SISÄLLYS: (continued 3)

Monet seikat votjakkien lud-palvontaan liittyvissä menoissa ja käsityksissä osoittavat ilmeisesti, että se on läheisissä tekemisissä vainajainpalveluksen kanssa. Sellaisia piirteitä ovat, paitsi että lud-kuzo ilmaantuu uniin ihmisen muotoisena, jo se seikka että hän on määrättyyn alueeseen sidottu, jonka ulkopuolella ei hänelle voi uhria toimittaa. Vainajainpalvelukseen viittaa sitä paitsi votjakkien käsitys, että lud-haltiaa on palvottava suvuttain ja että ludin-vartian viran tulee mennä perintönä isältä pojalle tai, siinä tapauksessa, ettei perillistä satu olemaan, on tietäjän määrättävä viranperillinen. Itse palvontamenoissa on muutamilla seuduin säilynyt vanha manalan hengille omistettu, länteen päin kohdistuva uhraamissuunta ynnä mustat uhrieläimet, joita Sarapulin piirin votjakit ovat pyhittäneet lud-kuzolle, mitkä piirteet ovat epäämättömästi vainajainpalvontaan kuuluvia.

Toinen kysymys on, onko tämä uhripalvonta votjakeilla omaperäinen vai vieraan kulttuurivirtauksen tuoma. Se seikka, että votjakit uskovat lud-haltian ilmaantuvan unissa tatarin muotoisena, on viittauksena siihen, että tämän haltian palvominen olisi tullut heille naapurien taholta. Sitäpaitsi on huomattava, että votjakit käsittävät lud-palvonnan ennen kuuluneen myös tatarien pakanuudenaikaisiin uhrimenoihin. Bogaevskij kertoo mielenkiintoisen tarinan Sarapulin piiristä, jossa puhutaan, miten votjakit alkoivat ludia palvoa: "Entiseen aikaan, kun tatareilla ei vielä ollut nykyistä uskontoaan, rukoilivat nämäkin ludia. Mutta kääntyessään muhametinoppiin heitä kiellettiin käyttämästä jumalanpalveluksessa kynttilöitä ja sen vuoksi oli heidän hyljättävä lud. Lud tuli alakuloiseksi, lähti vaeltamaan pitkin maailmaa tavattoman kauniine liinoineen sekä itki sanoen: ken minut ottaa vastaan, kuka minua palvoo, sille minä annan loppumattoman nnen. Silloin tyhmä votjakki kauniin pyyhinliinan lumoamana alkoi sitä palvoa." — Erään toisen tarinan mukaan tatarit kerran teurastivat hevosen ludille, mutta uhriteuraan pään he heittivät metsään, votjakit huomasivat sen, ottivat pään ja siitä asti he ovat ludia palvoneet.

Lisäksi on lud-palvonnan vieraita piirteitä votjakkien usko, että lud-palvonnassa on ehdottomasti puhtautta noudatettava, koska lud-kuzo ei voi sietää vähintäkään epäsiisteyttä; samaten heidän käsityksensä, ettei ludin-hoitajan sovi syödä sianlihaa. Sitäpaitsi saattaa sitä osoittaa myöhäisperäinen hevosuhri, joka erityisesti liittyy lud-palvontaan. [Vielä nykyään, kuten Vereshtshagin huomauttaa, ovat votjakit tietoisia siitä, ettei heillä entisinä aikoina ole ollut tapana uhrata hevosia.]

Votjakkien perimätietoa, että lud-uhria vastaava palvonta on heidän naapurikansoilleenkin ollut tunnettu, tukevat historialliset tosiasiat. Nykyään emme tosin enää muhametinoppiin kääntyneillä tatareilla tapaa vastaavia uskomuksia, — jälkiä niistä näyttää vielä viime vuosisadan alkupuoliskolla kyllä olleen olemassa —, mutta votjakkien pakanallisilla naapurikansoilla tsheremisseillä ja tshuvasseilla on samanlaatuinen lehtopalvonta yhä edelleen käytännössä. Tshuvassit nimittävät niin hyvin lud-pyhäkköä vastaavaa puistoa, kuin siinä asuvaa haltiaa "kirämät" nimellä. Tällä nimityksellä palvovat myös kristityt tatarit, jotka enemmän kuin heidän muhametinuskoon kääntyneet kansalaisensa ovat säilyttäneet pakanuudenaikaisia peruja, kostonhimoista ja vaateliasta henkeä. Sana "keremet", joka arapian kielessä merkitsee "pyhää, koskematonta", lienee alkujaan ollut itse pyhäkön eli uhrilehdon nimitys, vaikka se myöhemmin on tullut merkitsemään myös pyhäkössä asuvaa henkeä. Että tshuvassien "kirämät" vastaa votjakkien lud-haltiaa, osoittaa parhaiten lud-palvonnassa ilmaantuva sana "Sulton" eli "Sultan", joka on tshuvassienkin kirämät-haltian kunnianimitys. Tämä alkujaan arapialainen sana, joka merkitsee ruhtinasta eli hallitsijaa, osoittaa, kuten monet edellämainitut seikat, vieraan sivistyksen kosketusta, mutta ei ainoastaan sitä, vaan se todistaa samalla, että votjakit turkkilais-tatarilaisten kansain alaisina ovat lehdossaan palvoneet vierasta hallitsijaa. Lud-haltian ruhtinaallista alkuperää osoittanee lisäksi sen nimitys lud-asaba ("lud-herra") sekä se seikka, että tätä yleisesti pidetään ankarana ja vaateliaana olentona.

Kaikesta huolimatta emme vielä ylläolevan perustuksella voi päättää, että votjakkien lud-uhreilla tykkänään olisi vieras alkuperä. Epäilyksiä herättää jo votjakkien oma vakiintunut nimitys "lud" ynnä oikeutettu olettamus, että heillä heidän vapautensa aikana on ollut omiakin sankariruhtinaita, joita varten he epäilemättä ovat uhrilehtoja perustaneet. Lisää valaistusta lud-kysymykseen saamme tsheremissien vastaavaa uhripalvontaa tutkimalla.

Jälkiä siitä, että votjakeillakin on ollut sankarinpalvontaa, on säilynyt meidän päiviimme asti. Mielenkiintoisen esimerkin tietää Wichmann mainita Jelabugan Bussurman Mozhgasta, missä 11 kyläkuntaa viettää kanta-isänsä Mardanin muistoa. Urhoollinen Mardan oli aikoinaan tullut pohjosesta päin ja valinnut Bussurman Mozhgan asuinpaikakseen. Joka kolmas vuosi uhrataan hänelle hevonen ja hänen vaimolleen lehmä. Vuosittain uhrataan sitä paitsi lammas. Kiitossanat, mitkä Mardanille uhrattaessa lausutaan, kuuluvat: "Yhdessä annamme nyt sinulle hevosen. Antamistasi hyvistä lapsista ja hyvästä viljasadosta kiitämme sinua, Mardan-isämme!" — Uhripaikalla, joka sijaitsee korkean kuusen juurella Kynjegshur puron rannalla, ei kuitenkaan ole nimenä lud, vaan t'shekaskon inti ("rauhoituspaikka").

Kysymykseen, onko syrjäneilläkin ollut veljeskansan lud-palvontaa vastaavia uhrimenoja, ei voitane antaa mitään varmaa vastausta. Kuitenkin viittauksia siihen tapaa Pyhän Tapanin elämäkerrasta, missä jumalankuvia sanotaan olleen paitsi kylissä ja taloissa myös metsissä ja kukkuloilla. Vastineita votjakkien lud-kualoille voivat myös hyvin olla Pyhä Tapanin hävittämät ja polttamat epäjumalan huoneet, joissa oli kuvia, uhripöytiä ja uhriantimia. Samoin kuin votjakit kavahtivat syrjänitkin kaikkea jumalille omistettua, uskoen että se, joka jumalille kuuluvaan omaisuuteen koskee, tulee taudin väänteisiin, tuskiin ja poltteeseen.

Syrjäneilläkin olleeseen suku-palvontaan siinä viittaa ilmeisesti seuraava arvokas tiedonanto: "Permissä oli näet useanlaisia epäjumalia, toiset suuria ja pieniä, toiset keskikokoisia; muutamat olivat kuuluisia ja mainioita, muutamia oli aivan lukemattoman paljon; toisia rukoilivat vain harvat ja osoittivat niille vähäistä kunniaa, mutta toisia palvoivat monet ei ainoastaan lähelläasuvat, vaan myös kaukaiset. Heillä on muutamia epäjumalia, joiden luokse he tulevat kaukaa ja tuovat kaukaisista paikoista niille lahjoja, semmoisiakin, jotka ovat kolmen ja neljän päivän matkan päässä ja viikonkin matkan päässä…"

Tällaisia suuria uhrijuhlia eivät votjakit kuitenkaan vietä ludissa, vaan monen kylän yhteisissä uhrilehdoissa.

Kylien yhteinen uhripalvonta.

Suurenmoisimmat votjakkien monista uhrijuhlista ovat ne, joita useiden kyläkuntien asukkaat yhdessä viettävät. Uhripaikka, joka sukupolvesta sukupolveen on sama, monesti vuosisatoja vanha, aidattu uhrilehto, sijaitsee tavallisesti kauniilla, silmäänpistävällä paikalla, mikäli mahdollista jonkin lähteen tai puron läheisyydessä. Lehdon ulkomuoto aitauksineen ja korkeine uhripuineen muistuttaa suuresti edelläkerrottua ludia, niin että niitä ulkonaisten tuntomerkkien perusteella on usein vaikea, jopa mahdoton toisistaan erottaa.

Niitä lähemmin keskenään vertaillessa huomaa kuitenkin muutamia vähäpätöisiä eroavaisuuksia. Niin esim. pinta-alaltaan on monen kylän yhteinen pyhäkkö tavallisesti ludia suurempi. Sitäpaitsi on sen aitauksessa usein pari, joskus kolmekin porttia, jotavastoin niitä ludissa aina on vain yksi. Lisäksi ansaitsee mainitsemista, ettei kylien yhteisessä uhrilehdossa kuten ludissa milloinkaan näe kuala-rakennusta eikä erityistä aitauksella muusta uhripaikasta erotettua osastoa, jota pidettäisiin muuta pyhäkön aluetta pyhempänä.

Yhtäläisyydestä, joka vallitsee yllämainittujen uhrilehtojen välillä, johtuu, etteivät useimmat votjakkien uskontoa ja palvontaa esittävät kirjailijat tee minkäänmoista erotusta ludin ja kysymyksessä olevan uhrilehdon välillä. Aminoffkin, joka v. 1878 matkusti votjakkimailla ja kielellisten tutkimustensa ohella ehti kiinnittää huomiotansa myös votjakkien uskomuksiin, nimittää kumpaistakin kysymyksessä olevaa lehtoa votjakinkielellä lud sanalla, käyttäen kuitenkin kyläkunnan uhrilehdosta puhuessaan sanaa gurt-lud ("kylälud") erotukseksi monen kylän yhteisestä, jota hän nimittää meren lud ja elen lud. Buch, joka kirjoitti jotakin vuotta myöhemmin, nimittää monen kylän yhteistä uhripuistoa nimityksellä budzim lud ("suuri lud"). Kumpikin kirjailija käyttää näin ollen lud sanaa, samoin kuin venäläiset keremet nimeä, merkitsemään uhrilehtoa yleensä. Kuitenkin, kuten Wichmann huomauttaa, votjakit itse tekevät jyrkän erotuksen ludin ja muitten uhrilehtojen välillä. Lud, hän sanoo, on paikka, jossa pahalle hengelle uhrataan, muut ovat rukouspaikkoja (vesaskon inti). Huomattava ero ludin ja monen kylän yhteisen uhripaikan välillä tehtiin myös kaikkialla, missä matkoillani oleskelin. Aivan yleinen on usko, että lud-haltia (lud-kuzo) asustaa vain lud-pyhäköissä, mutta ei koskaan kylien yhteisissä uhrilehdoissa, joita votjakit erotukseksi edellisistä ynnä muista uhripaikoista nimittävät budzim kuriskon inti ("suuri palvontapaikka").

Eroavaisuuksia huomaa myös itse uhripalvonnassa. Jo se seikka on huomattava, ettei monen kylän yhteisiä uhrilehtoja, kuten ludeja, ole läheskään kaikissa votjakkikylissä, vaan ainoastaan vanhoissa emäkylissä, joihin ympärillä olevat, näistä myöhemmin syntyneet kyläkunnat saapuvat palvomaan. Sitäpaitsi on mainittava, ettei useiden kyläin välistä uhrijuhlaa vietetä yhtä useasti kuin lud-juhlaa, vaan tavallisesti jonkun pitemmän väliajan kuluttua. Ei siihen myöskään ryhdytä kuten lud-palvontaan milloin mistäkin satunnaisesta syystä. Lisäksi eroaa ensinmainittu jälkimäisestä siinäkin, että sitä vietetään paljoa juhlallisemmin, uhrimenot kestävät monta päivää, usein kokonaisen viikon, jolloin uhriteurasten luku joskus nousee moniin kymmeniin. Buch mainitsee vielä erään huomattavan eroavaisuuden lausuessaan, etteivät monen kylän yhteisjuhlaan ota osaa ainoastaan miehet, kuten lud-juhlaan, vaan myös naiset ja lapset. Saman huomion tein minäkin matkoillani; kuitenkin on mainittava, ettei naisilla aina, kuten miehillä, ole oikeutta astua itse uhrilehtoon, vaan heidän on lapsineen jäätävä aitauksen ulkopuolelle, jossa he polvistumalla ottavat osaa rukouksiin. Siellä heillä myös on tapana nauttia uhriruokaa, jota miehet lehdosta heille kantavat. Toisinaan, varsinkin Birskin piirissä, jäävät miehistäkin ne, jotka eivät tavalla tai toisella ota osaa itse uhritoimituksiin, pyhäkön ympärillä olevalle aukealle kedolle.

Suuremman tai pienemmän uhripiirin keskustana on votjakkien uhrilehdoilla enemmän tai vähemmän huomattava merkitys. Kuuluisimpia heidän suurista kylien yhteisistä uhrijuhlistaan ovat n.s. bulda-uhri (bulda-ves) Jelabugan piirissä sekä Mamadyshin piirin Nyrjan kylän uhrijuhla. Edellisen, jota vietetään Bussurman Mozhgassa, sanoo Wichmann olevan suurenmoisimman sen puolen uhrijuhlista. Sitä vietetään joka kolmas vuosi ja sadottain votjakkeja yhdestätoista kyläkunnasta ottaa siihen osaa. Uhripaikka on aidattu ja siinä on ainoastaan yksi portti lännen puolella. Uhripappeja on tilaisuudessa kolme; uhrieläimiä ovat orivarsa, musta härkä, punainen vasikka ja pari valkeita hanhia. [Potanin tietää bulda-uhreja vietettävän useammassa eri kylässä.]

Vielä mahtavampi on Nyrjan kylän suuri uhrijuhla, johon paitsi Mamadyshin piirin votjakkeja lukuisat joukot Vjatkankin läänin puolelta ottavat osaa. Uhripyhäkkö sijaitsee, kuten Aminoff mainitsee, mäen vietteellä luonnonihanalla paikalla. Pyhäkön keskellä kohoaa ikivanha tammi, jota ympäröi aukea keto, kedon syrjilläkin kasvaa komeita tammipuita. Lehto on suojattu hyvin hoidetulla aitauksella, jonka porttia ei saa avata muulloin kuin joka kolmas vuosi vietettävää uhrijuhlaa varten, silloinkin vasta sen jälkeen kuin siihen on lupa hankittu erityisillä rukouksilla ja uhreilla. Ostrovskij, joka muutamaa vuotta aikaisemmin kävi pyhäkköä tarkastamassa, sanoo lehdossa olleen kaksi aitausta, joista toista käytettiin uhriksi tuotujen teuraiden säilyttämistä varten.

Vanhin tieto Nyrjan kylän palvonnasta on kreivitär Fuchsin matkakirjeissä. Niissä tosin ei mainita itse uhripaikan nimeä, mutta eräistä yksityisseikoista voi päättää, että on kysymys mainitun kylän uhrikokouksesta. Kirjailijatar näet kertoo, ettei uhrijuhlaan kerääntynyt palvojia ainoastaan ympärillä sijaitsevista lähikylistä, vaan vielä kahdensadan virstan päästäkin. Uhriteuraina, joita yhteisillä varoilla hankittiin, käytettiin, paitsi lehmiä ja lampaita, lukuisat määrät kotilintuja. Juhlan aikana uhrikansa oleskeli pyhäkössä neljä päivää; päivin palvottiin, öin syötiin uhrilihaa sekä poltettiin luita. Uhrijuhlaan hankittiin myös joutsenpari, joita lintuja votjakit kumarsivat maahan asti ja jotka uhrimenojen loputtua laskettiin vapauteen. Monesti on ollut tapana lähettää vielä miehiä saattamaan niitä Vjatkan tai Kaman rantaan. Lähettien tuli taivuttaa rantalaisia pyynnöillä ja rahapalkkioilla suojaamaan pyhiä lintuja, sillä votjakit uskovat, että joutsenet rukoilevat Inmarilta heille onnea ja viljaa.

Muutamaa vuosikymmentä myöhemmin kertoo Ostrovskij, että Nyrjan suureen uhrikokoukseen saapui kansaa aina neljään sataan henkeen saakka ja että suurten uhriteuraiden luku toisinaan saattoi nousta kuuteenkymmeneen. Joutsenistakin, joista votjakit maksoivat 25-40 ruplaa ja joita he uhrilehdossaan ruokkivat herkuillaan, tietää kirjailija kertoa. Samalla hän mainitsee, ettei pyhiä lintuja milloinkaan teurasteta, vaan niiden jalkoihin sidotaan hopearahoja sekä saatetaan ne juhlallisesti kolmivaljakolla Vjatka-joen rantaan, jossa ne lasketaan vapauteen.

Aminoff kertoo muistiinpanoissaan Nyrjan uhrijuhlassa teurastetun kolme, neljä hevosparia, pari härkää ja lehmää ynnä n. 50 oinasta ja lammasta. Vasiljev, joka varmaankin seuraa seudun perimätietoa, laskee uhriteurasten luvun paljoa suuremmaksi sanoen, että lukuunottamatta härkiä oli lehmiä 80 ja yhtä paljon hevosia sekä pientä karjaa. Sitä paitsi kirjailija kertoo uhratun myös rahoja, pyhäkössä näet oli ontto lehmus, jonka onteloon useat uhrivieraista panivat roponsa.

Viime aikoina ei Nyrjan kylän uhrijuhlalla enää ole ollut sen entistä upeutta. Uhrieläinten lukumäärä on vähitellen supistunut. Etäisemmistä kyläkunnista on vuosi vuodelta yhä harvalukuisemmin saavuttu pyhäkköön, useimmiten vain siinä tapauksessa, että on ollut joku uhrilupaus täytettävänä. Kuitenkin vanhemmalla sukupolvella on vielä tuoreessa muistissa juhlan vanha viettotapa, sen suurenmoiset esivalmistukset, loppumattomat jonot uhriteurasten kuljettajia ja satoihin nousevat hevoskuormat juhlapukuista yleisöä, jonka sijoittamista varten naapurikylienkin oli avattava ovensa. Koko juhlan ajan, kestipä sitä viikon tai pari, paloivat uhritulet lehdossa yötä päivää, nuoriso huvittelihe ja vanhukset tarinoivat uhritoimitusten lomassa päivän tärkeistä tapahtumista sekä tulevien uhrijuhlien viettämisestä. Olipa entiseen aikaan jonkinlaisia markkinoitakin pidetty. Innostuen vanhukset selittävät lapsilleen, miten silloin oli Nyrjassa iloa ja elämää.

Viimeisen kerran vietettiin votjakkien suurinta uhrijuhlaa v. 1907. V. 1910 paikallinen hallitus kielsi jostakin syystä uhrikokouksen pitämisen.

Votjakkien monen kylän yhteinen uhrijuhla muistuttaa niin hyvin kuala- kuin lud-palvontaa siinä, että sitä vietetään määrätyn suvun kesken. Suku tässä tapauksessa on kuitenkin jo kasvanut koko laajaksi, monta kyläkuntaa käsittäväksi sukukunnaksi, jota votjakit nimittävätkin aivan erityisellä nimityksillä mer tai el'. Näistä sanoista on itse uhrijuhla saanut nimen, meren ves tai elin ves. Mer ja el' sanoja, joista ensiksimainittu on tunnettu myös tsheremisseille, votjakit käyttävät yksinomaan uskonnollisessa merkityksessä ja kummallakin tarkoitetaan samojen uhrivelvollisuuksien yhdistämiä kyläkuntia. Siihen katsoen, että votjakkien yhteiselämä entiseen aikaan on suuressa määrin ollut heidän uskonnostaan riippuva, voi olettaa, että "uhripiiri" käsitteellä on votjakkien itsenäisyyden aikana ollut myös huomattava yhteiskunnallinen merkitys. Smirnov selittää tunnetussa teoksessaan, että Birskin piirin votjakit, joilla mer sana yhä edelleen on käytännössä, ymmärtävät sillä samoihin uhritoimituksiin osaaottavia kyläkuntia. Esimerkkinä hän mainitsee, että Osan piirin Varjazhin kylä seitsemine naapurikylineen, jotka palvovat samassa uhrilehdossa, muodostavat votjakkien käsityksen mukaan merin. Smirnov tarkoittaa, näin ollen mainitulla sanalla itse palvonta-aluetta eli uhripiiriä. Muutamat kirjailijat johtavat sen venäläisestä "mir" sanasta, joka merkitsee kyläyhteiskuntaa. Niin kääntää esim. Blinov nimen mer-ves venäjäksi "mirskoe molenie" ("kyläkunta-palvonta"). Myöskin el' sanalla ovat jotkut kuten Jakovlev ymmärtäneet uhripiiriä (okrug). Smirnov sitävastoin käsittää viimeksimainitulla sukukuntaa, jolla on sama suvunalkaja eli kantaisä. Tatarin kielessä (Kas. tat. il), josta tämä sana on lainattu, se merkitsee sekä kylää että sukulaiskylien yhteyttä kuin myös asumusaluetta. [Wichmannin muistiinpanojen mukaan on mer-vösj (Birskin piirin Bolshoj Katshakissa) neljän kylän yhteinen uhrijuhla. Eljyn-vösj toimitetaan joka vuosi vuorottain jossakin kylistä Starij Varjash, Altaevo tai Kyrga. Siihen kokoontuvat kaikki Birskin piirin votjakit. Silloin kun jossakin mainituista kylistä oi ole tätä uhrijuhlaa, toimitetaan samassa paikassa mer-vösj s.o. pienempi suku-juhla.]

Joka tapauksessa ei voitane epäillä, että kysymyksessä oleva kylien yhteinen uhripalvonta ainakin alkujaan on tapahtunut määrätyn suvun kesken. Siihen viittaa jo se seikka, että uhripyhäköt aina sijaitsevat vanhoissa emäkylissä, joissa näistä polveutuvat uutiskyläläiset käyvät palvomassa, sillä nuoremmissa kylissä ei mitään suuria uhrijuhlia vietetä. Mutta ennen kaikkea on huomattava, että votjakit itse, varsinkin niillä seuduin, missä asutus on vanha ja vakiintunut, pitävät samassa uhripyhäkössä palvovia samaan sukukuntaan kuuluvina, kutsuvatpa eri uhrisukuja määrätyillä nimityksilläkin. Mamadyshin piirin Staraja Utshassa, joka sijaitsee kymmenkunnan virstaa edellämainitusta Nyrjasta, kuulin viimeksimainitun kylän uhrijuhlaa nimitettävän birvil ves ("b.-uhri") ja siinä palvovia lähikyläläisiä birvil-kalik ("b.-kansa"). Samoin kutsuvat Nyrjan seudun asukkaat Staraja Utshan uhrijuhlaa, johon ottaa osaa kymmenen kyläkuntaa, nimellä ut'sha-ves ("u.-uhri") ja palvojia ut'sha-kalik ("u.-kansa"). Kuitenkin on utsha-kansakin perimätiedon mukaan entisinä aikoina ottanut osaa Nyrjan uhreihin. Muistona siitä on vielä meidän päiviimme asti säilynyt tapa toimittaa taudin tullen tietäjän määräyksestä uhrilupaus Nyrjan pyhäkölle, mikä lupaus pannaan täytäntöön yleisen määräaikaisen uhrijuhlan aikana. Nyrjan puolen asukkaat sitä vastoin eivät ole milloinkaan tuoneet uhria utsha-kansan yhteispyhäkköön.

Lisäksi on eräs mielenkiintoinen muistotieto olemassa, joka selvästi osoittaa, ettei monen kylän yhteinen uhrijuhla alkujaan ole ainoastaan ollut määrätyn alueen, vaan todella samaan sukukuntaan kuuluvien asia. Wichmannin arvokkaissa kansanrunouskokoelmissa kerrotaan näet, että samat yksitoista kyläkuntaa, jotka ottavat osaa edellämainittuun bulda-uhriin, polveutuvat samasta, ennenmainitusta Mardan kantaisästä.

Kuten kuala-palvonnassa jakaantuvat votjakit suurempaan tai pienempään sukuun myös kylien yhteiseen uhripalvontaan nähden. Paitsi laajemman suvun eli heimon yhteisessä uhripyhäkössä, joka aina sijaitsee suvun alkajan asuinsijoilla, palvovat votjakit samalla myös vähemmän sukupiirin pyhäköissä, joiden uhreihin ainoastaan muutamat harvat kyläkunnat ottavat osaa. Esimerkkinä mainittakoon, että seitsemän kylää Mamadyshin piirissä, jotka yhdessä joka kolmas vuosi palvovat emäkylän nim. Staraja Jumjan upeassa Yzerno-puron rannalla sijaitsevassa uhrilehdossa, ottaa sitäpaitsi lukuisien muiden kylien kanssa osaa Nyrjan kantakylän suuriin suku-uhreihin. Samaten ottaa neljä Birskin piirin votjakkikylää, jotka palvovat Kaimashebash nimisen emäkylän uhrilehdossa, sitä paitsi yhdentoista muun kylän kanssa osaa vanhan kantakylän Staraja Kyrgan suuriin, joka kolmas kesä vietettäviin suku-uhreihin. Kuten kuala-palvonnassa on tässäkin suhteessa huomattava, etteivät vanhemman sukupiirin jäsenet milloinkaan mene palvomaan nuoremman sukupiirin uhrilehtoihin, vaan aina päinvastoin. Eivät myöskään pienemmät sukupiirit, jotka samaan suurempaan sukuun kuuluen ottavat osaa yhteisiin suuriin heimouhreihin, tule palvomaan toistensa uhrilehtoihin. Näin ollen on sukupalvonta apulähteenä votjakkiasutuksen leviämistä tutkittaessa.

Koska kylien yhteiset uhripyhäköt yleensä ovat hyvin vanhoja, ja uusia sellaisia perustetaan ani harvoin, ovat tiedot uuden sukupyhäkön perustamismenoista perin harvinaisia. Ainoastaan se tieto on olemassa, että tuno (tietäjä) määrää uuden uhripaikan. Että nuoremmat sukupyhäköt ovat olleet jossakin suhteessa suuremman kantasuvun pyhäkköön, osoittaa ainoastaan muutamissa seuduin meidän päiviimme asti säilynyt tapa käyttää vähemmissä uhrijuhlissa kerääntyneiden uhrirahojen ylijäämät heimon yhteisen uhrijuhlan hyväksi.

Iästä riippuen uhrilehto on harvemman tai useamman kyläkunnan yhteinen. Monesti on vanhoissa emäkylissä useampiakin eri aikoina perustettuja lehtoja, joiden perustamisen syitä ei nykyinen polvi osaa selittää. Niin kertoo Wichmann Jelabugan Mozhgassa vietetyn useita suuria sukujuhlia. Paitsi bulda-uhriin otti yksitoista kylää osaa myös Mishka-lähteen palvontaan (Mishka-oshmes vesaskon), jota vietetään joka kolmas vuosi mainitun puron rannalla sijaitsevassa aidatussa uhrilehdossa. Juhlaa, jota tavallisesti vietetään kesällä, kesäkuun lopulla, kestää neljä, viisi päivää. Uhriteuraat ovat samat kuin bulda-uhrissa, paitsi että hanhipareja on kaksi. Kolmas mainitun kylän suurista suku-uhreista on demen vös, jota vietetään vuosittain, mutta johon ainoastaan kolme kylää ottaa osaa. Uhripyhäkkö eroaa siinä suhteessa edellisistä, että paikka, missä uhrieläin teurastetaan, ynnä luukuoppa ovat erikseen aidatut. Uhriteuraita ovat härkä, nuori lehmä, orivarsa ja tamma sekä hanhipari. Kahta ensiksimainittua uhrijuhlaa ei, kuten kertoja huomauttaa, vietetä milloinkaan yhtenä ja samana vuotena.

Myöskin Birskin piirin Mozhgassa vietetään useita suuria suku-uhreja. Joka kolmas vuosi vuorotellen palvotaan rukiin kukinta-aikana eräässä haapalehdossa sekä vizhpum-ves ("sillanpää-uhri") ja künserek-ves ("kolmio-uhri") pyhäköissä. Ensimäiseen ottaa osaa viisitoista, toiseen kaksitoista ja kolmanteen kolme kylää. Viimeksimainituissa uhripaikoissa teurastetaan ainoastaan kolme uhrieläintä, hanhi, varsa ja vasikka, ensinmainitussa viisi, nim. valkoinen hanhi, joka vie viestin Inmarille, ruskea, puolentoista vuoden vanha varsa kurbon-uhrina Inmarille, samanlainen viranhaltijalle (d'u-kilt'shin), ruskea hieho vorshudille sekä musta härkä maanhaltialle (mu-kilt'shin). Edellisten lisäksi vietetään vielä vuosittain kesäkuun lopulla eräässä tammilehdossa "imenlek" (tat. imännek = tammisto)-juhlaa, johon viisitoista kylää ottaa osaa. Uhrieläimet ovat samat kuin haapalehtojuhlassa. Kahta viimeksimainittua nimittävät kyläläiset erotukseksi muista mer-ves ja el'in-ves nimityksillä. Ympärillä sijaitsevissa lähikylissä ei tällaisia suuremman suvun keskisiä uhrijuhlia vietetä.

Nykyaikana emme enää voi varmasti päättää, onko kylien yhteisessäkin uhrijuhlassa toimivien pappien virka perinnöllinen. Yleisin tapa nykyään on valita uhripapit arvalla kutakin yksityistä uhrijuhlaa varten. Ainoastaan Aminoff tietää kertoa, että Nyrjan uhripyhäkön papin arvo oli perinnöllinen. Buch kertoo Sarapulin piiristä, että kylien yhteisellä uhrilehdolla oli erityinen tietäjän (tuno) määräämä virkailija budzim-lud ut'is ("suuren lehdon vartia"). Jelabuzhskij sanoo, puhuessaan votjakkien uhripapeista yleensä: "Yksityisissä uhreissa on uhripappina perheen isä eli vanhin nainut poika, kyläuhreissa kyläyhteiskunnan siksi kertaa valitsema henkilö, mutta monen kylän yhteisessä, lud- ja kuala-pyhäköissä erityinen toimitusmies (vesas), jonka tuno valitsee elinkautiseksi papiksi".

Vanhin votjakkien monen kylän yhteistä uhrijuhlaa koskeva kuvaus on eräässä Vjatkan hiippakunnanarkistossa olevassa asiakirjassa v:lta 1836. Lähetyssaarnaaja Dvinjaninov kertoo siinä nähneensä, mitenkä yhdeksän Sarapulin piirin kyläkuntaa kesäkuun 19:nä päivänä v. 1836 viettivät yhteistä uhrijuhlaa. Pienessä Sosnovkan ja Byzinovin kylien välisessä metsikössä, joka sijaitsi n. puolen virstan matkan päässä kummastakin kylästä, kansajoukot seisoivat tuuhean kuusen ympärillä, minne uhriateria oli valmistettu. Kansan keskellä rukoilivat papit kuusen oksien alla. Pyhäkköön oli tehty vähäinen pöytä, joka oli pellavaisella liinalla katettu. Pöydälle oli sitäpaitsi siroitettu kuusenhavuja, joiden päälle oli asetettu puinen ruokavati sekä kumyshka-astia. Muut ruokakupit, joita oli suuri joukko, olivat ladotut maahan uhripöydän ja kuusen ympärille; lehmänliha kiehui kattilassa. Pääpappi oli pöydän ääressä polvillaan kasvot käännettyinä kuusta kohti. Mitään "pyhimyksenkuvia" (ikoneja) ei ollut. Uhripöydän viereen oli kuusen juurien lomitse kaivettu noin kyynärän syvyinen kuoppa, johon oli asetettu uhrieläimen sisälmyksiä.

Puolen vuosisataa myöhemmältä ajalta on Buchin samaa votjakkialuetta koskeva esitys, jossa kirjailija kertoo kylien yhteisiä uhrijuhlia vietettävän toisinaan kevätkylvön jälkeen, joskus helluntain tienoissa, toisin paikoin Pietarin päivän "lehti-olut" juhlana. Silloin kokoontuu uhrikansaa kymmenestä, joskus viidestätoista kylästä uhraamaan Inmarille ja mu-kilt'shinille (maan jumaluudelle). Juhlaan eivät ota osaa ainoastaan miehet, vaan myös vaimot ja lapset. Osa uhria asetetaan uhripöydälle (vile mit'son dzhek), osa heitetään tuleen. Uhrieläiminä, joiden luku joskus nousee viiteentoista asti, käytetään sarvikarjaa, lampaita ja hanhia, joita tunon määräämä badzim lud-ut'is uhraa. Kirjailija huomauttaa lopuksi, etteivät itse uhrimenot missään suhteessa eroa lud-uhrien menoista.

Täydellisin saman piirikunnan nykyisiä uhritapoja koskeva kuvaus on Vasiljevin teoksessa. Uhriajan lähestyessä pidetään kokous, jossa päätetään lähemmin juhlan viettopäivästä. Samalla pannaan toimeen rahankeruu uhrieläinten ostamista varten sekä valitaan sopivia henkilöjä hankkimaan teuraat, joiden karvaväri on edeltäpäin määrätty. Uhrieläimiä ovat tässä tilaisuudessa musta härkä, ruskea vasikka sekä nuori ruskea tai harmaa varsa. Musta on ehdottomasti uhrattava maan jumaluudelle (mu-kilt'shin) ja samalla viljanhaltialle (ju-kilt'shin), jotteivät madot söisi siementä. Ruskea vasikka teurastetaan kilt'shin-inmarille, jotta lämpöiset säät olisivat pysyväisiä. Varsa uhrataan ukkosen ja salaman haltialle, jottei syntyisi vahingollisia raeilmoja eikä tuhoavia rankkasateita. Kun kaikki uhrin esivalmistukset on saatu kuntoon, heitetään uhrin toimitusmiehistä arpaa. Ensimäinen arpa määrää rukoilijan (vesas), toinen savustajan (tilas), kolmas ja neljäs teurastajat (part't'shas), viides ja kuudes tarjoilijat (kodok) ja seitsemäs kattilan-vartian (purti nuldis).

Ensimäisenä juhlapäivänä uhrataan härkä, jonka toimitusmiehet tuovat pyhäkköön. Samalla tuodaan joka talosta leipää, jonka päälle on asetettu ohukainen ynnä voita sekä sitäpaitsi kumyshkaa. Uhriantimet kannetaan uhripaikkaan valkoiseen liinaan käärittyinä. Heti lehtoon tultuaan uhraajat tekevät tulen. Senjälkeen levitetään pöytäliinat riviin toinen toisensa viereen kedolle ja uhriantimet ladotaan niiden päälle kauniiseen järjestykseen. Liinojen alle siroitetaan vihreitä havu- tai lehtipuun oksia vuodenajasta riippuen. Vesas vuodattaa pulloista, joita jokaisesta talosta on tuotu uhripyhäkköön, vähäisen kumyshkaa erityiseen maljaan. Nyt kaikki ottavat lakit päästään ja laskeutuvat polvilleen. Ääneen rukoilemalla vesas vihkii leivät ja jättää ne "savustajan" huostaan. Tämä taittaa jokaisesta palan maahan kaivettuun uhrikuoppaan. Sen jälkeen kukin maistaa omaa leipäänsä. Samoin menetellään myös kumyshkan kanssa, jota yksityisistä pulloista on vuodatettu erikoiseen maljaan. Sitten uhrikansa hajaantuu joksikin aikaa. Nuoriso alkaa huvitella, leikkiä ja soitella. Miehet ja naiset ilahuttavat toisiaan tarjoilemalla kumyshkaa. Sinä aikana vesas ja "teurastajat" tutkivat uhrin otollisuutta kaatamalla härän selkään raikasta lähdevettä vihreiden lehvien läpi. Kun ennusmerkki vihdoin on saatu, s.o. eläintä on puistattanut, sidotaan uhrin jalat niiniköydellä yhteen ja part't'shas pistämällä teurastaa härän. Veri vuodatetaan puuvatiin, josta se myöhemmin ammennetaan keitettäväksi. Nyt ripustetaan eläin puuhun nylkemistä varten, minkä jälkeen lihat paloitellaan uhripatoihin. Vesas pitää huolen juhlaruuan valmistamisesta. Kun uhriliha on kypsynyt, kaadetaan liemi puuvatiin ja lihat kasataan kaukaloon. Tällöin on aika kutsua koolle uhrikansa, sillä nyt alkaa uhripappi liemikuppi kädessä lukea rukousta. Sen jälkeen hän jättää uhrivadin "savustajalle", joka vihreiden lehvien läpi vuodattaa kolme lusikallista lientä ennenmainittuun kuoppaan. Kun rukous, jota luettaessa vaimot ja lapset seisovat erikseen miesten takana, on päättynyt, hajaantuu uhrikansa jälleen. Vesas kaataa nyt ryynejä lihaliemeen, jota kattilaan on jätetty uhripuuron keittämistä varten. Ruuan kiehuessa papit juovat kumyshkaa sekä maistelevat lihalientä. Kun ryynikeitoskin on vuorostaan valmistunut, kehoitetaan uhrikansaa jälleen kokoontumaan, sillä uhriruoka on rukouksilla siunattava ja osa on lehvien läpi kaadettava uhrikuoppaan. Sen jälkeen tapahtuu uhriruokien jako. Kukin saa sikäli, mikäli hän on tuonut rahaa uhriteurasten ostamista varten. Saatuaan ruokaosansa kukin istuutuu kedolle aterioimaan. Luut kerätään kuoppaan, mikä sen jälkeen luodaan umpeen. Lopuksi laskeutuu uhrikansa polvilleen kiittämään jumalaa paljastetuin päin, kunnes se vähitellen hajaantuu kylään odottamaan seuraavaa uhripäivää.

Toisena juhlapäivänä uhrataan kilt'shin-inmarille vasikka. Nytkin siroitetaan pöytäliinan alle puunlehviä. Uhritoimituksen järjestys on yleensä sama kuin edellisenä päivänä, ainoa erotus on siinä, että niitä uhrinosia, jotka tulevat jumalan hyväksi, ei tänään aseteta kuoppaan, vaan kaadetaan lehvien läpi tuleen. Niin menetellään leivän, kumyshkan ynnä lihan kera, joita erityisesti tätä uhripäivää varten on tuotu pyhäkköön, sillä edellisen päivän uhriruuilla ei tänään saa palvoa. Tällä kertaa kaikki rukoilevat polvistumatta, lakit päässä, vasta uhritoimituksen päättyessä kansa kumartelee paljastetuin päin. Tänä uhripäivänä pystytetään maahan myös neljä haarukkapäistä oksaa, joitten neniin sijoitetaan poikkipuut. Näitten päälle asetetaan vielä oksia ja lehviä, joten siitä muodostuu pöydäntapainen teline. Votjakit nimittävät sitä sulik (s.o. vaimon pääliina). Uhrialttarille asetetaan leipää ja keitettyä lihaa sekä myös lautasellinen lihaliemeen keitettyä puuroa. Tätä toimitusta kutsutaan vile mit'son ("ylösojentaminen"). Samalla asetetaan kahteen pikariin, toiseen hienoja vehnäjauhoja, toiseen hunajalla sekoitettuja kaurajauhoja. Vile mit'son uhrin ohella on tapana asettaa vähäisen kaikkia uhriruokia myös tuleen; siihen heitetään vielä uhrialttariltakin osa. Sen jälkeen jaetaan uhriruuat ja kansa asettuu samoin kuin edellisenä päivänä aterioimaan, ruuan loput kerätään kotolaisille vietäväksi. Tärkeä toimitus uhritilaisuudessa on lisäksi ennusmerkkien tarkastus, on näet tutkittava, onko ja minkämoisia merkkejä ilmaantunut pikareihin kaadetun jauhon pinnalle. Jos on huomattavissa linnun, rotan tai muun eläimen jälkiä, ennustaa se hyvää viljavuotta sekä että uhri on jumalalle otollinen. Lopuksi tilas ja part't'shas kantavat luut vähän matkan päähän pyhäköstä ja hautaavat ne lehvien kera maahan. Sitä tehdessään he sanovat: "ota se käsiin ja jalkoihin", s.o. ota vastaan meidän uhrimme. Sen jälkeen kantajat maistelevat kumyshkaa. Hetken päästä he palaavat takaisin laulaen. Laulu herättää vastakaikua niissäkin, jotka ovat jääneet rukouspaikalle, mielihyvällä he kuulevat, että jumala on luvannut vastaanottaa palvojiensa uhrit. Sen jälkeen tapahtuu kiitosrukous aivan kuten edellisenä päivänä.

Kolmantena juhlapäivänä uhrataan ukkos-emolle varsa. Uhrimenot ovat yleensä edellisten kaltaiset, kuitenkaan ei vile mit'son uhria tällöin toimiteta, vaan ainoastaan tilaskon, s.o. uhriantimet heitetään lehvien läpi tuleen. Tänäkin päivänä haudataan uhriluut lopuksi maahan jonkun matkan päähän pyhäköstä.

Mielenkiintoisia piirteitä on myös Bogaevskijn uhrikuvauksessa, jossa kirjailija kertoo, mitenkä hän erään votjakki-ystävän seurassa Minderyn kylässä joutui ottamaan osaa suurenmoiseen uhrijuhlaan. Pyhäkkö sijaitsi metsän reunassa puolentoista virstan päässä mainitusta kylästä. Vaikka uhripitoja pidettiin jo viidettä päivää, jona aikana oli uhrattu varsa, hanhi ja lammas, kerääntyi juhlapaikkaan yhä uudelleen juhlapukuista yleisöä. Jokaisella uhrivieraalla oli kainalossaan tuohikontti, jossa oli leipää, pannukakkua, ohukaisia ja kumyshkaa. Tänä juhlapäivänä oli karitsa uhrattava. Kirjailija kertoo, miten hänen saapuessaan uhripaikkaan silmien eteen aukeni omituinen näky, niin että jollei olisi tietänyt, että paikka oli pyhäkkö, olisi luullut täällä pidettävän markkinoita tai jonkinlaisia kyläkisoja. Metsän rinteessä olevalta vähäiseltä aholta kuului taukoamatonta hälinää. Ahon keskellä oli vankkureita, joihin valjaista päästetyt hevoset olivat sidotut. Vähän etäämpänä oli paljon kansaa koolla. Lapset melusivat, nuoriso leikki rahaleikkiä. Votjakkineidot kulkivat juhlapuvuissaan, pojat pitivät heille seuraa kestiten heitä makeisilla, joita oli kaupan niityn suussa olevilla vankkureilla. Itse rukouspaikka oli metsässä. Uhrikuusen ääressä oli oksista valmistettu, lehvillä katettu pöytä, jonka ääressä istui ukkoja kolmella sivulla. Vähän matkan päähän ukkojen taakse oli akkoja varten varattu samanlainen sija. Itse puun juurelle oli asetettu pienoinen pöytä, jossa oli kakku ynnä hunajakuppi. Leivän viereen oli pantu pieni lauta, johon oli kiinnitetty vahakynttilä ynnä vähäinen renkaan muotoon taivutettu kuusenoksa.

Itse uhripuuhun oli ripustettu pyyhinliina. Maassa puun oikealla puolella oli uhriantimia. Tullessaan lehtoon otti kukin tuomiset tuohikontistaan sekä asetti leivät, pannukakut, ohukaiset ynnä kumyshkapullon riviin maahan levitetylle liinalle. Juomaa oli jokaisen perhekunnan tuotava pyhäkköön.

Puun vasemmalla sivulla oli kattilain sija, joissa kiehui uhriksi tuotujen eläinten lihoja. Kattilat riippuivat puukannattimessa. Läheisyydessä myös oli karitsa, joka sinä päivänä aiottiin uhrata. Pääpaikassa pöydän ääressä istui arvossa pidetty vanhus. Se oli tere, huomattavin henkilö uhrijuhlassa. Hänen toimenaan oli vihkiä uhrilihat. Häntä paitsi oli uhrin toimitusmiehinä kaksi rukoilijaa (vesas) neljä teurastajaa (part't'shas) sekä kaksi, joskus useampiakin tarjoilijoita (kodok). Kaikki uhripapit oli valittu vain yhtä uhrijuhlaa varten. Kun uhrilihat oli keitetty, kutsuivat tarjoilijat kansaa rukoilemaan. Tere istui pöytään ja hänen ympärilleen asettui muita arvokkaannäköisiä ukkoja. Akat asettuivat heitä varten valmistettuun pöytään. Etumaisimpina seisoivat "rukoilijat" lakki päässä, kasvot käännettyinä kuusta kohti, samoin seisoivat miehet rivissä heidän takanaan. Naiset olivat takimaisina. Toinen "rukoilijoista" alkoi nyt lukea rukousta, pitäen vähäistä uhrikuppia kädessään. Samanlainen oli hänen apulaisensa kädessä, johon "tarjoilijat" vuodattivat kustakin pullosta vähäisen kumyshkaa. Sen jälkeen pappi kaatoi uhrijuoman rukousta lukevan apulaisensa kuppiin, joka vuorostaan vuodatti sen tuleen. Täten tuli jokaisen perhekunnan kumyshkaa vuodatetuksi tuleen. Nyt meni toinen rukoilijoista kuusen juurella olevan pöydän ääreen, täälläkin hän luki rukouksen sekä kumartui sen tehtyään maahan asti, jolloin teurastajat alkoivat ammentaa kattiloista lihaa. Osa uhrilihaa paloiteltiin kahteen kuppiin, toinen asetettiin puun juurelle, toinen kannettiin kumyshkan kera terelle. Tämä siunasi ruuan sekä alkoi sitä maistaa vanhusten ja pappien kera. Kansanjoukot kokoontuivat nyt sinne, minne uhriantimet oli asetettu, ja "teurastajat" jakoivat lihat antaen kullekin hänen osansa. Ruuan saatuaan miehet istuutuivat kedolle aterioimaan yhdessä vaimojen, lasten ynnä muun perheväen kanssa. Naiset kestitsivät sukulaisiaan ja naapureitaan kumyshkalla. Kun ateria oli päättynyt, kuului jälleen "tarjoilijain" kutsu ja pian alettiin uudelleen rukoilla; tällä kertaa laskeutui uhrikansa polvilleen.

Vähän sen jälkeen ryhdyttiin teurastamaan uutta uhria, nim. karitsaa, joka seisoi sidottuna jonkun matkan päässä kattiloista. Kaksi toimitusmiestä "pesi" eläimen sekä johti sen syrjään erään puun juurella olevan kaukalon luo. Puun juurelle oli maahan asetettu leipää, suolaa ja kumyshkaa. Teurastettaessa asetettiin eläimen pää kaukalon kohdalle, kurkku leikattiin poikki ja veri vuodatettiin astiaan. Tässä tilaisuudessa ei kuitenkaan kansa eivätkä kaikki papitkaan olleet läsnä. Kun lammas oli teurastettu, ripustettiin se puuhun nylkemistä varten, samalla poistettiin sisälmykset, joista votjakeilla on tapana valmistaa erityinen uhriruoka. Sen jälkeen eräs teurastajista alkoi lähelle sytytetyssä nuotiossa savustaa karitsan päätä, joka lopuksi luiden mukana kuopattiin maahan. Taas oli rukoilemisen aika tullut, kansa kutsuttiin koolle ja papit alkoivat rukoilla heittäen toimituksen päättyessä tuleen leipää, suolaa ja kumyshkaa sekä myös oksan, josta edellä on ollut puhe. Poltettuaan sen lausui uhripappi, että uhriteuraan sielu menee taivaalle kuten savu, joka kohoaa palavasta oksasta. Sen jälkeen asetettiin karitsan lihat kattilaan, jotta ne olisivat kypsiä seuraavana päivänä, jolloin uhrimenoja vielä oli jatkettava. Pian alkoi kuulua syrjästäpäin soittoa, uhrikansa hajaantui kisailemaan ja tanssimaan, kunnes illan tullen oli lähdettävä kotiin.

Malmyzhin piirin uhrimenoja, joissa ilmenee omituinen uhriteuraan tiedustamistapa sekä erittäin alkuperäinen vile mit'son uhri, kuvailee Osokin (1856). Kevätkylvön sekä viljankorjuun jälkeen kokoontuvat muutamat votjakkikylät uhraamaan eläimiä uhripapin määräyksen mukaan; tämän henkilön tärkeimpiä velvollisuuksia on tiedustella, millaisen uhrin jumala vaatii. Sen vuoksi on hänen uhrijuhlan edellä mentävä metsään uhrien otollisuutta tutkimaan. Palattuaan sieltä hän kertoo kyläläisille nähneensä, mitenkä Jumala metsässä kiiti hänen ohitseen vihurin tavalla esim. valkoisen härän selässä. Tästä votjakit päättävät, että jumala haluaa valkoisen uhriteuraan. Jos uhripappi kertoo, että hän näki jumalan mustan lampaan tai harmaan hanhen selässä, merkitsee se, että uhriksi on annettava musta lammas tai harmaa hanhi. Joskus uhripappi määrää sen näköisen eläimen, joka hänellä sattuu olemaan omassa läävässään ottaen siitä silloin tavallista kalliimman hinnan. Teurastaminen tapahtuu pyhäkössä uhritulen ääressä. Lukien uhrirukousta lakki päässä uhripappi heittää tuleen vähäisen verta ja lihaa. Tuleen hän heittää lusikalla myös muutamia pisaroita kumyshkaa. Silloin kaikki, jotka ottavat osaa uhrijuhlaan, laulavat kuorossa ja tanssivat tulen ympärillä. Kun laulu ja tanssi on päättynyt, otetaan uhriteuraista sisälmykset, osa suolia ripustetaan puuhun sekä ennen kaikkea eläinten sydämet, jotka votjakkien käsityksen mukaan ovat jumalan mieliruokaa. Sitten lihat keitetään ja nautitaan yhdessä. Juhlamenojen jälkeen vielä huvitellaan kaikin tavoin, ajetaan pari- ynnä kolmivaljakolla sekä pidetään iloista melua. Näin vietetään juhlaa kokonainen viikko. Uhrilihojen ylijäämät käytetään kotitarpeisiin, köyhät ottavat suolet, siistivät ne, täyttävät uhriteurasten verellä sekä syövät uhrijuhlan kunniaksi.

Muutamin seuduin liittyvät yllämainittuun uhrijuhlaan vielä vainajien muistajaiset. Niin kertoo Potanin, joka v. 1884 otti osaa Jelabugan piirin suureen, kokonaisen viikon kestävään bulda-juhlaan. Juhla alkoi toisena päivänä Pietarin päivän jälkeen, jolloin votjakit teurastivat illalla kylän takana olevalla niityllä lampaan ja keittivät sen vainajia varten. Niitylle oli asetettu tuohivakka. Siihen vuodatettiin teurastetun eläimen veri, ja sitä paitsi oli jokaisen osaaottavan velvollisuus heittää sinne myös vähäisen kumyshkaa sekä ohukaispaloja, joita oli valmistettu muistajaisruuiksi; lopuksi vuodatettiin siihen myös uhrilampaasta laadittua keittoa. Menojen päätyttyä tuohivakka jätettiin pellolle, ja koirat söivät sen sisällyksen.

Seuraavan päivän aamuna kaikki kylpivät saunassa. Bulda-paikkaan, joka sijaitsi vuoren rinteellä ja oli risuaitauksella ympäröity, kerääntyi jo varhain uhripappeja, mutta kansaa saapui hitaasti. Puolipäivään asti, jolloin kertoja saapui pyhäkköön, ei siellä ollut muita kuin uhrin toimitusmiehiä. Pyhäkkö oli puuton, vain keskellä seisoi kuivettunut koivu ja sen oikealla puolella lehmus. Koivun alla oli vähäinen miesjoukko, jonka keskellä uhripapit puuhasivat valkoisissa mekoissa. Erillään miesjoukosta ylempänä seisoi naisten juhlapukuinen ryhmä. Kuivuneen koivun alle oli viritetty tuli ja tulen yläpuolelle asetettu riukuteline kattilain ripustamista varten. Noin kuusikymmentä askelta etelään päin uhripuusta oli riviin pystytetty kolme nuorta koivua, joiden eteen oli asetettu pöytä. Koivusta koivuun oli sidottu köysi, johon oli ripustettu valkoisia, päistä koruompeleella kirjailtuja pyyhinliinoja. Niitä oli niin paljon, että ne muodostivat ikäänkuin yhtäjaksoisen seinän. Äärimäisenä vasemmalla sivulla olevaan koivuun oli ihmisvartalon korkeudelle punottu puunoksista linnunpesän tapainen, johon oli asetettu pyyhinliinalla peitetty lautanen. Tähän pani pääpappi uhrirahat. Pöydällä koivujen edessä oli n. 20 tuoppia kumyshkaa. Uhripöydän ääreen maahan siroitetuille pähkinäpensaan oksille oli ladottu lautasia. Niissä oli ohukaisia ja leivänviipaleita, joiden pinta oli sivelty voilla tai munavoiteella. Lautasia oli maassa noin kolmen sylen leveydeltä. Pöydän eteen oli asetettu kaksi pitkää penkkiä vanhuksia varten. Neljä valkopukuista pappia istui heidän seurassaan tai puuhaili pöydän ääressä hatuttomin päin. Uhrirukouksen aikana kansa asettui pöydän eteen polvilleen. Vanhin uhripapeista, joka seisoi äärimäisenä vasemmalla kädellä, otti nyt käteensä kumyshkakupin ja alkoi lukea rukousta, jota tehdessään hän toisinaan kohotti kuppia ilmaan. Toisillakin papeilla oli kädessään kuppi tai puumalja: Uhrianomukset päättyivät tuon tuostakin "amin" sanaan, johon koko uhrikansa yhtyi. Rukouksen jälkeen menivät papit uhritulen luo, jonne astuessaan he, sen sijaan että olisivat kääntyneet vasemmalle, joka olisi ollut suorinta, kääntyivät oikeaan ja tehtyään koko käänteen menivät peräkanaa, pääpappi etumaisena. Vielä nuotion ääressä luki uhripappi rukouksen kaataen samalla kumyshkaa tuleen. Sen jälkeen papit tekivät jälleen koko käänteen vasemmalta oikealle ja palasivat takaisin pöydän ääreen, mutta tällä kertaa astui ensimmäisenä se, joka äsken kulki viimeisenä. Tultuaan pöydän luo pääpappi joi kumyshkaa tarjoten sitä myös apulaisilleen, sen jälkeen saivat muutkin ukot sitä maistella. Rukouksen aikana oli papeilla muhamettilaisten tapaan pyyhinliina päässään. Toisin paikoin, kertoja huomauttaa, uhripapit käyttävät merkkinään, paitsi pyyhinliinaa, koivun oksaa, joka halkaistaan kahteen haaraan ja asetetaan kaulaan siten, että toinen haara tulee käymään oikean, toinen vasemman olkapään alitse.

Muut uhrimenot eivät suurinkaan eroa edellämainituista. Huomiota ansaitsee vain, että jokaisesta uhrileivästä leikataan viipale kahteen kuppiin, joista toisen sisällys kaadetaan tuleen, toisen syövät uhripapit. Mainittakoon myös, että uhripappi rahaa kerätessään asettuu polvilleen. Samoin tekevät ne, jotka uhraavat roponsa. Uhrirahaa ei saa antaa paljaasta kädestä, vaan kunkin on se tuotava kämmenen yli vedetyllä hihallaan.

Eri seutujen uhrikuvauksia vertaillessa huomaa samojen päämenojen ohella vähäisiä paikallisia eroavaisuuksia. Niin on esim. itäisillä votjakeilla vielä tapana ripustaa, maanhaltian uhria lukuunottamatta, kaikkien suurten teurasten luut pyhän lehdon puihin. Heillä on myös tapana, etteivät kotolaisetkaan, jotka syystä tai toisesta ovat estyneet saapumasta uhrijuhlaan, ryhdy sinä aikana työhön, vaan leipäuhrilla muistelevat kotipihalla heimon suurta uhripalvontaa. Lisäksi huomautettakoon, että kaikilla votjakkialueilla, miten kauan uhrijuhlaa kestääkin, uhripappien velvollisuus on koko ajan niin hyvin päivällä kuin yöllä olla uhrilehdossa, sillä sinä aikana eivät uhritulet saa sammua. Sateisina ja kylminä öinä uhraajat ovat pakotetut tekemään verhokseen teltan tapaisen suojuksen.

Kuten on mainittu, alkavat Jelabuean piirin votjakit uhrijuhlansa muistajaismenoilla. Myös Kasanin läänissä on tapana viettää suuren uhrijuhlan yhteydessä muistajaisia suvun vainajien kunniaksi. Niin on esim. Mamadyshin piirin Staraja Jumjassa tapana toimittaa monen kylän yhteiset uhrit seuraavassa järjestyksessä. Ensimäisenä päivänä uhrataan varsa Inmarille, valkoinen vasikka viljan jumaluudelle (du-kilt'shin) ja musta karitsa vainajille. Toisena päivänä teurastetaan musta härkä maan jumaluudelle (mu-kilt'shin), samalla toimitetaan myös yksityisten tuomat lupausuhrit, joita he syystä tai toisesta ovat kolmen viimeksi kuluneen vuoden aikana "luvanneet". Kolmantena uhripäivänä teurastetaan valkoinen lammas aurinko-emolle (shundi-mumi) ja valkoinen karitsa kohtalon jumaluudelle (kaba-inmar). Sitä paitsi uhrataan hanhi ja sorsa terveyden vuoksi.

Muistojuhlan vietto tapahtuu siis täällä lehto-palvonnan yhteydessä. Kuitenkin on vainajain uhri toimitettava eri tulella ja eri paikassa uhrilehdon syrjässä. Kuten kaikissa votjakkien nykyisissä muistojuhlissa käytetään tässäkin omatekoisia vahakynttilöitä sekä erityistä uhrikaukaloa, johon kukin osaaottavista perheistä siroittaa ruokamuruja. Uhriteurastus ja rukous toimitetaan kasvot pohjoista kohti kuten yleensä ullan vandon ("alas teurastus") uhreissa. Uhrin jätteet jäävät kedolle tai poltetaan nuotiossa. Muistojuhlaa vietetään yhteisesti suvun kaikkien vainajien kunniaksi.

Vainajainpalvonta ei ainakaan nykyään näytä kuuluvan itse kylien yhteisiin lehto-uhreihin, mitkä yleensä ovat omistetut mahtaville luonnonhaltioille. Näistä on ennen muita mainittava taivaan jumala Inmar, jonka yleisin uhrieläin lehto-uhreissa on hevonen ja jota votjakit samoin kuin muitakin luonnonjumalia palvovat tatarien rukoussuunnassa kasvot etelään päin. Inmarin rinnalle on tullut vielä erityinen, mahtava jumaluusolento kilt'shin-inmar, jolle myös uhrataan hevosia. Maanjumaluudelle (mu-kilt'shin) uhrataan maahan musta härkä tai lammas. Pienempiä uhrieläimiä teurastetaan kohtalon jumaluudelle (kaba-inmar) sekä panettelija-jumalalle (al'akinmar). Sitä paitsi uhrataan erilaisia uhriteuraita myöskin viljan jumaluudelle (du-kilt'shin), ukkos-emolle (gudiri-mumi) ja aurinkoemolle (shundi-mumi). Kaikkia yllämainittuja jumaluusolentoja ei kuitenkaan palvota säännöllisesti jokaisessa uhrijuhlassa, vaan samoin kuin itse palvontajärjestys ynnä uhriteuraat vaihtelevat myös palvonnan alaiset haltiat. Useimmiten on tullut tavaksi pyhittää kukin uhrieläin jollekin erityiselle jumaluusolennolle, joten kulloinkin palvottavana olevien haltiain lukumäärä näin ollen tulee riippumaan uhrieläinten paljoudesta.

Samoin vaihtelee mainittujen juhlien uhriaika. Useimmiten vietetään kylien yhteistä uhrijuhlaa keskikesällä; ainoastaan Jakovlev tietää sitä Osan piirissä joskus vietettävän myös syksyllä lumikelin tultua. Hyvin yleinen viettoaika on Pietarin päivän tienoo, jolloin se sattuu yhteen kesäisen kuala-uhrin eli "lehti-olut"-juhlan kanssa. Muutamin paikoin, kuten Birskin piirin Mozhgassa, onkin tapana juhlapäivän aamuna toimittaa kuala-rukous ja sen jälkeen heti alkaa lehto-palvonta ennenmainitussa Imenlek puistossa.

Kooten heimon toisistaan etäällä asuvat jäsenet yhteen monesti useamman vuorokauden ajaksi ovat Perman heimon suuret suku-uhrit olleet erittäin sopivia tilaisuuksia kokousten ja neuvottelujen pitämistä varten ei ainoastaan rauhan ja onnen päivinä, vaan myös vaaran ja vastoinkäymisen uhatessa. Sen vuoksi on niillä uskonnollisen merkityksen ohella epäilemättä ollut hyvin tärkeä yhteiskunnallinen merkitys. Vielä myöhempinäkin aikoina ne ovat votjakeilla olleet, kuten jo Aminoff huomauttaa, voimakkaita yhdyssiteitä, jotka pitävät hajalla asuvaa kansaa koolla sekä estävät sitä sulautumasta ympärillä asuviin ylivoimaisiin, korkeammalla kehitysasteella oleviin kansoihin.

Ihmisenkaltaiset haltiat ja niiden palvonta.

Votjakkien jumalat ja haltiat, joita he palvovat vainajien ohella, voidaan niiden alkuperään nähden jakaa kahteen pääryhmään. Sen mukaan nimitämme niitä ihmisenkaltaisiksi ja luonnon-haltioiksi.

Ihmisenkaltaisia ovat etupäässä kodin-, metsän- ja veden-haltiat.

Ensiksimainituista ovat yleisimmät asuintuvan-, karjapihan- ja saunan-haltiat.

Tuvassa asustavaa haltiaa votjakit nimittävät korka-murt ("tupa-ihminen") tai korka-kuzo ("tupa-isäntä"). Kasanin läänissä kuulin sitä nimitettävän myös dürt-kuzo ("talo-isäntä") ja Sarapulin piiristä mainitsee Vereshtshagin sen nimenä busturgan. Sen yleisin asuinpaikka on lattianalusta, jonka vuoksi sitä toisinaan kuulee nimitettävän nimellä vizh-ul kuzo ("lattianalainen isäntä"). Kuten jo murt ("ihminen") sanasta voi päättää, on tämä haltia ihmisen muotoinen. Miropoljskij sanoo, että se näyttäytyy vain harvoin, mutta kun se tapahtuu, ennustaa se kuolemaa tai muuta onnettomuutta. Ilmestyessään se on joskus talon isännän näköinen. Yleensä korka-murt on hyvä ja tarpeellinen olento, sillä se suojelee perheenväkeä vierailta haltioilta sekä valvoo kaikin tavoin talon parasta. Joskus se ottaa osaa myös ihmisten toimiin. Votjakit tietävät kertoa, että se esim. alkaa yöllä kehrätä, jolleivät naiset syystä tai toisesta ole ehtineet päättää päivätyötään. Kun tuvanhaltia saa aiheen suuttua, kiusaa se ihmisiä painajaisena, pörröttää maatessa hiukset ja parran sekä ehkäisee töiden onnistumista. Pieniä lapsia votjakit eivät milloinkaan jätä yksin tupaan, sillä he uskovat, että korka-murt vaihtaa pienokaiset.

Siinä tapauksessa, että tuvanhaltia tavalla tai toisella on osoittanut olevansa vihainen, on se mitä pikimmin uhrilla lepytettävä. Uhrieläin, joksi votjakit yleisimmin käyttävät mustaa lammasta, on teurastettava lattianalustassa, korka-murtin olopaikassa. Tämän vuoksi kutsutaankin uhria gulbet's-taka ("alustalammas") ja uhriteurastusta gulbet'se vandon ("alustassa teurastaminen"). Toimitukseen, jossa uhripappina on perheenpää, ottaa osaa vain oma perheenväki, sillä uhriruokaa ei sovi antaa vieraille. Osoitteeksi, miten tarkkoja votjakit tässä suhteessa ovat, mainittakoon, ettei edes perheen tytär saa maistaa gulbet's-taka uhria sen jälkeen, kun hän on miehelle "luvattu". Tuvanhaltialle tulevat uhrilihat ynnä luut haudataan lattian alle kaivettuun kuoppaan, jonne myös eläimen veri teurastettaessa vuodatetaan. Uhriruoka keitetään ja syödään tavallisesti itse asuintuvassa.

Satunnaisten uhrien ohella toimitetaan korka-murtille toisin paikoin määräaikaisiakin teurastuksia. Aminoff kertoo, että votjakit (luultavasti Sarapulin piirissä) uhraavat syksyllä peltotöiden päätyttyä tuvan haltialle hanhen tai sorsan sekä myös puuroa. Linnun luut ja puuro ynnä lusikka pannaan maahan vasempaan nurkkaan, jossa on aukko. Uhritoimituksessa luetaan seuraavanlainen rukous: "osto, Inmarini, suuri Inmarini! Täten uhraan lattianalaiselle isännälle hanhen. Älä säikytä meitä! Ota tarjoomamme uhri suosiolla vastaan. Anna minulle perheineni, huonekuntineni rauhaa ja onnea. Anna kylvetyn viljan menestyä." Toisessa paikassa sama kirjailija kertoo talonisännän Sarapulin Bödjassa uhraavan syksyllä ennen pokrovan päivää (l/X v.l.) oinaan lattianalaisena uhrina. Tässä tiedonannossa on kuitenkin mu-kilt'shinin nimi tullut haltian alkuperäisen nimen sijalle. Myöskin Kasanin läänissä, kuten Miropoljskij tietää, toimitetaan tuvanhaltian uhri vuosittain syksyllä. Osan ja Birskin piirikunnissa kuulin sille uhrattavan vuotuisia uhreja toisin paikoin syksyllä, toisin paikoin kesällä n. viikkoa ennen Pietarin päivää, jolloin votjakeilla on tapana ajaa lampaat kotiin kerittäviksi. Jollei sopivaa uhrilammasta sattuisi laumasta löytymään, lykätään toimitus tuonnemmaksi, sillä kertaa tehdään vain puurolla uhrilupaus. Kuitenkin on puurostakin osa kuopattava alustaan.

Ennen kaikkea votjakit pitävät velvollisuutenaan uhrata korka-murtille silloin, kun he ensi kerran asettuvat uuteen tupaan. Jo Georgi tietää kertoa, että votjakit muuttaessaan uuteen taloon uhraavat mustan lampaan tai keittävät, kuten köyhät tekevät, sakean puuron. Uuteen tupaan muutto (korka-piron) on kaikilla votjakkialueilla muodostunut juhlahetkeksi, jota Kasanin läänissä nimitetään korka-suan ("tupa-häät") ja Glazovin ja Sarapulin piireissä korka- tai korka-murt-sektan ("tupa-" tai "tuvanhaltian kestitys"). Kaikki sukulaiset ja ystävät saapuvat silloin runsaslukuisina pitoihin tuoden mukanaan monenlaisia lahjoja. Tärkein toimitus on uhrin teurastaminen uuden tuvan alustassa. Vereshtshagin sanoo Sarapulin piirin votjakeilla olevan tapana, että isäntä, asettuessaan uuteen taloon, menee emäntineen alustaan vieden mukanaan ohukaisia ynnä kumyshkaa sekä nuoren kyynärän kokoisen kuusen ja tekee uhrilupauksen gulbet'se siziskon. Isäntä pystyttää nurkkaan kuusen, ottaa siitä oksan käteensä sekä asettuu polvilleen kuusen ääreen. Emäntä levittää hänen eteensä pöytäliinan ja asettaa sille ohukaisen. Sen jälkeen hän vielä vuodattaa kumyshkaa pikariin ja antaa sen miehelleen. Tämä alkaa nyt, pitäen oikeassa kädessä pikaria, vasemmassa oksaa, lukea rukousta pyytäen Inmarilta, että tupa, jonka tämä on hänelle suonut, olisi hyvä asua vanhuuteen ja kuolemaan asti sekä lupaa samalla uhrata mustan lampaan ynnä muita nelijalkaisia eläimiä. Rukouksen päätyttyä hän juo kumyshkaa sekä maistelee myös ohukaista. Luvattu uhri pannaan myöhemmin täytäntöön joko tuvassa tai lattian alla. Uhrilihan kiehuessa isäntä palvoo polvillaan pyytäen uudelle kodille onnea, rikkautta ynnä kaikkea hyvää sekä huomauttaa samalla, että hän nyt täyttää antamansa lupauksen. Uhriteuraan luut kuopataan maahan. Toimituksen nimi on gulbet'se taka vesan ("alusta-lammas-uhri").

Vasiljev, joka uhrin saajana mainitsee mu-kilt'shinin, kertoo, että uuteen tupaan siirryttäessä annettu uhrilupaus täytetään tavallisesti seuraavana syksynä. Uhraamispäivänä ei saa mitään antaa pois talosta, eikä uhrieläintä saa teurastaa paljaalla maalla, vaan kuusen oksien päällä. Määrätyt ruumiinelimet, kuten oikean puolinen lapaluu, kylkiluu, pää, jalat, keuhkot ja maksa, ovat erikseen keitettävät. Osa kaikkia uhriruokia kuopataan alustaan. Hän kertoo lisäksi härkäuhrista, joka uuteen taloon muutettaessa teurastettiin pihalla. Pihalle tehtyyn kuoppaan haudattiin osa uhrilihaa ynnä luut maanhaltian hyväksi. Kasanin läänissä on Gavrilovin mukaan tällöin tapana uhrata korka-kuzolle paitsi mustia lampaita myös kotilintuja, paitsi kanoja.

Että votjakeilla toisin paikoin uuteen tupaan muutettaessa on ollut tapana viedä haltia vanhasta asunnosta uuteen, olemme Aminoffin tiedonantojen perustuksella maininneet jo kuala-palvonnan yhteydessä. Myös Glazovin piirissä näyttää säilyneen muistoja mainitusta tavasta. Se käy selvästi ilmi Pervuhinin huomautuksesta, että kun korka-murt muuttaa isäntäväen mukana vanhasta uuteen tupaan, silloin sitä useimmiten nimitetään "vanhaksi ihmiseksi" (vuzh-murt). Korka-murtin kestityksestä (korka-murt sektan) on näillä seuduin enää vain se muisto olemassa, että kodin haltialle silloin oli teurastettava härkä.

Talon sijaa valitessaan votjakit ovat varsin tarkkoja, jotteivät mitenkään joutuisi perustamaan asumustaan paikkaan, missä pahat haltiat oleskelevat. Shestakov sanoo, että kun votjakki aikoo rakentaa itselleen uuden asunnon, kääntyy hän tietäjän puoleen, jotta tämä hänelle osoittaisi otollisen paikan. Aptiev, joka kuvailee Osan piirin votjakkeja, kertoo, että kun uusi talo on perustettava, poltetaan sen perustamispaikalla olkia siinä tapauksessa, että maassa sattuu olemaan polku, jotteivät pahat henget sitä myöten kulkisi. Gavrilov tietää Kasanin läänin votjakeilla olevan tapana asettua uutisrakennukseen heti, kun uuni on valmistunut, sillä muussa tapauksessa voisi siinä ruveta asustamaan peri (paholainen), jota sen jälkeen on vaikea karkoittaa.

Karjapihanhaltiaa votjakit nimittävät gid-murt ("karjapihaihminen") tai gid-kuzo ("karjapiha-isäntä"). Sekin on ihmisenkaltainen, hyvä haltia, joka asuen läävässä huolehtii karjasta ja sen lisääntymisestä sekä suojelee sitä pedoilta ynnä karjataudeilta. Karjapihanhaltia pitää huolta myös karjan ruuasta, sillä votjakit uskovat, että se karkoittaa vieraan virkaveljensä joka kerta, kun tämä tulee naapurin läävään rehuja varastamaan. Pervuhin kertoo Glasovin piirin votjakkien uskovan, että gid-murt pääasiallisesti asustaa hevostallissa. Niitä hevosia, joista se pitää, se vaalii ja ruokkii, palmikoipa toisinaan niiden harjankin ja hännän, mutta toisia, joita se vihaa, se kiusaa ajaen niitä yön aikana väsyksiin. Kertoja mainitsee tarinan, miten eräs isäntä siveli hevosensa selkään pihkaa ja aamulla tullessaan talliin näki siinä istuvan pienen, puolen kyynärän pituisen ukon. Toisen kertomuksen mukaan karjapihanhaltia ilmaantuu karhuna jättäen jälkeensä karhun jäljet.

Samoin kuin korka-murtille toimitetaan gid-murtillekin niin hyvin satunnaisia kuin määräaikaisia uhreja. Birskin piirin votjakeilla on karjatautien aikana tapana uhrata läävässä metso, kun lehmät sairastuvat, sekä haukipari hevosten terveydeksi. Muutamin seuduin on tapana toimittaa kerran kunkin varsan puolesta mainittu kalauhri, jotta hevonen tulisi loistavaksi ja välkkyväksi kuin hauki. Kaloja ei tällöin kuitenkaan ole tapana keittää, vaan ne kuopataan sellaisinaan karjapihaan.

Vuosittaiset uhrit karjapihanhaltian kunniaksi tapahtuvat sekä keväällä, jolloin karja lasketaan laitumelle, että syksyllä, kun se palaa takaisin läävään. Useimmilla seuduin on nykyään tullut tavaksi toimittaa keväällä vain lupausuhri leivällä tai puurolla, joka vasta syksyllä pannaan täytäntöön, jos karja laitumella ollessaan on pysynyt terveenä ja lisääntynyt. Uhri, johon ainoastaan perheenväki ottaa osaa, muistuttaa suuresti edelläkerrottua lattianalaista uhria, ainoa erotus on vain siinä, että gid-kuzolle tulevat uhriantimet kuopataan maahan karjapihaan. Uhrieläimetkin ovat samat kuin lattianalaisessa uhrissa. Kuvaillessaan erästä läävä-uhria Aminoff mainitsee, että uhrikuoppa kaivettiin karjapihan kattoa kannattavan patsaan juureen. Rukouksessa, jossa myös Inmarin nimi esiintyy, pyydetään karjapiha täyteen lihavia hevosia ja lypsäviä lehmiä. Miropoljskij sanoo gid-kuzolle luetun seuraavan rukouksen: "ole terve ja väkevä, karkoita vieras, varjele karjaa ja aja kaikki paha talosta".

Saunanhaltia on munt'so-murt ("sauna-ihminen") tai munt'so-kuzo ("sauna-isäntä"). Glazovin piirissä sitä nimitetään myös ted'i-murt ("valkoinen ihminen"). Se asuu saunan pimeässä loukossa ja on pitkän, keski-ikäisen miehen näköinen, valkoiseen paitaan ja virsuihin puettu olento. Sarapulin piirissä sillä on pitkät hiukset ja yksi silmä. Se puhuu ja itkee kuin rintalapsi. Ihmisille se näyttäytyy vain jonkun onnettomuuden edellä. Kasanin läänissä ynnä muilla eteläisillä votjakkialueilla se on pieni, kääpiön tapainen, karvainen olento. Saunanhaltia kujeilee saunassa kylpeytyvien kanssa, toisinaan se kätkee alusvaatteet, joskus se solmiaa paidanhihan tai kääntää sen nurin, häiriten siten pukeutumista. Luonteeltaan se on pahempi kuin edelliset haltiat. Saunaan ei ole hyvä mennä yksin eikä siellä sovi torua tai puhua ääneen. Samoin kuin tuvanhaltia vaihtaa saunanhaltiakin pienokaiset. Kummassakin tapauksessa käytetään amulettina rauta- tai muuta metallipalaa. Uhria ei viimeksimainitulle yleensä toimiteta. Ainoastaan Gavrilov tietää sille uhrattavan, kun uusi sauna on vihittävä virkaansa. Sorsa, jota uhrina käytetään, teurastetaan saunassa, mutta keitetään ja syödään asuintuvassa. Jollei uhria tällöin toimiteta, voi saunanhaltia panna pahakseen. Kertoja huomauttaa kuitenkin, ettei tämä uhritoimitus ole votjakeilla yleinen.

Edellämainittujen talonhaltiain rinnalla on vielä olemassa muutamia, jotka eivät ole kaikilla votjakkialueilla tunnettuja. Sellainen on Glazovin ja Sarapulin piireissä obin-murt ("riihi-ihminen"), jolle pohjoiset votjakit, kuten Satrapinskij tietää kertoa, uhraavat syksyllä riihessä, jottei haltia vihastuisi eikä säikyttäisi ihmisiä, vaan suojelisi riihtä tulipalolta ja tuulelta. Mainittu uhritoimitus, joka yleisimmin on tunnettu nimellä ikem- eli it'im-ves ("riihi-uhri") on käytännössä niilläkin votjakkialueilla, missä riihellä ei mainita erityistä haltiaa olevan. Uhrieläimen, jona tavallisesti käytetään sorsaa tai hanhea, joskus lammastakin, teurastaa perheenpää riihessä tai puimatanterella, minne myös veri vuodatetaan. Uhrilihat keitetään kotona, sen jälkeen mennään teurastuspaikkaan ruokien kera rukoilemaan. Lopuksi kuopataan uhrin jätteet ja luut riihen alle maahan. Entiseen aikaan näyttää suurempiakin teuraita uhratun, sillä vanhimmassa riihipalvontakuvauksessa v:lta 1842, joka koskee Malmyzhin piirin votjakkeja, mainitaan uhrieläimenä hevonen. Paitsi veriuhritoimitusta jätetään usein vielä viljalyhde puimisen päätyttyä riihen parsille haltian hyväksi.

Lisäksi on mainittava pari talonhaltiaa, joista toinen on eteläisten votjakkien pahanluontoinen albasti, joka oleskelee asumattomissa rakennuksissa, toinen Sarapulin piirissä tunnettu nulliskis. Edellisestä vapautuakseen on votjakeilla tapana hävittää tai polttaa niin pian kuin mahdollista kaikki vanhat, käyttämättä jääneet asumukset. Viimeksimainittu on kissan muotoinen, joka auttaa omistajaansa kantamalla tälle viljaa vieraista aitoista. Tämänkin haltian inhimillistä alkuperää osoittaa votjakkien usko, että jos "kissan" tappaa, kuolee itse se henkilö, joka mainitun haltian omistaa. Kummallekaan viimeksimainituista haltioista ei toimiteta uhria.

Vertaillessa votjakkien kodinhaltioita naapurikansain vastaaviin huomaa, että ne ovat kaikissa kohdin viimeksimainittujen kaltaisia. Jo Pervuhin huomauttaa, ettei korka-murt Glazovin piirin votjakeilla eroa missään suhteessa venäläisten naapurien "domovoj" haltiasta, kutsutaanpa sitä toisinaan venäläisiltä lainatulla nimitykselläkin "susjetka". Samalla nimellä kutsuvat kodinhaltiaa myös syrjänit, joiden haltia-usko yleensä on mukautunut venäläisen kansanuskon mukaiseksi. Syrjänienkin "susjetka" asuu samoinkuin votjakkien, korka-murt tuvan lattian alla, minne sille on uhri asetettava. Heilläkin se on hyvä haltia, joka hoitaa ja suojelee taloutta. Mutta jos se suuttuu, tulee vastoinkäymisiä, käsityöt eivät menesty ja karja laihtuu, kodinhaltia kun laiminlyö niiden ruokinnan. Joskus se ahdistaa ihmistä painajaisena tai suutelee häntä unen aikana niin, että huuliin ilmestyy kipeitä rakkoja. Toisinaan se kehrää tai kolistelee kovasti, ikäänkuin rakentaisi jotakin, mutta tämä ei ole hyvä enne, sillä semmoista seuraa kuolema tai jokin muu onnettomuus. Uutistaloon siirtyessään on syrjäneilläkin ollut tapana lepyttää uhreilla kodinhaltiaa. Rogov kertoo, että kun syrjäni muuttaa uutistaloon, ottaa hän pyhimyksenkuvan nurkasta sekä astuu samalla vanhan kodin alustaan kutsuen kodinhaltiaa sanoen: "susjetkani, veliseni, lähtekäämme uuteen kotiin. Kuten asuimme vanhassa, eläkäämme myös uudessa kodissa. Rakasta karjaani ja perhekuntaani." Uudessa talossa asetetaan pyhimyksenkuva nurkkaan, mutta kodinhaltiaa kehoitetaan asettumaan alustaan. Syrjänien yleisen käsityksen mukaan talonhaltia muuttaa uuteen rakennukseen vasta sen jälkeen kuin tuvan uuni on valmistunut. Myöskin metsätuvissa uskovat syrjänit kodinhaltian asustavan.

Samoin kuin venäläinen "domovoj" on siis syrjänienkin kodinhaltia samalla kertaa tuvan ja karjaläävän haltia. Votjakeilla sitä vastoin on asuintuvalla ja karjapihalla erinimiset haltiat. Niin on myös laita heidän eteläisellä naapurikansallaan tatareilla, joiden öi-ejäse ("tupa-isäntä") ja abzar-ejäse ("karjapiha-isäntä") eivät vastaa ainoastaan nimien, vaan kaikkien niihin liittyvien uskomusten ynnä uhrien puolesta täydellisesti votjakkien yllämainittuja haltioita, niin että on pakko otaksua votjakkien lainanneen ne sellaisinaan korkeammalla kehityskannalla olevilta naapureiltaan. Vierasperäisiä haltioita heillä ovat myös albasti, obin-murt sekä nulliskis, joista ensiksimainitut jo nimiensä puolesta osoittautuvat olevan edellinen tatarilais-, jälkimäinen (obiri = ovinj) venäläisperäinen; viimeksimainitun kansan taholta lienee tullut myös nulliskis "kantaja", joka vastaa suomalaisten "paraa". Votjakkien saunanhaltian vastine syrjäneillä on pivsan-olisa ("sauna-eläjä") eli pivsanaika ("sauna-mies") ja riihenhaltian rinish-olisa ("riihi-eläjä") eli rinish-aika ("riihi-mies"). Albastia vastaava haltia heillä on venäläisiltä nimineen lainattu "kikimora", joka samoin kuin tuo on paha, hyljätyissä rakennuksissa oleskeleva haltia.

Näin ollen näyttävät kaikki yllämainitut permalaisten kodinhaltiat olevan vieraita ja verrattain myöhäisen kulttuurin tuomia. Eivätkä edes kaikki rakennukset, joissa mainittujen haltiain uskotaan oleskelevan, ole aivan alkuperäisiä ja muinaisia. Jo korka-murtin lattianalainen asuinpaikka todistaa ilmeisesti, ettei tämä kodinhaltia ole voinut olla votjakkien palvoma vielä sinä aikana, jolloin he asuivat vanhassa kuala-asunnossa, siinä kun lattian alustaa ei ollenkaan ole. Mitä karjanhaltiaan gid-kuzoon tulee, on jo ennen osoitettu, että niin hyvin syrjänit kuin votjakit ovat palvoneet yleensä vain vainajia karjan suojelushenkinä. Lopuksi ansainnee mainitsemista vielä eräs seikka, johon jo Pervuhin on kiinnittänyt huomiota, etteivät nim. uudet, kehittyneemmät kodinhaltiat milloinkaan ole saaneet asuinsijakseen kualaa, jossa votjakkien omat, jo suomalais-ugrilaiselta ajalta polveutuvat kodin ja perheen suojelushenget, esi-isät oleskelevat.

Samoin kuin kodinhaltiat ovat useimmat metsänhaltioistakin vierailta lainattuja. Yleisin metsähisen nimitys votjakeilla on nules-murt eli tshatsha-murt ("metsä-ihminen"). Glazovin piirissä se on tunnettu myös nimellä nules-nuna ("metsä-setä") ja Sarapulin piirissä nules-ut'is ("metsän-vartia"), Urzhumin piirissä sitä kutsutaan obidaksi. Ulkomuodoltaan ja tavoiltaan on metsänhaltia aivan kuin ihminen, mutta usein sitä kuvitellaan yksisilmäiseksi sekä uskotaan, että sillä on kyky pidentää ja vähentää kokoansa, lyhyemmäksi pisintä ihmistä ei se kuitenkaan saata tekeytyä. Tavallisesti se pitää päätään korkeimpien puitten tasalla. Suuren kokonsa vuoksi kutsutaankin sitä Glazovin piirissä vielä nimellä bidzim nuna ("suuri setä"). Metsässä, jossa se asustaa, on sillä talous ja perhe sekä paljon rikkautta, kultaa, hopeaa ja karjaa. Tuulen vihurina se siellä kiitää näkymättömänä toisesta paikasta toiseen. Glazovin piirin votjakit kertovat, että metsänhaltiat viettävät häitäkin. Ne tapahtuvat kaksi kertaa vuodessa kesällä ja talvella, jolloin metsänhaltiat vaeltavat tuulispäissä niin, että korkeat puut ryskyvät. Metsähinen houkuttelee luokseen ihmisiä, varsinkin lapsia. Joskus se eksyttää karjatkin metsään tai kuljettaa niitä pitkät matkat tuulispäässä. Se on ylen väkevä, mutta samalla tyhmä haltia, sen vuoksi se ei ole vaarallinen eikä pelätty olento. Monesti se on ihmiselle suurena apunakin, se antaa näet metsämiehelle riistaa, suojelee karjaa metsässä sekä on mehiläishoidossa avullisena.

Samoin kuin kodin- on metsänhaltiallekin ollut tapana toimittaa uhreja. Ne ovat kuitenkin vuosi vuodelta alkaneet käydä yhä harvinaisemmiksi. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, että itse metsät useimmilla votjakkialueilla ovat viime aikoina suuresti supistuneet. Entisinä aikoina oli asian laita toisin. Vielä v. 1733, jolloin Gmelin matkusti votjakkien keskuudessa, kertoo hän heidän pääelinkeinonsa olleen metsästyksen. Paitsi pienempää metsänriistaa hän mainitsee heidän pyydystäneen myös karhuja, susia ja kettuja. Aseena he käyttivät metsämatkoillaan jousta, muutamilla oli pyssykin. Siihen aikaan olivat metsänhaltian uhrit vielä runsaat ja yleiset.

Nykyaikana sitävastoin votjakit toimittavat uhreja metsänhaltialle ainoastaan pohjoisalueilla, missä metsiä vielä meidän päivinämme on olemassa. Aminoff sanoo, että Sarapulin piirissä on tapana uhrata nules-ut'isille syksyllä metsässä kuusen alla. Uhritoimitukseen ottavat osaa kaikki metsämiehet. Uhrina on viinaa, leipää sekä härkä ja harmaja oinas. Uhrin toimittavat vartavasten valitut miehet: rukoilija, liemenkeittäjä ja teurastaja. Ensinmainittuja saattaa joskus olla kaksikin. Muutamin paikoin on tapana panna leipää puunoksille metsänisäntää varten. Omituista metsänhaltioille uhrattaessa on, että vainajiakin samalla kertaa muistellaan. Heille annetaan uhriksi sorsa. Eräs Aminoffin kirjoittama rukous metsänisännälle kuuluu: "anna minulle, metsänisäntä, metsäneläviäsi, oraviasi, kettujasi, karhujasi. Anna myös mehiläisiäsi, tekemääni mehiläispesään niitä johdata. Siitäpä vielä sinulle lahjoja annamme."

Saman piirin votjakkien kertoo Vereshtshagin uhraavan nules-murtille kaksi kertaa vuodessa, keväällä ja syksyllä. Keväällä teurastetaan harmaa lammas ja hanhi sekä rukoillaan, ettei kesällä kävisi väkeviä tuulia. Syksyllä votjakit pyytävät siltä jäniksiä, oravia, lintuja y.m. metsänriistaa.

Sama kirjailija kertoo Glazovin piirin votjakkien uhraavan metsänhaltialle myös karjan menestykseksi. Keväällä, kun karja ajetaan laitumelle, rukoilee perheenpää sitä seuraavin sanoin: "bidzim-nuna! nules-nuna! nyt me ryhdymme ajamaan karjaa vainiolle ja samalla aloitamme kyntämisen. Sen vuoksi me annamme sinulle uhrin. Ota se vastaan. Varjele karja pedoilta ja pahoilta ihmisiltä. Meidän karjamme kulkee kahdentoista joen yli, kahdentoista niityn taakse. Varjele ja suojele sitä taudeista ja kaikesta pahasta." Uhripuuro, joka metsänhaltialle on valmistettu, viedään tuohisessa peltoaitaukselle. Syksyllä, kun karja palaa kotiin, toimitetaan jälleen uhri pirtan-soton. Uhrina on tällä kertaa harmaa hanhi ja toimitus tapahtuu läheisessä metsikössä. Metsänhaltiaa kiitetään siitä, että se on karjaa metsässä kesän aikana hyvästi hoitanut.

Bessermaneillakin, kuten Wichmann kertoo, on tapana teurastaa hanhi metsänhaltialle (t'ashsha-murt). Uhri toimitetaan syysaikaan jossakin metsän laidassa, mieluimmin kuusikossa, jonne tehdään pöydäntapainen teline. Liina levitetään pöydälle, johon asetetaan kaksi ruokakuppia, toisessa on puuroa, toisessa uhratun hanhen lihaa. Metsänhaltiata pyydetään olemaan suosiollinen metsässä kulkevia ihmisiä ja eläimiä kohtaan; varsinkin pyydetään, ettei hän niitä säikyttäisi.

Myöskin satunnaisia uhreja toimitetaan metsänhaltialle. Niin tekevät metsämiehet eräretkille lähtiessään. Sarapulin piirissä uhrataan sille joskus myös myrskyilman aikana. Tällöin on uhrieläimenä tavallisesti sorsa. Usein uhrataan sille vielä sairauden sattuessa tietäjän määräyksen mukaan. Niin tekevät esim. bessermanit, jotka taudin tullen uhraavat metsänhaltialle puuroa. Glazovin piirin votjakit nimittävät satunnaisesta syystä esim. taudin takia toimitettavaa uhria nimellä sion-poton ("ruuan vienti"). Toimitus muistuttaa suuresti vainajainpalvontaa. Kuten vainajille viedään metsänhaltiallekin uhri peltoaitauksen luo. Ohukaisten luvun, joita perheenemäntä vartavasten valmistaa, tulee välttämättä olla epätasainen, kolme, viisi tai seitsemän. Jos joku uhraamaan mentäessä sattuu tulemaan vastaan, on se paha enne, siksi on vastaantulijoita kartettava. Palattuaan uhripaikasta tupaan tulee uhraajan mennä suoraa päätä sanaa sanomatta liedelle tuhassa käsiään puhdistamaan, jonka toimituksen jälkeen hän vasta voi omaisiaan lähestyä.

Metsänhaltioihin, joille uhreja annetaan, on myös lud-murt ("vainio-ihminen") luettava, jota emme saa sekoittaa ennen mainittuun lud-kuzo tai lud-asaba (keremet) haltiaan. Lud-murt on tunnettu etupäässä Glazovin piirissä. Se on viisivuotiaan lapsen kokoinen kääpiö, joka nules-murtin tavalla voi jonkun verran pitentää tai lyhentää kokoansa. Korkeiden korsien keskellä se on niiden pituinen, matalassa ruohikossa se on ruohon mittainen. Siksi sitä on vaikea nähdä. Yllään on sillä valkoinen puku. Pääasiallisesti se oleskelee laitumilla, joissa se kaitsee ja suojelee karjaa. Sille toimitetaan ainoastaan satunnaisia uhreja, niitäkin vain harvoin. Keväällä kun karja ensi kerran lasketaan laitumelle, palvoo jokainen isäntä sitä lakki päässä rukoillen: "hyvin suojaa elukoita, hyvästi saata ne laitumelle, älä anna niitä petojen käsiin".

Paitsi edellämainittuja palvonnan alaisia on votjakeilla vielä joukko metsänhaltioita, joille ei milloinkaan uhria toimiteta. Sellainen on ennen muita kaikilla votjakkialueilla tunnettu pales-murt ("puoli-ihminen"), jota Georgi nimittää myös alidaksi. Sekin on ihmismuotoinen, mutta sillä on ainoastaan toinen puoli ihmisen ruumista. Niin on sillä vain yksi silmä, yksi jalka ja yksi käsi sekä yksi rinta, joka on niin iso, että kun pales-murt sen tunkee ihmisen kitaan, tukehtuu tämä. Se ei kuitenkaan ole kovin pelätty haltia, sillä se ei ole ihmissyöjä. Ainoastaan huutamalla se hämärän tullen peloittelee metsässä yksinäistä kulkijaa. Jelabugan piirissä kerrotaan, että jos se tavalla tai toisella sattuu verta vuodattamaan, syntyy joka veripisarasta uusi pales-murt.

Pahempi edellistä on eteläisillä votjakki-alueilla tunnettu shurali, joka sekin on ihmisenkaltainen, mutta alaston ja karvainen. Kädessään on sillä ainoastaan kolme pitkää sormea. Se huutaa yöllä metsässä, eksyttää ihmiset polulta ja vie ne luokseen. Toisinaan se ilman muuta hyökkää ihmisten päälle, kutkuttaa heitä kovasti tai tanssittaa uuvuksiin. Usein se laitumella nousee hevosen selkään ja ajaa sillä hurjasti ympäri vainioita, niin että hevonen on aivan nääntyä.

Pahoja metsänhaltioita on myös iskal-pido-murt ("lehmänjalka-ihminen"), jonka nimestä jo voi päättää sen ulkomuodon. Vyötäisiin asti on sen yläruumis puettu talonpojan pukuun, mutta jalat, jotka ovat karvapeitteiset ja sorkalliset, ovat paljaat. Viimeksimainittu on metsänhaltia, kuten nules-murt, jonka seuraan se kuuluu, mutta se on paljoa julmempi ja raaempi kuin tämä, votjakit uskovat sen syövänkin ihmisiä.

Sarapulin piirissä tunnetaan Vereshtshaginin mukaan vielä babasir ("metsäpiru"), joka hohottaa metsässä, sekä kuzpino murt ("pitkähampainen-ihminen"), jolla on suussa pitkät ihmisverta himoavat hampaat, ynnä kukri-baba, jota kirjailija vertaa venäläisten "baba-jaga" nimiseen syöjättäreen.

Pahojen haltiain joukkoon on lisäksi luettava ubir, joka on kuolleen velhon sielu. Se tulee haudasta juomaan elossa olevien ihmisten verta. Votjakit nimittävät sitä myös kulem-ubir ("kuolleen u."). Kalpeaan ruumiiseen, josta se on imenyt verta, jää merkiksi sinisiä täpliä. Se ryöstää myös sikiön äidin kohdusta. Ilmassa se lentää tulikäärmeenä, s.o. meteoorina. Ken sen näkee, voi sen pysäyttää repäisemällä poikki paidankauluksen nauhat, silloin ubir tulee voimattomaksi, putoaa maahan, vieläpä muuttuu siksi ihmiseksi, joka tulikäärmeenä liikkui. Votjakit uskovat lisäksi, että auringon ja kuun pimeneminen johtuu siitä, että ubir ne hotkaisee suuhunsa; kun tulipallot kuitenkin pian alkavat sitä polttaa, sylkee se ne jälleen suustaan. Tällekään pahalle hengelle eivät votjakit milloinkaan uhraa. Yhteisellä nimellä he nimittävät kaikkia pahoja henkiä tatarilaisilla nimillä shaitan (saatana) ja peri (paholainen).

Metsänhaltiana on vielä karhu (gondir) mainittava, jota votjakit pitävät ihmisenkaltaisena olentona. Se on kuitenkin heidän käsityksensä mukaan ihmistä viisaampi ja väkevämpi. Ihmiskieltäkin se ymmärtää, mutta ei osaa itse sitä käyttää. Karhusta puhuessaan votjakit eivät mainitse sen oikeaa nimeä, vaan käyttävät kaikenlaisia mairenimityksiä, useimmiten sanovat sitä "vanhaksi mieheksi". Kun he metsässä kohtaavat kontion, paljastavat he sille päänsä kuten metsänisännälle ainakin. Joskus kumartavatkin sitä, vieläpä asettuvat polvilleen, sillä he uskovat, että kun karhua kunnioittaa, se ei vastaantulijaa vahingoita. Vihamiehensä karhu tuntee vielä kuoltuaan ja vainoaa sitä. Sen vuoksi ei ole hyvä nauraa kaadetun karhun ääressä. Mitään karhunpalvelukseen viittaavia peijaisia ei votjakeilla kuitenkaan tätä nykyä enää ole olemassa. Eivät edes vanhukset tiedä niistä kertoa. Tämä johtuu siitä, että karhut metsien hävitessä ovat vetäytyneet pohjoisempiin seutuihin.

Glazovin piirin votjakeilla sanoo Pervuhin olevan myös gondir ("karhu") nimisen talonhaltian, joka asustaa kellarissa tai aitassa ja jota kuten korka-murtia on kestittävä uutistaloon muutettaessa. Kun se vihastuu, vähenevät talon ruokavarat. Nimestä päättäen on tämä kuitenkin alkujaan metsänhaltia.

Votjakkien nules-murtia vastaa täydellisesti syrjänien versa ("metsällinen") eli veris-mort (joskus myös lesak-mort "metsä-ihminen"). Janovitsh kertoo, että syrjänit pelkäävät sitä nimittää sen oikealla nimellä, sen vuoksi he sanovat sitä milloin miksikin. Yleisimmin he nimittävät sitä venäläisten tavalla "djadja" (vrt. Glazovin piirin votjakkien nuna). Samoin kuin votjakkien on syrjänienkin metsänhaltia ihmisenkaltainen, jolla on metsässä kartano ja perhe. Sekin on suuri kooltaan, korkeampi kuin pisin puu, sen vuoksi syrjänit usein nimittävät sitä myös kuz dada ("pitkä setä"), mikä nimitys siis vastaa Glazovin votjakkien bidzim nunaa ("suuri setä"). Nules-murtin tavalla kiitää veris-mortkin vihurina paikasta toiseen vieden mukanaan joskus myös ihmisiä ja karjaa. Naiset suuresti sitä pelkäävät, sillä se pyrkii lemmenseikkailuihin heidän kanssaan. Samoin kuin pohjoisten votjakkien metsähiset, viettävät syrjänienkin metsänhaltiat häitä matkaten, kuten ihmiset, suurissa hääsaatoissa. Yleensä on veris-mort hyvä haltia, josta ihmisellä on monenlaista hyötyä. Varsinkin metsämiehiä, joiden kanssa se on sovinnossa, se opastaa saloilla, tulee heidän nuotioilleen lämmittelemään sekä ajaa heidän pauloihinsa metsän karjaa. Sen vuoksi on metsämiehillä tapana toimittaa sille silloin tällöin pieniä uhreja. Hlopin sanoo, että syrjänit vievät metsään kerran vuodessa lehtitupakkaa, jota he asettavat kannon päähän tiheikköön, sillä "metsä-setä" pitää tupakasta. Arvokkaampia uhreja, kuten pyitä, oravannahkoja ja ryynejä, tietää Dobrotvorskij sille uhratun. Nalimov kertoo lisäksi, että syrjänit uhraavat metsänhaltialle leipää, suolaa ja kalapiirakkaa karjan kadotessa.

Karhua koskevat käsitykset ja uskomukset ovat syrjäneillä samat kuin votjakeilla.

Luodessamme yleissilmäyksen permalaisten metsänhaltioihin, huomaamme niidenkin joukossa useita, jotka ovat tunnettuja myös ympärillä asuvilla kansoilla. Eri votjakkialueiden uskomuksia vertaillessa huomaa, että melkoinen eroitus vallitsee pohjoisten ja eteläisten käsitysten välillä, joka johtuu siitä, että uskomukset ensiksimainituilla seuduilla lähenevät venäläisten, viimeksimainituilla taas tatarien kansanuskoa. Olemme jo edellä huomauttaneet niistä yhtäläisyyksistä, jotka vallitsevat syrjänien ja Glazovin piirin votjakkien metsänhaltia-käsitysten välillä. Tämä yhtäpitäväisyys, joka ei aina ole alkuperäistä, johtuu siitä, että kumpaisetkin ovat lainanneet uskomuksensa suoraan venäläisiltä, joiden metsänhaltiaa ne yksityisiä piirteitä myöten muistuttavat ja joiden nimityksiäkin usein käytetään omien nimien rinnalla. Samalta taholta on tullut myös votjakkien vainio-ihminen (lud-murt), jota vastaa venäläisten "polevik" ("peltohinen"). Samoin kuin votjakit ovat Orlovin piirin venäläisetkin joskus toimittaneet sille uhreja. Syystä siis huomauttaa Pervuhin, että on varsin vaikeata huomata rajaa, missä votjakkien alkuperäiset käsitykset päättyvät ja venäläinen kansanusko alkaa. Vieras kulttuuri on samalla saanut aikaan, että aiemmin tunnetut haltiat, joilla ei ole mitään vastaavia venäläisten naapurien nykyisessä kansanuskossa, vähitellen alkavat votjakkien muistosta hävitä. Unohtumaisillaan olevia haltioita pohjoisilla votjakkialueilla ovat kirjailijan mukaan pales-murt, ja iskal-pido-murt, joista ensiksimainittua vastaa tshuvassien ar-zori ("puoli-ihminen") ja jälkimäistä tatarien sijir-ajak ("lehmä-jalka"). Eteläisillä votjakkialueilla on tatarilainen vaikutus vielä meidän päivinämme varsin voimakas. Täällä votjakkien metsällinen muistuttaa suuresti tatarien urman ejäse ("metsä-isäntä") haltiaa. Samalta taholta tulleita ovat myös pahat shurali ja ubir-henget, joiden nimetkin ovat lainatut viimeksimainitun kansan kielestä. Obida, joka on tshuvasseillekin tunnettu, on voinut tulla näille maille bolgarien taholta.

Kaikista metsänhaltioista omaperäisiä saattavat permalaisilla siis olla ainoastaan karhu sekä täydellisesti ihmisen kaltainen ja tapainen ilman minkäänlaista myöhempää kehitystä osoittavia piirteitä oleva olento, jolle he toimittavat uhreja. Ettei viimeksimainittu alkujaan ole mikään muu kuin vainaja, käy ilmi paitsi sen ulkomuodosta myös sille toimitetuista uhreista, joiden suhteen votjakit noudattavat samoja tapoja kuin kuolleita palvoessaan. Yhteisistä piirteistä olemme jo edellä maininneet, miten kumpaisillekin on uhriantimia annettava epätasainen lukumäärä, että uhraamaan mentäessä on vastaantulijoita vältettävä ja että uhritoimituksen jälkeen kädet välttämättä ovat tulessa puhdistettavat. Viimeksimainitusta seikasta huomauttaa myös Jelabuzhskij sanoen, että votjakit, samoin kuin he hautaamisen jälkeen kylpevät saunassa tai savustavat tulessa lakkejaan ja käsiään, samoin menettelevät myös uhratessaan metsänhaltioille. Metsähisten ja vainajain palvonnan yhtäläisyyttä osoittaa myös Kuznetsovin tiedonanto, että nules-murtille uhrattaessa veri ja luut haudataan maahan tehtyyn kuoppaan, kuten maanhaltioita palvottaessa. Lisäksi on huomattava, että votjakeilla on tapana samalla kertaa muistella kumpaisiakin haltioita. Niin lausuu Aminoff, että Vjatkan läänissä (luultavasti Sarapulin piirissä), missä metsästys vielä on tärkeä elinkeino, uhrataan syysmetsästyksen alussa kuolleille samalla kertaa kuin metsänhaltioille. Että vainajista helposti on saattanut kehittyä metsänhenkiä, ei olekaan kumma, kun muistamme, että votjakeilla entisinä aikoina on ollut tapana haudata kuolleensa metsiin. Siitä muistomerkkinä on meidän aikaamme asti säilynyt usko, että vainajat, kuten viimeksimainittu kirjailija huomauttaa, oleskelevat mielellään syvissä metsissä.

Vedenhaltiaa votjakit nimittävät yleisimmin vu-murt ("vesi-ihminen") muutamilla, varsinkin eteläisillä, alueilla myös vu-kuzo ("vesi-isäntä"). Se on ihmisen kaltainen alaston olento, jolla on suuret silmät ja pitkä musta tukka. Glazovin ja Sarapulin piirin votjakit tietävät puhua myös vedenhaltian kivisistä, ukonvaajan tapaisista sormista (vu-murt-t'shini), joita he luulevat löytävänsä jokien rannoilta. Useimmiten vu-murt asuu syvissä vesissä, kuten suurissa virroissa ja järvissä, mutta mielellään se oleskelee myös pienissä puroissa ja varsinkin myllyvesissä. Vedenhaltialla on vedessä kartano ja perhe. Saduissa se ilmaantuu rikkaana, sillä on hallussaan paljon kalliita aarteita sekä suuret laumat lihavaa karjaa. Toisinaan se saattaa lyöttäytyä ihmistenkin seuraan, varsinkin markkinoilla. Vetehinen on silloin puettuna talonpojan pukuun, mutta se on helppo tuntea siitä, että sen kauhtanan vasen puoli aina on kostea. Useimmiten ei vedenhaltia ollenkaan näyttäydy, ja onneton se, jolle se ilmaantuu, sillä sen näkeminen ennustaa kuolemaa tai muuta onnettomuutta.

Samoin kuin mies- on naispuolisellakin vedenhaltialla määrätyt, myöhempää kehitystä osoittavat piirteet. Se on ihana, ja sen alaston ruumis on välkkyvän valkoinen. Toisinaan hämärän aikana vedenhaltian "vaimo" (vu-murt kishno) tai "tyttö" (vu-murt nil) nousee rannalle sukimaan pitkiä, tummia suortuviaan. Niin hyvin mies- kuin naispuolinen vedenhaltia on arka olento, joka heti, kun ihmissilmä sen näkee, heittäytyy veteen.

Paitsi ihmismuotoisena, mikä on tavallisinta, saattaa vedenhaltia joskus ilmaantua myös kalan muodossa. Sarapulin piirissä ovat tuulastajat sen nähneet hauen muodossa, mikä eroaa muista siinä, että se on tavattoman suuri kooltaan sekä että se nukkuessaan pitää päänsä päinvastaiseen suuntaan kuin muut hauet.

Glazovin ja Sarapulin piireissä uskotaan lisäksi, että vedenhaltiat metsänhaltiain tavalla viettävät häitä kaksi kertaa vuodessa, keväällä ja syksyllä, jolloin ne kulkevat vedessä ilakoiden ja meluten sekä tuottaen tulvia, niin että myllynpadot särkyvät. Sitä paitsi on Glazovin votjakeilla käsitys, että vu-murtit talvella joulun edellä tulevat ihmisten kyliin oleskelemaan saunoissa; joskus voi ne hämärän tullen kohdata myös kylän kadulla. Sen vuoksi votjakit pelkäävät sanottuna aikana liikkua ulkona yksinään ilman tulta. Tänä aikana on myös vaarallista meluta veden läheisyydessä, huuhtoa likaisia vaatteita sekä kulkea joen yli laulaen. Yleisimmin kutsutaan joulunaikaisia vedenhenkiä vozho nimellä ja niiden liikunta-aikaa nimellä vozho-dir (vozho-aika). Loppiaisena (6/1), jolloin sanottu aika päättyy, votjakit saattavat vedenhaltiat takaisin heidän vedenalaisiin asuntoihinsa. Siksi kutsutaankin loppiaisjuhlaa nimellä vozho-kel'an ("vozhon saattaminen"). Pervuhin kertoo, että nuoriso loppiaisyönä kulkee tulisoihdut käsissä saunasta saunaan kuunnellen "kohtaloaan" sekä huutaen vu-murtille: "poistu täältä meidän luotamme!" Vielä seuraavana aamuna menevät miehet kirves, keppi tai puunoksa kädessä joelle, jossa kopistavat jäätä huutaen: "lähde luotamme!" Pervuhinin mainitsemissa rukouksissa nimitetään vedenhaltiaa tällöin vozho-emoksi. Vereshtshagin kertoo, että vozho-kel'an tilaisuudessa käännytään uhriantimin itse paikallisen joen puoleen: "Siunaa joki Tshura! Määrättynä aikana me saatamme vozhoa. Suojele meitä kaikesta sairaudesta ja onnettomuudesta!" Vähäisen leipää, lusikallinen puuroa ynnä lihapala heitetään veteen. Muutamin seuduin, kuten Munkácsi tietää, on loppiaisena ollut tapana uhrata sorsa vedenhaltialle avantoon.

Votjakkien käsityksen mukaan on vu-murt yleensä pikemmin paha kuin hyvä haltia. Joskus nimitetäänkin sitä nimellä vu-peri ("vesi-piru"). Gavrilov sanoo, että se pääasiallisesti tuottaa tuhoja hävittämällä vesilintuja; paikoissa, missä vesi on syvä, se anastaa sekä ihmisiä että eläimiä. Vereshsthagin kertoo, että se upottaa uijat veteen ja hävittää häämatkallaan myllynpadot. Buchin mukaan se on talvellakin vaarallinen olento, sillä se särkee jään kulkijan alta, niin että tämän on pakko vaipua syvyyteen. Joskus vu-murtin sanotaan lähettävän tautejakin.

Kuitenkaan ei vu-murt sen paremmin kuin muutkaan murt haltiat ole ehdottoman paha olento, jota ei kannattaisi lyylitellä ja palvoa. Hyvitettynä saattaa siitä olla ihmiselle apuakin. Niinpä se voi auttaa mylläriä tämän toimissa sekä kalastajaa ajamalla kaloja pyydyksiin. Sitä paitsi sen uskotaan suojelevan ja kartuttavan kotoista, vedessä elävää siipikarjaa.

Uhreja vedenhaltialle toimitetaan paitsi satunnaisista syistä myös määräaikoina. Miropoljskij kertoo Kasanin läänin votjakkien uhraavan sille syksyllä sorsan tai hanhen jokeen, jottei kukaan hukkuisi eikä sairastuisi vilutautiin; samalla pyydetään vedenhaltiaa suojelemaan hanhia ja sorsia sekä kartuttamaan niiden lukua. Osa uhrikeittoa on heitettävä veteen. Gavrilov huomauttaa, että uhri vedenhengelle toimitetaan joko kokonaan joen rannalla tai siten, että lintu ainoastaan teurastetaan siellä, mutta keitetään ja nautitaan kotona. Syysaikaan uhraavat myös Sarapulin piirin votjakit, kuten Aminoff tietää, sorsan vedenhaltialle. Uhrilinnun veri vuodatetaan virran veteen. Rukouksessa pyydetään paljon sorsanpoikia tulevaksi. Vasiljev tietää, että vetehiselle uhrataan sekä ihmisten että karjan puolesta, jotteivät ne vikaantuisi vedessä tai veden yli kulkiessaan. Uhripaloja heitetään veteen. Bessermanienkin kertoo Wichmann uhraavan vu-murtille joka syksy hanhen tai sorsan. Veri, luut ja hiukan lihaa heitetään veteen, sen ohella myös leipää. Satunnaisista syistä uhrataan sille taudin tullen, kun tietäjä määrää. Uhriksi riittää silloin vain hanhen tai sorsan höyhen. Joskus uhrataan vetehiselle sorsa myös myllynpadon särkyessä tai kun suuria tulvia pelätään. Entiseen aikaan on vu-murtin kunniaksi paljon suurempia uhreja toimitettu. Pervuhin sanoo, ettei sille Glazovin piirissä ole uhrattu ainoastaan lintuja ja lampaita, vaan ainakin kerta vuodessa myös ruskea härkä. Vastaava vedenhaltia syrjäneillä on va-kul' ("vesi-hiisi"). Usein kuulee sitä nimitettävän myös vais eli vasa ("vetehinen"). Fuchs tekee eron kul'in ja vasan välillä sanoen, että edellinen on mies-, jälkimäinen naispuolinen olento, jota joskus nimitetään myös vasa-tisa ("vetehinen-järvehinen") ja (saduissa) vasa-tetka ("u.-täti"). Nalimovin kokoelmista käy kuitenkin ilmi, että syrjänit käyttävät kumpaakin nimitystä yhtä hyvin mies- kuin naispuolisesta vedenhaltiasta puhuessaan.

Samoin kuin votjakkien on syrjänienkin vedenhaltialla määrätyt, kehitystä osoittavat tuntomerkit. Tämä koskee niin hyvin mies- kuin naispuolista haltiaa. Hlopin sanoo, että miespuolinen on musta, karvainen olento, joka toisinaan istuutuu rannalle ja pudistelee itseään; joskus se tarttuu myllyn vesirattaaseen. Zhakov kertoo sitä kuviteltavan ihmisen kokoiseksi, suuripäiseksi olennoksi, joka toisinaan näyttäytyy rannalla sukimassa pitkiä, tummanvihreitä hiuksiaan. Yllään sillä on vihreä kauhtana, suussa rautaiset hampaat. Kun se heittäytyy rannalta veteen, syntyy myrsky ja laineet läiskyvät korkealle. Nalimovin mukaan on vedenhaltia ihmismuotoinen, päässä on pitkät hiukset ja suuret silmät, ruumis on aivan alaston. Sellaisena se uiskentelee vedessä varsinkin rajuilman aikana; onpa se joskus muulloinkin nähty veden pinnalla keikkumassa tai kalanpyydyksillä tahi sillalla istumassa. Ihmisen lähestyessä se aina heittäytyy veteen. Wichmannin kokoelmissa vedenhaltia kerran esiintyy myös hiuksettomana, sellaisena kalastajat sen näkivät veden sisässä, muuten se oli ihmisen muotoinen, sillä oli nenä, suu ja korvat, silmät olivat suljetut ja kädet ulonnetut pitkin kylkiä. Toisinaan kummittelee vedenhaltia yössä pieksämällä pyykkiä tai itkemällä ääneen jokirannassa. Joskus se lisäksi on nähty tuulastamassa ja tunnettu siitä, että sen vene ja tuli, kun ihminen niitä lähestyy, heti häviävät. Samoin kuin votjakit tietävät myös syrjänit puhua vedenhaltian kivisistä sormista, kul'-t'sun ("kul'in sormi").

Miespuolisen tavalla vaihtelee naispuolisenkin vedenhaltian ulkomuoto jonkin verran eri paikkakunnilla. Hlopin sanoo senkin olevan märän, karvaisen olennon, joka suurin käpälin sukii pitkiä hiuksiaan. Janovitsh kertoo, että vedenhaltia joskus näyttäytyy alastomana, pitkätukkaisen naisen näköisenä, joka pajupensaiden nojaan istuutuen sukii pitkiä suortuviaan. Shatrov tietää mainita, miten muuan talonpoika, nähdessään vedenneidon alastomana istuvan mättäällä hiuksiaan kampaamassa, säikäytti sen niin, että se heti heittäytyi veteen jättäen mättäälle kampansa. Talonpoika otti kamman ja vei kotiinsa, mutta yöllä tuli vedenneito sitä vaatimaan takaisin.

Joskus vedenhaltiat ilmaantuvat myös pienen lapsen muodossa. Nalimov mainitsee tapauksen, jolloin kalastajat löysivät pyydyksistään vetehisen lapsen, joka oli ihmislapsen kaltainen, mutta hiukset olivat vaalean vihreät. Lisäksi se näyttäytyy täällä samoin kuin votjakeilla suuren hauen muodossa. Smirnov kertoo, miten kalastajat kerran haavoittivat ahraimella suurta haukea, joka oli pistäytynyt myllyveteen, sillä seurauksella, että vetehinen yöllä tuli valittamaan poikansa puolesta. Myös Nalimovin kokoelmissa puhutaan haukena ilmaantuvasta vedenhaltiasta, joka osasi puhua ja jolla oli päässään pitkät, valkoiset hiukset. Se oli erehdyksestä joutunut kalastajan verkkoon. Joskus saattaa vedenhaltia ilmaantua muussakin muodossa, mutta, kuten Zhakov huomauttaa, useimmiten se on ihmisen muotoinen.

Votjakkien tavalla uskovat myös syrjänit, että vedenhaltiat toisinaan vedessä meluten ja myllynpatoja särkien "matkustavat häihin". Sitä paitsi he uskovat, että ne talvella joulun tienoissa tulevat ihmisten ilmoille, mutta loppiaisena, kun risti pannaan avantoon, katoavat takaisin veteen. Tällöin kutsuvat syrjänit vedenhaltiaa nimellä kut'ja-voisa tai kut'ja-dad'ja. [Kut'ja (venäl. kutja) merkitsee juhlaruokaa, jota syrjänit käyttävät joulun ja loppiaisen aattona.]

Siinäkin muistuttaa syrjänien vedenhaltia votjakkien vastaavaa, että se on pikemmin paha ja pelätty kuin hyvä haltia. Jo sen näkeminen ennustaa myrskyä, kuolemaa tai muuta onnettomuutta. Vesissä, missä se oleskelee, on vaarallista kylpeä varsinkin myöhään illalla, sillä, kuten Popov sanoo, vetehinen vetää luokseen yhtä hyvin ihmisiä kuin eläimiä. Nalimov tietää, että naispuolinen vasa houkuttelee miehiä luokseen saadakseen harjoittaa sukupuoliyhteyttä heidän kanssaan. Zhakov sanoo vetehisen iloitsevan jo edeltäpäin ihmisuhreista, sillä monet ovat sen nähneet rannalla tai vedessä vähää ennen hukkumistaan. Paitsi ihmisiä anastaa vedenhaltia hyvin mielellään myös hevosia, joita tavan takaa uppoaa soihin ja jokiin.

Kristillisenä aikana on vedenhaltia tullut entistään pahemmaksi ja sen nimeä kul' on alettu käyttää myös paholaisen merkityksessä. Sellaisena ei vetehinen voi sietää ristinmerkkiä eikä kirkonkellojen ääntä, jota kuullessaan se aina heti pistäytyy maan sisään. Vihaansa vedenhaltiaa kohtaan osoittaa Jen (taivaan jumala) iskemällä siihen ukkosilmalla salamoitaan.

Kansan alkuperäisen käsityksen mukaan ei kul' kuitenkaan ole ollut ehdottoman paha olento. Zhakov sanoo, että kun vetehiselle uhraa, se antaa kaloja sekä sallii ihmisten matkustaa joilla. Wichmannin muistiinpanoissa kerrotaan, että syrjänit uhraavat järvenhaltialle hyvän kalasaaliin vuoksi voita ja leipää. Kalastaessa on varottava rumien sanojen lausumista, sillä siitä vedenhaltia suuttuu tarttuen kiinni nuotan periin. Samoin kuin kalastajain tulee myllärien olla sovussa vetehisen kanssa. Janovitsh tietää, että vedenhaltia vaatii myllyä rakennettaessa uhriksi "pään", muuten se häämatkallaan särkee padot. Nykyään sille uhrataan vain kukon pää. Muussakin tarkoituksessa annetaan vetehiselle silloin tällöin pieniä uhreja. Janovitsh sanoo, ettei yksikään syrjäni astu veden yli antamatta vedenhaltialle lahjaa, jollei muuta, niin langan vyöstään hän heittää veteen. Popov kertoo, että paremman puutteessa on vetehiselle uhrattu kivi tai lastu. Hyvin yleinen on lisäksi tapa uhrata vedenhaltioille hopeaa.

Shatrov tietää vielä puhua kääpiömäisistä it'setik nimisistä vedenhengistä, jotka ovat hyvin pieniä, pitkähiuksisia, ihmisenmuotoisia, syvissä joissa eläviä olentoja. Niiden hän sanoo olevan alkujaan veteen hukkuneitten pienokaisten henkiä, joita myöhemmin on alettu pitää vedenhaltiain joukkoon kuuluvina. Ne ovat ihmiselle vihamielisiä. Pyytämään ryhtyessään on kalastajilla tapana palvoa niitä heittämällä veteen uhriksi munaa, leipää, ohukaisia, rahaa y.m. Muutamassa Smirnovin esittämässä kertomuksessa mainitut olennot esiintyvät karvaisina peukaloisina, ne tulevat esiin myllyn lattian alta, istuutuvat talonpojan käsille, jaloille ja rinnan päälle sekä pyytävät häneltä jauhoja uhaten muussa tapauksessa vetää hänet veteen. Smirnov vertaa niitä votjakkien kutis-henkiin, mutta on huomattava, ettei viimeksimainituilla kuten näillä ole tarkoin määrättyä ilmenemismuotoa.

Vertaillessa votjakkien ja syrjänien vedenhaltioihin liittyviä uskomuksia keskenään ovat yhtäläisyydet silmäänpistävät. Tämä ei kuitenkaan aiheudu siitä, että mainitut kansat veljeskansoina kuuluvat samaan permalaiseen kansaryhmään, vaan siitä, että kumpikin kansa toisestaan eronneena on ollut saman kolmannen, heitä korkeammalla kehityskannalla olleen kansan vaikutuksen alaisena, sillä isovenäläisten vedenhaltiain sekä ilmenemismuodot että muut niihin liittyvät uskomukset vastaavat pikku piirteitään myöten niin hyvin votjakkien kuin syrjänien uskomuksia. Suoranaisimmin näkyy venäläinen vaikutus koskeneen, paitsi syrjäneihin, Glazovin ja Sarapulin piirin votjakeihin. Eteläisillä ja itäisillä alueilla vastaa votjakkien vetehinen tatarien siu-ejäse ("veden isäntä") ja tshuvassien shu-hozi ("veden isäntä") haltiaa, joita se muistuttaa jo nimensäkin vu-kuzo ("veden isäntä") puolesta. Kuitenkin on hyvin vaikea vetää rajaa venäläisten ja tatarien vedenhaltioita koskevien uskomusten välille, sillä nähtävästi on niilläkin paljon yhteistä. Että syrjänien vedenhaltiain luonteenomaiset piirteet ovat samat kuin venäläisten vetehisten, ovat jo useat mainitun kansan mytologian tutkijat, kuten Popov ja Dobrotvorskij, oivaltaneet. Nalimov tosin vastustaa Popovin väitettä, että syrjänit ovat lainanneet vedenhaltioihin liittyvät uskomuksensa venäläisiltä huomauttaen, että syrjänien käsityksen mukaan omel' (paholainen) on luonut vetehiset, jota vastoin venäläinen rahvas uskoo, että ne ovat syntyneet hukkuneitten hengistä. Perustelut, joilla Nalimov tukee olettamustaan, mikä enemmän lienee kansallistunteen kuin tieteellisen arvostelun aiheuttama, ovat kuitenkin kaikkea todistusvoimaa vailla. Ensinnäkin on huomattava, että kertomukset omel'in luomista hengistä ovat legendoina myöhäis- ja vierasperäisiä, ja toiseksi ei käsitys hukkuneitten muuttumisesta vedenhaltioiksi, jossa kuvastuu sangen alkuperäinen ajatus, ole syrjäneillekään vieras. Popov on epäilemättä oikeassa väittäessään, että vasa nimikin on suoranainen käännös venäläisestä "vodjanoj" sanasta. Vierasta vaikutusta todistaa lisäksi nimi shishiga, jolla syrjänit, kuten Smirnov tietää, toisinaan nimittävät naispuolista vedenhaltiaa, mikä nimi on sellaisenaan isovenäläisiltä lainattu.

Vedenhaltiain ihmisellistä alkuperää todistaa paitsi niiden ulkomuotoa käsitys, että uusia vedenhaltioita muodostuu joka kerta, kun ihmisiä hukkuu veteen. Zhakov tietää syrjäneillä olevan tapana kantaa uhriakin hukkuneille pudottamalla veteen leivänpaloja. Sellaisina uhripaikkoina hän mainitsee Vytshegdan sivujokien laskupaikat, joihin usein ihmisiä hukkuu. Myöhäis- ja venäläisperäinen on käsitys, että ihminen, joka ilman ristiä käy uimassa, joutuu vedenhaltiain joukkoon, mutta voi jälleen muuttua ihmiseksi, niin pian kuin joku ripustaa ristin hänen kaulaansa.

Votjakkien ihmisenkaltaisiin haltioihin, joskin suuresti muista eroten, on lisäksi luettava kilt'shin eli kildisin (Glaz. p.), jota valkean ulkomuotonsa ja pukunsa vuoksi kutsutaan myös nimellä ted'i kilt'shin ("valkoinen kiltsin"). Votjakit väittävät, että se on ihmisten ja Inmarin välittäjä. Kuten muista ihmisenkaltaisista haltioista on kilt'shinistäkin runsas määrä kertomuksia olemassa. Nämä eroavat kuitenkin edellisistä legendanomaisen sisältönsä puolesta. Niissä kerrotaan, miten kilt'shin ennen vanhaan kulki maan päällä tehden ihmeitä, lausuen ennustuksia sekä muistuttaen ihmisiä heidän velvollisuuksistaan kanssaihmisiään kohtaan. Joskus hän ilmaantuu myös erään toisen nimettömän henkilön seurassa. Hyvin yleinen kaikilla votjakkialueilla on kertomus kilt'shinistä viljamaan vaalijana. Sen mukaan hänellä on tapana kulkea pitkin pellonsarkojen välisiä pientareita, jotka kynnettäessä ovat jätettävät leveiksi, jottei vilja koskisi kilt'shinin valkoiseen viittaan. Kulkiessaan hän osoittaa kasveille hellyyttä nostamalla ja tukemalla tuulen kumoamia korsia. Pellon pientarella kulkevana nimitetään kilt'shiniä Sarapulin piirissä nimellä mezha-ut'is ("pientaren-vartia").

Monipuolisena suojelushenkenä kilt'shin on vähitellen alkanut syrjäyttää eräitä votjakkien vanhoja, alkuperäisempiä haltioita. Useimmiten on haltiain vaihdos kuitenkin enemmän vain nimellistä kuin todellista laatua, sillä entisiin haltioihin liittyvät uskomukset ynnä uhrimenot ovat useimmiten nimien vaihtuessa säilyneet muuttumattomina. Vanhan vu-murtin sijalle on tullut vu-kilt'shin, talonhaltiain sijalle dürt-kilt'shin ja gid-kilt'shin. Yleisempiä ovat dü("vilja")-kilt'shin sekä mu("maa")-kilt'shin. Yksinään kilt'shin, joskus myös nuni("lapsi")-kilt'shin, nimisenä votjakit palvovat mainittua jumaluusolentoa ainoastaan synnytyksen ja lasten suojelushaltiana. Senvuoksi on heillä tapana uhrata lapsen syntyessä kilt'shinille valkoinen lammas. Uhri, jota nimitetään kilt'shin-taka ("kilt'shin-lammas"), teurastetaan pihalla, jossa myös uhrin jätteet poltetaan tulessa. Rukouksessa pyydetään vastasyntyneelle onnea, terveyttä ja runsaasti elonpäiviä. Tavallisesti ei kilt'shin-uhria kuitenkaan toimiteta heti syntymäpäivänä, vaan aluksi tehdään vain uhrilupaus. Se seikka, ettei Glazovin piirissä tunneta kilt'shin-taka uhria, vaikka siellä on säilynyt hyvin alkuperäisiäkin synnyttämiseen liittyviä uhritapoja, kuten vainajien muistajaiset, herättää epäilystä, tokko eteläisten ja itäistenkään votjakkien kilt'shin-taka on omaperäistä laatua. Kuitenkin on huomattava, että tsheremisseilläkin tavataan aivan vastaava uhritoimitus.

Niin hyvin kilt'shinin ulkomuoto kuin hänen nimeensä liittyvät kertomukset osoittavat, että tämä haltia, sellaisena kuin se nykyään esiintyy, on sulautunut myöhemmän ajan legendaperäisiin jumaluusolentoihin. Vähävenäläisillä säilyneet runsaat legenda-aarteet, joissa on useita, jotka miltei sanasta sanaan vastaavat votjakkien kilt'shin-kertomuksia, osoittavat kumpaistenkin olevan yhtä kristillistä alkuperää. Sama käsitys on votjakeilla itsellään. Joskus kutsuvat he kilt'shiniä enkeliksi, joskus pyhimykseksi, joskus profetaksi. Hyvin yleisesti häntä verrataan myös Kristukseen. Ilmaantuupa Jeesus Kristus votjakkien rukouksissa toisinaan kilt'shinin synonyymina. Votjakkien legendanomaista kilt'shiniä vastaa tarkoin tsheremissien puirsho.

Joskus ilmaantuu miespuolisen kilt'shinin rinnalla myös naispuolinen kilt'shin-mumi. Ensi kerran mainitsee hänet Rytshkov kutsuen häntä "Kaldyni mumas" (synnyttämis-emo). Kirjailija lausuu, että tämä jumalatar on ensi sijalla Ilmerin (Inmar) jälkeen, ja että votjakit väittävät sen olevan Ilmerin äidin. Naiset rukoilevat siltä lapsen synnyttämistä ja neitoset onnellista miehelään joutumista sekä antavat sille uhriksi valkoisen lampaan. Georgi kutsuu sitä "Mukalzin", "Mutzien kalzin" ja "Mumu kalzyn" ja kertoo, että votjakit pitävät sitä Inmarin äitinä, joka hallitsee maan satoa sekä ihmisten ja eläinten hedelmällisyyttä. Myöhemmänkin ajan lähdekirjallisuudessa esiintyvät samat nimet tarkistamatta Georgilta lainattuina. Pallas, jonka esitys on edellämainittua vanhempi, mainitsee ainoastaan nimet "Mu kalzin" ja "Muldsien kalzin" maan jumaluuden nimityksinä. Varsin otaksuttavaa on, että muzem-mumi ("maa-emo"), joka myöhemmin tulee puheeksi, on vaikuttanut mu-kilt'shinin sukupuoleen. Ainakin nykyään vastaa mu-kilt'shin mumi sekä käsitteellisesti että uhriensa puolesta muzem-mumia. Miten lieneekin, joka tapauksessa puhutaan Rytshkovin tiedonannossa naispuolisesta kilt'shinistä synnytyksen jumalattarena. Vaikkakin hänen lauseessaan, että votjakit sanovat "Kaldyni mumas"-haltiattaren olevan Jumalan (Ilmerin) äidin, on jotakin legendanomaista, näyttää kuitenkin todennäköiseltä, että kilt'shin on ollut permalaisilla jo pakanuuden aikainen sikiämisen ja syntymisen haltia. Siihen viittaa itse haltian nimikin, joka johtuu sanasta kildini ("siittää, synnyttää, luoda"). Rytshkovin mainitsemaa "Kaldyni mumas" jumalatarta vastaa tarkoin tsheremissien shotshen-ava ("synty-emo").

Luonnonhaltiat ja niiden palvonta.

Edellisen ryhmän haltioita olemme yhteisellä nimellä nimittäneet ihmisenkaltaisiksi siitä syystä, että ne permalaisten mielikuvituksessa ilmaantuvat ihmisen näköisinä. Niiden joukkoon olemme lukeneet myös karhun, koska luonnonkansat yleensä eivät pidä sitä tavallisena eläimenä, vaan pikemmin jonkinlaisena metsäihmisenä. Mainitun ryhmän haltioiden ihmisenkaltaisuus on oletettu aiheutuvan siitä, että ne alkujaan ovat olleet manallemenneiden henkiä, joita on aljettu palvoa niiden olopaikan mukaan erilaisten elinkeinojen suojelushaltioina.

Näiden rinnalla on Perman heimon jumalistossa toinen huomattava ryhmä palvonnan alaisia olentoja, joita yhteisellä nimellä lienee sopivinta nimittää luonnonhaltioiksi. Nämä eroavat yllämainituista ennen kaikkea siinä, ettei niillä, kuten edellisillä, ole inhimillistä alkuperää eivätkä sen vuoksi myöskään, ainakaan alkuaan, ole ihmismuotoisia. Luonnonhaltiat ovat syntyneet itse luonnonvoimien ja esineiden elollistamisesta, jotka sikäli, mikäli ne voivat joko edistää tai ehkäistä ihmisen elämää ja hyvinvointia, ovat päässeet palvonnan esineiksi.

Ensi sijalla viimeksimainitussa haltiaryhmässä on taivaanjumala, jota votjakit nimittävät inmar. Yleisimmin ymmärretään tällä sanalla taivaassa asuvaa jumaluusolentoa, mutta sen ohella se näyttää merkinneen myös itse aistimilla havaittavaa taivasta. Muistomerkkejä siitä on säilynyt meidän päiviimme asti sanontatavoissa sellaisissa kuin inmar zore ("sataa") y.m., joita Smirnov, Munkácsi ja Rogaevskij esittävät teoksissaan. Mielenkiintoinen viimeksimainitun kuvauksessa on votjakkien väite: "kaiken valoisan, minkä me näemme, me nimitämme inmariksi", sillä siitä selvästi ilmenee, että votjakit ovat tarkoittaneet inmarilla ennen kaikkea juuri päiväntaivasta. Nykyään on inmar sanalla kuitenkin etupäässä vain persoonallisen taivaanjumalan merkitys, samalla kun sen kantasana in(m-) (= suomal. ilma) yhä edelleen on säilyttänyt näkyväisen taivaan merkityksen. Kuitenkin on sitäkin joskus esim. Sarapulin piirissä, kuten Aminoff tietää, käytetty myös taivaanjumalan merkityksessä. Viimeksimainittua vastaa täydellisesti syrjänien jen, joka myös alkuaan merkitsee taivasta, mutta edellisen lisäksi on saanut monoteistisen Jumalan merkityksen.

On luonnollista, että salaperäinen taivas valoineen, sateineen, salamoineen ynnä muine ihmeellisine voimineen ja ilmiöineen, jotka hyvin läheisesti koskevat kaikkea maanpäällistä elämää, on jo varhain tullut luonnonihmisen erityisen huomion esineeksi. Kuitenkaan ei sitä, miten sielulliseksi se lieneekin ajateltu, ole alkuaan käsitetty persoonalliseksi olennoksi eikä sitä myöskään ole palvottu rukouksilla ja uhreilla. Sitä todistaa ilmeisesti se seikka, etteivät taivaanjumalan uhrit pohjoisimmilla kansoilla, kuten lappalaisilla ja ostjakeilla, ole olleet yleisiä. Voi siis olettaa, että taivaanjumalan palvonta on Suomensuvulle saapunut myöhemmän kulttuurin mukana.

Tätä vierasta vaikutusta etsiessämme sattuu katseemme lähinnä ympärillä asuviin sivistyskansoihin, joilla aikoinaan on ollut vastaavia uskomuksia ja uhritapoja. Samoin kuin votjakit ovat heidän naapureistaan sekä tshuvassit että tatarit palvoneet taivaanjumaluutta itse "taivaan" nimisenä. Viimeksimainittujen pakanuuden aikaisen tängere ("taivas") haltian on Allah jo syrjäyttänyt muhametinoppiin kääntyneillä, mutta kristityt käyttävät sitä yhä edelleen kristillisen Jumalan nimityksenä. Samaa alkujuurta lienee myös tura, jolla nykyiset tshuvassit ja heidän edeltäjänsä bolgarit ovat nimittäneet taivaanjumalaa. Että votjakkien Inmar todella on ollut turkkilais-tatarilaisen ylijumalakäsitteen vaikutuksen alaisena, osoittaa ilmeisesti se seikka, että tältä taholta tullut ubrieläin, hevonen, joka Suomensuvun palvonnassa on myöhäisperäinen, on erityisesti taivaanjumalalle omistettu uhri. Samalla on mainittava, että votjakit suurissa uhrijuhlissaan, joissa on tapana teurastaa useita eläimiä, nimittävät Inmarin uhria muista erotukseksi nimellä kurbon, mikä johtuu tshuvassinkielen "kurban" ("uhri") sanasta. Lisäksi on Inmarin palveluksen myöhäisperäisiä piirteitä tämän haltian uhrimenoihin kuuluva polttouhri (tilaskon), joka, kuten jo ennen olemme huomauttaneet, on nuorin votjakkien uhritavoista.

Polveutuisiko siis Inmarin palvonta näin ollen ehkä vasta bolgarien vallan ajoilta, vai onko syytä päättää, että se on votjakeilla ollut olemassa jo ennen kuin he joutuivat kosketukseen turkkilais-tatarilaisen kansanryhmän kanssa? Jälkimäisen olettamuksen puolesta puhuu eräs uhritapa, joka, sen laajasta leviämisalueesta päättäen, tuntuu varsin vanhalta sekä samalla osoittaa, että useiden niin hyvin Europan kuin Aasian luonnonkansain taivaanpalvonnalla on sama, yhteinen alkuperä. Tämä uhritapa, joka yhdistää votjakkien Inmarin palvonnan Altainkin seutujen taivaanpalvontaan, on se, että uhripapin kasvot ja uhriteuras, jonka tässä tapauksessa tulee olla valkoinen, ovat uhritilaisuudessa suunnattavat itää kohti erotukseksi manalan haltiain uhreista, jotka toimitetaan päinvastaiseen suuntaan. Vielä nykyään votjakit noudattavat tarkoin tätä erotusta, vaikka muhamettilaisten rukoussuunta on entiset ilmansuunnat vaihtanut uusiin, niin että Inmaria on alettu palvoa etelään, vainajia pohjoseen päin. Kummallakin uhritavalla on omat nimityksensäkin, edellisellä vallan vandon ("ylös-teurastus"), jälkimäisellä ullan vandon ("alas-teurastus"). Aivan varmaan on tämä tapa aikoinaan ollut tunnettu myös syrjäneille, koska heitä pohjoisempana asuvat samojeditkin sen tuntevat. Tämä uhritapa näyttää olleen käytännössä jo ennen polttouhria, sillä vanhemmissa tietolähteissä sanotaan samojedeista nimenomaan, että he söivät uhrilihat raakana. Jotta uhriantimet, joita ei siis tällöin vielä tulen savu saattanut taivaan korkeuteen, olisivat olleet lähempänä jumalaa ja hänen käytettävissään, asetettiin valkoisen uhriporon luut ynnä pää korkeimman vuoren huipulle. Pää asetettiin vielä seipään päähän kuono itään päin. Ettei mainittu palvomistapa ole Perman heimollekaan ollut tuntematon, todistaa Vereshtshaginin Sarapulin piiriä koskeva tiedonanto, jossa mainitaan, että seudun votjakeilla perimätiedon mukaan on ollut tapana uhrata korkeimmalle olennolle korkeimmilla vuorilla. Votjakkien taivaanjumalan muinaisuutta osoittaa lisäksi se seikka, että Inmar sanaa vastaa äänteellisesti suomalaisten ilmanhaltian nimi Ilmari. Onko siis taivaanjumala ollut tunnettu suvullemme jo suomalais-permalaisena aikana? Tätä olettamusta tukee se asianlaita, että myös indogermanit, joiden naapuruudessa Suomensuku muinaisaikoina on elänyt, ovat palvoneet päiväntaivasta jumalanaan. Johtopäätteellisten Inmar ja Ilmari muotojen yhteydestä voimme päättää, että suvullamme jo tuona etäisenä aikana, s.o. toisella vuosituhannella ennen ajanlaskumme alkua, oli persoonallinenkin taivaanjumala ja että siis esi-isämme jo silloin pyrkivät ylemmäksi tuota alkuperäistä kantaa, millä persialaiset olivat vielä Herodotoksen aikana, kunnioittaessaan jumalanaan "koko taivaan piiriä".

Taivaanjumalan palvonta on varmaankin hyvin läheisessä yhteydessä maanviljelyksen kanssa, se kun ennen muita elinkeinoja suuntaa ihmisten katseet taivaalle päin. Että votjakkienkin Inmar on ennen kaikkea maanviljelyksen jumala, osoittaa ilmeisesti se seikka, että hänelle uhrataan etupäässä viljavainioilla. Siitä kertoo jo Rytshkov samalla huomauttaen, että votjakit rukoilevat Inmarilta maalle hedelmällisyyttä. Sitä osoittavat myös määresanat kildis-vordis ("siittävä, ylläpitävä"), joita votjakit uhrirukouksissaan usein antavat taivaanjumalalle. Lisäksi on huomattava, että taivaanjumalan alkuperäinen palvonta-aika on vain kesäkausi, sillä, kuten Potanin sanoo, votjakit uskovat, että Inmarille voidaan uhrata ainoastaan pokrovan päivään (l/X v.l.) asti; sen jälkeen se on sopimatonta. On siis oletettavissa, että taivaanpalvonta on edennyt kansalta toiselle etupäässä maanviljelyskulttuurin mukana. Tällä ei kuitenkaan ole väitetty, etteivät luonnonkansat olisi sitä saattaneet omaksua maanviljelijänaapureiltaan jo ennen mainittua elinkeinoa. Pohjoiset paimentolaiskansat kuten samojedit ovat siitä todistuksena.

Taivaanjumalan palvonta kuten luonnonhaltiain yleensä eroaa suuresti vainajainpalveluksesta siinä, ettei se ole määrättyyn uhripaikkaan sidottu, että siihen saattaa ottaa osaa kuka hyvänsä sukuun tai sukupuoleen katsomatta, että uhripapin toimi ei ole perinnöllinen, vaan hänet valitaan kutakin yksityistä uhritoimitusta varten ja ettei sille pyhitettyä uhripaikkaa pidetä taudin (mizh) aiheuttajana.

Vanhin votjakkien Inmarin palvelusta koskeva tiedonanto on Rytshkovin kuvaus, jossa, niin lyhyt kuin se onkin, on säilynyt useita varsin arvokkaita piirteitä: "Pääjumala Ilmer (Inmar) asuu taivaassa ja on kaikki luonut. Hänen juhlaansa vietetään keväällä, jolloin palvonta tapahtuu peltojen keskellä. Sinne menevät sekä miehet että naiset anoen häntä lisäämään heidän vainioittensa hedelmällisyyttä. Uhrieläinten, joina käytetään hevosta, lehmää, lammasta tai vasikkaa, tulee olla valkeakarvaisia."

Nykyaikana votjakit, mitä uhrieläinten karvanväriin tulee, eivät aina enää tarkoin noudata mainittua vanhaa uhrisääntöä; ainoastaan sitä he pitävät silmällä, ettei uhriteuraaksi mitenkään tule mustavärinen. Yleisin Inmarille omistettu uhrieläin on tätä nykyä, varsinkin eteläisillä ja itäisillä alueilla, ruskea varsa. Uhritoimituksessa on tapana asettaa taivaanjumalalle tulevat uhriantimet tuleen, kuitenkin on polttouhrin ohella joskus vanhempi vile-mit'son uhritapa säilynyt.

Tietoja siitä, ovatko votjakit valmistaneet kuvaa taivaanjumalasta, puuttuu tykkänään. Ainoastaan Koshurnikov tietää kertoa, että he piilottivat asumattomiin majoihin Inmarin kuvan, joka oli vain karkeasti veistetty päätä kuvaava pölkky, parta oli muodostettu suoruohoista. Toinen Inmarin kuva, josta sama kirjailija puhuu, säilytettiin pieneen laatikkoon kätkettynä yleisessä rukoushuoneessa. Kuva oli taikinasta tehty, ihmisen muotoinen. Palvonnan ajaksi asetettiin arkku pöydälle ja siinä oleva pieni, ikkunan tapainen reikä aukaistiin, "jotta jumala kuulisi uhraajain rukoukset". Mainittuihin tietoihin ei kuitenkaan voi mitään perustaa, sillä epäilemättä ne koskevat kumpikin vorshud-palvontaa. Edellinen kuva ei ilmeisesti olekaan mikään muu kuin vorshud-vakka, jonka alle votjakit toisinaan asettavat suoruohoja. Näin ollen jää kysymyksemme vaille vastausta. Luultavasti me hyvin voimme sovelluttaa votjakkeihin sen, mitä Tacitus sanoo germanien luonnonjumalista: "He eivät pidä taivaallisten suuruutta vastaavana sitä, että jumalat suljetaan seinien sisään ja että niille muodostetaan ihmisen kaltaiset kasvot."

Myöhempinä aikoina Inmar on korkeampien uskontojen vaikutuksesta yleistynyt Jumalaksi monoteistisessä merkityksessä, ja votjakit ovat alkaneet häntä palvoa kaikissa elämäntarpeissa. Kuitenkin he kääntyvät hänen puoleensa yhä vieläkin yksinomaan aineellisen hädän hetkinä. Votjakkien yleisintä uskoa kuvailee sattuvasti eräs nimetön kirjoitus Vjatkan lääninlehdessä (1861): "Inmar on heidän käsityksensä mukaan vain hyvä haltia, joka suojelee heidän elämäänsä sekä antaa heille ruuan ja vaatteet, mutta jolla ei ole mitään tekemistä ihmisten kesken vallitsevien suhteiden kanssa." Näin ollen ei siis Inmar alkuaan, kuten luonnollista onkin, ole votjakkien käsityksen mukaan ollut vainajien tavalla tapain tuomari.

Nykyisen ajan Inmar muistuttaa toiselta puolen muhamettilaisten Allahia, toiselta puolen kristittyjen Jumalaa. Edellisten taholta, jotka varhemmin ovat joutuneet kosketukseen votjakkien kanssa, johtuu Inmarin määresana budzim ("suuri"), jota muhamettilaiset aina Allahia rukoillessaan käyttävät. Kristinuskon vaikutusta todistavat Inmar-atai (I.-isä) sekä Inmar-anai (I.-äiti), jolla votjakit tarkoittavat neitsyt Maariaa. Kolminaisuus Inmar-kildisin-kuaz, joka Glazovin piirin votjakkien uhrirukouksissa säännöllisesti ilmaantuu, ei myöskään voi olla satunnaista, vielä vähemmän omaperäistä. Asia onkin ymmärrettävissä, kun tiedämme, että kildisin esiintyy votjakkien legendanomaisissa tarinoissa aina Vapahtajan sijalla, ja että kuazia, mikä oikeastaan merkitsee "säätä, ilmaa" ja joka jumaluusolentona, kuitenkaan ei erikoisen uhripalvonnan esineenä, on tunnettu yksinomaan tässä piirissä, käytetään Pyhänhengen kansanomaisena nimityksenä. Viimeksimainittua käsitystapaa verrattakoon Viron setukaisten vastaavaan, jotka "tasast tuult" nimittävät Jumalan "pühä hõngukene". Pervuhin huomauttaa, että venäläinen papisto tahtoo votjakkien rukouksista poistaa kuaz sanan ja asettaa sen sijalle nimen dzhets lul ("hyvä henki").

Paitsi ennenmainittua kildisiniä, jota toisinaan nimitetään kilt'shin-inmar, ilmaantuu votjakkien ylijumalan apulaisina ja palvelijoina myös alak-inmar ("panettelija jumala"), joka ilmoittaa imnarille ihmisten pahat teot ja suojelee heitä ilkeämielisten parjauksilta sekä kaba-inmar ("kohtalon jumala"), joka voi tehdä ihmiset joko onnellisiksi tai onnettomiksi katsoen siihen, muistelevatko he häntä vai eivät. Kummallekin viimeksimainitulle vierasperäiselle haltialle, jotka ovat tunnettuja myös tshuvasseille ja tsheremisseille, votjakit uhraavat vain suurissa kylien keskisissä uhrijuhlissa. Uhrieläiminä käytetään valkoisia lampaita sekä kotilintuja. "Inmareiksi" ovat votjakit lisäksi alkaneet nimittää venäläisiltä saatuja pyhimyksiä kuten pyhää Iljaa (Il'ja-inmar) sekä Nikolai Ihmeidentekijää (Nikolai-inmar). Samoja suojeluspyhiä, jopa niiden kuviakin nimittävät syrjänit Jen nimellä.

Inmarin jälkeen ovat votjakkien luonnonhaltioista mahtavimmat auringon, ukkosen ja maan haltia. Nämäkin haltiat ovat syntyneet itse luonnonilmiön tai esineen elollistamisesta, eivätkä senvuoksi myöskään ole ihmisenkaltaisia. Votjakit sanovat niitä "emoksi" (mumi), jota vastoin he ihmisenkaltaisia haltioita nimittävät "ihmiseksi" (murt).

Auringon ja siitä säteilevän ihmeellisen valon ja lämmön haltia on shundi-mumi ("aurinko-emo"). Nimi ei tarkoita mitään muuta kuin itse aistimilla havaittavaa aurinkoa. Gavrilov tosin kertoo, että shundi-mumi on haltiatar, joka pitää huolta auringosta, jotta se loistaisi, kuten tulee, sekä tietäisi ajan nousta ja laskea, mutta votjakkien käsitykset ja tavat osoittavat ilmeisesti, että he shundi-mumilla tarkoittavat itse aurinkoa. Muun muassa osoittaa sitä heidän tapansa kääntyä shundi-mumia palvoessaan itse auringon puoleen. Aineellisen auringon sielullistuttamista todistaa lisäksi heidän käsityksensä, että silmäsairaus (trachoma), jota nimitetään shundi-mumi-kuton ("aurinko-emon koskenta"), johtuu siitä, että Shundi-mumi on tarttunut sairaan valonarkaan silmään. Jelabuzhskij tietää lisäksi, että shundi-mumi kulkee auringon edellä ikään kuin musta malja osoittaen sille tietä; samalla hän kuitenkin huomauttaa, että votjakit silminnähtävästi elollistavat itse auringon.

Vanhin votjakkien auringon palvontaa koskeva kuvaus on Rytshkovin, joka sanoo shundi-mumia jumalattareksi: "sitä palvotaan isonrokon ynnä muiden lastentautien aikana. Yleistä juhlaa sen kunniaksi vietetään pääsiäispäivänä, jolloin uhriantimina on ruisleipä ja ohrapuuro. Juhlatoimitus tapahtuu kyläläisten kesken, jotka pellolla tai metsässä valitsevat siistin paikan, minne niin hyvin miehet kuin naiset saapuvat päivän koittaessa. Seuran vanhin mieshenkilö tarttuu leipään ja puurokuppiin, kaikki laskeutuvat polvilleen ja katsoen päin aurinkoa rukoilevat: shundi-mumi, vapahda meidän lapsemme taudeista!" Lausuttuaan rukouksen painavat palvojat kasvonsa maahan sekä alkavat noustuaan syödä yhdessä uhriruokaa. Juhla päättyy juominkeihin ja ilonpitoon.

Luultavasti senvuoksi, että aurinkoa palvotaan lasten sairastuessa, Georgi nimittää shundi-mumia auringon ja lasten äidiksi.

Nykyaikana votjakit rukoilevat shundi-mumia sekä määräaikaisissa juhlissaan valon ja lämmön tuojana että satunnaisista syistä varsinkin silmäsairauden takia. Jälkimäisessä tapauksessa sille uhrataan talon pihalla valkoinen sorsa. Kasvillisuuden vuoksi votjakit uhraavat shundi-mumille viljapellolla, joskus sitä paitsi suurissa kylien yhteisissä uhrilehdoissa. Yleisimmin teurastetaan sille tällöin valkoinen lammas tai hanhi. Osan piirin Staraja Kyrgassa on sille ollut tapana teurastaa toisinaan myös valkoinen hevonen. Auringolle tulevat uhriantimet ovat votjakkien käsityksen mukaan aina viskattavat tuleen.

Auringonpalvelukseen Montelius lukee myös erään useilla kansoilla tavattavan omituisen käsityksen, että nim. vanha tuli on kerta vuodessa sammutettava ja sytytettävä uusi, joka viritetään kahta kuivaa puuta yhteen hankaamalla. Tästä vanhanaikaisesta tavasta on votjakeillakin säilynyt jälkiä. Niin tietää Aptiev kertoa, että Birskin piirin votjakit määrättynä kevätiltana viettävät juhlaa, jota he nimittävät vil'-til ("uusi tuli"). Kaimashebashin kylässä kuulin sitä vietettävän kesällä Pietarin päivän tienoissa ja mainittavan nimellä pudo-tet't'shaton ("karjan hypitys") tai val-tet't'shaton ("hevosten hypitys"). Sinä päivänä ajetaan karja kotiin, viritetään kitkatuli sekä sytytetään kylän laidunmaalle päin johtavalle portille suuri olkinuotio, minkä ääreen sekä ihmiset että elukat kokoontuvat. Tulen palaessa nuoriso hyppii peräkanaa valkean yli, samalla ajetaan sen läpi hevoset, lehmät ja lampaat. Kun tuli on sammunut, tuodaan paikalle koira, raahataan tulisijalle, vatsa puhkaistaan ja sen jälkeen haudataan vartavasten kaivettuun kuoppaan. Toisin paikoin on ollut tapana polttaa koira tulessa. Minkäänlaisia rukouksia ei toimituksessa lueta. Kaimashebashin kylässä teurastetaan myöhemmin juhlapäivän iltana vielä musta karitsa, jonka luut kuopataan maahan tai poltetaan nuotiossa.

Sarapulin piirissä on Vereshtshaginin mukaan tapana virittää vil'-til vain siinä tapauksessa, että jokin onnettomuus, kuten sairaus, on kohdannut perhettä, sillä "uusi tuli" muka palauttaa terveyden.

Votjakkien veljeskansallakin syrjäneillä näyttää aikoinaan olleen samanlainen tapa. Smirnov kertoo, että he määrättynä aikana syksyllä tai yleensä karjan sairastuessa tekevät hankaamalla "elävän tulen" eli "puutulen", sytyttävät sillä turvenuotion sekä ajavat karjansa tulen läpi. Smirnov pitää tätä omituista tapaa tulen palvontana. Nähtävästi ei tällä toimituksella, joka venäläisille ja tshuvasseillekin on, tunnettu, ainakaan alkuaan ole ollut mikään palvomisen tarkoitus, vaan siinä ilmenee ainoastaan luonnonlasten usko uuden tulen puhdistavaan voimaan. Sama alkuperä lienee suomalaistenkin helka- ja juhannustulilla.

Auringon kierroksen mukaan votjakit jakavat vuoden itämaisten kansojen tavalla kahteen puoliskoon, joita rajoittaa keskikesän ja keskitalven aika. Näihin raja-aikoihin on enemmän kuin muihin vuoden hetkiin ihmisten huomio kiintynyt. Votjakit nimittävät niitä vozho-dir ("vihainen aika"). Talvinen vozho-kausi liittyy joulunaikaan, kesäinen n.s. invozho-dir, lasketaan Glazovin piirissä alkavan kesäpäivän seisauksesta ja kestävän kokonaisen kuukauden tai vain kulumassa olevan kuun loppuun. Sarapulin piirissä sanoo Vereshtshagin sen ulottuvan kesäkuun 20:sta — heinäkuun 20:teen. Vasiljev nimittää siksi kahta kesän kuuminta kuukautta. Kasanin läänissä kuulin sen alkavan helluntain jälkeensä päättyvän kesantokynnön alkaessa kesäkuun lopulla. Vaikka tämä aika eri seuduilla jonkun verran vaihtelee, keskittyy se kuitenkin kaikkialla rukiinkukinta-aikaan. Invozho-kautena kartetaan monenlaisia toimia, ei kylpeydytä, ei huuhdota likaisia vaatteita, ei pestä astioita eikä mitenkään meluta veden läheisyydessä. Erikoisesti koskee sääntö puolipäivän aikaa, jolloin ei tehdä semmoisia töitä, joista vain vähänkään voisi syntyä melua, ei edes taiteta kukkaa eikä puhuta ääneen. Jos joku rikkoo määrättyjä tapoja vastaan, saa siitä koko kyläkunta kärsiä rangaistuksen, sillä seurauksena tulee ankara raeilma tai rankkasade.

Votjakkien in-vozholle on syrjäneilläkin vastine. Täälläkin se liittyy etupäässä rukiinkukinta-aikaan. Erotus veljeskansain samaa ajanjaksoa koskevissa uskomuksissa on vain se, että syrjänit ryhtyvät varovaisuustoimenpiteisiin siinä tarkoituksessa, etteivät suututtaisi peleznit'sia nimistä haltiaa. Niin kertoo Nalimov, että rukiinkukinta-aikana "pelätään pesulla loukata erikoista naispuolista olentoa, peleznit'saa, joka oleskelee rukiissa." Mainittua haltiaa pitää Kandinskij erityisenä rukiin suojelusjumalattarena ja sanoo, että usko siihen oli entiseen aikaan niin vankka, ettei yksikään syrjäni tohtinut koskea rukiiseen ennen Iljan päivää peläten kauheaa rangaistusta. Nykyään pelkäävät sitä vain lapset, mutta vieläkin on vanhoilla tapana sanoa, että silloin, kun peleznit'sa suojeli ruista, oli vilja parempaa.

Mikä olento tämä syrjänien pelznit'sa (Wied. pölödnitsa) oikeastaan on, ovat jo Lytkin ja Savvaitov oivaltaneet mainitessaan sille venäläisenä vastineena "poludnitsan" ("puolipäivänhaltiatar"), joka kesällä kulkee ruispellossa ja rankaisee sitä, joka tekee työtä keskipäivällä. Myöskin votjakit pitävät puolenpäivän aikaa muita vaarallisempana. Vereshtshagin sanookin, että in-vozho on "puolipäivän jumala". Samat uskomukset ja tavat ovat tunnettuja myöskin votjakkien naapurikansoilla tshuvasseilla (sinzä) ja tatareilla (näzek).

Ukkos-jumalaa votjakit nimittävät gudiri-mumi ("ukkos-emo"). Tälläkään he eivät tarkoita mitään persoonallista olentoa, vaan itse luonnonilmiötä, jota palvotaan lämpöisen ja virkistävän sateen antajana. Kuten muille maanviljelyksen suojelushaltioille uhrataan ukkos-emollekin etupäässä viljavainiolla. Uhriteuraina käytetään yleensä samoja eläimiä kuin Inmarille uhrattaessa. Valkoinen uhriväri ei aina ole välttämätön. Uhriantimet poltetaan tulessa samoin kuin auringolle uhrattaessa.

Ukkosen kunnioitukseen liittyy votjakeilla muutamia omituisia taikamenoja. Niin on esim. Birskin piirin asukkailla tapana kuullessaan ensi kerran kevätukkosen jyrisevän heittäytyä maahan pitkälleen paikassa, missä silloin sattuvat seisomaan, joskus vielä heittävät jonkun kerran kuperkeikkaa. Tavan tarkoitusta ei kansa enää osaa selittää. Samalla tavalla menetellään Vereshtshaginin mukaan Sarapulin piirissä. Toinen ukkoseen kohdistuva taikatoimitus, joka on yleinen kaikilla votjakkialueilla, on "sateen tekeminen". Se tapahtuu siten, että kylänrahvas pitkällisen kuivuuden aikana kerääntyy lähipuron rantaan kastelemaan vedellä toinen toistaan. Osan ja Birskin votjakeilla on lisäksi tapana kerätä purosta rapaa sekä sivellä sitä rakennusten ikkuniin ja seiniin, tuhrivatpa vielä toinen toisensakin ynnä kyläkadulla vastaantulevat. Samalla pistäytyy joku naisista lammaslaumaan, sieppaa sieltä lampaan sekä heittää sen vesikuoppaan. Sen värinen, mikä silloin sattuu hänen käsiinsä, uhrataan myöhemmin gudiri-mumille. Kyllin toisiaan ravalla tuhrittuaan kokoontuvat nuorukaiset ja neitoset vihdoin puron rantaan, jossa vielä valavat toisiansa vedellä sekä työntävät leikillään toisiaan puroon. Toimituksen päätyttyä kukin palaa kotiinsa, puhdistautuu sekä pukeutuu juhlapukuunsa. Uhrilammas, joka ostetaan yhteisillä varoilla, teurastetaan kevätviljavainiolla. Rukouksessa pyydetään Inmarilta ja gudiri-mumilta lämpöistä, virkistävää sadetta. Uhriteuraan luut poltetaan nuotiossa.

Usein toimitetaan mainittu "sade-palvonta" (zor kuriskon) lähteen, puron tai joen rannalla. Rukouspaikka on tavallisesti hyvin vanha ja tunnettu. Uhreihin, varsinkin jos ne ovat vuotuisia, ottaa osaa joskus hyvinkin monta kylää. Aminoff kertoo Sarapulin Bödjan Parvun kylässä olevan niin kuuluisan sateenpalvontapaikan, että sinne saapuu viisitoista kylää vuosittain uhraamaan. Uhripaikka on lehdossa lähteen ääressä. Pyhäkössä toimii pappeina kaksi arvalla valittua uhraajaa sekä kaksi teurastajaa. Uhrieläiminä ovat punainen tai valkea härkä ynnä kaksi lammasta. Mamadyshin piirissä vietetään myös suuria kylien keskisiä sade-uhreja. Palvontapaikka on aina jonkun joen tai puron rannalla. Musta härkä on täällä yleisimmin käytetty uhrieläin. Esimerkkinä täkäläisistä kylien välisistä sadeuhreista mainittakoon, että Staraja Kanizarj nimisessä kylässä on kaksi uhripaikkaa, joista toisessa, Butshkopuron rannalla, uhraa viisi, toisessa, Bynty-lähteen luona, kaksi kylää. Kummassakin uhripaikassa on palvojilla tapana härkäuhrin jälkeen kastella toisiaan. Uhriteuraan luut poltetaan nuotiossa. Rukouksissa käännytään Inmarin, gudiri-mumin, usein myös itse puron tai lähteen puoleen, jonka rannalla palvotaan.

Tarkastaessa votjakkien zor-kuriskon menoihin liittyviä tapoja huomaa, että "sateen tekeminen" ja uhritoimitus eivät aina välttämättömästi kuulu toistensa yhteyteen. Hyvin usein on votjakeilla tapana "tehdä sadetta" ilman minkäänmoista uhria. Taianomainen "sateenteko" lieneekin uhritoimitusta alkuperäisempi. Että vedellä sadepalvonnassa entiseen aikaan uhraamisenkin ohella on ollut hyvin huomattava sija, osoittaa jo se seikka, että vanhimmat zor kuriskon-paikat säännöllisesti sijaitsevat jonkun joen tai puron rannalla. Onpa itse uhrillakin, joka nykyään rukouksista päättäen tulee taivaanjumalan hyväksi, alkuaan ollut tarkoitus vahvistaa itse veden sielullista voimaa. Sitä osoittaa jo uhrieläimen tumma karvaväri, jota votjakit yleensä käyttävät vedelle uhratessaan. Kuten edellä on kerrottu, on nykyään tapana polttaa uhriteuraan verta ja luut nuotiossa, mutta entisinä aikoina on uhriantimet perimätiedon mukaan viskattu veteen. Sitä todistaa myös edellämainittu itäisten votjakkien tapa heittää, joskin vain leikillään, lammas vesikuoppaan sekä saman seudun tsheremissien tapa, jotka sadetta toivoessaan, samalla kun he kastelevat toisiaan, uhraavat mustan uhrieläimen sisälmykset ja luut nahkaan käärittyinä puron tai virran veteen.

Sadeuhrit vesikasteluineen ovat olleet meidän aikoihimme asti käytännössä myös muilla ympärillä asuvilla kansoilla kuten tshuvasseilla ja bashkiireilla.

On luonnollista, ettei ukkosesta sen paremmin kuin muistakaan luonnonhaltioista, koska niitä ei ole käsitetty persoonallisiksi olennoiksi, voi mitään alkuperäisiä taruja olla olemassa. Nykyaikaiset votjakkien ukkosmyytit ovat myöhemmän ajan tuotteita. Ne eivät olekaan liittyneet vanhan gudiri-mumin, vaan joko persoonallisen taivaanjumalan (Inmarin) tai legendanomaisen ukkoshaltian, pyhän Iljan nimeen. Viimeksimainittu on tässä suhteessa astunut etusijalle. Votjakit kertovat, että pyhä Ilja ukkosilmalla ajaa vankkureissaan taivaan kantta karkoittaen shaitania (paholaista). Pyörien ryskeestä syntyy jyrinä, nuolesta, jolla Ilja ampuu paholaista, syntyvät salamat. Kun salama iskee puuhun, näkyy puun latvassa joskus sininen liekki, mutta se, mikä palaa, ei ole puu, vaan paholaisen veri, joka puuhun on piiloutunut. Senvuoksi ei ole hyvä asettua puun alle ukkosen ajaksi. Estääkseen shaitania piiloutumasta huoneisiinsa votjakit ajavat koirat pihalle. Joskus saattaa paholainen piiloutua munan kuoriin, jotka senvuoksi ovat syödessä särjettävät. Ukkos-ilmalla ei saa meluta eikä kolistella, sillä siitä rajuilma yltyy, myöskään ei ole hyvä viheltää, sillä silloin paholainen hiipii luo. Poistaakseen sen läheisyydestään votjakit iskevät veitsellä tai kirveellä siihen paikkaan, missä oleskelevat tai aukaisevat paidankauluksen ja sylkevät poveensa. Ukonvaajaa he nimittävät in-keli ("taivaan kivi") ja uskovat, että se menee maahan neljänkymmenen sylen syvyyteen palatakseen takaisin neljänkymmenen vuoden päästä. Salamatulesta on heillä käsitys, ettei sitä voi sammuttaa muu kuin mustan lehmän maito.

Viimeksimainitut käsitykset ja uskomukset, jotka ovat venäläisillä ja useilla muilla kansoilla yleisiä, ovat tunnettuja myöskin syrjäneille. Mitä itse luonnonilmiön palvontaan tulee, on viimeksimainituilla ainoastaan tapa tervehtiä kevään ensimäistä ukonjyryä.

Maanhaltiaa votjakit kutsuvat nimityksellä muzjem-mumi ("maaemo"). Jelabuzhskij, joka mainitsee sen toisella samaa merkitsevällä nimellä muzjem-anai. sanoo, että se on maanviljelyksen päähaltia. Yleensä votjakit uskovat sen asuvan maassa, jonne sille myös on uhrattava. Mamadyshin piirissä kuulin kerrottavan, että muzjem-mumi oleskelee maahan muodostuneissa kumpuloissa, joita siitä syystä ei sovi kaivaa.

Nykyään esiintyy vanha muzjem-mumi enää ainoastaan harvoin votjakkien uhrirukouksissa, sillä kaikilla votjakkialueilla on sen syrjäyttänyt ennenmainittu mu-kilt'shin eli, kuten sitä usein myös nimitetään, mu-kilt'shin-mumi. Nimien vaihdos ei kuitenkaan ole mitenkään muuttanut votjakkien vanhaa käsitystä eikä entisiä uhrimenoja. Onpa vanha muzjem-mumi vielä sukupuoleenkin nähden tunnettavissa mu-kilt'shin-mumi haltiattaressa, sillä Aminoff sanoo votjakkipappien itse väittäneen, ettei viimeksimainittu ole mikään muu kuin "maa-emo". Samoin huomauttaa Wichmann, että hän samanlaisessa tilaisuudessa, jossa Aminoff kuuli palvottavan mu-kilt'shin-mumia, kuuli käännyttävän muzjem-mumin puoleen. Senvuoksi hän olettaakin, että edellinen maanhaltian nimitys on vain myöhempi sekamuodostus. Samaan tulokseen tulee myös venäläinen tutkija Smirnov.

Jo se seikka, ettei votjakkien maanjumalattarella ole minkäänlaista muotoa heidän mielikuvituksessaan, viittaa, että uhrilahjoin palvottu muzjem-mumi alkuaan on itse maa sielulliseksi kuviteltuna. Sitä osoittaa myös uhritoimituksissa noudatettu tapa asettaa muzjem-mumin eli mu-kilt'shinin uhri, jonka välttämättä tulee olla musta eli maan värinen, itse maan poveen, ynnä se yleiseen vallalla oleva käsitys, ettei mu-kilt'shinille sovi uhrata aivan myöhään syksyllä siitä syystä, että maa silloin jo nukkuu. Lisäksi todistaa sitä eräs rukous, jonka olen pannut muistiin Birskin piirin Mozhgassa, jossa anotaan, ettei mu-kilt'shin suuttuisi, kun ihmisen on pakko kaivaa ja kyntää maata. Huomattava on myöskin, että votjakit toisin paikoin kutsuvat maasta johtunutta tautia nimellä mu-kilt'shin-mizh (mu-kilt'shin tauti). Nämä esimerkit osoittavat, että viimeksimainittuun, joka alkuaan lienee maan elollistettu tuotantovoima, ja maaemoon liittyvät uskomukset ovat samoja.

Muzjem-mumia eli mu-kilt'shiniä votjakit palvovat pääasiallisesti kesäisissä vainiojuhlissa. Uhriteuraan veri on vuodatettava teurastettaessa maahan kaivettuun kuoppaan, jonne myös vile-mit'som-lihaosia vastaavat elimet, sisälmykset ja luut haudataan. Yleisimmin käytettyjä uhrieläimiä tässä tilaisuudessa ovat musta härkä tai lammas. Myöhemmin käytäntöön tulleita, kuten hevosta ei muzjem-mumille uhrata. Votjakit eivät myöskään pidä välttämättömänä uhrata maaemolle vain naaraspuolisia eläimiä. Paitsi vainiouhreissa ilmaantuu mu-kilt'shinin nimi votjakkien rukouksissa säännöllisesti myös kylienvälisessä uhripalvonnassa sekä joskus lattianalaisissa uhreissa, joista jo edellä olemme huomauttaneet. Yleensä muistuttaa muzjem-mumin-palvonta uhrimenojensa puolesta täydellisesti vanhemman ajan vainajainpalvelusta. Vanhin maanhaltialle kohdistettu rukous, jonka tunnemme, on seuraava Satrapinskin Glazovin piirissä kevättoukojuhlassa (1854) muistiinkirjoittama: "oi maa-emo, me kiitämme sinua, että olet meitä ruokkinut menneenä vuonna, älä nytkään kitsastele, kasvata meille viljaa tänäkin kesänä!"

Maan sielullistuttamisesta johtuu myös eräs omituinen tapa, jota syrjänit nimittävät "maa-onnen" (mu-shud) varastamiseksi. Nalimov sanoo sen tapahtuvan siten, että varas hiipii toisen pelto-osalle, ottaa sieltä kourallisen multaa ja lausuu: "hyvä onni seuraa minua, anna minulle hyvä sato!" Tshuvasseilla, jotka toimitusta nimittävät "maan varkaudeksi", liittyy siihen vielä häätapoja. Vieraan pellolle ajetaan yöllä kuten häihin kulkusten helistessä sekä häälaulujen kaikuessa, valitaanpa varta vasten maaemolle sulhokin. Päätoimitus on mullan vieminen vieraasta omaan peltoon. Että sama häätapa on votjakeillekin ollut tunnettu, osoittaa Ostrovskijn lud-palvonnan yhteydessä esittämä mullan saattamiskuvaus, josta edellä on kerrottu, sillä on todennäköistä, että tämä toimitus alkuaan on kuulunut maanviljelyksen yhteyteen.

Jelabuzhskij tietää samannimisen piirin votjakkien lisäksi uskovan, että maan alla asustaa suuri musta härkä muzjem-ut'is-osh ("maata vartioiva härkä"). Heidän käsityksensä mukaan on näet maan alla meri, meressä kalahirviö ja sen selässä suunnaton härkä, joka kannattaa maata sarvillaan. Myös Sarapulin piirin votjakeilla on Vereshtshaginin mukaan kertomuksia maanalaisesta härästä muzjem-osh. Maanjäristysten uskotaan aiheutuvan siitä, että härkähirviö lähtee liikkeelle. Auringon valoa se pelkää, sillä päivänsäteet surmaavat sen. Tämä kummitus ei tietysti kuitenkaan ole milloinkaan ollut uhripalvonnan alaisena.