SISÄLLYS: (continued 4)

Viljanhaltiaa votjakit nimittävät d'u-urt ("vilja-sielu"), joskus nimitetään sitä myös busi-urt ("pelto-sielu"). Nykyään se näyttää olevan tunnettu ainoastaan itäisille votjakeille. Tämäkään haltia ei alkuaan ole muu kuin itse vilja sielullistettuna. Senvuoksi ei d'u-urt votjakkien mielikuvituksessa voi pukeutua minkäänmoiseen muotoon. Ainoastaan eräs omituinen pellolla tapahtuva toimitus todistaa, että votjakit ovat uskoneet vilja-sielun irtautuessaan viljasta ilmaantuvan pienen valkoisen perhon hahmossa, samoin kuin ihmissielu ruumiista lähdettyään heidän käsityksensä mukaan ilmenee.

Onnellinen se henkilö, jonka pellossa d'u-urt viihtyy, sillä siinä kasvaa hyvä ja runsassatoinen vilja. Sitävastoin kun vilja ei tule oraalle tai muuten kasvaa kitumalla, on se todistus siitä, että d'u-urt on jättänyt entisen asuntonsa ja muuttanut naapurin viljamaahan. Siinä tapauksessa se on etsittävä takaisin. Toimitukseen, jota nimitetään d'u-urt-kuton ("vilja-sielun etsintä"), ottaa osaa paitsi varsinaista etsijää, sinad'd'zis ("näkijä"), kolme poikaa ja kolme tyttöä. Viimeksimainitut nousevat kukin valkoisen hevosen selkään valkoiseen pukuun puettuina. Yhden pojista tulee olla viulutaituri. Hartain mielin ajaa saattue hiljalleen viljapeltojen ympäri etsien viljan "sielua". Vihdoin huomataan sen liitelevän valkoisena perhona ruohikossa. "Näkijä" vangitsee sen silloin valkoiseen liinaan, mikä hänellä on kädessään. Sen jälkeen saattue palaa riemuiten pellon laidassa olevaan uhripaikkaan, jossa vanhukset sillä välin ovat teurastaneet uhriksi valkoisen lampaan. Tullessaan nuorukaiset ja neitoset laulavat erityistä urt-kuton-laulua. Se henkilö, jota perho etsittäessä lähenteli, saa sen nyt huostaansa säilyttääkseen sitä viikon päivät vilja-aitassaan, minkä ajan kuluttua d'u-urt viedään takaisin viljamaalle ja lasketaan vapauteen.

Muulloin kuin tässä yhteydessä eivät votjakit tätä nykyä d'u-urtille uhraa. Siihen on varmaankin vaikuttanut se, että mainitun haltian sijalle yleiseen on tullut toinen, kaikilla votjakkialueilla tunnettu d'u-kilt'shin, jota myös palvotaan viljamaan haltiana. Sille votjakit uhraavat maanviljelysjuhlien aikana, joskus myös kylien yhteisissä uhrilehdoissa valkoisia lampaita, hanhia ja sorsia. Uhriantimet poltetaan tulessa.

Vanhanaikainen urt sana, joka ainoastaan tässä yhteydessä on säilynyt esinesielun merkityksessä, todistaa, että d'u-eli busi-urt polveutuu jo sangen varhaisilta ajoilta. Sama haltia näyttää tsheremisseillekin olevan tunnettu nimellä pasu-ört ("pelto-sielu").

Samoin kuin maata votjakit pitävät vettäkin elävänä oliona. Siitä johtuu järvien, jokien, purojen ja lähteiden palvonta, jota ei ole sekoitettava ennen mainittujen ihmisenkaltaisten vedenhaltiain palvontaan, vaikkakaan niitä ei aina ole helppo toisistaan eroittaa. Jokia, järviä ja lähteitä palvoessaan votjakit kääntyvät suoraan niiden puoleen mainiten niitä nimeltä. Kuten yleensä luonnonhaltioita käytetään näitäkin puhuteltaessa usein mumi sanaa. Järvi- ja joki-emoja votjakit palvovat hedelmöittävän sateen ja runsaan kalansaaliin saamiseksi sekä estääkseen sumujen, tulvien, myrskyjen, rankkasateiden, raeilmojen ja vedestä aiheutuvien tautien syntymistä.

Paitsi satunnaisista syistä ovat votjakit palvoneet vesi-emoa myöskin määräaikoina. Vuoden ensimäinen yleinen uhrijuhla veden ja vedenhaltiain kunniaksi on je-kel'an ("jään saattaminen"). Nykyään sitä vietetään keväällä kyntöjuhlan yhteydessä, mutta nimestä päättäen ja perimätiedon mukaan on sitä ennen vietetty jo jäiden lähtiessä. Sellaisena siitä kertookin vanhin mainittua palvontaa kuvaileva tieto: "Keväällä kun jää lähtee liikkeelle, menee isäntä perheineen oluen ja kumyshkan kera joen rantaan tai sillalle, vuodattaa siellä lasin olutta ja pikarin viinaa veteen ikäänkuin kestitäkseen sitä ja pyytää, että vesi virtaisi onnellisesti tuottamatta tuhoja ja anastamatta ketään aaltoihinsa." Pervuhinin mukaan uhrataan veteen paitsi juomaa myös leipää ja pannukakkua, samalla kun pyydetään, että kevät olisi tyyni, ettei joen tulva tekisi vahinkoja, että jäät veisivät mukanaan ihmisten ja eläinten taudit sekä ettei kukaan hukkuisi veteen. Rukouksessa, jonka Pervuhin tässä tilaisuudessa on kirjoittanut muistiin, käännytään sekä paikallisen joki-emon että vu-murtin puoleen. Vereshtshagin sanoo uhripalvonnan tarkoituksena olevan pyytää, että joen jumala juottaisi tulevana kesänä ihmisiä ja karjaa vedellään sekä elähyttävillä nesteillään kostuttaisi pellot ja niityt. Uhrileipää veteen viskattaessa käännytään itse joen puoleen: "Joki Tshura! Me tulimme kaikki saman perheen jäsenet yksimielisesti sinua kunnioittamaan!" Tällöin maistellaan joen terveydeksi viinaa. Kotiin palatessaan uhrikansa kääntyy vielä jokeen päin sekä paljastaen päänsä sanoo kolme kertaa kumartaen: "Me kiitämme sinua, Tshura joki! Olemme kyllin syöneet ja juoneet. Kaikista taudeista meitä varjele!"

Samoihin aikoihin kuin Glazovin votjakit viettävät itäisetkin Buj-joen rannalla asuvat jokijuhlaa uhraten teuraitakin. Tezjakov sanoo heidän uhraavan veteen varsan luut ja nahan, jottei tulisi sumuja ja jotta kalansaalis olisi runsas. Staraja Kyrgassa oli minulla tilaisuus ottaa osaa Buj-joen juhlaan. Kun nuori uhrivarsa oli teurastettu ja keitetty itse joen äyräällä, polvistui uhrikansa kasvot veteen päin ja uhripappi luki laajanlaisen rukouksen pyytäen Inmarilta ja virralta kaikkea menestystä. Rukouksen aikana heitettiin eläimen luut, nahka sekä palasia jaloimmista ruumiinelimistä, vieläpä uusi niinenkuorinen marhamintakin veteen, jonne jo teurastettaessa veri äyräälle tehtyä uraa myöten oli juoksutettu. Sanotussa kylässä vaihtelee uhriteuras vuosittain, toisena on ruskea varsa, toisena musta härkä. Kylän asukkaat ovat siinä vakaumuksessa, että, jollei joelle — täällä ei jäänlähtöjuhlassa vu-murtia muistella — uhrata, tekee se tulvillaan tuhoja viljamaalle, muodostaa rantoihin pahoja repeämiä sekä lähettää myrskyjä ja turmiollisia raesateita. Eräässä kylässä oli kerran jätetty kevätuhri tekemättä, mutta rangaistukseksi rakeet löivät kylän viljat maahan.

Vastaavaa kevätjuhlaa ovat viettäneet myöskin venäläiset, joista Saharov kertoo, että he jäiden lähtiessä uhrasivat vanhan hevosen vedenhaltialle (vodjanoj), syystä että se tänä vuodenaikana on hyvin nälkäinen ja vihainen.

Glazovin piirissä vietetään joen kunniaksi määräaikainen uhrijuhla vielä kesällä heinänkorjuun jälkeen, jolloin veteen uhrataan ruskea härkä ja jokiemoa pyydetään suojelemaan ja vahvistamaan karjaa sekä varjelemaan ihmisiä tulipaloilta. Kolmatta juhlaa vietetään vielä syksyllä vähää ennen jokien jäätymistä. Uhrina on tavallisesti sorsa tai hanhi. Pervuhinin mukaan kiitetään tällöin jokea ja vu-murtia siitä, etteivät ole tuhonneet karjaa,, vaan antaneet sille ruuaksi hyvän heinän. Sitä votjakit pyytävät tulevaksikin vuodeksi luvaten silloin antaa suuremman uhrin. Vereshtshagin, joka huomauttaa, että syysuhri toimitetaan yöllä, mainitsee itse joen uhrirukousten esineenä. Kumartaen jokeen päin kolme kertaa uhripappi palvoo sanoen: "Siunaa, joki Tshura! Sinä näet, että me tuomme sinulle uhrin. Mennessään juottopaikkaan ulottuu karjalauma jo navetasta jokeen asti." Uhrihanhen veri, pää, muutamia höyheniä, vähän uhrikeittoa y.m. ruokaa pudotetaan veteen ja sanotaan: "Tule, joki Tshura, syömään maukkaita ruokiasi!" Joelta palatessaan votjakit kumartavat vielä veteen päin.

Paitsi määräaikoina uhrataan veteen myös satunnaisista syistä. varsinkin sairauden sattuessa. Veden vihoista aiheutunut on votjakkien käsityksen mukaan ihotauti vu-kuton ("veden tartunta"), joka saa aikaan, että iho muuttuu araksi, kosteaksi ja punaiseksi. Tällöin uhrataan tietäjän määräyksen mukaan niihin vesiin, joista taudin uskotaan aiheutuvan. Sellaisia uhripaikkoja on lukematon joukko kaikilla votjakkialueilla. Uhreina käytetään joskus kotilintuja, mutta useimmiten vain puuroa, munia, ryynejä, rahoja tai höyheniä. Entiseen aikaan ovat uhrit olleet arvokkaampia. Se käy ilmi Georgin kuvauksesta, jossa mainitaan, että "tona" (tuno) määrää sairaan uhraamaan vedelle vuohen tai kukon siinä tapauksessa, että tauti on johtunut "vihastuneesta vedestä" (vu-vozho). Veden vihoja välttääkseen on votjakeilla tapana joka kerta, kun he joko kulkevat itse tai ajavat karjansa puron yli, heittää veteen jotakin uhriksi, jollei muuta niin leivänmuru tai langanpätkä.

Vedelle uhraamisesta sateen saamiseksi olemme puhuneet "sateen tekemisen" yhteydessä. Kun veden salaperäinen, kasvillisuutta hedelmöittävä voima kerran on päässyt ihmisen huomionalaiseksi, herää helposti usko, että vedellä on sama tenhovoima myös ihmisiin ja eläimiin. Ettei tämä useilla kansoilla tavattava käsitys ole votjakeillekaan outo, käy ilmi heidän häämenoistaan. Selvimmät muistomerkit tästäkin ovat säilyneet Glazovin piirissä. Kuvaillessaan bessermanien häätapoja kertoo Wichmann, että morsian ja sulhanen viedään kolmantena hääpäivänä joelle siellä "astuakseen veteen." Samalla morsian uhraa leipäpalan ja voita veteen puhutellen joki-emoa (vu-shur-matuska). Rukouksesta ei tosin ilmene, mikä tarkoitus veteen astumisella alkuaan on ollut, mutta vertailemalla sitä tapoihin, joita tapaamme esim. mordvalaisilla, ei ole tarvis jäädä asiasta epätietoiseksi. Arvokas votjakkien vanhoja, jo useilla seuduin unohtuneita häätapoja valaiseva tieto on lisäksi Pervuhinilla, joka sekin koskee yllämainittua piiriä. Täällä päättyy näet jäänsaattamisjuhla omituiseen, n.s. salam baston ("lahjanotto") leikkiin, jota Pervuhin kuvailee seuraavasti: "leikki tapahtuu siten, että nuorukaiset ja neitoset laahaavat talvella häitä viettäneen nuorikon veden partaalle ja siellä koettavat pirskoittaa ja valaa häntä vedellä, vieläpä uhaten hänet vaatteineen päivineen upottaa jokeen pitävät häntä veden pinnalla. Pelastuakseen epämieluisesta kylvystä nuorikko lupaa antaa lunnaiksi jotakin, kuten kupin olutta, pikarin viinaa, joskus hän antaa arvokkaammankin lahjan, kuten pää- tai pyyhinliinan." Epäilemättä on kysymyksessä olevan vesikastekin alkuperäinen tarkoitus votjakeilla samoin kuin muillakin kansoilla nuoren vaimon hedelmöittäminen, joka siinä tapauksessa, että häitä on vietetty kylmänä vuodenaikana, on siirtynyt kevätjuhlan yhteyteen.

Eläintenkin hedelmöittäjä näyttää vesi votjakkien käsityksen mukaan olleen. Se ilmenee jo edelläolleesta Vereshtshaginin mainitsemasta rukouksesta, jossa jokea kiitetään siitä, että karja kesän aikana on karttunut. Myös Aminoff tietää, että Kasanin läänin votjakit uhraavat vedelle sorsan, jotta sorsien ja hanhien lukumäärä lisääntyisi. Glazovin piirissä on Wichmann muistiinkirjoittanut seuraavan rukouksen: "Ybyt-emolle minä annan hanhen. Tuota paljon hanhia, kun niiden aika joutuu!"

Veden puoleen käännytään myös kalastuksen huolissa. Siitä todistuksena on rukous, jonka Wichmann on muistiinkirjoittanut Glazovin piirissä: "oste Inmar, kildisin! Löytyköön paljon kaloja! Anna meille onnea! Minä menen Ybyt-joelle kalaan. Ybyt-emoni, anna kalojasi!" Tavallisimmin käännytään kalastushuolissa kuitenkin vu-murtin puoleen.

Itse veden elostamisesta on johtunut vielä usko, että järvi sellaisenaan saattaa muuttaa paikasta toiseen. Tämä käsitys liittyy Kasanin läänin votjakeilla Löza-järveen, josta Miropoljskij kertoo, että se yleisen käsityksen mukaan on muualta muuttanut nykyiseen paikkaansa. Suuttuneena siitä, että sen vedessä oli huuhdottu likaisia vaatteita, järvi päätti poistua paikoiltaan. Vedestä nousi silloin sotamiehiä, jotka valmistivat sille sijan vuorelle kahden virstan päähän sen entisestä paikasta. Kun uusi sija oli tehty, lähti järvi kohisten liikkeelle yön aikaan sotamiesten ja suuren härkälauman saattamana. Muuttaessaan oli sen mentävä joenkin poikki, jolloin härät, ylimeno kun oli hankala, alkoivat kauheasti mylviä. Sen kuultuaan virta jakaantui kahtia niin, että järvi sotamiehineen ja härkineen pääsi kulkemaan kuivaa myöten sen veden sekaantumatta joen veteen. Samoin kertoo Jakovlev mainiten lisäksi, että muutto tapahtui rajuilman aikana.

Löza-järvi on siinäkin suhteessa huomattava, että sitä palvotaan suurilla uhreilla. Uhria ei kuitenkaan toimiteta joka vuosi, vaan ainoastaan joka kolmantena. Miropoljskij mainitsee uhriteuraana mustan härän, joka hankitaan yhteisillä varoilla. Rukouksen aikana seisoo kansa kasvot järveen päin käännettyinä; teuraan liha keitetään ja nautitaan järven rannalla, jonne myös luut jätetään. Kirjailija huomauttaa votjakkien uskovan, että, jollei uhria toimiteta, tulee myrskyjä ja raesateita. Jakovlevin mukaan uhrataan järvelle joka kolmas vuosi kolme eläintä, nim. härkä, vasikka ja lammas; muina vuosina toimitetaan uhrileivällä vain "uudistus" (vildiskon). Sellaisesta tilaisuudesta on Wichmannilla muistiinpantuna rukous: "Minä uudistan Löza-järven mustan härän, oinaan ja hanhen. Uhrin minä uudistan. Odota siksi kunnes saat. Musta härkä, oinas ja hanhi ovat kyllä olemassa." Sairauden sattuessa käydään Löza-järvellä kaukaakin uhraamassa tietäjän määräyksestä.

Samoinkuin votjakeilla on heidän veljeskansallaankin syrjäneillä säilynyt jälkiä joki-emojen palvomisesta. Zhakov sanoo, että Vym-joen rantalaiset sivelevät kalaan mennessään voita leivälle ja viskaavat sen veteen sanoen: "vörik-va emo, kanna meitä terveinä, pidä meistä huolta, suojele meitä sekä anna meille paljon kaloja, koko vene täyteen". Myös vesimatkoille lähtiessään on heillä tapana uhrata veteen leipää ja rahaa samalla pyytäen joelta menestystä ja terveyttä. Sen he tekevät joka kerta, kun tulevat uudelle joelle. Että itse joen lyylittelystä on kysymys, käy ilmi Nalimovin tiedonannosta, jonka mukaan syrjänit, matkaillessaan Sysolan yli, pyytävät siltä menestystä sanoen: "Sysola emo, anna onnea ylisoutaessamme!" Samalla pyynnöllä he kääntyvät Vytshegdan puoleen tämän yli kulkiessaan. Samoin kuin votjakit uhraavat syrjänit vedelle myös siinä tapauksessa, että tietäjä selittää taudin tulleen "veden vihoista". Veden aiheuttama kipu parannetaan siten, että sairas ennen aamun koittoa menee sille joelle tai järvelle, josta tauti on aiheutunut, lyylittelee "vihastunutta vettä" sekä peseytyy siinä. Estääkseen veden tautien tarttumista on syrjäneillä tapana joka kerta, kun he juovat purosta tai lähteestä, heittää veteen vähäpätöinen uhri.

Lisäksi syrjänit uhraavat veteen avio-onnen edistämiseksi. Nalimovin kokoelmissa kerrotaan, mitenkä nuorella parilla kolmantena hääpäivänä on tapana mennä joelle tai lähteelle uhraamaan vedelle leipää, rahaa ja juustoa, Sen jälkeen kumpikin pesee siinä kasvonsa, kätensä, toisinaan vielä muutkin ruumiinosat. Talvella tapahtuu toimitus jokeen tehdyssä avannossa. Rukouksessa, jonka Nalimov mainitsee, sanotaan joelle: "Inva-emo, ota lahja vastaan". Joskus muulloinkin uuteen paikkaan muutettaessa on ollut tapana lyylitellä paikallisia vesiä.

Votjakit palvovat vielä tuulta (tel) ja härmää (puzhmer), jota viimeksimainittua Birskin piirissä kuulin nimitettävän myös emoksi (puzmer-mumi). Edelliselle uhrataan viljapellolla sorsa yleisten vainiouhrien aikana sekä pyydetään, ettei se liioin riehuisi ja siten turmelisi viljaa, vaan liikkuisi lauhkeana viljavainioiden yli. Uhrilinnun väri ei ole tarkemmin määrätty, kuitenkaan tuulelle ei sovi uhrata valkoista eikä mustaa. Eläin, joka yhteisillä varoilla ostetaan, teurastetaan kuusenhavujen päällä, mitkä lopuksi linnun veren ja luitten kera poltetaan nuotiossa. Toisin paikoin on tuulelle uhrattaessa tapana pirskoittaa verta ilmaan. Satunnaisistakin syistä uhrataan tuulelle, varsinkin myrskyilman aikana. Paitsi viljan vuoksi vainioilla palvotaan sitä joskus myös karjapihassa, jottei aukean maan ankarat syystuulet hävittäisi olkikattoisia karjansuojia eivätkä vahingoittaisi karjaa.

Myöhempi ja vierasperäinen on käsitys, että tuulenpyörteessä liikkuu paholainen (tel-peri, myös tel-murt "tuuli-ihminen"). Tähän nimeen on votjakeilla liittynyt eräitä muka tuulispään tuottamia tauteja, kuten halvaus, peri sukkem ("paholaisen lyömä"), ja "korvien humina", jonka uskotaan aiheutuvan siitä, että sairas on kohdannut tel-perin. Mainittujen tautien takia on tuulen haltialle uhrattava sorsa. Tuulenvihurin votjakit uskovat voivansa pysäyttää heittämällä siihen teräaseita. Tarvitessaan tuulta, varsinkin puhdistaessaan viljaa ulkoilmassa, on heillä tapana "tehdä" sitä viheltämällä.

Moshkov tietää votjakeilla olevan tarun myrskyn alkuperästä. Siinä kerrotaan, että tuulet aiheuttaa paholainen (shaitan), joka kahlehdittuna istuu maan äärellä. Sillä on suussaan kolme vaskitorvea, joihin puhaltamalla se saa aikaan erilaisia tuulia.

Härmää (puzhmer) palvovat nykyään ainoastaan itäiset votjakit, jotka uhraavat sille joka kerta kun viljamaahan kylminä kevätöinä ilmestyy kuuraa. Yleisin uhrieläin on harmaa karitsa tai sorsa. Osan piirin Staraja Kyrgassa kerrottiin entisaikaan olleen tapana uhrata puzhmertile vuotuinenkin uhri keväällä heti pääsiäisen jälkeen. Uhrieläin, joka teurastettiin viljavainiolla oli harmaa lammas. Uhrirukouksessa votjakit kääntyvät, samoin kuin tuulelle uhratessaan, itse luonnonilmiön puoleen. Monissa paikoin on kuitenkin Inmar nykyään jo syrjäyttänyt tämänkin erikoishaltian.

Jotkut kirjailijat tietävät mainita vielä muutamia muita luonnonilmiöitä, joita votjakit jumaloivat. Niin kertoo Aminoff, että he palvovat tulta (til); samalla hän huomauttaa, ettei sille mitään erityistä uhria toimiteta. Vereshtshagin sitävastoin tietää sille Glazovin piirissä uhrattavan puuroa, leipää, olutta ja kumyshkaa. Uhriantimet asetetaan lieden tuleen. Kirjailija ei mainitse syytä, miksi tämä uhri on toimitettava.

Tulen jumaloimiseen syrjäneillä viittaa Kandinskijn mielestä se seikka, ettei tuleen saa sylkeä eikä heittää likaisia esineitä sekä ettei sitä sovi jaloin tallata.

Vereshtshagin puhuu lisäksi akshan nimisestä haltiasta, joka votjakkien käsityksen mukaan hallitsee aamu- ja iltahämärän aikana. Mainittua aikaa nimitetäänkin sen johdosta nimellä akshandir ("akshan-aika"). Uhria ei sille kuitenkaan toimiteta, ainoastaan se käsitys on olemassa, ettei tänä aikana sovi meluta eikä mitään askareita toimittaa. Akshan, joka on tatarilainen sana, merkitsee hämärää.

Muista huomiota herättävistä luonnonilmiöistä kuten kuusta (tolez), tähdistä (kizil'i), taivaan kaaresta (vu-juis, "veden-juoja"), linnunradasta (kir-dzhadzheg sures, "villihanhien tie"), pilvistä (pil'em) j.n.e. on votjakeilla yleensä samanlaisia käsityksiä ja kertomuksia kuin heidän naapureillaan sekä monilla muilla ympärillä asuvilla kansoilla. Mitään viimeksimainituista he eivät rukouksilla lähesty, ainoastaan uuden kuun (vil'-toles) nähdessään he ottavat lakin päästään sekä kuuta katsellen sanovat: "Inmar antakoon terveyttä".

Vertaillessamme yllämainittuja luonnonjumalia ympärillä asuvien kansain nykyisiin ja entisiin jumaluusolentoihin, löydämme niille vastineita ei ainoastaan itse haltioihin, vaan niille osoitettuun uhripalvontaankin nähden. Samoin kuin votjakit ovat slaavilaisetkin kansat nimittäneet palvomiansa luonnonilmiöitä emoksi. Mielenkiintoinen ja huomattava piirre kaikessa luonnonpalveluksessa on se, että uhrieläimen tulee, mikäli mahdollista, olla itse luonnonilmiön tai esineen värinen. Niin on eri kansojen uskonnoissa yleistä, että esim. auringolle ja päiväntaivaalle on annettava valkoinen, maaemolle musta, pakkashuurteelle harmaa j.n.e. uhri. Samalla kuin se todistaa yhteistä ajatuskantaa eri kansain luonnonpalveluksessa, osoittaa se, että vanhojen kulttuurikansojenkin luonnonjumalat, jotka jo olivat kehittyneet enemmän tai vähemmän ihmisenkaltaisiksi ja persoonallisiksi olennoiksi, ovat kerran olleet vain aistimilla havaittavia, elollistettuja luonnonilmiöitä.

Maanviljelysjuhlat.

Luonnonhaltiain palvonta votjakeilla liittyy läheisesti määräaikaisiin maanviljelysjuhliin. Palvontapaikkana on useimmiten joko itse viljavainio tai erityinen pyhään tarkoitukseen varattu keto pellon laidassa, jota ei koskaan kynnetä. Useimmiten on peltopyhäkössä vanha puu, joskus useampiakin, joiden juurelle palvojat juhlapäivänä kokoontuvat. Ennenmainituista uhrilehdoista eroaa kysymyksessä oleva siinä, ettei sitä ole ollut tapana varustaa aitauksella, että kylän erisukuiset asukkaat palvovat siellä yhdessä ja että uhripapit valitaan arvalla (pus-kujan) kutakin yksityistä uhritoimitusta varten.

Tavallisesti on kussakin votjakkikylässä kolme samanlaista peltopyhäkköä riippuen siitä, että kyläkunnan yhteinen viljavainio on jaettu kolmeen lohkoon, joissa kesanto sekä kevät- ja syysviljat vuorottelevat. Viljelyskierron mukaan tapahtuu määräaikainen peltopalvonta jokaisen lohkon pyhäkössä säännöllisesti joka kolmas vuosi.

Kuten luonnollista vietetään maanviljelysjuhlia yksinomaan kesällä. Viettoaika ei ole erityiseen, edeltäpäin määrättyyn vuosipäivään sidottu, vaan riippuu tykkönään ilmasuhteista sekä peltotöiden edistymisestä.

Kevään ensimäinen kasvillisuuden menestymistä tarkoittava yleinen uhrijuhla on guzhdor-dzhuk ("pälvipuuro") tai kuten sitä myös nimitetään guzhdor-shid peston ("pälviliemen keittäminen"). Kasanin läänin Mamadyshin piirissä sitä vietetään nykyään määrättynä vuoden päivänä, nim. ensimäisenä torstaina pääsiäisen jälkeen, Sarapulin piirissä se on siirtynyt erään toisen (geri-shid) kevätjuhlan yhteyteen, mutta nimestä päättäen on guzhdor-juhlaa alkuaan vietetty, kuten vielä meidän päivinämme muutamissa seuduin Glazovin piirissä, silloin kuin maahan kevään tullen ilmaantuu ensimäinen pälvi.

Joskus guzhdor-juhla on jo muuttunut vain nuorison huvihetkeksi. Kun ensimäinen pälvi ilmaantuu, kertoo Pervuhin viimeksimainitun piirin votjakeista, menee nuori kansa pellolle laulamaan ja tanssimaan; muutamat ottavat mukaansa myös kumyshkaa iloansa lisätäkseen. Useimmissa seuduin on juhla kuitenkin nykyaikaan asti säilyttänyt uskonnollisen luonteen. Niin on esim. Kasanin läänissä tapana, että kylän asukkaat kokoontuessaan määrätylle kedolle tai niitylle, jota käytetään jokavuotisena kokouspaikkana, tuovat mukanaan ohukaisia, leipiä sekä sitä paitsi suurimoita, joista valmistetaan uhripuuro. Kohottaen puurokuppia kädessään palvoo uhripappi kasvot etelään päin suunnattuina anoen Inmarilta lämpimiä, kasvullisuutta edistäviä ilmoja sekä hyvää heinä- ja viljavuotta. Rukouksen päätyttyä poltetaan osa uhriruokaa tulessa, minkä jälkeen juhlakansa maistelee uhripuuroa. Saman votjakkialueen uhritapoja koskee myös Aminoffin mielenkiintoinen kuvaus, jossa kerrotaan, että uhripuuroa pantiin kolmeen kuppiin, joista yksi vietiin uhripaikasta etelään, toinen itään n. 80 askelta, kolmas jätettiin uhripaikalle. Omituinen on lisäksi sanotussa kuvauksessa mainittu tapa, että puurokuppeihin pantiin heinää ja lusikka. Uhritoimituksessa pyydettiin Inmarilta hyvää heinänkasvua.

Kasanin läänissä ja useissa muissakin seuduin ei guzhdor-juhlassa nykyään ole tapana toimittaa veriuhria. Entiseen aikaan sitä vastoin näyttää teuraitakin uhratun. Niin tietää Pervuhin kertoa Glazovin piiristä, että siellä ennenvanhaan on ollut tapana teurastaa pälvijuhlassa valkoinen härkä, joka vartavasten hankittiin kylän yhteisillä varoilla. Uhripaikalle, jossa härkä teurastettiin, siroitettiin maahan vihreitä kuusenhavuja. Itse uhritoimitus vesikoetuksineen ynnä muine menoineen tapahtui kuten votjakkien uhrijuhlissa yleensä. Rukouksessa käännyttiin Inmarin puoleen hyvää viljasatoa anoen, osa eläimen verta, lihaa ynnä luut poltettiin nuotiossa. Joskus on juhlan menoihin liittynyt vielä omituinen leikki. Vanhin nuorukaisista ottaa käteensä uhrihärän hännän, joka on puhdistettu karvoista sekä vedessä sitkeäksi lioitettu, heiluttaa sitä takanaan ja painaa päänsä rintaansa vastaan mylvien kuin härkä. Nuorukaista, jota kutsutaan härän vasikaksi (ospi), ukot kestitsevät kumyshkalla, mutta muut estelevät häntä sitä juomasta, josta härkä vihastuu ja alkaa hännällään huiskien karkoittaa ympärille tunkeilevaa kansaa.

Mainitun juhlan aikoihin sattuu itäisten votjakkien busi-kotirton ("pellon ympäri käynti"), jota vietetään orasmaalla heti lumen sulattua. Käytyään kerran myötäpäivään viljavainion ympäri he uhraavat Inmarille valkoisen karitsan tai hanhen hyvää vuodentuloa anoen. Että tällä menolla kuitenkin alkuaan on ollut toinen tarkoitus, käy ilmi venäläisten ja Pensan läänin mordvalaisten käsityksestä, että kylän ympärikierto keväällä, varsinkin auraa vetämällä, suojelee sitä karjataudeista. Senvuoksi ei elukoita sitä ennen lasketa laitumelle. Tshuvasseilla tämä toimitus ei ole määrättyyn vuodenaikaan sidottu, vaan suoritetaan milloin hyvänsä vaikean kulkutaudin aikana..

Toista keväistä uhrijuhlaa, joka on tunnettu kaikilla votjakkialueilla, vietetään toukotöihin ryhdyttäessä. Glazovin piirissä sitä nimitetään geri-potton ("auran-vienti"), Kasanin läänissä gerini poton ("kyntämään lähtö"), useilla votjakkialueilla on juhlan nimenä lisäksi geri-shid ("aura-liemi"). Yksityiskohdissaan viettotavat eroavat jonkun verran eri paikkakunnilla, mutta itse päämenot ovat kaikkialla samoja.

Kun peltomaa keväällä on tarpeeksi kuivahtanut, ryhtyy kukin talokas kyntämään pelto-osaansa kauran kylvöä varten. Jotta työllä olisi menestystä, on tämä aloitettava sen, joka kyläläisten kesken on tunnettu "onnelliseksi" (shudo) eli jolla toisin sanoen on "kevyt käsi" (kapt'shi ki). Vasta tämän jälkeen kuljettavat muutkin ukot auransa pellolle. Sinä aikana valmistetaan jokaisessa votjakkituvassa juhlaruokia, ohukaisia ja leivoksia, joskus vielä olutta ja kumyshkaa. Niin pian kuin kukin isäntä on ennättänyt päättää työnsä, täytetään viljavankkurit kauransiemenillä, perheväki pukeutuu valkoiseen juhlapukuun ja astuu kylväjän jäljessä äsken kynnetylle peltomaalle. Varsinkin nuoriso ottaa osaa juhlaan. Tytöt tuovat kovaksi keitettyjä, joskus keltaiseksi värjättyjä kananmunia mukanaan. Sitä paitsi tuodaan pellolle juhlaruokaa ja -juomaa.

Kun kaikki ovat kokoontuneet, täyttää kylväjä ensimäisen viljavasun, johon siementen lisäksi asettaa pellolle tuodut kananmunat, ja ryhtyy työhön. Siroittaessaan siemeniä hän silloin tällöin heittää ilmaan myös munia, joita neitoset kylväjän edessä hyppien kilvan koettavat poimia. Onnellinen se, joka useimmat munat saa helmaansa kerätyksi, sillä sitä pidetään hyvänä enteenä. Jos munien kokoojat paljon horjahtelevat ja kaatuvat, ennustaa se, että viljakin kesällä kumartuu maahan raskaiden tähkäpäiden painamana.

Heti kun ensimäinen viljavasu on tyhjentynyt, kokoontuu nuoriso jälleen viljavankkurien ääreen, kylväjä täyttää vasunsa uudelleen, asettaa sen maahan eteensä sekä leipä kädessä etelään päin kääntyneenä rukoilee Inmarilta lämpimiä sateita ja hyvää viljankasvua. Rukoiltuaan taittaa kylväjä leipä- tai ohukaispalan kullekin sekä kuoppaa palasen myös peltoonsa kokonaisen munan kera. Usein mullataan maahan muitakin herkkuja kuten lihaa ja voita, joskus vuodatetaan peltoon vielä olutta ja kumyshkaa. Useimpien tietolähteitten mukaan toimitetaan uhri maan jumaluudelle, muzjem-mumille eli mu-kilt'shinille, ainoastaan Gavrilov sanoo sen omistetun vainajille, joita votjakit rukoilevat suojaamaan heidän viljaansa rakeilta sekä pahoilta peltotoukilta. Uhritoimituksen jälkeen lähtevät neitoset kylään palatakseen pian jälleen vesiämpäreineen kastelemaan peltoa. Usein he myös kastelevat toisiaan sekä muita pellolta palaavia. Toimituksen tarkoituksena on hankkia virkistävää sadetta äsken kylvetylle viljalle.

Muutamin seuduin kyläläiset kokoontuvat vielä yhteiseen peltopyhäkköön rukoilemaan. Eläimiä ei tässä tilaisuudessa uhrata. Pyhä toimitus päättyy vihdoin kotoisiin pitoihin, kisoihin sekä kilparatsastukseen, jolloin paras ajaja saa palkkioksi pitkän, korearaitaisen pyyhinliinan. Samanaikainen ja kaikkien menojen puolesta aivan vastaava juhla on tatarien "saban-tuj" ("aurajuhla") sekä tshuvassien samaa merkitsevä "aga-dui", josta voi päättää, että votjakit monien maanviljelystapojen mukana ovat lainanneet juhlamenonsa jonkun verran kehittyneemmiltä naapureiltaan. Munien kylvämisessä, joka on useille itäeurooppalaisille kansoille yhteinen meno, ilmenee taianomaisella tavalla esitetty toivomus, mikä usein rukouksissakin lausutaan julki, että nim. kylvetystä viljasta kehittyisi jyviä keltaisia, täysinäisiä ja hyvänmakuisia kuin kananmuna.

Glazovin piirissä vietetään geri-potton juhlan yhteydessä vielä geri-sektan ("aura-kestitys") nimistä juhlaa, jolloin kotona keitetty puuro kannetaan vainiolle ja nautitaan siellä peltomiesten seurassa oluen ja viinan kera. Samalla rukoillaan, etteivät työkalut työn aikana särkyisi, että aura olisi kevyt kynnettäessä, että kylvetty vilja hyvin itäisi ja kasvaisi sekä että ilmat olisivat suopeita ja ihmiset työkuntoisia ja terveitä. Pervuhin arvelee, että mainittua juhlaa alkuaan olisi vietetty vasta toukotöiden päätyttyä. Hänen olettamustaan tukee se seikka, että tatareilla paikoittain on siihen aikaan samantapainen juhla "saban-butkasy" ("aura-puuro") ja tshuvasseilla samaa merkitsevä "aga-putty".

Vain jokunen viikko sen jälkeen, kuin kevätkylvöt aherruksineen ja kiireineen ovat päättyneet, votjakit viettävät ruislaihon pyhäkössä jälleen iloista uhrijuhlaa, joka Kasanin läänissä on tunnettu nimellä d'u-kurbon ("vilja-uhri"), Sarapulin sekä itäisten alueitten votjakit nimittävät sitä nimellä busi-ves ("pelto-uhri"), Glazovin piirissä sen nimenä on dzeg-lud dure kuriskon ("rukous ruisvainiolla"). Niin hyvin uhrien aika kuin itse menotkin vaihtelevat jonkun verrai eri seuduissa. Pervuhin kertoo, että sitä viimeksimainitussa piiri kunnassa vietetään ilmasuhteista riippuen joko toukokuun lopussa tai kesäkuun alussa. Uhriteuraana on tavallisesti härkä, jonka luu palvontamenojen päätyttyä haudataan maahan. Sarapulin piirissä on uhrieläinten luku runsaampi. Aminoff sanoo, että paitsi maanjumaluudelle (mu-kilt'shin), jolle toisena vuonna uhrataan musta härkä, toisena musta lammas, teurastetaan vielä Inmarin kunniaksi joko härkä tai valkoinen oinas. Sitä paitsi on ollut tapan uhrata ukkosemolle (gudiri-mumi) lammas, tuulelle sorsa, sorsa teurastetaan myös vainajille. Inmarille ja ukkosemolle asetetaan uhriantimet tuleen, maanjumaluuden osa kuopataan maahan, mutta vainajille tulevat antimet nostetaan kuusen oksille. Kullekin kolmesta pääjumaluudesta viritetään eri uhritulet.

Mamadyshin piirissä, missä d'u-kurbon juhlaa vietetään säännöllisesti kesantokyntöön ryhdyttäessä, on tullut tavaksi toimittaa kaksi uhria: valkoinen oinas teurastetaan taivaanjumalan, musta maaemon kunniaksi. Seuraava uhrikuvaus, joka perustuu omiin muistiinpanoihini, koskee sanotun piirin Staraja-Jumjan d'u-kurbon juhlaa.

Auringon ollessa korkeimmillaan saapuu ruislaihon reunassa olevalle kedolle uhripappi (pop eli vesas) ja pari teurastajaa (part't'shas) sekä sitä paitsi veden kantaja ja valaja (vu-vais ja vu-kistis). Teurastajat tuovat mukanaan jo edeltäpäin hankitut uhrilampaat. Polttopuut, padat, kaukalot, veitset, kirveet y.m. pyhässä toimituksessa tarvittavat esineet kuljetetaan paikalle hevosen vetämillä vankkureilla. Uhriteuraat sidotaan niiniköysillä pyhäkössä olevaan hopeakuuseen. Ensiksi on nuotiotuli sytytettävä ja tavanmukainen uhrilupaus toimitettava. Uhripappi tarttuu vanhanaikaiseen, ainoastaan uhrijuhlissa käytettyyn puuvatiin, jossa on leipiä ja ohukaisia, asettuu kasvot etelään päin ja anoo jumalilta juhlan onnistumista sekä lupaa toimittaa isien tavalla d'u-kurbon uhrin. Rukouksen päätyttyä paloittaa uhripappi leivän sekä jakaa palat toimitusmiesten kesken, jotka harrasmielisinä maistelevat siunattua leipää. Sen jälkeen tuo vedenkantaja lähellä olevasta lähteestä raitista vettä, jota hän valaa koivunlehvien läpi uhriteurasten selkään. Sen hän tekee useat kerrat, sillä kesäkuumalla ei raitiskaan vesi voi heti eläintä värisyttää. Kaatamalla sitä yhä runsaammin, vieläpä valamalla vettä lammasten korviin sekä rukoilemalla yhä hartaammin: "Inmar, ota vastaan uhri!" uhripapit vihdoin saavat nähdä onnellisen merkin. Ilomielin käydään nyt teurastukseen käsiksi. Ensiksi puhkaistaan valkoisen lampaan kaula, sillä taivaanjumalan uhri on ensiksi toimitettava. Veren vielä lämpimänä ollessa uhripappi valaa sitä puulusikalla tuleen lukien rukousta puoliääneen. Mustan lampaan veri vuodatetaan maahan pienoiseen kuoppaan, joka on kaivettu nuotiotulen läheisyyteen. Kumpikin eläin on erikseen teurastettava ja niiden lihat ovat myös eri padoissa keitettävät. Kun uhrilihat jonkun aikaa ovat kiehuneet, alkaa joka talosta saapua leipien ja ryynien tuojia. He tulevat pyhäkköön hiljaa, huomiota herättämättä, asettavat tuomisensa puuvadeissa maahan valkoisille liinoille ja poistuvat jälleen sanaa sanomatta.

Vasta iltapäivällä, kun uhrilihat ovat kypsyneet, kokoontuu juhlakansa vähitellen pyhäkköön. Kasanin läänissä ottavat etupäässä vain miehet osaa peltouhreihinkin, ainoastaan harvoin näkee niissä naisia. Niin ei kuitenkaan ole asianlaita kaikilla votjakkialueilla. Paloitettuaan kummankin lampaan lihat erikseen asettavat teurastajat ne puukaukaloihin ja kantavat pyhäkön eteläpuoliselle rinteelle, missä muutkin uhriantimet ovat maassa riviin ladottuina. Kyläläisten tuomat uhrileivät kootaan nyt kedolle yhteen kasaan ja ryyneistä keitetään uhripuuro. Sen jälkeen tapahtuu uhriruokien siunaaminen. Lihakaukaloihin ja puurovateihin tarttuen toimitusmiehet asettuvat riviin kasvot etelää kohti, edellimäisenä seisoo uhripappi pitäen kädessään puurokuppia ja ääneen rukoillen, että jumalat siunaisivat uhritoimituksen sekä suosiollisesti ottaisivat uhriantimet vastaan. Palvoessaan hän tavan takaa kohottelee ilmaan uhrivatiaan. Samoin tekevät hänen takanaan muutkin toimihenkilöt. Rukouksen päätyttyä asetetaan Inmarille omistetun uhrilampaan lihoja tuleen, vieläpä osa nostetaan puun oksalle (vile mit'son), maaemon uhriantimet asetetaan ennenmainittuun kuoppaan.

Nyt alkaa uhriruokien jakaminen. Ensiksi pannaan puuro kunkin perhekunnan kuppiin, johon höysteeksi vielä valetaan rasvaa sekä lihalientä. Kukin perhekunta istuutuu erikseen ruokakuppinsa ääreen kedolle aterioimaan. Sillä aikaa uhripappi ja hänen apulaisensa latovat riviin kaksitoista suurta puuvatia, joihin kuhunkin jaetaan yhtä suuri lihamäärä sekä yhtä monta leipää. Ennenkuin uhrilihoihin käydään käsiksi, valmistetaan vielä jokaisen kahdentoista perhekunnan osalle pieni arpanoppa, johon kukin asianomainen suku piirtää puumerkkinsä. Merkityt nopat kokoaa nyt joku ukoista lakkiinsa, kohottaa sitä korkealle ilmaan sekä kehoittaa naapuriaan poimimaan ne sieltä yksitellen. Samalla kun tämä tarttuu arpaan, hän lausuu, mikä onni (shud) sillä perhekunnalla on elämässään, jonka puumerkki noppaan on piirretty. Siten saa uhrikansa tietää, mikä toimi kullekin on onnea tuottavin, toisin sanoen, kenellä on hevosonni, kenellä lampaat menestyvät, kuka on luotu kauppamieheksi, kuka maanviljelijäksi, kenellä on matkaonni j.n.e. Sen jälkeen uhrikansa ryhtyy tyytyväisin mielin jatkamaan uhripitoja. Kedolle kannetaan yllämainitut kaksitoista lihavatia leipäkasoineen ja perheittäin asetutaan kehiin niiden ympärille. Syötyään juhlayleisö kerää ruuan tähteet liinakääröihin kotolaisille vietäväksi, osa jäljellejääneitä luita poltetaan nuotiossa, osa haudataan kuoppaan, joka täytetään mullalla. Lopuksi asettuvat kaikki polvilleen palvontajärjestykseen ja uhripappi lukee ääneen rukouksen, jossa hän yhä uudelleen esittää jumalille vaatimattoman kansan tarpeet ja toiveet. Kaikissa maanviljelysjuhlissa ovat luonnollisesti leipähuolet etualalla. Toimitus päättyy rahan keruuseen: kukin osaaottavista jättää uhripapin lautaselle roponsa (l'ugez), joilla uhrikustannukset suoritetaan. Uhrieläinten taljat myydään huutokaupalla enimmän tarjooville ja kansa hajaantuu vihdoin koteihinsa jatkamaan kesän iloista uhrijuhlaa vielä senkin jälkeen kuin ilta-aurinko on heittänyt viimeiset säteensä.

Glazovin piirissä liittyy mainitun vainiouhrin menoihin toisinaan vielä yleinen vesikastelu, jonka tarkoitus, kuten gerini poton juhlassa, on taianomaisella tavalla aikaansaada viljamaalle virkistävää sadetta kuuman ja kuivan kesän aikana.

Samaan aikaan kuin eteläiset votjakit, s.o. kesantokynnön alkaessa eli n. pari viikkoa ennen Pietarin päivää, viettävät myös tshuvassit samannimistä ja samantapaista uhrijuhlaa "oj-tshüge" ("peltouhri"). Mamadyshin piirin kristittyjen tatarien vastaava uhrijuhla on "syjyr kurmany" ("lehmäuhri") eli "saryk kurmany" ("lammasuhri"). Mitä onnenarpomiseen tulee, tavataan senkin esikuva tshuvassien keväänaikaisista palvontamenoista.

D'u-kurbon eli busi-ves juhlaan, jota joskus vietetään useampia päiviä, päättyvät kevätkauden varsinaiset vainiouhrit. N.s. heinäuhri (turnan-juon eli turin vesaskon) heinänteon edellä ludissa sekä kesäinen kuala-juhla kvar-sur, jota Glaszovin piirissä nimitetään nimellä gerber ("auran jälkeen"), eivät ole varsinaisia maanviljelysjuhlia. Viljan leikkuunkaan yhteyteen ei votjakeilla enempää kuin tshuvasseillakaan liity mitään varsinaisia uhrimenoja. Muutamin paikoin on tapana aloittaa elonleikkuu torstaipäivänä, jolloin kustakin talosta ainoastaan yksi henkilö menee pellolle sirppi kädessä sekä rukoiltuaan, että jumala antaisi terveyttä hänen perhekunnalleen elonkorjuun aikana, leikkaa kolme lyhdettä jumalalle. Seuraavaa päivää vietetään tatarien tapaan pyhänä, ja vasta lauantaina alkaa yleinen elonleikkuu. Leikkuun päättyessä on ainoastaan muutamilla seuduin tapana palvoa leipä kädessä viljapellolla. Samanlaisia menoja noudattavat kristityt tatarit.

Venäläiseltä taholta tullut vaikutus on tuntuva uhrijuhlassa, jota votjakit viettävät Iljan päivänä (20/7 v.l.). Glazovin piirissä se on tunnettu nimellä pot'si gerber ("vähäinen gerber") tai vil' dzhuk ("uusi puuro"), Jelabugan piirissä vil' ninal ("uusi päivä"), itäiset votjakit nimittävät sitä nimellä vil' nan ("uusi leipä"). Sinä päivänä on viimeksimainituilla tapana uhrata pyhälle Iljalle, ukkosjumalalle, kevätviljavainiolla hanhi tai valkoinen oinas. Glazovin piirissä on Tsheptsa-joen rantalaisilla tapana uhrata jo juhlapäivän aattona ruskea härkä, jonka kyläläiset vartavasten yhteisillä varoilla hankkivat. Teurastus ja uhritoimitus tapahtuvat metsässä, samassa piirissä on tällöin toisin paikoin myös ollut tapana teurastaa kualassa valkoinen lammas. Uhripuuroon asetetaan kokonaisia tähkiä. Kasanin läänin votjakeilla samoin kuin tshuvasseilla ei lainkaan nykyään näytä olevan vastaavaa uhrijuhlaa.

Ne vainiouhrit, joita votjakit toimittavat syyskesän kuluessa eivät vedä vertoja keväisille, mitä uhrieläinten runsauteen ja juhlayleisön ilonpitoon tulee. Syyskauden varsinaisia jokavuotisia syysuhreja onkin oikeastaan vain yksi, joka on yleinen kaikilla votjakkialueilla. Sen viettoaika ei ole lähemmin määrätty, useimmiten se toimitetaan syyskuussa, missään tapauksessa se ei saa tapahtua pokrovan (1/10 v.l.) päivän jälkeen. Glazovin piirin votjakit kutsuvat juhlaa, syystä että sitä aina vietetään orasmaalla, nimellä ozim dure kuriskon ("orasmaa-uhri"), Kasanin läänissä uhrijuhla on yleisimmin tunnettu nimellä d'iran ves ("piennaruhri"). Keväisistä ruisvainiouhreista eroaa syksyinen siinä, ettei se tällä kertaa tapahdu koko kylän kesken, vaan kukin perheenpää menee omaistensa kera pelto-osalleen vieden mukanaan, mikäli varat sallivat, sorsan, hanhen, karitsan tai lampaan. Uhri teurastetaan pellon pientarella, veri vuodatetaan maahan, lihat keitetään joko paikalla tai kotona. Joka tapauksessa on uhriateria itse pellolla nautittava, jolloin perheenpää peltosaralla seisten rukoilee maanjumaluudelta runsasta ruissatoa, ennen kaikkea hän anoo, etteivät toukat ja madot turmelisi oraita. Uhriteuraan, jonka luut kuopataan peltoon, pitää välttämättä olla musta, se kun teurastetaan mu-kilt'shinille.

Vastaavaa uhrijuhlaa ei tätä nykyä tietääkseni ole tshuvasseilla, sitä vastoin Pensan läänin mordvalaisilla on samanaikainen orasmaapalvonta (ozim-osks).

Estääkseen turmiollisten toukkien tuhoja on Mamadyshin, piirin votjakeilla paikoittain vielä ollut tapana uhrata ruisvainiolla syyskuun kuluessa kukko. Kukon pää sekä jalat haudataan peltoon sitä varten, että kukko noukkisi orasmaasta kaikki turmiolliset toukat. Kukko keitetään ja syödään kotona, mitään rukouksia ei toimituksen aikana lueta. Itäisillä votjakeilla ei tällainen kukkouhri ole määrättyyn vuodenaikaan sidottu, vaan se toimitetaan kesällä milloin hyvänsä, tarpeen tullen. Tavallisesti ottavat ainoastaan akat osaa uhrimenoihin sen jälkeen, kuin he hiukset silmillä, paitasillaan tai aivan alastomina uuniluuta tai hiilihanko kädessä ovat karkoittaneet toukkia. Toimitusta nimitetään nimellä kibi ul'l'an ("toukkien karkoittaminen"). Kukkouhri orasmaalla on ollut tunnettu myös kristittyjen tatarien keskuudessa.

Syksyiseen orasmaa-juhlaan päättyvät votjakkien varsinaiset vainiouhrit. Kiitosuhria, joka myöhään syksyllä peltotöiden päätyttyä toimitetaan Inmarin kunniaksi, ei suoriteta peltomaalla, vaan joko kodin pihalla tai itse asuintuvassa. Vuodenajan mukaan sitä nimitetään nimellä sizil-kurbon ("syysuhri"). Tämäkään uhrijuhla ei ole kylän yhteinen, vaan jokainen perhe toimittaa uhrin erikseen, kukin omasta puolestaan. Pervuhin mainitsee, että Glazovin piirissä on tässä tilaisuudessa tapana teurastaa valkoinen lammas, jonka liha nautitaan tuvassa ja luut viskataan lieteen. Itäiset votjakit toimittavat syysuhrin pihapyhäkössä, jonne nuorista kuusista on tulen yli rakennettu tavanmukainen uhriteline. Yleisimmin käytetty uhrieläin on ruskea, puolentoista vuoden vanha varsa. Uhrin aika ei ole ennakolta määrätty, vaan päätetään tavallisesti kyläkokouksessa. Juhlapäivästä sovittaessa pidetään silmällä, etteivät pidot satu samaan aikaan kuin naapurikylien, jotta halukkaat voisivat kutsua vieraita luokseen sekä itse ottaa osaa muiden kylien kestoihin. Pidot kestävät pari, kolme päivää, jonka jälkeen useissa seuduin seuraavat syysmuistajaiset. Votjakkien sizil kurbon juhlan vastine on tshuvasseilla "kil-jysh putty" ("perhepuuro").

Yhtä tarkkoja tietoja ei ole olemassa votjakkien veljeskansan syrjänien maanviljelysjuhlista. Muutamista niukoista tiedonannoista voi kuitenkin päättää, että useat heidänkin peltouhreistaan ovat olleet samanaikaisia votjakkien vainiojuhlien kanssa. Niin tietää muiden muassa Dobrotvorskij heidän juhlineen keväällä silloin, kun orasmaa paljastuu lumen alta, sekä toukotöihin ryhdyttäessä; syysjuhlaa syrjänit ovat viettäneet viljan korjuun jälkeen. Nykyaikana useimmat heidän uhrijuhlistaan ovat liittyneet venäläisen kirkon juhlapäiviin. Monissa seuduin on tullut tavaksi suorittaa uhritoimituksia maanviljelyksen edistämiseksi Pietarin (29/6 v.l.), Iljan (20/7 v.1.) tai Florin ja Lavrin (18/8 v.1.) päivinä. Yleisin on Iljan päivän uhrijuhla, jolloin syrjänikylät yhteisillä varoilla ostavat härjän sekä kokoontuvat jonkun, usein itse Iljalle pyhitetyn rukoushuoneen luo anomaan ukkosjumalalta lämpöistä sadetta ja hyvää vuodentuloa. Uhrieläin teurastetaan kedolla rukoushuoneen läheisyydessä, jossa myös lihojen keittäminen tapahtuu. Uhripappina esiintyy kyläkunnan vanhin, joskus saapuu venäläinen pappikin siunatulla vedellä uhrilihoja pyhittämään. Kaikkia uhriruokia ei yhdellä kertaa nautita, osa jää papiston hyväksi, osa viedään haudoille tai kuopataan maahan sitä varten, että vilja paremmin kasvaisi. Samoin kuin syrjänit ovat votjakitkin niissä seuduin, missä kristinusko on saanut pysyväisen jalansijan, alkaneet yhdistää uhrijuhlansa kirkon viettämiin juhlapäiviin.

Ottaen huomioon, että itse maanviljelys, joka nykyään niin hyvin eteläisimmillä syrjäneillä kuin votjakeilla on tärkein toimeentulon lähde, on suhteellisesti myöhäisperäinen elinkeino, voi olettaa, että myös sen yhteyteen liittyvät uhrijuhlat ovat verrattain nuoria. Niiden vierasperäisyys käykin ilmeiseksi, jos niitä vertaa naapurikansain vastaaviin menoihin. Melkein yksityiskohtiin ulottuva yhtäläisyys, joka vallitsee votjakkien ja tshuvassien peltouhrien välillä, ei ainoastaan mitä uhrin aikaan, vaan myös mitä itse uhrimenojen järjestykseen tulee, osoittaa, että votjakkien opettajina tässäkin suhteessa ovat olleet tshuvassien esi-isät, bolgarit, jotka taas vuorostaan ovat saaneet oppia muilta kehittyneemmiltä kansoilta. Enemmän karjanhoidon kuin maanviljelyksen yhteyteen kuuluu guzhdor ves, jonka tarkoituksena etupäässä on hyvän heinäsadon hankkiminen ja jota alkuaan ei näytä vietetyn itse viljamaalla, vaan niityllä, siellä missä kevään ensi pälvi ilmaantuu.

Votjakkien rukoukset vainiouhreissa, kuten yleensäkin, ovat huudahduksen tapaisia pyyntöjä, jotka tatareilta opitun tavan mukaan päättyvät "amin" sanaan. Esitettyään pyyntönsä, mikä aina koskee vain aineellisia etuja, painaa polvillaan oleva uhriyleisö otsansa maahan. Esimerkkinä esitettäköön seuraava rukous, joka luetaan keväällä ruisvainiolla:

"Osto inmar, kilt'shin! Oi jospa sinä kylvetyn, heitetyn viljan (niin tiheäksi) kuin nurmen kasvattaisit, monihaaraiseksi kuin pajupensaston, kuin koivulehdon sen levittäisit; jospa soisit, että siinä (olkea myöten) orava ja näätä voisivat juoksennella, ja että korsi kaartuisi maahan jyvien painon alla! Kun kokoomme ja kasaamme (viljan), suo, että voisimme liittää lyhteen lyhteeseen ja kykään kykääseen; ja kun kuljetamme elot (riihelle), suo, että syntyisi kaksitoista aumaa; ja kun tuomme viljaa riihestä reellä, anna siunauksesi niin, ettei viljanvetämisellä ole loppua! Painukoon se yhteen viljahinkalon pohjalla, mutta pinnalla juoskoon yli laitojen! Anna siunauksesi, että me voisimme maksaa verot suurelle keisarille; raipoilta meitä suojele ja varjele rautaisilta kahleilta! Mennessämme ulos ja sisälle suojele meitä ahdistajalta ja häijyiltä vastaantulijoilta! Varjele jalkaamme kompastumasta ja kieltämme erheellisistä lausunnoista!"

"Kun me keväällä ajamme karjamme laitumelle, varjele sitä puun juurilta, kuopilta ja rotkoilta, soilta, pedoilta, auringonpistokselta, sairaudelta ja taudeilta, kulkutaudeilta varjele; kartuta sitä niin, että läävät ja karjapihat, vieläpä vainiotkin täyttyisivät."

"Kesällä suo lämpöisiä, terveellisiä ilmoja, anna lauhkeita ja hyviä sateita, vahingollisilta rankkasateilta suojele meitä, niin myös tuimilta tuulilta, ukkoselta ja salamalta."

Lopuksi uhripappi vielä huomauttaa:

"Ehkä olen alussa sanonut sen, mikä olisi pitänyt lausua lopuksi tai päinvastoin, aseta sinä itse rukous oikeaan järjestykseen."

Taudinhaltiat ja tietäjät.

Henkien vaikutus ulottuu votjakkien käsityksen mukaan kaikille elämän aloille. Useissa vähäpätöisissäkin asioissa ilmenee niiden oikullinen mieli, mutta varsinkin jokaisen vastoinkäymisen uskotaan niistä aiheutuvan. Ennen kaikkea taudit ovat niiden lähettämiä vitsauksia. Olemme jo maininneet, että votjakit nimittävät henkien aiheuttamia tauteja mizh, nimellä. Niistä ei voi selviytyä ulkonaisilla keinoilla, vaan yksinomaan veriuhreilla. Uhri on toimitettava siinä pyhäkössä, missä taudin lähettäjän uskotaan asustavan. Henkien olinpaikan mukaan saavat mainitut taudit erikoisnimiä: kuala-mizh, lud-mizh ja kulem-murt mizh. Että mizh sana siihen liittyvine käsityksineen polveutuu jo Perman heimon yhteisajalta, todistaa se seikka, että myöskin syrjänit käyttävät sitä niistä taudeista puhuessaan, joita vainajien tai kirkon pyhimysten uskotaan lähettävän.

Paitsi määrättyihin pyhiin paikkoihin sidottuja on olemassa suuri joukko henkiolentoja, joiden uskotaan rauhattomina kuljeksivan kaikkialla pahoina, sairautta levittävinä taudinhenkinä. Sellaisia ovat üi vetlis-minis ("yöllä vaeltava"), joka nimensä puolesta vastaa venäläisten puoliyön henkeä (polunotshnik), mutta siinä, että se imee nukkuvan ruumiista verta jättäen ihoon sinisiä pilkkuja, muistuttaa "vampir" henkiä, sekä süs-juis ("syövä-juova"), jolle votjakit tshuvassien tavalla asettavat ruokaa portin pylvään päähän. Edellämainitulle uhrataan sorsa lapsen syntyessä, sillä muuten lapsi muka voi sairastua langettavaan tautiin. Paha, yöllä liikkuva palvonnanalainen taudinhaltia on myös aktash, joka tatarien taholta tulleena on tunnettu etupäässä vain itäisten ja eteläisten votjakkien keskuudessa. Vielä on mainittava kil', kaikkialla pelätty kuumetaudinhaltia, joka sana, samoin kuin syrjänien kul' (vedenhaltia), vastaa suomalaisten koljo (jättiläinen, paholainen) nimeä.

Itse taudin personoimisesta ovat sitä vastoin johtuneet sellaiset taudinhaltiat kuin horkan aiheuttaja ked'zeg, jota votjakeilla, kun he tietävät sen liikkuvan kylissään, on samoin kuin tatareilla tapana piileksiä, sekä isorokko, jota he, kuten naapurikansatkin, nimittävät emoksi, t'satsa-mumi. Ensiksimainittua votjakit sekä lepyttävät uhreilla että koettavat karkoittaa ampumalla salaa sairaan läheisyydessä tai tekemällä pieniä puunukkeja, joita he heittävät metsään, veteen tai kolmen tien haaraan lausuen: "vaivaa tuota, älä sairasta vaivaa!" Viimeksimainitulle teurastetaan pihalla valkoinen lammas, jonka luut ja osa verta poltetaan tulessa, tai lyylitellään taudin haltiatarta ainoastaan siten, että ohukaisia ja leipää asetetaan sairaan patjan alle.

Vaikeiden tautien aikana on lisäksi ollut tapana polttaa uhrin mukana sairaan hiuksia, jolloin sairas samalla luopuu vanhasta nimestään saaden siitä päivin uuden, tietäjän antaman nimen. Eipä itse ihmisuhrikaan tällöin ole votjakkien kesken ollut tuntematon.

Yhteisellä nimellä votjakit nimittävät pahoja kulkutauteja t'ser sanalla, joka samalla on itse taudin haltian nimitys. Koiran tai kissan muodossa t'ser kulkee kylästä toiseen ja vaivaa yhtä hyvin ihmisiä kuin eläimiä; varsinkin se on hevosten tauti. Tähän taudinhaltiaan liittyy votjakeilla eräitä omituisia uhritapoja. Pervuhin kertoo, että kun t'serille uhrataan hevonen, ei uhrilihaa syödä, vaan jätetään se paloiteltuna uhripaikalle. Nahka, johon jätetään pää kokonaisena, täytetään risuilla sekä asetetaan neljän, hevosen korkuisen seipään varaan, joten uhri siten on aivan elävän hevosen näköinen. Samanlaisesta uhrista puhuu myös Vereshtshagin. Omituinen uhritapa on vielä se, ettei eläintä surmata uhrattaessa. Siten votjakit menettelevät kanojen kanssa, joita he taudin aikana sitovat elävinä pellonaitaan tai asuessaan metsäisellä seudulla ajavat metsään sidotuin siivin. Hyvin yleinen tapa on lisäksi kulkutaudin aikana kuopata koira elävänä maahan. Mistäpäin mainitut käsitykset ja uhritavat ovat votjakeille saapuneet, osoittaa taudinhaltian nimitys, joka on tatarinkielestä lainattu.

Vierailta saatuja menoja ilmaantuu myös eräässä toisessa uhritavassa, jolla votjakit koettavat vapautua ruttotaudin tuhoista. Jo Georgi tietää kertoa, että kun rutto ilmaantuu votjakkikylään, teurastetaan joen rannalla uhriksi musta lammas. Sillä aikaa kun liha kiehuu, menee kukin isäntä keppi kädessä tupaansa, jossa hän iskee ympärilleen sanoen: "lähde asunnostani!" Sen jälkeen ammutaan kylässä koira tai kissa, joka raahataan uhripaikalle. Uhrimenoa sanoo kirjailija nimitettävän "orvas".

Nykyään vietetään urves juhlaa useimmilla votjakkialueilla kerta vuodessa joko keväällä tai syksyllä, ainoastaan Vereshtshagin tietää sitä Sarapulin piirissä vietettävän kaksikin kertaa, nimi joulu- ja kesäkuun lopulla. Nykyään se on enimmäkseen vain nuorten leikki, jonka alkuperäinen tarkoitus on joutunut unhoon. Uhripäivänä nuoriso kerää jokaisesta talosta vähäisen lihaa, munia ja suurimoita sekä lähtee illalla myöhään lähipuron rantaan, jossa keitetään puuro. Usein on urves-juhlaan vielä liittynyt iloisia tautienkarkoittamismenoja. Siitä, että entiseen aikaan on ollut tapana kerätä uhrikeitoksi eläinten korvia ja jalkoja, on toimitus saanut nimen pel-sion ("korvien syönti").

Urves-uhrin hämärästä alkuperästä on Mamadyshin votjakeilla säilynyt mielenkiintoinen perintätieto, jonka mukaan uhritoimitus entiseen aikaan tapahtui ainoastaan jonkun vaikean kulkutaudin johdosta. Koko kylän rahvas, niin hyvin suuret kuin pienet, kerääntyivät silloin rotkon partaalle, johon hiekkamäkeen kaivettiin pienoinen tunneli. Siitä oli kaikkien käsikädessä peräkanaa kuljettava läpi, joukon etunenässä kulki itse tietäjä (tunot'shi). Sen jälkeen teurastettiin se koira, joka ensiksi sattui väkijoukon silmiin. Sitäpaitsi viritettiin kitkatuli ja musta lammas uhrattiin samassa paikassa.

Luonnonvoimien aiheuttamista taudeista puhuessaan votjakit käyttävät sanaa kuton ("tartunta"). Siten he nimittävät, kuten jo yllä on mainittu, silmätautia shundi-mumi-kuton ("aurinko-emon tartunta") sekä vedestä johtunutta tautia vu-kuton ("veden tartunta").

Mutta onpa esimerkkejä siitäkin, että he ovat olennoinneet itse tartunnan ja siten muodostaneet itselleen uusia erikoishaltioita. Sellaisia olennoiksi käsitettyjä taudinhenkiä ovat muiden muassa vu-kutis ja vu-vozho ("vedenviha"), jotka ovat syntyneet siitä, että vedenvihoista aiheutuvia tauteja on alettu pitää persoonallisina, ei kuitenkaan ihmisen kaltaisina olentoina. Niille uhrataan veteen aivan kuin itse vedelle uhrattaessa. Uhripaikkana on pieni joen tai puron rannalla sijaitseva lehto, jota votjakit senvuoksi, että he siellä uhraavat vozholle, kutsuvat nimellä vozho-inti ("vozho-paikka").

Viimeksimainitut taudit ovat votjakkien käsityksen mukaan helposti lääkittävissä, sillä niiden tuntomerkit ovat ilmeiset. Vaikeampi sitä vastoin on selviytyä taudeista, jotka ovat johtuneet vihamielisten henkien kostonhimosta. Niitä ei kuka hyvänsä ole mestari parantamaan, monesti kun on vaikeata päästä selvyyteen siitä, kuka on taudin aiheuttaja, missä pyhäkössä uhri on toimitettava sekä millainen uhri kulloinkin on tarpeen. Tällaisissa tapauksissa votjakit kääntyvät erityisen tietäjähenkilön, tunon puoleen, jota he pitävät välittäjänä näkyväisen ja näkymättömän maailman välillä.

Jo Müller aikoinaan tietää puhua "tona" eli tuno nimisistä tietäjistä. Niiden hän sanoo olevan harmaapartaisia ukkoja, joita muu kansa suuresti kunnioittaa ikäänkuin he tietäisivät edeltäpäin tulevia asioita tai ikäänkuin heillä olisi salaperäinen yhteys jumalan kanssa. Kirjailija kertoo tumoja olevan myös naispuolisia. Kuitenkaan ei jokaisessa votjakkikylässä ole tietäjää, vaan usein neljä, jopa useampikin kylä käyttää yhtä.

Tietäjän puoleen votjakit kääntyvät kaikissa vaikeissa elämän kohtaloissa. Ei ainoastaan sairauden tila, vaan myös vähemmät huolet, karjan katoaminen, metsän riistan etsiminen tai varastetun tavaran takaisinsaaminen saattavat pakoittaa asianomaista turvautumaan tietäjän apuun. Nykyaikana tuno tutkii tiedusteltavia asioita etupäässä arpomisvälineiden avulla. Niin kertoo jo Rytshkov 1700-luvulla, että tuno saadakseen tietää, mikä uhri taudin johdosta kulloinkin on uhrattava, täyttää puulusikan vedellä, asettaa siihen hopearahan sekä rahaan tuijottamalla tutkii jumalien tahtoa. Tekemättä erotusta votjakkien, tsheremissien ja tshuvassien välillä kertoo Müller kaikilla kolmella kansalla olevan tapana tutkia tuntemattomia asioita myös 41 pavun avulla, jotka tietäjä siroittaa pöydälle. Papujen asemasta arvaa tietäjä, minä hetkenä, missä seurassa ja millaisilla uhreilla apua kysyvän tulee lepyttää vihastunutta jumaluutta. Myöskin maljaan vuodatetusta viinasta tai käteen kaadetusta nuuskasta kirjailija kertoo tietäjien tiedustelevan hämäriä asioita.

Hyvin yleinen tiedustamiskeino on lisäksi heiluvan kirveen tai värttinän avulla arpominen. Värttinällä tiedustaminen (t'sersen tunaskon) tapahtuu siten, että pöydälle ladotaan vastakkain neliön muotoon kaksi leipä- ja yhtä monta hiilipalaa. Mitä mainituista esineistä värttinä, joka tietäjän kädessä näiden yläpuolella riippuen heiluu, vihdoin lähenee, siitä votjakit tekevät johtopäätöksiä tiedusteltavan asian suhteen. Joskus tietäjä pitää värttinää vain kämmenensä yläpuolella, tarkastaen mille sormelle arpaheiluri pysähtyy, jos se pysähtyy pivon puolelle, ennustaa se onnettomuutta tai kuolemaa. Mainitut arpomiskeinot, joista useimmat hyvin yleisinä ovat syrjäneillekin tunnettuja ja säilyneet käytännössäkin aina meidän päiviimme asti, eivät kuitenkaan polveutune aivan varhaisilta ajoilta. Alkuperäisempi tiedustamistapa on "unen asettaminen" (vet ponon), joka tapahtuu siten, että apua etsivä asettaa jonkin hänelle kuuluvan esineen, kuten kaulahuivin tai hatun, tietäjän pään alle unen ajaksi, jolloin tämä uskoo näkevänsä, mikä asianomaista vaivaa ja miten asia on autettavissa.

Varsinaista vanhaa, suomalais-ugrilaista noitaa, jommoisia pohjoisimmilla kansoilla, kuten lappalaisilla ja ostjakeilla, on ollut olemassa aivan viime aikoihin asti, emme enää votjakeilla tapaa. Kuitenkin muutamista tiedonannoista, joissa kerrotaan, mitenkä uusi suku-kualan vartia on valittava virkaansa, ilmenee, ettei aika, jolloin viimeksimainitullakin kansalla oli tainnostilaan eli "loveen" lankeevat tietäjänsä, saata olla aivan kaukainen. Seuraava mielenkiintoinen kuvaus on Bogaevskijn antama Sarapulin piiristä:

Kun uusia uhripappeja on valittava, etsitään tuno, joka tavallisesti tuodaan niin kaukaa, ettei hän persoonallisesti tunne ketään kyläläisistä. Hänet noudetaan kotoa juhlallisesti kulkusten helistessä pari- tai kolmivaljakolla. Sinä aikana keitetään kylässä runsaasti olutta ja kumyshkaa ja asukkaat valmistautuvat vastaanottamaan kunnioitettua vierasta kylpemällä saunassa.

Itse toimitus tapahtuu joko suur-kualassa, jos aika on kesäinen, talvella muussa sopivassa huoneessa. Tunon saavuttua saatetaan hänkin ensiksi saunaan, jona aikana kansa kokoontuu toimituspaikkaan. Kun kaikki ovat koolla, ilmestyy guslin soittaja ja ryhtyy koskettelemaan soittimensa kieliä. Tässä tilaisuudessa ei milloinkaan käytetä muunlaista soittokonetta, ovatpa säveletkin pyhiä uhrisäveliä. Huoneessa on valkoisella liinalla katetulla pöydällä kolme leipää sekä kumyshkapulloja, joita kukin asianomaisessa suur-kualassa palvova perhe on tuonut mukanaan, joskus on lisäksi vielä olutta. Saunassa kylvettyään pukeutuu tietäjä valkoiseen pukuun, päähän kääritään vielä valkoinen pyyhinliina. Nyt asettaa entinen kualan-vartia pöydälle hopeisen rahan, jonka hänen vaimonsa antaa tietäjälle. Tämä panee sen puukuppiin, jossa on kumyshkaa, ja alkaa loitsia. Noidan ympärille kokoontuvat entiset uhripapit, jotka vyöttävät hänet valkoisella käsiliinalla. Hetken aikaa loitsittuaan tietäjä nousee ja alkaa tanssia guslin säestyksellä pitäen kädessään kalpaa sekä ruoskaa, jonka varren tulee ehdottomasti olla angervoisen, koska pahahenki votjakkien käsityksen mukaan pelkää sitä pensasta. Jotkut kertovat, että tanssi tapahtuu miekan ympärillä, joka on isketty lattiaan tuvan keskelle. Tanssin aikana tietäjä kiihtyessään lankeaa ja huutaa tulevien uhripappien nimiä, samalla joka kerta kysyen, onko sen nimistä olemassa. Jollei ole, nostetaan tietäjä pystyyn, tanssi jatkuu ja yhä edelleen hän huutaa uusia nimiä, kunnes hän ei enää saa kysymykseensä kieltävää vastausta.

Yhtä mielenkiintoinen on Jelabuzhskijn esitys, jossa kerrotaan, miten votjakit menettelivät, kun he jonkun aikaa palvottuaan naapurikylän isossa kualassa halusivat perustaa itselleen oman suku-kualan. Voidakseen tietää, mihin paikkaan pyhäkkö oli perustettava, oli tuno etsittävä. Hänen toimenaan oli myös uhripappien ja tämän apulaisten valitseminen. Kun tietäjä saapui kylään, kokoontuivat kaikki määrättyyn taloon. Tietäjä asettui pöydän ääreen, jossa oli vesikuppi ja alkoi siihen tuijottaa. Kauan katseltuaan hän lausui: "en voi nähdä, kenet jumala valitsee teille uhripapiksi, tosiaan teidän tulee minua kovasti vaivata. Sitokaa käsiliina vyölleni ja kiristäkää niin paljon kuin teillä riittää voimaa". Väkijoukko teki tietäjän määräyksen mukaan ja pian tuno kaatui seljälleen lattialle maaten tainnostilassa puoli tuntia. Sen nähdessään muut säikähtyivät niin, että hekin lankesivat polvilleen. Toinnuttuaan horrosunestaan puristi noita sormensa nyrkkiin ja kehoitti ympärillä seisovia niitä oikaisemaan. Mutta kukaan läsnäolevista ei ollut halukas sitä tekemään. Silloin tietäjä kutsui joukosta kolmea nimeltä. Ensimäinen aukaisi etusormen, hänestä tuli vesasi (uhripappi), toinen ja kolmas aukaisivat seuraavat sormet ja heistä tuli uhripapin apulaiset.

Tietäjän toimeen ei kuka hyvänsä saata ryhtyä. Tavallisesti tuno perii tietäjätaipumusten mukana arvon isältään. Joka tapauksessa tulee hänen vuoden ajan, joskus kauemminkin, olla henkien oppilaana. Naapurien ihmeeksi kokelas usein poistuu paikkakunnalta kenenkään tietämättä, minne hän menee. Sitä paitsi ilmenee tietäjänalussa silmäänpistäviä omituisuuksia: ajoittain hän kadottaa järkensä, ruoskii itseään, huutaa j.n.e. Vähitellen hänestä kehittyy täydellinen tuno. Hänen ruumiinsakin tulee votjakkien käsityksen mukaan aikojen kuluessa niin karaistuksi, ettei tuli voi sitä polttaa, ei teräs eikä vesi vahingoittaa. Hän voi tehdä monenlaisia ihmetekojakin; niin hän esim. saattaa tanssia vesimalja päänsä päällä yhdenkään pisaran siitä valumatta maahan. Hänellä on myös eriskummallinen kyky tuntea jokaisen ihmisen luonnonlaatu ja mieliala; vieläpä hän saattaa mainita kenen hyvänsä tuntemattoman henkilön nimen. Sitä paitsi ovat kaikki henget ja haltiat hänen käskettävissään.

Kuten luonnollista on etevällä tietäjällä monesti suuri vaikutusvalta kansalaistensa keskuudessa. Hänen sanojansa noudatetaan tarkoin. Esimerkkinä siitä mainitsee Jelabuzhskij tapauksen, jolloin tuno loitsittuaan lausui eräälle talolliselle: "jos tahdot rikastua, on sinun aluksi poltettava kotisi" ja tämä meni heti ja sytytti tupansa, jonka takia vielä kymmenen naapuritaloakin joutui tulen uhriksi.

Että votjakkien veljeskansallakin, syrjäneillä, on ollut aikoinaan "loveen" lankeavat tietäjänsä, ilmenee selvästi muutamista pyhän Tapanin elämäkerrassa olevista tiedonannoista, joissa heidän kerrotaan uskovan "sinä päivänä ja sillä hetkellä" saavansa tiedot siitä, "mitä tapahtuu kaukaisessa seudussa, toisessa kaupungissa, yhdeksännessä maassa". Tietäjät voivat myös laskea jumalansa valloilleen ja siten tuottaa ihmisille tuhoja. Manauksilla ja taioilla he voivat aikaansaada "taudinväänteitä, tuskia ja poltteita". Syrjänienkään suurnoitaa eivät elementit, kuten vesi ja tuli, saattaneet vahingoittaa.

Vanhalla permalaisella noidalla näyttää olleen huomattava sija yhteiskunnallisessakin elämässä. Pam, joka pyhän Tapanin toimintakautena oli Permissä "kuuluisa noita, velhojen päämies, loitsijoiden vanhin", ei ollut kansansa johtaja ainoastaan uskonnollisissa, vaan myös maallisissa asioissa. Nimenomaan sanotaan, että hän oli Permin maassa "opettaja ja johtaja". Hän näyttää toimineen myös sotapäällikkönä ja tuomarina, vieläpä kuolemantuomioita on hänellä ollut valta langettaa. Innokkaana isiltä perityn katsantokannan ja kansallisten tapojen puolustajana Pam on harvoja Suomensuvun pakanuudenajan sankareita, jotka ovat jättäneet nimensä aikakirjoihin.

Paitsi varsinaista noitaa, tunoa, on votjakeilla ollut vielä muita vähempiä tietäjiä, joita he nimittävät nimellä pel'l'askis ("puhaltaja"). Ne voivat olla joko mies- tai naispuolisia, sekä nuoria että vanhoja. Samoin kuin tunon etsitään näidenkin apua monissa eri tarpeissa, kuten varkauden, sairauden y.m. vastoinkäymisten kohdatessa. Ennen kaikkea pel'l'askis on puoskari, joka parantaa sairaita kansanomaisilla lääkitsemiskeinoilla, mutta varsinkin loitsujen lukeminen on hänen erikoisalansa. Hänen omituisen nimensä selitetään johtuvan siitä, että hän ikäänkuin puhaltaa loitsun sanat sairaan ruumiiseen. Yleisimmin parantaa pel'l'askis vain ulkonaisia vammoja, henkien lähettämiä vitsauksia hän ei voi poistaa senvuoksi, ettei hän, kuten tuno, ole yhteydessä henkimaailman kanssa. Buch huomauttaa, että kaiken, mitä pel'l'askis saa aikaan, voi tunokin toimittaa, mutta ei päin vastoin.

Samoin kuin naapurikansain, venäläisten, tshuvassien ja tsheremissien on votjakkienkin loitsujen (pel'l'an) läpikäypänä tunnusmerkkinä mahdottomien asiain luetteleminen. Osoitteeksi esitettäköön eräs Wichmannin muistiinkirjoittama loitsu "ihmisen turmelemista vastaan":

Jos hänessä on miestä Inmarin salamaa pää pystyssä vastaanseisomaan, niin onnistukoon hänelle tämän ihmisen turmeleminen. Jos hänessä on miestä lapsillaan täyttämään keisarin kassaholvit, niin onnistukoon hänelle tämän ihmisen turmeleminen. Jos hänessä on miestä auringon ja kuun kulkua takaperin kääntämään, niin onnistukoon hänelle tämän ihmisen turmeleminen. Jos hänessä on miestä myllynpadon vettä vasten virtaa juoksuttamaan, niin onnistukoon hänelle tämän ihmisen turmeleminen.

Niin hyvin tuno kuin pel'l'askis saattavat käyttää valtaansa paitsi kanssaihmisten hyödyksi myös heidän vahingokseen. Uskovatpa votjakit olevan erityisiä henkilöitä, jotka käyttävät valtaansa yksinomaan muiden turmioksi. Niitä he nimittävät vedin eli vedin-murt, joiden yleisin liikkumisaika on pääsiäisen tienoo. Joskus muulloinkin ne kulkevat kissan tai koiran muodossa votjakkikylissä pahaa tekemässä. Viimeksimainittu taikausko, joka on tunnettu myös syrjänien kesken, näyttää velhon nimestä (ven. vedun) päättäen tulleen permalaisille venäläisten taholta.

Hävittäessään Permansuvun pakanallisia käsityksiä ja menoja on venäläisillä lähetyssaarnaajilla Pyhän Tapanin ajoista asti ollut suurin vastus juuri tietäjistä, jotka kansallisen perintätiedon kannattajina ja esi-isien uskon innokkaina puoltajina ovat sitkeämmin kuin muut taistelleet uuden ajan virtauksia vastaan. Heidän katsantokantansa kuvastuu erään votjakkivanhuksen sanoissa, jotka Pervuhin mainitsee: "Jumala on yksi, mutta ihmiset palvovat häntä eri tavalla; jokaisella kansalla on oma uskontonsa, samoin kuin jokaisella puulla on omat lehtensä".