PUNAPURJE

Ei, ei milloinkaan Jaakko Tyrni ollut tuntenut olemuksessaan sellaista voimaa kuin tänä aamuhetkenä, seisoessaan kotinsa portailla odottamassa Ellaa, tytärtään, joka valjasti hevosta.

Nyt alkaa elämä. Nyt vasta. Tähän asti on elämä ollut vaivaa ja raadantaa — nyt seuraa vapaan miehen ilot ja surut. Ja ennen kaikkea työ.

Jaakko Tyrni olisi tahtonut huutaa tämän sanan kauas auringossa kimaltelevaan metsään ja antaa vuorten ja kukkulain toistaa sitä niin että se olisi täyttänyt koko tämän isänmaan. Työ — nyt se alkaa: vapaan miehen työ! Että toki tähän ajallisuuteen saattaa mahtua tällainen päivä. Maailma ei ole mikään surunlaakso, koska se joskus valmistaa tällaisen juhlan. Pitkä on valmistusaika ollut tätä päivää varten, puolen vuosisataa on ponnistusta kestänyt. Mutta nyt ollaan voiton puolella ja elämää on vielä jäljellä toinen puoli vuosisataa. Sinä aikana täytyy saada syntymään yhtä ja toista.

Jaakko Tyrni puhalsi rinnastaan pitkän hengähdyksen ja tavoitti laulunpätkää. Myöskin hän yhä uudelleen kouraisi yli rintansa löytääkseen napitetun turkin alta taskut. Sitten hän jälleen sieppasi kiinni laulunpätkästä, mutta kun ei hänessä ensinkään ollut laulajanvikaa, niin hän huulillaan äänteli laulunpätkän sanoja ja toivoi, että hän tällä hetkellä seisoisi suksilla vaaran harjalla, tai jossakin muualla korkealla.

Korkea oli tämä päivä, aivan lapseksi se teki ihmisen. Tällaista iloa ei täysikasvanut mies yleensä tuntenut, se oli naisten ja lasten etuoikeutta. Annettiinko sitä hänelle, Jaakko Tyrnille sentähden, että hän viime aikoina tuontuostakin oli ajatellut lapsia ja satuja ehkäpä myöskin naista. Hyvien satujen aikaansaannos se oli toki kaiken runouden äärimmäinen ennätys, sitä hän oli ajatellut. Hyviä satuja oli maailmankirjallisuudessa vähemmän kuin mitään muuta. Ja satu oli kuitenkin lähempänä totuutta kuin mikään muu kirjallisuuden laji. Sillä missä oli sadun ja todellisuuden raja? Mitä oli elämä muuta kuin satua, ja mitä sen vanhat itseviisaat ihmiset muuta kuin lapsia ikuisuuden edessä?

Kylläpä olikin maailmassa tänään kuuraa ja kimallusta. Ei mitään muuta ollut kuin huurteessa värähteleviä koivunoksia ja pieniä aurinkoja, jotka yltympärille heijastivat suuren auringon loistoa.

Juuri sitä oli ihminenkin: pieni aurinko, jonka tuli ympärilleen heijastaa suuren auringon valoa. Viisikymmentä vuotta oli ehtinyt kulua hänen, Jaakko Tyrnin elämästä, mutta toiset viisikymmentä ovat jäljellä ja sitä tulevat nämä hänen viimeiset vuosikymmenensä olemaan: suuren auringon heijastusta maailmaan. Tähän asti hän on kirjoittanut elääkseen. On täytynyt päästää julkisuuteen kypsymätöntä ja epävalmista. Mutta tästäpuoleen hän tulee olemaan vapaa mies ja kirjoittamaan ilokseen. Tottapa siinä on eroa, jos kirjoittaa pakosta tai vapaaehtoisesti. Saada olla pieni aurinko ja heijastaa suuren auringon valoa — sitä on hänen työnsä oleva.

Hän tiesi toistelevansa samoja asioita, hän tiesi, että jos tämän olisi kirjoittanut paperille, niin siitä olisi sanottu että se oli lapsellista ja imelää. Hän tiesi, että jos hän tässä mielialassa olisi kirjoittanut, niin siitä olisi pitänyt pyyhkiä joukottain atribuutteja, huudahdusmerkkejä ja sensemmoista. Mutta hänpä ei nyt kirjoittanutkaan, kynä makasi pöydällä tahriutuneen sinisen imupaperiarkin laidalla, ja hän, Jaakko Tyrni seisoi portaillaan ja mielessään huudahteli kuin nainen ja temmelsi kuin poikanen.

Mikä aamu tämä olikaan! Teki todella mieli leikkiä ja huutaa. Tai hypätä ylös tikapuita ja asettua hajareisin katonharjalle. Tai sitoa kelkka ohikiitävään rekeen ja mennä siinä. Vaikka oli tällainen äänetön aamu, niin oli ilmassa jokin vauhti, joka pani toivomaan siipiä. Tilhet, jättäessään pihlajan portin pielessä, kiidättivät kuin kimppu räiskyviä kipunoita toiseen pihlajaan ja niiden äänet soivat kuin punaiset kekäleet romahtaessaan läjään. Jotain tulen räiskeestä ja linnun viheltelystä oli Ellankin äänessä, joka kuului orapihlaja-aidan takaa, tytön valmistaessa hevosta kaupunginmatkaa varten. Kuin poika hän puhutteli hevosta, vihelteli sille, vuoroin käski, vuoroin tyynnytteli sitä.

Jaakko Tyrni tunsi siinä seisoessaan suurta hellyyttä tilhejä kohtaan, kaikkia taivaan lintuja, Ellaa, hevosta, Senjaa, talonmiestä ja hänen perhettään kohtaan, niin, ja Annamaria kohtaan tietysti ja kaikkia vieraitakin ihmisiä. Ah, kuinka hän toivoikin tälle luomakunnalle hyvää, sitä hyvää mistä enkelitervehdyksessä puhuttiin.

Näin tuntevat naiset ja lapset, totesi hän uudelleen, näin ei miehen ole lupa tuntea ja vielä vähemmän kirjoittaa. Mutta kynähän on siellä omalla paikallaan ja tämä heikkous tuntuu suloiselta näin joskus, joulun kynnyksellä.

Onnellinen minä olen, äänteli Jaakko Tyrni, vapaa minä olen! Ei juuri vielä, mutta tunnin perästä.

Jumala ihmeen tekijä voi ylentää ja alentaa

toisti hän samassa äskeistä säkeistöään ja hämmästyi itsekin huomatessaan, että hänen huulilleen oli tullut virrenpätkä. Eikä edes kappale jouluvirrestä, vaan katkelma vanhasta valitusvirrestä. Kummaa, mistä juuri se johtuikaan hänen mieleensä, keskellä talviaamun säteilyä, juuri kun hän oli lähdössä maksamaan viimeistä velkaansa ja tekemään jouluostoksia. »Pankkikirja Annamarille, musta leninkikangas Senjalle, villapaita Helmiselle, rukkaset Helmiselle, pumpulileninkikangas Helmisen Hannalle, potkukelkka, luistimet, kuvakirja, pallo, värikyniä, kuminen kissa tai koira lapsille» — tämän luettelon he eilen olivat tehneet yhdessä Ellan kanssa. Ellan ja isän lahjat luettelosta puuttuivat. Joulukuusen koristukset, kynttilät ja ruokatarpeet olivat kaikki Ellan huostassa. Joulu — ja tällainen säteilevä joulu, oliko ihme että se teki ihmisen iloiseksi, ikäänkuin hän olisi nauttinut makiaa viinaa!

Valehtelija, ajatteli Jaakko Tyrni samassa, ottaen itsensä kiinni itse vilpin teossa, et ole iloissasi joulun tähden, vaan sentähden, että kirjasi on saanut hyvän vastaanoton, että sitä on myyty kymmenentuhatta kappaletta ja että sinä niillä rahoilla menet maksamaan viimeistä velkaasi ja ostamaan joululahjoja. Ei, väitteli hän taasen itseään vastaan: minä ikävöin joulua, pahnoja saunan lattialle, haarakynttelejä, ihmisiä, jotka istuvat ympärilläni juhlavaatteissa ja joille luen joulun evankeliumia… Liikutus hersyi ylös lähteistään ja esti häntä jatkamasta ajatusten jaksoja. Jokin kaukainen muisto hiipi hänen mieleensä ja viipyi paikallaan kuin näky: hän oli poikanen ja tuli kirkkoon ja siellä oli kynttelejä ja Jeesus joka siunasi lapsia, ja urut, ja veisattiin ja koira tuli ihmisten joukkoon, hänen jalkojaan paleli, mummo otti hänet syliinsä ja veisasi suuresta kirjasta hänen korvaansa, musta mies tuli ylös portaita ja seisahtui kahden kynttilän väliin, se oli pappi. Hän rupesi puhumaan… Näky himmeni ja häipyi. Ympärillä oli kuurainen kirkkaus, tilhejä ja talitiaisia. Jumala ihmeen tekijä voi ylentää ja alentaa — ehkäpä ei sittenkään ollut sattuma, että Jaakko Tyrni tänä voiton ja voiman aamunaan äänteli juuri näitä sanoja. Eräs läheinen ihminen hänen elämässään oli usein toistellut näitä sanoja, sama mummo, jonka olkapäätä vasten hän nukkui saarnan ajan ensimmäisessä joulukirkossaan. Olisipa mummo elänyt tällä hetkellä. Hänellä olisi ollut paljon toimittamista näin joulun edellä, vasullinen perunoita tai lanttuja kädessään hän ehkä juuri nyt olisi tullut kellarista, tai hän olisi ollut matkalla muuttamaan vettä lipeäkaloihin. Jaakko olisi pysäyttänyt hänet, ottanut hänen kantamuksensa ja, astuen hänen vierellään, sanonut: »tiedättekös mihin nyt ollaan menossa? Pankkiin. Viemään pois viimeistä rahaa. Sitten on kaikki omaa, maa jalkojen alla, rakennukset, eläimet. Mutta ei sitten ruveta laiskoina olemaan. Ei, vasta sitten aletaan tehdä työtä oikein ilossa ja riemussa. Kirjoja on pää täynnä. Toiset sanovat etteivät tiedä, mitä kirjoittaisivat. Minulla vain ei ole puutetta siitä mistä kirjoittaisin. Siellä päässä ne tälläkin hetkellä kuhisevat, kirjat, niin että oikein täytyy huutaa niille, niinkuin ylenannetuille lapsille: pysykää alallanne, kyllä se tulee teidänkin vuoronne!» Juuri silloin olisi vanhus hymyillyt, pyyhkinyt silmästä kyyneleen ja sanonut: vai jo se nyt sitten tulee maksetuksi viimeinen… vai jo tulee pois viimeinen. Ja sitten hän olisi lisännyt: Jumala ihmeen tekijä voi ylentää ja alentaa.

Vanhus oli jo parikymmentä joulua ollut ylennettynä siellä kaikkein korkeimmassa. Mutta hän johtui tytärvainajansa pojan, kirjailija Jaakko Tyrnin mieleen aina, kun jotain ratkaisevaa oli tekeillä. Ja tämä viimeisen velan suoritus se oli oleva alku uuteen elämään. Millaiseen? Sitä hän ei voinut yksityiskohtaisesti määritellä. Mutta ainakin se siinä tuli olemaan, ettei kirjoittanut pakosta ja koronmaksujen ahdistuksessa, vaan ilokseen. Ja ettei julkaissut hätiköityä työtä, vaan valmista. Oli sitä oltu alennuksessa, oli jo aika päästä ylennykseenkin.

Jossakin oli sanottu — lieneekö ollut jossakin kirjassa, vaiko sanomalehdessä, vaiko… Valtiopäivillä olivat tainneet sen sanoa, ettei kirjailijoiden aineellista tilaa pidä parantaa, koska he silloin laiskistuvat ja lakkaavat kirjoittamasta. Mikä hulluus! Senpätähden se oli kirjallisuus enimmäkseen nälkätyötä. Missä olivat valmiit, aurinkoiset, tiiviit teokset, sellaiset, jotka elävät yli sen joulun, jolloin ne ovat ilmestyneet? Penseistä, vastahakoisista aivoista ne enimmäkseen olivat puserretut. Tai oli turhamaisuus ollut niiden isänä ja jokin satunnainen ja kiitollinen tapaus niiden äitinä. Mutta todelliset taideluomat, ne jotka ovat huumanneet tekijänsä sielun niinkuin ensimmäinen rakkauden uni, ne joiden täytyy syntyä samalla tavalla kuin sen lapsen joka on saanut alkunsa rakkaudessa, ne jotka panevat elämää liikkeelle jokaisessa sielussa, jonka kanssa ne joutuvat kosketuksiin, ne jotka löytävät lukijoita ja ymmärtäjiä vuosisatojen takana? Jumal'avita, vapaan miehen ilossa ja tuskassa täytyy niiden syntyä ja kehittyä niinkuin vilja kehittyy suotuisan suven auringossa.

Hänelle, Jaakko Tyrnille, tietääkö tämä outo voima uutta siunattua työkautta? Hänen nimensä oli poissa äskeisestä joululahjaluettelosta — olisiko hänelle varattu onni luoda jotakin todella aitoa ja pysyvää? Olisiko se luomakunnan Isän joululahja hänelle? Tähän saakka ei hän ollut luonut mitään todella pysyvää. Huolimatta kaikista ystävällisistä arvosteluista, huolimatta maineesta jota hän nautti — hän tiesi hyvin, mitä tiesi. Hän ei myöntänyt sitä kenellekään, ei edes Jounalle, lähimmälle ystävälleen, eikä hän olisi sietänyt, että muut olisivat tulleet hänelle sanomaan: olet pieni raukka vain nerojen rinnalla. Mutta itse hän sen tunsi tällä hetkellä ja halusi nujertaa raukan itsessään ja tulla suureksi.

Mikä oli ollut syynä siihen ettei hänestä vielä ollut tullut suurta kirjailijaa? Ulkonaisetko olot? Vaiko luovan neron puute?

Voiko neroa yleensä tukahduttaa? Eikö nerollisuus ole voima, joka puhkoo itselleen tien läpi vuorten? Niin paljon kuin puhutaankin kirjailijain ja taiteilijain huonosta asemasta ja niin paljon kuin siinä on perää — syntyykö neroja, jos kirjailijoille voidaan taata huoleton toimeentulo? Ja jos nero on syntynyt, niin eikö hän suorita luomistyötään vaikkapa luolan pimeydessä?

Jaakko Tyrnin silmät tuijottivat säteilevään maisemaan ja hänelle tuli tuskallinen tarve saada selvyys tästä kirjailijalle tärkeimmästä asiasta. Hän tahtoi tietää miten nerot saadaan esille ja miten heidän voimansa saadaan talletetuksi. Hän tahtoi tietää mitä oikeutta pikkukirjailijoilla on elämiseen ja missä määrin he voivat vaatia yhteiskunnan uhraavaisuutta. Ennen kaikkea hän tahtoi tietää, mihin lajiin kirjailijoita hän itse kuului. Mitä menettäisi isänmaa, jollei häntä olisi, häntä ja niin monia muita? Painajaisen piina kalvoi häntä, kun hän sanoi itselleen, että hän ja monet muut kirjailijaraukat ovat vain torajyviä pellolla, jonne toivotaan kerran nousevan korkeita täysinäisiä tähkäpäitä. Toivotaan — mutta koska ne tulevat? Jaakko Tyrni oli kerran epätoivon hetkellä taittanut kahtia kynänsä, kynän jolla hän oli kirjoittanut monta kirjaa. Sen tehtyään hän oli vaipunut kynän pirstaleiden ääreen ja kyyneleet olivat kirvelleet hänen rinnassaan. Yhtäkkiä hän tunsi, että hänen teki mieli taas taittaa kynänsä, se mikä hänellä nyt oli ollut monta vuotta. Mitä hän teki talonmiehellä? Parempi ryhtyä hänen työhönsä. Ehkä hän olikin omansa siihen.

Koko tämä mietiskely, jota oli kestänyt silmänräpäyksen, särkyi siitä, että kuuraa putosi kuusen oksalta. Kiteet valahtivat lumeen ja hajoittivat samalla Jaakko Tyrnin ajatukset. Hän näki jälleen koko säteilevän aamun.

Nero — ajatteli hän, jollei olekaan nero, niin voi olla kunnollinen kirjailija. Hän tahtoi ajatella, että ulkonaiset olosuhteet olivat painaneet häntä ja että hän nyt alkaisi luoda parastaan. Hän ei ollut tyhjä. Sillä, mikä hänessä oli, täytyi olla oikeutus.

Mikä myllerrys hänen aivoissaan! Oliko mahdollista, että kirjailijalle joskus saattoi tulla puute aiheista? Hänellä, Jaakko Tyrnillä, olisi ollut antaa niitä kuinka monelle tahansa. Tuossa aivan etualalla pyrki esiin Samuli Ässä, kuuromykkä kaupustelija, jonka Jaakko Tyrni jo vuosikausia oli työntänyt luotaan sentähden että aihe oli hänestä pieni ja tuntui ennen käytetyltä. Tuossa hän nyt oli kelkkoineen, villakoirineen, Samuli Ässä, nauroi isäänsä kirjailijaa vastaan ja iski silmää: eikös jo sopisi ruveta kirjoittamaan meistä — me olemme niin kauan odottaneet. Minä näen, minä näen, iski kirjailija silmää takaisin. Ehkei olisi hullumpaa. Ehkä Samuli Ässä sittenkin kelpasi romaanisankariksi, aina iloinen, mykkä Samuli, joka toimitti takamaitten kyliin kihlasormukset. Ei, ei sittenkään! Mene, mene Samuli parka, sinusta saattaa joskus tulla pieni novelli. Pane meidät kirjoihisi, ettet unohda! tuntuivat Samuli ja Piski vielä pyytävän. Ei, ette te unohdu, siitä olette jo vuosikausia pitäneet huolen, teistä ei pääse eroon, jollei teistä kirjoita… Tuskin oli Samuli jäänyt jäljelle, kun Jaakko Tyrnin silmien edessä pöyhisteli rehevä keski-ikäinen nainen, Eriikka Numberg, ruokarouva. — Hän astuu huoneeseen koputtamatta, kädessä lautasellinen piiraita. Hän pysähtyy ovelle, hymyilee ja veikeilee siinä: nuori mies ikkunan luona ei liikahda. Se on jumaluusopin ylioppilas. Hän lukee, tai ei oikeastaan voi lukea, hän istuu kädet painettuina ohimoja vasten, ikäänkuin hän tahtoisi hiljentää niiden tykintää. »Noo, eiköös se…» Niin, mikä pannaan ylioppilaan nimeksi? Eino, Heikki, Lauri, Armas, Aarne…? No, olkoonpa vaikka Eino, se sopii hiljaiselle, hyvänahkaiselle miehelle. »Noo, eikös se Eino nyt ensinkään malta hellittää, johan ne kirjatkin väsyvät, kun ei niille rauhaa anna. Minun siskontyttöni pieni Sirkka-Liisa sanoi, kun äiti häntä kovisti lukemaan katkismusläksyä, että: katkismus väsyi ja hyppäsi lattialle… Einoo… no, mutta Einoo, tässä olisi vähän lämpimäisiä, piiraita, kaalipiiraita, niistähän Eino pitää.» Eriikka astuu yli permannon — hänellä on liian pienet ja liian korkeakorkoiset kengät, lähestyy Einoa niinkuin niin monesti ennen, mutta Eino vain ei nosta päätään. Eriikan sydän pysähtyy: Martta on tullut meidän välillemme, maisterin sisar, joka täällä myötäänsä hyppää veljensä luona. Eriikka näkee juuri silmiensä alla Einon kiharan pään eikä saata pidättää kättään. Silittää. Ylioppilas karkaa ylös ikäänkuin kyy olisi häneen pistänyt. »No!» pääsee ruokarouvalta ja hänen käsivartensa piukoissa samettihihoissaan vapisevat. »Tästä täytyy tulia loppu!» kuiskaa ylioppilas huoneen toisesta päästä eikä katso silmiin. »Mutta Eino — minä olen Einoa syöttänyt ja vaatettanut ja puhdasta rahaakin antanut…» »Minä maksan kaikki viimeistä penniä myöten!» Ruokarouva nauraa. Hänen naurunsa vaihtuu vähitellen itkuksi. »Eino ei taida tietää, että… » Ruokarouvan ja Eino Ryttylän tarina lähtee lentoon kuin itsestään.

Mutta se ei ole se, mitä Jaakko Tyrni tällä haavaa haluaa kirjoittaa. Eikä mikään muukaan noista traagillisista aiheista, jotka parveilevat hänen ympärillään. Hän tahtoo kirjoittaa iloisen kirjan, joka kuvaa voimaa ja voittoa. Sellainen kirja onkin jo olemassa jossakin hänen aivojensa komeroissa. Mutta se on vielä möhkäle. Ei sentään aivan: Helena Elisabet Tuuran vaalea pää pistää esiin möhkäleestä kuin itu herneestä. Se ei kuitenkaan ole mikään kultakutrinen tytönpää: Helena Tuura on vanhanajan isoäiti, nainen, joka taisi iloisesti kantaa ihmisen kuorman. Ja Helena Tuuran ympärillä parveilee paljon ihmisiä, hänen lapsiaan, lapsenlapsiaan, nuoruudenystäviään, omaisiaan, hyviä ja pahoja, vanhoja ja nuoria. Tästä kirjasta voi tulla kokonainen eepos, hautaan painuvan aikakauden muistolaulu. Helena Elisabet Tuuran voimakas, valoisa olemus tekee kirjan iloiseksi. Entä sen nimi?

Pysähdys.

Kukaan ei uskoisi miten tärkeä nimi on. Suorastaan ratkaiseva on nimen merkitys. Hyvä nimi, joka putoaa kirjailijalle kuin pilvistä, voi kutsua esiin kokonaisen kirjan. Kun taas hyvät aiheet ajelehtivat, väljähtyvät ja joutuvat hukkaan, jollei niille löydä yhdistävää nimeä. Nimi se on, joka aitaa karkulaiset yhteen karsinaan. »Helena Elisabet Tuura.» »Ihminen ja hänen kuormansa.» Ei kelpaa. Täytyy vielä ajatella tätä nimeä.

— Tähän kirjaan minä ensinnä ryhdyn, ajattelee Jaakko Tyrni. — Ensin tarvitsen kuitenkin nimen. Ei hätää, nimi tulee, minulla ei koskaan ole ollut puutetta nimistä. Myöhemmin minä kirjoitan tämän sukupolven romaanin — sen joka taisteli isänmaalleen vapauden, sen joka keinottelee, polttaa viinaa ja salakuljettaa vanhaa kallisarvoista taidetta Rajajoen takaa. Eikö olekin kummallista, että vallankumous silloin tällöin tulee ja tekee tasajakoa ihmiskunnan korkeimmista saavutuksista, etteivät ne jäisi kenenkään yksinomaisuudeksi!… Mutta ensiksi Helena Tuura. Sitten joskus historiallinen näytelmä, tai ehkä mieluummin romaani. Sitten seikkailukertomus poikia varten, oikein jännittävä ja rohkeutta kasvattava juttu. Ja sitten satuja. Se on oleva minun viimeinen huvitteluni. Sitten kun kokemukset ovat saaneet sovituksen hohteen ja rajat niinsanotun elämän ja niinsanotun kuoleman välillä ovat hävinneet, sitten kun lapsen ja vanhuksen viisaus on tullut samaksi — sitten on iloisten satujen aika!

Mutta heidänhän piti lähteä kaupunkiin. Jounan oli määrä seurata heitä Tyrnilään. Joululahjat ja joulutarpeet olivat ostettavat? Missä kummassa viipyi Ella, miksei jo lähdetty? Hänen piti huutaa tyttärelle, mutta hän jäi katselemaan lintuparvea, joka laskeutui pihlajaan. Hän näki nuo pienet jumalanluomat niiden katoavassa kauneudessa tavalla, joka järkytti hänen mielensä pohjia myöten. Tänään ne ovat vapaat ja lentävät minne siipi vie. Eivätkä muista talvea eivätkä nälkää. Kaikki on vain sinistä korkeutta, keinuvaa puunoksaa ja punaista pihlajanmarjaa. Huomenna lentää lintu siipensä sähkölankaan ja makaa läähättäen maassa. Muut jatkavat matkaansa pihlajasta pihlajaan — hänelle ei ole enää ketään eikä mitään. Hän on tomuhiukkanen, jota ei kukaan kysy, hän, joka äsken oli itse kauneus ja vapaus. Katoavaisuus laulaa koko tässä kauneudessa joka tänään seisoo ja huomenna kuolee. Jaakko Tyrni näki luomakunnan sielun noissa lintusissa ja häntä vapisutti ilo ja tuska. Oliko hän enemmän kuin joku noista pienistä olennoista?

— Minä lienen sentään kirjailija, koska näen ja tunnen, päätteli hän. — Minun täytyy vain löytää muoto. Minä käyn kiinni Helena Elisabet Tuuraan ja kirja saa kantaa hänen nimeään. Täytyy pian alkaa, ettei laiskuus saa minussa valtaa. Kirjailijan pahin vihollinen on laiskuus. Kirjailija ei koskaan saisi pysäyttää kättänsä eikä aivojensa juoksua. Hän saa levätä, mutta vain niinkuin äiti nukahtaa rintalapsensa ääressä. Hänen kynänsä ei koskaan saa kuivua, siitä hän tietää milloin jälleen on alettava kirjoittaa, siitä, jos hänen kynänsä rupeaa kuivumaan. On vaikea saada ajatusta liikkeelle, jos se on päässyt pysähtymään. Helpompi on panna liikkeelle kivikuorma.

— Minä alan jo joulunpyhinä, päätteli hän ja ajatteli kynäänsä, jonka äsken juuri oli nähnyt tyhjällä pöydällään, siinä mihin oli sen jättänyt. — Surullisen näköinen on sellainen siisti tyhjä pöytä kuin minun tällä hetkellä. No niin, pian se taas täyttyy. Minä en anna kynäni kuivua enkä aivojeni kuivua. Sitä minä tahdon: kuvata, miten katoaviin hetkiin saadaan kauneus, miten työ tehdään iloksi, miten sielu lentää ennenkuin siipi katkeaa.

Lämmin onnentunne kävi hänen lävitseen ja hän olisi mieluimmin heittänyt turkin yltään ja mennyt kirjoituspöytänsä ääreen heti paikalla käydäkseen kiinni työhön.

— Huomenta! sanoi silloin ihmisääni, jonka Jaakko Tyrni lapsuudesta tunsi.

Sekä ihminen että hänen äänensä soveltuivat hyvin mielialaan, missä kirjailija tällä hetkellä oli. Annamar tuli. Hän lykkäsi halkokelkkaa. Hänen täytyi seurata pienessä juoksussa, sillä iljankoinen tie vietti. Mutta mikäpä siinä oli hätänä, hänellä oli jalassa tallukkaat. Hän teki niitä sekä itselleen että koko talon väelle.

— Huomenta! huusi hän isännälleen, sai vauhtinsa hiljenemään ja jatkoi samassa: — Ei suinkaan tämä vielä joulusauna ole? Tottakai sauna lämmitetään vasta aattona, niinkuin ennenkin. Sitähän minäkin, ettei kukaan jouluaattona kiuasta kylmäksi jätä — pahaa siitä tulisi koko talolle. Mutta sopiihan tänäänkin vihtoa. Montako herraa tulee, että mä tiedän vihdat varata? Ja ovatko hyvinkin löylyntuntevia? Ei silti, että kyllä siinä tarpeekseen saavat muutkin, missä meidän isännän pinta lämpiää. Kova sinä olet löylymies, älä mitään puhukaan. Mutta sinä oletkin pikkuisesta asti opetettu. Laitetaan vain tänään kirjailijoille hyvät löylyt, että kirjoittaa jaksavat. Tuleeko se Palus taas — hyvä herra, kaksi markkaa antoi juomarahaa, mutta ei sanonut kärsivänsä näitä uudenaikaisia uloslämpiäviä, nokisaunan lupasi itselleen rakentaa. Laitetaan vain kirjailijoille hyvät löylyt ja sitten kylvetään taas aattona, oikein pahnat lattialla… Jaa, ettei tule kuin yksi herra? Se Jouna taas — no mitäs siitä sitten, otat kenen tahdot, vaikka sellainen turha se on Jouna, aina puhuu niistä juomarahoista, vaikkei sellaisella mitään ole antaa. Eikähän hän kirjojakaan kirjoita, itse olet sanonut. Mutta hänestäpä enimmän pidät ja aina hänet tänne vedät. Vaan mitäpä se minuun kuuluu, oma asiasi. Ja kyllä Jouna taas saunan arvon tietää, lienee saunassa syntynytkin. »Opinsauna, opin sauna» sanoo, kun vihdalla lyödä ropsottelee kylkiään. Ja tottahan se on, että opin saunanlauteilla sitä ihminen vain tässä elämässä hikoilee. Niin että minä vien sitten vain vihdat kahdelle hengelle ja poltan kolme sylystä puita — kyllä sitä siinä on. Vai enemmänkö? Taitaa tulla muitakin?

Jaakko Tyrni katseli hymyillen eukkoa ja ajatteli hetkeä, jolloin hän saa käteensä tuhannen markan säästökirjan. Sata markkaa jo oli Annamarin mielestä huikea summa, sillä hän katseli sitä samalla silmällä kuin viisikymmentä vuotta sitten, saatikka sitten tuhat markkaa. Jaakko Tyrni tunsi liikutuksen aallon kulkevan lävitseen, kun hän ajatteli, että nyt todella saattaa tuolle uskolliselle ihmiselle antaa tämän rahalahjan. Annamarin uskollisuuteen nähden summa oli riittämätön, mutta siihen nähden ettei hän koskaan ollut omistanut rahaa ja vielä lisäksi sentähden, ettei hänellä ollut mitään tarpeita, tämä tuhat markkaa tuli tuntumaan hänestä käsittämättömän suurelta. Mihin eukko aikoi käyttää rahat — oli jännittävää saada nähdä se. Vaikeaa, suorastaan vaikeaa oli odottaa jouluaattoon asti ja säilyttää tätä salaisuutta. Lapsellista!

Mutta vielä lapsellisempaa oli, että Jaakko Tyrni käsittämättömällä kiintymyksellä riippui kiinni tuossa vanhassa vaimossa, joka veti halkoja hänen saunaansa. Annamar oli kappale hänen lapsuuttaan, osa hänen kotiturvettaan, jonka hän oli saanut mukaansa tänne kaupungin laidalle — ja ehkäpä kaikkien niiden akkojen perikuva, joita hänen kirjallinen tuotantonsa oli täynnä ja joita niin paljon oli kiitetty. Totta puhuen ne olisivat pysyneet syntymättöminä ilman Annamaria. Helena Elisabet Tuura kuului sivistyneistöön, mutta ei ollut mahdotonta, että jotakin Annamarin iloisesta olemuksesta oli tukevana pohjana hänenkin jalkojensa alla. Kuka oli osannut sillä lailla kantaa elämän taakkaa kuin Annamar — noin hän sitä kantoi, niinkuin tuota puukuormaa, hymysuin. Ei, ei kukaan aavistanut miten paljon Annamar oli merkinnyt Jaakko Tyrnille, jossakin se joskus oli lausuttava julki. Jouna nimitti häntä leikillä Jaakko Tyrnin runottareksi. Ja mikseikäs se saanutkin olla suomalaisen kirjailijan runotar, tuo tuollainen hauska ja iloinen saunaeukko!

— Yksi vieras vain tulee saunaan, Annamar, sanoi Jaakko Tyrni. — Herra Jouna. Mutta hänhän on niin hyvä mies, kaikkein paras kaikista. Kyllä hän olisi osannut kirjoittaa kirjoja, mutta hän on aina vain auttanut muita kirjoittamaan.

Tyrni astui alas portaita, tuli eukon luo ja auttoi häntä lykkäämään kelkkaa sannoitetulla tiellä. Annamar työnsi häntä olkapäähän, nauroi ja pisti juoksuksi tallukkaissaan, jotka tekivät hänen askeleensa äänettömiksi.

— Älä sinä tähän tule, lapskulta! sanoi hän. — En minä vielä niin huono ole, etten saisi puutaakkaa saunaan. Minun työni on tämä saunan lämmitys — sinä kirjoitat kirjoja. Sinulla pitää olla niitä sellainen sylys, että on niinkuin tämä halkokuorma. Ja oikein paksuja kirjoja. Kyllä me Ellan ja Senjan kanssa vahditaan ovet ja portit. Aijai, jollei meitä olisi ollut, niin et sinä niitä kaikkia olisi kirjoittanut. Tiedätkös kuinka niitä olisi ollut kimpussasi ihmisiä! »Viisi minuuttia, vain viisi minuuttia!» »Jaa-a, vai viisi minuuttia. Mutta tiedättekös mitä te sinä viitenä minuuttina teette: katkaisette kirjailijan ajatuksen langan. Ja se on vielä pahempi solmittava kuin kankaan loimilanka. Jos te kudotte kangasta ja lähdette siitä katsomaan kahvipannua, niin sukkula on siinä paikallaan, mihin sen jätitte. Mutta kun kirjailija lähtee viideksi minuutiksi puhumaan teidän kanssanne, niin hänen lankansa sillä aikaa on hämääntynyt niin ettei sen päätä löydä mistään.» Sellaisia saarnoja me olemme Ellan ja Senjan kanssa pitäneet niin että me jo olemme saaneet koiran nimen. Mutta sinä olet kirjoittanut kirjoja niin että olet suurin kirjailija maailmassa. Vaan mikäs se on Jouna — hänkö se taivaassa vastaa toisten asiat? Eikö siellä kysytä vain jokaisen omia? No, sinä rupeat nyt Jounaa puolustamaan. Jos vain Annamar antaisi suunvuoroa. Mutta eipäs anna. Osaakos Jouna nauraakaan? No, älä nyt… hyvä herrahan se on Jouna, vaikkei hänen juomarahoistaan koskaan mitään tule ja vaikkei hän nauraakaan osaa eikä kirjoja kirjoittaa. Kun hän on sinun ystäväsi, niin hän on hyvä. Mutta toisit taas muitakin. Aijai, vaikka kaikki saisit tuoda: sen Rekolan ja Loilan ja Leppiahon ja sen, joka pitää päivällisiä. Tämä on tämä uusi kiuas sellainen, että kyllä se löylyn antaa, vielä huomenna se antaa sellaisen löylyn ettei sitä heikko pää kestäkään. Tuo vain kaikki kirjailijat tänne, kyllä sitten taas jaksavat kirjoittaa — aijaijaijai!

Kelkan vauhti vei Jaakko Tyrniä nyt suoraan kaivoa kohti rantaan. Annamarilta loppui sanottava, hän jäi jäljelle ja tulla hölkötti perässä. Hengästyneenä ja intoa höyryten hän saavutti isäntänsä. He olivat tulleet koivikkoon, mistä ajotie läksi menemään jäälle ja polku vei saunaan. Siinä Jaakko Tyrni irroitti kätensä kelkan patsaista. Lahden toisella puolen hohtivat talojen punaiset katot ja kimmelsivät ikkunaruudut. Kuuran painamina kumartuivat rantakoivujen oksat maata kohden. Kuuraisten puiden kätköstä pilkoitti saunan punainen seinä ja valkoinen ovi. Saunan edessä oli lahti sulana. Varis nousi jostakin kiirettä pitämättä siivilleen ja asettui jonnekin toisaalle. Kuuraa putosi maahan. Sen saattoi kuulla aamun hiljaisuudessa. Mikä hartaus olikaan tässä kaikessa — ja sitä oli nyt kestänyt monta minuuttia.

Annamar puhui jotakin, josta Jaakko Tyrni ei ottanut selkoa. Kirjailijaa huvitti kun hän muisti mitä eukko tuossa taasen oli kertonut: että hän muka oli suojellut talon työrauhaa. Annamar, jonka ilo olivat vieraat ja kahvikestit, Annamar joka olisi johdattanut jokaisen haastattelijan suoraan Jaakko Tyrnin työpöydän ääreen! Tyrnilä olisi ollut täynnä vieraita aamusta iltaan, jos iloisella Annamarilla vain olisi ollut valta.

— Niin, vanhaparka, sanoi Jaakko Tyrni, — sinä ne olet ajanut pois, kaikki asiattomat, niin että minä olen saanut kirjoittaa rauhassa. Mahtaisitko sinä jaksaa tuossa kelkassa vetää kaikki kirjani?

Saunaeukko päästi suuren naurun.

— Saat kirjoittaa vielä toisen puolen. Mutta Senja on liiallisen kova. Ja Senja on opettanut Ellan. Ei uskoisi että Senjasta sellainen karhu tuli, mutta Senjalla oli isä eikä vain äiti.

— No vanhaparka, sanoi Jaakko Tyrni, — mene nyt ja kuumenna kiuas hyväksi. Ja laita oljet lattialle. Ehkä tuon muitakin. Ehkä tuon paljonkin herroja.

— Muitakin, huusi eukko ja koko hänen heleänvihreä villatakkinsa tuntui räiskähtävän nauramaan, — paljon herroja!

— Ole hiljaa, ole hiljaa — en minä varmaan tiedä. Jokos sinulta nuuska loppuu. No, sano sitten että tiedän tuoda. No niin, vanhaparka…!

Viime sanat merkitsivät Jaakko Tyrnin kielessä entiselle hoitajattarelleen samaa kuin hyvästi. Hän ei kuitenkaan lähtenyt menemään, vaikka jo oli kääntynyt selin saunamuoriin. Eikä Annamarkaan lähtenyt, vaan toisti sanan »vanhaparka» äänellä, jolla ehkä jokin toinen joskus oli puhunut. Molemmat olivat muistaneet sen isoisän, joka tänään ennemminkin oli liikkunut Jaakko Tyrnin mielessä. Hän oli ollut paljon vanhempi, mutta hän oli iloiselle Annamarille sanonut »vanhaparka».

Minä panen hänen tarinansa nimeksi »Pieni aurinko», ajatteli kirjailija, pisti kädet taskuunsa ja alkoi äskeisiä jälkiään myöten astua ylös mäkeä. Eukko jäi haarallaan puhumaan löylystä ja vihdoista ja siitä, että kyllä hän niin lämmittää, että lämmintä on, tuli keitä tuli.

No, tuossahan hevonen jo oli valmiina ja Senja latoi vällyjä rekeen. Mutta missä oli Ella? Sitoiko hän kengännauhojaan vai miksi hän oli noin kyykistyneenä reen taakse? Helmiseltäkin tulivat kaikki katsomaan lähtöä. Isommat lapset juoksivat paikalle silminnähtävästi toivoen pääsevänsä jalaksille, Hanna seisoi, pienin sylissään, portailla. Ehkä Hannalle pitäisi olla jotain muutakin kuin pumpulikangas, johtui Jaakko Tyrnin mieleen. Hanna oli niin hento lihavan lapsukaisensa taakan alla. Helminen itse astui ulos pitkänä, laihana ja äänettömänä, suunnaten askeleensa avaamaan porttia. Eikö hänelle nyt mistään saa työtä? ajatteli Jaakko Tyrni. Kesällä eivät vuorokauden neljäkolmatta tuntia riitä hänelle ja talvella hän työttömyyttään juo epätoivoissaan ja ikävissään. Senja sanoi lapsille, ettei saa nousta jalaksille, maali menee pilalle, jos niille noustaan. Silloin herra hymyili ja sanoi, että jahka otetaan toinen reki, niin lapset pääsevät ajelemaan. Tapaninpäivänä mennään. Tyttö jäi seisomaan, katsellen Senjan työtä, mutta poika löi yhteen kätensä ja hypähti varpusia kohden, joita oli kokoontunut tallin eteen.

Ella oikaisi itsensä suoraksi reen takaa, painoi lakin syvemmälle päähänsä, tarttui ohjaksiin ja käänsi hevosen porttia kohden. Siinä hän pysäytti, odottaen että isä asettuisi rekeen.

— Ei suinkaan Ella noin tule, sanoi isä hymähtäen, kun huomasi tytön aikovan asettua etupenkille. — Kai Ella muuttaa paremmat vaatteet.

— Mitä sillä on väliä, sanoi Ella, pidellen hevosta ja yhä odottaen, että isä asettuisi rekeen.

Jaakko Tyrnin silmät seurasivat kaunista rekeä taljoineen ja vällyineen ja siirtyivät tyttäreen.

— Mutta kun nyt mennään näin jouluostoksille, sanoi hän, — ja kun mennään tällä omalla hevosella. Ja muutenkin tämä on… tämä on… hyvin kaunis päivä.

Hän aikoi ensin sanoa »juhlapäivä» ja sitten »erikoinen päivä». Mutta muisti samassa, ettei Ella olisi siitä ymmärtänyt mitään. Olisi voinut lähteä tuo Senjakin jo pois tuosta katsomasta, mutta hän näytti epäilevän että Helmisen lapset sittenkin asettuisivat jalaksille, jos hän vain kääntäisi selkänsä. Sentähden hän viipyi, poimi varisseita heinätukkoja maasta ja seurasi silmillään lapsia, jotka hyppivät ja raksuttivat. Senja suosi Helmisen vanhinta poikaa, sitä, jolla oli asiapojan toimi kauppiaalla, mutta ei sietänyt näitä pienempiä — mikähän siinäkin oli? — No niin, Senja oli kasvanut kiinni taloon omituisuuksineen päivineen. Ella, hän ei tietänyt mikä päivä tämä hänen isälleen oli — kieroa se mitä suurimmassa määrin oli, täytyy alkaa tästäpuoleen muistaa, että tyttö pian on täysikasvuinen. Jouna on aivan oikeassa: häntä on laiminlyöty. Nyt matkalla isä kertoo Ellalle, mikä tekee tämän päivän heille erikoiseksi, heille molemmille.

Puna poskilla Ella kumarsi päätään ja tarkasti asuaan. Kengissä oli kaksi suurta solmua. Kädet olisivat sietäneet pesun.

— Kuka minua näkee! sanoi hän sitten ja hypähti kuskin paikalle.

Jaakko Tyrni aikoi pyytää häntä viereensä. Hän aikoi myöskin huomauttaa, että kaikki toki tulisivat näkemään Ellan, kun he yhdessä ajavat läpi katujen. Mutta samassa hän ajatteli, että ehkä näin on mukavinta, hän saa tässä rauhassa ajatella. Ja hän tarttui vällyjen kulmaan — uusien mustien vällyjen, joiden pitkävillainen nahka liikutellessa välähteli — asettui rekeen, heilautti kättään kotiinjääville ja tunsi taljan pehmeästi soluvan suojelemaan jalkojaan ja kylkiään. Eihän ollut kylmäkään — ihmeellisen leuto ja aurinkoinen joulukuun aamu. Taitavaksipa Ella oli käynytkin, hyvin mentiin portista ja sitten oli edessä leveä tie läpi peltojen, joiden laidoilla lumiset puutarhat ympäröivät ihmisasuntoja. Ajettiin aseman raiteille kerääntyneiden tavaravaunujen ohi, mentiin ohi kauppapuutarhojen ansaririvien, joiden kaltevat lasikatot tihkuivat sulavaa lunta ja antoivat aavistaa, että niiden hikisen pinnan alla uhmattiin talvea. Rautatiekiskojen toisella puolella alkoi kujanne mitä erilaatuisinta rakennusta: asuinhuoneita, talleja, kauppapuoteja, leipuriliike, rukoushuone, kansakoulu, makkaratehdas, meijeri. Ja tämän kaupungin liepeelle pureutuneen asutuksen hetkeksi hellittäessä otteensa tultiin taasen avonaisille vainioille ja metsikköihin. Se mikä seurasi yli kattojen, yli vainioiden, läpi puunlatvojen, seurasi hellittämättä, oli sähkölankojen silta. Kuuraa varistellen alla ajavien päälaelle ja silloin tällöin värähtäen tuntuivat sähkölangat hymisevän kuiskauksia, jotka eri ilmansuunnilta niitä myöten etsivät tietä määräpaikkaansa.

Liike oli toista näin joulun edellä kuin varhemmin syksyllä. Ei siinä ehtinyt muuta kuin tarkkaan katsoa, ettei ajanut kiinni. Ylämäessä Ella vihdoin sai senverran aikaa, että nousi, asetti ohjat hampaittensa väliin ja kietaisi jalkojensa ympärille peitteen.

— Mutta Ella! huusi isä reen perästä. — Mitä Ella tekee?

Tytär huusi takaisin:

— Tuli vähän kylmä.

Isä rupesi nauramaan.

— Panee ohjakset suuhunsa.

— Uudet ohjakset.

— Sittenkin. Jahka päästään lähemmä kaupunkia, tulee Ella tänne isän viereen ja isä ajaa.

— Ei tarvitse, sanoi Ella, yhä kääntämättä päätään ja varustautui laskettamaan alas mäkeä.

— Kyllä, sanoi isä, lumen lennellessä korvien ympärillä.

Ella ei enää puhunut, piteli vain ohjaksia, jotka oli kietaissut nyrkkiensä ympärille ja päästeli huuliltaan pieniä vihellyksiä hevoselle.

Jaakko Tyrnin mieleen johtui äkkiä: onko Jouna todella oikeassa, onko Ella jäänyt liian kauas yksinäisyyteen. No niin, hänet on nopeasti noudettava takaisin. Jo tällä matkalla. Kaikki on johtunut siitä, että isän aina on pitänyt rauhassa ajatella. Ja Ellalla on ennen kaikkia muita ihmisiä ollut se etu, että hänen seurassaan on saanut rauhassa ajatella. Hän ei ole häirinnyt. Ei lapsenakaan.

Niinkuin hän nyt istuu tuossa selinpäin ja siinä elää omaa elämäänsä, niin on hän aina ollut: likellä isää ja kuitenkin tykkänään muualla. Isän on täytynyt pitää ajatukset työssä. Mutta nyt hän voi suoda itselleen myöskin lepoa. Tänään koittaa velattomuus ja vapaus Jahka päästään vielä vähän matkaa eteenpäin, pyytää isä tytön tähän ja keskustelee hänen kanssaan. Nyt olisi oikeastaan ollut sopiva tilaisuus, alettiin nousta korkeinta ylämaata, mikä tällä matkalla oli. Miksei isä voinut pyytää Ellaa tähän nyt heti? Oliko hänkin ehtinyt painua liian kauas rauhaansa?

— Isä pysyy vain siinä! kuuli Jaakko Tyrni yhtäkkiä selkänsä takaa ja tytär tyrkkäsi peitettä toisella kädellään hänen olkapäänsä kohdalta syvemmälle rekityynyn alle, toisen pidellessä ohjaksia.

Pitkä laiha tytönkäsi oli hetkisen askarrellut Jaakko Tyrnin ympärillä ja kirjailija tunsi samassa hetkessä sen muiston läheisyyden, joka kaikista muistoista voimakkaimpana oli ravinnut häntä parin viime vuosikymmenen aikana.

Varmana siitä, että isä pysyy paikallaan eikä rupea vaatimaan mitään tyhmyyksiä, juoksi Ella hetkisen vielä reen rinnalla, istuutui sitten paikalleen, kiersi jalkojensa ympärille ohuen matonkappaleen ja puhutteli enää vain hevosta.

Isä pysyi todella paikallaan. Tänä aamuna, joka oli koituva hänelle voitoksi, hän määrätietoisesti antoi elämänsä väkevimmän muiston saapua, ikäänkuin sillä olisi luonnostaan ollut oikeus olla mukana hänen juhlassaan.

Muistot, totesi hän, — toiselta puolen muistot, toiselta puolen unelmat. Niistähän me elämme. Ne ovat sitä satua, jolle kokenut kärsinyt ihminen ei enää naura. Tule sinä vain, Ellida!

Ja Ellida tuli, tanssiaisten kuningatar, hän, jota maalaispoika oli nurkastaan seurannut kaiken iltaa. Keskeltä iloista humua valaistussa salissa hän tuli, työnsi tieltään tyhjiä tuoleja professorin kirjastohuoneessa ja löysi maalaispojan, joka säikähtyneenä koetti panna hyllylle kirjaa kädestään. Kirja ei löytänyt paikkaansa, hyllyt huojuivat, huone huojui, permanto huojui. Jokin outo tuoksu pyörrytti, kirja putosi lattialle, poika sai kiinni tuolin selkänojasta ja pysyi jaloillaan. Silloin ilmestyi hänen karkean kätensä viereen valkoinen hohtava käsi. Poika tunsi, että käsivarsi oli paljaana olkapäihin asti ja että sitten vieläkin oli jotakin hohtavaa ja paljasta… Samana yönä professorin pitäessä vierailleen puhetta ruokasalissa, sama valkoinen käsi laskeutui pojan leuan alle ja taivutti pään rintaa vasten joka sykki ja sytytti. Ensi kerran painui suudelma pojan huulille, ensi kerran hän kuuli, että häntä rakastettiin.

Niin hän oli tullut, Ellida. Ymmärtäisipä vielä tänäkään päivänä, mikä hänessä, kömpelössä maalaispojassa kiinnitti Ellidan huomiota. Juhlitun, kokeneen Ellidan! Myöhemmin, kun he olivat kihloissa ja Jaakko Tyrni sitä kysyi, hän vain sai vastaukseksi: tyhmä poika — ei sellaista saa kysyä eikä sanoa! Mitä olisi Jaakko Tyrnistä tullut, jos hän olisi joutunut naimisiin nuoren tytön kanssa? Ja kuinka olisi käynyt, jos Ellida olisi jäänyt elämään? Joka tapauksessa oli Ellidan muisto ravinnut Jaakko Tyrniä läpi vuosien. Joskus hänet kyllä oli vallannut kuuma kaipaus löytää nainen, joka ymmärtäisi häntä kirjailijana, jolle saisi lukea teoksensa, joka ottaisi osaa niiden syntymiseen ja kasvamiseen. Se tuotanto joka nyt kantoi Jaakko Tyrnin koottujen teosten nimeä, olisi ollut toinen — rikkaampi, kypsempi, jos hänellä olisi ollut vierellään ymmärtäjä, rakastettu, joka hedelmöitti hänen työtään.

Niin, mutta oliko se parempaa niilläkään, jotka rakastivat ja rakastelivat? Sihveri Palus väitti, ettei ilman uutta rakkautta syntynyt yhtään uutta kirjaa. Hänen oma tuotantonsa oli kuitenkin tuskin muuta kuin repaleita. Ja toiselta puolen: Jaakko Tyrnin tuotanto olisi varmaan ollut toinen, jos sen takana olisi ollut rakkaus — suuri rakkaus!

Jos olisi voinut rakastua. Ehkei ollut myöhäistä. Ehkä rakastuminen oli tarpeellista senkin tuotannon vuoksi, jonka hän tästäpuoleen tahtoi jättää jälkeensä — vapaan miehen. Ei puuttunut näköpiiristä naisia, jotka kaukaa kaartain haaveilivat Jaakko Tyrnistä. Joku oli kirjoittanut kirjeenkin, tosin nimeään mainitsematta. Joka tapauksessa hän tiesi, että rakastumisen mahdollisuus oli olemassa. Jos päästäisi jonkun haaveilijattarista lähemmäs. Jonkun kauniin, älykkään ja nuoren. Se täytyy tällä kertaa olla nuori, sillä nuorta rakkautta ei Jaakko Tyrni tunne. Todella ei. Ja se on köyhyyttä se. Tällä kertaa hän, mies, valloittaa naisensa, eikä niinkuin silloin. Ellida oli ehkä sittenkin onnettomuus, näin jälkeenpäin katsoen. Soisiko hän sen olleen toisin? Tuskinpa. Sillä Ellida oli kuitenkin voimakas, kaikki nielevä elämys hänen muuten niin yksitoikkoisessa raadannassaan.

Kuka oli käskenyt häntä raatamaan? Kuka oli sanonut, että kaikki nuo omaiset, sisaret ja sisarenlapset olivat hänen hoidettaviaan? Hänen oma porvarillinen omatuntonsa. Se se myöskin oli jossakin hänen sisimmässään leimannut uuden rakkauden ja toisen avioliiton rumuudeksi. Nerot eivät kysyneet sellaisia. Nerot kulkivat tietään, tallaten alleen kaiken mikä yritti pidättää. Neroilla oli yksi ainoa laki: oman itsensä toteuttaminen.

Ehkei hän sittenkään niin kokonaan ollut laiminlyönyt Ellaa. Pääasiallisesti Ellaa ajatellen ei hän ollut mennyt uusiin naimisiin.

Tyttö uhkasi kasvaa hyvin äitinsä kaltaiseksi. Näin hän tuli, laski kätensä reen selkämykselle ja määräsi: isä istuu vain kauniisti siinä. Jos yrittäisi päästä Ellaa lähemmäksi. Hän tuskin koskaan menee naimisiin. Ehkä hänestä tulisi isänsä ymmärtäjä ja ystävä. Hän toki sentään lukee isänsä kirjat. Kummallista ajatella, ettei Ellida, hänen äitinsä, milloinkaan ollut tutustunut siihen mitä hänen miehensä kirjoitti. Hänen ei pälkähtänyt päähänkään, että hänen olisi pitänyt olla huvitettu miehensä työstä. Ja kuitenkin hän yllytti häntä kirjoittamaan: kirjoita, kirjoita — katso että kirjoitat hyvin, ettei tässä tarvitse hävetä tähtesi!

Omituista sitä oli ajatella näin jälkeenpäin. Mutta vielä selvemmäksi kävi Tyrnille, että jos olisi omistanut naisen, joka seurasi ja rakasti miehensä työtä, niin tämä työ olisi ollut toista.

Täytyy päästää joku tulemaan lähelle ja valloittaa hänet. Miehen elämässä täytyy olla nuori rakkaus, muuten ei hän ole milloinkaan elänyt!

Mitä hullua — onhan Ella tuossa. Hän on aina ollut uskollinen pieni kotitonttu. Totta puhuen koti on koko hänen maailmansa. Ei seuraa hän kysy, ei huvituksia. Ja mitä on hänen hyväkseen tehty? Tuossa hän istuu haalistuneessa takissa, jalkojen ympärillä matonpätkä. Kotona on hänellä puhekumppalina vanhoja outoja ihmisiä, nimittäin ihmisiä, jotka eivät ole hänen sukuaan eikä heimoaan.

Jaakko Tyrni ei enää ajatellut säteilevää kauneutta ympärillä, hänen silmänsä riippuivat kiinni tyttäressä joka istui hänen edessään pitkänä ja hentona, jaksamatta kannattaa varhaista kasvuaan. Jaakko Tyrni veti kuumeisesti savua paperossistaan ikäänkuin saadakseen siitä selvänäköisyyttä, minkä avulla tunkea tyttärensä olemukseen. Hänen tyttärensä oli todella köyhästi puettu, ei mitään somistamassa hiuksia tai käsiä, niinkuin muilla siinä iässä. Nyt hänen täytyy saada kaunis joululahja, sormus tai kaulakoriste, tai… Ellidan omaiset ottivat kaikki, mikä oikeastaan olisi ollut tulevaa tälle lapselle muistona äidiltä. Mutta ei se mitään, isä antaa. Jaakko Tyrni mietti tätä kuumeisesti, sillä hän huomasi ajatelleensa vanhaa Annamaria ennen Ellaa. Hän otti itsensä kiinni kuin varkaan: eikö hän äsken ollutkin iloinnut siitä, että vanhus saisi pankkikirjan, mutta tämän nuoren, sen hän oli aikonut kuitata jollakin vähäpätöisellä. Kuka voisi auttaa häntä perusteellisesti läpikäymään Ellan pukuvaraston ja katsomaan, että se joutui kuntoon? Neiti Rastas. Hänhän oli kirjailijamaailman huomatuin, tai oikeammin sanoen ulkonaisesti edustavin nainen — sillä sitä hän oli, huolimatta kaikesta mitä hänestä puhuttiin. Aina hänestä oli puhuttu — miten paljon puheissa lienee ollut perää. Ehkäpä hän ottaisi auttaakseen tässä Ellan asiassa. Sitäpaitsi hänkin hiukkasen oli taitanut olla huvitettu Jaakko Tyrnistä. Mutta Annikki Rastas on jo vanha ihminen — kuinka monen kirjailijan ja taiteilijan ystävättärenä ja kuvaajana lieneekin jo ehtinyt olla! — nuori sen olla pitää, jonka Jaakko Tyrni valloittaa.

— Kuuleeko Ella! Kuulehan, isä tahtoisi vähän puhua Ellan kanssa! Ei sitä voi, kun Ella istuu siellä. Ella tulee tähän, onhan tässä tilaa. Eikä se muutenkaan sovi, että Ella istuu siinä ajamassa niinkuin renkipoika. Ellaa, Ellaa, kuuletko tyttö! Ei se sovi, että Ella istuu siinä ajamassa. Ella on nyt nuori neiti, Ella tulee tänne ja antaa isälle ohjakset.

Lumi sinkoili isän kasvoihin vastauksena Ellan puolesta ja tyttö naureskeli siinä itsekseen, huulten hiljalleen vihellellessä ja maiskutellessa hevoselle. Yhtäkkiä puukattiin häntä selkään.

— No? Mikä nyt on?

Isän ja tyttären niin erilaiset kasvot joutuivat vastatusten.

— Ella, veitikka, eikö Ella muka ole kuullut, mitä isä Ellalle on tässä puolen tuntia huutanut.

— Jaakko, junkkari, olen kuullut, myrkky vie! Mutta minä istun missä istun. Kun minä osaan ajaa. Paremmin osaan kuin sinä. Pikku ei pelkää, vaikka tulee autoja ja raitiovaunuja ja ratsastavia herroja. Ei sieltä takaa osaa ajaa…

— Ella kuuntelee nyt: isä tahtoisi puhella Ellan kanssa siitä mitä Ella tarvitsisi, mitä Ella haluaisi joululahjaksi.

— En mitään!

— Ohoh. Eikö Ella sitten ensinkään aio isältä kysyä, mitä isä toivoisi joululahjaksi.

— Voithan itsekin ostaa mitä toivot. Tai sanoa Rastaalle.

— Mitä Ella nyt? Koska isä on puhunut neiti Rastaalle meidän asioistamme.

— Ei isä, mutta hän.

Jaakko Tyrni oli jännittyneenä jäänyt etukumaraan. — Miten hän?

— Puhelimessa!

— Mutta eihän isä ole kuullut siitä mitään.

— Johan nyt olisi kannattanut tulla sinulle siitä kertomaan.

— Onko hän sitten kysynyt minua?

Ella naurahti.

— Monta kertaa.

— Mutta olisihan Ellan pitänyt tulla isälle sanomaan.

— Et olisi kirjoittanut ainoaa kirjaa, jos sinulle olisi tultu sanomaan niitä sellaisia.

— Mitä sellaisia?

— Mitä puhelimessa milloinkin pyydettiin sanomaan.

— Mutta olisi kuitenkin pitänyt.

— Olisimme kuolleet nälkään.

— Mutta onhan voinut jäädä vaikka kuinka tärkeitä asioita.

— Kulkeehan posti! huusi tyttö ja vaikeni senjälkeen, koska tienkäänteessä ilmaantui eteen olkikuorma, joka ei väistänyt.

Sillaikaa kuin tytär huudoilla herätteli kuorman päällä loikovaa miestä, ajatteli isä: tämähän on kummallista, minä teen itseni naurettavaksi ja annan tuon lapsen hallita aivan niinkuin hänen äitinsä teki. Miksen nouse, ota häneltä ohjia ja ryhdy toimeen? Hän nähtävästi ei pidä käsissään yksin tämän reen ohjaksia, vaan koko minun elämäni. Hullutuksia, miten se olisi mahdollista? Voinhan tehdä siitä lopun!

Mutta hän ei tehnyt siitä loppua, vaan jäi paikoilleen nähdäkseen, miten kävisi, mitä tyttö tekisi ohi päästyään ja mitä mies reen perässä. Hän tarkkasi heitä molempia ulkoapäin ja totesi olevansa samalla kertaa tarkkaaja ja tarkattava. Siinä oli isä ja tytär, joiden suhteesta alkoi keriytyä esiin jokin juonenpää, kaunokirjallisen kertomuksen alku. Jaakko Tyrnin katse asettui, kääntyi sisäänpäin, eikä enää nähnyt mitään ympärillä ulkomaailmassa, vaan näki pienen lapsen, tämän saman Ellan, jonka joku otti ja kantoi pois. Lapsi itki kaiken aikaa, niin että sen pienet kasvot rypistyivät ja sinettyivät. Sitten kokoontui ikäänkuin suureen pisaraan lapsen äiti, joka tuskastuneena paiskasi kiinni oven ja heittäytyi vuoteelle, joukko naisia, jotka häärivät sekä lapsen että äidin ympärillä, milloin joku laiha surullinen lapsentyttö, milloin vanha tiukka leskivaimo, yllään ankara harmaa sarsihame, milloin säätyläishenkilöitä — lapsen äidin omaisia. Tuohon pisaraan, joka vasta oli selkeentymätön vaistoaminen enemmän kuin näkemys, mahtui vielä suuri joukko elämän ituja, jotka lainehtivat jossain oudossa, maidonvalkeassa, aurinkoisessa valaistuksessa ja joiden elinvoimaisuus oli niin väkevä, että ne tahtoivat puhkaisemalla puhkoa itselleen tietä. Mutta kaikkien selkeämpien ja muodottomampien kerrostumien takana, jossakin pisaran äärellä, näkyivät isä ja tytär varttuneina ihmisinä, puhumassa toisilleen ankaria totuuksia. Tyttären silmät olivat suuret ja teräksenharmaat ja hän sanoi jotakin ilottomasta lapsuudesta ja lohduttomasta yksinäisyydestä. Tyttären yllä paloi selkeä valaistus, sellainen, joka teki hänet symbooliksi kaikkien hänen kaltaistensa esipuhujaksi. Mutta Jaakko Tyrnin sielussa värisi ja vapisi, kun hän tätä pisaraa katseli ja hänen sydämensä lyönti oli samalla suloinen ja tuskallinen.

Teki vihlaisevan kipeää, kun silmä sisäisestä näkemisestä siirtyi ulospäin ja kohtasi ulkomaailmaan kuuluvat ilmiöt. He ajoivat kauppapuodin ohi ja nuori tyttö tuli alas portaita, läkkikannu kädessä. Tämän todellisuuteen kuuluvan ilmiön siirtyminen mielikuvitusolentojen sijalle tuotti lyhyenä hetkenä sellaista kärsimystä, että hiki kihosi Jaakko Tyrnin otsalle.

Kirottu kaksoiselämä, mitä meikäläisen täytyy elää! ajatteli hän ja kokosi yhtäkkiä tahtonsa säikeet, ikäänkuin jotkut hajallaan olevat suortuvat kootaan muodostaakseen yksissä käsissä koko vyyhdin. Sitä se on tämä kirjailijan elämä: näkemyksiä ja kamppailuja niiden kanssa, niiden puolesta, niitä vastaan ja niiden kurissapitoa yötä ja päivää. Eivät ne tiedä, ne, jotka lukevat kirjoja, mitä se on tämä kirjojen teko. Mutta tänään hän tahtoo levon tältä kaikelta, nyt on joulu ja auringonpaiste. Ja tyttö tuossa täytyy saattaa järkiinsä. Ennenkuin on myöhäistä. Jaakko Tyrni naurahti, muisti rahat taskussaan, ajatteli menoaan pankkiin, näki raikkaan joulukuun aamun ympärillään ja lepäsi. Hetken perästä hän todenteolla alkaa puhua järkeä tytölle.

Yhtäkkiä hänen mieleensä johtui: eikö Ellan ollutkin tapana sinutella isää, mutta isä, hän ei sinutellut Ellaa. Hän paiskasi jotakin kädestään — se oli päästään kytevä paperossi —, kiskaisi peitteen syrjään ja teki tyttärelleen tilaa vieressään.

— Anna tänne ohjakset, Ella. Nyt ajaa isä.

Toinen sanoi sen oudolla, hiljaisella kiinteydellä, ikäänkuin olisi ollut kysymys koko elämänkulun ohjaamisesta ja toisella oli vain ohjaspäät käsissään, kun hän huomasi menettäneensä vallan. Hetken Ella katseli isään ja hänen suupielensä värähtelivät. Sitten hän päästi ohjakset ja hyppäsi keskellä vauhtia maahan.

Hän sai iljankoisella tiellä tärähdyksen, joka tuntui koko ruumiissa, mutta se ei ollut mikään sen tärähdyksen rinnalla, jonka hän oli saanut sieluunsa. Että se tohti tuo, tuo mies…! Tulee salavihkaa ja ottaa ohjakset hänen käsistään. Kyllä hän hänelle vielä näyttää… Tulla ja ottaa häneltä ohjakset! Jos olisi edes puhunut, kysynyt — mutta tulla kuin varas! Kuka hevosen ruokki, kuka sen suki — eikö se saanut ajaakin! Ellan mieli oli raivon vallassa ja kulkusen helinä takanapäin nakutti kuin vasara vasten hänen aivojaan. Aivot olivat arat ja paljaina, sielu oli paljaana, teki kipeää. Siellä ne etenivät nuo molemmat. Ei mitään, ei mitään hänellä enää ollut. Yhdentekevää minne päin hän meni… Maailmassa ei enää ollut mitään, ainoastaan tämä tuska ja poltto. Mitä — huusiko joku? Niin, tottakin, siellähän ne olivat, Pikku ja se, joka Pikun omisti, joka sai ottaa ohjakset ja mennä. Menköön vaikkapa… vaikkapa hiiteen. Sellaista ei tarvitse kuunnella, joka tulee kuin varas ja ottaa ohjakset. Että hän saattoi, että hän tohti. Ja häntä olisi pitänyt sanoa isäksi! Myrkky sentään! Tyttö työnsi kiukkunsa kipunoita sydämeensä, ikäänkuin se olisi ollut jokin pätsi, jonka saattaa sulkea. Kipunat pyrkivät räiskyen ulos: että hän saattoi, että hän tohti! Ja hän oli isä. Kuka sai ajaa hevosta, se joka sen omisti, vaiko se joka sitä rakasti…?

Olisihan minun pitänyt tietää, ajatteli osaltaan Jaakko Tyrni, että Ellidan tytär tekee juuri näin. Hän ei vielä tunne hymynsä voimaa. Äiti olisi hymyillyt ja pitänyt ohjakset, tytär antaa ohjakset käsistään ja hylkää samalla koko pelin. Ella on mustasukkainen — hevosen vaiko isänsä tähden? Nuori tyttö, joka ei vielä koskaan ole rakastanut, jonka hellyys on kohdistunut kesyyn hiireen, varikseen, kissaan, ja vihdoin hevoseen… Jahka tämä tyttö kerran rakastuu, niin hän syöksyy suinpäin tuleen ja palaa hiilelle. Sillä sitä rakkautta, mitä hän antaa, ei hän milloinkaan tule löytämään… Taas oli Jaakko Tyrnin silmissä suuri, selkeentymätön pisara, joka sisälsi joitakin outoja, nuoren tytön sielunelämän alkuaineksia. Taasen tuntui se kivun pistos, minkä pisaran särkyminen aiheutti, kun hän huomasi nuoren tytön olevan oman tyttärensä. Kokonaan vasten hänen tahtoaan kiintyi huomio näin tuttuihin kotoisiin ilmiöihin. Hän ei milloinkaan tahtonut kirjoittaa niistä ja tavallisesti ne muodostivatkin oman maailmansa, joka ei sekaantunut hänen mielikuvitusmaailmaansa. Mutta tänään — tänään oli kaikki oudon paloarkaa, tänään syttyi kaikki, mihin katsoi… Ella kiukutteli syyttä suotta. Olisi kai kuulunut oikeaan kasvatukseen antaa hänen kiukutella niin kauan kuin halutti. Mutta hänenhän täytyi toimittaa suurin osa ostoksia, muunmuassa tarpeet tämäniltaiseen sauna-ateriaan. Ja kukapa sitäpaitsi tällaisena päivänä jaksoi kasvattaa ja rankaista! Jaakko Tyrni pysäytti hevosen ja katsoi jälkeensä.

Olipa lapsella sisua! Siellä hän jo meni mäessä asti ja aikoi nähtävästi jatkaa kotiin saakka. Isä korotti äänensä ja huusi. Olisi ollut mieltäkiinnittävää nähdä, miten kauas sovitteluja olisi pitänyt jatkaa ja olisivatko ne vieneet tuloksiin. Mutta olosuhteet kääntyivät isälle edullisiksi: alkoi kuulua kulkusia, tuli kanssamatkustajia. Ella joutui huomion alaiseksi ja sitä hän sieti vähemmän kaikesta. Isä tiesi, ettei hänen enää tarvitse huutaa Ellalle. Tyttö puree yhteen hampaansa, taittaa tiepuolesta varvun ja palaa reelle. Aivan oikein: Ellan askeleet narisevat jo aivan lähellä. Isä yritti juuri iloita voitostaan ja avasi hymyillen vällyt. Silloin näki hän kuuman punan Ellan poskilla, näki kuinka hän hypähti rekeen ja kätkeytyi äärimmäiseen kulmaan. Hän kävi pieneksi kuin arka sisilisko, hän hävisi koivunvitsan taakse, joka törrötti vällyjen päällä. Ujous vieraisiin ihmisiin nähden, joille ei hän ollut voinut näyttää kiihtyneitä kasvojaan, ujous oli ajanut hänet tänne isän luo — ei sydän. Sydän oli ylpeä ja uppiniskainen. Isä katui jo että oli ryhtynyt ottamaan ohjaksia, kun tyttö kerran nyt niin piti hevosesta. Puhuminen ei enää olisi parantanut asiaa.

Yksin jätetty, laiminlyöty lapsi! ajatteli Jaakko Tyrni ja hänen sielussaan liikahti kipeästi ja lämpimästi. Nyt täytyy puhua, nyt heti, ennenkuin tullaan kaupunkiin. Kotimatkalla ei se käy, sillä Jouna saattaa tulla mukaan. Heidän on määrä tavata kirjakaupassa. Mikä siinä oli ettei isän ja tyttären suhde ollut suora ja yksinkertainen? Isä viivytteli, hän sai itsensä kiinni tarkastelemasta vastaantulijan hevoslointa, joka antoi aihetta ajatella: onko se vanha, onko se arvokas, onko se ollut morsiusryijy, kenties siinä on morsiusryijyssä tavallinen miehen ja naisen kuvakin — onko siinä? Alkoi jo tuntua jotakin suuresta pirtistä, jonka ovenpuoleisen ikkunan ääressä kaksi naista, äiti ja tytär solmivat ryijyä. Sulhanen ei vielä ole äidin tiedossa, mutta tytär on hänet jo nähnyt, hän ei ole täältäpäin, hän on kaukaa. Hän kulki tästä kerran suvisena iltana ja tuli tupaan pyytämään juomista… Kaikki muut olivat poissa. Hän ei sanonut nimeään, mutta sanoi takaisin tulevansa. Sehän se juuri on niin outoa, ettei nimeä edes tiedä, ja asia on mielessä ja aina häntä odottaa… Seis, Jaakko Tyrni, hullutuksia! Puhu nyt, puhu nyt, pian tullaan kaupunkiin… Ensin täytyy sentään päästää ohi tämä joka täällä tulee. Näkyypä päältä, millä asioilla mies on ollut. Tai kaksikin niitä on — nukkuuko toinen? On tullut otettua hiukan liikaa. Lieneekö jäänyt muihin ostoksiin mitään. Ja niihin toi kuitenkin kotoa lähtiessä jokainen säästörahansa. Mantalle piti olla puserokangas ja Mikolle urheilupaita ja vaarille kaupungin tupakkaa ja Annille kirja — sehän Anni niin mielellään lukee, ei paljon muuta tekisi. Eilen illalla jo piti isän tulla kotiin kaupungista, ettei hän vain olisi saanut rekeensä joitakin tuttuja… Pitää taas käydä ulkona kuuntelemassa, eikö jo tulla… Tullaan, tullaan, hup ja hap, anna pullo tänne! Mikä se on poliisi? Nahkasäkki, joka narisee kun sitä potkii. Täällä tuleekin sellaisia poikia, jotka eivät pelkää. Ja se on tämä Tuima kantakirjoissa ja ottakaa kiinni vaan, jos saatte… Ja ristiäisviinat ne on makeita viinoja — täällä ne myllää miesten nahoissa. Mutta olikos se Odelviina, mikä piti pantaman lapsen nimeksi? Kukapa niitä uudenaikaisia nimiä muistaa. Niin saakelin pitkiäkin ovat. Odelviina, vai Ongelmiinako se oli? Kuules nyt naapuri, mitä ainetta se olikaan mitä piti keittää sen teidän uuden tyttölapsen kasteen juhlaksi? Sillä oli sillä aineellakin sellainen uudenaikainen nimi. Viskiäkö se oli…? Pois tieltä, mitä pakanoita te olette, kun ette tietä anna — me viedäänkin aineita ristiäisiin me, me ei pelätä sarvipäitä eikä nahkasäkkejä…

Sarvipäät ja nahkasäkit, ajatteli Jaakko Tyrni, tämä ei ole rehellistä kirjallista näkemystä, vaan jotain ilveilyä ja kunniallisen kirjailijan pilkkanapitoa! Koko ilveily johtuu nähtävästi siitä, että tässä on ahertanut yötä päivää saadakseen kirjansa joulumarkkinoille. Hyvät arvostelut ovat valaneet öljyä tuleen ja nyt tahtoo joka esine ja asia päästä mukaan kirjoihin. Vai tämä aurinkoko se valaisee jokaisen pullonsirpaleen tiepuolessa niin että luulee siinä olevan timantin. Pullonsirpaleita ne olivat nämä tällaiset aiheet, eivät mihinkään ne kelpaa… Onpa tuossa variksia. Olisiko siinä viisikymmentä? Vaiko sata? Kuuluvat elävän hyvin vanhoiksi ja pitävän käräjiä — todella jonkinlaisia kokouksia autioilla saarilla.

Tuli mies, joka nuorasta talutti kahta koiraa. Voimakkaat paimenkoirat vetivät kuljettajaansa ja Jaakko Tyrnin mieleen johtui hullunkurinen kuva. Hänen täytyi naurahtaa. Ties missä hän oli kuvan nähnyt, tietenkin jossakin eurooppalaisessa museossa: siivekkäät hevoset, jotka vetivät Auroran vaunuja. Täytyi nauraa. Suurivatsainen, lyhytsäärinen mies urheilupuvussa koirineen oli kaukana Aurorasta. Yhtäkkiä tuli Jaakko Tyrnin mieleen: »Rudolf Storm oli konsuli ja vanhapoika. Päivänvalon hän ensi kerran oli nähnyt jossain Keski-Euroopan vuoristossa, missä miehet kulkevat polvet paljaina, sulka hatussa. Konsuli Storm oli jo kauan elellyt Pohjolassa vanhassa rannikkokaupungissa, missä räätäli oli muuttanut hänen kuosinsa samaksi, jota pormestari ja luonnontieteen maisteri käyttivät metsästysretkillään. Hänen koiransa olivat niinikään puhdasverisiä lappalaisia ja tottelivat nimiä Tuli ja Lumi. Konsuli nähtiin aina näiden uskollisten eläintensä seurassa. Pidellen molempien hihnanpäätä samassa kädessä, muistutti konsuli kaukaisesti, hyvin kaukaisesti aamuruskon jumalatarta, jonka vaunuja siivitetyt hevoset vetävät läpi purppurapilvien vanhoissa tauluissa hänen kotimaansa taidemuseoissa. Tuli ja Lumi vetivät herraansa, pyylevää, hyväntahtoista konsulia, joka iloitsi vapaudestaan, emännöitsijänsä, ankaran Stiinan jäätyä pölyttämään hänen kirjoituspöytäänsä. Konsuli tuskin huomasi, että hän nyt oli koiriensa valtikan alla. Tuli ja Lumi veivät häntä kohti talonseiniä ja nurkkauksia, kohti lyhtytolppia ja puhelinpylväitä. Hän muisti vain pelastaneensa kirjoituspöydältään kalleimman omaisuutensa, käsikirjoituksensa, ja piteli sitä kainalossaan, tukien kääröä vapaalla kädellään.

Tämä käsikirjoitus, antiikkinen runopukuinen näytelmä oli konsuli Rudolf Stormin unelmien ja toiveitten kiteytymä. Se oli syntynyt hänen nuoruudessaan, parikymmentä vuotta sitten, siihen sisältyi kaikki mitä hän keväässään oli läpikäynyt, ja koska hän myöhemmälläkin iällään oli sitä parannellut, saattoi sanoa sen käsittävän koko hänen elämänviisautensa. Viime vuodet olivat käsittäneet konsulin pyrkimystä saada näytelmä esitetyksi. Tätä varten oli hän: ensin lukenut sen kaikkein lähimmille ystävilleen, sitten hiukan laajemmalle piirille, sitten eräälle näyttelijälle, sitten kaupungissa vierailevan teatteriseurueen johtajalle; sitten tehnyt matkan pääkaupunkiin ja lukenut sen kahden teatterin johtajalle; sitten tehnyt uuden matkan pääkaupunkiin ja lukenut kappaleen kolmannen teatterin johtajalle, jota hän ei ollut ensi kerralla tavannut; sitten rikkonut välinsä vanhan ystävänsä merikapteenin kanssa, joka oli nukkunut hänen esittäessään hänelle näytelmää, nukkunut niin että kuorsasi; sitten luvannut teatterin johtajille itse ottaa osaa kustannuksiin, joiden kalleus pani esteitä esittämiselle. Asia oli yhä ratkaisematta ja konsulin aivoja askarrutti ajatus: siirtyäkö ulkomaille? Sillä hän tahtoi nähdä kappaleensa elävän — hän itse ei ollut elänyt, jollei…

Isovatsainen mies ja paimenkoirat kulkivat Pikun editse. Onko hän hukannut käsikirjoituspinkkansa? ajatteli Jaakko Tyrni ja aikoi juuri kysyä, eikö hän ollut pudottanut mitään. Eihän hän ole konsuli Storm, ajatteli hän samassa ja tunsi rinnassaan sen ilkeän piston, joka aina kävi hänen lävitseen, kun hän siirtyi toisesta maailmasta toiseen. Paimenkoirat kiertelivät puhelintolppaa, Jaakko Tyrni läiskäytti ohjaksia ja huomasi Ellan pään keikahtavan taapäin ikäänkuin hän olisi ollut aivan poissaoleva. Hän eli siinä isänsä rinnalla omaa elämää, joka nähtävästi ei ollut ystävällisessä suhteessa isän elämään. Jaakko Tyrni soimasi itseään siitä, ettei ollut karkoittanut turhanpäiväisiä aiheita, jotka niinkuin pahat kuokkavieraat tunkivat hänen kotoiseen joulunviettoonsa. Ella oli tällä hetkellä pääasia, täytyi saada vakavasti puhua Ellan kanssa! Ja isä tunsi hien kirpoavan otsalleen, kun hän kokosi tahtonsa ja äänellä, jota ei tuntenut omakseen, alkoi:

— Ella, Ella kuulee nyt eikä nuku. Ella, sinä, älähän nuku. Tiedätkö miksi isä on tänään näin juhlatuulella? Etkö ole sitä huomannut? Ella ajattelee… sinä ajattelet, että isä… että minä olen saanut hyvät arvostelut — tänäänkin oli kaunis arvostelu, oli, oli. Mutta se ei johdu siitä. Vaan isällä… minulla on täällä taskussani kuusitoistatuhatta markkaa, jotka aion viedä pankkiin. Ja sitten isä… minä olen velaton mies. Ja meidän elämämme muuttuu tykkänään toiseksi. Nimittäin sillä tavalla, että isällä on aikaa seurustella Ellan kanssa… nimittäin minulla on aikaa puhella kanssasi, Ella. Minä kirjoitan vain, kun haluttaa. Ja kirjoitan paremmin kuin tähän asti. Nyt vasta se alkaa, saat nähdä. Et usko, vai…? No, Ella katselee nyt tänne eikä metsään — oi voi Ella, ei Ella nyt viitsi, kun on joulu. Ja näin kaunis ilmakin. Isä olisi valmis… nimittäin minä olisin valmis vaikkapa juoksemaan ja telmimään kuin poika. Kuulehan nyt, mitä Ella tahtoisi joululahjaksi!? Isä tahtoisi mielellään antaa Ellalle jotakin, jota Ella oikein mielellään haluaisi. Niin, tietysti ei isä voi antaa mitä tahansa — jos Ella pyytää kultakruunua, niin sitä isä ei voi antaa, mutta… No?

Nostamatta päätään loi tyttö isään vakavan avonaisen katseen, joka sanoi: kyllä sinä tiedät mitä minä tahdon. Kun ei isä sittenkään ollut tietävinään, avautuivat silmät toistamiseen ja sanoivat: ei ole muuta kuin yksi asia minkä minä tahdon, tiedät kyllä mikä. Ja kun Jaakko Tyrni sittenkin teeskenteli tietämätöntä, tulistui Ella ja huusi:

— Tuon Pikun! Sen, sen, sen minä tahdon. Pitäisihän sinun se tietää.

Jaakko Tyrni ei käynyt vakavaksi niinkuin Ella oli odottanut, vaan päinvastoin tuntui huvittelevan hänen hätänsä kustannuksella. Hän naurahteli ja tanssitteli hevosta, pidellen ohjaksia molemmin käsin ja ilolla katsellen sen värähteleviä jäseniä.

— Mutta Ella, tietäähän Ella, että isä on saanut hevosen lahjaksi. Mitä kaupunkilaiset sanoisivat.

Isän selitystä tuli vaikka kuinka pitkältä. Ella ei sitä kuunnellut. Hän toivoi että Pikku olisi tehnyt tenän eikä totellut ajajaa, hän toivoi että he olisivat kaatuneet, että valjaat olisivat menneet rikki ja heihin molempiin sattunut. Minkätähden hän ei koskaan saanut pitää omanaan sitä, minkä hän olisi halunnut aivan yksin? Vaan sitä aina kaikkien teki mieli?

Tietenkin kaikki tunsivat Jaakko Tyrnin, kun hän helisevin valjain ajoi läpi katujen. Kulkunen tiedoitti hänen tuloaan, kaikki tunsivat kulkusen ja kääntyivät. Silloin näkivät he liinaharjan, reen ryijyineen ja vällyjen takaa pienen tanakan miehen, puuhkalakki päässä ja kaulus nostettuna korville, navakasti kaksin käsin ohjaamassa hevosta läpi liikenteen. Eivätkö kaupunkilaiset mielellään olisi katselleet rekeä ja kaikkea mitä siihen kuului? Se oli heidän oma lahjansa kirjailijalle hänen täyttäessään viisikymmentä vuotta. Muutama viikko sitten olivat he sanomalehdistössä saaneet lukea laajoja selostuksia hopeatiukusesta, aitokansallisesta hevosesta, vällystä, ryijystä ja reestä, jotka kaikki olivat juuri Jaakko Tyrniä varten valikoidut. Niinikään olivat he hartaasti katselleet kansalaislahjan kuvaa, joka nuhin aikoihin nähtiin kaikissa julkaisuissa. Ja kun Jaakko Tyrni nyt ilmielävänä ajoi läpi katujen, niin omistivat he hänet itselleen enemmän kuin koskaan ennen. Hän ajoi heidän hevosellaan, heidän reessään, hän, heidän kirjailijansa, maansa ensimmäisiä…

Tytär, hän oli hänkin reessä — hän olisi saanut olla toisenlainen, kuinka saattoikaan sellaisella isällä olla niin ikävä tytär. Ella Tyrni, hän se oli, joka pikkuvanhana vastasi ihmisille, milloin puhelimessa, milloin portilla, milloin ovella: »ei ole kotona», »ei ota vastaan», »ei voi tavata». »Ella Tyrni puhuu», sen hän oli osannut sanoa niinpian kuin hän ulottui ottamaan torven puhelinkaapilta seinässä. Mahtoiko olla täysijärkinen koko tyttö. Koulussa hän kuului olleen mahdoton, kotona lienee lukenut senverran että sisäluvun taisi. Joka tapauksessa Ella Tyrni kaupunkilaisten iloisessa lahjareessä tuntui asiaankuulumattomalta. Hauskempaa olisi ollut katsella Jaakko Tyrniä siinä yksinään. Häntä kelpasi katsella. Ja näyttää muillekin.

Liinaharja säikähteli, senverran se oli maaseutua Tyrmiä, että raitiovaunut, kuorma-autot ja katujen joulukiire panivat sen tanssimaan. Jaakko Tyrni ei ehtinyt katsella oikeaan eikä vasempaan, ohjakset lujasti kiedottuina käsien ympäri hän tuijotti katuvilinään ja etsi väylää. Ja Ella, eikö ollutkin pistänyt pitkän jalkansa ulos reestä, niinkuin maalaisten on tapana estääkseen rekeä kallistelemasta. Olisi vain puuttunut että hän olisi ottanut ohjakset isänsä käsistä — sellainen poika!

Nyt, nyt hän sen tekikin. He pysähtyivät portin eteen, isä hyppäsi reestä ja tytär kietoi ohjakset käsiensä ympäri, jotka eivät olleet sormikkaissa, vaan nahkaisissa tumpuissa. Ja Ellan ajaessa läpi porttiholvin, jossa paljas asfaltti ritisi reenjalaksien alla, huusi isä hänen jälkeensä:

— Tulikohan sinulle sitä nyt tarpeeksi? Kyllä minä lisääkin annan.

Ritinän keskeltä kuului tyttären vastaus:

— Tuon minkä tällä saa.

Jaakko Tyrni pysähtyi, otti pari askelta tyttärensä jäljestä ja sanoi:

— Osta nyt vain runsaasti kaikkea, ja katso että on hyvää. Ehkä vielä annan satasen, tai kaksi.

Ja kun ei tytär tähän mitään vastannut, kiirehti isä pihamaalle, löysi kaikenkaltaisen sälyn ja romun, pakkalaatikkoröykkiöiden ja kuorma-autoon kasattujen kivihiilisäkkien takaa Ellan hääräämässä hevosen luona, takanaan harmaa ovi, johon mustalla oli maalattu sana »Palokalusto». Täällä isä laski nurinkäännetylle tynnörille kaksi sadanmarkan paperirahaa sekä yhtäkkiä muistaen ettei rahalla nykyään ole paljon arvoa, vielä kolmannen. Hänen olisi pitänyt sanoa Ellalle asia, joka kauan oli painanut hänen mieltään. Hänen olisi pitänyt huomauttaa, ettei Ellan näin suurena tyttönä enää mitenkään sopinut käyttää sellaisia puhetapoja kuin »myrkky sentään», »perhana» ja muut samantapaiset. Senjalta hän ne oli oppinut eikä Senjaa voinut saada luopumaan niistä. Ne olivat hänessä isänperintöä. Mutta vaikeaa tuntui olevan Ellallekin huomauttaa niistä. Täytyy puhua kotimatkalla.

— Siis kello kaksi täällä, sanoi Jaakko Tyrni. — Tässä on rahaa.

— Hyvästi vain.

Molemmat tunsivat huojennusta päästyään toisistaan eroon. Sydän suorastaan ikäänkuin hypähti rinnassa ja askeleet kevenivät.

Hyvä että meni, ajatteli tytär. Itkisinköhän minä, jos isä kuolisi? Jos vaan saisin pitää tämän Pikun. Tätä minä en antaisi pois. Tätä minä itkisin. Saisi hän lahjoittaa minulle tämän Pikun — niin, niin, tämän Pikun. Mutta minä en ole koskaan saanut pitää tavaroita, joita olisin tahtonut pitää. Kun minulla oli polkupyörä, niin kaikki kadehtivat sitä minulta. Sitten kun suutuin ja sanoin että ottakaa ja pitäkää, niin antoivat ruostua räystäsalla. Ja kun minulla oli… Mutta kyllä minulla vielä omaakin on. Ostan omalla rahalla, elätän omalla rahalla. Ja silloin katsokoot, etteivät tule ottamaan. Mutta millä minä rupean ansaitsemaan? Mitä minusta tulee? Minä en osaa mitään.

Tämä: »minä en osaa mitään» oli se pilvi, joka viime aikoina oli alkanut nousta Ella Tyrnin taivaalle. Hän ei voinut syyttää ketään, sekin että hän lopetti viidenneltä luokalta oli hänen omaa tahtoaan, koulunkäynti oli ollut kauheaa, hyvä oli että oli ohi. Mutta mitä nyt? Hän vaistosi jossakin kaukana jotain hyvin ikävää, sellaista että veri seisahtui kun ajatteli sinnepäinkään. Miksei hän enää voinut pitää isästä? Isä ei koskaan ollut välittänyt hänestä. Ei, ei, ei ollut välittänyt. Isä olisi katsonut, ettei hän olisi joutunut kaikkien pilkaksi, jos olisi välittänyt. Silloinkin kerran tutkinnossa, kun kaikki muut olivat hienoina — äh, hyvä, että on takana koulunkäynti. Mutta mitä nyt? Veri pysähtyi, kun sitä ajatteli.

Hevonen pitää juottaa. Hän tarttui ämpärin sankaan, kiersi pakkalaatikkoröykkiön ja pysähtyi ottamaan setelejä, jotka isä oli jättänyt. Näin paljon! Hän odottaa muitakin kuin Jounaa. Olisi saanut sen samalla sanoakin. Tulkoot, kun vain ei Rastas tule. »Neiti Rastas» — kunhan ei isä aikoisi naida häntä. Silloin ainakaan ei Ella jää kotiin. Taasen veri pysähtyi. Tällaista myrtynyttä se oli hänen elämänsä. Pikku oli ainoa valokohta, jollei Pikkua olisi ollut — niin sitten… ties miten olisi käynyt. Aikooko isä naida Rastaan? Rastas kyllä puolestaan kauan on vaaninut isää. »Onko herra Tyrni kotona — saisinko tavata? Kuka on puhelimessa? Minulla olisi asiaa, minun täytyy saada häntä tavata Milloin häntä sitten voi puhutella…? Olen itse kirjailija, en mitenkään tahdo häiritä, mutta on kysymys eräästä artikkelista… Mutta tämähän on merkillistä!» »Niin on — saattaa olla, mutta hän tekee työtä. Hyvästi.» Ella naurahteli ajatellessaan kuinka hän sulki puhelimen. Mutta lienevät kaupungilla tavanneet — kuka heidät tiesi. Vaikka olisi asia ollut kuinkakin valmis, vaikka jo olisivat sinutelleetkin. Kuohutti, kun sitä ajatteli. Isä olisi saanut rakastua edes johonkin toiseen. Mutta miehille pitää olla kaunista ja Rastas on tietysti kaunis ja käy kauniissa vaatteissa. Sellaista se on tämä elämä, että myrkky sentään…

Ella seisoi kauan ääneti seinän luona ja katseli vettä, joka kohisi ämpäriin. Hänen mielessään liikkui epämääräinen tunto siitä, että veden kuohunta jollakin tavoin tapahtui hänen puolestaan. Hän odotti että ämpäri täyttyisi ja vesi sitten tyyntyisi. Vesi äänsi kivimuurien ympäröimällä pihamaalla ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä suurempikin syöksy. Yhtäkkiä puhui joku ihminen siinä vieressä jotakin. Ella näki pitkän kalpean miehen — lienee ollut joku laivan kokkipoika tai sellainen, sellaisen näköinen hän kumminkin oli.

— Tässäköhän se on kirjailija Tyrnin kaupunginkortteeri?

Ei, ei sentään ollut laivapoika, vaikka olisi ollut ylioppilas.

— Tässä, sanoi Ella lyhyesti ja kiersi kiinni hanan. — Mitä olisi asiaa, kyllä minä toimitan.

— Eikö häntä itseään voisi tavata?

— Miksei, jos vain jostakin saatte kiinni.

— Eikö hän ole kotona?

— Kotona? Hänen hevosensa on kotona täällä, sillä vain hevosella täällä oikeastaan onkin kaupunginkortteeri. Mutta mitäs olisi asiaa, kyllä minä toimitan — johan sanoin.

Nuori mies seisoi tuijottaen eteensä ja Ella Tyrni luuli jo tietävänsä hänen asiansa. Tuollaiset samaan kohtaan unohtuvat silmät — kyllä hän tiesi kenellä ne olivat. Isä katsoi myöskin usein sillä tavalla.

— Minä olisin vain mielelläni tavannut hänet itsensä.

Ella Tyrnissä kiehahti. Kyllä hän tuonkin laulun tunsi. Ja osasi laulaa siihen lauluun takaisin.

— Vai niin, vai. Mutta kyllä on parasta, että menette rikkaampien luo. Herra Tyrni ei ole mikään pankki. Tehkää tekin työtä. Herra Tyrni on tehnyt työtä.

Nuori herra siirsi katseensa tyttöön, katsoi pitkään ja räpytteli silmiään.

— Olisin vain jättänyt hänelle tämän kirjan. Mutta voinhan panna sen postiinkin.

Hän oli jo lähtemäisillään ja Ella oli päättänyt jättää hänet oman onnensa nojaan, kun kirjailijan tytärtä yhtäkkiä alkoi huvittaa ja hän pysähtyi miettivän miehen kohdalle ja rupesi puhumaan iloisuuttaan peittäen:

— Vai kirjan, vai. Se on kai teidän kirjoittamanne. Vai olette te jo saanut munituksi itsestänne kokonaisen kirjan. Ja tahtoisitte antaa sen Jaakko Tyrnille. Se on oikein se. Sillä hän on sittenkin mestari, hän. Niin, ehkä voitte tulla häntä tapaamaankin — ei juuri nyt ennen joulua, mutta vaikkapa toisena joulupäivänä. Niin, toisena joulupäivänä sopii.

Hän hätkähti, sillä hän oli tehnyt jotakin aivan tavatonta. Oliko hän todella käskenyt heille vieraita? Oliko hän tullut hulluksi? Mutta ehkei tuo tyhmä poika ollut sitä huomannut. Ella jatkoi nopeasti:

— No, antakaa tänne, kyllä minä toimitan perille. Luulin vain — niitten kanssa on helisemässä, kun pyytävät rahaa lainaksi. No antakaa nyt vain, kyllä hän sen saa, ei tarvitse pelätä, että sen hukkaan. Tuollainen pieni kirja, se menee hyvästi kassissa kinkun ja makkaran joukossa. Onko siellä sisällä kirjoitettuna, keneltä se on ja osoite. Jos niinkuin herra Tyrni tahtoisi jotakin vastata. No, antakaa tänne vain, toimitan sen kirjailijalle kun lupaan. Vai taidatte luulla että minä nielen sen — mikseikö tuollaista pientä vaivaista voisikin niellä. Se on kai ensimmäinen kirja, ne ovat kirjailijat aina silloin niin arat tekeleistään… Varmaan runoja?

Nuori herra oli seisonut ääneti, kuunnellut kuin sateen rapinaa ja silmäili poissaolevana milloin kivihiilisäkkeihin, milloin puhuvaan tyttöön, milloin ylöspäin, likaisiin ikkunariveihin. Eikö tuo nyt mistään herää? ajatteli Ella huvitettuna, heilutteli ämpäriä ja puhui ja pisteli. Nuori herra katsahti häneen yhtäkkiä, Ella tunsi olleensa liian hävytön, nuori herra nosti lakkiaan, kääntyi ja läksi. Nopeat askeleet kajahtelivat porttikäytävän asfaltilla, missä isä äsken oli kulkenut.

Vai niin arka hän olikin. Tietysti runoilija. Menköön. Sellainen ohut kirja kuin nälkiintynyt lude. Menköön.

Ella Tyrni ei mitenkään myöntänyt itselleen, että hänen oli hiukkasen — aivan hiukkasen — paha olla. Tämä ei ollut ensimmäinen runoilija joka pyrki isän puheille. Kaikkienhan niiden teki mieli tavata maan suurinta kirjailijaa ja tuoda hänelle kirjojaan. Suurinta? — Arvostelijat eivät koskaan sanoneet »suurinta», aina vain Jaakko Tyrni oli »eturivin mies». Kuohutti, kun sitä ajatteli. »Eturivin mies» — se oli sellaista kiertelemistä, pelkäsivät kai loukkaavansa sitä tai sitä kirjailijaa. Kuka tässä olisi ollut suurin kirjailija, jollei Jaakko Tyrni? »Eturivin mies» — lurjukset!

Ella Tyrni kuunteli janoisen Pikun pitkiä vetoja vesiämpäristä ja muisti, että päivä jo oli pitkälle kulunut. Hän kiiruhti reelle, kantoi talliin valjaat ja peitteet, sulki oven, pisti avaimen taskuunsa ja läksi juoksujalkaa kaupungille.

Jaakko Tyrni taas osaltaan oli, vapauduttuaan eräänlaisesta holhouksenalaisesta tunteesta, jota hänen kuolleen vaimonsa tytär Ella, aina ikäänkuin yhä edustaen äitiään, oli harjoittanut häntä kohtaan, suunnannut askeleensa pankkia kohden. Näin kevyin askelin ei hän ikinä ollut lähestynyt tätä laitosta ja hänen mieleensä palautui sarja hetkiä, jolloin hän hätääntyneenä oli astunut tässä kadulla edestakaisin, edestakaisin, saamatta voimaa nousta portaita ylös. Silloinkin, kun Varala sanoi, etteivät takaajat ole päteviä niin suureen summaan: hän tuli kadulle eikä tietänyt minnepäin mennä, sytytti paperossin toisensa jälkeen, käveli ja käveli ja poltti ja odotti, että ajatuksillaan voisi manata tänne jonkin pätevän nimen, heti hyökätä sen kimppuun ja johdattaa pankkiin. Kaikki ihmiset, jotka kulkivat ohitse, olivat hänelle sillä hetkellä vain nimiä — kelvollisia nimiä ja kelvottomia nimiä. Ihmettä ettei sellainen hätääntynyt ihmistahto todella vetänyt paikalle laumoittain rikkaita ihmisiä. Ei tullut yhtään ainoaa. Ja Ylönen, toimittaja, joka hyvänä psykologina hänet siinä yllätti ja heti arvasi mistä oli kysymys, tämä Ylönen alkoi kiivaasti puhua hänelle rouva Kassandra Sjöblomista. »Mitä herttaisin, yksinkertaisin ihminen — elää miehensä kuoleman jälkeen pelkästään hyväntekeväisyyttä varten. Ja varakas. Sellainen takuu ei hänelle merkitse mitään.» Pelkäsikö Ylönen hänen aikovan ruveta kiusaamaan häntä itseään? Ei pelkoa: Ylönen ei olisi ollut pätevä nimi. »Nuori mies suuntaa kulkunsa puistikkoa kohden, missä Villa Kassandran valkoinen torni jo kaukaa hohtaa häntä vastaan. Hän on sitä monesti tarkannut, ennen maailmassa hiihtoretkillä ja yksinäisillä vaelluksilla kesäilloin. Se on aina tuntunut kylmältä ja poistyöntävältä. Nyt hän ensi kertaa on astuva sen portista ja rohkaisee itseään ajattelemalla, että rouva Kassandra on hiljainen, kalpea leski, joka vain hakee kevennystä kanssaihmisten auttamisesta. Hän on, jos kuka, pätevä nimi, nimi, jonka kuullessaan pankinvirkailijat kaikista luukuista ja kaikkien pöytien takaa kunnioittavasti kumartavat. Kassandra Sjöblom — mahtisana jota totellaan. Kassandra Sjöblom — pelastus, nimi! Tätä sanelee itselleen nuori mies, astuessaan valkoista tornia kohden. Ja kuitenkin hänen sydämensä kituu ja vapisee: jos tämä hyvä nimi kaikesta ihmisystävällisyydestään huolimatta sanoo ei, niin mitä sitten? Hänen kätensä valahtavat vuoroin kuumiksi, vuoroin kylmään hikeen, hänen kielellään on karvas maku. Portin edustalla hän päättää kääntyä takaisin. Kellon hopeankarvainen nuppi — onkohan se todella hopeaa? — tuntuu tuottavan samat seuraukset kuin revolverin liipasin, jos siihen satuttaa. Hän ei voi mennä, hän ei voi puhua, kurkku on kuiva. Mutta vekseli tänään ennen kahtatoista! Pätevä nimi, lempeä leskirouva… Hän saa kätensä nousemaan ja kuulee jostain kaukaa heleän kellonsoiton. Lempeä leskirouva, lempeä leskirouva, oi, olkoot kaikki hyvät henget nyt armolliset…! Portti avautui, samoin ovi marmoriportaitten päässä. »Voisikohan rouva Sjöblomia… Sjöblomia saada tavata. Ei, en viivy kauan… olisin hyvin kiitollinen.» Peilejä tauluja, kristallikruunuja, kultaa, silkkiä, parkettia ja keskelle tätä kaikkea ilmestyy pieni pyöreä nainen. Eihän se toki saata olla tuo lempeä leskirouva! »Minä olen rouva Sjöblom. Tehkää hyvin ja istukaa. Mitäs olisi…? Niin, mieheni oli hyvin taidetta rakastava. Me toimme sitä kotiin kaikilta matkoiltamme. Vintti on täynnä, tänne alas ei lainkaan mahdu… Kallisarvoisia taideteoksia. Täytyy tehdä niinkuin museoissa missä vallitsee tilanahtaus, että vaihdetaan… Niin Takaukseen? Ei, en milloinkaan. Mutta voitte saada luvan kirjoittaa minusta, nimittäin taidekokoelmistani. Ei, en millään ehdolla. Annoin miesvainajalleni lupauksen, etten milloinkaan mene takaukseen. Olen sitäpaitsi kärsinyt suuria tappioita, osakkeethan eivät nykyään tuota mitään. Olen köyhä ihminen, elän kädestä suuhun. Hyvästi, hyvästi.» Hän saattaa ovelle asti, kumartaa ja kääntää selkänsä. Kirjailija saa ylleen päällystakin, työntää kädet taskuihin — ne häviävät syvälle, sillä vuori on rikki — suistuu ulos ovesta, alas marmoriportaita, läpi portin ja on jälleen kadulla. Vai sellainen lempeä leski se olikin. Köyhä, rutiköyhä — taideteoksia vinttikin täynnä. Piru vieköön hänet ja hänen taideteoksensa. Niistä vielä tässä kirjoittamaan — nimittäin hänestä itsestään. Siitä pyöreästä leskestä — hahhahhaa! Piru vieköön hänet ja hänen taideteoksensa ja tappionsa. Kauhistus sentään — vekseli!»

Jaakko Tyrnin täytyi purskahtaa nauruun. Ne ajat olivat nyt olleet ja menneet. Kolmekymmentä vuotta hän oli taistellut, mutta nyt ne olivat olleet ja menneet ne ajat. Hän astui levollisena, milteipä iloisena miehenä pankkiin. Eteispalvelija kumarsi hänelle kunnioittavasti — olisipa nyt joku johtajista, vaikkapa Varala sattunut tulemaan: hän olisi mielellään antanut herrain tietää, että hän nyt maksaa velkansa. Hän olisi myöskin tahtonut kiittää heitä. He olivat sentään aina kohdelleet häntä ystävällisesti. Niin, ja sanoa jotakin sellaista leikillistä kuin että hän nyt rupeaa kapitalistiksi ja tallettaa tänne miljoonansa. Ikävä kyllä, ei tullut ketään johtajista, ainoastaan yleisöä kulki ulos ja sisään. Siellä paloi kaikkialla sähkö ja jonkinlaisen sähköisen mielialan vallassa Jaakko Tyrni pujotteli penkeillä istuvien ihmisten, jonossa seisovien ihmisten ja kulkevien ihmisten sivu luukulle. Sielläkin oli täyttä eikä siellä näyttänyt olevan tuttua neitiäkään, jolle olisi voinut huomauttaa, että tässä hän nyt… Niin, kyllä täällä, tässä samassa huoneessa oli monta kertaa kulkenut kuin tulisia rautoja pitkin ja tuntenut olevansa kuin häpeän peittämä. Tämä kuvitteleminen jälkeenpäin — se ei ollut mitään, aika oli laimentanut kaikki tyynni. Jouna tuli yhtäkkiä hänen mieleensä — Jounalle täytyy antaa joululahja, hän on sen ansainnut jos kuka, hän, joka aina ajattelee muita eikä itseään. Jos löytäisi oikein kauniin tuhkakupin — niitä on hopeaisia. Sellaisen ääressä mies kuvittelisi olevansa kuningas. Niin, ja eiköpähän Jouna lopulta kuitenkin joudu aatoksi Tyrnilään niinkuin ennenkin. Se hänen nuoruutensa rakastettu, joka elää onnellisena maatilan rouvana ja jonka luokse häntä aina kutsutaan, se on hänet unohtanut, niinkuin ihmisten tapa on. Sisimmässään unohtanut. Jota Jouna varmaan ei ole tehnyt. Ja juuri sen tuntien Jouna viime tingassa ei mene hänen kotiinsa jouluksi, vaan tulee Tyrnilään. Jouna on kiintynyt Ellaan… Jaakko Tyrni säpsähti, sillä jonottaessaan pankissa luukulla hän yhtäkkiä joutui vuoroonsa eikä hyvin lyhyen hetken aikana muistanut, mitä varten hän oli täällä. Että sellaisessa, hänelle niin tärkeässäkin asiassa saattoi menettää muistinsa! Velka, viimeinen velka! Siinä seisoi hänen edessään aivan outo nuori neiti, jolle täytyi puhua kuin vieraalle ainakin. Hän olisi toivonut, että se olisi ollut se tuttu neiti, olisi ollut mukavaa saada lyödä leikkiä siitä, että nyt sitä ollaan velattomia miehiä! Taisi jo olla joululaitumilla hänen vakituinen neitinsä. Nyt tapahtui koko tärkeä toimitus kuivasti ja arkipäiväisesti:

Haluaisin täyttää kassakreditiivini… Se lankeaa kyllä vasta joulun jälkeen, mutta minä tahtoisin sen pois nyt jo… joululahjaksi. Ei, sitä ei uudisteta. Mitähän korot tekevät?

Hän joutui kassalle — siellä oli toki tuttu neiti, oikein tuntui hauskalta — Jaakko Tyrni, Jaakko Tyrni, mikä lapsi tänään oletkaan! Hän näki yhtäkkiä edessään koko huoneen ikäänkuin näyttämölavana, ihmiset, oman itsensä, ja kuuli oman äänensä puhuvan:

… No, minä tulin, on mukavaa saada tämäkin velka pois. Se on nyt viimeinen tällä kertaa. Kuka sitä tietää vaikka miten paljon vielä täytyisi ottaa. Jos annatte. No niin, no niin, en minä voi valittaa, hyvin on aina annettu. Kiitoksia vain paljon. Ja hyvää joulua!

Näyttämökuva katosi samassa hetkessä jolloin hän antoi kättä kassaneidille — hänellä oli se tunne, että hänen tänään piti se tehdä. Oikeastaan hänen olisi tehnyt mieli tänään lähettää kukkia tänne pankkiin, ei kenellekään erityisesti, vaan kaikille, koko laitokselle. Tämä on oikeastaan kummallinen yhteiskunta, koneisto joka pyörittää myllyä, mylly jauhaa rahaa, yhdestä luukusta tulee kultaa, toisesta hopeaa, kolmannesta… Alhaalla ovat holvit. Oikeastaan ne ovat joitakin rahaväen pyhättöjä, missä toimitetaan salaista jumalanpalvelusta. Siellä seisoo mahtava tirehtööri ja leikkelee kuponkeja. Mikä kumma juttu se olikaan kerran jossakin pilalehdessä: koroillaaneläjä läksi ostamaan saksia, joista ei syntyisi känsiä kuponkeja leikatessa! Siellä ne seisoivat holvissa, ikuisessa sähkövalossa ja leikkelevät: lits-lits-lits-lits-lits…

Joko se nyt tapahtui ja joko hän on jälleen kadulla? Tällaistako se nyt on se velattomana olo? Ei sen kummempaa. Hauskaa se sentään on, hemmetin hauskaa. Ja köykäistä, ja huvittavaa ja tanssittavaa, ja hullutteluun houkuttelevaa, ja lapsettavaa ja… Ohhoh, yhtäkaikki, jos tekisi Tyrnilään talvipuutarhan. Nimittäin sellaisen pitkän lasikatoksen, jossa talvella pitäisi palmuja ja kaikkinaisia muita kukkasia. Viinihuone — se kuuluu myöskin olevan erittäin hauska paikka. Ja kannattavankin kuuluu. Ohhoh, yhtäkaikki, ja mitähän vielä sinä alat tehdä, Jaakko Tyrni? Ehkä hankit lentokoneen. Annamarin säästökirja, se unohtui… hemmetissä. Ei viitsi heti mennä takaisin pankkiin — saattaisivat nauraa. Tuttu kassaneiti varsinkin, jolle tuli kerrotuksi millä asioilla liikkui. Sellaista se on, kun rupeaa suupaltiksi — äh! Jollei nyt Jouna odottaisi, niin menisi sittenkin yksintein takaisin ja ottaisi säästökirjan. Mutta Jouna on täsmällinen kuin raatihuoneen kello. Ja voihan huomennakin lähteä kaupunkiin. Ohhoh, se joka nauraa, jos hänen huomenna taas pitää valjastaa hevonen, se on Ella! Ella ei vielä osaa hymyillä, mutta Ella osaa nauraa.

Ei, päätteli Jaakko Tyrni, menen vielä pankkiin ja teen kaikki ostokset. Kunhan ensin olen tavannut Jounan.

Aurinko ei päässyt tänne alas kivimuurien väliin, mutta siellä täällä ikkunoissa heijasti valoläikkä suurta aurinkoa, ottaen vastaan säteet ikäänkuin monien käsien läpi, ties mitä teitä, ristiin rastiin toisista pinnoista, jotka olivat ennättäneet aikaisemmin ja jotka nyt vuorostaan kiiruhtivat lähettämään valoa eteenpäin.

Siitä olisi saattanut hauskasti puhua lapsille, kuinka kuolleet kappaleetkin ottivat vastaan valoa ja lähettivät sitä edelleen. Ehkäpä arvokkain elämäntyö olisikin ollut lukukirjan kirjoittaminen lapsille. Ehkäpä vain jonkin turhan kunnianhimon takia hänkin, Jaakko Tyrni, kirjoitti romaaneja. Lukukirja lapsille — se oli ehkä lisäksi kaikkein tärkein. Ja kaikkein vaikein. Minkätähden hän, Jaakko Tyrni, yleensä jätti seminaarin ja rupesi lukemaan ylioppilaaksi? Kunnianhimostako? Hänen silmiensä eteen välähti yhtäkkiä mallikoulun luokka sellaisena kuin hän oli nähnyt sen uskontotunnilla kerran kirkkaana kevätpäivänä, jolloin linnunlaulu ulkoa tunki sisään niin voimakkaana että lasten oli vaikea seurata opetusta. Kuva värisi hänen edessään ja rinnassa tuntui pistos. Samassa oli kuva poissa ja hän tapasi itsensä ääneen lausumasta: lukukirja Suomen lapsille, varmaan se onkin tärkein. Hän seisoi näyteikkunan edessä, johon oli rakennettu kokonainen hiihtomäki pienine tyttöineen ja poikineen. Vai tonttujako ne olivatkin? Pienine suksineen ne tulivat alas pumpulia, joka oli sirotettu täyteen sokerinvärisiä hiutaleita. Sisältäpäin pistäytyi nyt keskelle maisemaa ihmiskäsi, korjatakseen jotakin. Käsi toi kelkkamäkeen huomattavan lisän: tontun, joka meni kumoon keskellä vauhtia. Se oli nerokas ajatus, koko kelkkamäki alkoi elää. Jaakko Tyrniä rupesi naurattamaan ja hän muisti samassa, ettei hän ikinä valmistu tästä hauskasta toimettomuuden tilasta. Hauskat ja keveät totisesti ovat nämä velattoman miehen askeleet! Minkähän kaltaiseksi tästäpuoleen muodostuu työ? Jos päästäisi peliin naisen… Ja taskukirjan — pitäisiköhän se hankkia ja panna muistiin kaikki villit päähänpistot? Toiset pitävät sitä niin tärkeänä. Jos lähtisi aamiaiselle Jounan kanssa. Tekisi mieli pyytää muitakin. Kaikki kirjailijat, mitä vastaan sattuu. Niitä on vielä paljon sellaisia jotka hikoilevat pankkien ulkopuolella ja suuntaavat kulkunsa lempeiden leskien ja luuvaloisten vanhainpoikien porteille. Täytyy tästäpuoleen ruveta tekemään jotakin heidän hyväkseen. Jos voisinkin olla heidän turvanaan… Kirjailija, jolla ei ole velkoja, hän on toki poikkeusasemassa ja niinmuodoin on hänellä poikkeukselliset velvollisuudet. Tyrnilän vinttikamari, sehän on tyhjänä. Jos vain korjaa muurin, niin saa mainion työhuoneen. Se on talon hiljaisin huone, näköala on suurenmoinen, katto alenee hauskasti räystästä kohden. Se on suuri huone. Siinä saattaa mietteissään astella edestakaisin. Ja ohimennen pistää puita pesään. Teettääpä sinne jonkinlaisen takantapaisen uunin.

Siihen saavat sitten tulla työtä tekemään! Vuoronperään kaikki, joilla ei ole kotona työrauhaa. Kyllä hän katsoo ettei heitä häiritä. Ei kenellekään hän ilmoita kuka hänen luonaan on. Ella osaa vartioida työrauhaa, Ella on siinä suhteessa voittamaton. Hän peloittaa pois vieraat kuin paha koira. Jospa syntyisikin sarja hyviä kirjallisia teoksia hänen, Jaakko Tyrnin katon alla. Ja hän saisi asianomaisten kirjailijain mukana elää läpi luomistyön tuskat ja ilot! Ehkäpä jonkin kirjan lopussa tavattaisiin päiväys »Tyrnilässä silloin ja silloin».

Outo makea tunne valahti läpi Jaakko Tyrnin olennon. Hän oli ajatellut jotakin varsin kaunista ja kuitenkin häntä hävetti. Mitä joutavia — hän oli tänään tuiki kelvottomalla ja holtittomalla mielellä. Mahtoiko ollakin niin, että velkakuorma oli se ankkuri, jonka varassa ihminen pysyi kurissa? Joukko ajatuksia temmelsi hänen päässään, ajatuksia todellisuudesta ja ajatuksia mielikuvitusmaailmasta, ja näiden ajamana hän suuntasi kulkunsa toiselle puolelle katua.

Kirjailija, jolla ei ole velkoja eikä karhuja, jolla on hevonen ja kahden hehtaarin maapaikka sekä lisäksi suuri lukijakunta ja päässä aiheita niin että kiehuu — tämän näköinen se on! Harvinaisuus totisesti, sellainen, jota sopii näyttää markkinoilla.

Mitä ihmettä hänen pitikään tehdä toisella puolella katua?

Käsi laskeutui keveänä hänen olkapäälleen ja Lauri Jounan tummat kasvot tulivat näkyviin. Tottakin: Jounaahan hänen oli pitänyt mennä tapaamaan kirjakaupan edustalle. Jouna ei sanonut mitään, katsoi vain ikäänkuin kätkien mielessään jotain erikoista. Iloa vaiko surua? Iloa. Tuo oli iloa. Jaakko Tyrnin sydän sykähti kiitollista vastailoa: Jouna oli kuin olikin hänelle läheisin kaikista, niinkuin hän ei kukaan ollut iloinnut Jaakko Tyrnin menestyksestä. Tyrni tunsi, että Jouna nytkin oli ajatellut häntä, seisonut ikkunassa ja katsellut hänen uutta kirjaansa ja sitten rientänyt häntä vastaan. Jaakko Tyrnille johtui mieleen, että hänen pitäisi sanoa Jounalle tämän eläessä mitä hän tunsi häntä kohtaan: loputonta kiitollisuutta. Jottei se jäisi siihen hetkeen, jolloin joko hänen suunsa oli ikuisesti sulkeutunut, tai Jounan korva lakannut kuulemasta. Hänen rinnassaan läikähti lämpimästi. Mutta ei mitään hän saanut huulilleen, seurasi vain ystävää yli kadun lumisohjon ikkunaa kohden, missä kirjaröykkiön selät toistivat hänen nimeään ja missä hänen kasvonsa marmoriin hakattuina kohosivat kirjojen keskeltä.

— Vai niin, vai niin, vai oikein noin, hymähti Tyrni, tuntien kuuman aallon kulkevan läpi ruumiinsa ja ohjaavan verta kasvoille. — Mitäs ne nyt noin, jatkoi hän ja kääntyi selin koko tuohon alttariin, joka oli pystytetty hänen kunniakseen.

Samassa hänen kuitenkin teki mieli nähdä, miltä kansilehti vaikutti, minkälaisia sidotut kappaleet olivat ja minkä vaikutuksen teki loistolaitos. Niin, ja entä jos olisi kuullut, mitä ihmiset sanoivat siinä seisoessaan. Hän kääntyi ja ahmaisi ylikantaan vaikutuksen tuotantonsa ulkoasusta — tuossahan ne olivat kootut teoksetkin nahkaselkäisenä laitoksena tämänjouluisen kirjan takana — mutta ei kehdannut jäädä pitemmältä katselemaan. Jouna ujostutti häntä pahemmin kuin vieraat ihmiset, Jouna näki läpi ihmisen. Hän puhutteli Jounaa, saadakseen hänestä irti jonkin sanan. Hän kysyi mitä kuuluu tai jotakin muuta turhanaikaista.

Mitä kummaa? Jounan kostea katse oli suunnattuna jonnekin aivan toisaalle kuin marmorikuvaan ikkunassa ja joulun luetuimpaan kirjaan. Tyrni seurasi katsetta ja tuli johonkin ikkunan äärimmäiseen kolkkaan, missä esikoisteokset epäluuloisina ja uppiniskaisina puolustivat paikkaansa kuin nahkapojat, jotka humalaisina saavuttuaan kasarmiin ensi kerran riviin asettuessa varustautuivat kaikkien mahdollisten konnamaisuuksien ja vääryyksien varalta. Olisiko Jouna tänään voinut ajatella jotakin muuta kuin Jaakko Tyrnin uutta kirjaa, tai hänen rintakuvaansa tai jotain häntä koskevaa?

— Kuulehan, alkoi Tyrni, koettaen ottaa hänet haltuunsa, — tiedätkö mistä minä tulen? Tässä on oltu niinkuin hiukkasen pankkiasioissa. Ja muutenkin tämä on eriskummallinen päivä. Mutta mitä hittoa sinä katselet? Mitä sanot sellaisesta romaaninnimestä kuin »Pieni aurinko»? Minun mieleeni tuli tänään tuo nimi, kun seisoin Tyrnilän portailla ja pieniä aurinkoja oli minne vain katsoi. »Pieni aurinko», miten luulet sen menevän yleisöön? Tuotako sinä katselet tuota »Punapurjetta»? Sehän kuuluu lupaavalta. »Kertovainen runoelma» — vai niin, vai niin. »Haunia Vuorinen» — tunnetko tekijän? Mies, mikä sinun on?

Jouna tuijotti ruutuun ikäänkuin hänen edessään olisi ollut ilmestys, nyökkäsi eteensä ja kääntyi yhtäkkiä hymyillen ystävänsä puoleen.

— Kun minun ja sinun nimet kerran ovat vain kuolleita sanoja kirjallisuushistorian sivuilla, elää hän vielä ihmisten huulilla ja ihmisten sydämissä.

Jaakko Tyrni purskahti jo nauruun, ottaen sanat leikiksi, kun hän huomasi liikutuksen Jounan kasvoilla. Pari nuorta naista seisoi ikkunassa. »Mitähän se maksaa?» sanoi toinen. »Viisitoista markkaa», sanoi toinen. »Minä ostan aina Jaakko Tyrnin kirjat, vaikka mitä maksaisivat.» Ilon aalto kävi Jaakko Tyrnin olennon läpi, hän kääntyi nopeasti selin naisiin, kuuli heidän astuvan kirjakaupan portaille ja lyövän oven auki. Hänen teki yhtäkkiä mieli seurata heitä, nähdä kuinka he astuvat myymäläpöydän eteen ja kuulla heidän sanovan: saisinko minä Jaakko Tyrnin viimeisen kirjan. Hänen teki mieli tuntemattomana seisoa jossakin syrjässä ja seurata kirjojen menekkiä, tai suoraan sanoen laskea miten moni osti hänen uutta kirjaansa tai koottuja teoksiaan. Silmänräpäyksessä hän kuitenkin otti itsensä kiinni kuin pahanteosta, häpesi, torui itseään ja tarttui Jounaa käsipuoleen.

— Mitä sinä äsken sanoitkaan? Ketä sinä tarkoitit? Sanoitko tosissasi että joku on niin etevä? Anna anteeksi, mutta epäilen jonkin verran. Kyllä sinun »Joutsenesi» elää yli yhden ja toisen uuden tulokkaan. Älä sinä puistele päätäsi. Ne ovat täydellisiä säkeitä. Eurooppalaisenkin mittapuun mukaan.

— Mutta kukaan ei lue niitä.

— Niiden aika on vasta tulossa.

— Älä viitsi. Tiedän niin erinomaisen hyvin tuon ainoan pienen kirjani arvon tai arvottomuuden.

— Sinun täytyy lakata ajattelemasta meidän muiden töitä ja jatkaa omaa työtäsi.

— Ei puhuta siitä, sanoi Jouna, pyrkien irti kiusallisesta keskustelusta.

— Siitä juuri puhutaan. Kaiken aamua olen sinua ajatellut. Ei olisi minua, jollei olisi sinua. Ja niin saisi sanoa moni muu kirjailija. Mutta nyt me jo saamme pysyä pystyssä omin voimin. Nyt on sinun aikasi tehdä omaa työtäsi. Tänään saunassa puhutaan siitä. On, on sauna. Annamar jo lämmittää. Olet meillä yötä. Kuule… niin, ja asetut kerrankin vinttikamariini ja kirjoitat siellä. Olen ajatellut, että nyt kun olen velaton mies, niin koetan, minäkin, tehdä jotain pientä muiden hyväksi. Niin — käväisin tänään pankissa, maksoin pois. On se mukavaa. Nyt voin ottaa sinne vinttikamariin ketä vain, tekemään työtä. Kuusitoistatuhatta. Niin, ja korot — mitä siitä nyt menikään?

Jouna pysähdytti hänet yhtäkkiä keskelle ajuririviä, reen ja sen takana olevan hevosen pään välille.

— Ota Haunia Vuorinen, sanoi hän ja katsoi kuumasti Jaakko Tyrniin. — Ota Haunia Vuorinen tekemään työtä Tyrnilän vinttikamariin.

— Senkö sen kertovaisen runoelman tekijän, sen Punapurjeen?

Jaakko Tyrni puhui äänellä, jolla puhutaan vihamiehestä. Ja ilman mitään järjellistä aihetta hän todella katsoikin tuota tuntematonta karsain silmin.

— Juuri hän, lämpeni Jouna puhumaan. — Hänestä se tulee kirjailija.

Jaakko Tyrni tulistui. Hän oli kysymäisillään, tiesikö Jouna sen niin varmasti ja oliko Jouna siitäkin varma että ehdottomasti oli hyödyllistä päästä ilman taisteluja noin vain valmiiseen vinttikamariin kirjoittamaan. Vaikka olisi koko Haunia Vuorisen runoileminen ollut jonkinlaista penikkatautia.

— Oletpa sinä ihmeellisen varma uudesta turvatistasi. Se on kai oikea ihmelapsi tuo Punapurje. Hauska kuulla, hauska kuulla. Olet taitanut tuntea hänet ehkä jo kauankin, tämän loistavan tähden. Olet ehkä ollut hänenkin neuvonantajanaan ja ohjaajanaan…

— En, keskeytti Jouna hämmästyneenä Tyrnin puheen.

— Vai et — no sitten — niin, miten sitten tyrkytät häntä minulle? Vaikka olisi penikkatautia koko runoilu, piru vie.

— En tiedä miehestä enempää kuin sinä. Olen ostanut kaikki mitä on ilmestynyt jouluksi ja tuosta joukosta löytänyt tämän yhden kirjan. En tiedä onko mies nuori vaiko vanha — teoksesta päättäen hän on kypsynyt ihminen.

— Et tiedä? sanoi Tyrni leppeämmin. — Mistä sitten tiedät, että hän tarvitsee minua ja minun vinttikamariani?

— Niin, enhän tiedäkään. Tulin vain ajatelleeksi että hänessä on jotain hyvin haurasta ja että häntä pitäisi vaalia, jotta hän jaksaisi antaa niin paljon kuin suinkin…

Herrat olivat ihmisvirran tyrkkiminä joutuneet katukäytävän alapuolelle ja pysyttelivät lyhtypylvään turvissa.

— »Löytänyt tämän kirjan», pani Jaakko Tyrni ja katsoi ystäväänsä ikäänkuin nähdäkseen hänen lävitsensä. — Tämän yhden kirjan, tämän Punapurjeen! jatkoi hän ja koetti naurahtaa.

— Niin, tämän yhden, toisti Jouna poissaolevana, mutta lisäsi samassa: — Tietysti en tarkoita näiden joukossa sinun kirjaasi.

— Sitä et pidä mainitsemisenkaan arvoisena, jatkoi Tyrni jonkin verran keventynein mielin ja saattoi jo nauraa. — Ja kuitenkin olen luottanut sinuun enemmän kuin kaikkiin arvostelijoihin yhteensä. Olen aina luottanut. Pitääkö minun ruveta varovaiseksi?

Jouna ymmärsi hänet yhtäkkiä, liikautti kättään ikäänkuin laskeakseen sen hänen olalleen, mutta huomasi samassa että he seisoivat keskellä ihmistulvaa ja että kirjakaupan kohdalla oli jokin ryhmä, joka tarkkasi heitä. Hän siis vain katsoi Tyrniin silmillään, joista ei tietänyt olivatko ne kosteat kyynelistä vaiko hymystä.

— Älä vain anna tuolle tunteelle sijaa, sanoi hän.

— Mille? ärtyi Tyrni.

— Ruosteelle, sanoi Jouna.

Jaakko Tyrnin mieleen johtui, että joku filosofi — ranskalainen tietysti — väitti sisällisen naurun syntyvän, jos ihminen vain taivutti huulensa nauruasentoon. Hän teki tämän, huomasi filosofin olevan oikeassa ja huomautti iloisesti ystävälleen:

— Maalaat piruja seinälle. Mene puhumaan ruosteesta jollekin toiselle. Ainakin tänään. Olen ollut pelkkää päivänpaistetta, sillä minä olen nyt velaton mies. Olenhan juuri käynyt pankissa. Velaton, velaton, hoi mies, ymmärrätkö mitä se merkitsee? Minä en ole ollut niitä, jotka keveästi jättävät raha-asiansa muiden hoitoon, minä olen kärsinyt niistä, ja nyt minä olen velaton. Puhu sinä ruosteesta jollakin toisella taholla. Minä olen tänään pelkkää aurinkoa. Etkö näe, että kaikkialla on aurinkoa?

Jaakko Tyrni pidätti sanatulvansa, sillä hän huomasi puhuvansa ulkopuolella itseään, jonkun olennon puolesta, joka mahdollisesti joskus tulisi elämään jossakin romaanissa. Tosiaan: Laukkanenhan se olikin. Hän oli jo julkaissutkin jutun Laukkasesta, joskus joululehdessä. Laukkanen oli siis jo hahmoiteltu. Laukkasen erikoisluonne ilmeni siinä, että hän kernaasti lisäsi lukuihin, joista hän puhui, sopivan määrän. Niinpä hän katsoessa lämpömittaria ja huomatessa että se osoitti kymmentä, sanoi: kaksitoista astetta. Tai jos hän oli ollut seurassa, missä oli kaksitoista henkeä, niin hän kertoi siellä olleen viisitoista. Myöskin hän vähensi luvuista, kun niiksi tuli. Jos kysyttiin mitä hän ansaitsi kuukaudessa, niin ansio siinä silmänräpäyksessä hänen tajunnassaan pieneni parilla sadalla, ja hetken harkittuaan hän ilmoitti pari sataa vähemmän. Ainoat tapaukset, jolloin luvut Laukkasella pitivät paikkansa, olivat kun tuli kysymykseen puhelinluettelo tai autojen tai ajurien numerot. Vaistomaisesti Laukkanen piti nämä numerot päässään järkkymättöminä. Ja ne tarttuivatkin hänen päähänsä ihmeteltävästi. Kerran etsittyään puhelinnumeron, hän muisti sen aina. Hän kääntyi joka ohikulkevan auton jälkeen ja teki illalla itselleen tiliä joka autonnumerosta, joka päivän kuluessa oli kiitänyt hänen ohitseen. Hän tiesi ulkoa ei yksin kaikkien tuttaviensa ja käyttämiensä liikkeiden numerot, vaan puolet koko kaupungin puhelinluetteloa. Kerran hän erehtyi, kun muuan tuttava kadulla pysäytti hänet ja kysyi erään agronomin numeroa huvilakaupungissa. Laukkanen muisti kaikki numeroon sisältyvät yksiköt, mutta pani ne väärään järjestykseen. Kun hän sittemmin sai tiedon, että oli erehtynyt, niin piti hän itseään sairaana ja meni lääkärille, valittaen hermojensa huonoa tilaa ja yleistä heikkoutta. Kun siis numerot näin muutamissa määrätyissä tapauksissa miltei ehdottomasti pitivät paikkansa Laukkasen sisäisessä näkemyksessä, niin ne toisissa tapauksissa — ja nimenomaan niissä, joitten asettelu riippui Laukkasesta itsestään — eivät koskaan pitäneet paikkaansa.

Jaakko Tyrni, olisitkohan sinä Laukkasen kaksoisveli? Tai olisikohan Laukkanen suorastaan sinun varjosi, joka milloin sulaa yhteen herransa kanssa, milloin pyrkii hänestä vapaaksi?

Nyt huomasi Jaakko Tyrni yhtäkkiä, että aurinko tykkänään oli poissa. Oliko päivä jo ennättänyt niin pitkälle? Ei mitään aavistusta hänellä ollut siitä mitä kello oli. Niin kaukana poissa hän oli ollut, että miltei tuntui siltä kuin hän olisi palannut ulkomaanmatkalta. Sekapäinen hän tänään oli. Missä hän oli ollut? Punapurje! Hänen edessään oli kuin rannaton ulappa, sininen ja unelias, ja juuri taivaanrannan laidalla näkyi pieni punainen piste. Siellä se tuli: laiva ja laivalla vaarallinen matkustaja. Jaakko Tyrni ei tuntenut häntä, mutta juuri häneen hän oli tähtäillyt niin että oli unohtanut ajan.

»Ole varuillasi!» kuiskasi joku ikäänkuin Jaakko Tyrnin olan takaa. »Ole varuillasi!»

»Sittenkin ruostetta!» vastasi Jaakko Tyrni ääneti ja puristi nyrkkiä taskussaan.

Samassa hän kuuli naurua. Nauru tuli toisesta maailmasta ja hän kääntyi sitä kohden.

Kolme herraa oli astunut kirjakaupasta, ajautunut näyteikkunaan, aikansa katsellut siinä ja seurasi nyt silmillään Tyrniä ja Jounaa, jotka näyttivät olevan peloittavan vakavassa keskustelussa — etteiväthän vain suorastaan riidassa. Jaakko Tyrni näki kolmet hymyilevät kasvot, heiluvan kepin ja uteliaita silmiä, jotka koettivat päästä tunkeutumaan hänen salaisuutensa läpi. Samassa kohosivat kädet hatun reunalle ja kolme hattua nousi. No, siinähän niitä nyt oli kirjailijoita: Palus, Loila ja Leppiaho. Jaakko Tyrni ilostui ja tunsi mielensä pääsevän painajaisesta. Sattuivatpa tulemaan otollisella hetkellä kaikki nuo hänelle myötämieliset kirjailijat. Jouna oli joutunut oudon kauas ja Jaakko Tyrni astui liioitellun ystävällisenä Palusta vastaan, joka käsi oikona tuli häntä kohden. Palus puolestaan puhui hiukan meluavalla äänellä — olisivatkohan pojat tulleet suoraan sitsistä, jotain sellaista remuavaa heidän olennoissaan tuntui olevan. Tyrni olisi ehkä jonakin edellisenä päivänä suhtautunut siihen kylmemmin, mutta tänään, velattomuutensa päivänä oli hänenkin mielensä irroillaan ja hänellä oli halu lyöttäytyä noiden kolmen seuraan, kuljeskella, seisoskella ja poiketa ravintoloihin ja kahviloihin. Palus pyyteli anteeksi ettei ollut vielä lähettänyt Jaakko Tyrnille uutta romaaniansa — nyt se kyllä jo oli lähetetty.

— Tänään se on Tyrnilässä — tänään, selitti hän, liikutellen roimasti keppiä niin että se heilui sinne ja tänne. — Tänään kirja tulee varmasti — varmasti! Olette kai menossa kirjakauppaan. Kannattaakin. Ei yhtä ihmistä — lyönpä vetoa, ettei yhtä ihmistä tule alas noita portaita, ilman että hänellä on kainalossa Jaakko Tyrnin uusi kirja. Jos minussa nyt olisi kateutta edes kotitarpeeksi — kotitarpeeksi vain, sanon — niin minä perhana vie, nyt kulkisin revolveri taskussa ja pyytäisin teitä kävelylle jonnekin kaupungin laidoille. Sillä kaikilta te meiltä viette leivän suusta — leivän suusta sanon, perhana vie! Mutta minulle ei ole annettu siteeksikään kateutta ja siitä olen aina ollut taivaan papalle kiukkuinen, perhana vie. Sillä jos minussa olisi ollut kateutta, tuota tarpeellista ryytiä, tuota ihmiselle niin perin tarpeellista ryytiä, sanon — niin olisin nyt kilpajuoksusilla Jaakko Tyrnin kanssa, perhana vie. Minä olisin myöskin ihmisten kainalossa, kun he astuvat ulos noita portaita. Joka toisella täytyisi olla Sihveri Palus, joka toisella Jaakko Tyrni. Tai molemmat. Ja vielä paketissakin minä tönisin Jaakko Tyrniä ja sanoisin: ole jo kirjoittamatta ja pidä suusi, sillä olet jo elänyt puolen vuosisataa ja sinulla on mainetta, ja talot ja tavarat ja tytär — niin, tytär, perhana vie. Mutta en välitä talosta enkä tavaroista enkä, perhana vie saunastannekaan, mutta tytär, tytär — eikö se jo ala olla täysi ihminen? Silloin kun oltiin siellä viimeksi saunassa, niin sehän silloin jo oli lopettanut koulun ja emännöi — perhana vie, koskas Tyrnilässä taas lämmitetäänkään sauna? Eikös tänään ole lauantai?

Jaakko Tyrni oli äsken närkästynyt Jounalle, mutta Palus sai puhua mitä tahansa. Tyrni tunsi, että hän puhui pötyä — siitäkin hän oli varma, ettei Palus ollut pannut kirjaansa postiin häntä varten, varmaan häneltä olivat vapaakappaleet aikaa sitten lopussa. Hauska poika joka tapauksessa, ajatteli Tyrni ja päätteli, että hän ehdottaa hänelle lähempää tuttavuutta ensi tilassa, hänelle ja kaikille noille muille. Hymyillen Jaakko Tyrni tervehti pientä rokonarpista Loilaa ja kalpeaa Leppiahoa — mitä mahtoikaan sanoa tuo Leppiahon pieni hymy, joka ei tapahtunut avaamalla huulia, vaan puristamalla ne kokoon? Kukaan ihminen ei hymyillyt sillä lailla kuin tuo Aatu Leppiaho. No, ykskaikki. Jaakko Tyrni hymähti omalla tavallaan, niin että terveet hampaat näkyivät ja puhui tyynellä iloisuudella, niinkuin se puhuu, joka luottaa onnensa kestävyyteen.

— Sauna siellä jo lämpiää ja Annamar, se minun »Muusani», toimittaa kai pian vihdat hautumaan. Niin että tervetuloa vain jo vaikka tänään. Ei, ihan totta, ei mitään häiriötä. Päinvastoin. Tänään on muutenkin vähän niinkuin merkkipäivä… Niin, no kirjankin tähden — niin, miksei arvostelujenkin ja menekinkin. Mutta muutenkin. Ja minun on tehnyt mielikin niinkuin näin vanhempana miehenä puhuakin nuorille kirjailijoille. Jos niinkuin voisi olla heille — kuinka sen sanoisin — joksikin avuksi. Niin että tervetuloa vain. Mennään ensin saunaan ja syödään sitten päivällinen. Ja eiköhän sitä yöksikin mahduta, jos niinkuin tyydytään siihen mitä talossa on. Se Annamar siinä huusikin lähtiessä, että sopii vain tuoda kirjailijat saunaan, kyllä hän toimittaa hyvät löylyt. »Opin sauna, opin sauna» — muisti se senkin se minun Muusani.

Jouna kääntyi ikkunasta, kuullessaan vaalilausettaan siteerattavan ja kokoontuneitten kirjailijain nauravan.

— Onpa oikein hauskaa, että Tyrnilän Muusa lupaa hyvät löylyt, sanoi hän ja lähestyi kirjakaupan portaita. — »Opin sauna autuas aina.»

— Se on jotain vanhaa renkutusta tuo — mitäs se onkaan? huusi Palus.

Leppiahon huulet vetäytyivät niin kokoon että ne tykkänään hukkuivat näkymättömiin. Hän valmisti jotain sanottavaa, mutta ei saanut sitä esiin, vaan hymyili sisäänpäin ja loi veitikkamaisia silmäyksiä Palukseen, joka oli tarttunut Loilaa käsipuoleen.

— Älä sinä siinä mulkoile, perhana vie, jatkoi Palus. — Kyllä minä nyt tiedän, että se on niitä kirjallisuutemme harmaita isiä. Mutta kuinkas olikaan, herra Tyrni, eikös teidän pitänyt korjata kiuastanne, sillä oli muistaakseni se vika, että se vei sauhun ulos. Mutta sauhusta se koko saunan makeus riippuu. Sauhua ei saa päästää ulos, vaan sen pitää kiertää ja myllertää saunan sisäpuolella ja asettua sitten minne sopii sisäpuolelle. Mutta ei ulos, hemmetissä. Maun pitää jäädä saunaan.

Jouna odotti herroja portaiden ääressä. Ovessa kulki ihmisiä ulos ja sisään. Leppiahon huulet, jotka vuoroin olivat ohentuneet, vuoroin laajentuneet ja ajoittain tykkänään pusertuneet näkymättömiin, avautuivat nyt.

— »Minne sopii sisäpuolelle», toisti hän hymähtäen. — Pitäisi kaiketi olla jonkinlainen savunimijä. Ehkäpä tätä virkaa saattaisi toimittaa joku hyvillä keuhkopalkeilla varustettu saunataiteilijakin.

— Sinä — miksei! sanoi Palus. — Siinä sinulla olisi aikaa ajatella nimeä lapsellesi. Ehkä kuumenisit niin että nimi hikoilisi ulos sinusta ja jälkeenpäin itse lapsi. Anna minun puhua, hiidessä Loila poika, anna minun puhua! Hänessä on nimitauti — ei voi kirjoittaa yhtä sanaa ennenkuin kirjalla on nimi. Herra Tyrni, palkatkaa hänet saunaan savunimijäksi, niin hän ehkä hikoilee esiin epopeansa.

— Jahka tästä nyt, jahka tästä nyt, yritti Loila ajautuen Paluksen käsivarren nojassa sinne tänne, — ehditään. — Kyllä minäkin tämän ymmärrän. Nimen pitää olla koko kirja. Kun on nimi, niin on kirjakin. Mutta kaiken pitää olla elettyä.

— No, sanoi Tyrni ja tunsi halua jättää kaikki ostokset ja lähteä kuljeskelemaan ja istumaan noiden hauskojen poikien kanssa, joita eivät velat näyttäneet painavan, vaikka heillä kaikilla niitä oli, — no, kyllä nimestä vielä on matkaa kirjan valmistumiseen. Ainakin minun tuotannossani.

Leppiaho valahti entistä kalpeammaksi ja raoitti nykähtelemällä huuliaan. Ihmisvirta tuuppasi häntä kirjakaupan näyteruutua kohden ja hän miltei litisti itsensä ikkunakomeroon, ikäänkuin olisi ollut jokin tähän tarkoitukseen kuuluva symboolinen veistos.

— Jaa-ah, sanoi hän ja iski kipunoivan silmäyksen kirjailijoiden ryhmään, — nimi on kirjan luonnos. Missä on se taiteilija, joka tekee taideteoksen ilman luonnosta.

— Tässä se on! huusi Palus ja päästi naurun. — Minä ristin lapsen vasta kun se on syntynyt. Enhän minä ennemmin voi tietää mikä nimi sille kuuluu. Luulette kai että kaikki pikkulapset ovat samanlaiset — ehei, ne ovat niin pirun erilaiset. Äiti on lapsella pääasia. Eikös se joku suuri herra — oliko se nyt Bismarck, vai Krupp, vai joku sellainen — niin, eikös se sanonut, että hän valitessaan miehiä toimiinsa, aina ensiksi ottaa selkoa niiden äideistä. Ja se on kirjanteossa myöskin pääasia, äiti, Muusa. Mitä sinä irvistelet, Loila? Olet pieni ja rokonarpinen kuin herne pappasi pellolla. Mitä sinä tiedät näistä asioista, sinä, joka et uskalla katsahtaa naista silmiinkään. Noo, mitä sinä siinä irvistelet?

Palus huomasi nyt itsekin, että hänen ympärilleen oli muodostunut kuulijakunta. Kolme veikeää koulutyttöä piiloitteli nauravia kasvojaan toinen toisensa selän taakse, rivi ylioppilaita oli pysähtynyt eikä näyteikkunan edessä kukaan enää katsellut kirjoja, vaan niiden isiä, jotka suurella äänellään näin veivät huomion lapsiltaan, joiden menekin ratkaisevat hetket juuri nyt olivat käsissä.

— Päästä irti, sanoi Loila hiljaa Palukselle. — En minä tahdo olla ihmisten silmätikkuna. Tämä on liikaa, päästä irti.

— Siinä sinä olet missä minäkin! sanoi Palus ja likisti häntä kainalossaan. — Tai saat tästä kepistä! Joka ei uskalla elää, ei se uskalla kirjoittaakaan.

— Vai en minä ole uskaltanut kirjoittaa, kuiskasi Loila Paluksen korvaan. — Te muut kirjoitatte musteella, minä kirjoitan sydänverelläni. Kyllä minä vielä naistakin silmiin katson, jahka tässä ehditään. Esittäkää te muut nyt tässä näytelmää »Kirjakaupan edustalla», minä menen, minä.

Hän ei kuitenkaan päässyt minnekään. Leppiaho irtaantui ikkunakomerosta ja puikkelehti ihmisvirran läpi.

— Mennään pois tästä, sanoi Jaakko Tyrnikin ja nousi päättäväisesti kirjakaupan aliportaalle.

Jouna aukaisi oven ja päästi hänet sisään, ja hänen silmäystään seuraten tulivat muutkin kirjailijat perässä ja olivat hetken kuluttua joululehtiosastossa, missä joulutontut, jouluporsaat, jouluenkelit ja joulukirkot suurilta kansilehdiltä kilpailivat yleisön suosiosta.

— Mautonta! sanoi Palus ja hävisi toisten pöytäin taakse.

— Se on nyt sitä makua, lausui hänen perässään Loila, onnellisena siitä että hän taasen kulki vapaana.

— Pitää ostaa kotiin, puhui Tyrni ja valitsi kansilehden, missä oli valaistun joulukirkon kuva. — Täytyy olla jotain luettavaa, kun tullaan joulusaunasta. Mikähän nyt olisi sopivinta lapsille? Nämähän ovat niitä oman kustantajan lehtiä.

— Lapsille? huusi Palus pöydän toisesta päästä. Viina ja naisseura, siitä ne pitävät kirjailijan lapset.

— Puhun talonmiehen lapsista, hymähti Jaakko Tyrni — Mene kotiin, Palus, — kuiskasi Loila.

— Jaa-ah, pani Leppiaho ja siirtyi eteenpäin.

He ajelehtivat nyt ostavan yleisön mukana ohi pöytärivien, pysähtyen missä tila salli ja ottaen käsiinsä jonkin kirjan. Jaakko Tyrnin korva pyrki kotimaiselle osastolle päin ja tähysi erästä tuttua nimeä. Kotimaisen osaston myymäläpöytien ääreen töintuskin pääsi. Siinä tungeskeli herroja, erotellen itselleen pinkan korukantisia koottuja teoksia, ja naisia, jotka kokosivat läjään sitomattomia kirjoja. Myyjät palvelivat kalpeina ja ehkä jo jonkin verran väsyneinä yleisöä, vaikka kiireimmät päivät vasta olivat edessäpäin. Portaita yläkertaan kulki milloin yleisöä, milloin asiatyttöjä ja -poikia, viimeksimainitut kantaen kirjalajia. Yläkertaan vieviä portaita nousi jo Jounakin, puhutteli jotakuta tuttavaa ja pysähtyi sitten katselemaan alas.

Nämä kirjamarkkinat näin jouluna minä tästä kerran kuvaan, ajatteli Tyrni vielä alhaalla, ja pysähtyi katselemaan jotain kaunista kirjansidettä. Silloin hänen korvaansa sattuivat sanat: mitä maksaa Jaakko Tyrnin uusi kirja — saanko minä sen. Tyrni valahti kuumaksi ja rupesi selailemaan kirjaa kädessään, ajattelematta hetkeksikään, mikä kirja se oli, eikä edes minkä kielinen. Ja taas hän kuuli: saanko minä Tyrnin uuden kirjan. Ja hetken perästä: antakaa, olkaa hyvä, Tyrnin kirja, sidottuna. Silloin pudotti Jaakko Tyrni koruteoksen pöydälle ja läksi menemään Jounan perässä. Hänen oli hyvä ja lämmin ollaksensa. Vielä hän tällä hetkellä hallitsi kirjamarkkinoilla. Tuo, joka lasketti punapurjeellaan, se oli vielä kaukana. Joku tervehti häntä ja hän vastasi. Se oli kirjakauppa-apulainen, tuttu mies, jonka puoleen Tyrni aina oli tottunut kääntymään täällä käydessään. Hän ojensi hänelle kätensä ja nuori mies tervehti kunnioittavasti.

— No kuinka menee kaupat? kysyi Tyrni, vaikka häntä itse asiassa huvitti kuulla vain se, jonka hän jo tiesi: kuinka hänen omaa kirjaansa myytiin.

— Oikein hyvin, sanoi nuori mies ja rupesi, kiireestään huolimatta, selittämään kirjanmyynnin suhdetta viime vuonna menekkiin tällä hetkellä.

Jaakko Tyrni ei kuunnellut häntä, mutta ei myöskään kysynyt oman kirjansa kohtaloa. Myyjä — lieneekö pahus arvannut hänen ajatuksensa — alkoi itsestään puhua, että painos on loppumaisillaan. Kustantajalta tänään sanottiin, että vielä koetetaan ennen joulua saada kauppaan uusi painos.

— Kirja on mennyt kuin kuumille kiville, selitti myyjä hymyillen.

Jaakko Tyrni sanoi, ettei hänen tarkoituksensa ollut kysyä erikoisesti mitään kirjaa, vaan menekkiä yleensä ja tunsi samalla hetkellä valehtelevansa. Miten turhamainen ja alhainen on ihmisen sydän, ajatteli hän ja näki kuin kuvassa sinisen ulapan ja kaukaisen purjeen, jonka oli määrä ajaa nurin hänen huono, kateellinen sydämensä. Hyi.

— Mitenkä te voitte valvoa, ettei varasteta? sanoi hän, päästäkseen toiseen aiheeseen, tutulle myyjälle, jonka kanssa hän aina erikoisen mielellään oli ollut tekemisissä.

Ja myyjä alkoi matalalla äänellä selittää, että varastettiin — varastettiin kovasti. Hienosti pukeutuneet naiset ottivat silkkitakkiensa alle kokonaisia kantamuksia. Kleptomania oli yleisempää kuin saattoi aavistaa. Poliisin kautta oli monesti täytynyt noutaa pois kirjakauppojen omaisuutta.

Jaakko Tyrni ihmetteli ja valitteli ja tunsi tämän karkean inhimillisen huonouden jonkin verran lieventävän omaa huonouttaan.

Tuolla se tulee punapurjeella tuo tuntematon. Se on vielä kaukana, mutta se lähestyy nopeasti. Kuka on tuo Haunia?

Jaakko Tyrni ojensi kätensä myyjälle ja nousi portaita yläkertaan, missä Jouna äsken oli kulkenut. Hauskaa oli siellä seurata hyörinää kirjakaupassa. Taas siellä alhaalla kysyttiin Jaakko Tyrnin uutta kirjaa. Tyrni näki Paluksen, Leppiahon ja Loilan seisovan tarkkaamassa mitä kirjoja ostettiin. Nyt kysyi joku: mitä maksaa »Punapurje». Ja heti senjälkeen valitti sama ääni: ai niin kallis. Siihen sanoi myyjä: mutta se on hyvä, eräs kiinantuntija tässä juuri sanoi, että se on joulun paras kirja.

Jaakko Tyrni kääntyi menemään. Oliko joku toinenkin sen sanonut paitsi Jouna? Vai Jounako toitotti sellaista huhua häntä vastaan — Jouna, hänen läheisin ystävänsä!

Seisoen portailla myymälässä, jossa kirjailijain yksinäisten hetkien tuotteet nyt olivat kaupan kuin kananmunat ja makkarat, Jaakko Tyrni, kirjailija, tunsi ajan pysähtyvän ja jonkin uuden, oudon asian alkavan. Hän muisti luonnottoman selvästi, että hän nyt on velaton mies, että hänellä on koti, tytär, hevonen, sauna ja kihisevä määrä aiheita, sanalla sanoen: kadehdittava mies! Hän on juuri päättänyt alkaa elämänsä hedelmällisimmän ja kriitillisimmän työkauden — onnellinen kirjailija! Hän on juuri päättänyt alkaa suojella muita kirjailijoita, lahjakkaita ihmisiä, jotka taistelevat suurissa vaikeuksissa — onnellinen ihminen! Mutta nyt saapuu kaukaa ja odottamatta outo, häntä onnellisempi kirjailija — onnellisempi siksi, että hän on etevä jo taipaleensa alkupäässä — ja heidän välillään tulee tapahtumaan taistelu elämästä ja kuolemasta. Jaakko Tyrnin mielikuvitus alkoi yhtäkkiä kuumeisesti punoa juonta: miten vanha kirjailija yhtaikaa iloiten ja peläten seuraa jokaista nuoren kehitysaskelta, missä jännityksessä hän odottaa joka joulua ja kevättä, miten hän häpeää omaa voimattomuuttaan ja huonouttaan, miten hän kamppailee nimensä ja vanhan maineensa puolesta. Ja miten nuoruus vihdoin armotta tallaa hänet alleen. Oliko tästä idusta syntyvä uusi kirja, vai oliko tämä tapahtuva niinsanotussa todellisuudessa? Mielikuvituksen ja todellisuuden maailmat olivat Jaakko Tyrnille tällä hetkellä kokonaan yhtä. Ja molempien päähenkilö, hän itse, kuului yhtä paljon toiseen kuin toiseenkin. Jaakko Tyrni tunsi koko olemuksessaan kaukaisia tuskan enteitä, sellaisia, joita ihminen tuntee, kun paise on hänen ruumiissaan alkuasteellaan.

Hän heräsi johonkin ääneen, joka lausui Jaakko Tyrnin nimen. Kuka oli Jaakko Tyrni? Joku, jonka hän kerran oli tuntenut. Mitä hullua: Jaakko Tyrnihän oli hän itse, hän eli vielä vahvasti.