan nykyisiä syrjänejä, joutuu jo varhain kosketukseen suuren Novgorodin kanssa. Ollen kauppasuhteissa permalaisten kanssa novgorodilaiset retkeilevät syvälle Perman maahan, ostavat sieltä itselleen maa-alueita ja tekevät vähitellen permalaiset veroa maksaviksi alamaisikseen. Novgorodilaisten välityksellä tulevat syrjänit myös jo varhain, varhemmin kuin mikään muu itäsuomalainen kansa, kristillisen kirkon vaikutuksen alaisiksi. Aikakirjat kertovat, että syrjänit ainakin jo 12:lla vuosisadalla alkavat tutustua ja osittain kääntyvätkin uuteen uskoon. Jo v:lta 1147 on olemassa tieto, että eräs Kievin luostarin munkki, pyhä Gerasim saarnaa kristinuskoa nykyisen Vologdan seuduilla. Vähitellen leviävät uudet aatteet laajemmallekin. Siihen viittaa eräs vuoden 1193 aikakirjassa oleva tieto, etteivät novgorodilaiset pitkille matkoilleen koillista kohti unohtaneet ottaa mukaansa myös pappeja.

Novgorodilaisilla oli siis hyvä tilaisuus kauppa- ja veronkantomatkoillaan perehtyä Perman heimon pakanallisiin uskomuksiin ja palvontaan, mutta ikävä kyllä he eivät ole kirjoittaneet muistiin näkemiään ja kuulemiaan. Ne harvat viittaukset, joita sen ajan asiakirjoista tavataan, ovat siksi vähäpätöisiä, ylimalkaisia ja osaksi vääriä, etteivät ne luo mitään valoa Perman heimon muinaiseen uskontoon.

Sitävastoin ne jonkun verran myöhemmältä ajalta polveutuvat joskin niukat tiedot, joita on "permalaisten apostolin" Pyhän Tapanin (k. 1396) elämäkerrassa, ovat kaikin puolin luotettavia ja siitä syystä tieteelle korvaamattoman kalliit. Niiden arvoa lisää vielä suuresti se seikka, ettei meillä useilta vuosisadoilta sen jälkeen ole olemassa mitään syrjänien uskontoa koskevia tietoja, tuolta ajalta, jonka kuluessa mainittu kansa jo ennättää niin täydellisesti sulautua venäläiseen kirkkokuntaan, että esi-isien muinaiset käsitykset ja menot miltei tykkänään sen muistista katoavat.

Vanhimpina myöhemmän ajan tietolähteistä mainittakoon I. Lepehinin matkakertomukset v:lta 1771-2, joissa syrjänien mytologiaa koskevat tiedot rajoittuvat kuitenkin vain muutaman uhritavan kuvaukseen. Vähäpätöisiä ovat myös ne tiedot, joita kansalaisemme J.A. Sjögren ja M.A. Castrén viime vuosisadan alkupuolella matkoillaan kokosivat. Venäläisistä, jotka ovat muistiin merkinneet syrjänien uhri- ja hautaamismenoja sekä heidän käsityksiään ja kertomuksiaan ihmistä ympäröivistä haltioista ja hengistä, ansaitsevat mainitsemista V. Hlopin (1849), N. Rogov (1858), N.A. Popov (1874), N. Dobrotvorskij (1883), V. Kandinskij (1889), K. Zhakov (1901) ja M. Janovitsh (1903), useita muita nimittämättä, joiden venäläisessä aikakaus- ja sanomalehtikirjallisuudessa oleviin pienempiin kyhäyksiin lähdeluettelossa viitataan. Muista nuoremmista syrjäniläisen kansanrunouden kerääjistä mainittakoon kansalaisemme Yrjö Wichmann, unkarilainen D.R. Fuchs (1911) sekä erityisesti syrjäni V. Nalimov, jonka uutteran työn tuloksena lukuunottamatta hänen julkaisujaan on arvokas kansantietokokoelma Suomalais-ugrilaisen seuran arkistossa. Yleiskuvauksen syrjänien pakanuudenaikaisista uskomuksista on saatavissa olevan ainehiston avulla I.N. Smirnov (1891) yrittänyt luoda tunnetussa kansatieteellisessä teoksessaan "Permjaki", jonka viides luku koskettelee heidän henkistä kulttuuriaan.

Selvemmän kuvan kuin syrjänien niukka muistotieto antaa permalaisten muinaisuskonnosta ja sen harjoituksesta eräs toinen samaan sukuun kuuluva kansa, votjakit, joista osa on meidän päiviimme asti säilyttänyt pakanuutensa.

Votjakit, joiden kielimurre poikkeaa syrjäninkielestä lähimiten tai ehkä hiukan tuntuvammin kuin vironkieli suomenkielestä, asuvat suurimmaksi osaksi Vjatkan ja Kasanin lääneissä; jonkun verran tavataan heitä myös Permin läänin Osan piirissä, Ufan läänin Birskin sekä Samaran läänin Buguljman piireissä. Vjatkan votjakit ovat lukuisimmat Glazovin, Sarapulin, Malmyzhin ja Jelabugan piirikunnissa, Slobodskojn ja Urzhumin piireissä asuu heitä ainoastaan vähäinen määrä. Kasanin läänissä on votjakkeja vain Kasanin ja Mamadyshin piirikunnissa.

Sen mukaan, minkä kansan ja kulttuurin vaikutuspiiriin eri alueilla asuvat votjakit ovat joutuneet, eroavat he toisistaan monessa suhteessa, tavoiltaan, puvultaan ja kielimurteeltaan, mutta onpa eroavaisuutta olemassa myös heidän uskonnollisissa käsityksissäänkin. Niillä seuduin, missä votjakit ovat joutuneet venäläisen uutisasutuksen pariin, he ovat jo suurimmaksi osaksi kääntyneet kristinuskoon. Aikaisimmin on venäläiseltä taholta tullut vaikutus huomattavissa pohjoisimmilla alueilla. Ensimäinen tunnettu tieto kristinuskon saapumisesta votjakeille on Iivana Julman aikuisessa asiakirjassa v:lta 1557, jossa kerrotaan, että seitsemäntoista vjatkalaista votjakkiperhettä oli kääntynyt kristinuskoon. Käännytystyö on näihin aikoihin kuitenkin vielä perin heikkoa, kunnes se voimistuu vuoden 1657 jälkeen, jolloin keisari Aleksein käskystä perustetaan Vjatkan hiippakunta. Silloin alkaa innokas käännytystyö varsinkin Slobodskojn ja Glazovin piireissä asuvien votjakkien keskuudessa. Sata vuotta myöhemmin ovat jo kaikki Tsheptsa-joen votjakit kastettuja. Kristinuskon juurtumiseen ja vakiintumiseen vaikuttaa suuresti myös Pyhän Synodin määräys v:lta 1721, jossa Vjatkan papistoa kehoitetaan perustamaan kouluja äskenkastettujen kansain lapsia varten. Näihin aikoihin aletaan jo muillakin votjakkialueilla tehdä käännytystyötä. Tähän vaikuttaa ennen kaikkea Pietari Suuren mahtikäsky; hän sääti, että pyhää uskoa oli levitettävä muhamettilaisten ja pakanain keskuuteen Kasanin y.m. kuvernementeissa. Pietari Suuren kuoleman jälkeen käännytysinto kuitenkin pian laimenee, kunnes Anna keisarinna v. 1740 uudistaa Pietari Suuren ukaasin. Siitä päivin on käännytystyö yhä enemmän ja enemmän edistynyt, kastamattomia votjakkeja on enää tuskin muualla kuin pieni murto-osa Kasanin läänissä ynnä joku tuhatmäärä Osan, Birskin ja Buguljman piirikunnissa, joihin viimeksi mainittuihin seutuihin nämä ovat vetäytyneet juuri kristinuskoa pakoon. Uuden maailmankatsomuksen leviämiselle on viime aikoina ollut suureksi eduksi N.J. Iljminskijn toimesta Kasaniin v. 1872 vierasheimoisia varten perustettu seminari, josta kansakoulunopettajia leviää kaikille votjakkialueille. Kuitenkin edistyksen vastapainona vaikuttaa itäisten esi-isien ajatustapaa lempivien votjakkien keskuudessa huomattava jäykkä vanhoillisuus, jota jonkun verran on ollut omiansa tukemaan Venäjällä joku aika sitten säädetty uusi uskonvapauden laki. Kristinuskon leviämisestä huolimatta ovat votjakit niilläkin seuduin, missä he varhimmin ovat joutuneet venäläisen kirkon vaikutuksen alaisiksi, säilyttäneet paljon pakanuudenaikaisia uskomuksia. Pohjoisimmilla alueilla ovat kyllä pyhät puistot jo kauan sitten olleet hävitettyjä, mutta vanhoja käsityksiä ei ole ollut yhtä helppo kansan mielestä hävittää. Niillä seuduin sitä vastoin, missä kristinusko vasta myöhemmin on voittanut alaa, kohoaa vielä meidän päivinämme kaikkialla upeita uhrilehtoja, joita kansa katsoo taikauskoisella kunnioituksella, toimittaapa toisinaan uhrinkin, varsinkin jonkun vastoinkäymisen kohdatessa. Mutta samoin kuin kristityissä votjakeissa on jäljellä paljon pakanuutta, johon myöhäisimpänä kerrostumana lisäksi on liittynyt venäläistä kansanuskoa, samoin on toiselta puolen kristinuskon vaikutus tuntuva niidenkin keskuudessa, jotka vielä ovat kastamattomia ja yhä edelleen isiensä tavalla toimittavat pyhäköissään julkisia veriuhreja. Näin on varsinkin laita siellä, missä kirkot jo kohoavat uhrilehtojen rinnalla. Mutta ovatpa kristilliset aatteet, kuten tuonnempana tulemme näkemään, koskettaneet niitäkin votjakkeja, jotka muista syrjässä vähimmin ovat olleet venäläis-kristillisen käsityskannan vaikutuksen alaisina.

Samaten kuin votjakit tultuaan venäläisten yhteyteen ovat alkaneet omistaa itselleen tämän ylivoimaisen kansan ajatuskannan ja tavat, ovat he siellä, missä tatarilais-muhamettilainen kulttuuri on ollut vastassa, lainanneet runsaasti tatarilaisia menoja ja käsityksiä. Niin on varsinkin eteläisten ja itäisten votjakkien laita. Mutta onpa muhamettilaisen kulttuurin jälkiä huomattavissa paljoa laajemmallakin alalla. Tämä ei koske ainoastaan votjakkien juhla- ja uhritapoja, vaan myös heidän uskomuksiaan, sillä itse ylijumala Inmar muistuttaa enemmän Allahia kuin kristittyjen Jumalaa. Asia on helposti ymmärrettävissä, kun muistamme, että islami oli Kasanin kukistumiseen asti (1552) näillä mailla ainoana valtauskontona. Muhamettilaisuuden ohella ja siihen läheisesti liittyen on tatarien, itäisillä alueilla myös bashkiirien kansanusko lisäksi lyönyt leimansa votjakkien mytologiaan.

Ennen tatarilais-muhamettilaisen maailmankatsomuksen tuloa tapaamme votjakkien mytologiasta vielä erään vanhemman, myös etelästä päin saapuneen kulttuurivirtauksen, joka ei ole tuntuva ainoastaan kaikilla votjakkialueilla, vaan näyttää jättäneen jälkiä syrjänienkin pakanuudenaikaisiin uskomuksiin. Tämä on Volgan rannoilla muinoin kukoistaneen Suur-Bolgarian kulttuuri, jonka aikuisia tapoja voidaan tutkia sen vielä nykyään elävillä jälkeläisillä tshuvasseilla. Bolgarit, haara turkinsukuista kansaa, joka luultavasti 600 tienoilla j.Kr. oli asettunut keski-Volgalle, olivat laajoissa kauppasuhteissa kaikkien ympärillä asuvien suomensukuisten kansain kanssa, ja sen vuoksi on heidän ylivoimaisen kulttuurinsa jälkiä tavattavissa kaikilla itä-Venäjän suomalaiskansoilla. Heidän välityksellään on myös eräitä itämaisia uskomuksia saapunut Volgan varsille. V. 922 kääntyivät bolgarit muhametinoppiin, v. 1236 tekivät tatarit heidän vallastaan lopun.

Vasta viimeksimainitun kulttuurikerrostuman alta häämöittää esiin Perman suvun muinainen pakanuus, jossa jo siinäkin suomalais-ugrilaisten uskomusten ohella voinee huomata indogermanisia käsityksiä. Syystä siitä, että vieras virtaus kauan aikaa on tullut etupäässä etelästä päin, on votjakkien alkuperäinen käsityskanta, kuten jo Aminoff huomauttaa, säilynyt jonkun verran puhtaampana pohjoisten alueitten asukkailla, vaikkakin he jo kauan sitten ovat olleet kristittyjä, kuin eteläisten ja itäisten seutujen vielä kastamattomilla pakanoilla.

Vaikka tiedot votjakkien uskonnosta ja palvonnasta syrjäniläisiin verraten ovat monin verroin runsaammat, ei niistä kuitenkaan yksikään ole aivan vanhoilta ajoilta. Päinvastoin ensimäiset votjakkien mytologiaa koskevat tiedot tapaamme vasta 1700-luvun kirjallisuudesta.

Aikaisimmat niistä ovat ne vähäiset muistiinpanot, joita akatemikot J.G. Gmelin (1733) ja Gerh. Fr. Müller (1756) yhteisillä tutkimusretkillään korjasivat talteen. Edellisen tiedonannot koskevat etupäässä Sarapulin, jälkimäisen Kasanin läänin votjakkeja. Tieteellisten tutkimusretkien tuloksina ilmestyivät joku vuosi myöhemmin Nikolaj Rytshkovin (1770) ja P.S. Pallasin (1771-6) kuvaukset, joista kumpikin koskettelee Ufan läänin votjakkeja, sekä J.G. Georgin (1776) esitys, jossa ei lähemmin mainita, minkä seudun käsityksiä ja tapoja siinä selostellaan. Kuvauksessaan, joka yllämainittuihin verraten on täydellisin ja arvokkain, näyttää viimeksi mainittu kirjailija ainakin osaksi käyttäneen myös edellisiä lähteitä. Samoilta ajoilta (1762) ovat lisäksi P. Rytshkovin tiedonannot itäisten votjakkien vainajainpalveluksesta.

Mainitut tietolähteet ovat kuitenkin kaikki siksi niukkoja, ettemme yksin niiden perusteella voi votjakkien mytologiaan paljonkaan perehtyä. Mutta vaikka varhaisimmat tiedot ovat puutteellisia, on myöhemmin kerättyjä siksi paljon, että votjakkien uskontoa, tarustoa ja uhripalvontaa koskevista kokoelmista nykyään on kertynyt laaja kirjallisuus, jota vielä meidän päivinämme on kartutettu ja yhä edelleen, ainakin mitä itäisiin votjakkeihin tulee, voidaan kartuttaa.

Viime vuosisadan lähdekirjallisuussarjan aloittaa sen alkupuoliskolla Joh. Friedr. Erdmann (1826), jonka matkakertomuksessa on pieniä tietoja Vjatkan läänin votjakkien hautaamismenoista sekä uhrijuhlista. Kirjailija kertoo ne saaneensa osittain eräältä Glazovin virkamieheltä, osittain eräältä Jelabugan piirin tilanomistajalta. Näihin aikoihin siirtyy keräysinto jo varsinaisten tutkijain piiristä myös suuren yleisön keskuuteen. Varsinkin lähetyssaarnaajat ja papit alkavat muistiinpanna huomioitaan. V:sta 1838 alkaen julaistaan niitä tuon tuostakin Vjatkan lääninlehdessä, ja samoihin aikoihin, osittain jo ennenkin, alkaa niitä rahvaan vajavaisen hengellisen tilan kuvauksina kerääntyä myös Vjatkan hiippakunnan arkistoon, joista arvokkaammat esitykset P.N. Luppov äskettäin (1911) on julkaissut. Niiden joukossa on meille säilynyt muutamia varsin huomattavia tietoja pohjoisimmilta votjakkialueilta, joita siitä syystä, että näillä seuduin monet vanhat tavat varhemmin kuin muualla ovat joutuneet unhoon, emme enää tapaa myöhemmän ajan kirjallisuudesta. Paljoa vähempi merkitys on A.A. Andrievskijn (1881) Vjatkan läänin vuosisataisjulkaisuun painattamilla vuosisadan alkupuoliskolta polveutuvilla asiakirjoilla.

Nuoremmat, jo varsin runsaslukuiset lähteet, lienee parasta ryhmittää niiden alueiden mukaan, joita ne koskevat. Glazovin piirin votjakkien uskomuksia kuvailevat J. Popov (1851), K. Satrapinskij (1854), V. Shestakov (1859), N. Pervuhin (1888-90), jonka viisiosaisesta teoksesta etupäässä ensimäinen ja toinen käsittelevät mytologiaa, sekä Kreknin (1899) ja Gr. Vereshtshagin (1910). Sarapulin piirin uskonnollisia käsityksiä ja menoja esittävät V. Koshurnikov (1880), M. Haruzin (1883), Gr. Vereshtshagin, joka on kirjoittanut kaksikin teosta (1886 ja 1889) sekä P. Bogaevskij (1888). Malmyzhin ja Urzhumin piirejä koskevia tietoja ovat keräilleet S. Kurotshkin (1851), S. Osokin (1856) sekä eräs nimetön kirjoittaja (Vjatkan lääninlehdessä 1861). Jelabugan votjakkien menoja ja uskomuksia kuvailevat G.N. Potanin (1884) ja Mihail Jelabuzhskij (1894-1903). Kasanin lääniä koskevaa, nuorempaa lähdekirjallisuutta, jonka Aleksandra Fuchsin (1844) tunnetut matkakirjeet aloittavat, edustavat D. Ostrovskijn (1874), A. Miropoljskijn (1876), B.G. Gavrilovin (1891) ynnä I. Miheevin (1900) kuvaukset, Vähimmin tietoja on olemassa itäisten, puoleksi tatarilaistuneiden votjakkien uskomuksista ja uhritavoista. Mainitsemista ansaitsevat G.A. Aptievin (1891) Ufan sekä N.I. Tezjakovin (1896) ja I. Jakovlevin (1903) Permin läänin votjakkeja koskevat vähäiset kyhäykset.

Itsenäisistä kuvauksista, jotka eivät rajoitu ainoastaan johonkin määrättyyn votjakkialueeseen ja joissa ei aina edes lähemmin mainita, minkä piirin tai seudun tapoja niissä kulloinkin selostetaan, mainittakoon ennen muita suomalaisten Torsten Aminoffin (1879) ja Yrjö Wichmannin (1892) esitykset, joista viimeksimainittu käyttää hyväkseen myös edellisen käsinkirjoitettuja muistiinpanoja. Varsin ansiokkaat ovat myös Boris Gavrilovin (1880), Johan Vasiljevin (1902) ja Nikolaj Blinovin (1898) teokset, joista ensimäiset koskevat Vjatkan ja Kasanin läänin votjakkeja, jälkimäinen kohdistunee etupäässä Sarapulin ja Jelabugan piireihin. Lisätietoina edellisiin liittyvät vielä vanhan kansatieteilijän Kuznetsovin äsken (1908) ilmestyneet matkamuistelmat, joissa kirjailija omien persoonallisten havaintojensa perustuksella selostaa muun muassa eräitä harvinaisia uhritapoja.

Kansanrunouskokoelmia, joihin sisältyy suuri joukko votjakkien mytologiaa ja palvontaa valaisevia tarinoita sekä uhrirukouksia ovat, lukuunottamatta niitä, joita on painettuna B. Gavrilovin ja N. Pervuhinin teoksissa (2 ja 3 os.), julkaisseet tunnetut kielimiehet unkarilainen Bernát Munkácsi (1884 ja 1887) sekä jo ennen mainittu kansalaisemme Yrjö Wichmann (1893 ja 1901).

Täten eri alueilla kerättyä ainehistoa hyväkseen käyttäen ovat muutamat myöhemmän ajan kirjailijat sepittäneet myös votjakkien uskonnon ja mytologian yleiskuvauksia. Aikaisimmin kokeilee tällä alalla V. Behterev (1880), joka nojautuu etupäässä vain vanhimman ajan kirjailijoihin. Arvokkaampina esiintyvät Max Buchin (1882), I.N. Smirnovin (1890) ja P. Bogaevskijn (1890) mytologian kuvaukset, joihin kukin kirjailija on liittänyt runsaan määrän omiakin havaintoja.

Harvoista vertailevista esityksistä, joissa Perman heimon ja kaikkien suomensukuisten kansain uskontoa ja palvontaa rinnan käsitellään, on Julius Krohnin "Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus" ennen muita huomattava. Mainitsemista ansaitsee myös H. Paasosen mielenkiintoinen tutkimus suomalais-ugrilaisten kansain alkuperäisistä sielukäsityksistä. Yleisen antropologian valossa tarkastelee M. Homjakov (1910) votjakkien pakanallista uskontoa eräässä saman kansan pääkallomittauksia koskevassa tutkimuksessaan.

Vielä on joukko pienempiä enemmän tai vähemmän itsenäisiä kyhäyksiä olemassa, joiden kaikkien sepittäjiä ei tässä yhteydessä liene syytä mainita. Mitä heidän kirjoituksissaan on arvokasta, tulee lähemmin puheeksi itse aineen käsittelyssä, jossa yhteydessä myös viitataan lähteisiin. Kirjallisuudesta, joka koskee kristinuskon saapumista votjakeille ja sen levenemistä heidän keskuudessaan, on ennen muita mainittava P.N. Luppovin (1899-1911) laaja kaksiosainen teos.

Edellisten tietolähteiden lisäksi olen tässä votjakkien uskonnon kuvauksessa käyttänyt hyväkseni myös omia, kesällä 1911 tekemälläni keräysmatkalla hankittuja tietoja, jotka koskevat Permin, Ufan ja Kasanin läänin votjakkeja.

Kun esityksessä mikäli mahdollista on kosketeltava myös Perman heimon mytologian kehitystä ei ainoastaan sen omalla pohjalla, vaan ulkoapäinkin tulleiden kulttuurivirtausten elähyttämänä, on luonnollista, että naapurikansain uskonnolliset käsitykset ja menot ovat otettavat huomioon. Lisäksi huomautettakoon, että syrjäniläisen ainehiston niukkuuden takia on esityksessä etupäässä ja ensi sijassa seurattava votjakkien uskontoa, jonka ohella, mikäli tietoja on olemassa, aina viitataan veljeskansan vastaaviin käsityksiin.

Lopuksi on mieluinen velvollisuuteni kiittää prof. Yrjö Wichmannia kaikesta avustuksesta, jota hän ystävällisesti on minulle työni aikana antanut.

Vainajainpalvonta.

Paitsi näkyväistä ruumista on ihmisessä votjakkien käsityksen mukaan näkymättömät osat, henki lul ja haamu urt. Myöhempinä aikoina on ensiksimainittu sielunnimitys varmaankin vieraan kulttuurin vaikutuksesta astunut etusijalle. Urt sanan vanha merkitys sitävastoin on jo monissa seuduin muistista hälvennyt ja itse sanakin säilynyt vain ani harvoissa vanhanaikaisissa lausetavoissa. Ainoastaan itäiset, Permin ja Ufan lääneissä asuvat votjakit, jotka ainakin osaksi ovat täydellisemmin kuin muut säilyttäneet pakanuutensa, käyttävät vielä nykyään ihmisen sielusta puhuessaan uudenaikaisemman lul nimityksen rinnalla entiseen tapaan myöskin urt sanaa.

Vanhanaikaisista sanontatavoista, joissa urt nimitys esiintyy ja jotka ovat tunnettuja useimmilla votjakkialueilla, mainittakoon muutamia, koska niissä samalla kuvastuu votjakkien alkuperäisin käsitys sielusta ja sen ominaisuuksista. Sellainen lausetapa on muun muassa: urtez koshkem ("hänen sielunsa on lähtenyt"), jolla votjakit ilmaisevat, että joku henkilö syystä tai toisesta on perin säikähtänyt, sillä he ovat uskoneet useiden luonnonkansojen tavalla, että sielu ihmisen säikähtäessä jättää asuntonsa. Sielun lähdettyä, joka heidän käsityksensä mukaan tapahtuu myös vaikeiden tautien aikana, kutsutaan tietäjä etsimään sitä takaisin, jotta ihminen jälleen tulisi tajuihinsa ja terveeksi. Tällaista toimitusta votjakit nimittävät nimellä urt-kuton ("sielun etsintä").

Urt-kuton nimityksellä tarkoitetaan Ufan läänissä myös eräänlaista nimen-uusimistoimitusta, joka tapahtuu lapsen sairastuessa, milloin sairauden uskotaan aiheutuvan siitä, että lapsi on syntyessään sattunut saamaan väärän nimen. Tämä seikka osoittaa, miten läheisissä tekemisissä ihmisen nimi ja urt ovat toinen toistensa kanssa. Vasiljev mainitsee Sarapulin piirin votjakkien nimittävän yllämainittua toimitusta myös lul-uttshan ("sielun etsintä"), mutta viimeksimainittu sanontatapa on varmaankin edellistä myöhempi.

Paitsi säikähtämisen ja taudin aikana voi urt irtautua ruumiista ihmisen nukkuessa. Silloin se saattaa ilmaantua näkyväisessäkin, tavallisesti yölepakon muodossa. Eräs Ufan läänin votjakkivanhus selitti, ettei mainittuja lintuja milloinkaan näe päivin siitä syystä, että ihmiset silloin ovat valveilla, vaan ainoastaan öin, jolloin nukutaan. Jos lepakko, jonka ihminen näkee, lähestyy häntä, on se merkkinä siitä, että se on jonkun omaisen tai tuttavan sielu. Esittipä ukko kertomuksenkin todistukseksi siitä, että lepakko todella on sielulintu: "Eräs mies meni levolle, mutta hänen toverinsa valvoivat istuen pihalla. He näkivät miten lepakko lenteli määrätyissä paikoissa. Kun nukkunut heräsi, tiedustelivat he tältä, mitä hän uneksi maatessaan. Mies kertoi unessa kulkeneensa siellä ja siellä eli juuri samoissa paikoissa, missä lintu oli lentänyt. Siitä miehet päättivät, että lepakko, jonka olivat nähneet, oli nukkuneen miehen sielu". — Jollei urt ehdi palata asuntoonsa siksi kuin ihminen herää, sairastuu tämä, käy kalpeaksi ja alkaa kuihtua. Sen vuoksi ei saa nukkuvaa yht'äkkiä eikä väkivallalla herättää.

Paitsi yölepakon muodossa saattaa sielu näyttäytyä myös pienenä, valkoisena perhona, joka kesäilloin ilmaantuu ikkunaan. Tällä tavalla ilmestyvät varsinkin vainajain sielut omaisilleen. Eräs Kasanin läänin votjakkiäiti lausui lapselleen, kun perho isävainajan muistojuhlaa vietettäessä lenteli ikkunassa: "hänen sielunsa on saapunut perhosen muodossa". Joskus saattaa siten näyttäytyä elävänkin ihmisen sielu. Mozhga nimisessä kylässä Birskin piirikunnassa kuulin kerrottavan, että kun urt ihmisen säikähtäessä on irtautunut ruumiista, käännytään loitsija-akan puoleen, joka valkoinen liina kädessä alkaa sitä etsiä. Kaikkialta haettuaan hän vihdoin huomaa pienen valkoisen perhon, vangitsee sen liinaansa, vie tupaan ja sitoo liinan perhoineen yön ajaksi sairaan kaulaan. Seuraavana aamuna tinaa valamalla tutkitaan, onko vangittu sieluperho todella sairaan urt. Toimitus, jota nimitetään urtse kistalon "sielun valaminen", tapahtuu siten, että sulatettua tinaa vuodatetaan loitsua lukemalla vesivatiin, jota pidetään sairaan pään yläpuolella. Jos tina tällöin ei mene hajalle, vaan muodostuu ehyeksi ja sieväksi kuvioksi, on se merkkinä siitä, että sairaan urt on löytynyt. Tinakuvio urtkuton uzves ("sielunetsintä-tina") ripustetaan sen jälkeen amulettina asianomaisen kaulaan.

Myös nukkuvan ihmisen sielu ilmaantuu perhona sadussa, jonka olen muistiinpannut Kasanin läänin Mamadyshin piirissä: "Kaksi miestä menivät metsään puita kaatamaan, puolipäivän aikana he lepäsivät. Toinen nukahti. Toveri näki, miten hänen suustaan lennähti lul perhosen muodossa ja meni vesiämpäriin, joka miehillä oli metsässä mukanaan. Vedestä se lensi erään niinipuun onteloon, josta se uudestaan meni vesiastiaan ja siitä jälleen nukkuvan suuhun. Silloin nukkuva heräsi. Herättyään hän sanoi toverilleen: 'Nukahdin ja näin unen, olin uivinani virran poikki, jonka toisella rannalla oli puu, siinä oli ontelo ja ontelossa paljon kultarahoja.' Työnsä toimitettuaan palasivat miehet kotiin, mutta hetken perästä meni nukkuneen toveri, joka oli nähnyt, missä tämän sielu unen aikana oli liikkunut, uudelleen metsään, etsi sanotun puun ja löysi sieltä paljon rahaa". — Sieluperhoa nimitti sadunkertoja huolimatta siitä, että hän käytti lul sanaa sielun nimityksenä, nimellä urt-bugl'i ("sieluperho"). Mainitun perhosen hätyyttämistä tai surmaamista votjakit pitävät suurena rikoksena.

Niin paljon kuin edellä kerrotuissa uskomuksissa onkin alkuperäistä ja muinaista, ei kuitenkaan sieluperho-uskoa ynnä siihen liittyviä seremonioita tinakoetuksineen voine pitää Suomensuvun uskomuksiin kuuluvina. Suomalais-ugrilaisena aikana palautti sielun, joka syystä tai toisesta oli lähtenyt asunnostaan, noita "loveen" lankeamalla ilman varsinaisia taikatemppuja. Viimeksimainitut ovat vierasta perua ja kuuluvat myöhempään aikaan. Vertauskohtia onkin olemassa, jotka osoittavat, mistä päin näiden menojen alkuperä on etsittävissä, sillä slaavilaisillakin näyttää aikoinaan olleen tapana vangita sielu liinaseen, ja itse sieluperho-usko on indogermaneilla muinoin ollut yleinen. Samoin vierailta lainattu lienee myös edellämainittu käsitys sielulinnusta, joka ihmisen nukkuessa lentää yölepakon muodossa, sillä tämä usko ei ole votjakeille yksinomainen, vaan on yleinen muutamilla muillakin itä-Euroopan kansoilla, kuten tatareilla ja bashkiireilla.

Votjakkien sielunimityksiä sekä osaksi myös niihin liittyviä käsityksiä vastaavat syrjänien lol (myös lov) ja ort. Heilläkin on lol nykyaikana astunut etusijalle. Dobrotvorskij kertoo Orlovin piirin permalaisista, että he viettäessään vainajan muistojuhlaa aukaisevat oven, istuutuvat pöytään ja kutsuvat vainajan sielun (lol) kanssaan aterioimaan. Että lol meidän aikoihimme asti on säilyttänyt alkuperäisenkin, henkisielun merkityksen, ilmenee uskomuksista, joita Nalimov mainitsee, että nim. lov syrjänien käsityksen mukaan asuu pääkallon sisässä ja että se, kun ihminen kuolee, pakenee ilmaan höyryn muodossa.

Lol saattaa joskus irtaantua ihmisen ruumiista myös unen aikana. Sitä osoittaa seuraava saman keräilijän muistiinpanema tarina, jossa kerrotaan, miten lol erään naisen nukkuessa lähti asunnostaan ja juoksenteli pienen hiiren muodossa edes takaisin nukkuvan rinnoilla. Sillä aikaa peittyi naisen suu verhon alle, mutta sielu muuttui jälleen höyryksi ja sellaisena palasi ruumiiseen niin, että nukkunut saattoi virkeänä nousta vuoteeltaan. Kertomuksessa esiintyvä "sieluhiiri"-usko, joka syrjäneille luultavasti on tullut venäläisten välityksellä, tavataan myös germaneilla.

Lol nimisen sielukäsityksen rinnalla on useissa seuduin vanhempikin ort säilynyt, joskin sen merkitys on jonkun verran entisestään muuttunut, sillä nykyisen kansan käsityksissä muistuttaa ort pikemmin ihmisen haltiaa eli suojelushenkeä kuin varsinaista sielua. Nalimov kertoo jokaisella ihmisellä olevan ortin, joka oleskelee aina sen ihmisen läheisyydessä, jota se suojelee. Se ottaa osaa ihmisen toimiin sekä ilmaantuu unissa tavallisesti suojattinsa näköisenä. Popov mainitsee, että lapsi saa ortin syntyessään, josta asti se seuraa ihmistä kaikkialle, minne ihminen menee. Useat kirjailijat tietävät lisäksi, että ort on ennen kaikkea kuoleman ilmoittaja. Silloin se ilmaantuu joko sinisenä liekkinä ort-bi ("ortin tuli") tai itse asianomaisen ihmisen muodossa, joskus se nipistää ihoon sinisiä täpliä. Samanlainen usko ihoon ilmestyvistä täplistä tavataan myös Sarapulin piirin votjakeilla.

Muutamalla taholla vallitsevan käsityksen mukaan on ort tykkänään eristynyt ihmisestä. Wiedemann, joka syrjäninkielen sanakirjassa kääntää ort nimen sanoilla "kuolleen haamu, haltia, ilmestys, harhanäky, kummitus", lisää, että syrjänit uskovat ortin asuvan tilmassa. Samoin kertoo Nalimov, että ihmisen ort asettuu asumaan lintuihin. Kuoleman enne ilmestyy tässä tapauksessa siten, että lintu rajusti lentää huoneeseen, lyö päänsä seinään ja menettää henkensä. Haltiansa jälkeen kuolee pian itse ihminen. Näin muodoin on ortista syrjäneilläkin kehittynyt sielulintu, mutta siihen liittyvä usko, joka muistuttaa meikäläistäkin kansanuskoa, eroaa kuitenkin votjakkien sielulintu-käsityksestä.

Vaikkakin syrjänien ort nykyaikana ilmaantuu vähän toisessa merkityksessä kuin votjakkien urt, on siihen liittyvissä käsityksissä, kuten Paasonen aivan oikein huomauttaa, kuitenkin piirteitä, jotka viittaavat ort sanan alkuperäiseen "haamusielu" merkitykseen. Sitä todistaa ennen kaikkea Nalimovin tiedonanto, että ihmisen sielu (arvatenkin lov) kuolemassa siirtyy ortiin niin, että kuollut ja ort sen jälkeen ovat yksi ja sama olento. Siihen viittaa myös Kandinskij lausuessaan, että ort ilmaantuu kuolleen haahmossa vielä neljäkymmentä päivää kuoleman jälkeen, jonka ajan kuluttua se katoaa. Syystä saattaa siis Wiedemann sanakirjassaan mainita ortin ensimäisenä merkityksenä juuri "kuolleen haamu".

Palataksemme jälleen syrjänien sukukansaan votjakkeihin eroavat urt ja lul alkujaan suuresti toisistaan siinä, että vaikkakin urt ihmisen nukkuessa tai sairastaessa ajoittain saattaa jättää asuntonsa, pysyy lul sitä vastoin koko elämän ajan uskollisesti ruumiissa. Viimeksimainittua ei alkujaan liene käsitettykään persoonalliseksi sieluolennoksi, vaan pikemmin on sillä ymmärretty ainoastaan ihmisen elämänilmiötä, joka hengityksessä ilmaantuu henkenä eli höyrynä. Lul sanaa, joka on suomalais-ugrilaista perua, on jo Europaeus syystä verrannut suomenkielen löyly sanaan. Vasta kuoleman tullen, jota votjakit kutsuvat lul-polon ("hengenlähtö") jättää lul ikiajoiksi ihmisen ruumiin.

Lul lähtee asunnostaan suun tai sieraimien kautta, "sillä sen korina kuuluu viimeksi kurkun päässä". Mitä on tämä lul ja minne se menee, sitä eivät votjakit osaa selittää. Mihail Jelabuzhskij mainitsee muutaman votjakkiukon hänelle kertoneen, että kun ihminen kuolee, hänen sielunsa (tietenkin lul) haihtuu ilmaan ikäänkuin höyry. Kasanin läänin votjakkien kesken on yleensä se usko vallalla, että suuren noidan kuollessa syntyy vihuri tai rajuilma. Käsitys "hengenlähdön" tuottamasta tuulesta ei näytä syrjäneillekään olevan tuntematon.

Yhtä jäljettömiin kuin lul ei haihdu urt ihmisen kuollessa. Se säilyttää yhä edelleen inhimilliset piirteensä ja on vielä kuolemankin jälkeen ruumiin uskollinen seuralainen. Tämä onkin helposti ymmärrettävissä, kun tiedämme, että urt on juuri kuolleen haamu- eli varjosielu. Ruumiin ollessa "niinen kuorilla" se liikkuu sen läheisyydessä. Hautaamisen jälkeen se jonkun aikaa oltuaan kotona siirtyy kalmistoon, josta se kuitenkin silloin tällöin kutsuttuna tai kutsumatta saattaa tulla kotitaloa ja kotolaisia tervehtimään. Sen voi erityisillä menoilla myös asettaa asumaan määrättyyn erikoiseen paikkaan. Näistä kahdesta vainajan sielusta jää siis ainoastaan urt jälkeläisten palvonnan esineeksi.

Samoin kuin votjakkien urtin on myös syrjänien ortin laita. Popov sanoo, että syrjänit palvelevat ort nimellisinä esi-isien henkiä, jotka kuoleman jälkeen liikkuvat kaikissa niissä paikoissa, missä vainajat elämänsä aikana ovat oleskelleet.

Haudantakaista elämää pakanalliset votjakit nimittävät so dünne ("tuo maailma") tai sopal dünne ("tuonpuolinen maailma"). Maailma on heidän nykyisen käsityksensä mukaan kolmiosainen: taivas, jossa Inmar, taivaan jumala asuu, maa, jossa ihmiset asuvat, ja maanalainen osa jalkaimme alla, jossa vainajat asuvat. Georgi mainitsee, että votjakit tekevät vielä erotuksen erilaisten tuonelaolotilojen välillä, hurskaita varten on olemassa "dunja-juggit" (valoisa elämä), jossa on tarjona kaikenlaista onnea ja hyvää, jota votjakit vain voivat mielessään kuvitella, syntisiä varten on "kuratsin-inti" (katkera paikka). Siellä on monta tervakattilaa, joissa pahoja ihmisiä keitetään. Tämä käsitys ei kuitenkaan ole votjakeilla omaperäinen yhtä vähän kuin se usko, jonka Vereshtshagin mainitsee Sarapulin piiristä, että nim. se, joka täällä elää rikkaana, elää tulevassa maailmassa köyhänä, mutta se, joka täällä elää puutteellisissa oloissa, tulee tuolla viettämään onnellisempaa elämää. Alkuperäisempi on se käsitys, jonka viimeksimainittu kirjailija kertoo olevan sikäläisten votjakkien suurimmalla osalla ja jonka mukaan saman suvun vainajat elävät yhdessä muodostaen ikäänkuin yhteisen perheen. Perheen päänä on patriarkka eli suvunalkaja. Mainitaanpa vainajien maanalaisessa sukuyhteiskunnassaan harjoittavan jonkinlaista kurinpitoakin, sillä sitä, joka ei ole eläessään ollut rauhallinen, vaan riitainen ja reuhaava, ei oteta yhteisen perhekunnan jäseneksi. Tässä käsityksessä kuvastuu siis selvästi ikivanha usko, että sukukalmisto (shai) on vainajien yhteinen olinpaikka, jossa kunkin hauta (gu "kuoppa") on hänen itsenäinen asuntonsa. Ihmisen kuoltua sukulaisvainajat tulevat häntä sinne noutamaan. Siellä on elämä täydellisesti maallisen jatkoa, lapsi voi kasvaa, naimattomana kuollut voi mennä naimisiin ja kukin vainaja yleensä saattaa harjoittaa samoja toimia kuin ennen maan päällä eläessään. Siellä vainajat voivat myös elossa olevien tavalla nähdä nälkää, olla puutteessa, kärsiä vilua j.n.e.

Että syrjäneillä aikoinaan on ollut aivan samanlainen usko, kuvastuu selvästi vielä muutamalla taholla säilyneestä käsityksestä, että ihminen kuoleman jälkeen jatkaa elämänsä aikaista ammattia, metsästäjä harjoittaa metsästämistä, kalastaja kalastamista. Lisäksi osoittaa sitä, kuten Nalimov huomauttaa, heidän tapansa kutsua taloa ja ruumisarkkua samalla gort ("talo") nimityksellä. Heidänkin alkuperäisen ajatuskantansa mukaan on siis haudan helma vainajan varsinainen tyyssija. Tämä usko ilmaantuu selvästi myös siinä, että he pelkäävät, kuten sama kertoja lisäksi tietää, kuolla vieraassa seudussa, syystä, etteivät he sieltä usko pääsevänsä kotipaikkaan sukulaisvainajiensa luo, joiden keskuuteen heidän sielunsa kuitenkin alinomaa ikävöisivät, niiden kun kuoleman jälkeen on pakko oleskella sen paikan läheisyydessä, jonne ruumis on haudattuna. Tällainen usko ei kuitenkaan ole syrjäneillä yleinen, sillä kristinuskon saavuttua on luonnollisesti uusi maailmankatsomus muuttanut heidän käsityksiään elämästä kuoleman jälkeen. Onpa heillä kristillistenkin käsitysten ohella uskomuksia olemassa, jotka ovat luonnonlasten alkuperäistä ajatuskantaa koko lailla korkeampia. Niinpä muutamat syrjänit ovat uskoneet, että sielu kuoleman jälkeen siirtyy toiselle tähdelle, jossa elämä on maallisen kaltaista, mutta paljoa ihanampaa ja onnellisempaa kuin maan päällä. Toisin paikoin tunnetaan myös muinaisesta Persiasta alkuisin oleva käsitys, että sielun tulevaan elämään astuessaan on kuljettava heiluvaa hirttä myöten tervajärven yli. Jottei vainaja-raukka tällöin horjahtaisi ja hukkuisi, on hänen tuettava itseään tangolla.

Alkuperäisin ja aikaisin haudantakaisen elämän käsitys kuvastuu kuitenkin niin hyvin syrjäneillä kuin votjakeilla parhaiten heidän hautaamismenoissaan.

Vaikka votjakkien hautaamistavat jonkun verran vaihtelevat eri seuduilla, ovat päämenot kuitenkin kaikkialla samoja. Niin pian kuin lul on ihmisestä lähtenyt, suljetaan kuolleen silmät ja suu, suuhun asetetaan voita, joskus voidellaan sillä koko ruumiskin. Sen jälkeen levitetään kuolleen yli verho ja ryhdytään heti hautaushommiin, sillä kuollutta eivät votjakit pidä kauan asunnossaan. Jollei hautaamista syystä tai toisesta ennätetä toimittaa jo samana päivänä kuin elämä on sammunut, jätetään vainaja yöksi kotiin, mutta sinä yönä ei kukaan mene levolle. Kuolleen ollessa kotona ei myöskään kenenkään sovi ryhtyä työhön. Muutamin seuduin kuten Kasanin läänin Mamadyshin piirissä on omaisilla tapana kiskaista kanalta pää, niin pian kuin henki on vainajasta lähtenyt.

Ennenkuin ruumis ennättää jäykistyä, ojennetaan kuolleen kädet ja jalat suoriksi, vainaja nostetaan niinenkuorille ja pestään saippuoidulla vastalla ynnä haalealla vedellä. Kuka sen saa tehtäväkseen, on vainaja usein määrännyt ennen kuolemaansa. Miespuolisen vainajan pesevät miehet, naispuolisen naiset. Kuolleen uskotaan ennen pesemistä kuulevan kaiken, mitä hänen ympärillään puhutaan. Hän saattaa myös osoittaa mieltänsä pesijöitä kohtaan. Niinpä vainaja, jos joku pesijöistä on hänelle vastenmielinen, pitää jäsenensä jäykkinä ja kankeina, kouristaa nyrkkiänsä j.n.e. Jos sitä vastoin ruumis on pehmeä ja taipuisa, silloin ovat kaikki pesijät mieluisia.

Kun ruumis on pesty, puetaan vainaja valkoiseen juhlapukuun, jalkoihin sidotaan uudet hattarat ja niinivirsut. Miehille pannaan päähän kotitekoinen huopahattu, usein vielä rukkaset, vanhuksille sauvakin, käteen. Nainen puetaan iänmukaisiin koristuksiin. Täten varustettuna vainaja asetetaan arkkuun (koros), mikä entiseen aikaan veistettiin puusta kovertamalla. Kuolleen päänalaseksi pienennetään vasta ja sen päälle levitetään tyyny. Arkkuun vainaja asetetaan selälleen, pääpuoli suunnattuna oveen päin. Kuolleelle annetaan mukaan kaikenlaisia tarpeellisia esineitä, joista mainittakoon: kattila, kuppi, kirves, veitsi, lapio, lusikka, kylpyvasta, kampa, rahakukkaro, tupakkapussi ja tulukset, jos kuollut oli tupakoitsija; sitä paitsi asetetaan arkkuun niinenkuoria, lesti ynnä virsunaskali uusien jalkineitten valmistamista varten. Naisille annetaan mukaan neuloja ja lankaa. Lisäksi pannaan vainajan käteen rahaa, minkä toiset selittävät olevan sen maan hinta (muzem kerlim), jonka kuollut siitä päivin omistaa; toisten mukaan piti vainajalla olla rahaa voidakseen lunastaa itsensä vapaaksi shaitanin (paholaisen) vallasta, joka on "kuollutta vaivaava sentähden, että tämä on kauan elänyt".

Paitsi tarve-esineitä annetaan kuolleelle vielä vaatteita. Vaimo asettaa miehensä arkkuun alusvaatekerran, "jotta vainaja voisi tarpeen tullen vaihtaa pukuaan". Mies kerää vaimonsa arkkuun pyyhinliinoja ynnä koristeita. Neitosille pannaan paljon erilaisia vaatekappaleita, "koska naimattomina kuolleet miehet haudantakaisessa elämässä pikemmin kosivat niitä, joilla on runsaasti myötäjäisiä". Morsiamelle, jonka elämä on sammunut vähää ennen hänen häitään, annetaan mukaan hänen ompeleensa ja kehoitetaan menemään miehelle uudessa elämässä. Lapset saavat kupposen, lusikan ynnä lempileikkikalunsa, "jotteivät ikävystyisi ja kaipaisi äitiään". Sukulaiset, jotka saapuvat vainajaa hyvästelemään tuovat mukanaan lahjoja, muun muassa palttinaa, jota asetetaan arkkuun kuolleen verhoksi. Sen tekevät varsinkin ne, jotka ovat olleet vihoissa kuolleen kanssa. Antaessaan vainajalle lahjoja sanovat jälkeenjääneet: "tässä on sinulle, käytä kun tarvitset".

Maanalaiseen asuntoonsa saa kuollut myös evästä, leipää ja suolaa, lihaa ja pannukakkua sekä kotitekoista viinaa, kumyshkaa y.m., "jottei hän nälkäisenä palaisi kotiin häiritsemään kotolaisten rauhaa". Lapset saavat munan tai maitopullon, usein sivellään niiden suuhun vielä hunajaa ja voita. Gavrilovin mukaan on muutamilla äideillä lisäksi tapana pusertaa maitoa rinnastaan kuolleen pienokaisensa suuhun hyvästellessään sitä.

Ennen kuin arkku kannetaan pihalle hyppivät omaiset sen yli, "jotteivät pelkäisi kuollutta". Hautaan saatetaan vainaja reessä tai vankkureilla vuodenajasta riippuen: siinä tapauksessa että hautausmaa on lähellä, kannetaan kuollut niiniköysillä viimeiseen leposijaansa. Kun arkku on rekeen nostettu tapahtuu Urzhumin piirissä vielä tärkeä toimitus, n.s. "kauhun lieventäminen". Vainaja säikähtää tällä hetkellä häntä vastaanottamaan tulleita manalaisia. Kauhua lievennetään siten, että pieneen leipä- ja voipalaseen, näitä kuolleen suun kohdalla pidettäessä, piirretään risti, jota tehdessä lausutaan: "kauhuasi lievennämme". Vielä hautaan heittävät omaiset ja sukulaiset rahaa sanoen: "elä tuonpuoleisessa maailmassa rahallisena, älä ole puutteessa!" Jos vainaja oli eläessään naimaton, kehoitetaan häntä menemään avioliittoon eikä elämään yksinäisenä. Kun lapsi on kuollut, pyydetään sukulaisvainajia pitämään huolta pienokaisesta, Siroittaessaan multaa arkulle sanovat Jelabugan piirin votjakit: "maa, joka putoo suullesi ja nenällesi, tulkoon sinulle kullaksi ja hopeaksi. Jälkeenjäävää perhettä hyvin suojele, älä tee sen eloa raskaaksi. Anna runsas viljansato sinulle kumyshkaksi ja olueksi". Kun hauta on luotu umpeen sytyttävät omaiset muutamia vahakynttilöitä ja murentavat leipää kummulle. Samalla jätetään vainajan käytettäväksi puukuppi ja -lusikka, mitkä paikalla särjetään, "jottei kukaan sivullinen voisi niitä anastaa". Nuorten neitosten haudoille on sitä paitsi ollut tapana sitoa muutamia kangastilkkuja, jota tehdessä sanotaan: "tässä on sinulle paita, tässä hame, tässä pääliina". Haudan suunta pakanoilla on pohjoisesta etelään, niin että kasvot ovat käännettyinä etelää kohti.

Entiseen aikaan eivät votjakit ollenkaan valmistaneet kuolleelle arkkua, vaan käärivät vainajan ruumiin koivuntuohiin ja asettivat hänet siten hautaan. Joskus asetettiin kuolleen peitteeksi lampaantalja.

Itäisten votjakkien hautaamismenot eroavat jonkun verran edellämainituista. Niin on heillä esim. tapana viedä arkku tyhjänä kalmistoon, minne vainaja sen jälkeen kuljetetaan omaisten saattaessa. Naiset itkusilmin seuraavat ainoastaan talon portille tai kylän veräjälle. Vasta haudan ääressä nostetaan vainaja arkkuun. Se on veistetyistä lankuista tehty nelinurkkainen, suorasyrjäinen laatikko, minkä pohjalle on asetettu niinen lastuja ja villoja ynnä pieni patja päänalaseksi. Kanteen, joka puunauloilla kiinnitetään arkkuun, on oikealle puolelle pään kohdalle kaiverrettu vähäinen nelikulmainen reikä, jotta kuolleen urt voisi sen kautta tarpeen tullen vapaasti kulkea. Reikää nimitetäänkin sen vuoksi urt vellon pas ("sielun kulkureikä"). Ennenkuin arkku suljetaan, repäisee joku kuolleen omaisista valkoisen liinan, jonka hän on tuonut mukanaan kalmistoon, haudan ääressä kahtia: sen osan, joka jää vasempaan käteen, jättää hän kuolleen rinnan päälle, oikean käden puoleinen osa viedään kotiin ja sidotaan vuoden ajaksi tuvan orteen tai seinään. Reväistessä sanotaan: "samoin kuin osa tästä kankaasta jää tänne ja osan otamme kotiin, samoin älä sinä meistä vielä kokonaan erkane" tai lyhyesti: "sielun (urt) otamme tänne, onnen tänne otamme". Muutamin seuduin on lisäksi ollut tapana rakentaa haudan yli neljän tolpan varaan niinenkuorinen suojakatto lipet.

Sama maailmankatsomus, joka erittäin elävästi ilmenee votjakkien huolellisissa hautausvarustuksissa, kuvastuu myös syrjänien aikaisimmissa vastaavissa menoissa. Vanhoista tietolähteistä ammentaen kertoo Budrin, että syrjänit asettivat entisaikaan vainajan mukaan useita hänen tarvekapineitaan kuten jousen, nuolen, kattilan, kupin, lusikan, padanjalan sekä sitä paitsi yhden vainajan parhaista puvuista, mitkä esineet kuopattiin metsässä kaukana asunnosta olevaan hautaan. Samoin todistavat vanhat hautalöydöt, että vainajat muinoin ovat saaneet runsaan määrän omaisuutta mukanaan.

Nykyaikana ovat syrjänien uhrit vainajille jo käyneet vähäpätöisiksi. Hlopin (1849) kuvailee heidän peijaismenojaan seuraavin sanoin: "He pitävät syntinä asettaa kuollut pöydälle, ja siksi he panevat hänet penkille tai lattialle. Hautauspäivänä asetetaan arkkuun punaisia vöitä, pehmitettyä niintä sekä pieni leipä, ynnä kuolleen käteen vähäisen rahaa. Saattaessaan ruumista he istuvat arkulla ja laulavat virsiä (ven. gimni). Sitä paitsi he ylistävät kuollutta sellaisilla mairesanoilla, joita tämä ei koskaan ole saanut kuulla eläessään. Arkussa olevia punaisia vöitä he antavat jokaiselle vastaantulijalle". Eräs S.M.A. Permin hiippakunnanlehdessä (1889) selittää, että raha, jota on ollut tapana asettaa kuolleen käteen, annetaan vainajalle paikan ostamista varten. Sama kirjoittaja mainitsee vielä, että vainaja toisinaan saa mukaansa myös liinavaatteita voidakseen niitä tuolla tarpeen tullen vaihtaa. Smirnov mainitsee, että kuolleelle asetettiin arkkuun myös ruokaa ja juomaa.

Myöhempinä aikoina, varmaankin venäläisten tapojen vaikutuksesta ovat kerjäläiset päässeet kuolleille kuuluvien uhrien perillisiksi. Niin kertoo Popov, että muutamilla on peijaispäivänä tapana antaa arkun yli kerjäläisille armolahjoja. Tätä omituista tapaa selittää Nalimov mainiten, että minkä kerjäläiset saavat kuolleen muistajaisiksi, tulee vainajan osaksi haudantakaisessa elämässä. Vainajalle annetun uhrin jäännös on myös Smirnovin teoksessa mainittu tapa antaa osa vainajan omaisuutta arkuntekijälle ruumisarkun yli. Samoin on ruumiin puhdistuksessa käytettyjen esineiden, kuten saippuan, kamman ja pyyhinliinan laita, jotka ruumiin pesijällä on tapana saada palkkioksi toimestaan.

Syrjänit, jotka kauan aikaa ovat olleet kristittyjä, noudattavat luonnollisesti hautausmenoissaan jo tarkoin venäläisen kirkon tapoja, myös mitä hautaamispaikkaan tulee. Vanhoja pakanallisia kalmistoja tavataan käytännössä enää ainoastaan kastamattomilla votjakeilla. Tavallisesti ne sijaitsevat metsässä. Niin kertoo vanhin mainitun kansan hautausmenoja käsittelevä tietolähde, että votjakit hautaavat omaisensa kauas metsään. Tästä varmaankin johtuu heidän uskonsa, jonka Aminoff mainitsee, että vainajain henget mielellään oleskelevat syvissä metsissä, mikä käsitys ei ole syrjäneillekään tuntematon. Toisinaan sijaitsee kalmisto lähellä kylää jonkun joen tai puron rannalla. Jokaisella pakanallisella votjakkikylällä on tavallisesti oma, yhteinen, aidattu hautuumaansa, johon kaikki kylän asujamet ilman erotusta hautaavat omaisensa. Muutamin seuduin, missä kylät ovat lähellä toisiaan, voi joskus useammalla kylällä olla yhteinen kalmisto. Tämä johtuu siitä, että alkuperäisestä emäkylästä on aikojen kuluessa muodostunut uutiskyliä, joiden asukkaat yhä edelleen käyttävät emäkylän kalmistoa. Samoin kuin votjakkien vanhimmat kylät ovat olleet sukukyliä, ovat heidän vanhimmat hautuumaansa myös olleet sukukalmistoja. Ettei niihin ole ollut tapana haudata vieraita, osoittaa parhaiten se seikka, että muutamissa votjakkikylissä kyläkalmiston ohella vielä näkee erityisen, usein maantien varrella sijaitsevan, hautausmaan niitä vieraita kulkijoita varten, joita kylässä ollessaan on kohdannut kuolema.

Votjakkien pakanallisissa kalmistoissa, jotka nykyään, kun metsä niiden ympäriltä on hävinnyt, kohoavat aukealla maalla pieninä puistikkoina, kasvaa erotuksetta kaikenlaisia puita seudun metsälajista riippuen. Monet rungot ovat jo vanhuuttaan mädänneinä sortuneet hautojen yli. Haudoilla ei huomaa minkäänlaisia muistomerkkejä, ainoastaan muutamilla varakkaammilla votjakeilla on tapana rakentaa tatarien tavalla hirsi- tai lautakehys haudan ympärille. Siellä täällä maassa näkee uhrien jätteitä, rikkoutuneita puukuppeja ja -lusikoita ynnä kangastilkkujp. Kalmistossa ei naisilla ole tapana käydä eikä miehilläkään ilman syytä, sillä votjakit pitävät sitä pelottavana ja pyhänä paikkana. Kulkiessaan sen ohi on elossaolevien velvollisuus aina, välttääkseen vainajien vihoja, heittää kuolleille jotakin, jollei muuta niin pieni vaskiraha, leipäpala tai langanpätkä.

Luonnonlasten kuolleen kammo kuvastuu selvimmin votjakkien maahanpanijaisiin liittyvissä puhdistusmenoissa, joiden avulla elävät koettavat vapautua vainajien tuskallisesta ja monesti tuhoa tuottavasta seurasta.

Esineitä, mitkä tavalla tai toisella ovat olleet läheisessä kosketuksessa kuolleeseen, pidetään saastutettuina. Omaiset eivät käytä niitä hyväkseen, vaan joko polttamalla tai kedolle viskaamalla hävittävät ne. Niin kertoo esim. Shestakov Glazovin piirin votjakeista, että he polttavat kaikki verhot, joissa vainaja on maannut, myös hänen pukunsa, mutta reen, jolla ovat kuljettaneet kuollutta, he jättävät mätänemään. Vanhempi ja vielä joku aika takaperin hyvin yleinen on ollut tapa heittää yllämainitut esineet sellaisinaan kedolle erityiseen määrättyyn paikkaan. Useat kirjailijat tietävät siitä puhua. Koshurnikov kertoo Sarapulin piirin votjakeista, että he kantavat kedolle vuoteen, jossa kuollut makasi sekä puvun, virsut ynnä muut esineet. Samoin sanoo Gavrilov, että kaikki, mikä on ollut kosketuksessa kuolleeseen, paita ja sänkyvaatteet, joissa vainaja makasi sekä myöskin arkunlastut, jollei niitä paikalla polteta, asetetaan niinikoppaan ja heitetään saattomatkalla jonnekin rotkoon tai tien ohessa olevan lähimmän kuusen juurelle. Että jokaisella kylällä entiseen aikaan on ollut määrätty erikoinen paikka tätä toimitusta varten, osoittaa kaikilla votjakkialueilla tunnettu nimitys kir-kujan ("niinenkuoren heittopaikka"), joka on saanut nimensä siitä, että sinne muun muassa on ollut tapana heittää niinenkuoret, joilla kuollut on maannut sitä pestäessä. Muutamin seuduin, kuten esim. Kasanin läänissä, näkee vielä nykyään sellaisissa paikoissa kaikenlaista törkyä, rikkoja, lastuja, vastoja, vaatteita y.m. kasottain mätänemässä. Tällaiset paikat, joiden lähettyville votjakit taikauskoisesta pelosta eivät turhaan astu, näyttävät entiseen aikaan olleen metsässä. Niin kertoo Erdmann, että "muu kuolleen omaisuus, jota ei hänelle asetettu mukaan arkkuun, lukuunottamatta taloa ja karjaa, siirrettiin syrjään, enimmäkseen se kuljetettiin metsään". Vielä nykyään näkee toisinaan kir-kujan paikoissa puita, joihin uhriantimet ovat ripustetut. Bryzgalov mainitsee erään Malmyzhin piirin kylän "heittopaikassa" olleen pyhän kuusen, jonka ympärille oli ripustettu tuohiastioita, niinikoppia, kaikenlaisia ryysyjä, nahkoja, lakkeja ja muuta roskaa, jota sinne oli kannettu kuolleiden jälkeen, "jottei vainajilta toisessa elämässä mitään puuttuisi".

Syrjäneistä olemme jo maininneet, ettei kuolleen omaisilla ole tapana ottaa mitään niistä tarve-esineistä, joita on käytetty vainajaa puhdistettaessa, vaan ne saa nykyään ruumiinpesijä. Arkku on välttämättömästi valmistettava kylän kadulla ja lastut poltettava. Reki, jolla kuollut niin hyvin talvella kuin kesällä kuljetetaan kalmistoon, jätetään haudalle, toisin paikoin se puoleksi kuopataan hautaan, sillä, jos se vietäisiin kotiin, joku toinen omaisista seuraisi kuollutta. Smirnov kertookin, että muutamissa vanhoissa kalmistoissa, kuten Solikamskin piirissä, näkee niitä suuren joukon kaikissa asennoissa. Usein ne ovat särjettyjä. Muutamilla haudoilla on ristin asemasta hautamerkiksi pystytetty rikkoutuneen reen antura tai aisat. Sitä paitsi työkapineet, joilla hauta on kaivettu, jäävät kalmistoon.

Estääkseen vainajaa kuoleman jälkeen kutsumatta kotona käymästä votjakit noudattavat vielä monenlaisia taikauskoisia menoja. Jelabugan piiristä on olemassa tieto, että he kantaessaan vainajan ruumiin tuvasta pihalle asettavat kirveen kynnykselle, jotta kuolevaisuus siinä talossa keskeytyisi. Useissa seuduin on tapana ottaa ovi vainajaa ulosvietäessä saranoiltaan ja asettaa se siten, ettei se aukea samalta puolelta kuin ennen. Shestakov tietää kertoa Glazovin votjakeista, etteivät he ollenkaan kanna kuollutta ovesta, vaan ikkunan kautta, ja jolleivät sitä tietä voi kuljettaa, aukaisevat katon ja vievät kuolleen katon kautta ulos ja sitten kalmistoon. Gavrilov mainitsee votjakkien vainajan eksyttämiseksi, jottei tämä voisi löytää tietä kotiin, asettavan arkun pihalle pölkyn nenään ja siinä pyöräyttävän sitä kolme kertaa ympäri vastapäivään. Bogaevskijn mukaan on Sarapulin votjakeilla tapana vielä lakaista jäljet saattomiesten mentyä.

Varsinaiset puhdistusmenot tapahtuvat kuitenkin vasta kalmistosta palattua. Jo hautausmaan portilla alkavat itäiset votjakit vapautua vainajain tungettelevasta seurasta. Tämä toimitus tapahtuu siten, että joku saattajista, joka on tuonut kalmistoon mukanaan hopeakuusen oksia, lyö niillä seurakumppaneitaan selkään sanoen: "mene kotiisi, älä tänne jää!" Toisin paikoin huiskivat saattomiehet kalmistosta palatessaan katajanoksilla sivuilleen, ja huutavat: "älkää tulko mukaan, menkää kotiinne!" Urzhumin piirissä on tapana piirtää kirveellä piiruja tien poikki, jotteivät henget seuraisi mukana kylään.

Kotiin palattuaan saattajat vielä puhdistautuvat savustamalla itseään, tulen yli hyppimällä tai hieromalla käsiään tuhassa. Müller kertoo Kasanin läänin votjakeilla olleen tapana, että isäntä tai joku muu omaisista heitti saattomiesten päälle heidän kalmistosta palatessaan tuhkaa, "jotteivät nämä sen koommin tulisi kantamaan kuolleita". Yleisin puhdistautumiskeino on kuitenkin saunassa kylpeminen. Kaikki, jotka tavalla tai toisella ovat olleet hautaamistoimissa osallisina, menevät viimein saunaan, joka maahanpanijaisten aikana vainajan kotitalossa on lämmitetty. Vasiljev huomauttaa, ettei tässä tilaisuudessa kukaan perheen jäsenistä saa heittää löylyä, sillä vainaja voisi tekeytyä pahaksi omaisilleen ja löyly voisi polttaa heidän kasvonsa. Kylpemisen jälkeen pukeudutaan puhtaisiin vaatteisiin.

Samoin kuin ihmiset puhdistautuvat, pidetään myös tarpeellisena puhdistaa vainajan asunto. Heti kun ruumis on saatettu lepoonsa, siivotaan tupa, jossa vainaja on sairastanut. Lattia, seinät, ja kattokin pestään. Toisin paikoin on vielä tapana savustaa huone sekä asettaa sen nurkkiin ynnä oven ja ikkunain pieliin katajanoksia.

Votjakkien käsitysten mukaan eivät elävien velvollisuudet kuolleita kohtaan kuitenkaan ole lopussa, vaikka vainaja onkin kunnialla saatettu haudan suojaan. Yhä edelleen tarvitsee kuollut eloonjääneiden apua ja hoitoa. Jollei vainaja saa sitä, mitä hänellä on oikeus vaatia, saattaa hän pian ikävystyä oloonsa ja tulla häiritsemään kotolaisten rauhaa. Saattaapa hän toisinaan rangaistakin elossa olevia. Ennenkaikkea on huolenpito vainajista omaisten asia. Jälkeläisten pyhä velvollisuus on muistaa esi-isiään. Tämä käsitys esiintyy kauniimmin votjakkien vainajain kunniaksi viettämissä muistojuhlissa.

Muistojuhlat ovat joko yleisiä, joita vietetään kaikkien kuolleitten sukulaisten muistoksi, tai yksityisiä, jolloin jotakin määrättyä vainajaa erikoisesti muistellaan.

Yksityisiä vietetään määrättyinä päivinä kunkin asianomaisen kuoleman jälkeen. Päämenoja kaikissa muistojuhlissa on muistoaterian valmistus ja vainajain kestitseminen.

Ensimäinen yksityisen vainajan kunniaksi vietetty muistojuhla on heti kuolin- tai maahanpanijaispäivänä, ja ensimäinen muistoateria on niin muodoin samalla peijaisateria.

Usein ryhdytään muistoateriaa valmistamaan jo, ennenkuin kuollut on saatettu kalmistoon. Niin kertoo Smirnov, että niin pian kuin vainaja on pesty ja puettu, asetetaan hän penkille, talon vanhin naishenkilö panee kupposia ruumiin viereen ja valmistaa lihapiirakoita (tukmat'si). Perheen vanhin mieshenkilö ottaa nyt piirakan, murtaa siitä kolmesti palan ja asettaa ne kuppiin, toiseen hän vuodattaa kumyshkaa sanoen: "Tässä elämässä elit hyvin, elä hyvin myös tuolla. Älä kiusaa meitä, äläkä ahdista. Meidän hyvää karjaamme hyvin suojele. Meidän lapsiamme hyvin varjele. Kokoa kuolleet ympärillesi. Varjele meidän hyvää karjaamme joista ja rotkoista. Enempää en voi sinulle sanoa, älä vihastu. Elä tuolla elämässä hyvin, älä sieppaa kiinni takaa äläkä edestä, älä vainoa meitä." Vanhimman jälkeen tekevät ja lausuvat samoin muutkin perheen jäsenet. Toimituksen nimi on tiron ("maksu").

Samoin kertoo Gavrilov Kasanin läänin votjakeista. Vainajan arkun viereen asetetaan pieni kaukalo. Naiset valmistavat keitoksen ja sitä paitsi kolme pientä hapattamatonta ja suolatonta ohukaista. Tämä ruoka asetetaan pöydälle, josta kukin ottaa vuorostaan pienen ohukaispalan ja lusikallisen lientä, kaataa arkun vieressä olevaan kaukaloon ja lausuu: "vanhukset, älkää koskeko meihin!" Lopuksi viedään kaukalo pihan perälle, jossa sen sisällys jaellaan koirille.

Kumpikin kirjailija kertoo siis, että vainajalle asetettu ruoka-astia oli kuolleen ruumiin läheisyydessä. Edellisen mainitsemassa rukouksessa käännytään yksinomaan vain asianomaisen vainajan puoleen. Sitä vastoin Gavrilovin kuvauksesta käy ilmi, että samalla muitakin vainajia muistellaan.

Vasiljevin Sarapulin piiriä koskevasta esityksestä saamme lähemmin tietää, että vainajan ennenkuolleet sukulaiset ovat saapuneet uutta tulokasta vastaanottamaan ja yhdessä tämän kanssa ottavat osaa kesteihin. Kun ruumis on asetettu arkkuun, kertoo mainittu kirjailija, panevat miehet kotitekoisia kynttilöitä kuntoon ja naiset valmistavat äsken teurastetusta kanasta, jos kuollut on naispuolinen, mutta kukosta, jos vainaja on miespuolinen henkilö, ruuan, joko keittämällä lihan erikseen tai sekoittamalla sitä sakeaan kaurajauhopuuroon. Liemeen he tekevät eräänlaisia kokkeleita. Oven luo uunin anturalle asetetaan kaukalo, jonka ääreen, samoin kuin kuolleen pään kohdalle, kiinnitetään pieniä vahakynttilöitä. Kaukaloon viskataan lihapaloja tai voilla sekoitettua kaurapuuroa ja sen lisäksi vuodatetaan siihen lusikalla vähän lientä lausumalla vainajain nimiä ynnä pyytämällä heitä ottamaan uhri vastaan, yhdessä syömään ja juomaan, siitä ilahtumaan ja tyytyväisin mielin ottamaan äsken kuollut vainaja seuraansa. Jos asianomainen on naimaton nuorukainen, kehoitetaan vainajia hänet naittamaan sekä sanomaan kuolleelle, ettei hän tuolla ikävystyisi, että siellä on hänen läheisiä sukulaisiaan, jotka voivat häntä rakastaa ja että hän siellä voi mennä naimisiin. Jos kuollut on neitonen, neuvotaan häntä menemään miehelle ja harjoittamaan ystävyyttä sukulaistensa kanssa.

Samoin kertoo Wichmann: "Hautajaisiin ei ketään erityisesti kutsuta. Asiasta tietävä on aina velvollinen tulemaan, jos hän tahtoo välttää niitä hankaluuksia, joita vainaja, epäkohteliaisuudesta närkästyneenä, hänelle myöhemmin voi tuottaa. Vieraita varten on valmistettu kaikenlaista ruokaa: puuroa, lihaa, voita, ohukaisia, olutta ja — ennen kaikkea — kumyshkaa. Näillä ei kestitä ainoastaan maallisia vieraita, vaan myös niitä manalaisia sukulaisvainajia, jotka ovat tulleet vastakuollutta valtakuntaansa vastaanottamaan. Heitä varten on uunin kupeelle lähelle ovea, asetettu erityinen kuppi, johon hiukkasen kutakin ruokalajia heitetään. Kupin laitaan on kiinnitetty niin monta omatekoista vahakynttilää kuin on sukulaisvainajia. Perheen vanhin miespuolinen henkilö lausuu ruokaa kuppiin heittäessään näin: He, tuossa! Pudotkoon tämä teidän eteenne, isoisä, isoäiti (y.m. sukulaisvainajat luetellaan)! Teidän tähtenne olemme keittäneet ja paistaneet. Olkaa tyytyväisiä, älkää vihastuko! Antakaa keitoksemme, paistimme aina onnistua, pitäkää niistä huoli! Antakaa kylvämämme viljan onnistua, suojelkaa sitä! Varjelkaa myös viljaa hiiriltä! Antakaa lapsillemme menestystä, suojelkaa heitä!"

Sukulaisvainajille, jotka saapuvat uutta tulokasta vastaanottamaan, on siis ylläesitettyjen kertomusten mukaan asetettu ruoka-astia uunin luo oven ääreen. Tämä tapa onkin votjakeilla hyvin yleinen, ja se johtunee siitä, että ovensuu heidän käsityksensä mukaan on muistojuhliin saapuneiden vainajien varsinainen pysähdyspaikka. Bogaevskij sanoo Sarapulin piirissä heitetyn ruokaa itse kynnykselle.

Miltei yhtä yleinen kuin kotoiset peijaispidot on muistoateria, joka maahanpanijaisten aikana vietetään vainajan haudalla.

Jelabuzhskij, joka kuvailee samannimisen piirin votjakkien vainajainpalvelusta, kertoo, että kun omaiset saattavat vainajaa hänen viimeiseen lepoonsa, tuovat he haudalle mukanaan leipää ja kumyshkaa, itse juovat ja syövät, mutta kuolleen osan vuodattavat ja murentavat haudalle sanoen: "Me juomme kumyshkaa ja sinulle vuodatamme, pudotkoon sitä eteesi, juo sitä tuonpuolisessa maailmassa. Leivällä muistelemme sinua, syö sitä siellä. Syö ja juo uusien ystäviesi seurassa, elä heidän kanssaan sovinnossa." Ostrovskij mainitsee, että vainajan osa vuodatetaan pieneen haudalle tehtyyn kuoppaan.

Täydellisin kuvaus haudalla toimitetusta peijaisateriasta on Smirnovin teoksessa, jossa kerrotaan, että ruumiin saattajat ottavat mukaansa yltäkyllin kaikenlaista ruokaa ja juomaa: ohukaisia, munakokkelia, munia, piirakoita, kumyshkaa, olutta ja viinaa. Vainajaa saattamaan kokoontuu kansaa muutamista muistakin taloista ja kaikilla on eväät mukanaan. Kalmistossa pidetään pitoja vainajan haudalla, äsken kuollut kutsutaan ennen manalle menneiden seurassa tulemaan syömään ja juomaan elossa olevien sukulaistensa kera. Osa ruokia jätetään haudalle, osa kuopataan multaan.

Toisinaan pidetään kuolleen kodissa muistojuhla vasta sen jälkeen kuin kalmistosta on palattu ja saunassa on puhdistauduttu. Niin kertoo esim. Miropoljskij, että votjakit vasta hautausmaalta palattuaan viettävät vainajan kodissa muistojuhlaa. Kukin juhlavieras maistaa tässä tilaisuudessa palan ohukaista ynnä kanaa sekä panee ruokaa hiukkasen myös uunin ääreen asetettuun astiapahaseen, jonka reunalle on sytytetty vahakynttilöitä, sanoen: "Ensin syö, sitten lähde, mutta älä mene kauas, varjele meidän taloamme sekä suojele meidän karjaamme, jottei se eksyisi harhateille." Sen jälkeen istutaan aterioimaan ja syötyä jaellaan vainajaa varten asetetun astian sisällys koirille.

Muutamin seuduin kuten Mamadyshin piirissä asetetaan asianomaista vainajaa varten pitopöytään erityinen kuppi, josta vainajan ajatellaan ystävien ja sukulaisten seurassa aterioivan. Uunin ääressä oleva kaukalo näyttää sitä vastoin olevan yksinomaan ennen kuolleita, vielä omaisten muistossa säilyneitä sukulaisia varten, joiden kunkin muistoksi kynttilä on sytytetty ja joiden kunkin nimi mainitaan ruokauhrin aikana. Glazovin piiristä on lisäksi olemassa tieto, että votjakit vielä peijaispäivän jälkeiseksi yöksikin heittävät ruokaa kuistin eteen, milloin otaksuvat asettaneensa liian vähän evästä vainajan arkkuun; he uskovat näet, että vainaja yön aikana saattaa tulla sitä noutamaan.

Syrjänien aikaisemmista peijaismenoista on varsin vähäpätöisiä tietoja olemassa. Kuitenkin on heilläkin säilynyt jälkiä käsityksestä, että vainaja itse ottaa osaa muistoateriaan. Smirnov kertoo Solikamskin piirissä olleen tapana asettaa vainajan pään kohdalle pannukakku ja kupillinen mesijuomaa, jolloin samalla lausutaan toivomus, että kuollut söisi eikä vihastuisi. Nalimov mainitsee lisäksi, että syrjänit ovat votjakkien tavalla uskoneet muidenkin vainajien peijaispäivänä tulevan kesteihin, sillä muutamin seuduin on ollut tapana, etteivät kaikki mene saattamaan kuollutta, vaan yhden naisista on välttämättömästi jäätävä kotiin vastaanottamaan vainajia, jotka voivat saapua pitoihin aikaisemmin kuin saattajat ennättävät palata hautuumaalta. Jollei kukaan olisi heitä vastaanottamassa, he helposti voisivat siitä loukkaantua.

Paitsi kuolinpäivänä muistellaan yksityistä vainajaa vielä määrättyinä päivinä kuoleman jälkeen. Votjakkien muistopäivien aika vaihtelee jonkun verran eri seuduissa riippuen vieraan kulttuurin kosketuksesta. Eteläisillä ja itäisillä votjakkialueilla vietetään yksityistä muistojuhlaa säännöllisesti, paitsi kuolinpäivänä, 3:ntena, 7:ntenä, 40:ntenä ynnä vuosipäivänä eli siis samoina päivinä kuin tatarit ja tshuvassit sitä viettävät. Kristityt votjakit sekä syijänit viettävät muistajaisia 3:ntena, 7:ntenä, 9:ntenä, 20:ntenä ja 40:ntenä päivänä kuoleman jälkeen ynnä vuosipäivänä eli siis samoina aikoina kuin venäläinen rahvas.

Muistojuhlien viettoaikaa eivät votjakit laske päivän, vaan yön mukaan. Siksi he nimittävätkin 3:nnen päivän muistojuhlaa nimellä kuin üi ("kolmas yö"), 7:nnen sizim üi ("seitsemäs yö"), 40:nnen nil'don üi ("neljäskymmenes yö"). Vuosipäivän muistojuhlaa he kutsuvat ares kiston ("vuosi-vuodatus"). Jokaisen muistojuhlan aikana on joku eläin, ainakin kana teurastettava, sillä ilman verenvuodatusta (vir-kiston) ei sovi muistojuhlaa viettää. Yleensä määräaikaisten muistojuhlien menot suuresti muistuttavat itse peijaisjuhlaa.

Seuraava kuvaus, joka on julkaistu Vjatkan lääninlehdessä (1861), koskee Malmyzh-Urzhumin alueella asuvien votjakkien vainajainpalvelusta. Muistojuhlaa varten valmistetaan kumyshkaa ja kaikki sukulaiset saapuvat siihen taloon, missä vainaja eli. Ensiksi kaataa vanhin sukulaisista itselleen juomaa ja asettaa ohukaisia pöydälle. Sen jälkeen muutkin läsnäolevat kaatavat itselleen viinaa. Kaikki kääntyvät nyt pohjoista kohti ja vanhin lukee rukouksen pyytäen Inmarin suojelusta kuolleelle. Rukouksen päätyttyä hän ottaa ylimäisen ohukaisen lautaselta, kastelee sitä kumyshkaan ja antaa koiralle. Jos eläin syö sen, merkitsee se, että kuollut elää tuonpuolisessa elämässään onnellisena, ja votjakit alkavat iloisina pitää pitoja vakuutettuina siitä, että vainajat mielihyvällä ottavat niihin osaa. Mutta jos koira ei siitä huoli, vaan kääntyy pois, ennustaa se pahaa ja siinä tapauksessa sukulaiset hajaantuvat murhemielin koteihinsa.

Jelabugan piirin votjakkien muistojuhlaa kuvailee Jelabuzhskij mainiten, etteivät he tällöin kestitse vain viimeksikuollutta, vaan myös muita sukulaisia, jotka saapuvat tämän vieraiksi. Niille he heittävät ikkunalle pannukakkua ja pyytävät nauttimaan sitä eikä ottamaan sen vainajan herkkuja, jota varten muistajaiset erityisesti ovat valmistetut.

Sarapulin piirin muistajaistapoja kuvailee Bogaevskij. Muistojuhlaksi valmistetaan kaurajauhoista ohukaisia, joiden pinta voidellaan munavoiteella. Niitä omaiset murentavat muistopäivän aamuna kaukaloon, joka on asetettu kynnyksen viereen. Siihen vuodatetaan myös kumyshkaa ja olutta. Kun ruokamurut sittemmin annetaan koirille, tarkastetaan niiden syömistä; jos koirat ovat rauhallisia, merkitsee se, että vainajat tuonpuolisessa maailmassa elävät sovussa, mutta jos ne riitelevät keskenään, todistaa se, että vainajatkin ovat riitaisia. Muistopäivänä kutsutaan sukulaiset vieraiksi ja heidän kanssaan omaiset lukevat seuraavan rukouksen: "vastaanottakaa (uhri), vanhukset, me muistelemme teitä tämän juhlapäivän vuoksi, älköön teiltä puuttuko olutta ja viinaa. Älkää suoko elämäämme tautien käsiin, älkää laskeko sairautta karjaamme. Suojelkaa sitä tuonpuolisessa maailmassa, eläkää hyvin ja varjelkaa meitä. Ruokaa, viljaa kasvattakaa! Kylvämäämme toukoa älkää liatko, älkää laskeko karjaa rotkoon, raatelevien petojen käsiin älkää niitä antako! Vanhat ja nuoret vainajat, älkää loukatko toisianne, yhdessä syökää ja juokaa!"

Wichmann kertoo, että uuninvierustalle Urzhumin piirissä asetetaan, paitsi vanhempien vainajien ruokakuppia myös tuohitötterö vastakuollutta varten. Tuohitötterön laitaan on pieni kynttilä kiinnitetty. Ruokaa heitettäessä lausutaan rukoussanoja sekä vanhoille että "uudelle" vainajalle sekä lisäksi huomautetaan viimeksimainitulle siitä, monesko muistojuhla nyt on menossa.

Toisinaan saattaa muistajaisjuhla kestää useampiakin, ainakin pari päivää. Bogaevskij kertoo, että varsinaisen muistopäivän jälkeen vielä seuraavan päivän aamuna usein uhrataan, jos miespuolista muistellaan, kukko, jos naispuolista, kana. Pienentäessään lihaa kaukaloon sanoo poika: "syö, isä!" isävainajaansa, "syö, äiti!" äitiään muistellessaan.

Kun muistajaiset kestävät kauemman aikaa, on omaisten huolehdittava siitä, etteivät vainajat mitenkään juhlan aikana ikävystyisi eivätkä lähtisi pidoista nälkäisinä. Ilahuttaakseen kuolleita omaisiaan votjakit muun muassa lähtevät niiden kera kävelemään. He uskovat, että pitojen aikana kunkin juhlavieraan läheisyydessä on tämän ikäinen vainaja, joka elämän aikana oli tämän kanssa paremmissa suhteissa kuin muiden kanssa, ja siten onkin kunkin juhlavieraan velvollisuus ilahuttaa ja kestitä etupäässä sitä henkeä, joka oleskelee hänen läheisyydessään. Votjakkien käsityksen mukaan tekee ikätoveri-vainaja kaiken, mitä eläväkin henkilö, sen vuoksi, mitä iloisempi juhlavieras, sitä iloisempi myös vainaja, mitä kylläisempi juhlavieras, sitä kylläisempi myös vainaja. Tästä seuraa, että muistojuhlassa tulee syödä niin paljon kuin mahdollista, jotteivät vainajat poistuisi pidoista nälkäisinä. Samasta syystä ei tällöin sovi tehdä työtä, ettei vainaja vihastuisi, kun häntä ei ilahuteta, vaan vieläpä pakoitetaan tekemään työtä. Sen vuoksi ei myöskään sovi muistojuhlan aikana mennä levolle, sillä helposti voisi se vainaja, joka on ollut nukkuvien seurassa, maata liian kauan ja siten jäädä muita vainajia kalmistoon saatettaessa elävien keskuuteen. Ilahuttaakseen kuolleita votjakit kehoittavat niitä joskus kanssaan saunaankin kylpemään.

Yhtä tärkeä toimitus kuin vainajain kutsuminen pitoihin ja kestitseminen ovat juhlan päättyessä n.s. saattajaiset kelan, jolloin vainajat joukolla saatetaan takaisin maanalaisiin asuntoihinsa, sillä kuolleitten alituinen seura on elossa oleville epämieluinen, saattaapa toisinaan olla onnettomuuttakin tuottava.

Bogaevskij kertoo saattajaisten Sarapulin piirissä tapahtuvan siten, että koko suku viinamalja kädessä menee pihalle portin taakse. Toisessa teoksessa sama kirjailija mainitsee vainajia saatettavan siten, että eräs miehistä ottaa vanhan virsun, jonne hän asettaa sulkia, höyheniä ynnä tulisia hiiliä, sekä vie sen tarhaan. Viedessään hän puhaltaa hiiliin ja lausuu seuraavan rukouksen: "vanhukset syökää, juokaa ja lähtekää täältä, ken meitä kadehtii, se ottakaa mukaanne; ottakaa mukaanne kaikki meidän vihamiehemme." Heitettyään virsun tarhaan, hän ei puhu sanaakaan kenellekään siihen asti, kunnes on hieronut käsiään pesästä otetussa tuhassa.

Yhtä täydellisiä kuvauksia ei ole olemassa votjakkien veljeskansan, syrjänien vastaavista menoista. Kuitenkin ansaitsee mainitsemista Dobrotvorskijn Orlovin piiriä koskeva esitys, jossa kuvataan kolmannen päivän muistojuhlaa. Juhlavieraiden saavuttua sytytetään muutamia vahakynttilöitä ikkunalle ynnä kahden puolen kynnystä. Ovi aukaistaan hetkeksi, jolloin vieraat istuutuvat pöydän ääreen kutsuen vainajan sielua (lol) mukaansa pitoihin. Peränurkkaan asetetaan hattu tai liina riippuen siitä, onko vainaja mies- vai naispuolinen henkilö. Paikkaan, mihin hattu on pantu, ei kukaan asetu. Sille kohdalle pöytään asetetaan myös erityinen kuppi, joka täytetään ohukaisilla, kiisselillä, maidolla, pannukakuilla ja viinalla. Jokainen juhlavieras pitää velvollisuutenaan asettaa kuolleen kuppiin juhlaruokaa, jota on pöydässä, samalla kun hän lausuu: "syö, kaimaseni!" tai "juo, veliseni!" Aterioimisen jälkeen astia viedään takapihalle, jonne se asetetaan piiloon jonnekin yksinäiseen nurkkaan, jotteivät koirat siihen koskisi. Kolmen päivän perästä omaiset tarkastavat, onko jotakin jäänyt kuppiin vai ei. Jolleivät linnut silloin ole kaikkea ennättäneet korjata, vaan astiaan on vielä jäänyt jotakin, merkitsee se, ettei vainaja ole halunnut ruokaa, vaan on ollut vihoissaan.

Eri muistopäivien vietossa on kuitenkin jonkinlaisia eroavaisuuksia olemassa. Toisia vietetään paljoa juhlallisemmin kuin toisia. Niin kertoo votjakeista Georgi, että ensimäisessä muistojuhlassa, jota vietetään kolmantena päivänä, ystävät kokoontuvat kuolintaloon ainoastaan ohukaisia syömään ja olutta juomaan, jota kumpaakin viskataan myös pihalle kuolleita varten, mutta seitsemäntenä päivänä sitävastoin teurastetaan lammas ja neljäntenäkymmenentenä päivänä lehmä tai hevonen.

Wichmann mainitsee, että "3:nnen ja 7:nnen päivän muistajaiset tavallisesti yhdistetään hautajaisiin siten, että varsinaisten hautajaismenojen jälkeen uhrataan kana tai, jos varoja on, vasikka".

Kasanin läänissä kuulin 3:tta ja 7:ttä muistopäivää kutsuttavan "vähäisiksi muistajaisiksi", jolloin tavallisesti teurastetaan kana ja ainoastaan lähimmät sukulaiset tulevat kokoon, 40:tenä ja vuosipäivänä on sitä vastoin n.s. "suuret muistajaiset", jolloin teurastetaan lammas, joskus suurempikin eläin, ja jolloin muistokesteihin kutsutaan suuri joukko sukulaisia ja naapureita. Kumpanakin viimeksimainittuna päivänä etsitään kuolleen vaatteet, paita ja housut, jos hän on miespuolinen, hame, jos hän on naispuolinen, ja ripustetaan tuvan seinälle juhlimisen ajaksi. Vaatteet ovat täten ikäänkuin vainajan edustajana. Pohjoisilla ynnä muutamilla eteläisilläkin votjakkialueilla on vallalla usko, että kuollut oleskelee kotona 40 päivää kuoleman jälkeen. Sen vuoksi on omaisten velvollisuus osoittaa vainajalle ystävyyttä ja vieraanvaraisuutta erityisesti tänä aikana. Mamadyshin piirissä on joillakuilla tapana sanottujen 40 päivän kuluessa asettaa pöytään joka kerta, kun talon väki istuutuu aterioimaan, kuppi myös kuollutta varten.

Syrjäneilläkin on neljännenkymmenennen päivän muistojuhlalla aivan erikoinen merkitys siitä syystä, että hekin uskovat kuolleen vasta silloin siirtyvän pois elävien ilmoilta. Nalimov kertoo, että vainaja maahanpanijaisten jälkeen saattoväen mukana palaa takaisin vanhaan kotiinsa, jossa hän vielä oleskelee 40 päivää. Siksi ajaksi on ollut tapana ripustaa pyyhinliina määrättyyn paikkaan tuvassa, jotta, kuten selitetään, kuollut voisi sillä pyyhkiä kasvojaan joka kerta kuin hän peseytyy. Kukaan elävistä ei saa siihen koskea, sillä sitä pidetään suurena rikoksena, josta seurauksena saattaa olla kuolema.

Mielenkiintoinen kuvaus syrjänien 40:nnen päivän muistojuhlasta on Smirnovin teoksessa. Vainajaa varten asetetaan pöydälle kuppi, lusikka ja mesimalja. Kuolleen osaan eivät elävät saa koskea. Sitä paitsi kannetaan pöytään kaikenlaisia muistajaisruokia, kuten kalapiirakkaa, munakokkelia ja puuroa. Ruoka-astiain ääreen asetetaan lusikoita myös muita sukulaisvainajia varten. Kun kaikki on valmisna, ottaa perheenpää kynttilän, kulkee kolme kertaa pöydän ympäri ja savustaa ruokaa kynttilän savulla. Sitte hän taittaa palan kalapiirakkaa, mainitsee vainajan nimen ja lausuu: "tulkoon tämä sinun osaksesi!" Toivomuksen sanoo kertoja koskevan höyryä, joka nousee piirakasta ja muodostaa sen osan, myös ruuasta tulee vainajan hyväksi. Samalla toivomuksella maistelevat muut läsnäolevat ruokia. Sen jälkeen katetaan pöytä sivullisia ja kerjäläisiä varten. Päähenkilönä heidän joukossaan esiintyy joku miesvainajan muistajaisissa mies, naisvainajan nainen, joka pitojen päätyttyä lähtee ensimäisenä tuvasta muiden saattaessa häntä kynttilät kädessä, sillä tämän henkilön mukana heidän käsityksensä mukaan poistuu tuvasta itse vainaja.

Vainajan edustajana syrjänien muistojuhlissa mainitsee Nalimov ruumiinpesijän, jota kaikki juhlavieraat koettavat parhaansa mukaan kestitä, sillä he uskovat, että jos edusmies on kylläinen ja tyytyväinen, on sitä myös itse vainaja. Samanlaista huomiota lausuu kertoja arkuntekijän ja haudankaivajan joskus saavan osakseen. Itse kuolleen nimellä mainiten kehoitetaan näitä syömään ja juomaan.

Että neljännenkymmenennen päivän muistojuhla syrjäneillä todella on muodostunut vainajan sielun kalmistoon saattamisen juhlaksi osoittaa lisäksi Rogovin tiedonanto, että kuolleen sukulaiset Solikamskin piirissä tällöin seuraavat vainajan edusmiestä kylälle ensimäiseen tienristeykseen saakka.

Käsitys, että vainaja 40:nnen päivän muistojuhlan jälkeen siirtyy pois elävien seurasta, liene kuitenkin Perman heimossa myöhempää perua, sillä näyttää siltä kuin kuollut vanhemman tavan mukaan olisi saatettu vasta vuoden päästä kalmistoon. On nimittäin huomattava, että niilläkin seuduilla, missä yllämainittu käsitys vallitsee, kuolleen omaiset ja sukulaiset menevät vainajan haudalle ainoastaan vuosipäivän muistojuhlan aikana. Niin kertoo Smirnov syrjäneistä, että he kuolleen vuosipäivänä viettävät muistajaisia haudalla, johon levitetylle pöytäliinalle asetetaan ruokaa, viinaa ja olutta. Vanhin kääntyy tällöin kaikkien läsnäolevien nimessä kuolleen puoleen lausuen: "vuoden aikana emme ole tulleet sinun luoksesi, nyt me tulimme ja toimme sinulle ruokaa; syö, juo, meille älä tule!" Tässä tilaisuudessa muistellaan muitakin sukulaisvainajia. Vuosipäivänä menevät myös votjakit kalmistoon, jonne he vievät mukanaan kaikenlaista ruokaa, lihaa, puuroa ja kumyshkaa. Tällöin on joillakuilla lisäksi ollut tapana tehdä puinen kehys haudan ympärille. Että vuosipäivän muistojuhla todella entiseen aikaan on ollut vainajan ikäänkuin uudestaan kalmistoon saattamisjuhla, osoittaa vielä Wichmannin tiedonanto, että vainaja vuosipäivänä siirtyy yhteisesti muistettavien joukkoon, ja Miropoljskijn huomautus, että jollei silloin vietetä muistajaisia, niin kuolleet eivät anna tilaa keskuudessaan uudelle tulokkaalle, vaan jättävät hänet kuljeksimaan kylässä, kuten kuollut votjakkien käsityksen mukaan on tehnyt vuoden kuluessa.

Lisäksi on otettava huomioon, etteivät itäiset votjakit näytä ollenkaan tuntevan edellämainittua lyhyempää kuolleen maanpäällistä olokautta, vaan heidän käsityksensä mukaan vainaja erkanee aina vasta vuosipäivänä omaisten seurasta, jossa tämän urt siihen asti on oleskellut ja viihtynyt. Silloin saapuvat kaikki sukulaiset vainajaa saattamaan, pitoja varten teurastetaan lammas tai lehmä, ja osa ruokaa ja juomaa viedään mukana kalmistoon. Sinne viedään silloin myös tuo valkoinen kangaskaistale, joka maahanpanijaispäivänä sidottiin tuvan orteen, ja kuopataan juhlallisesti vainajan hautaan. Tämän päivän jälkeen voi vainajan puvun, jota siihen asti on talletettu ja ainoastaan suurissa muistojuhlissa otettu esille, lahjoittaa köyhille.

Paitsi määräaikaisina muistopäivinä toimitetaan yksityisen vainajan kunniaksi muistajaiset myös siinä tapauksessa, että kuollut on unessa ilmestynyt jollekulle omaiselle tai sukulaiselle. Tällaisesta syystä toimitettu muistojuhla onkin pidettävä vanhempana edelläkerrottuja määräaikaisia, joiden tuskin voi ajatella polveutuvan aivan muinaisilta ajoilta. Niinpä kirjoittaa eräs nimetön kirjailija Vjatkan lääninlehdessä (1861) Malmyzhin ja Urzhumin piirin votjakeista, etteivät he vietä muistajaisia, ennenkuin joku sukulaisista on nähnyt kuolleen unissaan. Samoin kertoo Smirnov, että jos vainaja hautajaisten jälkeen ilmaantuu uniin, on välttämättömästi toimitettava tiron. Kohta kun asianomainen aamulla herää, vie hän kellarin katolle tai muuhun ylhäiseen paikkaan kananmunan ja lupaa toimittaa vainajalle muistajaiset, s.o. valmistaa syötävää. Heti keitetäänkin luvattu ruoka, puuro tai lihaliemi, josta osan syö perheväki, osa kaadetaan kuppiin ja viedään kodan nurkkaan. Muistojuhlan aikana kääntyy perheenpää kuolleen puoleen samoilla rukouksilla kuin hautajaispäivänä.

Samanlainen käsitys on Buchin mukaan Sarapulin piirin votjakeilla, he uskovat näet, että kuolleiden haamut saattavat tulla kotiin ja ilmestyä sukulaisille unissa. Silloin koko perhe heti valmistautuu toimittamaan asianomaiselle kuolleelle uhria, muussa tapauksessa saattaa seurauksena olla rangaistus sairauden muodossa. Bogaevskij kertoo tarunkin siitä, miksi votjakit, jotka alkuaan muka eivät muistelleet vainajia, alkoivat viettää muistojuhlia kuolleiden kunniaksi. Eräs henkilö näki kerta vainajia unessaan. Nämät uhkasivat häntä, ja pian sen jälkeen muutamat hänen perheestään sairastuivat. Mies ihmetteli unen ja sitä seuraavan vastoinkäymisen yhteensattumista sekä teurasti vainajille lampaan. Silloin sairasten heti tuli helpompi olla ja siitä kävi ilmi, että kuolleet voivat lähettää jälkeläisilleen sekä hyvää että pahaa. Vielä nykyaikana, lausuu kirjailija lopuksi, pidetään välttämättömänä viettää muistajaisia kuolleen ilmestyessä uniin.

Joskus saattaa vainaja muullakin tavalla ilmoittaa itsestään omaisilleen ja huomauttaa olevansa avun tarpeessa. Muutamin seuduin Mamadyshin piirissä kuulin kerrottavan, että muistojuhlaa joskus ryhdytään viettämään myös siinä tapauksessa, että kuolleen sielu on sieluperhon (urt-bugl'i) muodossa ilmestynyt entisen kotinsa ikkunaan.

Yksityisten vainajain kunniaksi vietettäviin muistojuhliin on lisäksi luettava eräs huomattava uhritoimitus, jota tosin ei toimiteta minkään tarkasti määrätyn ajan kuluttua, vaan joskus vuoden, joskus 5:nnen, 10:nnen, jopa 20:nnen ja 30:nnenkin vuoden kuluttua kuoleman jälkeen. Joka tapauksessa on tämä uhri, joka näyttää olevan tunnettu kaikilla votjakkialueilla, toimitettavan kerta kunkin täysi-ikäisen vainajan kunniaksi. [Gavrilovin mukaan on kysymyksessä oleva ikämäärä Kasanin läänissä ainoastaan kolme, Jelabugan piirissä kertoo Jelabuzhskij sen olevan kymmenen vuotta.]

Toimitusta, joka tavallisesti tapahtuu myöhään syksyllä tai talvisaikaan votjakit nimittävät nimellä val-suan ("hevos-häät") tai kulem-murt suan ("kuolleen häät"), mikä johtuu siitä, että tällä juhlalla, erotukseksi muista muistopäivistä, on iloinen luonne, lauletaanpa vielä hääsäveliäkin. Uhrieläimen, joka teurastetaan tavallisesti talon pihalla, tulee olla hevonen, jos asianomainen vainaja on miespuolinen, mutta lehmä, jos vainaja on naispuolinen henkilö. Aminoff mainitsee Vjatkan läänissä uhriteuraiksi käytetyn mustia eläimiä; toisin paikoin, missä muistojuhla toimitetaan heti ensimäisinä kuoleman jälkeisinä vuosina, uhrataan vainajalle väriin katsomatta useimmiten se eläin, jota hän on käyttänyt eläessään ja josta hän on erityisesti pitänyt. Juhlaan kutsutaan kaikki vainajan sukulaiset, jotka yksin voivat ottaa osaa syöminkiin, uhriruokaa kun ei vieraille ole tapana tarjota. Koko teurasta ei kuitenkaan yhdellä kertaa käytetä juhlakansan ravinnoksi, vaan ainoastaan pään, jalkojen ynnä vasemman kyljen lihat valmistetaan sinä päivänä, muu liha käytetään perhekunnan ruuaksi vastedes tarpeen tullen.

Päätoimitus juhlassa, joka useimmiten alkaa määrätyn viikonpäivän, torstain aamuna, on luiden saattajaiset illalla lyhdyn valossa, soiton ja häälaulujen kajahdellessa. Pään ja jalkojen luut ovat erityisesti vainajan omaisuutta, siksi ne tuleekin kuljettaa n.s. kir-kujan paikkaan, jota siitä syystä myös nimitetään li-kujan (luiden heittopaikka). Entisinä aikoina ja vielä nykyäänkin ripustetaan itäisellä votjakkialueella vainajalle tulevat luut niiniköysillä kalmiston puihin. Tavasta antaa vainajalle uhriteuraan pään ja jalkojen luut saa tämä uhritoimitus edellisten lisäksi nimityksen d'ir-pid soton ("pään ja jalkojen anto").

Gavrilov antaa meille havainnollisen kuvan siitä, miten itse toimitus tapahtuu Kasanin läänissä. Kun juhla on päätetty pitää, kutsutaan jo muistopäivän aamuna sukulaisia olemaan läsnä kestien valmistamisessa. Sivulliset teurastavat lehmän tai hevosen suunnaten teurastaessaan eläimen pään pohjosta kohti ja samalla lausuen: tshök peresjosli (vanhuksille). [Votjakkien nykyisissä palvontamenoissa on pohjonen vainajille omistettu uhrisuunta.] Sinä päivänä keitetään teuraan pää, jalat ja koko vasen puolisko. Ruoka valmistetaan vasta illaksi, jolloin kuolleen omaiset kutsuvat luokseen kaikki sukulaiset. Kun liha on kypsynyt, paloittaa määrätty henkilö sen palasiksi ja asettaa suureen kaukaloon. Tätä henkilöä votjakit kutsuvat nimellä part't'shaskis, s.o. paloittaja. Työn tehtyään hän antaa luut lasten kaluttaviksi, joita joukottain saapuu juhlaan ja seisovat tuvan ovella. Luut kootaan sen jälkeen niinikoppaan. Lihan jälkeen keitetään puuro, ja kun se on kypsynyt, alkavat kaikki läsnäolevat muistella kuolleita vanhuksia, heittäen puuroa, lihanpaloja, olutta ja kumyshkaa vartavasten asetettuun kaukaloon. Kaukalon syrjiin kiinnitetään useita sytytettyjä vahakynttilöitä, joita vieraat ovat tuoneet mukanaan. Sen jälkeen alkavat kemut. Kokoontuneet poikaset laulavat ovella seisoen hääsäveliä. Kun on kyllin juotu ja herkuteltu, valjastetaan parihevoset reen eteen, luokkaan sidotaan kulkusia ja rekeen kannetaan niinikoppa, jossa on kukkuranaan uhriluita sekä lähdetään laulaen kuljettamaan sitä määrättyyn paikkaan, jonne vasu vanhan tavan mukaan heitetään. Jos saattajia on monta, käytetään useampia rekiä. Muutamat ottavat mukaan myös kumyshkaa. Luiden sekaan asetetaan koppaan vielä palttinatilkkuja ynnä rahaa. Perille tultuaan saattajat sytyttävät vielä nuotion sekä toimittavat täälläkin muistajaiset vainajien kunniaksi heittämällä maahan ohukaispaloja ynnä olutta ja kumyshkaa. Niinikopan syrjään kiinnitetään sytytetty vahakynttilä ja samalla lauletaan ja tanssitaan kuten kotona. Juotuaan kaiken oluen ja kumyshkan sekä heitettyään ohukaisten jätteet koppaan, ottavat saattajat siitä vihdoin palttinatilkut ja rahat, joista yhden kangaskaistaleen ja kopekan rahan heittävät maahan, mutta muut tilkut ja rahat jakavat keskenään. Niinikoppa luineen jätetään paikalle ja kansa palaa laulaen takaisin pitotaloon. Kun saattajat saapuvat kotiin, ei heitä lasketa tuvan perälle ennen kuin heidän päälleen on tuhkaa ripoiteltu. Sen jälkeen nämä näyttelevät palttinatilkkuja toinen toisilleen sanoen: "katsokaa, millaisia lahjoja me saimme häissä!" Se, jolle kangastilkkua osoitetaan, ottaa sen käteensä, pyyhkii sillä ikäänkuin pyyhinliinalla kasvojaan ja jättää sitten takaisin omistajalle sanoen: "hyvä, hyvä!" Vihdoin hajaantuvat kaikki koteihinsa. Toisen päivän aamuna vieraat jälleen tulevat juhlataloon antaakseen vainajille tilaisuutta "pään parantamiseen". Tällöin muistellaankin kuolleita vain viinalla, jota vainajille vuodatetaan kaukaloon; samalla juhlavieraat parantelevat omiakin päitään. Juhlaa jatketaan iltaan asti, mutta ainoastaan aamulla muistellaan vainajia.

Gavrilovin esityksestä voimme päättää, että samoin kuin muissa yksityisissä muistojuhlissa tässäkin aikaisemmin kuolleet sukulaiset asianomaisen vainajan kera ottavat osaa kesteihin. Paikka, johon luut kuljetetaan ja jota kirjailija ei sen tarkemmin mainitse, lienee kir-kujan inti. Muutamin seuduin kuljetetaan val-suan-luut itse kalmistoon.

Kuolleen ilahuttamista kuvailee Wichmann seuraavasti: Kun on syöty, kannetaan tupaan pärevasu, jonka pohjalle on ladottu olkia. Tähän vasuun kootaan huolellisesti kaikki hevosenluut, pääkallo päällimäiseksi. Pääkallo varustetaan päitsillä, kuten ainakin elävä hevonen. Luiden päälle panevat halukkaat vielä palttinakappaleita ja kopekan rahoja. Sitten alkaa iloinen uhritanssi. Votjakkivanhukset, ukot ja akat, astuvat toinen toisensa perästä esille ja tanssivat vasua kiertäen vanhan säveleen mukaan votjakkilaista tanssia. Tanssiessa päästetään tuontuostakin ilonhihkauksia, ja kun ympärillä seisova joukko kysyy tanssijalta: "kenelle tanssit?" vastaa tämä mainitsemalla vainajan nimen. Kun vanhukset ovat tanssitaitoansa näyttäneet, asettuvat kaikki sekä nuoret että vanhat korin ympärille häälauluja laulamaan. Iloista laulua säestää viulu ja jalkain poljenta. Muutamia lauluja on olemassa erittäin tätä tilaisuutta varten, esim. seuraava:

"Hevostarhasi, isäntä, on täynnä hevosia, nyt me niistä yhden viemme. Vaikka yhden hevosen olemmekin vieneet, menestykööt kuitenkin jäljelle jääneet hevoset!"

Laulujen loputtua kannetaan kori kartanolle, jossa valjastetut hevoset ovat valmiina luita ja vieraita hautausmaalle kuljettamaan. Kori asetetaan ensimäiseen rekeen. Tapetun hevosen nahka levitetään maahan ja nahan päällä jälleen tanssitaan ja sen ympärillä häälauluja lauletaan. Sitten lähtee koko joukko vanhalle pakanalliselle hautausmaalle ajelemaan tiukujen soidessa ja häälaulujen kaikuessa.

Vereshtshagin kertoo lisäksi, ettei uhrieläimellä saa olla minkäänlaisia synnynnäisiä vikoja, vaan esim. jos se on lehmä, tulee sarvien olla eheät j.n.e. Vielä lausuu kirjailija, että sukulaiset tullessaan muistojuhlaan tuovat tuomisia mukanaan, kuten kumyshkaa ja mitä muuta valmistettua ruokaa sekä olutta sattuu olemaan, miehet tuovat sitä paitsi kukin vahakynttilän. Jos miestä muistellaan, ovat miehet, jos naista, naiset etualalla.

Köyhät, joilla ei ole varaa uhrata kotieläintään, ostavat markkinoilta uhriin välttämättömät pään ja jalkojen luut kalmistoon kuljetettavaksi.

Viimeksimainittua tapaa muistuttaa seuraava omituinen tapa, jonka Osokin kertoo Malmyzhin piirin votjakeista:

Isäntä hakee huonoimman niinivasun, jota ei sovi mihinkään tarkoitukseen käyttää, latoo siihen kaikenlaisia luita, joita sekä ihmiset että eläimet ovat kalunneet, ja sitä paitsi panee hän siihen leivänkuoria ynnä olkilyhteen. Sellaisena hän nostaa vasun pöydälle, sytyttää kaksi vahakynttilää, joista toisen kiinnittää pöydänreunaan ja toisen tuvankynnykseen, sitten ottaa niinikopan käteensä ja seisoen lakki päässä kumartelee kohti huoneen peränurkkaa. Samalla kumartaa myös koko perhe rukoillen, ettei Jumala näännyttäisi vainajaa nälkään ja viluun. Rukouksen päätyttyä kantaa isäntä vasun luineen ja leivänkuorineen kynttilän yli, joka on asetettu kynnykselle, sekä sytyttää siitä olkikimpun, joka otetaan esiin niinivasusta. Sitten lähtee koko perhe vasussa palavan kynttilän valossa metsään, missä ripustavat kopan uhrilahjana puuhun ripustettuina, että ovat toimittaneet vainajalle sekä ravintoa ett lämpöä ja että ovat mitä tunnollisimmin täyttäneet velvollisuutensa häntä kohtaan.

Paitsi yksityisiä, jonkun erityisen vainajan kunniaksi toimitettuja pantuja votjakit viettävät myös määräaikaisia yleisiä muistajaisia. Samoin kuin edellisten vaihtelee jälkimäistenkin viettoaika jonkin verran eri alueilla riippuen vieraan kulttuurin kosketuksesta. Niillä seuduin, missä kristinusko on päässyt vakiintumaan, votjakit viettävät muistojuhlaa venäläisen kirkon tavalla pokrovan päivänä (lokak. 1 p:nä v.l.), Dmitrin päivänä (lokak. 15 p:nä v.l.), helluntailauvantaina ynnä radonitsana, 10:ntenä päivänä pääsiäisen jälkeen. Siellä, missä pakanuus puhtaimpana on säilynyt, kuten Kasanin läänissä, vietetään muistojuhlia keväällä kiirastorstaina ja torstaina ennen helluntaita sekä syksyllä torstaina ennen kasanilaisen jumalanäidin päivää (lokak. 22 p:nä v.l.). Samoihin aikoihin vietävät myös itäiset votjakit määräaikaisia vainajainmuistojuhliaan. Kuitenkin näidenkin muistojuhlien ajan on vieras kulttuuri määrännyt, sillä vanhimman tavan mukaan lienee votjakeilla ollut ainoastaan kaksi suurta vuotuista muistojuhlaa nim. keväällä ja syksyllä. Siihen viittaavat nimitykset tulis-kiston ("kevät-vuodatus") ja sizil-kiston ("syys-vuodatus"), joilla nimillä Aminoff mainitsee heidän nimittävän vuoden suurimpia muistojuhlia.

Yleisiä muistojuhlia votjakit viettävät joko siten, että kukin perhekunta erikseen muistelee omia sukulaisvainajiaan, tai siten, että samaa sukua olevat perheet kokoontuvat yhteen suvun yhteisiä vainajia muistelemaan. Joskus saattaa koko kyläkin, joka siinä tapauksessa tavallisesti on sukukylä, viettää yhteisesti kuolleitten muistoa. Nykyaikana lienee ensiksimainittu viettotapa enimmän käytännössä, mutta useilla seuduin on kuitenkin meidän aikaamme asti säilynyt jälkiä myös viimeksimainitusta suvun keskisestä muistajaisvietosta.

Siinäkin tapauksessa, että kukin perhe aluksi viettää erikseen muistojuhlan, on kuitenkin monesti tapana sittemmin käydä sukulaisten taloissa, niitäkin vainajia, jotka ovat näitä lähinnä, muistelemassa. Sellainen tieto on muun muassa Jelabugan piiristä. Ensiksi vietetään muistajaisia kotona, jolloin omaiset nimeltä mainiten kehoittavat esi-isiään tulemaan kesteihin ja sen jälkeen mennään vielä niiden naapurien pitoihin, joiden kanssa vainajat eläessään harjoittivat kanssakäymistä. Hyvin yleinen muistojuhlan viettämistapa on lisäksi se, että sukulaiset kokoontuvat suvunvanhimman taloon yhdessä muistelemaan yhteisiä vainajia. Niin kertoo Kuvshinskij, että samaa sukua olevat henkilöt kokoontuvat määrättyihin taloihin, joten kylään sinä päivänä muodostuu useita pieniä seuroja.

Seuroittain tapahtuvista muistajaisista kertoo myös Bogaevskij, mutta hän lausuu, etteivät noita kylässä juhlivia joukkoja muodosta henkilöt, jotka aina olisivat samaa sukuperää, sillä hyvän naapuruuden siteet saattavat yhdistää ihmisiä myös yleisissä muistojuhlissa. Naapuruuden perustuksella vietetyt muistajaiset kuuluvat epäilemättä kuitenkin myöhäisempään aikaan. Vanhimman tavan mukaan olivat muistajaiskokoukset aina vain sukukokouksia, sillä sukulaisten yhtyminen kuuluu jo itse vainajainpalvonnan luonteeseen ja sitä paitsi vainajalle valmistettua uhriruokaa vanhemman käsityksen mukaan eivät sivulliset saaneet nauttia.

Sukua, jonka perustuksella muistajaisseurat kokoontuvat, tietää Vasiljev votjakkien nimittävän sanalla bel'ak, ja kertoo, että määrättynä päivänä kaikki suvun jäsenet saapuvat taloon, joka tavallisesti sijaitsee sukualueen äärimäisessä perukassa. Eräs suvun vanhimmista ukoista pukeutuu tällöin vanhaan kauhtanaan ja alkaa valmistaa vahakynttilöitä. Kun niitä on valmistunut tarpeellinen määrä, kiinnittää hän ne uuninsivuun ja alkaa muistella suvun vainajia. Jokaiselle hän murtaa leipämurun, taittaa pienen pannukakun palan, vuodattaa myös vähäisen kumyshkaa ja olutta sekä lisäksi lusikallisen keittoa ja lientä näkymättömiä henkiä varten asetettuun kaukaloon. Hänen jälkeensä tekevät samoin kaikki ne juhlavieraat, joiden vanhemmat ovat siirtyneet manan majoille. Kaukalon sisällys, kuten yleensä muistojuhlissa, annetaan myöhemmin koirille.

Miropoljskij mainitsee, että talo, jonne suku kokoontuu juhlimaan, on suvun vanhimman talo. Sitä paitsi hän lausuu, että sukukokouksen jälkeen vielä vuorotellen käydään juhlimassa yksityisissä taloissa.

Paitsi edellä mainittuja on olemassa vielä koko kyläkunnan keskisiä muistojuhlia. Buch kertoo niitä nimitettävän gurto kalike-kiston. Jokaisessa majassa katetaan sinä päivänä pöytä runsailla ruokavaroilla. Iltapäivällä kokoontuvat kaikki kylän asukkaat paitsi äsken naituja naisia, ja kulkevat tuvasta toiseen jättämättä yhtään käymättä. Jokaisessa talossa kukin kävijä heittää ruokamuruja vainajia varten asetettuun kaukaloon samalla, kun hän sanoo: "te kauan sitten manalle menneet, pudotkoon teidän eteenne tämä ruoka, jonka me teille uhraamme."

On hyvin luultavaa, että mainitut koko kylän keskiset muistajaiset polveutuvat ajoilta, jolloin votjakkikylät yleensä vielä olivat sukukyliä, sillä Gavrilov tietää, että ainoastaan saman kylän asukkaat ottavat osaa juhlaan, vieraista kylistä ei ketään kutsuta. Bogaevskij huomauttaa samoin kuin Buch'kin, että vaimot, jotka hiljattain on taloon tuotu, eivät ota osaa muistojuhlaan.

Kun kokonainen suku tai kylä ryhtyy yhteisesti viettämään muistajaisia, kestävät ne tavallisesti useampia päiviä. Miropoljskij tietää niitä vietettävän joskus kolme, joskus neljäkin päivää. Useimmiten päättyvät ne kuitenkin jo seuraavan päivän aamuna. Gavrilov kertoo, että Kasanin läänin votjakit teurastavat muistopäivän jälkeisenä aamuna kanaparin. Sillä aikaa kun ruokaa keitetään, kutsutaan viidestä, joskus useammastakin talosta sukulaisia, jotka eivät heti tullessaan istu pöytään, vaan jäävät vähäksi aikaa lattialle seisomaan, kunnes vartavasten valmistettu juhlaruoka on kannettu pöytään. Ukot ja akat ottavat nyt lusikan käteensä ja vuorotellen vuodattaa kukin lientä kaukaloon. Sitä paitsi vuodatetaan siihen myös muutamia pisaroita olutta ja kumyshkaa sekä samalla muistellaan vainajia. Toisen päivän juhla, huomauttaa kertoja, on oikeastaan vain vainajien kohmelonparantamista varten (makmir veskaton).

Vasiljev sanoo, että toinen juhlapäivä samalla on vainajien hyvästijättö. Kun kukko aamulla on teurastettu ja vainajia jälleen edellisen päivän tavalla on kestitty lihalla ja juomalla, lausuvat omaiset heille: "syökää, juokaa ja menkää kotiin toverienne luo, eläkää sovinnossa, olkaa meille armollisia, suojelkaa meidän lapsiamme, varjelkaa meidän toukojamme, eläimiämme ja lintujamme."

Määräaikaista yleistä muistojuhlaa viettävät votjakit paitsi kotona myös kalmistossa. Shestakov tietää, että Glazovin piirin votjakit kaikkien yleisten muistojuhliensa aikana käyvät kalmistossa, jonne he, niin hyvin miehet kuin naiset, tavallisesti ratsastavat hevosten selässä vieden mukanaan ruokaa ja juomaa. Haudalla he itkevät ääneen, syövät ja juovat jättäen loput vainajien käytettäväksi. Pervuhin kertoo heidän käyvän kalmistossa radonitsana sekä pokrovan päivänä, jota viimeksi mainittua he kutsuvat "pikkumuistajaisiksi". Silloin he teurastavat sorsan määrätyssä paikassa joen rannalla sekä vuodattavat linnun veren virran veteen sanoen: "Tässä annamme teille verta, älkää vihastuko, vanhukset". Lihan he keittävät kotona, pudottaen vainajille osan pöydän alla olevaan ämpäripahaseen. Seuraavana aamuna he menevät hautuumaalle vieden mukanaan munia, ohukaisia, olutta, suolaa, leipää ja kumyshkaa. Täällä he sytyttävät kynttilän, levittävät liinan haudalle, asettavat sille ruuat sekä ristien itsensä rukoilevat: "Valossa vaeltakaa, vanhukset! Vieraaseen maahan läksitte, olkoon teillä siellä sekä leipää että suolaa yhtäkyllin, ystävienne kera sovussa eläkää. Teistä jäimme orvoiksi ja vähäväkisiksi, älkää irroittako meidän käsiämme työstä, meidän perhettämme älkää hajoittako, karjaamme älkää ahdistako. Tässä tuomme teille kynttilät. Aina valossa vaeltakaa! Teitä varten ovat munakokkeli ja ohukaiset, vihatta ottakaa vastaan meidän kestityksemme, syökää, juokaa ja laulakaa lauluja." Syötyään he jättävät haudalle jätteet musertaen sinne muutamia kokonaisia muniakin, samalla myös vuodattavat olutta ja kumyshkaa toivottaen, että ravinto tulisi vainajien hyväksi.

Kaikilla votjakkialueilla ei kuitenkaan ole tapana käydä jokaisen yleisen muistojuhlan aikana kalmistossa, useimmiten vietetään siellä vain keväiset muistajaiset. Niin kertoo Georgi, että votjakit kiirastorstaina vievät lihaa ja ohukaisia kalmistoon. Aleksandra Fuchs mainitsee Kasanin läänissä olevan tapana ainoastaan keväällä helluntain tienoissa käydä kalmistossa. Vielä nykyäänkin on useilla pakanallisilla votjakeilla samanlainen tapa. Hautuumaalle mennessä tuodaan mukana paitsi ruokaa ja juomaa myös lehtipuun vesa, joka tällöin istutetaan viimeksi kuolleen omaisen haudalle. Nykyäänkin on muutamin seuduin, kuten Kasanin läänin Mamadyshin piirissä, tapana myös pystyttää noin kyynärän pituinen "muistotolppanen" (d'ibo) tai "merkki" (bilgi) kir-kujan paikkaan niiden vainajien muistoksi, jotka matkoilla tai sodassa kuolleina ovat haudatut vieraaseen seutuun. Tolpan viereen rakennetaan joskus vielä pieni yksijalkainen pöytä, jolle omaiset muistojuhlaa viettäessään sytyttävät kynttilän sekä asettavat vainajalle kananlihaa, ohukaisia y.m. muistajaisruokia. Tolppanen on pystytettävä, "jotta vainajan henki (lul) saapuisi kotikylään". Ruokauhri tällaisessa tapauksessa toimitetaan ainoastaan kerran kunkin asianomaisen vainajan kuoleman jälkeen.

Myöskin syrjänit, joiden yleiset muistojuhlat ovat samanaikaiset ja samantapaiset kuin venäläisen kirkon, viettävät helluntainaikaisia (semik) muistajaisia haudoilla, jonne silloin kannetaan runsaasti kaikenlaista syötävää ja juotavaa. Hlopin kertoo, että ruoka koetetaan tuoda paikalle niin kuumana kuin mahdollista, sillä kansa uskoo, että vainajat nauttivat ruuan höyryn. Kun juhlavieraat ovat nauttineet osansa, jaetaan loput kerjäläisille. Muutamat siroittavat ruokaa myös haudoille. Entiseen aikaan oli vielä tapana tehdä kuoppa vainajan suun kohdalle ja valaa siihen juomaa. Niin kertoo Popov, että naiset Tsherdinskin piirissä tulivat semik juhlana sukulais-vainajiensa haudoille tuoden mukanaan mesijuomaa ja pannukakkua. Viimeksimainittua he paloittelivat haudalle, mutta mesijuomaa he valoivat kuoppaan, jonka kaivoivat kuolleen suun kohdalle ja sanoivat itkusuin: "juo, juo!" Glazovin piirin syrjäneillä on ollut tapana asettaa ruokaa tuohisiin ja ripustaa ne vainajia varten kalmiston puihin.

Kestitessään ja muistellessaan kuolleita omaisiaan on viimeksimainitulla kansalla lisäksi ollut tapana niin hyvin peijais- kuin muissa muistojuhlissa virittää itkuvirsiä vainajien kunniaksi. Itkuvirsiä tavataan myö& pohjoisinten alueitten, esim. Glazovin piirin, votjakeilla. Siihen katsoen, ettei niitä eteläisillä votjakkialueilla ole olemassa, voinee olettaa, että niiden alkuperä on etsittävä venäläisten taholta.

Votjakkien muistajaisajoista huomattavin on pääsiäisen tienoo, jolloin kaikkien kuolleiden uskotaan olevan liikkeessä. Varsinkin kiirastorstain yönä, jota useissa seuduin kutsutaankin kulem-poton üi ("kuolleidenkulku-yö") uskotaan vainajien saapuvan elävien ilmoille. Tähän aikaan suoritetaan monenlaisia taikauskoisia menoja, joiden tarkoituksena on suojella elossa olevia kuolleitten aikaansaamilta tuhoilta.

Jo aattoiltana on useissa seuduissa ollut tapana piirtää veitsellä, kirveellä tai uuniluudalla piiri talon ympäri. Ikkunat, savupiiput ja muut huoneessa olevat aukot suljetaan tarkoin. Ikkuniin asetetaan teräsesineitä, oven ja ikkunain pieliin asetetaan katajan, kanervan tai pihlajan oksia. Kristityt piirtävät sitä paitsi oviin ja seiniin ristinmerkkejä. Ennen levolle menoa savustetaan vielä huone katajan oksilla. Seuraavana aamuna sytytetään pihalle olkituli, jonka yli perheväki perätysten hyppii lausuen: "Inmar antakoon terveyttä". Lisäksi kylvetään saunassa ja sen jälkeen ryhdytään pitämään muistojuhlia.

Usein liittyy näihin puhdistus- ja suojeluskeinoihin vielä n.s. pahojen henkien karkoittamismeno. Pervuhin kirjoittaa Glazovin piirin votjakeista, että he keräävät vanhoja harkkorautoja, porkkia, pyssyjä j.n.e. sekä menevät lähimpään ryteikköön meluten, ampuen ja huutaen karkoittamaan vuoden ajaksi susia ja muita petoja. Palattuaan sieltä he ottavat viikatteen, uuniluudan ja lapion sekä pesästä tuhkaa ja piirtävät niillä talojensa ympärille piirin suojellakseen kotejaan velhojen ja noitien pahanilkisiltä vehkeiltä, sillä pahat henget ovat heidän käsityksensä mukaan tänä aikana kaikkialla pahaa tekemässä. Senvuoksi he myös siunaavat itsensä ja karjansa sanoen: "osto Inmar!" Mennessään levolle he sulkevat ikkunat, savureiän ja alustan aukot, jotteivät noidat pääsisi sisään. Tuvan peränurkassa olevalle pöydälle, joka on valkoisella liinalla katettu, asettavat he vehnäkakun ja suolaa lepyttääkseen hyviä henkiä, jotka yöllä suojelevat nukkuvia. Muutamin seuduin nuorukaiset istuvat asestettuina koko yön tuvan tai aitan katolla noitia ja velhoja vaanimassa. Noidat ilmestyvät tavallisesti kissan, koiran, joskus myös suden muodossa.

Vainajain kestitsemisestä kiirastorstain vastaisena yönä on säilynyt jälkiä niidenkin votjakkien keskuudessa, jotka jo kristinuskoon kääntyneinä ovat alkaneet noudattaa venäläisen kirkon tapoja. Kuitenkin toimitetaan henkien karkoittamismeno, joka Pervuhinin mukaan Glazovin piirikunnassa sekä Koshurnikovin ja Vereshtshaginin mukaan Sarapulin piirissä liittyy kiirastorstain viettoon, useissa seuduin jo palmusunnuntain aattona. Niin kuulin Birskin piirikunnassa kerrottavan, että pojat ja tytöt yllämainittuna yönä lyövät kylän läpi kulkiessaan pajunvitsoilla talojen portteihin ja seiniin sekä joskus tupaan päästessään vuoteessa makaavia ihmisiäkin huutaen: "vervagistir". Siten he menettelevät siihen asti, kunnes kukko kiekuu, jolloin vitsat heitetään kylän ulkopuolella olevalle kedolle tai poltetaan tulessa. Palatessaan kylään kiiruhtaa kukin askeleitaan, sillä sitä, joka viimeisenä saapuu, ajatellaan jonkun onnettomuuden kohtaavan. Aamulla päivän valjetessa on muutamilla vielä tapana käydä karjapihassa lyömässä kutakin elukkaa pajunvitsalla selkään. Vasiljev, joka varmaankin tässä kuvailee Sarapulin piirin votjakkeja, mainitsee heidän lyödessään huutavan: "me karkoitamme tauteja ja sairautta". Sitä paitsi hän kertoo, että pahojen henkien karkoittajilla tavallisesti on kädessään myös pihkaisia tulisoihtuja käydessään kylän toisesta päästä toiseen. Gavrilov mainitsee votjakkien kutsuvan näitä menoja putshi shukkon (pajulla lyöminen).

Kasanin läänissä liittyy palmusunnuntaisiin tapoihin jonkinlaisia näytelmiäkin, jotka suoritetaan tavallisesti ennen varsinaista henkienkarkoittamismenoa. Jo edellisenä aattoiltana kerääntyvät nuorukaiset jonnekin kylän äärimäisellä syrjällä olevaan saunaan, jonne he tekevät tulen ja alkavat leikkiä monenlaisia leikkejä kuten veronkantoa ja sotilasten värväystä. Veronkantoa varten valitaan kaikenlaisia asiaankuuluvia virkamiehiä, veronkantajia, tarkastajia ja tuomareita, vieläpä poliisimiehiäkin järjestystä ylläpitämään. Verorahana, jota kerätään kultakin hengeltä, käytetään tässä tilaisuudessa papuja, joita itse kukin tullessaan tuo mukanaan. Muutamat niskoittelevat. Heiltä otetaan saatavat väkivallalla. Toiset saavat kärsiä rangaistustakin. Sen jälkeen alkaa sotaväen värväys. Nuorukaiset valitsevat keskuudestaan muutamia, joille annetaan kenraalin, kapteenin tai jonkun muun ylhäisen sotaherran arvo. Nämä ryhtyvät värväämään sotaväkeä valtakunnan palvelukseen. Kun se on tehty, alkavat harjoitukset. Sotamiehet voimistelevat keppi kiväärinä. Vihdoin puoliyön aikaan komentaa kenraali miehiään juoksemaan kylään paholaista karkoittamaan.

Paitsi kiirastorstain ja palmusunnuntain öinä tapahtuu määräaikainen henkien karkoitus eräissä seuduin, pääasiallisesti kuitenkin vain pohjoisilla alueilla, muutamina muinakin aikoina. Sellaisena aikana mainitsee Vasiljev edellisten lisäksi palmusunnuntain jälkeisen maanantain. Buch kertoo "shaitanin karkoittamisen" tapahtuvan seitsemäntenä päivänä joulun jälkeen. Joulunaikaisesta karkoittamisesta puhuu myös Vereshtshagin sanoessaan, että Sarapulin piirin votjakit valmistavat 3:ntena joulupäivänä itselleen vähäisen puuvasaran, jolla karkoittavat pahoja henkiä. Aseesta, jota toimituksessa käytetään, on meno saanut nimen t'shokmor ("vasara"). Erään sanomalehtitiedon (1851) mukaan tapahtuu pahan hengen karkoitus Malmyzhin piirissä uuden vuoden aattona. Glazovin votjakeilla ovat mainitut menot liittyneet useiden kristillisten juhlien yhteyteen. Yleisin ja alkuperäisin henkien karkoittamisaika on kuitenkin pääsiäisen tienoo, ennenkaikkea kiirastorstain vastainen yö. Venäläisten palmusunnuntaina käytettyihin pajuvitsoihin liittynyt taikausko on sen luultavasti siirtänyt viimeksimainittuun päivään. Siihen viittaa votjakkien huudahduskin "vervagistir", jonka sisältöä he eivät osaa selittää, mutta joka sanontatapa on yhtä hyvin tunnettu Kasanin kuin Ufan läänin alueilla, sillä huudahduksen alkuosa tuskin voi olla mikään muu kuin venäläinen "verba" (pajunoksa). Joka tapauksessa on huomattava, että henkien kestitsemistä ei toimiteta minään muuna yllämainituista päivistä kuin kiirastorstaina.

Samoin kuin votjakit uskovat myös muut ympärillä asuvat kansat, kuten kristityt tatarit, tshuvassit ja tsheremissit vainajain henkien olevan näihin aikoihin liikkeessä. Yleensä näyttää kaikilla itäeurooppalaisilla kansoilla, venäläisilläkin, keväänaika, joko pääsiäisen tai helluntain tienoo, olleen kuolleiden kulkuaika. Syrjänien nykyisen käsityksen mukaan tapahtuu vainajien vaeltaminen semik-juhlana, jolloin he, kuten Janovitsh lausuu, uskovat kuolleiden saavan Jumalalta vallan kulkea maan päällä. Kuitenkin on heilläkin säilynyt jälkiä pääsiäisen aikaisista henkienkarkoittamismenoista, sillä Hlopin kertoo, että heillä on ollut tapana kiirastorstain aamuna ennen päivän valkenemista tuoda kotiin katajan ja hopeakuusen oksia, joista osan asettavat vuoden ajaksi tuvan kurkihirteen tai uunille, osan polttavat hyppien tulen yli. Joka tapauksessa on kyseessä olevan ajan liittyminen jonkun kristillisen juhlan yhteyteen pidettävä myöhempänä. Alkuperäisempi lienee se ajanmääräys, jota muutamat tsheremissit, kuten Nurminskij mainitsee, noudattavat karkoittaessaan paholaista maaliskuuhun sattuvana uudenkuun yönä.

Se seikka, että yllämainittu uskomus on olemassa myös permalaiskansain eteläisillä naapureilla, osoittaa, mistä päin sen alkuperä on etsittävissä. Varmaankin bolgarit ovat välittäneet tämän käsityksen leviämistä itäisille suomalaiskansoille. Samalta taholta on heille tullut paljon muita uskomuksia ja tapoja, joitten jälkiä ei huomaa ainoastaan kehittyneimmillä uskonnonasteilla, vaan osaksi myös jo vainajainpalvonnassa. Piirteitä, jotka bolgarien taholta ovat tulleet votjakeille ja jotka ovat yhteisiä näille ja edellisten jälkeläisille, tshuvasseille, mainittakoon ennen muita yksityisten ja vuotuisten muistojuhlien määräajat. Lisäksi ovat sellaisia monet pikku seikat, kuten vainajan voiteleminen, ruumiin asettaminen niinenkuorille, omaisten hyppiminen yli vainajan arkun, rahojen mukaanpaneminen paikan ostamista varten, kanauhrit, kynttilät sekä kuolleen astia ovipielessä, johon vainajain nimiä mainiten murennetaan ruokaa ja sen jälkeen jaellaan koirille tarkastamalla niiden syömisestä vainajien mielialaa, mikä viimeksimainittu tapa ei ole syrjäneillekään tuntematon. Samoin ovat votjakeille ja tshuvasseille yhteisiä tapoja pyhittää kalmiston ohella kuolleitten palvomista varten erityinen "kuorenheittopaikka" sekä kuolleen muistoksi pystyttää tolppanen, jonka eteen rakennetaan uhria varten pieni yksijalkainen pöytä. Sitä paitsi vainajille toimitettava pään ja jalkojen uhraaminen ynnä hevosen lahjoitus häämenoilla ovat kaikki tapoja, jotka nähtävästi eivät votjakeilla ole omaperäisiä.

Muhamettilaista vaikutusta todistaa votjakeilla haudan suunta pohjoisesta etelään, jota syrjänitkin muutamin seuduin näyttävät ennenvanhaan noudattaneen.

Myöskin se merkitys, mikä torstaipäivällä on votjakkien vainajain palveluksessa, on tullut muhamettilaisten taholta. Samoin kuin tatarit muistelevat Birskin piirin votjakitkin joka torstai-ilta teetä juodessaan vainajia. Lisäksi on huomattava, että vainaja tatarienkin käsityksen mukaan poistuu vasta vuosipäivänä elävien ilmoilta astuakseen silloin Jumalan tuomiolle,. Näyttää siis siltä kuin käsitys vainajan vuodenkestävästä kotona olostakin olisi vierailta lainattu. Verrattakoon kuitenkin votjakkien mainittua uskoa ostjakkien tapaan haudata vainajan muistoksi tehty nukke vuodenkin määräajan kuluttua kalmistoon. Siihen, että votjakeillakin aikoinaan on ollut samanlainen tapa, viitannee se seikka, että Birskin piirin asukkaat kuolleen vuosipäivänä kuoppaavat vainajan hautaan liinan, jolla urt maahanpaniaispäivänä tuotiin kalmistosta kotiin ja joka vuoden ajan riippui tuvassa kuolleen muistomerkkinä. Vainajan muistoliina, joka näyttää olleen tunnettu myöskin slaavilaisille kansoille ja jonka peruja lienee syrjäneilläkin ennenmainittu pyyhinliina, on permalaisilla nähtävästi tullut aikaisemman vainajan muistokuvan sijalle.

Useimpien luonnonkansain tavalla votjakit uskovat, että elossaolevien elämä ja menestys on vainajista riippuva. Tästä johtuu se taikauskoinen kunnioitus, jota ihmiset tuntevat kuolleita kohtaan, varsinkin lapset vanhempiaan kohtaan. Toisinaan voivat vanhukset siinä tapauksessa, että omaiset ovat heitä pahoin pidelleet vanhuuden vuosina uhata jälkeläisiään jo elämänsä iltana. Niin kertoo Vereshtshagin, että jos omaiset ovat huonosti hoitaneet vanhusta, uhkaa tämä heitä kuolinvuoteella seuraavin sanoin: "te piditte minua kuin koiraa, vihasitte minua, ainoassaan minun kuolemaani te odotitte, no niin, se läheneekin yhä, enempää en tule teitä elämäni aikana häiritsemään. Mutta katsokaa, mentyäni on teille tuleva onnettomuus onnettomuuden jälkeen, vastoinkäyminen vastoinkäymisen jälkeen."

Tavallisin ihmistä kohtaava onnettomuus, jonka uskotaan johtuvan vainajista, on sairaus (kulem-murt-mizh). Se on jonkin velvollisuuden laimiinlyömisen rangaistus ja sen parantamiseksi on ainoastaan yksi keino olemassa nim. uhritoimitus. Vainajille votjakit uhraavat taudin sattuessa joko kotona siten, että uhrieläin teurastetaan pihan perällä olevassa määrätyssä paikassa, lihat keitetään tuvassa ja luut kuljetetaan kir-kujan eli li-kujan paikkaan, tai tapahtuu koko toimitus viimeksimainitussa paikassa. Kir-kujan uhreista on huomattavin n.k. ber-ves ("viimeinen uhri"), joka välttämättömästi on toimitettava yön aikaan ja jota varten musta uhrieläin ehdottomasti on varastettava. Uhratessaan rukoilee uhripappi vainajia huomauttaen, että uhri jo on viimeinen, sekä pyytäen, että henget käyttäisivät aterian hyväkseen eivätkä enää häiritsisi ihmisiä.

Paitsi tauteja lähettämällä voivat vainajat matkaansaattaa paljon muutakin onnettomuutta. Ne voivat esimerkiksi kätkeä omaistensa karjat. Jelabuzhskij kertoo, että, kun joku elukka karjalaumasta hukkaantuu, on votjakeilla tapana sanoa: "vanhukset ovat sen kätkeneet". Jos sivulliset silloin sattuvat sen löytämään, eivät he uskalla ilmoittaa asiasta eläimen omistajalle peläten vainajien vihoja. Bogaevskij tietää, että kun hevonen hukkaantuu, pidetään sitä miespuolisen vainajan syynä, jos lehmä katoaa, naispuolisen. Kummassakin tapauksessa on kysymyksessä oleva elukka vainajalle "luvattava", sillä sen katoaminen osoittaa, että vainaja on kotieläimen tarpeessa.

Lisäksi vainajat voivat monella tavalla turmiollisesti vaikuttaa jälkeenjääneiden talouteen, he voivat hävittää touot, lähettää turmiollisia hyönteisiä, hiiriä y.m.

Yleensä, lausuu Jelabuzhskij, votjakit näkevät isissään enemmän pahaa kuin hyvää, siksi voi vainajista helposti kehittyä kaikellaisia pahoja henkiolentoja.

Mutta suosiollisina ollessaan vainajat voivat monella tavalla myös edistää jälkeläistensä onnea ja menestystä. Rukouksista, joita votjakit lukevat muistajaisjuhlissa, ilmenee päivänselvään, että vainajat heidän käsityksensä mukaan voivat saada aikaan mitä ikinä jumalat, he voivat kartuttaa perhettä ja karjaa, he voivat suojella niitä vihollisilta ja pedoilta, he voivat pitää huolen viljan kasvamisesta, sateesta ja päivänpaisteesta. Senvuoksi votjakit lähestyvät esi-isiään uhreilla ja rukouksilla kaikissa elämän kohtaloissa.

Ennen kaikkea ovat vainajat elossaolevien omaistensa elinkeinojen suojelijoita. Niin kertoo Aminoff, että votjakit Vjatkan läänissä, missä metsästys vielä on tärkeänä elinkeinona, uhraavat pyydystämiskauden alussa kuolleille samalla kertaa kuin metsän haltioille. Vasiljev mainitsee, että keväällä kun karja ensi kerran lasketaan laitumelle, tehdään vainajille uhrilupaus, jolloin perheenpää teurastaa pihalla kanan sanoen: "minä uhraan vuodattamani kanan verta ja lupaan syksyllä teurastaa teidän kunniaksenne yhden laitumelle lasketuista eläimistä, jos ne silloin saapuvat kotiin suojeltuina ja loukkaamattomina." Tämän he tekevät, sanoo kirjailija, jotta vainajat suojelisivat karjaa laitumella kaikenlaisilta tuhoilta, jotteivät esim. elukat uppoaisi puroon tai suohon eivätkä joutuisi petojen käsiin. Syksyllä he täyttävät lupauksensa ja uhraavat pihalla oinaan. Karjan puolesta rukoilevat votjakit vainajia myös uudessa läävässä. Vereshtshagin mainitsee, että isäntä teurastaa tällöin lampaan, keittää sen karjapihassa ja rukoilee lakki päässä ja puunoksa kädessään. Rukoillessaan hän lausuu: "vanhukset, ottakaa uhri käsiinne ja jalkoihinne, hevosia älkää ahdistako, lehmiä älkää-kiusatko!" Rukouksen jälkeen uhriruuat jaellaan perheenväen kesken, liha nautitaan, luut kuopataan läävän nurkkaan. Myöhäisperäisimmänkin elinkeinonsa, maanviljelyksen alalla votjakit turvautuvat vainajien apuun. Aminoff lausuu, että kuolleet heidän käsityksensä mukaan voivat jumalien tavalla vaikuttaa kasvullisuuteen. Senvuoksi useissa maanviljelyksen yhteyteen kuuluvissa uhrijuhlissa muistellaan manalle menneiden henkiä. Vershtshagin kertoo, että Sarapulin piirissä muistellaan vainajia keväällä kylvön jälkeen vietetyssä tulis-sur ("kevät-olut") nimisessä juhlassa, jolloin m.m. teurastetaan "vanhuksille" sorsa. Sama kirjailija kertoo myös, että votjakit, ryhtyessään heinäntekoon tahi elonkorjuuseen, muistelevat leivällä esi-isiään lausuen: "vanhukset, isät, veljet, älkää meitä hyljätkö, antakaa sato lihava, niinkuin tämä kakku on täysinäinen!" Viljan korjuun päätyttyä pidetään toisin paikoin Glazovin piirissä, kuten Shestakov tietää kertoa, muistajaiset yleiseen tapaan. Bogaevskij, joka kuvailee Sarapulin piiriä, lausuu, että kukin perheenpää menee syksyllä ennen syyskylvöä pelto-osalleen kukko tai kana kainalossa sekä teurastaa siellä eläimen vuodattaen veren peltoon. Liha keitetään kotona, luut ja sulat kannetaan pellolle siihen paikkaan, missä teurastus tapahtui. Samoin kertoo Vasiljev mainiten lisäksi vielä erään toisen muistojuhlan, joka toimitetaan syksyllä orasmaalla. Uhrieläimenä käytetään joko lehmää tai hevosta ja uhriin ottavat osaa miehet, vaimot ja lapset. Tässäkin juhlassa uhrimenot kynttilöineen ja vainajia varten asetettuine kaukaloineen muistuttavat täydellisesti yleistä muistojuhlaa.

Myöskin syrjänien käsityksen mukaan vainajat monella tavalla ottavat osaa jälkeenjääneiden kohtaloon. Vihoitettuina ne kyllä voivat tehdä kaikenlaisia tuhoja, lähettää tauteja, kätkeä karjat metsään j.n.e., mutta suopeina ollen ne ovat elossaolevien monipuolisia suojelushenkiä. Metsäsiä ne opastavat sukulaismetsämiestä, ajavat riistaa satimiin ja kaloja verkkoon. Laitumella ne vartioivat karjaa suojellen sitä pedoilta. Viljavainioilla ne valvovat viljan kypsymistä. Matkoilla ne varjelevat matkamiestä pahoista ihmisistä. Senvuoksi syrjänit, kuten Nalimov huomauttaa, kääntyvät mitä erilaatuisimmissa asioissa vainajien puoleen. Kun he menevät metsään, pyytävät he niiltä saalista, kun he laskevat karjan laitumelle, pyytävät he niitä sitä suojaamaan ja kun he kylvävät viljan peltoon, rukoilevat he esi-isiään antamaan hyvän sadon. Myöskin maanviljelysjuhlissa, esim. Iljan päivänä, rukoilevat syrjänit taivaan jumalan ohella vainajia. Leikkuun jälkeen he viettävät muistajaisia syöden erikoista t'shomor nimistä muistajaisruokaa, joka valmistetaan voista ja ohrajauhoista ja jota heillä ennen on ollut tapana asettaa pelto-osien väliselle pientarelle kuolleita varten. Että syrjänit todella ovat pitäneet ja yhä pitävät vainajia suojelushenkinään, osoittaa lisäksi heidän tapansa rakentaa uudet asuntonsa aina mikäli mahdollista vanhojen paikalle, jossa esi-isät aikoinaan elivät ja jossa siitä syystä myös heidän henkensä oleskelevat.

Paitsi elannon huolissa votjakit anovat esi-isien siunausta kaikille yrityksilleen ja pyrkimyksilleen. Niin on esim. avioliittoa solmittaessa yleinen tapa kääntyä rukouksilla ja uhreilla vainajien puoleen. Uhri luvataan tavallisesti jo itse hääpäivänä, kunnes se sopivassa tilaisuudessa pannaan toimeen. Tällaisessa tapauksessa käytetään uhriteuraina suuria kotieläimiä, hevosia ja lehmiä. Itse toimitus muistuttaa täydellisesti val-suan menoja siinäkin suhteessa, että uhriteuraan luut lopuksi saatetaan juhlallisesti li-kujan paikkaan. Muutamat, jotka uskovat, ettei sen jälkeen, kuin hääpäivänä luvattu uhri on teurastettu, enää synny lapsia, siirtävät uhrilupauksen toteuttamisen niin myöhäiseen aikaan kuin mahdollista.

Onpa itse ihmisen elämäkin votjakkien käsityksen mukaan vainajien lahja. Bogaevskij huomauttaa, miten läheinen yhteys esi-isäin ja jälkeläisten välillä ilmenee votjakkien uskossa, että vainajat antavat syntyvälle hengen. Tämä käsitys esiintyy ilmeisesti siinä, että vaikeiden synnytystuskien aikana käännytään rukouksilla esi-isien puoleen. Vereshtshagin mainitsee tapauksen, jolloin eräs vaimo kuolleena syntynyt lapsi sylissään rukoilee: "vainajat, veljet, antakaa lapselle henki!" Pervuhin sanoo, että kätilöakka, kun hän vaikean synnytyksen aikana on turhaan kääntynyt useiden jumalien puoleen, vihdoin alkaa rukoilla synnyttäjän ja tämän miehen arvokkaimpia sukulaisvainajia, mainitsee heitä nimeltä ja samalla lupaa toimittaa heille uhreja. Sama kirjailija kertoo lisäksi, että, jos äsken synnyttäneen äidin vanhemmat jo ovat kuolleet, pidetään välttämättömänä toimittaa lapsen ensimäisinä elinviikkoina muistajaiset kuolleiden kunniaksi. Ne toimitetaan myös lapsen sairastuessa silloin, kun tietäjä on ilmoittanut taudin johtuvan siitä, että äidin isä tai äidinäiti haluaa lapsen luokseen.

Myös matkoilleen votjakit pyytävät vainajain siunausta. Vasiljev kertoo, että kun votjakit menevät vieraisiin, muistelevat he kuolleita omaisiaan, ja kun he palaavat kotiin, muistelevat he niiden omaisia, joiden luona he ovat olleet vieraisilla. Vereshtshagin lausuu, että Sarapulin piirin asukkaat matkustaessaan häihin ottavat mukaansa leivänpalasia, joita he heittävät peltoveräjien ja aitausten ääreen pyytäen, etteivät vainajat lähettäisi heille tauteja matkalla. Siinä tapauksessa, että jokin vastoinkäyminen sattuu maantiellä, matkamies tai hänen hevosensa sairastuu, vankkurinpyörä särky j.n.e., joiden vaurioiden ajatellaan vainajista aiheutuvan, uhrataan paikalla mukana olevista muonavaroista. Itäisillä votjakeilla on oikein vakituisia "katurukouksia" (uram-ves), joita toimitetaan syksyllä myöhään, useasti vasta talvikelin tultua. Kyläkadulle sytytetään silloin nuotio, jonka ääressä teurastetaan varsa ja aterioidaan. Luut viedään li-kujan paikkaan. Jakovlev kertoo, ettei tähän uhritoimitukseen kutsuta vieraita ja että hevonen uhrataan kylän yhteisillä varoilla. Aptiev mainitsee samantapaisen uhritoimituksen nimellä ser sures ("perimäinen tie"), jonka hän sanoo tapahtuvan joka kuudes vuosi. Silloin uhrataan musta härkä, mutta ei kadulla eikä tiellä, vaan muussa määräpaikassa. Rukouksessa votjakit kääntyvät sen seudun taudinhenkien puoleen, josta esi-isät ovat paikkakunnalle muuttaneet, ja anovat, etteivät ne saapuisi heidän luokseen seutuun, missä he nykyään asuvat, tuottamaan heille onnettomuutta. Olettamatta, että nämä tavat olisivat lainattuja, huomautettakoon, että myöskin tshuvasseilla on ollut tapana uutisasutuksissa muistella vanhan kotipaikan henkiä.

Lopuksi mainittakoon vielä eräs uhritoimitus, joka osoittaa, miten monella tavalla, vähäpätöisimmissäkin asioissa vainajat votjakkien käsityksen mukaan saattavat vaikuttaa elossaolevien toimiin. Se toimitetaan manalle menneiden kunniaksi silloin, kun kumyshkan keittäminen ei ota onnistuakseen. Vasiljev kertoo, että votjakittarilla on tapana, kun viinanpoltto menestyy huonosti, uhrata musta kana lepyttääkseen vainajien henkiä. Bogaevskij huomauttaa lisäksi, että muutamien mielestä uhrijuhla on vietettävä koko suvun kesken, jolloin jokaisen on omista vainajistaan pidettävä huoli, sillä eihän aina voi tietää, kuka niistä häiritsee väkijuoman keittämistä.

Mainitut esimerkit ovat kaunopuheisia todistuksia siitä, miten huomattava osa esi-isillä on ollut syrjänien ja osaksi yhä edelleen on pakanallisten votjakkien maailmankatsomuksessa. Sanomme osaksi, sillä myöhempänä aikana ovat uudenaikaisemmat ja kehittyneemmät käsitykset yhä enemmin ja yleisemmin alkaneet syrjäyttää vanhoja, alkuperäisiä. Niin ovat meidän aikanamme jo monet elämänalat, jotka nähtävästi ennen ovat olleet vainajien suojeltavina, vähitellen saaneet oman erikoishaltiansa. Onpa aikojen kuluessa itse taivaanjumala Inmar monista votjakkien rukouksista syrjäyttänyt sen sijalla ennen olleet isä- ja äitivainajain nimet. Nykyaikana, huomauttaa Jelabuzhskij, eivät votjakit puhuessaan vainajiin kohdistuvista rukouksista enää myöskään käytä sanaa vesaskini ("rukoilla"), jota he aina käyttävät muista palvomisista puhuessaan, vaan sen sijaan sanaa jibirtini ("kumartaa"). Viimeksimainittu tiedonanto ei kuitenkaan koske kaikkia votjakkialueita, sillä monella taholla, missä vanhoja käsityksiä ja tapoja yhä edelleen pidetään pyhänä, on vainajilla vielä meidän päivinämme huomattava sija myöhemmänkin ajan haltiain rinnalla. Ilman syytä ei siis Jelabuzhskij nimitä vainajainpalvelusta votjakkien "pakanuuden linnoitukseksi".

Vainajainpalveluksen suuri merkitys ilmaantuu lisäksi siinä, että votjakit eivät pidä esi-isiään ainoastaan tapojensa ja uskonnollisten menojensa säätäjinä, vaan myös niiden suojelijoina. Vainajat ovat heidän käsityksensä mukaan vanhojen tapojen vartiat. Gavrilov mainitsee Kasanin läänin votjakkien väittävän, että jos ei nykyään elävä kansa noudata tapoja, joita isät ovat sille säätäneet, niin vainajat rankaisevat sitä viljankadolla. Samat käsitykset ovat vallalla kaikilla votjakkialueilla. Tässä suhteessa eivät luonnon jumalat kykene kilpailemaan vainajien kanssa. Vasta varsin myöhäisenä aikana astuu taivaanjumala vieraan kulttuurin vaikutuksesta tässäkin suhteessa vainajien rinnalle.

Hyvin huomattava merkitys on vainajainpalveluksella myös yhteiselämän alalla. Todistuksena siitä on votjakkien mielenkiintoinen kuuala-palvonta.

Kuala-palvonta.

Manalle menneitten lukemattomassa joukossa, joiden nimet ja maine pian joutuvat unhoon, on toisia, joilla votjakkien yhteiselämässä on ollut huomattavampi sija ja vaikutusvaltaisempi asema ja jotka siitä syystä tulevat kauemmin kuin muut säilymään jälkeläisten muistissa. Niin on varsinkin suvun ja perhekunnan esivanhempain laita, joita miespolvesta toiseen palvotaan suvun suojelushenkinä. Kotionnen vartioina on heille pyhitetty erityinen, pienehkö votjakkitalon pihassa oleva rakennus, jonka nimikin kuala eli kua on suomalais-ugrilaista perua ja vastaa suomenkielen kota sanaa.

Kuala on aitan tapainen, perustaa vailla oleva nelinurkkainen hirsirakennus, jossa ei ole ikkunaa eikä välikattoa ja jonka permantona on kovaksi tallattu tanner. Sen keskellä on kivien reunustama tulisija, jossa on suuri rautainen pata, joko asetettuna koholle kivien nojaan tai kiinnitettynä katonalaisista orsista riippuvaan rautaketjuun. Tulisijasta nousee savu ilmaan lautakatossa olevan reppanan kautta. Matala ovi on useimmiten sivuseinällä, riippuen siitä, että mainittu rakennus votjakkitalossa tavallisesti sijaitsee siinä rakennusryhmässä, joka neliönmuotoisen pihan toisella sivulla kulkee yhdensuuntaisena päärivin kanssa. Nykyaikana votjakit käyttävät kualaa useimmiten ainoastaan talousesineiden säilytyspaikkana, mutta muinaisina aikoina, jolloin heidän rakennustapansa ei ollut kehittynyt nykyiseen muotoonsa ja jolloin senaikaisten elinkeinojen vuoksi usein oli siirryttävä paikasta toiseen, oli vaatimaton kota votjakkiperheen ainoa asuinrakennus.

Muistona tästä etäisestä ajasta, jota votjakit vielä tarinoissaan muistelevat, on muutamissa seuduin meidän päiviimme asti säilynyt tapa käyttää kualaa paitsi varastoaittana myös perheen keitto- ja aterioimishuoneena, varsinkin lämpimänä vuodenaikana. Tässä tapauksessa se osaksi on sisustettu asuinrakennuksen tapaan, pitkin seiniä ovat paksut honkaiset penkit ja ovensuupuolen jommassakummassa nurkassa on pöytä, jonka ääreen perheväki kesällä kokoontuu aterian ajaksi. Joskus on seinällä vielä kaappikin talousesineiden säilyttämistä varten. Votjakkien vanhanaikaisen asuinrakennuksen muistorikkain ja samalla huomattavin esine on kuitenkin kodan perällä noin miehen korkeudella oleva, vanhuuttaan tummentunut lautahylly, jossa viime aikoihin asti, muutamissa seuduin vielä meidän päivinämme, näkee vähäisen, niinipuusta valmistetun kannellisen vakan. Tämä vaatimaton vakkanen, jonka suuruus ja muoto eri paikoissa jonkun verran vaihtelevat, on votjakkien pyhin esine, sillä siihen ei ainoastaan kätkeydy heidän sukunsa lapsuudenuskonto, esi-isien huokaukset ja toiveet, vaan paljoa enempi — sen ääressä elossaolevat uskovat voivansa lähestyä manalle menneitä sukupolvia. Pyhäkkönä onkin kuala voinut säilyä entisellään huolimatta siitä, että votjakit maanviljelyksen tultua pääelinkeinoksi ovat alkaneet rakentaa itselleen ajanmukaisempia asuntoja.

Kuala-palvonnan vainajainpalvelusta muistuttava luonne ilmenee siinä, että kuala-uhrit aina ovat toimitettavat määrätyn suvun (belak) kesken. Toista sukuperää oleva henkilö ei milloinkaan tule palvomaan toisen suvun pyhäkköön. Miten tarkkoja votjakit tässä suhteessa ovat, osoittaa Bogaevskijn huomautus, että, jos perheessä on ottopoika toisesta suvusta, on hänen kuala-uhrin aikana mentävä oman sukunsa rukouskualaan palvomaan, vaikka se olisikin toisessa kylässä. Tämä seikka selittää kuala-palvonnan merkityksen votjakkien yhteiskuntaelämässä. Katkeamattomana yhdyssiteenä samaan perhe- ja sukukuntaan kuuluvien kesken, ei ainoastaan elossa olevien, vaan myös elävien ja manalle menneiden välillä se yhdistää nykyisyyden hämärään muinaisuuteen. Jokainen votjakki vieraaseenkin seutuun muutettuaan pitää pyhimpänä velvollisuutenaan tuntea sukuperänsä, mikä ei olekaan varsin vaikeata, kun kullakin votjakkisuvulla on oma omituinen nimityksensä. Nämä sukunimitykset ovat sanoja, joiden merkitys useimmiten jo on joutunut unhoon, kuten esim. mozhga, kaksa, kuija, turja j.n.e., mitkä vieläkin ovat hyvin yleisiä nimiä varsinkin Vjatkan votjakkien kesken. Uusia sellaisia meidän päivinämme enää tuskin saattaa syntyä. Sukunimistä voivat veriheimolaiset vieraassakin seudussa tuntea toinen toisensa. Tämä on sitä tärkeämpää, kun votjakit pitävät rikoksena mennä avioliittoon samaan kuala-sukuun kuuluvien kanssa, sillä avioliittoeste ei heillä rajoitu ainoastaan läheisimpiin omaisiin, vaan ulottuu usein verrattain suureen sukupiiriin. Niinpä esim. mozhga-sukuinen mies Permin läänissä ei entisaikaisen käsityksen mukaan saata mennä avioliittoon samansukuisen naisen kanssa, olipa tämän kotipaikka miten kaukana tahansa Ufan tai Vjatkan lääneissä.

Votjakkien sukunimien alkuperästä on olemassa erilaisia otaksumia. Smirnov pitää niitä naisniminä ja arvelee, että ne alkujaan ovat suvun myytillisen, kaukaisen kantaäidin nimityksiä. Ne polveutuvat muka n.s. materniteetin aikakaudelta, jolloin sukuperä luettiin äidin puolelta. Yksinkertaisinta ja varminta lienee kuitenkin pitää niitä ainoastaan eri sukuryhmien nimityksinä, jotka sukukyliä muodostaen ovat asettuneet asumaan erikseen. Kylällä ja siinä asuvalla suvulla onkin usein sama nimitys, toisinaan kutsutaan uutiskylääkin kotikylän nimityksellä. Jos uutiskylässä on useampia sukuja, on kylällä sama nimi kuin siinä asuvalla vanhimmalla suvulla. Että votjakkikansalla todella on luonnollinen taipumus pysyttäytyä ikäänkuin yhtenä perheenä, osoittavat esimerkit, joita Haruzin mainitsee Sarapulin piiristä. Hän kertoo, että eräässä Norja nimisessä kylässä vielä joku aika sitten 16 perheenisää eli taloudellisessa suhteessa niin läheistä yhteiselämää, että, vaikka he asuivat eri tuvissa, siitä huolimatta kaikki olivat samassa ruuassa. Lisäksi hän mainitsee erään toisen kylän, jossa 20 erikseen asuvaa miestä kaikki olivat yhdelle yhteiselle päämiehelle kuuliaisia.

Materniteetin aikuisena muistomerkkinä Smirnov pitää ennen kaikkea sitä seikkaa, että votjakkitarta miehelässä ei kutsuta hänen syntymä-, vaan hänen sukunimensä mukaan. Tämä seikka ei kuitenkaan kelpaa todistukseksi siitä, että votjakit joskus olisivat lukeneet suvun äidin puolelta, sillä edellämainitusta omituisesta tavasta huolimatta sukunimi menee perintönä niin hyvin pojalle kuin tytölle säännöllisesti isän puolelta. Paljoa yksinkertaisempi ja todenmukaisempi lienee se selitys, että votjakit tuodessaan vaimon vieraasta sukupiiristä, joka entisinä aikoina lienee tapahtunut ryöstämälläkin, kutsuivat häntä sanotun sukukylän nimellä erotukseksi siitä suvusta, johon hän avioliiton kautta oli liittynyt. Buch kertoo vielä nykyään muutamissa seuduin Sarapulin piirissä olevan tapana, että vaimo avioliittoon mentyään saa sen kylän nimen, josta hän on kotoisin. Tähän on sitä suurempi syy, kun vaimoa vaimonakaan ei ole pidetty miehen sukuun kuuluvana, sillä hänellä on eri esi-isät ja eri suku-kuala, jossa hänen vielä miehelle mentyään toisinaan on käytävä palvomassa tautien ynnä muiden vastoinkäymisten kohdatessa.

Paitsi sukunimeä yhdistää votjakkiperhekunnan perheen puumerkki (podem pus), jolla votjakit, samoin kuin monet paimentolaiskansat, merkitsevät omaisuutensa. Se on tavallisesti jonkin esineen kuten renkaan, ristin, hanhenjalan, kirveen y.m. karkea jäljennös. Isän merkki jää vanhimmalle pojalle, joka jää asumaan isän tupaan. Muiden miespuolisten jäsenten on, muuttaessaan isän kodista, hankittava itselleen uusi merkki, joka tavallisesti vähäpätöisillä lisäyksillä tai muutoksilla muovaillaan vanhan kodin merkistä. Uuden merkin saatuaan eivät votjakit kuitenkaan silti unohda isän kodin merkkiä, joka on samalla sen rukous-kualan merkki, joka sijaitsee vanhan kodin pihalla. Isältä vanhimmalle pojalle sukuperintönä mennen saattaa siis sukumerkki toisinaan olla varsin vanha. Siitä samoin kuin sukunimestä saattavat veriheimolaiset tuntea toinen toisensa vieraassa seudussa.

Sukuperintönä puumerkin mukana saa vanhin poika isän kuoleman jälkeen paitsi kotitaloa ja kualaa myös kualan-vartian (kualaut'is) viran, jolla nimityksellä votjakit nimittävät sitä henkilöä, jonka tehtävänä on rukous-kualassa toimittaa uhritoimituksia. Siinä tapauksessa, ettei miespuolista perillistä satu olemaan, menee kualan-vartian virka perintönä vainajan veljelle tai muulle lähimmälle miespuoliselle sukulaiselle.

Paitsi perhekunnan rukous-kualassa, jota sen isäntä samalla käyttää keittohuoneena ja varastoaittana ja jossa ainoastaan asianomainen perhekunta palvoo, ottavat votjakit osaa uhritoimituksiin myöskin siinä kualassa, jonka vartia polveutuu, mikäli mahdollista, suoraan kyläsuvun kantaisästä. Jälkimäiseen n.s. suku-kualaan verraten nimitetään perhekunnan pyhäkköä "vähäksi kualaksi" (pokt'shi kuala). Vähäisiä rukous-kualoja on votjakkikylässä useita, ei kuitenkaan yhtä monta kuin perhettä, sillä jokaisen talon pihakualaa ei käytetä pyhäkkönä. Tämä johtuu siitä, ettei jokainen perheellinen votjakki, joka on irtaantunut isän kodista ja hankkinut itselleen oman talouden, heti perusta itselleen pyhäkköä, vaan yhä edelleen käy palvomassa isän ja, jollei tälläkään satu sellaista olemaan, isoisän kualassa, jonka vartiana on tästä suoraan polveutunut henkilö, jos mahdollista, vanhin poika. Tässä näyttää siis edellämainittujen esimerkkien lisäksi olevan viittaus siihen, että votjakkiperhekunta entiseen aikaan on ollut nykyistä suurempi sulkien helmaansa useita pieniä aliperheitä, jotka luultavasti ovat asuneet samassa taloryhmässä saman perheenpään alaisina.

Suku-kualoja on sitä vastoin ainoastaan yksi, jos kylä on sukukylä, mikä on useimpien vanhojen votjakkikylien laita. Ostrovskij kertoo Kasanin läänistä, että siellä miltei joka votjakkikylän muodostaa yksi ja sama suku. Siinä tapauksessa, että kylään, kuten uutiskyliä perustettaessa usein sattuu, on saapunut kansaa, jotka polveutuvat eri suvuista, on kylässä tavallisesti yhtä monta kualaa kuin sukuakin. Siten saattaa uutiskylässä joskus olla 3, 4, jopa 5:kin suku-kualaa. Kutakin suku-kualaa kutsutaan sen suvun nimellä, joka siinä palvoo: mozhga-kuala, utsha-kuala j.n.e. Samoin kutsutaan kualan palvojia sukunsa mukaan mozhga-pijos (m.-pojat), utsha-pijos j.n.e. Suku-kualojen luvusta saattaa siis helposti tietää, miten monta sukua on kylässä. Useista eri suvuista muodostettuja kyliä on varsinkin itäisten votjakkien keskuudessa, jotka uutisasukkaina ovat siirtyneet vieraaseen seutuun. Siinä tapauksessa, että suku-kualoja sattuu kylässä olemaan useita, sijaitsevat ne tavallisesti vartiansa pihalla, eivät missään suhteessa eroa tavallisesta perhe-kualasta ja käytetään kuten viimeksimainittuja usein myös taloustarpeiden säilyttämiseen. Sitä vastoin, jos kylä on ainoastaan yhden suvun asuma ja siinä siis on ainoastaan yksi suku-kuala, saa tämä perhe-kualojen rinnalla aivan erikoisen aseman. Harvoin se sijaitsee siinä tapauksessa enää vartiansa pihalla, jolla sitä paitsi saattaa olla oma tarve-kuala, ja harvoin käytetään sitä silloin enää talousesineiden säilytysaittana. Suku-kualaa, jota vähään kualaan verraten nimitetään isoksi (budzim kuala) ja kylän yhteisenä pyhäkkönä kylä-kualaksi (gurt-kua), sijaitsee tavallisesti vartiansa kasvitarhassa tahi kylässä tai sen syrjässä olevassa pienessä, erikseen aidatussa puistikossa. Pervuhin sanoo niiden Glazovin piirissä olleen jokien rannoilla sekä korkeilla mäillä, toisinaan ne olivat rakennetut puiden alle ilman kattoa. Georgin ynnä muutamissa muissa vanhoissa lähteissä mainitaan niiden sijainneen kylän lähellä olevassa metsässä. Kyläpyhäkkönä on suku-kuala saanut yksinomaan uskonnollisen merkityksen, joskus pidetään sitä niin pyhänä, etteivät esim. naiset saa siihen astua. Se on siis votjakeilla vähitellen muodostunut jonkinlaiseksi kyläkirkoksi, jonka kehitykseen ainakin eteläisillä alueilla tatarikylissä olevat muhamettilaiset rukoushuoneet (metshet) aivan ilmeisesti ovat vaikuttaneet.

Kylän ulkopuolella tai kylässä muista rakennuksista erillään sijaiten on kualan rakennustapakin tavallisesti entisestään muuttunut. Mutta joskus se on voinut säilyttää vanhan asunsa, joten sen kehitystä voidaan helposti seurata. Kualan vanhimpina piirteinä mainittakoon muiden muassa, että rakennuksen pohja on neliön muotoinen, ovi on sivuseinällä eikä kualan perä ole suunnattu mitään varsinaisesti määrättyä ilmansuuntaa kohti; jos perän suunta ennen vanhaan on ollut määrätty, lienee ovi ollut auringon puolella. Muutamia siihen viittaavia muistoja on kirjallisuudessa olemassa. Niin kertoo Georgi suur-kualan oven olleen suunnattu etelää päin. Samoin mainitsee Jelabuzhskij lisäten, että asianlaita aina on niin, vieläpä otetaan rakennettaessa huomioon, että kualan läheisyydessä on etelään päin virtaava joki tai puro. Eteläisillä votjakkialueilla on kylä-kuala rakennustapaansakin nähden saanut vaikutuksia muhamettilaisesta rukoushuoneesta. Rakennuksen pohja on käynyt suunnikkaan muotoiseksi, ovi on siirtynyt päätyseinään ja katon harja on huomattavasti kohonnut. Sitä paitsi on kylä-kualan koko entiseen verraten melkoisesti laajentunut. Joskus on kualan perään vielä kasvanut lisärakennuskin, n.s. "kualan perä" (kua-berka). Niin kertoo Kurotshkin Malmyzhin piiristä, että kylä-kualan perällä on lisärakennus, jossa säilytetään tulisijan tuhkaa ynnä uhriteurasten luita. Samoin mainitsee Gavrilov, että suku-kualan rakenne Kasanin läänissä eroaa tavallisesta siinä, että edellinen on väliseinällä jaettu kahteen osaan. Nykyään ne kuitenkin ovat jo yllämainituillakin alueilla harvinaisia. Peräosastoon astuu ainoastaan uhripappi, muut palvojat eivät sinne milloinkaan mene. Siellä on maassa läjä olkia ja kaikenlaista roskaa, kuten uhrilintujen sisälmyksiä, sulkia ja luita.