VANHASSA MAAILMASSA (continued 2)

"Hm! Kankaassa ei ole mitään vikaa, ja onpa totta tosiaan tuo synkkä värikin nykyään muodissa, mutta kuosi on outo meidän silmillemme."

"Minä taas en osaa kaivata muuta kuin ripsireunaista metsästystakkiani ja intiaanimokkasiineja!"

"Katsotaanpas tuota hattuanne esimerkiksi. Me emme pidä hattumme lieriä noin lerpallaan. Annappa kun koetan, eikö siitä saisi kalua." Hän otti toverinsa päästä tämän leveäreunaisen majavannahkahatun, löi lierin sivulta pystyyn ja kiinnitti sen hatunkupuun kultaisella soljella, jonka otti omasta paidanrinnuksestaan. "Kas nyt te näytätte aivan kunnon taistelukukolta, joka kelpaisi vaikka kuninkaan omaan muskettisoturirykmenttiin", sanoi hän nauraen. "Mustat roimahousut ja silkkisukat menevät mukiin, mutta miksi ette kanna miekkaa kupeellanne?"

"Onhan minulla aina pyssy mukana, kun olen ratsastuksella."

"Herra armahtakoon, sellaisesta julkeudesta teidät täällä ripustettaisiin nilkoistanne riippumaan niinkuin mikäkin maantierosvo!"

"Ja onhan minulla tää kunnon puukkonikin."

"Yhä pahempaa ja pahempaa! No niin, saamme sitten tulla toimeen ilman miekkaa — ja ilman pyssyäkin, muistakaa se! Antakaahan kun sidon kaulahuivinne uudestaan. Kas noin! Ja nyt, jos teillä on halua lähteä kymmenen virstan ratsastukselle, niin minä olen puolestani valmis."

Molemmat miehet todella tarjosivatkin hyvin vaikuttavan kokonaiskuvan antaessaan hevostensa hölkytellä ulos Pariisin ahtailta, mutkikkailta ja vilkasliikkeisiltä laitakaduilta. Kapeine, hienopiirteisine kasvoineen ja reippaasti ylöskieräistyine viiksineen tarjosi de Catinat, joka oli toveriaan viittä vuotta vanhempi, sivakoine sotilasryhtineen ja loistavassa univormussaan oivallisen kuvan siitä mainehikkaasta kansasta, johon hän kuului.

Nuori amerikkalainen oli rotevampi ruumiiltaan, ja käännellessään kyömynenäistä ja kylmäveristä profiiliaan puolelta toiselle ja vaarinottaessaan kerkeästi ja tarkkaavaisesti ympärillään kuhisevaa outoa maailmaa, hän puolestaan esitti kuvan tosin vielä puolikypsästä, mutta paljon lupaavasta elämästä. Tiheä keltainen tukankasvu, vedensiniset, kylmästi arvostelevat silmät ja jykevät jäsenet todistivat pikemminkin isän kuin äidin puolelta perityn veren virtaavan hänen suonissaan; ja vaikka hänen koruton pukunsa ja miekaton vyönsä viehättivätkin vähemmän silmää kuin toverin uljaampi asu, niin kertoivat ne kaunopuheliaasti jäykästä rodusta, joka oli taistellut kuumimmat taistelunsa ja voittanut kunniakkaimmat voittonsa taivuttaessaan äärettömät erämaat ja niiden villit asukkaat tahdollensa kuuliaisiksi.

"Mikä tuo julman iso pytinki on lajiaan?" hän kysyi, kun heidän eteensä aukeni avarampi torin-tapainen.

"Se on Louvre, yksi kuninkaan linnoista."

"Sielläkö hän sitten asuu?"

"Ei, hän asuu enimmäkseen Versailles'issa."

"Katsoppas mokomaa! Kumma kun ei miehelle riitä yksikin tuollainen talo!"

"Hui hai, hänellä on niitä paljon useampiakin — St. Germain, Marly, Fontainebleau, Clugny."

"Mutta mitä hän niillä tekee? Eihän kukaan voi asua useammassa kuin yhdessä paikassa samalla kertaa."

"No niin — hän voi mielensä mukaan asua missä hyvänsä niistä, mitenkä aina päähän pistää."

"Soo! Mutta onpa tuo vaan kerrassaan koko sokkelo taloksi. Olen mä nähnyt St. Sulpicen seminaarin Montrealissa, ja minusta se tuntui maailman suurimmalta rakennukselta, mutta mitäpä sekään on tämän rumilaan rinnalla?"

"Vai olette te käynyt Montrealissa? Muistatte sitten kai sikäläisen linnankin?"

"Tottahan toki, ja suuren luostarin ja kaikki ne puutalot rivissä alhaalla joen rannalla ja itäpuolella ison myllyn tokeitten luona; mutta kuinka te tunnette Montrealia?"

"Olen palvellut siellä sotilaana, ja Quebeckissä samoin. Ehei, ystäväiseni, ette te maarin olekaan tällä haavaa ainoa erämies täällä Pariisissa, sillä olen minäkin aikanani kantanut peurannahkalapikkaita ja hirvennahkatakkia ja kotkansulkaa majavannahkalakissani kuusi kuukautta peräkkäin, — enkä totisesti panisi vastaan, vaikka saisin vaikka heti palata sinne takaisin."

Sininen salama tuikahti Amos Greenin silmistä, kun hän sai ilokseen todeta, kuinka paljon uudella toverilla ja hänellä oli yhteistä, ja hän rupesi kyselemään uutta ja vanhaa niin innokkaasti, että he aivan huomaamattaan kerkisivät virran yli vievän sillan poikki ja kaupungin lounaiselle tulliportille asti. Siellä näkyi pitkiä miesrivejä hääräilevän muurien juurella ahkerassa toimessa.

"Mitä väkeä nuo ovat?" hän tiedusti uteliaasti.

"Eräs osasto kuninkaan sotaväkeä pitämässä harjoitustaan."

"Mutta minkä vuoksi niitä on niin paljon mukana? Odottavatko ne ehkä vihollista?"

"Ei, herra paratkoon — me elämme nykyään sovussa koko maailman kanssa."

"Sovussako? Mutta minkä vuoksi nuo miehet sitten on koottu tänne?"

"Jotta olisivat valmiit, kun tosi tulee."

Nuori mies pudisti päätään hyvin ymmällään.

"Voisivathan ne varmastikin olla yhtä valmiit kotonaankin. Meidän maassamme pitää jokainen mies muskettinsa ladattuna uuninsopessa ja on aina valmis ja varuillaan, vaikka ei kulutakaan aikaa joutavuuksiin rauhan aikana."

"Meidän kuninkaamme on hyvin mahtava, ja hänellä on paljon vihollisia."

"Kuka ne viholliset on hänelle hankkinut?"

"No, kukas muu kuin kuningas itse."

"Eikö silloin olisi parempi olla ilman sellaista kuningasta?"

Kaartinupseeri loi epätoivoissaan silmänsä ylös taivaalle. "Tällaista puhetta pitäen me joudumme tuota pikaa koristamaan Bastillen tai Vincennes'in tyrmää", hän sanoi. "Teidän pitää tietää, että maansa suuruutta lisätäkseen hän on koonnut ympärilleen sellaisen määrän vihollisia. Vasta viisi vuotta on kulunut Nimwegenin rauhanteosta, jossa hän repäisi Ranskalle kuusitoista linnoitusta Espanjan Alamaista. Sen jälkeen tuli Strassburgin ja Luksemburgin vuoro, ja genovalaisia hän kuritti aivan vast'ikään; niin että tästä kaikesta teidän pitäisi ymmärtää, että monen mieli tekisi hyökätä hänen kimppuunsa, jos hän vain osoittaisi itsensä heikoksi."

"Ja minkä vuoksi hän on tehnyt kaikkea tätä?"

"Siksi, että hän on suuri kuningas ja on tahtonut koroittaa Ranskan mahtia."

Muukalainen pohti ja pyöritti vastaustaan jonkun aikaa ajatuksissaan, heidän ratsastaessaan korkeiden, hoikkien poppelien välistä, jotka loivat maantielle pitkiä mustia varjojuovia.

"Oli siellä meilläkin Schenectadyssä kerran tuollainen suuri mies", virkkoi hän viimein. "Meikäläiset ovat kaikki yksinkertaisia ihmisiä ja luottavat vakaasti toisiinsa. Mutta kohta kun tuo mies oli asettunut sinne toisten joukkoon, rupesi yksi ja toinen kaipaamaan tavaroitaan — mikä majavannahkakimppua, mikä sääryksiään tai ihokasta, kunnes viimein vanha Peter Hendricks menetti kolmitalviaan päistärikkönsä. Siitäkös syntyi hälinä ja hakeminen, kunnes varsa viimein löytyi tuon tulokkaan pilttuusta. Silloin minä ja moniaat muut kävimme veitikkaan käsiksi ja ripustimme hänet puunoksaan, yhtään sen tarkemmin ajattelematta hänen suuruuttaan."

De Catinat muljautti närkästyneesti toveriinsa. "Vertauksenne oli jokseenkin karkeata lajia, naapuri", hän tuiskahti. "Jos meidän on aikomus jatkaa matkaa sovussa, niin tulee teidän paremmin varjella kieltänne."

"En suinkaan tahtonut loukata teitä, ja ehkäpä olen väärässäkin", vastasi nuori amerikkalainen; "mutta minä puhun siten kuin käsitän asian, ja se on vapaan miehen oikeus."

De Catinat'n otsa silisi hänen kohdatessaan toisen totisen katseen. "Mikäpä perisikään hovielämän, jos jokainen tekisi niin?" sanoi hän. — "Mutta, taivahan tasakäpälä, mikä teihin nyt meni?"

Hänen toverinsa oli lipunut alas hevosensa selästä ja liukui nyt selkä kumarassa maata pitkin, tähystellen tarkasti maantien tomua. Sitten hän erosi tieltä, kiipesi ketterästi ruohoiselle mättäälle ja kurkisti pensas-aidan yli palavin silmin, laajenevin sieraimin ja kasvot innosta hehkuvina.

"Nyt siltä miekkoselta meni loppukin järjestä", murahti upseeri, siepatessaan irtaimeksi joutuneen ratsun ohjakset käteensä. "Parisin hälinä taisi olla miesparalle liiaksi… Kaikkien paholaisten nimessä — mikä teitä nyt riivaa, kun tuijotatte ihankuin näkisitte aaveita keskellä päivää?"

"Tästä on kulkenut sarvas", kuiskutti toinen ja osoitti sormellaan nurmikkoa pitkin. "Eikä siitä ole kulunut kauaakaan, sillä jäljet ovat ihan tuoreet, ja se on kävellyt hyvin verkalleen, koska sorkat ovat jättäneet aivan tasaiset painannaiset. Olisinpa vain osannut ottaa pyssyn mukaani, niin olisi vanha sukulaismies saanut kelpo reisipaistin metsänriistaa."

"Joutukaa Herran nimessä takaisin satulaanne!" huudahti de Catinat hermostuneena. "Totta vie, te joudutte itse pian pahempien metsästäjien saaliiksi, ennenkuin saan teidät turvallisesti toimitetuksi takaisin setäukon taloon!"

"Mikäs nyt taas on vinossa?" kysyi Amos Green, hypähtäen jälleen hevosensa selkään.

"Voi hyvä mies — nämä metsäthän ovat kuninkaan rauhoitettuja metsästysmaita, ja te puhelette yhtä levollisesti hänen sarvaittensa tappamisesta, kuin olisitte jossakin Michiganin saloilla!"

"Rauhoitettuja metsästysmaita! Sittenhän nuo olivat kesyjä eläimiä — hyi olkoon!" Syvä inho kuvastui vieraan kasvoilla ja hän pani ratsunsa vilistämään sellaista laukkaa, että upseerin oli pakko huutaa häntä hiljentämään vauhtiaan.

"Tässä maassa ei ole tapana ratsastella noin rajupäisesti maantietä pitkin", sanoi hän läähättäen.

"Aika merkillinen maa tämä sitten onkin!" huudahti amerikkalainen ihmeissään. "Minun olisikin ehkä helpompi pitää muistissani, mikä täällä oikein on luvallista. Tänä aamunakin kun sieppasin pyssyn pudottaakseni kyyhkysen, joka lensi kattojen yli, tarttui vanha Pierre minun käsivarteeni niin säikähtyneenä, kuin olisin tähdännyt jotain kuninkaan ministeriä. Entä sitten tuo sukulais-ukko, jonka ei sallita edes rukoilla Jumalaansakaan!"

De Catinat nauroi. "Kyllä te opitte piankin meidän tapoihimme. Tämä on tiheästi asuttu maa, ja jos jokainen saisi ratsastella ja ammuskella niinkuin mieli tekee, niin olisi toisille helposti vaara tarjona. Mutta puhutaanpa nyt mieluummin teidän maastanne. Mikäli ymmärsin, olette suuren osan ikäänne elellyt metsissä."

"Olin vasta kymmenvuotias poika, kun enoni otti minut mukaansa Sault-la-Marie-virran rannoille tekemään kauppaa Chippeva-intiaanien ja muiden läntisten heimojen kanssa."

"Enpä tiedä, mitä kuvernöörimme La Salle tai ukko Frontenac olisivat siitä röyhkeydestä sanoneet. Kaupanteko niillä seuduilla kuuluu Ranskalle!"

"Mepä jouduimmekin vangiksi, ja sillä tiellä tulin sitten näkemään sekä Montrealin että Quebeckinkin. Loppujen lopuksi viranomaiset palauttivat meidät niine hyvinemme takaisin kotia, kun eivät tienneet mitä meille oikein tehdä."

"Olipa se kelpo matka alkajaisiksi."

"Ja siitä lähtien olen metsästellyt ja liikkunut kauppamatkoilla kaiken ikäni — ensin Kennebec-virtaa pitkin Abenaqvi-intianien keskuudessa, Mainen suurilla saloilla ja Penobscotin takana asuvain kalansyöjäin Micmac'ien luona. Myöhemmin Irokeesien maassa aina Seneca-kansan rajoille saakka. Saamamme turkikset me kokosimme Albanyyn ja Schenectadyyn ja sieltä New Yorkiin, mistä isäni toimitti ne sitten meren poikki tänne Europpaan."

"Hänen on kai vaikea tulla toimeen ilman teitä?"

"Ei se hänelle helpoksikaan käy. Mutta ukko kun on varoissaan, niin hän arveli parhaaksi laittaa minut oppimaan tänne vähän sellaisia tapoja, joihin meidän kotimetsissä ei hevillä harjaudu. Senvuoksi hän pani minut matkaan, kun Kultainen kyynäräkeppi lähti valtameren poikki, ja uskoi minut Efrain Savagen huostaan."

"Onko hänkin New Yorkin miehiä?"

"Ei; hän on ensimmäinen mies, jonka tiedetään syntyneen Bostonissa."

"Vaikea on muistaa kaikkien noiden teidän kyläinne nimiä."

"Ja kuitenkin voi vielä tulla aika, jolloin ne ovat yhtä tunnetut kuin teidän Pariisinne."

De Catinat nauroi makeasti. "Metsistänne te lienette saanut paljonkin oppia, ystäväiseni, mutta ette ainakaan ennustamisen lahjaa. — No niin, minunkin sydämeni ikävöi sinne valtameren taa yhtä palavasti kuin teidän, enkä pyytäisi mitään sen parempaa kuin päästä jälleen Point Levin hirsipaalutusten taa, vaikkapa kaikki viisi kansakuntaa pitäisivätkin hornan elämää niiden ulkopuolella. Mutta nyt, jos vilkaisette puiden keskeen hakattua aukeaa pitkin, niin näette kuninkaan uuden palatsin."

[1700-luvulla liittyi viisi siihen asti keskenään kamppaillutta intiaaniheimoa (mohawkit, senecat, cayngat, onundagat ja onayotekat) yhteen jonkinmoiseksi valtioliitoksi. Tähän "viiden kansakunnan" liittoon yhtyivät myöhemmin vielä huronit, tuskarorat ja wyendotit. Kaikkia näitä heimoja kutsuttiin yhteisnimellä irokeeseiksi.]

Molemmat nuoret miehet pidättivät ratsujaan ja katselivat haltioituneina suunnatonta rakennusryhmää, sen häikäisevän valkeita seinämassoja, jalokivinä kimaltelevia ikkunarivejä, ihanan vehmaita nurmikoita, jotka olivat kylvetyt täyteen marmoripatsaita ja sateenkaaren väreissä välkkyviä suihkulähteitä, pensas-aitoja ja puuryhmiä, jotka etäällä taivaanrannalla sulivat yhteen muinaisen ikimetsän kanssa. De Catinat'ta huvitti huomata toverinsa kasvoilla ihmetyksen, miltei pelkäävän kunnioituksen ja rajattoman ihailun ilmeitä, jotka nopeasti seurasivat toinen toistaan.

"No, mitäs tästä kaikesta sanotte?" kysyi hän vihdoin.

"Sanon, että Jumalan kauneimmat kättentyöt nähdään Amerikassa ja kauneimmat ihmistyöt täällä Europassa."

"Ah, ja koko Europassakaan ette missään tapaisi tämän vertaista palatsia, yhtä vähän kuin vertaa sille kuninkaalle, joka siinä asuu."

"Luuletteko, että minä saan tavata hänet?"

"Kenetkä — kuninkaanko? Ehei — pelkäänpä että teikäläinen ei ole tottunut hovissa liikkumaan."

"Ka, miksi ei? Osaisinhan minä toki osoittaa kaikkea hänelle tulevaa kunniaa."

"No, kuinka te sitten tervehtisitte häntä?"

"Pudistaisin kunnioittavasti hänen kättään ja tiedustaisin hänen ja hänen perheensä vointia."

"Tuhat tulimmaista, taitaisipa sellainen tervehdys paremmin miellyttääkin kuningasta kuin notkistettu polvi ja kumara selkä; ja kuitenkin neuvoisin teitä, nuori metsäläinen, välttämään hovin polkuja, joilla te joutuisitte harhaan ja hukuksiin yhtä ehdottomasti kuin joku näistä hovilaisista, joka äkkiarvaamatta tulisi siirretyksi sinne teidän Saguenay-vuortenne rotkoihin. Mutta — halloo! Mikäs tuolta tuleekaan meitä kohti? Ihanhan ne näyttävät hovivaunuilta."

Valkoinen pölypilvi, joka oli nopeasti vierinyt heitä kohti pitkin valtatietä, oli nyt niin lähellä, että sen sisästä välähteli helojen kultaus ja kuskin tulipunainen takki. Molempain ratsastajain väistäessä ratsunsa kunnioittavasti syrjään keskitieltä, vyöryivät kahden päistärikön vetämät raskaat umpivaunut rämisten heidän ohitseen; niiden akkunasta he näkivät vilahduksen hyvin kauniista, mutta hyvin ylpeistä naiskasvoista. Seuraavassa tuokiossa sai kuomun sisästä kuuluva terävä huudahdus ajurin hillitsemään kimojaan, ja valkoinen käsi viittasi käskevästi ratsastajat vaunujen vierelle.

"Tuo on madame de Montespan, koppavin naisenpuoli koko Ranskanmaassa", ennätti de Catinat kuiskata toverilleen. "Hän näyttää tahtovan puhutella meitä; käyttäytykäähän niin kuin minäkin."

Hän kosketti kannuksillaan ratsunsa kupeita ja sai sen komealla syöksyllä vaunun akkunan luo; sitten tempasi hän töyhtöniekan hatun päästään ja kumarsi satulannuppiin saakka. Amerikkalainen koetti matkia hänen kohteliaisuuttaan niinkuin paraiten taisi.

"Ohoo, kapteeni", sanoi vallasnainen ja näytti sangen tuikealta; "pianpa me jälleen tapaammekin toisemme."

"Olen kaiken ikäni ollut onnetarten suosikki, madame."

"Eipä siltä kuulunut tän'aamuna."

"Totta sanotte. Silloin ne antoivat minulle perin vastenmielisen velvollisuuden suoritettavakseni."

"Ja te suorititte sen perin vastenmielisellä tavalla."

"Ah, madame, mitäpä muutakaan voin tehdä?"

Komea rouva nauroi ilkkuen, ja sitten hänen kasvonsa synkkenivät ukkospilveksi.

"Te luulitte, että minun valtani kuninkaaseen oli jo ollutta ja mennyttä. Te arvelitte minun päiväni käyneen jo iltaan. Kaiketikin te uskoitte pääsevänne uuden vallanpitäjän suosioon osoittamalla töykeyttä entiselle."

"Mutta, madame…"

"Voitte säästää korviani selityksiltänne. Minun tapanani on arvostella ihmisiä heidän tekojensa eikä sanojensa perusteella. Luuletteko te todella minun viehätysvoimani jo kokonaan sammuneen?"

"Ei toki, madame, olin vain niin sokea, etten tullut sitä ajatelleeksikaan."

"Sokea kuin yökkö keskellä kirkasta päivää!" vahvisti Amos Green tarmokkaasti toverinsa sanoja.

Madame de Montespan kohotti kulmakarvansa korkealle ja vilkaisi uteliaasti uuteen ihailijaansa. "Ystävänne tuntuu ainakin puhuvan suoraan sydämestään", hän sanoi. "No niin, kello neljältä tänään saamme nähdä, ajattelevatko toisetkin hänen tavallaan; ja jos niin käy, niin surkuttelen niitä, jotka erehtyivät luulemaan ohimenevää pilveä ikuiseksi pimeydeksi." Hän katsahti vielä kerran tuikeasti nuoreen kaartilaiseen ja seuraavassa silmänräpäyksessä vaunut jyristivät jälleen menoaan.

"Joutukaahan — mitä te siinä ällistelette!" huudahti de Catinat ärtyneenä, kun hänen toverinsa oli jäänyt avosuin katselemaan pois-vierivien vaunujen jälkeen. "Ettekö ole ennen nähnyt naisia?"

"En ainakaan tuollaista."

"Ette ainakaan yhtä teräväkielistä, sen uskallan vannoa."

"En ketään, jolla olisi ollut niin kauniit kasvot. Ja kuitenkin me jätimme hyvin kauniit kasvot jälkeemme tuonne kaupunkiin St. Martin-kadun varrelle."

"Teissä tuntuu olevan miestä arvostelemaan naiskauneutta, vaikka olette kasvanutkin korpien povessa."

"Niin, olen kasvanut siksi erilläni naisten seurasta, että kun joudun jonkun sellaisen eteen, kunnioitan hänessä jotakin hellää ja suloista ja pyhää."

"Hoo — hovissa te tulette kyllä näkemään naisia, jotka ovat sekä helliä että suloisia, mutta saattepa etsiä kauan, ystäväiseni, ennenkuin löydätte jonkun pyhimyksen. Tuokin äskeinen kaunotar syöksisi kernaasti minut turmioon jos vain voisi, ja ainoastaan senvuoksi, että minä tein velvollisuuteni häntä kohtaan. Ei, veikkoseni, hovissa on yhtä vaikea ohjata kulkuansa kuin Lachinen koskissa siellä meren takana, jossa kallio väijyy oikealla ja kallio vasemmalla puolella ja edessä uusi kurimus, ja jos laskiessasi vain pyyhkäisetkin jotakin niistä, niin missä onkaan sitten tuohikanoottisi ja sinä itse? Mutta meidän kallioinamme ovat kauniit ja kavalat naiset, ja hatarassa kanootissamme me kannamme koko ajallisen menestyksemme. No niin; — onpa täällä taas eräs uusi sellainen salakallio, joka mielellään vetäisi minut ja kanoottini omalle puolelleen, ja kukaties se saattaa ollakin parempi puoli."

Näin puhellen ratsastajat olivat kulkeneet sisään linnanportista, ja heidän eteensä levisi leveä valtakäytävä, jolla kuhisi vaunuja ja ratsain-kulkijoita. Sorakäytävillä liikkui heleäpukuisia vallasnaisia katsellen kauniita kukkapenkereitä ja läiskyviä suihkukaivoja, joiden korkeat vesipatsaat kimaltelivat päivänvalossa kuin jalokivet. Eräs heistä, joka oli seissyt ja katsellut valtaportille päin, tuli kiireisesti ratsastajiamme vastaan äkättyään kaartinkapteenin sinisen asetakin. Se oli mademoiselle Nanon, madame de Maintenonin uskottu.

"Ah, kuinka olen iloinen nähdessäni teidät, kapteeni", huusi hän jo kaukaa; "olen jo niin kauan odotellut teitä! Madame haluaa heti kohta puhella teidän kanssanne. Kuningas saapuu hänen luokseen kello kolmelta, niin että meillä on vain kaksikymmentä minuuttia aikaa. Kuulin surukseni teidän lähteneen Pariisiin ja asetuin senvuoksi odottelemaan teitä täällä. Madamella olisi jotain hyvin tärkeätä teiltä pyydettävänä."

"Sitten lähden oitis kanssanne. — Ah, de Brissac, tämäpä sattuikin hyvin!"

Kookas ja rehevä upseeri, yllään samanlainen univormu kuin de Catinat'lla, kulki ohi. Nimensä kuultuaan hän käännähti kohti ja lähestyi hymysuin asetoveriaan.

"Ahaa, Amory, päättäen pölyisestä takistanne on orhillanne ollut sievänlainen aamupäiväharjoitus!"

"Tulemme juuri Pariisista. Mutta minun täytyy paikalla lähteä asioita toimittamaan. Tämä herra on ystäväni, monsieur Amos Green. Jätän hänet teidän huostaanne, sillä hän on ensi kertaa täällä Amerikasta asti ja tahtoisi mielellään nähdä kaikki, mitä voitte hänelle näyttää. Hän asuu täällä minun majapaikassani. Aivan niin, uskon ratsunikin teidän huostaanne, de Brissac. Voitte jättää sen tallirengille."

Heittäen ohjakset upseeritoverilleen ja pusertaen Amos Greenin kättä hyppäsi de Catinat alas satulasta ja lähti aika joutua kamarineidon perästä, joka oli jo ennättänyt hyvän matkaa edelle.

Kahdeksas luku.

NOUSEVA AURINKO.

Asunto, jossa eleli se nainen, jolla oli jo niin merkitsevä asema Ranskan hovissa, oli yhtä vaatimaton kuin olivat hänen elämäntoiveensa olleet siihen aikaan, jolloin se oli hänelle luovutettu; mutta hänelle ominaisella harvinaisella tahdikkaisuudella ja itsehillinnällä oli hän joka suhteessa säilyttänyt entiset elämäntapansa onnensa noustessakin ja siten välttänyt herättämästä hovin juoruja ja kateutta. Eräässä palatsin siipirakennuksessa, kaukana keskeisten valtasalien lähettyviltä, monien portaiden ja pitkien käytävien takana, sijaitsi pari kolme pienoista kamaria, joita kohti kuitenkin ensin hovin, sitten Ranskan ja vihdoin koko maailman silmät olivat määrätyt suuntautumaan. Sellainen asunto oli runoilija Scarronin varattomalle leskelle osoitettu, kun hänet oli komennettu hoviin kuninkaan ja madame de Montespanin lasten kasvattajattareksi, ja samassa asunnossa hän yhä viihtyi vielä sittenkin, kun hänen oli sallittu liittää markiisitar de Maintenonin arvonimi tyttönimensä Françoise d'Aubignyn jälkeen ja nauttia sitä eläkettä ja valta-asemaa, minkä kuninkaan armollinen suosio oli myöntänyt hänelle. Näissä vaatimattomissa suojissa rakasti kuningas istua kernaasti joka päivä, löytäen henkevän ja hyveellisen naisen seurasta suurempaa nautintoa ja hurmaa kuin hovinsa parhaiden älyniekkain haastelusta ja tunnustettujen kaunotarten kiemailusta; ja viisaammat hovilaisjoukosta alkoivat vähitellen ymmärtää, että täältä, eikä enää madame de Montespanin loisteliaista salongeista, saivat alkunsa kaikki ne hienot valtiolliset suunnanmuutokset ja seuraelämän määräävät tuulahdukset, joita oli syytä tarkoin seurata, jos mieli pysyä hallitsijan suosiossa. Hovin maailmankatsomus oli yhtä yksinkertainen ja selvä kuin kirkon uskontunnustus. Jos kuningas kääntyi hurskaalle päälle, niin kohta lensivät messukirjat ja rukousnauhat kaikkialla näkösälle. Jos hän suvaitsi irstailla, niin ketkäpä olivatkaan keveäkenkäisempiä kuin hänen uskolliset seuralaisensa? Mutta voi sitä miestä tai naista, joka oli irstas, kun hänen olisi pitänyt rukoilla ja lyödä rintoihinsa, tahi joka näytti pitkää ja hapanta naamaa kuninkaan nauraessa! Ja siksipä pitikin jokainen aina tarkasti silmällä kuninkaan kasvoja ja häneen vaikuttavia voimia, jotta itsekukin ennätti kääntää purjeensa kohta ensimmäisen merkin osoittaessa tuulen muuttumista.

Tähän saakka ei nuorella kaartinupseerilla ollut juuri koskaan tilaisuutta vaihtaa sanaa suurivaltaisen naisen kanssa, sillä luontaisesta taipumuksesta tämä eristäytyi kaikista syrjäisistä ja näyttäytyi hovilaisseurassa ainoastaan hartaudenharjoituksissa. Siksipä valtasikin hermostunut uteliaisuus de Catinat'n mielen, kun hän seurasi tepsuttelevaa opastaan uljaita käytäviä pitkin, joiden koristeluun Ranskan rikkautta ja taidetta oli tuhlaten käytetty. Kamarineito pysähtyi eräälle syrjäovelle ja kääntyi seuralaistaan kohti.

"Madame haluaa puhella teidän kanssanne tämän-aamuisista tapahtumista", hän kuiskutti. "Neuvoisin teitä olemaan mainitsematta madamelle sanaakaan kerettiläisyydestänne, sillä ainoastaan siinä asiassa pysyy hänen hellä sydämensä kovana." Hän heristi varoittaen sormeaan ja koputettuaan sitten ovelle työnsi sen auki. "Olen tuonut kapteeni de Catinat'n puheillenne, madame", ilmoitti hän kovemmalla äänellä.

"Päästäkää kapteeni sisään." Äänessä oli lujuutta, mutta samalla musiikin suloutta.

Käskyä totellen de Catinat astui kynnyksen yli ja näki tulleensa huoneeseen, joka ei ollut hänen omaa soturimajaansa suurempi eikä paljon komeampikaan. Mutta yksinkertaisuudestaan huolimatta todisti sisustuksen raikas puhtaus ja sirous, että sen haltijattarella oli hienon naisen herkkä aisti. Kultanahkainen huonekalusto, pehmyt lattiamatto, uskonnollisia aiheita esittävät tositaiteelliset seinätaulut, yksinkertaiset mutta sirolaskoksiset akkuna- ja oviverhot — kaikki ne yhdessä antoivat puolittain kirkollisen, puolittain naisellisen, mutta läpeensä rattoisan ja kodikkaan vaikutelman. Itse asiassa pani nurkkakomerossa seisova korkea marmorinen Madonnapatsas, jonka puhtoiseen valkopintaan hyvänhajuisella öljyllä täytetty punainen lamppu loi rusottavaa kajastusta, ja sen edessä oleva puinen rukousjakkara punakantisine messukirjoineen huoneen näyttämään pikemminkin ylimykselliseltä yksityiskappelilta kuin hovikaunottaren salongilta.

Tyhjän tulisijan kummallakin sivulla olivat pienet vihreäpäällyksiset nojatuolit, joissa madamen ja kuninkaan oli tapana viettää mieluisia pakinapuhteita. Niiden välissä seisova pieni kolmijalkainen pöytä oli kukkuroillaan emännän työkoreja ja ompelutöitä. Äärimmäisessä ikkunanurkassa, selkä valoa vastaan, istui madame itse, kun nuori upseeri tuli ovesta sisään. Se oli hänen mielipaikkansa, ja kuitenkin oli harvalla hänen ikäisellään naisella yhtä vähän syytä pelätä päivänvaloa, sillä terveet elämäntavat ja uuttera työ olivat säilyttäneet hänen ihonsa niin puhtaana ja kukkeana, että mikä hyvänsä hovin nuorista kaunottarista olisi sitä kadehtinut. Hänen vartalonsa oli kuninkaallisen sorja, hänen ryhtinsä ja liikkeensä täynnä luontaista arvokkaisuutta, ja hänen äänensä oli, kuten jo on huomautettu, heleän soinnillinen. Hänen kasvojaan voi ennemminkin sanoa miellyttäviksi kuin kauniiksi: otsa leveä ja valkoinen, suu luja mutta erittäin tunteellinen, ja suurten, rauhallisten, harmaiden silmäin katse tulkitsi koko hänen sielunsa viritysasteikkoa: se voi nopeasti sulaa tyvenen kylmästä tarkastelusta herkkään huumoriin ja yht'äkkiä viskata syyllisiin vanhurskaan vihastuksen musertavia salamoita. Koko hänen ympäristönsä mielialaa kohottava tyyni rauhallisuus oli kuitenkin näiden kasvojen tavallisena ilmeenä, toisin kuin hänen kilpailijattarellaan, jonka kauniit piirteet eivät koskaan pysyneet levossa, vaan milloin polttivat ja huikaisivat katsojaa kirkkaudellaan, milloin panivat myrskyllään tämän vapisemaan kohtalostaan. Kerkeän älyn ja kielen puolesta peri madame de Montespan tosin voiton, mutta vanhemman naisen syvällisempi luonne ja tasainen mielehikkäisyys osoittautuivat lopulta kuitenkin paremmiksi aseiksi. Ennättämättä kiinnittää huomiotaan mihinkään yksityisseikkoihin voi de Catinat tänä ensi silmänräpäyksenä vain tajuta joutuneensa hyvin miellyttävän naisen eteen, jonka isot miettiväiset silmät tähtäsivät arvostelevina häneen ja näyttivät pystyvän lukemaan hänen ajatuksensa paremmin, kuin hän itsekään oli niistä tänä hetkenä selvillä.

"Muistaakseni olen jo joskus ennen tavannut teidät, monsieur, eikö totta?"

"Kyllä, madame, minulla on jo kerran tai pari ollut kunnia oleskella lähellä teitä, vaikka hyvä onneni ei ole vielä antanut minulle tilaisuutta puhella teidän kanssanne."

"Elämäni on ollut niin hiljaista ja yksinäistä, että pelkään jääneeni oudoksi paljolle, mikä hovissa on parasta ja arvoisinta. Tällaisten paikkain kirouksena on, että pahe aina lennättää itsensä iltisti tarkastelijan silmäin eteen, kun taas hyve pysyttelee kainosti syrjässä, niin että joskus tulee epäilleeksi, ettei sellaista olekaan olemassa. Tehän olette palvellut kuningasta sodassa, eikö niin?"

"Olen, madame. Alankomaissa, Reinillä ja Kanadassa."

"Kanadassa! Ah! Mitäpä jalompaa osaa nainen voisi kuvitellakaan itselleen kuin saada liittyä siihen ylevään sisaruskuntaan, jonka perustivat pyhä Marie d'Incarnation ja siunattu Jeanne le Ber Montrealissa? Muistaakseni vasta eilen sain kuulla hurskaan isän Godet des Marais'n puhuvan sen suurista aikaansaannoksista. Mikä ilo olisikaan saada kuulua sellaiseen sisaruspiiriin, ja pakanain käännyttämisen sijasta hoidella niiden Jumalan soturien haavoja, jotka ovat kamppailleet itsensä saatanan kanssa!"

De Catinat'sta, joka hyvin tunsi noiden hurskasten sisarten vaaranalaisen elämän, joita joka askeleella uhkasi kurjuus ja nälkä ja intiaanien skalppiveitsi, tuntui oudolta kuulla moisia sanoja tämän kaikkien kadehtiman naisen suusta, jolla oli kuninkaallinen valta astuinlautanaan.

"He ovat hyvin kunnioitettavia naisia", tyytyi hän vastaamaan, muistaen mademoiselle Nanonin varoituksen ja peläten astumasta vaarallisten kysymysten iljanteiselle pinnalle.

"Ja epäilemättä teillä on ollut myöskin onni saada kuulla pyhän piispa Lavalin saarnaavan?"

"Kyllä, madame, olen kuullut hänen puhuvan."

"Ja olenko oikeassa otaksuessani, että Pyhän Sulpicion veljeskunta yhä kykenee pitämään puolensa jesuiittoja vastaan?"

"Olen kuullut, madame, jesuiittain olevan voiton puolella Quebeckissä ja noiden toisten Montrealissa."

"Entä kummalta te itse näistä molemmista otatte neuvoa sielunne parasta koskevissa asioissa, monsieur?"

De Catinat tunsi pahimman koetuksen nyt tulleen. "En kummaltakaan, madame."

"Ah, liiankin tavallista on nykypäivinä tulla toimeen ilman hengellisten isäin ohjausta, ja kuitenkaan en omasta kohdastani tiedä, miten ilman heidän apuaan kykenisin ohjaamaan askeleitani minun osakseni pannulla vaikealla tiellä. Ken sitten on rippi-isänne?"

"Minulla ei ole sellaista. Kuulun reformeerattuun kirkkokuntaan, madame."

Hänen emäntänsä teki kauhistuneen eleen; kova ilme välähti hänen silmiinsä ja huulensa rypistyivät tiukasti yhteen. "Mitä, tällaistako saa kuulla itse hovissa", hän huudahti, "Kuninkaan oman pyhitetyn persoonan lähettyvillä!"

De Catinat oli uskonasioissa ollut jokseenkin välinpitämätön ja pitänyt uskontunnustustaan pikemminkin perhetraditsionina kuin oman lujan vakaumuksen esineenä, mutta hänen itsekunnioitustaan loukkasi, kun hän näki toisten katselevan sitä kuin jotakin halveksuttavaa ja epäpuhdasta ominaisuutta. "Te voitte huomata, madame", sanoi hän jäykästi, "että uskonveljiäni ei ainoastaan ole seissyt Ranskan valtaistuimen vartiojoukkona, vaan jopa itsekin noussut sille istumaan."

"Jumala on kaikkiviisaassa aivoituksessaan sallinut sellaista tapahtua, ja kukapa tietäisikään sen paremmin kuin minä, jonka isoisällä, Theodore d'Aubignyllä oli niin suuria ansioita kruunun siirtymisessä suuren Henrikin päähän. Mutta Henrikin silmät aukenivat, ennenkuin hänen loppunsa tuli, ja minä rukoilen — ah, rukoilen kaikesta sydämestäni — että teidänkin silmänne vielä avattaisiin."

Hän nousi nojatuolistaan ja heittäytyen polvilleen rukousjakkaralle painoi kasvot käsiinsä muutamiksi minuuteiksi. Hänen hartautensa esine seistä jurotti sill'aikaa hyvin hölmistyneenä keskellä lattiaa tuskin tietämättä, tuliko hänen käsittää moinen osanotto loukkaukseksi vaiko suosionosoitukseksi. Ovelta kuuluva koputus palautti hartaan uskovaisen kuitenkin äkisti tämän maailman asioihin; hänen kiirehtivästä käskystään ilmautui uskollinen kamarineito kynnykselle.

"Kuningas on jo Voittojen salissa, madame", tiedoitti hän. "Hän on täällä viiden minuutin perästä."

"Hyvä. Seiso ulkopuolella ja ilmoita minulle hänen tulostaan. Ja te, monsieur", jatkoi hän, jäätyään jälleen kahdenkesken upseerin kanssa, "annoittehan minun kirjeeni kuninkaalle tän'aamuna?"

"Annoin, madame."

"Ja, mikäli ymmärrän, kiellettiin madame de Montespanilta tänään sisäänpääsy suureen pukeutumiseen?"

"Niin tapahtui."

"Mutta hän odotteli kuningasta käytävässä?"

"Aivan niin, madame."

"Ja kiristi kuninkaalta lupauksen, että tämä ottaisi hänet puheilleen vielä tänään?"

"Sekin on totta."

"En tahtoisi taivuttaa teitä puhumaan asioista, joiden ilmaiseminen teistä saattaa tuntua virkavelvollisuutenne rikkomiselta. Mutta minä taistelen nyt pelättävää vihollista vastaan ja suuren päämäärän puolesta. Ymmärrättekö, mitä tarkoitan?"

"Arvaan madamen tarkoittavan, että te taistelette kuninkaan suosiosta sen hovinaisen kanssa, jonka nimen äsken mainitsitte."

"Taivas on todistajani, että minä en tässä asiassa ollenkaan ajattele omaa itseäni. Minä kamppailen paholaisen kanssa kuninkaan sielusta."

"Minusta se on sama juttu, madame."

Korkea rouva hymyili. "Jos kuninkaan ruumis olisi vaarassa, niin huutaisin hänen uskollisia kaartilaisiaan apuun, ja kuinka paljon suurempi syy minulla onkaan siihen nyt, kun niin paljon enemmän on kysymyksessä. Sanokaa siis, miltä kellonlyömältä kuninkaan pitikään mennä markiisittaren huoneisiin?"

"Kello neljältä, madame."

"Minä kiitän teitä. Te olette tehnyt minulle suuren palveluksen, jota en tule unohtamaan."

"Kuningas saapuu, madame", sanoi mademoiselle Nanon, pistäen jälleen päänsä sisään ovesta.

"Sitten teidän täytyy lähteä, kapteeni. Menkää tuon toisen huoneen läpi ja sitten ulompaa käytävää pitkin. Ja ottakaa mukaanne tämä. Se on Bossuet'n kirjanen katolisesta uskosta. Se on sulattanut toistenkin sydämiä — toivon että se sulattaa teidänkin. Nyt hyvästi!"

De Catinat lähti huoneesta toisen oven kautta, mutta katsahti kynnykseltä taakseen. Hänen emäntänsä oli kääntynyt selin häneen, ja hänen kätensä kurottautui uuninrintaa kohti. Samassa tuokiossa kun utelias kapteeni silmäsi taakseen, väisti hän päätänsä hiukan sivulle, niin että toinen voi nähdä mitä hän askaroi. Hän käänsi kamiinikellon minuuttiviisaria taaksepäin.

Yhdeksäs luku.

KUNINGAS HUVITTELEE.

Kapteeni de Catinat oli tuskin häipynyt ovesta, kun toinen työntyi auki ja kuningas astui huoneeseen. Rouva de Maintenon nousi miellyttävästi hymyillen ja niiasi syvään. Mutta tulijan kasvoilla ei näkynyt vastaavaa iloisuutta, vaan heittäytyi hän tyhjään nojatuoliin huulet pitkällä ja otsa synkkänä.

"No sepä on epäkohtelias tervehdys", virkkoi hän iloisuudella, jonka hän aina osasi omaksua kun oli välttämätöntä karkoittaa kuninkaan apea mieli. "Synkkä huoneeni lienee jo vaikuttanut teihin pahasti."

"Ei, se on isä la Chaise ja Meaux'n piispa, jotka ovat juosseet koko päivän perässäni kuin kaksi koiraa hirven jälessä, jaaritellen velvollisuuksistani, asemastani ja synneistäni, uhaten aina kehoitustensa ponneksi viimeisellä tuomiolla ja helvetintulella.

"Ja mitä he tahtoivat teidän majesteettianne tekemään?"

"Rikkomaan lupaukseni, jonka tein valtaistuimelle noustessani ja jonka isoisäni teki ennen minua. He tahtovat minua peruuttamaan Nantes'in ediktin ja karkoittamaan hugenotit maasta."

"Oo, mutta eihän teidän Majestettinne pidä vaivata mieltään tuollaisilla asioilla."

"Te ette siis tahtoisi että tekisin sen, madame?"

"En, jos se vain tuottaisi surua teidän majesteetillenne."

"Ehkä teillä vielä on helliä tunteita nuoruutenne uskontoa kohtaan?"

"Ei, sire, en tunne muuta kuin vihaa kaikkea kerettiläisyyttä kohtaan."

"Ja kuitenkaan ette toivoisi että heidät karkoitettaisiin."

"Ottakaa huomioon, sire, että kaikkivaltias voi itse taivuttaa heidän sydämensä parempaan, jos hänellä on sellainen tarkoitus, kuten minullekin kävi. Eikö olisi parasta jättää asia Hänen käsiinsä."

"Tottavie", sanoi Ludvig kasvot kirkastuen. "Se sattui naulan päähän. Saapa nähdä keksiikö isä la Chaise siihen vastausta. On kovaa tulla uhatuksi ikuisella tulella kun ei tahdo hävittää valtakuntaansa. Iankaikkisella piinalla! Olen nähnyt miehen, joka oli viettänyt viisitoista vuotta Bastille'ssa. Hän oli kuin hirvittävä kirja, jonka kullekin sivulle viiltoineen ja ryppyineen oli merkitty jokainen tunti tuossa elävässä kuolemassa. Entä sitte iankaikkisuus!" Häntä puistatti ja kauhu kuvastui hänen silmissään. Paremmilla vaikutteilla ei juuri ollut sijaa hänen sielussaan ja hänen ympäristönsä oli ammoin huomannut että viittauskin tuleviin kauhunpäiviin sai hänet vavahtamaan.

"Miksi ajattelette sellaisia asioita, sire", virkkoi rouva täyteläisellä, lempeällä äänellään. "Mitä teillä on pelättävää, joka olette ollut oikeauskoisen kirkon ensimäinen poika."

"Luuletteko sitte että olen turvassa?"

"Varmasti, sire."

"Mutta minä olen hairahtanut, hairahtanut syvästi. Itsekin olette sen sanonut."

"Mutta se on jo kaikki ohi, sire. Kukapa olisi synnitön? Te olette kääntänyt selkänne viettelykselle ja varmasti siis ansainnut anteeksiannon."

"Toivoisin että kuningatar vielä eläisi. Hän näkisi minut nyt parempana miehenä."

"Minäkin toivoisin hänen elävän."

"Ja hän saisi tietää että koko muutos on teidän ansiotanne. Oh Françoise te olette varmasti suojelusenkelini ihmishahmossa. Miten voinkaan kiittää teitä siitä mitä olette minulle tehnyt. Hän kumartui eteenpäin ja otti hänen kätensä, mutta koskettaessaan sitä äkillinen tuli leimahti hänen silmissään ja hän oli aikeissa kietoa toisen kätensä hänen ympärilleen, kun rouva äkkiä nousi välttyäkseen syleilystä.

"Sire!" sanoi hän jäykän näköisenä ja nostaen varoittavasti sormensa.

"Olette oikeassa, olette oikeassa, Françoise. Istukaa, koetan hillitä itseni. Yhä saman kirjotyön ääressä! Gobeliinintekijäni saavat olla varuillaan."

Hän tarttui kiiltävän käärön toiseen päähän ja istuuduttuaan luoden kuninkaaseen kysyvän silmäyksen otti rouva toisen pään syliinsä jatkaakseen työtään.

"Niin, sire, se esittää metsästysretkeä Fontainebleau'ssanne. Nuori hirvi, kuten näette ja koirat täydessä ajossa ja komea joukko herroja ja naisia. Onko teidän majesteettinne ratsastanut tänään?"

"En. Kuinka on mahdollista, Françoise, että teillä on niin jääkylmä sydän?"

"Toivoisin että se olisi sitä. Ehkäpä olette ollut haukkametsästyksellä?"

"En. Mutta varmaankaan ei minkään miehen rakkaus ole teitä koskaan liikuttanut! Ja kuitenkin olette ollut puoliso."

"Sairaanhoitajana, sire, vaan en koskaan puolisona. Katsokaas tuota naista puistossa, se on varmasti minun neitini, en tiennyt että hän jo oli tullut Choisy'stä."

Mutta kuningasta ei voinut saada viekotelluksi aineestaan.

"Ettekö sitte rakastanut Scarron'ia" jatkoi hän itsepäisesti. "Olen kuullut että hän oli vanha ja yhtä ontuva kuin muutamat hänen runoistaankin."

"Älkää puhuko niin kevyesti hänestä, sire. Olin hänelle kiitollinen, kunnioitin häntä, pidinkin hänestä."

"Mutta ette rakastanut häntä."

"Miksi koetatte lukea naisen sydämen salaisuuksia."

"Te ette rakastanut häntä, Françoise?"

"Ainakin täytin velvollisuuteni häntä kohtaan."

"Onko tätä nunnan sydäntä koskaan sitte rakkaus kalvanut?"

"Sire, älkää kyselkö minulta sellaista."

"Eikö se koskaan — — —?"

"Säästäkää minua, sire, minä pyydän teitä."

"Mutta minun täytyy kysyä, sillä minun rauhani riippuu teidän vastauksestanne."

"Teidän sananne tuottavat tuskaa sielulleni."

"Ettekö koskaan, Françoise, ole sydämessänne tuntenut hiventäkään siitä rakkaudesta, joka minun sydämessäni kytee?" Hän nousi, ojentaen kätensä anovana yksinvaltiaana, mutta rouva poiskääntynein päin yhä väisti häntä.

"Saatte olla varma, sire, että vaikka rakastaisin teitä kuten nainen konsanaan voi miestä rakastaa, niin hyppäisin ennemmin tuosta akkunasta kiviterassille, kuin sanalla tai viittauksellakaan tunnustaisin sen teille."

"Ja miksi, Françoise?"

"Siksi, sire, että korkein toiveeni maan päällä on olla valittu kohottamaan teidän mielenne kohti korkeampia päämääriä, teidän mielenne, jonka suuruuden ja jalouden ehkä paremmin tunnen kuin kukaan muu.

"Onko rakkauteni niin ala-arvoinen sitten?"

"Olette tuhlannut liian paljon elämästänne ja ajatuksistanne naisen rakkaudelle. Ja nyt, sire, vuodet hiipivät eteenpäin ja piankin koittaa päivä, jolloin teidän on astuttava tekemään tiliä toimistanne ja sydämenne sisimmistä ajatuksista. Tahtoisin nähdä teidät, sire, jälellä olevana aikananne kohottamassa oikeauskoista kirkkoa, näyttämässä jaloa esimerkkiä alamaisillenne, ja korjaamassa kaikkea sitä pahaa, minkä ehkä esimerkillänne olette aikaisemmin aiheuttanut."

Kuningas vaipui tuoliinsa takaisin syvään huoahtaen, "Aina vaan samaa", sanoi hän. "Tehän olette vielä pahempi kuin isä la Chaise ja Bossuet."

"Ei, ei suinkaan" sanoi rouva iloisesti, nopeasti huomaten tilanteen vaatimukset. "Olen ikävystyttänyt teitä, alentuessanne läsnäolollanne kunnioittamaan vaatimatonta huonettani. Se on todellakin kiittämättömyyttä ja varmasti rankaisisitte minua oikeudenmukaisesti, jos huomenna jättäisitte minut yksinäisyyteeni ja siten riistäisitte minulta päivän auringon. Mutta kertokaa, sire, miten työt Marly'ssa luistavat. Olen äärettömän utelias tietämään, toimiiko uusi suihkulaitos kunnollisesti."

"Suihkukaivo toimii moitteettomasti, mutta Mansard on siirtänyt rakennuksen oikean siiven liiaksi taaksepäin. Olen tehnyt hänestä hyvän arkkitehdin, mutta minun täytyy opettaa hänelle vielä paljon. Osoitin hänelle hänen erehdyksensä tänä aamuna ja hän lupasi korjata sen.

"Ja mitä tuo muutos maksaa, sire."

"Muutaman miljoonan livreä, mutta sitte paraneekin näköala paljon etelästä käsin. Olen sillä suunnalla ottanut lisämaata virstan verran, sillä siellä asusti joukko ryysyläisiä ja heidän hökkelinsä olivat kerrassaan rumia."

"Miksi ette ole ollut ratsastamassa tänään, sire?"

"Äh, se ei tuota minulle mitään huvia. Oli aika, jolloin torvien toitotus ja kavion kopse sai vereni liikkeelle, mutta nyt ne minua tympäisevät."

"Haukkametsästyskö myös?"

"Sekin, en käy enään haukkametsästyksellä."

"Mutta, sire, teidän täytyy huvitella."

"Mikä on sen ikävämpää kuin huvitus, joka ei enää tehoo. En tiedä miten lienee. Kun olin poikanen ja äitini mukana kuljin paikasta toiseen, Fronden taistellessa meitä vastaan ja Pariisin kapinoidessa, kun valtaistuimemme ja elämämmekin oli vaarassa, silloin tuntui elämä niin kirkkaalta, uudelta ja mielenkiintoiselta. Nyt, kun ei tunnu vaaran varjoakaan, kun minun ääneni on ylinnä Pariisissa kuten Ranskan ääni Euroopassa, nyt tuntuu kaikki ikävältä ja mauttomalta. Mitä hyötyä siitä on, kun on kaikki huvitukset saatavissaan ja niitten maistaminenkin tuntuu katkeralta."

"Todellinen huvi, sire, on sisäistä, iloisessa mielessä ja hyvässä omassatunnossa. Ja onhan luonnollista, että vanhentuessamme mielemme kääntyy vakavampaan. Voisimmepa moittiakin itseämme, ellei niin olisi, sillä se osoittaisi ettemme ole elämältä mitään oppineet."

"Voihan olla niinkin, mutta sittenkin on surullista ja raskasta, kun ei mikään huvita. Mutta kuka siellä on?"

"Seuranaiseni koputtaa. Mitä nyt neiti?"

"Herra Corneille, tulossa lukemaan kuninkaalle", sanoi nuori neiti avaten oven.

"Ah niin, sire, tiedän kuinka naisen kieli on turhanaikainen ja sen vuoksi olen toimittanut viisaamman teitä ihastuttamaan. Herra Racine'n piti saapua, mutta kuulin että hän oli pudonnut ratsultaan ja hän lähetti ystävänsä puolestaan. Saanko laskea hänet sisään?"

"Oh, kuten tahdotte, madame, kuten tahdotte", sanoi kuningas välinpitämättömänä.

Neiti Nanon'in viittauksesta pieni äreännäköinen mies, jonka harmahtava tukka valui hartioille asti, astui huoneeseen. Hän kumarsi syvään kolmasti ja istuutui sitten hermostuneesti aivan tuolin reunalle, jolta rouva oli ottanut neulomakorinsa. Rouva hymyili ja nyökkäsi päätään runoilijalle, rohkaistakseen tätä ja kuningas painautui syvään nojatuoliin alistuvin ilmein.

"Pitäisikö olla huvi- vaiko murhenäytelmä, vai ehkä koomillinen maalaiskappale?"

"Ei maalaiskappaletta", sanoi kuningas päättävästi. "Sellaista voi ehkä näytellä, vaan ei lukea, sillä ne ovat pikemminkin silmää kuin korvaa varten."

Runoilija kumarsi myöntävästi.

"Ei myöskään murhenäytelmää, herra", virkkoi rouva de Maintenon, vilkaisten työstään. "Kuninkaalla on tarpeeksi sitä lajia raskaina hetkinään, jotenka luulen että on parasta käyttää kykyänne ilahduttaaksemme häntä."

"No, niin olkoonpa komedia", sanoi kuningas, "en olekaan saanut oikein makeasti nauraa sen koommin kun Molière kuoli.

"Ah, Teidän Majesteetillanne on todella hieno maku", virkkoi hovirunoilija, "jos olisitte suvainnut ruveta runoilemaan, ei meillä olisi mitään mahdollisuuksia jälellä."

Ludvig hymyili, sillä häntä miellytti karkeinkin imartelu.

"Samoin kuin olette opettanut kenraaleillemme sotataitoa ja arkkitehdeillemme rakennustaitoa, olisi teidän pitänyt runoilijaparoillemmekin antaa korkeampaa lentoa. Mutta sodanjumala ei alentune jakamaan Apollon vaatimattomia laakeriseppeleitä."

"Olen joskus ajatellut, että minulla olisi taipumuksia siihen", vastasi kuningas hyvillään, "mutta paljolta työltäni ja raskaalta valtiotaakaltani en ole saanut aikaa tunnetta kysyviin taiteisiin."

"Mutta olette rohkaissut muita tekemään sen minkä itsekin olisitte voinut tehdä, sire. Olette vetänyt esille runoilijoita kuten aurinko kukkasia. Kuinka monta meillä on ollutkaan — Molière, Boileau, Racine, — toinen toistaan suurempia. Ja muitakin, pienempiä — Scarron, niin törkeä ja kuitenkin niin sukkela — — Oo, pyhä neitsyt, mitä olen puhunutkaan?"

Rouva oli laskenut käsistään ompeleensa ja tuijotti voimakkain pahaksuvin ilmein runoilijaan, joka vääntelehti tuolillaan, huomatessaan hänen harmaitten silmiensä kylmän moitteen. "Luulen että on parasta että ryhdytte lukemaan, herra Corneille", sanoi kuningas kuivasti.

"Aivan varmaan, sire. Luenko näytelmäni Dariuksesta?"

"Kuka olikaan Darius?" kysyi kuningas, jonka kasvatuksen kardinaali Mazarin'in viekas kohteliaisuus siinä määrin oli laiminlyönyt, että hän oli tietämätön kaikesta, mikä ei suorastaan henkilökohtaisesti ollut osunut hänen huomioonsa.

"Darius oli Persian kuningas, sire."

"Ja missä on Persia?"

"Se on eräs kuningaskunta Aasiassa."

"Onko Darius vielä kuninkaana siellä?"

"Ei, sire, hän taisteli Aleksanteri suurta vastaan."

"Ah, olen kuullut puhuttavan Aleksanterista. Hän oli kuuluisa kuningas ja sotapäällikkö, eikö niin?"

"Aivan kuten Teidän Majesteettinne, hän hallitsi viisaasti ja taisteli voitokkaasti."

"Ja hän oli Persian kuningas, sanoitte?"

"Ei, sire, vaan Makedonian kuningas. Darius oli Persian kuningas." Kuningas rypisti otsaansa, sillä vähäisinkin oikaisu loukkasi häntä.

"Ette näy olevan asiastanne oikein selvillä ja tunnustanpa etten minäkään siitä paljoa välitä. Pyydän, käykää käsiksi johonkin muuhun."

"Tässä on minun 'Vale astrologini'."

"No, lukekaa se."

Corneille alkoi lukea komediaansa. Sillä aikaa liukuivat rouva Maintenon'in valkeat, somat sormet moniväristen silkkilankojen välissä, joita hän kiinnitti neulomukseensa. Aika ajoin katsahti hän kelloon, sitten kuninkaaseen, joka istui syvälle nojatuoliinsa painautuneena, pitsinen nenäliina kasvoillaan. Kello oli nyt kahtakymmentä vailla neljä, mutta hän tiesi, siirrettyään kelloa puolituntia taaksepäin että todellinen aika oli kymmentä yli.

"So, so", virkahti kuningas äkkiä. "Siinä oli jotakin hullusti. Lähinnä viimeinen säe ontuu varmasti." Kuninkaan heikkouksiin kuului myös suurennella arvostelijana ja sukkela runoilija taipui heti hänen korjauksiinsa, olivatpa ne kuinka mielettömiä tahansa.

"Mikä säe, sire? On todella suuri etu kun on joku, jolta saa kuulla virheensä."

"Lukekaa uudelleen tuo säkeistö."

Corneille luki.

"Aivan niin, kolmannessa säkeessä on tavu liikaa. Ettekö huomaa sitä, madame?"

"En, ja luulenpa että olisin kehno arvostelija."

"Teidän majesteettinne on aivan oikeassa" sanoi Corneille punastumatta. "Panenpa merkin siihen, jotta saan sen korjatuksi."

"Niin, ajattelin että se oli väärin. Joskaan en kirjoita itse, voitte kuitenkin huomata että minulla on tarkka korva. Väärä korko kiusaa korvaani. Musiikissa on asianlaita sama. Vaikka tiedänkin siitä sangen vähän, voin kuitenkin kuulla epäsoinnun siinäkin, missä itse Lullykaan ei huomaa mitään. Olen usein huomauttanut hänelle tuollaisista erehdyksistä hänen oopperoissaan ja olen aina saanut hänet vakuutetuksi että olen ollut oikeassa."

"Sen uskon helposti, Teidän Majesteettinne."

Corneille otti taas esille kirjansa ja oli jatkamaisillaan lukemistaan, kun kuului terävä naputus ovelta.

"Se on hänen korkeutensa ministeri, herra de Louvois", sanoi neiti Nanon.

"Laskekaa hänet sisään", vastasi Ludvig. "Herra Corneille, olen kiitollinen teille lukemastanne ja valitan että tärkeä valtiollinen asia nyt keskeyttää komedianne. Ehkäpä minulla jonakin toisena päivänä on ilo kuulla jatkoa siihen."

Hän hymyili miellyttävään tapaansa, joka sai kaikki, jotka joutuivat hänen personallisen vaikutuksensa alaisiksi, unohtamaan hänen vikansa ja muistamaan häntä ainoastaan personoituna arvokkuutena ja kohteliaisuutena.

Runoilija hiipi kirja kainalossa ulos ja sisään astui kumartaen kuuluisa ministeri, suuriviiksinen, kotkannenäinen ja käskevännäköinen herra. Hänen eleensä olivat äärimmäisen kohteliaat, mutta hänen ylpeistä kasvoistaan näki liiankin selvästi että hän halveksi tuota vaatimatonta huonetta ja sen haltijatarta. Viimemainittukin tunsi hyvin ministerin tunteet, mutta hänen täydellinen itsehillintänsä esti häntä vastaamasta samalla mitalla.

"Minun asunnolleni tapahtuu tosiaan tänään suuri kunnia", sanoi hän, nousten vastaanottamaan häntä ojennetuin käsin.

"Voitteko alentua istuutumaan tavalliseen tuoliin, koska minulla ei ole sopivampaakaan tässä pienessä nukkeasunnossani? Mutta ehkä häiritsen, jos teillä on kuninkaalle valtion asioita puhuttavaa. Voin helposti vetäytyä viereiseen huoneeseen."

"Ei ensinkään, madame", sanoi kuningas. "Minun toivomukseni on että jäätte tänne. Mikä nyt on, Louvois?"

"Sanansaattaja on saapunut Englannista tärkein viestein, teidän majesteettinne", vastasi ministeri koettaen pitää raskasta ruhoaan tasapainossa kolmijalkatuolillaan. "He ovat levottomia siellä ja puhutaan kansan noususta. Lordi Sunderlandin kirjeessä tahdottiin tietää voisiko kuningas siinä tapauksessa, että Alankomaat asettuvat tyytymättömäin puolelle, toivoa apua Ranskalta. Luonnollisesti, tuntien teidän Majesteettinne mielen, vastasin empimättä myöntävästi."

"Mitä te teitte?"

"Vastasin, sire, että he saisivat apua."

Kuningas Ludvig punastui suuttumuksesta ja hän sieppasi pihdit uunin suulta ikäänkuin lyödäkseen ministeriään niillä. Rouva hypähti nojatuolistaan ja pani kätensä tyynnyttäen hänen käsivarrelleen. Kuningas heitti pihdit lattialle, mutta hänen silmänsä säkenöivät vielä kun hän kääntyi Louvoisin puoleen.

"Kuinka te uskalsitte!" huusi hän.

"Mutta, sire —"

"Kuinka te uskalsitte, sanon minä! Mitä! Te rohkenette vastata sellaiseen tiedusteluun kysymättä minulta! Kuinka usein pitää minun teille sanoa että minä olen valtio, — minä yksin; että kaikki tulee minulta ja että minä yksinäni vastaan kaikesta Jumalalle! Mikä te olette? Minun välikappaleeni, minun aseeni! ja te uskallatte toimia ilman minua!"

"Luulin arvanneeni teidän ajatuksenne, sire", sammalsi Louvois, jonka ylpeät eleet olivat kerrassaan kadonneet ja jonka kasvot olivat yhtä valkeat kuin hänen rintaröyhelönsä.

"Teidän tehtävänne ei ole arvailla minun toivomuksiani. Teidän tehtävänänne on kysyä niitä minulta ja sitte totella. Miksi olenkaan hyljännyt vanhan aatelin ja jättänyt valtakuntani asiat miehille, joitten nimiä ei koskaan Ranskan historiassa ole mainittu, kuten Colbert'in ja teidän? Minua on siitä moitittu. Niinpä sanoi St. Simon'in herttua, viimeksi käydessään hovissa, että se on porvarihallitus. Ja niin se onkin. Minä tahdoin että se niin olisi, sillä tiesin että aatelisilla oli tapana ajatella itse ja minä en suvaitse muita kun oman ajatukseni Ranskan hallitusasioissa. Mutta jos te porvarillisetkin rupeatte ottamaan vastaan lähettejä ja antamaan vastauksianne lähettiläille, silloin olen todella säälittävässä asemassa. Olen viime aikoina huomannut, Louvois, että olette mennyt valtuuksienne yli. Te otatte liian paljon niskoillenne. Pitäkää huoli, ettei minulla vast'edes ole tässä suhteessa valittamisen syytä."

Nöyryytetty ministeri istui aivan murtuneena, leuka rintaa vasten painuneena. Kuningas murjotti ja mutisi vielä muutaman hetken, mutta sitten vähitellen hänen kasvonsa taasen kirkastuivat, sillä hänen vihan puuskauksensa olivat tavallisesti yhtä lyhyet kuin äkilliset ja rajutkin.

"Teidän tulee pidättää lähettiä täällä, Louvois", sanoi hän vihdoin tyyntyneellä äänellä."

"Kyllä, sire."

"Ja huomisessa neuvottelukokouksessa tuumimme sopivan vastauksen lordi Sunderlandille lähetettäväksi. Lienee parasta ettemme tässä asiassa lupaile liikoja. Englantilaiset ovat aina olleet veitsenä kyljessämme. Jos vain voisimme jättää heidät oman onnensa nojaan sellaisessa sodassa, joka askarruttaisi heitä muutamankin vuoden, niin voisimme rauhassa nujertaa tuon alankomaalaisen prinssin. Heidän viime kansalaissotansa kesti kymmenen vuotta ja toivottavasti seuraava kestää yhtä kauan. Sillä aikaa ennättäisimme me siirtää rajamme Reiniin asti, vai mitä, Louvois?"

"Armeijamme ovat valmiina minä päivänä vain suvaitsette käskeä, sire."

"Mutta sota on kallista hommaa. En halua myydä hovin lautasia kuten äskettäin. Miten on yleisten rahastojen laita?"

"Niissä ei ole paljoakaan, sire, mutta on olemassa eräs keino, jolla helposti voidaan saada rahaa. Tänä aamuna oli puhetta hugenoteista ja heidän vastaisesta jäämisestään tähän oikeauskoiseen valtakuntaan. Jos heidät nyt karkotettaisiin ja heidän omaisuutensa otettaisiin valtiolle, niin teidän majesteetistanne tulisi rikkain ruhtinas kristikunnassa."

"Mutta tehän olitte aamulla sitä vastaan, Louvois?"

"En ollut kerinnyt ajatella asiaa, sire."

"Tarkoitatte kai etteivät isä La Chaise ja piispa olleet ennättäneet muokata teitä vielä", sanoi Ludvig terävästi. "Ah, Louvois, en ole elänyt vuosiani hovin ympäröimänä huomaamatta kuinka täällä asioita saadaan toimeen. Sana sinne, toinen tänne, vieläpä kolmannellekin ja sitte kuninkaalle. Kun hyvät kirkolliset isäni ovat saaneet jotakin päähänsä, näen minä joka käänteessä heidän jälkiään, aivan niinkuin myyrän jäljet tuntee siitä liasta jonka se on tielleen heittänyt. Mutta en tahdo että minua taivutetaan tekemään väärin niille, jotka Jumala on antanut minulle alamaisikseni, vaikka he olisivat erehtyneetkin."

"En toivoisi että tekisitte sitä, sire", sanoi Louvois hämmästyneenä. Kuninkaan syytös oli ollut niin asiallinen ettei hän sillä hetkellä edes kyennyt vastaansanomaan.

"Tiedän ainoastaan yhden henkilön", jatkoi Ludvig, vilkaisten rouva Maintenon'iin, "jolla ei ole mitään kunnianhimoa, joka ei kaipaa rikkautta eikä korotuksia ja jota siis ei koskaan voida lahjoa uhraamaan minun etuani. Sen vuoksi annan hänen mielipiteelleen niin suuren arvon." Hän hymyili rouvalle puhuessaan, samalla kun ministerin kasvoista selvästi voi lukea sielua jäytävää kateutta.

"Velvollisuuteni oli huomauttaa teitä tästä, sire, ei vain viittauksena vaan mahdollisuutena", sanoi hän, nousten. "Pelkään, että olen jo liikaakin tuhlannut teidän majesteettinne aikaa, joten poistun nyt." Ja kumartaen hieman rouvalle ja syvään kuninkaalle hän astui huoneesta.

"Louvois käy sietämättömäksi", sanoi kuningas. "En tiedä missä hänen hävyttömyytensä raja onkaan. Ellei hän olisi niin erinomainen palvelija, olisin jo aikoja sitte lähettänyt hänet menemään hovista. Hänellä on kaikessa oma mielipiteensä. Toissapäivänä vast'ikään väitti hän minun olevan väärässä, kun sanoin että Trianonin akkunoista yksi oli kapeampi muita. Ne ovat samankokoisia, sanoi hän. Noudatin Le Notre'n mittanauhoineen ja tietysti akkuna oli, kuten olin sanonut, liian kapea. Mutta huomaan että kellonne on neljä. Minun täytyy mennä."

"Kelloni käy puoli tuntia jälessä, sire."

"Puoli tuntia." Kuningas näytti hetken kauhistuneelta ja rupesi sitten nauramaan.

"No, siinä tapauksessa on parasta jäädä, sillä on jo myöhäistä mennä ja voin puhtaalla omallatunnolla sanoa että myöhästymiseni oli kellon eikä minun syytäni."

"Toivon ettei se ollut niin kovin tärkeää, sire", virkkoi rouva kaino voitonriemu silmissään.

"Ei millään tavalla."

"Ei mitään valtioasioita."

"Ei, ei, se oli vain määräaika, jona olin aikonut nuhdella erästä hävytöntä henkilöä käytöksensä johdosta. Mutta ehkäpä on parasta niinkuin on. Poisjäämiseni on sinänsä sellainen viesti ja sellaisessa muodossa että toivon, etten enää näe asianomaista henkilöä hovissani. Mutta, mitä tämä merkitsee?"

Ovi oli lennähtänyt auki ja rouva de Montespan, kauniina ja raivokkaana seisoi heidän edessään.

Kymmenes luku.

AURINGON PIMENNYS VERSAILLES'ISSA.

Rouva de Maintenon osasi erinomaisesti hillitä itsensä eikä koskaan hämmentynyt. Hän oli heti noussut istuimeltaan sellaisin ilmein, kuin hän olisi odottanut ikävään asti kaivattua vierasta. Hän ojensi molemmat kätensä tervetuliaisiksi hymyillen suoraan vasten tulijaa.

"Sepä oli oikein iloista", sanoi hän. Mutta rouva de Montespan oli hyvin vihainen, niin vihainen, että hänellä näytti olevan täysi työ hillitä itseään ja pidättää raivon purkausta. Hänen kasvonsa olivat hyvin kalpeat, hänen sinisilmissään oli jäykkä katse ja raivokkaan naisellinen kylmä kiilto. Hetken katselivat he toisiaan, toinen hymyillen, toinen rypistäen kulmakarvojaan, kaksi Ranskan kauneinta ja kuninkaallisinta naista. Sitte de Montespan välittämättä kilpailijansa ojennetuista käsistä, kääntyi kuninkaan puoleen, joka oli tarkannut häntä synkkenevin katsein.

"Pelkään tunkeilevani, sire."

"Tulonne on todella hieman äkillinen."

"Jos niin on, täytyy minun pyytää anteeksi. Senjälkeen kuin tämä rouva on ollut lapsieni kotiopettajana, on tapani ollut tulla hänen huoneeseensa ilmottautumatta."

"Mitä minuun tulee, olette aina tervetullut sillä tavalla", virkkoi hänen kilpailijansa täydellisellä tyyneydellä.

"Täytyy tunnustaa etten ole pitänyt edes tarpeellisena teidän lupaannekaan, madame", vastasi toinen kylmästi.

"Sitten teidän täytyy tehdä se vastaisuudessa", sanoi kuningas tuimasti. "Nimenomainen käskyni on, että teidän tulee kaikessa osoittaa mahdollisimman suurta kunnioitusta tätä rouvaa kohtaan."

"Oo, tuota rouvaa kohtaan", sanoi hän tehden liikkeen kädellään. "Teidän majesteettinne käsky on lakimme, mutta minun täytyy koettaa muistaa että se on tämä rouva, sillä toisinaan voi joutua ymmälle sikäli ettei tiedä minkä nimen teidän majesteettinne kulloinkin on valinnut kunnioituksensa esineeksi. Tänään on de Maintenon, eilen oli Fontanges, huomenna — — niin, kukapa voi sanoa mikä se huomenna on."

Hän oli suurenmoinen seistessään siinä ylpeänä ja peloittavana, aaltoilevin rinnoin ja katsoen säihkyvin sinisilmin kuninkaallista rakastajaansa. Vaikkakin tämä oli vihoissaan, laimeni hänen tuimuutensa tuntuvasti kun hän silmäili hänen täyteläistä kaulaansa ja hänen somien hartiainsa hienoja ääriviivoja.

Siinä oli jotakin, joka sopi erinomaisesti hänen intohimoiselle olennolleen, hänen kauniin päänsä uhmaileva asento ja suurenmoinen halveksunta, jota hän osoitti kilpailijalleen.

"Ette voita mitään julkeudellanne, madame", sanoi kuningas.

"Se ei olekaan tapani."

"Joka tapauksessa käsitän sananne siksi."

"Totuutta on aina erehdytty pitämään julkeutena Ranskan hovissa, sire."

"Tämä riittää jo, madame."

"Pieninkin muru totuutta riittää."

"Te unohdatte itsenne, madame. Pyydän teitä poistumaan täältä."

"Minun täytyy ensin muistuttaa teidän majesteettianne, että minulla piti olla kunnia tavata teitä tänä iltana. Kello neljä teidän lupauksenne mukaan piti tulla luokseni. En voi epäilläkään, etteikö teidän majesteettinne aijo pitää lupaustaan huolimatta tämän huoneen lumoista."

"Olisin tullut, madame, mutta kello, kuten huomaatte, käy puoli tuntia jälessä, jotenka aika meni huomaamattani ohi."

"Pyydän, sire, ettette anna sen asian mieltänne pahoittaa. Palaan asuntooni heti ja minulle on viiden aika yhtä sopiva kuin neljänkin."

"Kiitän teitä, madame, mutta en ole havainnut tätä kohtausta niin miellyttäväksi, että haluaisin toista samanlaista."

"Teidän majesteettinne ei siis aijo tulla?"

"Olisin mieluummin tulematta."

"Lupauksestanne huolimatta?"

"Madame!"

"Rikotte siis lupauksenne?"

"Vaiti, madame, tämä on sietämätöntä."

"Se on todellakin sietämätöntä", huusi vihastunut rouva, unohtaen kaiken säädyllisyyden. "Oh, en pelkää teitä, sire, Olen rakastanut teitä, mutta en ole koskaan peljännyt teitä. Jätän teidät tänne, jätän teidät ominetuntoinenne ja rippi-äitinenne. Mutta totuuden sana teidän täytyy kuulla ennenkuin menen. Olette ollut uskoton puolisollenne, olette ollut uskoton rakastajattarellenne, mutta nyt vasta huomaan että voitte olla myöskin uskoton lupauksillenne."

Hän niiasi vihaisesti ja astui pää pystyssä huoneesta.

Kuningas ponnahti istuimeltaan kuin salaman tapaamana. Hän oli tottunut ystävälliseen pikku puolisoonsa ja vielä ystävällisempään La Vallière'een, jotenka tällainen puhetapa ei vielä koskaan ollut joutunut hänen kuninkaallisten korviensa kuuluville. Se oli hänelle kuin isku vasten kasvoja. Hän tunsi itsensä huumaantuneeksi, nöyryytetyksi ja hämmentyneeksi sellaisesta odottamattomasta mielenliikutuksesta. Mikä outo haju se olikaan, joka nyt ensi kerran sekottui siihen suitsutukseen, jonka ympäröimänä hän aina oli elänyt. Ja silloin nousi hänen sielunsa syvimmästä viha sitä naista kohtaan, joka oli rohjennut nostaa äänensä häntä vastaan. Kateuden ja loukkauksen toista naista kohtaan saattoi hän käsittää ja sehän oli oikeastaan epäsuora kohteliaisuus hänelle itselleen, mutta että hän saattoi puhutella häntä ikäänkuin he olisivat vaan mies ja nainen, sensijaan että he olivat hallitsija ja alamainen, se oli liikaa. Häneltä pääsi tolkuton raivon huudahdus syöstessään ovelle.

"Sire!" Rouva de Maintenon, joka tarkasti oli seurannut kuninkaan ilmehikkäitten kasvojen vaihtuvaa väreilyä, astui nopeasti pari askelta ja pani kätensä hänen käsivarrelleen.

"Minä lähden hänen jälkeensä."

"Mutta miksi, sire?"

"Kieltämään häntä tulemasta hoviin."

"Mutta, sire —"

"Te kuulitte mitä hän sanoi. Se oli hävytöntä. Minä menen."

"Mutta, sire, voittehan kirjoittaa hänelle!"

"Ei, ei, tahdon tavata hänet." Hän työnsi oven auki.

"Oo, sire, pysykää lujana siinä tapauksessa!"

Huolestunein ilmein näki hän kuninkaan poistuvan käytävää pitkin kiireisin askelin ja vihaisin elein. Sitten hän palasi huoneeseensa ja polvistuen rukousjakkaralleen taivutti päänsä rukoukseen kuninkaan, oman itsensä ja koko Ranskan puolesta.

De Catinat oli koettanut parastaan näyttääkseen nuorelle ystävälleen kaikkia suuren palatsin ihmeitä, joita tämä oli arvostellut ja ihaillut arvostelukyvyllä ja synnynnäisellä maulla, jollaisen hän oli saavuttanut eläessään vapaudessa ja luonnon jaloimpain töitten keskellä. Vaikka mahtavat suihkulähteet ja tekoputoukset olivatkin suurenmoisia, eivät ne kuitenkaan tehneet valtavampaa vaikutusta mieheen, joka oli matkustanut Eriejärveltä Ontariolle ja joka oli nähnyt Niagarajoen paiskautuvan äkkijyrkänteitä alas, eivätkä myöskään laajat nurmikentät olleet niin suuret sille, joka oli silmäillyt Dakotan äärettömiä lakeuksia. Itse rakennus, sen laajuus ja korkeus, sekä sen rakennuskivien kauneus hämmästytti häntä yhtäkaikki.

"Minun täytyy saada Efraim Savage tänne", toisteli hän yhtämittaa. "Hän ei muuten usko että saattaa löytyä yksi rakennus mailmassa, joka pystyy vastaamaan koko Bostonia ja New Yorkia yhteensä."

De Catinat oli järjestänyt niin, että amerikkalainen jäisi hänen ystävänsä majuri de Brissac'in seuraan, kun hänen toinen vartiovuoronsa tulisi. Tuskin oli hän asettunut paikalleen käytävässä, kun hän hämmästyksekseen näki kuninkaan ilman mitään seuruetta tai palvelijaa tulevan nopeasti kohti. Hänen kauniit kasvonsa olivat vihan rumentamat ja hänen huulensa olivat yhteenpuristuneet kuten ihmisen, joka on tehnyt tärkeän päätöksen.

"Vartioupseeri", sanoi hän lyhyesti.

"Tässä, sire."

"Mitä, Te taas. Kapteeni de Catinat. Ettekö ole ollut vartiossa sitte aamun."

"En sire, tämä on toinen vahtivuoroni."

"Hyvä, tarvitsen apuanne."

"Olen käskettävänänne, sire."

"Onko täällä ketään alaistanne upseeria."

"Luutnantti de la Tremovuille on sivuvartiossa."

"Hyvä, sijoittakaa hänet tähän paikallenne."

"Ymmärrän, sire."

"Ja itse te menette herra de Vivonne'n luo. Tehän tiedätte hänen asuntonsa?"

"Kyllä, sire."

"Ellei hän ole siellä, täytyy teidän mennä etsimään häntä. Olipa hän missä hyvänsä, täytyy teidän löytää hänet tunnin sisällä."

"Kuten käskette, sire."

"Te jätätte hänelle määräykseni. Kello kuuden aikaan tulee hänen olla ajopelineen palatsin itäisellä portilla. Hänen sisarensa rouva de Montespan odottaa häntä siinä ja velvoitan minä hänet viemään rouvan Petit Bourgin linnaan. Teidän tulee sanoa hänelle että hän on minulle vastuussa siitä että rouva tulee perille."

"Kyllä, sire." De Catinat kohotti miekkansa tervehdykseksi ja lähti asialleen.

Kuningas jatkoi matkaansa käytävässä ja avasi sitten oven, joka johti komeaan etuhuoneeseen. Se kimalteli kullassa ja peileissä ja oli sisustettu ihmeellisen hienoilla hopealla silatuilla ebenholtsihuonekaluilla ja varustettu tummanpunaisella aleppomatolla, joka oli pehmeä ja joustava kun metsän sammal. Tässä upeassa huoneessa oli vain yksi olento — pieni, yhtä väriä huonekaluston kanssa oleva neekeripoika hopeakirjaillussa samettipuvussa, seisoen kuin pieni musta kuvapatsas ovella, joka oli vastapäätä sitä josta kuningas oli tullut.

"Onko emäntäsi tuolla?"

"Hän on juuri palannut."

"Tahdon tavata häntä."

"Anteeksi, sire, mutta hän — — —"

"Pitääkö jokaisen asettua minua vastaan tänään", murahti kuningas vihaisesti ja ottaen pientä hovipoikaa kauluksesta, lennätti hänet toiselle puolen huonetta. Sitten hän koputtamatta avasi oven ja astui rouvan huoneeseen. Se oli laaja ja korkea, suuresti eroava siitä, josta hän juuri oli tullut. Yhdellä seinällä oli kolme katosta lattiaan ulottuvaa akkunaa ja hienojen vaaleanpunaisten uutimien läpi valoi ilta-aurinko hillityn, suloisen valonsa. Suuret haarakynttilänjalat kimaltelivat peilien välissä seinällä ja La Brun oli tuhlannut kaiken väririkkautensa kattoon, jossa Ludvig itse komeili Jupiterin hahmossa nakellen salamoitaan tuskasta vääntelehtivien alankomaalaisten ja jättiläismäisten palatsikreivien joukkoon. Seinäverhojen, mattojen ja kaluston vallitsevana värinä oli vaaleanpunainen, jotenka koko huone muistutti värinsä puolesta näkinkuoren sisäpintaa ja valaistuna kuten nyt, muistutti se kuninkaantyttären huonetta, jonka sadun prinssi oli rakennuttanut. Toisessa päässä huonetta makasi leposohvalla kasvot pielukseen painettuina nainen, jota kuningas oli tullut luotaan karkoittamaan.

Kuten kuihtunut kukka makasi hän siinä runsas ruskea tukka epäjärjestyksessä; sen alta pilkoitti norsunluunvalkea kaareva kaula ja sen yllä kauniisti taipunut, hienohipiäinen käsivarsi.

Kun hän kuuli oven sulkeutuvan, katsahti hän ylös ja huomattuaan kuninkaan, hypähti hän pystyyn ja riensi häntä kohden kädet ojennettuina, sinisilmät kyynelten samentamina, koko ihana olemuksensa sulautuen naisellisuudeksi ja nöyryydeksi.

"Ah, sire", huudahti hän, pienen ilon säteen välkähtäessä kyynelten läpi. "Olen tehnyt teille vääryyttä. Olen julmasti tehnyt vääryyttä teille! Olette pitänyt sananne. Olette vain koetellut uskollisuuttani. Ah, kuinka voinkaan puhua teille sellaisia sanoja — kuinka voinkaan pahoittaa jaloa sydäntänne! Olettehan tullut luokseni sanomaan että olette antanut anteeksi minulle!"

Kuten sievä lapsi, joka vaatii hänelle tulevaa syleilyä, hän ojensi luottavaisesti kätensä, mutta kuningas astui nopeasti askeleen taaksepäin ja karkoitti hänet luotaan vihaisin elein.

"Kaikki on ainaiseksi lopussa välillämme", sanoi hän karkeasti. "Veljenne odottaa teitä itäisellä portilla kello kuusi ja minun käskyni on, että odotatte siinä kunnes saatte lisämääräyksiä."

Hän horjui ikäänkuin olisi saanut iskun. "Pitääkö minun jättää teidät!" hän huudahti.

"Teidän täytyy jättää hovi."

"Hovi! Mielelläni vaikka heti! Mutta Teitä! Ah sire, te pyydätte mahdottomia."

"En pyydä, madame, minä käsken. Koska kerran olette oppinut käyttämään väärin asemaanne, on teidän läsnäolonne sietämätön. Kaikki Europan kuninkaat eivät yhdessäkään ole rohjenneet puhua minulle sillä tavalla kuin te olette tänäpäivänä. Te olette loukannut minua omassa palatsissani — minua, Ludvigia, kuningasta. Tällaista ei tapahdu kahdesti, madame. Olette ylimielisyydessänne mennyt liian pitkälle. Luulitte että suvaitsevaisuudessani olisin heikko. Nähtävästi arvelette että kun yhdellä hetkellä teette minulle mieliksi, seuraavalla voitte kohdella minua vertaisenanne, ikäänkuin tuota nukkekuningasta voisi taivuttaa sekä puoleen että toiseen. Näette nyt että olette erehtynyt. Kello kuusi jätätte Versailles'n ainaiseksi." Hänen silmänsä salamoivat ja hänen olentonsa näytti kasvavan hänen vihansa rajuudesta. Rouva peitti silmänsä toisella kädellään, ojentaen toista kuninkaaseen päin ikäänkuin suojatakseen itseään hänen vihaiselta katseeltaan.

"Oh, olen ollut paha", vaikeroi hän "tiedän sen, minä tiedän sen."

"Olen iloinen että suvaitsette tunnustaa sen."

"Kuinka voin puhua teille sillä tavalla! Kuinka voinkaan! Kunpa joku tuho tulisi häjylle kielelleni! Minä, joka en ole teiltä saanut muuta kuin hyvää. Miten pitikään minun loukata teitä, joka olette kaiken onneni antaja. Oh sire, antakaa minulle anteeksi! Antakaa, säälinkin vuoksi, antakaa minulle anteeksi."

Ludvig oli luonnostaan helläsydäminen mies. Hän tuli liikutetuksi ja kauniin, ylpeän rouvan masennus teki hyvää hänen kopeudelleen. Hänen muut suosikkinsa olivat olleet rakastettavia kaikissa vaiheissa, tämä ainoa oli ollut ylpeä ja taipumaton, kunnes tunsi hänen valtiaskätensä. Hänen ilmeensä sulivat lempeämmiksi katsellessaan häntä, mutta hän pudisti yhtäkaikki päätään ja hänen äänensä oli yhtä luja kuin ennen, kun hän vastasi.

"Se on hyödytöntä, madame. Olen ajatellut asiaa jo kauemman aikaa ja teidän tämänpäiväinen mielettömyytenne on vaan jouduttanut sitä, mikä ennemmin tai myöhemmin olisi tapahtunut. Teidän täytyy lähteä palatsista."

"Lähden palatsista. Sanokaa ainoastaan että olette antanut minulle anteeksi. Oh sire, en voi kestää vihaanne. Se murtaa minut. Minulla ei ole voimaa siihen. Te ette aja minua maanpakoon, te tuomitsette minut kuolemaan. Ajatelkaa monia vuosia, joina olemme rakastaneet toisiamme ja sanokaa että annatte minulle anteeksi. Olen uskaltanut kaikki teidän vuoksenne, puolisoni, kunniani, kaikki. Ettekö tahdo uhrata vihaanne niitä vastaan? Jumalani, hän itkee! Oh, en ole aivan hukassa, olen pelastunut!"

"Ei, ei, madame", sanoi kuningas pyyhkäisten kädellään silmiään. "Näette miehen heikkona, mutta tulette näkemään kuninkaan vahvana. Tämänpäiväisen loukkauksenne annan mielelläni anteeksi, jos se tekee teidät onnellisemmaksi vetäytyessänne hovista. Mutta minulla on myös velvollisuuksia alamaisiani kohtaan, minun täytyy olla heille esimerkkinä. Me olemme liian vähän ajatelleet sellaisia asioita. Mutta nyt on tullut aika silmätä myöskin entistä elämäänne ja valmistautua tulevaa varten."

"Ah, sire, tuotatte minulle tuskaa sanoillanne. Tehän ette vielä ole miehuuden kukoistuksessakaan ja puhutte aivan kuin olisitte ikäloppu. Vasta parinkymmenen vuoden kuluttua voi ihmisillä olla syytä sanoa että ikä on muuttanut elämäntapanne."

Kuningas hätkähti. "Kuka niin sanoo?" huudahti hän vihaisesti.

"Oh, sire, se pääsi kieleltäni vahingossa. Älkää ajatelko sitä enään. Ei kukaan puhu sellaista. Ei kukaan."

"Te salaatte minulta jotakin, kuka sellaista puhuu?"

"Oh, älkää kyselkö minulta sitä, sire."

"Te sanoitte että puhutaan minun muuttaneen elämäntapani iän vuoksi eikä uskonnon tähden.

"Oh, sire, se oli vain tyhmää hovijuorua, joka ei ansaitse huomiotanne. Se oli vain tuota tyhjää tavallista lorua, jolla hoviherrat paremman puutteessa koettavat saada naisensa hymyilemään."

"Tavallista juttua." Ludvig tuli tulipunaiseksi. "Olenko sitten tullut niin vanhaksi. Olette tuntenut minut lähes kaksikymmentä vuotta, huomaatteko te minussa muutosta?"

"Minusta, sire, te yhä olette yhtä miellyttävä ja sorea kun silloin kuin ensikerran voititte neiti Tonnay-Charente'n sydämen."

Kuningas hymyili katsellessaan edessään olevaa ihanaa naista.

"Toden totta, voinpa sanoa ettei neiti Tonnay-Charente'nkaan suhteen ole suuria muutoksia havaittavissa. Mutta sittenkin Françoise, luulen, että on parasta kun eroamme."

"Jos se vain lisää onneanne, sire, niin kärsin kaikki, vaikka se olisi kuolemakseni."

"No nyt olemme oikealla tolalla."

"Teidän tarvitsee vain mainita paikka, sire. Petit Bourg, Chargny, tai oma luostarini Faubourgissa St. Germainessa. Mitä väliä sillä on missä kukka kuihtuu, kun kerran aurinko on sille ainaiseksi selkänsä kääntänyt. Mutta eletty elämä on kuitenkin omani ja tulen elämään niitten päivien muistoissa, joina ei kukaan ollut tullut välillemme ja jolloin teidän suloinen rakkautenne oli kokonaan minun. Olkaa onnellinen, eläkää onnellisena, älkääkä enää muistako, mitä tulin maininneeksi noista joutavista jutuista. Teidän elämänne on tulevaisuudessa, minun menneisyydessä. Hyvästi, rakas sire, hyvästi."

Hän ojensi käsiään eteenpäin, hänen silmänsä sammuivat ja hän olisi kaatunut, ellei Ludvig olisi kiiruhtanut ottamaan hänet syliinsä. Kaunis pää vaipui hänen olkaansa vasten, hän tunsi poskellaan lämpimän henkäyksen ja hiusten tutun tuoksun. Hän tunsi käsivarsissaan aaltoilevan poven, hän tunsi kätensä alla pienen sydämen, joka räpytteli kuin lintu häkissään. Kaunis valkea kaula oli taipunut taaksepäin, silmät miltei sulkeutuivat ja huulet olivat raollaan juuri niin paljon että helmenvalkeat hampaat näkyivät ja ihanat kasvot olivat melkein kiinni hänen omissaan. Silloin värähtivät silmäluomet ja suuret siniset silmät katsoivat häneen, rakastavina, valittavina, puoleksi rukoilevina, puoleksi uhmaavina, koko naisen sielu välähtäen ilmoille. Liikahtiko kuningas? Vai liikahtiko hän itse? Heidän huulensa olivat yhtyneet pitkään suuteloon, sitten toiseen, ja suunnitelmia ja päätöksiä sateli Ludvigilta kuin syksyn lehtiä länsituulessa.

"Minun ei sitten täydy lähteä. Teillä ei voi olla sydäntä lähettää minua pois, eihän?"

"Ei, ei, mutta te ette saa minua kiusata, Françoise."

"Kuolisin ennemmin kuin aiheuttaisin teille hetkenkään pahaamieltä, sire. Olen nähnyt teitä niin vähän viime aikoina, sire! ja rakastan teitä niin sanomattomasti. Se on tehnyt minut aivan mielettömäksi ja sitten tuo kauhun nainen — —"

"Kuka sitten?"

"Oh, eihän minun tulisi puhua pahaa hänestä. Tahdon olla hänellekin, tuolle Scarron paran leskelle, teidän vuoksenne ystävällinen."

"Niin, niin, teidän täytyy olla ystävällinen hänelle. En halua mitään ikävyyksiä."

"Ja jäättehän nyt minun luokseni, sire?"

Hänen ovelat käsivartensa kietoutuivat kuninkaan kaulaan. Sitten hän piti häntä hetken kättensä ulottuvilla katsellakseen häntä tarkasti ja veti hänet taasen luokseen. "Ettehän lähde luotani, rakas sire, on niin kauan siitä kun viimeksi olitte täällä?"

Suloiset kasvot, punertava hehku huoneessa ja illan hiljaisuus, kaikki ikäänkuin yhtyi aikaansaamaan aistihurmauksen. Ludvig vaipui nojatuoliin.

"Minä jään", sanoi hän.

"Entä ajoneuvot itäisellä portilla."

"Olen ollut kovin kova teille, Françoise. Antakaa minulle anteeksi. Onko teillä paperia ja kynä, jotta voin peruuttaa määräyksen?"

"Täällä on, pöydällä, sire. Minullakin olisi kirje lähetettävä ja jos saan jättää teidät hetkiseksi, niin kirjoitan sen etuhuoneessa."

Hän kiiruhti ulos voitonriemuisena. Taistelu oli ollut pelottava, mutta sitä suurempi oli voitto. Hän otti esille vaaleanpunaisen paperilapun koreasta lippaasta ja kirjoitti hätäisesti muutaman rivin. Se sisälsi: "Jos rouva Maintenonilla on jotakin sanaa lähetettävänä hänen majesteetilleen, niin on hän muutaman tunnin ajan tavattavissa rouva Montespan'in luona." Tämän hän osoitti kilpailijalleen ja sen vei yhdessä kuninkaan määräyksen kanssa pieni neekeripoika heti perille.

Yhdestoista luku.

AURINKO PAISTAA JÄLLEEN.

Lähes viikon pysyi kuningas uudessa mielialassaan. Hänen elämäntapansa jatkuivat muuten muuttumattomina paitsi että hän iltaisin tunsi suurempaa vetovoimaa tuon hennon kaunottaren kuin rouva de Montespan'in huoneisiin. Yhdenmukaisesti tuon äkillisen mielenmuutoksen kanssa vaihtoivat hänen pukunsa väriään. Mustan ja sinisen tilalle pääsivät taasen keltainen, ruskea ja sireenin värit. Ilmaantuipa pieni kultapunonnainen hänen hattuunsa ja taskujensa suihin ja kokonaista kolme päivää pysyi hänen rukousjakkaransa hovikappelissa tyhjänä. Hänen käyntinsä oli reippaampaa ja hän heilautteli keppiään nuorekkaasti ikäänkuin uhmatakseen niitä, jotka näkivät hänen parannuksessaan vanhuuden ensi oireita — rouva de Montespan oli hyvin tuntenut miehensä sinkauttaessaan ovelan vihjauksensa.

Ja kun kuningas iloitsi, niin iloitsi myös koko suuri hovi. Salongit alkoivat taas saavuttaa entisen loistonsa ja iloisia pukuja ja kiiltäviä koruompeleita, jotka vuosikausia olivat maanneet laatikkojen kätköissä, nähtiin vielä kerran palatsin halleissa. Kappelissa saarnasi Bourdalone turhaan tyhjille penkeille, mutta tanssiaiset alakerrassa keräsivät koko hoviväen sinne ja herättivät rajatonta ihastusta. Rouva Montespanin vastaanottohuone oli joka aamu ääriään myöten täynnä odottavia miehiä ja naisia, kullakin jokin pyyntö esitettävänä, jotavastoin hänen kilpailijansa huoneusto oli yhtä yksinäinen ja hyljätty kuin se oli ollut ennenkuin kuningas oli luonut suosiollisen katseensa häneen. Tuttuja kasvoja, jotka ammoin olivat olleet karkoitettuja hovista, rupesi taas kenenkään estämättä tai moittimatta ilmestymään hovin käytävissä ja puutarhoissa samalla kuin jesuiittojen mustat kaavut ja piispan purppuraviitta miltei kokonaan sieltä hävisivät.

Mutta kirkollinen puolue, vaikka olikin tekopyhyyden esitaistelija, oli myöskin hyveen puoltaja eikä ottanut tätä taka-askelta varsin vakavalta kannalta. Pappien ja prelaattien tarkat silmät vartioivat visusti Ludvigia hänen edesottamisissaan samoin kuin varovainen metsämies tarkkailee nuorta hirveä, joka kedoilla teutaroi, luullen olevansa voittamaton ja vapaa, vaikka joka metsänaukko ja polku on ansalla varattu ja itse asiassa on yhtä varmasti hänen saaliinsa, kuin jos se makaisi sidottuna hänen edessään. Sillä he tiesivät että hyvinkin pian jokin kipu, pakotus tai satunnainen sana saisi hänet muistamaan kuolemaansa ja kietomaan hänet taas siihen taikauskoiseen pelkoon, joka käsitti hänen uskontonsa. Senvuoksi he vain odottivat ja punoivat hiljaisuudessa keinojaan, joilla he tuhlaajapojan palattua parhaiten häntä käsittelisivät.

Tässä tarkoituksessa vartoivat hänen rippi-isänsä, isä la Chaise ja Bossuet, Meaux'n kuulu piispa, rouva de Maintenon'ia tämän huoneessa. Maapallo vierellään koetti hän opettaa maantietoa rammalle Maine'n herttualle ja kujeilunhaluiselle pikku Toulouse'n kreiville, joilla kummallakin perintönä isänsä vastenmielisyys opiskeluun ja äitinsä vihamielisyys kaikkea kuria ja itsehillintää kohtaan. Hänen ihmeteltävä tahdikkuutensa ja väsymätön kärsivällisyytensä oli kuitenkin voittanut noitten luonnottomien pikkuprinssien rakkauden ja luottamuksen ja rouva de Montespanin katkerimpana suruna olikin, että ei ainoastaan hänen kuninkaallinen rakastajansa, vaan myöskin hänen omat lapsensa käänsivät selkänsä hänen salonkinsa loistolle viettääkseen aikansa hänen kilpailijansa vaatimattomissa suojissa.

Rouva Maintenon lähetti molemmat oppilaansa pois ja otti vastaan kirkolliset herrat kunnioituksen sekaisella sydämellisyydellä, sillä he eivät olleet ainoastaan hänen personallisia ystäviään vaan myöskin gallialaisen kirkon kirkkaimpia tähtiä. Hän oli antanut ministeri Louvois'n istua tavallisella tuolilla, mutta hän tarjosi hengenmiehille nojatuolinsa ja tahtoi ehdottomasti itse istua vaatimattomalla. Viime päivät olivat aiheuttaneet hänen kasvoilleen kalpeuden, joka henkevöitti ja teki hänen piirteensä vielä entistään hienommiksi, mutta hän säilytti muuttumattomana sen suloisen rauhallisuuden, joka hänen olennolleen oli niin ominainen.

"Huomaan, rakas tyttäreni, että olette surrut", sanoi Bossuet, katsoen häneen ystävällisesti mutta tutkivasti.

"Olen todellakin, teidän armonne. Koko viime yön vietin rukoillen että tämä kalkki meiltä otettaisiin pois."

"Ja kuitenkaan ei teillä ole vähääkään syytä pelkoon, sen voin vakuuttaa. Luulkoot vain toiset että teidän vaikutusvaltanne häneen on lopussa; me jotka tunnemme kuninkaan sydämen, me ajattelemme toisin. Voi mennä muutama päivä, ehkäpä joku viikkokin, mutta kerran taas koko Ranskan silmät kääntyvät ihmettelemään teidän onnenne nousua."

Rouvan otsa synkkeni ja hän katsahti prelaattiin sen näköisenä kuin ei hänen puheensa olisi ensinkään miellyttänyt häntä. "Toivon ettei ylpeys ainakaan ole johtava minua harhaan. Jos osaan lukea sydämeni aivoitukset oikein, niin ei siinä surussa, joka sieluani repii, ole ajatustakaan omasta onnestani. Mitä valta minulle merkitsee, mitäpä tarvitsen? Pienen huoneen, vapaata aikaa hartaudenharjoituksiini, ruokamurusen pahimpaan puutteeseeni — mitäpä muuta pyytäisin? Miksi siis tavoittelisin valtaa. Jos sydämeni suree, niin ei se sure sitä mitä olen ehkä menettänyt. En ajattele sitä enempää kuin jonkun langan katkeamista ompeleessani. Kuninkaan vuoksi olen murheissani, hänen jalon sydämensä, herkän sielunsa vuoksi, joka saattaisi kohota niin korkealle, mutta joka on vedetty alas kuten kotka, jonka lentoa paha paino estää korkeuksiin kohoamasta. Hänen ja koko Ranskan vuoksi vietän päiväni itkussa ja yöni rukouksessa.

"Kaikesta tästä huolimatta olette kunnianhimoinen."

Se oli jesuiitta, joka noin puhui. Hänen äänensä oli selkeä ja kylmä ja hänen läpitunkevat harmaat silmänsä näyttivät lukevan hänen sielunsa syvyydet. "Ehkä olette oikeassa, isä. Jumala minua varjelkoon itserakkaudesta. Enkä kuitenkaan luule että olen sitä. Kuningas on hyvyydessään tarjonnut minulle arvonimiä, mutta olen kieltäytynyt niistä; hän on tarjonnut minulle rahaa, mutta olen palauttanut ne takaisin. Hän on alentunut kysymään minulta neuvoa valtion asioissa ja olen siitäkin kieltäytynyt. Missä siis on kunniahimoni?"

"Sydämessänne, tyttäreni, mutta se ei ole syntistä kunnianhimoa. Se ei ole tästä maailmasta. Tehän tahtoisitte kääntää kuninkaan mielen hyvään, eikö niin?

"Antaisin elämäni voidakseni tehdä sen."

"Siinäpä juuri teidän kunnianhimonne. Enkö osaa hyvin tulkita jaloa sieluanne? Tehän niin mielellänne näkisitte kirkon puhtaana ja selkeänä hallitsevan koko tätä valtakuntaa. Tehän tahtoisitte nähdä kodittomat hoivattuina ja puutteenalaiset autettuina, pahantekijät katuvina ja kuninkaan johtavana sieluna kaikessa hyvässä ja jalossa. Ettekö toivoisi sitä, tyttäreni?"

Hänen kasvonsa hehkuivat ja silmänsä loistivat hänen katsoessaan jesuiittaan ja ajatellessaan hänen loihtimaansa mahdollisuutta. "Ah", sanoi hän, "se olisi suuri ilo."

"Ja vielä suuremmaksi koituisi ilo, kun huoneenne hiljaisuudessa oma sydämenne tietäisi, että te olette sen aiheuttanut, että sellainen siunaus kuninkaalle ja koko isänmaalle on tullut teidän kauttanne."

"Kuolisin, voidakseni tehdä sen."

"Me tahdomme että tekisitte sen mikä on vielä vaikeampaa. Teidän tulee elää tehdäksenne sen."

"Ah." Hän katsoi toisesta toiseen kysyvin ilmein.

"Tyttäreni", jatkoi Bossuet juhlallisesti ojentaen valkean kätensä, jossa punainen pappissormus kimalteli, "on jo aika puhua selvää kieltä; teemme sen kirkon etua silmälläpitäen. Ei kukaan kuule eikä koskaan tule kuulemaan mitä välillämme nyt tapahtuu. Pitäkää, jos suvaitsette, meitä kahta rippi-isinä, jotka pitävät salaisuutenne pyhänä. Sanon sitä salaisuudeksi, vaikka se ei sitä olekaan meille, joitten tehtävänä on lukea ihmissydämen aivoitukset. Te rakastatte kuningasta?"

"Teidän armonne!" Hän säpsähti ja lämmin puna, joka hänen kasvoillaan hohti, levittäytyi hänen otsalleen ja kauniille kaulalleen.

"Te rakastatte kuningasta."

"Teidän armonne — isäni!" Hän kääntyi hädissään toisesta toisen puoleen.

"Rakastamisessa ei ole mitään syntiä, tyttäreni, antautumisessa me vasta rikomme. Toistan vieläkin, että rakastatte kuningasta."

"Ainakaan en ole koskaan sitä myöntänyt hänelle", sammalsi hän.

"Ettekö aio koskaan sanoakaan?"

"Taivas tuhotkoon kieleni ennemmin."

"Mutta miettikääpä, tyttäreni. Sellainen rakkaus kuin teidän on taivaan lahja ja sillä on varmaan jokin korkeampi tarkoitus. Inhimillinen rakkaus on liiankin usein vain myrkyllinen rikkaruoho, joka turmelee maaperän, johon se pesiytyy, mutta tässä meillä on suloinen kukka, joka tuoksuu nöyryyttä ja siveyttä."

"Valitettavasti olen sitä turhaan koettanut kitkeä sydämestäni."

"Ei, antakaa sen ennemmin juurtua yhä syvemmälle sinne. Jos kuningas vain saisi tuta vähäistäkin hellyyttä puoleltanne, jos hän saisi pienimmänkin merkin siitä, että sydämenne vastaa hänen tunteisiinsa, niin on luultavaa että tunnustamanne kunnianhimo tulee tyydytetyksi ja että Ludvig läheisessä vuorovaikutuksessa jalon luonteenne kanssa on elävä sekä kirkon hengen että sen muotojen mukaan. Tämä kaikki voisi olla seurauksena rakkaudestanne, jota te koetatte salata jonakin saastaisena."

Rouva kohottautui puoleksi, silmäillen vieraitaan vuoroon ja hänen kasvoilleen hiipi kauhistuksen ilme.

"Olenko käsittänyt teidät oikein!" kysyi hän miltei läähättäen. "Mitä kätkette sanojenne taakse. Ettehän voine neuvoa minua —"

Jesuiitta oli noussut seisomaan ja hänen hento vartensa näytti kasvavan, kun hän vastasi: "Tyttäreni, me emme neuvo teitä mihinkään, joka ei olisi kyllin arvokasta tehtävällenne. Me ajamme pyhän kirkkomme asiaa ja kirkon etu vaatii että menette naimisiin kuninkaan kanssa."

"Kuninkaan kanssa! Naimisiin kuninkaan kanssa." Pieni huone tuntui pyörivän hänen silmissään.

"Se on tulevaisuuden suurin toive. Näemme teissä toisen Jeanne d'Arc'in, joka tahtoo pelastaa sekä Ranskan että Ranskan kuninkaan."

Rouva istui liikkumattomana jonkun aikaa. Hänen kasvonsa olivat saaneet entisen levollisuutensa, mutta hänen katseensa solui ilmeettömänä pitkin käsityönsä raitoja, kun hän kuvitteli kaikkea mikä sisältyi hänen äsken kuulemaansa vaatimukseen.

"Mutta siitähän ei voi tulla mitään", sanoi hän vihdoin. "Miksipä suunnittelisimme sellaista, joka ei koskaan voi tapahtua."

"Ja miksi ei?"

"Mikä Ranskan kuningas on nainut alamaisensa? Te näette kuinka joka prinsessa Euroopassa on valmis ojentamaan kätensä hänelle. Ranskan kuningattaren tulee olla kuninkaallista sukuperää, kuten viimeinenkin oli."

"Tuon kaiken voi aina järjestää."

"Siinä on sitäpaitsi valtiollisia seikkoja. Jos kuningas vielä nai, tapahtuu se luonnollisesti tarkoituksella saada aikaan voimakas liittoutuma ja vahvistaa ystävyyttä jonkun naapurivallan kanssa tai myös saadakseen lisäksi maakunnan, joka ehkä seuraisi morsiamen myötäjäisinä. Mutta mitä myötäjäisiä minulla on? Lesken eläke ja työkori." Hän naurahti katkerasti, mutta katsoi kuitenkin innokkaasti vieraisiinsa, ikäänkuin olisi tahtonut väitteitään kumotuiksi.

"Teidän myötäjäisinänne olisivat ruumiin ja hengen lahjanne, joita taivas teille niin runsaassa mitassa on jakanut. Kuninkaalla on rahoja ja maata tarpeeksi. Ja mitä valtioon tulee, niin voinko sitä paremmin palvella kuin saamalla aikaan varmuuden siitä, että kuningas vast'edes pääsee näkemästä sellaisia näytelmiä kuin tänäpäivänä palatsissa sattui."

"Oh, jospa niin kävisi. Mutta ajatelkaa, isä, ajatelkaa hänen ympäristöään. Dauphin'iä hänen veljeään, hänen ministereitään! Tiedätte kuinka vähän tämä heitä miellyttäisi ja kuinka helposti he saisivat hänet epäröimään. Ei, ei, se on vain unelma, isä, siitä ei voi tulla mitään."

Kirkonmiehet, jotka tähän saakka olivat hymyllä tai käden liikkeellä suoriutuneet rouvan vastalauseista, tulivat nyt vakaviksi.

"Tyttäreni", lausui jesuiitta, "se on asia joka teidän tulee jättää kirkon tehtäväksi. Toivottavasti kirkollakin on vaikutusvaltaa kuninkaaseen nähden ja se voi niin ollen johtaa häntä oikeata latua, huolimatta hänen omaisistaan ja heidän toivomuksistaan. Tulevaisuus näyttää, kummalla suurempi voima on. Mutta te! Rakkaus ja velvollisuus kehoittaa teitä samaan päämäärään ja kirkko luottaa nyt teihin."

"Teen voitavani viimeiseen hengenvetoon saakka, isä."

"Ja te voitte luottaa kirkkoon. Se auttaa teitä, jos te nyt autatte sitä."

"Minulla ei ole sen korkeampaa toivetta."

"Olette oleva meidän tyttäremme, meidän kuningattaremme ja meidän esitaistelijamme ja te olette parantava kärsivän kirkon kaikki haavat."

"Ah, jospa voisin tehdä sen."

"Te voitte. Niinkauan kun maassa on kerettiläisyyttä, ei uskollisilla kirkonlapsilla voi olla rauhasta puhettakaan. Se on se hometahra, joka on turmeleva kaiken hedelmän, ellei sitä ajoissa vastusteta."

"Mitä te haluatte sitten, isä?"

"Hugenottien täytyy lähteä maasta. Heidät täytyy karkoittaa. Vuohet täytyy erottaa lampaista. Kuningas on jo kahdenvaiheilla ja Louvois on nyt puolellamme; jos te asetutte puolellemme, niin käy kaikki hyvin."

"Mutta, isä, ajatelkaa kuinka paljon heitä on!"

"Sitä suurempi syy on tarttua asiaan."

"Ja ajatelkaa heidän kärsimyksiään, jos heidät karkoitetaan."

"Sehän on heidän vapaassa valinnassaan."

"Se on totta, mutta kuitenkin asettuu sydämeni heitä puoltamaan."

Isä La Chaise ja piispa pudistivat päätään. He olivat molemmat luonnostaan ystävällisiä ja helläsydämisiä, mutta sydän muuttuu kiveksi, kun uskonnon siunaus muuttuu lahkolaisuuden kiroukseksi.

"Aiotteko siis heittäytyä Jumalan vihollisten ystäväksi?"

"En toki, jos he todella sitä ovat."

"Voitteko epäillä sitä? Onko mahdollista että sydämenne vielä on kiintynyt nuoruutenne kerettiläisyyteen?"

"Ei, isä, mutta ei ole myöskään luonnollista unhottaa, että isäni ja isoisäni — —"

"Ei, he ovat vastanneet omista synneistään. Onko mahdollista että kirkko on voinut erehtyä teidän suhteenne? Kieltäydyttekö siis ensimäisestä palveluksesta, minkä se pyytää teiltä? Olette valmis ottamaan vastaan sen apua, mutta itse ette antaisi mitään sijaan."

Rouva de Maintenon nousi päättäneen näköisenä ja sanoi: "Olette viisaampia kuin minä ja teidän huomaanne on jätetty kirkon onni. Teen minkä parhaaksi neuvotte."

"Lupaatteko sen?"

"Lupaan."

Hänen molemmat vieraansa kohottivat yht'aikaa kätensä ja sanoivat. "Tämä on siunattu päivä, ja vielä syntymättömät sukupolvet tulevan sitä sellaisena arvostelemaan."

Rouva istui puoleksi huumaantuneena niistä näköaloista, joita tulevaisuus lupasi. Kuten jesuiitta oli huomauttanut, oli hän aina ollut kunnianhimoinen ja hänen kunnianhimonaan oli voida jättää tämä maailma parempana kuin mitä se nyt oli. Jossain määrin oli hän jo saanut sen tyydytystä maistaakin, sillä jonkun kerran oli hänellä ollut tilaisuus ohjata sekä kuningasta että tämän kautta koko kuningaskuntaa.

Mutta mennä naimisiin kuninkaan kanssa — miehen, jonka puolesta hän iloisin mielin olisi antanut henkensä ja jota hän syvimmästä sydämestään rakasti niin puhtaasti ja jalosti kuin nainen konsanaan oli rakastanut — se kävi jo yli hänen ylpeimpienkin toiveittensa. Hän tunsi niin oman kuin kuninkaankin mielen. Hän oli varma siitä, että hän kuninkaan puolisona kykenisi ohjaamaan hänet oikealle tielle ja pitämään kaiken pahan vaikutuksen loitolla hänestä. Hän ei aikoisi olla mikään heikko Maria Teresia, vaan pikemminkin, kuten pappi oli sanonut, uusi Jeanne d'Arc, joka johtaisi Ranskan ja Ranskan kuninkaan paremmille poluille. Ja joskin hänen, päästäkseen tähän päämäärään, täytyi kovettaa sydäntään hugenotteja vastaan, ei se hänen mielestään ollut hänen syynsä, vaan niitten, jotka hänelle sellaisia ehtoja asettivat. Kuninkaan puolisona! Rakastavan naisen ja intomielisen haaveilijan sydän löi sitä ajatellessa rajusti.

Suuren ilon kintereillä tuli kuitenkin epäilys ja toivottomuus. Eikö koko tuo haave ollut vain kaunis uni? Ja kuinka voivat nuo miehet olla niin varmoja siitä, että he niin täydellisesti hallitsivat kuningasta? Mutta ennenkuin hän ennätti pukea ajatuksensa sanoiksi, oli jesuiitta jo huomannut hänen pelkonsa ja sanoi:

"Kirkko pitää lupauksensa heti ja teidän täytyy myös vuorollanne olla yhtä nopea."

"Olen jo antanut lupaukseni, isä."

"Sitten jää meidän asiaksemme ajaa tehtävänne läpi. Tehän jäätte huoneeseenne koko illaksi? Kuningas on jo kahden vaiheilla. Puhuin hänen kanssaan aamulla ja hänen mielialansa oli synkkä ja toivoton.

"Hänen parempi minänsä inhoo jo syntejään, ja nyt, kun katumus on valtaamaisillaan hänet kokonaan, on hän helpoimmin muokattavissa tarkoituksiimme. Minun täytyy saada puhutella häntä vielä kerran ja lähden nyt suoraan hänen luokseen. Ja ellen turhaan ole tutkinut hänen sydäntään kahdenkymmenen vuoden ajan, on hän varmasti keskustelumme päätyttyä teidän luonanne.

"Jätämme teidät nyt, ettekä näe meitä, mutta tulette näkemään toimintamme vaikutukset ja te olette muistava lupauksenne." He kumarsivat yhtaikaa ja jättivät hänet mietteisiinsä.

Tunti kului ja toinenkin hänen siinä istuessaan odottaen kohtaloaan. Käsityö oli hänen edessään, mutta kädet lepäsivät toimettomina hänen helmassaan. Hänen elämänsä tulevaisuus oli nyt ratkeamassa eikä hänellä ollut mahdollisuutta kääntää sitä puoleen eikä toiseen. Päivä muuttui jo illaksi ja illanrusko tummui pimeydeksi, mutta yhä istui hän odottaen. Toisinaan, kuullessaan käytävästä askeleita, loi hän odottavan silmäyksen oveen ja iloinen tervetuliainen välähti jo hänen katseessaan, sammuakseen taas pettymyksen ilmeeseen.

Vihdoin kuuli hän varmat, kiireiset askeleet, jotka tuntuivat hänestä niin kohtalokkailta, että hän punoittavin poskin ja rajusti sykkivin sydämin nousi seisomaan. Ovi aukeni ja ulkokäytäväin harmaassa valaistuksessa erotti hän kuninkaan suoran ja miellyttävän vartalon.

"Sire! odottakaa hetkinen, niin kamarineitini sytyttää lampun."

"Älkää kutsuko häntä." Hän astui sisään ja sulki oven jälkeensä.

"Françoise, hämärä on minulle tervetullut, sillä se säästää minua näkemästä sulosilmienne moitteita, joita ei lempeä kielenne näy voivan lausua.

"Moitteita, sire! Herra varjelkoon minua niitä lausumasta."

"Kun viimeksi poistuin luotanne, Françoise, oli minulla hyvät aikomukset mielessäni. Koetin viedä ne perille, mutta en jaksanut — en jaksanut. Muistan että varoititte minua ja olin hullu, kun en noudattanut neuvoanne."

"Olemme kaikki heikkoja kuolevaisia, Sire, kukapa ei olisi langennut? Sire, sydäntäni kouristaa nähdessäni teidät tuollaisena."

Kuningas seisoi takan ääressä, kasvot käsiin painettuina ja hänen hengityksestään huomasi helposti, että hän itki. Rouva de Maintenon tunsi ääretöntä sääliä tuota äänetöntä, katuvaa olentoa kohtaan ja hän ojensi osaaottavasti kätensä häntä kohti ja antoi sen hetkisen levätä hänen käsivarrellaan. Seuraavassa tuokiossa puristi kuningas sen omiensa väliin ja rouva salli sen tapahtua vastustamatta.

"En voi tulla toimeen ilman teitä, Françoise", sanoi hän. "Olen mailman yksinäisin ihminen, elän kuin korkean vuoren huipulla vailla ainoatakaan toveria. Kuka on minulle tosiystävä, keneen voin luottaa? Yksi toimii kirkon hyväksi toinen perheensä, mutta useimmat omaksi parhaakseen. Ja kuka heistä kaikista on rehellinen? Te olette minun parempi minäni, minun suojelusenkelini. Hyvä isä puhuu totta ja mitä lähempänä olen teitä, sen kauempana olen kaikesta pahasta. Sanokaa minulle Françoise, rakastatteko minua."

"Vuosikausia olen rakastanut teitä, sire." Hänen äänensä oli matala mutta sointuva, naisen ääni, jolle teeskentely oli kauhistus.

"Olin toivonut sitä, Françoise, ja kuitenkin minua ilo värisyttää kuullessani sen teiltä. Tiedän ettei rikkaus ja arvonimet ole mielestänne suurenarvoiset, tiedän myös että mielenne palaa pikemmin luostariin kuin palatsiin, mutta kuitenkin pyydän teitä jäämään tänne ja vallitsemaan täällä. Tahdotteko tulla vaimokseni, Françoise?"

Niin oli nyt tuo kohtalokas hetki tullut. Rouva vaikeni hetken, ainoastaan hetkisen ennen viimeistä ratkaisevaa askelta, mutta sekin tuntui kuninkaasta liian pitkältä.

"Ettekö tahdo, Françoise", kysyi hän pelko äänessä.

"Jumala suokoon, että tulisin sellaisen kunnian arvoiseksi. Vannon tässä, että jos taivas suo minulle toisen puolen elämääni lisää, niin olen joka hetken käyttävä vain tehdäkseni teidät onnellisemmaksi ihmiseksi."

Puhuessaan oli hän laskeutunut polvilleen ja kuningas pitäen yhä hänen kädestään polvistui hänen viereensä.

"Minä vannon myös", sanoi hän, "että jos minunkin suodaan elää vuoteni lisää, olette te nyt ja aina oleva ainokaiseni naisten joukosta."

Niin he vannoivat molemmin puoliset valansa, jotka he todella pitivätkin, sillä kumpikin eli vielä toisen puolen ikäänsä eikä kumpikaan seniltaista lupaustaan rikkonut.

Kahdestoista luku.

KUNINGAS OTTAA VASTAAN.

Voi olla, että rouva de Maintenon'in uskottu, neiti Nanon oli saanut vihiä tästä kohtauksesta, mutta yhtä mahdollista on, että isä la Chaise, veljeskunnalleen ominaisella oveluudella oli tullut siihen johtopäätökseen että asian julkisuuteen saattaminen paraiten pysyttäisi kuninkaan nykyisessä mielentilassaan. Oli miten oli, joka tapauksessa tiesi koko hovi seuraavana päivänä, että entinen suosikki oli joutunut epäsuosioon uudelleen ja että oli kysymys kuninkaan naimisiinmenosta lastensa opettajattaren kanssa. Siitä kuiskailtiin pienessä pukeutumisessa, asia vahvistui suuressa puheillepääsyssä ja kuninkaan palatessa kappelistaan oli se jo yleisenä puheenaiheena. Vikkelästi katosivat nyt liehuvat silkit ja sulkatöyhtöiset hatut entisiin komeroihinsa ja laatikoihin ja uudelleen otettiin esille tummat takit ja yksinkertaiset, arvokkaat hameet. Scudery ja Calpernadi hävisivät näkyvistä ja sijalle tuli messukirjat sekä Tuomas Kempiläinen.

Bourdalone, joka viikon oli saarnannut tyhjille seinille, tapasi kappelinsa taas täynnä gentlemanneja ja kynttiläniekkoja hovinaisia. Puolen päivän aikaan ei hovissa ollut ainoatakaan, joka ei olisi kuullut uutista, paitsi rouva de Montespan'ia, joka levottomana rakastajansa viipymisestä oli jäänyt ylpeässä eristäymisessään omiin suojiinsa, eikä näinollen voinut tietää mitä oli tapahtunut. Moni olisi kyllä mielelläänkin vienyt hänelle tuon viestin, mutta kun kuningas niin usein viime aikoina oli muuttanut mieltään, ei kukaan rohjennut tehdä rouvasta itselleen ilmeistä vihollista, jonka kädessä taasen viikon perästä saattoi olla koko hovin elämä ja onni.

Ludvig oli synnynnäisessä itsekkyydessään siinä määrin tottunut katsomaan tapauksia ainoastaan omaan persoonaansa kohdistuvina, ettei hänen päähänsä pälkähtänytkään, että hänen oma kauan kärsinyt perheensä, taipumatta tällä kertaa tavanmukaiseen täydelliseen kuuliaisuuteen, rohkenisi vastustaa hänen päätöksiään. Hän hämmästyi senvuoksi suuresti, kun hänen veljensä pyysi yksityistä keskustelua hänen kanssaan ja lähestyi ilman sovinnaista hymyä ja nöyriä eleitä joita vaadittiin majesteettia lähestyttäessä.

Monsieur oli kummallinen mukaelma vanhemmasta veljestään. Hän oli lyhyempi, mutta suunnattoman korkeat korot pitensivät hänet tavallisen miehen mittaiseksi. Hänen olennossaan ei ollut ensinkään sitä sulavuutta, mikä kuninkaassa erikoisesti pisti silmään, eikä hänellä myöskään ollut sitä käden ja jalkojen soreutta, jota sen ajan kuvanveistäjät kuninkaassa olivat ihailleet. Hän oli lihava, kävi hieman laahustaen ja käytti suunnatonta tekotukkaa, joka lukemattomissa kiehkuroissa valautui hänen hartioilleen.

Hänen kasvonsa olivat pitemmät ja tummemmat kuin kuninkaan ja nenänsä oli erikoisen silmiinpistävä, mutta kummallakin veljellä oli suuret ruskeat silmät, jotka he olivat perineet Itävallan Annalta. Häneltä puuttui myös kuninkaan aisti pukeutua yksinkertaisesti mutta vaikuttavasti. Sen sijaan hänen pukunsa oli ylt'yleensä liehuvien korunauhojen peitossa, jotka kahisivat hänen liikkuessaan ja takertuivat hänen jalkoihinsa niin että niitä tuskin eroitti. Hän oli ylt'yleensä ristien, tähtien, jalokivien ja jos jonkinlaisten arvomerkkien peitossa ja hänen takkinsa poikki kulki leveä, sininen Pyhän Hengen ritarikunnan nauha, joka hänen sivullaan oli solmittu ruusukkeeksi, miekan kantamista varten. Tällaisena vaappui hän kuningasta kohti, kantaen majavannahkaista töyhtöhattuaan oikeassa kädessään, muistuttaen sekä sisäiseltä että ulkonaiselta olemukseltaan jonkunlaista pilakuvaa kuninkaasta.

"No, monsieur", virkkoi kuningas hymähtäen, "näytätte tänään vähemmän iloiselta kuin tavallisesti. Pukunne on tosin loistava, mutta otsanne on synkkä. Toivon että madame ja de Chartres'in herttua voivat hyvin?"

"Kyllä, sire, he voivat hyvin, mutta he, kuten minäkin ovat murheellisia ja samasta syystä."

"Todellakin ja miksi sitten?"

"Olenko koskaan erehtynyt velvollisuuksissani nuorempana veljenänne, sire?"

"Ette koskaan, Filip, ette koskaan", vastasi kuningas laskien ystävällisesti kätensä toisen olkapäälle. "Olette ollut erinomaisena esimerkkinä alamaisilleni."

"Miksi sitte loukkaatte minua?"

"Filip!"

"Niin, sire, sanon että se on loukkaus. Olemme kuninkaallista sukua ja meidän puolisommekin ovat sitä. Te naitte espanjalaisen prinsessan, minä nain Baijerin prinsessan. Se oli tosin hieman alentavaa, mutta tein sen kuitenkin. Ensimäinen puolisoni oli englantilainen prinsessa. Kuinka voimme sallia että hallitsijahuoneeseen, jolla on tällaisia suhteita, tunkeutuu nainen, joka on kyttyräselkäisen miehen leski, miehen joka oli häväistyskirjailija ja jonka nimikin on tullut sananparreksi koko Europassa."

Kuningas tuijotti hämmästyneenä veljeensä, mutta pian vaihtui hämmästys suuttumukseksi.

"No, tottavie", huudahti hän. "Tulinpa juuri sanoneeksi, että olette ollut erinomainen veli minulle, mutta huomaan nyt sanoneeni sen ennenaikaisesti. Te uskallatte siis asettua vastustavalle kannalle siihen naiseen nähden, jonka minä olen valinnut puolisokseni."

"Niin teen, sire."

"Ja millä oikeudella?"

"Perheen kunnian vuoksi, sire, joka on yhtä hyvin minun kuin teidänkin."

"Mies", karjasi kuningas raivokkaasti. "Ettekö vielä ole oppinut tietämään, että minä itse olen kaiken kunnian alkulähde tässä kuningaskunnassa ja että ketä hyvänsä minä tahdon kunnioittaa, hän tulee jo tuon tahtoni kautta kunnioitettavaksi? Vaikka ottaisin minkä lutkan hyvänsä Poisonnie-kadulta, voisin hänet omalla tahdollani korottaa niin korkealle, että ylhäisinkin ranskalainen olisi ylpeä saadessaan tehdä kumarruksen hänelle. Ettekö sitä tiedä?"

"En, en tiedä sitä", sanoi hänen veljensä heikon miehen itsepäisyydellä, joka tuntee olevansa umpikujassa.

"Pidän sitä loukkauksena sekä itseäni että puolisoani kohtaan."

"Puolisoanne! Kunnioitan kaikin puolin Charlotte Elisabetia, mutta missä suhteessa hän on ylempänä sitä, jonka isoisä oli Henrik Suuren rakastettu ystävä ja asetoveri? Nyt on kylliksi jo. En halua alentua väittelemään kanssanne sellaisista asioista. Menkää matkaanne, älkääkä tulko silmieni eteen ennenkuin olette oppinut olemaan puuttumatta minun asioihini."

"Missään tapauksessa puolisoni ei tule häntä tuntemaan", sähähti monsieur. Mutta kun kuningas astui pari tuimaa askelta häntä kohti, kääntyi hän ympäri ja loikkasi huoneesta niin vikkelästi kuin vain raskaalta ruholtaan ja korkeilta koroiltaan pääsi.

Mutta kuningas ei saanut rauhaa sinä päivänä. Eilen olivat rouva Maintenon'in ystävät liittyneet yhteen hänen puolestaan, tänään toimivat hänen vihamiehensä. Tuskin oli monsieur poistunut, kun huoneeseen syöksyi loistavapukuinen nuorukainen, jonka tomuisista vaatteista heti saattoi päättää että hän oli juuri tullut ratsastusmatkalta. Hän oli kalpeakasvoinen ja ruskeatukkainen ja ellei hänen nenänsä jo poikasena olisi saanut rumentavaa vammaa, olisi hän ollut hämmästyttävästi kuninkaan näköinen. Nähdessään hänet olivat kuninkaan kasvot ensin kirkastuneet, mutta ne synkistyivät taas, kun nuori mies riensi hänen luokseen ja heittäytyi polvilleen hänen jalkoihinsa.

"Ah, sire," pyysi hän, "säästäkää meitä tältä surulta, tältä nöyryytykseltä. Minä rukoilen teitä, sire, ajatelkaa ennenkuin saatatte sekä meidät että itsenne häpeään."

Kuningas vetäytyi pois hänestä ja rupesi astumaan vihaisesti edes takaisin huoneessa.

"Tämä on sietämätöntä", sanoi hän, "pahasti teki veljeni, mutta poikani on tehnyt vielä pahemmin. Sinä olet salaliitossa hänen kanssaan, Ludvig. Monsieur on pyytänyt sinua näyttelemään tätä osaa."

Perintöprinssi nousi seisaalleen ja katsoi vääjäämättä ankaraa isäänsä silmiin.

"En ole nähnyt setääni", sanoi hän. "Olin Meudon'issa, kun kuulin uutisesta — tämän hirvittävän uutisen — ja hyppäsin oitis satulaan, sire, ratsastaakseni tänne pyytämään ettette vetäisi kuninkaallista huonekuntaamme niin alas."

"Sinä olet häpeämätön, Ludvig."

"Se ei ole tarkoitukseni, sire. Mutta ajatelkaa että äitini oli kuningatar ja että olisi todella outoa, jos äitipuolekseni saisin — —"

Kuningas nosti käskevin elein kätensä, joka heti sai pojan vaikenemaan.

"Vaiti", ärjäsi hän, "tai tulet sanoneeksi sellaista, joka ikuisiksi ajoiksi luo ylipääsemättömän kuilun välillemme. Pitääkö minun kärsiä, että minua kohdellaan pahemmin kuin kurjinta alamaistani, jolla kuitenkin on vapaus seurata omaa haluaan yksityisissä asioissaan."

"Tämä ei ole teidän yksityisasianne, sire, vaan koskee se meidän koko perhettämme. Teidän hallituksenne mainiot teot ovat lisänneet Burbonsuvun kunniakehän kirkkautta. Älkää antako sen sumentua, sire, pyydän sitä teiltä polvillani."

"Puhut kuin mieletön", sanoi hänen isänsä tylysti. "Minä aion naida kunniallisen ja viehättävän naisen, joka kuuluu Ranskan jaloimpiin sukuihin ja sinä puhut aivan kuin olisin tekemäisilläni jotakin alentavaa ja ennenkuulumatonta. Mitä sinulla on tätä naista vastaan?"

"Se, että hän on sellaisen miehen tytär, jonka paheet olivat yleensä tunnetut; että hänen veljensä on kaikkein huonoimpia maineeltaan; että hän on aina ollut seikkailijatar; että hän on raajarikon töhertäjän leski ja että hän on alhaisessa asemassa palatsissa."

"Uskallatko sinä nimittää lasteni hoitoa alhaiseksi toimeksi?", sähähti kuningas leimuavin silmin. "Sanon sinulle että kuningaskunnassani ei ole sen korkeampaa asemaa kenelläkään. Lähde heti takaisin Meudon'iin, sir, silmänräpäyksessä, äläkä ikänä rohkene avata suutasi tässä asiassa. Mene matkoihisi! Ja kun aikanasi olet tämän maan kuningas, niin tee mitä haluat, mutta siihen mennessä älä sekaannu sen asioihin joka on sekä sinun isäsi että hallitsijasi."

Nuori mies kumarsi syvään ja poistui arvokkain askelin, mutta kääntyi vielä ovella ja sanoi: "Apotti Fenelon tuli tänne kanssani, suvaitsetteko ottaa hänet vastaan?"

"Pois, pois", huusi kuningas, silmät säihkyvinä ja vihaisena yhä astuen edes takasin.

Perintöprinssi meni, ja samassa sukelsi esiin pitkä, laiha, neljissäkymmenissä oleva pappi. Hän oli hämmästyttävän siro. Hänellä oli kalpeat hienopiirteiset kasvot ja hänen käytöksestään huomasi heti, että hänellä oli vuosikausien tottumus hovitavoissa.

Kuningas kääntyi äkkiä ja tarkasti häntä tiukasti epäluuloisin katsein.

"Hyvää päivää, apotti Fenelon", sanoi hän. "Saanen kai kysyä, mikä on tulonne tarkoitus?"

"Olette, sire, useamman kuin yhden kerran suvainnut alentua kysymään minulta alamaista neuvoani ja olettepa usein jälestäpäin lausunut tyytyväisyytennekin siihen."

"Entä sitte, entä sitte", mutisi kuningas.

"Jos huhuissa on perää, sire, olette paraikaa vakavassa käännekohdassa, jolloin puolueeton neuvo ehkä olisi suurenkin arvoinen. Tarvitseeko minun sanoa, että — — —"

"Vaiti, vaiti, miksi tällaista sanaintuhlausta?" huudahti kuningas. "Teidät on lähetetty tänne taivuttamaan minua rouva de Maintenon'ista."

"Sire, sen naisen puolelta olen aina kokenut pelkkää ystävällisyyttä. Kunnioitan häntä ja pidän häntä Ranskan parhaimpana naisena."

"No, mutta apotti Fenelon, sittehän tulette varmasti oikein iloiseksi, kun kuulette että aion mennä naimisiin hänen kanssaan. Hyvästi apotti. Olen pahoillani ettei minulla ole aikaa pitempään keskustelemaan tästä mieltäkiinnittävästä asiasta."

"Mutta, sire — —"

"Kun olen epätietoinen jostakin, apotti, panen neuvoillenne varsin suuren arvon. Tässä asiassa minulla onneksi ei ole mitään epäilyksiä. Minulla on kunnia toivoa teille hyvää päivän jatkoa."

Pahin viha oli kuninkaasta jo häipynyt, mutta se oli jättänyt tilalle kylmän, katkeran ivan, jota hänen vastustajansa vielä enemmän pelkäsivät.

Apottikin, joka muuten kyllä oli kerkeä kieleltään ja keinokas mieleltään, tunsi itsensä voitetuksi ja vaikeni. Hän astui pari askelta taaksepäin, kumarsi hovitavan mukaan kolmasti ja poistui. Mutta kuningas ei saanut pitkää hengähdysväliä. Hänen ahdistajansa tiesivät taivuttaneensa hänet itsepintaisuudella ennenkin ja he luottivat nytkin tähän keinoon. Nyt astui huoneeseen Louvois, ministeri majesteetillisine eleineen ja suurine tekotukkineen. Huolimatta ylpeästä ryhdistään huomasi hänen hienoilla kasvoillaan hätääntymistä, kun hän kohtasi kuninkaan tuhoaennustavan katseen. "No Louvois, mitä nyt?" kysyi hän kärsimättömästi. "Onko sattunut joitakin tärkeitä valtiollisia asioita?"

"Nyt on kyseessä vain yksi valtiollinen asia, sire, mutta se syrjäyttääkin tärkeydellään kaikki muut."

"Mikä sitten?"

"Naimisiinmenonne, sire."

"Te ette hyväksy sitä?"

"Oh, sire, minkä sille voin?"

"Ulos huoneestani, sir! Aijotteko kiduttaa minut kuoliaaksi tungettelevaisuudellanne. Mitä! Uskallatteko vielä jäädä, vaikka käsken teitä poistumaan?" Kuningas astui tuimasti ministeriä kohti, mutta tämä paljasti äkkiä miekkansa. Ludvig hypähti hätääntyneenä ja hämmästyneenä taaksepäin, mutta huomasikin että hänelle tarjottiin kahvaa eikä terää.

"Lävistäkää tällä sydämeni, sire", sanoi ministeri, polvistuen ja koko ruumis liikutuksesta värähdellen. "En tahdo elää nähdäkseni teidän suuruutenne häviävän."

"Taivas", huudahti kuningas, paiskaten miekan lattiaan ja painaen kätensä ohimoilleen. "Luulen että teidän salaliittonne saattaa minut hulluksi. Onko ketään ihmistä kidutettu tässä elämässä tällä tavalla. Siitähän tulee yksityisluontoinen avioliitto, joka ei hituistakaan koske valtiota. Kuuletteko mies? Oletteko nyt käsittänyt? Mitä te vielä vaaditte?"

Louvois hankkiutui jaloilleen ja pani miekkansa takasin tuppeen.

"Teidän majesteettinne pysyy siis päätöksessään?"

"Ehdottomasti."

"Siinä tapauksessa minulla ei ole muuta sanomista." Lähtiessään painoi hän päänsä rintaansa vasten aivan murtuneen näköisenä, vaikka hän tosiasiassa tunsi sydämensä keventyneeksi kuninkaan vakuutuksesta, ettei hänen vihaamansa nainen ainakaan nousisi Ranskan valtaistuimelle.

Tiheästi uudistuneet hyökkäykset eivät tosin saaneet kuningasta luopumaan päätöksestään, mutta ne olivat kuitenkin suuressa määrin kiusanneet ja katkeroittaneet häntä. Sellainen vastustuksen myrsky oli jotakin aivan uutta miehelle, jonka tahto oli ollut maan ainoana lakina. Hän tunsi itsensä vaivaantuneeksi ja hämmentyneeksi ja hänet valtasi järjetön halu saada vuodattaa kaiken harminsa niiden niskoille, joitten neuvoa hän viimeksi oli seurannut. Kun ovenvartija sitten laski hänen rippi-isänsä, isä la Chaise'in sisään, ei kuninkaan ulkomuoto juuri ollut kaikkein sydämellisimpiä.

"Toivotan teille kaikkea hyvää, sire, ja onnittelen teitä sydämestäni ottamanne tärkeän askeleen johdosta, joka varmasti on tuottava tyydytystä niin tässä kuin tulevassakin elämässänne."

"En ole onnellinen enkä myöskään tyytyväinen", vastasi kuningas ärtyisästi. "Minua ei elämässäni ole kiusattu näin. Koko hovi on täällä käynyt polvistumassa saadakseen minut muuttamaan aikeitani."

Jesuiitta katsoi häneen levottomasti harmailla silmillään.

"Onneksi", virkkoi hän, "on teidän majesteettinne lujatahtoinen mies, jota ei niin helposti käännytetä, kuin he luulevat."

"Ei, todellakaan. Tuumaakaan en perääntynyt. Mutta sittenkin, täytyy minun myöntää että on sangen epämiellyttävää, kun on niin paljon vastustajia. Luulenpa että useimmat ihmiset olisivat taipuneet."

"Nyt on aika pysyä lujana, sire. Saatana raivoo huomatessaan teidän pääsevän käsistään ja hän nostattaa kaikki ystävänsä ja lähettää kaikki lähettinsä pidättämään teitä."

Mutta kuningas oli nyt sillä tuulella, ettei häntä vähällä voinut lohduttaa.

"No ei teillä, isä, totisesti ole paljoakaan kunnioitusta perhettäni kohtaan. Veljeni, poikani, sekä apotti Fenelon ja sotaministeri ovat niitä lähettejä, joihin äsken viittasitte."

"Siinä tapauksessa on kunnianne yhä suurempi. Te olette, sire, tehnyt jalosti. Te olette ansainnut Pyhän kirkon kiitoksen ja siunauksen."

"Uskon tehneeni oikein, isä", vastasi kuningas vakavana. "Olisin iloinen, jos saisin tavata teitä myöhemmin illalla, mutta nyt haluaisin hetkisen yksinäisyyttä."

Isä la Chaise lähti kuninkaan luota syvästi epäillen hänen lujuuttaan. Oli ilmeistä, että häneen kohdistetut monet pyynnöt olivat tehneet hänet epäröiväksi, vaikkeivät olleetkaan saaneet häntä varsinaisesti päätöksestään luopumaan. Mitä tulisikaan tapahtumaan, jos niitä jatkuisi, ja varmasti niitä yhä oli tulossa. Nyt täytyi keksiä sellainen keino, joka varmasti veisi asian päätökseen heti, sillä jokaisen päivän viivytys sukeutuisi vastustajien hyödyksi. Epäröiminen merkitsi nyt häviötä. Kaikki tuli nyt panna viimeisen kortin varaan.

Meaux'n piispa odotti etuhuoneessa ja isä la Chaise esitti hänelle muutamin sanoin aseman vaarallisuuden ja keinot sen torjumiseksi. Yhdessä he sitte menivät rouva de Maintenon'in huoneeseen.

Hän oli hylännyt synkän leskenpukunsa, jota hän oli käyttänyt hoviintulostaan saakka ja oli nyt pukeutunut upeaan, joskin yksinkertaiseen hopeasarsilla koreiltuun satiiniin, joka paremmin soveltui hänen tulevaisuuden unelmiinsa. Yksi ainoa timanttikoriste kimalteli hänen kauniissa tukassaan. Muutos oli tehnyt hänen kasvonsa ja vartalonsa vuosia nuoremmaksi, vaikka hän muutoinkin oli vuosiaan paljon nuoremman näköinen. Nähdessään hänet nyt tällaisena säännöllisine piirteineen, täydellisenä kaunottarena, tyynenä ja hienona, mitä suloisimpana olennoltaan, molemmat juoniniekat tulivat siihen päätökseen että syynä heidän aikeensa epäonnistumiseen ei ainakaan olisi oivallisen aseen puute.

Heidän tullessaan oli rouva noussut seisomaan ja hänen ilmeistään näkyi, että hän oli huomannut sen levottomuuden, joka heidän mielissään kyti.

"Teillä on huonoja uutisia?" kysyi hän.

"Ei, tyttäreni", virkkoi piispa. "Mutta meidän täytyy olla hyvin varuillamme vihollisiimme nähden, jotka mielellään tahtoisivat saada kuninkaan kääntämään selkänsä teille, jos vain voisivat."

Hänen kasvonsa loistivat, kun hänen rakastajaansa mainittiin.

"Ah, te ette tiedä kaikkea. Hän on tehnyt pyhän lupauksen ja uskon häntä niinkuin itseäni. Tiedän, että hän pysyy uskollisena."

Mutta jesuiitan järki oli varustautunut tätä naisellista herkkäuskoisuutta varten.

"Meidän vastustajamme ovat sekä monilukuiset että voimakkaat. Vaikka kuningas pysyisikin lujana, tullaan häntä joka käänteessä kiusaamaan, niin että hän loppujen lopuksi tuntee elämänsä vaivaloisemmaksi, sensijaan että hänen tulisi tuntea se iloisemmaksi, paitsi luonnollisesti, tyttäreni, sitä iloa, jonka te aina ehdottomasti hänelle tuotatte. Meidän täytyy saada asia päätökseen."

"Mutta miten, isä?"

"Avioliitto täytyy solmia heti."

"Heti!"

"Niin. Tänä iltana, jos vain mahdollista.

"Oh, isä, te vaaditte liian paljon. Sellaiseen ehdotukseen kuningas ei koskaan suostuisi."

"Hän itse ehdottaa sitä."

"Kuinka niin?"

"Aiomme pakottaa hänet siihen. Se on ainoa keino, jolla kaikki vastustus saadaan vaikenemaan. Kun se kerran on tehty, niin hovi hyväksyy sen. Niinkauan kuin se on tekemättä, vastustaa se sitä."

"Mitä siis tahdotte minua tekemään?"

"Luopumaan vaatimuksistanne häneen."

"Luopumaan hänestä!" hän kalpeni ja katsoi jesuiittaa tyrmistyneenä.

"Se on paras keino."

"Ah, isä, sen olisin voinut tehdä viime kuussa, viime viikolla, vieläpä eilenaamulla, mutta nyt — nyt se särkisi sydämeni."

"Älkää peljätkö, tyttäreni. Me neuvomme teitä siihen, mikä on paras. Menkää nyt heti kuninkaan luo, sanokaa hänelle että olette kuullut, että hän teidän vuoksenne on saanut kärsiä paljon ikävyyttä ja sanokaa että ette voi olla epäsovun aiheuttajana hänen perheessään ja että sen vuoksi tahdotte vapauttaa hänet hänen valastaan ja että itse vetäydytte hovista ainiaaksi. Menkää nyt, aivan heti."

"Niin, viivyttelemättä silmänräpäystäkään."

Hän heitti kepeän hunnun hartioilleen ja lähti.

"Seuraan neuvoanne", virkkoi hän mennessään. "Uskon että olette viisaampia kuin minä, mutta voi, jos hän ottaa sanani todeksi."

"Hän ei tule sitä tekemään."

"Se on kuitenkin hirvittävän uskallettua."

"Sellaista tarkoitusta kuin tämä ei saavuteta uskaltamatta jotakin. Menkää tyttäreni ja seuratkoon teitä taivaan siunaus."

Kolmastoista luku.

KUNINGAS ON KEKSELIÄS.

Kuningas oli jäänyt huoneeseensa jotenkin synkissä mietteissä, tuumimaan keinoja, millä saavuttaisi tarkoituksensa, mutta samalla saisi vaiennetuksi vastustuksen, josta lupasi tulla niin itsepintainen ja yleinen. Äkkiä kuului hiljainen naputus ovella ja siinä seisoikin hänen ajatustensa esine hämärässä hänen edessään.

Kuningas, hypähti pystyyn ja ojensi tulijalle kätensä hymyillen tavalla, joka olisi poistanut voimakkaimmankin epäilyksen.

"Françoise, te täällä. Vihdoin saan tervetulleenkin vieraan, ja se onkin ensimmäinen laatuaan tänään."

"Sire, pelkään että teillä on ollut huolia."

"On todellakin, Françoise."

"Mutta minulla lääke siltä varalta."

"Ja mikä se on?"

"Jätän hovin, sire, eikä teidän tarvitse sen enempää ajatella sitä, mitä välillämme on tapahtunut. Olen aikaansaanut eripuraisuutta, kun tarkoitukseni oli rakentaa rauhaa. Antakaa minun lähteä St Cyr'iin tai Fontevrault'in luostariin, niin teitä ei enää mikään pakota uhrautumaan minun vuokseni."

Kuningas meni kuolon kalpeaksi ja tarttui hänen huntuunsa vapisevin käsin, ikäänkuin hän olisi pelännyt, että hän tuossa tuokiossa panisi päätöksensä täytäntöön. Vuosikausia oli kuningas jo tottunut turvaamaan häneen. Tukea kaivatessaan oli hän aina kääntynyt hänen puoleensa ja silloinkin, kun hän, kuten viime viikolla, oli hänet joksikin ajaksi jättänyt, oli hänelle välttämätöntä tietää, että hän oli olemassa, tuo uskollinen, aina anteeksiantava ja sovittava ystävä, joka odotti häntä neuvoillaan ja osanotollaan. Hänen mieleensä ei koskaan ollut välähtänytkään, että tämä ystävä jättäisi hänet, vieläpä ainaiseksi kuten nyt. Senpävuoksi valtasikin hänet nyt tavaton levottomuus.

"Te ette voi tarkoittaa totta sillä, Françoise", huudahti hän ääni vavisten. "Ei ole mahdollista, että olette tosissanne!"

"Sydämeni murtuu jättäessäni teidät, sire, mutta se murtuu myös tietäessäni olevani syynä vieraantumiseenne perheestänne ja ministereistänne."

"Vaietkaa toki. Enkö minä ole kuningas. Enkö minä voi määrätä tekojani huolimatta heistä. Ei, ei, Françoise, ette saa minua jättää! Teidän täytyy jäädä tänne ja tulla puolisokseni!" Hän voi tuskin puhua kiihtymykseltään ja piti yhä kiini hänen hunnustaan ikäänkuin pidättääkseen häntä. Tuo nainen oli ollut hänelle ennenkin kallis, mutta nyt, kun hän huomasi voivansa menettää hänet, oli hän vielä moninverroin kalliimpi. Rouva de Maintenon tunsi nyt asemansa vahvaksi ja päätti käyttää sitä hyväkseen.

"Jonkun aikaa täytyy kulua ennen vihkimistämme sire. Sillä aikaa joudutte te alttiiksi uusille mieliharmeille. Kuinka voisin olla onnellinen tietäessäni, että olen syypää niinkin pitkäaikaiseen tuskaan."

"Miksi sen ajan pitäisi olla pitkän, Françoise?"

"Päiväkin olisi liian pitkä, kun minä olen tuskanne aiheuttajana, sire. Tunnen itseni onnettomaksi sitä ajatellessani. Uskokaa minua, parasta olisi että menisin luotanne."

"Ei koskaan! Se ei tule tapahtumaan! Miksi me odottaisimme päivääkään, Françoise? Minä olen valmis, te olette myös, miksi emme voisi mennä naimisiin nyt?"

"Heti nyt! Oh sire!"

"Mutta me menemme. Se on tahtoni, minun käskyni. Se olkoon vastaukseni niille, jotka tahtovat minua estää siitä. He eivät saa tietää siitä mitään, ennenkuin se on tapahtunut ja sitte saamme nähdä kuka heistä uskaltaa kohdella puolisoani epäkunnioittavasti. Antakaamme vihkiä itsemme salaisesti, Françoise. Lähetän luotettavan lähetin Pariisin arkkipiispan luo ja vannon että vaikka koko Ranska asettuisi vastakynteen, hän on tekevä meistä miehen ja vaimon ennenkuin hän palaa takaisin."

"Onko se teidän tahtonne, sire?"

"Se on tahtoni ja ah, voin nähdä silmistänne että se on teidänkin toivonne! Älkäämme menettäkö hetkeäkään, Françoise. Mikä siunattu keksintö, joka ainiaaksi vaijentaa heidän kielensä. Kun kaikki on valmista, saakoot sen tietää. Menkää huoneeseenne nyt, te rakkain ystävistä ja uskollisin naisista. Kun tapaamme uudelleen, yhdymme perustamaan liiton, jota ei tämä hovi eikä tämä kuningaskunta pysty purkamaan."

Kuningas oli tulisessa kiihkossa uudesta päätöksestään. Hänestä oli kokonaan hävinnyt epäilys ja tyytymättömyys ja hän kulki ympäri huoneessaan nopein askelin, hymysuin ja silmät loistavina. Sitten hän helisti pientä kultaista kelloa, jonka kutsua noudatti hänen yksityinen henkipalvelijansa.

"Mitä kello on, Bontems?"

"Se on kohta kuusi, sire."

"Hm", kuningas tuumi hetkisen.

"Tiedätkö missä kapteeni de Catinat on?"

"Hän oli alakerroksessa, sire, mutta kuulin, että hän aikoo ratsastaa takaisin Pariisiin tänä iltana."

"Ratsastaako hän yksin?"

"Hänellä on eräs ystävä mukanaan, sire."

"Kuka se ystävä on, joku kaartinupseeriko?"

"Ei sire, se on eräs muukalainen, merien takaa, Amerikasta mikäli ymmärsin. Hän on viimeaikoina oleskellut hänen seurassaan ja kapteeni de Catinat on näytellyt hänelle teidän majesteettinne palatsin ihmeitä."

"Muukalainen! Sen parempi. Mene, Bontems, ja tuo molemmat luokseni."

"Luulen etteivät he vielä ole lähteneet, sire. Minäpä käyn katsomassa."

Hän kiiruhti matkaan ja palasi kymmenisen minutin kuluttua.

"No, mitä kuuluu?"

"Minulle oli onni myötäinen, sire, Heidän hevosensa olivat jo tuodut esille ja he olivat jo nousemassa satulaan kun tavotin heidät."

"Missä he ovat sitte?"

"He odottavat teidän majesteettinne käskyä, sire."

"Ohjaa heidät luokseni, Bontems, eläkä laske ketään sisään, ei ministereitäkään, ennenkuin he ovat poistuneet."

De Catinat'lle käynti kuninkaan luona oli usein toistuva tapahtuma hänen virkatehtävissään, mutta että kuninkaan käsky koski myös hänen ystäväänsä, hämmästytti häntä aikalailla. Hän oli juuri kuiskaamassa hänen korvaansa muutamia tärkeimpiä ohjeita ja varoituksia, joita tuli ottaa huomioon kuninkaan luona, kun Bontems tuli uudelleen ja johti heidät perille.

Amos Green, jolle New Yorkin kuvernööri Dongan tähän saakka oli ollut inhimillisen vallan korkein ruumiillistuma, tunsi pelonsekaista uteliaisuutta astuessaan kristikunnan mahtavimman valtiaan yksityishuoneeseen. Odotushuoneen upeus, sen sametit, maalaukset ja kultaukset, siellä tungeskeleva hieno virkamiesjoukko ja vahdissa olevat komeat kaartilaiset olivat tehneet häneen suurenmoisen vaikutuksen, jotenka hän nyt odotti näkevänsä jonkun kruunuun ja purppuraan puetun olennon, joka sellaiseen ympäristöön sopi. Kun hän näki edessään yksinkertaisesti puetun miehen, jolla oli kirkkaat silmät ja vilkkaat eleet ja joka suoraryhtisenäkin oli häntä itseään puolta päätä lyhyempi, ei hän voinut olla katsahtamatta ympärilleen ikäänkuin todetakseen oliko se kuningas, vai oliko hän mahdollisesti löydettävissä siitä loppumattomasta jonosta koreapukuisia virkamiehiä, jotka siinä häärivät kuninkaan ja ulkomaailman välittäjinä. Toverinsa kunnioittavasta tervehdyksestä huomasi hän kuitenkin, että se oli itse majesteetti ja hänkin kumarsi suoristautuen sitte yksinkertaisen arvokkaasti, kuten ainakin luonnon koulua käynyt mies.

"Hyvää iltaa kapteeni de Catinat", sanoi kuningas miellyttävästi hymyillen. "Mikäli ymmärrän on ystävänne muukalainen. Toivon, sir, että olette havainnut täällä yhtä ja toista mieltäkiinnittävää ja hauskaa."

"Olen kyllä, teidän majesteettinne. Olen nähnyt suuren kaupunkinne ja se on kerrassaan ihmeellinen. Ystäväni on näyttänyt minulle teidän palatsinnekin, metsineen ja nurmikenttineen. Kun palaan taas kotimaahani, on minulla paljon juttelemista kauniista maastanne."

"Te puhutte ranskaa, ettekä kuitenkaan ole kanadalainen."

"En, sire, olen Englannin alusmaista."

Kuningas katseli mielenkiinnolla muukalaisen voimakasta vartaloa, hänen rohkeata ilmettään ja vapaata käyttäytymistään. Hänen mielessään välähtivät vaarat, joista de Frontenac oli ennustanut niistä alusmaista tulevan, ja hän ajatteli, että jos tämä nuori mies on rotunsa perikuva, niin olisi parempi olla ystävän- kuin viholliskannalla heidän kanssaan.

Hänen mieltään askarruttivat kuitenkin tällä hetkellä muut kuin valtionasiat ja hän kiiruhti antamaan de Catinat'lle määräyksensä.

"Te ratsastatte Pariisiin yksityisessä palveluksessani. Ystävänne voi lähteä kanssanne, kaksi on aina varmempi kuin yksi valtiollista viestiä vietäessä. Haluan myös että lähdette vasta pimeän tultua.

"Kyllä, sire."

"Kukaan ei saa tietää asiaanne ja pitäkää huoli siitä ettei teitä kukaan seuraa. Tehän tunnette Harley'n, Pariisin arkkipiispan talon?"

"Tunnen, sire."

"Te käskette häntä tulemaan tänne ja olemaan puolenyön aikaan pohjoispuolen takaovella. Ja olipa ilma mikä hyvänsä, täytyy hänen olla täällä tänä yönä. Se on äärimmäisen tärkeää."

"Hän on varmasti saava käskynne."

"Hyvä. Jääkää hyvästi, kapteeni. Hyvästi, herra. Toivon että oleskelunne Ranskassa tulisi hauskaksi." Hän huiskutti kättään heille ja hymyili lumoavalla tavallaan, jolla hän oli voittanut niin monta sydäntä puolelleen.

Neljästoista luku.

VIIMEINEN VALTTI.

Rouva de Montespan pysytteli yhä huoneissaan mieli levottomana kuninkaan poissapysymisestä, mutta ei tahtonut näyttää levottomuuttaan hoville, menemällä toisten joukkoon tai kyselemällä mitä oli tapahtunut. Vaikka hän täten jäikin tietämättömäksi onnentähtensä äkillisestä ja täydellisestä sammumisesta, oli hänellä kuitenkin toimelias ja tarmokas asiamies, jolta ei pieninkään seikka tapausten sarjassa jäänyt huomaamatta ja joka hoiti hänen etujaan sellaisella innolla kuin ne olisivat olleet hänen omiaan. Ja oikeastaan ne olivatkin hänen, sillä rouvan veli monsieur de Vivonne sai kiittää sisarensa kuuluisuutta kaikesta mitä oli saanut, rahoista, maatiloista ja korotuksista, ja hän tiesi varsin hyvin, että sisarensa tähden laskettua seuraisi hänen omansa pian perässä. Ollen luonteeltaan rohkea, häikäilemätön ja kekseliäs hän ei ollut niitä miehiä, jotka ensi hädässä antautuivat, vaan pelasi pelinsä loppuun sillä viekkaudella ja tarmolla, joka oli hänelle ominaista. Hän otti kaikesta vaarin, mitä ympärillään tapahtui ja kuultuaan ensi huhut kuninkaan aikeista oleskeli hän alituiseen odotushuoneessa, tehden siellä johtopäätöksensä huomioistaan. Hän oli heti huomannut Monsieur'in ja perintöprinssin huolestuneen ulkonäön, isä la Chaise'n ja Bossuet'n käynnit rouva luona ja tämän voitoniloiset kasvot kohtauksen jälkeen. Hän oli nähnyt Bontems'in kiiruhtavan kutsumaan kapteenia ja hänen ystäväänsä. Hän oli kuullut heidän määräävän hevoset tuotaviksi parin tunnin kuluttua ja lopuksi oli hän erään vakoilijakseen palkkaamansa palvelijan kautta saanut kuulla, että rouva de Maintenon'in huoneustossa oli käynnissä tavaton touhu, että neiti Nanon oli aivan haltioissaan innostuksesta ja että pari hovin muotikauppiasta oli kiireisesti kutsuttu rouva de Maintenon'in huoneisiin. Mutta vasta silloin, kun hän samaiselta palvelijalta sai kuulla että erästä huonetta pantiin kiireesti kuntoon Pariisin piispaa varten, vasta silloin hän käsitti kuinka uhkaava vaara todella oli.

Rouva de Montespan oli viettänyt koko iltansa pitkällään sohvallaan äärimmäisen ärtyisässä mielentilassa, josta koko hänen ympäristönsä sai kärsiä. Hän oli koettanut lukea, mutta heitti kirjan pois, sitten koetti hän kirjoittaa, mutta repi paperin palasiksi. Hän oli kokonaan pelon ja epäluulojen vallassa. Mitä kuninkaalle oli tapahtunut? Hän oli eilen ollut jäykän ja kylmän näköinen ja ehtimiseen oli hän vilkaissut kelloa. Ja tänään hän ei ollut saapunut ensinkään. Oliko siihen syynä hänen leininsä? Ehkä, vai oliko mahdollista että hän taas menettäisi hänet. Sitä se ei voinut merkitä! Hän kääntyi oven vieressä olevaan peiliin päin. Huoneessa oli juuri kynttilät sytytetty, kokonaista kaksikymmentäneljä niitä oli ja kun jokainen niistä valoi loisteensa hopeaheijastimestaan, vallitsi siinä mitä kirkkain päivänvalo. Peilistä näki hän loisteliaan huoneensa tummanpunaisen leposohvan ja siinä huoneen ainoan olion valkoisiin ja hopeahohtoisiin harsoihin puettuna. Hän nojasi kyynärpäihinsä ja ihaili siinä omien silmiensä syvää tummuutta, valkeaa kauhansa ja kasvojensa täydellisiä piirteitä. Hän tutki niitä tarkoin, mielenkiinnolla, ikäänkuin hänen kilpailijattarensa olisi ollut siinä edessään, mutta missään ei hän voinut huomata ajan hampaan rumia jälkiä. Yhä hän oli säilyttänyt kauneutensa, ja jos se kerran ennenkin oli valloittanut kuninkaan, niin miksipä se ei sitä vieläkin pystyisi tekemään? Varmasti se vielä tehoisi! Hän jo moitti itseään pelostaan. Epäilemättä oli kuningas sairas, tai ehkäpä hän sittenkin vielä tulee. Ahaa! tuolla kuului ovi avautuvan ja sitte nopeita askeleita eteisessä. Oliko se hän, vai ehkä hänen kirjeentuojansa?