VANHASSA MAAILMASSA (continued 4)

"Minne aiot viedä minut?" kysyi rouva vihdoin.

"Portillac'iin, pikku vaimoni."

"Miksi sinne? Mitä aiot tehdä minulle?"

"Aion vaientaa soman valehtelevan kielesi ainaiseksi. Se ei saa enää pettää ihmisiä."

"Aiotko murhata minut?"

"Jos tahdot nimittää sitä sillä nimellä."

"Sinulla on kivikova sydän."

"Toisen sydämeni annoin eräälle naiselle."

"Oh, syntini saavat totisesti rangaistuksensa."

"Ole varma siitä, että ne sen saavat."

"Enkö voi millään tavalla korjata rikkomustani?"

"Tulen pitämään huolen siitä, että teet sen."

"Sinulla on miekka vyölläsi, Maurice. Miksi et sitten tapa minua, jos olet niin katkeroittunut? Miksi et lävistä sydäntäni sillä?"

"Ole huoleti siitä, että olisin tehnyt sen, ellei minulla olisi erinomainen syyni tehdä toisin."

"Mikä sitten?"

"Kerron sinulle. Portillac'issa on minulla valta harjoittaa sekä korkeinta-, keski- että alioikeutta. Olen lääninherra siellä ja voin siellä tutkia, tuomita ja panna täytäntöön. Se on minun laillinen oikeuteni. Tuo kuningas parka ei edes tiedä, miten hän kostaisi puolestasi, sillä minulla on etuoikeuteni ja hän ei voi vastustaa sitä, tekemättä kaikkia Ranskan lääninherroja ikuisiksi vihamiehikseen."

Hän aukaisi taas suunsa ja nauroi omalle keksinnölleen, mutta rouva, väristen koko ruumiissaan, kääntyi pois hänen julmista, hehkuvista silmistään ja kätki kasvonsa käsiinsä. Kerran hän vielä rukoili Jumalaa antamaan anteeksi syntisen elämänsä. Ja niin he kiitivät läpi yön kahden, mies ja vaimo, puhumatta enää sanaakaan, mutta viha ja pelko sydämissään, kunnes kirkas tervasloiste eräästä kulmatornista valaisi heitä ja suunnaton epämääräinen varjo kohosi heidän edessään pimeydestä. Se oli Portillac'in linna.

Kahdeskolmatta luku.

PORTILLAC'IN MESTAUSLAVA.

Täten joutuivat Amory de Catinat ja Amos Green vankilansa akkunasta näkemään yöllisen matkueen saapumisen vankeineen. Tästä johtui myös tuo pahaaennustava astunta ja kummallinen saattue aikaisessa aamuhämärässä. Ja täten he vielä joutuivat näkemään, kun Françoise de Montespan'ia vietiin teloitettavaksi ja kuulivat hänen viimeisen säälittävän avunhuutonsa, kirvestä kantavan raakalaisen tarttuessa hänen hartioihinsa ja pakottaessa hänet polvilleen mestauspölkyn eteen. Kiljahtaen koetti hän peräytyä likaiselta verentahrimalta pölkyltä, mutta pyöveli kohotti aseensa ja lääniherra astui askeleen eteenpäin tarttuakseen kullanruskeisiin suortuviin siten vetääkseen tuon kauniin pään alas tukille, Mutta äkkiä jäi hän hämmästyksestä liikkumattomaksi, suu puoleksi auki ja silmät ihmetyksestä selällään.

Hämmästykseensä hänellä olikin täysi syy. Hänen edessään olevasta nelikulmaisesta vankilan akkunasta putkahti äkkiä mies pää edellä käsilleen maahan ja oli melkein silmänräpäyksessä taas jaloillaan. Aivan hänen kintereillään tuli toinen pää, jonka omistaja putosi hieman raskaammin kuin edellinen, mutta oli hänkin nopeasti pystyssä. Ensimäinen oli puettu kuninkaallisen kaartin siniseen takkiin, hopeisine olkalappuineen, toinen taas oli tummapukuinen sileäksi ajeltu rauhanmies, ja molemmilla oli ruosteinen rautakanki kädessään. Kumpainenkaan heistä ei puhunut sanaakaan, mutta sotilas astui pari askelta eteenpäin ja löi kannellaan pyöveliä, joka oli jäänyt lyömäasentoonsa uhriinsa päin. Kuului ilkeä särähdys, aivankuin munankuori olisi rikottu ja kiljahtaen pelottavasti pudotti pyöveli kirveensä, tavotti päätään molemmin käsin ja juostuaan sinne tänne mestauslavalla putosi kuolleena alla olevalle linnanpihalle. Salaman nopeudella oli de Catinat vaihtanut aseensa pyövelin kirveeseen ja kääntyen de Montespan'iin päin, raskas aseensa olalla ja uhkaava ilme kasvoillaan huudahti hän:

"No nyt!"

Lääninherra oli ollut liian hämmästynyt saadakseen sanaakaan suustaan. Nyt hän vasta oivalsi, että nämä muukalaiset olivat tulleet hänen ja hänen saaliinsa väliin.

"Ottakaa kiinni nuo miehet", karjasi hän kääntyen seuralaistensa puoleen.

"Silmänräpäys ensin", huusi de Catinat sellaisella äänellä ja voimalla, että se vaati huomiota. "Te näette puvustani, mikä mies minä olen. Olen kuninkaan henkivartija. Ja joka koskee minuun, käy käsiksi kuninkaaseen. Olkaa siis varovaisia. Se on vaarallista leikkiä."

"Käykää kiinni, pelkurit", raivosi lääninherra.

Mutta asemiehet epäröivät, sillä kuninkaan nimi oli peljätty koko Ranskassa. De Catinat huomasi heidän epävarmuutensa ja käytti tilaisuutta hyväkseen.

"Tämä nainen on kuninkaan oma suosikki ja jos loukkaatte hänen hiuskarvaansakaan, niin vakuutan, ettei ainoakaan sielu tällä pihamaalla pääse siitä vähemmällä, kuin kidutuskuolemalla. Hölmöt, tahdotteko puhaltaa viimeisen henkäyksenne venytyspenkillä tai kiemurrella palavassa öljyssä tuon mielipuolen käskystä."

"Keitä nuo miehet ovat, Marceau?" huusi lääniherra raivoissaan.

"He ovat vankeja, teidän ylhäisyytenne."

"Vankeja! Kenen vankeja?"

"Teidän, teidän ylhäisyytenne."

"Kuka sinua käski pidättämään heitä?"

"Te, heidän tuojansa näyttivät teidän sinettisormustanne."

"En ole koskaan nähnyt heitä. Tässä on nyt jotakin pirua. Mutta siitä ei tule mitään, että he uhmaisivat minua omassa linnassani tai sotkeutuisivat vaimoni ja minun välisiin asioihin. Ei Jumal'avita. Siitä he eivät läpäise elävinä. Ja nyt Marceau, Etienne, Gilbert ja Jean, kaikki, jotka olette syöneet leipääni, käykää kiinni, sanon minä."

Hän katseli hurjin silmin ympärilleen, mutta näki vain alakuloisia ja poispäin kääntyneitä kasvoja. Kauheasti kiroten vetäsi hän miekkansa tupesta ja hyökkäsi vaimonsa kimppuun, joka puoleksi tiedottomana oli lyyhistynyt mestauspölkyn viereen. De Catinat juoksi heidän väliinsä suojellakseen rouvaa, mutta Marceau, parrakas taloudenhoitaja oli jo käynyt herraansa vyötäisistä. Mielipuolen voimilla, hammasta purren ja vaahdossa suin väänteli hän itseään palvelijansa lujassa syleilyssä ja onnistuen kääntää miekkansa taaksepäin työnsi sen parran läpi suoraan Marceaun kurkkuun.

Tämä kaatui taaksepäin, päästäen tukahtuneen äänen, veren pulputessa suusta ja haavasta. Mutta ennenkuin murhaaja oli edes vapauttanut miekkansa uhristaan, olivat de Catinat ja Amos Green muutamain palvelijain avustamina, vetäneet hänet pitkälleen mestauslavalle ja Amos Green sitoi hänet niin lujasti, ettei hän voinut liikuttaa muuta kuin silmiään ja huuliaan ja niillä hän mulkoili ja sylki kuin vimmattu.

Marceau oli palvelijain kesken erittäin pidetty ja heidän raivonsa oli murhan johdosta niin suuri, että lääninherran pää olisi piankin eronnut ruumiista valmiilla mestauspölkyllä, ellei samassa olisi kuulunut pitkä ja selvä torventoitotus, joka nousi ja laski, tuhansin värähdyksin kertautuen aikaisessa aamukuulakassa. De Catinat heristi korviaan kuten koira, joka kuulee metsästäjän kutsun.

"Kuulitko, Amos?"

"Se oli torven ääntä."

"Se oli kaartin merkinantopuhallus. Te siellä, kiiruhtakaa portille! Avatkaa portti ja laskekaa silta alas! Kiiruhtakaa, tai saatte vieläkin kärsiä isäntänne synneistä! Kylläpä oli pelastus hiuskarvassa, Amos!"

"Sanoppa muuta, ystävä. Näin hänen ojentavan kätensä tarttuakseen rouvan tukkaan, juuri kun sinä laskeuduit akkunasta. Hetki vielä, niin olisi hän menettänyt päänahkansa. Mutta hän on kaunis nainen, kauniimpaa en ole eläessäni nähnyt eikä ole mielestäni sopivaa, että hän tuolla polvistuu noilla likaisilla lankuilla." Hän veti lääninherran päällystakin hänen yltään ja käärittyään sen kokoon, asetti sen tiedottomana makaavan rouvan pään alle sellaisella hellyydellä ja hienotunteisuudella, että se tuntui mahdottomalta hänen tapaiselleen ja kokoiselleen miehelle. Hän oli vielä kumartuneena rouvan yli, kun kuului laskusillan narahdus ja hetkeä myöhemmin kavioitten kapsetta. Joukko ratsumiehiä liehuvin töyhdöin ja heiluvin harjoin oli juuri tulossa linnanpihalle. Ensimmäisenä ratsasti solakka mies täysissä kaartilaisen varustuksissa, lakissa sulkatöyhtö, puhvelinnahkakintaat käsissä ja miekka välähdellen auringonvalossa. Hän nelisti mestauslavaa kohti ja hänen tarkkaan tummaan silmäänsä osui pieninkin yksityisseikka ryhmässä, joka odotti häntä. De Catinat'n kasvot kirkastuivat nähdessään hänet ja hän hyppäsi heti hänen luokseen.

"De Brissac!"

"De Catinat! No miten ihmeen nimessä olet joutunut tänne?"

"Olen ollut vangittuna. Sanohan, de Brissac, veitkö sanan Pariisiin?"

"Varmasti vein."

"Ja arkkipiispa tuli?"

"Tuli varmasti."

"Entä vihkiminen?"

"Kävi niinkuin oli suunniteltu. Sen vuoksi tuon naisparan tuolla täytyi lähteä palatsista."

"Ajattelin vähän sinnepäin."

"Toivon ettei hänelle ole tapahtunut mitään pahaa?"

"Ystäväni ja minä tulimme juuri viime hetkessä ja pelastimme hänet. Hänen miehensä makaa tuolla. Hän on itse paholainen, de Brissac."

"Hyvin luultavaa, mutta luulen että enkelikin tulisi katkeraksi, jos häntä sillä tavalla kohdeltaisiin."

"Olemme sitoneet hänet. Hän tappoi erään miehen ja minä tapoin toisen."

"No, hitto vie, sinäpä olet ollut toimelias!"

"Kuinka tiesit että olimme täällä?"

"Se oli minulle aivan odottamaton yllätys."

"Te ette siis tulleet meidän vuoksemme?"

"Emme. Tulimme tuon naisen vuoksi."

"Kuinka tuo junkkari sai hänet käsiinsä sitten?"

"Hänen veljensä piti ottaa hänet ajoneuvoihinsa. Hänen miehensä sai siitä vihiä ja lähettämällä rouvalle valheellisen viestin, sai hänet omiin vaunuihinsa, jotka olivat toisella portilla odottamassa. Kun de Vivonne huomasi, ettei hän saapuisikaan ja että hänen huoneensa oli tyhjä, pani hän toimeen tiedusteluja ja pääsi siten perille minne hän oli lähtenyt. De Montespanin vaakuna oli nähty ovessa ja sen vuoksi lähetti kuningas minut joukkoineni tänne niin nopeasti kuin mahdollista."

"Ah, ja te olisitte tulleet liian myöhään, ellei omituinen sattuma olisi johtanut meitä tänne. En ymmärrä kuka meidät matkalla pidätti, sillä tämä mies ei näy tietävän asiasta mitään. Oli miten oli, kaikki selvinnee jälestäpäin. Mutta mitä nyt teemme?"

"Minulla on omat määräykseni. Rouva on lähetettävä Petit Bourg'iin, ja jokainen, joka on ollut osallisena hänen pahoinpitelyynsä on pidätettävä, kunnes kuningas suvaitsee toisin määrätä. Linna on myös otettava kuninkaan haltuun. Mutta sinä, de Catinat, sinulla ei taida olla mitään tekemistä nyt?"

"Ei mitään muuta, kuin että mieleni tekisi ratsastaa Pariisiin katsomaan miten setäni ja hänen tyttärensä voivat"

"Ah, tuota suloista pikku serkkuasi! Hitto vie, en ihmettele että Pyhän Martin kadun varrella asuvat tuntevat sinut niin hyvin. Mutta minä olen kerran vienyt perille sinun viestisi, nyt on sinun vuorosi viedä minun."

"Erittäin mielelläni, ja minne?"

"Versailles'iin. Kuningas on kuin tulisilla hiilillä, saadakseen tietää matkastamme. Sinulla on suurin oikeus kertoa se hänelle, koska ilman sinua ja ystävääsi siitä olisi tullut surullinen sanoma."

"Olen siellä kahden tunnin kuluttua."

"Onko teillä hevoset?"

"Meidän hevosemme tapettiin."

"Tuolla tallissa on varmaan muutamia. Ota niistä kaksi parasta, sillä olette menettänyt omanne kuningasta palvellessanne."

Neuvo oli liian hyvä jätettäväksi huomioonottamatta. De Catinat viittasi Amos Greenille ja kiiruhti hänen kanssaan talliin, sillä välin kuin de Brissac muutamalla lyhyellä käskyllä riisutti aseista palvelijakunnan, asetti vahteja kaikkialle linnaan sekä järjesti rouvan lähettämisen matkaan ja hänen miehensä vartioinnin. Tuntia myöhemmin ratsastivat ystävykset Pariisia kohti nauttien sanomattomasti raittiista ilmasta, joka tuntui heistä entistäkin suloisemmalle vankilan kosteuden ja ummehtuneisuuden jälkeen. Kaukana heidän takanaan kohosi puuryhmien takaa korkea torninhuippu muistuttaen heille linnaa, jonka ne olivat jättäneet ja jota aamuauringon kultaiset säteet jo valaisivat poistaen heidän vankilansa synkän muiston.

Kolmaskolmatta luku.

DE CATINAT'N KUKISTUMINEN.

Kaksi päivää vihkiäisten jälkeen pidettiin rouvan vaatimattomissa suojissa neuvottelu, jonka tuloksen kohtalo oli määrännyt tuottamaan sanomatonta kurjuutta sadoille tuhansille ihmisille, mutta samalla, kaitselmuksen suuressa viisaudessa, myöskin olemaan välikappaleena levittämään ranskalaista käsiteollisuutta, näppäryyttä ja eloisuutta raskasliikkeisempien germaanilaisten kansojen sekaan, jotka sitten tämän hapatuksen vaikutuksesta ovat tulleet vain voimakkaammiksi ja paremmiksi. Sillä historiassa on usein suurikin kunto saanut aikaan pahaa, kun päinvastoin rikoksellisista teoista on voinut olla mitä siunauksellisimpia seurauksia. Nyt oli tullut kirkon aika vaatia saamansa lupaus rouvalta ja hänen kalpeat kasvonsa ja surulliset silmänsä todistivat selvästi, kuinka turhaan hänen hellä sydämensä oli taistellut ympäristönsä uskonkiihkoa vastaan. Hän tunsi Ranskan hugenotit. Kukapa voi tuntea heitä paremmin kuin hän, ottaen huomioon, että hän oli samaa ainesta ja että hänet oli kasvatettu heidän uskossaan? Hän tunsi heidän kärsivällisyytensä, heidän jaloutensa, riippumattomuutensa ja lujuutensa. Mitä mahdollisuuksia oli heidän myöntymiselleen kuninkaan tahtoon? Ehkäpä joku ylhäisöstä taipuisi, mutta muut nauraisivat hänen vankiloilleen, kaleeriorjuudelleen ja vieläpä hirsipuulleenkin, kun oli kysymyksessä heidän isiensä uskonto. Ellei heidän uskontoaan enää suvaittaisi ja jos he pysyivät uskollisina sille, oli heillä edessään joko pako isänmaastaan tai sitten elävä kuolema airoissa tai työskentely jalkaraudoissa maantien teossa. Se oli pelottava vaihtoehto väestölle, joka oli niin lukuisa, että se sinänsä muodosti kansakunnan. Ja pelottavinta kaikesta oli, että hänen, joka itse oli heidän veriheimolaisensa, piti antaa äänensä heitä vastaan. Mutta hän oli antanut lupauksensa ja nyt oli koittanut aika, jolloin se oli täytettävä.

Siinä olivat läsnä kaunopuheinen piispa Bossuet, Louvois, sotaministeri sekä kuuluisa jesuiitta, isä La Chaise, kukin kooten todistuksen todistuksen päälle kukistaakseen kuninkaan vastahakoisen mielen. Heidän vieressään seisoi vielä eräs pappi, niin hintelä ja kalpea, kuin olisi hän juuri noussut vaikealta tautivuoteelta, mutta jonka suurissa silmissä paloi kiihkeä loimu ja pelottava päättäväisyys.

Rouva istui kirjailunsa ääressä ja sovitteli värikkäitä silkkilankojaan äänettömänä. Kuningas nojasi käteensä ja kuunteli kirkonmiesten todisteluja sen näköisenä joka tietää olevansa ahdistettu, mutta ei jaksa potkia tutkainta vastaan. Matalalla pöydällä oli paperi ja sen vieressä kynä ja muste. Se oli peruuttamiskäsky, josta puuttui vain kuninkaan allekirjoitus tullakseen laiksi.

"Ja sitte, isä, olette sitä mieltä, että jos nyt tällä tavalla kukistan kerettiläisyyden, niin ansaitsen sillä pelastuksen tulevassa elämässä?" kysyi kuningas.

"Tulette saamaan siitä palkinnon."

"Ja te ajattelette samalla tavalla, herra piispa."

"Varmasti, sire."

"Entäs te, apotti de Chayla?"

Kuihtunut pappi puhui ensi kertaa, hänen korpinkasvoilleen ilmestyi hieno puna ja syvällä olevat silmänsä saivat entistä synkemmän loisteen.

"En voi vakuuttaa teille pelastusta, sillä siihen tarvittaisiin paljon enemmän, mutta kadotus on varmasti teidät perivä, jos ette sitä tee…"

Kuningas liikahti vihaisesti ja rypisti puhujalle silmäkulmiaan.

"Teidän sananne ovat tuikeammat, kuin mihin olen tottunut", huomautti hän.

"Sellaisessa asiassa olisi julmaa jättää teitä epätietoisuuteen. Sanon vieläkin, että sielunne kohtalo on hiuskarvan varassa. Kerettiläisyys on kuoleman synti. Tuhannet kerettiläiset kääntyisivät kirkon helmaan takaisin, jos vain käskette. Senvuoksi on teidän sielunne vastuussa noitten tuhansien synneistä. Mitä toivoa sillä siis voisi olla, ellette heitä käännytä?"

"Isäni ja isoisäni antoivat heidän olla rauhassa."

"Niinpä palavatkin isänne ja isoisänne helvetin tulessa, ellei Jumala aivan erikoisesti ole venyttänyt armoaan."

"Hävytöntä!" kuningas hypähti tuoliltaan.

"Sire, sanon teille totuuden, vaikka olisitte viisikymmentä kertaa kuningas. Mitä minä huolin kenestäkään, kun puhun kuninkaitten kuninkaan puolesta? Katsokaa ovatko nämä jäsenet sellaisen miehen, joka pelkää julistaa totuutta?"

Äkillisellä liikkeellä vetäsi hän kauhtanansa pitkät hihat ylös ja ojensi valkoiset lihattomat käsivartensa. Luut olivat kokonaan mutkilla ja vääntyneet mitä eriskummallisimpaan muotoon. Louvoiskin, tuo hovissa karaistunut mies ja molemmat kirkonmiehet kauhistuivat nähdessään nuo pelottavat jäsenet. Hän nosti ne päänsä yläpuolelle ja käänsi silmänsä taivasta kohti.

"Taivas on valinnut minut todistamaan uskon puolesta ennenkin", sanoi hän. "Kun kuuiin, että tarvittiin veriuhria Siamin nuoren kirkon eloonjäämiseksi, matkustin sinne. He viilsivät minut auki, he ristiinnaulitsivat minut ja väänsivät ja musersivat luuni. He jättivät minut siihen, kuolleena miehenä, mutta Jumala puhalsi minuun elävän henkensä taas, jotta voisin olla apuna Ranskan uudestisyntymisen suuressa työssä."

"Teidän kärsimyksenne, isä", sanoi Ludvig, istuutuen jälleen, "oikeuttavat teitä vetoomaan sekä kirkkoon että minuun, joka olen sen ensimäinen puoltaja ja suojelija. Mitä te siis neuvotte tekemään, elleivät hugenotit mielihyvällä aio taipua?"

"He taipuvat", huudahti de Chayla hymyillen aavemaisesti. "Heidän täytyy joko taipua tai murtua. Mitä se tekee, vaikka he murskautuisivat tomuksi, kunhan vain voimme rakentaa yhtenäisen kirkon maassa?" Hänen syvät silmänsä kiiluivat julmuutta ja hän heristi toista kuivunutta kättään raivokkaassa vihassa.

"Kokemanne julmuudet eivät ole opettaneet teitä lempeäksi muita kohtaan."

"Lempeäksi! Kerettiläisiä kohtaan! Ei, sire, omat kärsimykseni ovat opettaneet minulle, että maailma ja liha eivät ole mitään ja että todellinen laupeus toista kohtaan on siinä, että valtaan hänen sielunsa senkin uhalla että hänen syntinen ruumiinsa tuhoutuisi. Minä tahdon noitten hugenottien sielut omikseni, sire, vaikka minun täytyisi muuttaa koko Ranska teurastuslaitokseksi."

Ludvigiin tekivät puhujan pelottomat sanat ja hurja totisuus selvästi syvän vaikutuksen. Hän kätki kasvonsa käsiinsä ja vaipui syviin ajatuksiin.

"Sitäpaitsi", sanoi La Chaise leppeästi, "tuskin tarvittaisiin noita ankarampia toimenpiteitä, joista hyvä apottimme puhuu, sillä, kuten jo olen huomauttanut, olette, sire, niin rakastettu kuningaskunnassanne, että paljas vakuutus siitä, että se on teidän tahtonne, riittää varmasti palauttamaan heidät oikeaan uskoon.

"Toivoisin, että voisin ajatella niin, isä. Mutta mitä nyt?"

Se oli hänen palvelijansa, joka oli avannut oven puoleksi.

"Kapteeni de Catinat on täällä ja tahtoisi päästä puheillenne heti, sire."

"Pyydä kapteenia tulemaan. Ah!" Onnellinen ajatus näytti pälkähtäneen hänen päähänsä.

"Saammepa nähdä, mitä rakkaus minua kohtaan saa aikaan tällaisessa asiassa, sillä jos sitä jossakin on tavattavissa, niin täytynee sen ennenkaikkea elää omissa henkivartijoissani."

Kaartilainen oli juuri saapunut matkaltaan ja jätettyään Amos Greenin hevosten luo, oli hän sellaisenaan, tomuisena ja lian tahrimana tullut tuomaan viestinsä kuninkaalle. Hän astui sisään ja seisoi tyynenä, tottuneena kohtaamaansa näkyyn, vieden kätensä kunnioittavaan tervehdykseen.

"Mitä uutisia, kapteeni?"

"Majuri de Brissac käski ilmoittaa teille, sire, että hänellä on Portillac'in linna hallussaan, että rouva on turvassa ja että hänen miehensä on vangittuna."

Ludvig ja hänen puolisonsa vaihtoivat helpotuksen silmäyksen.

"Se on hyvä", sanoi kuningas. "Mutta asiasta toiseen. Te olette palvellut minua viime päivinä monella tavalla ja aina menestyksellä. Olen kuullut, Louvois, että de la Salle on kuollut isorokkoon."

"Hän kuoli eilen, sire."

"Haluan, että siirrätte vapaana olevan paikan majuri de Catinat'lle. Sallikaa minun ensimmäisenä onnitella teitä korotuksenne johdosta, vaikkakin teidän täytyy vaihtaa sinitakkinne muskettisoturieni harmaaseen. Me emme voi luovuttaa teitä lähistöstämme."

De Catinat suuteli kuninkaan ojennettua kättä.

"Toivon olevani kyllin ansiokas ottamaan vastaan hyvyytenne, sire."

"Tehän tekisitte voitavanne palvellaksenne minua?"

"Elämäni on teidän kokonaan, sire."

"Hyvä. Tahdon panna uskollisuutenne pienelle koetukselle."

"Olen valmis mihin koetukseen tahansa, sire."

"Se ei olekaan niin vakavaa laatua. Näette tuon paperin tuolla pöydällä. Se sisältää käskyn, että kaikkien hugenottien valtakunnassani tulee hyljätä erheellisen oppinsa maanpaon tai vangitsemisen uhalla. Nyt on minulla syytä toivoa, että ne monet alamaisistani, jotka tässä suhteessa ovat harhateillä, vannoutuvat irti siitä, niin pian kuin saavat kuulla että se on minun nimenomainen tahtoni. Minulle olisi suuri ilo havaita että asia on niin, sillä minua surettaisi suuresti ryhtyä käyttämään väkivaltaa ketään kohtaan, joka kantaa ranskalaisen nimeä. Käsitättekö minua?"

"Kyllä, sire." Nuori mies oli käynyt kalman kalpeaksi, hän muutteli yhtämittaa jalkojaan ja sulki ja aukoi käsiään. Hän oli katsonut kuolemaa silmään monta kertaa ja monessa muodossa, mutta milloinkaan ei hän ollut tuntenut rohkeutensa niin masentuvan kuin nyt.

"Olette itse hugenotti, mikäli tiedän. Haluaisin nähdä teidät ensimäisenä hedelmänä toimenpiteestäni. Antakaa meidän omasta suustanne kuulla, että te ainakin olette valmis seuraamaan johtoani, niin siinä kuin muissakin asioissa."

Nuori sotilas epäröi, vaikkakaan hänen epäröintinsä ei koskenut sitä, mitä hän vastaisi, vaan ainoastaan muotoa mihin hän vastauksensa pukisi. Hän tunsi, että onnetar lyhyessä hetkessä oli ottanut häneltä kaiken sen hyvän, mitä se vuosien kuluessa oli hänelle suonut.

Kuningas kohautteli silmäkulmiaan ja naputteli kärsimättömästi sormillaan pöytään, nähdessään upseerinsa alakuloiset kasvot ja masentuneen käytöksen.

"Miksi tuumia niin kauan?" sanoi hän. "Tehän olette mies, jonka minä olen nostanut ja yhä tahdon korottaa. Mies, jolla on majurin valtakirja kolmenkymmenen ikäisenä, voi olla marsalkka viiskymmenvuotiaana. Teidän menneisyytenne on minun ja samoin on tulevaisuutenne laita. Mitä muuta te vielä toivotte?"

"Minulla ei ole muuta toivoa, kun saada palvella teitä, sire."

"Miksi sitte vaikenette? Miksi ette anna minulle vakuutustanne, jota pyydän?"

"En voi tehdä sitä, sire."

"Ette voi?"

"Se on mahdotonta. Minulla ei enää olisi rauhaa rinnassani eikä itsekunnioitustani jäljellä, jos tietäisin aseman tai rikkauden toivossa hyljänneeni isieni uskonnon."

"Mies, tehän olette mieletön! Toisella puolellahan on kaikki mitä voitte toivoa ja toisella ei ole mitään."

"Siellä on kunniani, sire."

"Onko teistä siis häpeällistä liittyä minun uskontooni?"

"Minulle olisi häpeällistä liittyä siihen hyödyn vuoksi, uskomatta siihen."

"No uskokaa siihen."

"Valitettavasti, sire, ihminen ei voi pakoittaa itseään uskomaan. Uskohan on jotakin, joka lähestyy meitä emmekä me sitä."

"Tottavie isä", sanoi kuningas, hymyillen katkerasti jesuiitta rippi-isälleen, "minun täytyy ruveta ottamaan kaartinkadettini teidän koulustanne, koska upseereistani on tullut uskonoppineita ja viisastelijoita. Niin, te siis kieltäydytte tottelemasta pyyntöäni."

"Oh, sire", — — de Catinat astui pari askelta ojentaen kyynel silmässä kätensä. Mutta kuningas keskeytti hänet käden liikkeellä.

"En halua mitään vastaväitteitä. Arvostelen miestä hänen tekojensa mukaan. Vannotteko vai ettekö?"

"En voi, sire."

"Näette nyt", sanoi Ludvig, kääntyen taas jesuiitan puolen. "Se ei käy niin helposti kuin luulette."

"Tämä mies on uppiniskainen, se on totta, mutta moni muu on taipuisampi."

Kuningas pudisti päätään. "Kunpa tietäisin mitä tehdä", virkkoi hän. "Madame, tiedän, että te aina annatte minulle oikean neuvon. Olette kuullut kaiken, mitä tässä on sanottu. Mikä on teidän mielipiteenne?"

Hän katsoi yhä työhönsä, mutta hänen äänensä oli kirkas ja luja, kun hän vastasi.

"Olette itse sanonut olevanne kirkon vanhin poika. Jos vanhin poika hylkää sen, niin kukapa sitte täyttää sen käskyjä. Ja totta on sekin, mitä pyhä apotti sanoo. Voitte panna sielunne vaaralle alttiiksi, jos annatte kerettiläisyyden synnit anteeksi. Se kasvaa ja kukoistaa, ja ellei sitä nyt juurineen kitketä, saattaa se tukahuttaa totuuden, niinkuin ohdakkeet vehnän."

"Ranskassa on nykyään seutuja", sanoi Bossuet, "missä kirkkoa ei näy päivämatkan varrella ja missä kaikki kansa ylimmästä aatelista alimpaan talonpoikaan ovat samaa kirottua uskontoa. Niin on Cevenneillä laita, jossa kansa on yhtä tuimaa ja jylhää kuin sen vuoretkin. Taivas varjelkoon sitä pappia, jonka osaksi joutuu heidän käännyttämisensä takasin kirkon helmaan.

"Kenen lähettäisin niin vaaralliseen seutuun?" kysyi Ludvig.

Apotti de Chayla oli silmänräpäyksessä polvillaan kuninkaan edessä, ojennellen kauheita käsivarsiaan. "Lähettäkää minut, sire. Minut!" huudahti hän. "En ole koskaan pyytänyt teiltä suosionosoitusta enkä tule vastakaan sitä tekemään. Mutta olen mies, joka voin murtaa tuon vastahakoisen joukon. Lähettäkää minut viestiänne viemään Cevennien väestölle!" Kuningas mutisi itsekseen, kun hän kunnioituksen ja inhon sekaisin tuntein katseli tuota kuihtunutta ja palavasilmäistä kiihkoilijaa.

"Hyvä, apotti", lisäsi hän ääneen, "te saatte lähteä Cevenneille."

Ehkäpä ankara munkki näki aavistuksena sen hirvittävän aamun, jolloin viisikymmentä miekkaa lävisti hänen ruumiinsa, hänen kyyristyessään palavan kotinsa nurkkaan. Hän painoi kasvonsa käsiinsä ja väristys kulki hänen laihan ruumiinsa läpi. Sitte hän nousi ja pannen kätensä ristiin rinnalle vaipui entiseen tunteettomuuteensa.

Ludvig otti kynän käteensä ja veti paperin lähemmäksi.

"Te annatte siis kaikki minulle saman neuvon, te isä, te madame, te apotti ja te Louvois. Hyvä, jos siitä koituu pahaa, älköön sitä luetteko minulle viaksi. Mutta mitä tämä merkitsee?"

De Catinat oli astunut askeleen eteenpäin ojentaen kätensä anovasti. Hänen palava, kiivas luonteensa oli äkkiä unohtanut kaiken varovaisuuden ja hän oli sillä hetkellä näkevinään lukemattoman joukon miehiä, naisia ja lapsia, jotka olivat samaa uskoa kuin hänkin ja jotka eivät voineet sanoa sanaakaan puolestaan, hän näki heidän kaikkien kohdistavan katseensa häneen, puolustajanaan ja puolestapuhujanaan. Hän oli sangen vähän tullut ajatelleeksi näitä asioita silloin, kun kaikki oli hyvin, mutta nyt vaaran uhatessa hänen luonteensa syvempi puoli heräsi ja hän tunsi kuinka vähäpätöinen elämä ja onni oli suuren periaatteen ja sen noudattamisvaatimuksen rinnalla.

"Älkää allekirjoittako sitä, sire", huudahti hän. "Kerran te vielä toivotte, että teidän kätenne ennemmin olisi kuivettunut, kuin tarttunut tuohon kynään. Minä tiedän sen, sire, olen varma siitä. Ajatelkaa tuota avutonta joukkoa, ajatelkaa kaikkia noita lapsukaisia, nuoria neitosia, vanhuksia ja heikkoja. Heidän uskonsa on sama kuin he itse. Käskekää yhtähyvin lehtiä muuttamaan oksilta, joilla ne kasvavat. Ne eivät voi sitä tehdä, korkeintaan voitte toivoa, että he muuttuisivat kunniallisista ihmisistä teeskentelijöiksi. Ja miksi sen tekisitte. He kunnioittavat teitä. He rakastavat teitä. He eivät tee kenellekään pahaa. He ovat ylpeitä saadessaan palvella teitä armeijassa, taistella teidän puolestanne, tehdä työtä hyväksenne ja olla rakentamassa kuningaskuntanne suuruutta. Minä rukoilen teitä, sire, ajatelkaa vielä kerran, ennenkuin allekirjoitatte käskyn, joka on aiheuttava kurjuutta ja häviötä niin monelle."

Hetken kuningas epäröi kuunnellessaan sotilaan lyhyitä ja katkonaisia lauseita, joilla tämä puhui omiensa puolesta, mutta hänen piirteensä kovenivat taas, kun hän muisti, ettei hänen henkilökohtainenkaan pyyntönsä ollut voinut taivuttaa tuota nuorta hovikeikaria.

"Ranskan uskontona tulee olla sen kuninkaan uskonto", sanoi hän, "ja jos minun omat henkivartijani asettuvat tässä asiassa minua vastustamaan, niin täytyy minun hankkia muita, jotka ovat uskollisempia. Tuo majurinvaltakirja, menee kapteeni de Belmont'ille, Louvois."

"Hyvä on, sire."

"Ja de Catinat'n valtakirja siirtyy luutnantti Labadoyère'lle.

"Hyvä on, sire."

"Ja minä en saa palvella teitä enää?"

"Olette liian hieno minun palvelukseeni."

De Catinat'n kädet vaipuivat huomaamatta sivuille ja hänen päänsä painui rinnalle. Sitte, tajuten että hänen elämänsä toiveet nyt olivat kokonaan menneet raunioksi ja tuntien sen julman vääryyden, mikä häntä oli kohdannut, hän purskahti toivottomaan itkuun ja ryntäsi huoneesta voimattomassa vihassaan. Nyyhkyttäen ja elehtien, takki napittamatta ja lakki väärinpäin päässä tuoksahti hän talliin, missä Amos Green rauhallisena poltteli piippuaan ja arvostelevin silmin seurasi hevosten harjaamista.

"Mikä helkkari nyt on hätänä?" kysyi hän pitäen piippua pesästä ja puhallellen sinisiä haikuja nenäänsä kohti.

"Tätä miekkaa", huusi ranskalainen, "minulla ei enää ole oikeus kantaa! Niinpä katkaisen sen!"

"Hyvä, minäpä katkaisen myös veitseni jos se rohkaisee sinua."

"Ja nämät", sanoi de Catinat, repien hopeisia olkalappujaan, "saavat mennä saman tien."

"Oh, sinä ennätät enemmän kuin minä, sillä eihän minulla tuollaisia ole koskaan ollut. Mutta kuulehan ystävä, annahan minun tietää mikä sinua surettaa, jotta näkisin, eikö sitä voisi auttaa jollakin tavoin."

"Pariisiin! Pariisiin!" huusi kapteeni mielettömästi. "Jos minut onkin tuhottu, niin voin ehkä vielä pelastaa heidät. Satulaan pian!"

Amerikkalaiselle oli selvää, että jokin äkillinen onnettomuus oli tapahtunut ja sen vuoksi hän kiiruhti auttamaan toveriaan ja renkejä hevosten satuloimisessa. Viisi minuuttia myöhemmin olivat he matkalla ja tunnin kuluttua seisauttivat he höyryävät ja vaahdon peittämät ratsunsa korkean talon kohdalla Pyhän Martin kadulla. De Catinat hyppäsi satulasta ja juoksi rappuja ylös, Amoksen seuratessa verkalleen perässä.

Vanha hugenotti ja hänen kaunis tyttärensä istuivat samalla puolen kookasta tulisijaa käsikädessä ja hypähtivät molemmat pystyyn hänen tullessaan. Tyttö heittäytyi ilosta huudahtaen sulhasensa syliin ja vanhus tarttui veljenpoikansa ojentamaan käteen. Toisella puolen tulisijaa istui oudonnäköinen vanha mies, pitkävartinen piippu suussa ja viinilasi vieressään penkillä. Hän oli harmaatukkainen ja -partainen ja hänellä oli paksu punainen nenä ja pienet harmahtavat silmät, jotka tuikkivat tuuheitten kulmakarvojen alta. Hänen pitkät kapeat kasvonsa olivat täynnä ristiin rastiin kulkevia ryppyjä ja olivat ne perin liikkumattomat, ja kun ne lisäksi olivat kauttaaltaan yhdenväriset, tummemmat kuin tummin pähkinäpuu, niin ne muistuttivat paraiten karkeasyisestä puusta veistettyä kuvaa. Hän oli puettu siniseen sarssipuseroon ja punaisiin housuihin, jotka olivat polvien kohdalta paksussa tervassa. Jaloissa oli hänellä kömpelötekoiset tasakärkiset kengät, joissa oli teräksiset soljet ja vierellään oli hänellä, paksun tammisen kepin päässä, kauhtunut hopeanauhainen lakki. Harmaan tukkansa oli hän takaapäin koonnut lyhyeksi kankeaksi piiskaksi ja messinkivartinen merimieskoukku riippui hänen tervatulla nahkavyöllään.

De Catinat'lla oli liian paljon tekemistä huomatakseen tuota eriskummallista vierasta, mutta Amos Green huudahti ilosta nähdessään hänet ja riensi tervehtimään häntä. Toisen puisevat kasvot värähtivät juuri sen verran, että kaksi tupakan ruskeuttamaa hammasta pääsi näkyviin ja nousematta istuimeltaan ojensi hän punaisen, kohtalaisen lapion kokoisen kätensä tulijalle.

"Mitä! Kapteeni Efraim", huudahti Amos englanninkielellä. "Eipä teitä olisi luullut täällä tapaavansa. De Catinat, tässä on vanha ystäväni, Efraim Savage, jonka suojeluksessa tulin tänne."

"Ankkuri haalattu ja luukut kiini", virkkoi muukalainen omituisella pitkäveteisellä äänellä, jonka hän oli perinyt esi-isiltään, englantilaisilta puritaaneilta.

"Ja milloin aiotte purjehtia?"

"Niinpian kuin jalkasi on laivankannella, jos vain kaitselmus antaa tuulta ja nousuvettä. Mitäs kaikkea sinulle kuuluu?

"Oikein hyvää. Minulla on paljon kerrottavaa teille."

"Toivon että olet pitänyt itsesi erilläsi heidän paavillisesta villityksestään."

"Olen, olen Efraim."

"Ja ettei sinulla ole ollut mitään tekemistä punaisen naisen kanssa."

"No, no, mutta mikä nyt?"

Harmaa tukka oli noussut pystyyn ukolla ja pienet harmaat silmät kiiluivat suuttumuksesta. Amos, seuraten niitten suuntaa, näki de Catinat'n istuvan käsi Adelen vyötäisillä ja tämän pää nojautuneena sulhasensa olkaa vasten.

"Ah, jos minä vain osaisin tuota heidän sip-sip, lipilaarikieltään! Onko tuollaista näkyä ennen nähty! Amos poikani, mitä häpeemättömiä letuksia nuo ranskalaiset ovat!"

"Eihän toki. Varmasti tuollaisia näkyjä on nähtävissä meidänkin puolellamme valtamerta, eikä sitä kukaan pahakseen panne."

"Ei koskaan, Amos. Ei missään Jumalan maassa."

"No, on, olen nähnyt ihmisten kuhertelevan New Yorkissakin.

"Ah, New Yorkissa! Minähän sanoinkin, ettei missään Jumalan maassa. En voi vastata New Yorkista enkä Virginiasta. Eteläpuolella Cape Cod'ia tai New Haven'ia en voi taata mitä ihmiset tekevät, mutta varmasti voin sanoa, että he Bostonissa tai Salem'issa tai Plymouthissa saisivat kuritushuonetta ja jalkapuuta tuollaisesta."

Hän puisti päätään ja muljautti silmiään rikolliseen pariin päin.

Mutta he ja heidän vanha omaisensa olivat aivan liian syventyneinä omiin asioihinsa edes ajatellakseenkaan puritaani-merikarhua. De Catinat oli kertonut tarinansa muutamin katkerin lausein, kärsimänsä vääryyden, virastaerottamisensa ja sen tuhon, joka koitti Ranskan hugenoteille. Adele naisten enkelimäiseen tapaan, ajatteli vain sulhastaan ja hänen onnettomuuksiaan, kuunnellessaan hänen kertomustaan, mutta vanha kauppamies kömpi jaloilleen, kun hän kuuli Nantes'in ediktin peruuttamisesta ja seisoi vapisevin jäsenin ja tuijotti ympärilleen hämmennyksissään.

"Mitä minä teen, mitä minä teen", valitti hän. "Olen liian vanha alottaakseni elämän uudelleen."

"Älä pelkää, setä", sanoi de Catinat rohkaisevasti. "On niitä muitakin maita, kuin Ranska."

"Mutta ei minulla. Ei, ei, olen liian vanha. Mutta Herra, sinun kätesi lepää raskaana palvelijasi päällä. Nyt on vihan malja avattu. Ah, minne mennä, minne kääntyä." Hän väänteli käsiään neuvottomuudessaan.

"Mikä häntä vaivaa, Amos?" kysyi merimies, "vaikka en ymmärrä mitään siitä, mitä hän sanoo, näen kuitenkin että hän on nostanut hätämerkin."

"Hänen täytyy omaisineen jättää isänmaansa."

"Mutta miksi?"

"Sen vuoksi, että he ovat protestantteja ja kuningas ei salli sitä."

Efraim Savage oli silmänräpäyksessä salin toisella puolella, ja puristi vanhan kauppamiehen hentoa kättä omissa suurissa kourissaan. Hänen voimakkaassa otteessaan ja karkeissa ahavoituneissa kasvoissaan ilmeni sellainen veljellinen osan-otto, että se rohkaisi vanhusta paljon enemmän kuin mitkään sanat olisivat voineet tehdä.

"Mikä veripunainen nainen Ranskalla onkaan, Amos!" sanoi merimies. "Sano tälle miehelle, että me viemme hänet meren yli, sano hänelle, että meillä on siellä maa, johon hän soveltuu kuin tappi tynnöriin, kerro hänelle että uskonto on siellä kaikille vapaa ja ettei siellä ole paavin lähettejä Baltimore'a lähempänä eikä myöskään Penobseatin kapusiinimunkkeja. Sano hänelle että jos hän tahtoo tulla mukaan, niin Kultainen kyynäräkeppi odottaa häntä ankkuri nostettuna ja lasti ruumassa. Puhu hänelle mitä tahdot ja niin kauan kunnes saat hänet lähtemään."

"Sitte meidän täytyy lähteä heti", sanoi de Catinat, kun hän kuuli sydämellisen tiedonannon, jota juuri tulkittiin hänen sedälleen.

"Tänä iltana käsky julaistaan ja huomenna voi jo olla myöhäistä."

"Mutta minun liikkeeni!" sanoi kauppamies.

"Ottakaa arvokkain mukaanne ja jättäkää loput. Se on parempi kuin menettää kaikki ja vielä vapauskin kaupanpäälle."

Niin lopulta päätettiinkin. Samana iltana, viittä minuttia ennen porttien sulkemista, lähti Pariisista viisihenkinen seurue, kolme ratsain ja kaksi umpinaisissa ajopeleissä, jonka katolla oli useita raskaita laatikoita. He olivat ensimäisiä lehtiä jotka lähtivät lentoon ennen rajumyrskyä, aikaisimpia niistä tuhansista, joita seuraavina kuukausina virtasi kaikilla Ranskasta vievillä teillä, mutta joista liiankin moni päätyi kaleeri-orjuuteen, vankiloihin ja kidutuskammioihin. Sittenkin tulvi heitä rajojen yli riittävä määrä muuttaakseen naapurimaiden teollisuuden ja muovaillakseen heidän luonnettaan tuntuvasti. Samoinkuin israelilaiset ennen vanhaan, ajoi heidätkin kodeistaan vihastunut kuningas, joka vielä heidän lähtiessään pani heidän tielleen kaikenlaisia vaikeuksia. Ei yhdelläkään heistä ollut toivon kipinääkään päästä luvattuun maahansa ilman tuskallista, pitkää vaellusta, pennittöminä, ilman ystäviä ja hyljättyinä.

Kuvaamattomiksi ovat jääneet ne vaivat ja vaarat, joitten alaisiksi nuo vaeltajat joutuivat. Paljon niistä tietäisivät Sveitsin vuoret ja Reininmaa; Valloonien metsät, Englanti ja Irlanti ovat heidän valituksensa kuulleet, vieläpä Berliinissä ja kaukaisella Venäjänmaalla ovat he kyyneleitään kuivanneet. Mutta seuratkaamme tämän pienen tutun joukon rohkeata matkaa ja heidän vaihtelevia kohtaloitaan suurella läntisellä mantereella, joka niin kauan oli ollut hedelmätön — siihenhän oli kylvetty vain ihmiskunnan rikkaruohoa — mutta joka nyt vihdoin oli nouseva korkeaan kukoistukseen.