VANHASSA MAAILMASSA (continued 3)

Mutta ei, se olikin hänen veljensä, väsynein ilmein ja kasvot pitkinä. Hän lukitsi oven tullessaan ja mennen huoneen poikki toiselle ovelle, lukitsi senkin.

"Eihän meitä kukaan häirinne", läähätti hän. "Kiiruhdin luoksesi, sillä joka sekunti on nyt kallis. Oletko kuullut kuninkaasta mitään?"

"En mitään." Hän hypähti pystyyn ja tuijotti veljeensä yhtä kalpeana kuin tämäkin.

"Nyt on tullut toiminnan hetki, Françoise ja toiminnassahan Mortemartit aina ovat parhaan puolensa näyttäneet. Älä nyt masennu tiedonannostani, vaan ole luja."

"Mikä nyt on?" Hän koitti puhua luonnollisesti mutta hänen huuliltaan tuli vain käheä kuiskaus.

"Kuningas aikoo naida rouva de Maintenon'in."

"Kotiopettajattaren"! Scarron'in lesken! mahdotonta!"

"Se on varma."

"Naida? Sanoitko todella niin?"

"Niin sanoin, hän aikoo naida hänet."

Nainen levitti kätensä halveksivasti ja nauroi äänekkäästi ja katkerasti.

"Sinä näyt antavan peloittaa itsesi vähällä, veljeni", sanoi hän. "Ah, et tunne pientä siskoasi. Ehkä arvaisit voimani suuremmiksi, ellet olisi veljeni. Annappa päivän kulua, yhden ainoan pienoisen päivän, niin saat nähdä, kuinka Ludvig, tuo kopea Ludvig suutelee hameeni helmoja pyytäessään anteeksi tätä loukkaustaan. Vakuutan sinulle, ettei hän voi katkaista niitä siteitä, jotka häntä pitävät. En tarvitse kuin yhden päivän saadakseni hänet palaamaan."

"Mutta sitä et voi saada."

"Miksi en?"

"Vihkiäiset ovat tänä iltana."

"Sinä olet hullu, Charles."

"Asia on aivan varma. Ja muutamin katkonaisin lausein purki hän kaikki tietonsa. Sisar kuunteli kasvot jännittyneinä ja sitä mukaa kuin kertomus eteni, puristi hän käsiään yhä tiukemmalle. Veli oli lausunut totuuden Mortemart'eista. He olivat tarmokasta sukua ja toiminnassa oli heidän voimansa. Kuunnellessaan veljeään täytti hänen sydämensä pikemmin viha kuin pahamieli ja hänen luonteensa koko tarmo nousi ja terästyi viimeiseen iskuun.

"Lähden tapaamaan häntä", sanoi hän lähestyen ovea.

"Ei, ei, Françoise. Usko minua, tärvelet kaikki, jos teet sen. Kuningas on antanut ankaran määräyksen, ettei ketään saa laskea hänen puheilleen."

"Mutta minä läpäisen kaikki vartijat."

"Usko minua, sisko, se on täysin hyödytöntä. Olen puhutellut vartion päällikköä ja käsky on ehdoton."

"Oh, kyllä minä niistä suoriudun."

"Ei, sitä et saa." Hän asettui selin ovea vasten. "Tiedän että se on turhaa enkä tahdo, että sisareni tulee koko hovin naurunesineeksi väkisin pyrkimällä sen miehen huoneeseen, joka hänet aikoo hyljätä."

Sisaren kasvot lehahtivat hänen sanojensa johdosta tulipunaisiksi ja hän pysähtyi epätietoisena.

"Jos saisin vain yhdenkin päivän, Charles, niin olen varma että palauttaisin hänet luokseni. Tässä on varmasti ollut muita vaikuttimia toimessa. Ehkäpä tuo juonikas jesuiitta tai kerskaileva Bossuet. Yksi päivä vain voidakseni taistella heidän juoniaan vastaan! Näenhän kuinka he heiluttavat helvetin lieskoja hänen typerien silmiensä edessä, aivan kuin soihtua käytetään käännyttämään vihaista sonnia! Voi, jospa voisin pidättää heidät tämän illan! Ja tuo nainen sitte! Tuo kirottu nainen! Tuo käärmeen sikiö, jota olen povellani elättänyt! Oh, mieluummin näkisin Ludvigin haudassaan, kuin tuon naisen miehenä. Charles, Charles, se ei saa tapahtua, se ei saa tapahtua, sanon minä. Annan vaikka mitä, estääkseni sen."

"Mitä olet halukas antamaan siitä, sisko?"

Hän katsahti veljeensä hämmästyneenä.

"Mitä, pitäisikö minun ehkä ostaa sinut sitävarten", sanoi hän.

"Ei, mutta minä aion ostaa muita."

"Haa! oletko siis keksinyt jonkin keinon?"

"Olen yhden ja ainoastaan yhden, mutta aika on täpärällä. Minä tarvitsen rahaa."

"Paljonko?"

"Mikään ei ole liikaa. Niin paljon kuin voit antaa."

Kiihkosta vapisevin käsin avasi hän seinään salatun kaapin, jonne hän oli piilottanut kalleutensa. Häikäisevä jalokivien loiste kohtasi veljen silmiä, kun hän sisarensa olan yli kurkisti sinne. Suuria rubiineja, kalliita smaragdeja, tummanpunaisia beryllejä ja kiiltäviä timantteja oli siinä valtavana sekasortoisena kimalteluna, kaikki satoa, jonka kuninkaan anteliaisuus oli hänelle yli viidentoista vuoden aikaan kypsyttänyt. Yhdellä puolella oli kolme laatikkoa toistensa yläpuolella. Hän vetäsi auki alimman. Se oli ääriään myöten täynnä kultarahoja.

"Ota niin paljon kuin tahdot", sanoi hän. "Ja mikä on suunnitelmasi. Nopeasti!"

Veli sulloi täysin kourin kultarahoja taskuihinsa. Hänen sormiensa välistä putoili niitä lattialle, vierien sinne tänne, mutta ei kumpikaan niistä välittänyt.

"Suunnitelmasi?" uudisti sisko.

"Meidän täytyy saada arkkipiispa estetyksi saapumasta tänne. Siten lykkääntyisi vihkiminen huomisiltaan ja sinulla olisi aikaa toimia."

"Mutta miten estää tuo matka?"

"Hovissa on tusinan verran hyviä miekanmittelijöitä, jotka ovat ostettavissa vähemmälläkin kun mitä minulla on yhdessä taskussani. Siellä on de la Touche, nuori Turberville, vanha majuri Despard, Raymond de Carnac ja neljä Latour'ia. Kokoonnumme kaikki maantielle ja odotamme siinä."

"Ja hyökkäätte arkkipiispan kimppuun?"

"Ei, vaan sananviejien."

"Oh, mainiota! Sinä olet sentään ensimmäinen veljien joukossa! Ellei Pariisiin mene mitään sananviejää, niin olemme pelastuneet, mene, mene äläkä menetä hetkeäkään, rakas Charlesini."

"Tähän asti on kaikki hyvin, mutta mitäs me teemme heille sitte kun he ovat käsissämme. Minusta näyttää että voisimme menettää päämme siinä jupakassa. He ovat joka tapauksessa kuninkaan sananviejiä, emmekä me siis voi heitä miekallammekaan lävistää."

"Eikö?"

"Sitä ei tultaisi antamaan anteeksi."

"Mutta huomaa, että ennenkuin asia selviääkään, on minulla taas vaikutusvaltani kuninkaaseen."

"Varsin hyvä, pikku siskoni, mutta kuinka pitkäaikaiseksi muodostuu vaikutusvaltasi? Olisipa se miellyttävää elämää jos meidän joka kerta kuninkaan suosion vaihtuessa täytyisi pötkiä maanpakoon. Ei, Françoise, korkeintaan voimme pidättää sananviejät."

"Miten sen voisitte toimittaa?"

"Minullapa on hyvä tuuma. Viemme heidät markiisi de Montespan'in linnaan.

"Miehenikö!"

"Juuri niin. Portillac'iin."

"Katkerimman vihamieheni linnaan. Oh Charles, ethän ole vakavissasi."

"Päinvastoin. En koskaan ole ollut enemmän vakavissani. Markiisi oli eilen Pariisissa eikä ole vielä palannut. Missä on hänen vaakunalla varustettu sormuksensa?"

Hänen sisarensa etsi jalokivien joukosta ja otti sieltä kultaisen leveäkantaisen sormuksen.

"Tämä on avaimemme. Kun taloudenhoitaja Marçeau näkee sen, saamme varmasti joka vankikopin linnassa käytettäväksemme. Tämä tai ei mitään. Se on ainoa paikka missä turvallisesti voimme sananviejiä pitää."

"Mutta kun puolisoni palaa kotiin?"

"Niin, hän ehkä hämmästyy hieman vankejaan ja kohteliaalla Marçeau'lla tulee ehkä olemaan tuskallinen hetki tai pari. Mutta eihän siinä mahda viikkoakaan kulua ja sillä aikaa uskon että olet varmasti suorittanut taistelusi loppuun. Ei siis enää sanaakaan, aika on täpärällä. Hyvästi Françoise. Emme antaudu kamppailutta. Lähetän sanan sinulle tänä iltana, joten saat tietää miten meitä on onni suosinut."

Hän syleili armaasti sisartaan, suuteli häntä ja kiiruhti sitte huoneesta.

Tuntikausia veljensä lähdön jälkeen käveli rouva de Montespan äänettömin askelin pehmoisilla matoillaan edestakasin kädet nyrkissä, silmät leimuten ja koko sielunsa mustasukkaisuuden ja vihan vallassa. Kello löi kymmenen — yksitoista, tuli puoliyö ja yhä hän odotteli tuimana ja kiihkeänä, kuunnellen tarkasti joka askelta, joka mahdollisesti toisi hänelle toivotun viestin. Viimein se tulikin. Hän kuuli nopeita askeleita käytävässä, koputuksen eteisen oveen ja sitte pari kuiskaavaa sanaa mustalle hovipojalle. Kärsimättömyydestä vavisten ryntäsi hän huoneeseen ja otti itse kirjelapun tomuiselta ratsumieheltä, joka sen oli tuonut. Ainoastaan neljä sanaa oli siinä hötäisty likaiselle paperiliuskalle, mutta ne olivat omiaan nostattamaan punan hänen poskilleen ja hymyn hänen huulilleen. Se oli hänen veljensä käsialaa. Siinä seisoi: "Arkkipiispa ei tule tänä iltana."

Viidestoista luku.

YÖLLINEN RATSASTUS.

De Catinat oli täydelleen selvillä tehtävänsä tärkeydestä. Asian salassa pitäminen, johon kuningas häntä oli velvoittanut, hänen ilmeinen kiihtymyksensä ja viestin sisältö, vahvistivat kaikki osaltaan niitä kulkupuheita, jotka alkoivat kierrellä hovissa. Hän tunsi kyllin hyvin ne juonet ja vastajuonet, joita hovi oli täynnä, tajutakseen että varovaisuus oli välttämätön hänen voidakseen saattaa perille kuninkaan määräyksen. Hän odotti sen vuoksi pimeän tuloa, ennenkuin antoi sotilaspalvelijalleen määräyksen tuoda hevoset portille, joka oli julkinen paikka. Kun hän sitte ystävineen asteli sinne, selvitti hän tälle tilanteen hovissa muutamin sanoin sekä huomautti, että heidän yöllinen ratsastuksensa mahdollisesti saattoi paljonkin vaikuttaa Ranskan tulevaan historiaan.

"Minä pidän teidän kuninkaastanne", virkkoi Amos Green, "ja olen oikein iloinen saadessani ratsastaa hänen asiallaan. Hän on tosin pieni riepu ollakseen suuren kansan päämies, mutta hänellä on päällikön silmä. Jos hänet tapaisi Mainen metsissä yksinkin, niin voisi sanoa, ettei hän ole aivan tavallinen ihminen. No niin, olen hyvilläni, kun hän menee uusiin naimisiin, vaikka niin suuressa taloudessa olisi pitelemistä mille naiselle hyvänsä,"

De Catinat hymähti hänen tuumilleen kuningattaren velvollisuuksista.

"Oletteko aseistettu? kysyi hän. Teillä ei kai ole miekkaa tai pistoolia?"

"Ei. Ellen voi ottaa pyssyäni mukaani, niin olen mieluummin ilman sellaista asetta, jota en ole tottunut käyttämään. Mutta minulla on veitseni. Kuinka niin sitte?"

"Siksi vaan, että tämä saattaa olla vaarallista."

"Missä suhteessa."

"Moni estäisi mielellään tämän naimiskaupan. Kaikki ylhäisimmät miehet kuningaskunnassa ovat ankarasti sitä vastaan, ja jos he voisivat pidättää meitä matkallamme, niin voisivat he myös estää sen toimeenpanon ainakin tänä iltana."

"Mutta minä luulin, että se oli salaisuus."

"Hovissa ei ole mitään salaisuuksia. Perintöprinssi, kuninkaan veli, tai heidän ystävänsä näkisivät mielellään että joutuisimme Seinevirtaan ennenkuin saavuttaisimme arkkipiispan asunnon tänä iltana. Mutta kuka tuo on?"

Pyylevä hahmo sukelsi esille hämärästä samalla tiellä, jolla hekin kulkivat. Kun se läheni, erottautui puussa riippuvan värillisen lampun valossa kaartinupseerin sini ja hopea. Se oli majuri de Brissac, de Catinat'n omasta rykmentistä.

"Halloo! Minne matka?" kysyi hän.

"Pariisiin, majuri."

"Lähden itsekin sinne tunnin kuluttua. Ettekö odota minua, menemme sitte yhdessä?"

"Valitan, mutta ratsastan sinne tärkeällä asialla, enkä voi odottaa minuuttiakaan."

"Hyvä. Hyvää yötä sitte ja hauskaa matkaa."

"Onko ystävänne majuri luotettava mies?" kysyi Amos Green katsahtaen taakseen.

"Hän on varma kuin teräs."

"Sittepä minä puhun hänelle pari sanaa."

Amerikkalainen kiiruhti takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin de Catinat'n jäädessä harmistuneena odottamaan. Kokonaista viisi minuuttia kului, ennenkuin hänen toverinsa taas yhtyi häneen, ja ranskalaisen kuuma soturiveri kiehui jo malttamattomuutta ja kiukkua.

"Luulen että on parasta, että ratsastatte Pariisiin omin neuvoin", tuoksahti hän. Kun olen kuninkaan asioissa, en voi viivyttää matkaani kaikenlaisten mielijohteittenne vuoksi."

"Olen pahoillani siitä", sanoi toinen rauhalliseen tapaansa. "Minulla oli hieman sanottavaa majurille, sillä ajattelin etten ehkä häntä enää tapaisi."

"Tässäpä onkin hevosemme", sanoi kaartilainen työnnettyään auki takaoven. "Oletko ruokkinut ja juottanut ne kunnollisesti, Jaakko?"

"Kyllä, kapteeni", vastasi hevosten tuoja,

"Satulaan siis, ystävä Green ja levosta ei puhettakaan ennenkuin Pariisin tulet näkyvät."

Hevosten tuoja katseli heidän lähtöään pilkallinen ilme kasvoillaan. "Etteköhän vain seisottele aikaisemmin. Saapa nähdä vaan. Eiköhän siitä ole huolta pidetty. Saapa nähdä, saapa nähdä", mutisi hän itsekseen.

Pari virstaa nelistivät toverukset rinnakkain. Tuuli alkoi kiihtyä lännestäkäsin ja tummat pilvet peittivät taivaan, aika-ajoin paljastaen puolikuun. Tällöinkin oli niin pimeä ettei tietä, varjostavien puitten välissä ensinkään näkynyt, puhumattakaan silloin kun kuu peittyi kokonaan pilviin. Ainakin de Catinat'sta tuntui siltä, kun hän kurotteli päätään hevosensa korvien tasalle tai kumartui sen harjaan saakka voidakseen eroittaa tietä. Viimein kysäsi hän toveriltaan.

"Saatteko mitään selvää tiestä?"

"Näyttää siltä kuin siinä tänäpäivänä olisi kulkenut monta pyörää."

"Mitä. Herran nimessä! Tarkotatteko todella että näette siinä pyörän jälkiä?"

"Varmasti. Miksipäs en?"

"Mitä hullutuksia. Minähän en näe tietä ensinkään."

Amos Green nauroi sydämensä pohjasta.

"Kun olette kulkenut metsissä öiseen aikaan yhtä usein kuin minä ja kun valon näyttäminen silloin merkitsee päänahkanne menetystä, niin tottuu pakostakin käyttämään silmiään."

"Sitten on parasta että ajatte edellä ja minä seuraan teitä aivan kintereillä. No, mikä nyt on." Hän oli kuullut omituisen äänen, aivan kuin jotakin olisi katkennut ja amerikkalainen horjahteli satulassaan hetkisen.

"Se oli toinen jalustimen hihna, joka putosi."

"Voitteko löytää sen?"

"Voin kyllä, mutta tulen toimeen ilmankin sitä. Jatkakaamme matkaamme vain."

"Hyvä on, nyt voin nähdäkin teidät."

Viitisen minuuttia ratsastettuaan tällätavoin aivan toistensa kintereillä, kuului toinen samanlainen ääni kuin äskenkin ja kaartilainen vierähti satulasta maahan. Hän oli tosin samassa hetkessä taas jaloillaan yhä pitäen suitsista kiinni, mutta hän kiroili niinkuin vihainen ranskalainen konsanaan voi.

"Tuhannen perhanaa", huudahti hän, "mitäs nyt sitten on tapahtunut?"

"Teidänkin jalustimenne hihna on katkennut."

"Kaksi jalustimen hihnaa viiden minuutin kuluessa. Se ei ole mahdollista."

"Se ei ole mikään sattuma", sanoi amerikkalainen vakavasti heittäytyen satulasta. "Mitä! Mitä tämä merkitsee. Minun toisestakin jalustimestani on hihna leikattu niin, ettei siinä ole jälellä kuin hiuskarvan verran."

"Niin on minunkin. Voin tuntea sen kädelläni. Onko teillä tulukset. Ottakaamme valkeaa."

"Ei, ei, se joka on pimeässä, on paraiten turvassa. Me näemme sen, mikä meille on tarpeellista."

"Minun ohjanikin ovat leikatut."

"Niin näkyy minunkin olevan."

"Ja satulavyönikin."

"Onpa ihme että olemme tähän saakka päässeet ehjin luin. Mutta kuka juutas meille tällaisen jutkun on tehnyt."

"Kukapa muu kuin tuo Jaakko roisto! Hänen hoidossaan ovat hevoset olleet. Jumaliste, kun tulen taas Versailles'iin, saa hän tuntea, miltä hihna maistuu."

"Mutta miksi hän olisi sen tehnyt?"

"No, hänet on siihen houkuteltu. Hän on ollut niitten välikappaleena, jotka tahtoisivat estää matkaamme."

"Hyvin mahdollista. Mutta heillä täytyy olla joku järkisyy tähän. Hehän tietävät varsin hyvin, että hihnojen katkeaminen ei voi estää meitä saavuttamasta päämääräämme, sillä voimmehan me ratsastaa satulattakin ja jos siksi tulee, niin voimme juostakin loppumatkan."

"He toivoivat tietenkin, että me olisimme katkaisseet niskamme."

"Yhden niskanhan saattaisi käydä niin, mutta tuskin toisen, saatuaan varoituksen edellisestä."

"Mitä te sitte luulette heidän tarkoittavan", huudahti de Catinat kärsimättömästi. "Johonkin johtopäätökseenhän meidän täytyy päästä, sillä joka minuutti on kallis."

Mutta toinen ei niinkään ollut saatavissa rauhallisesta ja järjestelmällisestä puhe- ja ajatustavastaan.

"Heidän tarkoituksensa ei ole ollut pysäyttää meitä", jatkoi hän. "Mitä he siis ovat ajatelleet? He ovat ainoastaan voineet koettaa viivyttää meitä. Ja miksi sitten? Mitä se heille merkitsee, jos me tulemme perille tuntia aikaisemmin tai myöhemmin. Ei kerrassa mitään —."

"Taivaan tähden —", keskeytti de Catinat kiivaasti.

"— Miksi he tahtoisivat viivyttää meitä sitten?" jatkoi Amos Green jauhamistaan. "Mikäli voin nähdä, on siihen ainoastaan yksi syy ja se on se, että muut siten ennättäisivät edellemme ja sitten pidättäisivät meidät. Siinä se on, kapteeni. Panisinpa majavannahkalakin kaninnahkaa vastaan, että olen oikeilla jäljillä. Tällä tiellä on tepastellut ainakin tusina ratsumiehiä sitte kasteen laskeutumisen, ja jos me olemme viivytelleet matkallamme, niin on heillä ollut kyllin aikaa valmistaa suunnitelmiaan päämme menoksi."

"Tottavie, te voitte olla oikeassa", sanoi de Catinat. "Mikä on ehdotuksenne siis?"

"Ehdotan että ratsastamme takaisin ja kuljemme jotakin kiertotietä perille."

"Se on mahdotonta. Meidän täytyy siinä tapauksessa ratsastaa Meudon'in tienristeykseen saakka ja siten pitentäisimmme matkaamme kymmenellä virstalla."

"Parempi on olla perillä tuntia myöhemmin kuin olla pääsemättä sinne ensinkään."

"Joutavia! Pelkän otaksuman perusteella meitä ei tieltä käännytetä. Virstan päässä on St Germainen tienristeys ja kun tulemme sinne, niin voimme kääntyä joen eteläpuoleiselle tielle ja siten muuttaa suuntaamme."

"Mutta ellemme pääse sinne asti?"

"Jos joku rohkenee asettua tiellemme, niin me kyllä tiedämme mitä silloin teemme."

"Te siis taistelisitte?"

"Luonnollisesti."

"Mitä. Ehkä kokonaista tusinaa vastaan?"

"Vaikka sataa vastaan, kun kerran olemme kuninkaan asialla."

Amos Green kohautti olkapäitään.

"Ette kai te pelkää?"

"Kyllä, olen aikalailla pelossani. Tappelu on varsin paikallaan, ellei sitä voi välttää, mutta pidän hullun yrityksenä ratsastaa suoraapäätä loukkuun, kun voi kiertääkin sen."

"Tehkää miten tahdotte", sanoi de Catinat vihaisesti. "Isäni oli kunnian mies, hänellä oli tuhansia tynnyrinaloja maata, eikä hänen poikansa aio väistää velvollisuuttaan kuningasta kohtaan."

"Minun isäni oli kauppamies ja hän omisti tuhansia näädännahkoja ja hänen poikansa tuntee aina hullun ulkonäöstä."

"Te olette häpeämätön, sir", huudahti de Catinat. "Me suoritamme tämän asian sopivammassa tilaisuudessa. Nyt jatkan minä matkaani ja varsin mielelläni näen teidän palaavan Versailles'iin takasin, jos se teitä huvittaa." Hän nosti erinomaisen kohteliaasti lakkiaan, hyppäsi satulaan ja ratsasti tietä eteenpäin.

Amos Green epäröi hetkisen, mutta nousi hänkin satulaan ja oli pian saavuttanut toverinsa. De Catinat'in viha ei niin äkkiä sulanut ja hän ratsasti jäykin niskoin, taakseen vilkaisematta. Äkkiä hän näki jotakin joka sai hänet taas hymyilemään. Kaukana heidän edessään, kahden puuryhmän välissä näkyi epämääräinen luku keltaiselle vivahtavia valoja, niin tiheässä kuin kukat puutarhassa. Ne olivat Pariisin valoja.

"Katsokaa" huudahti hän osoittaen niihin päin, "tuolla on kaupunki ja tässä lähellä täytyy St Germainen tienristeyksen olla. Lähdemme sitä tietä, välttääksemme mahdollisen vaaran."

"Hyvä on, mutta teidän ei pitäisi ratsastaa niin kovasti, sillä satulavyönne voi milloin hyvänsä katketa."

"Eikö mitä, tulkaa pois vaan, olemme aivan lähellä matkamme päämäärää. St Germainen tie alkaa juuri tuosta käänteestä ja sitte voimme määrätä tiemme valojen mukaan."

Hän läimäytti piiskalla hevostaan ja he nelistivät yhdessä käänteen ohi.

Seuraavassa tuokiossa syöksyivät molemmat päistikkaa hevosineen päivineen maahan, de Catinat osaksi hevosensa alle, kun hänen toverinsa taasen lennähti parinkymmenen askeleen päähän jääden siihen makaamaan liikkumattomana ja äänettömänä keskelle tietä.

Kuudestoista luku.

KUN ON PIRU MERRASSA.

Monsieur de Vivonne oli asettanut väjytyksensä taitavasti. Umpinaisessa ajopelissä ja valittujen roistojen seurassa oli hän lähtenyt palatsista puolisen tuntia aikaisemmin kuin kuninkaan lähetit, ja sisarensa rahoilla oli hän toimittanut niin, ettei heidän matkansa menisi liian joutuin. Päästyään tienhaaraan oli hän käskenyt ajajan viemään ajopelinsä hieman eteenpäin ja oli sitonut kaikki ratsuhevoset aitaan oman silmälläpitonsa alla. Sitte oli hän asettanut vartijan hieman aikaisemmin tielle, jotta hän valomerkillä antaisi tiedon lähettien tulosta. Vankka köysi pingotettiin sitte eräästä tienviereisestä puusta kahdeksantoista tuuman korkeudelle ja merkin saatua oli köyden toinen pää pingoitettu tien toisella puolella olevaan portinpieleen.

Tulijat eivät mitenkään saattaneet sitä huomata, varsinkin kun se oli pingoitettu juuri tien mutkaan, jotenka siis heidän hevosensa kompastuivat ja tulivat nurinniskoin maahan vieden ratsastajat mennessään. Samassa syöksähti tusina roistoja, jotka olivat lymyilleet puitten pimennossa, paljastetuin miekoin heidän kimppuunsa. Mutta heidän uhrinsa eivät liikahtaneetkaan. De Catinat makasi raskaasti hengittäen toinen jalka hevosen kaulan alla. Veri vuoti kapeana virtana hänen kalpeilla kasvoillaan, tippuen pisara pisaralta hopeisille olkalapuille, Amos Green ei tosin ollut haavoittunut, mutta kun satulavyö oli hevosen kaatuessa katkennut oli hän lentänyt niin hervottomasti ja sellaisella voimalla kovalle tielle, että oli menettänyt kokonaan hengityskykynsä. Monsieur Vivonne sytytti lyhdyn ja valaisi sillä kummankin tajuttoman miehen kasvoja.

"Tämä on paha juttu, majuri Despard", sanoi hän lähimmälle miehelleen. "Luulen että he ovat kumpikin mennyttä miestä."

"No, no. Sieluni kautta, ei mies minun nuoruudessani niin vähästä kuollut", vastasi toinen, kääntäen tuimat harmaantuneet kasvonsa lyhdyn valoon. "Olen lentänyt hevosen selästä useamman kerran kuin takissani on karvoja eikä minulle, lukuunottamatta paria luunmurtumaa, niistä koskaan ole ollut sen enempää haittaa. Pistä miekkasi hevosten kolmannen kylkiluun alle, de la Touche, eivät ne taida enää pystyä käyttämään kavioitaan näillä teillä."

Kaksi syvää huokausta ja pään retkahdus maahan ilmaisi että kaksi uljasta sotaratsua oli vapautunut vaivoistaan.

"Missä Latour on?" kysyi monsieur Vivonne. "Achille Latour on tutkinut lääketiedettä Montpellier'ssa. Missä hän on?"

"Täällä, teidän ylhäisyytenne. Tapani ei ole kerskailla, mutta olen yhtä nokkela veitsen kuin miekankin käytössä ja erinäisillä sairailla oli leikki kaukana kun pääsin käsiksi heidän nahkaansa ensikerran. Kumpaista minun pitäisi tarkastaa?"

"Tuota tuolla tiellä."

Ratsumies kumartui Amos Greenin puoleen. "Tämä ei viivy enää kauan tässä maailmassa, voin päättää sen hänen hengityksestään."

"Ja miten hän on vioittunut?"

"Tapaus on subluxatio epigastrii. Tieteelliset nimitykset tuppautuvat yhä kielelleni, mutta on sangen vaikea pukea niitä jokapäiväisiin sanoihin. Mielestäni on parasta lävistää miekalla hänen kaulansa, sillä hänen loppunsa on aivan lähellä."

"Ei, jos elämäsi on sinulle kallis", karjasi joukon johtaja. "Jos hän kuolee ilman haavoja, niin meitä ei voida syyttää siitä. Tutki nyt toista."

Mies kumartui de Catinat'n yli ja pani kätensä hänen sydämelleen. Juuri silloin pääsi kapteenilta syvä huokaus, hän avasi silmänsä ja katseli ympärilleen kuten ihminen, joka ei tiedä missä hän on tai miten on tullut siihen. De Vivonne, joka oli vetäissyt lakkinsa silmilleen ja peittänyt alaosan kasvojaan vaipallaan, otti esille pullon ja kaatoi vähän sen sisällöstä vahingoittuneen miehen suuhun. Heti palautui puna hänen verettömille poskilleen ja hänen muistinsa virisi uudelleen. Hän kompuroi jaloilleen ja koetti raivokkaasti työntää luotaan pidättäjiään. Mutta hänen päätään huimasi ja hän pysyi hädintuskin pystyssä.

"Minun täytyy päästä Pariisiin", huohotti hän, "minun täytyy päästä kuninkaan asialle. Joudutte perikatoon jos pidätätte minut."

"Hänellä ei ole muuta vikaa kuin pari naarmua", sanoi entinen lääkäri.

"Pitäkää kiinni häntä sitte ja viekää ensin kuoleva mies ajoneuvoihin."

Lyhty valaisi ainoastaan pienen alan, jotenka sen ollessa käännettynä de Catinat'han päin, Amos Green joutui varjoon. Nyt he käänsivät lyhdyn sinne päin, jossa nuori mies makasi. Mutta hänestä ei ollut merkkiäkään. Hän oli kadonnut.

Hetkisen tuijotti roistojoukko ympärilleen ja lyhdyn valo loi keltaista valoaan heidän töyhtölakkeihinsa, tuimiin silmiinsä ja hurjiin kasvoihinsa. Mutta sitte heiltä pääsi karkea kirousten tulva ja de Vivonne karahti valetohtorin kurkkuun ja olisi varmasti kuristanut hänet siihen paikkaan, elleivät toiset olisi käyneet väliin ja erottaneet heidät.

"Sinä sen valehteleva koira", raivosi hän. "Sellaistako sinun taitavuutesi onkin? Mies on päässyt karkuun ja me olemme hukassa."

"Hän on tehnyt sen kuolinkamppailussaan", läähätti toinen käheästi, nousten istuvilleen ja hieroen kaulaansa.

"Vakuutan teille, että hän oli in extremis [henkitoreissaan]. Hän ei voi olla kaukana."

"Se on totta, hän ei voi olla kaukana", sanoi de Vivonne. "Hänellä ei ole hevosta eikä aseita. Te, Despard ja de Carnac vartioikaa tätä, ettei hän pääse tekemään meille kolttosta. Sinä Latour ja sinä Turberville, ratsastakaa tietä eteenpäin ja odottakaa eteläisellä portilla. Jos hän aikoo Pariisiin ensinkään, niin täytyy hänen mennä sen kautta. Jos saatte hänet käsiinne, niin sitokaa hänet eteenne hevosen selkään ja tuokaa hänet kohtauspaikallemme. Joka tapauksessa asia on vähäpätöinen, sillä hän on muukalainen, tuo mies, ja aivan sattumalta mukana. Viekää toinen nyt ajoneuvoihin ja lähdemme heti liikkeelle, ennenkuin ennättävät tehdä hälyytyksen."

Kaksi ratsumiestä lähti etsimään pakolaista ja de Catinat, yhä taistellen epätoivoisesti päästäkseen irti, vietiin St Germainen tietä pitkin eteenpäin ja paiskattiin ajoneuvoihin. Kolme ratsumiestä ratsasti edellä, ajomiestä käskettiin seuraamaan heitä ja de Vivonne, lähetettyään yhden miehistään viemään tietoa sisarelleen, seurasi muitten hurjimustensa kanssa vaunujen jälessä.

Onneton kaartinupseeri oli nyt tullut täysin tajuihinsa ja huomasi olevansa ranteista ja nilkoista sidottuna vankina liikkuvassa tyrmässä, joka heilahteli raskaasti puoleen ja toiseen huonolla tiellä. Hän oli pudotessaan pyörtynyt ja hevosen paino oli pahasti ruhjonut hänen säärtään, mutta haava hänen kasvoissaan oli aivan vähäpätöinen ja veri oli jo kauan sitte tauonnut juoksemasta.

Kuitenkin oli hänen sielunsa sairaampi kuin ruumiinsa. Hän painoi kasvonsa sidottuihin käsiinsä ja polki mielettömästi jalkojaan, huojutellen ruumistaan edestakasin epätoivossaan. Mikä hullu hän oli ollut! Moninkerroin hullu! Kuinka hän saattoi vanhana sotilaana, joka oli jotakin nähnyt sodastakin, mennä silmät auki sellaiseen loukkuun. Kuningas oli valinnut hänet, kaikkien muitten joukosta luotettavimpana, sanansaattajakseen ja nyt hän oli pettänyt hänet — pettänyt hänet niin häpeällisesti — miekanlyönnittä ja laukaustakaan ampumatta. Ja häntä oli varoitettukin. Nuori mies, joka ei tiennyt mitään hovin juonista, vaan jota johti luonnon antama järki, oli häntä varoittanut. De Catinat heittäytyi rajusti ajoneuvojen nahkapieluksille epätoivoisissa ajatuksissaan.

Mutta sitte voitti järki taas, kuten kunnon kelttiläiselle rodulle on ominaista. Se mikä oli tapahtunut, oli tapahtunut, nyt oli katsottava, eikö sitä voinut jollakin tavalla korjata. Amos Green oli päässyt livistämään. Se oli suuresti de Catinat'n eduksi. Amos Green oli kuullut mitä kuninkaan käsky sisälsi ja hän oli myös käsittänyt sen tärkeyden.

Tosin hän tunsi sangen vähän Pariisia, mutta sellainen mies, joka eksymättä löysi öisen tiensä Mainen aarniometsissä, ei varmaankaan erehtyisi hakiessaan Pariisin arkkipiispan tunnettua taloa. Mutta sitte hän muisti asian, joka lyijynraskaana rupesi painamaan hänen sydäntään. Hän muisti äkkiä, että kaupungin portit suljettiin kello kahdeksalta illalla. Nyt oli kello yhdeksän paikkeilla. Itse olisi hän helposti päässyt sisään, sillä hänen vormunsa olisi ollut varma passi kuninkaan asioissa. Mutta miten pääsisi Amos Green sinne, muukalaisena ja siviilimiehenä? Se oli mahdotonta, selvästi mahdotonta. Ja sittenkin, huolimatta kaikesta, tunsi hän epämääräistä toivoa, että tuo tarmokas ja aina keinon keksivä mies jollakin tavalla suoriutuisi kaikista vaikeuksista.

Ja sitte rupesi hän miettimään pakoa. Ehkäpä hän itse vielä kerkiäisi viemään perille kuninkaan käskyn! Mitä miehiä mahtavat hänen kiinniottajansa olla? He eivät olleet sanallakaan ilmaisseet, kenen asioilla he liikkuivat. Monsieur ja perintöprinssi johtuivat hänen mieleensä. Ehkä toisen heistä. Hän oli tuntenut ainoastaan yhden roistoista, nimittäin majuri Despardin, miehen joka alituiseen oleskeli Versailles'in huonoimmissa viinituvissa ja jonka miekka aina oli valmis sen puolesta, jolla kulloinkin oli täysinäisempi kukkaro. Ja minne olivat he viemässä häntä? Ehkä kuolemaan. Mutta jos he olisivat tahtoneet päästä hänestä, miksi he siis olivat virvotelleet häntä, kun hän jo oli tiedottomana. Ja entä ajopelit sitte? Mikä tarkoitus tällä kaikella oli? Uteliaana kurkisti hän vaununakkunasta.

Ratsumies oli kummallakin puolella, mutta edessä oli akkuna ja sen läpi saattoi hän hieman tarkata ympäristöään. Pilvet olivat häipyneet ja kuu paistoi kirkkaasti valaisten laajaa seutukuntaa himmeällä loisteellaan. Oikealle avautui laaja näköala; suuria ketoja ja puuryhmiä siellä täällä sekä joku linnantorni, joka kohosi metsikköjen yli. Jostakin luostarista kuului kumea kellonsoitto, joka tuli ja meni tuulenhenkäysten mukana. Vasemmalla näkyi kimmeltelevä Pariisi. Se jäi nopeasti taakse. Hänen matkansa ei siis käynyt Versailles'iin eikä pääkaupunkiin. Taas rupesi hän miettimään paon mahdollisuuksia. Miekka oli häneltä otettu ja molemmat pistoolit olivat jääneet hänen hevosraukkansa satulalaukkuihin. Hän oli siis aseeton ja vaikka hän voisikin irroittaa siteensä, oli hänellä tusina miehiä vastassaan. Kolme ratsasti rinnan hänen edellään, yksi oli kummallakin puolella ja kavion kopseesta päättäen arvioi hän jälessätulevien luvun ainakin puoleksi tusinaksi. Liian monta vastustajaa siis aseettomalle miehelle. Siinä tuumiskellessaan sattui hänen huomionsa ajomiehen leveään selkään ja äkkiä huomasi hän vaunun lampun valossa jotakin, joka sai hänet kauhistumaan.

Mies näytti ilmeisesti vaikeasti haavoitetulta. Oli merkillistä, että hän siitä huolimatta pysyi istuimellaan ja pystyi sellaisella voimalla piiskaamaan hevosiaan. Hänen päällystakkinsa selkämyksessä aivan vasemman lapaluun alla ammotti pitkä viilto, joka oli vedetty jollakin terävällä aseella ja sen ympärillä oli laaja puna, joka puhui selvää kieltä. Mutta siinä ei ollut kaikki. Kun hän kohotti piiskansa ja kuu valaisi hänen käsiään, huomasi de Catinat että ne olivat ylt'yleensä tahmeina verestä. Kapteeni kurottautui nähdäkseen miehen kasvoja, mutta hänen leveälierinen lakkinsa oli vedetty silmille ja päällystakin kaulus oli pystyssä, joten hänen kasvonsa olivat kokonaan varjossa. Miehen äänettömyys ja kauheat jäljet olivat jähmetyttää de Catinat'n urhean sydämen ja hän mutisi hiljaa erään hugenottivirren, sillä hän tuli siihen päätökseen, ettei muu kuin paholainen itse voinut ajaa vaunuja veripunasin käsin, miekan läpi selässä.

Nyt olivat he saapuneet paikalle, jossa päätie jatkui suoraan eteenpäin, vaan jossa eräs sivutie kääntyi jyrkkää alamäkeä suoraan Seinevirtaa kohti. Etujoukko jatkoi matkaansa päätietä ja sivulla ratsastavatkin seurasivat heitä kun de Catinat hämmästyksekseen huomasi, että ajopelit äkkiä kääntyivätkin jyrkännettä alas, hevosten lähtiessä nelistämään minkä käpälästä pääsivät ja ajomiehen ruoskiessa niitä raivokkaasti, niin että kömpelötekoiset ajopelit pomppien häilyivät tiepuolesta toiseen heitellen häntä istuimelta istuimelle. Hänen takanaan kuului hämmästyneitä huudahduksia ja sitte huimaa takaa-ajoa. Lentämällä he kaikki lensivät, puitten vilistessä ohi tiepuolessa ja hevosten nelistäessä niin että mahat maata viistivät, ja yhä heilautteli tuo punakätinen paholainen ruoskaansa ja kiljui hurjistuneille hevosille. Vuoronperään heilahtelivat vaunut oikealle ja vasemmalle, toisinaan ne kulkivat vain kahden pyörän varassa ja olivat pyörähtämäisillään ympäri. Ja vaikka he matkasivat nopeasti, ajoivat heidän takaa-ajajansa vielä nopeammin. Kavioitten kopina kuului aivan selän takana ja pian näkyi jo sivuakkunasta hevosen turpa, sitten silmät, korvat, kaula ja vihdoin koko hevonen ja sen selässä tuimakatseinen Despard pistoolin piipun loistaessa hänen kädessään.

"Tähtää hevosia, Despard", kuului komentava ääni takaa.

Kuului pamaus ja vaunut kallistuivat arveluttavasti, kun hevonen suonenvedontapaisesti hypähti syrjään. Mutta ajaja kiljui yhä ja heilutti piiskaansa ja yhä vierivät vaunut eteenpäin. Nyt kääntyi tie äkkiä ja tuolla näkyi aivan suoraan edessä Seinevirta kylmänä ja tyynenä välkkyen kuutamossa. Molemmin puolin tietä oli maa tasaista ja laski lakeasti suoraan vedenkalvoon asti. Ei merkkiäkään sillasta näkynyt, ainoastaan tummana pilkkuna keskellä jokea näkyi lautta, joka palasi viemästä myöhäisiä matkustajia joen toiselle rannalle. Ajaja vain ei häikäillyt, vaan kiristäen ohjaksia pakotti hevoset suoraapäätä jokeen. Tuntiessaan kylmän veden jaloissaan epäröivät ne ja juuri silloin kaatui toinen niistä valittaen kyljelleen. Despardin kuula oli sittenkin vaikuttanut. Salamana heittäytyi ajomies istuimeltaan jokeen, mutta takaa-ajavat ratsut ehättivät ennen ja ympäröiden hänet joka puolelta tarttuivat häneen, ennenkuin hän ennätti syvemmälle ja vetivät hänet rannalle. Hänen leveälierinen lakkinsa oli temmellyksessä pudonnut ja de Catinat näki hänen kasvonsa kuunvalossa. Taivaan nimessä! Sehän oli Amos Green.

Seitsemästoista luku.

PORTILLAC'IN VANKITYRMÄ.

Roistot hämmästyivät yhtä paljon kuin de Catinat'kin, kun he huomasivat tällä eriskummallisella tavalla vanginneensa uudelleen sanansaattajan, jota he jo olivat pitäneet menneenä miehenä. Heiltä pääsi oikein kirousten ja huudahdusten ryöppy, kun he riisuttuaan hänen suuren päällystakkinsa näkivät nuoren amerikkalaisen tummat vaatteet.

"Tuhannen perhanaa", huudahti eräs heistä. "Tämähän on sama mies, jota tuo pirun kakara Latour luulotteli meille kuolleeksi!"

"Kuinka hän tänne tuli?"

"Ja missä on Etienne Arnoud?"

"Hän on pistänyt Etiennen kuoliaaksi. Katsokaas tuota pitkää viiltoa päällystakissa."

"Niin ja katsokaa hänen käsiään! Hän on tappanut Etiennen ja ottanut hänen päällystakkinsa ja lakkinsa."

"Mitä, meidän ollessa aivan käden ulottuvilla!"

"Niin, siitä ei päästä."

"Jumaliste", jyrähti vanha Despard. "En puolestani koskaan rakastanut erikoisesti Etienneä, mutta olen tyhjentänyt yhden ja toisen lasin viiniä hänen kanssaan ja pidänpä huolen siitä, että hänen kuolemansa tulee kostetuksi. Pannaanpa nämä ohjakset poikasen kaulaan ja ripustamme hänet lähimpään puuhun."

Useampia paria käsiä oli jo riisumassa kuollutta hevosta kun de Vivonne raivasi tiensä keskelle joukkoa ja muutamalla käskevällä sanalla esti väkivallanteon.

"Jos henkenne on teille jonkin arvoinen, niin älkää koskeko siihen mieheen", sanoi hän.

"Mutta hän on tappanut Etiennen."

"Siitä asiasta sovitaan myöhemmin. Tänä iltana on hän kuninkaan sanansaattaja. Onko toinen turvassa?"

"Hän on täällä."

"Sitokaa tämä mies ja asettakaa hänet toisen viereen. Riisukaa kuollut hevonen ja de Carnac, valjasta oma hevosesi sen paikalle. Voit hypätä ajurinistuimelle ja ajaa, sillä meillä ei ole enää pitkä matka määräpaikkaan."

Vaihto oli äkkiä tehty, Amos Green istutettiin de Catinat'n viereen ja pian olivat vaunut taas työläästi nousemassa samaa jyrkännettä ylös, jota ne äsken sellaisella vauhdilla olivat tulleet alas. Amerikkalainen ei ollut sitte vangitsemisensa virkkanut sanaakaan; hän oli seisonut tylsänä, kädet rinnan yli sidottuina, sill'aikaa kun hänen kohtalostaan oli kiistelty. Nyt, kun hän taas oli kahden toverinsa kanssa, hän rypisteli silmäkulmiaan ja mutisi itsekseen kuten ainakin mies, jota onnetar on kohdellut kovakätisesti.

"Nuo saakelin hevoset", murisi hän. "Amerikkalainen hevonen olisi mennyt veteen kuin sorsa vain. Monta kertaa olen uittanut Sagamore oriini Hudsonin poikki. Jos olisimme päässeet joen yli, niin olisi meillä ollut suora tie Pariisiin."

"Rakas ystäväni", virkkoi de Catinat pannen sidotut kätensä toverinsa käsille, "voitteko antaa minulle anteeksi äskeiset puheeni Versailles'sta lähdettyämme?"

"No, no, mies, en ole ajatellutkaan niitä."

"Te olitte tuhannesti oikeassa ja minä olin kuten sanoitte, hullu — sokea, itsepäinen hullu. Kuinka jalomielisesti teittekään kun ette jättänyt minua. Mutta miten jouduitte mukaan. En ole eläessäni hämmästynyt niin perinpohjin kuin nähdessäni äsken teidän kasvonne."

Amos Green naurahti itsekseen.

"Ajattelin, että olisitte hämmästynyt aikalailla, jos olisitte tiennyt kuka teidän ajajananne oli", virkkoi hän. "Kun putosin hevosen selästä, makasin aivan hiljaa, osaksi saadakseni takaisin hengityskykyni, mutta myös senvuoksi että katsoin terveellisemmäksi maata kuin seista, kun huomasin korvien juuressa niin monta kalisevaa miekkaa. Kun he sitte kaikki kokoontuivat teidän ympärillenne, vyörytin itseni ojaan ja ryömien sitä myöten pääsin tien risteykseen puitten varjoon, ja ennen kuin he huomasivatkaan poistumistani, olin jo vaunujen luona. Välähdyksenä selvisi minulle silloin ainoa keino, jolla mahdollisesti voisin auttaa teitä. Ajomies oli kääntynyt katselemaan mitä hänen takanaan tapahtui. Silloin sivalsin veitseni, hypähdin etupyörälle ja tukin hänen suunsa ainaiseksi."

"Ääntä päästämättäkö hän lähti?"

"En ole turhan vuoksi elänyt intiaanien parissa."

"Entäs sitten?"

"Vedin hänet ojaan ja puin päälleni hänen päällystakkinsa ja lakkinsa. En ottanut hänen päänahkaansa kuitenkaan."

"Päänahkaansa? Taivas! Sehän kuuluu vain villeille."

"No, niin, ajattelin ettei se ehkä kuulu maan tapoihin. Olenpa hyvilläni etten tehnyt sitä. Tuskin olin sitte saanut ohjat käsiini, kun he toivat teidät sidottuna vaunuihin. En pelännyt, että he tuntisivat minua, mutta olin levoton siitä etten tietäisi mitä tietä ajaisin ja siten paljastaisin itseni. Mutta he helpottivat tehtävääni, kun he asettivat kolme ratsua edelleni ja suoriuduin mainiosti, kunnes näin tuon tienhaaran ja läksin vasemmalle. Olisimme päässeet heidän käsistään, ellei tuo roisto olisi ampunut hevosta ja jos ne mielellään olisivat menneet veteen."

Kapteeni puristi uudelleen toverinsa käsiä. "Te olette ollut yhtä uskollinen minulle kun miekka kahvalle. Se oli rohkeasti ajateltu ja uljaasti tehty."

"Mutta mitäs nyt?" kysyi Amos Green.

"En tiedä keitä nämä miehet ovat enkä myöskään minne meitä viedään."

"Todennäköisesti heidän kyläänsä, poltettaviksi."

De Catinat nauroi levottomuudestaan huolimatta. "Te näytte välttämättömästi tahtovan olla Amerikassa. Ranskassa ei toimiteta näitä asioita sillä tavalla."

"Näkyvätpä olevan Ranskassa sangen valmiita hirttämäänkin. Uskokaa pois, tunsin itseni sangen onnettomaksi kun he äsken panivat nuo ohjakset kaulaani."

"Otaksun, että he vievät meidät johonkin paikkaan, johon he voivat sulkea meidät, kunnes asia haihtuu mielistä."

"Hyvä, silloin saavat olla varovaisia meidän suhteemme."

"Miten niin?"

"Muussa tapauksessa he eivät ehkä tarvittaessa löydä meitä."

"Mitä te tarkoitatte?"

Vastaukseksi nykäsi ja väänsi amerikalainen pari kertaa käsiään ja piti niitä erillään hänen edessään.

"Siunatkoon, sehän on ensimmäinen oppi, jonka imeväinen saa intiaanimajassa. Olen ennen päässyt irti Huronien raakanahkasiteistäkin, miten sitte jäykkä jalustinhihna voisi minua pidellä. Ojentakaa kätenne tänne." Muutamalla sukkelalla käänteellä aukaisi hän de Catinat'n siteet. "Nyt jalat. He saavat oppia että meitä on helpompi ottaa kuin pitää kiini."

Samalla alkoi kulku hiljetä ja edellä ratsastavat seisattuivat kokonaan. Katsoessaan akkunasta näkivät vangit edessään suuren tumman rakennuksen, joka oli niin korkea ja laaja että se sulki kaiken näköalan. Heidän yllään oli korkea holvikäytävä ja lampun valossa näkyi karkeatekoinen puuportti joka oli varustettu raskailla rautapienoilla ja terävillä piikeillä. Portin yläosassa oli rautaristikko, ja sen takaa näkyi lyhdyn tuike silloin tällöin sekä vanhat parrakkaat kasvot, jotka tirkistelivät heitä ristikon läpi. De Vivonne seisoi jalustimissaan ja kurotti päätään ristikkoon, niin että nuo kaksi miestä, jotka innokkaimmin olisivat tahtoneet tietää mistä oli kysymys, eivät voineet kuulla vähääkään keskustelusta. He näkivät ainoastaan, että ratsumies piti kultasormusta yläällä ja että alempana olevat kasvot, jotka alussa näyttivät tuimilta ja mahdottomilta, nyt rupesivat nyökkäämään ja hymyilemään. Hetkeä myöhemmin katosivat kasvot kokonaan ja portti avautui naristen vanhoilla saranoillaan. Ajoneuvot ajoivat linnanpihalle ja jäi muu seurue paitsi de Vivonne portin ulkopuolelle. Kun hevoset seisahtuivat, keräytyi joukko raa'an näköisiä miehiä ajoneuvojen ääreen ja he vetivät vangit kovakouraisesti ulos. Ympärillä liekehtivien soihtujen valossa huomasivat he nyt, että heidät oli suljettu korkeatornisten muurien sisäpuolelle. Suuriruhoinen, parrakas mies, sama joka oli ollut ristikon takana, seisoi aseistetun joukon keskellä ja jakoi siinä määräyksiään.

"Ylempään koppiin, Simon", sanoi hän. "Ja pidä huoli että he saavat kaksi kupoa olkia ja leipäkyrsän, kunnes saamme tietää isäntämme tahdon."

"En tiedä kuka teidän isäntänne lienee, mutta tahtoisin tietää millä valtuuksilla hän uskaltaa pidättää kaksi kuninkaan sanansaattajaa heidän matkallaan?"

"Pyhän Dionysiuksen nimessä. Jos minun isäntäni suvaitsee tehdä kuninkaalle pienen kepposen, niin olen minä mukana", vastasi kopea ukko nauraen. "Mutta nyt suu poikki. Vie pois heidät, Simon, ja sinä olet heistä vastuussa minulle."

Turhaan de Catinat raivosi ja uhkaili hirvittävillä toimenpiteillä niitä kaikkia, jotka olivat osallisena hänen vangitsemisessaan. Kaksi kookasta palvelijaa työnsi häntä takaa ja yksi veti häntä edestä ja pakoittivat hänet täten menemään kapeasta ovesta kivitetylle käytävälle, pienen kankeaan takkiin puetun miehen näyttäessä tietä. Vankien jalat olivat kytketyt niin, että he voivat ottaa ainoastaan hyvin lyhyitä askelia. Laahustaen täten eteenpäin kulkivat he kolmen peräkkäisen käytävän ja kolmen oven läpi, joista jokaisen pieni mies avaimillaan lukitsi ja telkitsi. Sitte he nousivat ylös kivisiä kiertoportaita, jotka olivat kuluneet kuopille vuosisataisesta käytöstä ja lopulta heidät työnnettiin nelikulmaiseen pieneen koppiin, jonne heidän perässään heitettiin kaksi kupoa olkia. Hetkistä myöhemmin kuului raskas avain kääntyvän lukossa ja he jäivät kahden omiin mietteisiinsä kukin.

Mustaa mustemmat olivatkin de Catinat'n mietteet. Hyvä onni oli auttanut hänet hoviin ja nyt oli huono onni murskannut kaikki. Hän olisi turhaan viitannut omaan voimattomuuteensa. Hän tunsi siinä suhteessa kuninkaallisen herransa hyvin. Hän oli antelias, kun hänen käskyjään noudatettiin, mutta heltymätön, jos niissä erehtyi. Hän ei tuntenut mitään puolustusta siinä suhteessa. Huono-onninen mies oli hänestä yhtä kamala kuin tehtävänsä laiminlyöjäkin. Tärkeällä hetkellä oli kuningas uskonut hänelle tuikitärkeän tehtävän ja hän ei ollut pystynyt sitä suorittamaan. Mikäpä pelastaisi hänet enää epäsuosiosta ja tuhosta? Vähät hän välitti vankityrmästä tai epävarmasta kohtalostaan, mutta hänen sydäntään painoi tärvelty virkaura ja niitten riemu, jotka kademielin olivat seuranneet hänen nopeaa ylenemistään. Lisäksi olivat Pariisissa hänen omaisensa — oma suloinen Adelensa ja hänen vanha setänsä, joka oli ollut hänelle isänä. Kukapa heitä nyt suojelisi heidän kohtaloissaan, kun hän oli menettänyt sen voiman, jolla hän olisi voinut heitä tukea. Kuinka kauan kestäisikään, kun he taas saattoivat joutua Dalbertin ja hänen rakuunainsa raakuuksille alttiiksi. Hän puri hampaitaan sitä ajatellessaan ja heittäytyi voihkien olkivuoteelleen, himmeästi valaistussa kopissaan.

Mutta hänen tarmokas toverinsa ei ollut autautunut alakuloisuuden valtaan. Heti kun vankilan ovi rasahti lukkoon ja hän tiesi, ettei häntä enää häirittäisi, oli hän vapauttanut itsensä kahleistaan ja oli tunnustellut seiniä ja permantoa saadakseen selville millainen se paikka oikein oli, johon heidät oli teljetty. Hänen etsiskelynsä päättyi takan löytöön eräässä nurkassa ia sinne oli heitetty kaksi paksua pölkkyä, jotka varmaankin olivat olleet edellisten asukasten päänalustana. Kun hän oli saanut varmuuden siitä, ettei ollut mitään mahdollisuutta päästä piipun kautta pakenemaan, veti hän molemmat pölkyt akkunan puoleiselle seinälle. Panemalla pölkyt päällekkäin ja nousemalla niiden päälle varpailleen ylettyi hän akkunaa kannattavaan poikkipuuhun saakka. Sovittaen jalkansa seinässä olevaan kolontapaiseen, veti hän sitte itsensä niin korkealle että saattoi nähdä linnanpihan joka juuri tyhjeni ihmisistä. Ajopelit ja de Vivonne olivat juuri poistumassa, kun hän pääsi ylös ja hetkeä myöhemmin kuuli hän raskaan portin narinan ja ulkopuolelle jääneitten ratsujen kavionkopinan. Vanha hovimestari ja hänen apurinsa olivat poistuneet. Soihdutkin olivat poissa ja paitsi parin vartiomiehen tasaista astuntaa, joka kuului kaksikymmentä jalkaa alempaa, vallitsi täydellinen hiljaisuus koko suuressa linnassa.

Ja suuri linna se olikin. Tukien itseään käsillään näki hän ihmeekseen edessään mahtavan muurin torneineen, huippuineen ja rintavarustuksineen, kaikki hiljaisina ja kylminä kuun loisteessa. Omituisia ajatuksia valautuu ihmisen mieleen tuollaisina erikoisina hetkinä. Hän muisti äkkiä kirkkaan kesäpäivän tuolla puolen valtamerta, kun hän ensi kertaa oli tullut etelään Albanysta ja kuinka hänen isänsä oli tullut häntä vastaan Hudsonjoen varrella olevalle telakalle ja sitte vienyt hänet kanavaportin kautta näyttääkseen hänelle Peter Stuyvesant'in taloa, muka esimerkkinä siitä kuinka suuri se kaupunki oli, joka vast'ikään oli siirtynyt alankomaalaisilta englantilaisten käsiin. Ja kuitenkaan ei Peter Stuyvesant'in talo ja hänen huvilansa yhteensä ollut yhden ainoan siipirakennuksenkaan kokoinen tähän linnaan verraten, joka taasen vuorostaan oli kuin koirankoppi Versailles'n rinnalla. Hän toivoi, että hänen isänsä nyt olisi täällä näkemässä kaikkea tätä suuruutta, mutta sitte hän peruuttikin toiveensa, kun hän äkkiä muisti olevansa vanki kaukaisessa maassa ja että hänen näköalansa rajoittui siihen mitä hän vankilansa ahtaasta akkunasta saattoi nähdä.

Akkuna oli niin suuri, että hän hyvin olisi voinut ryömiä siitä ulos, ellei siinä olisi ollut ristikkoa. Hän pudisteli sitä ja riippui siitä, mutta sen tangot olivat sormen vahvuisia ja ne olivat huolellisesti liitetyt, jotenka ne eivät antaneet perään. Sitten hän, saatuaan vakavamman jalansijan ja pidellen itseään yhdellä kädellä, koetti veitsellään särkeä liitoskohtaa. Mutta se oli sementtiä ja niin sileää ja kovaa kuin lasi. Hänen veitsensä vääntyi, kun hän sen siihen upotti. Mutta ympäryskivi oli hiekkakiveä eikä siis vallan kovaa. Jos hän voisi saada sitä koverretuksi, niin saattaisi hän ehkä vetää irti sekä tangot että sementin. Hän hyppäsi takaisin permannolle ja rupesi tuumimaan, miten hän edullisimmin kävisi työhön käsiksi, kun hänen huomionsa kääntyi toverinsa valitteluihin.

"Näytätte sairaalta, ystäväni", sanoi hän.

"Sieluni on sairas", huokaili toinen. "Voi, mikä kirottu hullu olen ollutkaan. Se vie minulta aivan järjen."

"Jokin painaa mieltänne?", sanoi Amos Green istuutuen puupölkyilleen.

Kapteeni teki kärsimättömän liikkeen.

"Kuinka voitte kysyäkään sellaista, kun yhtä hyvin kuin minäkin tiedätte, kuinka surkeasti tehtäväni epäonnistui. Kuningashan tahtoi, että arkkipiispa vihkisi heidät. Kuninkaan tahto on laki, siis joko arkkipiispa tai ei kukaan. Tällä hetkellä olisi hänen pitänyt olla palatsissa. Hyvä Jumala! Voin nähdä kuninkaan yksityishuoneen, voin nähdä hänen siellä odottavan yhdessä rouva de Maintenon'in kanssa, voinpa kuulla heidän keskustelevan onnettomasta de Catinat'sta — —" Hän painoi kasvonsa käsiinsä uudelleen.

"Minäkin näen tuon kaiken," sanoi amerikkalainen melkein tylsästi, "mutta näen jotakin muutakin."

"Mitä sitten?"

"Näen arkkipiispan vihkimässä heitä."

"Arkkipiispan? Oletteko raivohullu?"

"Mahdollisesti, mutta minä näen hänet."

"Hän ei voi olla palatsissa."

"Päinvastoin. Puolituntia sitte saapui hän palatsiin."

De Catinat hypähti pystyyn. "Palatsissa!" huudahti hän. "Kuka hänelle siis tiedon olisi vienyt?"

"Minä sen toimitin", sanoi Amos Green.

Kahdeksastoista luku.

YLLÄTYSTEN YÖ.

Jos amerikkalainen luuli tällä lyhyellä ilmoituksellaan hämmästyttäneensä ja ilahuttaneensa toveriaan, niin erehtyi hän pahanpäiväisesti, sillä de Catinat lähestyi häntä myötätuntoinen ja huolekas ilme kasvoillaan ja pani hyväillen kätensä hänen olkapäälleen.

"Rakas ystäväni", alkoi hän. "Olen ollut ajattelematon ja itsekäs. Olen suurennellut omia pikkuhuoliani enkä ole ajatellut ensinkään niitä vaivoja, joita te puolestani olette nähnyt. Pudotessanne hevosen selästä olette ehkä loukannut itsenne pahemminkin kuin luulette. Pankaa nyt maata oljille ja koettakaa hieman nukk — — —"

"Vakuutan teille että arkkipiispa on perillä", intti Amos Green kärsimättömästi.

"Aivan niin, aivan niin. Tuolla on vettä astiassa, minäpä kastelen siinä kaulaliinani ja sidon sen päänne — — —"

"Kuuletteko mies! Ettekö ymmärrä? Piispa on palatsissa."

"On, on", sanoi de Catinat rauhoittavasti. "Aivan varmaan hän on siellä. Toivon ettei teillä ole tuskia?"

Amerikkalainen heristeli nyrkkejään ja huusi: "Te luulette, että olen tullut hulluksi ja tottavie, ei puutu paljon, ettette sitä teekin minusta. Kun kerran sanon että lähetin piispan sinne, niin tarkoitan että todella olen pitänyt huolen siitä. Ettekö muista, että palasin puhuttelemaan ystäväänne majuria?"

Nyt oli kapteenin vuoro tulla kärsimättömäksi.

"Kyllä, entä sitte?" kysyi hän käyden toista käsivarteen.

"No niin, kun me lähetämme metsissä vakoilijan liikkeelle, niin, jos asia on sen arvoinen, lähetämme tunnin kuluttua toisen, jotenka toinen niistä ainakin tulee takaisin ehjin nahoin. Se on irokeesien tapa ja hyvä tapa onkin."

"Hyvä Jumala! Minä alan luulla, että olette pelastanut minut."

"Älkää nipistäkö käsivarttani niin jumalattomasti. Kävin siis majuria puhuttelemassa ja pyysin häntä Pariisiin mennessään sivuuttamaan arkkipiispan oven."

"Ja sitte, mitä sitte?"

"Näytin hänelle liitupalasta ja sanoin hänelle, että jos olemme käyneet siellä, niin näette suuren ristin vasemmalla ovenpielestä. Ellei tuota ristiä näy siinä, niin menkää taloon ja pyytäkää arkkipiispaa lähtemään palatsiin, minkä kavioista lähtee. Majuri lähti tuntia myöhemmin, hän oli siis Pariisissa puolen yhdentoista maissa. Piispa oli ehkä ajoneuvoissaan kello yksitoista ja Versailles'hin hän joutui puolta tuntia myöhemmin, siis puoli kaksitoista. — Jumaliste, luulenpa että olen tehnyt hänet hulluksi!"

Ei ollut ihme, että nuori eränkävijä säikähti kertomuksensa vaikutusta. Hitaalla ja vakavalla luonteellaan hän ei pystynyt käsittämään tulisen ranskalaisen äkillisiä ja rajuja mielialan vaihteluja. De Catinat, joka oli irroittanut siteensä ennenkuin heittäytyi vuoteelleen, pyöri nyt koppinsa ympäri kuin vimmattu, heitellen käsivarsiaan ja sääriään korkealle, kuuvalon vääristellessä hänen asentojaan seinälle yhä hullunkurisemmiksi. Lopuksi heittäytyi hän toverinsa kaulaan ja purki hänelle loppumattoman tulisen kiitos- ja ylistysvirren, taputellen ja syleillen häntä ja tehden kaikenmaailman lupauksia ja valoja.

"Voi jos voisin tehdä jotakin hyväksenne", hoki hän yhtämittaa.

"Te voitte, te voitte", vakuutti toinen. "Pankaa maata oljille ja koettakaa nukkua."

"Ja ajatelkaa, että olen ollut niin hävytön teitä kohtaan! Kyllä nyt olette saanut suloisesti kostaa minulle."

"Herran nimessä, menkää nyt nukkumaan." Kehoituksillaan ja hieman väkivaltaa käyttäen sai hän riemastuneen toverinsa oljille takaisin ja peitoksi sirotteli hän olkia hänen ylleen. De Catinat oli väsynyt päivän tapauksista ja viimeinen yllättävä ilonaihe oli kuluttanut viimeisetkin voiman rippeet. Niinpä hänen silmänsä painuivat hiljalleen kiinni, pään vaipuessa yhä syvemmälle olkiin, ja viimeinen näky minkä hän vielä selvästi tajusi, oli amerikkalainen, joka jalat ristissä istuen, kuuvalossa innokkaasti vuoleskeli pitkällä veitsellään toista puupölkkyä.

Siinä määrin oli nuori kaartilainen väsynyt, että päivä oli jo yli puolen ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, kun hän vihdoin heräsi. Hetkisen katseli hän hämmentyneenä ympärilleen, sillä häntä oudoksutti vaatteisiin takertuneet oljet ja vankikopin karkeatekoinen ristikaareen muovailtu katto. Mutta äkkiä palautui hänen muistiinsa eilinen päivä, viestinvienteineen, salaväijytyksineen ja vangitsemisineen ja hän hypähti seisaalleen nopeasti. Hänen toverinsa, joka oli torkkunut eräässä nurkassa, hyppäsi myös pystyyn kuultuaan hänen ensi liikkeensä. Hänellä oli vielä veitsi kädessä herätessään ja hän vilkasi heti oveen.

"Ahaa, se olittekin te", virkkoi hän. "Luulin että se oli äskeinen mies."

"Onko täällä sitte käynyt joku?"

"On, toivat tänne nuo kaksi leipää ja tuopin vettä juuri ennen auringon nousua, kun aioin ruveta levolle."

"Puhuiko hän mitään?"

"Ei, se oli tuo pieni, musta äijä."

"Simoniksi häntä kuuluivat kutsuneen."

"Sama mies. Hän pani leivät tuohon ja meni mennessään. Ajattelin että hän ehkä viipynee täällä kauemminkin jos hän vielä tulee tänne."

"Kuinka niin?"

"Jos asetamme nuo jalustinhihnat hänen nilkkoihinsa, niin luulenpa ettei hän niistä vapaudu yhtä pian kuin me."

"Entä sitten?"

"No hänhän voisi kertoa meille, missä olemme ja mitä meille aiotaan tehdä."

"Joutavia! mitä sillä on väliä, kun asiamme kerta on toimitettu!"

"Ehkäpä ei teihin nähden — makuasioistahan ei voi riidellä. — Mutta minuun nähden sillä on paljonkin väliä. En ole tottunut istumaan tällaisissa pesissä, niinkuin karhu loukussa ja odottamaan mitä muut suvaitsevat tehdä minulle. Se on minulle aivan uutta. Pariisi oli mielestäni ahtaanlainen paikka, mutta se oli kuin heinäaro tähän verrattuna. Minun tottumuksiini tämä ei sovellu ja minä aion lähteä täältä pois."

"Tässä ei auta muu kuin kärsivällisyys."

"En usko sitä. Minä luulen että pari kiilaa ja rautakanki auttaa meitä paremmin."

Samalla avasi hän takkinsa ja veti sen alta lyhyen ruostuneen raudan ja kolme terotettua puista kiilaa.

"Mistä nuo olette saanut?"

"Ne ovat minun tämänöistä työtäni. Rautakanki oli ylinnä ristikossa, ja siinä olikin työpaikka. Kiilat veistin pölkystä."

"Ja mihin tarkoitukseen ne sopivat?"

"No tähän: kiila numero yksi menee tuohon reikään jonka olen hakannut kivien väliin. Toisesta pölkystä olen valmistanut kurikan ja pari lyöntiä sillä tuon kiilan päähän saa sen niin lujaan, että voitte riippua koko painollanne siinä. Nämä kaksi menevät samalla tavalla noihin ylempiin reikiin. Näin! Katsokaas, nyt voitte nousta näille seisomaan ja katsomaan akkunasta, rasittamatta liiaksi varpaittenne jäntereitä. Koettakaapas."

De Catinat kiipesi ylös ja katseli innokkaasti ristikon läpi. "En tunne tätä paikkaa", sanoi hän pudistaen päätään. "Se voi olla joku niistä kolmestakymmenestä linnasta, jotka ovat Pariisin eteläpuolella kuuden, seitsemän peninkulman etäisyydellä siitä. Mutta mikä se niistä on? Ketä kummaa huvittaa kohdella meitä tällä tavalla? Kun näkisin jonkin vaakunakilven, niin se ehkä auttaisi minua. Ahaa, tuolla näkyy yksi erään akkunan keskipienassa. Mutta en saa selvää siitä matkan pituuden vuoksi. Olen varma että sinun silmäsi, Amos, ovat paremmat kuin minun, koetahan katsoa mitä tuossa nimikilvessä seisoo."

"Missä?"

"Tuolla kivilaatalla keskellä akkunaa."

"Ahaa, näen sen vallan selvästi. Minusta näyttää niinkuin siinä olisi kolme hiirihaukkaa istumassa siirappitynnörin päällä."

"Kolme kotkaa torninhuipussa ehkä. Se olisi Hautevillen vaakuna. Mutta se ei ole mahdollista, sillä heillä ei ole mitään linnaa sadan virstan ulettuvilla." Hän oli hyppäämäisillään alas ja laski koko painonsa ristikon poikkiraudalle.

Hänen hämmästyksekseen se seurasikin mukana.

"Katsohan, Amos, katsohan tänne", huudahti hän.

"Ahaa, huomasitkos sen. Niin, sen irroitin minä viime yönä."

"Millä aseella? Veitselläsikö?"

"Ei, en päässyt mihinkään veitselläni, mutta kun olin saanut irti tuon sivuraudan, niin joutui työni paremmin. Panen nyt tämän takaisin paikoilleen, jottei kukaan tuolla alhaalla huomaisi, että olen saanut sen irti."

"Ovatko kaikki muutkin irti?"

"Ei ole vielä muuta kuin tuo yksi, mutta ensi yönä irroitamme nekin. Sinä voit ottaa tämän ja työskennellä sillä, samalla kun minä käytän työkaluani toisen irroittamiseksi. Katsohan, kivi on pehmeänlaista ja hankaamalla sitä saa siihen pienen ojan, jota myöten sitten voi irroittaa poikkiraudan. Olisipa merkillistä, ellemme huomiseksi ole saaneet tietämme selväksi täältä."

"Niinpä kyllä, mutta, vaikka pääsisimmekin tuonne linnanpihalle, minnekäs sitte tie veisi?"

"Yksi asia kerrallaan ystäväni, yhtä hyvin voit jättää Cennebec'iin menon, kun et huomaa miten pääsisit Penobscotin poikki. Joka tapauksessa on linnanpihalla enemmän ilmaa kuin täällä ja kun kerran akkuna on meille selvä, niin pian tuumimme selväksi lopunkin."

Toverukset eivät uskaltaneet työskennellä päivällä, sillä he pelkäsivät, että vanginvartija voisi heidät yllättää tai että heidät alhaaltapäin huomattaisiin. Ei ketään käynyt heidän luonaan, ja he söivät leipänsä ja joivat vetensä sellaisella ruokahalulla, että näytti siltä kuin he usein olisivat ravinneet itseään huonommallakin ravinnolla. Heti kun ilta tuli, seisoivat he kumpikin naulallaan ja hieroivat kiveä ja kiskoivat ristikkorautoja. Oli sateinen yö ja nousi ukkosilma, mutta he näkivät jokseenkin hyvin ja akkunan ulkokaari esti heitä näkymästä. Ennen puolta yötä olivat he irroittaneet yhden raudan ja toinen oli juuri lähtemässä, kun hiljainen liike sai heidät kääntymään ja he näkivät vanginvartijan seisovan keskellä lattiaa, suu ammollaan katsellen heitä.

De Catinat oli huomannut hänet ensin ja oli heti hypännyt alas lyödäkseen häntä kangellaan, mutta nähtyään uhkaavan liikkeen oli vanginvartija rynnännyt ovelle ja vetänyt sen kiinni perässään juuri kun amerikkalaisen työase lentää huristi hänen korvansa juuresta jatkaen matkaansa käytävään. Kun ovi rämähti lukkoon, jäivät toverukset katsomaan toisiaan. Kapteeni kohotteli hartioitaan ja Amos Green vihelsi pitkään.

"Tuskinpa maksaa vaivaa jatkaa", virkkoi de Catinat vihdoin.

"Yhtähyvin voimme tehdä tätä kuin muutakin. Mutta jos minun aseeni olisi tullut tuumaakin alempana, niin olisi ukko ollut meidän. No niin, ehkä hän saikin hieman tai sitten katkaisi niskansa rappusia kiiruhtaessaan. Minulla ei ole enää millä työtäni jatkaisin, mutta pari hakkausta sinun kangellasi saa työmme valmiiksi. Aa, olit oikeassa, nytpä meidät ottaa piru."

Suuri kello oli alkanut soida linnassa ja kuului äänekästä puheensorinaa ja jalkojen kopinaa. Järeitä käskyjä jaettiin linnanpihalla ja sitte kuului avainten rasahduksia. Kun tämä kaikki tapahtui näin yön hiljaisuudessa, näytti selvästi siltä kuin hälyytys olisi pantu toimeen. Amos Green pisti kätensä taskuihin ja heittäytyi selälleen oljille ja de Catinat taas nojasi synkännäköisenä seinään, odottaen mitä tuleman piti. Kului viisi minuttia, meni toinen viisi eikä kuulunut mitään. Hälinä linnanpihalla jatkui, mutta heidän koppiinsa johtavassa käytävässä ei kuulunut minkäänlaista liikettä.

"Sittenkin otan tuon viimeisen raudan irti", sanoi amerikalainen vihdoin nousten ja meni akkunaan. "Katsotaanpa kuitenkin mistä nuo kissannaukujaiset johtuvat." Hän kiipesi orrelleen puhuessaan ja katsahti ulos.

"Tulehan tänne", huudahti hän kiihkeänä toverilleen. Heillä näkyy olevankin jokin toinen leikki siellä ja näyttää siltä kuin ei heillä olisi aikaa ajatella meitä nyt.

De Catinat kiipesi hänen rinnalleen ja molemmat katsoivat linnanpihalle. Valkea oli viritetty joka linnannurkkaukseen ja piha oli täynnä väkeä, joista moni kantoi soihtua. Keltainen loimu leikki somasti linnan jylhänharmailla muureilla välistä nousten niin korkealle että korkeinkin torninhuippu hohti kullalle tummaa taivasta vastaan, kunnes se taas tuulen painamana vaipui niin pieneksi, että se tuskin valaisi kantajansa kasvoja. Pääportti oli auki ja vaunut, jotka ilmeisesti juurikään olivat saapuneet, olivat pienen oven edessä aivan heidän akkunansa kohdalla. Vaunujen pyörät ja sivut olivat paksussa rapakossa ja hevoset seisoivat allapäin höyryävinä, kuten pitkästä ja nopeasta ajosta ainakin.

Töyhtölakkinen, ratsupukuinen mies astui vaunusta ja kääntyen ympäri, veti perässään toisen henkilön. Siinä syntyi pieni ottelu, kuului huuto ja sitte molemmat katosivat ovesta sisään. Kun se oli sulkeutunut, ajoivat vaunut pois, soihdut ja tulet sammuivat, pääportti läimähti lukkoon taas ja kaikki oli yhtä hiljaista kuin ennen tätä äkillistä välinäytöstäkin.

"No, ovatko he nyt saaneet toisen kuninkaan sanansaattajan käsiinsä?" sanoi de Catinat.

"Kohta täällä onkin sijaa kahdelle taas", virkkoi Amos Green. "Jos vain saamme olla rauhassa hetkisen, niin ei tämä koppi meitä kauan pidätä."

"Ihmettelenpä, minne vanginvartija on joutunut."

"Olkoon missä tahtoo, niin kauan kuin vain pysyy täältä poissa. Annahan minulle kankesi taas. Tämä rupeaa jo lähtemään. Hän alkoi työskennellä huimasti, koettaen syventää uurretta kivessä. Äkkiä hän lopetti ja jännitti kuuloaan.

"Tuhannen tulimmaista, tuolla työskentelee joku toisella puolella."

Molemmat kuuntelivat tarkasti. Muurin toiselta puolen kuului vasaran kalketta, sahan kahinaa ja lautojen läiskettä.

"Mitä kummia ne siellä mahtavat tehdä?"

"En ymmärrä."

"Voitko nähdä heitä?"

"He ovat liian lähellä muuria."

"Minä luulen voivani nähdä", sanoi de Catinat. "Olen hoikempi sinua." Hän pisti päänsä; kaulansa ja toisen hartiansa aukosta poikkirautojen välissä ja jäi siihen, kunnes hänen ystävänsä, luullen, että hän oli tarttunut kiinni, veti häntä jalasta vapauttaakseen hänet pinteestä. Hän väänsi itsensä kuitenkin helposti takasin ja kuiskasi.

"He rakentavat siellä jotakin."

"Rakennustako?"

"Niin, heitä on neljä miestä, lyhtyjen valossa."

"Mitä he mahtavat rakentaa."

"Luulen että se on jonkinlainen vaja. Voin nähdä neljä kuoppaa joihin he sovittavat neljää pystyparrua."

"Hyvä, emme voi lähteä täältä niinkauan kun tuolla on neljä miestä aivan akkunan alla."

"Mahdotonta."

"Mutta me voimme päättää työmme siitä huolimatta."

Hänen hiljainen kovertamisensa hukkui kokonaan alempana kasvavaan meluun. Rauta irtautui toisesta päästään ja hän veti sitä hitaasti puoleensa. Silloin, kun hän juuri oli saamassa sen kokonaan irti, ilmaantui äkkiä pyöreä pörrötukkainen ja suippolakkinen pää hänen ja kuuvalon väliin. Niin perinpohjin hämmästyi Amos Green tuosta äkillisestä ilmestyksestä, että hän päästi raudan käsistään ja pudoten ulkopuolelle se luisui akkunalaudan yli maahan.

"Sinä jumalaton hölmö", huusi ääni alhaalta, "onko sinulla iankaikkisesti peukalo keskellä kämmentä, kun sillä tavalla pudottelet työkalujasi! Tuhannen tulimmaista. Sinä olet särkenyt hartiani."

"Mikä siellä nyt on", huusi toinen vastaan. "Saakelin Pierre, jos sinun sormesi olisivat yhtä kerkeät kuin kielesi, niin sinusta tulisi Ranskan ensimmäinen kirvesmies."

"Mitäs tämä on, sinä tolkuton apina. Sinähän pudotit työkalujasi niskaani."

"Minä! En ole pudottanut mitään."

"Hölmö! Uskotteletko minulle, että rautatankoja putoilee taivaasta. Sinä heitit minua rautatangolla, kuulitko senkin kömpelökätinen tolvana."

"Minä en ole sinua heittänyt", huusi toinen. "Mutta pyhän neitsyen nimessä, ellet pian lopeta, niin tulen alas ja löylyytän sinut perinpohjin.

"Suu kiinni, senkin tyhjännalkuttajat", sanoi kolmas ääni käskevästi. "Ellei työ tule valmiiksi ennen päivänkoittoa, niin siitä tulee tuima lasku eräille."

Sitten alkoi taas yhtämittainen sahaus ja vasaran pauke. Pää yhä tuli ja meni. Sen omistaja käveli varmaankin jollakin telineellä joka oli rakennettu heidän akkunansa alle, mutta ei katseellakaan ilmaissut huomanneensa mustaa aukkoa aivan vieressään. Oli jo aamuaikainen ja ensimmäiset, kylmät valonsäteet alkoivat leikkiä linnanpihalla ennenkuin työ oli valmis ja miehet lähteneet pois. Silloin vasta uskalsivat vangit kiivetä ylös ja katsoa, mitä siellä oli syntynyt yön kuluessa. Ja nähdessään sen, oli heiltä henki salpautua. Se oli mestauslava.

Siinä se oli pahaenteisenä, mustista, likaisista lankuista kokoonkyhättynä ja näytti siltä kuin sitä ennenkin olisi usein käytetty samaan tarkoitukseen. Se oli tuettu heidän puoleistaan muuria vastaan ja oli noin kaksikymmentä jalkaa leveä ja tuonpuoleisella sivulla johti sille puuportaat. Sen keskellä seisoi mestaustukki jonka pää oli ruskeanpunaisia tahroja täynnä.

"Nyt luulen että on parasta lähteä", sanoi Amos Green.

"Työmme on ollut turha", vastasi de Catinat surullisena. "Olkoon kohtalomme mikä hyvänsä — eikä se juuri hyvältä näytä — emme voi muuta kuin alistua siihen miehen tavoin."

"No, no, mies. Akkuna on selvä, lähtekäämme."

"Se on turha. Näen tuollapuolen pihan rivin aseistettuja miehiä."

"Rivissä? Ja tähän vuorokauden aikaan!"

"Niin ja tuolla tulee lisää. Katso, tuolla, keskiovesta. Mutta mitä taivaan nimessä tämä merkitsee." Hänen puhuessaan aukeni äskeinen ovi ja merkillinen saattue marssi siitä ulos. Ensin tuli pari tusinaa jalkamiehiä, kulkien parittain ja puettuina ruskeanpunaisiin palvelijan pukuihin, kukin kantaen pertuskaa. Heidän perässään astui suurikokoinen parrakas mies, ilman puseroa, karkean paidan hihat käärittyinä yläpuolelle kyynärpään ja suuri kirves olalla, Sitten tuli rukouksia mutiseva pappi avonaisessa messukaapussa ja hänen kanssaan mustiin puettu nainen, kaula paljastettuna ja rintaa vasten painuvin päin, jonka yllä riippui musta liina. Aivan naisen takana astui pitkä, laiha ja tuimannäköinen mies, jolla oli punoittavat karkeat kasvot, esiinpistävine, pitkine nenineen. Hänellä oli päässään litteä samettilakki, johon timanttineulalla oli sovitettu kotkansulka. Hänen tummat silmänsä loistivat merkillisen kirkkaina, ne ikäänkuin säkenöivät mieletöntä iloa, johon sisältyi uhkaa ja pelkoa. Hänen jäsenensä nytkähtelivät hänen käydessään, kasvot vääntelehtivät omituisesti ja hän käyttäytyi kuten ihminen, joka koettaa peittää sielussaan palavaa riemua. Tuon merkillisen saattueen jälkijoukkona marssi vielä tusinanverran ruskeapukuisia palvelijoita.

Tullessaan lavan rappujen ääreen epäröi nainen jatkaa matkaansa, mutta hänen takanaan tuleva mies työnsi häntä eteenpäin sellaisella voimalla että hän kompastui alimpaan astimeen ja olisi varmasti kaatunut, ellei olisi saanut papin käsivarresta kiini. Nähdessään sitte ylös päästyään kammottavan mestauspölkyn, pääsi häneltä parkaisu ja hän vetäytyi kauhistuneena takaperin. Mutta taas työnsi mies häntä ja kaksi palvelijaa otti häntä ranteista ja raahasi häntä eteenpäin.

"Oi Maurice! Maurice", huusi hän. "En ole valmis kuolemaan. Oi, anna anteeksi Maurice, anna anteeksi, samoinkuin itsekin toivot anteeksiantoa." Hän pyrki lähemmä miestä, koetti ottaa häntä kädestä ja tarttua hänen hihaansa, mutta mies seisoi käsi miekankahvassa ja kasvot aivan vääntyneinä mielettömästä ilosta. Kun nainen näki nuo hirvittävän pilkalliset kasvot, kuolivat rukoukset hänen kalpeilta huuliltaan. Hän kääntyi hänestä pois ja vetäsi päätään peittäneen mustan hunnun taaksepäin.

"Ah sire", hän huusi "sire, jos nyt voisitte nähdä minut!"

Kuullessaan huudon ja nähdessään nuo kalpeat kasvot, tuntui de Catinat'sta kuin hän olisi saanut miekan iskun. Sillä tuossa pyövelin pölkyn vieressä seisoi nainen, joka oli ollut voimakkain, älykkäin ja kaunein Ranskan naisista — Françoise de Montespan, kuninkaan aivan äskeinen lemmitty.

Yhdeksästoista luku.

KUNINKAAN KABINETISSA.

Samana yönä, kun nuo merkilliset seikkailut sattuivat kuninkaan sanansaattajille, istui hän itse yksinään kabinetissaan. Katosta hänen yläpuolellaan riippui kultaketjussa neljä siipiniekkaa rakkaudenjumalaa ja niitten kannattama hyvätuoksuinen lamppu, joka valoi kirkkaan loisteen huoneeseen, heijastuen kymmenkertaisena seinillä olevista peileistä. Hopealla silatut eebenpuiset huonekalut, kauniit savonnièrematot, Toursin silkit, gobelinit, kulta- ja Sivers'in porsliinitavarat — kaikki hienoin ja paras, mitä Ranska silloin pystyi tuottamaan, oli koottu näitten seinien sisäpuolelle. Sinne ei koskaan ollut päässyt mitään, mikä ei olisi ollut mestarituote lajissaan. Ja kaiken tämän häikäisevän loiston keskellä istui sen isäntä synkkänä ja vakavana nojaten kättään poskeen, kyynärpää pöytää vasten ja silmät tuijottaen harhailevina seinään. — Mutta vaikka hänen katseensa olikin suunnattuna seinään, ei hän siellä mitään nähnyt, sillä ne tarkastelivat pikemminkin hänen oman elämänsä pitkää tapaussarjaa aina aikaisimpiin vuosiin saakka, jolloin unelmat ja todellisuus niin mielellään sekaantuvat keskenään. Oliko se totta, vai oliko hän nähnyt unta noista kahdesta miehestä, jotka usein kumartuivat hänen kehtonsa yli ja joista toinen oli puettu mustaan takkiin, risti rinnalla ja jota hän oli tottunut kutsumaan isäksi, kun taas toisella oli punainen kauhtana ja pienet vilkuilevat silmät. Vielä nytkin, enemmän kuin neljänkymmenen vuoden perästä, välähti hänen silmissään tuo turmeltunut, viekas ja voimakas mies, vanha Richelieu, Ranskan kruunaamaton kuningas. Ja sitten tuo toinen kardinaali, pitkä, laiha olento, joka oli ottanut häneltä hänen taskurahansa ja pukenut hänet vanhoihin vaatteisiin eikä olisi suonut hänelle hänen ravintoaankaan. Kuinka hyvin muistikaan hän sen päivän, jona Mazarin viimeisen kerran punasi poskensa ja kuinka hovi oli tanssinut ilosta kuultuaan hänen poismenostaan. Entä hänen äitinsä, kuinka kaunis hän oli ja kuinka suurenmoinen. Hyvin hän muisti kuinka rohkeasti hän käyttäytyi tuon sodan aikana, jolloin aatelin valta nujerrettiin ja kuinka hän sitte kuollessaan pyysi, etteivät papit tahraisi hänen myssynsä nauhoja pyhillä öljyillään!

Sitte hän muisteli omia tekojaan, kuinka hän oli kyninyt mahtavat alamaisensa siinä määrin että hän, sen sijaan että olisi ollut ikäänkuin ensimmäisenä samanarvoisten joukossa, olikin jäänyt yksin, huimaavaan korkeuteen, jonka varjo himmenti kaikki muut. Sitten tulivat hänen sotansa, lakinsa ja sopimuksensa. Hänen huolenpitonsa alla oli Ranska siirtänyt rajojaan sekä itään että pohjoseen, ja kuitenkin sisällisesti sulautunut niin yhdeksi, että sillä oli vain yksi mieli ja se mieli ilmeni hänen sanassaan. Vielä johtui hänen mieleensä kaikki se kauneus, minkä naiset olivat hänelle suoneet.

Siinä oli Olympe de Mancini, jonka italialaiset silmät ensimäisinä olivat opettaneet hänelle, että löytyi voima, joka pystyi kuninkaitakin hallitsemaan, tämän sisar Maria Mancini, hänen puolisonsa tummine auringonpolttamine kasvoineen, Henrietta, Englannista, jonka kuolema ensi kertaa avasi hänen silmänsä näkemään elämän surullisia puolia ja vielä La Vallière, Montespan ja Fontanges. Toiset niistä olivat kuolleet, toiset luostarissa. Monet, jotka olivat olleet turmeltuneita ja kauniita, olivat nyttemmin ainoastaan turmeltuneita.

Ja mikä oli tuloksena hänen huolta ja ponnistusta täynnä olevasta elämästään? Hän oli jo keski-iän tuollapuolen, hän oli menettänyt halun nuoruutensa huvituksiin, kihti ja huimaus muistuttivat hänelle alituisesti sitä nuoruuden kuningaskuntaa, jota hän ei voinut kutsua takasin. Ja kaikkina näinä vuosina hän ei ollut voittanut itselleen ainoatakaan tosiystävää, ei omassa perheessään, ei hovissaan eikä koko maassaan, sitä naista lukuunottamatta, jonka kanssa hän aikoi vihityttää itsensä tänä yönä. Ja tämä nainen, kuinka kärsivällinen, kuinka hyvä ja kuinka jalo hän olikaan! Hänen kanssaan yhdessä voi hän toivoa pyyhkivänsä pois kuluneen elämänsä kaikki synnit ja hulluudet. Kunpa arkkipiispa vain tulisi, jotta hän voisi tuntea, että tuo nainen todella oli hänen omansa, ja että hän omisti hänet siteillä, jotka kestäisivät elämän loppuun saakka!

Oveen koputettiin. Hän ponnahti kiihkeänä pystyyn, luullen kirkonmiehen jo saapuneen. Mutta se olikin hänen henkipalvelijansa, joka ilmoitti että Louvois pyysi luoksepääsyä. Heti hänen perässään saapuikin ministeri, nokka pystyssä ja tärkeänä. Hänellä oli kaksi nahkalaukkua kädessään.

"Sire", sanoi hän Bontemsin poistuttua, "toivon etten häiritse teitä."

"Ei ensinkään, Louvois. Ajatukseni rupesivat jo käymään ikäväksi toveriksi minulle ja olen iloinen päästessäni niistä."

"Olen vakuutettu, etteivät teidän majesteettinne ajatukset voi olla muuta kuin mieluisat", vastasi hovimies. "Mutta olen tässä tuonut mukanani jotakin, jonka toivon vain lisäävän niitten mieluisuutta."

"Ah, mitä se on?"

"Kun niin moni aatelistostamme on matkustanut Unkariin ja Saksaan, niin suvaitsitte te viisaudessanne haluta kuulla, millaisia tietoja he ystävilleen täällä kotona lähettävät ja millaisia täältä heille menee."

"Niin."

"Minulla on nyt tässä kaikki mitä kuriiri on saanut kokoon ja myöskin se mikä täältä on lähdössä, kukin erä omassa laukussaan. Vaha on pehmitetty väkiviinalla ja kiinnikkeet irroitettu höyryllä, joten ne nyt ovat auki. Kuningas otti kouran täyden laukusta ja katseli osoitteita.

"Tahtoisin todella lukea noitten ihmisten ajatukset", sanoi hän. "Sillä tavallahan ainoastaan voin päättää niitten ihmisten mielialan, jotka edessäni kumartelevat ja hymyilevät. Otaksun ettette itse ole lukenut näitä", lisäsi hän epäluuloisena.

"Oh, sire, kuolisin ennemmin."

"Vannotteko sen."

"Autuuteni kautta, sire."

"Hm! Siellä on yksi, joka näkyy olevan pojaltanne."

Louvois'n väri vaihtui ja hän sammalsi katsoessaan kuorta. "Teidän majesteettinne on näkevä, että hän on yhtä uskollinen kaukana kuin teidän lähellännekin, muutoin hän ei olisi minun poikani."

"Alkakaamme sitte sillä. Ah, siinä ei ole kuin kymmenkunta riviä. 'Rakas Achille, miten kaipaankaan sinua. Kun sinä et ole täällä, on hovissakin ikävä kuin luostarissa. Naurettava isäukkoni astuskelee yhä ympäri kuin kalkkunakukko, ikäänkuin kaikki hänen mitalinsa ja ristinsä voisivat peittää sitä tosiasiaa, että hän on vain päälakeija, eikä hänellä ole valtaa enempää kuin minullakaan. Hän houkuttelee kuninkaalta sangen paljon hyvää, mutta en voi kuvitella mitä hän sillä tekee, sillä minä en ainakaan ole hyötynyt mitään. Olen yhä velkaa ne kymmenentuhatta tuolle miehelle Ortevrekadulla. Ellei minua kohta onnista neljän nikkarin pelissä, niin on tästä lähdettävä sinun toveriksesi!' Hm! Epäilin teitä väärin, Louvois. Huomaan nyt, että ette ole lukenut näitä kirjeitä."

Sillä aikaa kun kuningas luki kirjettä oli ministeri istunut kuin tulisilla hiilillä kasvot punaisina kuin punajuuri ja silmät muljottavina päässä. Suuri oli helpotus, kun lukeminen päättyi, sillä vaikkakaan se ei sisältänyt mitään, mikä olisi saattanut hänet huonoon valoon kuninkaan silmissä, tunsi hän kuinka joka hermo hänen ruumiissaan jännittyi raivosta hänen ajatellessaan mitä viittauksia hänen nuori hurjapäänsä teki isästään. "Senkin käärme", sanoi hän. "Voi tuota häijyä käärmettä. Kyllä opetan hänet vielä kiroamaan syntymähetkeään."

"No, no, Louvois, tehän olette nähnyt paljon mailmaa ja teidän tulee olla filosofi. Kuumaverinen nuoriso sanoo aina pahemmin kuin tarkoittaa. Älkää ajatelko asiaa sen enempää. Mutta mikäs meillä tässä on? Kirje rakkaimmalta tyttäreltäni miehelleen Conti'n prinssille. Tuntisin hänen käsialansa tuhansien joukosta. Voi, pikku kultani, ei hän voisi aavistaakaan, että näkisin hänen viatonta lörpötystään. Mitäpä siitä luenkaan, kun kerran tunnen hänen lapsellisen sydämensä joka ajatuksen."

Hän aukaisi punaisen hyvänhajuisen paperin hymyillen hellästi, mutta kun hän oli päässyt muutaman rivin, katosi hymy ja hän hypähti pystyyn muristen vihasta, ja painaen kättään sydämelleen tuijotti yhä paperiin. "Huitukka!" huudahti hän käheästi. "Häpeämätön, sydämetön letukka! Louvois, te tiedätte, mitä olen tehnyt hänen hyväkseen. Te tiedätte, että hän on ollut silmäteräni. Mitä olen häneltä koskaan kieltänyt?"

"Olette ollut itse hyvyys, sire", sanoi Louvois, jonka omia haavoja kirveli vähemmän, kun hän näki toisenkin kärsivän.

"Kuulkaa, mitä hän sanoo minusta: Isä vaari on jotenkin ennallaan, paitsi että polvet ovat alkaneet tutista. Sinä muistat, kuinka meillä oli tapana nauraa hänen hienostelulleen ja siroudelleen! Sen hän on kaiken jättänyt, ja vaikka hän kyllä vieläkin tepastelee korkeilla koroillaan niinkuin Landes'n talonpoika puujaloillaan, on hänen puvuistaan hävinnyt kaikki loistavuus. Tietysti koko hovi matkii häntä, jotenka voit arvata millainen ikävyyden pesä se on. Sitten näkyy tuo nainen yhä pysyvän hänen suosiossaan ja hänen puseronsa ovat yhtä mauttomat kuin vaarin takitkin, mutta kun palaat, niin me lähdemme yhdessä maaseudulle ja sinä puet itsesi punasamettiin ja minä sinisilkkiin ja me pidämme omaa pientä värikästä hovia, majesteetillisesta vaaristamme huolimatta."

Ludvig painoi kasvonsa käsiinsä.

"Te kuulette mitä hän puhuu minusta, Louvois."

"Se on häpeällistä, sire, häpeällistä."

"Hän antaa minulle liikanimiä — minulle, Louvois!"

"Se on kauheata, sire."

"Ja polveni! Voisi luulla, että olen vanha mies."

"Se on loukkaavaa, sire. Mutta pyydän saada sanoa, että tämä on tapaus, jossa teidän majesteettinne filosofina ei anna mielensä tulla järkytetyksi. Nuoriso on aina kuumaverinen ja sanoo pahemmin kuin se oikeastaan tarkoittaa. Älkää enää ajatelko sitä."

"Tehän puhutte kuin hölmö, Louvois. Lapsi, jota olen rakastanut, kääntyy minua vastaan ja minun ei pitäisi ajatella sitä. Oh, se on taas uusi opetus siitä, että kuningas voi kaikkein vähimmin luottaa niihin, joilla virtaa hänen vertaan suonissaan. Mutta kenenkäs käsialaa tämä on? Sehän on kardinaali de Bouillon'in. Omaan sukuunsa ei näy voivan luottaa, mutta tämä pyhä mies rakastaa minua ei ainoastaan sen vuoksi että olen auttanut hänet sille paikalle, missä hän on, vaan koska hän luonteensa mukaan kunnioittaa ja rakastaa niitä, jotka Jumala on asettanut hänen yläpuolelleen."

"Luen teille hänen kirjeensä, Louvois, näyttääkseni teille että Ranskassa vielä on jälellä sitäkin, mitä sanotaan uskollisuudeksi ja kiitollisuudeksi. 'Rakas prinssi de la Roshe-sur-Yon, ah, se on hän, jolle hän kirjoittaa. Lupasin teille lähtiessänne silloin tällöin ilmoittaa miten asiat kehittyvät hovissa, kun kysyitte neuvoani siinä, maksoiko vaivaa tuoda tytärtänne hoviin siinä toivossa että hän mahdollisesti voittaisi kuninkaan suosion!' Mitä, mitä roistoutta tämä on, Louvois? 'Sulttaani näkyy menevän pahasta yhä huonompaan. Fontanges oli ainakin Ranskan sievin nainen, vaikka, meidän kesken sanoen, hänen tukkansa oli hieman liian punertava, — erinomainen väri kyllä kardinaalin puvussa, rakas herttua, mutta ylhäiselle naiselle sopii korkeintaan kastanjan ruskea. Montespankin oli aikanaan hieno nainen, mutta ajatelkaa, että hän nyt on ihastunut erääseen leskeen, joka on häntä itseään vanhempi, naiseen joka ei edes koeta tehdä itseään puoleensavetäväksi, vaan on aina polvillaan rukousjakkarallaan ja neuloo kirjauksiaan aamusta iltaan. Sanotaan että syksy ja kevät sopivat huonosti yhteen, mutta luulen että kahdesta syksystä tulee vielä huonompi pari.' Louvois! Louvois! En voi lukea enempää. Onko teillä yhtään vangitsemismääräystä mukananne?"

"On yksi, sire."

"Bastille'enkö?"

"Ei, kun Vincennes'iin."

"Se on yhtä hyvä. Täyttäkää se, Louvois! Pankaa tuon roiston nimi siihen! Antakaa vangita hänet tänä yönä, ja vietäköön hän sinne omissa vaunuissaan. Häpeämätön, kiittämätön ja pahasuinen lurjus. Oh, Louvois, miksi toittekaan minulle näitä kirjeitä! Miksi myönnyittekään hulluun päähänpistooni. Hyvä Jumala, eikö maailmassa enää olekaan totuutta, kunniantuntoa eikä uskollisuutta."

Hän polki jalkaansa ja pui nyrkkiään mielettömänä vihasta ja pettymyksestä.

"Panenko muut takaisin laukkuun?" kysyi Louvois innokkaasti.

Kuninkaan alettua lukea kirjeitä oli hän seisonut kuin neuloilla, peljäten mitä paljastuksia hyvänsä. "Pankaa ne takaisin, mutta pitäkää laukku."

"Molemmatko?"

"Ah, unohdin toisen. Ehkäpä minulla on joku kunniallinen alamainen kauempana, vaikka kaikki kotoiset näkyvät olevan teeskentelijöitä. Ottakaa sieltä yksi umpimähkään. Keneltä tämä on? Ah, sehän on Rochefoucauldin herttualta. Hän on aina tuntunut kohtuulliselta ja velvollisuutensa tuntevalta nuorelta mieheltä. Mitä hänellä on sanottavaa? Danube — Belgrad — suurvisiiri — — Ooh!" Hän kiljasi aivankuin olisi saanut miekan iskun. "Mitä ihmettä, sire?" Ministeri oli ottanut pari askelta, sillä hän säikähti kuninkaan kasvonilmeitä.

"Viekää pois ne, Louvois! Viekää pois ne", huusi hän työntäen paperikasan luotaan. "Toivoisin, etten koskaan olisi nähnyt niitä. En tahdo nähdä niitä enää. Hän ivaa rohkeuttanikin, vaikka hän oli vasta kehdossaan, kun minä jo olin juoksuhaudoissa. 'Tämä sota ei sopisi kuninkaalle', kirjoittaa hän. 'Sillä täällä tapellaan, eikä täällä voi tehdä sellaisia turvallisia pikku valloituksia, joista kuningas niin kovasti pitää.' Jumaliste, hän saa päällään maksaa tämän pilansa! Niin Louvois, siitä tulee kallis pila. Mutta viekää ne pois. Olen nähnyt niin paljon kuin voin kestää."

Ministeri heitteli kirjeitä takaisin laukkuun, kun hänen silmiinsä arvaamatta sattui rouva de Maintenon'in rohkea ja selvä käsiala. Jokin pahahenki kuiskasi hänelle silloin, että tässä oli nyt joutunut ase hänen käteensä, jolla hän voisi murskata sen, jonka nimikin täytti hänet kateudella ja vihalla. Jos hän nyt tekisi itsensä kirjeessään syypääksi johonkin varomattomuuteen, silloin voisi kuninkaan sydän kääntyä hänestä vielä viimeisellä hetkellä. Hän oli ovela mies ja tilaisuuden tarjoutuessa käytti hän sitä hyväkseen.

"Haa!" virkkoi hän, "olipa turha avata tuotakin."

"Mitä niin, Louvois, kenen se on?"

Ministeri työnsi kirjeen hänen eteensä ja Ludvig hätkähti, kun hänen silmänsä osuivat siihen.

"Rouva de Maintenon'in käsialaa!" huudahti hän.

"Niin, se on hänen veljenpojalleen Saksassa."

Ludvig otti sen käteensä. Sitten hän, äkkinäisellä liikkeellä nakkasi sen toisten joukkoon, mutta käsi pyrki uudelleen sen puoleen. Hänen kasvonsa olivat harmaat ja väsähtäneen näköiset ja hikikarpaloita ilmestyi hänen otsalleen. Jos tämäkin näyttäytyisi samanlaiseksi kuin edelliset! Ajatuskin järkytti häntä sielua myöten. Kahdesti yritti hän ottaa sitä laukusta, mutta pudotti sen vapisevista sormistaan. Vasta kolmannella kerralla hän onnistui. Hän heitti sen Louvois'lle ja sanoi. "Lukekaa se minulle."

Ministeri otti kirjeen kuoresta ja tasoitteli sitä pöydällä, kasvoillaan pahanilkinen ilme, joka varmasti olisi maksanut hänen asemansa, jos kuningas olisi osannut tulkita sen oikein.

"Rakas veljenpoikani", luki hän. "Se mitä viime kirjeessäsi pyysit, on aivan mahdotonta. En ole koskaan väärinkäyttänyt kuninkaan suosiota, pyytämällä itselleni mitään etuja ja olisin hyvin pahoillani, jos minun pitäisi anoa ylennyksiä omaisillenikaan. Ei kukaan iloitsisi enemmän kuin minä, jos kohoaisit majuriksi rykmentissäsi, mutta sen tulee tapahtua vain kuntosi ja uskollisuutesi avulla, etkä saa odottaa minun välitystäni sellaisessa asiassa. Palvella sellaista miestä kuin kuningas on, on jo itsessään palkinto ja olen varma että palvelet häntä yhtä suurella innolla, jos jäät kornetiksi tai kohoot majuriksi. Häntä ympäröi, onnettomasti kyllä, moni alhainen loiseläin. Toiset niistä ovat vain narreja kuten Lauzun, toiset taasen kuten Touqvet, konnia. Mutta näkyy olevan sellaisiakin, jotka ovat sekä narreja että konnia, kuten Louvois, sotaministeri." Tässä lukija oli tukehtua raivosta ja istui yskien ja naputtaen sormiaan pöytään.

"Jatkakaa, Louvois, jatkakaa", sanoi Ludvig hymyillen kattoa kohti.

"Siinä ovat pilvet, jotka aurinkoa ympäröivät, rakas veljenpoikani, mutta usko minua, aurinko loistaa kirkkaana niitten takana. Jo vuosia olen tuntenut tuon jalon luonteen, paremmin kun moni muu ja voin vakuuttaa sinulle, että hänellä on hyveitä, mutta jos hänen kunniakehänsä joskus himmeneekin, niin on se hänen ympäristönsä syytä, joka on osannut käyttää väärin hänen sydämensä hyvyyttä. Me toivomme näkevämme sinut kohta Versailles'ssa, nääntyvänä voitonseppeleittesi alla. Siihen mennessä ole vakuutettu rakkaudestani ja toivostani että pian saat korotuksen, vaikkakaan et voi saavuttaa sitä ehdottomallasi tavalla.

"Ah", huudahti kuningas, silmät rakkaudesta loistaen. "Kuinka voin epäillä häntä hetkeäkään! Mutta tulin niin järkytetyksi noista muista! Françoise on uskollinen kuin teräs. Eikö se ollut kaunis kirje, Louvois?"

"Rouva on erittäin terävä nainen", sanoi ministeri välttelevästi.

"Ja sellainen sydänten tuntija. Eikö hän ole oikein arvostellut luonnettani?"

"Mutta ei minun sydäntäni."

Kuului koputus oveen ja Bontems kurkisti sisään. "Arkkipiispa on saapunut, sire."

"Hyvä on, Bontems. Pyydä rouvaa olemaan hyvä ja käymään tämän kautta, ja käske todistajat kokoontumaan etuhuoneeseen."

Kun palvelija kiiruhti ulos, kääntyi Ludvig ministerinsä puoleen. "Pyydän teitä olemaan yhtenä todistajana, Louvois."

"Missä asiassa, sire?"

"Vihkiäisissäni."

Ministeri hätkähti. "Mitä sire, nytkö jo?"

"Nyt Louvois, viiden minuutin kuluttua."

"Hyvä, sire."

Onneton hovimies koetti olla juhlallisen näköinen, mutta yö oli ollut täynnä harmia hänelle ja kaiken lisäksi tuli hänen vielä olla avustamassa tuon naisen tulemista kuninkaan puolisoksi. Se oli katkerinta kaikesta.

"Pankaa kirjeet pois, Louvois. Viimeinen korvasi kaikki edelliset. Mutta nuo roistot saavat maksaa hävyttömyytensä yhtä kaikki. Asiasta toiseen, tuo nuori veljenpoika, jolle rouva kirjoitti. Gerard d'Aubignyhän hänen nimensä, eikö niin?"

"Niin on, sire."

"Kirjoittakaa hänelle kapteenin valtakirja ja antakaa hänelle ensimmäinen vapaaksi joutuva paikka."

"Kapteeniksiko, sire, hänhän ei ole vielä kahtakymmentä täyttänyt."

"Niin, Louvois. Pyydän saada tietää, minäkö vai te olette armeijan ylipäällikkö? Varokaa itseänne, Louvois. Olen varoittanut teitä jo kerran ennen. Sanonpa teille, että jos suvaitsen korottaa saapaspihtini komppanianpäälliköksi, niin ette saa arvellakaan kirjoittaessanne valtakirjaa. Menkää nyt etuhuoneeseen ja odottakaa siellä muitten todistajien kanssa, kunnes teitä tarvitaan."

Sillä aikaa oli ahkera touhu ollut käynnissä siinä pienessä huoneessa, jossa punainen lamppu paloi pyhän neitsyen kuvan edessä. Françoise de Maintenon seisoi keskellä huonetta kiihottunut puna poskillaan ja tavallisesta poikkeava loiste tyynissä harmaissa silmissään. Hän oli puettu häikäisevän valkoiseen kirjokankaiseen pukuun, jonka kaulus ja hihat olivat kallisarvoista pitsiä. Kolme naista hääräili hänen ympärillään nousten ja kumartuen ehtimiseen, lisäten siellä, tiukentaen täällä, muutellen ja korjaten, kunnes kaikki oli heidän makunsa mukaan.

"Kas niin", sanoi pääompelija painaen viimeisen muodon harmaalle nauharuusulle. "Luulenpa että se sopii teidän majes—, tarkoitan rouvalle."

Rouva hymyili hoviompelijan sukkelalle kielelle.

"Minulla ei juuri ole makua pukuasioissa", sanoi hän. "Kuitenkin tahtoisin mielelläni olla puettu kuninkaan mielen mukaan."

"Ah, rouvaa on niin helppo pukea. Rouvalla on vartaloa. Rouvalla on ryhtiä. Mikäpä puku ei sopisi tuolle kaulalle, tuollaisille vyötäisille ja käsivarsille! Mutta ajatelkaa, kun meidän on tehtävä sekä vartalo että puku. Esimerkiksi prinsessa Charlotte Elisabet. Eilen vast'ikään leikkasimme hänelle puvun. Hän on lyhyt, mutta paksu. Uskomatonta kuinka paksu hän on. Hänen pukuunsa meni enemmän kangasta kuin rouvan, vaikka hän on kahta kämmenenleveyttä lyhyempi. Ah, uskon ettei hyvä Jumala tarkoittanut ketään ihmistä niin paksuksi. Mutta se on totta, hän on baijerilainen eikä ranskatar!"

Mutta rouva ei paljoakaan huomannut ompelijattaren lörpötystä. Hänen katseensa oli kohdistunut madonnan kuvaan nurkassa ja huulet liikkuivat rukouksessa, anoen voimaa tullakseen ansiokkaaksi siihen suureen kutsumukseen, joka niin äkkiä oli tullut hänen osakseen, köyhän kotiopettajattaren osaksi. Hän rukoili voimaa välttääkseen niitä vaaroja, jotka ympäröivät häntä kaikkialla ja että tämän yön toimitus tuottaisi siunausta Ranskanmaalle ja sille miehelle, jota hän rakasti. Hiljainen koputus ovelle keskeytti rukoilevan.

"Se on Bontems, rouva", sanoi neiti Nanon. "Hän sanoo että kuningas on valmiina."

"Sitte emme anna hänen odottaa. Tulkaa. Jumala antakoon siunauksensa siihen mitä menemme tekemään."

Pieni seurue kokoontui kuninkaan etuhuoneeseen ja lähti sieltä yksityiskappeliin. Etumaisena astui muhkea piispa, puettuna vihreään messupukuun, messukirja kädessä ja sormi vihkimäkaavan kohdalla lehtien välissä. Hänen vierellään astui hänen almunjakajansa ja kaksi hovipoikaa punaisissa kauhtanoissa kantaen palavia soihtuja. Kuningas ja rouva de Maintenon kulkivat rinnan, jälkimäinen rauhallisena ja tyynenä, lempeänä ja silmät maahan luotuina, kuningas taas punottavin poskin ja hieman levottomin elein, kuten se joka tuntee olevansa elämänsä tärkeimmässä käännekohdassa. Heidän takanaan, juhlallisen äänettöminä, seurasi pieni joukko valittuja todistajia, laiha ja vaitelias isä La Chaise, Louvois, muljautellen silmiään morsiameen päin, markiisi de Charmarante, Bontems ja neiti Nanon.

Soihdut valoivat kellertävää valoaan seurueeseen, sen kulkiessa hitaasti käytäviä pitkin ja poikki salonkien, joita heidän oli kuljettava matkallaan kappeliin ja ne valaisivat räikeästi maalattuja seiniä ja kattoja heijastuen taas kultauksista ja peileistä, mutta jättivät nurkkauksiin pitkiä varjoja. Kuningas vilkuili hermostuneesti noihin tummiin nurkkiin sekä seinillä riveissä riippuviin esi-isiensä ja omaistensa muotokuviin. Kun hän meni Maria Teresan, kuningatar vainajan ohi, hätkähti hän ja pidätti henkeään kauhusta.

"Jumalani", kuiskasi hän, "hän rypisti silmäkulmiaan ja sylkäsi minulle."

Rouva pani viileän kätensä hänen ranteelleen. "Ei se ollut mitään", virkkoi hän tuskin kuuluvasti. "Se oli vain valo, joka lepatti muotokuvalla."

Hänen sanoillaan oli tavallinen vaikutuksensa häneen. Säikähtynyt ilme katosi hänen silmistään ja ottaen rouvaa kädestä, hän jatkoi matkaansa päättävästi. Hetkistä myöhemmin seisoivat he alttarin edessä ja toimitus, joka yhdistäisi heidät elinijäksi, alkoi.

Kun he taas kääntyivät lähteäkseen, ja uusi sormus kimalteli rouvan sormessa, kuuli hänen ympäriltään onnittelujen sorinaa. Kuningas ei kuitenkaan sanonut sanaakaan, hän katsoi vain puolisoaan eikä tämäkään puolestaan toivonut enempää. Hän oli yhä tyyni, mutta veri jyskytti hänen ohimoissaan. "Olet Ranskan kuningatar nyt", kuuli hän sen hymisevän — "kuningatar, kuningatar, kuningatar!" Mutta äkkiä huomasi hän varjon lähellään ja matala ääni kuiskasi. "Muista, tyttäreni, lupauksesi kirkolle." Säpsähtäen kääntyi hän ja näki jesuiitan kalpeat ja kiihkoisat kasvot.

"Kätesi on tullut kylmäksi, Françoise", sanoi Ludvig. "Menkäämme, rakkahin, olemme viipyneet liian kauan tässä synkässä kappelissa."

Kahdeskymmenes luku.

KAKSI FRANÇOISE'TA.

Rouva de Montespan oli vetäytynyt levolle kepein mielin, saatuaan veljensä tiedonannon. Hän tunsi Ludvigin paremmin kuin moni muu ja tiesi kuinka tavattoman itsepäinen hän oli pikkuasioissa. Kun hän oli sanonut tahtovansa, että arkkipiispa heidät vihkisi, niin sen piti myös olla arkkipiispa. Tänä yönä siitä siis ei voinut tulla mitään. Huomenna oli taas uusi päivä, ja ellei hän silloin saisi luovutetuksi kuningasta aikeistaan, niin ei hänen kauneutensa eikä hänen taitonsa enää olleet minkään arvoiset.

Aamulla hän pukeutui huolellisesti, siveli hieman puuteria sinne, punamaalia tänne, muistipa varjostaa hymykuopatkin poskissaan, verhoutui laajaan sinipunaiseen samettipukuun ja laati kaulaansa komean helmikoristeensa, aivan kuin konsanaan sotilas, joka teroittaa aseensa taistelua varten elämästä ja kuolemasta. Edellisen illan suuresta tapauksesta hän ei ollut saanut mitään tietää, vaikka koko hovi siitä lauloi, sillä hän oli ylpeytensä ja häjyn kielensä vuoksi jäänyt ystävittä ja tiedottajitta. Hän nousikin siitä syystä mitä paraimmalla tuulella, hautoen mielessään vain kysymystä, miten paraiten hankkisi itselleen pääsyn kuninkaan puheille. Hän oli vielä pukeutumishuoneessaan sovitellen pukunsa laskoksia, kun hänen kamaripalvelijansa ilmoitti, että kuningas odotti häntä salongissa. Rouva de Montespan uskoi tuskin korviaan. Koko aamun oli hän rasittanut aivojaan keksiäkseen keinon päästä kuninkaan puheille, ja siinä oli hän nyt odottamassa häntä. Vilkaistuaan viimeisen kerran peiliin kiiruhti hän kuningasta vastaan.

Kuningas seisoi selin tulijaan, katsellen erästä Snyders'in maalausta, mutta kun hän sulki oven, kääntyi hän ja astui pari askelta rouvaa kohti. Rouva de Montespanilta oli päässyt ilonhuudahdus rientäessään kuningasta kohti ja rakkauden loiste silmissään oli hän samalla ojentanut valkoiset käsivartensa hänen puoleensa. Mutta kuningas nosti kätensä tehden torjuvan eleen, ystävällisen mutta niin päättäväisen että se pysäytti hänet kerrassaan. Kädet vaipuivat sivuille, hänen huulensa vapisivat ja hän jäi katsomaan kuninkaaseen silmillä, joista suru ja pelko puhuivat äänetöntä kieltään. Kuninkaan kasvoilla oli ilme, jota hän ei vielä koskaan ennen ollut nähnyt ja hänen sielunsa syvimmässä kuiskasi jo jokin ääni että hän tänäpäivänä oli tapaava itseään voimakkaamman hengen.

"Olette taas minulle vihainen", sanoi hän.

Kuningas oli tullut tapaamaan häntä aikeissa suoraan ilmoittaa naimisiinmenostaan, mutta nyt, nähdessään hänen kauneutensa ja rakkautensa, tuntui hänestä, että olisi vähemmän raakaa lyödä hänet maahan tuossa edessään. Sanokoon sen joku muu, ajatteli hän. Hän saa sen kyllä muutenkin tietää. Sitäpaitsi välttäisi hän ehkä ikävän kohtauksen, joka hänestä aina oli ollut vastenmielistä. Hänen sanottavansa oli kyllin vaikea jo sinänsä. Niin nopeasti kuin nämä ajatukset olivat välähtäneetkin kuninkaan mielessä, oli rouva ne yhtäkaikki ymmärtänyt katsoessaan hänen ruskeisiin silmiinsä.

"Te olette tullut sanomaan minulle jotakin ja nyt ette kuitenkaan rohkene sitä tehdä. Jumala siunatkoon hellää sydäntänne, joka saa julman kielen vaikenemaan."

"Ei toki, ei toki", sanoi Ludvig. "En tahtoisi olla julma. En voi unhottaa, että teidän älynne ja kauneutenne niin monen vuoden kuluessa on kirkastanut päiväni ja antanut loistoa hovilleni. Mutta ajat muuttuvat ja minulla on velvollisuuksia maailmaa kohtaan, jotka vaativat voittamaan henkilökohtaiset mielitekoni. Useammasta syystä luulen olevan parasta, että sovimme sillä tavalla kuin eilen puhuimme ja että te siis vetäydytte hovista."

"Hovista, sire, ja kuinka pitkäksi ajaksi?"

"Teidän täytyy vetäytyä ainaiseksi."

Rouva jäi katsomaan häneen kädet nyrkissä ja kasvot kalveten.

"Minun ei tarvinne sanoa, että tulen tekemään vetäytymisenne niin onnelliseksi kuin suinkin. Eläkkeenne saatte määrätä itse ja rakennutan teille palatsin mihin osaan Ranskaa haluatte, sillä ehdolla kuitenkin, että se on kahdenkymmenen virstan etäisyydellä Pariisista. Sitäpaitsi maatila — —"

"Oh, sire, kuinka voitte ajatellakaan, että tuollaiset asiat voisivat korvata teidän rakkautenne menetyksen?" Hänen sydämensä oli tullut lyijynraskaaksi. Jos kuningas olisi puhutellut häntä kiivaasti ja vihaisesti, olisi hän ehkä voinut toivoa käännyttävänsä hänet kuten ennenkin, mutta hänen ystävällinen ja kuitenkin varma käytöksensä oli jotakin aivan uutta ja hän tunsi, että kaikki hänen oveluutensa oli turha tällä kertaa. Hänen tyyneytensä raivostutti häntä ja kuitenkin koetti hän tukahuttaa intohimoaan ja säilyttää nöyrän ilmeensä, mikä ei vähääkään ollut hänen ylpeän ja rajun luonteensa mukaista. Mutta pian se kävi hänelle ylivoimaiseksi.

"Olen ajatellut perusteellisesti asiaa", jatkoi kuningas, "ja sen täytyy käydä kuten jo sanoin, sillä muuta keinoa ei ole. Koska meidän täytyy erota, on parasta että se tapahtuu äkkiä ja viivytyksettä. Uskokaa minua, se ei ole hauskaa minustakaan. Olen käskenyt veljeänne pitämään ajoneuvot valmiina takaportilla yhdeksän aikana, sillä ajattelin, että teille olisi mieluisampaa lähteä pimeän tultua.

"Peittääkseni häpeäni ilkamoivalta hovilta. Olette erittäin hienotunteinen, sire. Tai ehkäpä tämäkin oli jonkinlainen velvollisuus, mehän olemme kuulleet niin paljon velvollisuuksista näinä päivinä. Ja ettekös juuri te — — —"

"Tiedän, tiedän. Myönnän sen. Olen tehnyt teille suurta vääryyttä, mutta uskokaa minua, tulen sovittamaan kaiken vointini mukaan. Ei, ei älkää katsoko minuun noin vihaisesti. Kun nyt viimeisen kerran näemme toisemme, niin antakaamme siitä jäädä edes miellyttävä muisto."

"Miellyttävä muisto!" Nyt katosi hänestä kaikki ystävällisyys ja nöyryys ja hänen äänessään soi iva ja viha. "Miellyttävä muisto! Teillehän se kyllä lienee hauska muisto, kun voitte ruveta rakastamaan toista, tarvitsematta nähdä mitään kalpeita kasvoja hovinne salongeissa muistuttamassa uskottomuuttanne. Mutta minulle, istuessani jossakin yksinäisessä maatalossa, mieheni halveksimana, perheeni hyleksimänä, koko Ranskan pilkan ja ilveilyn esineenä, kaukana kaikesta, mikä elämälle antaa viehätystä, kaukana siitä miehestä, jonka rakkaudelle olen uhrannut kaikkeni — minulle siitä todella tulee miellyttävä muisto, olkaa varma siitä!"

Kuningas oli hyvinkin huomannut rouvan silmistä leimuavan vihan, mutta koetti kuitenkin hillitä suuttumustaan. Kun Ranskan kahden ylpeimmän henkilön oli keskenään sovittava tällaisesta asiasta, oli toisen välttämättömästi tingittävä jossakin. Hän tunsi, että hänen oli se tehtävä, mutta se oli sangen vaikeaa hänen kaltaiselleen käskevälle luonteelle.

"Käyttämällä sanoja, jotka eivät sovi teidän kielenne lausuttaviksi eikä minun korvieni kuultaviksi, ette paranna asiaanne. Myöntäkää edes, että siinä, missä minulla nyt olisi oikeus käskeä, minä käytän pyyntöä ja missä minä voisin määrätä teistä alamaisenani, kehoitan teitä ystävänäni."

"Oh, sire, te osoitatte minua kohtaan ylenpalttista hienotunteisuutta! Meidän lähes kaksikymmentä vuotta kestänyt suhteemme tuskin riittää selittämään sellaista suvaitsevaisuutta puoleltanne. Minun pitäisi todella tuntea suurta kiitollisuutta siitä, että ette ole käskenyt kaartinne jousimiehiä kunniavahdiksi minulle tai marssittanut minua muskettisoturienne muodostamaa kunniakujaa palatsistanne."

"Sananne sointuvat katkerilta, madame."

"Sydämeni on katkera, sire."

"Ei, Françoise, olkaa järkevä, minä pyydän teitä. Olemme molemmat jo sivuuttaneet nuoruutemme."

"Viittauksenne vuosiini kuulostaa erittäin kohteliaalta suustanne, sire."

"Oh, te väännätte sanojani. Sitte en puhu enempää. Onko teillä mitään kysyttävää minulta ennenkuin lähden?"

"Hyvä Jumala!" huudahti hän. "Onko tuokin mies. Onko tuollakin sydän? Ovatko nuo samat huulet, jotka niin usein ovat vakuuttaneet rakastavansa minua. Ovatko nuo samat silmät, jotka niin hellästi ovat katsoneet minun silmiini. Voitteko te hyljätä naisen, jonka koko elämä on ollut teidän, samalla tavalla kuin hylkäsitte St. Germain'in palatsin kun toinen uhkeampi oli teillä käytettävänänne? Ja tämäkö on kaikkien noitten lupausten, suloisten kuiskausten, kehotteluitten ja valojen surkea loppu? Tämäkö! — —"

"Ei, ei Françoise, tämä on liian surullista meille molemmille."

"Surullista! Missä huomaa surua teidän kasvoillanne? Näen vain vihaa niissä, koska olen uskaltanut sanoa totuuden.

"Näen niissä iloa, kun tunnette saaneenne alhaisen asianne toimitetuksi. Mutta missä näen surua? Ah, kun olen mennyt, niin kaikki tuntuu teistä niin helpolta — eikö niin? Te voitte palata takaisin kotiopettajattarenne luo — — —"

"Françoise!"

"Niin, niin, ette voi minua peloittaa. Mitäpä minä välitän kaikesta, mitä voitte tehdä minulle. Mutta minä tiedän kaikki. Älkää luulko, että olen sokea. Tehän aioitte mennä naimisiin hänen kanssaan! Te, Ludvig pyhän jälkeläinen ja hän, Scarron'in leski, tuo köyhä raataja, jonka minä armeliaisuudesta otin talouteeni! Ah, miten teidän hovilaisenne nauraisivat! Kuinka nuo pikku kynäilijät saisivat runoaiheita ja kuinka älyniekat laskettelisivat sukkeluuksiaan! Te ette kuule niistä mitään tietenkään, mutta teidän ystävillenne ne ovat kiduttavia."

"Kärsivällisyyteni ei kestä enempää", huudahti kuningas, "jätän teidät, madame, ja ainaiseksi."

Mutta rouva oli raivoissaan menettänyt kaiken pelkonsa ja varovaisuutensa. Hän asettui kuninkaan ja oven väliin, ja kasvot hehkuvina, silmät palavina ja pää hieman eteen työnnettynä polki hän pientä, valkoista satiinitohveliaan mattoon.

"Teillä on kiire, sire! Hän odottaa teitä varmaankin."

"Antakaa minun mennä, madame."

"Mutta pettymyshän oli suuri eilenillalla, eikö niin, sire rukkani! Suuri taivas, mikä isku! Ei mitään arkkipiispaa! Ei mitään vihkiäisiä. Koko pikku suunnitelma meni piloille. Eikö se ollut julmaa?" Ludvig tuijotti hänen kauniisiin, hurjiin kasvoihinsa hieman ymmällään ja hänen mieleensä välähti ajatus, että hän oli surusta menettänyt järkensä. Mitä muutakaan saattoi olla puhe arkkipiispasta ja pettymyksestä? Hän piti arvolleen sopimattomana puhua ankarasti niin onnettomalle. Hänen täytyi lepytellä häntä ja ennenkaikkea päästä irti hänestä.

"Teillä on ollut hallussanne joukko minun perheeni jalokiviä", sanoi hän, "Pyydän teitä yhä pitämään ne pienenä osoituksena arvonannostani."

Hän oli toivonut tyynnyttävänsä häntä ja aiheuttavansa hänelle mielihyvää, mutta silmänräpäyksessä oli hän aarrekaapillaan ja syyti sieltä kaksin kourin kalleuksia lattialle kuninkaan jalkoihin. Ne kilisivät ja ratisivat, nuo pienet keltaiset, punaiset ja vihreät palloset, vieriessään lattialle ja sattuessaan seinävieren tammivuoraukseen.

"Ne kelpaavat kyllä lapsenpiialle, jos arkkipiispa joskus saapuisi."

Kuningas tuli nyt entistään enemmän vakuutetuksi siitä, että hän oli tullut mielipuoleksi. Hän päätti vedota hänen hellempiin tunteisiinsa. Hän astui nopeasti ovelle ja kuiskasi jotakin. Nuorukainen, jolla pitkät kultakiharat valuivat samettitakille saakka, astui huoneeseen. Se oli rouvan nuorin poika, Toulouse'n kreivi.

"Ajattelin, että tahtoisitte sanoa hänelle jäähyväiset, madame", sanoi Ludvig.

Rouva jäi tuijottamaan, voimatta käsittää hänen sanojensa merkitystä. Silloin hänelle äkkiä selvisi, että häneltä aiottiin ottaa sekä lapset että rakastaja ja että tuo toinen nainen saisi puhutella heitä ja voittaa heidän rakkautensa, sillä aikaa kun hän olisi kaukana muualla. Kaikki, mitä tuossa naisessa oli häjyä ja katkeraa, leimahti silloin korkeimmilleen, niin että hän todellakin sillä hetkellä oli sitä mitä kuningas oli pelännyt. Ellei hän saisi poikaansa, niin ei sitä saisi kukaan muukaan. Hänen aarteittensa joukossa oli jalokivillä koristettu tikari, aivan hänen vieressään. Hän sieppasi sen lattialta ja hyökkäsi pakoilevan poikansa kimppuun. Ludvig kirkasi ja juoksi estämään häntä, mutta eräs toinen käsi oli häntä nopeampi. Eräs nainen oli kiiruhtanut avonaisesta ovesta esiin ja saanut kohotetusta ranteesta kiini. Siinä syntyi hetken ottelu, kaksi kuninkaallista vartaloa huojui ja väänteli, ja äkkiä putosi tikari heidän väliinsä lattialle. Pelästynyt Ludvig otti sen lattialta ja siepaten poikaansa kädestä, kiiruhti koko huoneustosta pois. Françoise de Montespan horjahti leposohvaa vasten ja näki edessään toisen Françoise'n varman katseen, naisen, jonka varjo nykyään näytti seuraavan häntä kaikkialla.

"Olen pelastanut teidät teosta, madame, jota te ensimmäisenä olisitte katunut."

"Pelastanut minut. Tehän olette itse saattanut minut tähän tekoon."

Kukistunut suosikki nojasi sohvan korkeaan selkämystään pitäen käsiään selän takana samettisella kaarella. Hänen puoleksi avoimet silmänsä säkenöivät tulta ja hänen huulensa olivat juuri niin paljon raollaan, että hohtavan valkoiset hampaat hyvin näkyivät. Tällainen oli todellinen Françoise de Montespan, kissansukuinen eläin, valmiina hyökkäykseen, kaukana siitä nöyrästä ja sulokielisestä Françoisesta, joka niin usein oli voittanut kuninkaan uudelleen puolelleen suloisilla sanoillaan. Rouva de Maintenon'in käsi oli haavoittunut taistelussa ja hänen sormistaan tippui verta, mutta ei kummallakaan ollut aikaa ajatella sitä. Hänen harmaat silmänsä olivat lujasti suunnatut entiseen kilpailijaansa, kuten heikkoon ja petolliseen eläimeen, jonka voi voimakkaammalla tahdollaan hallita.

"Niin, te se olette, joka olette minut tähän saattanut, te juuri, jonka minä otin hoivaani silloin, kun teillä tuskin oli leivän palaa tai viinin tilkkaa. Mitä teillä silloin oli? Ei kerrassaan mitään muuta kuin naurunalainen nimi. Ja mitä minä annoin teille? Kaikki! Te tiedätte, että annoin teille kaikki, rahaa, aseman, pääsyn hoviin! Kaiken sen olette saanut minulta. Ja nyt pidätte te minua pilkkananne!"

"Madame, en pidä teitä pilkkanani, päinvastoin säälin teitä sydämeni pohjasta."

"Säälitte! Ha, ha! Mortemart Scarron'in lesken säälimänä. Menköön teidän säälinne samaa tietä kun kiitollisuutenne ja kurja luonteennekin. Älkäämme siitä enää välittäkö."

"Sananne eivät minua loukkaa."

"Uskonpa todella, ettette ole erittäin arkatuntoinen."

"En, kun omatuntoni on puhdas."

"Ah, sekään siis ei ole teitä vaivannut?"

"Ei tässä asiassa, madame."

"Hyvä Jumala. Kuinka hirvittäviä ne muut asiat mahtavat ollakaan!"

"En ole koskaan hautonut mielessäni pahaa teitä kohtaan."

"Ei mitään minua kohtaan? Oh, nainen nainen!"

"Mitä olen sitte tehnyt. Kuningas tuli huoneeseeni seuraamaan lastensa opetusta. Hän viipyi siellä. Hän puhutteli minua. Hän kysyi ajatustani yhdessä ja toisessa asiassa. Voinko olla vastaamatta hänelle? Vai voinko sanoa muuta kuin mitä ajattelin?"

"Te käännytitte hänet minua vastaan."

"Olisin ylpeä, jos voisin uskoa käännyttäneeni hänet hyveen puoleen."

"Sanat lipuvat somasti huuliltanne."

"Toivoisin että voisin sanoa samaa teistä."

"Siten siis, oman tunnustuksenne mukaan, ryöstitte kuninkaan rakkauden minulta, te leskistä hyveellisin."

"Tunsin teitä kohtaan ainoastaan kiitollisuutta ja ystävällisyyttä. Olette ollut, kuten niin monta kertaa olette huomauttanut minulle, hyväntekijäni. Ei ollut vähintäkään tarpeen muistuttaa sitä minulle, sillä en ollut hetkeksikään sitä unhottanut. Mutta kun kuningas kysyi minulta, mitä ajattelin, niin en tahdo kieltää, että nimitin syntiä sen oikealla nimellä ja sanoin, että hän olisi arvokkaampi ihmisenä, jos hän pudistaisi päältään ne synnin kahleet, jotka häntä sitoivat."

"Tai että hän vaihtaisi ne toisiin!"

"Niin, velvollisuuden kahleisiin."

"Äh, teidän tekopyhyytenne ällöttää minua! Jos kerran olette olevinanne nunna, miksi ette sitte ole siellä, missä nunnat ovat? Te tahtoisitte nauttia kummankin maailman parhaista antimista, eikö niin? Kaikesta, minkä hovi voi antaa ja samalla jäljitellä luostarielämää. Minun kanssani teidän on turha teeskennellä! Tunnen teidät yhtä hyvin, kuin sisin sydämenne tuntee teidät. Minä olin ainakin rehellinen, sen minkä tein, tein koko maailman nähden. Mutta te, pappienne ja rippi-isienne selän takana, rukousjakkaroinenne ja messukirjoinenne, älkää luulko pettävänne minua, kuten olette pettänyt muita." Hänen vastustajansa harmaat silmät säkenöivät ensikertaa ja hän astui pari askelta eteenpäin nostaen toista kättään ikäänkuin moittien.

"Minulle on yhdentekevä, mitä minusta sanotte", sanoi hän. "Se ei merkitse enempää kuin mitä tuo turhamainen papukaija tuolla viereisessä huoneessa papattaa. Mutta älkää kosketelko asioita, jotka ovat pyhiä. Ah, jospa tekin tahtoisitte kohottaa ajatuksenne niihin asioihin, jos tekin tahtoisitte kohdistaa ajatuksenne sisäänpäin, niin huomaisitte, ennenkuin on myöhäistä — kuinka huonoa ja rumaa se elämä on ollut, jota olette elänyt. Mitä olettekaan tehnyt! Hänen sielunsa oli teidän käsissänne, niinkuin savi valajallaan. Jos te olisitte kohottanut häntä, jos olisitte ohjannut häntä korkeampiin ilmapiireihin ja jos olisitte saanut esille kaiken, mikä hänessä oli jaloa ja hyvää, niin ajatelkaa, kuinka rakastettu ja siunattu teidän nimenne olisikaan, linnan korkeuksista, mataliin mökkipahasiin saakka! Mutta ei. Te veditte hänet alas, te turmelitte hänen nuoruutensa, te erotitte hänet puolisostaan ja raatelitte hänen miehuutensa. Rikos, joka tehdään niin korkeassa asemassa, synnyttää tuhansia muita niitten keskuudessa, jotka katsovat häneen esimerkkinään ja kaikki, kaikki tuo lepää teidän hartioillanne. Kavahtakaa, madame, kavahtakaa, ennenkuin on myöhäistä! Kauneudestanne huolimatta voi teillä ehkä olla vain joku vuosi elämänaikaa, kuten minullakin — mahdollisesti. Silloin kun tuo ruskea tukka on harmaa, kun tuo valkoinen poski on sisäänpainunut ja kun tuo loistava silmä on himmentynyt, ah armahtakoon jumala silloin Françoise de Montespan'in synnintahrimaa sielua!"

Hänen kilpailijansa pää oli painunut alas, juhlallisten sanojen ja kauniiden, vakavien silmien vaikutuksesta. Hetkisen seisoi hän äänettömänä, ensi kertaa elämässään pelotettuna, mutta sitten tuo pilkallinen, uhmaileva mieli palasi entiselleen ja hän nosti silmänsä ja virkkoi ivahuulin.

"Kiitän teitä, mutta minulla sattuu jo entuudestaan olemaan rippi-isä. Oh, madame, älkää koettako lumota minua. Tunnen teidät, ja tunnen teidät hyvin."

"Päinvastoin, te näytte tuntevan minua vähemmin kuin luulinkaan. Pyydän, sanokaapa, jos tunnette minut niin hyvin, mikä minä olen?"

Hänen kilpailijansa koko katkeruus ja viha soi hänen vastauksessaan.

"Te olette", sanoi hän, "lasteni kotiopettaja ja kuninkaan salainen rakastajatar."

"Te erehdytte", vastasi rouva de Maintenon rauhallisesti. "Olen teidän lastenne kotiopettaja ja olen kuninkaan puoliso."

Yhdeskolmatta luku.

MIES VAUNUISSA.

De Montespan oli usein teeskennellyt pyörtymistä kun hän tahtoi lieventää kuninkaan vihastumista. Hän oli sitten kietonut käsivartensa hänen ympärilleen ja siten voittanut hänen säälinsä, joka onkin rakkauden kaksoissirar. Mutta nyt oppi hän tietämään mitä merkitsee pyörtyminen parin sanan johdosta. Hän ei saattanut epäillä äsken kuulemainsa sanojen totuutta. Hänen kilpailijansa ilmeessä, hänen vakavassa katseessaan ja rauhallisessa äänessään oli jotakin, joka vakuutti asian todenperäisyyden. Hän seisoi hetkisen huumaantuneena, hengittäen raskaasti ja ojennellen avuttomasti käsivarsiaan, silmien loisteen hiipuessa vähitellen. Sitten hänen ylpeä päänsä vaipui rinnalle ja hän kaatui kilpailijansa jalkoihin parahtaen valittavasti kuten se, joka on taistellut tuimasti, mutta tietää ettei pysty enää jatkamaan taisteluaan.

Rouva de Maintenon kumartui ja nosti hänet voimakkaille valkeille käsivarsilleen. Hänen silmissään kuvastui syvä suru ja sääli, kun hän katseli lumivalkeita kasvoja, jotka lepäsivät hänen rintaansa vasten ja joista oli kadonnut kaikki katkeruus ja ylpeys. Ainoastaan kyynel oli jäänyt kimmeltämään tumman silmäripsen alle ja huulien oikullinen ilme näkyi vielä, kuten lapsen, joka on itkenyt itsensä uneen. Hän kantoi hänet leposohvalle ja asetti silkkisen pieluksen hänen päänsä alle. Sitte kokosi hän kaikki lattialle sirotellut jalokivet ja pani ne takaisin aarrekaappiin. Lukittuaan sen ja asetettuaan avaimen niin että omistaja sen helposti huomaisi, soitti hän kelloa, joka kutsui paikalle pienen mustan hovipojan.

"Emäntäsi on pahoinvoipa", sanoi hän, "mene hakemaan hänen palvelijoitaan." Ja sitten, näin täytettyään velvollisuutensa, lähti hän tuosta suuresta huoneesta, jonne hän jätti sametin ja kullan hohtoon kauniin kilpailijansa, makaamaan kuin särjetyn kukkasen avuttomana ja toivottomana.

Todellakin avuttomana, sillä hän ei voinut mitään tehdä ja toivottomana myöskin, sillä mitenkäpä voi onni häntä enää suosia. Heti kun hän tuli tajuihinsa taas, lähetti hän palvelijansa pois, ja jäi kädet ristissä miettimään surullista tulevaisuuttaan. Hänen täytyi lähteä, se oli varma. Ei vain sen vuoksi, että se oli kuninkaan käsky, vaan myöskin siksi, että häntä odotti vain surkuttelu ja pilkka hovin puolelta, jossa hän tähän saakka oli ylinnä vallinnut. Tosin oli hän ennenkin pystynyt pitämään puoliaan kuningatarta vastaan, mutta ei hänen katkerin vihansakaan voinut estää häntä näkemästä, että hänen nykyinen kilpailijansa oli aivan toista lajia, kuin nöyrä Maria Teresia raukka. Ei, hänen voimansa oli lopultakin murtunut. Hänen täytyi myöntää hävinneensä ja siis lähteä.

Hän nousi leposohvalta tuntien tulleensa kymmentä vuotta vanhemmaksi. Hänellä oli paljon tehtävää ja aika oli lyhyt. Hän oli heittänyt kalleutensa kuninkaan jalkoihin, kun tämä oli maininnut niistä jonkinlaisena korvauksena rakkauden menettämisestä, mutta nyt hän tuumi, että kun rakkaus kerran oli mennyt, niin ei ollut mitään syytä menettää myös niitä. Ellei hän tästälähin enää olisikaan Ranskan vaikutusvaltaisin nainen, niin olisi hän ainakin sen rikkain. Luonnollisesti saisi hän myöskin eläkkeen ja se olisi varmasti runsas sillä Ludvig oli aina antelias. Ja sittenhän hänellä oli vielä kaikki tavaransa, minkä hän oli koonnut vuosien kuluessa, kullat ja hopeat, maljakot ja taulut, ristiinnaulitunkuvat, kellot ja pikarit, yhteensä ne tekisivät miljoonia livrejä. Omin käsin kääri hän arvokkaimmat ja pienemmät esineet jättäen muut veljensä huolenpitoon. Koko päivän oli hän kuumeisen tarmokkaassa puuhassa, unohtaakseen niissä häviönsä ja kilpailijansa riemun. Illalla oli kaikki valmiina, ja hän oli toimittanut niin, että hänen tavaransa lähetettäisiin Petit Bourg'iin hänen perässään, sillä sinne aikoi hän vetäytyä.

Puoli tuntia ennen hänen lähtönsä määräaikaa johdatettiin hänen huoneeseensa nuori ratsumies, jonka kasvot olivat hänelle oudot. Hän tuli hänen veljensä lähettämänä.

"Monsieur de Vivonne on pahoillaan siitä, madame, että huhu teidän lähdöstänne jo kiertää hovissa."

"Mitä se minulle kuuluu", tiuskasi hän vanhaan tapaansa.

"Hän sanoo, madame, että hovilaiset saattavat ehkä kokoontua läntiselle portille, seuratakseen lähtöänne. Siellä on mahdollisesti madame de Neuilly ja Chambord'in herttuatar sekä mademoiselle de Rohan ja — —"

Rouva lysähti miltei kokoon, ajatellessaan sellaista nöyryytystä. Lähteä palatsista, jossa hän oli ollut enemmän kuin kuningatar, niin monen henkilökohtaisen vihamiehen purevan ivan ja pilkan esineenä! Se olisi todella tämänpäiväisten nöyryytysten huippu, katkeruuden maljan viimeinenkin pisara! Hänen voimansa oli murtunut. Tätä hän ei voisi kestää.

"Sanokaa veljelleni, monsieur, että olisin hänelle hyvin kiitollinen, jos hän voisi järjestää niin, että voisin lähteä huomaamatta."

"Hän pyysi minua sanomaan, että hän jo on tehnyt sen, madame."

"Ah, mihin aikaan sitte?"

"Nyt, niin pian kuin mahdollista."

"Olen valmis lähtemään. Läntisellekö portille?"

"Ei, vaan itäiselle. Ajopelit odottavat siellä."

"Entä missä on veljeni?"

"Otamme hänen mukaan puiston portilla."

"Ja miksi niin?"

"Siksi, että häntä pidetään silmällä ja jos hänet huomataan ajoneuvojen luona, tulisi asia tunnetuksi."

"Hyvä. No niin, monsieur, ehkä tahdotte ottaa päällystakkini ja tämän laukun, niin voimme lähteä heti."

He kulkivat kiertoteitse vähemmän käytettyjä käytäviä, rouva kiiruhtaen kuin syyllisyytensä tunteva eläin, huntu kasvoilla ja sydän säpsähtäen joka askeleella. Mutta onni oli hänelle suosiollinen. He eivät tavanneet ketään ja olivat pian itäisellä takaportilla. Pari tyyntä sveitsiläistä vartiosotilasta seisoi portin kummallakin puolella, nojaten muskettiinsa, ja lamppu portin yläpuolella valaisi odottavia ajoneuvoja. Ovi oli avoinna ja pitkä ratsumies mustassa päällystakissa auttoi hänet sisään. Sitten astui mieskin ajoneuvoihin ja istuutui vastapäätä häntä, paiskasi oven kiinni ja vaunut lähtivät vierimään päätietä.

Rouvaa ei ihmetyttänyt ensinkään että tuo pitkä mies oli käynyt hänen seuraansa vaunujen sisään, sillä oli tapana pitää vartija siellä; hän arveli että se oli hänen veljensä paikka, jonka hän kohta oli ottava. Sehän oli vallan luonnollista. Mutta kun kymmenen minuuttia kului, eikä hän puhunut eikä liikahtanut, rupesi rouvan uteliaisuus heräämään. Kun hän oli auttanut rouvaa vaunuihin, oli tämä huomannut että hänen pukunsa oli herrasmiehen ja että hänen kumarruksensa ja muukin käyttäytymisensä ilmaisi tottunutta hovimiestä. Mutta hovimiehet olivat tavallisesti ylen kohteliaita ja puheliaita ja tämä mies taas oli vaitelias ja tyyni. Taasen hän koetti tarkastaa häntä. Hänen lakkinsa oli vedetty silmille ja kaulus oli nostettu suun eteen, mutta hämärässäkin hän näki kaksi silmää, jotka tuijottivat häneen samalla tavalla kuin hänkin mieheen.

Lopulta äänettömyys saattoi hänet epämääräisen levottomaksi. Hän päätti lopettaa sen.

"Varmasti olemme jo sivuuttaneet puiston portin, monsieur, jossa meidän piti ottaa veljeni mukaan."

Hänen toverinsa ei vastannut eikä liikahtanut. Rouva arveli, että vaunujen ratina ehkä oli estänyt häntä kuulemasta hänen kysymystään.

"Sanoin, monsieur", toisti hän nojautuen lähemmäksi, "että olemme ehkä sivuuttaneet sen paikan, jossa meidän piti tavata veljeni, monsieur de Vivonne'n."

Ei mitään vastausta.

Väristys kulki hänen jäsentensä läpi. Mikä mahtoikaan olla miehiään tuo äänetön olio? Sitten hänelle johtui mieleen, että hän ehkä oli mykkä.

"Olette ehkä suruissanne", sanoi hän, "ettekä voi puhua. Jos se on syynä vaiteliaisuuteenne, niin ehkä olette ystävällinen ja kohotatte kätenne merkiksi, niin minä ymmärrän." Mutta mies istui jäykkänä ja puhumattomana.

Silloin hänet valtasi mieletön pelko, istuessaan tuollaisen kammottavan, äänettömän olion kanssa samoihin ajopeleihin suljettuna. Hän kirkui pelossaan ja koetti avata akkunaa ja ovea. Mutta silloin kävi rautainen käsi hänen ranteeseensa ja pakotti hänet jälleen istuimelleen eikä kuulunut muuta ääntä kuin rattaitten ratina ja laukkaavien hevosten kavionkapse. He olivat silloin jo maaseudulla, kaukana Versailles'sta.

Oli entistä pimeämpi, pilviä kerääntyi taivaalle ja silloin tällöin kuului ukkosen jylhä jyminä.

Rouva nojasi läähättäen vaunujen nahkapieluksiin. Hän oli rohkea nainen, mutta kun tämä äkillinen, outo sattuma tapasi hänet hänen juuri heikoimmillaan ollessaan, järkytti se häntä sielua myöten. Hän vetäytyi kokoon vaunujen nurkkaan ja tuijotti kauhusta laajentunein silmin vastapäätäistujaan. Kun hän edes sanoisi jotakin! Mikä ilmestys tai uhka hyvänsä olisi parempi kuin tämä! Oli jo niin pimeä että hän töintuskin erotti hänen ulkopiirteitään ja sitä mukaa kuin rajuilma yltyi, lisääntyi pimeyskin. Tuuli puhalteli vihaisin vihurein ja yhä läheni ukkosen jyminä. Taas tuli hiljaisuus sietämättömäksi. Taas hänen täytyi keskeyttää mihin hintaan hyvänsä.

"Sir", sanoi hän, "tässä täytyy olla jokin erehdys. En käsitä millä oikeudella te estätte minua aukaisemasta akkunaa ja antamasta määräyksiäni ajomiehelle."

Ei sanaakaan kuulunut.

"Toistan, sir, että tässä on jokin erehdys tapahtunut. Nämät ovat veljeni monsieur de Vivonnen vaunut ja hän on mies, joka ei tule sallimaan, että hänen sisartaan kohdellaan epäkohteliaasti."

Muutamia raskaita sadepisaroita rapsahti akkunaa vasten. Pilvet laskeutuivat yhä alemma ja tummenivat tummenemistaan. Hän ei nähnyt toveriaan ensinkään enää ja se oli vieläkin kamalampaa. Hän huusi taasen kauhusta, mutta se ei auttanut enempää kuin hänen sanansakaan.

"Sir", huusi hän puiden nyrkkejään ja yrittäen tavottaa häntä hihasta, "te pelotatte minua, te kauhistutatte minua. En ole koskaan tehnyt teille mitään pahaa. Miksi te siis tahtoisitte loukata onnetonta naista? Oh puhukaa minulle, Jumalan tähden puhukaa jotakin!"

Yhä vain sateen rapinaa eikä muuta ääntä kuin hänen oma kiivas hengityksensä.

"Ehkä ette tiedä kuka olen", jatkoi hän pyrkien omaksumaan tavanmukaisen käskevän äänensä ja puhuen nyt täydelliselle ja läpitunkemattomalle pimeydelle. "Voi käydä niin, että huomaatte liian myöhään valinneenne väärän henkilön huvittelunne esineeksi. Olen markiisitar de Montespan ja minun ei ole tapanani unohtaa loukkauksia. Jos tiedätte mitään hovista, niin pitäisi teidän myös tietää että sanani painaa siellä jotakin. Te voitte kuljettaa minua tosin ajoneuvoissanne, mutta olen henkilö, jonka katoaminen aiheuttaa nopeaa etsintää ja myöskin nopean koston, jos minulle on tehty vääryyttä. Jos tahdotte — — oh Jesus! Armahda!" Kalman värinen salama oli äkkiä välähtänyt ja valaissut koko seutukunnan niin kirkkaaksi, kuin konsanaan päivänvalo. Miehen kasvot olivat ainoastaan kämmenenleveyden päässä rouvasta, hänen suunsa oli ammollaan ja silmät raollaan, koko kasvot hillittömän iloisuuden vääristäminä. Jokainen yksityiskohta näkyi miehestä salaman valossa — hänen punainen vapiseva kielensä ja sen alapuolella hieman vaaleampi puna, leveät valkoiset hampaat ja ruskea parta, joka oli leikattu suipoksi ja harjasmaisesti taipui eteenpäin. Mutta se ei ollut salaman leimaus, eikä myöskään nuo nauravat, julmat kasvot, joka sai jääkylmät väreet kulkemaan Françoise de Montespan'in läpi, vaan se oli itse mies, mies, jota hän enin pelkäsi maailmassa ja jonka hän kaikkein vähimmin oli odottanut näkevänsä.

"Maurice", huudahti hän "Maurice, sinäkö se olet!"

"Niin, pikku vaimoni, minä se olen. Olemme näet taas palanneet toistemme syliin pitkän väliajan jälkeen."

"Oh, Maurice, kuinka oletkaan peloittanut minua. Kuinka voit olla niin julma? Miksi et puhunut minulle mitään?"

"Sen vuoksi, että oli niin suloista istua hiljaisuudessa ja ajatella, että olit taas niin monen vuoden perästä kokonaan minun. Oh, pikku vaimoni, olen niin usein ikävöinyt tätä hetkeä."

"Olen menetellyt väärin sinua kohtaan, Maurice. Olen tehnyt väärin, Maurice! Anna minulle anteeksi!"

"Meidän perheessämmehän ei anneta anteeksi, Françoise kultani. Eikö tämä ole aivan kuin menneinä aikoina, kun yhdessä olimme ajelulla. Ja vielä samoissa vaunuissa! Ne ovat aivan samat, jotka toivat meidät tuomiokirkosta, jossa sinä niin somasti teit valasi. Minä istuin tässä kuten nytkin ja sinä istuit siinä ja minä otin sinua kädestä, kuten nytkin ja puristin sitä niin ja — — —"

"Oh, sinä julmuri, olet katkaissut käsivarteni. Sinä olet vääntänyt ranteeni sijoiltaan!"

"Oh, en suinkaan, pikku vaimoni! Ja sittehän muistat, kun sanoit kuinka uskollisesti rakastaisit minua, kumarruin puoleesi ja suutelin — — —"

"Ah auttakaa! Sinä raakalainen, sinä löit minua suulle! Sinähän löit minua sormuksellasi."

"Löin sinua! Kukapa olisi uskonut tuona keväisenä päivänä, suunnitellessamme tulevaisuuttamme, että tämäkin oli odottamassa sinua ja minua ja tämä, ja tämä."

Hän löi hurjasti häntä kasvoihin pimeässä. Rouva viskautui istuimelta ja koetti kätkeä päänsä pieluksiin. Mielipuolen voimalla ja raivolla satelivat hänen lyöntinsä rouvan yläpuolelle, eikä hän ensinkään huomannut kuinka hänen kätensä särkyivät, sattuessaan koviin nahkoihin ja vaunujen puuosiin.

"Olen vihdoinkin saanut sinut mykistymään", sanoi hän vihdoin. "Ja olenhan ennenkin suuteloillani saanut sinut vaikenemaan. Mutta maailma menee menojaan, Françoise, ja ajat muuttuvat, naiset käyvät epärehellisiksi ja miehet ankaroiksi."

"Tapa minut jos tahdot", vaikeroi rouva.

"Minä teenkin sen", sanoi toinen tyynesti.

Yhä kiitivät ajopelit, hyppien ja huojuen epätasaisella maaseututiellä. Myrsky oli laannut, mutta yhä kuului ukkosen jylinää ja näkyi salamoiden leimahtelua kauempana vastakkaisella taivaalla. Kuu näyttäytyi kirkkaine, kylmine valoineen, valaen leveät aitaamattomat ja poppelien reunustamat aukeamat hopealoisteeseensa ja valaisten akkunan läpi kyyristyvää naista ja hänen kammottavaa toveriaan. Mies nojautui nyt istuimensa selkämystään, kädet ristissä rinnallaan ja ahmi silmillään hyleksittyä naiskurjimusta, joka oli tehnyt niin julmaa vääryyttä hänelle.