SISÄLLYS: (continued 2)

Mamadyshin piirin Staraja Jumjan budzim kualan rakennus sijaitsee kylän sivussa vähäisessä aitauksessa ei aivan kaukana kualan-vartian asunnosta. Astuessamme sisään pienestä lukitusta ovesta, joka on rakennuksen päädyssä koillista ilmansuuntaa kohti, on heti oikealla kädellä ovipielessä hirsistä rakennettu leveä pöydäntapainen lavitsa. Siihen uhrivieraat juhlapäivänä kantavat uhriantimensa, joista osa asetetaan myös vasemmalla olevalle pöydälle, jonka takana seinustalla on leveä honkainen penkki. Harjan alla kulkee rinnan kaksi ortta, joista riippuvaan rautaketjuun pata on kiinnitetty. Peräseinällä on miehen korkeudella kaksilautainen hylly, joka ulottuu nurkasta toiseen. Orsien kummallakin, puolella on hyllyllä pienehkö tuohiastia, joista toiseen juhlapäivänä vuodatetaan vähäisen kumyshkaa, toiseen olutta. Niiden viereen siroitetuille vihreille oksille, jotka vielä katetaan valkoisella liinalla, asetetaan samalla myös uhrileipiä, leipä kunkin osaaottavan perhekunnan puolesta. Hyllyllä olevia uhriastioita pidetään kaikista kualan esineistä pyhimpinä. Kukaan asiaan kuulumaton ei niihin saa koskettaa. Paitsi edellämainittuja on kualan taustassa vielä muita uhritoimituksessa tarvittavia astioita. Sellaisia ovat sivuseinällä olevan penkin päässä tuohivakkanen, jossa säilytetään uhrirahaa (l'ugez) sekä maassa oleva, edellistä suurempi, niinenkuoresta valmistettu vakka uhrilintujen höyheniä varten, joita ei muitten uhrijätteitten mukana polteta. Esimerkkinä siitä, miten pyhänä votjakit pitävät kualaansa ynnä kaikkea, mitä sen yhteyteen kuuluu, mainittakoon, että luudatkin ja kuusenviuhkat, joilla rakennuksen lattia, seinät ja katto kerta vuodessa pääsiäisjuhlan edellä siivotaan ja pestään, säilytetään kualan oikeassa peränurkassa, sillä niitä ei mitenkään saa kantaa pihalle; tarpeentullen voidaan niitä myös käyttää uhritulen virikkeiksi. Samaten säilytetään kualassa myös pyyhinliinat, joita uhritoimituksissa tarvitaan, sillä muuhun tarkoitukseen ei niitäkään käytetä. Ne riippuvat seinässä uhripöydän yläpuolella, toiset niistä ovat jo ihan ryysyisiä. Kerta vuodessa ne pestään kualassa ja kun ne ovat kuluneet loppuun, ne heitetään tuleen.

Joskin votjakkien suku-kuala on jonkun verran ollut kehityksen alainen, on siinä kuitenkin läpi kaikkien kehitysmuotojen säilynyt piirteitä, joihin vieras vaikutus ei ole voinut koskea. Nämä jokaisen rukous-kualan oleellisimmat piirteet, jotka ovat niin läheisissä tekemisissä itse palvonnan kanssa, etteivät ne mistään votjakkipyhäköstä saata puuttua, ovat ennen kaikkea kualan keskessä oleva tulisija ynnä sen perällä oleva, esi-isien ajoista pyhänä pidetty uhrihylly. Niiden merkityksestä riippuu myös, ettei niiden asema, miten kualan rakenne vaihteleekin, huomattavasti ole saattanut muuttua. Ennenmainitussakin pyhäkössä missä kualan perässä erityinen lisärakennus on olemassa, ovat niin hyvin uhrihylly kuin tulisija säilyneet paikoillaan uuteen osastoon muuttamatta.

Sekä perhe- että kylä-kualassa on uhrihylly (dzadzi) tavallisesti rakennuksen perällä, useimmiten sen vasemmassa peränurkassa, mutta saattaa toisinaan olla oikeallakin puolella. Hyvin usein se on ainoastaan pienten puikkojen varaan peräseinällä kulkevalle laudalle asetettu kohoke. Joskus se myös on sijoitettu keskelle takaseinää patsaan päähän. Lautaa kutsutaan siinä tapauksessa vile mit'son pul (uhri-lauta). [Merkitsee sanain mukaan "ylösojentamis-lauta" s.o. lauta, jolle se, mikä jumaluudelle ojennetaan (uhrataan), asetetaan.] Nurkkaan sijoitettuna se on pieni kolmikulmainen nurkkahylly. Juhlapäivänä asetetaan hyllylle uhriantimet, mutta tavallisissa oloissa se useimmiten on tyhjä, jollei siinä säilytetä uhritoimituksessa tarvittavia esineitä. Buch mainitsee sellaisina lasin vile mit'son sumik, johon juhlapäivänä kaadetaan juomaa, sekä lautasen vile mit'son tusti kiinteitä uhriruokia varten. Pervuhin kertoo lisäksi, että uhrihyllyn alla Glazovin piirissä oli entisaikaan noin kyynärän korkuinen kaappi, jossa, paitsi uhrikapineita, säilytettiin uhriteurasten luita ja nahkoja. Yllämainittu vaatimaton uhrihylly ei ole votjakkien uskonnon historiassa tärkeä ainoastaan sen vuoksi, että siihen juhlapäivänä asetetaan uhriantimet, vaan myöskin siksi, että votjakit uskovat perhekunnan tai suvun "onnen suojelijan" (shud vordis eli vorshud) siinä asustavan. Ennenvanhaan ja vielä nykyään muutamin seuduin, kuten esim. Kasanin läänissä, on uhrihyllyllä vähäinen, niinenkuorista valmistettu kannellinen vakka. Uhrivakkojen suuruus ja muoto vaihtelevat jonkun verran eri paikoissa. Tavallisimmin ne ovat ympyräisiä, mutta hyvin usein tapaa myös soikeita, nelikulmaisia sekä suunnikkaan muotoisia. Vorshud-vakkaa ei ole kuka hyvänsä mestari tekemään. Pervuhin lausuu, että se on aina uhripappien (kuriskis) tehtävä. Määrättynä päivänä astuu asianomaiseen perhe-kualaan vähintään kolme henkilöä. Tarve-esineet ja ainekset on kualan isäntä sinne jo edeltäpäin hankkinut. Työnsä ukot tekevät lukemalla ääneen rukouksia eivätkä lähde kualasta ennenkuin vakka on valmis. Samalla tavalla tapahtuu vanhuuttaan särkyneen uhrivakan korjaus.

Suku-kualassa säilynyt uhrivakka saattaa monesti olla hyvinkin vanha ja kualan savussa tummentunut, sillä pyhänä muistona se on periytynyt menneiltä nykyiselle ja periytyy yhä edelleen tuleville polville. Miten votjakit sitä vaalivat, osoittaa Pervuhinin tiedonanto, että uhrilauta toisinaan on katettu liinasella, joka on silkillä kirjailtu, ja pyhä vakka päällystetty koruompeleisella vaatteella.

Nykyaikana vorshud-vakka on niin hyvin perhe- kuin suku-kualassa enimmäkseen tyhjä. Onko niin aina ollut tämän esineen laita, jota ei naisten eikä vierasten mitenkään sovi lähestyä ja jota sukuun kuuluvat miespuolisetkin henkilöt kavahtavat taikauskoisesta pelosta? Useat, varsinkin vanhemmat kirjailijat kertovat vorshud-vakoissa nähneensä monenlaisia pieniä esineitä, kuten vanhanaikaisia vaski- ja hopearahoja, linnunluita, koreita höyheniä, oravannahkoja, lampaanvilloja j.n.e. Mutta mitenkä olisi näihin vähäpätöisiin esineisiin, jotka pikemmin ovat uhriantimia kuin varsinaisen palvonnan esineitä, voinut kiintyä niin suuri arvonanto ja taikauskoinen kunnioitus. Vertaillessamme votjakki-kualan pyhää taustaa ostjakkien ja vogulien pyhänä pitämään kodan perukkaan sekä heidän uhrivakkaansa viimeksimainittujen kansain jumala-arkkuihin, jotka näillä jonkun verran alkuperäisemmällä kannalla olevilla kansoilla eivät ole tyhjiä, vaan sisältävät kodinhaltiain kuvia, voimme päättää, että votjakkienkin uhrivakka on entisinä aikoina ollut samanlainen kodinhaltiain tyyssija. Meidän päivinämme ei heillä tosin enää missään ole jumalankuvia käytännössä. Jo vanhimmissakin lähdekirjoissa, kuten Müllerin, sanotaan, ettei votjakeilla ole piirrettyjä eikä veistettyjä jumalankuvia. Kuitenkaan ei muisto siitä, että uhrivakassa entisinä aikoina olisi säilytetty kodinhaltiain kuvia, ole kansan keskuudessa aivan häipynyt unhoon eikä historiallisiakaan tietoja näytä tykkänään puuttuvan. Eräässä Andrievskijn julkaisemassa Jelabugan piirin votjakkeja koskevassa asiakirjassa v:lta 1830 mainitaan, että kristityt rukoilevat kualassa polvillaan puista jumalankuvaa (bolvan). Samantapaisia tietoja on Vjatkan hengellisen konsistorin asiakirjoissa 18:nnen sataluvun alkupuoliskolta. Niissä olevissa pappien seurakuntakuvauksissa, joita ei suinkaan kaikkia voine pitää aivan epäluotettavina, kerrotaan, että votjakeilla muutamin seuduin vielä näin myöhäisenä aikana olisi ollut pakanallisia jumalankuvia vorshud-vakassaan. Niin mainitsee esipappi Stefanov, että votjakkien jumalankuvat olivat puisia, niillä oli sarvet päässä (?) ja metallikirjailuja rinnassa. Stefanov kertoo itse löytäneensä sellaisen eräästä Uninskoj nimisen kylän kualasda. Jumalankuvia mainitaan myös savesta valmistettuja ynnä hopeisia. Erään Poninskojn kylän ukon kerrotaan pitäneen kädessään savista jumalankuvaa lausuen: se on kuin ihminen, sillä on silmät, nenä, suu j.n.e. Vielä kerrotaan, että votjakit ottivat sen vorshud-vakasta, kumarsivat ja suutelivat sitä. Lisäksi on olemassa tieto, että eräs Pietari Myshkin niminen pappi otti votjakeilta hopeisen jumalankuvan (idol), joka painoi n. 4 naulaa. Viimeksimainitusta ei mainita lähemmin, minkä näköinen se oli. Siumsinskojn pappi (1838) kertoo votjakkien sitä paitsi palvovan eri eläinten näköisiä metalliesineitä, joita he nimittävät dendor. Vereshtshagin mainitsee heidän Sarapulin piirissä nimittävän edellämainitulla nimellä hopea- ja tinarahoja, joita he säilyttävät vorshud-nimisessä tuohivakassa. Samalla nimellä sanoo Munkácsi Sarapulin ja Malmyzhin piireissä nimitettävän niitä tinarahoja, joita naiset kantavat koristeena kaulassaan ja ranteessaan. Että votjakeilla kualassa todella on ollut myös eläinten muotoisia kuvia, osoittaa Kuznetsov mainitessaan, että hän Multan nimisen kylän kualasta löysi (1881) puisen hanhen kuvan, jolla oli rautainen nokka. Tämä ei kuitenkaan ollut itse uhrivakassa, jossa hän mainitsee olleen muita pienempiä esineitä, luita, höyheniä, villoja j.n.e., vaan erikseen seinään kiinnitettynä. Se lieneekin pikemmin ollut vain uhrilahja kuin varsinaisesti jumalankuva. Lisäksi mainittakoon, että kristityillä votjakeilla nykyään on tapana pitää pyhimyksenkuvaa samalla hyllyllä, jolle he pakanuuden aikana asettivat uhriantimet.

Ylläolevista tiedoista emme kuitenkaan saa selväpiirteistä käsitystä votjakkien muinaisista kodinhaltiain kuvista. Edellyttäen, ettei heidän uhrivakkansa, joiden ympärysmitta keskimäärin on n. 110 cm ja korkeus n. 30 cm, ole aikojen kuluessa suuresti muuttunut, voimme päättää, etteivät mainitut kuvat ole saattaneet olla aivan suurikokoisia. Luultavasti ne ovat olleet samanlaisia karkeatekoisia vaatteisiin puettuja puunukkeja (mino) kuin ne, joita votjakit vielä nykyään vaikeiden tautien aikana valmistavat siirtääkseen sairauden ihmisestä nukkeen. Sellaisia näyttävät syrjänienkin jumalankuvat olleen, sillä pyhän Tapanin elämäkerrassa kerrotaan, että ne olivat ihmisten kaltaisia, niillä oli nenä, suu, sieramet, jopa jalatkin, ja että ne oli valmistettu veistämällä, kaivertamalla ynnä leikkaamalla. Puisia kun olivat, saattoi Tapani hakata ne kirveellä palasiksi ja polttaa tulessa. Niitä oli suuri paljous myös "kylissä ja asunnoissa".

Kualan nurkkahyllylle uhrivakan alle asettavat votjakit, joka kerta kun he ryhtyvät uhraamaan, tuoreita, vihreitä oksia. Syksyllä tai keväällä eli yleensä lehdettömänä aikana uhratessaan he käyttävät hopeakuusen (pinus pichta l. sibirica), mutta kesällä koivun lehviä. Georgi mainitsee heidän kuusenoksien ohella asettavan uhrihyllylle myös suoruohoja (aira aquatica). Muutamin seuduin on lisäksi ollut tapana käyttää kualassa pajunoksia pääsiäisuhrin aikana. Viimeksimainittu tapa lienee kuitenkin tullut venäläisten taholta, jotka palmusunnuntaina asettavat pyhäinkuvainsa taakse pajunoksia, joita heillä juhlapäivän aamuna on tapana poimia. Tämä on sitä todennäköisempää kun keväiset pajunoksat eivät mitenkään voi täyttää tavan alkuperäistä vaatimusta, että nim. uhrivakan alla juhlapäivänä tulee olla "vihreitä oksia". Vihreiden oksien käyttö uhrijuhlissa polveutunee varmaankin jo hyvin varhaisilta ajoilta, sillä samanlainen tapa on ollut käytännössä myöskin lappalaisilla, joista lähetyssaarnaajat kertovat, että he asettivat jumalankuviensa alle kesällä koivun, talvella kuusen oksia.

Vihreiden lehväin asettaminen, mikä uhraamisen ohella on kualan-vartian tärkeimpiä velvollisuuksia, on kumma kyllä säilynyt niissäkin seuduissa, missä puhumattakaan jumalankuvista ei uhrivakkaakaan enää ole olemassa. Niin on laita varsinkin itäisillä votjakeilla. Heillä vorshud-vakkaa enää tuskin ollenkaan tapaa — uhrihyllyllä kyllä toisinaan näkee uhritoimituksissa käytetyitä hunaja-, voi- tai suolarasioita, mutta mitään varsinaisia uhrivakkoja ne eivät ole — sitä vastoin näkee täällä vielä meidän päivinämme jokaisen rukous-kualan hyllyllä, oli siinä uhriastioita tai ei, puunlehviä, jotka ovat enemmän tai vähemmän surkastuneet, riippuen siitä, miten pitkä aika on ehtinyt kulua viime uhrijuhlasta. Monissa paikoin ovatkin nämä oksat, joilla alkujaan jumalankuvien rinnalla on ollut aivan toisarvoinen merkitys, saaneet osakseen täydellisesti edellämainittujen taikauskoisen kunnioituksen. Kenenkään muun kuin uhripapin, joka juhlapäivänä polttaa vanhat ja asettaa niiden sijalle uusia, ei niihin sovi koskea. Jo Rytshkov kertoo votjakkien taikauskon kehittyneen niin pitkälle, että hengettömätkin esineet tulevat jumalallisen kunnioituksen esineiksi. Sellaisena hän mainitsee n.s. modorin, joka ei ole muuta kuin hopeakuusen oksia, mutta jota siitä huolimatta pidetään niin pyhänä, ettei siihen kuka hyvänsä saa koskea, sillä siinä tapauksessa voisi perhettä uhata jokin onnettomuus. Kirjailija ei tässä yhteydessä puhu mitään itse uhrivakasta, josta siis voi päättää, ettei itäisillä votjakeilla enää 17:nnen sataluvun lopulla ainakaan yleisesti sellaista ollut olemassa. Niissäkin seuduin, missä uhrivakka vielä meidän päiviimme asti on ollut käytännössä, ovat oksat toisinaan saaneet niin huomattavan sijan, että ne alkuperäisestä paikastaan vakan alta ovat siirtyneet itse uhrivakkaan. Niin tietää m.m. Gavrilov kertoa, että votjakit toisin paikoin käyttävät vakan sisässä koivun tai kuusen lehviä. Mainittu oksien kunnioittaminen kuuluu kuitenkin, kuten edellisestä selviää, myöhempään aikaan ja osoittaa alkuperäisten käsitysten hämmentymistä. Tosiasioihin perustumaton on Smirnovin oletus, että votjakkien vorshud-palvonta uhrihyllylle asetettuine vihreine oksineen polveutuisi ajalta, jolloin votjakit muka vielä palvoivat puita sellaisinaan.

Että kuala-palvonta keskittyy juuri uhrihyllyyn ja siinä olevaan vakkaan, todistaa ennen kaikkea kualan-vartian tapa seisoa rukoillessaan kasvot uhrihyllyyn päin. Tähänkin vanhaan ja alkuperäiseen rukous-asentoon on kuitenkin vieras kulttuuri toisin paikoin koskenut, votjakeilla on näet, varsinkin eteläisillä alueilla, yleensä tullut tavaksi palvoa muhamettilaisten tatarien rukousasennossa kasvot etelää kohti. Jos kualan perä siis on suunnattuna johonkin muuhun ilmansuuntaan, eivät uhripapin kasvot enää rukouksen aikana saata olla uhrivakkaan päin. Niin kertoo m.m. Georgi, että kualan-vartia uhritilaisuudessa, huolimatta siitä, että uhrihylly on pohjan puolella, kääntyy rukoillessaan etelää kohti olevaan oveen päin. Poistaakseen täten syntyneen ristiriidan ovat votjakit joskus olleet pakoitetut siirtämään uhrihyllyn, huolimatta kualan asemasta, sen etelänpuoleiseen nurkkaan. Siten on uhrihylly joskus, tosin harvoin, joutunut oven puolelle.

Olemme edellä maininneet, ettei jokaista votjakkipihassa olevaa kualaa käytetä palvontapaikkana. Pyhäköksi se voi tulla ainoastaan erityisten vihkimismenojen kautta. Useimmiten tämä toimitus tapahtuu kesäiseen aikaan, Kasanin läänissä sitä vietetään tavallisesti heinäkuun 21:nä, n.s. kasanilaisen jumalanäidin päivänä. Juhlamenoja kuvailee Gavrilov seuraavin sanoin. Edeltäpäin määrättynä päivänä kutsuu asianomainen henkilö, joka aikoo hankkia itselleen oman vorshudin eli onnenvartian, luokseen muutamia vieraita, tavallisesti kaksi mies- ja kaksi naishenkilöä. Sitäpaitsi hän kutsuu kanteleen eli guslin soittajan. Vieraiden saavuttua lähtevät nuori isäntä ja emäntä näiden kera suvun päämiehen taloon, joka samalla on suvun vorshud-kualan vartia. Mukaan otetaan muutamia leipiä ja ämpärillinen viinaa. Perille saavuttuaan tulijat alkavat juhlia suvunvanhemman talossa. Tämä kutsuu luokseen jonkun naapureista vaimoineen, näiden toimena on juhlan isännyys. Niitä kutsutaan peränurkassa istuviksi (ter-pukis). Mieshenkilö kestitsee miehiä, nainen naisia. Kyllin vieraita kestittyään alkaa ter-pukis vaimonsa kera laulaa hääsäveliä. Lauluun yhtyvät muutkin läsnäolevat. Vihdoin juhlavieraat lähtevät naapurien luo kesteihin palatakseen jälleen illaksi kualan-vartian luo. Vieraiden palattua keittää suku-kualan vartia puuron. Se, joka aikoo hankkia itselleen vorshudin, menee nyt kualaan, ottaa tulisijasta tuhkaa, käärii sen puhtaaseen valkoiseen liinaan ja lausuu: "vähemmän otan, suuremman jätän". Sitten hän asettaa tuhkakäärön kualan hyllylle ja istuu muiden juhlavieraiden mukana syömään puuroa. Aterian päätyttyä hän menee jälleen kualaan, ottaa uhrihyllylle asettamansa tuhan ja lähtee vieraineen kotiin. Kotimatkalla vorshudin saattajat soittavat ja laulavat, jona aikana uuden rukous-kualan emäntä kotipihaan asti pitää suussaan vaskirahaa. Kadulle astuessaan hän tanssii guslin sävelien mukaan, samoin hän tekee pitkin matkaa, vieläpä kotiportille saapuessaan. Näin saatettu tuhka asetetaan nyt koti-kualan hyllylle, jota tehdessään isäntä lausuu: "Minä sinun isäntäsi toin sinut tänne kunniakkailla menoilla, älä siis vihastu, ja kun sinua joko ymmärtäen tai ymmärtämättä rukoilemme, ota vastaan meidän rukouksemme". Sen jälkeen vieraat vähäksi aikaa hajaantuvat käyden naapurien luona, mutta palaavat pian jälleen kualan perustajan luo, jossa juhlivat puoliyöhön asti. Illalliseksi on isäntä valmistanut puuron, josta vieraat syötyään häntä polvillaan kiittävät ja laulavat vielä lopuksi, kuitenkaan ei enää häälauluja, kunnes lähtevät koteihinsa. Sarapulin piirissä, kertoo Vereshtshagin, vietetään kualan vihkimisjuhla Pietarin päivän tienoissa. Menot, joita votjakit täällä noudattavat, eroavat jonkun verran edelläkerrotuista. Kun poika erottuaan isän kodista ja perustettuaan oman talouden rakentaa itselleen kualan, pitää hän välttämättömänä velvollisuutenaan tuottaa tänne ikäänkuin vanhempain siunauksena vorshudin. Sitä varten hän kutsuu luokseen erityisen juhlaisännän teren, joksi tavallisesti valitaan isä-kummi vaimoineen tahi, jollei sellaista ole, joku läheinen sukulainen tai naapuri, Teren haltuun uutis-kualan isäntä antaa kakun, munaohukaisia, tämän vaimolle hän jättää pullollisen kumyshkaa, joskus myös olutta, ja niin lähtevät kaikki yhdessä kualan perustajan vanhaan kotiin. Myöskin tänne on juhlapäiväksi kutsuttu joku sukulaisista teren tointa hoitamaan. Ennen muita tämä menee vaimoineen rukous-kualaan ja istuutuen siellä olevan pöydän ääreen odottaa kualan vartiaa. Pian tämä saapuukin emäntineen, kummankin kädessä on juhlaruokaa; edellinen tuo leipää ja ohukaisia, jälkimäinen kotitekoista paloviinaa. Heidän jälkeensä astuu kualaan kodistaan eronnut poika sekä tämän kutsuma tere, joilla molemmilla on vaimo mukanaan. Miehet astuvat edellä, naiset jäljessä. Tultuaan kualaan kaikki kumartavat pöydän ääressä istuvalle terelle, joka on ikäänkuin toimituksen todistaja sekä välittäjä vorshudin ja tämän isännän välillä. Vanhan kualan vartia antaa nyt kutsumalleen terelle kakun ja ohukaiset, jonka jälkeen tämä kakku kädessä kääntyy vorshudin puoleen seuraavin sanoin: "oste vorshud, lähde meidän kerallamme uuteen paikkaan, älkää vihastuko vanhukset, vainajat (s.o. taaton suvunalkajat)". Sitten asetettuaan kakun pöydälle, hän ottaa teren kädestä leivän ja kääntyy samalla tavalla uudelleen vorshudin puoleen. Sen tehtyään hän jättää isän leivän pojalle, mutta pojan leivän isälle. Saatuaan leivän leikkaa isän kodista eronnut poika hartain mielin veitsellään vielä lastun katosta riippuvista puisista padan haahloista. Sitäpaitsi hän ottaa liedeltä tuhkaa, jonka hän lastun kera vie lähtiessään uuden kodin äsken perustettuun kualaan.

Edellisiin lisättäköön vielä eräs Wichmannin mainitsema Urzhumin piiriä koskeva tiedonanto, että nim. vorshudin kuljettaja ei saa jalkaansa laskea paljaaseen maahan, vaan hänen tulee kotimatkalla koko ajan kulkea maahan pantuja lautoja myöten.

Monet seikat yllämainituissa kuvauksissa muistuttavat tapoja, joita votjakit noudattavat viettäessään hääjuhlaa. Itse säveletkin, joita tässä tilaisuudessa soitetaan, ovat hääsäveliä. Gavrilov mainitsee lisäksi, että kuala-juhlassa myös samoin kuin häissä annetaan lahjoja. Uuden kualan isäntä lahjoittaa vanhan kualan isännälle valkoisen paidan ja hänen emännälleen ynnä guslin soittajattarelle esiliinan; muille naisille hän antaa rintakoristeita sekä miehille housuja. Mamadyshin piirissä kuuluu yllämainittuihin menoihin lisäksi vielä eräs häitä muistuttava tapa, että nim. vorshud noudetaan kuten morsian parivaljakolla kulkusten soidessa uuteen kotiin, jossa tilaisuudessa naiset ovat puettuina hääpukuun budzim dis. Että votjakit itse pitävät vorshud-juhlaa todella hääjuhlana, osoittaa parhaiten itse juhlan nimitys mudor-suan (mudor-häät).

Gavrilovin kuvauksessa ei erityisesti mainita, missä rakennuksessa votjakit näitä "häitä" viettivät. Sellaisesta lauseesta, kuin että vorshudin ottaja aterialta noustuaan menee kualaan, voi kuitenkin päättää, että aterioiminen tapahtui asuintuvassa. Tämä juhlan viettotapa ei kuitenkaan ole alkuperäinen. Vereshtshagin kertookin nimenomaan, että juhliminen tapahtui itse kualassa. Samoin on laita useimmilla votjakkialueilla, missä mainittua kuala-juhlaa vielä vietetään. Mamadyshin piirissä on tapana niin hyvin vanhassa kuin uudessa kualassa teurastaa uhriruuaksi sorsa. Entiseen aikaan lienee käytetty suurempiakin uhrieläimiä. Siihen näyttää viittaavan Gavrilovin edellämainittu tiedonanto, että nim. vierailla on juhlan aikana tapana lähteä joksikin aikaa kyläilemään, jota he nimittävät järjestyksessä kulkemiseksi (perge vetlon), palatakseen jälleen takaisin juhlapaikkaan, sillä on otaksuttavaa, että tällä aikaa tapahtui kualassa uhrieläimen teurastaminen ja keittäminen, jona aikana uhriyleisö ei yleensä pyhäkössä oleskele.

Tärkein toimitus vorshudin saattajaisissa on tuhan tuominen vanhasta tulisijasta uuteen, sillä votjakkien yleisen käsityksen mukaan juuri tuhan mukana kulkee kodin onnenhaltia. Näyttää siis siltä kuin erityisesti liesi tai lieden ääri olisivat kodinhaltian olinpaikka. Vereshtshaginin kuvauksessa mainitaan, että eroava poika lähtiessään, paitsi että hän ottaa mukaansa tuhkaa, leikkaa vielä lastun padan kannattimesta. Ja Miheev tietää lisäksi, että tuhan keralla otetaan vielä kolme kiveäkin vanhan kodan liedeltä. Tällaisista tavoista tekee Bogaevskij sen johtopäätöksen, että liesi ja padanripustin ovat kualan pyhin kohta. Että todella niin on asian laita, arvelee kirjailija kuvastuvan useista muistakin votjakkien käsityksistä. Esimerkkinä hän mainitsee, ettei lieden ja padanripustimen yli saa astua, sillä sitä pidetään suurena rikoksena: "vorshudin olo tulee raskaaksi." Ilman syytä ei saa irroittaa padanhaahloja, sillä seurauksena siitä saattaa olla jokin onnettomuus; synti on niihin koskettaa pesemättömin käsin. Padanripustimella on myös sekin huomattava merkitys, että ken siihen hädän tullen tarttuu, pelastuu viholliselta. Sitäpaitsi siihen kätkeytyy votjakkien käsityksen mukaan sellainen taikavoima, että se voi lakkauttaa raesateen, kun se sellaisena aikana kannetaan pihalle. Lisäksi se suojelee ihmisiä vihamielisiltä silmiltä. Tämä käsitys käy kirjailijan mielestä ilmi votjakkien väitteestä, että he vieraisiin lähtiessään tarttuvat padanhaahloihin ja lausuvat seuraavan rukouksen: "siunattu vorshud, nyt me lähdemme valjastetuin hevosin, puettuina kuten tulee. Jospa emme vain joutuisi vihollismielisen ihmisen näkyviin, vaan saapuisimme suoraan hyvän, jalomielisen ihmisen luo, suoraan hyvän pöydän ääreen."

Käsitys, jonka mukaan liettä ja lieden äärtä pidetään kualan muita paikkoja pyhempänä, on kuitenkin ristiriidassa ennen mainitun vanhemman käsityskannan kanssa. Näyttää siis siltä kuin vieras vaikutus votjakeilla olisi päässyt tunkeutumaan itse vanhan kodin pyhäkköön. Jo Vereshtshagin huomauttaa, mitenkä tuhan vieminen vanhasta kualasta uuteen muistuttaa venäläisten tapaa, jotka siirtyessään uuteen kotiin tai muuttaessaan uutisasukkaina vieraaseen seutuun, ottavat vanhan kodin liedeltä kourallisen tuhkaa, siroittaakseen sen uuden kodin liedelle. Viimeksimainituista kertoo myös Saharov, että kun he perustivat uuden tuvan, he keräsivät hiiliä vanhasta asunnosta, asettivat ne savipataan sekä kääntyen kohti peränurkkaa pyysivät kodinhaltiaa lähtemään uuteen taloon. Samanlainen käsitys liedestä ja sen merkityksestä on aikoinaan ollut muillakin indogermanisilla kansoilla.

Mudor-häitä muistuttavia menoja liittyy votjakeilla myös uudenaikaisen, myöhemmin käytäntöön tulleen tuparakennuksen vihkijäisiin. Gavrilovin mukaan he nimittävät uuteen tupaan muuttamisjuhlaa korka-suan ("tupahäät"), missä kuten hääjuhlissa yleensä esiintyy ter-pukis. Siihen nähden, että venäläisilläkin on vastaavia häämenoja, voinee olettaa niiden votjakeille saapuneen vieraan kulttuurin mukana. Kuitenkin se seikka, että mainitut menot liittyvät vanhan kodan vaiheisiin, osoittaa niiden polveutuvan jo verrattain varhaisilta ajoilta.

Venäläisten tavasta, jotka entisaikaan toimittivat kysymyksessäolevan toimituksen joka kerta kun perustivat uuden kodin, voimme päättää, että samoin on votjakeillakin aikoinaan ollut asian laita. Nykyään vietetään vorshud-juhlaa tosin ainoastaan silloin, kun kuala pyhitetään varsinaisesti rukous-kualaksi. Mutta entisinä aikoina näyttää jokainen kota olleen siinä asuvan perheen pyhäkkö. Siitä todistuksena on niin hyvin lappalaisten kuin ostjakkien ja vogulien usko, että jokaisen asuinkodan perukka on kodinhaltiain tyyssija. Tämä käsitys ei kuitenkaan ole ollut olemassa ainoastaan suomalais-ugrilaisilla, vaan useilla muillakin Europan ja Aasian, nykyisen ja muinaisen ajan kansoilla.

Vorshudin saattajaisia votjakit nimittävät muutamin seuduin mudorin ottamiseksi. Kuten on mainittu nimitetään Kasanin läänissä itse juhlaakin mudor-häiksi. Mitä sana mudor oikeastaan tarkoittaa, siitä ovat käsitykset hyvin erilaisia. Georgi ynnä muutamat muut mainitsevat votjakkien sanovan mudoriksi kualassa olevaa uhrihyllyä. Rytshkov kirjoittaa: "Modor saa osakseen jumalallista kunnioitusta eikä ole muuta kuin hopeakuusen lehviä; oksat otetaan aina määrätystä puusta, jota myös sanotaan modoriksi." Miheev, joka itse on votjakki, väittää mudorin olevan uhrivakkasen, jossa asuu mudor eli vorshud niminen olento. Bogaevskij tietää, että Sarapulin piirin votjakit sanovat mudoriksi paitsi kualan hyllyä myös hyllyllä olevaa pyhimyksenkuvaa. Kasanin läänissä nimitetään itse rukous-kualaa erotukseksi tavallisesta piha-kualasta mudor-kualaksi ja sen vartiaa nimityksellä mudor-ut'is. Sanan alkuperäinen merkitys kuvastunee kuitenkin parhaiten muutamilla votjakkialueilla säilyneessä tavassa nimittää yllämainitulla nimellä vanhan rukous-kualan tulisijasta tuotua tuhkaa, sillä nimi mudor sananmukaisesti käännettynä merkitsee maapohjaa ja vastaa äänteellisesti suomenkielen "manner" sanaa.

Että mudor-häät nimessä saattaa piillä toisenlainen kuin edelläkerrottu muuttamismeno, viittaa, paitsi sanan merkitystä, eräs Aminoffin arvokas tiedonanto: "Kun poika eroaa isän kodista ja perustaa oman talouden, menee hän isän tuvan lattian alle, ottaa sieltä multaa sekä sen jälkeen myös tulta isän kodan liedeltä ja pyytää sitten kodinhaltian nuorinta poikaa seuraamaan häntä uuteen kotiin". Samanlainen muuttotapa näyttää entisinä aikoina olleen syrjäneillekin tunnettu. Siihen viittaa seuraava Nalimovin lausunto: "Vielä nykyään jokainen, joka lähtee kaukaiselle matkalle, ottaa kodin alustasta kourallisen multaa. Multa pelastaa hänet onnettomuuksista sekä vapauttaa hänet kotiseudun kaihosta". Nykyisenä aikana, jatkaa kirjailija, eivät syrjänit osaa selittää, mistä mainittu omituinen tapa johtuu.

Varhaisempina aikoina lienee uuden perhekunnan perustaja saanut isän kodista erotessaan myöskin muutamia suvun suojelushenkien kuvia, sillä luonnonkansat uskovat yleensä, että perheen suojelushenget menevät samoin kuin muukin omaisuus sukuperintönä vanhemmilta lapsille. Siitä syystä, etteivät votjakit enää pitkään aikaan ole ainakaan yleisesti käyttäneet jumalankuvia, ei mitään suoranaisia tietoja asiasta voi olla olemassa. Ainoastaan muutamat harvat muistot ja tavat voinevat viitata tuohon etäiseen aikaan. Wichmann kertoo Urzhumin piiristä, että poika erotessaan isän kodista sai mukanaan muun muassa myös osan uhrivakan sisältöä. Bogaevskij mainitsee, että uuden kualan uhrivakka on valmistettava vanhassa paikassa ja asetettava ensin joksikin aikaa vanhaan kualaan, ennenkuin se siirretään uuteen. Siihen viitannee myöskin votjakkien edellämainittu tapa lausua vorshudin viedessään: "pienemmän otan, isomman jätän". Gavrilov mainitsee, että vorshudin saaminen on isän kodista eroavalle pojalle niin tärkeä asia, että jos isä syystä tai toisesta riitaantuu poikansa kanssa, niin ettei hän anna tälle vorshudia, on viimeksimainitun se ryöstettävä itselleen. Jos poika silloin isälleen vihastuneena lausuu vorshudin ottaessaan: "vähemmän jätän, isomman otan" on siitä seurauksena, kuten tietäjät asian selittävät, että poika sen kautta saa haltuunsa vanhemman vorshudin ja siten kohoaa uskonnollisessa suhteessa ylemmäksi isäänsä. Kun joku hänen nuoremmista veljistään sen jälkeen tarvitsee vorshudia, tulee tämän anoa sitä veljeltään eikä isältään.

Mudor-häiden jälkeen on kuala pyhäkkö, siinä asuu vorshud ja siitä päivin aljetaan siinä palvoa. Palvominen ei ole ainoastaan silloisen sukupolven, vaan myös jälkeentulevien pyhä velvollisuus, sillä pyhäköksi vihityssä rakennuksessa ei uhraaminen votjakkien käsityksen mukaan saa milloinkaan keskeytyä. Ken tätä sääntöä ei noudata, häntä varmasti uhkaa jokin onnettomuus. Votjakit tietävät kauhulla kertoa, miten sellaiset henkilöt ovat menettäneet omaisuutensa, tulleet mielipuoliksi j.n.e. Jos kuala syystä tai toisesta, esim. vartian vaihtuessa, on muutettava toisesta paikasta toiseen, tapahtuu se siten, että rakennus puretaan ja seinähirret sijoitetaan uudelleenrakennettaessa vanhaan asentoon. Tulisijan tuhka ja kivet sekä vorshud-vakka viedään hirsien mukana juhlallisesti uuteen paikkaan. Pervuhin kertoo Glazovin piirissä olleen tapana isoa kualaa muutettaessa polttaa vanha, kerätä kaikki hiilet ja tuhka puhtaisiin astioihin sekä kantaa ne metsään siihen paikkaan, johon uusi pyhäkkö aiotaan perustaa. Hiilet sijoitetaan reikiin, joita kaivetaan maahan patsaitten pystyttämistä varten ja tuhka kylvetään permannoksi aiotulle alalle sen jälkeen, kuin se on lyöty kovaksi kuin puimatanner. Paitsi vartian vaihtuessa saatetaan kuala toisinaan muuttaa muustakin syystä. Sama kirjailija mainitsee tapauksen, jolloin härkä teurastettaessa pääsi karkaamaan isosta kualasta ja uhraajien oli kesken uhritoimitusta lähdettävä sitä takaa ajamaan. Paikka, missä eläin vihdoin saatiin kiinni, katsottiin haltialle niin mieluisaksi, että koko kuala muutettiin sinne. Samanlaisen tapauksen kertoo Vereshtshagin Sarapulin piiristä huomauttaen, että härän karkaaminen votjakkien käsityksen mukaan merkitsee, ettei uhripaikka ole jumalille otollinen. Täten voi uusi pyhäkkö joskus siirtyä varsin etäälle entisestä paikastaan.

Miheev väittää, että itse rakennuksen kyllä saattaa myydä ja lahjoittaa, mutta uhrivakkaa ynnä tulisijan kiviä ei saa hävittää, sillä siinä tapauksessa tulee jokin onnettomuus rangaistukseksi. Kirjailija kertoo, että kun votjakki syystä tai toisesta on pakotettu hävittämään kualansa, asettaa hän sen sijalle vähäisen patsaan, jonka ympärille hän kerää kaikki kualan kivet ja päällimäiseksi asettaa uhrivakkasen. Esimerkkinä votjakkien taikauskosta hän mainitsee seuraavan kertomuksen. Eräs ukko hävitti kualansa ja rakensi sen sijalle aitan, mutta mudorin ja kivet hän jätti aitan alle. Kerran meni muutamia nuorukaisia aittaan nukkumaan. Yhtäkkiä yöllä he alkoivat kuulla ähkymistä aitan alta, siellä valitti joku ikäänkuin sairas ihminen. Seuraavana yönä kuului sama valitus. Vihdoin isäntä meni itse sinne nukkumaan ja hän äkkäsi, ettei valitus ollut kenenkään muun kuin mudorin. Silloin hän lupasi muuttaa kivet ja vakan uuteen kualaan, jonka hän myös teki, ja siitä asti oli aitassa aivan rauhallista.

Tämän kirjoittajalla oli eräässä kylässä Mamadyshin piirissä tilaisuus nähdä hävitetyn rukous-kualan paikalle pystytetty muistomerkki, josta Miheev kertoo. Kylän asukkaat selittivät, että kualan mudor-tuhka oli asetettu muistotolppaa varten kaivettuun kuoppaan. Merkki oli pyhäkön paikalle asetettu osoitukseksi, ettei kukaan siihen rakentaisi itselleen asuntoa. Vorshud-vakkaa ei paikalla näkynyt, sitä vastoin oli eräässä "vähässä" kualassa kaksi uhrivakkaa, joista toinen, jota palvoi eri perhekunta, kerrottiin tuodun hävitetystä kualasta täällä säilytettäväksi, kunnes köyhtyneellä perheellä jälleen olisi tilaisuus rakentaa itselleen uusi rukous-kuala.

Siihen nähden, että vorshud nimi votjakkien uhrirukouksissa tavallisesti esiintyy yksikössä, useimmiten yhdistettynä kuala-suvun nimeen, kuten mozhga-vorshud, utsha-vorshud j.n.e., näyttää siltä kuin kussakin votjakki-kualassa olisi ainoastaan yksi haltia. Näin ei kuitenkaan liene vanhaan aikaan ollut asian laita. Palvoessaan esi-isiään perheen suojelushenkinä on itsestään selvää, että suomalais-ugrilaisilla oli kodeissaan useampia enemmän tai vähemmän arvossa pidettyjä haltioita. Jäljet siitä käsityksestä eivät votjakeiltakaan ole kokonaan hävinneet. Sitä osoittaa jo se seikka, että vorshudeja ajatellaan voitavan jakaa jälkeläisille. Eräässä Aminoffin muistiinpanemassa rukouksessa esiintyykin vorshud nimi monikossa, mikä siis osoittaa, että vorshudeja oli monta, joista poika sai yhden. Käsitys useammasta vorshudista yhdessä kualassa ilmaantuu lisäksi seuraavassa Vereshtshaginin kertomuksessa. Eräs votjakki kääntyi kristinuskoon ja hylkäsi vanhat uhrimenot, mutta itse kualaa hän ei hävittänyt. Jonkun ajan perästä vorshudit alkoivat häntä vaivata, sillä kun hän laskeutui levolle, oli ikäänkuin raskas kivi olisi ollut painamassa hänen rintaansa. Mentyään aittaan nukkumaan tulivat vorshudit kualasta sinnekin häntä ahdistamaan. Vihdoin mies päätti ampua ne ja meni eräänä yönä pyssy kädessä niitä vaanimaan. Puoliyön aikana tuli kualasta kolme henkilöä valkoisissa vaatteissa, ensimäinen oli parraton nuorukainen, toinen oli myös nuori, mutta jo partahuuli, kolmantena tuli naishenkilö. Silloin mies laukaisi pyssynsä ja näky hävisi heti. Sen erän perästä ne eivät näyttäytyneet, vaan muuttivat toiseen kualaan lähettäen rangaistukseksi mieheen vaikean taudin, niin ettei tämä enää milloinkaan elämässään ollut iloinen.

Mainittu kertomus, joka osoittaa kuala-henkiä olleen useita yhdessä ja samassa rakennuksessa, viittaa myös vorshudien inhimilliseen alkuperään. Ihmisinä kualan-haltiat yleensä ilmaantuvatkin votjakkien mielikuvituksessa. Joskus tapaa votjakeilla uskon, että vorshud palvomista vaatiessaan ilmestyy nukkuvalle unessa venäläisen muotoisena. Kuvastuisiko tässä hämärä tietoisuus siitä, että venäläisten taholta tullut vaikutus olisi koskenut votjakkien kuala-menoihin? Wichmann kertoo, että Urzhumin piirin votjakit väittävät saaneensa mainitun haltian venäläisiltä silloin, kun nämä vielä olivat pakanoita. Kun venäläinen oli päättänyt heittää pakanuuden sikseen, hän heitti laatikon, jossa vorshud asui, jokeen. Votjakki näki tämän ja lähti laatikkoa vedestä pyytämään. Hän saikin sen käsiinsä ja siitä saakka votjakit ovat muka vorshudia palvelleet.

Joskus, vaikka harvoin, vorshud saattaa ilmaantua muussakin kuin ihmisen, esim. linnun muodossa. Eräässä Glazovin piirin votjakkien kertomuksessa, jossa puhutaan nykyisen Vjatkan kaupungin paikalla olleesta rukous-kualasta, mainitaan, että kun venäläiset uutisasukkaat, karkoitettuaan votjakit heidän silloisilta asuinsijoiltaan, alkoivat hävittää kualaa, lensi pyhäköstä kyyhkynen, mikä ikäänkuin näkymättömän voiman vaikutuksesta sai surmansa äsken perustetun kirkon juurella.

Uuden rukous-kualan perustettuaan votjakki siitä huolimatta palvoo vielä vanhassa, joskus vielä sitäkin aikaisemmassa emäkodin kualassa. Ensiksimainittu on toiseen verraten "vähä kuala", samoin toinen kolmanteen verraten, jota vastoin toinen ensimäiseen verraten on "suur-kuala" ja samoin kolmas toiseen verraten. Votjakkien alkuperäisen kuala-järjestyksen rikkoutumiseen on kuitenkin vaikuttanut se seikka, etteivät kaikki votjakit perusta itselleen rukous-kualaa ja että kyläsuvun vanhimman haaran talossa oleva kuala on muiden rinnalla päässyt aivan erikoiseen asemaan. Wichmann kertoo, että votjakit kuala-palveluksen mukaan jakaantuvat kahteen ryhmään, ison kualan sukuun (badzim kuala vizi) ja vähän kualan sukuun (pit'si kuala vizi). Valaistaksemme votjakkien nykyistä kuala-palvelusta ja eri sukuryhmien suhdetta toisiinsa mainittakoon esimerkkinä, että sama votjakkiukko, Mamadyshin piirin Oshtorma Jumjassa palvoo paitsi vähässä kualassa (pokt'si mudor-kuala), joka sijaitsee hänen pihassaan ja jonka uhreihin ottaa osaa lukuunottamatta häntä hänen kolmen nuoremman veljensä perheet, myös samassa kylässä sijaitsevassa suku-kualassa (vizi mudor-kuala), jossa kaikkiaan palvoo 73 perhekuntaa. Muut kylässä olevat perheet, jotka ovat toista sukuperää, käyvät omalla tahollaan uhraamassa. Nuo 73 perhettä palvovat sitä paitsi vielä lähellä sijaitsevassa Staraja-Jumja nimisessä emäkylässä, josta Oshtorma Jumja ynnä muutamat muut naapurikylät aikoinaan ovat syntyneet. Staraja Jumjan suur-kualassa (budzim mudor-kuala) palvovat paitsi oman kylän sukua ja Oshtorma Jumjan 73 perhekuntaa lisäksi kaikki muut naapurikylissä asuvat samansukuiset henkilöt. Viime aikoina ovat vieraskyläläiset kuitenkin vuosi vuodelta yhä enemmän lakanneet saapumasta uhriantimineen emäkylän suurkualaan.

Sukusarjojen suhteet eivät kuitenkaan kaikissa votjakkikylissä suinkaan ole samanlaisia. Toisinaan saattaa vähässäkin kualassa palvoa hyvinkin useita, jopa kymmeniäkin perheitä. Tämä riippuu siitä, miten uutteria votjakit ovat perustamaan itselleen uusia uhri-kualoja. Missään tapauksessa ei sama votjakkiperhe palvo useammassa kuin kolmessa uhri-kualassa. Pervuhin sanoo niitä Glazovin piirissä nimitetyn pokt'si kuala, zek kuala ja budzim kuala.

Votjakit, jotka uutisasukkaina ovat siirtyneet ja vieläkin usein siirtyvät kauas kotipaikastaan ja siksi luonnollisesti eivät voi ottaa osaa kotikylänsä uhreihin, muistelevat kuitenkin omassa kualassaan kotikylän kualaa. Niinpä esim. Ufan läänin Birskin piirin Mozhgassa asuva saman-niminen votjakkisuku muistelee sikäläisessä suku-kualassaan Vjatkan läänin Jelabugan piirissä sijaitsevaa Mozhga nimisen emäkylän suur-kualaa sentähden, että heidän esi-isänsä sieltä ovat mudor mukanaan tänne muuttaneet. Sitä vastoin ne uutiskylät, jotka myöhemmin ovat Birskin piirissä olevasta suvun emäkylästä syntyneet, muistelevat uhrijuhlissaan ainoastaan tämän, mutta eivät enää Jelabugassa olevan kantakylän suku-kualaa. Huomattava piirre itäisten votjakkien kuala-palvonnassa on lisäksi se seikka, että n.s. vähäiset rukous-kualat ovat joutuneet syrjään; sukulaiset toimittavat uhrinsa vain yhteisessä sukupyhäkössä, joita eri sukujen luvusta riippuen saattaa yhdessä kylässä olla useampia. Mudor-häät tapahtuvat näin ollen vain siinä tapauksessa, että votjakit siirtyvät vanhasta kylästä uutisasukkaina uuteen.

Arvoeroitus, joka on olemassa "suuren" ja "vähän" rukous-kualan välillä, ilmaantuu myös niissä palvovien uhripappien välillä. Kylissä, joissa on ainoastaan yksi suku-kuala, on sen vartia, jota nimitetään kyläpapiksi (gurt pop), päässyt muita huomattavampaan asemaan. Samoin kuin perhe-kualan vartian menee tämänkin virka tavallisesti sukuperintönä isältä pojalle. Niin kertoo jo Rytshkov, että ainoastaan määrätty henkilö saa vaihtaa uhrihyllyllä olevat lehvät, ja kun tämä kuolee, astuu hänen sijalleen hänen poikansa tai, jollei sellaista satu olemaan, joku muu läheinen sukulainen. Muutamissa seuduissa on tullut tavaksi, että entisen uhripapin kuoltua joku muu sukupiiristä vaalin kautta määrätään suur-kualan vartiaksi. Pervuhin lausuu Glazovin votjakeista, että suku valitsee uhripapin (zek pop) keskuudestaan. Jelabugan piirissä määrää tietäjä (tuno) uhripapin eliniäksi. Sarapulin piirissä uhripapit palvovat eri lailla, lyhyemmän tai pitemmän ajan. Vasiljevillä on tieto, että tuno (tietäjä) aina määrää suur-kualan vartian ja että uhripappi asetetaan virkaansa tavallisesti 12 vuoden ajaksi, mitä aikaa kuitenkin tarpeen tullen voidaan lyhentää.

Perhekunnan kualassa, jossa perheenpää palvoo uhripappina, ovat tämän avustajina uhritoimituksissa ne henkilöt, jotka hän kulloinkin sitä tarkoitusta varten kutsuu. Suur-kualassa sitä vastoin ovat uhripapin apulaisetkin useimmiten vakituiset. Samoin kuin itse uhripappi valitaan heidätkin vartavasten heidän pyhään virkaansa. Jelabuzhskij kertoo samannimistä piiriä koskevassa kuvauksessaan, että tuno valitsee kuala-papin apulaiseksi kaksi henkeä nim. "kainalosta pitäjän" (kunul kutia) sekä "kuppien ja lusikkain pesijän" (tusti-duri-miskis). Sarapulin piirissä on kaksi kualapappia: utis ja tämän apulainen tere. Sitä paitsi on kaikilla votjakkialueilla veriuhreissa teurastajia (part't'shas). Joskus on vielä n.s. tilas (savustaja), joka aina, ennenkuin kualan-vartia palvoo, kolme kertaa savustaa uhriantimet tulessa.

Pervuhin kertoo, että suur-kualan vartia eroaa muista kualan-vartioista siinäkin suhteessa, että hänellä on pyhän toimituksen aikana erityinen virkapuku. Pietari Myshkinin sanojen mukaan oli uhripapin vaatetuksena paitsi tavallista votjakki-kauhtanaa vielä hihaton palttinatakki. Erään votjakkiukon sanoista päättäen oli suur-kualan vartia votjakkipuvun lisäksi puettu pitkään sinipunertavaan, leveähihaiseen mekkoon, joka muistutti venäläisen diakonin pukua. Päässä oli sukan tapaan kudottu kyynärän pituinen päähine, jonka huipussa oli korealankainen tupsu. Päähän pantaessa käännettiin hiipan alareuna ylöspäin niin, että lakin pituus sen kautta jonkun verran väheni. Yleisimmän tavan mukaan ovat uhripapit samoin kuin itse juhlayleisö uhritilaisuudessa puettuina votjakkien kansalliseen, valkoiseen juhlapukuun. Uhripapin päähineestä emme voi mitään varmaa lausua. Sen ainoastaan tiedämme, että suur-kualan uhripapit, niin hyvin utis kuin tere, usein seisovat lakki päässä pyhän toimituksen aikana.

Ennenkuin ryhdymme kuvailemaan kualan palvontamenoja, on vielä mainittava eräs kuala-laji, n.s. ser-kuala ("takainen kuala"), jota myöskin aikoinaan on käytetty uskonnolliseen tarkoitukseen. Miten laajalla alueella tämä kualalaji on ollut tunnettu, on vaikeata päättää, syystä ettei siitä mainita sanaakaan votjakkien palvontaa koskevassa kirjallisuudessa. Nykyään on ser-kuala uhripyhäkön nimityksenä tietääkseni säilynyt ainoastaan Kasanin läänin Mamadyshin piirissä. Mutta täälläkin ovat itse rakennukset jo perin harvinaisia. Niin esim. Oshtorma Jumjassa on pellon perällä vanhan männyn juurella uhripaikka, jota kutsutaan ser-kuala inti (ser-kualan paikka), mutta itse kualaa ei ole olemassa. Että se on täältä hävinnyt jo aikoja sitten, todistaa parhaiten se seikka, ettei kukaan vanhimmistakaan kyläläisistä muista sellaista nähneensä. Samaten on useiden muiden kylien laita, joissa ser-kualan muisto on säilynyt. Matkoillani Kasanin läänissä satuin sellaisen näkemään ainoastaan Staraja-Jumjassa. Ser-kuala täälläkin jo alkanut autioitua, sen katto on sortunut ja osaksi sen seinähirretkin ovat mädänneet.

Mikä merkitys ser-kuala-palvonnalla alkujaan on ollut votjakkien uskonnollisissa menoissa, ei nykyään tietojen niukkuuden takia ole mahdollista ratkaista. Vanhukset kertovat, että ser-kualassa entiseen aikaan uhrattiin vain sairauden sattuessa. Siellä ei milloinkaan käyty määräaikoina eikä väkijoukoin palvomassa, eivätkä naiset ottaneet uhritoimitukseen osaa. Lisäksi kerrotaan, ettei ser-kuala koskaan sijainnut itse kylässä, vaan aina jonkun matkan päässä siitä.

Yleisiä määräaikaisia kualajuhlia, jolloin ei palvota ainoastaan perhe-, vaan myös sukukualassa, viettävät votjakit eri alueilla jonkun verran eri aikoina. Gavrilov mainitsee Kasanin läänissä vietettävän kuala-juhlaa kolme kertaa vuodessa, pääsiäisenä sekä kesäisen (21/7 v.l.) ja syksyisen (4/11 v.l.) kasanilaisen jumalanäidin päivänä. Jelabugan piirissä kertoo Potanin kylän asukkaiden menevän isoon kualaan rukoilemaan talvisena Nikolain päivänä (6/12 v.l.), laskiaisena, toisena pääsiäispäivänä ja kasanilaisen jumalanäidin päivänä. Erään toisen samaa votjakkialuetta koskevan tiedon mukaan vietetään joulukuussa sizil-juon ("syys-juomingit"), laskiaisena vei-juon ("voi-juomingit"), pääsiäisenä akashka-juon ("akashka-juommgit") sekä kesällä Pietarin päivän tiennoissa (12/7 v.l.) guzhem-juon ("kesä-juomingit"). Sarapulin piirissä kertoo Buch juhlittavan kylä-kualassa jouluaattona tol-juon ("talvijuomingit"), laskiaisena vei-dir ("voi-aika"), palmusunnuntaina budzim nunal juon ("suuren päivän juomingit"), Pietarin päivänä kuar-su ("lehti-olut") sekä syksyllä| Katrinan päivänä (24/11 v.l.). Haruzin mainitsee juhlapäivinä paitsi laskiaista ja Pietarin päivää pokrovan (1/10 v.l.) ja Mikkelin (8/11 v.l.). Vereshtshagin, joka myös kuvailee Sarapulin votjakkien palvontaa, kertoo kuala-juhlia vietettävän kevättouon jälkeen tulis kuala piron ("keväinen, kualaan meno") eli tulis-sur ("kevät-olut") nimistä kualajuhlaa sekä sitä paitsi Pietarin päivänä eli elonajan alkaessa. Glazovin piirissä ovat yleiset määräaikaiset sukukuala-uhrit akajashka-juhlana ennen kevätkylvöä, Pietarin päivänä zek gerber sekä syksyllä talvikylmien alkaessa kuala piron. Permin läänin Osan piirissä vietetään kuala-juhlaa keväällä pääsiäisenä, kesällä ennen heinäntekoa ja syksyllä lokakuussa ulkotöiden päätyttyä. Samoihin aikoihin toimittavat Ufan läänin votjakit kuala-uhreja.

Useimmilla votjakkialueilla ovat siis kuala-päivät liittyneet kristillisen kirkon viettämiin juhliin, mikä on silmäänpistävää varsinkin niillä seuduin, missä kristinusko jo suuremmassa määrässä on saavuttanut jalansijaa. Varhempina aikoina ei asianlaita ole voinut olla niin, sillä määräaikaisetkaan juhlat eivät ole silloin vielä voineet olla määrättyihin päiviin sidottuja. Varmaankin niitä on vietetty vain vuodenaikojen mukaan. Yllämerkittyjä juhla-aikoja tarkastaessa huomaa yleisimpiä kaikilla votjakkialueilla olevan kolme, nim. kevään, kesän ja syksyn aika. Talvenaikuiset uhrijuhlat ovat votjakeilla yleensä harvinaisia. Mainitut viettoajat polveutuvat, niiden laajasta käyttöalueesta päättäen, jo verrattain varhaiselta ajalta. Ne eroavat myöskin siinä suhteessa enemmän tai vähemmän satunnaisista kuala-juhlista, että niinä päivinä uhrivakan alla olevia oksia aina ehdottomasti on vaihdettava. Pääsiäisenä käytetään siinä kuusen, samoin myös syksyllä, kesällä sitä vastoin koivun lehviä. Olisiko vielä ennen näitäkin viettoaikoja olemassa toisia, joilla viimeksimainittuihin verraten olisi muinaisempi leima? Aminoff mainitsee ainoastaan kaksi kualajuhlaa nim. tulis-sur ("kevät-olut") ja sizil-sur ("syys-olut") ja Wichmann kertoo perheuhreja toimitettavan Urzhumin piirissä säännöllisesti kaksi kertaa vuodessa, nim. kevätkesällä ja syksyllä syystöiden loputtua, sekä lausuu lisäksi, että samaan aikaan uhrataan myös kylä- eli suku-kualassa. Niinikään muutamin paikoin Birskin piirikunnassa tapahtuu määräaikainen kuala-palvonta ainoastaan kaksi kertaa vuodessa, nim. keväällä, kun koivunlehvät ovat puhjenneet, ja syksyllä sen jälkeen, kuin ne ovat varisseet maahan. Keväällä siroitetaan kualan nurkkahyllylle koivunlehviä; syksyllä ne vaihdetaan kuusenoksiin.

Määräaikaisina kuala-juhlina votjakit palvovat sekä perhekunnittain vähässä kualassa, että yhteisesti kylän suku-kualassa; joskus lähetetään sitä paitsi edustajia vielä emäkylänkin sukupyhäkköön. Palvontamenot niin hyvin eriarvoisissa kualoissa kuin myös eri votjakkialueilla muistuttavat, vähäpätöisiä poikkeuksia lukuunottamatta, suuresti toisiaan. Sitä vastoin eri arvoisten rukous-kualain palvonta-aika ja järjestys jonkun verran vaihtelevat. Kasanin läänissä palvotaan Gavrilovin mukaan ensiksi koti- ja sen jälkeen suku-kualassa. Samoin on laita Sarapulin piirissä. Buch kertoo, että esim. joulunaattona palvotaan ensiksi illalla perhe-kualassa ja sen jälkeen myöhään yöllä kylä-kualassa. Palmusunnuntaina toimitetaan palvonta aamupäivällä ensiksi koti- ja sitten suku-kualassa. Syksyllä palvotaan juhlapäivän aattona vähässä ja juhlapäivän aamuna suur-kualassa. Samoin kertoo Bogaevskij, että perheenpää kerää juhlapäivän iltana perhekuntansa koti-kualaan, josta toimituksen päätyttyä vielä yksi perheen jäsenistä menee suku-kualaan rukoilemaan. Samasta piiristä on Vasiljevilla samanlainen tieto.

Muutamilla votjakkialueilla on järjestys päinvastainen. Georgi lausuu puhuessaan pääsiäisjuhlan kuala-palvonnasta, että jokainen talonisäntä kertaa suku-kualan menot omassa kualassaan toimien siellä itse uhripappina. Pervuhin kertoo, että votjakit Glazovin piirissä ensiksi menevät zek-kualaan palvomaan, sen jälkeen siirtyvät jatkamaan juhlaa koti-kualassa. Mitä itse kuala-palvonnan niin hyvin määräaikaisen kuin satunnaisen lähempään viettoaikaan tulee, näyttää sekin eri seuduissa jonkun verran vaihtelevan. Sarapulin piirissä vietetään kuala-juhlaa enimmäkseen myöhään illalla. Jelabugan piiriä koskevat lähdekirjat kertovat sitä täällä vietettävän puolipäivän jälkeen, joskus iltamyöhällä. Useissa seuduin kuala-uhri toimitetaan myös aamupäivällä. Suurimpina juhlina, kuten pääsiäisenä, palvotaan suur-kualassa joskus kolmekin päivää.

Vanhin kuala-palvontaa koskeva uhrikuvaus on Rytshkovin Ufan läänin alueelta. Kirjailija kertoo siinä, että votjakit oksien ääressä, jotka heillä ovat kotijumalan kuvana, teurastavat uhriksi nuoren vasikan, jonka korvat he asettavat sille hyllylle, missä kuusen oksat ovat. Uhrieläimen he teurastavat itse pyhäkön keskessä.

Samanaikainen on Georgin esitys, missä edellistä seikkaperäisemmin kuvataan pääsiäisjuhlan aikana tapahtuvaa palvontaa. Kirjailija mainitsee, että molemmat sukupuolet ottavat siihen osaa, kun he sitä ennen ovat saunassa kylpemällä puhdistautuneet. Kukin tuo tullessaan kualan-vartialle, mitä uhria varten on tarpeen. Kun liha on kiehunut, asettaa uhripappi palan kaikista ruuista ja myös vähäisen juomaa pöydälle, joka kualassa on vastapäätä ovea. Pöydän yläpuolella olevalle hyllylle ladotaan kuusen oksia sekä ennenmainittuja suoruohoja. Siihen asettaa uhripappi sitä paitsi ikäänkuin alttarille lautasessa muutamia uhripaloja. Nämä ynnä juoma-astian uhripappi ottaa hetken päästä käteensä, pitää niitä kohti ovea sekä samalla kohti harrasta juhlayleisöä huomauttaen, mikä uhrijuhla nyt on kysymyksessä sekä pyytäen vorshudilta onnea, terveyttä, lapsia, karjaa, leipää, hunajaa y.m.

Jonkun verran nuorempi, mutta paljoa täydellisempi on erään Vjatkan piispan hiippakuntakertomuksessa (1838) oleva uhrikuvaus, joka koskee Multanin alueen votjakkeja. Siinä kerrotaan, että juhlavieraat tuovat mukanaan vorshud-kualaan kakkuja, keitettyjä munia sekä juomaa, kumyshkaa ja olutta. Saatettuaan uhriteuraan keskelle kualaa, jumalankuvan ("idol") eteen, asettavat he sen ääreen myös kakkuja ja niiden päälle munia. Jos kakkuja on tuotu paljon, valikoivat toimitusmiehet niistä kolme kokonaista, mutta muista leikkaavat ainoastaan vähäisiä osia ja asettavat munien kera ehyitten leipäin päälle. Samalla lukee joku votjakeista teuraan vieressä pakanallisia rukouksia, toinen valaa sinä aikana uhrieläintä vedellä. Kun toimitus on päättynyt, ryhdytään teurastukseen, veri vuodatetaan kuppiin tai kaukaloon, nahka nyljetään, sisälmykset puhdistetaan ja ravinnoksi kelpaamattomat osat haudataan kuoppaan. Sen jälkeen uhrintoimittajat paloittavat teuraan jäseniä myöten leikaten jokaisesta jäsenestä, päästä, rinnasta, jaloista y.m. palasen. Liha keitetään kattiloissa, johon kaadetaan myös uhriteuraan veri. Kun liha on kiehunut kypsäksi, alkavat votjakit juoda kumyshkaa ja olutta, kestiten niillä toinen toistaan sekä maistella uhriruokia. Samalla he pudottavat tuleen kolmesti leipää ja lihaa, kolmesti vuodattavat siihen myös olutta ja kumyshkaa kustakin astiasta. Tuleen kerätään lisäksi kaikki uhriteuraan luut, ainoastaan ne, jotka eivät siinä pala, haudataan kuoppaan. Rukous, joka uhritoimituksen aikana luetaan, sisältää pyyntöjä, sellaisia kuin että jumala varjelisi perhettä, kartuttaisi karjaa ja edistäisi viljan kasvua.

Nykyaikaista suurkuala-palvontaa Jelabugan piirissä kuvailee Jelabuzhskij. Kun vanhukset ovat sopineet päivästä, tuovat kyläläiset uhripapille (vesas), mitä uhrissa on tarpeen. Päivällisen jälkeen, joskus iltamyöhällä, menee tämä kualaan vieden mukanaan leipää, naudanlihaa, oluthaarikan ja pullollisen kumyshkaa, mitkä hän asettaa kualan keskessä olevalle pöydälle. Pöytä katetaan liinalla ynnä vihreillä oksilla. Uhripappia seuraavat kualaan kaikki, jotka haluavat ottaa osaa uhrijuhlaan. Aluksi uhripappi ottaa käteensä leivän sekä palan naudanlihaa, kääntyy pohjosta kohti, s.o. kualan perään päin ja lukee rukouksen kohottaen silloin tällöin uhriantimia; tavan takaa päättyy anomus "amin" sanaan, jolloin uhripappi ja muut läsnäolevat kumartavat. Luettuaan rukouksen pappi heittää tuleen palan lihaa ja leipää, mutta muun osan hän asettaa hyllylle, joka samoin kuin pöytä on vihreillä oksilla katettu. Sitten hän tarttuu kuppiin, vuodattaa siihen kumyshkaa ja olutta sekä rukoilee. Kolmannen kerran hän rukoilee vain oluttuoppi kädessään, neljännellä kerralla on hänellä kumyshkamalja ja vihdoin viidennen ja viimeisen kerran hän palvoo paljain käsin lopettaen rukouksensa sanomalla: "Seuraavaan juhlaan saakka kestä nyt, vorshud!" Rukouksen jälkeen juhlayleisö asettuu istumaan kualassa oleville penkeille. Aletaan syödä, juoda, laulaa sekä soitella guslia. Uhripappi laulaa vartavasten sepitettyjä uhrilauluja (ves-gur). Esimerkkinä sellaisesta mainitsee kertoja seuraavan säkeen:

"Me rukoilemme, jotta suuri invu ottaisi vastaan rukouksemme."

Eteläisillä ja itäisillä votjakkialueilla eivät naiset useimmiten ollenkaan tule uhritilaisuuteen, mutta silloinkin kun heidän on sallittu ottaa osaa juhlaan, he jäävät lapsineen kualan oven ulkopuolelle. Näin ei liene alkujaan ollut asian laita. Pohjoisilla votjakkialueilla, jossa vanhat tavat osaksi ovat säilyneet alkuperäisempinä, ovat naisetkin läsnä uhritoimituksessa. Niin on laita Glazovin ja Sarapulin piireissä, joissa naisilla vielä usein on huomattava osa, jopa erityinen edustajakin kuala-pidoissa. Täällä on nim. paitsi vakituista kualan-vartiaa, joka uhritilaisuudessa toimittaa uhrirukoukset, lisäksi erityiset toimihenkilöt, joiden tehtävänä on pitää huolta pitomenojen järjestämisestä. Ne ovat juhlaisäntä tere ja hänen vaimonsa, jotka kumpikin istuvat nurkassaan eri pöytien ääressä. Terellä on toimituksen aikana lakki päässään. Uhriyleisö saapuu juhlapukuisena pyhäkköön, jossa miehet asettuvat tulisijan vasemmalle, naiset oikealle puolelle. Täällä on lisäksi tapana nostaa vorshud-hyllylle kaksi leipää, joista toinen on miespuolisia, toinen naispuolisia palvojia varten. Päällimäisen, sillä kakut asetetaan päällekkäin, syövät rukouksen päätyttyä ainoastaan mieshenkilöt; alimainen on naisten leipä, mistä näille kullekin jaetaan pala.

Kesänaikaista uhrijuhlaa on votjakeilla tapana viettää muita juhlallisemmin. Koko kuala-rakennus koristetaan sinä päivänä koivunlehvillä. Haruzin kertoo, että Sarapulin piirin votjakit silloin siroittavat paitsi pöydälle ja uhrihyllylle myöskin lattialle tuoreita koivunlehviä. Bogaevskij sanoo, että niillä koristetaan seinätkin ja penkit. Tavallisesti on uhripapillakin palvomisen aikana koivunoksa kädessään. Ei siis ole ihme, että votjakit kutsuvatkin tätä "lehtimajan" juhlaa nimityksellä kuar-sur ("lehti-olut"). Nykyään sitä vietetään yleisesti Pietarin päivän tienoissa, mutta ennenvanhaan se varmaankin on ollut aikaisemmin, sillä vielä nykyään on muutamilla votjakkialueilla, kuten Ufan läänissä, säilynyt käsitys, ettei ennen "lehti-juhlaa" sovi taittaa tuoreita koivunoksia vihdoiksi, ei ainakaan kualan-vartia saa sellaisilla kylpeä, ennenkuin hän on niitä siroittanut kualan uhrihyllylle.

Vanhempina aikoina olivat kuala-uhrit, kuten votjakkien uhrit yleensä teurasuhreja. Uhriteuraina käytettiin syötäviä kotieläimiä: härkiä, lehmiä, vasikoita, lampaita, hanhia ja sorsia. Myöhemmin käytäntöön tulleet uhrieläimet, kuten hevonen, ovat ainoastaan ani harvoin saaneet sijan kuala-uhreissa. Samoin on kanojen laita, joita votjakit useimmiten käyttävät vain viettäessään muistajaisjuhlaa kuolleiden kunniaksi. Kotikarjan ohella on kualassa ollut tapana uhrata myös metsän ja veden riistaa. Georgi kertoo votjakkien kesäisen mudor-juhlan aikana suur-kualassa uhranneen muun muassa tikan (kutscha), joka asetettiin mudor-hyllylle "korkeaksi uhriksi". Menojen päätyttyä heitettiin lintu, sitä kun ei syöty, kokonaisena tuleen. Kirjailija lausuu, että tällä juhlalla oli mehiläis-onnen edistämisen tarkoitus. Aminoff mainitsee, että kun poikalapsi syntyy, uhrataan metso vorshudille, jolta vastasyntyneelle pyydetään kirkasta silmää ja terävää korvaa. Pervuhin puhuu teeri- ja pyyuhreista. Vasiljev kertoo, että votjakit uhraavat kualassa haukiparin lasten onnen edistämiseksi. Jelabuzhskij mainitsee kuala-uhreina käytetyn koko joukon erilaisia metsäneläimiä, kuten jäniksiä, metsoja, pyitä, villihanhia, villisorsia y.m. Kirjailija huomauttaa, että edellämainitut uhrit teurastetaan kuitenkin vain satunnaisista syistä etupäässä tietäjän (tuno) määräyksestä.

Nykyaikana ovat veriuhrit kuala-juhlissa alkaneet käydä harvinaisiksi. Satunnaisista syistä uhratessa ne ovat kyllä vieläkin välttämättömiä, mutta määräaikaisissa juhlissa on jo useimmiten tullut tavaksi palvoa ainoastaan leivällä tai puurolla. Siinäkin tapauksessa, että votjakit uhraavat vain leipää tai ohukaisia, on vanhemman uhritavan muistomerkkinä uhrituli joka kerta viritettävä. Kumminkin on ainakin kerta vuodessa yhteisvaroin toimitettava veriuhri. Niin on esim. Kasanin läänissä tapana joka syksy uhrata vorshudille hanhi tai sorsa. Runsaammin uhrein on muutamin seuduin tapana viettää vorshud-juhlaa säännöllisesti jonkun määräajan kuluttua. Mamadyshin piirin Oshtorma Jumjassa vietetään joka 30 vuoden päästä suku-kualassa kuamin ar vesaskon ("30:n vuoden palvonta") nimistä uhrijuhlaa, jolloin uhriteuraita on useampia, nim. härkä, vasikka sekä sorsapari. Koko suku saapuu silloin runsaslukuisena uhripitoihin.

Uhritoimituksessa on votjakeilla tapana asettaa hyllylle osa uhriantimista (vile mit'som) ja osa polttaa tulessa (tilaskon). Leivällä rukoiltaessa asetetaan uhrileipä aina kualan nurkkahyllylle, joka vartavasten katetaan valkoisella liinalla. Joskus asetetaan varsinaiselle uhrileivälle, jonka kualan-vartian vaimo leipoo kevätviljoista, vielä pieni pala jokaisen muun uhriin osaaottavan perheen leivästä. Toisinaan asetetaan uhrileivälle muiden perheiden uhriantimena jokaisen talon puolesta voimuru. Mamadyshin piirin Staraja Jumjassa tuo kukin perhekunta kolme uhrileipää, joista yksi jokaisen talon osalta asetetaan kualan perällä olevalle uhrilaudalle. Olemme jo ennen maininneet, että Sarapulin piirissä käytetään kahta uhrileipää. Paitsi leipää ja voita asettavat votjakit vorshud-hyllylle toisinaan myös hunajaa ja juomia. Teurasuhrin aikana asetetaan sille vähän lihapuuroa tai, kun uhriteuraina on suuria kotieläimiä, palasia niiden tärkeimmistä elimistä, jotka tavallisesti keitetään eri kattiloissa. Useimmilla seuduilla on tapana asettaa yllämainitut uhriantimet kuala-hyllylle ainoastaan rukouksen ajaksi. Kuitenkin on merkkejä olemassa, jotka osoittavat, että uhriantimet jäivät paikalleen pitemmäksikin aikaa. Niinpä esim. Mamadyshin piirissä on tapana, kun sorsa uhrataan, jättää linnun pää uhrihyllylle vile mit'som-lihana siksi, kunnes uhripappi sen syö toisena tai kolmantena päivänä kuala-juhlan jälkeen. Gavrilov kertoo, että pääsiäisenä asetetaan kuala-hyllylle kakku ja vesikuppi yön ajaksi, joskus koko viikoksi, jonka jälkeen sukuun kuuluvat henkilöt syövät uhriantimet. Naisilla ei yleensä ole tapana nauttia uhrihyllyn ruokia.

Samoja uhriantimia, joita votjakit asettavat mainitulle hyllylle, on heillä ollut tapana myös uhrata tuleen. Onko tämä kaksinkertainen uhritapa kuala-palvonnassa pidettävä alkuperäisenä vai kuvastuuko näissä menoissa kahden eri kehityskauden uhrimenoja? Jo Aminoff olettaa, että laudalle nostaminen on kuala-palvonnan vanhempi, tuleen heittäminen sen myöhempi muoto, koska edellämainittua tapaa aina käytetään kuala-uhreissa. Aminoffin olettamus tuliuhrin myöhemmyydestä saa tukea eräiden suomalais-ugrilaisten kansain, kuten lappalaisten uhritavoista. Mutta onpa itse votjakeillakin säilynyt jälkiä siitä, ettei tuliuhreilla, jotka lienevät läheisessä tekemisessä myöhemmin tulleiden lieden pyhittämistapojen kanssa, ole entisinä aikoina ollut yhtä huomattava sija heidän kuala-palvonnassaan. Niin on muutamilla votjakeilla vielä nykyään ollut tapana sen sijaan, että he polttaisivat uhrin jätteet, joko haudata ne kualan maa-alaan tai muulla tavalla asettaa syrjään ihmisten saatavilta. Edellämainitussa hiippakuntakuvauksessa kerrotaan, että votjakit teurastaessaan uhrieläimen hautasivat ne osat teuraan sisälmyksistä, joita he eivät käyttäneet uhriruokana, kuoppaan, joka luultavasti kaivettiin itse kualan-alaiseen maahan. Samaten meneteltiin niiden uhriluiden kanssa, jotka eivät palaneet tulessa. Edellä olemme erilaisten kuala-rakennusten yhteydessä myös maininneet, mitenkä kua-berkalla varustetussa suur-kualassa on ollut tapana heittää takimaiseen osastoon höyhenet, luut y.m. uhrijätteet. Lisäksi on ollut tapana haudata uhrijätteet joko metsään tai jonnekin muualle kualan ulkopuolelle.

Paitsi teurasuhreja, joiden tarkoituksena etupäässä on ollut henkien kestitseminen, ovat votjakit kuala-pyhäkköönsä kantaneet entisinä aikoina myös sellaisia uhriantimia, joiden tarkoitus lienee ollut olla niiden pukuna, koristeena tai muuna pyhänä omaisuutena. Olemme jo ennen maininneet, että votjakkien vanhoissa uhrivakoissa on ollut kaikenlaisia esineitä, kuten nahkoja, sulkia, rahoja j.n.e., joita niihin alkujaan varmaankin on uhriantimina asetettu. Entiseen aikaan olivat kuala-uhrit tässäkin suhteessa luonnollisesti paljoa runsaampia ja kallisarvoisempia, niin että monet suuret suku-kualat saattoivat olla hyvin huomattavia aarreaittoja. Siksi niiden ovet rauhattomina aikoina olivatkin vahvasti lukittuja ja juuri sen vuoksi niillä varmaankin myös piti olla erityinen hoitaja.

Muinaisajan runsaammista kuala-uhreista saamme havainnollisen kuvan pyhän Tapanin elämäkerrasta, jossa ohimennen puhutaan votjakkien veljeskansan, syrjänien epäjumalanhuoneista. Näilläkin oli erityiset rukoilijat ja vartiat. Itse rakennusten ulkomuodosta ei sen lähemmin kerrota, mainitaan ainoastaan, että niissä oli epäjumalankuvia, alttareja eli uhripöytiä sekä suuret määrät rikkauksia. Elämäkerrassa ylistetään pyhää Tapania siitä, ettei hän käyttänyt uhrivaroja hyväkseen, vaan "mitä oli ripustettu epäjumalankuvien ympärille, joko peitteeksi niiden ylle tahi uhriksi (antimeksi) elikkä kaunistukseksi tuotu niille: sopulit, näädät, kärpät, lumikot, majavat, ketut, karhut, ilvekset, oravat — kaikki ne hän kokosi yhteen kasaan, kokosi ja poltti, löi epäjumalia ensin kirveenhamaralla otsaan ja hakkasi ne kirveellä pieniksi palasiksi sekä tuleen heittäen poltti molemmat, niin hyvin kasan näädännahkoineen kuin epäjumalat samalla niiden kanssa. Itselleen hän ei ottanut mitään tästä saaliista, vaan poltti ne kaikki tulessa. — — Tätä ihmettelivät permalaiset suuresti sanoen: miksei hän ottanut kaikkea sitä saaliiksi itselleen." Toisessa paikassa luemme: "Samoin kielsi tuo kunnianarvoisa oppilaitansa ottamasta mitään epäjumalien huoneista, olipa sitten kultaa, hopeaa, vaskea, rautaa, tinaa tai jotakin muuta ennen mainittua".

Uhriantimien lisäksi säilytetään kuala-pyhäkön aartehistona vielä runsaat määrät uhrirahoja, joita votjakit nimittävät l'uqez. Niiden säilyttämistä varten on kodassa pieni niinenkuoresta valmistettu vakka; juhlamenoihin kuuluu näet myös rahankeruu, mikä tavallisesti toimitetaan uhriaterian päätyttyä. Tämä tapahtuu siten, että kukin uhrivieras joko asettaa roponsa rahavakkaan tai painaa sen kakkuun, jota kualan-vartia uhritoimituksen päätyttyä kantaa käsissään. Toisinaan tuovat uhrivieraat rahoja uhrileipään pistettynä. Näitä yhteisiä varoja, joita entiseen aikaan kerääntyi paljoa runsaammin kuin nykyään, käytetään ainoastaan pyhään tarkoitukseen. Niillä kustannetaan pyhäkön korjaukset ja yleisissä uhritoimituksissa tarvittavat tarve-esineet ynnä uhriteuraat.

Paitsi edellämainittuja määräaikaisia kuala-uhreja, joita votjakit viettävät samaan aikaan niin hyvin perhe- kuin suku-kualassa, on olemassa toisia enemmän tai vähemmän satunnaisia, joita vietetään vain määrätyissä tapauksissa joskus suku-, joskus perhe-kualassa. Satunnaisia uhripalvomisia suku-kualassa viettävät votjakit ennenkaikkea sairauden sattuessa, kun tietäjä (tuno) on ilmoittanut taudin johtuvan suku-kualassa asuvista haltioista (budzim kuala miz). Sellaiset taudit ovat yleensä ankaria sisällisiä tauteja, mutta joskus vähäpätöisempiäkin. Vereshtshagin kertoo näet Sarapulin piirin votjakkien uhraavan budzim kualassa silmätaudin vuoksi metson tai teeren. Samoin mainitsee Vasiljev saman piirin votjakeista, että he uhraavat suku-kualassa metson silmä- tai hammaskivun takia. Välttämättömästi uhrataan suku-kualassa myös joka kerta, kun joku suvun neitosista menee miehelle toiseen sukuun. Kasanin läänissä on tapana, että nuorikko jo hääpäivänä tekee uhrilupauksen, mutta itse uhritoimitus tapahtuu tavallisesti vasta seuraavana syksynä, jolloin nuorikko saapuu kotikylään uhrisorsa kainalossa. Lintu teurastetaan ja keitetään suur-kualassa, uhrirukouksen lukee ut'is huomauttaen vorshudille, kuka suvun tyttäristä nyt miehelle mentyään on siirtynyt vieraaseen sukuun ja siksi tuo uhrin kotisuvun suojelushaltioille. Toimituksen aikana nainen seisoo ovella astumatta pyhäkköön. Muut kuin uhripappi ja uhrintuoja eivät ota osaa toimitukseen. Vasta tämän uhrin jälkeen saattaa vaimo palvoa myös miehensä suku-kualassa, kuitenkin on hänen sairauden tai jonkun muun onnettomuuden kohdatessa tietäjän (tuno) määräyksestä mentävä yhä edelleen kotisukunsa suur-kualaan (tsuzh-murt kuala) palvomaan. Gavrilov kertoo, että Kasanin läänissä on ollut tapana toimittaa jokaisen naisen puolesta viisi kertaa hänen elämässään kuala-uhri, joista kaksi budzim kualassa. Uhriteurasta tuodessa pidetään välttämättömänä, että vaimolla on sormessaan hopeinen sormus ja korvissaan hopeiset korvarenkaat.

Satunnainen uhri toimitetaan suur-kualassa vielä, kuten Vasiljev tietää, karjanhoidon edistämiseksi. Se toimitetaan tavallisesti syksyllä ja uhriteuraana on välttämättä oleva musta varastettu oinas. Uhritavasta päättäen lienee tämä uhri kuulunut alkujaan taudinhengille.

Paljoa lukuisammat kuin suurkuala-uhrit ovat ne, joita toimitetaan perhekunnan rukous-kualassa. Tämä ei koske ainoastaan satunnaisia, vaan myös määräaikaisia uhreja. Vasiljev kertoo, että votjakit palvovat vähässä kualassa samoina päivinä kuin suuressa ja sitä paitsi usein muulloinkin, kuten loppiaisena, jouluna, uudenvuoden päivänä ja laskiaisena. Vereshtshagin, joka kuvailee Sarapulin piirin votjakkeja, mainitsee heidän palvovan vorshudia perhe-kualassa n. 60 kertaa vuodessa, nim. joka sunnuntai, uutena vuotena, laskiaisena, kiirastorstain aamuna ennen auringon nousua sekä pääsiäisenä. Bogaevskij laskee kotoisten kuala-juhlien luvun aina 70:een asti. Määräaikaisina palvontapäivinä ei tavallisesti käytetä teurasuhreja, vaan kualan-vartia palvoo ainoastaan leivin tai ohukaisin. Yhtä useasti kuin pohjoiset eivät eteläiset ja itäiset votjakit rukoile perhe-kualassa. Niillä seuduin, missä votjakit ovat tulleet kosketuksiin muhamettilaisen kulttuurin kanssa, he kyllä, samoin kuin pohjoiset votjakit ovat alkaneet pyhittää sunnuntaita sekä muita kristillisiä juhlapäiviä, täällä alkaneet viettää perjantaita, muhamettilaisten lepopäivää, ohukais- ja leipäuhreilla, mutta heillä ei näitä uhreja nykyään toimiteta kualassa sentähden, että "vähäiset" rukous-kualat yleensä ovat alkaneet käydä harvinaisiksi, vaan pihalla, jossa kotoisia uhritoimituksia varten on erityinen paikka pyhitetty. Usein se on erikseen aidattu tai ainakin sijaitsee piha-aitauksen ääressä, jottei kukaan voisi kulkea sen ympäri, sillä siitä votjakit ajattelevat pyhän paikan saastuvan. [Pyhää paikkaa votjakit nimittävät nimellä aibat-inti tai taza-inti ("terve" tai "puhdas paikka").] Naiset eivät mitenkään saa tähän pyhäkköön astua. Jokaisena juhlapäivänä perheenpää palvoo siinä pitäen ohukaisvatia käsille levitetyllä liinalla, kasvot ovat suunnattuina etelään päin. Kuitenkin vielä nykyään on näilläkin seuduin muisto säilynyt siitä ajasta, jolloin sanotut uhrit toimitettiin perhe-kualassa.

Paitsi edellämainittuja vieraisiin pyhäpäiviin liittyviä juhlia votjakit viettävät kotoisessa kualassaan enemmän tai vähemmän määräaikaisia uhrijuhlia myös maanviljelyksen yhteyteen kuuluvien merkkipäivien aikana. Näin on laita etupäässä pohjoisimmilla votjakkialueilla. Gavrilov kertoo, että jokainen perhe teurastaa heinänteon edellä kualassa nuoren lampaan. Vereshtshaginin mukaan on Sarapulin piirissä samaan aikaan kuala-palvonta. Pervuhin sanoo Glazovin votjakeista, että heillä on kyntämään meno (geri-potton)-juhlana tapana palvoa koti-kualassa varhain aamulla, ennenkuin he menevät pellolleen. Saman piirin asukkaista hän kertoo lisäksi, että he uhraavat Iljan päivänä kualassa valkoisen lampaan; luut poltetaan metsässä.

Alkuperäisimmät kotoisista kuala-uhreista lienevät kuitenkin ne, joita toimitetaan tietäjän (tuno) määräyksestä taudin tai jonkun muun onnettomuuden sattuessa. Tautia, jonka uskotaan aiheutuvan kotoisen rukous-kualan haltioista, nimitetään pokt'si kuala miz. Sitäkään ei voi parantaa ulkonaisilla keinoilla, vaan siten, että kualan-vartia sairaan puolesta ja nimessä teurastaa uhrin kualan-haltioille. Teurastaminen ei kuitenkaan tapahdu heti sairauden sattuessa, vaan ensiksi, kuten satunnaisissa uhreissa yleensä, tehdään uhrilupaus (siziskon). [Uhrin lupaaminen tapahtuu tavallisesti joko siten, että kualan-vartia leipä kädessä lukee asiaan kuuluvan rukouksen vorshud-vakan edessä tai siten, että hän panee jauhoja pieneen valkoiseen pussiin, jonka ripustaa vorshud-laudan viereen.] Joskus se varojen puutteessa vielä uudistetaan (vil'diskon) ennenkuin varsinainen uhri pannaan toimeen. Mutta missään tapauksessa ei sitä saa unohtaa eikä liian kaukaiseen tulevaisuuteen lykätä.

Samoin kuin suur-kualassa palvotaan perhe-kualassakin myös ulkonaisten kualan-haltioista aiheutuneitten vammojen lieventämiseksi. Niilläkin seuduin, kuten Glazovin piirissä, joissa vanhat pakanalliset menot jo melkein tykkänään ovat syrjäytyneet, palvoo kansa kualassa usein vieläkin salaa sairauden sattuessa.

Kualan-haltiain vihoista votjakit uskovat lisäksi vaikean synnytystapauksen aiheutuvan. Gavrilov sanoo, että lapsivaimo tässä tilaisuudessa muistelee muiden jumalien ja haltiain lisäksi myös vorshudeja niin hyvin synnyttäjän kuin tämän miehen puolisia, rukoilee tuskaiselle huojennusta ja lupaa hänen nimessään toimittaa uhreja niille.

Myös avio-onnen vuoksi on votjakeilla tapana toimittaa veriuhreja kotikualassa. Ennenkaikkea on uhrinantaminen miehelään joutuneen vaimon asia. Tällöinkään ei uhritoimitusta heti panna toimeen itse hääpäivänä, vaan aluksi rajoitutaan lupauksen tekemiseen. Bogaevskij kertoo Sarapulin votjakkien, kun he lähtevät viemään miniää uuteen kotiin, kuljettavan hänet lieden ympäri, jona aikana isä rukoilee kumyshka- ja olutmalja kädessään luvaten uhriksi teurastaa härän, vasikan, metsoparin ja kaksi haukea. Kertoja huomauttaa, etteivät uhriteuraat saa olla kirjavia, muuten avioliitosta syntyneet lapsetkin tulevat kirjavia. Uhrieläinten luku ja laatu vaihtelee paikkakunnan tavoista riippuen suuresti eri seuduilla. Muutamin paikoin on tässä tilaisuudessa tullut tavaksi uhrata vain sorsa; ainoastaan itäiset votjakit toimittavat pihalla teurastaen yhä edelleen suurempia ja runsaampia uhreja.

Omituinen piirre avioliittouhrissa, jota votjakit kutsuvat nimellä vil'-ves ("uusi uhri"), on se merkitys, jonka vaimon päähuntu siinä saa osakseen. Vasiljev kertoo, että perheenemäntä valmistaa tilaisuutta varten leivoksia ja mies käy sinä-aikana noutamassa metsästä kuusenlatvan, jonka hän pystyttää kodan peränurkkaan. Tämän ääreen hän asettaa vaimon sulik nimisen päähineen uhriruokien kera. Muut uhrimenot eivät suurinkaan eroa tavallisesta kuala-palvonnasta. Uhriteuraan nahka levitetään aterioimisen ajaksi kuusen eteen. Lopuksi kerätään luut niinikoppaan, joka hevosella kulkusten soidessa saatetaan määrättyyn paikkaan, jonne myös ennenmainittu kuusen latva heitetään. Luiden vientipaikka, josta kirjailija kertoo, on nähtävästi n.s. li-kujan-inti ("luiden heittopaikka"). Vainajainpalvelusta muistuttaa Vasiljevin tiedonanto, että uhriteurasten tässä tilaisuudessa tulee ehdottomasti olla mustia. Avioliitto-onnen lujittamiseksi Sarapulin piirin votjakit uhraavat kualassa joskus myös varsan, minkä toimituksen menot täydellisesti muistuttavat ennen kerrottuja "hevoshäitä".

Olemme jo ennen viitanneet yhteisiin piirteisiin, joita esiintyy vorshud- ja vainajainpalvonnassa. Ennen kaikkea muistuttaa esi-isienpalvontaa vorshudin läheinen suhde kualassa palvovaan sukuun, jonka nimelläkin sitä usein rukouksessa puhutellaan. Huomattava on myös, että votjakit kääntyvät vorshudin ja vainajain puoleen aivan samoissa huolissa, etupäässä sairauden tullen. Joskus esiintyvätkin suvun vorshud ja vainajat rinnan samassa rukouksessa. Että puheena ollut omituinen kuala-palvonta todella on hyvin läheisessä suhteessa vainajainpalvelukseen käy ilmi Glazovin piirissä säilyneistä tavoista. Pervuhin kertoo näet, että sikäläiset votjakit heinänteon edellä palvoivat kualassa vorshudin ohella myös vainajia. Kota kaunistettiin kuusenhavuilla ja koivunlehvillä, joita maahan siroitettiin lattian peitteeksi ovelta aina tulisijalle asti. Uhriteuraana oli lammas, jonka veri vuodatettiin maahan tulisijan ääreen. Ainoastaan osa uhriteuraan lihaa keitettiin sitä päivää varten, muun käytti perheväki jälkeenpäin ravinnokseen. Kummallekin sukupuolelle oli kualassa katettu eri pöytä, jossa oli lusikoita paitsi perheväkeä myös vainajain näkymättömiä käsiä varten. Rukous alkoi sanoilla: "olkaa terveitä, Inmar, kildisin ja kuaz, sekä vorshud udja, ja te ennen eläneet isät ja äidit, sedät ja lapset, kaikki yhdessä tulkaa syömään ja juomaan, olkaa terveitä!" Tervehdyksen uhripappi lausui myös elossa oleville. Luut kasattiin vanhaan astiaan ja vietiin kodan taakse kedolle, missä ne joutuivat koirien syötäväksi. Kuten muistojuhlissa yleensä votjakit päättelivät tässäkin tilaisuudessa koirien ruokahalusta vainajien mielialaa.

Vertaillessamme kuala-uhreja ja niiden palvontajärjestystä votjakkien nykyisiin muistojuhliin, joita he viettävät asuintuvassaan, huomaamme, että yleisten määräaikaisten muistajaisten nykyaikainen viettotapa ei ole muuta kuin vanhojen kuala-menojen kertaamista. Vielähän votjakit nykyään viettävät muistojuhlaa paitsi perheittäin kotona myöskin suuremman perhekunnan tai suvun kantaisän talossa, jossa suvun kaikkia, varsinkin sen arvokkaampia vainajia yhteisesti muistellaan. Siitä saa selityksensä tuo votjakkien omituinen jakaantuminen "vähän" ja "suuren" kualan sukuun. Ei ole siis ainoastaan sattuma, että määräaikaisten kuala-juhlien ja yleisten muistajaisten viettoaika on niin lähellä toinen toistaan. Nähtävästi ovat kuala-juhlat ainoastaan nykyisten muistojuhlien vanhempi muoto, missä kanauhrien asemasta on käytetty suurempia kotieläimiä, missä nykyisen uunin ääressä olevan uhrikaukalon sijalla on ollut kualan uhrihylly ja vainajain haihtuvan muiston sijalla pienet puunuket, jotka varmaankin juhlapäivänä otettiin vakasta esille ja asetettiin vihreiden lehväin koristamalle uhripöydälle. Kumpaistenkin muistajaismenojen eroavaisuudesta on johtunut, että ne meidän päiviimme asti ovat voineet säilyä toinen toistensa rinnalla.

Tietolähteiden puuttuessa on vaikeata päättää, milloin vorshud ("onnensuojelia"), jonka nimi uhrirukouksissa tavallisesti esiintyy yksikössä, on astunut kualan vanhempien, monien haltiahenkien sijalle. Kuitenkaan emme erehtyne olettaessamme, että tämä kehitys on voinut tapahtua vasta sen jälkeen kuin kodinhaltiain kuvat ovat vieraan kulttuurin vaikutuksesta alkaneet hävitä. Että tuo aika jo on verrattain kaukana, todistaa vorshud-palvonnan yleisyys kaikilla votjakkialueilla. Sama kehitys on huomattavissa muidenkin kansain uskonnon historiassa; useista perheen suojelushengistä, penateista jää aikojen kuluessa jälelle vain yksi ainoa: talonhaltia.

Viime aikoina on itse taivaanjumala Inmar tullut kuala-palvonnan esineeksi. Hänen nimensä esiintyy jo yhä useammin ja yleisemmin votjakkien rukouksissa vorshud nimen rinnalla. Kolmas kualarukouksissa yleisesti ilmaantuva nimi on hämäräperäinen invu, jolla nimellä Aminoff arvelee votjakkien jumaloineen taivaan sadevettä. Rukouksista, jotka alkavat sanoilla "inevue, vorshude", näkyy, että invu on yhdysperäinen sana, jonka molemmat yhdysosat taipuvat. Siihen nähden, että invu nimeä hyvin harvoin enää tavataan, huomauttaa Wichmann, "lienee vaikeata saada selville, onko sillä käsitetty Inmarista riippumatonta jumalaa vai ainoastaan sateessa voimaansa osoittavaa taivaan jumalaa, s.o. erityistä taivaan jumalan ilmestymismuotoa." Seikka, joka jonkun verran vaikeuttaa otaksumaa, että invu nimellä jumaloitiin taivaan sadevettä, on kuitenkin se, ettei vainiouhrien aikana tai muuten sadetta anottaessa milloinkaan käännytä yllämainitun olennon puoleen. Paitsi kualassa rukoillaan sitä ainoastaan eräässä lehto-palvonnassa, josta seuraavassa tulee puhe, mutta kummassakaan paikassa ei sitä palvota erityisesti tai yksinomaan sateen aiheuttajana. Sitä paitsi vastustavat tätä olettamusta nimet sellaiset kuin vorshudinvu ("onnensuojelija-invu") tai budzim-kuala invu ("suur-kualan invu"), joissa tällä sanalla näyttää olevan enemmän tai vähemmän paikallinen merkitys.

Lud-palvonta.

Suvun keskistä uhrijuhlaa votjakit viettävät paitsi kodin pyhäköissä myöskin uhrilehdoissa. Selostaessaan heidän uskonnollisia menojaan eivät venäläiset kirjailijat tavallisesti tee mitään erotusta erilaatuisten uhrimetsikköjen välillä, vaan nimittävät niitä kaikkia yhteisellä vierasperäisellä nimityksellä "keremet". Tämä on varmaankin aiheutunut siitä, että votjakkien pyhät lehdot sekä ulkomuotoonsa että niissä tapahtuvaan uhripalvontaan nähden suuresti muistuttavat toisiaan. Jotkut, kuten Bryzgalov, sanovat keremetiksi edellämainittua luidenheittopaikkaakin (li-kujan-inti).

Kuitenkin lukuunottamatta uhripaikkoja, jotka ovat pyhitetyt yksinomaan erinäisten elinkeinojen edistämistä tai taudinhenkien lepyttämistä varten ja joissa erisukuiset henkilöt voivat yhdessä palvoa, votjakit tekevät jyrkän erotuksen niidenkin uhrilehtojen välillä, joissa palvonta tapahtuu määrätyn suvun tai sukukunnan kesken. Edellisiä niistä on miltei joka kylässä, joskus useampiakin yhdessä kylässä, jälkimäiset ovat harvinaisempia, useimmiten niitä on vain vanhoissa emäkylissä, joissa muut ympärillä olevat kyläkunnat käyvät uhraamassa. Edellisiä votjakit nimittävät lud, jälkimäisiä budzim kuriskon-inti ("suuri palvontapaikka").

Sana lud merkitsee yleensä kylän ulkopuolella olevaa vainiota tai metsikköä, mutta erityisesti myös määrättyä uhrilehtoa. Entiseen aikaan olivat votjakkien kaikki "lehdot" metsään aidattuja. Sellaisina kuvailevat niitä vanhimmat käytettävissämme olevat lähteet. Müller, joka muita aikaisemmin liikkui votjakkimailla, kertoo uhrilehtojen enimmäkseen olleen etäällä sijaitsevissa metsissä. Selostaessaan Ufan läänin uhrilehtoja lausuu Pallas, että votjakkien metsiköt, joita he vaalivat ja pitävät pyhänä, sijaitsevat tavallisesti kuusikoissa, varsinkin kauniilla paikoilla, missä kasvaa sorjia ja korkeita hopea-kuusia. Niin kertoo myös Georgi mainiten samalla, että votjakit nimittävät niitä lud nimellä. Sarapulinkin piirissä, kuten Koshurnikov tietää, ne ovat olleet metsässä luonnonihanilla paikoilla, usein porisevan puron rannalla. Nykyaikana, jolloin metsät itä-Venäjällä ovat suuresti vähentyneet, jopa toisin paikoin alkaneet käydä harvinaisiksikin, ovat uhrilehdot paljastuneet salojen kätköistä ja jääneet hävitetyn metsän muistomerkeiksi aukealle vainiolle. Siten kohoaa pakanallisten votjakkikylien lähistöllä siellä täällä upeita uhrilehtoja, joiden koskemattomat, korkeat puut opastavat tasangon taivaltajaa.

Jo 1700-luvulla, jolloin Müller matkusti votjakkimaan läpi, oli uhrilehtoja toisin paikoin paitsi metsissä myös aukeilla mailla. Kasanin läänissä, missä on korkeita hiekkaharjanteita, ne tavallisesti sijaitsevat ylimmällä, kauasnäkyvällä huipulla. Niissä seuduissa, missä metsä on säilynyt meidän päiviimme asti, saattaa lud joskus vieläkin olla salon suojassa, niin että vieraan on vaikea sitä löytää. Niin kertoo Wichmann olleen asianlaidan Jelabugan piirin Bussurman Mozhgassa, jossa hän, vaikkei metsä, missä lud sijaitsi, ollut suuri, sai sitä oppaansa kanssa kauan etsiä, se kun oli hyvässä piilossa. Tiheää, raivaamatonta metsää oli joka puolella. Itse uhripaikka oli kunnaalla, jota ympäröi pensastunut notko. Aitauksen ympärillä oli puita siellä täällä; niinikään oli aitauksen sisäpuolella muutama kuusi ja lehmus.

Seudun metsän laadusta riippuen saattaa ludissa ilman erotusta kasvaa kaikenlaisia puita. On varsin vaikeata päättää, ovatko votjakit yleensä suosineet pyhäköissään toista puulajia enemmän kuin toista, sillä muutamin paikoin on lehto lehtipuinen, toisin paikoin siinä kasvaa havupuita; useimmiten se on sekametsän peittämä. Kuten edellä on mainittu, kertovat vanhimmat kirjailijat votjakkien metsikköjen yleensä sijainneen kuusikoissa. Behterev sanoo niiden olleen lehmus- tai koivulehtoja. Haruzin tietää niissä kasvavan petäjiä, tammia ja lehmuksia. Ostrovskij kertoo, että ne ovat pieniä puuryhmikköjä, joissa kohoaa koivu-, lehmus- ja tammipuita; mainittuja puulajeja kertoja arvelee votjakkien pitävän erityisesti arvossa. Vereshtshagin puhuu vainioilla sijaitsevista lehdoista, missä on sekä lehti- että havupuita. Bogaevskij sanoo lyhyesti, että niissä kasvaa kaikenlaisia puita.

Missä lud sijaitseekin, metsässä tai aukealla maalla, aina se on aitauksen ympäröimä ja sitä paikkaa kansa kavahtaa taikauskoisesta pelosta. Tuskin mitään monista pyhäköistään votjakit arastelevat siihen määrään kuin viimeksimainittua. Kukaan ei lähde lehtoon turhan vuoksi, ei edes juhlapäivänä uhriantimetta. Karjaa ei sinne lasketa, sieltä ei saa taittaa oksaa, ei edes tikkua tuoda kotiin, kaikenlainen meluaminen on siellä ankarasti kielletty eikä ludiin pujahtavaa otustakaan saa metsästäjä pyydystää. Naiset ja lapset sitä tykkänään karttavat; puhumattakaan siitä, että he astuisivat sinne jalallaan, he jo ohikulkiessaankin sen arasti sivuuttavat. Muukalaisen ei myöskään sovi pyhäkköön astua. Ken ludin haltiaa loukkaa, sitä kohtaa ehdottomasti rangaistuksena jokin onnettomuus. Votjakit tietävät kertoa useita varoittavia esimerkkejä. Vasiljev sanoo, että kun eräs kirkonpalvelija, joka oli mennyt ludiin sieniä poimimaan, aikoi sieltä palata, pidätti hänet joku näkymätön mahti, niin että hänen oli jätettävä sienet sinne päästäkseen pois lehdosta vahingoittumattomana. Sama kertoja mainitsee myös, mitenkä sotilaalle tapahtui, joka vieraassa seudussa oli oppinut halveksimaan esi-isiensä menoja; hän näet vetoa lyömällä kerskasi kaatavansa ludista puut kärsimättä siitä vahinkoa, mutta kun hän oli tukit tuonut kotiin ja alkoi rakentaa, löi hän kirveellä jalkaansa ja hänen hevosensa, jota hän oli käyttänyt puiden vedättämiseen, katosi. Vielä pelottavamman esimerkin tietää Buch mainita eräästä venäläisestä, joka hakkasi puun ludista; tämä heti paikalla sairastui ja kuoli, vieläpä koko hänen perheensä myöhemmin sairastui kuolemantautiin. Potanin kirjoittaa Jelabugan piirissä uskottavan, että sitä, joka taittaa oksan pyhäköstä, karhunhaahmoinen "keremet" rankaisee. Hyvin yleinen votjakkien keskuudessa on usko, että jos ludista kaataa puun, syntyy raemyrsky, ja jos sen polttaa tuvassa, syttyy rakennus palamaan. Aitaus, joka ympäröi lehdon, on joko riuku- tai lauta-aita, joskus se on puunoksista punottu. Samoin kuin sen tekotapa, vaihtelee sen korkeus jonkun verran eri seuduissa. Pyhäkköön johtaa tavallisesti pienoinen puusaranoilla kääntyvä lautaportti, joka on auki ainoastaan uhrin ajan. Portin suunta vaihtelee siihen määrään, ettei sen sijoittamiseen nähden voi olettaa mitään erityistä ilmansuuntaa noudatetun. [Samoin ei voi huomata, että itse lehdon asema kylään nähden noudattaisi määrättyä ilmansuuntaa.] Tavallisesti se sijaitsee sillä lehdon sivulla, joka on kylään tai kylästä johtavaan tiehen päin. Wichmann näki Jelabugan piirin Bussurman Mozhgassa ludin, jonka aitaus oli kaksiosainen. Sisempään osastoon astuu ainoastaan ludin hoitaja ja hänen apulaisensa. Tässä osastossa oli tulisija ynnä pöytä uhrilihoja varten. Etuosastossa, johon rahvaskin pääsee, oli pöytä yleistä ateriaa varten. Samasta votjakkipiiristä kertoo Potanin, että keremet-aitauksen sisäpuolella oli vielä nurkka erikseen aidattu. Sitä pyhäkön osaa ei saanut tyhjin käsin lähestyä, jotakin oli välttämättä vietävä uhriksi. Kertoja huomauttaa, että jos esim. isä poikansa kera meni sinne, ei ollut kylliksi, että isä vei uhrin, vaan pojankin oli jotakin vietävä. Siinä tapauksessa, että hän oli seurannut isäänsä lehtoon ilman uhria, tuli hänen jäädä esiaitaukseen.

Wichmannin muistiinpanoissa mainitaan lisäksi eräs harvinainen lud-muoto, jossa suuremman aitauksen keskellä vielä on vähempi. Kaikkein pyhimpään, jossa on uhrialttari, saattavat ainoastaan uhripapit astua.

Samoin kuin ludin porttiin ei sen tulisijaankaan nähden huomaa erityistä ilmansuuntaa noudatetun. Eräässä kylässä Sarapulin piirissä kertoo Buch tulisijan olleen etelän eli kylän puolella, mutta huomauttaa samalla, että se yhtä hyvin saattaa olla missä hyvänsä. Toisinaan näkee ludissa useampiakin tulisijanjälkiä, joskus on niitä pyhän lehdon aitauksen ulkopuolellakin.

Useimmissa ludeissa, joita tämän kirjoittaja näki matkoillaan, ei ollut mitään esinettä, aitausta lukuunottamatta, joka erityisesti olisi voinut kiinnittää huomiota. Ainoastaan muutamissa pyhäköissä tapaa jonkun lahoamaisillaan olevan penkin, sammaltuneen jakkaran tai kapean pöydän, joita votjakit palvonnan aikana käyttävät uhrialttarina. Uhripöytä on useimmiten sijoitettu jonkun paksun, satavuotisen puun juurelle, jossa uhripapin on tapana lukea rukouksensa. Näyttää siltä kuin votjakkien lehtopalvonta keskittyisi erityisesti jonkun vanhemman uhripuun juurelle. Niin kertoo Buch Sarapulin piiristä, että lehdon keskellä oli vanha puu, jonka alaoksat olivat katkotut, jotta helpommin voi päästä sen ääreen. Puun ympärillä oli lehdossa aukea paikka. Samoin sanoo Bogaevskij, että votjakit kokoontuivat uhraamaan lempipuun siimekseen. Haruzin tietää lisäksi, että jokaisella votjakilla oli ludissa oma puunsa, jonka ääressä hän toimitti palvontaansa, kukin rukoili erikseen, polvistuen uhripuunsa juurelle. Puun rungon sanoo kertoja palvojien koristaneen kuusenhavuista tai koivun lehvistä tehdyllä seppeleellä tahi sitomalla siihen erivärisiä kangastilkkuja tai nauhoja. Haruzinin tieto on kuitenkin ainoa laatuaan. Puhumattakaan siitä, että votjakeilla uhrilehdossa olisi ollut kullakin oma erityinen palvontapuunsa, ei kertojan mainitsemia uhrivöitä näe edes vanhaan yhteiseen uhripuuhun kiinnitettävän. Jos tällainen harvinainen tapa todella on joillakuilla votjakeilla ollut olemassa, muistuttaa se tsheremissien vastaavaa tapaa; nämä uhrilehdoissaan sitovat uhrivöitä palvontapuiden ympärille.

Entiseen aikaan ja vielä nykyään, joskin harvoin, on ludissa lisäksi ollut vähäinen kodan tapainen rakennus, jota votjakit kutsuvat lud-kualaksi. Rakennuksia pyhissä metsiköissä kertoo jo Müller nähneensä. Tekemättä erotusta votjakkien, tsheremissien ja tshuvassien keremet-palvonnan välillä hän mainitsee, että kaikki kolme kansaa laativat lehtonsa siten, että he aitaavat ympyräisen paikan, rakentavat sen keskelle pystytettyjen paalujen päälle puisen katoksen sekä asettavat katoksen alle pöydän ja muutamia penkkejä. Shestakov tietää Glazovin piirissä olleen metsään rakennettuja, kodan tapaisia pyhäkköjä (keremet). Rakennuksesta, joka oli keremetille pyhitetty, kertoo myös Vereshtshagin Sarapulin piiriä koskevassa kuvauksessaan. Hän sanoo sen muistuttaneen suuresti suur-kualaa, mutta siinä ei ollut pyhimyksen kuvaa, vaan sen sijalla punainen oravannahka. Pyhäkkö sijaitsi metsän kätkössä, keskellä oli kolme tulisijaa ja nurkassa penkin tapainen pöytä. Pöydällä oli kolme tuohivakkaa, kuppeja, lusikoita y.m. uhriesineitä. Jos viimeksimainittu rakennus todella, kuten näyttää, oli lud-kuala, eroaa se muista samanlaisista siinä, että tässä kertojan sanoista päättäen oli kolme tulisijaa. Tavallisesti ei lud-kualassa ainakaan Kasanin läänissä ole sellaista ollenkaan. Mielenkiintoinen tässä suhteessa on Gavrilovin teoksessa oleva kuvaus, joka koskee Mamadyshin piirin Novaja Utshan lud-kualaa. Rakennus sijaitsee aitauksen keskellä. Niin hyvin ludin portti kuin kualan ovi ovat itää kohti. Rakennuksen sisässä on pöytä, kaappi ja hylly. Tulisija on lehdossa kualan oikealla puolella. Saman piirin Staraja-Jumjassa valokuvasin lud-kualan. Se on pikkuruinen, asuttavaksi kelpaamaton maja, jonka katto on taaksepäin viettävä. Kualan vähäinen ovi on samoin kuin ludin portti lännen eli kylän puolella. Rakennuksessa ei ole mitään esineitä lukuunottamatta oikeanpuolisessa peränurkassa olevaa lautahyllyä. Tulisija on kodan ulkopuolella, sen ja portin välisellä alalla. Vanhukset tietävät kertoa, ettei kuala entisinä aikoina ollut tyhjä kuten nykyään, vaan sitä käytettiin pyhien uhriastiain, pyyhinliinojen, rahojen y.m. säilytyspaikkana. Vanhat sortuneet puut, joiden rungot mätänevät maassa koskemattomina, osoittavat, että votjakit tässä pyhäkössä ovat palvoneet jo monta miespolvea.

Nykyaikana ovat kuala-rakennuksella varustetut ludit jo käyneet harvinaisiksi. Lehdoissa, joissa perimätieto kertoo sellaisia olleen, ei enää ole mitään muistomerkkiä olemassa. Mamadyshin piirissä kuulin väitettävän, ettei lud-kualassa, miten paljon se muuten muistuttikin koti-kualaa, ole milloinkaan ollut tulisijaa. Kualojen ynnä osaksi myös ludin aitausten nykyiseen häviämiseen on ennenkaikkea vaikuttanut metsien puute ynnä siitä johtunut puiden kallistuminen.

Mainitsimme jo alussa, että votjakit palvovat ludissa suvuttain. Samoin kuin rukous-kualan menee ludinkin palvontavelvollisuus sukuperintönä isältä lapsille. Toisen suvun jäsenet eivät milloinkaan tule palvomaan toisen suvun lehtoon. Lud saattaa kuulua yhdelle tai useammalle perheelle, koko kylän muodostavalle suvulle, joskus parille tai useammalle kylälle yhteisestikin. Jos kylässä on useampia lud-sukuja, on sen läheisyydessä yhtä monta ludia. Gavrilov mainitsee eräässä Mamadyshin piirin kylässä olleen neljä ludia. [Näyttää kuitenkin siltä, kuin yksi kertojan mainitsemista ludeista olisi n.s. vozho-inty, josta myöhemmin tulee puhe.] Samoin kertoo Wichmann olleen laidan Malmyzhin Kushketissa. Pienissä votjakkikylissä niitä tavallisesti on ainoastaan yksi tai pari. Wichmann kertoo myös olevan kyliä, joissa ei ole ludia ollenkaan. Tämä saattaa toisinaan johtua siitä, että kylän asukkaat palvovat jossakin naapurikylän ludissa, sillä uutiskyläläiset eivät aina heti perusta itselleen uutta uhrilehtoa, vaan käyvät yhä edelleen palvomassa vanhan emäkylän ludissa. Niin lausuu Bogaevskij Sarapulin piirin votjakeista, että eri kyläkunnat palvovat yhdessä ja samassa ludissa siinä tapauksessa, etteivät votjakit eri seutuihin siirtyessään perusta itselleen uusia uhrilehtoja. Tämä on tullut tavaksi varsinkin metsättömillä seuduilla, missä jo alkaa käydä vaikeaksi uuden uhrilehdon perustaminen. Ettei kylän lud aina ole sen rajojen sisäpuolella, saattaa lisäksi johtua siitä, että uhrilehto, joka monesti on hyvin vanha, on ollut olemassa ennen nykyisiä kylänrajoja.

Jos kylässä on useampia ludeja, pidetään muutamilla votjakkialueilla, kuten Kasanin läänissä, vanhinta niistä suurimmassa arvossa ja erotukseksi muista sitä nimitetään nimellä budzim-lud ("suuri lud"). Siinä palvovien lukumäärä on tavallisesti paljoa suurempi kuin muiden kylässä olevien ludien ja siinä on votjakkien vanhan tavan mukaan myös ollut kuala-rakennus, jota vähempiin uhrilehtoihin ei aina ole ollut tapana rakentaa. Paitsi arvon perustuksella nimittävät votjakit ludia myös sen paikan tai iän mukaan. Mamadyshin piirin Srednij Kumor nimisessä kylässä on kaksi ludia, joista toista kutsutaan vuzh lud ("vanha lud"), toista vil' lud ("uusi lud"). Useimmiten lud kuitenkin saa nimen vartiastaan tai perustajastaan.

Itäisten votjakkien uutiskylissä on tavallisesti yhtä monta ludia kuin kuala-sukua. Niin on esim. Birskin piirin Staraja Kyrgassa neljä suku-kualaa ja neljä ludia, joista viimeksimainittujakin kyläläiset kuten suku-kualojaan nimittävät niissä palvovien sukujen nimillä: mozhga-lud, sat'sa-lud j.n.e. Joskus on uutiskylässä, jos sinne muuttaneet suvut ovat hyvin pieniä, vaikkakin niillä kullakin on oma suku-kualansa, ainoastaan yksi yhteinen lud. Tässä tapauksessa ovat myöhemmin saapuneet siirtolaiset suostuneet palvomaan ensiksi tulleen suvun perustamassa lehdossa. Niin on esim. Birskin piirin Kaimashebash nimisessä kylässä kolme suur-kualaa, mutta vain yksi ainoa lud, jossa kaikki kolme kuala-sukua palvovat. Kuitenkin kukin suku palvoo erikseen, ja noudattaa palvoessaan omia tapojaan.

Useat piirteet kuala- ja lud-palvonnassa muistuttavat siis toinen toistaan. Olemme maininneet, että itäisten votjakkien keskuudessa kuala- ja lud-suvutkin usein ovat samoja. Kutsutaanpa ludia usein vielä kuala-suvun nimitykselläkin. Tämä on kuitenkin vain satunnaista. Niillä votjakkialueilla, missä vanha asutus ja olot ovat vakiintuneet, eivät ne perheet, jotka palvovat yhdessä ja samassa rukous-kualassa, silti aina palvo yhdessä ja samassa ludissa. Niin esim. Mamadyshin piirin Srednij Kumor nimisessä kylässä on yksi budzim-kuala, mutta ludeja, kuten jo ennen on mainittu, on kaksi. Joskus saattavat saman suur-kualan palvojat jakaantua vielä useampaan Zud-sukuun. Toisinaan on asianlaita päinvastoin. Esimerkkejä siitä luettelee Bogaevskij Sarapulin piiristä mainiten, että Juska nimisessä kylässä on kaksi ludia, joista toisessa palvoo kolme kuala-sukua, toisessa yksi. Purgassa on myös kaksi ludia; toisessa uhraa kaksi, toisessa yksi kuala-suku.

Kuala-palvontaa muistuttaa lud-palvonta siinäkin suhteessa, että viimeksimainitunkin pyhäkön vartian virka, jonka yleinen nimitys on lud-ut'is ("ludin-vartia"), menee sukuperintönä isältä pojalle. Tämä tapa on yhtä yleinen kaikilla votjakkialueilla. Ostrovskij kertoo Kasanin läänistä, että kullakin metsiköllä (keremet) on oma vartiansa, joka yksin toimittaa uhritoimitukset ja jonka virka menee suoraan suvussa perintönä. Wichmann sanoo Urzhumin piirissä olleen tapana, että kun ludin-vartia vanhenee, antaa hän ludin hoidon lempipojalleen taikka, jollei semmoista ole, jollekin toiselle suositulleen, joka tietysti myös kuuluu ludin palvojiin. Behterev kirjoittaa, että pyhä virka menee perintönä, mutta silloin kun ludin-vartialla ei ole perillistä, tulee uhripapiksi joku sukulaisista, jonka yleinen sukukokous päättää. Näin on asianlaita itäistenkin votjakkien keskuudessa. Sarapulin piiristä on Bogaevskijlla mielenkiintoinen tieto, hän sanoo näet, että samoin kuin tuno (tietäjä) tainnoksiin asti tanssittuaan määrää kuala-papit, samoin lud-papitkin määrätään. Myös Vasiljev kertoo tapauksen, jolloin ludin-vartia halutessaan erota virastaan kääntyy tietäjän (tuno) puoleen, joka loitsimalla antaa hänelle vastauksen.

Viimeksimainittu kertoo lisäksi, että lud-uhreihin Sarapulin piirissä ottaa virkailijoina osaa kolme toimitusmiestä nim. ludut'is, tere ja part't'shas. Lud-ut'is on ylipappi ja päähenkilö. Hänen virkansa on panna kuntoon kaikki, mitä uhrissa tarvitaan. Hän vuodattaa kumyshkan ja oluen uhrikuppeihin, samoin liemen ja lihan, tarjoaa ne terelle sekä rukoilee. Tere on ut'isin apulainen, hänen päätehtävänsä on olla uhri-isäntänä. Part't'shas teurastaa ja nylkee uhrieläimet ja muullakin tavalla palvelee ut'ista. Kaikki kolme yhdessä puhdistavat uhrilihat, keittävät ne ynnä rukoilevat. Eteläisillä votjakkialueilla ei ole erityistä tereä olemassa, sitä vastoin on siellä ludin-vartian apulaisina pari, joskus useampiakin part't'shasia.

Mitään erityistä virkapukua ei lud-ut'isilla ole. Kuitenkin häneltä vaaditaan, että hänen pukunsa uhritilaisuudessa on siisti ja puhdas. Vereshtshagin sanoo, että keremetin uhripappien tulee välttämättömästi olla puettuina valkoiseen mekkoon, päässä pitää olla valkoinen lakki ja jaloissa puhtaat hattarat ynnä uudet niinivirsut. Puhtautta vaaditaan myös ludissa palvovalta yleisöltä. Saunassa kylpemättä ei uhrilehtoon ole kenenkään lupa astua. Sitä, joka rikkoo tätä sääntöä vastaan, lud-haltia rankaisee lähettämällä tauteja tai muuta onnettomuutta.

Ludin votjakit perustavat itselleen useista eri syistä. Wichmann sanoo, että lud-henkeä ruvetaan palvelemaan siinä tarkoituksessa, että vapauduttaisiin jostakin kovasta taudista. Mamadyshin piirissä kerrottiin, että eräs paikkakunnan uhrilehdoista oli perustettu siitä syystä, että lud-haltia oli näyttäytynyt unessa, vaatinut lehdon perustamista sekä samalla osoittanut, minne se oli laadittava. Aamulla herättyään unennäkijä meni heti metsään ja aitasi hänelle osoitetun paikan. Useimmiten votjakkiperheet perustavat uuden ludin muuttaessaan uutisviljelijöinä vieraaseen seutuun tai siirtyessään toisiin kyliin, jotka sijaitsevat siksi kaukana kotikylästä, että siellä palvominen käy hankalaksi. Uhrilehtoa ei kuitenkaan voi perustaa minne hyvänsä, vaan sen perustamisessa on noudatettava määrättyjä menoja. Buch kertoo Sarapulin piirissä kuulleensa, että uusi lud-paikka on tietäjän avulla valittava. Tuno astuu nuoren varsan selkään, jolla ei ennen milloinkaan ole ajettu, ja ajaa ohjaksitta metsään päin. Missä varsa tällöin pysähtyy, siihen perustetaan lud. Tavallisesti votjakit kuitenkin, huomauttaa kertoja, pitävät silmällä, ettei pyhäkkö tule olemaan liian kaukana kylästä. Samanlaisen tavan mainitsee Vasiljev samasta piiristä. Myös Jelabugan piirikunnassa, kuten Jelabuzhskij tietää, määrää tuno tarpeen tullen pyhäkön piirtäen miekalla piirin valitsemansa palvontapaikan ympäri.

Uudessa uhripaikassa ei kuitenkaan ryhdytä palvomaan ennenkuin sinne on tuotu haltia vanhasta emäludista. Haltian tuominen tapahtuu samalla tavalla kuin mudor-häissä. Niin kertovat itäiset votjakit, että heidän esi-isänsä perustaessaan ludeja vieraaseen seutuun toivat mukanaan tuhkaa kotikylän lehdosta. Samoin mainitsee Bogaevskij, että kun tuno on määrännyt uhripaikan, muutetaan pyhäkkö sinne juhlallisesti häämenoilla. Päätoimitus on tuhan tuominen vanhasta rukouspaikasta uuteen, jossa se asetetaan uuden tulisijan paikalle. Keremet-häistä puhuu, vaikka tosin omituisella tavalla, myös Ostrovskij. Eräillä Malmyzhin piirin votjakeilla vilja kasvoi huonosti. Ukot tuumivat kadon syytä, kunnes päättivät, että keremet oli ikävissään. Jotta se ilahtuisi, oli sille hankittava vaimo. He sopivat erään toisen kylän kanssa keremetin naittamisesta. Yöllä Pietarin päivän tienoissa asianomaiset lähtivät kolmivaljakolla kulkusten helistessä, kuten häämatkalle ainakin, sanottuun kylään. Juhlasaattue ajoi suoraa päätä lehtoon, jossa kaiken yötä juhlittiin ja herkuteltiin. Vasta seuraavana aamuna tapahtui itse päätoimitus, s.o. hääkulkue palasi kotikylään tuoden mukanaan neliökyynärän kokoisen turvekappaleen, mikä oli vieraan kylän keremetistä lohkaistu. [Vrt. turvekappaleen saattamismenoja votjakkien mudor-häissä käytettyyn tapaan tuoda multaa vanhasta uuteen kotiin.]

Niin pian kuin lud on virkaansa vihitty, on se pyhäkkö, jossa vuotuisesti on palvottava. Tämä ei ole ainoastaan ludin perustajan, vaan myös hänen jälkeläistensä pyhä velvollisuus. Miropoljskij sanoo, että vaikka venäläiset ovat hävittäneet ludin, niin votjakit palvovat edelleen pyhän lehdon paikalla. Ken määrätyt uhrit laiminlyö, sitä lud-haltia kovasti rankaisee, votjakit näet pitävät tätä ankarana ja vaateliaana henkenä.

Ludissa asuvaa haltiaa nimitetään eri paikoin eri nimityksillä. Yleisin, kaikilla votjakkialueilla tunnettu on lud-kuzo ("lud-isäntä") Jotkut nimittävät sitä myös nimellä lud-asaba ("lud-herra"). Muutamin paikoin näyttää lehdolla ja siinä asuvalla hengellä olevan sama (lud) nimitys. Venäläisten kanssa puhuessaan votjakit nimittävät sekä uhrilehtoa että siinä asuvaa henkeä "keremetiksi", mutta tätä nimitystä ludista. ei heillä milloinkaan ole tapana käyttää omassa keskuudessaan. Aminoff väittää ludissa palvottavan vielä edellämainittua hämäräperäistä invua. Georgi sanoo, että votjakit nimittävät keremet-haltiaa rukouksissaan nimellä "Saltan djes" ("hyvä Saltan"). Samoin tietävät muutamat myöhemmänkin ajan kirjailijat häntä nimitettävän: "Dzets Sulton", joskus myös "Sultan". Viimeksimainitulla nimityksellä kuulin itäistenkin votjakkien lud-haltiaa palvovan. Jotkut kertovat lud-haltiasta puhuttavan vielä paholaisen nimityksillä lud-shaitan ja lud-peri, mutta ymmärrettävää on, etteivät votjakit tällaisia nimiä ole käyttäneet lud-haltiaa palvoessaan.

Viimeksimainittu nimittämistapa on varmaankin johtunut siitä, että lud-haltiaa monissa paikoin pidetään pahana olentona. Niin kertoo Shestakov, että keremet-metsikkö on pahalle hengelle pyhitetty. Samoin mainitsee Miropoljskij, että votjakit nimittävät lud nimellä pahaa jumaluutta. Bogaevskij sanoo, että lud on hirveä ihmisten kiusaaja. Myös Wichmann kertoo votjakkien vakuuttaneen hänelle, että lud-uhrit toimitetaan pahalle hengelle ja että tämän uhripaikan "rukouksissa ei muistella jumalaa".

Viimeksimainittu seikka ei kuitenkaan riitä osoittamaan, että lud votjakkien alkuperäisen käsityksen mukaan olisi ollut ehdottoman paha olento. Sellaisiksi ovat pakanalliset haltiat usein muuttuneet vasta korkeampien uskontojen vaikutuksesta. Vielä nykyään on votjakeilla toisin paikoin parempiakin käsityksiä lud-haltiasta. Jo Potanin aikoinaan huomauttaa, että "keremet" on "jumala" ja ettei sitä mitenkään saa sekoittaa shaitaniin. Samoin väittää Jelabuzhskij vastustaessaan Gavrilovin ja Smirnovin olettamusta, jotka kumpikin pitävät lud-haltiaa paholaisena, että ainakin Jelabugan piirin votjakit nimittävät sitä jumalaksi. Samoin huomauttaa Bogaevskij, että monet kirjailijat sanovat ludia pahaksi, ja totta onkin, että tämä on vaativa ja ankara haltia, mutta samalla se antaa ihmisille myös menestystä, joskus suuressakin määrin. Toisessa paikassa sama kertoja esittää uhrilaulun, minkä sanat kuuluvat: "Dzets Sulton otti vastaan meidän uhrimme, lupasi antaa hyvän kesän ja helpoittaa meidän työtämme". Lisäksi viitattakoon itse "dzets Sulton" (hyvä Sulton) nimitykseen, joka selvästi osoittaa, ettei yksinomaan onnettomuutta ja pahaa tuottavasta haltiasta voi olla kysymys.

Lud-haltian vakituinen asuinpaikka on hänelle pyhitetty lehto. Itäiset votjakit, jotka yhä edelleen pitävät lud-haltiaa suuressa arvossa, uskovat tämän pyhän toimituksen aikana oleskelevan uhrialttarin ääressä. Bogaevskij sanoo lud-haltian asustavan pyhässä puussa, jonka ympärille palvojat juhlapäivänä kokoontuvat. He ovat tuntevinaan sen olopaikan oravien, näätien ynnä muiden eläinten jäljistä. Useimmiten ilmaantuu lud-haltia votjakkien saduissa ja käsityksissä ihmisen muotoisena. Miropoljskij tietää niitä olevan monta, ne ovat mies- ja naispuolisia, menevät naimisiin ja synnyttävät lapsia. Tavallisesti ne ilmaantuvat ihmisille tatarin näköisinä. Kun lud-haltia ilmestyy uniin, ennustaa se onnettomuutta, tavallisesti tautia, joskus saattaa se kuitenkin ennustaa myös kivuista parantumista. Miropoljskij kertoo erään votjakkiukon sairautensa aikana nähneen, miten hänen tupaansa tuli lukitusta ovesta puoliyön aikana yksi nais- ja kaksi miespuolista tataria, jotka jonkun ajan perästä suhisten kuin tuuli katosivat katon läpi. Usko, että lud-henki näyttäytyy tatarin puvussa, on yleinen kaikilla votjakkialueilla.

Muutamat kirjailijat kertovat votjakeilla entisaikaan olleen ludissa myös jonkinlaisia pyhiä kuvia, joista muistomerkkejä vielä myöhempänäkin aikana muka on ollut olemassa. Behterev mainitsee, että votjakit palvonnan aikana asettivat lehtoon (lud) karkeasti veistetyn kuvan (idol), joka oli hevosen tai muun eläimen muotoinen riippuen siitä, mitä keremet kulloinkin vaati. Ostrovskij lausuu, ettei jumalankuvaa enää missään ole olemassa, mutta muistomerkit siitä, että niitä entiseen aikaan olisi käytetty, eivät vieläkään ole tykkänään hävinneet. Kirjailija kertoo erään votjakkiukon muistaneen, mitenkä uhraajat yleisen uhrin aikana ottivat puusta tuohen, käärivät sen teuraan nahkaan ja asettivat maahan. Vjatkan lääninlehdessä vuodelta 1861 puhuu nimetön kirjoittaja myös keremetissä olleesta uhrilaatikosta. Hän sanoo, että uhripappi asettaa uhrieläimen karvavärin mukaan mustan tai punaisen kangastilkun laatikkoon, joka on pyhäkön keskellä olevaan kuuseen ripustettu, uskottaen yksinkertaisia votjakkeja, että itse "keremet" on tilkun sinne asettanut. Vereshtshagin, kuten jo on mainittu, puhuu keremet-pyhäköstä, jossa ei ollut pyhimyksen kuvaa, vaan sen sijalla punainen oravannahka.

Mainitut muistomerkit ovat kuitenkin liian vajavaisia osoittaakseen, onko votjakkien ludissa aikoinaan ollut kuvia ja millaisia ne todellisuudessa ovat olleet. Epäilemättä ne kuitenkin, jos niitä, kuten luultavaa on, on ollut olemassa, ovat olleet ihmismuotoisia. Eläinten kaltaiset kuvat, joista Behterev puhuu, ovat pikemmin olleet uhriantimia kuin varsinaisesti jumalankuvia. Joka tapauksessa ovat ylläolevat tiedot arvokkaita muistomerkkejä votjakkien omasta käsityksestä, että lud-haltiaa aikoinaan on kuvissa palvottu. Miten vaikeata luonnonlasten todella on kuvitella henkeä, joka ei olisi jollakin tavalla aineeseen sidottu, osoittaa Bogaevskijn mainitsema Sarapulin piirin etelä-osaa koskeva kertomus, jossa esitetään, mitenkä votjakit kerran olivat niin masentuneet ulkonaisista vastoinkäymisistä, että he pitivät liian raskaana lepyttää keremetiä uhreilla ja siksi päättivät hyljätä sen. Eräs tatari suostuikin 15 ruplan hinnasta kuljettamaan keremetin pois kooten mukaansa kaikki lehdossa olevat uhrikapineet. Mutta votjakkien harras toivomus ei kuitenkaan toteutunut, sillä yhä edelleen keremet heitä vaivasi. Kansan mielestä se johtui siitä, ettei tatari ollut vienyt uhrikapineita tarpeeksi kauas, vaan heittänyt ne kylän pelloille.

Samoin kuin kualassa votjakit palvovat ludissakin paitsi satunnaisista syistä myös vuotuisina määräaikoina. Uhriajat vaihtelevat jonkun verran eri paikoissa, mutta milloinkaan ei ole tapana viettää yleistä lud-juhlaa talven aikana. Aleksandra Fuchs kertoo Kasanin läänissä uhratun kesällä Pietarin päivän tienoissa. Samoin sanoo Miropoljskij, jota vastoin Gavrilov mainitsee ludissa uhratun syksyllä marraskuun 8:ntena. Mamadyshin piirissä kuulin nykyään uhrattavan yksinomaan syksyllä, mutta entisinä aikoina oli palvottu myös kesällä ennen heinäntekoa. Sarapulin piirissä, kuten Koshurnikov kertoo, uhrattiin keremetille keväällä ennen tou'on tekoa. Haruzin mainitsee votjakkien menevän lehtoon (lud) keväällä helluntain jälkeen. Bogaevskij väittää lud-juhlaa vietettävän viikkoa jälkeen Pietarin päivän; Vasiljev kaksi kertaa vuodessa, nim. syksyllä sekä kesällä ennen heinäntekoa; Vereshtshagin mainitsee kokonaista kolme uhriaikaa: keväällä kyntämisen jälkeen, kesällä Pietarin päivän tienoissa sekä syksyllä peltotöiden päätyttyä. Jelabugan piirissä palvotaan Jelabuzhskijn tietojen mukaan kerta kesällä heinänteon edellä ja Wichmannin mukaan kahdesti vuodessa, keväällä ja syksyllä. Osan piirissä on toisilla tapana uhrata kaksi kertaa vuodessa, kesällä Pietarin päivän tienoissa ja syksyllä ensi lumen tullessa. Toiset uhraavat ainoastaan kesällä. Birskin piirissä uhraaminen tapahtuu kesällä ja syksyllä, kumpaisenakaan aikana ei itse päivä ole sen lähemmin määrätty, vaan riippuu sukukokouksen päätöksestä. Mainituista uhriajoista näyttää siis enimmän käytännössä olleen kaksi, nim. kesällä ennen heinäntekoa ja syksyllä ulkotöiden päätyttyä.

Satunnaisia uhreja votjakit toimittavat ludissa jokaisen onnettomuuden, varsinkin vaikean taudin kohdatessa, jonka tietäjä (tuno) ilmoittaa aiheutuvan siitä, että lud-kuzo haluaa uhria. Niin kertoo Wichmann, että ludille uhrataan paitsi vuotuisia uhreja myös jonkun kovan taudinkohtauksen sattuessa. Samoin kirjoittaa Rytshkov, että votjakit etsivät keremetiltä vapautusta taudeistaan, jolloin tuno ilmoittaa, millainen eläin kulloinkin on uhrattava. Niin kertoo myös Behterev votjakkien toimittavan satunnaisia uhreja perheonnettomuuksien kuten sairauden sattuessa, jolloin tuno ilmoittaa, mitä keremet vaatii. Miropoljskij sanoo, että votjakit uhraavat varsinkin siinä tapauksessa, että joku omaisista on tullut mielisairaaksi. Ostrovskij tietää lisäksi, että lud-henkeä lepytetään paitsi ihmisen sairastuessa myös karjataudin, viljankadon y.m. johdosta. Vasiljev liittää edellisiin vielä erään uhraamissyyn, nim. avio-onnen edistämisen. Pääasiallisin uhrin aihe on sairaus, useimmiten vaikea sisällinen tauti, jonka yksin tuno voi tietää, ja jota votjakit syystä, että se on lud-hengen lähettämä, nimittävät lud-mizh ("lud-tauti").

Erilaisia ovat tiedot myös siitä, minä vuorokauden hetkenä lud-uhrit ovat toimitettavat. Tämä koskee niin hyvin määräaikaisia kuin satunnaisia uhreja. Muutamat kirjailijat kertovat, että ludissa uhrataan yön aikaan. Niin mainitsee Vereshtshagin Sarapulin piiristä, että Pietarin päivän tienoissa tapahtuva uhri toimitetaan yöllä. Samoin kertoo Wichmann, että lud-palvonta Bussurman Mozhgassa ei tapahtunut päivällä, niinkuin tavalliset uhrit vaan yön aikana. Yleisintä on kuitenkin että lud-uhrit toimitetaan päivällä, monesti jo ennen puoltapäivää. Niin kertoo Aleksandra Fuchs Kasanin läänissä ja Buch Sarapulin piirissä olleen tapana. Päivän aikaan tapahtui myös Gavrilovin kuvauksessa kerrottu lud-palvonta. Itäiset votjakit aloittavat lud-uhrin tavallisesti auringon ollessa korkeimmillaan. Olisiko yönaikainen uhritapa eräillä votjakkialueilla ehkä johtunut vain uhritoimituksen salaamisen halusta?

Kun lud-suku on keskenään sopinut uhripäivästä, ryhdytään juhlavalmistuksiin. Ennen kaikkea on uhrikansan peseydyttävä ja pukeuduttava alusvaatteita myöten puhtaaseen pukuun. Gavrilov kertoo, että ludin-vartia lämmittää saunan määrättynä päivänä ja kutsuu sinne kaikki ne, jotka aikovat mennä pyhään lehtoon palvomaan.

Uhrivalmistuksiin kuuluu myös uhrirahan sekä ruokalahjojen keruu. Bogaevskij sanoo, että Sarapulin piirissä on tapana tuoda jo juhlan aattona joko ludin-vartialle tai terelle, riippuen siitä kuka heistä asuu asianomaista lähempänä, kupillinen jauhoja. Ken haluaa tuo mukanaan myös munia. Jauhoista keitetään olut, munista ja jauhoista valmistetaan ohukaisia. Vasiljev kertoo, että uhrivieraat tuovat ludin-vartialle paitsi jauhoja myös hunajaa, voita ja munia. Edeltäpäin kerätään myös rahat uhrieläinten ostamista varten. Tilitys toimitetaan siten, että niinipuiseen pirkkaan piirretään joko kunkin ludissa palvovan perhekunnan puumerkki tai henkilöjen luku talojen järjestyksessä, ja näiden kohdalle merkitään roomalaisin kirjaimin maksettu rahamäärä.

Mamadyshin piiriä koskevassa kuvauksessa kertoo Gavrilov; että ludin palvojat saapuvat juhlapäivän aamuna pyhäkön vartian luo tuoden mukanaan viisi kakkua ja pullollisen viinaa. Kun kaikki ovat saapuneet, valmistaa ludin-vartia aterian, kattaa pöydän, ottaa käteensä kakun ja kääntyen läsnäolevien puoleen kysyy: "veljet, onko teillä lupauksia ludille; jos niin on, niin antakaa!" Ne, jotka syystä tai toisesta ovat tehneet lupauksen, pesevät lupaamansa rahat sekä pistävät ne kakkuun, jota lud-ut'is kantaa kädessään. Rahaa tuovat muutkin läsnäolevat, vaikkeivät olekaan tehneet varsinaista uhrilupausta. Kun rahat ovat kerätyt, asettaa ludin-vartia kakun pöydälle ja alkaa tämän jälkeen koota luvattuja uhrieläimiä, jotka useimmiten ovat kotilintuja, hanhia tai sorsia. Pestyään niiden jalat hän asettaa ne lattialle. Jos lintua puistattaa, niin votjakit uskovat, että lud-kuzo odottaa uhria. Sen jälkeen ludin-vartia pistää kakkuun kaikki kerätyt rahat, ottaa leivän käteensä ja asettuu kasvot etelään päin. Samoin asettuvat muutkin leipineen hänen selkänsä taakse. Nyt aletaan rukoilla seuraavin sanoin: "osto Inmar, leivällä ja suolalla me muistelemme Esembain ludia…" [Gavrilov huomauttaa, että vaikka votjakit uhraavat pahalle hengelle, mainitsevat he kuitenkin Jumalankin nimen pysyäkseen hänenkin suosiossaan.] Rukouksen jälkeen istuutuu uhrikansa pöytään ja alkaa aterioida. Kerätyt rahat (l'ugez) tulevat sekä ludin että sen vartian hyväksi, mutta mitenkään ei niitä saa käyttää ludin-vartian tyttärien tarpeisiin, sillä muuten heidän silmänsä saattaisivat kipeytyä.

Gavrilovin kuvauksessa tapahtuu lupausuhrien keruu siis ludin-vartian tuvassa; yleisimmän tavan mukaan se kuitenkin toimitetaan itse uhrilehdossa.

Kun kaikki esivalmistukset ovat päättyneet, alkaa varsinainen uhripalvonta. Ainoastaan vanhemmat mieshenkilöt lähtevät ludiin. Uhrissa tarvittavat ruuat sekä astiat, padat, kaukalot y.m. viedään mukana sekä myöskin uhrieläimet, sillä, kuten jo Aleksandra Fuchs huomauttaa, "keremet" vaatii aina veriuhrin. Kun joukko on saapunut pyhäkön portille, tervehtii se ludin haltiaa paljastamalla päänsä, lud-ut'is itse aukaisee portin ja astuu ensimäisenä lehtoon, muut seuraavat hiljaisina hänen jäljissään. Aluksi on nuotio sytytettävä, mikä tavallisesti tehdään vanhan tulisijan paikalle. Polttopuiksi ja sytykkeiksi votjakit käyttävät lehdossa olevia sortuneita puita, lahonneita kantoja tai maahan karisseita oksia. Pyyhinliinat, joita lehtoon tuodaan käsien pyyhkimistä varten, ripustetaan puiden oksille. Uhripöytä, joka ludissa säilytetään tai on tuotu sinne ainoastaan toimituksen ajaksi, katetaan vihreillä oksilla, joita kesällä karsitaan koivu-, syksyllä kuusipuista. Oksien yli levitetään vielä valkoinen pöytäliina, jolle sen jälkeen ladotaan mukana tuodut leivät ja pannukakut. Siinä tapauksessa, että ludissa palvovien lukumäärä on hyvin suuri, asetetaan uhriruuat maahan ruohikolle, johon kunkin perheen puuvadin alle on levitetty valkoinen liina.

Muutamin paikoin, kuten Mamadyshin piirin Oshtorma Jumjassa, menevät uhrilehtoon ainoastaan lud-ut'is ja part't'shasit ynnä ne henkilöt, joiden on toimitettava lupausuhri, mutta muu uhrikansa asettuu juhlimaan aitauksen ulkopuolelle.

Ennenkuin ryhdytään teurastukseen, tapahtuu tavanmukainen uhrikoetus. Selkään teuraalle, jonka ehdottomasti tulee olla koskettamaton, virheetön ja yksivärinen eläin, valetaan päästä alkaen vihreiden lehvien läpi raikasta lähdevettä. Tämä toimitus, jonka aikana ludin-vartia hiljaa rukoilee, tapahtuu useat kerrat, kunnes eläintä alkaa puistattaa, mikä votjakkien käsityksen mukaan on merkkinä siitä, että uhri on lud-kuzolle, otollinen. [Samanlainen uhrikoe on käytännössä myöskin tshuvasseilla.]

"Merkin" saatuaan uhripapit ryhtyvät teurastamaan uhrieläintä. Jalat sidotaan yhteen, eläin kaadetaan vasemmalle kyljelleen ja veri vuodatetaan poikkileikatuista kaulasuonista eläintä sitä ennen tainnuttamatta. Teurastamisen aikana ludin-vartia rukoilee hartaasti puoliääneen uhrileipä kädessä. Niin pian kun uhri on teurastettu, nyljetään nahka ja lihat paloitellaan määrätyllä tavalla. Jos uhriteuraita on useampia, keitetään kunkin lihat erikseen eri kattiloissa. Entiseen aikaan, kuten joskus vielä nykyään, asetettiin suurempien kotieläinten tärkeimmät ruumiinelimet muista lihoista erilleen. Niin tietää Behterev, että uhriteuraan korvat, sydän, keuhkot ja suolet keitettiin erikseen ja, kun ne olivat kypsyneet, asetettiin erityiseen kuppiin. Samoin lausuu Buch, että sydän, keuhkot ja maksa keitettiin toisessa, muut lihat toisessa kattilassa.

Uhrin päätoimitus eli itse uhrilihojen pyhittäminen lud-haltian käytettäväksi tapahtuu ludissa samoin kuin kualassa kahdella eri tavalla. Osa heitetään tuleen (tilaskon), osa asetetaan sellaisenaan jumalien saatavaksi (vile mit'son).

Nykyaikana näyttää tuliuhri kaikissa votjakkien palvontamenoissa astuneen etusijalle. Jo Müller mainitsee, että votjakit uhratessaan, ennen kuin he ryhtyivät aterioimaan, heittivät tuleen vähäisiä osia keitetyistä lihoista, kuten korvat, silmät, jalat y.m.; samoin he menettelivät sydämen, suolien, ja muiden sisälmysten kanssa. Pallas kertoo itäisistä votjakeista, että he polttivat uhrieläimen veren sekä vatsassa olevan rasvan ynnä luut. Georgi sanoo, että lihan jälkeen uhrattiin myös ohukaisia, hunajaa ja juomaa, joita jokaista "tona" (tuno) asetti vähäisen tuleen lausuen: "tuli, saata ne Inmarille". Samoin kertoo Behterev että, paitsi lihaa, viskattiin tuleen myös leipää ja munaa, olutta ynnä kaikkea muuta, mitä votjakit tuovat uhrilehtoon. Jos savu uhriantimien palaessa nousi ylöspäin, pitivät votjakit sitä hyvänä uhrimerkkinä. Wichmann sanoo ludille uhrattaessa heitettävän tuleen paitsi uhriteuraan verta myös palasia eläimen sydämestä, maksasta, nokasta, kaviosta y.m. Gavrilov lausuu Mamadyshin piirissä olleen tapana, että ludin-vartia, sen jälkeen kuin uhrilihat ovat keitetyt, ottaa lihapalan, lusikallisen puuroa ynnä pikarillisen viinaa ja heittää ne tuleen. Samassa piirissä kuulin kerrottavan, että ludissa uhrattaessa heitetään tuleen, paitsi kumyshkaa ja leipää, pala uhriteuraan keitettyä sydäntä, kieltä, huulta ynnä ruuan tähteet ja luut. Yleinen tapa kaikilla votjakkialueilla on vuodattaa uhrieläimen veri heti teurastettaessa tuleen. Tämä on tehtävä koivunlehvien tai kuusenhavujen läpi.

Tuleen heittämisen ohella toimitetaan useissa kuitenkin myös vile mit'son uhri. Sitä varten votjakit valmistavat pyhäkköön pienen pöydäntapaisen uhrialttarin. Vasiljev kertoo, että ludissa uhrattaessa tehdään jonkun vanhan puun juurelle koivunoksista pieni pöydän tapainen uhrialttari, joka katetaan liinalla. Buch mainitsee uhripöytää nimitettävän vile mit'son dzhek. Aminoff sanoo ludissa olleen "ylösojentamislaudan" (vile mit'son pul), jolle asetettiin koivunlehviä. Sen tarkemmin hän ei selitä, missä ja minkämoinen tämä lauta oikeastaan oli. Itäisten votjakkien keskuudessa oli minulla tilaisuus nähdä monenlaisia sekä koivunoksista valmistettuja että myös jakkaran tai pöydän tapaisia uhrialttareja (dzhek), jotka kesällä katetaan koivun-, syksyllä kuusenlehvillä. Oksien päälle levitetään tavallisesti vielä valkoinen liina. Alkuperäisempi tapa on asettaa uhriantimet uhripuun oksalle. Eräässä pienessä Birskin piirin Mozhgan naapurikylässä, missä ludissa ei ole puita, on tapana pystyttää maahan uhraamisen ajaksi nuori koivu, jonka oksiin sidotaan ohukaisvati. Joskus asetetaan vile mit'son uhri maahan valkoiselle liinalle.

Nykyaikana on yleisesti tullut tavaksi asettaa uhrialttarille ainoastaan leipää, ohukaisia, joskus myös vähäisen hunajaa ja voita. Entiseen aikaan, jolloin leipäuhreilla ei ollut yhtä suuri merkitys, oli vile mit'son antimena etupäässä lihaa. Niin kertoo Georgi, että kun liha oli kiehunut, asetettiin siitä uhripöydälle osa, jota nimitettiin "korkeaksi uhriksi" (vilam mitscham). Samoin mainitsee Vasiljev, että uhrialttarille asetettiin paitsi pannukakkuja myös uhriteuraan lihaa. Kumpikaan kertoja ei lähemmin mainitse, mitä lihan osia uhrialttarille asetettiin.

Omituisen tavan, joka voinee luoda valoa alkuperäisempään vile mits'on uhriin, mainitsee Vasiljev Sarapulin piiristä. Hän kertoo näet votjakkien käyttävän ludissa palvoessaan koivunvitsoja, joista yhteen he pujottavat uhrieläimen sisälmyksiä, s.o. palasen päätä, sydäntä, keuhkoa, maksaa y.m. lihaa. Esineen päähän, minkä nimi on shat'shi-her, sidotaan vielä pätkä pehmitettyä niintä, johon kiinnitetään hopeinen rengas tai sormus. Näin ollen tämä uhriesine muistuttaa piiskaa. Palvottaessa pitää ludin-vartia oksista eli varresta ja tere niinirihmasta eli siimasta kiinni. Sen enempää emme saa kirjailijan esityksestä tietää, mihin tarkoitukseen tätä esinettä on käytetty tai käytetään, joka siihen kiinnitetyistä lihapaloista päättäen oli uhrilahja. Luultavasti se nykyisenä aikana uhrimenojen loputtua poltettiin nuotiossa, mutta tuskinpa asian laita on ollut sama entisinä aikoina.

Itäisillä votjakeilla on lehdoissa uhrattaessa tapana rakentaa tulisijan kohdalle vielä eräänlainen uhriteline, joka kesällä on rakennettava nuorista koivuista, mutta lehdettömänä aikana kuusipuista. Se on rakennettu ikäänkuin padan kannattimeksi, kuitenkaan ei siihen nykyään uhripataa ripusteta. Pystyssä olevien puiden ja samoin myös poikkipuun latvaan jätetään vihreitä lehviä. Poikkipuun tyvipuoli on suunnattava sitä ilmansuuntaa kohti, jonne uhripapin kasvot rukouksen aikana ovat käännetyt. Samalla on se siellä, missä erityinen uhripuu on olemassa, aina kohdistettu tähän ynnä sen juurella olevaan uhrialttariin päin. Siinä tapauksessa, ettei erityistä uhripöytää ole käytettävissä, pannaan uhrileipä maahan valkoiselle liinalle, joka aina on levitettävä etumaisen pystypuun juurelle. Mainitun puun viereen pystytetään silloin myös pienoinen vesa, joka vitsalla kiinnitetään edelliseen ja jonka välttämättömästi tulee olla samaa puulajia kuin itse uhriteline. Mikä merkitys tällä vesalla alkujaan on ollut, ei nykyinen polvi enää osaa selittää, mutta siinä suhteessa se on huomattava, että votjakit kutsuvat sitä nimityksellä vile mit'son-ner (vile mits'on-oksa). Kuten Vasiljevin mainitsemaan oksaan ei tähän kuitenkaan nykyään mitään uhriantimia kiinnitetä.

Lisäksi on vanhemman ajan uhritapaa omiansa valaisemaan vielä se seikka, että itäiset votjakit nimittävät niitä uhriteuraan elimiä, joita useilla mainitun kansan alueilla on tapana keittää eri kattilassa, vile mit'son lihoiksi. Sellaisina pitävät Birskin piirin asukkaat uhriteuraan päätä, sydäntä, kaulaa, oikeanpuolista etumaista olkavartta ynnä kolmea saman puolen kylkiluuta, joita yksinomaan uhrin toimittajat ja vanhimmat uhrivieraat saavat nauttia. Niitä lihoja ei naisten milloinkaan sovi maistaa. Nykyään leikataan niistä pieniä paloja tuleen viskattavaksi, mutta niiden nimitys osoittaa ilmeisesti, että entinen uhritapa on ollut toinen. Me voimme kuvitella edellämainittujen muistomerkkien perustuksella, että vile mit'son lihapalat ennen muinoin pujotettiin puusta leikattuun oksaan ja sellaisena kiinnitettiin uhripuuhun. Arvokas tiedonanto, joka on omiansa olettamustamme tukemaan, on Buchin teoksessa, jossa kerrotaan Sarapulin piirissä olleen tapana, että uhripappi paitsi tuleen asettaa palan uhriteuraan sydäntä, keuhkoa ja maksaa uhrialttarin lehville. Päättäen siitä, että myös lappalaisilla on uhratessaan ollut tapana leikata pieniä lihapaloja uhriteuraan tärkeimmistä elimistä sekä pujottaa ne pieneen vitsaan uhripuuhun kiinnitettäväksi, voimme olettaa, että tämä uhritapa on ollut käytännössä jo Suomensuvun yhteisaikana.

Entiseen aikaan ovat vile mit'son antimet varmaankin jääneet koskemattomina uhripaikkaan. Nykyään kun itse uhrilahjat ovat muuttuneet, on tullut tavaksi, että uhripappi juhlamenojen päätyttyä ottaa uhrialttarille asetetut ruuat sekä nauttii ne joko yksin tai apulaistensa, joskus muidenkin vanhimpien juhlavieraiden kera. Vasiljev sanoo, että vielä niistäkin osa heitetään tuleen.

Ludissa, jossa kuala-rakennus on olemassa, asetetaan vile mit'son anti kualan nurkkahyllylle. Gavrilov kertoo, että ludin-vartia tullessaan lehtoon ottaa kakun ja hunajakupin, menee kualaan ja asettaa uhriantimet siellä olevaan kaappiin. Vähän ajan perästä hän ottaa ne sieltä, asettaa pöydälle, pian tarttuu niihin uudelleen ja alkaa rukoilla. Rukouksen luettuaan hän tuo leivän ja hunajan kualasta ja jakaa läsnäolevien kesken, jotka heti alkavat niitä maistella. Staraja Jumjassa, missä, kuten edellä on kerrottu, lud-kuala myös on olemassa, ei nykyään toimiteta ludissa ollenkaan vile mit'son uhria, vaan ainoastaan tilaskon. Voinee kuitenkin olettaa, että uhriantimet täälläkin on entiseen aikaan asetettu kualan nurkkahyllylle, sillä jos lud-haltioista, kuten on luultavaa, kerran on ollut olemassa kuvia, on niitä varmaankin uhriastiain ja rahojen kera säilytetty itse kualassa. Siihen viittaa varsinkin se seikka, että votjakit pitävät lud-kualaa erittäin pyhänä ja peloittavana paikkana, jonne ei kenenkään muun kuin ludin-vartian sovi astua.

Kun lud-haltialle on annettu sille tuleva uhriosa, jakavat part't'shasit lihan ynnä puuron, jota toisin paikoin myös uhrilehdossa valmistetaan, jokaisen ludissa palvovan perhekunnan kesken asettaen kunkin lautaselle yhtä suuren ruokamäärän. Sen jälkeen istuutuu kukin kedolle ruokakuppinsa ääreen aterioimaan. Sarapulin piirissä, jossa on olemassa erityinen juhla-isäntä tere, on tapana, että ut'is, sen jälkeen kuin hän on polttanut osan uhriantimia, kantaa lihan ja kumyshkan terelle, joka istuu oksista valmistetun pöydän ääressä. Tere ja vanhukset, jotka istuvat hänen rinnallaan pöydässä, alkavat ensiksi maistella uhrilihaa. Vasta sen jälkeen part't'shasit jakavat sitä muillekin läsnäoleville niiden perhekuntien luvun mukaan, jotka ottavat osaa uhriin.

Syömisen päätyttyä asettuu uhrikansa riviin ja ludin-vartia rukoilee puoliääneen. Rukouksen sisältö vaihtelee eri paikoissa riippuen ennenkaikkea uhraajien satunnaisista tarpeista. Miropoljskij sanoo, että votjakit rukoilevat lud-haltiaa suojelemaan heitä rakeista, myrskyistä, taudeista ynnä kaikesta pahasta. Jokaisen pyynnön jälkeen, jonka uhripappi esittää, painaa polvillaan oleva uhrikansa otsansa maahan ja lausuu: "amin". Joskus on lisäksi ollut tapana kohottaa uhrijuhla-tunnelmaa kielisoittimella. Haruzin tietää votjakkien syövän ja juovan lehdossaan uskonnollisen virren kaikuessa, jota guslilla säestetään. Georgin mukaan palvojat vielä lähtiessään lehdosta kumartavat syvään keremettiin päin ja sanovat: "elä onnellisena ja suojele meitä".

Mitä ludissa noudatettuun palvontasuuntaan tulee, huomaa siinäkin, kuten monissa muissa votjakkien uhrimenoja koskevissa seikoissa, tapoja, joista toiset saattavat polveutua myöhemmältä, toiset aikaisemmalta ajalta. Olemme jo kuala-uhrien yhteydessä maininneet, että votjakit varsinkin eteläisillä alueilla ovat viime aikoina yhä yleisemmin omaksuneet tatarien rukoussuunnan. Tämä on tullut tavaksi myös ludissa palvottaessa. Jo Pallas tietää kertoa, että votjakit rukoilevat keremetissä kasvot etelään päin. Georgi sanoo samoin: "ut'is asettaa teuraat ja muut uhrit keremetissä tulen ääreen etelää kohti ja sanoo: Inmar, Saltan djes, me uhraamme sinulle punaisen oriin tai valkean lampaan viljankorjuun vuoksi, vapauta meidät taudeista, tee meidät rikkaiksi, anna terveyttä, siunaa hallitsijaa".

Hyvin yleinen viime aikoihin asti on edellisen ohella ollut tapa kääntyä uhrirukouksen aikana auringonnousuun päin. Niin kertoo jo Müller, että votjakit ja tsheremissit kääntävät rukouksen aikana kasvonsa itää kohti. Siinä asennossa uhripappi, joka seisoo kansan edessä, kumartaa maahan asti, samoin tekevät ne, jotka seisovat hänen takanaan. Myös Jelabugan piirin votjakkien sanoo Potanin rukoilevan "Sultania" kasvot itään päin. Samoin kertoo Buch Sarapulin piirin votjakeista.

Vielä kolmattakin uhrisuuntaa ovat votjakit noudattaneet ludissa palvoessaan. Bogaevskij kertoo, että Sarapulin piirissä on ludissa palvottu länteen päin käännetyin kasvoin. Samoin kuulin olevan tapana Birskin piirin Mozhgassa.

Mitä uhriruuista jää syömättä, on votjakeilla tapana kerätä liinaseen kotolaisille vietäväksi. Niin kertoo jo Georgi, että jäljelle jäänyt liha vietiin kotiin, jossa se nautittiin yhdessä vaimojen ja lasten kera. Samoin sanoo Gavrilov, että ruuan tähteet kannettiin kylään, jossa niitä naisetkin saattoivat nauttia. Vasiljev tietää, että uhrilihan ja -liemen loppu viedään vielä samana iltana uhrimenojen päätyttyä ludin-vartian taloon, minne kaikki kylän asukkaat miehet, vaimot ja neidot kokoontuvat. Vaimot tuovat tullessaan myös kumyshkaa. Uhripapit maistelevat juomaa sekä laulavat uhrilauluja, joiden sanat kuuluvat: "lud-asaba on toivottanut rauhaa ja suonut siunauksensa". Lihan tähteet, pannukakut ynnä muut ruuat jaetaan juhlavieraiden kesken. Usein jatketaan kylässä pitoja vielä pari, joskus kolmekin päivää.

Varhaisimpina aikoina ei uhrilihan jätteitä näytä niinkuin nykyään kuljetetun kylään. Siitä on todistuksena Müllerin lausunto, että votjakit ja tsheremissit keittävät ja syövät koko uhrieläimen yhdellä kertaa, sillä he pitävät syntinä, jos pienikin osa jää syömättä, sen vuoksi he kutsuvat niin paljon ihmisiä uhritilaisuuteen, että kaikki, mitä on keitetty, loppuisi.

Uhriteurasten syötäväksi kelpaamattomat osat, kuten luut, poltetaan nykyään juhlamenojen päättyessä, nahat ja lintujen höyhenet myy ludin-vartia enimmän tarjoavalle; rahat säilytetään ludille kuuluvana omaisuutena seuraavaan juhlaan.

Entiseen aikaan on näiden jätteiden kanssa toisin menetelty. Pallas kertoo itäisten votjakkien ripustavan härkien ja lampaiden päät sekä hevosen koko luurangon keremetissä olevaan puuhun, mutta ei nahkoja, jotka viedään kotiin ja myydään. Samoin kertoo Georgi huomauttaen, että nahat saa "tona", jolla hän tarkoittaa uhripappia. Vereshtshagin, joka kuvailee Sarapulin piirin tapoja, sanoo, että luut kannetaan metsään. Samoin tietää Bogaevskij, että luut kerätään niinikoppaan, jonka tere muutamien muiden henkilöjen seurassa vie vähän matkan päässä sijaitsevan kuusen juurelle. Sinne kannetaan myös riuvut, joissa kattilat riippuivat uhritoimituksen aikana.

Samoin kuin Georgi sanoo Haruzin, että uhriteuraan nahka tulee uhripapin hyödyksi. Behterev tietää, että nahka joko heitetään tuleen tai ottaa uhripappi sen itselleen. Ennen vanhaan näyttää kuitenkin nahatkin ripustetun uhrilehdon puihin. Niin kertoo Müller, että votjakit ripustivat puihin kaikenlaisia nahkoja ja asettivat ne tavallisesti puiston itäpuolelle tammeen tai koivuun, joita puita he pitivät suurimmassa arvossa. Missä venäläiset varastivat nahat, siellä oli tapana paloittaa ne veitsellä. Samoin kertoo Ostrovskij uhrinahkoja puihin ripustetun, mutta huomauttaa samalla, että nykyään on tämä tapa hyljätty syystä siitä, ettei edes nahkojen paloittaminen ole suojellut niitä varkailta.

Nykyään ei enää missään votjakkipyhäkössä huomaa uhrinahkoja riippumassa, niinkuin vielä usein itäisten tsheremissien uhrilehdoissa; sitä vastoin olen useissa paikoin Osan ja Birskin piirikunnan ludeissa nähnyt uhripuissa kokonaisia luurankoja, joita niihin on niiniköysin ripustettu. Varovaisuus, jota votjakit noudattavat uhrilihoja paloitellessaan, jottei yksikään luu särkyisi, sekä huolellisuus, jota he osoittavat niitä sitoessaan toisiinsa luonnollisessa järjestyksessä, johtunee käsityksestä, jonka Behterev sanoo heillä olevan, että se, mitä keremetin kunniaksi teurastetaan, ei kuole, vaan menee elävänä tämän olopaikkaan.

Huomattava piirre votjakkien lud-palvonnassa on lisäksi kynttiläin käyttäminen. Jo Aleksandra Fuchs kertoo Kasanin läänin votjakeista, että he keremetille uhratessaan kiinnittivät puuhun useita vahakynttilöitä. Puhuessaan lud-palvonnasta lausuu Gavrilov, että ludin-vartia teki palavasydämisiä tuohuksia, sytytti ne sekä asetti lud-kualassa olevan pöydän etelänpuoleiselle reunalle. Sarapulinkin piirin votjakkien kertoo Bogaevskij sytyttäneen ludissa olevan kuusen eteen kynttilöitä. Myös Vasiljev sanoo heillä olleen tapana asettaa kotitekoinen vahakynttilä uhrialttarille. Tämä tapa on ollut yleinen Birskinkin piirin votjakeilla. Uhrieläimet, joita votjakit teurastavat viettäessään juhlaa lud-haltiain kunniaksi, ovat paikkakunnan tavoista ja kansan varallisuudesta riippuvaisia. Bytshkov kertoo heidän teurastaneen keremetille uhriksi mustan lampaan, jonka he ostivat yhteisillä varoilla. Pahasin mukaan uhrattiin keremet-juhlassa ruskea hevonen, härkä, lammas, hanhi ja sorsa. Tästä tiedonannosta ei kuitenkaan voi varmasti päättää, onko lud- vai muusta lehtopalvonnasta kysymys. Georgi sanoo votjakkien uhranneen ruskean hevosen ynnä valkoisen lampaan. Aleksandra Fuchs tietää keremetille uhratun lampaita ja lintuja, samoin Wichmann. Shestakov sanoo, että silloin kun koko kylä uhraa, on uhrieläimenä hiirakko hevonen, mutta perhekunnan uhratessa varsa tai lintu. Vereshtshagin mainitsee edellisten eläinten lisäksi vielä vuohen. Samoin kuin Rytshkov, kertovat Buch ja Vasiljev, kumpikin Sarapulin piiristä, että lud-haltialle uhrattiin mustavillainen lammas. Vielä nykyään ovat hevosuhrit itäisillä votjakeilla varsin yleisiä, muilla votjakkialueilla ovat lud-uhrit sitä vastoin vähäpätöisempiä: lammas, hanhi tai sorsa. Tämän myöhemmän laiminlyömisen korvaamiseksi, mitä uhriantimiin tulee, on toisin paikoin tapana jonkun määrätyn ajan kuluttua viettää lud-juhlaa runsaammin uhrein. Niin vietetään esim. Mamadyshin piirin Oshtorma Jumjassa joka kuuden vuoden päästä kuat' ar vesaskon nimistä lud-juhlaa, jolloin uhrieläiminä pitää olla hiirakko varsa, lammas ja hanhi. Kylän väki tulee silloin runsaslukuisena uhripitoihin tuoden mukanaan juomaa, leipää, suolaa ja ryynejä.

Satunnaisissa uhreissa määrää uhrieläimet tuno. Vjatkan lääninlehdessä v:lta 1861 kerrotaan, että "pappi" ennen uhritoimitusta menee metsässä olevaan rukouspaikkaan, jonne kukaan muu ei saa astua, ja tutkii siellä itsekseen, millainen eläin on uhrattava. Sellainen uhriteuras on sitten hankittava mistä hyvänsä. Joskus tietäjä määrää uhriteuraaksi sen näköisen eläimen, joka hänellä sattuu olemaan itsellään ja ottaa siitä silloin erittäin kalliin hinnan. Behterev lausuu, että aluksi rajoitutaan vain uhrilupauksen tekemiseen. Se tapahtuu siten, että tuno käärii muutamia vaskirahoja riepuun sanoen: "näillä rahoilla, keremet, ostan sinulle hevosen, anna sairaalle elämä". Sitten hän panee riepuun myös vähäisiä hopearahoja sanoen: "hopeilla kaunistan hevosesi harjan". Lisäksi hän sirottaa siihen jauhoja lausuen: "paistanpa vielä leivänkin, kun vain suot sairaalle terveyden". Riepumytty sidotaan sen jälkeen kodan kattoon. Tällaisia lupausmyttyjä kertoo kirjailija samassa kodassa olevan kymmenen ja enempikin. Jollei tauti siitä tule helpommaksi, merkitsee se, että "keremet" vaatii heti uhrin ja määrätyn värinen eläin on silloin kohta markkinoilta ostettava.

Tavallisesti tapahtuu lupausuhri lud-kuzolle yksinkertaisemmin eli siten, että ludin-vartia, niin pian kuin hän saa asiasta tiedon, käy pihallaan tahi itse pyhäkössä leipä tai puurokuppi kädessä palvomassa pyytäen sairaan nimessä, että lud-kuzo leppyisi sekä odottaisi, kunnes sairaalla on tilaisuus toimittaa aikomansa uhri. Joskus lupaus on vielä uudistettava ennen varsinaista uhria. Pihalla rukoillessa ovat ludin-vartian kasvot aina käännettyinä sinne päin, missä lehto sijaitsee.