AMMATTIVALEHTELIJAT

Illansuussa seisoi Ella Tyrni saunan ovella, ojennellen käsivarreltaan liinavaatetta vanhalle vaimolle, joka iloisesti pinosi kääröt käsivarrelleen ja valmistautui viemään niitä pukuhuoneeseen. Hän oli peittänyt permannot oljilla ja kohosi niistä kuin pilvistä, hautuvien koivunvihtojen tuoksun ja kiukaan hien lainehtiessa ympärillä. Kahdeksankymmenvuotias eukko odotteli siinä suurinta iloaan, löylyjuhlaa ja kyseli vielä yhtä ja toista tytöltä, joka seisoi talvi-illan pimeässä, tuijottaen eteensä järvelle.

Ella ei ollut hyvällä mielellä — lieneekö jotakin tapahtunut. Hän tuskin vastasi kysymyksiin eikä kuitenkaan lähtenyt poiskaan — siellä oli kai sellaisia vieraita, joista ei Ella pitänyt, niitä olikin vähän, joita hän sieti. Muori kyseli ja uteli. Hänelle oli tärkeää tietää, keitä oli saapunut. Kaikki eivät olleet saunassa yhtä mukavia.

Ella Tyrni kierteli ajatustensa köyttä, josta ei tullut valmista. Tuskastuneena päätteli hän: tuossa on vesi vielä sulana — kunhan ei vain jäätyisi, että pääsen uimaan. Pakastaa. Mutta minä rikon seipäällä jään, sillä minä tahdon veteen!

Ja hän katseli saunan nurkkauksen takaa laiturille, missä eilen oli virutettu vaatteita ja missä tumma vedenpinta erottautui lumesta. Myöskin hän pani merkille, minne Annamar oli laskenut käsistään hangon, jolla oli kohentanut saunanpesää.

Jahka otan oikein tulisen löylyn ja sitten menen järveen, niin eiköhän pää selvene! Myrkky sentään, mitä piti tapahtua. Mitä oli tuo pitkä nuoriherra, tuo alotteleva sälli, tuo Haunia Vuorinen tehnyt isälle? Niin viattomalta hän oli näyttänyt, että oikein täytyi uskoa häntä kiltiksi ja nöyräksi mieheksi — ja hän oli kuitenkin tehnyt Jaakko Tyrnille, suurelle Jaakko Tyrnille jotakin sellaista, ettei hän tahtonut edes pitää hänen kirjaansa kädessään, vaan paiskasi sen eteensä rekipeitteelle. Siitä oli Jouna setä sen ottanut ja pistänyt takaisin Ellan taskuun. Täytyypä kaikessa hiljaisuudessa toimittaa tuleen koko kirja. Mutta mitä olikaan Haunia Vuorinen tehnyt isälle? Kuka oli Haunia Vuorinen? Ja mikä hitto johtui hänen, Ellan mieleen, kun hän hänelle sanoi, että sopii tulla heillä käymään, ja vielä päivänkin määräsi, toisen joulupäivän! Nyt ei joulusta tule yhtään mitään, kun täytyy odottaa tuota vastenmielistä ihmistä kuin mitäkin joululahjaa. Jos kirjoittaisi hänelle ja peruuttaisi hänen tulonsa. Mutta kukaties ei hän saisi kirjettä ja saapuisi kuitenkin kuljeskelemaan aidan takana tuntikausia. Toisena joulupäivänähän isä oli luvannut lapset ajelemaan. Myrkky sentään. Mutta tulkoon nyt, koska kerran tahtoo. Koetetaanpa toimittaa nuorelle kirjailijalle hänen arvonsa mukainen vastaanotto.

Mitä tuo Annamar puhuikaan joululahjasta? Hyvää hän tarkoitti, vanhaparka, mutta hän ei tietänyt, mikä joululahja heille oli tulossa. Isä oli aina ollut kaikille vasta-alkajille myötämielinen — mitähän tämä olikaan hänelle saattanut tehdä? Ellan mieli oli ilkeässä hämmennyksessä kun hän ajatteli, että oli ystävällisesti puhutellut sellaista ihmistä. Lisäksi tuli vielä, että talossa oli neiti, jonka isä aikoi naida. Kyyneleet kiersivät syvällä Ellan rinnassa. Mikään muu ei sittenkään ollut mitään isään verrattuna, ei Jouna setä eikä Pikku eikä mikään. Mutta isä ei vähääkään välittänyt Ellasta!

— Jäätyyköhän tuo vesi? sanoi hän yhtäkkiä.

Vanha vaimo vakuutti sen jo olevan jäässä. Eihän Ella toki ajatellut uimista, oliko nyt uimisen aika. Hän irroitti toisen kätensä liinavaatteiden ympäriltä ja piteli vanhoja karkeita sormiaan tytön edessä ikäänkuin suojellakseen häntä. Samalla puheli hän hänelle kuiskaten ja koettaen johtaa hänen ajatuksiaan toisaalle. Eikö Ella nyt kuullut — Ella saa joululahjan.

— Kyllä kai! sanoi tyttö takaisin. — Sinä et tiedä…

— Tiedän minä, vakuutteli saunaeukko ja hymyili niin että kasvot olivat täynnä iloisia ryppyjä. — Kunhan nyt tänään tulisi sellaisia, jotka hyvästi antavat juomarahoja.

— Onko sinulla meillä puutetta? tulistui Ella. — Kyllä isä antaa sinulle rahaa. Nuuskako nyt on lopussa?

— Ei. Mutta… alkoi saunaeukko ja katsoi yhä iloisesti tyttöön.

— Eikö sinua hävetä ottaa rahaa vierailta! Jos olisit puutteessa, mutta kun sinulle annetaan kaikki talosta — myrkky sentään.

— Niin, mutta saunassa pitää olla juomarahat. Huono mies se on, joka ei sitä ymmärrä. Kun tänään antaisivatkin hyvästi.

— Hävettää minua, sanoi Ella, ja hänen nuoret kasvonsa menivät nekin ryppyihin. — Mitä sinä rahalla teet? No, tee mitä teet, mutta älä tänään pidä herroja kauan. Heitä löylyä niin että joku heikkonahkaisempi palaa. Isä on tuonut sinne sellaisen neidin, jota minä en kärsi. Minä en rupea pitämään hänelle seuraa. Kaksi tuntia — mitä sinä puhut! Mutta jos minä sanon sinulle, että isä aikoo naida hänet!

Vanha vaimo nauroi. Naimisesta oli herran kanssa ollut puhetta joka saunareisulla yli kymmenen vuoden aikana eikä siitä ollut tullut sen valmiimpaa. Sensijaan eukko vieläkin kysyi, montako vierasta oli ja olivatko tuttuja, vai oliko outojakin. Ella kuuli eteisen oven työntyvän auki, vastasi nopeasti että useimmat olivat tuttuja, mutta kaksi oli tuntematonta: muuan rikas kauppias ja muuan maalintöhrijä. Samalla hän työnsi kätensä syvälle villaröijyn taskuihin ja läksi juoksemaan. Hän juoksi ohi veneen, samaa tietä, josta eukko aamupäivällä oli kuljettanut halkoja, ja näki seitsemän varjon, paperossit hampaissa, päärakennuksesta liukuvan saunaa kohden. Pääsisipä sisään heidän näkemättään ja olisipa keittiössä niin paljon työtä, ettei ennättäisi pitämään seuraa neiti Rastaalle. Jollei Helmisen Hannaa ole otettu avuksi, niin häntä välttämättä tarvitaan. Hän ei missään tapauksessa mene pitämään seuraa kirjailijattarelle. Nyt hän tietää: hän vie hänen eteensä pinkan kirjoja, isän pöydällä niitä on koko joukko, aivan uusi osa tietosanakirjaakin tuli juuri kotiin — lukekoon niitä!

Jaa — ah, se tässä vielä puuttui: salin ikkunasta oli uudin vedetty ylös ja siellä seisoi neiti Rastas, kasvot ruutua vasten ja nyökytti päätään. Kiehuva kiukku valtasi Ellan. Aivan niinkuin kotonaan kirjailijatar siellä veteli uudinta ylös ja alas: täytyi sanoa herroille hyvästi, kun niin pitkäksi aikaa tuli ero. Kyllä kai hän olisi mennyt mukaan saunaankin, jos vain olisi kehdannut. Sellainen — sellainen! Ja hän uskaltaa tavoitella Jaakko Tyrniä! Ja Jounakin, joka sanoo olevansa Ellan ystävä, sallii hänen tulla tänne Tyrnilään. Taas hän nyökkää. Tällä kertaa se kai tarkoittaa Ellaa. Hän kai katsoo tarpeelliseksi päästä hyviin väleihin tulevan tytärpuolensa kanssa. Että isä saattaakin! Päivää, päivää, meille tulee hauskaa, jahka tässä kaksi tuntia keskustelemme. Ehkäpä meillä todella voi olla jotakin puhuttavaa. Ja onkin! Ellan mieleen johtui, että hän todella haluaa puhua neiti Rastaan kanssa. Ehkäpä asiat vielä saattavat saada toisen käänteen. Ja kirjailijan tytär naureskeli ja keksi keksimistään uutta sanottavaa. Myrkky vie, jahka neiti Rastas kuulee tämän kaiken, niin ehkei hänen tee ensinkään mieli tänne. Ei tänne ole hyvä tulla, tämä on ampiaisen pesä.

Nyt astuivat herrat saunaan ja Palus kuului huutavan: se on isänmaaton, joka rakentaa tällaisen saunan!

Miksei kirjailijatar ota Palusta? Palus taitaa olla naimisissa — niinkuin hän onkin. Ja tosiaan: monta lastakin hänellä on. Mutta entä kauppias, Orelva, kirjailijoiden ja taiteilijoiden suojelija — hänhän olisi neiti Rastaalle omansa. Rekolan kanssahan he olivat kihloissa, kaikissa Rekolan tauluissa on Annikki Rastaan kasvot, mutta nyt on Rekolalla oikea rouva ja lapsiakin taitaa olla. Ovatko Loila ja Leppiaho liian nuoria? No, olisihan muita kirjailijoita ja taiteilijoita. Mutta neiti Rastas on kunnianhimoinen — tietysti se pitää olla itse Jaakko Tyrni! Tietäisiköhän tuo neiti, mitä Vuorinen on tehnyt isälle? Ehkäpä hän tuntee isän asioita. Jos kysyisi. Ella Tyrni näki yhtäkkiä silmissään Haunia Vuorisen pitkänä, hoikkana, vaaleana. Ensin hän oli kuullut vain askeleet ja sitten äänen. Kuinka hän olisi tehnyt isälle jotakin pahaa, hänhän puhui isästä suurella ihastuksella ja kunnioituksella. Ja kuljeskeli sitten edestakaisin toisella puolen katua, katsellen kirjailijoita, jotka seisoivat kirjakaupan ikkunassa — ei uskaltanut poloinen lähteä heidän joukkoonsa. Ella oli hakenut tavaraa kaupungilta tuonut toisen verkollisen toisen jälkeen — Vuorinen yhä vain käveli ja katseli ja katseli. Vihdoin hän sitten kysyi, oliko neiti herra Jaakko Tyrnin palvelustyttö. Ella valahti kuumaksi ja sanoi olevansa. Silloin nuoriherra hellitti aarteestaan ja pyysi antamaan sen kirjailijalle.

Ella vihasi isää sinä hetkenä, jolloin nuoriherra kysyi oliko hän heillä palvelustyttönä. Hän inhosi myöskin kirjailijaa, joka teki kysymyksen ja sitten ojensi hänelle laihan esikoisensa. Punapurje — siellä se litistyi hänen vanhan takkinsa taskussa.

Haunia Vuorinen — runoilija. Kaikki ne luulevat olevansa runoilijoita. Kun keksitään, että »marja» ja »karja», tai »pukki» ja »rukki» kalskahtavat yhteen, niin silloin ollaan runoilijoita. Ja se on kahta hienompaa vielä kuin proosakirjailijana olo. Myrkky sentään!

Juostessaan ylös mäkeä Ella yhtaikaa seurasi herrojen ilonpitoa saunassa, neiti Rastaan nyökytyksiä ikkunassa, ja omia ajatuksiaan päivän tapahtumien johdosta. Kaikki oli yhtä ikävää. Jos olisi saanut lähteä talliin ja olla siellä koko yön. Mutta uimaan hän ainakin menee, niin paksuksi ei jää tule, ettei hän saa sitä puhki.

Jaakko Tyrnin tytär ei milloinkaan ollut tuntenut huolestumista ruuan tai juoman vuoksi, mutta nyt hän yhtäkkiä tuli ajatelleeksi, että jos päivällinen epäonnistuu, niin isä saa uuden syyn miettiä naimista. Miehet ovat sellaisia: tie miehen sydämeen kulkee vatsan läpi, niin sanottiin jossakin kirjassa. Mutta olisiko neiti Rastas ymmärtänyt ruuanlaittoa? Ei hän siltä näyttänyt. Joka tapauksessa täytyi päivällisen tänään onnistua.

Ella seisoi lieden luona ja puheli vanhalle palvelijalle. Hän selitti, että täällä on tänään sellaisia erikoisia vieraita, jotka tuntevat ruuan maun. Niinkuin se kauppiaskin, joka pitää hienoja päivällisiä kirjailijoille ja taiteilijoille. Isäkin on ollut kutsuttuna niihin, mutta kauppias on ensi kertaa täällä Tyrnilässä. Ella puhui kuiskaten ja lämmitteli käsiään. Hän tuli uskollisen pienen naisen luo ja kiersi kätensä hänen ympärilleen. Hän puheli hänelle joulusta ja kuinka he joulunpyhinä istuvat ja juttelevat, niinkuin niin monesti ennen. Senja oli tänään mahdoton. Kaikki oli hänestä nurin päin, puut märät, liha huonoa ja hyvää ruokaa piti olla. Miksei edeltäpäin sanottu, että tulee tällaiset määrät vieraita. Viimeinen valtti oli Ellalla vielä käyttämättä. Jollei mikään muu auta, niin hän rupeaa puhumaan Helmisen Armaasta. Jos Helmisen Armaalle antaa lahjan, niin Senja tekee mitä tahansa. Se on niin hullunkurista.

Ella ei vielä ollut ennättänyt ryhtyä tähän keinoon, vaan odotti otollista hetkeä, kun neiti Rastas, yllään kaikki hepenensä, seisoi keittiön kynnyksellä. Vanha palvelijatar vaikeni, Ella vaikeni ja vieras sai vaivoin sanat suustaan.

— Enkö… enkö minä voisi auttaa? Osaan hiukkasen taloustöitäkin. Kun tulee näin paljon vieraita, niin… Minä kovin mielelläni…

Ella tunsi yhtäkkiä olevansa vanha ihminen ja otti käsiinsä asiain johdon. Hän riisui villatakkinsa, viskasi sen puulaatikon kannelle ja astui narskahtelevin, rasvanahkaisin kengin ovea kohti ja ikäänkuin puhalsi neiti Rastaan edellä sisään. Ohoh, osasiko hän noin nolostua, neiti Rastas? Hän oli totisesti nolo. Ja säikähtynyt. Ei enää kysellyt mitään isästä ja hänen töistään, vaan rupesi kysymään aivan toista. Hän uteli, oliko tuo palvelija usein noin pahalla tuulella ja oliko hän jo ollut kauankin talossa. Hyvinpä kävi, totisesti hyvin. Ellaa nauratti niin että hänen täytyi koettaa sitä salata. Ja hän maalasi suurella sudilla mustaa väriä ja selitti, että Senja aina oli pahalla tuulella, mutta että hän oli ollut talossa hyvin kauan, niin, tämä oli kolmastoista vuosi, ja ettei voitu tulla toimeen ilman häntä.

— Mutta kuka tuollaista jaksaa kuunnella? kuiskasi vieras, katse vieläkin suunnattuna sinne päin, missä keittiön ovi oli. — En minä vain jaksaisi päivääkään.

Ella kuvasi vuolaasti:

— Isä ei tule toimeen päivääkään ilman Senjaa. Minusta ei ole väliä eikä kenestäkään muustakaan, mutta Senja on välttämätön. Senja tietää kaikki isän tavat, kaikki mistä hän pitää ja mitä hän ei siedä. Senjalle isä sanoo, että nyt hän tekee työtä ja Senja on nyt koirana. Ja Senja on uskollinen eikä päästä ketään lähellekään. Ja Senjallehan isä lukee kirjansakin nimittäin ei tietysti kaikkia, mutta paljon.

Neiti Rastas vaikeni ja piteli käsiä rinnallaan aivan niinkuin eräässä Rekolan taulussa, joka oli ollut liitekuvana joululehdessä.

— Mitä te nyt sanotte: lukeeko isänne kirjansa tuolle pienelle vihaiselle ihmiselle?

— Lukee, sanoi Ella.

— Mutta eihän se ole mahdollista.

— On, toisti kirjailijan tytär painolla.

— No mutta eikö herra Jouna ole Jaakko Tyrnin ystävä ja neuvonantaja kirjallisissa asioissa?

— Tjaa, on kyllä. Ja tietysti aina kun isä kuvaa säätyhenkilöiden elämää. Mutta eihän Jouna sitäpaitsi aina ole täällä saatavissa.

— Tuolle kauhealle raa'alle ihmiselle!

Sydän hyppeli Ellan rinnassa iloisesti.

— Niin, hän on vanha talossa eikä lähde täältä enempää kuin tuo sauna tuolla. Hän tekee täällä kaikki, keittää, pesee vaatteet, paikkaa ja korjaa. Ennen hän hakkasi puutkin, mutta nyt on talonmies. Isä ei voisi ajatella elämää ilman Senjaa.

— Niin, paikatkoon ja parsikoon hän kernaasti, mutta mitä hän kirjallisuudesta tietää!

— Hänellä on hyvin terävä luonnollinen äly, sanoo isä. Niin, kuten sanottu, isä tulee usein käsikirjoituksineen kyökkiin ja lukee meille. Se on hyvin hauskaa.

Neiti Rastas seisoi sohvapöydän ääressä, tuijotti uutimeen, jonka takana pimeydessä sauna oli, ja hypisteli pöytäliinan plyyshitupsua. Hän puhui matalaan ja nyökäytti päätään:

— Vai tällainen se nyt on se »Muusa», josta kaupungilla puhutaan.

— Muusa, sanoi Ella, — ei tämä ole se Muusa. Tämä on Senja ja Annamar on Muusa. Annamar on tullut sieltä kaukaa maalta mistä isäkin, Annamar oli jo isän äidin äidillä. Hän on kahdeksankymmenen vanha ja lämmittää saunan ja kitkee maat.

Neiti Rastas tuijotti taasen Ellaa suoraan kasvoihin. — Onko niitä sitten kaksi?

— Voi sanoa, että niitä on kaksi. Kuinka ei olisi. Sillä Annamar ei enää jaksa niin paljon. Senja vielä jaksaa. Vaikka hän aina toruu.

— Toruuko hän aina?

— Kyllä hän toruu. Tämä tänään ei ollut mitään.

— Kuinka te sitten jaksatte sitä kuunnella?

— No, siihen on totuttu. »Mitä pakanaa», sanoo Senja ja uhkaa lähteä pois — joka päivä miltei hän sanoo lähtevänsä pois. Mutta mihinpä hän kodistaan lähtee? Hän pitää meistä. »Myrkky sentään», sanoo Senja, mutta me annamme hänen sanoa, me pidämme hänestä. Ja jollemme me Senjan kanssa olisi vartioineet portteja — jaa, isä olisi silloin tyhjä mies. Eikä hän olisi kirjoittanut yhtään kirjaa. Mutta nyt isä…

Ella Tyrni oli sanomaisillaan jotain varsin varomatonta, nimittäin, että isä nyt on velaton mies — kyllä pitääkin olla hölmö! Hän käänsi siis nopeasti puheensa toisaanne päin, varmaan ei neiti Rastas ollut huomannut mitään. — Niin, nyt isä on kirjoittanut kirjoja ja toimeenkin me tulemme, vaikka… Niin, Senja on säästäväinen, niinkuin meillä täytyy olla. Oi voi, jollemme me — kas, isällä on paljon ihailijoita ja ihailijattaria!

Ella vilkutti silmää ja naureskeli, lausuessaan viime sanoja. Neiti Rastaan silmäterä yhä laajeni, hänen siinä pyöritellessään pöytäliinan tupsua ja tuijottaessaan Ellaan.

— Tulevatko ne sitten tänne nuo ihailijat ja ihailijattaret?

— Kuinkas muuten! huudahti kirjailijan tytär, nojaten hartiansa valkeaa kaakeliuunia vasten ja tämän nojan varassa liikutellen milloin kättä, milloin jalkaa korosteeksi sanoilleen. — Kävelevät tässä ulkopuolella ja odottavat, milloin näkisivät vilahduksen kirjailijasta. Eivät välitä sateesta eivätkä pyrystä, kun sille päälle joutuvat. Yksikin kun kerran käveli ja käveli, eikä hänellä ollut sateenvarjoa ja vettä tuli kaatamalla, niin me pidimme neuvottelua, että mitä sille tehdään. Muusa — nimittäin se vanha — olisi tahtonut päästää sen sisään ja tarjota kahvia. Senja sitten menee portille. Hetken perästä hän palaa, kainalossaan muistikirja — se oli ihkasen uusi kirja, kannessa kauniita orvokin kuvia. »No, se on matkustavainen eikä se tahdo lähteä ennenkuin Jaakko Tyrni on kirjoittanut tähän nimensä ja jonkin värsyn. Mutta yhtä hyvä on, jos Ella kirjoittaa ei sitä niin vain mennä häiritsemään kirjailijaa, kun hän on työssä.» Kyllä me pidimme iloa! Ei, en minä sentään isän nimeä väärentänyt, mutta jotakinhan siihen täytyi kirjoittaa. En minä viitsi sanoa, mitä siihen tuli — värsy se oli ja minun tekemäni. Mutta Muusa hölkötti saunaan ja tempaisi vanhasta vihdasta lehvän ja kaikki tämä vietiin odottavalle neitoselle ja hän oli erittäin tyytyväinen… Kerran jouduin minä portille ja silloin siinä oli sellainen, joka tahtoi tavata kirjailijaa vain viideksi minuutiksi. Minä en ollut kohtelias, minä tunnen ne viidet minuutit ja myöskin minä tiedän, mitä sisältävät pinkat, joita kannetaan kainalossa. »Jaa-ah», sanoin minä, »vai viideksi minuutiksi! Mutta minäpäs sanon teille, että jos te hakkaatte halkoja ja laskette kirveen käsistänne viideksi minuutiksi, niin halko on siinä viiden minuutin ja viiden tunnin ja viiden viikon perästä paikallaan. Mutta kirjailijan ajatus ei ole halko. Se menee huuthelkkariin niissä viidessä minuutissa, jolloin hän puhuu teidän kanssanne. Ja noita pinkkoja on tässä talossa ennestään tarpeeksi.» No, menihän hän. Joskus me Senjan kanssa sitten siivoamme isän pöytää ja lähetämme pois pahimman roskan. On sellaisiakin käsialoja, että luulisi kanojen raapustaneen paperilla. Ei isä näistä kaikista tiedä — puuttuisi vielä, että häntä niillä häirittäisiin! Mutta kas vain, johan tuo kello löikin! Puoli tuntia meni että helähti. En olisi uskonutkaan. Minun täytyy nyt lähteä hiukan katsomaan hevosta. Helminen sen oikeastaan ruokkii, talonmies. Mutta minä menen sentään. Tuon siksi aikaa isän huoneesta jotain luettavaa…

Neiti Rastas ojensi kätensä ja osoitti selviä oireita siitä, että hän aikoo lähteä perässä.

— Minä tuon, sanoi kirjailijan tytär poistyöntävästi.

Ja neiti Rastas seisoi liikkumattomana samalla paikalla, kun Ella jonkin minuutin perästä laski salin pöydälle kokonaisen kantamuksen kirjoja.

— Nämä ovat isän uusimpia kirjoja, selitti Ella Tyrni. — Tämä tuli vasta eilen.

— Tietosanakirja, sanoi neiti Rastas ja näytti aikovan purskahtaa nauruun. — Ettekö vielä toisi puhelinluetteloakin.

— Mitä? sanoi tyttö. — Tahdotteko puhelinluettelon?

— Kyllä. Ja maailman kartaston ja osoitekirjan ja kertomataulun. Ei, ei, ei, minä lähden mukaanne talliin. — Mitäs te nauratte?

— Nauranko minä? En suinkaan minä naura.

— Hyvä on. Tuon omenoita, isän ostamia. Meidän hevonen on paha potkimaan.

— Mitkään hevoset eivät potki minua, minä olen vanha hevosmies, olen ratsastanutkin.

Ella Tyrnin hyvä tuuli alkoi haihtua. Nyt ei käynytkään niin hyvin kuin äsken. Jollakin lailla täytyi saada neitosen suu tukituksi.

— Keittää ja ratsastaa ja kirjoittaa, sanoi Ella, täyttääkseen tyhjää tilaa, kunnes ehtisi keksiä, mitä oli sanottava. Minne jätin kudotun röijyni? ajatteli hän sitten ja tiesi samassa hetkessä, mitä hänen oli sanottava vieraalleen. — No niin, sanoi hän ja nosti päätään, — neiti kun on kirjailija ja arvostelija ja joka suhteessa asiantuntija, niin sanokaa nyt, onko minun isäni meidän suurin kirjailija vai eikö ole?

Ja ikäänkuin hän olisi unohtanut tallin ja hevosen ja kaiken muun, asettui hän lujasti nojatuoliin, laski käsivarret ristiin rinnan yli ja katsoi tiukasti vieraaseensa.

Neiti Rastas, joka oli aikonut ottaa päällystakkinsa, seuratakseen kirjailijan tytärtä ulos, pysähtyi punaisen sohvan eteen, jonka yläpuolella riippui taistelevia metsoja esittävä maalaus. Hän oli tähän asti ollut kiitollinen, milteipä säikähtynyt ja avuton kuulijatar. Nyt hän muuttui. Jahah, ajatteli Ella Tyrni, nuo ovat nyt ne kuuluisat silmät, joilla on hurmattu kirjailijoita ja taiteilijoita. Vahinko vain, ettei tässä tällä haavaa ole läsnä ketään hurmattavaa. Ellaa nauratti, hän kohotti jalkojaan ylös permannosta ja alkoi takoa niitä vastatusten. Onneksi ei isä ollut täällä, hän kai nyt olisi aivan hullaantunut. Myrkky sentään, kuinka hän virkosi, tuo kirjailijatar. Kasvoiko hän, vai oliko hän äsken astellut kumarassa? Ja nyt käytiin viisaan näköiseksi. Ella Tyrniä alkoi harmittaa ja hän takoi lujemmin yhteen jalkojaan.

— Eturivin mies kai? sihautti hän hampaittensa välitse ja istui aivan hiljaa.

Isä menee hänen kanssaan naimisiin, ajatteli hän katsellessaan vieraaseensa. Siinä ei auta mikään. Minä saan lähteä, Senja saa lähteä ja Muusa saa lähteä Myrkky sentään!

— Jaa, sanoi neiti Rastas ja nyökytti päätään, pienen hymyn kareillessa huulilla. — Jaa!

Olisi sanonut, että Jaakko Tyrni on huonoin kirjailija ettei Jaakko Tyrni kelpaa mihinkään, olisi sanonut mitä tahansa, mutta »jaa — jaa!» Ella Tyrnissä kiehui, ja yhä enemmän hän ärtyi, kun hän näki mitä kirjailijatar siinä sivussa ajatteli. Ella näki hänen lävitseen: hän arvosteli kuvaa sohvan yläpuolella ja piti sitä huonona. Varmaan hän arvosteli sohvaakin ja kaikkea muuta. Puuttui vain todella, että hän rupeaisi täällä määräilemään ja järjestelemään! Äkkiä Ella vetäisi kädet kainaloistaan ja huusi:

— »Jaa, jaa» — noh?

Kirjailijattaren katse jatkoi kulkuaan metsotaulusta pikkutauluihin ja pysähtyi uuniin. Jaa-ah, mitähän siitäkin on sanottavaa? Se kai ei olisi saanut olla valkoinen eikä sillä olisi saanut olla kaikkia niitä pieniä esineitä, mitä siihen oli asetettu, vaan jotain muuta.

— Kaikki on nykyään hiukan tasapäistä, sanoi neiti Rastas, äänessä pieni alistuva surumielisyys. — Koska sitten siitä kohonnee.

Häneltä pääsi huokaus, hän tarttui valkeilla sormillaan kultavitjoihin, joiden päässä riippuivat silmälasit ja tarkasti suurta valokuvaa kultakehyksissä. Ella tunsi kuumeten, ettei kuva sopinut siihen missä se oli. Mitä hän olikin ripustanut sen siihen, hänen huoneeseensahan se kuului.

— Onko se sama, joka oli julkaistuna kuvalehdissä viisikymmenvuotisjuhlan jälkeen? kysyi neiti Rastas, ja jatkoi, vastausta odottamatta: — Se on hauska. Hevonen on oikein hyvä. Mutta emmekö mene sitä katsomaan?

— Tarkoitatteko sitten, ettei minun isäni ole suurin kirjailija? huusi Ella Tyrni, liikkumatta paikaltaan.

Neiti Rastas päästi kultavitjat vaipumaan hameelleen, joka oli kuin mustaa valuvaa vettä, kääntyi ja astui rumaa mattoa pitkin äänettömästi Ella Tyrnin eteen. Täällä oli kaikki rumaa, matto ja uuni ja huonekalut ja taulut — Ella Tyrni tunsi sen tuon naisen läheisyydessä, jonka kaula kohosi välähtelevistä verhoista kuin mikäkin vesikasvi. Kaikkein rumin oli hän, Ella itse, hänen hirveät kenkänsä, hänen kätensä, hänen tukkansa… Kylmät väreet kulkivat pitkin selkää, kun hän näin yhtäkkiä ymmärsi rumuutensa ja käsitti, että huonomman on väistyminen paremman tieltä. Mutta kun ei hänellä ollut mitään muuta kuin tämä koti ja kun ei hän osannut mitään ammattia, niin hän sittenkin asettui kovaan vastakynteen, pureutui kiinni tuoliinsa ja päätti, ettei väisty, myrkky vie!

— Lapsi raukka! sanoi neiti Rastas ja nosti kättään ikäänkuin olisi aikonut silittää hänen päätään.

Silloin Ella Tyrni oli potkaisemaisillaan häntä. Kuuma puna nousi hänen kasvoilleen ja peitti kuin märkä, lämmin vaate hänen ruumiinsa varpaita ja sormenpäitä myöten. Hän purskahti nauruun ja piti lujasti kiinni tuolin käsipuista, ikäänkuin tuoli olisi ollut valtaistuin, jolta hänet aiottiin syöstä.

— Raukka saatte olla itse. Minä olen suurimman kirjailijan tytär, minä! Minä tiedän että hän on suurin kirjailija eikä mikään eturivin mies, vaikka te arvostelijat sitä kuinka toitottaisitte. Tällainen ruma minä olen ja epämuodikas, mutta kun minä olen Jaakko Tyrnin tytär, niin en minä tarvitse mitään hepeniä. Ja tämä on minun kotini ja minä panen seinille mitä tahdon ja uunille mitä tahdon ja menen talliin koska tahdon ja otan ohjakset koska tahdon.

Ella Tyrni kimmahti seisoalleen ja huomasi tyydytyksellä, että hän saattoi ulottua taputtamaan kirjailijattaren päälakea, jos niiksi tuli. Niin pitkä hän oli.

Kirjailijatar ei suuttunut. Hän alkoi päinvastoin jälleen harjoittaa emäntäänsä kohtaan tuota hyväntahtoisuutta, jota Ella Tyrni ei kärsinyt. Hän katseli Jaakko Tyrnin tytärtä ihailulla, milteipä kunnioittaen ja samalla huvitettuna. Seuratessaan hänen kasvonilmeittensä vaihtelua, ajatteli Ella: kyllä ne ovat tosia, mitä tuosta kerrotaan. Kyllä hän on ollut siippana joka kirjailijalla ja taiteilijalla — hyi! Mutta vaikka hän mielessään sanoi »hyi», tunsi hän jotain kaukaista kaunaa senjohdosta että Annikki Rastas taisi vetää ihmisiä puoleensa. Ella halusi vetää puoleensa vain yhden ihmisen vetää hänet niin, ettei hän tarvitsisi ketään muita, yksinään kuulla hänen lukevan käsikirjoituksensa, kuulla ne ennenkuin kukaan muu.

— Paljon te rakastatte isäänne, lausui ääni, joka oli lempeä kuin äidin.

Ella Tyrnin laiha nyrkki painautui punaista plyyshinukkaa vasten pöydällä ja hänen silmänsä kipunoivat.

— Se ei kuulu kehenkään.

Neiti Rastas upotti silmäteränsä Ella Tyrnin levottomaan katseeseen. Hetkisen he sillä lailla tuijottivat toisiinsa. Yhtäkkiä kirjailijatar vilkastui, hymyili ja etsi kädellään Ella Tyrnin kättä.

— Teidän isänne voisi olla päätä pitempi muita, sanoi hän hiljaa ja salaperäisesti.

Ella Tyrni loittoni askeleen taaksepäin ja hänen käsivartensa riippuivat puisevan poistyöntävinä pitkin kupeita.

— Eikä ole? sanoi hän ja viluinen kalpeus jännitti hänen kasvojaan kireälle pingoitettua hiusrajaa myöten.

— Ei ole, kuiskasi neiti Rastas säälimättömästi.

Silloin ei Ella tietänyt, suuttuisiko hän ja syytäisi pahoja sanoja vasten puhujan kasvoja, vai jatkaisiko vielä kyselyään ja ottaisi kerran oikein perinpohjin selvän siitä, mitä arvostelijat, ne roistot, hänen isästään tahtoivat. Ella katsoi viekkaasti vieraaseensa.

— Kuka sitten on se suurin?

— Tasapäisiä.

— Mutta koska Jaakko Tyrni ei ole suurin, niin täytyyhän jonkun olla suurimman — kuka se on, sitä kysyn.

— Tjaa — vaikea sanoa.

— No, mitä sitten sanotte, ettei Jaakko Tyrni ole suurin? Kun ette tiedä kuka on hänen yläpuolellaan, niin mitä puhutte.

— Neiti Ella, olisi paljon viisaampaa, jos te ryhtyisitte tukemaan isäänne. Ei sillä tavalla, että te karkoitatte talosta kaiken elähyttävän seuran, että… Älkää pahastuko, te ette tiedä, mitä kirjallinen ja taiteellinen työ tarvitsevat. Jaakko Tyrnistä tulee suuri kirjailija, jos hän — niin, miten sanoisin — jos hän viettää rikkaampaa elämää, tuntee täyteläisemmin… Te olette viisas tyttö, Ella, kyllä te tämän ymmärrätte.

Eila Tyrni oli luonut katseensa maahan ja kuunteli, ohimojensa tykinnän säestäessä kirjailijattaren puhetta. No, joko se nyt loppuikin? Eiköhän häntä saisi jatkamaan, että oikein voisi tietää, mitä hän tarkoittaa.

— Rikkaampaa elämää? toisti Ella ja kosketti varpaallaan maton kuviota.

— Niin, teidän ei pitäisi estää isäänne vastaanottamasta vaikuttimia ulkoapäin — päinvastoin.

— Ulkoapäin — entäs sisältäpäin sitten?

— Kaikkialta, ulkoa ja sisältä ja joka taholta, niinsanottua kaunista ja niinsanottua rumaa, niinsanottua hyvää ja niinsanottua pahaa…

— Jaa-ah — tuleeko hänestä sitten suurin kirjailija?

— Pikku neiti, sitä en voi sanoa. Ei ole mitään niin laskematonta kuin taiteellinen työ. Mutta ainakaan ei hänestä tule entistä enempää, jos hän jatkaa tätä porvarillisen hyvää elämää.

Ella kohotti nopeasti katseensa.

— Mitä porvarillisen hyvää elämää hän sitten elää? Me elämme säästäväisesti, luuletteko että täällä herkutellaan?

— Porvarillisen hyvää elämää, sanon minä! nauroi neiti Rastas. — Lihavaa, rasvaista elämää, yllinkyllin unta ja tyytyväisyyttä. Ei lankeemuksia eikä nousuja, ei epätoivoa eikä autuutta — sellaisessa maaperässä nousee tasapäistä viljaa. Koska sitten siitä kohonnee joku pää yli muiden. Isänne ystävä väittää, että yksi nyt on kohoamassa, yksi joka laskettaa punaisin purjein… Jaakko Tyrni voisi vielä paljon — jos hän uskaltaisi.

Ella Tyrni kysyi yhtäkkiä:

— Kuka on Haunia Vuorinen?

Annikki Rastas katsahti hämmästyneenä kirjailijan tyttäreen.

— Kuinka niin? Hän on nuori kirjailija.

— Mitä hän on tehnyt isälleni? jatkoi Ella ja hänen silmänsä tunkivat verestäen toisen silmiin.

— Onko hän tehnyt jotakin isällenne?

— Miksi isä sitten on hänelle suuttunut?

— Onko isänne häneen suuttunut?

— Ei, en tiedä, ajattelin vain. Kyllä hän on ollut hävytön isälleni.

— Vai niin. Hän on julkaissut hyvän kirjan.

— Paremman kuin isäni?

— No mutta, Ella…! En ole sitä lukenut vielä. Jouna sanoo että se on niin hyvä. Ella, tahtoisitteko että isänne kirja olisi parempi? Silloin — Ella, ettekö te tiedä mistä kirjailija elää? Samasta, mistä jokainen taiteilija ja oikeastaan jokainen ihminenkin, jollei hän kuolleena kulje tällä vihreän maan kamaralla. Ella, te suloinen lapsi — no, tiedättehän, mitä häneltä puuttuu.

Hän ojenteli käsivarsiaan Ellaa kohden ja puheli tavalla, jolla ei kukaan ollut häntä lähestynyt. Ella ei enää muistanut kuka hän oli, hän kuunteli ja tunsi kyynelten alkavan kohota syvällä rinnassaan.

— Olet suloinen pieni tyttö, Ella Tyrni, isäsi ylpeä tytär. Ettäkö sinä olisit ruma — ei, ole juuri sellainen kuin olet. Mutta älä kiellä isältäsi elämän leipää, luomisen savea…

Hänen kätensä lähestyivät Ellan kasvoja kuin kaksi viileää tuoksuvaa kukkaa, jotka lapsi on poiminut maasta ja joita se vaistomaisesti ikävöi ihoaan vasten.

Yhtäkkiä Ella Tyrni vavahti ja selittämätön vastenmielisyyden tunne puistatti häntä.

— Tehdään liitto, Ella, kuiskasi kirjailijatar. — Sinä ja minä! Isäsi tähden. Ja onpa ihme, jollei…

— Myrkky sentään, mikä te olette! Ei, menkää te muille markkinoille. Myrkky sentään!

Ella Tyrni oli joutunut sohvapöydän taakse ja hänen leppymätön kylmä katseensa seurasi kirjailijatarta.

Tämä lausui jotain vieraalla kielellä — varmaan runoa — puoliääneen ja nyökytti päätään.

— Lapsi parka, mitä te oikein pelkäätte?

— Minäkö? Mitä minä pelkäisin?

Ei suinkaan isä sentään ole niin hullu että ottaa tuota komeljanttaria, ajatteli Ella Tyrni itsekseen. Kuka meistä tässä voittaa, tuo vaiko minä? Myrkky sentään!

— Me voisimme yhdessä saada aikaan niin paljon, Ella Tyrni. Isästänne voisi tulla se suuri kirjailija, jota te toivotte. Ja minä myöskin.

— Ja tekö hänestä sen tekisitte? ilkkui Ella. — Sellaisiako ne suuret kirjailijat sitten ovat, että ne tehdään? Eivätkö ne itse tee itseään? Nainenko se heidät tekee?

— Ella Tyrni, olette kirjailijan tytär — tiedättekö niin vähän?

— Myrkky sentään, tästä ei koskaan tule loppua, tätä keskustelua tulee arkkikaupalla. Pian voivat herrat palata saunasta. Mihin kummaan minä paninkaan sen villaröijyni?

— Olisin niin mielelläni toiminut sovussa teidän kanssanne.

— No, en suinkaan minäkään riitaa tahdo, mutta mistä toiminnasta tässä oikeastaan olisi kysymys? Myrkky sentään, puhukaa selvästi, en minä ole mikään ajatustenlukija tai vatsastapuhuja. Missä toiminnassa minun pitäisi olla? Tekemässä isästäni kirjailijaa — sopiiko se teidän mielestänne ja luuletteko Jaakko Tyrnin suostuvan sellaiseen? Ahhahhahhah, nauraa täytyy.

Kirjailijatar ei nauranut. Kierrettyään huonetta oli hän ajautunut lähtökohtaansa sohvapöydän eteen ja selaili tietosanakirjaa, jonka hänen nuori emäntänsä oli asettanut pöydälle.

— Vahinko, sanoi hän ja höpisi taasen jotakin ranskankielellä.

Ella Tyrni erotti nyt kielen, kaksi vuotta oli häntä kiusattu sillä koulussa. Isä oli välttämättä tahtonut että hän lukisi ranskaa. Oli ehkä tullut puhuttua hiukan pahasti tuolle vieraalle — olisi ehkä nyt pitänyt vetäistä jäniksenkäpälällä. Mutta tehkööt herrat sen, kun tulevat — isä kyllä pitää siitä huolen, ettei kirjailijattarelle jää suuhun karvasta makua. Oma syynsä, mitä rupesi hakemaan riitaa. Kai sentään toinen puolustaa itseään, kun toinen kaikella väellä ja voimalla yhtäkkiä pyrkii äitipuoleksi taloon. Rakkaudesta siinä puhutaan tuossa hänen runossaankin — hän sanoo sen ranskaksi, se ei silloin muka kuulu niin pahalta, myrkky vieköön. Rakkaudesta ja kuolemastakin runossa puhutaan, olisipa hauskaa tietää, mikä runo se on. Ella Tyrni aikoi lähteä, mutta hänen teki samalla mieli jatkaa keskustelua. Mihin hän sen villatakin panikaan?

— Ne tulevat punapurjein, nuoret kirjailijat, sanoi neiti Rastas, silmälasiensa läpi katsellen jotakin kuvaa. — Niiden joukosta se kai kerran kohoaa se korkea pää.

Nyt oli Ella Tyrnin vuoro jäädä tuijottamaan suurin silmin. Hän alkoi aavistaa, että isää uhkasi todellinen vaara. Aikoiko tuo poika ajaa kumoon Jaakko Tyrnin? Jopa oli röyhkeä. Ja hänelle hän oli antanut luvan tulla Tyrnilään. Tiesikö isä Vuorisen häijyt aikeet? Sitävartenko isä oli hänelle suuttunut? Vai oliko hän tehnyt jotain muutakin? Tämä Rastas tahtoi suojella isää — olisiko sittenkin pitänyt ryhtyä joihinkin sovitteluihin hänen kanssaan. Kun olisi tietänyt mitä tässä piti sanoa ja mitä olla sanomatta.

Olisipa ilta että pääsisi järveen ja unohtaisi kaikki! Eivät ikinä ne selviä nämä asiat. Elämän leipää ja luomisen savea — hahhah. Ehkäpä tästä sentään kelpaisi palvelustytöksi — siksihän se hänet arvosteli, herra Punapurje. Jos olisi poika, niin pyrkisi juoksupojaksi kirjakauppaan — mutta Pikku? Olisipa ilta että pääsisi avantoon!

Ella Tyrni tunsi rinnassaan huolten polttavan ja tykkivän, ikäänkuin ne olisivat olleet paisumia, täynnä kipua. Tällaista oli aina ollut ja tulisi aina olemaan.

No, mikä siellä nyt oli? Joku puhui ja piipatti heleällä äänellä. Tuliko vieraita lisää? Uusia ihailijattaria? Myrkky sentään, oliko isä heidätkin pyytänyt? Ti-ti-ti — nyt tapahtuu keittiössä räjähdys. Mitähän ihmisiä nuo ovatkaan? Nuoria rakastuneita, mitäpä ne muutakaan ovat — hän ei kärsi sellaisia. Nyt täytyy Armas Helmiselle luvata jotakin, muuten Senja halkeaa suuttumuksesta. Mutta miksi hän päästää heidät sisään? Eikö juuri sitä varten ole laitettu korkea aita ja portti ja lukko — pitääkö vielä hankkia koira, ja vihaisinta lajia?

— Me emme tietäneet, että oli kello, me pyydämme anteeksi, sitä ei voinut mitenkään nähdä pimeässä. Emme olleet löytää, asemalla näytettiin niin huonosti. Etteihän vain aita olisi mennyt rikki, kun me tulimme yli. Sinun täytyy katsoa, Aarre…

— Uusia vieraita! kuiskasi neiti Rastas ja nyökytti päätään.

Ella Tyrni ei vielä lähtenyt, vaan koetti kuuntelemalla saada selkoa siitä, miten monta heitä oli. Oudon piipatuksen rinnalla, joka kuului keittiöstä, tuntui neiti Rastas yhtäkkiä tutulta ja miellyttävältä. Mies ja nainen siellä oli.

Ella oli parilla askeleella keittiön ovella ja tempasi sen auki.

— Keitä täällä taas on?

Hän ei sanonut sitä ystävällisesti. Hänen edessään keskellä paistinkäryä seisoi nuori neiti ja nuori herra.

— Me vain! sanoi neiti ja tyrkytti kirjailijan tyttärelle kättä, ja sitten tuli kuin koskesta: — Me pyydämme anteeksi, mutta herra Tyrni oli niin äärettömän ystävällinen ja käski tulemaan. Tai mitä minä sanonkaan: hän antoi kirjeessä luvan, että saisimme tulla. Anteeksi — varmaan neiti Tyrni. Näimme teidän tänään ajavan, se oli suurenmoista. Ette suinkaan te nähneet meitä? Meitä seisoi aika liuta kadunkulmassa, te pistitte jalan ulos reestä — oi ettekö te nähnyt? Siinä oli melkein koko luokka, meidän kuuluisa kirjallinen luokkamme. Tai ei meitä sentään ole kuin kolme, jotka kirjoitamme, me kaksi ja eräs kolmas. Mutta enhän vielä ole sanonut nimiämmekään. Tämä on Aarre Salmensuu, julkaissut jouluksi runokokoelman. Ja minä olen Alma Kiviluoto. Varmaan tekin kirjoitatte, neiti Tyrni — se on hirveän hauskaa. Teille se mahtaa olla leikkiä vain, kun asutte juuri tässä mestarin läheisyydessä. Mutta me olemme mekin, herra Salmensuu ja minä, suuressa kiitollisuudenvelassa herra Tyrnille. Ilman häntä ei ainakaan minun kirjani olisi nähnyt päivänvaloa. Ah, neiti Rastas, te itse! Kuinka voinkaan teitä kiittää! Se oli aivan erinomainen arvostelu — viatkin! En ensinkään voinut suuttua, te sanoitte kaikki niin ystävällisesti. Ja kiitosta oli liikaakin. Minä olin sinä päivänä niin onnellinen että olisin suudellut koko maailmaa. Kutsuin heti parhaimmat ystäväni kahvilaan. Illalla kävelimme teidän asuntonne ulkopuolella — oli niin kauhea sade, te ette tullut ulos. Emme tietäneet missä kerroksessa te asutte. Toisessa kerroksessa syttyi lamppu, jota kuvittelimme teidän lampuksenne. Teidän arvostelunne antoi minulle siivet. Minulla on nyt teidän kuvanne edessäni pöydällä, kultakehyksessä. Olen lukenut kaikki teidän kirjanne — ah, te itse! Voi, hyvä isä minun hamettani — se meni kun me tulimme yli aidan. Me emme nähneet kelloa. Jos minä voisin saada pikkuisen neulaa ja lankaa — ehkä valkeaa mieluummin kuin mustaa. Niin, eihän tätä väriä ole varastossa, tämä on minun erikoinen värini. Mutta eikö herra Tyrni ole kotona? Oi saunassa — saunassa? Kuuletko, Aarre, saunassa! Me tulemme tuomaan hänelle kirjojamme. Tahdoimme mukaan Haunia Vuorista, mutta hän ei lähtenyt, sanoi jo lähettäneensä kirjansa. Oi, se on ihana kirja — hänestä tulee jotakin suurta. Minä olen itkenyt Punapurjeen ääressä. Hän on meidän luokkatoveri, istui Aarteen vieressä kahdeksan vuotta. Mutta hän ei tullut, hän on aina niin ujo — kielsi meitäkin lähtemästä. Mutta me otimme sen rohkeuden, sillä meidän täytyi omakätisesti saada ojentaa kirjamme Jaakko Tyrnille. Ilman häntä ei ainakaan minun kirjani olisi nähnyt päivänvaloa. Ah, ja tämä on Tyrnilä! Oi, neiti Tyrni — ja hän itse on saunassa. Ajattele, Aarre, me olemme täällä! Ja hän saunassa… Mitä te sanotte: muitakin kirjailijoita ja taiteilijoita. Ajattele, Aarre: niin monta yhtaikaa. Leppiaho ja Loila ja Jouna — kaikki me saamme nähdä. Ah, Rekola — minä matkustin kerran junassa ja tutustuin häneen. Ei, minä en kerro enempää. Hän piirsi minun profiilini paperossikotelon kanteen. Olipa erinomaista… En ole nähnyt häntä sen jälkeen, olin silloin seitsemännellä luokalla. Ah, anteeksi — minä puhun niin äärettömän paljon, mutta tämä tuntuu niin juhlalliselta ja ihmeelliseltä. Ja koko matkan löi sydämeni — älä keskeytä minua, Aarre, sinä saat sitten puhua. Eihän hän vain… ettehän te vain kovin suutu minulle… meille, kun tulimme näin käskemättä. Mutta meillä oli lupa häneltä itseltänsä. Tuotan nyt neiti Tyrnille näin kauheasti vaivaa. Onhan sinulla käsilaukkuni, Aarre…?

Kirjailija Salmensuulla oli hallussaan käsilaukku. Hän seisoi keskellä lattiaa, polttaen paperossia, laukun keinuessa käsivarrella, ja seurasi Ella Tyrnin kättä, joka valkealla rullalangalla harsi kokoon tiilenväristä silkkikangasta. Ella Tyrni teki sitä kaukaa ja vastenmielisyyttään salaamatta, ikäänkuin hän olisi hoitanut jotakin tarttuvatautista.

Kirjailijoita ja kirjailijoita, ajatteli hän. Kuinkahan paljon niitä oikein tähän maahan mahtuu. Ja kaikki ne isälle kelpaavat, kaikki hän auttaa jaloilleen ja sitten ne tulevat punaisin purjein ja ajavat hänet kumoon. Mitähän nuokin olivat ja koskahan hän ne oli kutsunut. Olisi pitänyt järjestään hävittää kaikki vasta-alkajien käsikirjoitukset isän pöydältä. Pitääkö nuokin pyytää päivälliselle? Mitenkä heidät saa mahtumaan pöytään? Haunia Vuorinen — Haunia, Haunia, sitä nuo kaksi taasen kilpaa toistivat. Eilen ei täällä kukaan ollut tietänyt sen nimistä miestä löytyvänkään ja tänään hän jo oli suurin kirjailija, pois tieltä vain kaikki entiset! Kaiken tämän ikävän ja kiusallisen takana häämötti toki yö, talli, sauna avantoineen. Mutta se ei päättynyt siihen, vaan kaukaisuudessa kaiken takana oli isän naiminen. Ja tuossa istui morsian, huvitettuna seuraten nuoria kirjailijoita, valkea sormi kulkien pitkin tietosanakirjan kantta. Ella Tyrni veti pitkän langan vielä pari kertaa kankaan läpi, kumartui puremaan sitä poikki ja kuuli nuoren kirjailijattaren kaatavan niskaansa kiitosta ikäänkuin täydestä sankosesta. Ne olivat niin rakastuneet toisiinsa nuo molemmat, että rakkaus tippui heidän katseistaan ja liikkeistään kuin siirappi. Jahah — tätäkö se olikin!

— No, sanoi Ella Tyrni neiti Rastaalle ja hymyili, — nyt on kai yllin kyllin elämän leipää ja luomisen savea. Kai se suurin kirjailija sitten pian nostaa päänsä.

Liki piti, etteivät neiti Rastaan kuuluisat silmät pudonneet päästä. Hänen hymyssään oli jotakin muutakin kuin pelkkää hyväntahtoisuutta, kun hän katseli ja kuunteli nuoria kirjailijoita.

— Niin, sanoi hän vihdoin, — ehkä lukisitte arvosteluni uudestaan. Ehkette ole ymmärtänyt sitä oikein. Teidän eteenne on sattunut kiitollinen tositapaus ja te olette kuvannut sen sellaisenaan. Tästä on vielä kappale matkaa luovan mielikuvituksen tuotteeseen.

Ella Tyrni oli kiitollinen neiti Rastaalle. Paljon enemmän kuin sanat, lausuivat kuitenkin hänen kasvonsa Antaisikin tuolle nenäkkäälle neidille, joka tuossa keikaili ihailijansa edessä! Herra Salmensuu riensi heti puolustamaan nuorta neitiä. Hän vakuutti neiti Kiviluodon kirjoittaneen konventin lehteen kertomuksia, joissa ei ollut siteeksikään totta — kaikkityynni mielikuvitusta! Neiti Kiviluoto itse seisoi hiukan masentuneena arvostelijattaren edessä ja vakuutti, ettei hän novellissaan ollut tarkoittanut ketään. Silloin herra Salmensuu katsoi häneen. Ella näki heidän lävitseen ikäänkuin heidän sielunsa olisivat olleet riisuttuina alasti hänen eteensä: neiti Kiviluoto oli novellissaan kuvannut opettajat ja toverinsa uskollisesti kuin valokuvauskone, ja herra Salmensuu oli kirjoittanut runonsa neiti Kiviluodosta. Junassa he olivat istuneet lähekkäin niin että kädet olivat koskettaneet toisiaan ja junasillalla oli Salmensuu suudellut neiti Kiviluotoa… Luomisen savea ja elämän leipää! Ella Tyrni kuumeni ja tunsi sekavasti, ettei ollut ketään, joka olisi tahtonut istua sillä lailla lähellä häntä. Olisipa joku uskaltanutkin! ärsytti hän itseään samassa. Pitäkööt vain seuraa toisilleen nuo kolme, puhukoot luomisen savesta ja elämän leivästä, mielikuvituksen luomista ja valokuvista — hän, Ella Tyrni, läkähtyy sellaisesta.

Teki hyvää tulla keittiöön, jossa ei ollut mitään kaunista, jossa kaikki oli vanhaa ja harmaata. Sekin tuntui mukavalta kun näki Senjan ja Helmisen Armaan äidin arkivaatteissa ja arkityössä. Ella Tyrni parani kuin taudista, kun Senja puhui poismenostaan — kolmetoista vuotta hän jo oli ollut, sai se riittää yhden talon osalle! Ella tarttui takaapäin hänen hartioihinsa, painoi hänen käsivarsiaan ja nauroi. Ja kun Senja suuttuneena vakuutti, ettei ollut mitään naurun syytä, niin Ella oli suuttuvinaan takaisin. Mutta häntä nauratti vastustamattomasti ja hän tunsi olevansa täysikasvanut ihminen. Hän näki itsensä tulevan keittiöön, näki molemmat naiset, heidän vaatteensa, kasvonsa ja omansa myöskin, näki tämän kaiken ikäänkuin hän olisi katsellut sitä seisoen tikapuilla ikkunan takana. Mitä he olivatkaan, nuo tuolla salissa? Nämä täällä olivat ihmisiä. Kyllä hän tästä vielä näyttää. Ei tähän ole neiti Annikki Rastaan niin helppoa päästä kuin hän luulee. Entistä paremmin hän varjelee tätä kotia tästäpuoleen. Senkin Punapurjeen hän toisena joulupäivänä vastaanottaa ilman verikoiran apua ja toivoo selviytyvänsä. Ja saadaanpa nähdä, eikö täällä kotona pystytä valmistamaan elämän leipää ja luomisen savea ilman vierasta apua. Isä kirjoittaa tästä vielä kirjoja niin että maailma hämmästyy. Hämähäkkikin kehrää itsestään — ei sille tuoda ulkoapäin mitään villatukkoja. Olisipa ihme, jos kirjailijalle oikealle suurelle kirjailijalle — pitäisi muualta kantaa eteen savet ja elämänleivät. Kyllä ne on hänellä sisäpuolella. Ja sieltä sitä rihmaa tulee. Parasta olla nuolematta ennenkuin tipahtaa. No, nyt saa Senja lakata torumasta. Ellaa huvitti jo etukäteen hänen tulevien sanojensa vaikutus.

— Katselin tässä juuri isän harmaita vaatteita, virkkoi hän välinpitämättömästi, — eiköhän niistä vielä tulisi Armaalle hyvä puku?

Oikein hän oli laskenut. Senja rupesi torumaan, että kaikki annetaan pois, vaikka kotonakin tarvittaisiin. Ella ei uskaltanut katsoa häneen, niin häntä huvitti. Hän meni ikkunaan, katseli siinä hetkisen ja huomautti, että mielelläänhän isä antaa vaatteet Armaalle, Armas kun on niin kunnon poika. Ja taas hän laski oikein: Senja pudotti halon lattiaan, puhalsi lieteen kunnes oli aivan tulipunainen ja pyyhkäisi sitten silmiään. Ella näki hänenkin sielunsa paljaana edessään eikä enää nauranut. Kovakouraisesti käsitellen pataa, joka oli tulella, huomautti uskollinen palvelijatar, että tarvittaisiin laakerinlehtiä. Aivan oikein, Ella lähti niitä hakemaan. Hän ei noutanut niitä mistään kaapista tai ruokasäiliöstä, vaan laakeriseppeleestä isänsä seinällä. He olivat Senjan kanssa taitavasti ottaneet lehtiä takaa — vielä ei voinut mitään huomata. Isähän oli syntymäpäiväkseen saanut uuden seppeleen, mitäpä tästä vanhasta oli väliä. Kun Ella palasi, oli mieliala keittiössä tykkänään muuttunut: aurinko paistoi. Toinen naisista huomautti, että ehkä tällä päivällisellä sentään elää herkkusuut kauppiaatkin, toinen siunaili vaatelahjaa. Molemmat liikkuivat liukkaasti.

Ella Tyrni näki tutun kotoisen arjen ikäänkuin hän olisi katsellut kuvaa. Mikä olikaan talonmiehen kivulloinen poika tälle vanhalle Senjalle? Myrkky sentään mikä oli ihminen?

* * * * *

Sillaikaa olivat herrat saunassa.

Tuntien joukkonsa tulleen hiukan kirjavaksi ja vaikeaksi johdattaa, koetti isäntä osoittaa kullekin vieraalle mukavaa paikkaa. Täällä oli ahdasta, sitä ei voinut kieltää. Eivätkä mielet tuntuneet olevan juuri siinä vireessä missä Tyrni olisi suonut niiden olevan, voidakseen esitellä kirjailijatovereille juhlapäivänsä ajatuksia. Jouna oli lupaa kysymättä ottanut haltuunsa sivupenkin likinnä kiuasta ja nostanut jalkansa kattopykäliin niinkuin niin monet kerrat ennen — hän ei lainkaan näyttänyt huomaavan, mitä hän tänään oli tehnyt. Orelvalle, liikemiehelle, oli Tyrni kohteliaasti luovuttanut oman paikkansa kattopykälineen päivineen. Muita pykäliä ei katossa ollutkaan, ajattelemattomasti Jaakko Tyrni kyllä tänään kaupungissa oli luvannut toimittaa niitä iltaan. Mutta siihen ei olisi ollut aikaa, eikähän täällä ollut tilaakaan. Kun kolme oli pitkänään, niin muiden täytyi istua. Kohteliaisuudesta istuivat nyt sekä Loila että Leppiaho ja Tyrni. Palusta ei saatu lauteille. Hän pysytteli jakkaralla muuripadan kyljessä, huitaisi silloin tällöin ympärilleen vihdalla ja sanoi lepyttävänsä vainajia. Rekola oli jäänyt pukuhuoneeseen, hänellä oli nuha. Ei auttanut, että muut vakuuttivat saunan, Suomen kansan vanhan lääkkeen toki juuri olevan kylmettymistä varten — Rekola jäi etuhuoneen penkille, keskelle vaateläjiä, jotka siellä edustivat kuutta saunassa olijaa. Nämä vaateläjät todella edustivat omistajiaan, sillä ne antoivat vääjäämättömän katsauksen kunkin sisimpään. Alpi Rekola napitti päällystakkinsa, painoi hattua syvemmälle päähänsä — hän käytti huopahattua kylmimmälläkin pakkasella, hän teki sen periaatteesta — ja sytytti paperossin.

Lystillistä kuunnella tuollaisia mykkiä inhimillisiä tunnustuksia. Ne ovat pelottavan rehellisiä, tuollaiset vaateläjät. Vaikkei ikinä olisi ihmistä nähnyt, niin voi tuollaisesta hänen jättämästään vaateläjästä päättää mikä hän on. Tällaisen näkemyksen johdosta saattaa suorastaan määrätä kuinka läheisiin tekemisiin hänen kanssaan on ryhdyttävä, kun kohtaa hänet. Yksi jättää ujostelematta näkyviin rääsynsä, sulloo paksut villasukat avokenkiin, joita neljän vuodenajan sateet ovat liuottaneet. Toinen kätkee kauniisti rikkinäisen kantapään takin alle, joka on huolellisesti käännetty kotikylän räätälillä. Kolmas levittää vihreät silkkisukkansa ja sinipunervat alusvaatteensa kaiken kansan nähtäväksi… Mutta miten he tuolla sisällä ovatkaan niin hiljaa? Vain kiuas sihisee ja kohisee. Ja kun sihinä hetkeksi on hiljennyt, niin pamahtaa uusi vesipanos jälleen tulikuumia kiviä vasten niin että ne ulisevat, vinkuvat ja vonkuvat. Sitä kuuntelee näin syrjästä päin kuin parhainta teatterimyrskyä.

Alpi Rekola imee paperossiaan, asettuu ikkunan ääreen ja katselee ulos. Onko tässä virtava kohta, vai miten on rannassa sulaa? Vai onko tuo tumma kohta jo jäässä? Onko siinä avanto? Toisella puolen järveä tuikkii tulia. Tähdet ovat suuret ja levottomat. Pakkanen kiristyy.

Omituista, että ihmisessä sittenkin aina jotain värähtää, kun hän kohtaa entisen rakastetun. Eipäs hän tahtonut jäädä sisään Annikin kanssa, vaikka siitä jo kohta oli kaksi vuotta ja vaikka he rauhallisesti olivat eronneet. Annikki oli nuortunut — hänellä oli kai jälleen edessään rakkauden kevät. Hän oli ehtymätön, hän. Muilta loppuivat keväät, hän kukki uudelleen ja uudelleen. Ketähän hän nyt katsoi, mitä noista vaateläjistä tuossa penkillä? Loila ei uskalla mitään. Leppiaho ei osaa mitään. Tyrni? Liian laiska porvari. Palus — liian hyvä boheemi. Orelva, kirjailijain ja taiteilijain mesenaatti? Hahnahah — tulee liiaksi räätäliltä ja hippodroomilta. Hän, Alpi Rekola, oli ammentanut loppuun Annikki Rastaan olemuksen, hänen kypsynein työkautensa oli täytetty tällä sisällöllä. Sellaisia käsiä ei ollut yhdelläkään naisella tämän leveysasteen mittaan, ei sellaisia silmiä, ei sellaista ruumista, ei sellaista sielua. Eikä ollut toista sellaista ymmärtäjää ja innostajaa. Mutta kaikella on loppunsa. Annikilta ei lähde kuitenkaan tuntunut kuivuneen — kun se yhdellä kulmalla tukittiin, niin se kumpusi esiin toisaalla. Oli helppoa nauraa häntä — kuitenkin kirveli, kun ajatteli, että hänen kätensä nyt puhuivat toiselle, nuo kummalliset liikuttavat kädet, joita kerran oli saanut tuntea silmillään, huulillaan, sydämellään. Kummallista ajatella ettei enää omistanut mitään osaa hänessä. Eikö ollutkin unta, että hänellä, Alpi Rekolalla on koti, johon ei Annikin jalka milloinkaan astu, että siellä hallitsee nainen, joka ei tunne Annikkia. Hän, Alpi Rekola ajattelee hellyydellä vaimoaan ja kotoista liettään. Hän rakastaa vaimoaan. Ja kuitenkin kirvelee mielessä kun ajattelee Annikkia, ja tekisi hyvää jos saisi iskeä nyrkkinsä vasten sen miehen kasvoja, joka vie silmilleen hänen kätensä. Mikä onkaan ihminen?

Alpi Rekola tuijotti jäälle, jonka yllä tähdet loistivat. Tähdet olivat tänä iltana todella levottomat, hän ei koskaan ollut nähnyt niitä sellaisina. Annikki Rastas — kahden vuoden kuluttua?

Mutta nuo tuolla sisäpuolella, olivatko he menneet tajuttomiksi pelkästä saunahumalasta? Äänet, joita saattoi erottaa löylynheittojen lomassa, olisivat paremmin voineet lähteä jonkin eläimen suusta kuin ihmisen. Hullunkurista!

— Ööö… hööö…

— Pööh! Ph… ph… ph!

— Hhhhh… hhhh!

Ja taasen pihahtivat kivet, höyry syöksyi kattoon, ulisi ja vonkui ja kierteli pitkin huonetta. Ja nyt panivat vihdat lits-lits-lits ja taasen kuuluivat äskeiset mörähtelyt.

Alpi Rekolaa huvitti — sellaiselta se kuului tuo harras saunameno ulkoseurakuntalaisen korviin! Hän paiskasi paperossin maahan, polki pään sammuksiin ja tempaisi auki oven.

— Hohoi, oletteko kaikki kuolleet täällä?

He heräsivät ja vastailivat verkkaan varsin yksinkertaisilla totuuksilla, joita he nähtävästi pitivät neronleimauksina.

— Hengissä, hengissä ollaan.

— Jalo keksintö tämä sauna.

— Ihminen kuohuu täällä kuin savi. Nimittäin savi keväällä.

— Saveahan ihminen onkin.

— Ja sauna on suomalaisen saven kevät.

— No, savimöhkäleet, huusi Rekola, — joko kirjat ja kirjojen nimet ovat kuohuneet ulos teistä?

— Aina vähin, aina vähin.

— Jonkin tuuman eteenpäin, jaa-ah.

— Mutta tuletko sinä pakana tänne täysissä vaatteissa? Katsokaas, pojat, hän astuu tänne kaikkeinpyhimpään syntisissä riekaleissaan.

— Se on epäkansallista!

— Isänmaatonta.

— Tänne pitää ihmisen astua paljaana. Hattu pois!

— Savimöhkäleet, eikö teihin puhallettukaan elävää henkeä!

— Pois herjaaja!

— Löylyä, löylyä — karkoitetaan herjaaja löylyllä!

— Mikä tämä tässä on? sanoi Rekola ja viittasi mieheen, joka istui uunin kyljessä lauteiden alla.

— Sen selkään saa piirustaa Suomen kartan, huusi Loila ylhäältä. — Hän ei tiedä kuinka saunassa ollaan.

Mies uuninkyljessä nosti päätään.

— Sihveri Palus on nimeni. Piirrä selkääni vaikkapa Kiinan kartta, kyllä siinä on tilaa. Tai vielä paremmin naisen kartta. Etköpähän ulkomuistista osaa, vaikkapa sitä Annikkia sieltä. Joko sinä olet päässyt siitä tykkänään eroon? Piirrä hiidessä, tee jotakin. Minun on vilu. Ja ikävä. Olen suuttunut. Henget eivät vastaa, ovat poissa, ovat suuttuneet. Ei sirkkaa, ei savun makua eikä häkää. Lähdetään pois naisten luo. Sano suoraan, oletko jo ihan erossa Annikista?

Rekola laski kouransa Paluksen päälaelle ja taputti sitä.

— Ota sinä vain hänet minun puolestani.

— Ei silti, että sitä kysytään kenen on, jos ottaa tahdotaan, piru vie!

— Vanhaparka, anna löylyä.

Jaakko Tyrni sai vastenmielisen keskustelun loppumaan. Tuli löylyä ja kuuluivat jälleen entiset epämääräiset äänet. Saunaeukko puheli kauniisti Palukselle, kehoittaen häntä nousemaan lauteille. Olihan tämä sauna ennen kelvannut, kehunutkin herra Palus oli sitä ja antanut hyvät juomarahat. Palus ei liikahtanut.

— Muusa, Muusa, eivät laula sirkat sinun herrasi saunassa.

— Mitä sirkoista — minun herrani on itse täällä sirkkana.

— Oo!

— Jaa-ah!

— Sillä lailla, sillä lailla!

— Ja Ella on tämän saunan sirkka — ja siinä se vasta sirkka onkin!

— Oikein, vanhaparka! huusi Tyrnilän isäntä. — Oikein! Mutta annapa löylyä lisää, että herra Palus lämpiää. Rekola, minne sinä menit, tule pois tänne, täällä paranee, jos missä.

Jaakko Tyrni ei olisi sallinut Rekolan lähteä sisään. Hän pelkäsi tosissaan, että Rekola aikoi vallata takaisin Annikki Rastaan. Oli vastenmielistä ajatella, että heidän välillään joskus oli vallinnut ystävyyssuhde. Tosin Rekola nyt oli naimisissa — kaikinpuolin onnellisissa —, mutta kuka taiteilijat tiesi. Jaakko Tyrni rauhoittui vasta, kun Rekola etuhuoneesta vastasi hänen huutoonsa ja sanoi odottavansa heitä täällä.

Rekola seisoi pienen hyllyn luona, oikoen tulitikun avulla kynttilän sydäntä. Sellainen vaivainen sydän oli tällä kynttilällä, että se vain ritisi ja rätisi. Olikin kosteaa. Hänelle selveni silmänräpäyksessä, että Tyrni oli iskenyt silmänsä Annikki Rastaaseen ja hänen teki mieli lyödä Tyrniä kasvoihin. Mokomakin vanha savimöhkäle haki vielä elämää ja henkeä. Sitten hän ajatteli Maija-Liisaa, vaimoaan, jolle hän oli sanonut lähtevänsä kokoukseen ja viipyvänsä myöhään. Miksei hän ollut sanonut lähtevänsä Tyrnin luo — Maija-Liisa ei olisi tietänyt neiti Rastaan olevan siellä mukana. Totta puhuen hän kai oli lähtenyt Tyrnin luo juuri neiti Rastaan tähden. Mitä hittoa ihminen oikeastaan olikaan? Nyt murskautui jotakin hänen jalkansa alla? Sammunut kekäle, musta hiili. Hän kumartui ja otti käteensä hiilen.

Vuoden minä kohta olen ollut naimisissa, ajatteli hän. Onnellisissa naimisissa. Olen vienyt rouvaani vieraisiin, olemme ottaneet vastaan vieraita. Ei mitään myrskyjä, ei mitään häiriöitä. Mutta työni? Tuleeko tätä näin jatkumaan? Me elämme hyvin — rouvan rahoilla. Mutta en suinkaan minä voi asettaa näytteille omaa vaimoani, en suinkaan voi pitää häntä mallinani. Mitä siis?

Hän seisoi ja piirteli seinään.

Jaakko Tyrni puolestaan ajatteli: pari vuotta kai hän nyt on ollut naimisissa eikä hän ole asettanut näytteille mitään. Hän tarvitsee Annikki Rastasta! Ja näiden ajatusten kaivautuessa mieleensä, niinkuin näveri kiertyy puuhun, Jaakko Tyrni piti pitkää puhetta saunastaan ja kiukaansa tarkoituksenmukaisuudesta.

— Niin, kyllä minusta tämä sauna on aika onnistunut, sanoi hän, — vaikka muutamat eivät sitä hyväksy. Esi-isien henget eivät ole minulle ilmaisseet mitään tyytymättömyyttä, vaan ovat varmaan iloinneet siitä, että heidän saunansa perusmuotoa on kehitetty edelleen. Teimme Jounan kanssa piirustukset ja senpätähden hänellä tuossa on omat kattopykälänsä, vaikkei hän aina — no niin, se ei kuulu tähän. Kiukaasta sitten oli paljonkin puhetta. Nykyään tehdään kaikenlaisia torvia ja johtoja lämmön säilyttämiseksi. Mutta ne ovat sittenkin kokeiluja. Minä annoin muitta mutkitta tehdä samanlaisen kiukaan, jommoinen oli nimismies Promssi-vainajalla siellä kotipuolessa. Hän oli suuri saunantuntija ja metsämies — kymmenen jahtikoiraa aina pihamaalla. Ja kotipuolesta oli kotoisin sekin muurari, joka tämän kiukaan teki. Paljonkos sinä oletkaan polttanut täällä puita, vanhaparka?

Saunaeukko ilmoitti puumäärän ja puhui jotain muutakin. Annikki ei välitä Rekolasta, päätteli Jaakko Tyrni. Koko viime kevättalven hän soitteli tänne, vaikka Ella esti häntä tulemasta. Täytyy päästä eroon Ellan holhouksesta, se on toki liikaa sellainen. Ei suinkaan kirjailija voi panna alttiiksi kirjallista työtään tyttärensä tähden, eikä edes vaimonsa tähden. Mutta jos sattuisi niin onnellisesti, että saisi vaimoksi työtoverin. Jaakko Tyrni näki Annikki Rastaan solakan, valuvaan silkkiin ja harsoihin verhotun olennon niin elävänä edessään, että hän miltei ojensi kätensä koskettaaksensa hänen olkapäitään. Hän toivoi koko tämän saunatoimituksen loppuvan päästäkseen nopeasti Annikin luo. Koko hänen elämänsä tuntui tällä hetkellä olevan Annikin käsissä Jaakko Tyrnille kuului johtoasema kirjallisuudessa tästäpuoleen. Ja siinä tarvittiin juuri tätä naista. Rekola oli vielä etuhuoneessa, kuului siellä yskähtelevän. Mitä sanoikaan Orelva? Täytyi varoa, etteivät nuo toiset huomaisi mitään. Kukaties Annikki väikkyi heidänkin silmissään.

— Se on selvää se, että sauna on hyvä, puheli Orelva. — Eikä vie paljon puitakaan. Mutta mitenkäs on sen asian laita: vieläkö tässä huomenna kylvetään?

Jaakko Tyrni käänsi päätään ja näki hikivirtojen kiirivän alas hänen sileiksi ajettuja rypyttömiä kasvojaan. Valde Orelva oli herkullisen näköinen. Jaakko Tyrnin mielikuvitus tarttui häneen niinkuin kehrääjättären kädet täysinäiseen kuontaloon. Hänen täytyi tehdä itselleen väkivaltaa sanoessaan:

— Mitenkä niin huomenna? Emme ole kylpeneet kuin kerran viikossa, kun puut ovat niin kalliit. Paitsi kiireellisinä työaikoina.

— Jaa, sanoi liikemies hymyillen ja läiskytteli laiskasti vihtaansa, — kylvettääkö muori meitä vielä huomenna samalla puupanoksella? Olkaapas vähän hiljaa, pojat, että muori kuulee, taitaa olla vanhuuttaan kuuro. Kysypäs sinä Palus, joka siinä seurustelet henkien ja sirkkojen kanssa, vieläkö tämä saunahenki huomenna kiskoo kiukaastaan yhtä hyvän löylyn kuin tänään. Nimittäin samalla puupanoksella, se on huomattava se.

Muori, jolle ei ilta ollut antanut tilaisuutta puheluun ja jolle aika senjohdosta oli käynyt pitkäksi, lasketti tulemaan yhteen kyytiin:

— Jos yhden tai kaksi sylystä polttaa, niin kyllä taas kaikki saatte tulla huomenna. Ja huomenna löyly onkin sellaista, ettei Paluksen herra ensinkään erota sisäänlämpiävän löylyn mausta. Kun tässä joulun edellä lämmitettiin useammin, niin kyllä oli löyly kuin silkkiä! Eikös ollutkin, meidän herra? Ja paksu kirja tuli, sellainen oikea riihipölkky.

Nousi yleinen nauru.

— Riihipölkky! sanoi Palus kuin kaiku ja löi kädet polviaan vasten.

Ei ollut vaikeaa ymmärtää, että hän jätti jotakin sanomatta. Jotakin joka epäilemättä oli epäedullista.

— Se on selvää, keskeytti liikemies hiljaisuuden. — Mutta siinä juuri on niksi: uusia puita, uusia plootuja! Minä olen ollut saunassa, joka lämmitetään kerran viikossa — kerran viikossa, huomatkaa! ja joka ilta ja päivätkin, jos ketä haluttaa, saa kylpeä sillä lämmityksellä. Ja löyly ensiluokkaista! Sisäänlämpiävän löyly ei lähitulkoonkaan niin ytimekästä ja puoleensavetävää. Jaa, minä puhun totta, se on selvää. Se hikikin jonka se kiskoo ihmisen ruumiista, on kuin sadan prosentin väkiviinaa. Selvää tappavaa myrkkyä. Älkää te… Ensi keväänä saatte kaikki kylpeä sellaisessa saunassa. Minä rakennan sellaisen. Tervetuloa vain kaikki, muori myöskin. Viikoksi kutsun kaikki. Kas, minä olen ostanut saaren — ei kenelläkään ole sinne asiaa ja sinne minä rakennan patenttisaunani. Se on selvää se.

Orelva vaikeni, laski jalat alas pykälistä ja kohosi istumaan.

— Jaa-a, sanoi Leppiaho, oikaisihe suoraksi hänkin ja jäi pää kallellaan katsomaan puhujaan.

— Tässä istuu Tuomas, sanoi Loila ja rupesi vihtomaan umpimähkään eteensä.

— Älähän veikkonen, alkoi Tyrni — anteeksi, tuli tässä kiireessä sinuteltua, tai sitähän minä olen aikonut pitkin iltaa ehdottaakin, että pantaisiin tittelit pois summamutikassa, on sillä tavalla hauskempaa liikkua… Kiitos vain… ei kestä, ei kestä. Niin, mitäs minun pitikään? Niin, veikkonen, mikä sauna se sellainen on? Sanoitko, että viikon saa kylpeä samalla puupanoksella?

Saunaeukko, joka vihdoinkin näytti ymmärtäneen mistä oli kysymys, rupesi nauramaan.

— Ja mikseikäs vuotta! sanoi hän. — On niitä sellaisiakin saunoja, ettei tuli ensinkään lopu. Siellä tämän meidän herran kotipuolessa — me oltiin kirkossa vanhan rouvan kanssa ja tämä Jaakkokin oli mukana, niin rovasti kuvasi saunaa, josta ei tuli koskaan lopu…

— Jaa-ah! sanoi Leppiaho, — vai sillä lailla.

— No, siihen saunaan ehtii kukin aikoinaan, säesti Loila. — Ja taitaa olla siellä tilaa itsekullekin. Niin ettei ehkä ole syytä rakentaa sitä saareen ensi kesäksi.

— En minä tarkoita niitä saunoja, puhui Orelva malttamattomana, — puhukoot rovastit niistä. Minä tarkoitan oikeaa käytännöllistä saunaa, se on selvää se, sellaista, jota on kehitetty esi-isien perusmuodon pohjalla. Ai yhtäkaikki, jos minä olisin keksinyt sen saunan, niin ottaisin sille patentin ja lakkaisin köyhtymästä. Mutta sen on jokin toinen perhana keksinyt. Eikä se perhana ymmärrä edes siitä rikastua. No, minä tietenkin ryhtyisin yhteistyöhön sen miehen kanssa, mutta kun ei kukaan tiedä hänen nimeänsä eikä asuinpaikkaansa. Jokin kiertävä konehtööri, mikä lienee ollut.

— Jaa-a, ja teki sellaisen saunan.

— Teki. Ja vain yksi sellainen niitä on täällä Suomessa ja minä laitan saareeni toisen. Ja saaren nimeksikin panen Saunasaari. Se on kaikki valmiiksi ajateltu, se on selvää se.

— No, kerrohan, veikkonen, miten se kiuas on rakennettu… Olisihan se kansantaloudellinen säästö, jos keksittäisiin sellainen kiuas.

— Niin, naureskeli vuorostaan Loila, — ja entäpäs sellainen ihminen, joka syötettäisiin täyteen ja joka ei viikkoon söisi.

— Jaa-ah, sanoi Leppiaho, — esimerkiksi kirjailija. Ei enää riippuvaisuutta valtiovaroista, yleisöstä, arvostelusta…

— Eikä nimistä! jatkoi Loila. — Tulivat nimet tai olivat tulematta, julkaisit kirjan vuoden tai kymmenen perästä, et kuolisi nälkään…

— Vanhaparka, näytäpä nyt kelpaako tämä meidän saunamme mihinkään, huusi Jaakko Tyrni alas kiukaalta. — Tämä minun naapurini tässä, tämä suuri liikemies, tietää sellaisen saunan, joka pitää lämpimänsä koko viikon. Mitä sinä, vanhaparka, siitä sanot? Mitä sinä siellä teetkään — taidat hieroa Paluksen herran niskasuonia. Loukkaus se on meidän saunaa kohtaan, ettei hän tule tänne ylös. Onhan tämä sauna hänelle ennen kelvannut.

Saunaeukko nauroi, likisti työnsä päätteeksi hiukkasen kovakouraisemmin kirjailija Paluksen hartioita ja läksi tallustelemaan vesisaavia kohden.

Ei se ole mikään käsillä tehty sauna, sanoi eukko, avasi luukun ja tyhjensi vesikipollisen kiukaan mustaan kitaan. — Minä jo sen saunan nimitin. Se oli niin pieni tämä meidän Jaakko ja nukkui mummonsa syliin, mutta se heräsi, kun rovasti vainaja nyrkillään löi saarnatuolin laitaan ja huusi, että siellä palaa tuli yötä päivää muuripadan alla ja padan höyryssä saavat syntiset nähdä sen kuta he himoinneet ovat. Siellä näytetään ylensyömäreille sianlihaa ja uunipuuroa ja pannukakkua ja käsivarren paksuisia makkaroita, mutta eivät saa koskea. Ja juomareille näytetään olutta ja viinaa ja höyry nostaa tuopin juuri käden kohdalle, mutta ei saa koskea siihen, ja jos kuka on ottanut toiselta rahaa tai parin saappaita, tai hopeakellon tai muun tavaran, niin sen hän näkee höyryssä ja hikoilee ja huutaa, mutta ei voi koskea. Eikä tuli koskaan sammu eikä löyly lopu. Pirut vain kohentelevat kekäleitä. Sentähden kavahtakaat teitänne! — silloin tämä Jaakko heräsi ja huusi ja mummonsa täytyi nousta ylös ja viedä lapsi kotiin. Mutta aina hän kuitenkin toi hänet kirkkoon, että hän tottuisi Herran huoneeseen. Ja monta saarnaa lapsi kuunteli ja ymmärsi niin että niistä kotonakin puhuttiin. Ne Eliaksenkin vaunut… Muistatkos, kuinka sinä huusit keskellä saarnaa: Jaakko tattoo noutta taivaateen tulitilla vaunuilla! — ei osannut ässää sanoa silloin vielä. Mukavasti se rovasti kertoi. Vaunujen pyörät olivat puhdasta kultaa niin että kun ne yösydännä menivät kylän läpi, niin matalissa majoissakin oli niinkuin auringonpaiste ja kukot heräsivät ja rupesivat laulamaan ja lapset nousivat istumaan ja sanoivat äidille, että äiti antaa leipäkeittoa — kas, siihen aikaan ei ollut kahvia niin viljalti kuin nyt, vaan syötettiin lapsille leipäkeittoa. Ja kyllä sinä sen muistat, kun rovasti puhui Apramista ja Saarasta… Heillä oli sellainen leveä kahdenmaattava sänky niinkuin pappilassakin ja taloissa. Niin yhtenä aamuna Aprami sanoo Saaralle, että kuule Saara, minä olen aikonut uhrata Herralle tuon Iisakin, tuon meidän esikoisen — mitä sinä siihen sanot? Niin Saara kääntyy toiselle kyljelleen ja katsoo Apramiin ja sanoo: uhrata, tuon meidän esikoisen — oletkos hulluksi tullut, Aprami? Ja Iisakin sänky oli siinä samassa huoneessa ja Iisakkikin heräsi ja kuuli isänsä puheen ja rupesi itkemään Mutta minun piti panna käteni tämän meidän Jaakon suun eteen, sillä hänen kävi kovin surko Iisakkia. Ja vielä illalla, kun hän jo makasi pikku-veikon vieressä niin hän sanoi, että entä jos Aprami tulee ja tahtoo hänetkin uhrata…

Eukon ääni hukkui nauruun ja huutoihin. Ei toki enempää löylyä tällä hetkellä! Toiset herroista huusivat pintansa palavan, toiset väittivät tukkansa syttyvän tuleen. Jaakko Tyrni itse sanoi, ettei näitä asioita pitänyt kertoa, hän aikoo panna ne kaikki kirjaan, jota hän pian alkaa kirjoittaa. Silloin Orelva yhtäkkiä kysyi, joko tuo rovasti on kuollut. Hän sai kuulla rovastin jo maanneen haudassa kolmekymmentä vuotta ja mummon myöskin. Silloin hän huomautti, että kirjailijat saattavat olla vaarallisia: kaikki eivät odota ihmisen kuolemaa, vaan panevat hänet kirjoihinsa ilmielävänä.

— Sellainen hengen jättiläinen! huusi Palus ja nousi pitkin pituuttaan seisomaan. — Katso vain, Tyrni, ettet pilaa sitä aihetta.

Mitä se tarkoittaa tuo Palus? ajatteli Jaakko Tyrni ja muisti taasen, että hän on isäntä ja Palus hänen vieraansa.

— Koetetaan, koetetaan, sanoi hän jotakin sanoakseen.

— Sellainen mielikuvitusihminen! jatkoi Palus.

— Niin, sanoi Orelva, — kun te pysyisittekin mielikuvituksen alalla, tai kuvaisitte ihmisiä vasta kun ovat ennättäneet maatua. Mutta kun te kuvaatte elävät ihmiset hevosineen, koirineen päivineen. Niin, niin, sillä lailla te teette, se on selvää se. No, voin todistaa, älkää kännätkö vastaan.

Palus viittasi eukolle, että hän heittäisi löylyä, nauroi ja puheli:

— »Oletkos tullut hulluksi, Aprami!» Ja sellaisia saarnoja sinä Tyrni olet lapsena kuunnellut! Sellainen saarnamies! Mutta se onkin niin, että hänen saunansa se on se perisauna, se, jossa Kain ja Aapeli ensi kerran näkivät päivän paistavan… Hoo… hoo… noo, lyö löylyä, Muusa! Lähdenkin tästä ylös, koska tällä saunalla on niin erinomainen sirkka kuin… Onko kukaan koskaan nähnyt saunan sirkkaa? Se on arka ja ujo kuin poro… Eikö sieltä ylhäältä jo joku jouda pois, että mies mahtuisi sinne perusasentoonsa? Patenttisaunaan saa lähteä ja ensi kesänä hikoilla saaressaan loput synnit nahastaan. Kyllä siellä on syntejä, se on selvää se! Lyö löylyä, Muusa. Ehkäpä tässäkin vaivaisessa viheliäisessä saunassa saa nähdä näkyjä, kun huutaa kunnon rovastin henkeä avukseen. Se oli se perisauna. Aatami rakensi sen seeteripuista, jotka kantoi hartioillaan, silloin kun enkeli oli läiskäyttänyt kiinni paratiisin portit. Tuu-tuu — Eeva lauleli siellä kehtolauluja Kainille ja Aapelille. Kain jo silloin tuupiskeli Aapelia ja potki häntä vatsaan, kun pojat leikittelivät saunan permannolla. Se kateuden kyykäärme oli luikerrellut ulos paratiisista — suurenko raon se tarvitsee. Se oli se perisauna, herra Valde Orelva, ja tästä on jokainen kansa Baabelin sekoituksesta lähtien alkanut kehittää omaa saunatyyppiä, mikä bambupuusta, mikä koivusta, mikä petäjästä, mikä mistäkin. Sisäänlämpiävä on Suomen kansan hengen tulos ja se on isänmaaton ja petturi, joka sitä rupeaa sorkkimaan ja parantelemaan. Ja sen sanon vielä veli Jaakko Tyrnille, että siksi sinusta ei ole tullut sen enempää, kun olet nuhjannut itseäsi tällaisessa saunassa — mikä tämä on: pahanpäiväinen, viheljäinen kaljakuurina! Taiteilija tarvitsee helvettiä, piruja jotka kääntelevät kekäleitä hänen allaan yötä ja päivää. Muuten ei tule mitään. Tai tulee mateita — öh! Piru numero yksi on Rakkaus, piru numero kaksi on Kateus, piru numero kolme — mikä sen nimi onkaan? Sanokaa pian nyt, jos tiedätte! Olet kuunnellut sellaista opettajaa, sinä Jaakko Tyrni, kuin kunnon rovasti ja olet kuitenkin rakentanut kuurinan, missä kirjailijoita laiskasti käännellään ja imellytetään kuin maltaita. Anna kivistäsi kaikki kiukku mikä niissä on, sinä Jaakko Tyrnin Muusa, muuten minä mätänen tuohon paikkaan.

— Soh, soh, soh! huudettiin ylhäältä.

Saunaeukko tähtäsi nyt kiukaan nurkkiin, alkaen koillisesta kulmasta ja kuljettaen vesikippoaan järjestyksessä luoteiseen asti, ja joka kerta paukahti panos sillä tuoreella voimalla, mikä vedellä on, kun se kohtaa vielä koskemattomat kivet…

— Ööö… phöööö… öh!

— Phhh! Phhh! Phhh!

Kukaan lauteilla ei uskaltanut liikahtaa ennenkuin tulisimmat löylypilvet olivat vaipuneet lattiaa kohden.

Vähitellen kohosi varovasti jokin vihta, sitten toinen ja kolmas ja vihdoin täyttivät läiskähtelyt koko huoneen.

— Veli Palus on tänäpänä melko ankara, sanoi Jaakko Tyrni, koettaen kohteliaalla äänenpainolla tylsentää okaa joka pyrki pistämään esiin hänen sanoistaan. — Kyllähän tässä itsekukin taitaa tuntea puutteensa ja vaillinaisuutensa, mutta toinen asia on…

— Lapsi tarvitsee äidin, onhan se selvää, helkkarissa! sanoi Palus.

— Uskaltaisin olla hiukan toisella kannalla, väitti Tyrni tällä kertaa vasten parempaa tietoaan. — Kirjailijan taloudellinen asema määrää usein, mitä hän päästää julkisuuteen. Mutta minä palaan näihin asioihin myöhemmin, kun neiti Rastaskin on saapuvilla. Meidänhän piti saada kuulla Saunasaaren patenttisaunasta.

— Kyllä minä, sanoi liikemies, — kyllä minä, se on selvää. Mutta myöhemmin pyydän, minäkin, kysyä teiltä mielikuvitusihmisiltä jotakin…

— Mikä on meidän kirjailijoiden piru numero kolme? huusi Palus ja lähestyi, vihta kädessä, lauteiden nousua.

Jouna teki hänelle tilaa, liukui hiljaa alas paikaltaan ja astui hikoilevien toveriensa ohitse. Palus tuli ylös, löysi Jounan kattopykälät ja vaikeni.

— Jaa-ah, sanoi Leppiaho, — vai sarvipäitä sinä usutat meidän kimppuumme. Jos sisäänlämpiävä sauna herättää taiteilijan, niin pitäisi meillä olla taiteilijoita kuin kirjavia kissoja, sillä niitä saunoja on vielä…

— No eikös sitten ole taiteilijoita — anna löylyä Muusa kulta!

— Kaikki kymmenen käskyn synnit ovat kai meidän niinkuin kaikkien muidenkin ihmisten piruja, hymähti Jaakko Tyrni.

— Ehei, sanoi Palus, — meillä on erikoiset hiilenkohentajamme. Rakkaus on numero yksi, siitä ei sovi kiistellä ja Kateus on numero kaksi. Mutta mitä tulee sitten? Muusa, lyö löylyä — tuossa on poika, jonka täytyy hikoilla esiin kirjan nimi.

— Minäkin sanoisin nyt jotakin, alkoi Orelva. — Muori ei nyt heittäisi löylyä. Otetaanko ensin se sauna-asia vaiko se toinen? No, arvatkaa nyt sitten ensin, millä lailla se minun patenttisaunani on rakennettu. Jos yksikin arvaa oikein, niin kutsun kaikki hienoille päivällisille. No, koettakaapas, pojat! Viinipäivällisille, se on selvää se!

— Sinun kattilaasi kuumentavat ne pirut, jotka alkavat kuudennen käskyn jälkeen, sanoi Palus. — Ne seuraavat sinua epäilemättä saareesi ja saunaasi. Ne edelliset ovat hienompaa väkeä. Mutta jos yksikin arvaa, mitä kirjailijan on tehtävä saadakseen ulos sen mikä hänessä palaa, niin minä kutsun teidät kaikki häihini.

Jaakko Tyrni tunsi oikean aidon saunamielialan tänään olevan miltei menetetyn. Häntä kiusasi vanhan Annamarinkin tähden. Mikä Palusta tänään vaivasi? Oliko hän juovuksissa? Oli miltei liikaa useampaan kertaan antaa isännän huomata, että hän katsoi häntä toisarvoiseksi kirjailijaksi. Ja puhua häistään, kun oli naimisissa ja useamman lapsen isä. Ja sitten tämä ihmeellinen pirukeskustelu. Jaakko Tyrni ei uskaltanut katsoa olevansa suorastaan uskonnollinen mies, mutta tämä ei ollut sopivaa. Ja kaikkein vähimmin saunassa. Mahtoiko käydä vaaralliseksi myöhemmin ottaa esiin väkeviä? Jos olisi ollut paljaita herroja, mutta Annikki… Tätä kaikkea ajatellessaan Jaakko Tyrni jatkuvasti puhui saunoista. Mahtoivatko hänen lauseensa pysyä koossa?

— Ei ole sanottu, etten minäkin joskus rakentaisi sisäänlämpiävää saunaa, sanoi hän, pakottaen äänensä sävyä leikilliseksi, — jos rahat riittävät. Kyllä me tunnemme sisäänlämpiävän saunan arvon, Annamar ja minä. Mutta me kunnioitamme muitakin saunoja, eikös niin, vanhaparka. Joko minä kerroinkaan: jossakin on käytetty kanuunankuulia kivien asemesta. Ajan merkkejä, ajan merkkejä!

— Kanuunankuulia! kävi kohinana yli lauteiden.

Orelva toisteli innostuneena sanaa.

— No, sehän tuli lähelle minun saunaani. Kas, minun patenttisaunani on sekin kohonnut sodan pohjalta. Minun mukaani on tehty — no, eikö nyt kukaan arvaa, eikö nyt kenenkään tee mieli juhlapäivällisiä, oletteko te kaikki nyt niin syötetyt. Kanuunankuulia, hehhehheh se kuuluu joltakin se. No, minä tarjoan päivälliset joka tapauksessa, se on selvää se. No, se patenttikiuas se tehdään miinasta — oikeasta räjähtävästä helvetinkojeesta, tietysti kun siltä on sisu otettu pois. Ja näin se tehdään. Katsokaas nyt: jos nyt tässä on sauna — älähän sinä räjähdä, Palus, otat tässä vielä monet makeat löylyt. Vai tekisinkö piirustukset vasta alhaalla, että tuo Jonnakin ne näkisi, koska hän on asiantuntija.

Jouna istui jakkaralla ja saunaeukko valeli lämpimällä vedellä hänen selkäänsä.

— En mitenkään ansaitse sellaista nimitystä, kiirehti hän sanomaan. — Tehkää vain piirustus siellä.

— No niin, no, jatkoi Orelva, — kuinka vain, se on selvää se. Ajattelin vain, että asia voisi huvittaa. Sillä saunassani tulee käymään enemmän kirjailijoita ja taiteilijoita kuin liikemiehiä. Minulla on vanha veto siihen suuntaan, vaikka kirjailijat kyllä ovat valmistaneet minulle pienen yllätyksen ja voivat valmistaa useampiakin.

— Mitäs veli nyt, sanoi Tyrni kohteliaasti. — Olen useamman kerran tänä iltana ollut kuulevinani viittauksia, joita en ole ymmärtänyt.

— Kuka teidät tietää! naurahti liikemies. — Joka tapauksessa: tervetuloa Saunasaareen! Siellä sopii kalastella ja kirjoitella. Sauna pysyy aina kuumana, milloin vain haluttaa pistäytyä. No, jos nyt tässä on sauna…

Hän oli puhunut hyvän aikaa ja piirustellut sormellaan polvelleen, kun hän yhtäkkiä kysyi:

— No, mitä sanotte, pojat?

Kun ei kukaan pitkään aikaan vastannut, ryhtyi isäntä puhumaan.

— Erinomaista… eriskummallista. Ei se ollut tyhmä mies, joka sen keksi. Niitä on sellaisia, niinkuin esimerkiksi se joka keksi pyörän — kukaan ei tiedä niiden nimiä. Tuleepa olemaan hauskaa koettaa sitä kiuasta. Ja kokoontua saunaasi. Muuten minä sattumalta olen ajatellut juuri samoja asioita kuin veli Orelva. Olen aikonut niistä tänään puhuakin. Me kirjailijat olemme liian yksiksemme, meidän pitäisi tavata useammin. Voisimme kokoontua tänne meille. Ja mikseikäs sinne saareenkin. Minähän nyt olen siinä onnellisessa asemassa, että minulla on vinttikamarikin vapaana — hyvin rauhallinen huone…

— No, minulle tulee niitä piirustusten mukaan kaksikin, keskeytti Orelva, — ja niissä saatte huoleti olla ja kirjoittaa. Enkä minä muuta tahdo kuin että panette romaanien ja eeposten perään: Saunasaaressa silloin ja silloin.

Palus purskahti suureen nauruun ja pudotti kattopykälistä jalkansa penkille.

— Saunasaaren kirjatehtaalla silloin ja silloin! huusi hän.

Kaikki vaikenivat. Tyrni tunsi, että nyt pitäisi kiireesti käydä sovittelemaan. Mutta ennenkuin hän ehti avata suutaan, sanoi Orelva:

— Häh, mitenkä »Saunasaaren kirjatehtaalla»? Teidän hyväännehän tässä ajatellaan, sitä, että saisitte tehdä työtä ja ansaita rahaa.

— Sitähän se ajatteli entinen Faraokin, kun taotti kultaiset kahleet ja panetti hovirunoilijansa jalastaan kiinni niihin — hahhahhah! Hyväntekeväisyyttä on monenlaista, hitto vie!

— Älähän nyt, Palus, koetti Tyrni välittää, — eikö nyt olisi mukavaa useammin tavata, vaihtaa ajatuksia, puhua huolistaan…

— Näytellä uloslämpiävää saunaa, patenttisaunaa, höyrykaappia — kokoontukaa te vain ja lämmittäkää saunanne vaikkapa huolillanne. Minä menen korpeen ja rakennan sinne saunani ja sisään sen pitää lämmetä, niinkuin minun omien ajatustenikin. Sinne kutsun ympärilleni hiljaisia vieraita, sellaisia kuin vanha rovasti.

— Jaa-ah, naurahti Leppiaho, — kukahan täällä on pitänyt suurinta suuta. Tiedätkös sinä, että joka ei täällä ole siivolla, se saa lähteä täältä tiehensä. Täälläkin halutaan hiljaisia vieraita.

Jaakko Tyrni tunsi mielialan entisestäänkin laskevan eikä käsittänyt mikä siihen oikeastaan oli syynä. Paluksen kanssa oli ennen ollut varsin mukavaa. Tänä iltana hän oli oudon ärtynyt. Jouna oli sentään voittamaton saunatoveri, ei kenenkään kanssa ollut niin turvallista kuin hänen kanssaan. Isäntänä katsoi hän olevansa velvollinen vielä tekemään viimeisen ponnistuksen.

— Epäilemättä saunan salaisuutta täytyy vastaanottaa hiljaisuudessa. Saunaan on kätketty salaisuus ja lähinnä se viihtyy juuri vanhassa suomalaisessa saunassa. Jos olen ymmärtänyt Sihveri Paluksen oikein, niin hän tässä sisäänlämpiävässä suorastaan näkee kirjailijan ja taiteilijan symboolin. Hän vihaa kaikkea valhetta, kaikkea ulkopuolista. Kaikkea… helppohintaista. Taide syntyy kovan puserruksen alla. Niinkuin saunan salaisuus selkeentyy tulen ja sauhun myllerryksestä, ilman ulospääsyn helpotusta.

Märkä vihta läiskähti permannolle Jaakko Tyrnin eteen.

— Äh, sanoi Palus, nousi, haroi vettävuotavia hiuksiaan ja astui kumartuen Jaakko Tyrnin eteen. — Vihaanko minä valhetta?

Jaakko Tyrni otti vihdan maasta ja ojensi sen vieraalleen.

— Edellytän sitä.

— Sanoit sanan, Jaakko Tyrni! huudahti Palus. — Se kolmas piru, jota äsken kaipasin luettelostani, se on juuri Valhe. Se se kohentelee lieskaa meidän kirjailijoiden helvetissä. Rakkaus, Kateus, Valhe… Järjestys on hiukan toinen kuin katkesmuksessa.

Orelva purskahti nauruun.

— Antakaahan kun sanon! puhui hän ja nauroi taasen: — Kunhan aina valehtelisitte! Mutta kun te pyritte kuvaamaan miehen hevosineen, housuineen päivineen sellaisena kuin hän astuu kadulla.

— Missä käskyssä valhe on kielletty? sanoi Palus, varjellen päätään kolahtamasta kattoon.

Kaikki vaikenivat ja kävivät ajatuksissaan läpi käskysanoja.

— Antakaahan kun sanon, keskeytti yhtäkkiä liikemies Orelva. — Edellytetään että on tällainen tapaus. Tai ei tarvitse edellyttääkään koska se on totta. Eräs kirjailija on tänä jouluna pannut minut kirjaansa. Hän on kuvannut kuinka minä ratsastan, hattuni, puskani, housuni — kaikki hän on kuvannut. Mitä se on se sellainen?

Ihmettelyn ja pahoittelun melu nousi joka taholla. Kysyttiin, kuka kirjailija niin oli tehnyt ja mikä oli kirjan nimi.

— No, se on nyt sama se, jatkoi Orelva, — mutta tahtoisin vain kysyä teiltä, aiotteko tekin panna minut kirjoihinne.

Jaakko Tyrni vakuutti miltei närkästyneenä, ettei kukaan todellinen kirjailija valokuvaa. Leppiaho sanoi, että kaikki on sallittua, kunhan se vain on taitavasti tehtyä. Loila puolusti sitä kantaa, että kaikella kuvattavalla täytyy olla todellisuuden pohja.

— Taitaa olla viisainta tehdä teistä ero, puheli Orelva puoleksi tosissaan, puoleksi leikillä. — Sekin neitonen, no niin, tuli vahingossa sanottua, että se on neitonen! Hän on vuosikausia kilpaa äitinsä kanssa juoksennellut luonani pyytämässä apua. Ja minä olen auttanut. Ja nyt hän kuvaa kuinka minä ratsastan läpi puiston, jossa tyttökoululaiset kulkevat välitunnilla, ja heittelen taskustani makeisia.

— Jaa-ah, onko veli sitten tehnyt sillä tavalla? sanoi Leppiaho.

— No, se on selvää se — juuri sen tytön tähden, sen Alman, jonka mielestä se oli niin hauskaa. Mutta että se painatettaisiin kirjaan, se ei ole minusta niin hauskaa.

Jaakko Tyrni oli mykistynyt. Hän tunsi aiheen, ensi hetkellä ei hän päässyt selville siitä, missä oli sen lukenut. Vihdoin hän muisti sen sisältyneen erääseen niistä lukuisista käsikirjoituksista, joita vasta-alkajien oli tapana lähettää hänen arvosteltavilleen. Aivan oikein, hän oli joskus käynyt läpi kouluromaanin, jossa todellisuudentuntu oli varsin paljas. Siinä kuvattiin varaton ja tietenkin kaunis koulutyttö, johon sekä hänen historianopettajansa että hänen auttajansa, vanhapoika rakastuivat. Tekijättären ristinimi taisi todella olla Alma — ja olikin. Jaakko Tyrni ei ollut häntä koskaan nähnyt. Hän oli kirjoittanut hänelle ystävällisen kirjeen, niinkuin hänen tapansa oli. Mutta että siinä kuvattiin Orelvaa, sitä ei hän ollut tietänyt, ja oikeastaanhan hän vasta viime kesänä oli tutustunutkin tähän taiteilijoiden ystävään. Nyt täytyi koettaa päästä irti ikävästä asiasta.

— Minä luulen, alkoi hän kesken kaiken, — että tyttäreni siellä kohta saa ruuan valmiiksi. Sanopa sinäkin Jouna, jotakin, muuten luulemme sinun punovan pauloja ja panevan meidät kaikki kirjoihisi. Kysypä sentään ensin Rekolalta, mitä kello jo onkaan.

Kukaan ei kuunnellut häntä. Taitaa olla kenenkään johtamatta tämä joukko, ajatteli hän. Kunhan saisi sovitetuksi Orelvan. Mukava mies monessa suhteessa.

— Jaa-ah, korotti Leppiaho äänensä ja äänestä saattoi kuulla, että huulet voimakkaasti kääntyivät sisäänpäin — minä sanon spartalaisten kanssa: kaikkea saa tehdä kun ei joudu kiinni. Neitonen on joutunut kiinni, siis hän on tehnyt tyhmyyden.

— Sanokaa suoraan, huudahti Orelva keskelle hänen puhettaan, — onko täälläkin joukossa joku, joka on aikonut kuvata minua? En suutu, sanokaa pois. On vain hyvä olla varuillaan. Sinä, Loila, sinähän kuulut panneen kirjoihisi isän, äidin, veljen ja sisaren, ystävistä puhumattakaan — millaiseksi aiot kuvata minut? No, se on selvää — te kävitte kaikki niin äänettömiksi, olette kaikki taitaneet ajatella minua. Sanokaa pois: onko ketään, joka ei ole aikonut käyttää minua mallina. Tämähän on hemmetin hauskaa. Ei suututa, ei suututa, se on selvää se.

Taasen vikuroi mieliala pahankurisen varsan tavalla. Jaakko Tyrni isäntänä tunsi jälleen olevansa tuomittu käymään varsaa suitsista kiinni ja huusi nauraen alas permannolle:

— Annapas löylyä, vanhaparka. Jokos sinä, Jouna, sait tietää kellon. Kas, veli Orelva, sinä olet niin kokonainen persoonallisuus, ettei sinun pidä ihmetellä, jos jonkun tekisi mieli kuvata sinua…

— Niin, niin, vilkastui Loila, — sinä olet sellainen, että hyppysiä syhyy. Minä tunnustan, että jo sinun silkkisukkasi tuolla etuhuoneessa johdattivat minut kiusaukseen. Minä sanon suoraan, että kirjoitan elävistä ihmisistä, mistä sitten kirjoittaisin. Ja minusta saa myöskin kirjoittaa.

— Jaa-ah, sen aiheen olet jo itse tyhjentänyt! sanoi Leppiaho.

— Noh, jos kuvaatte minua ja teette työtä minun vinttikamarissani, puhui Orelva, — niin ei pitäisi olla paljon pyydetty, että panette kirjan loppuun: Saunasaaressa silloin ja silloin. Ei, ei, ei suututa, se on selvää se.

Orelva nauroi ja Jaakko Tyrni tunsi mielialan vapautuneen pahimmasta vaarastaan.

— Esikuviahan taiteilijalla täytyy olla, sanoi hän levollisena, — mallista on vain täytynyt tulla taideteos. »Dichtung und Wahrheit», runoa ja totta. Jouna, miten myöhäistä onkaan?

Jouna ei ollut vastannut, kun Orelva kääntyi hänen puoleensa.

— Herra Jouna, te kun ette enää kirjoita ja te kun ette ole ottanut osaa keskusteluun, sanokaa te: miltä se teistä näyttää, että kirjailija nauttii toisen ystävyyttä, käyttää häntä takaajanaan, ottaa häneltä rahaa ja sitten tekee hänet kirjassaan naurunalaiseksi?

Kaikki odottivat ääneti. Jouna oli mahtanut keskustelun kuluessa vakiinnuttaa mielipiteensä, koska hänen vastauksensa oli niin valmis.

— Pysyköön suutari lestissään ja ammattivalehtelija valheessaan.

— Ammattivalehtelija valheessaan! kuului kaikuna lauteilta.

Kaikki puhuivat yhtaikaa.

— Se oli miehen sana, puhkesi Orelva ihastuneena puhumaan. — Sitähän minäkin, että sitten voi kuka hyvänsä kirjoittaa, jos kirjoittaa niinkuin asiat ovat. Minäkin kirjoitan sitten kirjoja ja kuvaan teidät kaikki, se on selvää se.

— Ei tule mitään, ei tule mitään, huusi Loila, — jollei ole todellisuuden pohjaa. Kuka lukee sellaista veretöntä roskaa. Totuutta, totuutta…!

— Ammattivalehtelija valheessaan! toisteli Palus naurulla, joka muistutti hirnuntaa. Lauri Jouna, »Joutsenten» runoilija, mikset enää kirjoita?

Jaakko Tyrni tiesi Paluksen viime sanoillaan koskettavan keskelle Jounan kipeintä kohtaa. Hän oli ollut suutuksissa Jounalle, mutta nyt hän olisi halunnut häntä säästää. Jouna oli sentään mies: hän laski leikkiä tästä keskeisimmästä surustaan.

— Valhe, sanoi hän, — kuka nimitti sitä paholaiseksi? Valhe on toki kirjailijan suojelusenkeli. Kirjailijahan tekee tyhjästä, jos hän on aitoa laatua. Siis ammattivalehtelija. Joka ei osaa tätä ammattia, se vaietkoon.

— Senkö tähden te olette vaiennut? sanoi Palus taasen armottomasti kuin lapsi.

Jouna ei enää vastannut, vaan avasi etuhuoneen oven ja hävisi sinne.

Hän kuuli takanaan Paluksen äänen, joka ilmaisi hyväksymistä, Loilan joka puolusti päinvastaista kantaansa kuin hengenhädässä, Tyrnin, joka koetti sovittaa ja Orelvan ja Leppiahon, jotka nauroivat. Lauri Jouna tunsi taasen vanhan arpensa avautuneen. »Te joka ette enää kirjoita», »senkötähden te olette vaiennut!» Niin he sanoivat eivätkä tietäneet mitä tekivät. Hukkaan mennyt elämä hän oli, »Joutsenten» runoilija. Hänellä oli kerran ollut usko luovaan voimaansa, silloin kun hän julkaisi kokoelmansa, ja senjälkeen: ei mitään! Hänelle tuli tukahduttavana se tunne, joka häntä jo vuosikausia oli vaivannut: että hänen suunsa oli täynnä multaa, ettei hänellä enää ollut sijaa elävien joukossa, että hänen oli mentävä yksinäisyyteen niinkuin kuolevat eläimet ja kaivauduttava maahan. Häntä vilutti. Silloin hän huomasi edessään miehen täysissä vaatteissa, hattu päässä — kirjoittiko hän seinään jotain tuomiota? Hän kirjoitti hiilellä ja hiilestä mureni kappaleita. Jouna sai jollakin lailla lievennystä hiilenmurusilta, joita putoili… Sehän olikin Rekola. Mitä hän olikaan tehnyt? Seinälle oli syntynyt kuva.

— Heh, sanoi maalari, — tässä on minun saunani. Tulet juuri parahiksi. Sanopa nyt, minkä moton antaisimme löylyjuhlalleni? Et taida saada selvää. Olen hiukan naamioinut saunaseuraamme.

Jouna sai hartioilleen lakanan ja katseli. Höyrypilvien takaa häämötti tuttu saunaseura, asetettuna lauteille samassa järjestyksessä jossa se vieläkin oli. Kasvoja vain oli kehitetty niin että niiden takana aavisti kukon, jalopeuran, aasin, pukin ja ketun piirteet. Alhaalla seisoi nainen, heittäen löylyä. Löylypilvet ympäröivät häntä. Hänet tunsi helposti — Annikki Rastas. Jouna nyökytti päätään ja hymyili. Joka uudelta piirteeltä, jonka hän käsitti, hän naurahti. Vihdoin hän täysin keventyneellä mielellä lausui:

— Erinomaista… erinomaista. Tiedän jo lauseenkin…

— Vai niin, sanoi Rekola huvitettuna ja taipui vielä kuvansa puoleen lisätäkseen muuripadan alle halkoja. — Minullakin on nyt lause.

— Kirjoita sinä vain ensin, sanoi Jouna.

— Kirjoitetaan sitten. Tämä on lause, jota neiti Rastas sopertaa unissaankin. Se on hänen elämänohjeensa.

Ja Rekola kirjoitti seinään:

On meurt deux fois, je le vois bien, Cesser d'aimer et d'être aimable C'est une mort insupportable — Cesser de vivre, ce n'est rien.

Jouna seisoi ääneti ja seurasi hiilen jälkeä värittömällä paperilla.

Mikä se oli? Nyt taasen!

Ikkunaan heitettiin lunta.

— Neiti Tyrni käskee sanoa, että kaksi tuntia on kulunut, ruoka jäähtyy ja naiset kuolevat ikävään.

— Mitä? huudettiin saunasta. — Kuka siellä on?

Nuori miehenääni toisti äskeisen lauseensa kuin ulkoläksyn.

Rekola veti esiin paperossilaatikkonsa, kurottautui kynttilän liekkiä kohden ja sanoi:

— Hyvä, minä olenkin jo saanut saunasta kaulaa myöten. Sano nyt lauseesi, sinä.

Jouna ravisti päätään ja alkoi pitää kiirettä.

— Ei tämä enää kaipaa mitään, sanoi hän. — Se on hyvä näin.

— Seuranpettäjä, sanoi Rekola, — sinun täytyy sanoa. »Ammattivalehtelijat helvetissään», sitäkö ajattelit?

— No, vaikkapa niinkin.

— Sinulla on jotain muuta mielessä.

Jouna otti lattialta hiilenkappaleen ja kirjoitti:

Opin sauna autuas aina.

Saunassa huutelivat herrat lähtölöylyä.

Tunnelma tuli, tuo kallisarvoinen hyvä olo, jonka lakeja on yhtä mahdoton määritellä kuin taiteellisen inspiration. Onnellinen mieliala oli tänään ollut vaarassa enemmän kuin kerran. Saunassakin olivat Paluksen purkaukset saattaneet sen horjumaan. Ja muutenkin oli usealla tavalla ollut havaittavissa taipumusta ärtyisyyteen. Sisään palatessa mieliala vielä yhtäkkiä kävi uhatuksi, neiti Kiviluoto ja hänen suojelijansa herra Orelva kun joutuivat vastatusten. Jo sinä aikana, jolloin neiti Kiviluoto punastuen piti puhettaan Jaakko Tyrnille, huudahtaen tuontuostakin: te itse! ja vakuuttaen, ettei hänen kirjansa ilman Jaakko Tyrnin apua koskaan olisi tullut julkisuuteen — jo sinä aikana osoitti Orelva peittelemättä paheksumistaan. Vai niin, tämä neitonen täällä! Ja ihka uusissa tamineissa — silkkiä ja hopeinen laukku! Olipa sitä soma katsella. Eikö Tyrnilän herra tietänyt kuka se oli, tuo herttainen siippa? Sehän oli se Alma, josta juuri saunassa oli puhuttu, se joka kirjoitti kirjoja tuttavistaan. Tahtoiko Jaakko Tyrni, että tästäkin illasta tulisi kirja — no, sitten oli oikea henkilö kutsuttu taloon. Mutta mitä pirua hänet, Valde Orelva, kutsuttiin yhtaikaa. Hän kiittää kunniasta. Mitä kello nyt onkaan? Koska ne junat menevätkään? Leppiaho, joka huvitettuna seurasi Orelvaa, livahti yhtäkkiä ulos, löysi helposti Orelvan päällystakin ja piilotti sen. Kun liikemies lähti sitä hakemaan ei sitä ollut missään. Hänen ei tarvinnut nähdä tätä vaatekappalettaan, ainoastaan saada käsiinsä sen silkkinen vuori. Kaiken aikaa hänen haeskellessaan kuului salista: »… meillä oli vastustamaton halu tänne. Haunia Vuorinen, joka on niin ujo… Hän sanoi lähettäneensä kirjansa. Hän on myöskin meidän luokalta, meitä on kolme, jotka julkaisimme jouluksi. Mutta ilman teitä, herra Tyrni — ah, te itse! Ajattele, Aarre, me olemme täällä…» Orelvan käsi ei tavannut mitä se haki ja liikemies palasi kiukkuisena saliin. Siinä he sitten joutuivat silmä silmää vastaan, nuori kirjailijatar ja hänen suojelijansa. Nuori neiti punastui ja hämääntyi, mutta kun hän oli kaunis ihmislapsi, niin se vain puki häntä ja hankki hänelle uusia suojelijoita. Loila seisoi pian hänen toisella puolellaan, toisella Leppiaho. Tuli ilmi muitakin vaikeita asianhaaroja. Tyrni oli lukenut läpi pahankurisen kirjan käsikirjoituksen ja Rastas oli arvostellut sen, antamatta neitoselle sitä nuuskaa mitä hän ansaitsi. Orelvan pilveileminen hukutettiin kuitenkin yleiseen iloisuuteen. Hän vakuutti panevansa tämän kepposen hampaankoloon ja vielä tarjoavansa kirjailijoille sellaisen löylyn että he sen muistavat. Ei siitä joukosta suotta varoitettu ihmistä. Jos he olisivatkin pysyneet lestissään, ammattivalehtelijoina, mutta ruveta kuvaamaan lähimmäistään niin että hänen housunsakin tunsi. Orelva jäi yksinään ja murjotteli turhaan. Kaikki muut olivat kauniin nuoren Alman puolella ja vakuuttivat kovaäänisesti, ettei kukaan ihminen, joka kirjan luki, tullut ajatelleeksi Valde Orelvaa. Ratsastajiahan oli niin paljon ja ristiruutuisia housuja oli myöskin paljon. Tyttökoululaiset, jotka olivat poimineet karamellit maasta — he pysyivät tyttökoulunsa seinien sisäpuolella. Hemmetissä, hehän olivat kaikki ylioppilaita nyt ja heillä oli yhtä hyvä supliiki kuin tällä tässä. Molemmin puolin neiti Kiviluotoa seisoi ritari, heilutellen sanan miekkaa ja vastaten hänen puolestaan niin ettei hänen itsensä tarvinnut muuta kuin hymyillä puolelle ja toiselle. Hänen vanha ihailijansa, Salmensuu, seisoi hiukan hyljättynä, käsivarrella hopeinen laukku, ja kuunteli väittelyä. Tästä ryhmästä erosivat pian Tyrni, Jouna ja Rekola, siirtyäkseen Annikki Rastaan ympärille. He puhuivat kuvasta, jonka maalari oli tehnyt saunakamarin seinään. Nerokas kuva se oli. Siinä oli esitettynä luomakunta saunanlauteilla. Jokainen ihmiseläin tai eläin-ihminen puolusti paikkaansa löylyssä, ikäänkuin se olisi ollut uhattu valtaistuin. Nainen piti heidän saunaansa kuumana. Rekola koetti selvästi johtaa keskustelua siihen suuntaan, että olisi tullut ilmi kenen piirteet tälle Vestalle oli annettu, mutta Jaakko Tyrni johti puhetta toisaalle. Kuvalle oli annettu motto — saattoiko neiti Rastas arvata, mikä? Annikki oli lumoava, kun hän mietti. Jaakko Tyrni tunsi, että hänen vielä tänä iltana täytyy saada puhua hänen kanssaan kahden. Rekola seurasi hänen käsiensä tuttuja liikkeitä — ei kenelläkään ihmisellä ollut sellaisia käsiä! Vihdoin lausui kirjailijatar jonkin Goethen viisauden ja sanoi lähtevänsä katsomaan kuvaa. Hän sai nyt kuulla sekä ranskalaisen lauseen että suomalaisen. Nerokasta — todella sama asia, vaikka matkan päästä! Rekola tarjoutui rupeamaan oppaaksi läpi pimeän, mutta Tyrni pidätti taasen. Hän mietti kysymystä, ottaisiko pöytään ryypyn, vai eikö. Jos olisi tietänyt, miten Annikki suhtautui asiaan ja jollei Palus olisi ollut täällä. Niinikään häiritsivät molemmat nuorimmat kirjailijat, suorastaan saattoi hermostua siitä, että he olivat tulleet juuri tänään. Palus kulki edestakaisin huoneessa, ottaen lennosta kiinni jonkin äänekkäästi lausutun sanan ja toistaen sen. Hänen hiuksensa kaipasivat kampaa ja lieneekö hän ajatellut ryyppyäkin. Yhtäkkiä saattoi hän itsekseen purskahtaa nauruun ja sanoa: oletkos tullut hulluksi, Aprami? Jaakko Tyrni huomautti neiti Rastaalle, että tie saunaan oli jäänyt hiekoittamatta ja että päivällinen kai heti olisi valmis. Tekikö Annikin mieli jäädä kahdenkesken Rekolan kanssa? Hän vakuutti ennenkin selviytyneensä liukkaista teistä. Rekola katseli hänen käsiään. Hitto vie, mitä hänkin tarkoitti? Vieläkö heidän välillään oli jotakin? Jaakko Tyrni tunsi tarvitsevansa viinaa ja välittävänsä vähät siitä, mitä se vaikutti Orelvan kasvattityttäreen tai muihin. Hän läksi nopeasti ruokasaliin ja palasi hetkisen perästä kutsumaan aterialle.

Pöytään asettuessa puuttui sekä isännän että emännän ohjaus. Ainoa jolle isäntä osoitti paikan, oli neiti Rastas. Hän joutui Orelvan viereen ja Rekola asettui hänen toiselle puolelleen. Tekikö Rekola kiusaa? Jaakko Tyrni tarttui viinapulloon ja kaasi naapureilleen. Mutta missä oli neiti Tyrni? Sekä Palus että Jouna nousivat istuimiltaan ja sanoivat, etteivät nauti ainoaakaan palaa, jollei neiti Tyrni istu pöydässä.

— Minun vieressäni! huusi Palus. — Te, nuoriherra, saatte kunnian olla tarjoilijana, mutta älkää käykö liian itserakkaaksi!

Hän viittasi runoilija Salmensuulle, joka nopeasti nousi ja syöksyi sitä ovea kohden, jonka arveli vievän keittiöön. Ella Tyrnin harmaa olemus tuli sieltä häntä vastaan. Isäntä kehoitti tarttumaan laseihin, mutta vieraat vaativat ensin kirjailijan tytärtä pöytään.

— Tänne minun viereeni! toisti Palus.

Haettiin lautasia ja tuoli, Ella Tyrnin täytyi istuutua mukaan. Hän joutui entistä huonommalle tuulelle eikä salannut sitä. Lasit tyhjennettiin ja täytettiin uudelleen. Mieliala nousi. Jokaisesta pienestä kommelluksesta, joka pöydässä sattui, tuli uusi rattoisuuden lisä. Kaikki maistui erinomaiselta, kyllä oli talossa hyvä keittäjätär. Pian oli pöytäkunta jakautunut ryhmiin, joissa kussakin oli oma keskipisteensä ja joissa keskusteltiin eri asioista. Annikki Rastaan ympärillä puhuttiin teatterista, näyttämöllepanosta, näytelmän ohjauksesta ja arvostelusta. Orelva sanoi kaikkiin neiti Rastaan huomautuksiin jaa ja aamen. Rekola pani kaikkea vastaan. Neiti Rastas ei ryhtynyt väittelyyn, kohautteli vain olkapäitään ja hymyili. Hän oli tuntenut vanhan ihailijansa pitkästä aikaa hakevan lähentelyä ja loi tuontuostakin silmäyksensä Orelvan ohitse Jaakko Tyrniin — Rekola sai sen nähdä, miksi hän oli mennyt naimisiin toisen kanssa! Yksikään näistä silmäyksistä ei jäänyt Ella Tyrniltä näkemättä. Vaikeaa oli päästä hänen kanssaan keskusteluun. Palus koetteli käydä kiinni eri aiheisiin, mutta aina hän vain tapasi itsensä keskustelemassa Jounan kanssa. Toisella puolen pöytää istui neiti Kiviluoto kysymysten ja vastausten ristitulessa, jota Loila ja Leppiaho ylläpitivät. Orelva saattoi nähdä turvattinsa verevän punastuksen, molempien kirjailijoiden suitsuttaessa ihailua hänen edessään. Loila on pikiintynyt, totesi liikemies, ja Leppiaho tekee hänelle kiusaa. Vai olisiko Leppiahokin rakastunut? Vähät minä, kunhan saa sellaisen, joka jaksaa hänet ja hänen äitinsä elättää! Kirjoittakoot nyt toisistaan, nuo kirjailijat, hyvä kun pääsee heistä eroon! Mutta tätä ajatellessa oli liikemies Orelvalla tarve antaa silkkiin puetun talonmiehentyttären nähdä, että hän voi saada vaikkapa tämän kuuluisan kirjailijattaren tästä, jos hän haluaa. Ja Valde Orelva ehdotti tarpeettoman suurella äänellä, että neiti Rastas ensi kauniina päivänä lähtisi hänen kanssaan ratsastamaan. Se oli erittäin terveellistä henkisen työn tekijöille. Orelva tiesi ehdottaa hevosenkin. Se oli paras hevonen koko kaupungissa, herkkä ja tunteellinen kuin vuorikauris. Kuinka se huulillaan otti sokeria — niitä oli naisia, jotka suutelivat sen turpaa, niin viehättävä se oli! Ja Orelva painoi suudelman omille sormilleen ja lähetti sen kaukaisuuteen, missä neiti Rastaan tuleva ratsu varmaan tällä hetkellä seisoi hyvin puhdistettuna ja peitettynä appeensa ääressä. Jonkin verran esteltyään löivät he »kättä päälle» ja neiti Rastas ryhtyi valloittamaan Jaakko Tyrniä mukaan ratsastusretkillä Eikö Pikku kelvannut ratsuksi? Silloin Ella Tyrnin silmät, jotka kaiken iltaa olivat kipunoineet ivaa sekä puolelle että toiselle, leimuten hakivat neiti Rastaan kasvoja. Sitten ne jäykkinä pysähtyivät isään. Jaakko Tyrni selitti, että he täällä vain hiihtävät, eivät he ratsastusta ajattele. Palus riemastui — olisihan hänen pitänyt tietää, miten Ella Tyrnin sai näyttämään sekä silmänsä että hampaansa. Hän aasi — tällaisten tyttöjen kanssa täytyy keskustella hevosista tai koirista. Ja hän rupesi moittimaan ratsastusta, kukaan kunnollinen ihminen ei pane hevostansa sellaiseen. Eikä kukaan säädyllinen ihminen ratsasta. Ne ovat elostelevat miehet ja puolimaailman naiset, jotka saattavat iskeä kannuksensa hevosen kylkeen. Tavallisesti hän oli ajatellut ja puhunut aivan toisin, nimittäin aivan päinvastoin. Mutta nyt hän oli astunut tälle tielle ja uskoi sitä kulkien pääsevänsä perille nopeammin. Joka voimalauseelta loi Ella Tyrni häneen lyhyen katseen. Hänen silmäyksensä olivat kuin kylmät salamat, jotka samassa hetkessä syttyvät ja sammuvat. Annikki Rastas paloi kuin suuri sähköliekki. Nuori Alma Kiviluoto muistutti juhannuskokkoa, jota kylän pojat sytyttävät ja joka ärsyttäen antaa heidän turhaan sytytellä. Tuontuostakin hyppeli keskustelu yli pöydän ja herätti yhteisen naurun. Kun Orelva rupesi neiti Rastaalle kertomaan rovastivainajan saarnoista, niin Palus yhtäkkiä ilman muuta vei sanat hänen suustaan, esitti kaikki mitä oli kuullut saunassa ja paljon lisää. Annikki Rastas nauroi menehtyäkseen, leikitellen käsillään, ikäänkuin joillakin valkeilla kukkasilla, joita vei suunsa eteen.

— Arkki seisoi siinä Punaisenmeren rannassa, puhui Palus, katsellen yli pöytäkunnan, — ja Noa hääräsi kannella. Oli siinä kapteenilla työtä katsoa, että kaikki pariskunnat tulivat mukaan. Hevoset astuivat kaikista ensinnä — Noa oli viisas mies ja tiesi arvojärjestykset. Sitten tulivat suuret lempeät puhvelit ja puhvelittaret. »Ihmiset ja apinat ovat tarkastettavat»! huusi Noa matruuseilleen. »Muuten he tuovat mukanaan kokaiinia, nikotiinia, alkoholia ja sensellaista. Tarkastakaa, pojat, Aatami ja Eeva!» Ja rovasti iski nyrkkinsä saarnatuolin laitaan niin että kirjanalustasta lensi kappale mummon päähän, joka istui penkissä keskellä kirkkoa, sylissään pieni Jaakko Tyrni.

Kaikelle sitä nauretaankin! sanoi Ella Tyrni ja iski kämmenensä pöytään.

Hän oli ymmällä tästä valehtelemisesta.

Kaikki nauroivat todella. Jounakin. Ja isä — kaikelle roskalle kannattikin.

— Minä voin lahjoittaa asianomaisen saarnatuolin kappaleen veli Palukselle, sanoi isä. — Tietysti se on minulla perhemuseossa. Varmaan siinä on talismaanin voima.

— Mutta kun se ei ole totta, sanoi kirjailijan tytär. — Jouna-setä, sano heille, että hän valehtelee. Ei isällä ole mitään sellaista kappaletta.

Orelva lakkasi nauramasta ja kiinnitti huomionsa tyttöön, joka keskellä yleistä iloisuutta istui suuttumusta leimuten.

— Niin sitä pitää! huudahti hän. — Palus tekee aivan oikein, se on selvää se. Hän on todellinen ammattivalehtelija. Kun hän joskus panee meidät kirjoihinsa, niin neiti Tyrni on rillisilmäinen kotiopettajatar ja minä olen puotipoika. Ei kukaan pääse nostamaan naamiota ja sanomaan: se henkilö tarkoittaa sitä ja sitä.

Orelvan silmäys sattui Alma Kiviluotoon kuin oikein tähdätty nuoli ja pakotti hänet esiintymään.

— Mutta Haunia Vuorisenkin runoelmassa tunnetaan ihmiset! sanoi hän kuumin poskin ja painui samassa Loilan ja Leppiahon väliin.

Jaakko Tyrniltä meni lukkoon ajatus, jonka hän juuri oli aikonut lausua. Tuo nuori neiti näytti tulleen tänne oikein hänen vastuksekseen, pilaamaan hänen iltaansa. Nyt näki Annikki mitä hän ajatteli. Ja Jouna näki sen myöskin. Ruostetta, ajatteli tietysti Jouna. Onneksi sanoi joku juuri tällä hetkellä lauseen, johon Tyrni saattoi käydä kiinni. Leppiaho se oli. Jaakko Tyrni tuijotti häneen ja hän uudisti:

— Muusa ei minusta tänä iltana ollut oikein vireessä.

— Oltiin ehkä hiukan vallattomia, vastasi Tyrni.

Puhuttiin paholaisista ja savimöhkäleistä ja katkismuksesta. Muusa on vanhanajan ihmisiä. Mutta ehkä minä saankin käyttää hyväkseni tilaisuutta ja…

Sillä hetkellä näki kirjailija edessään pöytäseuran jossakin loitossa epämääräisyydessä ja yhden joka seisoi pitämässä puhetta. »Kaiken iltaa oli häntä vaivannut eräänlainen epävarmuus, nyt hän yhtäkkiä löysi oikean otteen ja tunsi hallitsevansa. Vielä hänen kädessänsä oli peräsin, vielä hänen purtensa oli valmis uhmaamaan myrskyä. Sinä Punapurje kaukana taivaanrannalla, tässä on vielä edessä kareja ja matalikkoja…» Jaakko Tyrni puhui vierailleen siitä mitä hän aamulla oli ajatellut, mutta hänen silmänsä näkivät toisia lauseita, ikäänkuin ne olisivat olleet kirjoitettuina hänen omalla käsialallaan hänen eteensä. Ja jota kauniimmista asioista hänen suunsa puhui, sitä katkerimpia sanoja näkivät hänen silmänsä.

— Sitä minä olen ajatellut, sanoivat hänen huulensa, — että tahtoisin olla arvoisille tovereilleni joksikin avuksi, minä kun nyt olen siinä onnellisessa asemassa, että minulla on tämä koti. Ja toivoisin että tapaisimme useammin ja keskustelisimme siitä miten voisimme korottaa työtehoamme ja…

Haunia Vuorinen, Haunia Vuorinen, lukivat silmät, minä en tule tuntemaan sääliä. Minä tulen murskaamaan sinut. Sinä luulet, että noin vain tullaan ja ajetaan kumoon toinen. Tiedä sinä, että minä olen uhrannut öitteni unen ja minun selkäni on kyyristynyt työpöydän ääressä…

Iloisen humun ja kiitosten kaikuessa noustiin pöydästä ja hajaannuttiin pitkin taloa. Suurin osa joutui kirjailijan työhuoneeseen ja siellä kuului Jaakko Tyrni kertovan laakeriseppeleistään ja Rastas keskeyttelevän häntä huudahduksillaan.

— Ne ovat taas käyneet täällä ottamassa lehtiä, kuului Jaakko Tyrnin ääni. — No, ryydiksi keittoihinsa, mihinkä muuhun.

— Käytetäänkö teidän laakeriseppeleitänne keittiössä? sanoi neiti Rastas.

Nousi äänekäs melu.

— Eräänlaisena ryytinähän ne ovat annetutkin, selitti Jaakko Tyrni nauraen. — Ella ei pane arvoa ulkonaisille asioille.

— Mikä tyttö! huusi Palus, — pistää isänsä laakeriseppeleet pataan pippurin ja sipulin sekaan! Neiti Tyrni, missä te olette?

Ella kuuli tämän kaiken ruokasaliin ja työnsi nopeasti käsivarrellaan auki keittiön oven. Siellä laski hän suuren kantamuksen pöydälle, jonka ääressä Helmisen kalpea Armas ja vanha Annamar istuivat. Ellasta tuntui taasen hyvältä, ikäänkuin hän olisi päässyt hullujenhuoneesta viisaitten ihmisten joukkoon. Pitkän hennon pojan edessä oli annos jotakin hyvää ja Senja koetti kääntää Ellan huomion toisaalle. Annamar auttoi häntä. Herrat olivat antaneet hyvästi juomarahaa, Jounakin oli antanut. Eukko nauroi.

— Ella saa jotakin! kuiskasi hän ja tönäisi Ellaa käsivarteen. — Jouluksi Ella saa. No, sitävartenhan minä olen pannut talteen rahat. Tahtooko Ella mieluummin sateenvarjon vai kalossit.

Senjan toruessa vanhusta siitä että hän ennen aikaa ilmaisi joulusalaisuuden, näki Ella yhtäkkiä jotakin, jota ei hän koskaan ollut tullut ajatelleeksi: Annamar rakasti häntä. Ellaa! Hänen vanhoista ryppyisistä kasvoistaan loisti onnellinen hellyys, kun hän hiljaa lausui sanat: tahtooko Ella mieluummin sateenvarjon vai kalossit? Siinä paloi sydän kuin liekillä — Ella oli nähnyt jossakin kuvassa sydämen, josta nousi liekki. Se oli kai esittänyt Kristuksen sydäntä. Mutta liekki nousi jokaisesta sydämestä. Tuolla takana paloi harmaan Senjan sydän kalpealle pojalle, joka tässä istui vanhuksen vieressä. Ja tuolla sisällä, isän meluavassa vierasjoukossa hakivat sydämet toisiaan kuin lapset, jotka leikkivät sokkosilla. Kenen sydäntä haki hänen, Ellan sydän? Myrkky sentään, mitä hän ajatteli! Isän ja Rastaan sydämet hakivat toisiaan…

— Eihän avanto vielä ole jäätynyt? kysyi hän Annamarilta.

Ja taasen katsoi vanha vaimo häneen iloisella hellyydellä ja kosketti hänen kättään.

Mitä tämä oli? Ellaa kammotti omituisesti. Hän oli satoja kertoja nähnyt vanhan Annamarin. Mutta ei koskaan sillä lailla kuin nyt. Tänään hän näki paljaita palavia sydämiä. Myrkky vie! Sellaista se oli kun oli hullujen kanssa: tuli itse hulluksi.

— Särje jää, vanhaparka, kuiskasi hän, — minun täytyy päästä uimaan. Särje jää, anna se joululahja. Minä en tarvitse sateenvarjoa enkä kalosseja.

Hän vei sisään kahvitarjottimen ja tunsi, ettei hän pitänyt isän vanhasta hoitajattaresta sillä tavalla kuin tämä hänestä. Hänen sydämensä ikävöi talliin, hevosen luo. Ja sinne hän menee, jahka tästä saa sisään kaikki. Ei kai sydämiä kuitenkaan voi erottaa — mitä ihmettä, oliko hän näin väsynyt? Ehei, ei sittenkään hän huoli tänne mitään äitipuolta! Isä saa tulla toimeen niinkuin ennenkin. On tässä eletty ilman Rastastakin.

Haunia Vuorinen!

Kun Ella muisti tämän nimen, oli kuin hänen olisi pitänyt tehdä Rastaan kanssa liitto isän suojelemiseksi. Myrkky sentään, mikä hitto hänen tänään oli?

Salin punaisessa sohvassa istui neiti Kiviluoto, hypistellen valkoista langanpäätä, joka oli irtaantunut äskeisestä ompeleesta. Loila hikoili hänen edessään, etsien sanoja. Leppiaho kuljeskeli kynsiään pureskellen ja katseli heihin salaa. Jopa katsoi Loila naista silmiin, jopa oli joutunut onkeen kuin hauki! Nuoret eivät kuulleet, kun Ella pyysi heitä juomaan kahvia. Hän päätti tuoda kahvin tänne heidän eteensä, jotta he tulisivat järkiinsä. Tämä oli käsittämätöntä: lähdettyään heidän luotaan, näki hän heidät kolmena sydämenä, jotka paloivat värisevällä liekillä. Hullujen joukossa tulee hulluksi!

Isän sohvassa istui Palus, edessään tyhjä konjakkilasi ja rukoili Jounalta jotakin. Oliko Jouna-setä kipeä? Kun Ella astui huoneeseen, nousi hän, otti Ellaa ranteesta ja sanoi hiljaa jotakin. Ella ei kuullut, sillä hän huomasi samassa hetkessä isän kirjoitustuolissaan ja Rastaan kumartuneena pöytää vasten, valkoiset kädet imupaperilla, joka oli haaltunut ja täynnä mustetahroja. Hän piteli sormissaan isän kynää ja pani siihen kaiken hellyyden, jota ei hän vielä kehdannut osoittaa isälle. Luuliko hän voivansa salata sen?

— Älä tule tänne, lausui ääni Ellan vierellä ja käsi pyrki johdattamaan häntä pois.

— Miksei hän saisi tulla? sanoi Palus ja alkoi tehdä tilaa sohvassa. — Kirjailijan tytär, kirjailijan tytär, olet tänään ynseästi työntänyt luotasi kirjailijan, joka on etsinyt lapselleen äitiä. Hemmetissä, Jouna, antakaa minun puhua. En ole juovuksissa, jumaliste en ole. Ella, sinä sorja porovasikka, mikset tule tänne — menkää hiiteen Jouna, minä en ole humalassa, se on kirkas totuus! Ella Tyrni, mikset rupea minun uuden kirjani enkeliksi? Etkö sinä ymmärrä, tyttö, että tarjoan sinulle jalointa mitä elämässä on.

— Mene, Ella, mene, pyyteli Jouna. — Juodaanpa nyt kahvi. Kello on jo paljon, ettemme vain myöhästy junasta.

Ella ei liikahtanut paikalta. Paluksen sanat eivät vaikuttaneet häneen enempää kuin jos permannolle olisi viskattu herneitä. Hänen silmänsä riippuivat kiinni ryhmässä kirjoituspöydän ääressä.

— Vastaa, tyttö, sanoi Palus ja tuijotti Ella Tyrniin hellittämättä.

— Mitä? sanoi Ella.

— Mikset rupea uuden kirjani enkeliksi, tai perkeleeksi — kuinka vain tahdot. Mutta minä tarvitsen sinua nyt! Mene tiehesi siitä, sinä sammunut tulivuori, sinä joka olet hedelmätön kuin suolaerämaa, sinä Lauri Jouna, joka kirjoitit yhden hyvän kirjan etkä senjälkeen ole jaksanut panna kokoon kahta säettä. Minä vimmastun — mitä sinulla on tässä sanomista! Minä en aio muuttua suolakorveksi, tytön minä otan hyvällä tai pahalla ja suutelen ja halaan ja kirjoitan hänen kunniakseen. Ella…

— Entä rouva Palus? sanoi Ella Tyrni kylmästi.

— Rouva Palus!

Sihveri Palus rupesi nauramaan niin äänekkäästi, että neiti Rastas päästi kädestään kynän ja kääntyi. Tyrnikin näki nyt tyttärensä.

— Rouva Palus on rouva Palus! huusi kirjailija. — Hän istuu kotona lasten kanssa, mikä hätä hänellä on? Rakennan huvilan, jahka saan takaajat. Minulla on jo maa ja hirret. Tyrni, sinä saatkin taata! Tuohon käteen! No, viehän se rahaa, rakentaminen, mutta sinähän olet rikas mies… Rouva Palus — mitä hän tähän kuuluu. Hän antaa isänmaalle ihmisvesat — pitäisikö hänen vielä kirjatkin antaa?

Ella Tyrniä vapisutti outo inhon tunne ja hänen kuivasta kurkustaan läksi vaivoin ääni:

— Jos minä olisin kirjailija, niin minä kehräisin niinkuin hämähäkki.

— Hyvä, hyvä!

Neiti Rastaan kädet laskeutuivat takaapäin Ella Tyrnin hartioille. Ella puisteli olkapäitään ikäänkuin Kummallekin olisi asettunut sammakko, kääntyi puhujattaren puoleen ja sanoi:

— Minun isäni kehrää myöskin ja kirjoittaa omasta voimastaan.

Menivätpä noloiksi molemmat. Toinen jäi seisomaan, kädet riipuksissa, toinen lyyhistyi tuolille. Ellaa nauratti. Palus ajoi kädet hiustensa läpi ja puhui suu vaahdossa.

— Tätä todellista elämää minä kuvaan niin että pölyää enkä tarvitse enkelin henkäystä. Mutta siihen jumalalliseen valehtelemiseen — siihen, siihen. Herra siunaa, ettekö te ymmärrä? Tuo Tyrni, joka lapsena kuunteli sellaista jättiläissaarnaajaa — ja mikä hänestä on tullut? Mutta jos hän nyt ottaa tuon Rastaan, niin sitten nähdään… Kas ne ovat kauheita hetkiä ne, jolloin ei ihmissielusta lähde liikkeelle luomisen henki. Minä kestän huonoa saunaa ja uloslämpiäviä ihmisiä ja vaikka mitä mieluummin kuin sitä… Onko siellä pullossa jäljellä jotakin? Ja takaathan sinä minulle, Tyrni? Rouva Palus — laitan hänelle huvilan, siellä hän saa kylvää perunoita ja kasvattaa kakaroitaan. Mutta minä poika, minä teen mitä minun pitää: minä elän, minä, ja ravitsen itseäni hyvän- ja pahantiedonpuun hedelmillä. Haa — se oli hyvästi sanottu, vaikka itse sen sanoin. Juuri ne, eikä mikään muu, ovat taiteilijan ruoka!

Jaakko Tyrni haki pullon, silminnähtävästi kiitollisena siitä että sai aiheen lähteä liikkeelle.

— Pääasia, että tulee hyviä kirjoja, sanoi Palus ja löi nyrkkinsä pöytään. — Vai eikö se niin ole? Hyviä kirjoja, hyviä kirjoja!

Lauri Jouna nousi. Hän oli harvinaisen kalpea ja hänen takkinsa kuluneisuus näkyi oudosti. Ella tunsi olevansa vanha ihminen ja haluavansa puolustaa Jouna setää.

— Ja naisten ja pullojen avullako niitä tulee? sanoi hän. — Luomisen savea ja elämän leipää! Tämän illan perästä kai nyt sitten syntyy kirjoja koko pinollinen.

— Lapsi tarvitsee äidin, sanoi Palus yksinkertaisesti.

Ella Tyrni vaikeni. Hiljainen vastaus kaiken melun jälkeen hiljensi hänen mielenkuohunsa ja pakotti hänet ajattelemaan. Myrkky sentään, mitä hän oli ruvennut puhumaan humalaisten kanssa. Täällä olivat kaikki humalassa, paitsi Jouna setä. Isä oli kääntänyt puheen toisaanne ja ehdotti innostuneesti, että tänä iltana päätettäisiin oikein todenteolla ryhtyä työhön. Kuinka olisi, jos määrättäisiin aika, jolloin kirjan pitää olla valmiina. Vuoden perästä, mitä sanottiin siitä? Jokaisen pitää kirjoittaa kirja. Ja hyvä kirja.

Seurue alkoi liikkua ja siirtyi saliin pohtimaan kysymystä, jonka isäntä vasta oli herättänyt. Jouna kumartui ottamaan paria lehteä, jotka olivat pudonneet kuivasta laakeriseppeleestä.

— Jouna setä, sanoi Ella hiljaa, — etteivät he vain unohtaisi junaa. Sano sinä isälle.

— Luulen että isä aikoo pitää vieraat täällä aamujunaan asti, hän sanoi kai äsken niin.

Ella polki jalan permantoon ja kiristi yhteen hampaansa.

— Minä… minä… jos hän sen tekee — myrkky sentään! Hyvää yötä.

Kuivuneet laakerinlehdet murtuivat Jounan käsissä. Hartiat kumarassa katsoi hän Ellaan ja pidätti häntä silmillään.

— Mene sinne, sanoi Ella ärtyisänä.

— Minne? vastasi Lauri Jouna ja hymyili.

— Muiden kirjailijoiden luo.

— Muiden — enhän minä kirjoita.

— Sinä olet ainoa, joka kirjoitat.

— Minä — mitä Ella nyt sanoo.

— No, en minä tiedä, mutta kirjoitathan sinä. Heidän kaikkien kirjat. Kaikki mitä niissä on hyvää. Ja sitten sinä vielä kirjoitat toisella tavalla. Niinkuin juuri nyt minuun. Myrkky sentään, älä katsele minuun. Noin sinä kirjoitat niinkuin naskalilla. Minä menen nyt, tulkaa toimeen kuinka tahdotte.

— Etkö juuri äsken sanonut, että kirjailija luo omasta itsestään, ilman naista ja viinaa?

— Sanoin. Naura sinä vain. Mutta ethän sinä ole nainen etkä sinä ole viina. Naura sinä. No, anna minun nyt mennä.

— Mikä minä sitten olen? sanoi Jouna ja piteli kiinni Ellan hihasta.

— Mikä lienet. Mitä minä tiedän teidän kirjallisista asioistanne. Vihaan teitä kaikkia. Isääkin. Eikö päivällinen ollut hyvä ilman emäntää? Ja eikö hän kuitenkin tuossa kuherrellut naisen kanssa aivan niinkuin se hupsu nuoripari joka jokin tunti sitten hyppäsi meidän aidan yli. En koskaan enää lue kirjoja. En kärsi niitä, en isänkään kirjoja. Viinaa ja rakkautta, sitä ne ovat ahtaneet itseensä kaiken iltaa, nuo kirjailijat, aivan niinkuin tuomaskuonaa ajetaan pelloille — hyi! Mikä siitä nyt sitten vuoden kuluessa kasvaa, tuleepa olemaan hauskaa nähdä. Loila kuvaa itsensä ja Leppiaho kuvaa Alman ja Loilan ja isä kuvaa Rastaan ja Rastas kuvaa isän. Ja Palus kuvaa Noan arkin. Kuka siitä kostuu, myrkky vie. Mitä kirjoilla yleensä tehdään? Mitäkö kukkasilla? Jouna setä, mikä sinun on? Noin, siitä ne puhuvat, miten ne nyt saisivat itsestään irti kirjoja. Kuule nyt tuota. Valtion pitää avustaa… Heidän pitää auttaa toisiaan… tukea toisiaan — tukeeko toinen hämähäkki toista? No, nyt ne huutavat sinua, mene ja anna minun mennä. Myrkky sentään, revit hihani! Sano heille, että kanoille annetaan luita ja kalkkia, jotta ne munisivat. Mutta lihoa ne eivät saa. Niiden täytyy aina olla työssä. Olen juuri lukenut hyvän kanakirjan. Ai tuota Palusta, kalossillani antaisin häntä korville. Mitä hän siellä itkee, mikä ihmeen hetki se on, jota hän pelkää? Se hetki, jolloin hikoaa ja hikoaa eikä saa esille mitään. Menköön silloin pellolle luomaan ojaa, niin tulee oja! Eipä isä koskaan hikoile — aina hän on kirjoittanut ja kirjoja on tullut. Tule sinä mukaan, niin puhutaan. Tai mene, mene, ne huutavat sinua.