VANHASSA MAAILMASSA

Ensimmäinen luku.

AMERIKKALAINEN VIERAS.

Ikkuna oli sellainen, jommoisia Pariisissa yleisesti käytettiin kuudennentoista sataluvun lopulla. Se oli korkea ja kapea, varustettu pihtipielillä ja leveällä poikkipienalla, jonka yläpuolella olevaan ruutuun oli maalattu vähäinen vaakunakilpi — kolme hopeapohjalla lepäävää punaista jalka-ansaa. Ikkunan ulkopuolella istui seinässä kiinni jykevä rautakanki, josta riippui pienoinen kullattu villapaalin kuva, heilahdellen ja naristen tuulen joka henkäyksestä. Vastapäätä kadun toisella puolella oli toisia samanlaisia taloja, yhtä korkeita, kapeita ja porvarillisen siistejä, joiden julkisivuja leikkelivät ristikkäin käyvät kannatinpylväät ja kattoja koristivat terävät päätykolmiot ja pienet kulmatornit. Ja alhaalta rakennusten välistä kuului epälukuisten jalkain kopinaa St. Martin-kadun mukulakiveykseltä.

Ikkunan sisäpuolella oli ruskealla espanjannahalla päällystetty leveä ikkunalavitsa, jolla leväten perheen jäsenet voivat akkunaverhojen välistä katsella vilkasta katuvilinää. Kaksi heistä istui nytkin lavitsalla, mies ja nainen, mutta selkänsä he olivat kääntäneet ulkopuoliselle näytelmälle ja kasvonsa isoon ja komeasti sisustettuun asuinsuojaan. Tuontuostakin he vilkaisivat toisiinsa, ja heidän silmistään voi nähdä, ettei heidän onnensa kaivannutkaan muuta katsottavaa.

Eikä tuo ollut ihmekään, sillä kauniimpaa paria olisi saanut kauan etsiskellä. Nainen oli hyvin nuori, korkeintaan kaksissakymmenissä, kasvot tosin kalpeat, mutta sellaista kalpeutta, joka loisti itsestään ja oli niin raitis ja puhdas ja puhui sellaisesta sisäisestä puhtaudesta ja viattomuudesta, ettei niiden neitseellinen valo kaivannutkaan värien hurmaa lisäkukkeudekseen. Piirteet olivat hienot ja pehmeät, ja sinimustat hiussuortuvat ja pitkät tummat silmäripset loivat somia varjoja silmäterien uneksivalle harmaudelle ja ihon norsunluuhohteelle. Tytön koko olennossa oli jotain levollista ja pidätettyä, jota vaikutusta yhä koroitti sileä mustasilkkinen puku ynnä kivihiilihelmistä tehty rintaneula ja rannerengas, jotka olivat hänen ainoina koristeinaan. Tällainen oli Adele Catinat, kuuluisan hugenottiuskoisen verkakauppiaan ainoa tytär.

Mutta jos hänen pukunsa oli synkän yksitotinen, niin sitä loistavampi oli hänen istuintoverinsa asu. Tämä oli tyttöä kenties kymmentä vuotta vanhempi; pienillä kapeilla kasvoilla oli aito soturimainen ilme, musta huuliparta oli huolellisesti hoidettu ja tummanruskeiden silmien säihkyvä katse näytti voivan saada yhtä helposti miehet tottelemaan kuin naiset sulamaan. Hänen takkinsa oli taivaansininen, koristettu poikittaisilla hopeapunoksilla ja leveillä hopeaolkaimilla. Valkeat säämiskäliivit kurkistivat takin aukosta, ja samaa ainetta olivat polvihousut, jotka katosivat pitkävartisiin kiiltonahkasaappaisiin, joiden koroissa helisivät kullatut kannukset. Hopeakahvainen miekka ja sulkaniekka hattu, jotka istuja oli laskenut vierelleen lavitsalle, täydensivät muhkean asepuvun, jonka kantaminen laskettiin miehelleen kunniaksi, sillä jokainen ranskalainen tunsi sen olevan Ludvig XIV:n kuuluisan Sinisen kaartin upseerivormun. Repäisevän uljaalta soturilta tämä nuori herra tosiaan näyttikin ylväine kiharapäineen ja huolettoman luontevine liikkeineen. Ja sellaiseksi hän oli osoittautunut sotakentälläkin, kunnes Amory de Catinat'n nimi oli saanut mainehikkaan kaiun kaikkien niiden tuhansien uljaiden alhaisaatelisten joukossa, jotka parveilivat kuninkaan pyhitetyn persoonan ympärillä.

Molemmat nuoret olivat ensimmäisen polven serkuksia, ja kaunispiirteisistä kasvoistaan voi hyvin tuntea heidät lähisukulaisiksi. De Catinat polveutui jalosukuisesta hugenottiperheestä, mutta kadotettuaan jo lapsena molemmat vanhempansa oli hän astunut armeijaan ja ponnistellut nykyiseen asemaansa ilman kaikkia suotuisia syrjävaikutuksia pelkän mieskohtaisen kuntonsa nojalla. Hänen isänsä nuorempi veli sen sijaan oli luopunut aatelisesta "de"-lisäkkeestä nimensä edessä, kun oli nähnyt kerettiläiseksi katsotun uskontonsa sulkevan häneltä kaikki jalosukuiselle miehelle sopivat elämänurat, ja antautunut harjoittamaan kauppaa Pariisissa sellaisella menestyksellä, että hänet nykyisin luettiin kaupungin rikkaimpien ja vaikutusvaltaisimpien porvarien joukkoon. Hänen kattonsa alla nuori soturi nyt istui, ja hänen ainoan tyttärensä kättä tämä juuri piteli omassaan.

"Kerropas minulle, Adele", hän sanoi, "mikä sinut nyt panee noin murheellisen näköiseksi?"

"Enhän minä ole murheellinen, Amory."

"Älähän — mitäs sitten tietääkään tuo pieni ryppy noiden kaarevien kulmakarvojesi välissä? Ahaa, näethän että osaan lukea sinun tuulesi kasvoistasi niinkuin paimen lukee säätä taivaan pilvistä."

"Eihän se ole mitään, Amory — mutta…"

"Mutta mitä?"

"Sinähän jätät minut yksin tän'iltana."

"Mutta palaanhan taas huomen-aamulla."

"Ja täytyykö sinun todella, ihan todella, lähteä pois täältä tän'iltana?"

"Tänne jääminen tietäisi kohta virkaeroa minulle. Minunhan pitää aikaisin huomen-aamulla olla vahtivuorossani kuninkaan makuusuojan ovella! Aamumessun jälkeen astuu majuri de Brissac minun tilalleni ja sitten olen jälleen vapaa mies."

"Ah, Amory, kun sinä noin puhelet kuninkaasta ja hovista ja sen suurista vallasnaisista, niin tulen ihan ihmeisiini!"

"Mikä sinut sitten oikein panee ihmettelemään!"

"No, kun ajattelen että sinä, joka elät sellaisen loiston keskellä, alennut tulemaan kauppiaan halpaan majaan."

"Ah, mutta minkäs aarteen tämä maja sitten kätkeekään?"

"Sehän se minua kaikkein enimmän ihmetyttääkin. Että sinä, joka elät kaiket päivät niin kauniiden ja henkevien ihmisten parissa, luulet minun olevan rakkautesi arvoinen — minun, joka olen vain kuin pikkuinen hiiri, aivan yksin tässä isossa talossa, ja niin arka ja kömpelö! Sehän se vasta ihmeellistä on!"

"Kullakin on oma makunsa", sanoi nuori mies, silittäen serkkunsa pienoista kättä. "Naisten laita on aivan sama kuin kukkien. Mikä pitää suurista loistavista auringonkukista tai ruusuista, joiden suuruus ja väriloiste pakostakin paistaa jokaisen silmiin. Mutta minulle on rakkain pieni orvokki, joka kätkeytyy sammalen turviin ja kuitenkin on niin suloinen katsella ja levittää tuoksuaan kauas ympärilleen. — Mutta yhä vielä on tuo juro ryppy otsallasi, armaani!"

"Tahtoisin, että isä pian palaisi kotia."

"Miksi niin? Tunnetko itsesi täällä niin yksinäiseksi?"

Tytön kalpeille kasvoille lennähti nopea hymy. "Enhän minä yksin ole ennenkuin vasta illalla. Mutta minä olen aina niin rauhaton, kun hän on poissa kotoa. Nykyään saa kuulla niin paljon poloisten veljiemme vainoomisesta."

"Joutavia! Setäni kyllä kykenee varjelemaan itsensä vainolaisilta."

"Hän on lähtenyt verkakauppiaitten esimiehen luo puhumaan tuon rakuunamajoituksen johdosta."

"Ah, siitähän et ole minulle vielä puhunutkaan."

"Tässähän on siitä ilmoitus." Hän otti pöydältä sinisen paperikääryn, josta riippui punainen sinetti nauhassaan. Upseerin tuuheat mustat kulmakarvat rypistyivät, kun hän silmäsi paperiin.

"Täten annetaan sinulle, Theophile Catinat, St. Martin kadun varrella asuva verkakauppias, tiedoksi", luki hän kirjeestä, "että olet velvollinen antamaan majaa ja muonaa kapteeni Dalbert'in johdossa oleville 20 Languedocin sinisen rakuunarykmentin sotilaalle, kunnes sinulle toisin ilmoitetaan. (Allekirj.) de Beaupre (kuninkaan komissaari)."

De Catinat tunsi hyvin tämän pakkokeinon, jolla hugenotteja rasitettiin Ranskan kaikilla kulmilla, mutta hän oli imarrellut mieltään sillä ajatuksella, että hänen oma upseeriasemansa varjelisi hänen sukulaistaan moisesta kohtalosta. Harmista huudahtaen hän nakkasi kirjeen kädestään.

"Milloin niiden pitäisi tulla?"

"Isä sanoi, että tän'iltana."

"Sitten ne eivät jää tänne kauaksi. Huomen-aamulla minä tuon mukanani käskykirjeen, joka karkoittaa ne tästä talosta. Mutta aurinkohan näkyy jo painuneen St. Martinkirkon taa, ja minun pitäisi olla jo paluumatkalla."

"Ei, ei — sinä et saa vielä lähteä."

"Tahtoisin ensin nähdä sinut isäsi huostassa, sillä pelkään jättää sinua yksin noiden roikaleiden tullessa. Ja kuitenkaan ei mikään puolustava syy auttaisi, jollen ole ajoissa Versailles'issa. Mutta katsopas — portaiden eteen on pysähtynyt jokin ratsastaja. Hänellä ei ole vormupukua. Kukaties hän on isäsi lähetti."

Tyttö käännähti innokkaasti ikkunaan ja kurkisti verhojen välistä ulos, nojaten kättään serkkunsa hopeaolkaimeen.

"Ah, minähän olin aivan unohtaa!" hän huudahti. "Tuohan on se amerikkalainen vieraamme. Isä sanoi hänen tulevan tänään."

"Amerikkalainen vieraanne!" toisti soturi ällistyneenä, ja molempien päät painuivat katselemaan ulos ikkunasta. Ratsastaja, joka oli kookas ja leveäharteinen nuori mies, lyhyttukkainen ja parraton, käänsi pitkän, mustanpuhuvan ja järeäpiirteisen naamansa juuri heitä kohti, katseensa harhaillessa talon julkisivua pitkin. Hänellä oli päässään pehmeälierinen harmaa huopahattu Pariisissa outoa tyyliä, mutta muuten olivat hänen tummat yksivakaiset vaatteensa ja pitkävartiset saappaansa samanlaiset kuin millä pääkaupungin porvarilla hyvänsä. Ja sittekin oli hänen ulkomuotonsa niin tavallisuudesta poikkeava, että kaupunkilaisia oli kertynyt hänen ympärilleen tiheäksi rykelmäksi ällistelemään suut auki ratsastajaa ja tämän ratsua. Monta koloa ja naarmua saanut pyssy, jossa oli hirveän pitkä piippu, oli perästään sidottu kiinni hänen jalustimeensa, piipunsuun heiluessa korkealla ilmassa hänen päänsä päällä. Kummastakin pistoolikotelosta riippui iso musta nahkareppu, ja kirjava punahetaleinen huopapeite oli kääritty mytyksi hänen satulansa taa. Hevonen, jykeväjäseninen päistärikkö, oli kiiltävän hikinen selästään ja räiskyneen mudan vallassa vatsan puolelta, ja se notkistihe seistessään etupolvilleen aivan kuin ratki nääntyneenä. Kun ratsastaja tuntui päässeen talosta selville, hypähti hän keveästi alas satulasta, ja irroitettuaan pyssynsä, reppunsa ja peitteensä huitoi huolettomasti itselleen tietä ällistelevän väkijoukon läpi ja alkoi kolkuttaa kovasti ulko-ovelle.

"Kuka ihmeessä hän saattaa ollakaan?" ihmetteli de Catinat. "Kanadalainen ehkä? Sellainenhan olen melkein itsekin. Minulla on yhtä paljon tuttavia meren tuolla puolen kuin täälläkin. Mitämaks tunnenkin hänet. Sielläpäin ei ole vallan paljon valkoisia kasvoja, ja niinä kahtena vuonna, jolloin olin meren takana, oli tuskin yksiäkään Saguenaysta Nipissingiin saakka, joita minä en olisi tullut näkemään."

"Ei, hän on Englannin siirtomaista, Amory. Mutta hän puhuu meidän kieltämme. Hänen äitinsä oli meille sukua."

"Entä hänen nimensä?"

"Se on Amos — Amos … ah, noita nimiä! Niin, Greenhän se oli — Amos Green. Hänen isänsä ja minun isäni ovat tehneet paljon kauppaa keskenään, ja nyt on hänen poikansa, joka tietääkseni on koko ikänsä elänyt vain erämaissa, lähetetty tänne oppimaan vähän maailman tapoja. Ah, hyvä Jumala — mitä kummaa siellä nyt onkaan tapahtunut?"

Alakerran eteisestä oli äkkiä kuulunut kirkunaa ja huutoja, kiivaan miehenäänen luikkamista ja kiireisten askelien kopinaa. Tuossa paikassa oli de Catinat joutunut portaiden puoliväliin ja jäänyt ällistyneenä katselemaan eteisessä tarjoutuvaa näytelmää.

Käytävän kummallakin seinällä seisoi kaksi naispalvelijaa kirkuen minkä saivat ääntä keuhkoistaan. Keskellä pyöri miespalvelija Pierre, yksitotinen vanha kalvinisti, jonka ei vielä koskaan oltu nähty kadottavan jäykkää arvokkaisuuttaan, ympäri kuin väkkärä, viuhtoen käsivarsillaan ja parkuen niin että melun olisi voinut luulla kuuluvan vaikka Louvre'iin saakka. Hänen laihaa kinttuaan verhoavaan harmaaseen villasukkaan oli pureutunut kiinni tuuhea, musta ja karvainen pallo, josta näkyi ylöspäin tirkistelevä pieni punainen silmä ja sen alla valkoinen hammasrivi, joka piteli tarmokkaasti kiinni saaliistaan. Huudot kuultuaan oli hevosestaan huolehtinut nuori muukalainen syöksynyt sisään ja nähdessään vanhusparan pulan käynyt käsiksi purijaan, antanut sille pari navakkaa iskua kuonolle ja työntänyt sen pää edellä takaisin nahkareppuun, josta se palvelijain hirmuksi oli putkahtanut esiin.

"Älkää joutavia hätäilkö", sanoi hän sujuvalla ranskankielellä; "sehän on vain karhu."

"Ah, taivahan isä!" huusi Pierre, pyyhkäisten kyyneleet silmistään. "Voi, se on tehnyt minut ainakin viittä vuotta vanhemmaksi! Minä seisoin ovella kumartamassa monsieurille ja ennenkuin arvasinkaan, oli se takaapäin kimpussani."

"Syy oli minun, kun olin jättänyt repunsuun auki. Elukka on vain pentu ja syntyi vasta samana päivänä kuin lähdin New Yorkista, kuusi viikkoa sitten. Onko minulla kunnia puhutella isäni ystävää, monsieur Catinat'ta?"

"Ei, monsieur", puuttui kaartilainen portailta puheisiin. "Setäni on kaupungilla, mutta minä olen kapteeni de Catinat, teidän nöyrä palvelijanne, ja tässä on mademoiselle Catinat, tämän talon emäntä."

Vieras nousi portaita ylös ja tervehti heitä molempia yhdellä haavaa arkaillen ja jäykästi, aivan kuin metsän villi peura, joka on päättänyt hypätä peloittavalta näyttävän esteen yli. Hän seurasi heitä saliin — mutta tuossa tuokiossa hän oli jälleen hävinnyt heidän näkyvistään, ja he voivat kuulla vain hänen kumajavat askeleensa portailta. Palatessaan hänellä oli ihanan kiiltävä turkiseläimen nahka kädessään. "Karhu on tulijaislahja teidän isällenne, mademoiselle", sanoi hän. "Tämän toin Amerikasta teille itsellenne. Eihän se paljonkaan arvoinen ole, mutta voihan siitä tehdä teille nahkasäärykset tai käsipuuhkan."

Adele huudahti ihastuksesta, kun hänen hyväilevät kätensä upposivat syvälle nahan pehmeään karvaan. Ja syytä hänellä olikin ihailla saalistaan, sillä harvoin sai kuningaskaan sellaisen lahjan. "Ah, kuinka ihana tämä onkaan, monsieur", hän huudahti. "Minkä eläimen nahka se on ja mistä olette sen saanut?"

"Se on mustakettu. Ammuin sen itse viime kierroksellani Oneidajärven irokeesikylissä."

Neito painoi kauniin taljan poskeaan vastaan, jonka marmorinvalkea hipiä paistoi suloisesti sen mustaa pehmeyttä vastaan. "Minua pahoittaa, ettei isä ole täällä toivottamassa teitä tervetulleeksi, monsieur", sanoi hän; "mutta sallikaa minun tervehtiä teitä sydämellisesti hänen sijastaan. Teille varattu huone on yläkerrassa, ja Pierre saattaa teidät sinne, jos haluatte."

"Minulleko huone? Mitä varten."

"No, toki — nukkuaksenne, monsieur!"

"Pitääkö minun sitten nukkua sisällä huoneessa?"

De Catinat puhkesi nauramaan nähdessään vieraan hämmästyneen naaman. "Eihän teidän ole pakko, jollette itse tahdo", sanoi hän.

Toisen kasvot kirkastuivat oitis, ja hän astahti lattian poikki huoneen peräikkunalle, joka antoi pihalle päin. "Ah!" hän huudahti aivan kuin riemullisen keksinnön tehdessään: "tuollahan kasvaa pyökkipuu, mademoiselle, ja jos saan viedä makuuhuopani sen juurelle, niin nukun ulkosalla paljon paremmin kuin missään huoneessa. Talvisaikaan se tosin ei käy laatuun, mutta kesällä minusta tuntuisi sisällä maatessani kuin putoisi katto alas rinnoilleni."

"Te ette siis ole kaupunkilainen?" kysyi de Catinat.

"Isäni asuu New Yorkissa — aivan Peter Stuyvesantin lähinaapurina, josta varmastikin lienette kuullut puhuttavan. Isä on hyvin karaistunut mies, ja häntä se ei pahoin rasita, mutta minä saan jo tarpeekseni parista yöstä peräkanaa Albanyssa tai Schenectadyssa käydessäni. Koko ikäni olen näet elänyt metsissä."

"Olen varma, että isäni sallii teidän nukkua missä tahdotte ja tehdä mitä itse haluatte, kunhan vain olette tyytyväinen.

"Kiitän teitä, neiti. Lähden siis viemään kapineeni pihalle ja ruokkimaan hevostani."

"Ei, sen tekee Pierre."

"Minäkö antaisin ratsuni vieraan haltuun! Olen tottunut huolehtimaan siitä itse."

"Sitten lähden kanssanne", sanoi de Catinat. "Minulla on pari sanaa sanottavana teille. Näkemiin siis, Adele, huomiseksi."

Molemmat nuoret miehet lähtivät yhdessä portaita alas, ja kaartilainen seurasi vierasta pihalle. "Teillä on ollut tänään pitkä matka", hän sanoi.

"Niin on — Rouenista saakka."

"Oletteko väsyksissä?"

"Ei; minua harvoin väsyttää."

"Olkaa sitten neidin parissa, kunnes hänen isänsä palasi kotiin."

"Miksi tätä pyydätte?"

"Siksi että minun täytyy lähteä, ja hän saattaa kukaties tarvita suojelijaa."

Muukalainen ei vastannut mitään vaan nyökkäsi, ja heittäen mustan takkinsa yltään hän rupesi voimakkaasti hankaamaan ratsunsa rapaisia ja hiestyneitä kupeita.

Toinen luku.

KUNINGAS KOTIOLOISSAAN.

Oli edellistä päivää seurannut aamu. Versailles'in linnan iso kello oli juuri kajahduttanut kahdeksan lyöntiä, ja hallitsijan ylösnousun aika oli melkein käsissä. Halki linnan loppumattoman pitkiä käytäviä ja freskomaalauksin koristettuja eteissuojia kävi tukahdutettu kohu ja hyörinä, aivankuin liikuttaessa varpaisilla kiihkeän odotuksen hetkenä, sillä kuninkaan ylösnousu oli tärkeä valtiotoimi, jossa sangen monilla henkilöillä oli omat erikoistehtävänsä. Höyryävää hopeista vesimaljaa kantava lakeija kiiruhti monsieur de St. Quentin'in, kuninkaan hoviparturin valtapiiriin. Toisia sipsutteli vaateläjiä käsivarrellaan kuninkaan makuuhuoneen eteissuojaan vievää käytävää pitkin. Hopeakirjaisissa sinisissä vormuissaan upeilevat kaartilaiset suoristautuivat kuin seipäiksi ja ojensivat peitsensä käsivarren päähän itsestään, kun vahtivuorossa oleva nuori upseeri, joka oli ikävissään katsellut ikkunasta hovilaisten ilonpitoa ulkoparvekkeella, käännähti tiukasti kannoillaan ja lähti astelemaan kuninkaallisen makuuhuoneen isoa valkokultakirjaista ovea kohti.

Tuskin oli hän päässyt vartiopaikalleen sen eteen, kun kädensijaa kierrettiin hyvin hiljaa sisältäpäin, valtava ovenpuolikas pyörähti äänettömästi saranoillaan ja kynnyksen yli astui varpaisillaan mies, sulkien yhtä varovaisesti oven perästään.

"Hs!" hän kuiskutti sormi huulillaan, ja koko hänen sileäksi ajeltu naamansa korkealle kohotettuine kulmakarvoineen ilmaisi mitä tärkeintä varoitusta. "Kuningas nukkuu yhä vielä."

Nuo sanat kulkivat kuiskeena miehestä toiseen siinä ihmisparvessa, joka oli kunnioittavasti kokoutunut oven ulkopuolelle. Puhuja, joka oli kuninkaan ylikamaripalvelija monsieur Bontems, viittasi vahtiupseerille ja vei tämän takaisin siihen ikkunakomeroon, josta tämä oli juuri tullut.

"Hyvää huomenta, kapteeni de Catinat", tervehti hän kunnioittavan tuttavallisuuden sävyllä.

"Hyvää huomenta, Bontems. Kuinka kuningas on nukkunut?"

"Ihmeteltävän hyvin."

"Mutta eikö hänen ole aika jo nousta?"

"Ei aivan vielä."

"Ettekö aio herättää häntä?"

"Vasta seitsemän ja puolen minuutin perästä." Kamaripalvelija kaivoi povestaan esiin pienen munanmuotoisen kellon joka oli sen miehen lakina, joka itse oli kahdenkymmenen miljoonan ihmisen lakina. "Kuka komentaa päävahtia?"

"Majuri de Brissac."

"Tässäkö te tulette olemaan?"

"Minulla on nelituntinen vartiovuoro kuninkaan persoonan läheisyydessä."

"Se sattui hyvin. Kuningas antoi minulle eräitä ohjeita vietäväksi vahtipäällikölle, kun hän illalla jäi pikku riisunnan jälkeen kahdenkesken minun kanssani. Hän pyysi minun mainitsemaan, että monsieur de Vivonnea ei ole päästettävä mukaan suureen pukeutumiseen. Teidän on ilmoitettava se hänelle itselleen."

"Sen teen."

"Sitten, jos sattuisi tulemaan kirjelippunen häneltä — ymmärrättehän, tuolta uudelta…"

"Madame de Maintenon'ilta?"

"Aivan niin. Mutta parempi on, ettei mainita nimiä. Jos tämä sattuisi lähettämään kirjeen, niin teidän on otettava vastaan ja jätettävä se perille aivan huomaamattomasti, kun kuningas antaa teille siihen tilaisuuden."

"Se tapahtuu."

"Mutta jos se toinen sattuisi tulemaan, niinkuin onkin mahdollista — ymmärrättehän, se entinen…"

"Madame de Montespan?"

"Ah, tuota teidän kerkeätä soturikieltänne, kapteeni! Jos hän siis sattuisi tulemaan, niin teidän on hienosti suljettava häneltä tie — kohteliaassa muodossa, ymmärrättehän, mutta missään tapauksessa häntä ei saa päästää sisään kuninkaan suojiin."

"Hyvä on, Bontems."

"Ja nyt meillä on enää vain kolme minuuttia aikaa."

Mahtava palvelija kulki yhä suuremmaksi kasvavan odottelijajoukon halki, kasvoillaan ylvään nöyrä ilme kuten ainakin miehellä, joka tietää olevansa tosin vain lakeija, mutta siltä ainakin lakeijain kuningas, koska oli itsensä kuninkaan lakeija. Oven edessä seisoi rivi alempiarvoisia lakeijoita, joiden puuteroidut palmikot, punaiset samettitakit ja hopeaiset olkalaput kimaltelivat ikkunasta tulevan aamuauringon säteissä.

"Onko uunin hoitaja täällä?" tiedusteli Bontems.

"On, monsieur", vastasi eräs virkalainen, joka kannatti rintansa tasalla mäntypilkkeillä kuormitettua emaljitarjotinta.

"Entä akkunaverhojen avaaja?"

"Tässä, monsieur."

"Entä peitteen nostaja?"

"Tässä, monsieur."

"Olkaa siis valmiit sanan saatuanne." Hän käänsi uudelleen ovenripaa ja katosi pimeään huoneeseen.

Se oli iso neliömäinen suoja, jonka kahta korkeaa ikkunaa peittivät arvaamattoman kallishintaiset silkkikaihtimet. Niiden raoista lähetti aamuinen aurinko sisään muutamia pienoisia sädekimppuja, jotka suurenivat kartiomaisesti kulkiessaan huoneen läpi ja kohdatessaan sinisinä väriläikkinä kevätesikon värisiä seinäpintoja. Iso nojatuoli seisoi mustalle tuhalle palaneen liesiristikon vieressä, jonka yli kohoava mahtava mustamarmorinen uuninrinta ylhäällä päättyi tuhansiksi mutkitteleviksi koristekiekuroiksi ja vaakunakuvioiksi, kunnes suli yhteen kauniisti maalatun kattolaudoituksen kanssa. Huoneen nurkassa ilmaisi kapea vuode ja syrjään viskattu nahkapeite paikkaa, jossa uskollinen Bontems oli viettänyt yönsä.

Aivan keskellä huonetta seisoi suunnaton pilarisänky, jonka gobelinikuteiset uutimet oli painettu päänsijan pieluksen taa. Kiilloitettu messinkikaide ympäröi vuodetta, jättäen sisäpuolelleen viiden jalan levyisen tilan. Tässä aitauksessa nähtiin valkealla liinalla peitetty pieni pyöreä pöytä, jolla lepäsi hopealautanen ja emaljoitu pikari, edellisellä kolme ohutta viipaletta kananrintaa ja jälkimmäisessä pisara Frontiac-viiniä — siltä varalta, että kuningas yöllä sattuisi tuntemaan itsensä nälkäiseksi ja janoiseksi.

Kun Bontems kulkea hiiviskeli äänettömästi lattian poikki, jolla hänen jalkansa painuivat syvään sammalpehmeään mattoon, voi hän kuulla nukkujan pitkän hienoisen hengityksen ja tuntea nenässään unen uuvuttaman sakean ilman. Hän astui kaiteen aukosta aitauksen sisäpuolelle ja odotteli kello kädessä sen sekunnin tuloa, jolloin rautainen hovitapa määräsi kuninkaan herätettäväksi. Hänen vierellään pilkisti kallisarvoisen vihreäsilkkisen peitteen poimuista, puolittain hautautuneena pieluksen ilmaviin Valenciennes-pitseihin, lyhyeksi leikatun mustan tukan peittämä pyöreä pää sekä kyömynenän ja esiinpistävän alahuulen koristama kasvoprofiili. Kamaripalvelija näpähytti kellonkuoren kiinni ja kumartui nukkujan yli.

"Minulla on kunnia ilmoittaa teidän majesteetillenne, että kello on puoli yhdeksän."

"Ah!" Kuningas avasi hitaasti isot tummanruskeat silmänsä, teki ristinmerkin ja suuteli pientä mustaa pyhäinjäännössäiliötä, jonka hän veti esiin nauhasta yöpaitansa alta. Sitten hän nousi istualleen vuoteessa ja tuijotti räpyttelevin silmin ympärilleen kuin ajatuksiaan kooten.

"Mainitsitteko käskyni vahtiupseerille, Bontems?" hän kysyi.

"Kyllä, sire."

"Kuka on vartiovuorossa?"

"Majuri de Brissac päävahdissa ja kapteeni de Catinat käytävässä."

"De Catinat! Ah, se nuori mies, joka pysähdytti hevoseni Fontainebleaussa. Minä muistan hänet. Saatte antaa merkin, Bontems."

Kamaripalvelija astui sukkelaan ovelle ja työnsi sen auki. Sisään syöksähtivät uunien ylihoitaja ja neljä punatakkista ja valkoperuukkista lakeijaa, käyden itsekukin kerkeäkätisinä ja äänettömin askelin omaan askareeseensa. Yksi sieppasi Bomtems'in vuoteesta peiton ja patjan ja kiidätti ne kuin vilauksessa eteishuoneeseen; toinen joudutti pois yöaterian hopeakalustoineen; kolmas nykäisi syrjään kohokuvioin koristellusta silkkisametista tehdyt isot akkunaverhot ja päästi leveän valovirran huoneeseen. Sittenkun uuninkaitsija oli latonut liedenristikolle hopeatarjottimella tuomansa mäntykalikat ja sytyttänyt ne, laski hän kaksi pyöreää halkoa ristiin niiden päälle, sillä aamuilma oli kolakanlainen, ja poistui sitten seuralaisineen.

Tuskin olivat nämä halpa-arvoiset aamutervehtijät ennättäneet mennä, kun paljon ylhäisempiä vieraita saapui. Ensimmäisinä asteli niitä rinnakkain sisään kaksi, toinen vähän päälle kaksikymmenvuotias nuorukainen, keskikokoinen mutta lihavahko, hidasliikkeinen ja ylpeäryhtinen, silkkisukan verhoama sääri siromuotoinen ja kasvot kylläkin kauniit mutta elottomat kuin naamio, paitsi milloin silmännurkista sattumoilta irvisti pahanilkinen leikillisyys. Hänellä oli yllään rikkaasti koristeltu takki luumunvärisestä sametista ja rinnan yli käyvässä nauhassa kimalteli P. Ludvigin ritarikunnan tähti. Hänen toverinsa oli arviolta nelikymmenvuotias, tummahipiäinen, hyvin arvokkaan ja juhlallisen näköinen, puettuna sileään mustasilkkiseen pukuun, jonka kaulusta ja hihansuita koristivat kultakuteiset pitsiröyhelöt. Kun tämä pari astui kuninkaan eteen, oli helppo huomata kaikissa kolmessa samaa sukulaisnäköä, josta hovissa outokin olisi voinut arvata vanhemman tervehtijän olevan Monsieurin, kuninkaan nuoremman veljen, ja toisen jälleen tuntenut Dauphin Ludvigiksi, hänen ainoaksi vihityssä avioliitossa syntyneeksi lapsekseen ja sen valtaistuimen lailliseksi perilliseksi, jolle kohtalon merkillinen suoma ei sallinut hänen eikä hänen poikansa koskaan nousta.

Mutta vaikka kaikkien noiden kolmen miehen kasvoissa ilmeni niin tuntuva yhdennäköisyys, Bourbonien kyömynenä ja heidän äitinsä ja isoäitinsä Anna itävaltalaisen perintönä Habsburgien paksu alahuuli, niin voi niistä kuitenkin erottaa luonnonlaadun ja luonteen suuren eroavaisuuden. Kuningas oli nykyään kuudennellaviidettä, ja hänen lyhyeksi leikattu musta tukkansa oli jo hiukan kalju päälaelta ja harmaassa ohimoilta. Sittenkin oli hän säilyttänyt paljon nuoruudenaikaista kauneuttaan, johon vaikuttavana yhtyi vuosien antama arvokkaisuus ja luonnollinen ylhäisyys. Hänen tummat silmänsä olivat täynnä vilkasta ilmettä, ja hänen säännölliset kasvonpiirteensä olivat yhä edelleen maalarin ja kuvanveistäjän ilo ja ihastus. Luja ja samalla tunteellinen suu ynnä tuuheat, kauniisti kaartuvat kulmakarvat antoivat kasvoille voiman ja arvovaltaisuuden leiman; kun taas hänen veljensä tavallisesti aina umpimielinen ja itseensäsulkeutunut ilme kertoi miehestä, jonka pitkäaikainen pakollinen harjoitus oli totuttanut salaamaan tunteensa ja elämään syrjässä. Dauphinilla jälleen oli kauniimmat kasvot kuin hänen isällään, mutta niistä puuttui sitä elävää ja alati vaihtelevaa ilmettä, joka voi yhtä helposti säteillä mitä lumoavinta leikkiä, kiihkeää närkästystä tai todella kuninkaallista tylyyttä, ja joka sai erään älykkään aikalaisen huomauttamaan, että jollei Ludvig XIV kukaties ollutkaan suurin hallitsija mikä koskaan on elänyt, niin hän ainakin kykeni parhaiten esittämään sellaisen osaa.

Kuninkaan pojan ja kuninkaan veljen takana seisoi pieni ryhmä ylimyksiä ja korkeita hoviherroja, joiden virkatoimet vaativat heidän läsnäoloaan tässä jokapäiväisessä vastaanotossa. Heitä oli puvuston suurmestari, kuninkaallisen makuusuojan ylimarsalkka, Mainen herttua, mustaan samettiin puettu kalpea nuorukainen, joka ontui vasenta jalkaansa, ja hänen pieni veljensä Toulousen kreivi, molemmat kuninkaan aviottomia poikia lemmenliitosta madame de Montespanin kanssa. Näiden takana jälleen olivat puvuston ylihoitaja, ensimmäinen henkilääkäri Fagon ja ensimmäinen henkikirurgi Telier sekä kolme tulipunaiseen ja kultaan puettua paashia, jotka kantoivat käsivarrellaan kuninkaan vaatteita. Näille henkilöille oli suotu onni olla saapuvilla aamutervehdyksellä — korkein kunnianosoitus, jota Ranskan hovissa voi unelmoida osakseen.

Bontems oli kaatanut kuninkaan käsille muutaman tipan väkiviinaa ja huuhdellut niitä sitten hopeamaljassa, ja makuusuojan ylimarsalkka oli kurottanut kuninkaalle vihkivesimaljan, jonka yli tämä teki ristinmerkin mutisten hiljaa rukouksen pyhälle hengelle. Sitten, nyökättyään veljelleen ja lausuttuaan tervehdyksen sanan Dauphinille ja Mainen herttualle, hän heitti paljaat säärensä sängynlaidan yli ja istui vuoteenreunalla pitkässä silkkisessä yöpaidassaan, heilutellen pieniä valkeita jalkojaan lattiaa tapaamatta — arveluttavan vaarallinen asento arvostaan aralle miehelle, jollei tämä olisi kuninkaan tavalla ollut sydänjuuriaan myöten vakuutettu siitä, ettei hän minkäänlaisissa olosuhteissa voinut painua naurunalaiseksi toisten kuolevaisten silmissä. Sellaisena hän tänä kylmänkolakkana aamuhetkenä istui, tuo Ranskan herra ja itsevaltias, alastoman orjan tavoin alttiina jokaiselle viluttavalle puistatukselle, jolla huoneessa vallitseva veto armottomasti ahdisteli kuninkaallista hipiätä. Monsieur de St. Quentin, aatelinen henkiparturi, viskasi purppuraisen puuteroimisvaipan kuninkaan hartioille ja sovitti ison pitkäkiharaisen valtaperuukin hänen päähänsä, sillä aikaa kuin Bontems veti punaiset silkkisukat kuninkaallisiin sääriin ja asetti koruommellut samettitohvelit hänen jalkainsa eteen. Kuningas hypähti alas niihin, kietaisi puuteroimisvaipan tiukemmin ympärilleen ja astui uunin luo, missä istahti nojatuoliin ja piteli siroja käsiään lieden lämmittävässä hohteessa — muun seurueen asettuessa puoliympyrään odottelemaan suuren pukeutumisen hetkeä, joka kohta seuraisi.

"Mitäs tämä on, hyvät herrat?" kysyi kuningas äkkiä ja katseli paheksivasti ympärilleen. "Luulen tuntevani hajuvesien lemua. Varmastikaan ei kukaan teistä ole rohjennut pirskoitella itseään sellaisilla saapuessaan minun luokseni, hyvin tietäen kuinka vastenmielisiä ne minulle ovat."

Kaikki katselivat suurin silmin toisiinsa ja vakuuttivat viattomuuttaan. Mutta uskollinen Bontems oli kuulumattoin kissanaskelin kiertänyt heidän taaksensa ja nuuskinut ilmi syyllisen.

"Teidän armonne Toulousen kreivi, lemu tuntuu lähtevän teistä", hän sanoi.

Toulousen kreivi, pieni punaposkinen pojanvesa, lennähti syytöksestä punaiseksi.

"Suvaitkaa suoda anteeksi, sire, mahdollisesti on mademoiselle de Grammont saattanut siroitella vaatteilleni hajuvesipullostaan, kun leikimme eilen yhdessä Marlyssa", hän soperteli hämillään. "En ole itse tuntenut siitä hajua, mutta jos se loukkaa teidän majesteettianne…"

"Viekää hänet pois! Viekää hänet pois!" kirkui kuningas. "Huh, olen ihan tukehtua mokomasta! Avatkaa alempi ikkunapuolisko, Bontems. No — eipä väliä enää; hänhän on jo poistunut täältä. Monsieur de St. Quentin, eikö tänään ole meidän parranajeluaamumme?"

"On, sire; kaikki on sitä varten valmista."

"Miksi ette sitten aloita? Kellohan on jo kolme minuuttia yli määräajan. Käykää toimeen, monsieur; ja te, Bontems, antakaa sana suuren pukeutumisen alkamisesta."

Oli ilmeistä, ettei kuningas ollut oikein hyvällä päällä tän'aamuna. Hänen silmänsä vilkuilivat nopeasti ja kysyväisesti hänen veljeensä ja poikiinsa, mutta mitä valituksia ja pistelyjä lienee pyörinytkin hänen huulillaan, ne esti de St. Quentinin ketteryys sanoiksi puhkeamasta. Vanhan mielipalvelijan välinpitämättömyydellä hän saippuoi kuninkaan leuan ja posket paksuun vaahtoon, askarteli niillä hetken ajan partaveitsellään ja ruiskutti sitten väkiviinaa iholle. Tämän tärkeän toimituksen päätyttyä veti eräs ylimyksistä lyhyet mustasamettiset roimahousut kuninkaan sääriin, toinen järjesteli housujen poimut, kolmas otti puuteroimisvaipan kuninkaan hartioilta ja kurotti hänelle paitaa, jota ensin oli lämmitetty lieden edessä. Sitten auttoivat muut hovilaiset kukin vuorostaan ylle timanttisolkiset kengät, säämiskäiset säärystimet ja tulipunaiset iholiivit, jokainen kateellisen ylpeänä omasta etuoikeudestaan; ja liivien yli ripustettiin sininauhainen P. Hengen timanttiristi ja punanauhainen P. Ludvigin tähti. Vennon vieraasta olisi tuntunut kummalta nähdä tuon pikku miehen istuvan huolettomana ja passiivisena, tuijotellen miettiväisenä palaviin halkoihin, sillä välin kuin hänen ympärillään pyöri ja hääri ahkerassa touhussa vanhain historiallisten nimien kantajien sirostellen ja viimeistellen hänen pukuaan aivan kuin lapsiparvi mielinukkeaan koristelemassa. Musta alustakki vedettiin hänen ylleen, mahtava pitsiröyhelö sovitettiin leuan alle, avara päällystakki seurasi viimeisenä, kaksi kallisarvoista nenäliinaa kannettiin esiin emaljoidulla tarjottimella ja työnnettiin vastaaviin taskuihin, hopeasilainen mustapuu keppi pistettiin nukelle käteen — ja sitten oli hallitsija vihdoin täysin sonnustettu aloittamaan päivän työn ja helteen.

Koko sen puolituntisen ajan, joka oli mennyt pukeutumistouhuun, oli ovessa käynyt katkeamaton liike ja uusien tulijain nimiä kulkenut puoliääneen lausuttuina vahtiupseerilta oven sisäpuolella olevalle hovivirkamiehelle ja tältä vuorostaan makuuhuoneen ylimarsalkalle. Jokainen tulija oli kynnyksen luona kumartanut kolme kertaa syvään majesteettia kohti ja sitten liittynyt hänelle läheisten tai tuttujen miesten ryhmään keskustellakseen kuiskaillen viime uutisista, sääoireista tai päivän suunnitelmista. Sillä tapaa oli huoneeseen vähitellen kokoutunut viljalta väkeä, joukossa paljon sellaisia, jotka kukin osaltaan olivat olleet tekemässä Ludvig XIV:n aikakaudesta mainehikkaimman Ranskan historiassa. Kuninkaan vierellä nähtiin karkea mutta tarmokas Louvois, josta hänen kilpailijansa Colbert'in kuoltua oli tullut kaikkivaltias ministeri, pohtimassa jotain sotilaallista järjestelykysymystä kahden upseerin kanssa. Näistä oli toinen iso ja ryhdikäs soturi, toinen taas eriskummallinen kääpiö, lyhytlittainen rujokas, jolla kumminkin oli Ranskan sotamarskin arvomerkit ja jonka nimi herätti kauhua Alankomaitten rajoilla, sillä Luxembourg'ia pidettiin tähän aikaan jo Conden sotamaineen perillisenä, samoin kuin hänen komeata toveriaan Vaubania toisena Turenne'ina. Näitä lähellä pieni valkotukkainen ja lempeännäköinen pappismies, kuninkaan rippi-isä La Chaise, kuiskaili mielipiteitään jansenilaisuudesta muhkealle Bossuet'lle, Meaux'n kaunopuheliaalle piispalle, ja pitkälle ja laihalle nuorelle apotti de Fenelonille, joka kuunteli haastelua otsa rypyssä, sillä hänen oman ajatustapansa epäiltiin jo olevan hiukan tuon kiistanalaisen harhaopin saastuttamaa. Oman piirinsä oli muodostanut ympärilleen taidemaalari Le Brun, joka puheli taidekysymyksistä ammattitoveriensa Verrion ja Laguerre'in, arkkitehtien Blondelin ja Le Nôtren, kuvanveistäjäin Girardon'in, Puget'n, Desjardins'in ja Coysevox'n kanssa, joiden tuotteet jo kaunistivat kuninkaan uutta palatsia. Lähellä ovea naljaili Racine, kauniit kasvot tuhansissa ilkikurisissa rypyissä, runoilija Boileaun ja arkkitehti Mansard'in kera, ja kaikkien kolmen nauru ja leikinlasku oli niin vapaata ja äänekästä kuin vain näille kuninkaan mielipalvelijoille oli luvallista, joiden yksin kaikesta hoviväestä oli sallittu nimeään ilmoittamatta ja lupaa kysymättä kulkea tästä pyhitetystä ovesta edestakaisin.

"Mikähän häntä tän'aamuna oikein vaivaakaan?" kysyi Boileau kuiskaamalla ja nyökäten päällään kuningasta kohti. "Pelkäänpä että uni ei ole tällä kertaa parantanut hänen pahaa tuultaan."

"Häntä alkaa käydä yhä vaikeammaksi ja vaikeammaksi huvittaa", huokasi Racine pudistaen päätään. "Minun on määrä mennä madame de Maintenonin huoneeseen kello kolmelta koettaakseni, eikö sivu tai pari Phedre'stäni auta majesteettia paremmalle tuulelle."

"Rakas ystävä", sanoi arkkitehti, "ettekö usko, että madame itse saattaisi olla parempi lohduttaja kuin teidän Phedre'nne? Madame on kerrassaan ihmeteltävä nainen. Hänellä on aivoja, hänellä on sydäntä, hänellä on tahdikkaisuutta ja hän on totta tosiaan täydellinen."

"Ja kuitenkin on hänellä yhtä avua liiaksikin."

"Mitä sitten?"

"Ikää."

"Poh! Mitäpä haittaa hänellä on vuosistaan, kun hän kantaa ne yhtä hyvin kuin olisi vasta kolmissakymmenissä? Kuinka kirkkaat silmät! Mikä kaunoinen käsivarsi! Ja meidän kesken puhuen, ystäväni, eihän kuningas itsekään enää ole nulikkavuosissaan."

"Ah, mutta miehen suhteen on asianlaita aivan toinen."

"Miehelle voi liika ikä olla satunnaiseksi pahaksi, naiselle se on korjaamaton onnettomuus."

"Aivan totta. Mutta nuori mies kysyy neuvoa silmältään, vanhempi sen sijaan korvaltaan. Neljänkymmenen yli ennätettyä perii sukkelin kieli voiton — ennen niihin tuloa kauneimmat kasvot."

"Haa, te notkea konna! Te olette siis jo valinnut puolueenne uskoen, että viidenviidettä vuoden tahdikkuus vie voiton yhdeksänneljättävuotisesta kauneudesta. No, onneksi olkoon — jos teidän valtiattarenne voittaa, niin muistaa hän epäilemättä ne, jotka ensimmäisinä liehakoivat hänen suosiotaan."

"Mutta minusta te olette laskenut väärin, Racine."

"Saadaanpa nähdä."

"Ja jos todella olette tehneet väärän laskelman…"

"Niin, mitä sitten?"

"Silloin voi asianlaita käydä teille hiukan vakavaksi."

"Miksi niin?"

"Markiisitar de Montespanilla on hyvä muisti."

"Hänen vaikutusvaltansa on kohta sulanut olemattomiin niinkuin lumi päivänpaisteessa."

"Älkäähän luottako siihen liiaksi, ystäväiseni. Kun mademoiselle des Fontanges saapui tänne Provencesta, siniset silmänsä ja vaskenkarvaiset kutrinsa ainoina eväinään, niin huuteli jok'ainut mies, että Montespan oli jo nähnyt valtansa lopun. Mutta nyt makaa Fontanges kuusi jalkaa kirkonpermannon alla, ja ihan viime viikolla vietti markiisitar kaksi tuntia kahdenkesken kuninkaan kanssa. Hän se voitti taaskin ja saattaa voittaa vieläkin kerran."

"Ah, mutta tämäpä onkin aivan toisenveroinen kilpailijatar. Hänpä ei olekaan mikään typerä maalaistyttö, vaan Ranskan kaikkein älykkäin nainen."

"Poh, Racine, pitäisihän teidän tuntea kelpo herramme paremmin, koska tunnutte olleen hänen kintereillään aina Fronde'n päivistä saakka. Luuletteko te häntä mieheksi, jota huvittaisivat parhaitenkaan tarkoitetut saarnat, tai jota miellyttäisi viettää kaiket päivät puolivanhan naisen jalkojen juuressa katselemalla tämän kirjailutöitä ja leikittelemällä hänen sukkulallaan, kun kerran hänen ympärillään kihertelevät Ranskan ihanimmat kasvot ja kirkkaimmat silmät yhtä tiukassa kuin tulppaanit hollantilaisessa kukkatarhassa? Ehei, voiton perii Montespan, tai jollei tämä, niin joku toinen nuorempi kaunotar."

"Parahin Boileau, minä vakuutan vieläkin kerran, että mainitsemanne naisen aurinko tekee laskuaan. Ettekö ole vielä kuullut vereksimpiä uutisia?"

"En kuiskaustakaan."

"Hänen veljeltään, monsieur de Vivonnelta, on kielletty pääsy kuninkaan suojiin."

"Mahdotonta!"

"Mutta totta kuitenkin."

"Milloin se olisi tapahtunut?"

"Aivan tän'aamuna."

"Keneltä sen kuulitte?"

"Kapteeni de Catinat'lta, vahtiupseerilta. Hän on saanut määräyksen sulkea oven suosikin veljeltä."

"Hoo! Sitten kuningas tarkoittaa täyttä totta. Siksi hänen otsansa onkin niin pilvessä tänään. Kunniani kautta, jos markiisittarella on sitä älyä, jota ihmiset väittävät hänellä olevan, niin tulee kuningas huomaamaan, että kaunokainen oli helpompi valloittaa kuin karkoittaa."

"Totta kyllä; Mortemart-suvun jäsenet eivät ole helposti käsiteltävää rotua."

"No niin, auttakoon armias taivas kuninkaamme hänen pulastansa! Mutta kukas tuo herra onkaan? Hänen kasvonsa ovat järeämmän muotin jälkeä kuin mitä tässä hovissa on totuttu näkemään. Hoo — nytpä sai kuningaskin hänet näkyviinsä, ja Louvois viittailee häntä käymään lähemmäksi. Kunniani kautta, hänpä näyttää mieheltä, joka viihtyisi paremmin teltassa kuin kullatun katon alla."

Outo vieras, joka näin oli kiinnittänyt Racinen huomiota, oli pitkä laiha vanha mies, jolla oli korkea kyömynenä, tuimat ja vielä tuliset harmaat silmät ja koko olennossa niin ilmeinen vuosien painon, paljojen vaivojen ja kovien säiden leima, että hän siloisten ja koreitten hovilaisten keskellä näytti aivankuin lörpöttelevään papukaijaparveen eksyneeltä vanhalta haukalta. Hänellä oli tosin yllään tummanvärinen puku sitä vakavata kuosia, joka oli hovissa tullut käytäntöön siitä lähtien kuin kuningas oli hyljännyt rivot tavat ja rakastajattarensa Fontanges'in; mutta hänen kupeellaan riippuva kalpa ei ollut mikään siro hovimiekka, vaan messinkikahvainen kelpo soturisäilä mustassa nahkatupessaan, jonka monet naarmut kertoivat pitkästä uskollisesta palveluksesta. Hän oli seisonut lähellä ovea, mustasulkainen majavannahkalakkinsa kainalossaan, silmäillen puolittain halveksivasti edessään ja ympärillään lörpöttelevää ihmisparvea; mutta huomattuaan sotaministerin viittaavan hänelle alkoi hän raivata itselleen tietä joukon läpi, käyttäen kyynärpäitään jokseenkin suorasukaisella tavalla. Ludvigilla oli hyvin suuressa määrässä hyvämuistisuuden kuninkaallista luonnonlahjaa.

"On jo vuosia vierähtänyt siitä kuin hänet viimeksi näin, mutta muistan hänen kasvonsa vielä aivan hyvin", sanoi hän ministerilleen. "Hänhän on kreivi de Frontenac, eikö totta?"

"Totta, sire", vastasi Louvois; "hän on todellakin Louis de Buade, Frontenacin kreivi ja Kanadan entinen kuvernööri."

"Olemme iloiset nähdessämme teidät jälleen kerran vastaanotossamme", lausui kuningas, kun iäkäs ylimys notkisti päänsä ja suuteli hänelle kurotettua valkeata kättä. "Toivon, etteivät Kanadan pakkaset ole päässeet jäähdyttämään uskollisen sydämenne tulta."

"Ainoastaan kuolema, sire, pystyy sen sammuttamaan."

"Sitten luotan siihen, että se hehkuu meidän hyväksemme vielä monet vuodet. Me tahtoisimme niiden kuluessa osoittaa kiitollisuuttamme siitä huolenpidosta ja vaivannäöstä, jota olette omistanut merentakaisille maakunnillemme, ja joskin olemme kutsuneet teidät sieltä takaisin, niin on se pääasiallisesti tapahtunut senvuoksi, että tahdomme saada teidän omilta huuliltanne kuulla, miten kaikki asiat siellä sujuvat. Ja kaikkein ensiksi, koska Jumalan asiat ovat Ranskan etuja tärkeämmät, haluamme tietää, kuinka pakanain käännyttäminen menestyy?"

"Emme voi valittaakaan, sire. Nuo kelpo isät, niinhyvin jesuiitat kuin Valitut veljet, ovat koettaneet parastansa, vaikka heillä tuntuukin olevan enemmän halua sekautua tämän maailman asioihin kuin huolehtia tulevaisesta."

"Mitäs te siihen sanotte, isäni?" kysyi Ludvig ja iski silmää jesuiitteihin kuuluvalle rippi-isälleen.

"Minun mielestäni, sire, on hyvän papin velvollisuus, samoin kuin jokaisen muun kelpo katolilaisen, johtaa tämän maailman asioita käymään oikeaan suuntaan, koskapa ne kerta ovat valmistuksena tulevaisen maailman elämään."

"Se on aivan totta, sire", sanoi de Frontenac, ja hänen ahavoittuneella poskellaan näkyi harmin punoitus; "mutta niin kauan kuin teidän majesteettinne kunnioitti minua uskomaila nuo asiat minun hoitooni, en mielelläni sallinut kenenkään sekautuvan velvollisuuksieni suoritukseen, kantoipa sekautuja asetakkia tai papinkaapua."

"Jo riittää, herraseni, jo riittää!" virkahti Ludvig terävästi. "Minä olin kysynyt ainoastaan teidän ajatustanne lähetystoimesta."

"Se menestyy, sire. Rannikolla ja vuoristossa asuvat irokeesit, Loretten huronit sekä pitkin koko virran varsia asuvat algonkiinit Tadousacista Sault la Marie-järveen saakka, jopa Dakotan suurten tasankojen intiaanit ovat kaikki omistaneet ristin heimomerkikseen. Isä Marquette on kulkenut läntistä virtaa myöten saarnaamaan Illinoisin asukkaille, ja jesuiitit ovat kuljettaneet hyvän sanoman Onondagan soturien wigwameihin."

"Minä voinen lisätä, teidän majesteettinne", puuttui isä La Chaise puheeseen, "että he viedessään totuuden sanan noihin kaukaisiin maanääriin ovat usein sinetöineet sen omalla hengelläänkin."

"Se on totta, sire, varsin totta", huudahti de Frontenac sydämellisesti. "Teidän majesteetillanne on noissa alusmaissaan paljon kelpo käskyläisiä, mutta ei keitään, jotka urhoollisuudessa veisivät näistä voiton. Heitä saattaa palata Richelieu-virtaa pitkin irokeesikylistä takaisin kynnet irtirevittyinä, sormet katkottuina, tyhjä kuoppa toisen silmän sijassa ja pihkaisia polttonauloja ruumiissaan yhtä tiheässä kuin on liljankuvia tuossa akkunaverhossa. Ja sittenkin he, oltuaan kuukauden päivät hyvien ursuliittinunnien hoidossa, ovat olleet valmiit lähtemään jäljelläolevan silmänsä johtamina jälleen intiaanien pariin, missä yksin koiratkin ovat säikähtäneet heidän ruumiinnäköään ja silvottuja jäseniään."

"Ja tätä te olette sietänyt?" huudahti Ludvig tulisesti. "Te olette sallinut noiden inhoittavain murhamiesten jäädä henkiin?"

"Olen pyytänyt apujoukkoja, sire."

"Ja minä olen niitä lähettänyt."

"Yhden rykmentin!"

"Carignan-Salieren rykmentin. Sen parempata joukkoa minulla ei ole palveluksessani."

"Mutta enemmän on tarvis, sire."

"Ovathan siellä kanadalaiset itse. Eikö teillä ole miliisiväkeä? Ettekö voi nostattaa kylläksi joukkoja rangaistaksenne noita Jumalan pappien roistomaisia murhaajia? Minä olen aina pitänyt teitä soturina, hyvä herra."

De Frontenacin silmät leimahtivat, ja kerkeä vastaus näkyi tuokion ajan värisevän hänen huulillaan, mutta voimakkaalla ponnistuksella onnistui kuumaverisen vanhuksen hillitä itsensä.

"Teidän majesteettinne saa parhaiten kuulla, olenko minä soturi vai mikä olenkaan", hän sanoi, "kysymällä niiltä, jotka ovat nähneet minut Seneffessä, Mühlhausissa, Salzbachissa ja kymmenkunnassa muussa paikassa, joissa minulla oli kunnia taistella teidän majesteettinne puolesta."

"Teidän palveluksenne eivät ole meiltä unhottuneet."

"Siksi juuri että olen sotilas ja olen nähnyt jonkun verran sodan menoa, minä tiedän kuinka vaikeaa on tunkeutua maahan, joka on Alankomaita suunnattoman paljon suurempi ja täynnä metsiä ja tiheikköjä, missä joka puun takana väijyy villi, joka, vaikkapa ei olekaan oppinut marssimaan tahdissa tai muodostamaan suoraa rintamaa, kykenee ainakin kaatamaan juoksevan peuran kahdensadan askeleen päästä ja kulkemaan kolme peninkulmaa sillä aikaa kuin teikäläinen yhden. Ja sittenkun olette vihdoin tavoittaneet heidän kylänsä ja polttaneet poroksi heidän tyhjät majansa ja pienet maissipellot, niin mitäpä hyötyä siitä on? Saatte vain matkata takaisin omille asuma-alueillenne takananne kokonainen pilvi näkymättöminä hiipiviä vihollisia, jotka korjaavat päänahan jokaiselta kesken väsyneeltä mieheltänne. Te olette itse soturi, sire. Minä kysyn teiltä, onko sellainen sodankäynti helppo urakka kouralliselle sotureita, joilla apuna on vain joku satanen suoraan aurankurjesta otettuja nostokkaita ja eränkävijöitä, joiden ajatukset koko ajan pyörivät heidän pyydyksissään ja majavannahkakimpuissaan?"

"Ei, ei; minua pahoittaa pikaisuuteni", sanoi kuningas. "Me koetamme korjata tämän asian neuvostossamme."

"Sitten lämpiää sydämeni kuullessanne teidän majesteettinne puhuvan täten", huudahti vanha kuvernööri. "Ja ilo tulee syttymään kaikissa sydämissä pitkin St. Lawrence-virran vartta, sekä valkoisissa että punaisissa, kun tiedoksi tulee, että heidän vesien takana asuva suuri isänsä on kääntänyt ajatuksensa heitä kohti."

"Älkää kuitenkaan odottako liian paljon, sillä Kanada on tuottanut meille suuria kustannuksia, ja meillä on Europassakin paljon tehtävää."

"Ah, sire, kuinka minä halusta tahtoisinkaan, että teidän majesteettinne saisi nähdä tuon suuren maan! Kun olette tehneet voittoisan sotaretken täällä, niin mitäpä siitä on hedelmää? Kunniata, muutamia neliöpeninkulmia maata, Luksemburg, Strassburg, jokunen kaupunki lisäksi kuningaskuntaanne; mutta siellä olisi teille, vain kymmenellä osalla kustannuksista ja sadannella osalla sotaväestä, kokonainen maailma avoinna. Se on niin suunnattoman avara, niin rikas, niin kaunis! Missäpä muualla onkaan sellaisia vuoria, sellaisia metsiä ja sellaisia virtoja! Ja kaikki on meille tarjona, kunhan vain ojennamme kätemme. Kukapa siellä meitä vastustaisi? Jokunen hajanainen intiaaniheimo ja kourallinen englantilaisia uudisviljelijöitä ja kalastajia. Kääntäkää ajatuksenne sinne, sire, ja muutaman vuoden kuluttua te pystytte istumaan turvallisesti linnassanne Quebeckissä ja sanomaan itsellenne, että jalkainne juuressa lepää suuri valtakunta, joka ulottuu pohjoisnavasta lämpimään etelämereen ja Atlantin aalloista Marquette-virran takaisille suurille tasangoille, ja että tämän valtakunnan nimi on Ranska ja sen kuningas on Ludvig ja sen lippu on Ranskan liljalippu."

Ludvigin posket olivat ruvenneet punoittamaan hänen kuullessaan tätä kunnianhimon unelmaa, ja hän oli kumartunut loistavin silmin etunojoon tuolissaan; mutta hän vaipui takaisin selkänojaa vasten, kun kuvernööri oli lopettanut innostuneen puheensa.

"Kautta kunniani, kreivi", hän sanoi, "teihin on tarttunut hiukan tuota intiaanien kaunopuheisuuden lahjaa, josta olen kuullut puhuttavan. Mutta palatkaamme noihin englantilaisiin. Nehän ovat hugenotteja, eikö niin?"

"Suurimmaksi osaksi. Varsinkin pohjoisempana asuvat.

"Sittenhän olisi hyvä teko pyhälle kirkolle, jos lähettäisimme ne tiehensä. Niillä on kuulemma siellä jokin kaupunkikin. New — New… Miksi ne sitä nimittävätkään?"

"New Yorkiksi, sire. He valloittivat sen hollantilaisilta."

"Ahaa, New York. Ja enkö ole kuullut puhuttavan jostain toisestakin paikasta? Bos — Bos…"

"Bostonista, sire."

"Sehän tuo nimi olikin. Niiden satamat saattavat olla meille hyödyksi. Sanokaapas nyt, Frontenac", hän alensi ääntänsä niin, että hänen sanansa voivat kuulua ainoastaan kreivin, Louvois'n ja kuninkaallisen piirin korviin, "millaisen voiman te tarvitsisitte häätääksenne nuo miekkoset heidän alueiltaan? Rykmentin, kaksi rykmenttiä ja ehkäpä fregatin tai pari?"

Mutta entinen kuvernööri pudisti harmaata päätään. "Te ette tunne niitä, sire", hän sanoi. "Ne ovat jäykkäniskaista ja tuimaa sukua. Me kanadalaiset olemme, kaiken teidän armollisesti suomanne avustuksen kera, töintuskin kyenneet pitämään puoliamme heitä vastaan. Ja vaikka noilla miehillä ei ole ollut minkäänlaista apulähdettä, ei muuta kuin pelkkää vastusta talven pakkasista ja kulkutaudeista ja karuista asuma-alueistaan, ovat he sittenkin ahertaneet ja lisäytyneet niin, että metsät ohenevat heidän edestään niinkuin lumikinokset auringossa, ja heidän kirkkojensa kellot kajahtelevat siellä, missä vielä eilen kuultiin vain susien ulvontaa. He ovat rauhallista kansaa ja hidasta sotaan, mutta kun he kerran antautuvat siihen, niin ovat he vielä hitaammat lopettamaan. Voidakseni laskea Uuden Englannin teidän majesteettinne käsiin, vaatisin viisitoistatuhatta miestä parhaita joukkojanne ja kaksikymmentä linjalaivaa."

Ludvig hypähti kärsimättömästi tuolistaan ja tarttui keppiinsä. "Minä toivoisin", sanoi hän, "että te ottaisitte oppia noista niin pelättäviksi kuvailemistanne miekkosista, jotka tuntuvat mainiosti pystyvän itse huolehtimaan itsestään. Tämä asia levätköön siksi, kunnes neuvostossa joudumme sitä käsittelemään. — Kunnianarvoinen isä, aika on käsissä käydä kappeliin, ja kaikki muu saa odottaa, kunnes olemme suorittaneet velvollisuutemme taivasta kohtaan." Ottaen palvelijan käsistä messukirjan hän lähti astelemaan ovea kohti niin nopeasti kuin pääsi korkeilta koroiltaan, hovilaisten muodostaessa kujanteen molemmin puolin ja sitten liittyessä häntä seuraamaan tarkassa arvojärjestyksessä.

Kolmas luku.

OVEN PUOLUSTUS.

Sillä aikaa kuin Ludvig myönsi hovilaisilleen suurimman ilon, mikä hänen omain sanainsa mukaan voi ihmisen osaksi tulla — nähdä kuninkaan kasvot —, oli ovea vartioivalla nuorella upseerilla täysi työ myöntäessään sisäänpääsyn tähän iloon monilukuisille korkeita arvonimiä omaaville pyrkijöille, joiden kanssa hän yleensä vaihtoi hymyn tai tervehdyksen, sillä hänen rehelliset ja kauniit kasvonsa olivat hovissa hyvin tutut. Nauravine silmineen ja reimoine sotilasryhtineen hän tosiaan näytti mieheltä, jolle onnetar täysin kourin jakoi suosiotaan. Ja olipa hänellä syytäkin olla tyytyväinen osaansa. Vielä kolmisen vuotta sitten hän oli nimettömänä ja maineettomana upseerikokelaana kahakoinut villien algonkiinien ja irokeesien kanssa Kanadan aarniometsissä. Miehistöä vaihdettaessa hän oli joutunut takaisin Ranskaan komennettuna Picardien rykmenttiin, mutta onnekas sattuma oli antanut hänelle tilaisuuden eräänä talvipäivänä päästä Fontainebleaun metsässä kiinni kuninkaan pillastuneen ratsun ohjaksiin, kun tämä oli ollut vähällä syöksyä ratsastajineen syvään hiekkahautaan, ja siitä uroteosta oli hänelle ollut enemmän hyötyä kuin kymmenestä voitollisesta sotaretkestä. Nyt oli hänen asemansa uskottuna upseerina kuninkaan kaartissa, nuorena, reippaana ja yleistä suosiota nauttivana, todellakin kadehdittava. Ja kuitenkin on ihmisluonto niin ihmeellinen, että tätä onnettaren suosikkia alkoi jo kyllästyttää kuningashovin mahtipontinen mutta yksitoikkoinen juhlallisuus, ja hän melkein ikävöi takaisin entiseen tosin karkeampaan mutta vapaampaan palvelukseensa. Yksinpä nytkin, kuninkaan kaikkein pyhimmän ovea vartioidessaan, hän antoi ajatustensa harhailla Suuren lännen jylhissä vuoristoissa ja kuohuvain koskien partailla, ja silloin hänen silmänsä aivan odottamatta sattuivat kasvoihin, jotka hän ennen muinoin oli monesti nähnyt edessään noina vaarojen päivinä.

"Ah, monsieur de Frontenac!" hän huudahti unelmistaan heräten. "Te ette ole voinut unohtaa minua."

"Mitä! De Catinat! Ah, onpa todellakin iloista nähdä täällä tutut kasvot tuolta meren takaa! Mutta onpa pitkä harppaus Carignanin rykmentin upseerikokelaasta kaartin kapteeniksi. Te olette kohonnut nopeasti."

"Niin olen; mutta tuskinpa tunnen itseni siitä sen onnellisemmaksi. Sattuu aikoja, jolloin antaisin vaikka mitä, jos saisin taas kerran laskea tuohiveneessä alas Lachinen nivoja ja nähdä niiden kellanpunertavat rantaäyräät syksyisessä koreudessaan."

"Ah", huokasi de Frontenac. "Te kai tiedätte, että minun onneni on laskenut yhtä nopeasti kuin teidän on noussut. Minut on kutsuttu sieltä pois, ja de la Barre on tilallani. Mutta siellä on nousemassa myrsky, jota hänen laisensa mies ei pysty asettamaan. Kun irokeesit jälleen aloittavat skalppitanssin ja Dongan on yllyttämässä niitä New Yorkista käsin, niin totta vie minua vielä kerran siellä tarvitaan, ja minut tavataan valmiina lähtemään kun kutsu vain tulee. Minä pyrin nyt kuninkaan puheille ja koetan, enkö saa häntä houkutelluksi esiintymään suurena hallitsijana sekä siellä että täällä kotona. Jos minulla olisi valta käsissäni, niin jopa, jumal'auta, kääntäisin maailmanhistorian toiselle tolalle!"

"Hs! Ei sanaakaan valtiopetoksellisista aikeista kaartinkapteenin kuullen", huudahti de Catinat nauraen, kun karski vanha soturi kääntyi lähteäkseen kuninkaan luo.

Hyvin muhkea, hopealla kirjailtuun mustaan satiinipukuun puettu herrasmies oli tämän lyhyen juttelun aikana lähestynyt käytävää pitkin ja aikoi oven avautuessa käydä hänkin sisään varmana kuin sellainen mies ainakin, jonka oikeutta ei kenenkään kannata panna kiistanalaiseksi. Mutta kapteeni de Catinat astui kuitenkin sukkelasti väliin ja sulki ruumiillaan häneltä pääsytien.

"Mieltäni hyvin pahoittaa, monsieur de Vivonne", hän sanoi, "mutta teiltä on pääsy kielletty."

"Minultako pääsy kielletty! Minulta! Te olette järjiltänne!" Tulija peräytyi askeleen taapäin kasvot harmaina ja silmät tuijottavina, vapiseva käsi kohotettuna työntämään vartijan syrjään.

"Vakuutan teille, että sellaisen käskyn olen saanut."

"Mutta tämähän on uskomatonta. Se on varmasti erehdys."

"Hyvin mahdollista."

"Te siis päästätte minut sisään?"

"Saamani käsky ei anna minulle sitä mahdollisuutta."

"Kunhan vain saisin virkkaa sanasen kuninkaalle."

"Valitettavasti, monsieur, se ei käy päinsä."

"Vain yhden ainoan sanan."

"Se ei todellakaan ole minun vallassani, monsieur."

Ärtynyt aatelismies polki jalkaansa ja tuijotti oveen, ikäänkuin aikoen raivata itselleen pääsyn väkivaltaisesti. Sitten hän pyörähti ympäri ja alkoi rientää käytävää poispäin pää uhmaavasti kenossa, kuten olisi tehnyt jonkin huiman ja sukkelan päätöksen.

"Kas niin", harmitteli de Catinat itsekseen, väännellen tuuheita mustia viiksiään; "nyt on sillä varmastikin jokin koiranjuoni mielessä. Kohta saan hänen sisarensa kimppuuni, ja silloin on minulla edessä hauska vaali joko rikkoa saamani määräys tai hankkia itselleni elinkautinen mahtava vihollinen. Totta vie, ennen minä puolustaisin yksinäni Fort Richelieutä irokeeseja vastaan kuin kuninkaan ovea kiukkuista naista vastaan. Jumal'auta, tuollahan jo onkin nainen, aivan niinkuin pelkäsin! Ah — kiitos taivaan, sehän onkin ystävä eikä vihollinen. Hyvää huomenta, mademoiselle Nanon."

"Hyvää huomenta, kapteeni de Catinat."

Tulija oli iso tumma kaunotar, jonka kasvojen tuoreutta ja silmäin kirkkautta yksinkertainen musta puku oli omiaan koroittamaan.

"Minä olen vahdissa, kuten näette. En voi antautua juttusille teidän kanssanne."

"En muista pyytäneenikään monsieur'tä kanssani juttusille."

"Ah, mutta teidän ei ole lupa muikistella suutanne noin suloisesti, muuten en malta olla puhelematta kanssanne", kuiskasi kohtelias kapteeni. "Mitäs te kädessänne piiloittelette?"

"Onpahan vain kirje madame de Maintenonilta kuninkaalle. Tottahan annatte sen hänelle tilaisuuden tullen?"

"Tottahan toki, mademoiselle. Entä kuinka jaksaa madame, teidän valtiattarenne?"

"Ah, hänen rippi-isänsä on ollut sisällä kaiken aamua, ja puhuuhan hän tosin niin ihmeen hyvin, mutta samalla myös niin julman lohduttomasti. Meidän mielemme on aina hyvin masennuksissa, kun monsieur Godet on käynyt meitä katsomassa. Mutta unhotanhan, että monsieur itse on hugenotti eikä tiedä mitään rippi-isistä."

"Niin, mutta mitäpä minä raskauttaisinkaan mieltäni noilla riitapykälillä. Minä annan Sorbonnen ja Geneven jumaluusoppineitten itsensä kamppailla niistä kaikessa rauhassa. Mutta pitäähän miehen muuten pysyä sukunsa uskossa, eikö totta, mademoiselle?"

"Ah, jospa vain monsieur voisi puhella hiukan madame Maintenonin kanssa! Hän käännyttäisi teidät varmasti."

"Minäpä puhelisin mieluummin mademoiselle Nanon kanssa, jollei…"

"Oh!" Huudahdusta seurasi kiireinen hameiden kahina, ja kielevä kamarineito hävisi äkkiä erääseen syrjäkäytävään. Leveätä ja nyt aivan valoisata käytävää pitkin läheni hyvin muhkea ja kaunis vallasnainen, kookas, ylen hienon ja erinomaisen ylpeän näköinen. Hänellä oli yllään mitä upein kullanvärinen samettiliivi ja kulta- ja hopeapitsein koristeltu harmaasilkkinen hame. Verrattoman kallisarvoinen genovalainen pitsihuivi puolittain peitti, puolittain paljasti hänen kukkean ihanan povensa, ollen edestä kiinnitetty helmisoljella, ja tummassa, tuuheakiharaisessa tukassa kierteli helminauha, jonka jokainen päärly vastasi porvarin vuosituloa. Kaunotar oli tosin jo ehtinyt ensimmäisen nuoruudenkukoistuksensa ohi, mutta kuninkaallisen vartalon muhkeat piirteet, hipiän puhtoisuus ja kasvojen jalo säännöllisyys takasivat hänelle yhä vieläkin Ranskan hovin kauneimman — ja teräväkielisimmän — naisen maineen. Niin voittava oli hänen ryhtinsä, niin mahdikas pienoisen pään ylpeä asento, niin uljas hänen liukuva käyntinsä, että ihailu voitti nuoressa upseerissa äskeisen arkailun ja hän tunsi kohtalonsa todella kovaksi, kun hän kohottaen kättään tervehdykseksi astui suorittamaan väkinäistä velvollisuuttaan.

"Ah kapteeni de Catinathan se on", sanoi madame de Montespan, ja hänen hymynsä vaikutti upseeriin paljon musertavammin kuin odotettu otsanrypistys.

"Teidän nöyrä palvelijanne, markiisitar."

"Olen onnellinen tavatessani täällä ystävän, kun tulen korjaamaan erästä täällä tän'aamuna sattunutta naurettavaa erehdystä."

"Minua surettaa kuulla sellaisesta."

"Se koski veljeäni, monsieur de Vivonnea. Tuskin tahdon naurultani saada sitä sanotuksi, mutta häneltä ihan todella kiellettiin pääsy suureen pukeutumiseen."

"Minun kovana osanani oli kieltää häneltä pääsy, madame."

"Teidänkö, kapteeni de Catinat! Ja millä oikeudella sitten?" Ylpeä rouva suoristi ihanan vartalonsa, ja hänen sinisissä silmissään paloi suuttunut ihmettely.

"Kuninkaan käskystä, madame."

"Kuninkaan! Onko mahdollista, että kuningas olisi käskenyt julkisesti solvaamaan minun sukulaistani? Keneltä sitten saitte tuon julkean määräyksen?"

"Suoraan kuninkaalta itseltään Bontemsin kautta."

"Naurettavaa! Uskotteko te todella, että kuningas rohkenisi sulkea ovensa Mortemart-suvun jäseneltä kamaripalvelijan välityksellä? Te olette nähnyt unta, kapteeni."

"Pelkäänpä sen ehkä olevan mahdollista, madame."

"Mutta sellaiset unennäöt eivät aina ole onneksi näkijälle itselleen. Menkää sanomaan kuninkaalle, että minä olen täällä ja tahtoisin lausua sanasen hänelle."

"Mahdotonta, madame?"

"Ja minkävuoksi mahdotonta?"

"Minua on kielletty viemästä sanaa."

"Keneltä hyvänsäkö?"

"Joka tapauksessa teiltä, madame."

"Kas nyt, kapteeni, te käytte yhä paremmaksi. Tätä loukkausta vain enää puuttuisi. Teidän on lupa kuljettaa sanomia kuninkaalle miltä hyvänsä seikkailijattarelta — vaikkapa joltakin ikäkululta lastenhoitajattarelta", — hän nauroi kimakasti kuvatessaan kilpailijatartaan — "mutta ei muka Françoise de Mortemart'ilta, Montespanin markiisittarelta?"

"Sellaisen määräyksen olen saanut, madame. Minua surettaa syvästi, että minun on pakko noudattaa sitä."

"Voitte niellä surunne, kapteeni. Saatte kukaties vielä kokea, että teillä on täysi syy nureksia kohtaloanne. Viimeisen kerran kysyn, kieltäydyttekö viemästä minulta sanaa kuninkaalle?"

"Minun täytyy, madame."

"Silloin vien sen itse."

Hän hypähti ovea kohti, mutta kapteeni kävi väliin käsivarret ojennettuina.

"Jumalan tähden, malttakaa mielenne, madame!" hän rukoili. "Toistenkin korvat kuulevat teidän puheenne."

"Pah, roskajoukkoa!" Markiisitar vilkaisi ryhmään sveitsiläissotilaita, jotka kersanttineen seisoivat muutaman askeleen päässä ja tuijottivat suut ammollaan tätä outoa näytelmää. "Sanoinhan teille, että minä tahdon puhutella kuningasta."

"Ei kukaan nainen ole koskaan ollut läsnä kuninkaan aamupukeutumisessa."

"Sitten tahdon olla ensimmäinen nainen."

"Te syöksette minut turmioon, jos menette sisään."

"Siitä minä vähät — minä menen vaan."

Juttu oli käynyt kerrassaan vakavaksi. De Catinat oli sukkelajärkinen mies pulaan joutuessaan, mutta tällä kertaa seisoi hänenkin järkensä. Madame de Montespanin päättäväisyys, joksi tätä ominaisuutta hänen kuultensa nimitettiin, tai härkäpäisyys, kuten sitä hänen selkänsä takana mainittiin, oli hovissa käynyt sananparreksi. Jos hän yritti tunkeutua väkisin sisälle, uskaltaisiko kapteeni-parka käyttää väkivaltaa naiseen, joka vielä eilispäivänä oli ollut hovin yksinvaltias ja joka kauneutensa, neronsa ja tarmonsa avulla hyvinkin voisi taas huomenna kohota samaan asemaan? Jos hän taas päästäisi hänet kulkemaan, niin olisi hänen oma tulevaisuutensa murskana, sillä kuningas ei suvainnut koskaan vähintäkään poikkeusta käskyistään. Ja toiselta puolen — jos hän työntäisi tungettelijan takaisin, niin hän tekisi itsensä syypääksi anteeksiantamattomaan tekoon, jonka markiisitar varmastikin kuolettavasti kostaisi kerran valtaan palattuaan. Pulma oli todella mitä epämieluisin. Mutta onnellinen ajatus välähti hänen päähänsä juuri samassa hetkessä, jolloin madame yritti leimuavin silmin ja kädet koholla syöksyä häntä kohti.

"Entä jos madame suvaitsisi odottaa lyhyen hetkisen", sanoi hän lepytellen; "kuningas lähtee aivan tuossa tuokiossa tämän kautta kappeliin."

"Eihän nyt vielä ole se aika."

"Luullakseni kello on juuri lyönyt."

"Ja miksi pitäisi minun odotella tässä kuten lakeijan?"

"Vain lyhyestä hetkisestähän olisi kysymys, madame."

"Ei, min'en jää odottamaan." Hän astui jälleen askeleen ovea kohti.

Mutta upseerin herkkä korva oli kuullut oven takaa jalkojen liikettä, ja nyt hän tiesi vallitsevansa tilannetta. "Minä vien madamen sanoman perille", hän ehdotti.

"Ahaa, joko viimeinkin tulitte järkiinne! Menkää ja sanokaa kuninkaalle, että minä tahdon puhua hänen kanssaan."

De Catinat'n täytyi voittaa vielä hetkinen aikaa. "Toimitanko asian päivystävän kamariherran kautta?"

"Ei, toimittakaa itse."

"Julkisestiko?"

"Ei, ei — vain hänen itsensä kuullen."

"Pitääkö minun selittää syy tähän tavattomaan toivomukseen?"

"Oh, te teette minut ihan hulluksi! Sanokaa, mitä olen teille käskenyt, ja heti paikalla!"

Mutta nyt oli nuoren upseerin pula loppunut. Samassa silmänräpäyksessä työnnettiin näet molemmat ovenpuoliskot selko selälleen ja Ludvig ilmestyi kynnykselle, teiskaroiden eteenpäin korkeakantaisissa kengissään, koputtaen permantoa kepillään, takin avarat helmat liehuvina ja hovilaiset viuhkan tapaisena pyrstönä perässään. Hän pysähtyi kohta kynnyksen yli astuttuaan ja kääntyi vahtiupseerin puoleen.

"Teillä on jokin kirje minulle annettavana?"

"Niin on, sire."

Hallitsija työnsi sen tulipunaisen alusliivinsä taskuun ja aikoi jatkaa kulkuaan, mutta silloin sattui hänen katseensa madame de Montespaniin, joka hyvin suorana ja jäykkänä seisoi keskellä käytävää. Tumma närkästyksen punoitus lehahti kuninkaan kasvoille, ja hän astui sanaa sanomatta kaunottaren ohi; mutta tämä kääntyi nokkelasti ja alkoi astua samassa tahdissa hänen rinnallaan käytävää pitkin.

"En ollut odottanut tätä kunniaa, madame", sanoi kuningas.

"Enkä minä ollut odottanut tätä häväistystä, sire."

"Häväistystä, madame? Te unhotatte, kenelle puhutte!"

"Enpähän — päinvastoin te olette minut unohtanut, sire."

"Te häiritsette minua."

"Tahdon kuulla tuomioni teidän omilta huuliltanne", kuiskasi nainen. "Minä jaksan kestää itseeni sattuvat iskut, sire, yksinpä sydämeni valtiaankin taholta tulevat. Mutta sietämätöntä on kuulla, että veljeäni saavat lakeijat ja hugenottisoturit loukata ainoastaan sentakia, että hänen sisarensa on rakastanut häntä liian paljon."

"Nyt ei ole aika puhua sellaisista asioista."

"Missä saan sitten tavata teidät, sire?"

"Omissa huoneissanne."

"Milloin?"

"Kello neljältä."

"Sitten en tahdo häiritä teidän majesteettianne tämän kauempaa."

Hän teki kuninkaan edessä yhden kuuluisia kumarruksiaan ja kääntyi riemusta loistavin silmin erääseen syrjäkäytävään. Hänen kauneutensa ja älykkäisyytensä eivät olleet jättäneet häntä nytkään pulaan; ja kun hän nyt oli saanut kuninkaalta varman lupauksen, ei hän epäillyt hetkeäkään, etteikö hänen vieläkin kerran onnistuisi valloittaa takaisin tuon miehen sydän, vaikkapa kuninkaallinen omatunto kamppailisikin vastaan.

Neljäs luku.

KANSANSA ISA.

Ludvigin mieli oli jumalanpalvelukseen mennessä kaikki muuta kuin harras, kuten voi hyvin huomata hänen rypistyneestä otsastaan ja tiukasti yhteenpurruista huulista. Hän tunsi liiankin hyvin entisen lemmittynsä, tämän äkkipikaisuuden, uhkarohkeuden, hänen hillittömyytensä kohdatessaan vähintäkin vastustusta. Madame de Montespan pystyi panemaan kokoon häväistysjutun, käyttämään kuningasta itseäänkin vastaan kaikella katkeruudella kieltään, joka ennen oli monesti saanut tämän nauramaan toisille — kukaties vaikkapa saattamaan hänet naurunalaiseksi koko Europan silmissä. Ludvigia puistatti tätä ajatellessaan. Millä hinnalla hyvänsä oli moinen hirmukohtaus vältettävä. Mutta millä keinoilla hän oikein kykenisikään katkaisemaan tuon heitä niin kauan yhdistäneen siteen? Ennen hän oli kyllä katkaissut samanlaisia siteitä; mutta lempeä la Vallière oli säikähdyksissään etsinyt turvaa luostarista kohdattuaan ensimmäisen katseen, joka kertoi rakkauden haihtumisesta. Se oli ollut totista kiintymystä. Mutta tämä nainenpa tulisi taistelemaan kynsin hampain viimeiseen hetkeen saakka, ennenkuin taipui luopumaan asemasta, joka oli käynyt hänelle niin rakkaaksi. Hän oli puhunut vääryydestä, joka häntä oli muka kohdannut. Mutta mitä vääryyttä hänelle sitten oli tehty? Suunnattomassa itsekkyydessään, jota imarruksen tuoksua täynnänsä oleva hovin ilma kasvatti kuten myrkkysientä, ei kuningas voinut käsittää, millä tapaa nämä viisitoista yhdessä elettyä lemmenvuotta voisivat antaa tuolle naiselle joitakin oikeuksia häneen nähden. Hänhän oli koroittanut naisen asemaan, jota korkeammalle alamainen ei enää voinut päästä. Nyt hän oli väsynyt lemmittyynsä, ja tämän velvollisuus oli vetäytyä syrjään malttavaisesti — eipäs, vaan syvästi kiitollisena kaikista hänen osakseen tulleista suosionosoituksista. Hän saisi eläkkeen, lapsista pitäisi kuningas huolen. Mitäpä sen enempää voi järkevä nainen vaatiakaan?

Ja olihan kuninkaalla sitäpaitsi niin ylistettävät syyt hylätessään hänet. Hän käänteli ja pyöritteli niitä hemmoitellen mielessään koko ajan kuin Pariisin arkkipiispa toimitti messua, ja mitä enemmän hän niitä muisteli, sitä mainiommilta ne hänestä tuntuivat. Hän ajatteli Jumalaa jonkinlaisena suurempana Ludvigina ja taivasta vielä mahtavampana Versailles'ina. Jos hän vaati kuuliaisuutta kahdeltakymmeneltä miljoonalta alamaiseltaan, niin eikö hänen tullut vuorostaan osoittaa kuuliaisuutta sille, jonka käskynalainen hän itse oli? Ylipäänsä jätti hänen omatuntonsa hänet tässä kuuliaisuussuhteessa rauhaan. Mutta tähän erikoiseen asiaan nähden — suhteessaan naisiin — hän oli ollut — liian pehmytmielinen. Aina siitä hetkestä asti, jolloin hänen lempeä ja anteeksiantavainen espanjalainen puolisonsa oli ensi kertaa astunut Ranskan hoviin, ei hän ollut antanut tämän koskaan olla vailla kilpailijattaria hänen suosiostaan ja sydämestään. Ja sitten, kun kuningatar oli kuollut, ei asia ollut käynyt sen paremmaksi. Rakastajatar oli seurannut toistaan, ja kun de Montespanin oli onnistunut säilyttää asemansa niin kauan, niin se pikemminkin oli johtunut hänen itsepintaisuudestaan kuin kuninkaan kiintymyksestä. Mutta nyt olivat isä la Chaise ja Bossuet alituisesti muistuttamassa hänelle, että hän oli saavuttanut ikänsä käännekohdan ja oli jo luikumassa alas sitä tietä, joka hautaan johtaa. Hänen viimeinen raju ihastuksensa ja vihastuksensa poloiseen Fontanges'iin oli merkinnyt hänen intohimojensa viho viimeistä leimahtamista. Nyt oli tullut kylmän arvokkuuden ja itsehillinnän aika, ja kumpaakaan hän ei voinut toivoa saavansa ylläpitää madame de Montespanin kanssa eläessään.

Mutta tiesipä hän paikan, missä nuo molemmat hyveet hyvin viihtyisivät. Siitä päivästä alkaen, jolloin de Montespan oli asettanut lastensa hoitajaksi tuon muhkean ja hiljaisen lesken, oli kuningas tämän seurasta löytänyt koskaan tyhjentymätöntä ja alati lisäytyvää ilon ja tyytyväisyyden tunnetta. Jo alusta pitäen hän oli halusta istunut tuntikausia rakastajattarensa huoneissa, vaarinottaen ihmetellen, kuinka tahdikkaasti ja leppeästi uuden hoitajattaren oli onnistunut kesyttää aina ärtyisän Mainen herttuan ja vallattoman pienen Toulousen kreivin luonteita. Muodollisesti oli kuningas ollut valvomassa lastensa kasvatusta, mutta vähitellen hän oli ruvennut ihailemaan kasvattajatarta. Ja sitten oli hän itsekin vuorostaan joutunut tuon väkevän ja samalla suloisen naisen lumoihin, kysellyt tämän mieltä monissa kysymyksissä ja toiminut hänen neuvojensa mukaan — ja kaikki tämä oli käynyt helpommin ja luonnollisemmin kuin koskaan ikinä minkään ministerin tai lemmityn neuvoa noutaessa. Jonkun aikaa hän oli epäillyt, että tuon lesken suuri hurskaus ja alituinen puhelu korkeista periaatteista olivat vain pettävä naamio, sillä hän oli tottunut aina näkemään pelkkää teeskentelyä ja ulkokullaisuutta ympärillään. Tuntuihan totta vie uskomattomalta, että nainen, joka yhä oli kaunis, jonka kirkkaat silmät ja siro vartalo vetivät vertoja mille hyvänsä hovin kaunottarista, olisi, elettyään koko ikänsä rivomielisissä piireissä, sittenkin voinut säilyttää nunnan sielun. Mutta tässä suhteessa hän piankin sai huomata pettyneensä, sillä kohta kun hänen oma puheensa alkoi säteillä suurempaa lämpöä kuin pelkästä viileästä ystävyydestä aiheutuvaa, kohtasi hän jäistä kylmyyttä ja niukkasanaisuutta — ja silloin tiesi hän kerrankin tavanneensa naisen, joka kunnioitti omaa persoonaansa enemmän kuin kuningasta. Ja ehkäpä näin olikin parempi. Ystävyyden viileät ilot tuntuivat niin ihmeen viihdyttäviltä kaikkien intohimon myrskyjen jälkeen. Kaikkein onnellisimmaksi hän tästä lähtien tunsi itsensä istuessaan joka iltapäivä madame de Maintenonin luona, saadessaan kuulla puhetta, jota joutava imartelu ei myrryttänyt, ja mielipiteitä, jotka eivät aina suinkaan hivelleet hänen korviaan. Ja kuinka siunatun hyvä sitten olikaan tuon naisen vaikutusvalta häneen! Hän puheli hänen kuninkaallisista velvollisuuksistaan, kuinka hänen piti olla esikuvana alamaisilleen, ahkeroida alituisesti tulevaista elämää varten ja ennen kaikkea pyrkiä katkaisemaan kaikki ne saastaiset siteet, joihin synti ja maailma olivat hänet kietoneet. Madame oli yhtä hyvä kuin rippi-isä — hän oli todella itse rippi-isä, jonka etuina olivat suloiset kasvot ja pyöreä käsivarsi.

Ja nyt hän tiesi hetken tulleeksi, jolloin hänen täytyi tehdä valintansa tuon naisen ja de Montespanin välillä. Näiden molempain vaikutus häneen oli vallan vastakkaista laatua. Niiden oli mahdoton sopeutua yhteen. Hän seisoi hyveen ja paheen välillä, ja hänen täytyi valita niistä toinen. Pahekin oli tosin hyvin viehättävä, hyvin kaunis, hyvin älykäs ja piteli häntä vankina tavan ja tottumuksen kahleilla, joita ihmisen on niin vaikea pudistaa yltään. Oli hetkiä, jolloin hänen miesluontonsa horjui väkevästi sille taholle, jolloin hän tunsi kiusausta langeta takaisin vanhaan elämäänsä. Mutta Bossuet ja isä la Chaise seisoivat alituisesti hänen vierellään kuiskailemassa ja rohkaisemassa hänen parempaa luontoaan, ja ennen kaikkea oli madame de Maintenon aina muistuttamassa hänelle, mitä hänen kuninkaallinen asemansa ja hänen kuusiviidettä ikävuottansa vaativat häneltä. Nyt häneltä täydellä todella vaadittiin viimeistä päättävää ponnistusta. Hänen sielunsa ei ollut turvassa hetkeäkään, niin kauan kuin vanha lemmitty vielä viipyi hovissa. Hän tunsi oman itsensä siksi hyvin, että tiesi olevansa mennyttä miestä joka kerran, kun vanha hurmaajatar tapasi hänet heikkona houkutuksille. De Montespan täytyi saada poistumaan Versailles'ista, mikäli se vain kävi päinsä ilman julkista häväistysjuttua. Hän tahtoi pysyä lujana kohdatessaan hänet iltapäivällä ja saada hänet täydellä todella ymmärtämään, että hänen valtansa oli kerta kaikkiaan iäksi lopussa.

Tällaisia ajatuksia askarteli kuninkaan mielessä, kun hän messun ajan oli polvistuneena rukousjakkarataan peittävälle punaiselle samettityynylle. Hän kuunteli aamuhartautta omassa, alttarin oikealla puolella sijaitsevassa kuoriaitauksessaan, henkivartiosotilaiden ja persoonallisen seurueen seistessä hänen ympärillään ja hovin herrojen ja naisten täyttäessä muun kappelin. Hurskaus oli nykyisin muodissa, samoin kuin tummanväriset olkavaipat ja pitsiröyhelöt, eikä kukaan hovilainen rohjennut osoittaa ulkonaisessa käytöksessään maailmanmielisyyttä, kun kerta kuningas oli kallistunut uskonnollisuuteen. Mutta aika ikävä näytti kaikilla noilla sotilailla ja aatelisherroilla olevan, kun he haukottelivat, räpyttelivät silmiään rukouskirjojensa ylitse; ne taas, jotka näyttivät hartauteen vajonneilta, ahmivat itseasiassa salaa Scuderyn tai Calparnedin uusinta romaania, joka oli älykkäästi sidotettu mustiin samettikansiin. Naiset kuitenkin olivat hartaampia eivätkä suinkaan pitäneet hurskauttaan vakan alla, sillä jokainen kannatti toisella kädellään vähäistä vahakynttilää rukouskirjansa yllä — kuitenkin niin, että heidän kasvonsa näkyivät edullisessa valaistuksessa kuningasta kohti. Jokunen harva lienee todellisuudessa rukoillut vapaaehtoisesti ja sydämensä vaatimuksesta; mutta muuten oli Ludvigin politiikka muuttanut vanhain aatelissukujen jäsenet liukkaiksi hovilaisiksi ja maailmanmiehet ulkokultaisiksi silmänkääntäjiksi, kunnes koko hänen hovinsa oli muuttunut ikäänkuin taikapeiliksi, joka sadoin särmin kuvasteli hänen omaa tekohurskauttaan.

Kappelista palatessa oli Ludvigin tapana vastaanottaa armonanomuksia ja kuunnella alamaistensa valituksia heitä syyttömästi kohdanneista vääryyksistä. Paluutie kävi erään aukion poikki, jolla armonanojat olivat tottuneet kuningasta odottamaan. Tänä aamuna siellä näkyi niitä ainoastaan pari kolme — pariisilainen käsityöläinen, joka kanteli ammattikuntansa esimiestä vastaan, pikkutilallinen, jolta metsästäjän koira oli repinyt lehmän, ja arentilainen, joka oli kärsinyt tylyyttä linnanherralta. Lyhyt kuulustelu ja pikainen käsky kuninkaalliselle sihteerille riitti selvittämään nämä vähäpätöiset jutut; sillä vaikka Ludvig itse olikin tyranni, oli hänellä ainakin se ansiopuoli, ettei hän sietänyt muita tyranneja valtakunnassaan. Hän oli aikeissa jatkaa matkaa sisään, kun hänen eteensä syöksyi arvokkaan porvarin näköinen vanhanpuoleinen mies, jonka vakavat ja ryppyiset kasvonpiirteet ilmaisivat yhdellä haavaa itsetuntoa ja syvää huolta. Laskeutuen toiselle polvelleen kuninkaan eteen hän huusi: "Oikeutta, sire, oikeutta!"

"Mitä tämä tietää?" kysyi Ludvig. "Kuka olette ja mitä tahdotte minulta?"

"Olen Pariisin porvari, jolle on tehty julmaa vääryyttä."

"Te näytätte olevan hyvin kunnioitettava mies. Jos teille todella on tehty vääryyttä, niin saatte varmastikin oikeutta. Mitä teillä on valittamista?"

"Kaksikymmentä Languedocin sinistä rakuunaa on majoitettu talooni kapteeni Dalbert'in johdolla. He ovat anastaneet ruokaani, varastaneet omaisuuttani ja lyöneet palvelijoitani, ja kuitenkaan eivät viranomaiset ota valitustani kuuleviin korviin."

"Kautta kunniani, näyttääpä oikeutta varsin merkillisellä tavalla valvottavan tässä meidän pääkaupungissamme!" huudahti kuningas vihastuneena.

"Tosiaankin häpeällinen juttu", sanoi Bossuet.

"Ja kuitenkin lienee pakkotoimilla hyvät syynsä", ehätti isä la Chaise. "Ehdottaisin että teidän majesteettinne tiedustaisi tämän miehen nimeä ja ammattia sekä syytä, minkävuoksi rakuunat on majoitettu hänen taloonsa."

"Te kuulitte tämän kunnianarvoisan isän kysymyksen."

"Nimeni, sire, on Catinat, ammatiltani olen verkakauppias, ja minua kohdellaan tällä tapaa senvuoksi, että kuulun reformeerattuun kirkkoon."

"Sitä minä arvelinkin!" huudahti rippi-isä.

"Tämä muuttaa asian", virkkoi Bossuet.

Kuningas pudisti päätänsä ja rypisti otsaansa. "Saatte siis kaikesta kiittää vain itseänne. Asian korjaaminen on omassa vallassanne."

"Millä tavoin sitten, sire?"

"Omistamalla ainoan oikean uskon."

"Minä olen jo sen jäsen, sire."

Kuningas polki ärtyneenä jalkaansa. "Huomaan teidät sangen kovakorvaiseksi kerettiläiseksi", hän tuiskahti. "Ranskassa on ainoastaan yksi kirkko, ja se on minun kirkkoni. Jos pysytte sen ulkopuolella, niin turhaan odotatte minulta apua."

"Minulla on sama usko kuin isälläni ja häntä ennen isoisälläni, sire."

"Joskin he ovat tehneet syntiä, niin se ei oikeuta teitä jatkamaan. Minunkin isoisäni erhettyi, ennenkuin hänen silmänsä avattiin."

"Ja jalosti hän sovitti nuoruutensa erhetykset", supisi jesuiitti puoliääneen.

"Te ette siis tahdo auttaa minua, sire?"

"Teidän tulee ensin itse auttaa itseänne."

Vanha hugenotti teki toivottoman eleen noustessaan pystyyn; ja kun kuningas jatkoi matkaansa, suitsuttivat molemmat papit ylistystä hänen kumpaankin korvaansa.

"Te olette tehneet jalon teon, sire."

"Te olette totisesti kirkkomme ensimmäinen poika."

"Ja kyllin arvollinen astumaan Pyhän Ludvigin jälkiä."

Mutta kuninkaan kasvoista voi lukea, ettei hän itse ollut aivan tyytyväinen tekoonsa.

"Te olette siis sitä mieltä, arvoisat isät, ettei noiden ihmisten hartioille ole pantu liian suurta taakkaa?"

"Liian suurtako? Ei toki, teidän majesteettinne oma sydän vain erehtyy liika suureen laupiuteen."

"Olen kuullut, että heitä siirtyy suurin joukoin pois valtakunnastani."

"Ja tämä on varmastikin vain eduksi, sire; sillä mitä siunausta voi odottaakaan tulevan sellaiselle maalle, joka suvaitsee noin kovakorvaisia uskottomia rajojensa sisällä?"

"Sellaiset alamaiset, jotka kapinoivat Jumalaa vastaan, tuskin ovat kuninkaallekaan uskollisia", huomautti Bossuet. "Teidän majesteettinne valta olisi todella suurempi, jollei alueillanne löytyisi ainuttakaan kappelia, kuten he harhaoppisuutensa pesiä nimittävät."

"Isoisäni lupasi heille turvaoikeuden. Heitä suojelee, kuten hyvin tiedätte, se uskon-edikti, jonka hän Nantes'ssa antoi."

"Mutta teidän majesteettinne vallassa on korjata siiloin tehty erehdys."

"Millä tapaa sitten?"

"Peruuttamalla tuon ediktin."

"Ja syöksemällä ehdoin tahdoin vihollisteni syliin kaksi miljoonaa henkeä parhaita ammattilaisiani ja urhoollisimpia palvelijoitani! Ei, ei, isä, minä uskon osoittaneeni totista kiivautta kirkko-äitimme hyväksi; mutta jonkin verran on perää siinä, mitä de Frontenac sanoi tänä aamuna — ettei ole hyväksi sekoittaa tämän maailman asioita tulevan maailman asioihin. Mitäs te tästä sanotte, Louvois?"

"Kaikella kunnioituksella kirkkoa kohtaan tahtoisin huomauttaa, sire, että paholainen on antanut noille ihmisille niin verrattoman kätevyyden ja älykkäisyyden, että he ovat parhaat kauppiaat ja käsityöläiset koko valtakunnassa. Enpä todellakaan tiedä millä valtion raha-arkut täytettäisiin, jos sellaiset veronmaksajat karkoitetaan pois joukostamme. Monet ovat jo lähteneet maasta ja vieneet ammattinsa mukanaan. Jos kaikkien täytyisi lähteä, niin kohtaisi meitä pahempi tappio kuin menetetystä sotaretkestä."

"Mutta", huomautti Bossuet, "jos kerran tulisi tiedoksi, että kuningas on ilmaissut tahtonsa, niin voi teidän majesteettinne aivan turvallisesti luottaa siihen, että kehnoimmatkin alamaisistanne rakastavat teitä niin palavasti, että kilvan juoksevat takaisin pyhän kirkkomme helmaan. Niin kauan kuin uskonvapausjulistus pysyy voimassa, saavat he siitä sen vaikutuksen, että kuningas on laimea hurskaudessaan, ja rohkaistuvat paaduttautumaan erhetyksessään."

Kuningas pudisti päätään. "Nuo harhauskoiset ovat aina olleet kovakorvaista väkeä", sanoi hän.

"Ehkäpä", huomautti Louvois, vilkaisten pilkallisesti Bossuet'hen, "jos Ranskan piispat tarjoutuisivat maksamaan valtiolle veroa kymmenyksistään, niin voisimme kukaties tulla toimeen ilman noita hugenottejakin."

"Kaikki, mitä kirkolla on, on tarjona kuninkaan käytettäväksi", vastasi Bossuet kuivasti.

"Valtakunta on minun ja kaikki mitä siinä on", lausui Ludvig, heidän astuessaan valtaistuinsaliin, jonne hovi oli kokoutunut jumalanpalveluksen päätyttyä; "mutta arvelen kestävän vielä kauan, ennenkuin minun tulee tarvis vaatia kirkon omaisuutta haltuuni."

"Me luotamme siihen, sire", toistivat molemmat papit kuin kaikuna.

"Mutta tällaiset puheenaiheet me voimme jättää neuvostomme käsiteltäviksi. Missä Mansard on? Minun täytyy saada nähdä hänen piirustuksensa Marlyn linnan uutta siipirakennusta varten." Kuningas kävi erään sivupöydän luo ja hautautui mieliaskareeseensa, tarkastellen suuren arkkitehtinsä jättimäisiä suunnitelmia ja tiedustellen innokkaasti työn joutumista.

"Minä arvelen", sanoi isä la Chaise, vetäen Bossuet'n vähän syrjään, "että teidän korkea-arvoisuutenne on onnistunut jonkin verran pehmittää kuninkaan mieltä."

"Teidän voimallisella avullanne, isä."

"Ah, luottakaa siihen, etten minä jätä käyttämättä ainuttakaan sopivaa tilaisuutta edistääkseni hyvää työtä."

"Kun se on teidän käsissänne, on menestys varma."

"Mutta onpa eräs toinen, jolla on enemmän vaikutusvaltaa kuin minulla."

"Suosikillako — de Montespanilla?"

"Ei, ei; hänen aurinkonsa on laskenut. Ei, vaan madame de Maintenonilla."

"Olen kuullut, että hän on hyvin hurskas."

"Totta kyllä. Mutta hän ei suosi minun veljeskuntaani. Hän kannattaa sulpiciolaisia. Mutta meidän kaikkien täytyy vaikuttaa yhteisen päämäärän hyväksi. Mitähän jos teidän korkea-arvoisuutenne puhelisi hänen kanssaan?"

"Kaikesta sydämestäni sen lupaan."

"Osoittakaa hänelle, mikä siunattu hyöty olisi hugenottien karkottamisesta."

"Sen tulen tekemään."

"Ja vihjatkaa hänelle, että me puolestamme lupaamme myötävaikutustamme…" Hän kumartui ja kuiskasi loppusanat piispan korvaan.

"Mitäh! Siihen ei kuningas toki suostuisi!"

"Mikäs esteenä? Kuningatarhan on kuollut."

"Niin, mutta runoilija Scarronin lesken kanssa!"

"Tämä on hyvää sukuperää. Molempain isoisät olivat parhaita ystäviä."

"Sittenkin se on mahdotonta!"

"Mutta minä tunnen kuninkaan sydämen ajatukset ja sanon sen perusteella asian olevan mahdollisen."

"Te varmastikin tunnette kuninkaan sydämen mieliteot jos kukaan. Mutta tuollainen ajatus ei ikinä olisi pälkähtänyt minun päähäni."

"Antakaa sen siis nyt pälkähtää ja pysyä siinä. Jos madame tahtoo ajaa kirkon asiaa, niin tahtoo kirkko ajaa hänenkin asiaansa. Mutta kuningas viittaa, minun täytyy mennä."

Munkin laiha musta vartalo kiiruhti hovilaistungoksen läpi, ja suuri Meaux'n piispa jäi seisomaan leuka rinnalle painuneena ja syviin mietteisiin vaipuneena.

Sillävälin oli koko hovipiiri keräytynyt tänne, ja koko valtava sali heloitti iloisesti naisten silkki-, sametti- ja brokaatipuvuista, kimaltelevista jalokivistä, helein värein maalatuista viuhkoista ja huojuvista höyhentöyhdöistä. Herrain totisemmat harmaat, mustat ja ruskeat takit muodostivat vakavan taustan tälle väriloisteelle, sillä kuninkaan ollessa mustissa täytyi kaikkien kavaljeerien seurata tapaa; ja ainoastaan henkivartion upseerien siniset ja muskettisoturien helmenharmaat levätit muistuttivat mieleen entisiä iloisempia aikoja, joilla herrat olivat pukujensa värikkäisyydessä kilpailleet naisten kanssa. Ja jos pukujen kuosi oli muuttunut, niin oli käytössävy muuttunut vielä enemmän. Vanha leikittelevä kevytmielisyys ja vanhat intohimot uinuivat tosin epäilemättä pinnan alla, mutta yksitotinen kasvojen ilme ja vakava puhelu oli päivän muotina. Puheenaiheena ei enää ollut peijakkaan pelionni, Molièren viime näytelmä tai Lullyn uusi ooppera, vaan päätä pudistettiin jansenilaisuuden hirvittäville hairauksille, Sorbonnesta karkoitetun Arnauld'in ja mainion Pascalin röyhkeälle kurittomuudelle tahi vertailtiin vakavissaan sellaisten suosittujen saarnamiesten kuin Bourdalouen ja Massillonin ansioita. Värihohtoisten kattomaalauksien, peilikirkkaan parkettilattian ja raskaisiin kultakehyksiin ripustettujen kuolemattomien taulujen välillä liikkui ja teiskaroi Ranskan jaloin veri, nöyristyen maan tomuksi ja mullaksi keskellään seisovan pienoisen mustapukuisen miehen edessä, joka ei ollut sen vertaa edes oman itsensäkään herra, että olisi huomannut olevansa leikkikaluna kahden juonikkaan naisen käsissä, jotka pelasivat kiukkuista peliä Ranskan tulevaisuudesta ja kuninkaansa kohtalosta.

Viides luku.

BELIALIN LAPSET.

Vanha hugenotti oli, kuninkaan käännettyä hänelle nyreästi selkänsä, jäänyt seisomaan aukiolle katse jäykästi maahan luotuna ja kasvoilla epäilyksen, surun ja vihastuksen vaihtelevat tunteet. Hän oli hyvin kookas ja laiha mies, kuihtuneissa kasvoissa korkea otsa, iso turpea nenä ja järeä leuka. Hän ei käyttänyt peruukkia eikä puuteria, mutta ikä oli kylvänyt luonnollisia hopeitaan hänen sakeaan tukkaansa, ja epälukuiset hienot rypyt silmäkulmissa ja suupielissä antoivat hänen kasvoilleen luontaisen jylhän arvokkuuden leiman, joka ei kaivannut parturin lisäkaunisteluja. Mutta vaikka kumarainen varsi ja harmaa tukka todistivatkin vanhuudenvuosista, osoitti vihainen päänviskaus kuninkaan tuomitsevia sanoja kuullessa ja tuima kulmienrypistys ohikulkevien hovilaisten pilkallisten katseiden johdosta, että juurevassa ukossa oli nuoruuden kiukkuista tulta vielä jonkin verran säilynyt. Hän kantoi säätynsä mukaista korutonta mutta arvokasta pukua, hopeanappista ruskeata verkatakkia, polvihousuja samasta kankaasta ja valkoisia villasukkia, ja jaloissa oli leveäkärkiset, terässolkiset kengät. Toisessa kädessä hän piteli matalaa, kultareunalla koristettua huopahattuaan ja toisessa paperikääröä, johon hän oli suurella huolella piirrellyt valituskirjelmät kärsimästään vääryydestä ja jonka hän oli toivonut saavansa jättää kuninkaan kirjurin käteen.

Hänen epäröintinsä lähinnä seuraavista toimenpiteistä sai hyvin äkillisen ja jyrkän ratkaisun. Näinä päivinä hugenottia, vaikka häntä ei vielä oltukaan lopullisesti kielletty hengittämästä Ranskan ilmaa, kuitenkin pidettiin niiden lakien ulkopuolella olevana hylkyoliona, jotka turvasivat hänen katolisuskoisten maanmiestensä kansalaisoikeudet. Kaksikymmentä vuotta kestänyt sorron aika oli lopulta johtanut siihen, ettei mitään alhaisen mielivallan eikä sokean uskonkiihkon asetta jätetty käyttämättä häntä vastaan. Häntä häirittiin alituisesti elinkeinonsa harjoittamisessa, työnnettiin syrjään kaikista julkisista toimista, hänen kotinsa häväistiin väkivaltaisilla sotilasmajoituksilla, hänen lapsiaan yllytettiin kapinoimaan häntä vastaan, ja kaikki hänen kantelunsa ja valituksensa saivat samallaisen lopun kuin äsken kerrottiin. Mikä roisto hyvänsä sai häntä rankaisematta loukata, tarvitsematta pelätä lain kostoa. Mutta siitä huolimatta nämä ihmiset kuitenkin riippuivat vielä sydämin ja sieluin kiinni syntymämaassaan, joka oli heidät hyljännyt ja tehnyt perinnöttömiksi; tosi-ranskalaisella kiintymyksellä he pitivät kotoista maaperää kalliimpana kuin vieraita ja merentakaisia maita, missä vapaus heitä tervehti. Mutta jopa oli lankeamassa heidän ylitseen niiden päivien varjo, jolloin heillä ei enää tulisi olemaan vapaata valintavaltaa.

Pari kuninkaan sinitakkista kaartilaista oli teiskaroinut vahtivuorollaan tällä puolella palatsia ja saanut nähdä äskeisen tapauksen. Siitä rohkaistuneina he marssivat aukion poikki häväistyn miehen luo ja katkaisivat sangen kovakouraisella tavalla hänen murheelliset mietteensä.

"Hei, vanha virsikirja", murahti toinen heistä yrmeästi, "alappa laputtaa siitä tiskisi taa."

"Sinunlaisesi äijänkäppyrä ei ole omiaan koristamaan kuninkaan kävelytietä", huudahti toinen töykeästi kiroten. "Mikä sinä olet oikein miehiäsi nyrpistämään nokkasi kuninkaan uskonnolle, mokoma rihkamasaksa!"

Vanha hugenotti silmäsi heitä vihaisesti ja ylenkatseellisesti ja kääntyi lähtemään tiehensä, mutta toinen sotilaista iski ärtyneenä peitsensä päällä häntä kylkiluihin.

"Pidä hyvänäsi, kirottu koira!" karjaisi hän. "Ettäs rohkenetkin muljauttaa huuhkajansilmiäsi tuolla tapaa kuninkaan kaartilaisille."

"Te Belialin lapset", kivahti vanhus, kylkeään pidellen, "olisinpa kahtakymmentä vuotta nuorempi mies, niin ette uskaltaisi käyttäytyä näin röyhkeästi minua kohtaan."

"Hohoo, vieläkö siinä syljet myrkkyäsi, vanha luudanvarsi? Jo kuulimme kylliksi, André! Hänhän uhkaili kuninkaan henkivartioita. Raahataan ukko vahtihuoneeseen ja pidetään vähän hauskaa hänen kanssaan."

Molemmat sotilaat pudottivat peitsensä ja syöksyivät vanhuksen kimppuun, mutta vaikka olivatkin isoja ja väkeviä miehiä, huomasivat he saaliinsa riuskemmaksi kuin olisi voinut odottaa. Pitkillä jäntevillä käsivarsillaan reuhtoi hän tuontuostakin itsensä irti heidän otteestaan, ja vasta sitten kun hän oli lopen uupunut ja hengästynyt, onnistui ahdistajain saada kiinni hänen molemmista ranteistaan ja siten tehdä hänet puolustuskyvyttömäksi. Mutta eivätpä he vielä ennättäneet päästä nauttimaan surkeasta voitostaan kun paljas miekka välähti heidän silmiensä edessä ja vihasta käheä ääni komensi heidät heti paikalla laskemaan saaliinsa irti.

Kapteeni de Catinat oli vahtivuorosta päästyään lähtenyt linnan ulkoparvekkeelle kävelemään ja sattunut näkemään tuon törkeän kohtauksen. Tunnettuaan väkivaltaa kärsivän vanhuksen kasvot hän oli suinpäin hypännyt kaiteen yli ja paljastaen miekkansa syössyt niin raivokkaasti painijoita kohti, että kaartilaisten ei ainoastaan ollut pakko päästää irti vangistaan, vaan toinen heistä uhkaavaa säilää kavahtaessaan horjahti selälleen maahan ja toinen lensi pallona hänen ylitseen, ja molemmat pyörivät nyt reuhtoen maaperässä.

"Senkin roistot!" läähätti de Catinat. "Mitä tämä tietää?"

Kumpikin miesroikaleista oli jo päässyt jälleen jaloilleen ja seisoivat hänen edessään pörröisinä ja häpeissään kuin uitetut koirat.

"Jos suvaitsette, kapteeni", sanoi toinen ja teki kunniaa, "niin tämä hugenottipahus tässä juuri solvaisi kuninkaan henkivartioita."

"Vaikka kuningas hylkäsi hänen valituksensa, niin hän kieltäytyi puikkimasta tiehensä", säesti toinen.

De Catinat aivan kiehui kiukusta. "Ja pitääkö Ranskan kansalaisen, joka on tullut puhumaan maansa valtiaan kanssa, senvuoksi joutuman teidänlaistenne sveitsiläiskoirien hampaisiin? Jumal'auta, senpä saamme pian nähdä!"

Hän sieppasi taskustaan pienen hopeapillin, jonka kimakka vihellys joudutti paikalle juoksujalkaa vanhan kersantin ja puolikymmentä sotamiestä vahtihuoneesta.

"Nimenne!" kysyi kapteeni tuimasti.

"André Meunier."

"Entä sinun?"

"Nikolai Klopper."

"Kersantti, vangitkaa sekä Meunier että Klopper."

"Käskynne mukaan, kapteeni", vastasi kersantti, harmaaparta soturi Conden ja Turennen päiviltä.

"Pitäkää huolta, että he saavat jo tänään tuomionsa."

"Mistä heitä on syytettävä, kapteeni?"

"Siitä, että he törkeästi pahoinpitelivät iäkästä ja arvossa pidettyä porvaria, jolla oli asiaa kuninkaalle."

"Mutta hänhän tunnusti itse olevansa hugenotti!" huusivat molemmat rikolliset yhdestä suusta.

"Hm!" Kersantti kohautti epäilevästi hartioitaan. "Esitämmekö me tosiaankin syytöksen juuri siinä muodossa, kapteeni? Mutta miten kapteeni vain suvaitsee." Uusi hartiainkohautus ennusti huonoa loppua hyvälle riita-asialle.

"Ei sentään", sanoi kapteeni, jolle oli välähtänyt onnellinen ajatus. "Minä syytän näitä miehiä siitä, että he kesken vahtivuoroaan ovat viskanneet peitsensä maahan ja esiytyivät pölyisin ja risaisin vormuin."

"Se kuulostaa paremmalta", vastasi kersantti vanhan veteraanin suorasukaisuudella. "Jumal'auta, te epäkelvot olette häpäisseet käytöksellänne kuninkaan henkivartioväen arvoa! Tunnin ratsastus puuhevosella ja musketti köytettynä kumpaankin jalkaan tulee opettamaan teille, että peitsen paikka on sotilaan kädessä eikä kuninkaan nurmikolla. Käykää käsiksi heihin! Huomio! Käännös oikeaan — mars!"

Ja marssin tahdissa poistui pieni aseellisparvi, vanha kersantti toisten perässä.

Hugenotti oli jäänyt seisomaan taemmaksi, antamatta äkillisen onnenpotkauksen ollenkaan järkähdyttää hillityn arvokasta ryhtiään, mutta sotilaiden poistuttua syleilivät eno ja veljenpoika lämpimästi toisiaan.

"Amory, enpä tosiaan luullut sinua täällä näkeväni!"

"Enkä minä teitä, setä. Mikä kumman asia sai teidät tänne Versailles'iin?"

"Kärsimäni vääryys. Jumalattomain käsi lepää raskaasti päällämme, ja kehen voisimmekaan hädässämme turvautua, jollei kuninkaaseen?"

Nuori upseeri pudisti päätään. "Kuningas on pohjaltaan hyväsydäminen mies", sanoi hän. "Mutta hänkin näkee asiat vain niiden silmälasien läpi, joita toiset tyrkyttävät hänen nenälleen. Häneltä te ette voi toivoa vähääkään apua."

"Hän käski minun poistumaan näkyvistään."

"Kysyikö hän teidän nimeänne?"

"Kysyi, ja minä sanoin sen hänelle."

Nuori kaartilainen vihelsi. "Kävelkäämme portille", sanoi hän. "Kautta kunniani, jos sukulaiseni alkavat käydä täällä rakentamassa riitaa kuninkaan kanssa, niin saa komppaniani pian ruveta katselemaan itselleen uutta kapteenia."

"Kuningas ei kytkene meitä toisiimme. Mutta kummakseni käy, nepaimeni, kuinka sinä saatat elää tässä Baalin kartanossa tarvitsematta notkistaa niskaasi väärille jumalille."

"Minä kätken uskoni syvälle sydämeeni."

Vanhus pudisti vakavasti päätään.

"Sinä kuljet hyvin kapeata tietä", hän sanoi, "ja kiusaukset ja vaarat väijyvät sinua joka askeleella. Vaikeata on sinun käyskennellä Herrasi tietä, Amory, käsi kädessä Hänen kansansa vainoojitten kera."

"Kas niin, setä!" kivahti nuorukainen kärsimättömästi. "Minä olen kuninkaan soturi ja annan mustakaapujen ja valkokasukkain itsensä selvitellä keskinäiset välinsä. Kun saan elää kunniani säilyttäen ja kuolla velvollisuuttani täyttäen, niin saa kaikki muu olla minulta rauhassa."

"Elää rauhassa palatseissa ja syödä hienoilta liinavaatteilta", sanoi vanha hugenotti katkerasti, "kun pahantekijäin kädet lepäävät raskaasti lähiheimolaisteni hartioilla, ja astiat särjetään ja valitus ja itku kuuluu halki koko maan!"

"Mikäs nyt sitten onkaan hätänä?" kysyi nuori soturi, jota hiukan ällistytti se raamatullinen puheenparsi, jota Ranskan kalvinilaiset tähän aikaan käyttivät jokapäiväisenä sanontatapanaan.

"Kaksikymmentä Moabin miestä on majoitettuna minun tyköni, ja kapteenina on heillä muuan Dalbert, joka on jo kauan ollut Israelin vitsauksena."

"Kapteeni Claude Dalbertko, Languedocin rakuunoista? Minulla ja hänellä on jo vanhastaan vähän asioita selvitettävänä välillämme."

"Ah, ja perinnön lasten hajoitetuilla jäännöksillä on paljonkin kannettavana tuota murhahurttaa ja irstasta sidonilaista vastaan."

"Mitä hän sitten on tehnytkään?"

"Hänen miehensä hävittävät taloani niinkuin koit kangaspakkaa. Ei mikään paikka saa olla rauhassa niiltä. Itse hän istuu minun huoneessani, piippu suussaan ja viinapullo vierellään, ja hänen puheensa on kirousta ja kauhistusta. Hän ajoi käsivartensa voimalla Pierre-vanhuksen pois aittojani vartioimasta."

"Haa!"

"Ja minut itseni hän lykkäsi kellariin."

"Haa!"

"Siksi että minä yritin varjella häneltä Adele-serkkuasi, jota hän humalaisessa rakkaudenhoureissaan pyrki halailemaan!

"Oh!" Jokaisen uuden kantelun kuullessaan oli nuori soturi rypistänyt otsaansa yhä tuimemmin, mutta tämä viimeinen sai hänen kiukkunsa maljan kuohahtamaan yli laitojen, ja raivosta punoittavin poskin hän alkoi sännätä eteenpäin, kiskoen vanhaa sukulaistaan kyynärpäästä mukaansa. He kulkivat pitkin laajan puiston poimuttelevia teitä, joita korkeat pensasaidat reunustivat, avautuen tuolloin tällöin nurmiaukealle, jolla irstas marmorifauni tai hiukeava nymfi uinaili vihannan lehvikön siimeksessä. Harvat vastaan sattuneet hovilaiset katselivat ihmeissään tuota epämukaista paria. Mutta nuorella soturilla oli liiaksi omia huolia keritäkseen kiinnittämään huomiota vastaantuleviin. Lentävin askelin hän kiiti eteenpäin kapeata oiuspolkua, joka vei moniaiden vettä ruiskuttavien kividelfiinien ohitse leveälle lehtokujalle, jonka mahtavat puut näyttivät reunustaneen valtaväylää jo satoja vuosia, vaikka ne todellisuudessa oli vasta tänä vuonna kuljetettu tänne uskomattomalla vaivalla St. Germainin ja Fontainebleaun metsistä. Kujan perällä johti kapea portti ulos varsinaiselta palatsialueelta, ja sen läpi kiskoi nuori mies nyt iäkkään toverinsa, joka jo pahoin huohotti hänelle tottumattomasta hopusta.

"Kuinka sinä tänne tulit, setä?"

"Vaunuilla."

"Missä ne nyt ovat?"

"Tuollahan ne ovat majatalon takana."

"Joutukaamme siis niihin."

"Tuletko sinä tosiaankin mukaan, Amory?"

"Jumal'avita, onpa aika tullaksenikin, päättäen siitä mitä juuri minulle kerroitte. Teidän talossanne näytään tarvittavan miestä, jolla on kerkeä säilä kupeellaan."

"Mutta mitä sinä voit siellä tehdä?"

"Tahdon haastaa sanasen tuon kapteeni Dalbert'in kanssa."

"Sitten olen tehnyt väärin sinua kohtaan, nepaimeni, sanoessani, ettei sydämesi ollut kokonaan Israelin lasten puolella."

"Vähät minä tiedän Israelin lapsista!" kivahti de Catinat ärtyisesti. "Sen vain tiedän, että vaikka Adeleni palvelisi ukkosen haltijaa niinkuin intiaaninainen tai kohdistaisi viattomat rukouksensa Mitshe Manitulle, niin auttakoon armias sitä miestä minun käsissäni, joka rohkenee kiinnittää julkean katseensa häneen. Haa, tuollapa tulevat jo vaununne! Anna hevostesi lentää, ajuri — viisi livreä saat, jos tunnissa saatat meidät Invaliidiportin läpi."

Ei ollut vallan vähäinen maineteko saada vanhuutta kitiseviä vaunuja kiitämään kuoppaisella tiellä eteenpäin, mutta jalosti tarjosi ajuri ruoskan rohkaisevaa voimaa molemmille takkuisille kaakeilleen, niin että vieterittömät ajopelit kiikkuivat milloin milläkin pyörällään koholla maasta. Mutta vaikka puut ihan lentelivät ilmassa ja valkea pölypilvi kohosi korkealle matkaajain perästä, rummutti kaartilainen kärsimättömästi sormillaan polviinsa ja paiskasi tuolloin tällöin hampaittensa välistä tuikean kysymyksen iäkkäälle vierustoverilleen.

"Milloin kaikki tämä tapahtui?"

"Eilen illalla."

"Ja missä Adele nyt on?"

"Kotona tietystikin."

"Entä tuo perhanan Dalbert?"

"Kotona myöskin."

"Mitä! Jätittekö te tytön sen saatanan valtaan siksi aikaa kuin tulitte Versailles'iin?"

"Minä lukitsin hänet huoneeseensa."

"Ooh — mitä luulette lukkojen kestävän!" Nuori mies haravoi hurjasti ilmaa käsillään tuntiessaan oman voimattomuutensa tällä hetkellä.

"Ja onhan siellä Pierrekin."

"Hänestäkö jotain apua olisi!"

"Ja myöskin Amos Green."

"Ah, se kuulostaa paremmalta. Hän on sentään mies, ainakin näöstä päättäen."

"Hänen äitinsä oli syntyperältään meidän kansaamme, kotoisin Staten Islandista läheltä Manhattan-saarta. Hän kuului niihin hajautuneihin lampaihin, jotka jo varhain pakenivat susilauman raivoa, kun kuninkaan käsi ensin kohtasi raskaana Israelin lapsia. Hänen poikansa puhuu ranskaa, ja kuitenkaan ei hän ulkonäöltään eikä tavoiltaan ole ranskalainen."

"Hänelle sattui paha hetki tänne tullakseen."

"Ehkäpä jokin jumalallinen tarkoitus johti hänet meidän luoksemme."

"Ja jätittekö siis hänet jälkeenne taloon?"

"Jätin; hän jäi istumaan Dalbert'in seuraan, polttelemaan piippua tämän kanssa ja kertoilemaan merkillisiä juttujansa."

"Miksi vartiaksi hänestä silloin olisi? Outo muukalainen vieraassa maassa! Pahoin teitte, setä, jättäessänne Adelen yksin tuolla tapaa."

"Hän istuu kaikkivaltiaan varjeluksessa, Amory."

"Luottakaamme siihen. Ah — minä olen tulta ja liekkiä sinne päästäkseni!"

Hän työnsi päänsä vaunun akkunasta ulos pölypilveen ja kurotti niskaansa katsellakseen pitkänä hopeavyönä kiemurtelevaa virtaa ja sen takana sinisestä autereesta kohoavaa kaupunkia, jonka latteasta ääriviivasta urkeni ilmoihin Notre Damen kaksoistorni. St. Jacques'in korkea, neulamainen huippu ja kokonainen metsä muita kahdeksansataa vuotta vanhan uskonnollisen hartauden muistomerkkejä. Sitä mukaa kuin maantie painui virrankaltaalle, läheni kaupunginmuuri lähenemistään, kunnes he viimein ajoivat eteläisen tulliportin alitse ja jyryyttivät kivillä laskettua valtakatua pitkin, jättäen keveän Luxembourg-palatsin puistoineen oikealle puolelleen ja Colbert'in viimeisen luoman, Invaliidihotellin, vasemmalle. Äkkikäänne vei heidät alas rantakaduille, ja Pont Neufin yli ajettuaan he sivuuttivat muhkean Louvren linnan ja sukeltautuivat niiden kapeiden mutta karkeiden liikeväylien sokkeloon, jotka jatkoivat kaupunkia pohjoiseen päin. Nuorella upseerilla riippui pää yhä edelleen ulos vaununakkunasta, mutta näköalan peittivät häneltä jykevät kullatut ajopelit, jotka mennä jytyyttivät raskaasti heidän edellään. Kun katu sitten äkkiä leveni, kääntyivät nämä hiukan sivulle päin, niin että de Catinat voi nähdä vilauksen siitä talosta, jota kohti heidän matkansa kävi.

Sitä ympäröi joka taholta suunnaton ihmisjoukko.

Kuudes luku.

TAISTELU TALON HERRUUDESTA.

Hugenottikauppiaan talo oli korkea ja kapea rakennus, joka sijaitsi P. Martin- ja Biron-katujen kulmassa. Se oli nelikerroksinen, jylhän ja karun näköinen niinkuin isäntänsäkin; siinä oli korkea suippopääty, pitkät kapeat lyijypuitteiset akkunat, valtasivuna mustunut ristikkoseinä, jonka hirsien väliä täytti harmaa rappaus; kapealle ja korkealle ovelle johti viisi kiviporrasta. Toinen kerros oli varastosuojana, jossa kauppias säilytti kangaspakkojaan, mutta kolmas ja neljäs kerros olivat asuinhuoneita ja varustetut kadun puolella ulkoparvekkeilla, joita reunustivat jykevät puukaiteet. Kun setä ja veljenpoika hypähtivät alas vaunuista, huomasivat he joutuneensa tuon edestakaisin liikehtivät ihmisjoukon ulkoliepeille, joka päät niskaan taivutettuina ja kiihkeästä mielenkiinnosta sähisten tuijotteli jonnekin yläpuolellaan olevaan. Seuraten ällistelijäin katseita näki nuori upseeri näyn, joka naulitsi hänetkin ällistyksestä paikalleen.

Ylemmältä parvekkeelta riippui pää alaspain mies, jonka vaaleansininen takki ja valkoiset nahkahousut ilmaisivat hänen kuuluvan kuninkaan rakuunarykmenttiin. Hattu ja peruukki olivat häneltä pudonneet alas, ja tiukasti keritty pää heilui verkalleen eteen- ja taaksepäin hyvästi viitisenkymmentä jalkaa katukivityksen yläpuolella. Kalmankelmeät kasvot olivat suoraan alas katua kohti, ja ulospullahtaneista silmistä kuvastui hirmuinen kuolemanpelko. Mutta äänensä hänellä sentään oli vielä hyvästi vallassaan, koska koko katu kajahteli hänen armon- ja avunkarjunnastaan.

Hänen yläpuolellaan parvekkeen kulmassa seisoi nuori mies, joka kumartuneena kaiteen yli piteli ilmassa heilahtelevaa rakuunaa molemmista nilkoista. Hänen kasvonsa eivät kuitenkaan olleet uhriin päin, vaan käännetyt olan yli puolittain taaksepäin katselemaan sotilasryhmää, joka osaksi uhkaillen, osaksi arkaillen yritti kavuta avoimesta akkunasta ulos parvekkeelle. Nuorukaisen päänasento ilmaisi päättävää uhmaa, kun taas akkunasta tungeksijat olivat ilmeisesti kahdella päällä siitä, oliko paikoillaan pysyminen vai ryntäyksen teko heille edullisempi.

Yht'äkkiä päästi ihmisjoukko ihastuksen ja säikähdyksen parkaisun. Rakuunaa riiputtava nuorukainen oli hellittänyt toisen kätensä otteen, niin että hänen uhrinsa roikkui enää vain toisesta nilkastaan, haparoiden avuttomilla käsillään ilmaa ja seinärappausta ja päästellen vihlovan kimakoita kauhunälähdyksiä.

"Autatkos minut ylös, sinä paholaisen sikiö, autatkos minut ylös!" kiljui poloinen soturi. "Tahdotko sinä täydellä todella murhata minut? Joutukaa auttamaan, hyvät ihmiset, joutukaa auttamaan minua!"

"Tekeekö teidän mielenne tänne ylös, kapteeni?" sanoi voimakkaalla ja heleällä äänellä häntä riiputtava nuorukainen. Hän puhui puhdasta ranskaa, mutta oudosti korostaen.

"Totta jumaliste!"

"Komentakaa sitten miehenne tiehensä."

"Matkaanne sieltä, senkin naudat ja jukurit! Tahdotteko te nähdä minun musertuvan kuoliaaksi katuun? Pois matkoihinne, sanon minä! Ettekö joudu siitä, helkkarin sikiöt!"

"Se kuulostaa paremmalta", sanoi nuorukainen, nähtyään sotamiesten häviävän akkunasta. Hän heilahdutti rakuunaa säärestä niin voimakkaasti, että tämä tavoitti kädellään kiinni parvekkeen alareunasta. "Miltäs nyt tuntuu olonne, kapteeni?" hän kysyi.

"Pidä kiinni minusta lujasti, herran nimessä, pidä kiinni lujasti!"

"Ette te pääse putoamaan."

"Vedä sitten minut ylös viimeinkin!"

"Ei niin kiirettä, kapteeni. Te voitte puhua aivan hyvin siitäkin asennossa."

"Auta minut ylös, sanon minä, auta minut ylös!"

"Kaikki aikanaan. Minä pelkään, että teistä tuntuu jokseenkin arvottomalta puhella kantapäät kohti taivasta."

"Ah, sinä riivattu, aiotko murhata minut!"

"Päinvastoin, minä aion vetää teidät ylös."

"Taivas sinut palkitkoon!"

"Mutta vain eräillä ehdoilla."

"Oh, niihin suostun sanomattasikin! Aih — nyt minä putoon!"

"Teidän on poistuttava tästä talosta — teidän itsenne ja miestenne. Te ette enää saa vaivata sitä vanhaa miestä ettekä hänen nuorta tytärtään. Lupaatteko tämän?"

"Lupaan, herran nimessä, lupaan! Me lähdemme oitis."

"Kunniasanallanneko?"

"Ihan varmasti. Vedä nyt vain minut ylös."

"Älkäähän hätäilkö. Meidän on ehkä helpompi sopia asiat valmiiksi niin kauan kuin olette tässä asennossa. Minä en oikein tunne täkäläisiä lakeja. Ehkäpä tällainen tapaus ei liene vallan luvallinen. Takaatteko minulle, ettei minulle koidu mitään ikäviä jälkikahnauksia tästä jupakasta?"

"Ei mitään, ei yhtään mitään! Kunhan vain autatte minut ylös!"

"No, hyvä on. Kas näin!"

Hän kiskoi rakuunan säärestä kaiteen yli, niin että tämä pudota moksahti kuin jauhosäkki parvekkeelle, maaten siunaaman aikaa siinä aivan menehtyneenä. Sitten hän viimeinkin sai kompuroiduksi jaloilleen ja syöksyi raivosta ulvahtaen akkunasta sisään.

Sillä aikaa kuin tätä pientä ilmanäytelmää kesti, oli nuori kaartinupseeri kerinnyt selviytyä ensimmäisestä ällistyksestään ja ryntäissyt niin rajusti väkijoukon halki, että hän oli iäkkään toverinsa kanssa päässyt melkein portaille saakka. Kaartilaisen univormu oli kaikkialla paras passi kantajalleen, ja Catinat-vanhuksen kasvot olivat siksi tutut tässä kaupunginosassa, että ihmiset itsestään tekivät tilaa ryntäävälle parille. Ulko-ovi lennähti auki tulijain edessä ja kynnykselle ilmautui vanha Pierre väännellen epätoivoisesti käsiään.

"Ah, isäntä, isäntä!" hän voivotteli. "Mikä kataluus, mikä häpeällinen kataluus! He murhaavat hänet!"

"Kenen sitten, herran nimessä?"

"Tuon kelpo nuoren herran, joka tuli tänne Amerikasta. Oi hyvä Jumala, kuunnelkaapa tuota elämätä!"

Hänen vielä puhuessaan oli kolina ja kiljunta, jota oli kajahdellut ylhäältä portaiden päästä, yht'äkkiä päättynyt hirvittävään rämähdykseen ja sitä säestivät hurjat kiroukset, jyskinä ja pauke, jotka ihan tärisyttivät vanhaa taloa sen kaikissa liitoksissa. Nuori soturi ja vanha hugenotti säntäsivät sukkelaan ulkoportaita ylös pimeään eteiseen ja yrittivät jatkaa matkaa sisäportaita pitkin, joiden yläpäästä meteli kuului tulevan, kun heitä vastaan tulla hoipperehti iso kaappikello, pää edellä ja harpaten neljä askelmaa kerrallaan, kunnes kolahti portaiden käänteessä seinää vastaan ja murskautui kasaksi puunlastuja ja väriseviä metallivieterejä. Seuraavassa tuokiossa lensi kellovainajan perästä neljä miestä yhtenä rykelmänä, hoippuen ja kuukahdellen portaita alas, kiljahdellen kimakasti ja ähkyen yhteen ääneen mahtavasti kuin täyteen vireeseen poljetut palkeet. Niin tiukasti olivat kaikki takertuneet toisiinsa kiinni, että silmä vain hädintuskin erotti keskeisimmän henkilön mustan verkatakin, kun taas hänestä kiinni riippuvat näyttivät olevan puetut sotilasvormuun. Mutta niin väkevä ja notkea tuntui kiinnipidelty mies olevan, että kohta kun hän sai vähänkin jalanvaraa kivipermannosta, kiskoi hän toisia mukanaan käytävän yhdestä päästä toiseen, aivan niinkuin ahdistettu karhu reutoo koiraparvea, joka riippuu hampain kiinni sen turkissa. Upseeri, joka oli rynnännyt portaita alas painiskelijain kintereillä, koetti päästä siviilimiehen kurkkuun, mutta veti kiroten kätensä takaisin, kun toinen sai lujilla valkoisilla hampaillaan puraistuksi hänen peukaloaan. Vietyään haavoitetun sormen suuhunsa kiskaisi hän julmasti noituen säilänsä huotrasta ja aikoi työntää sen suojattoman vastustajansa ruumiin läpi, mutta silloin syöksähti de Catinat väliin ja tarttui hänen ranteeseensa.

"Mikä roisto te olettekaan, Dalbert!" hän huudahti.

Kuninkaan henkivartioupseerin univormun äkillinen ilmestyminen tappelupaikalle vaikutti tappelijoihin kuin taikasauvan kosketus. Dalbert peräytyi sukkelasti taapäin, peukalo yhä vielä suussa ja miekankärki permantoa kohti, katsella luimistellen synkeästi riidan erottajaan. Hänen pitkä kellertävän kalpea naamansa vääristyi kiukusta, ja pienissä mustissa silmissä paloi tyydyttämättömän kostonhimon pirullinen liekki. Hänen käskyläisensä olivat hellittäneet irti uhristaan ja seisoivat läähättäen rivissä kantapäät yhdessä, kun taas parhaaseen aikaan apua saanut nuorukainen nojautui seinää vasten, lyöden pölyä mustan takkinsa liepeistä ja antaen katseensa kulkea auttajasta ahdistajiin.

"Minulla oli jo entisestään pieni lasku selvitettävänä teidän kanssanne", sanoi de Catinat ja paljasti rauhallisesti miekkansa.

"Nyt olen kuninkaan asioilla", äyskäisi toinen.

"Epäilemättä. Asentoon, herraseni!"

"Minä olen virantoimituksessa, sanon minä!"

"Hyvä on. Kohottakaa miekkanne, monsieur!"

"Minulla ei ole mitään syytä tapella teidän kanssanne."

"Eikö?" De Catinat ponnahti eteenpäin ja iski toista täydellä voimalla vasten kasvoja. "Nytpä luulisin teillä olevan", hän sanoi.

"Kuolema ja paholaiset teidän kimppuunne!" karjui rakuunakapteeni. "Paljastakaa aseenne, miehet! Hei, te siellä ylhäällä kurkkivat lurjukset! Hakatkaa maahan tämä riitapukari ja käykää käsiksi vankiinne! Sukkelaan! kuninkaan nimessä!"

Hänen huutoaan totellen kiiruhti tusinan verta lisää rakuunoita alas yläkerrasta, ja alhaalla olevat kolme lähenivät uudestaan äskeistä vastustajaansa. Tämä solahti kuitenkin sukkelasti heidän kurotettujen käsivarsiensa alitse ja sieppasi vanhan kauppiaan kädestä tämän tukevan kävelykepin aseekseen.

"Nyt ollaan yhtä poikaa, monsieur", sanoi hän ja asettui kaartilaisen rinnalle.

"Käskekää pois roikaleenne ja käykää taistelemaan aatelismiehen tapaan!" huusi de Catinat kapteenille.

"Aatelismiehen tapaan! Kuulkaas tuota hugenottimoukkaa, jonka sukulaiset kaupustelevat kankaita!"

"Kirottu konna! Annappa kun piirrän miekkani kärjellä valehtelijan merkin kasvoihisi!"

Hän syöksähti eteenpäin ja suuntasi työnnön, joka olisi helposti löytänyt tiensä suoraan Dalbert'in sydämeen, jollei erään rakuunan raskas sapeli olisi sivulta päin langeten katkaissut hänen hennomman aseensa terän melkein suojaristikon kohdalta. Voitonriemusta kiljaisten karkasi uljas kapteeni aseettomaksi joutuneen vastustajansa kimppuun, mutta nuoren muukalaisen tukeva nuija lennätti vuorostaan hänen miekkansa rämähtäen kivilaattiaan. Eräs portailla seisovista rakuunoista tempasi kuitenkin pistoolin vyöstään ja tähdäten sillä suoraan kaartinupseerin päätä kohti aikoi tehdä leikistä todellisen lopun, mutta tällöin sekautui juttuun kolmaskin, tähän asti syrjässä pysytellyt voima. Muuan pienoinen vanha herra, joka oli rauhallisesti noussut kadulta sisään ja oven suusta katsellut suu huvitetussa hymyssä tapausten menoa, astahti nyt reippaasti keskelle joukkoa ja komensi molempia riitapuolia laskemaan aseensa, kiljaisten niin käskevällä ja arvovaltaisella äänellä, että miekkojen kärjet helähtivät yht'aikaisesti permantoon, aivan kuin olisi eteisessä esitetty vain jokapäiväistä miekkailuharjoitusta.

"Jopa nyt jotakin, hyvät herrat, jopa nyt jotakin!" sanoi vanha herra, antaen tuiman katseensa kulkea miehestä mieheen. Hän oli aivan pieni, heiveröinen äijän käpykkä, kuiva ja laiha kuin suolattu silakka. Keltaiset, esiintyöntyvät hampaat antoivat kasvoille irvistelevän ilmeen, ja suunnaton kiharaperuukki, joka valui laihalle kaulalle ja kapeille hartioille, teki pään kovin isoksi. Hän oli puettu pitkään kullalla kirjailtuun lievetakkiin hiirenkarvaisesta sametista, mutta pitkävartiset saappaat ja pieni kultapunoksinen kolmikolkkahattu antoivat hänelle sotilasmaisen näön. Mahdikas käytöstapa, pään ylpeän pysty asento, mustien silmien terävä katse ja kuihtuneiden kasvojen käskevä ilme antoivat umpi-oudonkin aavistaa, että tulija oli mies, joka oli tottunut käyttelemään suurta valtaa. Ja totta tosiaankaan ei Ranskassa eikä sen ulkopuolella ollut ketään, jolle ei tämän miehen nimi olisi ollut tuttu, jonka silmissä hän ei olisi ollut ainoa, joka maineeltaan ja merkitykseltään ylettyi kuninkaan veroiseksi — tämä pikkuruinen vanha herra, joka nyt seisoi hugenottitalon kynnyksellä kultainen nuuskarasia toisessa kädessä, toisessa pitsireunainen nenäliina. Sillä kukapa silloin elävien joukosta ei olisi tuntenutkaan viimeistä Ranskan suurista sukuruhtinaista, uljainta sen kuuluista kenraaleista, kaikkien ihailemaa Condeta, Rocroyn voittajaa ja Fronden sankaria? Hänen kellertävät kasvonsa nähdessään rakuunat jäykistyivät suut auki tuijottelemaan, ja de Catinat teki miekanpätkällään kunniaa.

"He-hee!" naurahteli vanha uros häneen tirkistellen. "Taisittepa olla kerallani Reinin varrella — mitä? Kasvonne ovat minulle tutut, kapteeni. Mutta kaartihan seurasi Turennea."

"Kuuluin silloin Picardien rykmenttiin, teidän korkeutenne. De Catinat on nimeni."

"Aivan niin, aivan niin! Mutta entäs te, monsieur, kuka saakeli te sitten olette?"

"Kapteeni Dalbert, teidän korkeutenne, Languedocin sinisistä rakuunoista."

"Vai niin. Kun ajoin tästä ohi vaunuissani, näin teidän riippuvan pää alaspäin. Tuo nuorukainen taisi päästää teidät rauhaan eräillä ehdoilla, mikäli voin huomata?"

"Niin juuri, hän vannoi lähtevänsä tiehensä koko talosta", huudahti juuri mainittu nuorukainen. "Mutta kun päästin hänet menemään, niin hän usutti miehensä minun kimppuuni, ja siinä rytäkässä tulimme koko joukolla portaita alas."

"Kunniani kautta, pahaa jälkeäpä te näyttekin saaneen aikaan", sanoi Conde ja hymyili katsellessaan eteisen lattialla vallitsevaa sekasortoa. "Ja te siis rikoitte valanne, kapteeni Dalbert — häh?"

"Enhän voinut pitää hugenotille ja kuninkaan viholliselle annettua lupausta", vastasi rakuunakapteeni ynseästi.

"Te voitte antaa hänelle lupauksen, mutta ette pitää sitä. Entä kuinkas te, nuori mies, voitte päästää hänet menemään, vaikka olitte voitonpuolella?"

"Luotin hänen lupaukseensa."

"Taidatte olla hyvin herkästi luottavainen luonne."

"Olen tottunut sellaiseksi intiaanien parissa eläessäni."

"He-hee — teistä lienee sitten intiaanin sana lujempi kuin kuninkaan rakuunaupseerin."

"Niin en vielä äsken osannut ajatella."

"Hm!" Conde veti kelpo annoksen nuuskaa nenäänsä ja sipaisi pitsiliinallaan samettiliivilleen pudonneet hituset.

"Näytätte sangen väkevältä, monsieur", sanoi hän sitten, katsellen tarkoin nuoren muukalaisen leveitä hartioita ja kaarevaa rintaa. "Kanadastako olette kotoisin?"

"Olen elänyt sielläkin, monsieur, mutta New York on kotiseutuni."

Conde pudisti päätään. "Onko se jokin saari?"

"Ei, monsieur, vaan kaupunki."

"Missä maakunnassa se on?"

"New Yorkin maakunnassa."

"Siis maakunnan pääkaupunki?"

"Ei — Albany on pääkaupunki."

"Kuinka sitten olette oppineet ranskaa puhumaan?"

"Äitini oli ranskalaista sukuperää."

"Kauanko olette ollut Pariisissa?"

"Tämän päivää."

"He-hee — ja nyt te jo rupeatte viskelemään äitinne sukua ulos akkunasta!"

"Tuo mies teki väkivaltaa nuorelle neidolle, ja kun pyysin häntä lopettamaan leikkinsä, niin hän paljasti säilänsä ja olisi kai tappanut minut, jollen olisi päässyt häneen käsiksi, ja sitten hän huusi renkinsä avukseen. Pysyttääkseni näitä etäämmällä uhkasin viskata hänet alas kadulle, jos he liikahtaisivat askeltakaan. Mutta kun päästin hänet menemään, kävi koko joukko jälleen kimppuuni, ja kuka tietää miten olisi käynytkään, jollei tämä herra olisi joutunut avukseni."

"Hm — eipä käynyt hullummin. Nuori olette, mutta teissä tuntuu olevan miestä pitämään puoltanne."

"Olen saanut harjoitusta vapaissa metsissä, monsieur."

"Jos siellä meren takana on enemmänkin teidänlaisia miehiä, niin saattaapa de Fontenac-ystävälläni olla tiukka urakka, ennenkuin saa sen uuden valtakunnan pystyyn, josta hän niin innokkaasti puhelee. Mutta entäs te sitten, kapteeni Dalbert — mitä teillä on tähän sanottavaa?"

"Tein kuninkaan käskyä, teidän korkeutenne."

"Häh — käskikö kuningas teitä kiusaamaan nuoria neitosia? Enpä ole vielä koskaan kuullut, että kuningas olisi erehtynyt käyttäytymään kovakouraisesti naisenpuolta kohtaan." Kirpeä vanha herra naurahti kuivasti ja otti uuden nuuskapanoksen.

"Meitä on käsketty, teidän korkeutenne, käyttämään kaikkia keinoja pakottaaksemme tämän niskurikansan palaamaan oikean kirkon helmaan."

"Kautta kunniani, oivalta apostolilta ja hurskaalta uskonsankarilta te näytättekin, totta vie!" sanoi Conde ja silmäsi ylenkatseellisesti rakuunan röyhkeihin kasvoihin. "Mars matkoihinne, herraseni, älkääkä rohjetko enää astua jalallanne tämän kynnyksen yli."

"Mutta entä kuninkaan käsky, teidän korkeutenne!"

"Minä kerron kuninkaalle hänet ensi kerran tavatessani, että armeijan johdosta erotessani jätin sotureja jälkeeni ja että nyt löydän rosvoja. Ei sanaakaan, mies! Tiehenne täältä! Viekää häpeänne mennessänne, kunnianne te jätätte selkänne taakse." Siinä silmänräpäyksessä oli vanhasta keikarista tullut tulisilmäinen soturi. Dalbert hätkähti hänen leimuavasta katseestaan ja mutisi komennussanan miehilleen, jonka jälkeen he paukkuvin askelin ja kilisevin kannuksin marssivat ulos kadulle.

"Teidän korkeutenne", sanoi vanha hugenotti, astuen vuorostaan esiin ja avaten erään eteiseen aukenevan oven, "te olette totisesti tänään ollut Israelille pelastus ja pilkkaajille loukkauksenkivi. Ettekö suvaitse levähtää minun kattoni alla ja virvoittautua pisaralla viiniä, ennenkuin jatkatte matkaanne?"

Conde kohotti tuuheita kulmakarvojaan kuullessaan näin vanhatestamentillista puhetapaa, mutta kumarsi sitten kohteliaasti ja astui sisälle alasaliin, katsellen ihmetellen ja ihaillen sen uljasta sisustusta. Tummine tammilaudoituksineen, kiiltävine parkettipermantoineen, muhkeine marmoriuunineen ja siroine kattokaarineen huone olisi kelvannut ruhtinaankin palatsiin.

"Vaununi odottavat kadulla", sanoi hän, "enkä jouda kauan viipymään. Harvoin lähdenkään Chantillyn linnastani tänne Pariisiin, mutta tällä kertaa antoi suotuisa sattuma minulle tilaisuuden auttaa kelpo miehiä. Kun näkee talon kylttinä riippumassa rakuunaupseerin kantapäät ilmassa, on niin vaikeata ajaa ohi utelematta lähemmin asianlaitaa. Mutta pelkäänpä, että niin kauan kuin pysytte hugenottina, monsieur, teillä ei ole Ranskassa rauhan päivää."

"Laki on ripustettu raskaasti meidän hartioillemme."

"Ja vielä raskaammaksi se uhkaa käydä, mikäli hovista kuulemani uutiset pitävät paikkansa. Ihmettelen, miksi ette mieluummin pakene pois tästä maasta."

"Ammattini ja velvollisuuteni pitelevät minua täällä."

"No niin, jokainen tietää itse parhaiten asiansa. Mutta eikö olisi viisainta taivuttaa niskaansa myrskyn puhaltaessa, häh?"

Hugenotti teki hirmustuneen eleen.

"He hee — en tarkoittanut mitään pahaa. Mutta missä onkaan se nuori kaunotar, joka on ollut tämän metelin alkuaiheena?"

"Missä Adele on, Pierre?" kysyi kauppias vanhalta palvelijalta, joka oli kantanut pöytään hopeatarjottimella paksukupuisen pullon ja kaunisvärisiä venezialaisia laseja.

"Minä lukitsin hänet omaan huoneeseeni, monsieur."

"Entä missä hän nyt on?"

"Täällä olen, isä!" Nuori tyttö juoksi eteisestä sisälle ja kietoi käsivartensa vanhan kauppiaan kaulaan. "Ah, ethän vain kärsinyt mitään pahaa noilta ilkeiltä miehiltä, taattokulta?"

"En, en, rakas lapsi; ei kukaan meistä ole kärsinyt vahinkoa, ja siitä saamme kiittää tätä hänen korkeuttaan Conden herttuaa."

Adele kohotti katseensa, mutta loi sen nopeasti jälleen maahan kohdattuaan vanhan soturin terävän tirkistyksen. "Jumala palkitkoon sen teidän korkeudellenne!" sopersi hän hämillään, ja hehkuva puna purppuroi hänen hienot kasvonsa. Niin ihana oli niiden suloinen pyöreys, isojen harmaiden silmien kostea loiste, pienille simpukkakorville ja alabasterinvalkoiselle kaulalle lankeavan ruskean tukan pehmeä aalto, että yksin Condekin, joka kuuden vuosikymmenen aikana oli ennättänyt nähdä kolmen kuningashovin kaikki kaunottaret, ihmetteli silmät selällään pientä hugenottityttöstä.

"He hee —! Kunniani kautta, mademoiselle, saatattepa minut toivomaan, että voisin vierittää neljäkymmentä ikävuotta hartioiltani." Hän noikkasi ja huokasi siihen sävyyn, joka oli ollut muotina siihen aikaan kun Buckingham oli käynyt liehittelemässä Anna Itävaltalaista ja kardinaalit olivat olleet Ranskan todellisia valtiaita.

"Ranska ei voisi yhtä helposti luopua noista neljästäkymmenestä vuodesta, teidän korkeutenne."

"Kas vain, kas vain! Niinkö sukkelakin osaatte olla? Tyttärellännehän on aito hovikaunottaren kerkeä kieli, monsieur."

"Jumala varjelkoon häntä sellaisesta, teidän korkeutenne! Hän on puhdas ja hyvä…"

"He hee — annattepa te kovin huonon mainesanan hovin väestä. Varmastikin, mademoiselle, te mieluummin tahtoisitte liittyä suureen maailmaan kuuntelemaan sen suloista musiikkia, katselemaan sen kauneutta ja omistamaan kaiken mitä siinä on kallisarvoista, kuin katsella alati akkunastanne St. Martin-kadulle ja istua ikänne kaiken tässä synkässä talossa, siksi kunnes ruusut kuihtuvat poskiltanne."

"Missä isäni on, siellä tunnen itseni aina onnelliseksi hänen vierellään", vastasi neito ja laski molemmat kätensä isän käsivarrelle. "En pyydä enempää kuin minulle on suotu."

"Ja minusta teet paraiten, kun lähdet jälleen huoneeseesi", sanoi vanha kauppias kuivasti, sillä korkeasta iästään huolimatta oli herttualla pahan naissankarin maine. Tämä oli puhuessaan lähestynyt aivan tytön rinnalle ja laskenut ryppyisen kätensä tämän säikähtävälle valkealle käsivarrelle, Ja hänen pienet silmänsä räpyttelivät varsin viekkaasti.

"Kas, kas!" sanoi hän, kun neito kiiruhti tottelemaan isänsä käskyä. "Ei teidän tarvitse pelätä pienen kyyhkyläisenne puolesta. Tämä haukka ainakin jo on kuluttanut liiaksi kyntensä iskeäkseen edes näinkään houkuttelevaan saaliiseen. Totta tosiaan, tyttärenne näyttääkin olevan yhtä hyvä ja puhdas kuin hän on ihana, eikä enempää voi sanoa taivaan enkelistäkään. Mutta vaununi odottavat minua, ja minä toivotan teille kaikille, hyvät herrat, kaunista iltaa!" Hän notkisti hiukan peruukkipäätänsä ja tepasteli ulos hullunkurisen keikarimaisin askelin. Akkunasta katsellessaan de Catinat voi nähdä hänen nousevan samoihin kullattuihin vaunuihin, jotka olivat ajaneet hänen edellään Versailles'ista palatessa.

"Kautta kunniani", sanoi hän, kääntyen nuoren amerikkalaisen puoleen, "me saamme kaikki olla kiitollisuudenvelassa prinssille, mutta minusta näyttää, monsieur, että teille on velkamme vielä suurempi. Te panitte henkenne alttiiksi serkkuni kunnian puolesta, ja ainoastaan teidän sauvaanne saan kiittää siitä, ettei Dalbert voinut seivästää minua säilällään, kun olin hänen armoissaan. Tässä on käteni, monsieur! Tällaista velkaa ei mies koskaan unhota."

"Ah, syytä kyllä sinulla onkin kiittää häntä, Amory", puuttui puheeseen vanha hugenotti, joka oli palannut toisten luo saatettuaan kuuluisan vieraansa vaunuihin. "Totisesti on hän vyöttänyt kupeensa auttaakseen sorrettuja ja pelastaakseen hädänalaisia. Ota vastaan vanhan miehen siunaus, Amos Green, sillä ei edes oma poikanikaan, jos minulle sellainen olisi suotu, olisi voinut tehdä sen enempää minun puolestani kuin sinä, joka olet meille muukalainen."

Mutta heidän nuori vieraansa tuntui olevan enemmän hämillään heidän kiittelyistään kuin koko edellä käyneestä kahakasta. Kuumat veret valahtivat hänen ahavoituneille kasvoilleen, jotka tosin olivat sileät kuin pojalla, mutta joiden tiukkapiirteisestä suusta ja sinisten silmäin terävästä katseesta puhui voimakas ja itseensäluottavainen luonne.

"Minulla on itselläni äiti ja kaksi sisarta meren takana", sanoi hän soperrellen.

"Pidätkö sitten kaikkia naisia kunniassa heidän takiaan?"

"Meidän puolella pidetään naisia aina kunniassa. Ehkäpä sen vuoksi, että meillä on niitä niin vähän. Täällä vanhassa maassa te ette ole oppineet tietämään, mitä merkitsee elää ilman naisseuraa. Minä olen sisämaan järviseuduilla metsästellessäni elänyt kuukausmääriä erämiehen elämää intiaanien majoissa, joissa he istua kykkivät kuin mitkäkin sammakot nuotiotuliensa ympärillä. Sitten kun olen palannut kotiani Albanyyn ja kuullut sisarteni laulavan spinetin säestyksellä ja äitini juttelevan meille lapsuus- ja nuoruusajastaan täällä Ranskassa ja kaikesta siitä, mitä hän ja hänen omaisensa olivat saaneet kärsiä oikean uskonsa takia — silloin minä vasta tulin tietämään, mitä hyvä nainen oikein on ja kuinka hän auringonpaisteen tavalla sulattaa esiin rinnoistamme esiin kaiken sen, mikä niissä on puhdasta ja parasta."

"Todellakin tulisi naisten tuntea kiitollisuutta teitä kohtaan, monsieur, joka olette yhtä kaunopuheinen kuin urhoollinen", sanoi Adele Catinat, joka hänen puhuessaan oli ilmestynyt ovelle ja kuullut puheen loppuosan.

Nuorukainen oli hetkiseksi unhottanut luontaisen ujoutensa ja puhunut vapaasti ja miehekkäästi. Mutta immen niin äkkiä älytessään hän punastui jälleen hiusmartoa myöten ja loi katseensa alas.

"Suuren osan ikääni olen elänyt metsäläisten parissa", hän sanoi hitaasti, "ja siellä on niin harvoin tilaisuutta puhella, että pian unohtaa, kuinka sanat tulee oikein sovittaa. Tämän vuoksi isäni juuri toimittikin minut joksikin aikaa tänne Ranskaan, sillä hän ei tahtonut minusta pelkkää erämiestä ja turkissaksaa."

"Kuinka kauan aiotte viipyä Pariisissa?" kysyi kaartilainen.

"Siksi kunnes Efraim Savage tulee minut noutamaan."

"Mikä hän on miehiään?"

"Kultaisen kyynärpuun laivuri."

"Onko se teidän laivanne?"

"Ei, kuin isäni laiva. Se on käynyt Bristolissa ja on nykyään Rouenissa, mutta palaa sieltä jälleen Bristoliin. Kun se uudelleen saapuu Ranskan rannikolle, tulee Efraim Pariisiin minua hakemaan, ja silloin on minun lähdettävä täältä."

"Entä mitä te pidätte olostanne täällä?"

Nuori mies hymyili. "Ennenkuin tänne tulin, kerrottiin minulle, että Pariisi oli hyvin touhuinen kaupunki, ja päättäen siitä vähästä, mitä olen ennättänyt tänä aamuna nähdä täällä, tuntuu se minusta olevan touhuisin pesä koko auringon alla."

"Jumaliste", huudahti de Catinat, "te tulittekin tuonaan aika touhua portaita alas, neljä miestä yhdessä rymäkässä, hollantilainen kaappikello airuenanne ja kokonainen halkopino tuolinjalkoja saattojoukkonanne. Ette kai ole vielä ennättänyt paljonkaan katsella kaupunkia?"

"Vain sen verran, mitä näin kulkiessani eilen illalla matkalla tähän taloon. Onhan tämä varsin ihmeellinen paikka, vaikka minä tunsin ilman puutteen salpaavan henkeäni sen kaduilla. Meidän New Yorkimme on myöskin iso kaupunki. Siellä sanotaan elävän kokonaista kolmetuhatta ihmistä yhdessä kasassa, ja niiden väitetään pystyvän panemaan tarvittaessa jalkeille neljäsataa soturia, vaikken sitä oikein voi uskoa. Mutta siinä kaupungissa voi joka kohdasta kuitenkin nähdä edes vähäsen Jumalan kättentöitä — puiden ja ruohon vihannuutta ja auringon helotusta lahdella ja virralla. Mutta täällä on silmien edessä pelkkää kiveä ja höylättyä puuta, minne tahansa katsonetkin. Teidän täytyy todentotta olla ihmeellisen karaistunutta kansaa, kun voitte säilyä terveinä tällaisessa paikassa."

"Ja meistä taas te tunnutte karaistulta, joka olette viettänyt elämänne metsissä ja järvillä", huudahti neito. "Kuinka ihmeellä te kykenittekään löytämään tienne noissa suurissa korvissa, joissa ei ketään ole teitä opastamassa?"

"Kas siinä jälleen toinen ihme! Minä puolestani ihmettelen, kuinka te kykenette löytämään tienne näiden tuhansien talojen sokkelossa. Omasta kohdastani toivoisin tänään selkeätä iltaa."

"Miksi niin?"

"Jotta näkisin tähdet."

"Mutta samanlaisiahan ne aina ovat."

"Siinäpä se. Kun vain saan nähdä tähdet, niin on minun helppo osata kulkea ja löytää takaisin tähän taloon. Päivän aikaan saanen puukollani leikellä rasteja ovipieliin, sillä mokomassa ihmistungoksessa olisi muuten vaikeata keksiä omia jälkiään."

De Catinat purskahti jälleen nauramaan. "Jumal'avita", hän sanoi, "te tulette näkemään tämän Pariisin touhuisempana kuin koskaan ennen, jos merkitsette kulkunne täällä ovipieliin niinkuin metsän puihin. Mutta ehkäpä on parasta, että teillä on ensi alussa joku liehtarina täällä; jos siis teillä, setä, sattuu tallissanne olemaan kaksi levännyttä hevosta, niin ratsastan yhdessä tämän ystävämme kanssa Versailles'iin, jossa minulla on muutaman tunnin perästä jälleen vahtivuoro. Hän voi viipyä moniaan päivän siellä minun seurassani, jos hän tyytyy sotamiehen muonaan, ja saa nähdä vähän enemmän Ranskan loistosta kuin mitä täällä St. Martin-kadun varrella nähdään. Mitä tästä suunnitelmasta pidätte, monsieur Green?"

"Olisin hyvin iloinen saadessani lähteä kanssanne, jos voimme jättää talonväen täällä hyvään rauhaan."

"Ah, älkää meidän puolestamme pelätkö", sanoi isäntä. "Conden prinssin sana on oleva meidän kilpenämme ja haarniskanamme vielä monen päivän ajan. Minä käsken Pierren satuloimaan teille hevoset."

"Ja minun pitää käyttää tämä lyhyt hetkinen parhaalla tavalla hyväkseni", sanoi upseeri ja vetäytyi akkunakomeroon, missä Adele odotteli häntä.

Seitsemäs luku.

UUSI JA VANHA MAAILMA RINNATUSTEN.

Nuori amerikkalainen oli oitis valmis matkaan, mutta de Catinat viivytteli lähtöä viimeiseen saakka. Kun hän sitten lopulta sai riuhtaistuksi itsensä irti lemmen pauloista, harjasi hän huolellisesti loistavan pukunsa, suoristi hattunsa hulmuavan sulkatöyhdön ja tarkasteli hyvin arvostelevin katsein uuden toverinsa varsin yksitotista asua.

"Mistä olette nuo vaatteet saanut?" hän kysyisi.

"New Yorkista, ennen lähtöäni."