AMMATTIVALEHTELIJAT (continued 2)
Reading edition
Jaakko Tyrnin tytär juoksi pakastavassa illassa polkua saunaa kohti. Tähdet tuntuivat riippuvan mäntyjen latvoissa, ikäänkuin luonto jo olisi tähdittänyt joulupuunsa.
Sillaikaa keskusteltiin Tyrnilän salissa kirjailijan tehtävästä ja hänen työtehonsa edistämisestä. Tiedettiin tapauksia, jolloin rikas mies ylhäisessä yhteiskunnallisessa asemassa oli luonut nerokkaita teoksia. Tiedettiin myöskin tapauksia, jolloin nälän kanssa taisteleva kirjailija oli päässyt samoihin aikaansaannoksiin — olisiko hän tehnyt vielä enemmän, jos hän olisi ollut vapaa huolista? Sitä ei tiedetty, mutta otaksuttiin, että niin olisi käynyt. Oli tapauksia, jolloin apuraha oli auttanut kirjailijaa työtehoon, oli myöskin tapauksia, jolloin hän oli hävittänyt rahat, tekemättä työtä. Oli niinikään tapauksia, jolloin kirjailija oli lakannut luomasta ja jolloin eivät mitkään rahalliset avustukset auttaneet häntä.
Mistä riippui syvimmältä olemukseltaan taiteellinen luomistyö?
Tupakansavun autereessa nojailivat kirjailijat ja taiteilijat Tyrnilän salin punaisilla plyyshisohvilla ja tuoleilla, ääneti tuijottaen eteensä.
— Lapsi tarvitsee isän ja äidin! huusi Palus yhtäkkiä ja teki molemmin käsin ikäänkuin rukoilevan liikkeen korkeutta kohden. — Täysi vapaus joka suuntaan, kunhan vain tulee hyviä kirjoja.
— Jaa-ah, sanoi Leppiaho, innokkaasti nakerrellen oikean kätensä peukalon kynttä, — mikä on hyvä kirja? Pyydän kysyä.
Loila liikuskeli levottomana tuolillaan, hankasi hiestyneitä käsiään tuolin plyyshiä vasten ja irroitti kuuman katseensa neiti Kiviluodon hehkuvista kasvoista.
— Hyvä kirja, sanoi hän, — hyvä kirja on tietysti hyvä kirja. Rehellinen kirja. Sellainen, jonka on täytynyt päästä esiin, tarkoitan: joita ei ole voinut pidättää tulemasta.
— Topp, topp! huudahti Orelva, — mitä sanoitkaan poika: rehellinen? Ammattivalehtelija hoi, muistapas kutsumuksesi! Se on selvää se.
— Rakkautta, viinaa ja rahaa! sanoi Rekola, katsellen neiti Rastaaseen. — Arpapeliä sittenkin kaikki tyynni. Tässä on juuri puhuttu kirjoista, jotka eivät mitenkään tahdo päästä esiin.
Annikki Rastaan kädet lepäsivät ärsyttävän liikkumattomina punaisella kankaalla. Totta on, että ne olisivat olleet yhtä ärsyttävät, jos hän olisi liikutellut niitä.
— Sellainen kirja, sanoi Loila, — sellainen kirja saa jäädä sinne. Se on juuri huono kirja. Hyvä kirja… hyvä kirja…
— No? huomautti Annikki Rastas.
— Jahka tästä ehditään… Hyvä kirja puhkeaa esiin kuin hiki. Tuskan hiki.
Annikki Rastas purskahti nauruun.
— Tuskan hiki! toisti Palus. — Se sattui naulanpäähän. Tai riemun hiki. Yhtä ne ovat, riemu ja tuska, jumaliste!
— Jouna, herra Jouna, tänne puhumaan vähän järkeä!
Annikki Rastas houkutteli Jounan saliin, sai keskustelun käyntiin ja siirtyi, taitavasti pysähtyellen katselemaan kuvia ja astellen edestakaisin, eteiseen sekä sieltä Jaakko Tyrnin työhuoneeseen. Kirjailija istui pöytänsä ääressä ja kirjoitti nopeasti suurelle paperiarkille. Se ei ollut vakavaa työtä, kirjailija hymyili sitä tehdessään. Hän lakkasi heti, kuullessaan tulijan askeleet ja jäi häntä odottamaan.
— Vihdoinkin! lausui hän, kun Annikki seisoi hänen vieressään, ja tarttui valkoiseen käteen. — Minun pitäisi saada puhua kanssanne.
— Ja minun teidän kanssanne!
He eivät kuitenkaan puhuneet, ainoastaan katselivat toisiinsa.
— Annikki, minä tarvitsen teitä.
— Minä olen jo kauan tarvinnut teitä.
— No niin, Annikki…
— Oi, tiedättekö, minä en voita tytärtänne. Hän ei kärsi minua.
— Hänen täytyy tulla järkiinsä.
— Hän ei koskaan tule kärsimään minua.
— Annikki, minun työni tähden!
— Oi, minä en tiedä.
— Mutta minä tiedän. Minä raivaan pois kaikki esteet.
— Te ette tiedä kuinka paljon on esteitä.
— Mitä te tarkoitatte?
— Kukaan tässä talossa ei kärsi minua.
— Keitä täällä sitten on?
— Sellaisia, jotka ovat olleet kauan.
— Palvelijatko?
— Muusat…
— Muusat? Mutta sehän on ollut Jounan leikkiä.
— Ella on kertonut. Heillä on täällä kaikilla suuri valta.
— Joutavia!
— Te luette heille yksinpä käsikirjoituksenne.
— Minä? Käsikirjoitukseni? Mitä hullua!
— Ettekö sitten lue heille käsikirjoituksianne?
— En. Ei johdu mieleenikään.
— Mutta niin tyttärenne kertoi.
— Omituista.
— Ja kuinka he palvelijoiden kanssa karkoittavat täältä ihailijat ja ihailijattaret ja…
— Jonkun he kai ovat karkoittaneet, kun minulla on ollut hyvin kiire, mutta se on tapahtunut niin ani harvoin.
— Kerrankin joku neitonen odotti ulkopuolella nähdäkseen kuuluisan kirjailijan ja saadakseen hänen nimensä muistikirjaansa. Muusa nouti silloin saunasta lehden teidän saunavihdastanne ja Ella kirjoitti muistikirjaan runon ja oman nimensä…
— Kirjoittiko Ella runon? Ei, tämä kaikki ei voi olla totta.
— He lähettelevät pois vasta-alkajien käsikirjoituksia teidän pöydältänne tai hävittävät niitä parhaan harkintansa mukaan.
— Tämän kaiken on Ella teille kertonut?
— Niin. Ja paljon muuta.
Jaakko Tyrni ravisti päätään.
— Tämä ei voi olla näin. Te näette joka tapauksessa Annikki, miten yksin minä olen.
— Ja minä!
— Kun minä voisin lähettää pois kaikki nuo muut
— Teidän työtänne minä ajattelen. Te olette suuri. Mutta te voisitte olla paljon suurempi!
— Olen juuri tänään ajatellut töitäni. Aiheita on niin paljon, etten tiedä mihin ensin tarttuisin. Elän jossakin kuumassa keväässä. Tahtoisin tästäpuoleen saada aikaan jotain kunnollista… vakavaa… Tahtoisin antaa ihmisille elämän leipää.
— Elämän leipää — oi! Siinähän se on, mitä ne tuolla sisällä turhaan kyselevät. Elämän leipää…
— Valoa… rohkeutta elämiseen… voimaa pää pystyssä kantamaan elämän taakkaa. Iloisella mielellä…
— Ah!
— Minä tarvitsen ystävää.
— Minä tahdon olla ystävänne.
— Meidän täytyy pian tavata. Puhun vielä tänä iltana Ellan kanssa.
— Oi, hän ei tahdo. Hän rakastaa teitä.
— No, jos hän rakastaa isäänsä, niin hän tietää mitä hänen isänsä tarvitsee. Ja hän itsekin. Jouna sanoo että olen laiminlyönyt hänet. Hän on huonosti kasvatettu, se on totta. Hän ei ole ensinkään kasvatettu, oikeammin sanoen. Minä olen aina tehnyt työtä, en ole ennättänyt.
— Poika parka…
— Anna kätesi olla siinä. Oi, anna kätesi olla siinä otsallani. Kuinka se tuntuu hyvältä. Niin, olen tehnyt työtä. Ja kuitenkin olen tänään useampaan kertaan kuullut vierailtani, että… että olen saanut aikaan vain toisarvoista. Se tuntuu hiukan katkeralta. Mutta toiselta puolen: minun on aina täytynyt päästää käsistäni keskeneräistä. Tästäpuoleen tahtoisin tehdä vain hyvää työtä… Annikki, ehkä sinäkin olet samaa mieltä kuin nuo muut? Sano… sano suoraan, vaikka se tuntuisi kuinka kovalta…
— Olen jo sanonut: Jaakko Tyrni on suuri, mutta hän ei vielä ole saanut esiin koko voimaansa, ei läheskään.
— Onko se totta? Ajatteletko todella mitä sanot? Sinä painat kättäni. Niin, minä tiedän, että meidän täytyy mennä muiden joukkoon. Mutta sitä ennen, Annikki, minä en tyydy olemaan »eturivin mies», en yksi ensimmäisiä — minä tahdon olla ensimmäinen. Ymmärrätkö minut? Sano, sano…
— Ymmärrän. Sinun pitää tulla siksi.
Jaakko Tyrni painoi suunsa kädelle, joka nojasi hänen kirjoituspöytäänsä. Nainen seisoi hänen edessään kuin liekkien keskellä. Hän sekä poltti että valaisi.
— Muusa! pääsi kirjailijalta ja uudestaan painoi hän huulensa Annikki Rastaan käsille.
He koettivat salata mitä oli tapahtunut. Jaakko Tyrni tuli paperiarkkeineen työhuoneestaan ja Annikki Rastas astui vasta hetkisen perästä eteisestä, josta hän oli ottanut hartioilleen huivin. Jouna näki heti, että heidän silmissään oli outo loiste. Jaakko Tyrni yskähti leikillisesti, astui pöydän ääreen, levitti lampun alla paperin ja alkoi lukea.
»Sitoumus.
Me allekirjoittaneet, kokoontuneina Tyrnilässä, sitoudumme täten vuoden ja vuorokauden kuluessa suorittamaan kukin alaltamme jonkin huomattavan työn sekä tässä samassa Tyrnilässä juhlimaan aikaansaannoksemme johdosta. Joka rikkoo ystävyyssitoumuksen, vitsottakoon hyvällä vihdalla saunalöylyssä.»
— No, mitä sanotte?
— Hyvä juttu, huusi Palus, — mutta mitä tarkoitat, veli Tyrni, huomattavalla työllä? Jos minä siksi olen löytänyt sen naisen, jota haen ja tarvitsen, niin meneekö se huomattavasta työstä? Tai jos Loila on nainut tuon korean Alman tuolta? Tai Leppiaho hikoillut esiin epopeansa nimen, tai…?
Joka taholla huudettiin: ei! Aikaansaannos piti olla kaunokirjallinen teos, suorasanainen, tai runomuotoinen tai kirjallishistoriallinen. Rekolan oli lupa maalata suuri taulu — vaikkapa se, jonka luonnoksen hän oli tehnyt tuolla alhaalla. No, se »Opin sauna».
— Ja minä rakennan patenttisaunan! sanoi Orelva — Se on selvää se. Mutta älkää te vain panko kirjoihinne minun housujani! Silloin saatte nuuskaa!
— Jaa-ah, vuosi, mitä vuodessa ehtii? huomautti Leppiaho.
— Pitää panna höyryä alle! huusi Palus.
Kaikki kävivät nyt allekirjoittamaan paperia. Jouna — missä Jouna oli? No niin, hänhän ei ollut julkaissut mitään niin moneen aikaan. Surullista kyllä. Elikö hän nyt ainoastaan sillä pienellä toimella, mikä hänellä oli kirjastossa? Mutta entä jos hänet tällaisella kontrahdilla olisi voinut ravistaa ylös saamattomuudestaan? Jouna hoi! Mitä ne sanoivat tuolla nuo kaksi, jotka oikeastaan aivan liian varhain olivat joutuneet tähän seuraan?
— Minä vain, sanoi kirjailija Salmensuu, — tässä ajattelen meidän toveriamme Haunia Vuorista. Ettei hän kuitenkin tullut. Hän olisi hyvällä syyllä voinut allekirjoittaa kontrahdin. Hänellä on tekeillä monta kirjaa.
Palus vastasi tähän juopuneen naurulla. Sitä nimeä täällä tänä iltana oli mainittu niin että ällötti. Saattoi olla penikkatautia, kaikki tyynni. Jaakko Tyrni oli hänelle kiitollinen. Mutta punapurjeella laskettava nuori kirjailija välähti taasen hirvittävällä selvyydellä hänen silmiensä eteen. Purjehtija oli kaukaa taivaanrannalta ennättänyt aivan lähelle ja Jaakko Tyrnin haaksi läikkyi pahasti aalloilla. Jaakko Tyrni katseli tätä kuin kuvaa ja hänen sydämessään raivosi kiukku ja hätä.
— Jouna, sinä suolainen erämaa, huusi Palus, — tule, niin vilvoitamme sinut!
Jouna kuljeskeli Tyrnilän puistossa ja tuijotti taivaan tähtiin. Hänen oli ikävä pientä tyttöä, Ellaa, jota hän kerran oli kantanut käsivarrellaan ja kiikuttanut polvellaan. Ei niin, että hän itseään varten olisi toivonut häneltä jotakin. Hän vain tiesi lapsen nyt olevan yksin ja hyljättynä ja hän olisi tahtonut sanoa hänelle, että hän ajatteli häntä, että hän vaikkapa oli valmis kirjoittamaan kirjan, jos se Ellasta oli jollakin lailla hauskaa.
Hän kirjoittamaan kirjan!
Taivaan tähdet, siitä oli kauan! Tämä oli toinen ihminen, joka nyt loi katseensa korkeihin valoihin. Tämä oli kaljupää ukko. Kuinka kauan siitä olikaan?
Ei Ella kirjaa tahtonut, ei hän halunnut olla Muusa tai ystävätär. Hän vain pyysi saada elää kodissaan ja tehdä siellä yksinkertaista työtä. Ja nyt oli äitipuoli tulossa taloon. Jos Ellalla olisi ollut mahdollisuuksia suunnata askeleensa jonnekin muualle, mutta hänen jalkansa olivat niin syvällä tässä kodin mullassa, että hänen varmaan kävisi niinkuin tuon korkean männyn tuossa, jos sitä yritettäisiin nostaa maasta. Kuinka käy Ellan? Ellalla ei nyt ole ketään. Totta totisesti, hän, Lauri Jouna, voisi kirjoittaa kirjan, jos siitä olisi Ellalle vähänkin iloa. Entäpä jos hän voisikin ryhtyä pitämään huolta lapsesta! Antaa hänelle vaatteet, kodin, kunnes hän olisi löytänyt uransa?
Varmaan tyttönen nyt saunassa katselee ihmeellistä kuvaa, joka on ilmaantunut seinälle ja tavaa siihen liitettyjä tekstejä. Ehkäpä hän saa selvän setä Voltairestakin. »Cesser d'aimer et d'être aimable c'est une mort insupportable…»
Suolaerämaa — miten se oli tapahtunut? Sitenkö, että hänen nuoruutensa rakkaus jäi tyydyttämättä? Se ei ole mikään syy. Sillä jos ihmisen oma lähde on tarpeeksi syvä, niin hän mielikuvituksellaan voi hankkia itselleen kaikki mitä hän haluaa. Mutta särvin ja leipä ja räystäs, jonka alle pakenee sateella…? Vastakohdat: hyvä ja paha, valhe ja totuus, taivas ja helvetti, niiden varassa kaikki seisoo. Häneltä, Lauri Jounalta, on puuttunut mielikuvitus. Se on hänet kaatanut, se on hänestä tehnyt köyhän miehen.
Mitä? Astuiko joku saunasta laiturille? Mitä ne siellä tekevätkään? Hakkaavat. Hakkaavat jäätä. Ella — mitä Ella aikoo? Eihän lapsi vain… Mutta hän ei kärsi, että hänet yllätetään. Hän ajaa tahtonsa perille kaikesta huolimatta. Onko hän näin onneton? No niin, jokaisella elävällä olennolla on edessänsä kovat hetkensä, hetket, jolloin hänet piestään verille. Pieni Ella, joka vasta on alkanut elämänsä — ja huomenna ei häntä enää olisi? Lauri Jouna tukahutti huudot, joita hän olisi halunnut korottaa. Hän pidätti askeleet, joita hän tahtoi ottaa. Hänen sielussaan katkeili jotakin niin että veri vuoti ja hänen päänsä oli ylen raskas, niinkuin hänen askeleensakin. Mutta nyt nousi joku ylös saunalaiturin portaita. Saunan ovi avattiin ja suljettiin.
Jos hän, tyttö, on jäänyt elämään, niin Jouna pitää hänestä huolen! Hän rakastaa häntä. Hän tuntee että maailma on ihana ja elämä rikas, jos pienen Ellan askel polkee sen kamaraa. Vaikka kuinka kaukana, vaikkei häntä koskaan näkisi — kun vain tietää, että hänen on hyvä.
Lauri Jouna seisoi lumessa ja hellyys täytti hänen olentonsa. Kun olisi ollut varma siitä, että askeleet tuolla olivat Ellan! Mistä hän on saanut tämän kukkasen? Maasta hän sen otti. Onko se puhjennut lumesta vai onko se pudonnut taivaalta? Joka tapauksessa se on Ellaa varten. Suolaerämaa on puhjennut kukkaan. Ellaa varten. Tämä saattaa olla öljypuun lehvä!
Vanha mies kantoi varoen kukkaa kädessään ja astui polkua ylös rannasta. Oli liukasta. Tulet ikkunoista valaisivat hänen askeliaan ja hän löysi pihamaalle. Siitä hän astui eteenpäin, varmana suunnasta, jota hänen oli kuljettava. Maailman Vapahtajakin syntyi tallissa, ajatteli hän ja hänen olennossaan tapahtui yhä se sama ihmeellinen kuin äsken. Sitä kesti näin kauan. Suolaerämaa kukki.
Hän näki nyt kaiken, minkä piti tapahtua: kuinka hän otti avaimen ylhäältä ovenpielestä, astui talliin, tunsi elävän olennon lämmön ja kuuli sen kavioiden töminän; kuinka hän sitten istuutui johonkin nurkkaan, varjeli siinä lehväänsä ja odotti Ellaa. Ja Ella tuli, hänen askeleensa kopisivat iljankoisella tiellä, hän haki avainta paikaltaan, löysi sen ovesta ja päästi malttamattoman huudon. Sitten aukeni ovi ja hän sai käsiinsä tulitikut. »Jouna-setä — mitä sinä täällä teet? Mene tiehesi, mene niiden muiden luo. Eikö minulla pidä olla yhtään nurkkaa itseäni varten. En tahdo sinua, myrkky vie!» »Ella, tuon sinulle tämän lehvän. Suolaerämaa on puhjennut kukkaan. Pieni Ella, älä ole pahoillasi, vanha setäsi tahtoo vain sanoa sinulle, että jos sinä joskus olisit pahalla päällä, niin tule hänen luoksensa suututtelemaan. Se on hänestä hauskaa.» »Mene tiehesi, myrkky vie!» »Mutta tämä kukka…» »Sehän on vanha kuiva oksa, mitä sillä tekee.» »Minä panen sen kuitenkin tänne ovenpieleen. Se on kukkinut minulle tämän yösydämen.»
Hän oli todella nähnyt oikein. Melkein juuri sillä tavalla tapahtui. Ella tuli ja torui melkein sanasta sanaan niinkuin Jouna oli arvannut. Mutta kukkasestaan ei Jouna uskaltanut puhua mitään, vaan pisti sen ainoastaan korkealle ovenpieleen. Ja näki itse, että se yhtaikaa oli kuihtunut koivun vihta ja samalla öljypuunlehvä, joka oli alkanut viheriöidä ihmeen hetkellä. Hän istui ääneti ja iloitsi. Ella oli täällä, hän eli, eikä enää torunutkaan. Hän askarteli kotoisesti kuin omassa makuuhuoneessaan, pöyhien olkia läjään.
— No, sanoi hän, — sinä kai tahtoisit olla täällä yötä? Jos vain molemmat mahdumme. Sillä minä aion olla täällä, minä. Juoksen hakemassa takkini. Sinua kai viluttaa sinuakin. No, Jouna setä, isä kai aikoo naimisiin nyt? Kyllä Rastas hänet löylyttää, myrkky vie… Et sano mitään, mutta mitä sanoisitkaan.
— Kaikki on hyvin, lausui Jouna, — »öljypuunlehvä.»
Ella juoksi ulos pimeyteen. Jouna käsitti, että hän oli taistellut ja jonkin verran rauhoittunut. Jouna ei liikahtanut paikalta, hänen sielunsa kiitos kohosi kuin lintu korkeuksiin. Hän uskoi tällä hetkellä Jumalaan ja enkeleihin. Hänen sydämensä makasi maassa Jeesuksen Kristuksen edessä. Hän tiesi, ettei mikään ole mahdotonta Jumalan edessä. Ihme on Isän lahja ihmiselle. »Öljypuunlehvä», se on kaunis kirjannimi.
Ikäänkuin joku olisi vienyt hänen kättään, pisti hän yhtäkkiä sormensa hirrenrakoon peltilaatikon takana, missä kaurat säilytettiin. Hänen käteensä tuli käärö. Paperi oli sidottu karkealla nyörillä. Siellä oli jotakin kirjoitettua. Mitättömille paperipalasille. Ellan käsialaa.
Kenelle olivat kirjeet? Ajattelematta, että tässä oli kysymys jostakin salaisesta, alkoi Jouna selailla paperipalasia ja lukea niitä. Valaistus oli huono ja kirjeet kirjoitettu lyijykynällä. Mitä kummaa tämä oli? Kenelle oli Ella kirjoittanut? Keneen hän oli rakastunut? Kulkiko hän todella kuutamossa kohtaamassa rakastettuaan? Tämä epäystävällinen kylmä Ella, jonka tähden vanha Lauri Jouna jokin hetki sitten oli vavissut? Ella ei siis ollutkaan yksin. Hänellä oli salainen ystävä. Häntä, hupsua vanhusta, joka oli kuvitellut tytön olevan tuen ja huolenpidon tarpeessa. No niin, täytyi tointua hämmästyksestään, täytyi koettaa pudota taivaasta maan päälle niin vähillä vammoilla kuin mahdollista. Ehkä mies ei ollut niin huono. Tuskinpa puhdas, ylpeä Ella mitään huonoa olisi sietänyt. Käsittämätöntä tämä oli. Nyt tyttö tietenkin suuttuu, kun näkee salaisuutensa tulleen ilmi. Mutta kun se on joutunut hänen tietoonsa, niin saakoon Ella yksintein nähdä kirjelaput siinä levällään. Jounan sydän, joka äsken niin riemullisena oli laulanut sinisen taivaan alla, löi suuria hitaita lyöntejä tytön askelten lähestyessä tallia.
Eila tuli syli täynnä vaatteita ja paiskasi kauralaatikolle Jounan eteen Haunia Vuorisen pienen esikoisteoksen. Hän aikoi nähtävästi kysyä jotakin sen johdosta. Jounan samalla avonainen ja syyllinen katse pysähdytti hänet. Hän tunsi heti paikalla kirjepinkan.
Hän syöksyi paperien kimppuun ja kuiskasi katkonaisia sanoja. Hän repi ja runteli. Hän kävi hampain kiinni palasiin ja pusersi nyrkkejään Jounan edessä. Olisi ollut helpotus tarttua suonenvedossa sätkyviin käsiin, olisi ollut onnellisinta lausua jotakin. Mutta Jouna ei liikkunut eikä puhunut, odotti vain, että tyttö purkaisi ulos tuskansa. Vihdoin viimein Ella saattoi alkaa hirveät syytöksensä.
— Että sinä sen teitkin… En olisi uskonut koskaan… Isästä olisin, mutta en sinusta. Nyt ei enää ole ketään… Myrkky vie, kuinka minä vihaan sinua. Mene pois, en tahdo sinua nähdä — ei ketään, ei ketään enää. Tuo hevonenkaan ei ole minun…!
Ella Tyrnin väkivaltaisten nyyhkytysten keskelle lankesi nyt Lauri Jounan hiljainen ääni, jonka hän koetti tehdä tyyneksi.
— Mutta Ella, sinullahan on hän, hän, josta puhut näissä kirjeissä.
Ella hyökkäsi suunniltaan Jounan eteen ja pani kätensä hänen suunsa eteen.
— Jollet sinä ole hiljaa nyt, niin menen avantoon. Myrkky vie, jos olisin tietänyt tämän äsken, kun olin uimassa…
— Mutta Ella, älä noin lyö, tekee kipeää. Tuleehan se kuitenkin ilmi.
— Mikä tulee ilmi? Jos sinä vielä puhut, niin minä isken puukolla.
— No niin, Ella, pidä salaisuutesi, heitetään hiukkasen pitkäksemme. Minuakin väsyttää.
— Mikä salaisuus? kivahti Ella ja iski nyrkkinsä kauralaatikon laitaan.
Hänen käteensä sattui ja hän vaikeni. Jouna hymähti, nousi, otti peitteen ja levitti sen pahnaläjälle.
— Saanko olla tässä?
Hän oli hetkisen ollut pitkänään, kun Ella asettui polvilleen hänen eteensä ja alkoi nyrkillään iskeä häntä käsivarteen.
— Etkö sinä ymmärrä, ettei ole ketään! No niin, ei ole, ei ole, ei ole!
Jouna nousi istumaan.
— Mutta Ella…
— Etkö kuule: ei ole ketään, jollet sinä minua usko, niin se on hirveää, myrkky vie.
— Tietysti minä uskon, Ella. Mutta en oikein käsitä… Kai sinä sentään jollekin ihmiselle olet kirjoittanut nuo kirjeet…
— Minä vihaan sinua, en koskaan olisi uskonut, että sinä voit olla niin paha, ja tyhmä… Kenelle minä olisin kirjoittanut!
— Mistä minä tiedän. Eihän se ole kuin aivan luonnollista, että nuori tyttö…
— Mutta nyt minä suutun niin etten koskaan, en koskaan, en koskaan lepy! Kun nyt ei ole ketään, ei yhtään ketään… En minä tiedä miksi olen kirjoittanut…
— Etkö sitten todella ole tavannut ketään, kun »kuutamo on valanut hopeitaan»…
— Suu kiinni, sanon minä. Valehdellut minä olen. Valhetta, valhetta kaikki tyynni! No, nyt sinä sen tiedät, sinä ilkeä Jouna setä. Mene nyt ja kerro isälle, että minä olen valehtelija…
— Valehtelija!
Lauri Jouna oli käynyt äänettömäksi ja katseli sormea liikuttamatta kuinka tyttö väänteli tuskissaan. Hänen päässään risteili muutamia muistoja ja kysymyksiä. Koko äskeinen keskustelu kirjailijoiden kesken uudistui hänen mielessään sekin. Hän tarttui kädellään seinähirteen ja nousi pahnaläjältä. Yhtäkkiä näki hän polvistuvan tytön läpi, ikäänkuin hän olisi ollut läpikuultava.
— Kuulehan nyt, lapsi kulta, minä tiedän jo. Tulehan tänne, olen hyvin onnellinen. Ella… tiedätkö mitä: sinä olet saanut taiteilijan lahjan, sinun mielikuvituksesi vaatii oikeutensa. Siksi sinä olet kirjoittanut. Sinun täytyy saada ruveta kirjoittamaan oikein kirjoja, tulla kirjailijaksi… Mutta ethän sinä siitä suutu, sehän on suuri, suuri onni. Et ole koskaan yksin, et koskaan köyhä… Rakennat linnoja, rakastat prinssejä, näet ihmisten ja eläinten sydämiin, opit nauramaan, opit itkemään… Ella, pieni onnellinen tyttö!
— Mutta minä en tahdo kirjoittaa, minä vihaan kirjailijoita, en enää lue yhtä kirjaa. Enkä kirjoita yhtä kirjettä, vaikka siihen paikkaan menehtyisin, myrkky vie…!
Lauri Jouna seisoi ja pudisteli päätään, kasvot hymyssä.
— Tiedätkö Ella, olen nyt hyvin onnellinen. Niin monen kirjailijan työstä olen iloinnut, mutta en koskaan niinkuin nyt. Äsken tuolla alhaalla, kun sinä olit kylpemässä… olin hyvin levoton tähtesi… Pelkäsin että olisit kovin yksin ja surullinen. Silloin yhtäkkiä tunsin, että kädessäni oli kukkanen. Tai en tiedä, oliko se tähti. Tai vihreä lehvä. Se oli puhjennut esiin hellyydestäni, tai pudonnut taivaalta. Tai lähetetty minulle yli aavojen vesien. Toin sen varovasti tänne. Mutta kun sinä tulit ja otit valkeaa, pelkäsin ettet näkisikään mikä ihmeellinen kukka se oli. Katso tuossa se on. Ihmiset näkevät vain kuivan oksan. Mutta minä, jonka käteen se ihmeen hetkellä annettiin, minä näen siinä tähden. Se on sinua varten, pieni ammattivalehtelija, onnellinen pikku Ella. Ymmärrätkö minua?
Ella Tyrni nosti päätään ja katsoi Jounaa silmiin. Ja pusertaen ristityt kätensä rintaansa vasten hän sanoi:
— Öljypuun lehvä!
OPIN SAUNA
— Lieneekö elämäksi vaiko kuolemaksi, puheli Jaakko Tyrni itsekseen, aamuyöstä lähetessään kotiaan uudenvuoden ensi tunneilla. — Joka voisi nähdä tulevaisuuteen ja tietää, onko tämä elämäksi vaiko kuolemaksi!
Hänen ajatuksensa ei johtunut vauhdista, jolla omaan talliin ikävöivä hevonen lasketti yli kivien ja kantojen. Hän mietti vauhtia, jonka tapaukset hänen elämässään yhtäkkiä olivat ottaneet, ties miten. Hengenvaarallisena moni olisi pitänyt kulkua näin rattailla, pilkkopimeässä — kaunis talvenalku oli keskellä joulua mennyt tipotiehensä, niinkuin täällä Etelä-Suomessa oli tullut tavaksi. Eikä Jaakko Tyrni voinut torjua luotaan ajatusta, että hänen riippumattoman työkautensa kaunis alku oli saanut kolauksen ja joutunut vaaraan.
Mistä syystä?
Oli tapahtunut paljon, viime päivät olivat kukkuroineet elämyksiä hänen eteensä enemmän kuin edelliset viisitoista vuotta yhteensä. Ja kaikki oli ollut sellaista, joka hedelmöittää kirjailijan työtä. Koko hänen olemuksensa oli kerran taasen uusittu pohjia myöten. Niinkuin vanha, kasvuvoimansa tyhjentänyt elovainio kynnetään uudelleen uusia satoja varten, niin oli hänen olentonsa pengottu perustuksiin asti ja odotti työkautensa hedelmällisintä tuotantoa. Hiljainen, harmaa, köyhä raadanta-aika oli takanapäin ja edessä värikäs, kuuma, kuohuva luomisilo. Hän ei ollut ajatellut että siihen saattaisi päästä niin äkkiä. Hän oli katsellut uutta ihmiskesää itselleen saavuttamattomana. Mutta se oli tullut muutamassa päivässä, tullut täyteläisempänä kuin hän ikinä oli voinut uneksia. Enemmän kuin hän koskaan oli ajatellut osakseen, oli hän saanut. Hän omisti naisen, omisti johto-aseman ystäviensä joukossa, omisti ystävät — hän, yksinäinen, ujo ja saamaton Jaakko Tyrni! — ja omisti tärkeimmän kaikesta: inspiration. Helena Elisabet Tuuran tarina humisi mahtavin siivin hänen mielessään, suuri hiljainen juoni virtasi leveänä kyminä hänen silmiensä edessä ja ihmiset ja pikkupiirteet ryhmittyivät eläen ja kukkien sen rannoille. Hänen täytyy pian tarttua kiinni tähän aiheeseen saadaksensa sen vuoden kuluessa valmiiksi. Vuosi oli oikeastaan liian lyhyt aika. Teos näytti vaativan kolmea osaa. Kokonaisen aikakauden täytyi mahtua siihen. »Aurinko», se oli vaatelias nimi, teoksen täytyi hehkua voimaa lukijaa vastaan. Mikä hitto hänet pani puhumaan vuodesta, kun hän ryhtyi tekemään tuota leikillistä sopimusta ystäviensä kanssa — olisi pitänyt ottaa kaksi vuotta vähintään. Mutta kyllä se niinkin oli, että sen teki yhdessä vuodessa, minkä kahdessakin, jos vain otti ajasta vaaria. Hän saa Helena Elisabet Tuuran valmiiksi vuodessa, jos hän on ahkera. Ja nyt täytyy alkaa aivan heti, ennenkuin kynä ruostuu. Annikki on pidellyt käsissään hänen vanhaa kynäänsä. Annikki on sen kosketuksellaan siunannut. Toki työn täytyy luistaa!
Mikä hänen siis nyt on? Miksi hän on tyytymätön? Tai ei hän ole tyytymätönkään. Ei vain ole hyvä olla.
Tuhannen tulimmaista! Nyt oli käymäisillään huonosti. Jaakko Tyrni tempaisee kiivaasti ohjaksista, suuttumus kiehahtaa kuumana päässä. Jos hänellä olisi piiska, niin hän nyt löisi hevosta. Mutta piiskaa ei ole, siitä on Ella pitänyt huolen — Ella! Nyt hän sen tietää: jollei Ellaa olisi ja jollei hän olisi vastassa kotona, niin ei Jaakko Tyrnillä tällä hetkellä olisi paha olla, vaan hän lähestyisi iloisena kotiaan. Hän on varma siitä, että tyttö kaikki nämä päivät ja yöt on valvonut ja kävellyt tiellä, odottaen kotiin hevosta, joka on hänen rakkautensa. Häneltä myöskään ei voi peittää, ettei hevosta ehkä ole kaupungissa hemmoteltu sillä lailla kuin kotona. Perhana… tämähän alkaa olla hengenvaarallista. Ei, se ei parane suuttumisesta. Jaakko Tyrni koettaa tyynny teliä mieltään, viheltelee niinkuin on kuullut Ellan tekevän ja tyynnyttelee hevostakin. Kernaasti hän antaisi koko eläimen Ellalle, jos sitä tietä voitaisiin päästä rauhaan. Mutta Ella on vaikeasti johdettava, itsepintainen lapsi ja onhan hänellä oikeus yhteiseen kotiin, ja nyt on lisäksi Annikki mieltynyt Pikkuun ja haluaa syöttää sitä sokerilla.
Mutta mikä Pikun tänään onkaan? Se säikähtelee ja pillastuu syyttä suotta. Sillä ei yhtään ihmistä ole liikkeellä. Ei erota missä maa päättyy ja taivas alkaa, tämä on totisesti säkkipimeyttä, tietäkään ei erota muuta kuin siitä että raiteisiin pysähtynyt vesi silloin tällöin kiiltää. Olisi pitänyt jäädä kaupunkiin vielä täksi yöksi. Kaikkihan he pyysivät ja maalasivat hänelle kulkua näin yön pimeydessä kuolemanratsastukseksi. »Minun tähteni», sanoivat Annikin silmät. Mutta Jaakko Tyrni oli saanut luihinsa levottomuuden ja piti välttämättömänä olla kotona vuoden ensi päivänä. Jos hänen olisi pitänyt tehdä tili siitä, miksi hän yhtäkkiä nousi herkullisen aterian äärestä, niin hän tuskin olisi tietänyt tätä syytä. Syyt olivat monet, jos häntä olisikin vetänyt yksi rihma, niin sen olisi voinut katkaista ja jäädä. Elämä ravintolassa oli sekin Tyrnille uutta näin uudenvuodenyönä. Kirjailijana hänen olisi pitänyt nähdä se loppuun saakka. Oli humua ja melua, musiikkia ja huomispäivän täydellinen unohtaminen. Palus oli tyytyväisenä lähtenyt maalle perheensä luo. Tosin ei hän ollut saanut äitiä uudelle kirjalleen, mutta hän oli saanut nimet suureen vekseliin — Tyrnikin oli kirjoittanut siihen. Tämä oli väliaikainen toimenpide, parin kuukauden perästä piti Paluksen saada säästöpankista rahaa ja silloin piti hänen järjestää raha-asiansa pysyvälle kannalle. Takaajilla ei voinut olla vaaraa, huvilan saattoi kiinnittää kun se vain oli pystyssä, ja sitten saattoi tulla kysymykseen vain jokin täytetakuu. Palus oli siis poissa saunaseurasta tänä uudenvuodenyönä ja Rekolakin kai oli pakotettu pysymään kotonaan — onneksi! Sillä hän oli jo kerran kysynyt Tyrniltä, miltä maistui istua lauteilla, kun Annikki kuumensi kiuasta. Se oli leikkiä, mutta Tyrni ei pitänyt siitä leikistä. Jouna — ties missä olikaan. Ravintolat ja huvit eivät koskaan olleet huvittaneet häntä, senvuoksi hän olikin käynyt niin yksipuoliseksi. Heitä oli siis pöydässä vain neljä. Annikki ja Tyrni, Loila ja Leppiaho. Orelva istui toisessa päässä salia, kävi tuontuostakin puhuttelemassa orkesteria ja tilasi mielikappaleitaan. Myöskin heidän pöydässään hän kävi, kysyi Loilalta, pitikö hän käkeä rakastettavana lintuna ja käski, kun ei Loila heti keksinyt vastata, hänen miettiä asiaa. Loila hikoili ja suutahteli. Hän ei ymmärtänyt leikkiä ja kun Orelva jo pujotteli pöytien lomitse takaisin seuraansa, mulkoili hän suurin silmin hänen jälkeensä ja huusi vihdoinkin: vai käki — käki saatte olla itse, ettekö olekin, mokoma mammutti, pyrkinyt pikkulinnun pesälle! Senjälkeen kiusottelivat he kaikki Loilaa. Hän istui poissaolevana ja rummutti pöytään musiikin tahdin mukaan. Jaakko Tyrni ei voinut olla muistelematta, että kotona tänään ovat käyneet saunassa. Pöytäseura, koko tämä ympäristö alkoi kyllästyttää häntä, hänen teki mieli viettää hetkinen Annikin kanssa kahden ja sitten lähteä kotiin. Jos olisikin ollut mahdollista jäädä Annikin luo, mutta sitä mahdollisuutta ei ollut. Eikä enää tullut edes hetken kaksinoloa Annikin kanssa, sillä Loila ja Leppiaho seurasivat uskollisesti Annikin portille asti. Loilalla oli Tyrnille asiaa, hän pyysi saada lähipäivinä tulla juttelemaan töistään ja muustakin. Leppiaho tarjosi vuodettaan yöksi — kuka nyt tällaisessa pimeydessä saattoi löytää kotiin. Jos olisi ollut lunta ja rekikeli, mutta rattailla! Tyrni toivotti Loilan tervetulleeksi koska tahansa, sanoi olleensa kotoa poissa liiankin kauan ja nyt pysyvänsä kotona. Vihdoin hänen onnistui sähkölampun alla vastaanottaa Annikin katse. Häntä raivostutti elämän monimutkaisuus: kihlaukset, odotukset, kuulutukset ja sensemmoiset. Olisi ollut yksinkertaista ja luonnollista seurata rakastettua hänen kotiinsa suoraa päätä. Hän pusersi lujaan hänen kättään, harmitteli ettei saanut sulkea häntä syliinsä ja kuunteli hajamielisenä Loilan ja Leppiahon puhelua. Mukavia poikia joka tapauksessa. He sanoivat iloitsevansa siitä että oli saatu kokoon tällainen pieni ystäväpiiri ja lupailivat pian tulla Tyrnilään. »Älä nyt vain aja päätäsi puhki!» sanoi toinen. Ja toinen huomautti vieläkin: »jaa-ah, minun vuoteeni on kapea ja kova kuin sian kaukalo, mutta ehken siinä nukkuisi paremmin kuin maantienojassa.» Jaakko Tyrniä veti oudosti kotiin — etteihän siellä vain ollut tapahtunut jotakin, kaikkina näinä päivinä ei sieltä ollut saanut vastausta puhelimitse.
Jaakko Tyrni oli tuskin eronnut ystävistään, kun hän huomasi, että yö oli harvinaisen pimeä ja hevonen hullu ja hermostunut, seisottuaan tallissa. Hän aikoi antaa sen tyhjentää pahimman menohalunsa täällä valaistuilla kaduilla. Poliisi tietenkin sentään pidätti hänet. Hän näki ohi ajaessaan kuin unessa jonkin sytytetyn joulukuusen. Jotkut humalaiset lauloivat kadunkulmassa. Sitten tuli etukaupunki, jossa ikkunat jo olivat pimeinä ja lamput harvenivat. Sitten tuli maaseudun pimeys. Olisi ollut parempi jäädä kaupunkiin.
Mikä häntä sitten veti kotiin?
Niin, tässä ei ollut erittäin hyvä tilaisuus ajattelemiseen. Täytyi terästää katse niin että päähän koski. Oli tullut valvottua viime öinä. Ja oli jonkin verran juotukin. Täytyi luottaa hevoseen. Onneksi eläimet kai näkevät pimeässä.
Tuleeko siellä joku vastaan? Vai metsäkö kohisee? Vai kuvitteleeko hän kuulevansa jotakin? Pysy tiellä, hemmetissä, hevonen. Tuossakin olisi voinut käydä huonosti, kivelle mentiin että kipunoi. Olisi pitänyt jäädä kaupunkiin. Mikä panikaan hänet maksamaan hotellilaskun jo päivällä? Hänen oli vaikea erota huoneesta, jossa oli tapahtunut niin paljon. Hän tiesi aina säilyttävänsä silmissään tuon huoneen pikkuseikkoja myöten: ikkunan alla kirjoituspöytä puhelimineen, leposohva, jolla on kirjava plyyshipeite, oven luona kaappi ja vaatenaulakko, pitkällä seinällä, pääpuoli ikkunaan päin suuri vuode, jota peittää harsokangas. Veri alkoi kohista hänen päässään, kun hän tätä kaikkea ajatteli! Mutta eihän sitä voinut jatkua. Yhtäkkiä olisi huhu levinnyt kaupungille ja kotiin. Täytyi toimia, täytyi kehittää asioiden kulkua.
Ella — totta puhuen se oli Ella, joka teki hänet levottomaksi ja veti häntä kotiin. Tyttö oli mahtanut ajatella häntä — ja ennen kaikkea hevosta — koko ajan, yöt ja päivät. Ratkaiseva keskustelu täytyi saada toimitetuksi pois, mitä pikemmin sitä parempi. Minä tohvelisankari, ajatteli Jaakko Tyrni, näyttääpä siltä kuin pelkäisin tytärtäni. Mutta hänen takanaan seisookin hänen äitinsä ja viidenkymmenen vuoden sarja muistoja. Se on jättiläinen se.
Minä olen liian kauan ollut kahlehdittuna tuohon kaikkeen, ajatteli Jaakko Tyrni sadannen kerran. Hän oli todennut sen eri mielialojen vallitessa, milloin hämmästyneenä, milloin ilostuen, milloin säikähtäen. Nyt hän oli suuttunut. Jo oli aika katkaista kahleet!
Hänen elämänsä langan oli tähän asti muodostanut yksi ainoa luja, rauhallisesti juokseva säie. Minkä värinen se oli ollut? Sitä oli vaikea sanoa. Ehkäpä se oli ollut valkoinen. Olihan hänen tuotantonsa ollut kemiallisesti puhdas kaikesta epäilyttävästä. Jokaisen hänen kirjansa olisi voinut antaa minkä pikkutytön käsiin tahansa. Nyt punoivat hänen sormensa köyttä, jossa oli monta säiettä, useita eri värejä. Ensinnäkin siinä oli rakkauden punainen rihma, se oli tällä haavaa kaikkein vahvin ja lujin. Sitten oli työn rihma, se oli vihreä kuin kevään nurmi ja se paisui ja sykähteli. Mikä oli tämä musta? Hänen elämänsä touvissa oli tällä hetkellä paljon värejä, tummia ja vaaleita — lieneekö elämäksi vaiko kuolemaksi.
Tietysti kaikki on elämäksi, tämä kaikki häneltä juuri on puuttunut, siksi hänen elämänsä lanka on ollut väritön ja ikävä. Jaa-ah, hymähti hän, käyttäen Leppiahon kieltä, tätä hän nyt on sanellut itselleen päiväkausia. Mikä on sitten tämä levottomuus? Hän on väsynyt ja häntä kiihdyttää ratkaisu tyttären kanssa, siitä se kaikki johtuu. Kirottu alkohooli, sekin istuu kupariseppänä hänen päässään ja rummuttaa.
Koko hänen olentonsa sävähti, sillä hevonen hyppäsi yhtäkkiä tiepuoleen ja alkoi sitten nelistää eteenpäin. Pitkään aikaan ei Jaakko Tyrnillä ollut mielessä mitään muuta ajatusta kuin hevosen tyynnytteleminen ja oman malttinsa säilyttäminen. Siinä oli totisesti kaatuminen ollut lähellä ja mitähän tällä matkalla vielä saattoi tapahtua. Oliko ojasta äsken noussut joku, vai näkikö hevonenkin pikkuäijiä? Tämä uusivuosi alkoi oudosti — lieneekö elämäksi vaiko kuolemaksi?
Taasen hän hoki tuota lausetta. Tässä jokin päivä sitten hänessä oli liikkunut tykkänään toinen lause. Mutta kaikki olikin yhtäkkiä muuttunut eikä se vanha lause olisi sopinut enää säestämään hänen nykyisen elämänsä tahtia. Mikä se lause olikaan? Hän ei saanut mieleensä lausetta, mutta Anna Elisabet Tuuran hahmo ilmestyi hänen eteensä. Se oli harmaatukkainen, hiljainen isoäiti, jonka kädet eivät milloinkaan lakanneet tekemästä työtä. Eivätkä hänen huulensa milloinkaan väsyneet rukoilemaan. Nyt muisti Jaakko Tyrni lauseenkin. Virrenvärssy se oli:
Jumala ihmeen tekijä voi ylentää ja alentaa.
Hän, Jaakko Tyrni, oliko hän nyt ylennetty vai alennettu? Ylöspäin hän pyrki, työhön ja kehitykseen. Kas, taiteilijan elämä tietenkään ei saata olla yksi ainoa harmaa säie, vaan sen täytyy juosta kirjavana moniosaisena lankana. Mutta romaanin aiheena oli Helena Elisabet Tuura suurenmoinen. »Aurinko», se oli kirjalle oikea nimi. Ja keskellä pilkkopimeää näki kirjailija edessään romaanin päästä päähän ja luomisen suloinen ja kipeä riemu täytti hänen olentonsa niin että hän oli pakahtumaisillaan. Kotiin, kotiin, kirjoituspöydän ääreen! Hevonen juoksi ja rattaiden linjaalit löivät pyörien akseleihin.
»Rukoushetki oli juuri päättynyt seminaarin suuressa salissa ja oppilaat nostivat päänsä kumaraisesta asennosta, johon he olivat hartaushetken ajaksi sen painaneet. Aurinko paistoi huoneeseen, valaisten tummia ja vaaleita hiussykeröitä, hentoja hartioita ja voimakkaita niskoja, koko tätä nuorta joukkoa, jonka oli määrä vuoden perästä hajota ympäri maan, levittämään valoa kaukaisia salokyliä myöten. Tänään ei uskonnon lehtori ollutkaan pitänyt rukouksia — hän oli satunnaisella matkalla — ja hänen sijassaan oli puhunut historian opettaja, hentokasvuinen ja tumma nuori maisteri, joka vasta viime syksystä oli ollut täällä. Hänen esityksensä oli ollut ujoa ja tottumatonta ja miltei hän isämeitää lukiessa oli hämääntynyt keskellä rukousta. Tytöt olivat takariveissäkin tunteneet sen, punastelleet, pidättäneet hymyään ja painelleet toistensa käsiä. Vielä vaikeampaa oli ollut eturiveissä. Siellä olivat oppilaat taistelleet mielenliikutustaan vastaan niin että he tuskin saattoivat seurata maisterin sanoja. Juuri edessä seisoivat opettajat, johtajatarkin, joka oli niin ankara. Olisipa sattunut, että joku olisi purskahtanut nauruun — siitä olisi noussut ties mikä meteli! Tuntui helpottavalta, kun maisteri oli lausunut aamenensa ja tyttöjen rivit pääsivät solumaan käytävään, missä aurinko paistoi joka soppea myöten ja vaatimattomat päällysvaatteet ääneti ja tottelevina riippuivat telineillään.
Historian maisteri lähestyi keskellä auringonpaistetta ensi luokan ovea, kun vaatenaulakon kohdalta häntä kohden astui kalpea tyttö, niiaten ja yhtäkkiä lehahtaen punaiseksi.
Pyydän anteeksi… Tahtoisin vain ilmoittaa, että eilen olin sairas, en jaksanut valmistaa läksyäni. Eivät olisi tahtoneet kotoa päästää kouluun tänäänkään, mutta minä tulin kuitenkin. Ehkä saisin valmistaa läksyni ensi kerraksi.
Hyvä on… Jaksaako neiti Tuura sitten nyt olla tunnilla…?
Aurinko paistaa heihin, aurinko täyttää heidän olentonsa, kuin säteiden siltaa myöten astuvat he luokkaan, tyttö ensin, sitten opettaja. Luokka nousee, nuoruus loistaa kaikilta kasvoilta, tiedonjano jokaisesta silmäparista. Mutta Helena Elisabet Tuuran pää painuu käden varaan. Se on kielletty asento, mutta hän ei muista sitä, niin outoa on tänään hänen ollakseen…»
Jaakko Tyrni tuntee jo mistä kohdasta hän alkaa suuren romaaninsa. Tähän tapaan hän päästää sen liikkeelle. Ja hän tietää myöskin missä hän sen lopettaa. On syys ja kuolinhuone ja koolla paljon väkeä, nuoria, vanhoja ja pieniä lapsia. Aurinko paistaa hiljaisen nukkujan kasvoille. Eikä kukaan itke tämän kuolleen ääressä. Kaikki ovat kiitollisen hartauden vallassa. Hänen päänsä yläpuolella on raamatunlause: autuaat ovat puhtaat sydämistä, sillä he saavat nähdä Jumalan.
Kirjailija pitelee lujin ottein kirjansa alkua ja loppua ja tuntee kuinka keskikohdan tapahtumat raskaina patoutuvat hänen päähänsä. Täytyy heti käydä kiinni työhön, ettei kiire ennätä häntä. Ei ole mitään hirvittävämpää kuin se tieto, että joulu lähenee ja painatuksen pitäisi alkaa eikä työ olekaan valmis. Täytyisi saada pari kolme kuukautta eikä ole kuin pari viikkoa jäljellä. Sitten täytyy typistää suurta aihetta eikä hätiköity loppu ole missään suhteessa leveästi suunniteltuun alkuun. Siunattu Annikki, tällaista työnjanoa ei hän koskaan ole tuntenut! Eikä tällaista varmuutta. Onnistumisen varmuutta. Hän on sentään kirjailija!
Putosiko vesipisara hänen kädelleen? Toinen! Ehkäpä alkaa tulla lunta.
Hän ei enää pelkää kilpailijoita. Laskettakoot punaisin purjein. Hän, Jaakko Tyrni, elää rakkauden kesässä ja vastaanottaa voimaa sen auringolta. Hän on nyt niin rikas ja voimakas, että hän voi jakaa tukea oikealle ja vasemmalle.
Nuo takuut, joita hän on ennättänyt kirjoittaa, ne eivät nekään ole vaaralliset. Varmaan eivät.
Vähät kaikesta muusta, kun jälleen pääsee työhön. Ellan täytyy tulla järkiinsä. Jouna pitää saada avuksi, jollei muuten onnistu.
Lumi putoili läiskinä, jotka olivat suuret, märät ja painavat kuin jotkut iljettävät sammakot. Kokonainen sade valkoisia sammakkoja — mikä juopuneen mielikuva! Nauraa täytyi. Niin, nyt saattoi nauraa, sillä hevonen kulki rauhallisesti. Jaakko Tyrni piteli ohjaksia toisella kädellään ja nosti toisella ylös turkinkauluksen. Mitä — tuliko siellä joku? Lumisade oli niin tiivis, että töintuskin erotti asumukset kahden puolen tietä. Tuntui kylmältä. Oli kuin lumiräntää olisi päässyt niskaan ja alkanut vuotaa alas selkää. Kädet alkoivat kohmettua. Mitä kello mahtoikaan olla. Lienee ollut jonkin verran yli yksi, kun hän läksi kaupungista. Tämä ei enää ollut lumisadetta, tämä oli pilvenputoama. Ei voinut nähdä eteensä, lumiläiskät asettuivat kasvoille kuin märkä harso. Hevonenkin tunsi räntäisen ilman verkkona takertuvan jalkoihinsa, se asteli ikäänkuin murtaen jotakin estettä. Totisesti, joku asteli tuolla etempänä tiellä vastaan, hartioilla huppuliina, jota hän tiukasti piteli kiinni rinnan kohdalta. Hän ponnisti eteenpäin tuulta vasten — hullutusta: eihän tuullut, oli aivan tyyntä. Oliko hän, Jaakko Tyrni, näin väsynyt? Hänen silmänsä näkivät olemattomia. Niitä ne tietysti olivat nämäkin, jotka kulkivat hänen vierellään, seuraten häntä kuin saatto. Siinä häämötti rattaiden vierellä samanlaisia olentoja, huppuliinat olkapäillä, ne ponnistivat tuulta vasten, jota ei ollut olemassa. Jaakko Tyrnin silmiä kirveli — se johtui paljosta tupakansavusta viime iltoina — lumi suli joutuessaan kasvoille ja tippui alas silmäripseistä. Yhtäkkiä oli tämä kaikki kuva ulkopuolella todellisuutta, Jaakko Tyrni näki sen. Hän ei tuntenut vilua eikä väsymystä, hän vain näki, näki pysähtyneellä, lasittuneella katseella ja tunsi sisimmässään kouristavaa kipua. Ensin oli kuva etempänä, sitten se läheni ja vihdoin hän näki sen ikäänkuin lähteen kalvossa. Mutta lähde oli hänen oman sielunsa pohjalla, ja se oli syntynyt hänen omien silmiensä kyynelistä. Kyyneleet vuotivat lakkaamatta ja vilvoittivat näkemystä, mutta pohjalta tullen niin että kuva pysyi liikkumattomana. Jaakko Tyrnin huulet alkoivat sanella.
»Job Parka lähestyy kotiaan uudenvuoden yössä. Hän tulee jalan, sillä viimeinen juna on aikaa sitten kulkenut hänen asemansa ohitse. Muutenkin sopii tämä kulku näin jalan hänen mielentilaansa — hän on kaiken viikkoa ollut synnin työssä ja vaikka hän kuinka itselleen vakuuttaisi, että hänen taiteensa on tämän ravinnon tarvinnut, niin ääni hänen sisimmässään sanoo, että hän on langennut ihminen. Molemmat Jumalan laintaulut hän on paiskannut maahan ja särkenyt. Naisen hän on ottanut, tämä vanha mies, jolla on kotona täysikasvanut tytär. Eikä se kuitenkaan ole lainkaan pahinta. Naisen voimasta hän on aikonut elää ja syventää taidettaan. Mutta ei ole nähty sitä vuotta, jolla olisi ollut kaksi suvea. Eikä ole sitä ihmisikää, joka tuottaisi kaksi nuoruutta. Tämä on ollut synti. Omasta itsestänsä ammentaa taiteilija — ei ystävästä, ei rakastetusta!… Job ponnistelee eteenpäin myrskyssä. Uusi vuosi alkaa vihaisena — mitä kantaneekaan pilviensä takana. Myrsky riuhtoo miehen vaatteita. Ne ovat uudet, naisen kunniaksi hän on ne pukenut ylleen. Viima tunkee pintaan asti. Tuulispäät kiidättävät edellään lehtiä, kuloheinää, kaikkea mitä voi kiskoa irti paleltuneesta maasta. Tuulessa kiitävät Jobin silmien edessä hänen taideluomansa — kuivia lehtiä, kuloheinää, jota hän on kiskonut irti vaivaisista aivoistaan! Verettöminä ja pelonalaisina ne liukuvat ohitse — niillä ei ole edes voimaa ilkkua häntä. Jospa ne edes olisivat koiria, jotka haukkuisivat hänen häpeäänsä. Mutta ne ovat sääskiä, joita tuuli vie muassaan kuin syyslehtiä. Mielettömässä itserakkaudessa Job parka on halunnut olla maan ensimmäinen taiteilija. Taivaanrannalla laskettaa punainen purje: siellä saapuu hän, jota kansa odottaa, joka antaa kansalle leipää. Job, sinun elämässäsi on ollut yksi viisas teko: se että kerran katkaisit kynäsi. Jos tahdot elämääsi vielä toisen viisaan teon, niin on se se, että otat käteesi laakerin lehvän ja lähdet sitä vastaan joka tulee, mieli hartaana ja iloisena… »
Perhana — lumeen joka sulaen valuu Jaakko Tyrnin silmäripseistä, sekaantuu suolaisia kyyneliä ja hänen sydäntänsä särkee kuin paisetta. Mitä tämä onkaan tämä peli? Jokin uusi aihe sotkeutui taasen hänen aivoihinsa. Hänellä on aina ollut niitä liian paljon, täytyy häätää pois ne riiviöt. Tämä viimeinen vastenmielinen tunnelmapala — no niin, vähät siitä, se meni jo sentiensä. Pian hän on kotona. Pari tuntia hän nukkuu ja sitten hän käy työhön.
Annikki, hän on jo täydessä työssä hän. Hirvittävän järkevä olento tuo ihana tyttö! Kun Jaakko Tyrni rakkautensa huumassa halusi elää onnestaan ja iloita armaansa omistamisesta, niin kyseli Annikki suudelmien lomissa lakkaamatta tapauksia Jaakko Tyrnin elämästä, hääräten papereineen milloin pöydän ääressä, milloin vuoteen laidalla, milloin pidellen muistiinpanovihkoa polvellaan. Jaakko Tyrni oli tähän tuskastuvinaan — ehkäpä hän olisi todenteolla tuskastunutkin, jollei hän olisi pohjaltaan iloinnut siitä että hänestä oli syntymäisillään luonnekuva —, työnsi paperit syrjään, tarttui Annikin käsiin, noihin ihmeellisiin käsiin, joiden joka liike oli kun musiikkia, ja veti hänet puoleensa. »Sitten, sitten tehdään työtä — nyt on rakkauden aika. Minä kuolen, jollen nyt saa sinua suudella!» Tuo ihana tyttö oli todella hirvittävän järkevä: hän ei mitenkään tahtonut unohtaa työtään. Niin, niin, olihan se oikein, Jaakko Tyrnikin lupasi, hänkin, myöhemmin ajatella vain romaaniaan. Mutta nyt — mahdotonta. Eikö Annikki pitänytkään hänestä? Oliko tämä hänelle vain työn huumaa eikä rakkauden?
Hän ei sallinut julkaista kihlausta ennenkuin oli saanut valmiiksi Tyrni-esseensä. Ja senjälkeenkin piti kulua jokin aika. Eihän mitenkään sopinut, että hän julkaisi kirjoja sulhasestaan! Ei, Tyrnin täytyi myöntää se. Mutta mieluummin hän olisi pitänyt Annikkansa ja jättänyt Tyrni-esseen mustepulloon. Ihan totta! Annikki vakuutti, että esseen kirjoittaminen hänelle oli pääasia. Eikö Annikki sitten rakastanut Jaakkoa? Sitten, sitten, selitti tyttö. Ja Jaakko Tyrni vangitsi hänen toimeliaat huulensa niin että hänen täytyi olla aivan hiljaa ja vain suudella.
Näitä muistoja kutsuu Jaakko Tyrni silmiensä eteen, pakottaen ne tulemaan ikäänkuin nuorasta taluttaen. Hän ei nyt halua joutua ammattivalheen kuljetettavaksi, hän tahtoo tuntea jalkainsa alla tosiseikkojen kylmän ja asiallisen pohjan.
Kylmä ja asiallinen tosiseikka ainakin on, että hän kymmenen päivää sitten oli velaton mies ja että hänen nimensä nyt on suurissa takuissa.
Jumaliste, eikö hän sitten juuri äsken vakuuttanut itselleen, että takuut ovat suorastaan muodollista laatua! Että hän pienillä avunannoilla on saanut suuren siveellisen voiton, että hän yhdellä iskulla on kohonnut ystäväpiirin johtavaksi hengeksi!
Hiiteen kaikki mietteet, tässä likoaa ihminen muutenkin kuin sieni. Pilvistä ei lopu märkyys. Eivätkä väsy saatot tässä kahdenpuolen rattaita. Siinä ei ole mitään, hän tietää sen. Ja kuitenkin on kuin joku kulkisi huppuliina hartioillaan ja pitelisi kiinni. Niitä on nyt vain yksi. Hän varjelee Jaakko Tyrniä kaatumasta. Hän on suojelusenkeli. Hän on Helena Elisabet Tuura.
»Katso, poikaseni, tie on täynnä kuoppia. Ja sinä jäit äidistäsi niin nuoreksi. Muistatko kuinka olimme kirkossa ja sinä nukuit mummon olkapäätä vasten ja heräsit, kun rovasti iski nyrkkinsä saarnatuolin laitaan. Kaikki heräsivät, jotka olivat nukkuneet. Lapsi leikittelee lattialla. Hän on saanut käsiinsä isän korttipakan — isä pitää kotona noita pirun setelirahoja, joilla hän pestaa sieluja helvettiin, isänkin hän on pestannut —, niin, siinä lapsi leikittelee ja rakentaa pirun seteleistä linnoja. Kerros kerroksen päälle, torni tornin päälle! Ja kun kaikki on valmista, niin mitä tekee lapsi? Ottaako hän leikkikalujensa joukosta kuninkaan ja drottningin ja vie heidät linnaan, jotta he siellä hallitsisivat? Ei, vaan hän hajoittaa koko linnan, pienet kämmenet pudottavat silmänräpäyksessä tornit ja viirit. Ja lapsi hihkaisee ilosta. Mitä hän sen jälkeen tekee? Hän alkaa rakentaa linnaa uudestaan. Näin puhui rovasti kerran — muistathan sen. Ja jos sinunkin pitää ruveta rakentamaan linnaasi uudestaan, niin mitäpä siitä: rakennat. Jumala ihmeen tekijä voi ylentää ja alentaa.»
Ah vihdoinkin! Valonsäde lankeaa tähän aaveitten ja kummitusten täyttämään yöhön. Asemahuoneen lamput näkyvät. Nyt ei enää hätää, alapa juosta, Pikku, pian ollaan kotona. Lumihiutaleet näyttävät valoja vasten valkoisilta kanoilta, jotka lentävät pyörryksissään. Tuntuupa hyvältä nähdä asemarakennus, kiskot ja vaunut. Ja nyt vihellettiin pilliin. Tämä mieletön hourailu johtuu väsymyksestä — etteihän suorastaan sairaudesta. Täytyy koettaa saada joku kirjailija aluksi työhön Tyrnilän vinttikamariin. Sitten sopii mahdollisesti ajatella sitä, että Annikki tulisi sinne tekemään työtä. Hän on luvannut päiväksi tai pariksi. Annikin varsinaista tuloa varten täytyy talo panna uuteen kuntoon. No niin, siinä hän saa itse määrätä. Täytyy vain kirjoittaa kokoon rahaa siksi.
Hevonen juoksee, lumisohjo valuu ilkeästi alas Jaakko Tyrnin selkää. Ei kuitenkaan enää kannata ryhtyä uusiin toimenpiteihin, sillä koti on heti tässä. Kunhan olisivat lämmittäneet hänen huoneessaan. Nyt voi jo ottaa esiin portin avaimen. Mitä hittoa — onko se hukkunut? Koko tämä eristäytyminen ja sulkeutuminen lukkojen taakse se on sekin Ellan keksintö. Ei yksikään toinen täällä maalla elä tällä tavalla piikkilanka-aidan takana. Kaikki nauravat sitä. Aina täytyy kulkea avain taskussa ja sitten se hukkuu ja on poissa. Tästäpuoleen saa portti jäädä lukitsematta. Hän jättää sen nyt jo yksintein linkun varaan. Jopa löytyi avain, se oli joutunut liivin taskuun. Siellä oli jotakin muutakin — hänen verensä joutui liikkeeseen, kun hän siihen tarttui, kuinka hän oli voinut sen hetkeksikään unohtaa. Hänen taskussaan oli Annikin sormus. Hän oli ryöstänyt sen häneltä. Annikki ei olisi tahtonut sitä antaa. Keneltä hän oli mahtanut sen saada?
Hevonen juoksi, ottaen pitkiä kiihkeitä askelia. Tien kaartuessa heittelivät rattaat ja loka räiskyi kahdenpuolen. Nyt oltiin kotiportilla. Noustessaan paikaltaan tunsi Jaakko Tyrni kaikkien vesipurojen, jotka olivat olleet seisahduksissa vaatteiden laskoksissa, lähtevän vuotamaan. Vettä valui sisään hihoista ja niskasta, ja leuan alle uursi tietään kokonainen koski. Hän sovitti avainta läpeen ja kävi mielessään jotain taistelua: lukitseeko hän portin vai jättääkö hän sen lukitsematta? Paksuna kerrostumana oli lumi asettunut portin säleille ja säleiden väliin. Paksuina kerrostumina asustivat muistot täällä kodissa. Ella oli aidannut ne tänne ja lukinnut portin. Portin lukitseminen tai auki jättäminen merkitsi tällä hetkellä miltei elämän suuntaamista puoleen tai toiseen. Jaakko Tyrni tunsi sen, päästäessään hevosen ohitseen pihalle.
Täällä oli askelia lumessa. Ella oli varmaan kulkenut tässä odottaen — kukapa muukaan. Hevonen seisoi jo tallin edessä odottamassa. Jaakko Tyrnin täytyi jalallaan työntää lunta syrjään, saadakseen portinpuoliskot kiinni. Paras ottaa koko portti pois, niinkuin talvella tehtiin muissakin taloissa. Hän astui tänä yönä kotipihalleen suuressa seurassa: hänellä oli mielessään rakastettu nainen, ystävien luottamus ja itse inspiratio. Ja ennen pitkää hän oli oleva maan ensimmäinen nimi! Hän sai kiinni portinpuoliskot, nosti linkun kiinni, pisti avaimet taskuunsa ja löysi tallin avaimen naulasta ovenpielessä.
Mitä kummaa — oliko täällä nukkunut joku? Tasaiseksi tallatun olkiläjän päällä oli vaate ja palloksi rutistettu paperi oli kierinyt seinävierelle. Oliko joku ehkä juuri lähtenyt täältä? Oliko se Ella, vai oliko se joku muu?
Se kyllä saattoi olla Ella. Jaakko Tyrni otti paperikerän ja aukaisi sitä. Mitä perhanaa: hänen vanhaa käsikirjoitustaan. Hän rutisti paperin kädessään ja viskasi maahan. Kunhan pääsisi täältä hiljaa sisään, etteivät heräisi. Mutta Ella ei nuku. Ne ovat hänen jälkiään, nämä tuoreet jäljet lumessa. Huomenna tulee kuuma päivä, pitää koettaa päästä nukkumaan.
Kirjailija pääsi sisään eikä talossa kuulunut luiskahdustakaan. Hän levitti märät tamineensa tuoleille eteisessä ja tuli siinä kolistelleeksi. Mutta ei kukaan herännyt, oli kuin kaikki olisivat nukkuneet ikuista unta. Viisaat ihmiset, jotka nukkuvat! Olisi kai pitänyt saada jotakin kuumaa juotavaa ennen maatapanoa, vaan nukkukoot. Ella ei nuku — ei tarvitse pelätäkään. Jos hän tulisi tänne nyt, niin pyytäisi häntä keittämään vettä. Hän ei tule, ei tarvitse ajatellakaan. Hän makaa sydän takoen ja hiipii puolen tunnin perästä talliin.
On sentään lämmitetty. Ja vuodepeittokin on kokoonkäärittynä nostettu tuolin selustalle. Ja onpa tässä ruokaakin kukkurallinen tarjotin, kirjoituspöydällä.
Suloinen onnentunne — se ainutlaatuinen, jolla ihminen lähestyy kotiaan, omaa vuodettaan, jokaista esinettä, jopa ilman makuakin tässä omassa pesässä — tämä onnentunne valtasi Jaakko Tyrnin niin että hän hetkeksi unohti kaiken, mitä oli tapahtunut viime kymmenenä päivänä.
Hän lämmitteli käsiään painamalla niitä uunia vasten, istuutui sitten kirjoitustuoliinsa ja teki voileivän. Oli saapunut pinkka postia, mutta jääköön se huomiseksi. Tuohon tulee sitten Annikin kuva, täytyy saada sille kaunis kehys. Annikki oli hyväillyt hänen vanhaa kynäänsä. Yhtäkkiä tuli Jaakko Tyrnille se tunne, että hänen tässä uudenvuoden ensi yönä täytyy panna alulle suuri teoksensa.
Hän jätti kaiken muun, nousi ja siirsi tarjottimen pöydältä. Vilun väreet kulkivat pitkin ruumista, pää oli raskas. Etteihän vain tauti olisi ollut hänen luissaan. Mutta ensimmäisen lauseen hän tahtoo kirjoittaa. Ja hän kumartui ottamaan laatikosta paperia — miten kummalla laatikko olikaan niin tyhjä? Hänhän oli syksyllä ostanut kokonaisen riisin kirjoituspaperia. Ja painetut käsikirjoitukset, koko hänen viimeinen romaaninsa, se oli sekin poissa. Taisikin olla siitä se liuska jonka hän tapasi tallissa. Ellako hänen käsikirjoituksiaan kuljetteli? Huomenna täytyy puhua tästäkin. Mutta nyt hän alkaa suuren työnsä… Ja mieli täynnä hetken vakavuutta, hakivat hänen kätensä vanhan puukon kirjoituspöydältä, missä kaikki oli kulunutta. Hän leikkasi paperiarkin neljään osaan, kuunteli paperin tuttua kahinaa ja kokosi ajatuksensa.
— Helena Elisabet Tuura, sinä esirukoilija naisten joukossa, — minä tahdon kuvata sinut suurena ja kirkkaana: »Aurinko» on sinun nimesi.
Kirjailija istuutui, tarttui kynään ja kirjoitti:
»Aamuhartaus oli juuri päättynyt seminaarin suuressa salissa. Päät kumarassa seisoivat tytöt odottaen, että urkuharmonin loppusoitto vaikenisi. Aurinko paistoi…»
Hän laski kynän pöydälle.
No niin. Tästä se jo huomenna lähtee liikkeelle.
Jaakko Tyrni nousi, riisuutui, sukelsi kovaan kapeaan vuoteeseensa ja nukkui heti paikalla.
* * * * *
Harmaa uudenvuodenpäivä jo hämärsi ja naiset istuivat keittiössä kahvia juoden, kun Jaakko Tyrni, hiukan unisena ja hämillään avasi oven.
— No, hyvää uutta vuotta, sanoi hän silmiään siristäen: — Oikein hyvää uutta vuotta, toisti hän ja seisahtui pöydän ääreen. — Olen soittanut kotiin joka päivä, mutta täältä ei ole vastattu. Olin jo levoton, että jotakin olisi tapahtunut. Mutta en voinut päästä tulemaankaan. No, oli kokouksia ja kaikenlaista.
Hän oli pelännyt tyttärensä katsetta. Turhaan, sillä Ella ei nostanut katsettaan kahvikupista. Hänen edessään pöydällä oli tanakka miehen sateenvarjo ja vanhan Annamarin käsi lepäsi hellästi mustalla kankaalla. Senja ei hänkään katsonut isäntäänsä. Hän ompeli, silmälasit nenällä, napinläpiä harmaaseen takkiin. Annamar hymyili heidän kaikkien puolesta ja toivotti hyvää uutta vuotta.
— Kaikenlaista? sanoi hän ja ojensi kätensä pöydän yli isäntänsä kättä kohti. — No, tuleeko siitä mitä valmista, kun niin kauan olitte? No, niinkuin ette nyt tietäisi. Me täällä olemme niin odottaneet ja odottaneet. Saunakin oli eilen — ja sellainen sauna! Paluksen herrankin olisi täytynyt myöntää, ettei sisäänlämpiävä eikä patenttisauna eikä opin sauna eikä selkäsauna siitä parane. Me odotimme myöhään — kahdeksan taisi jo olla, kun sanoimme, ettei se morsian päästä, tahtoo pitää yli pyhän siellä. Kas, kas, kun punastuu — no, joko siitä nyt sitten tosiaan tulee valmista? Kymmenen vuotta me siitä jo olemmekin puhuneet joka saunareisulla. Kun ei hän tullut saunaan viimein, se morsian. Eikö hän pidä saunasta? Taitaa olla niin kaupunkilainen, että tahtoo vain uida kuparikaukaloissa.
Senja laski ompeleensa pöydälle — Jaakko Tyrni oli tuntevinaan työvaatteensa, jotka olivat pienennetyt — otti silmälasit nenältään ja tuli hellan ääreen.
— Päivällinen on jäähtynyt, sanoi hän, — mutta laitan heti pöytään.
— Päivällinen? kysyi Jaakko Tyrni. — Olenko minä niin kauan nukkunut? No, minä olen sitten aivan sekaisin. Luulin vasta olevan aamun. Taskukello oli pysähtynyt ja herätyskello oli pysähtynyt. Olipa se.
Annamar nauroi.
— Aijai yhtäkaikki tuota poikaa! Nyt minä sen uskon. Mitä virkamiehiä hänen on ollut isänsä? Onko ollut pappi? Kyllä minä hänelle hyvän saunan lämmitän. Noin, noin hän punehtuu. Olet käynyt niin nuoren näköiseksikin.
Ella nousi pöydästä, otti sateenvarjon ja läksi sisään.
— Kertoisit, vanhaparka, mitä tänne kotiin kuuluu. Senja antaa nyt vain mitä on. Ei tarvitse tehdä tulta. Syön tässä.
— Me oltiin ajamassa Tapania, puhui Annamar, kasvot yhtenä hymynä. — Otettiin hevonen tuolta talosta. Ella tahtoi, koska oli luvattu Helmisen lapsille. Kaikki oltiin yhtaikaa reessä. Mutta ajettiin oikein hiljaa. Sinä olit kai ajamassa myöskin… hm… hm. Niin, Helminen on juonut yhteen kyytiin. Mutta eihän nyt ole niin väliäkään ollut, kun hevonen on ollut poissa. Ella on sitten ikävöinyt! Yökaudet hän on vartonut ja vartonut. Ja siellä tallissahan hän on vallan asunutkin… Niin, Ellalla on myöskin käynyt sulhasia. Kaunis nuoriherra se oli ja oikein kohtelias. Hyvänpäivän sanoi ja nosti lakkia. Toisena joulupäivänä hän tuli, juuri kun piti lähdettämän Tapania ajamaan. Ella jäi kotiin — ja taisi häntä odottaakin, koska niin oli pukenut ylleen mustan hameensa. Ja kauan vieras herra olikin. Istuivat puhumassa vielä kun tultiin. Kyllähän se Ella sanoi nimenkin, selvä suomalainen nimi, vaikken muista. Vuorinen — Senja, sanohan, eikö se niin ollut? Laulujen tekijäksi Ella sanoi. Vuorinen se oli. Kahden olivat koko talossa ja täällä kyökissä keittivät kahvit.
Jaakko Tyrnin hahmo oli oudosti muuttunut. Suu auki tuijotti hän vanhaan vaimoon.
— Vuorinen, sanoi hän vihdoin. — Ottiko Ella täällä vastaan sellaisen vieraan minun poissaollessani? Oletko varma, että se oli runoilija Vuorinen?
— No, mitä siitä suutahtaa? jatkoi Annamar. — Eihän se nuoriherra nyt mikään sulhanen ollut, vaikka leikillä sanoin. Leikillä sanoin Ellallekin, että sopisipa hyvin pitää häät yhtaikaa isälle ja tyttärelle.
— Tässä on ruokakin valmiina, sanoi Senja.
Jaakko Tyrni otti jotakin lautaselleen ja yritti syödä. Oli kuin olisi pureskellut puuta. Hänen päässään kohisi ja valtimon lyönnit olivat kuumat ja nopeat. Tämähän oli kuulumatonta! Hän pakotti itsensä hetkisen odottamaan, jotta pahin huimaus menisi ohitse. Annamar kysyi oliko hän kipeä. Hän sanoi vilustuneensa ja pyysi jotakin kuumaa juotavakseen. Annamar puhui sateenvarjosta, joka oli Ellalle niin rakas, että hän kuljetteli sitä perässään pitkin huoneita. Se olikin kaunis sateenvarjo. Ja kallis. Tiesipäs Annamar, mistä Ella piti. Ensi jouluksi Ellalle annetaan kalossit. Kunhan herrat vain ahkeraan kävisivät saunassa ja antaisivat juomarahaa. Senja huomautti, että aikooko Annamar vielä ensi joulun elää. Siihen Annamar nauroi ja sanoi, että kyllä hän niin kauan elää, että sekä kirjailijalle että hänen tyttärelleen lämmittää hääsaunan.
Isäntä heitti yhtäkkiä ruuan kesken, sanoi ettei tarvitse mitään ja toivotti hyvää yötä.
Hän löysi tyttärensä pienestä huoneesta salin takana, jossa Ella nukkui. Ei ollut vaikeaa huomata, että hän kätki jotakin pöytälaatikkoon. Muuten hän istui täydelleen tyynenä ja kylmänä, ikäänkuin hänellä olisi ollut täysin hyvä omatunto. Tämä kuohutti isää niin että hän vaivoin hillitsi itseään. Hän seisoi tyttärensä takana.
— No, alkoi hän, — Ellalla on täällä ollut vieraita, kuulen minä. Runoilija Vuorinen, Haunia Vuorinen, niinkö?
Hänen oli vaikea lausua vastenmielistä nimeä. Kun ei tytär vastannut, jatkoi hän:
— Olisin vain odottanut, että Ella olisi ottanut hänet vastaan minun ollessani kotona. Tuntuu kummalliselta, että Ella tuntikausia puhelee oudon nuoren herran kanssa ypöyksin talossa. Suoraan sanoen se on kuulumatonta. Näinkö uuden vuoden pitää alkaa? Näinkö Ella edistää isän työtä? Ja mitä ihmeellisiä tarinoita Ella on kertonut niille vieraille, jotka täällä kävivät, ihmisistä, joita Ella ja Senja muka ajavat pois meidän portilta? Tämän nuoren herran olisi Ella voinut ajaa. Mutta hänet Ella ottaa kauniisti vastaan. Ja sellaistakin Ella on kertonut, että te Senjan kanssa lähettelette pois vieraita käsikirjoituksia isän pöydältä. Eikö Ella ymmärrä mihin valoon se saattaa isän? Sehän on valhetta, silkkaa valhetta. Kuinka Ella voi sellaista sanoa!
Ella koetti muistaa, oliko hän kertonut tällaista. Sitten hän muisti sen tehneensä ja ihmetteli itsekin.
— Onko hän kielinyt? lausui hän hiljaa, kääntymättä isäänsä päin.
— Hän kielinyt! kiihtyi Jaakko Tyrni uudelleen. — Se on yhdentekevää mistä isä on sen kuullut. En olisi uskonut, että Ella valehtelee.
— No, ammattivalehtelijan tytär!
— Vai niin — se on huonoa leikkiä… Mutta että minun tyttäreni poissaollessani täällä ottaa vastaan runoilija Haunia Vuorisen, se on toki liikaa! Olitteko ehkä sopineet hänen tulonsa aikaisemmin? Istuitte ehkä minun huoneessani…! Pitääkö minun sitten pysytellä täällä kotona kuin portinvartija katsomassa ettei talooni päästetä vihamiehiäni. Kuulumatonta! Mitä tuleekaan vuodesta, joka alkaa tällä tavalla.
— Isä, sanoi Ella Tyrni ja kääntyi yhtäkkiä katsomaan suoraan kirjailijaan, — onko Haunia Vuorinen sinun vihamiehesi?
Jaakko Tyrni pysäytti vinhan kävelynsä edestakaisin permannolla. Vaikka jo oli hyvin hämärä, saattoivat isä ja tytär löytää toistensa kylmät, kipunoivat katseet.
— Vihamieheni — ei, ei tule kysymykseen. Vihamies on suuri herra. Vihamiehen takana täytyy olla persoonallisuus. Haunia Vuorinen on poikakloppi!
— Mitä hän sitten on sinulle tehnyt?
— Mitä hän olisi minulle tehnyt! Mitä Ella puhuu: mitä sellainen voisi tehdä Ellan isälle.
— Miksi sinä sitten olet hänelle suuttunut?
— Minä hänelle suuttunut! Ella, nämä kysymykset ovat tuulenpieksemistä. Minä en koskaan ole koko herraa nähnyt — mistä olisin hänelle suuttunut? Eläköön ja olkoon minun puolestani missä tahansa, kunhan ei tule minun kotiini.
Ella nousi ja asettui isänsä eteen.
— Hän on kirjoittanut kauniin kirjan. Niin, niin, kauniin kirjan.
Jaakko Tyrni astui pari askelta taaksepäin.
— Vai kauniin kirjan. Ja kuka Ellalle on sen sanonut?
— Olen itse lukenut.
— Mikä asiantuntijan lausunto!
— En koskaan ole lukenut niin kaunista kirjaa.
— Vai niin, vai niin, todella…
— Lukisit sinäkin. Sinullehan hän sen antoi. Ja sinua hän tuli tapaamaan. Hän ihailee sinua…
— Todella. Kuinka mairittelevaa! Vai niin, vai niin… Minun tyttäreni on ehkä maannut Punapurje päänsä alla ja osaa sen runot ulkoa…! Ja minä heitän ystävien seuran ja riennän kotiin. Ja täällä minua kohtaa tällaiset uutiset.
— Minä osaankin sieltä ulkoa jonkin runon. Minä luen sinulle…
— Ella — Ella näkyy pitävän kovin paljon tuosta nuoresta herrasta. Vai niin, vai niin, Pikku on saanut kilpailijan.
Ella pusersi kätensä nyrkkiin ja heilutti niitä isänsä edessä.
— Ja entä jos olisi saanut! sanoi hän. — Onhan sinullakin neiti Rastas! Jos minä olen liian nuori, niin ehkä sinä olet liian vanha! Hänen lauluistaan minä pidän. Minä pidän niistä niin etten voi nukkua!
— Ja tämän kaiken sinä kerroit hänelle!
— En!
— No, mistä herrasväki sitten puheli?
— Enhän minäkään kysy, mitä sinä puhut neiti Rastaan kanssa.
— No niin, Ella, koska tähän keskusteluun on jouduttu, niin ehkä yksintein on parasta, että Ella saa tietää, että isä on kihloissa Annikki Rastaan kanssa. Hän on hieno ihminen ja… saattaa paljon auttaa isää kirjallisessa työssä. Pitäähän isälläkin olla joku, kun ne nuoret tulevat täysin purjein… Annikki toivoo, että Ella ottaa vastaan hänen ystävyytensä ja antaa hänelle ystävyyttä. No, Ella, mitä Ella sanoi? Ella…
— En mitään.
— Sanoipa Ella jotakin.
— Luomisen savea, elämän leipää — jotain sellaista vain.
— Pitäähän Ellan käsittää, miten onnellista isälle on ollut löytää tämän kauniin hienon naisen ymmärtämys… Jos Ellalla olisi aavistus kirjallisesta työstä. Se vaatii innoitusta… Olenko minä käsittänyt Ellan oikein, kun olen uskonut Ellankin kärsivän siitä, että isä lasketaan »eturivin miehiin». Ja nyt tulevat kaikenlaiset nulikat ja käyvät yhtäkkiä suurista kirjailijoista. Sellaista ei ole lupa kärsiä, aivan yksinkertaisesti.
— Isä, sinä kadehdit Haunia Vuorista!
— Oo, että Jaakko Tyrni todella kadehtisi sitä tuntemattomien suuruuksien laumaa, joka tänäkin jouluna on saanut suosiollisen vastaanoton sekä yleisön että arvostelun puolelta! Kyllä he kaikki saavat laskettaa aurinkoista ulappaansa. Isäsi aikoo tehdä työtä, hän. Ja isä toivoisi, että Ella, niinkuin ennenkin, edistäisi isän työrauhaa.
Pimeys oli helpottanut isän ja tyttären vaikeita tunnustuksia. Pimeys oli lieventäen vaikuttanut sanoihin niinkuin vesi, joka vaimentaa lääkkeen karvautta. Isä oli puhuessaan tyyntynyt, hän näytti olevan tyytyväinen, että oli saanut asiansa ilmoitetuksi.
Tytär oli pysähtynyt ikkunan ääreen. Autius, jommoista ei hän ollut aavistanut löytyvän, oli ottanut hänet valtoihinsa. Vaikka tästä asiasta, nimittäin isän naimisesta, täällä oli puhuttu koko joulun, niin ei hän koskaan olisi uskonut sen saattavan tapahtua. Hänellä ei enää ollut isää, ei kotia, ei mitään. Hänen sydämensä tuntui olevan siekaleina, joista joka palanen oli säilyttänyt kipeän kärsimyskyvyn. Ei, näin yksin ei ole haaksirikkoinenkaan, joka on saanut käsiinsä laudankappaleen. Jos olisikin saanut lyyhistyä polvilleen ja itkeä!
Ja kuinka hän oli rakastanut tuota miestä tuossa! Ei kaikki muu yhteensä ollut hänelle ollut niin paljon kuin isä!
Jos kerran… tämän ainoan kerran saisi kiertää kädet hänen kaulaansa ja rukoilla häntä, että hän hiukkasen, hiukkasen välittäisi lapsestaan…
Kyyneleet kuohuivat esiin kuumista lähteistä rinnassa, tytön tuijottaessa pimeään.
— Onhan Ella kiltti ja järkevä tyttö, puhui isä hänen takanaan. — Ella ei tee tätä asiaa vaikeaksi, vaan auttaa isää. Ellalle itselleenkin siitä tulee hyötyä ja iloa…
Ellan kyyneleet pysähtyivät. Ehei, tuolle ei näytetä mitään. Ottakoon hän vain naisen taloon! Ella käänsi päänsä huoneeseen päin.
— Ei, sanoi hän, — mitäs minä. Tee niinkuin hyväksi näet. Jos tyydyt siihen, minkä muut ovat hyljänneet, niin oma asiasi. Minä teen minäkin mitä hyväksi näen. Jos tahdon ottaa vaikkapa Haunia Vuorisen, niin otan. Rakastan vastaiseksi vain hänen runojaan, mutta ei ole mahdotonta, etten voi rakastaa itse poikaa. Hän on kirjoittanut kauniita, kauniita lauluja. En ole saanut unta öisin, vaan olen itkenyt ja nauranut ilosta… Niin, niin, jos minä rakastun siihen poikaan, niin otan hänet, myrkky vie!
— Ella!
Jaakko Tyrni muisti Ellan äidin. Hän muisti myöskin, että hän oli kuollut tässä huoneessa ja että hänen ruumisarkkunsa oli seisonut tuossa peräseinällä.
Oli kuin kylmä käsi olisi pysähdyttänyt sen vihreän elämän, joka hänessä oli alkanut versoa. Puhuminen ei parantanut asioita, mutta hän puhui kuitenkin.
— Tällaiseksi en koskaan olisi uskonut Ellaa. Olen luullut Ellan olevan aran minun kunniastani ja nyt Ella menee minun vihamiesteni puolelle. Ja juuri nyt, kun isä on saanut velkansa maksetuiksi ja tahtoisi tehdä työtä. Alkaa suuren työn, sellaisen jota ei meillä ole kirjoitettu. Eikö Ellalla ole mitään sanomista isälle?
Ellalla olisi ollut. Kokonainen patoutuma katkeruutta ja ylenkatsottua hellyyttä, koko hänen lapsenkaipauksensa pyrki esiin. Mutta tottumuksesta painoi hän kaikki takaisin rintaansa, niinkuin oli tehnyt kymmenet kerrat. Isä kuuli hänen askeltensa kulkevan läpi salin — niinkuin poika olisi astunut. Sitten ne kuuluivat väliköstä ja vihdoin keittiöstä. Nyt hän ottaa lyhdyn, katsoo että kynttilä on kunnossa ja tulitikut paikoillaan ja menee talliin. Siellä hänellä on ystävänsä, hevonen. Jaakko Tyrnillä ei ole ketään. Hän on yksinäisempi, avuttomampi kuin koskaan. Ja juuri nyt, kun hän muistaa kaiken mihin hän on pyrkinyt. Mitä peliä onkaan tämä elämä? Ja mikä riepu onkaan ihminen?
Niin alkoi uusi vuosi.
* * * * *
Oli kuin maanvieremä olisi lohjennut Jaakko Tyrnin puutarhaan ja haudannut sen allensa. Se tosin ei ollut mikään loistopuutarha, mutta siihen oli pantu ahkeraa työtä ja siinä oli vallinnut hiljainen, vaatimaton ilonsa. Nyt oli sinne jostakin ylhäältä, maanvieremän mukana tullut ihmeellinen loistokasvi, joka vaati omaa ympäristöä, voidakseen viihtyä ja juurtua. Jaakko Tyrni näki tämän ja vaivasi päätään miettimällä, mitä olisi tehtävä.
Tämä vuosi saa mennä tällä tavalla. Kun hän on saanut valmiiksi kirjansa ja Annikki omansa, niin he menevät naimisiin ja matkustavat ulkomaille. Sillaikaa saa Jouna pitää huolta Ellasta — Jounahan aina on hellitellyt Ellaa. Jounan täytyy muuttaa tänne Tyrnilään, täällä täytyy kuitenkin olla jonkun, joka vähän katsoo. Ehkä tarvittavat korjaukset voivat tapahtua sillaikaa. Sitten — niin, sitten Ellan täytyy valita elämänura. Hänen täytyy oppia jotakin niin että hän voi elättää itsensä. Tuo juttu Punapurjeen tekijän naimisesta ehkä sentään on paljasta uhmaa. Eikä voikaan olla muuta. Kuka sentään Ellan tietää. Ja ehkä niin olisikin parasta.
Jaakko Tyrnin tytär naimisissa Haunia Vuorisen kanssa! Olisihan sekin jotakin! Oikeata hirtehisen leikinlaskua. Mutta sittenpähän olisi kummallakin omansa. Hänellä, Jaakko Tyrnillä ja hänen Annikillaan olisi työrauha.
Työrauha. Mitäpä kaikesta muusta, kunhan pääsisi kiinni työhön.
Mutta työ ei tahtonut lähteä liikkeelle. Kymmenen kertaa päivässä kirjailija istuutui työpöytänsä ääreen, tarttui kynään ja luki läpi ne pari lausetta, jotka olivat paperilla. Hän ei saanut vauhtia. Pitäisiköhän tässä ruveta polttamaan tupakkaa. Se oli kyllä aikoinaan tuntunut tehokkaalta. Moneen aikaan ei hän ollut tarvinnut sitä. Mummo vainaja — itse Helena Elisabet Tuura — oli vihannut tupakkaa. Olisi sentään ollut sopimatonta kutsua esiin hänen kuvaansa tällä keinoin. Eikähän hänen kuvaansa tarvinnut kutsua esiin keinotekoisesti, se oli ilmielävänä tyttärenpojan silmissä ja sydämessä.
Huoneessa tuntui kylmältä — täytyi pyytää tulta pesään. Tai kynä ei ollut kunnossa. Se oli sittenkin seisonut liian kauan. Tällaiset täytekynät ovat tunteellisia, oikullisia olentoja. Niissä on jotain viulun luonteesta. Ja tämä on jo niin vanha. Täytyy koettaa pestä se haalealla vedellä… Oli tässä taas tullut jokin käsikirjoituskin, jota pyydettiin lukemaan läpi. Se ei ollut suuri. Runoja. Miksi niitäkin lähetettiin hänelle, eihän hän ollut runoilija. Nuorten joukossahan oli mestareja tällä alalla…! Roskaa, jälkimakua sieltä ja täältä. No, tuo runo nyt oli hiukkasen parempi. Ehkä pinkka kuitenkin on luettava läpi… Olisikohan Annikki kotona?
Jokainen näistä syistä antoi aihetta nousta kirjoituspöydän äärestä ja viipyä kymmenen tai parikymmentä minuuttia. Ja joka kerta kun Jaakko Tyrni palasi paperiarkin luo, luki hän läpi pari lausettaan ja koetti uskoa, että hän luki ne ensi kerran ja että teksti nyt alkaisi jatkua itsestään.
Ei yhtään riviä tullut lisää. Ajatus karkasi luvattomille teille — tai jollei juuri luvattomillekaan, mutta turhille. Kaikki oli luvatonta ja turhaa tämän työn rinnalla. Annikki, hän istui kotona ja kirjoitti jotta helisi. Mutta hän ei tietänytkään mitään niistä huolista, jotka kiusasivat Jaakko Tyrniä. Sitä ei koskaan pitäisi tehdä, että kirjoittaa paperille pari lausetta. Se alku on aina niin hatara että se katkeaa. Paras alkaa uudestaan. No, nyt tuli posti.
Se ei ollut posti, vaan lasku. Että niillä nyt oli niin kiire saada rahojaan. Aikamoinen summa — joulu, joulu! Syntyi juoksua ja etsimistä ennenkuin tarvittavat pikkurahat saatiin kokoon. Annamariltakin kysyttiin ja häneltä saatiinkin viimeiset puuttuvat pennit. Hän kaivoi ne esiin sukanterästä, jota hän säilytti sänkynsä pohjalla, nauroi ja sanoi, että hyvä on, kun on talossa suuria rahoja eikä pieniä. Jaakko Tyrni seisoi omassa persoonassaan pihamaalla ja jutteli kauppiaan asiapojan kanssa sillaikaa kun naiset kokosivat rahat. Hän kyseli pitkältä ja laveaan pojan kotioloista ja tulevaisuudensuunnitelmista ja hämmästeli kaiken aikaa sitä, että seisoi tässä. Tällaiset asiat oli tavallisesti suoritettu portilla. Mutta nyt oli portti auki ja poika oli tullut suoraan keittiöön. Reipas poika. Täytyi antaa hänelle hiukkasen juomarahaa.
Jaakko Tyrni palasi kirjoituspöytänsä ääreen ja katseli niitä molempia paperiliuskoja, joille hän oli alkanut kirjoittaa romaaniaan. Mikä niistä nyt oli parempi? Molemmille hän oli kirjoittanut sanasta sanaan samat lauseet. Sille liuskalle, jonka hän oli kirjoittanut viimeiseksi, oli tullut pari korjausta, tietenkin senvuoksi, että hän koneellisesti oli kirjoittanut lauseet sanasta sanaan ensimmäisestä paperista. Olipa tämä surkeaa. Hän näki itsensä ikäänkuin hän olisi seisonut ovella, siitä katsellut ja siinä nauranut kirjailijaa. Jospa lukijat tietäisivät! ajatteli se herra joka seisoi ovella ja katseli sitä joka istui kirjoituspöydän ääressä. Mutta pian ne sulivat yhteen ja tämä yksi silmäili ulos. Paperit olivat unohtuneet. Puistossa olikin paljon mieltäkiinnittävää. Oli myrsky. Puut kumartuivat syvään maata kohden. Ihme, etteivät taittuneet. Vesi oli noussut ja murtanut jään rajan niin että jää paikoittain kellahtavana, paikoittain mustana välähteli kohoveden alta. Kirjavan harmaa ulappa upposi harmaaseen taivaanrantaan, jonka laitoja pilvet viistivät kuin myrskylinnut. Jaakko Tyrnin sielu lepäsi tässä kuvassa niinkuin kehdossa, jonka pohjalla on kova, pistävä patja. Hänen sisimmässään pisti ja pakotti. Suuri aihemassa hänen aivoissaan läikkyi ja vyöryeli, etsien muotoa ja ulospääsyä. Kirjailija tuijotti paperiarkkiin ja kynä hänen kädessään odotti käskyä lähteä liikkeelle. Käskyä ei tullut, sydämen lyönnit tuntuivat koko ruumiissa kuin vasaran iskut. Hän istui voimatta liikahtaa paikalta. Tämä oli täyttä painajaista. Tuli pieni helpotus kun silmä sai aihetta kääntyä seuraamaan lintuparvea, joka juuri lensi puuhun. Pienet kauniit olennot, niillä on edessään kova aika. Kun keksisi laitteen, jotta niillä olisi suojaa pakkasella. Mutta ne eivät vaihda vapauttaan mihinkään hentoon keinotekoiseen kesään. Ne käyvät läpi nälän ja pakkasen, kuolevat viluun tai näkevät kevään. Ihminen etsii lievennystä… Lähtisikö tästä kävelemään, tai mitä tekisikään? Koko romaanin näkemys on painunut pohjaan kuin satukaupunki. Ei tornien viirejäkään näy, ei kirkonkellon kajahduskaan kuulu. Täysi pimeys, kuume aivoissa, pakotus päässä, levottomuus koko olennossa.
Posti tuli. Sai hiukkasen hengittää, oli lupa vähäksi aikaa unohtaa ja siirtyä muuhun. Oli pari uudenvuodentoivotusta. Täytyi lukea sanomalehti. Se oli laiha ja ohut näin joulunpyhien välillä. Jaakko Tyrni luki sen kannesta kanteen. Jos hänen olisi pitänyt tehdä tiliä siitä mitä se sisälsi, niin ei hän olisi voinut tehdä sitä. Hän heitti lehden kädestään ja otti sen uudelleen käteensä. Missä Jouna nyt oli, kun ei häntä kuulunut? Hän ei edes soittanut. Ja Loila, joka oli pyytänyt saada tulla puhumaan asioistaan — missä hän sitten oli? Ja kaikki muut? Annikki ennen kaikkia? Olisiko hän soittanut sillaikaa kun Jaakko seisoi pihamaalla puhumassa pojan kanssa? Vai olisiko puhelin epäkunnossa? Tyrni päästi sanomalehden kädestään ja soitti keskukseen. Siellä ei tiedetty, että johdossa olisi ollut jotakin vikaa. Annikki oli ehkä saanut maalta vieraita. Niitä tuli hänelle aina jouluna. Jaakko Tyrni palasi huoneeseensa ja asteli edestakaisin. Portti oli auki eikä ketään kuitenkaan kuulunut. Hän olisi mielellään jutellut jonkun kanssa. Jos lähtisi kaupunkiin Annikkia tapaamaan. Mutta hänellähän on luonaan sukulaiset. Kun Jaakko Tyrni ajatteli esseetä, jota Annikki paraikaa kirjoitti, alkoi häntä harmittaa. Tuon mokoman kirjan vuoksi täytyi häitä siirtää epämääräiseen kaukaisuuteen. Puhekumppalia hän tarvitsi, seuraa tähän yksinäisyyteensä, lämpöä ja valoa tähän harmauteen! Jos Annikki nyt olisi ollut tässä, niin olisi saanut puhella Helena Elisabet Tuurasta ja aihe olisi ehkä selkeentynyt. Niin kauas se nyt oli kaikonnut, että peloitti. Kun vain ajatteli tuota nimeäkin, niin koski, aivan niinkuin koskee, jos mainitaan hyvin läheistä vainajaa. Oliko Helena Elisabet Tuura jo vainaja? Ja tässä hiljan hän oli säteillyt silmän edessä kuin aurinko ja täyttänyt koko Jaakko Tyrnin olemuksen. Kirjailija ei enää ikävöinyt rakastettuaan, ei ystäviään, ei ketään eikä mitään muuta kuin näkemystään. Hän tarttui sanomalehteen ja alkoi lukea ilmoituksia. Ehkä niissä saattoi olla jotakin varteen otettavaa. Niitä ei niitäkään ollut näin joulun jälkeen monta. Mutta hän luki ne kaikki. Ei, tällä tavalla ei synny taidetta. Mutta tämähän vielä onkin joululomaa. Kun pyhät ovat menneet, tulee varmaan työhalukin. Jaakko Tyrni meni kirjoituspöytänsä ääreen, otti molemmat liuskat, joille oli alkanut kirjoittaa ja pani ne imupaperin alle. Varmemmaksi vakuudeksi siitä että ne pysyvät siellä, otti hän kirjoituspöydän syrjältä eteensä pinkan joulukirjoja, päätti että lukee ne nyt — onhan sekin tehtävä! — ja kirjoittaa Annikille kirjeen. Kirjeessä voi puhua paremmin kuin puhelimitse.
Päivällinen oli valmis. Senja ilmoitti sen ovelta ja samalla kun Jaakko Tyrni omalta puoleltaan astui ruokasaliin, tuli Ella ulkoa, heitti joitakin vaatekappaleita välikön naulaan ja asettui ääneti paikalleen.
Hän istui ääneti sähkölampun alla, ajatteli jotakin ja eli siinä. Hetkisen hänen isänsä seurasi häntä salavihkaa ja koetti arvata missä hänen ajatuksensa oikeastaan olivat. Hän oli jollakin lailla uusi ja outo. Mitä hänelle oli tapahtunut? Missään tapauksessa ei mitään pahaa. Yhtäkkiä Jaakko Tyrnille selveni: hän ajattelee Punapurjeen tekijää, se on selvää se! Hän rakastaa runoja ja odottaa tilaisuutta rakastua runoilijaan. Hänhän jo kerran on puhellut hänen kanssaan, täällä, kahdenkesken, tuntikausia! Ehkäpä hän on hänet kohdannut useamminkin. Ella ottaa vastaan tallissa. Mutta jos häneltä kysyy jotakin tästä asiasta, niin hän vastaa: enhän minäkään utele sinulta. Joka tapauksessa Ella ajatteli jotakin sovinnollista, jotain, joka antoi hänen piirteilleen kiinteän hohteen. Ketä kummaa hän muistuttaa? Jaakko Tyrni alkoi tarkata häntä. Hänellä oli siihen häiritsemätön tilaisuus, sillä Ellan katse kiintyi ongelmallisena esineihin, jotka eivät mitenkään voineet herättää mielenkiintoa. Hän katseli seinään ja näki varmaan jotain muuta, hänen silmänsä pysähtyi isän käteen, mutta siinä olisi epäilemättä yhtä kernaasti voinut olla vaikkapa… vaikkapa lintu. Jaakko Tyrni ei liikuttanut kättään, vaan katseli jännittyneenä tytärtään. Ehkäpä hän jo oli »ottanut» Haunia Vuorisen ja ajatteli rakastettuaan. Ella se on joka kerran miehensä ottaa, siinä suhteessa hän on Ellida-vainajan tytär. Ei ollut kummaa, että Palus toivoi häntä kirjansa äidiksi, Jaakko Tyrni ei ole lainkaan huomannut, että Ella saattaa olla tämän kaltainen.
Punapurje on tullut taloon ja huumannut tytön. Ei siinä kyllä, että se on ajamaisillaan kumoon kirjailijan, joka vuosikymmenet on tehnyt työtä — se riistää isältä hänen ainoan tyttärensä, tekee lapsen isänsä viholliseksi. Uusi kuohuva suuttumus kuumensi Jaakko Tyrnin olemusta. Se oli hänelle sitä hirvittävämpi, kun ei hän Ellasta saanut mitään osatoveria. Ella ei nähtävästi enää ottanut häntä lukuun. Hän nähtävästi ei edes tuntenut ulkonaista riippuvaisuuttaan isästään. Sillä hän istui siinä vapautuneena holhouksesta ja katseli eteensä silmin, jotka olivat niinkuin varhaiskevään päivä, jolloin jäät ovat lähteneet ja pilvet ensi kertaa kuvastuvat vesiin, mutta vihanta vielä viipyy nupuissaan. Jaakko Tyrni ajatteli jotain tapaa millä voisi halventaa poikanulkin tyttärensä silmissä. Sanomalehtiarvostelijat olivat hänet nyt korottaneet pilviin asti. Tietenkin hän tämän vuoden aikana saa kaikki mahdolliset kirjalliset palkinnot. Eikö nyt ole yhtään arvostelijaa, joka asettaisi tämän pylväspyhimyksen jälleen maan päälle? Joka antaisi hänelle vähän vitsaa. Annikki? Jaakko Tyrnille tuli pelko, että Punapurje olisi lumonnut Annikki Rastaan, niinkuin Jounankin. Leppiaho ehkei ollut yhtä helposti petettävissä. Jos saisi pojan tänne ja ajattelisi hänen kanssaan jotakin keinoa tämän luonnottoman yliarvioinnin asettamiseksi. Kenen, kenen kumman näköinen oli Ella? Jaakko Tyrniä kylmäsi, kun hän häneen katseli.
Niin istuivat isä ja tytär ääneti vastapäätä toisiaan ruokapöydässä, ojentelivat toisilleen vateja ja kuulivat astioiden kilahtelevan. Peittämättömän ikkunan takana vallitsi tiheä, myrskyn kansoittama pimeys. Myrsky teki puunoksasta sormen, joka ennustaen jotakin tulevaa asiaa, löi ruutuun, ja pilvestä hevosen, joka kiidätti rauhatonta vainajaa.
— No, sanoi Jaakko Tyrni vihdoin tunnustellen, — Ella on kovin mietteissään. Mitä Ella nyt niin ajattelee?
Ella punehtui hiukan. Sitä hän ei ilmaissut mitä hän ajatteli. Hän sanoi jotakin aivan toista. Kuitenkaan ei hän sanonut sitä epäystävällisesti.
— Helminen on taasen juovuksissa. Minun kai pitää huomenna lähteä hakemaan heiniä hevoselle. Ei sellaiselle voi hevosta uskoa.
Onnellisena siitä että he olivat tavanneet niin rauhallisen alueen millä saattoivat kohdata toisiaan, isä sanoi:
— Onneton mies. Ja kuinka minä olen koettanut sekä hyvällä että pahalla. Kyllä minä lähden noutamaan heiniä.
— Ei ole puitakaan hakattuina. Olemme hakanneet Senjan kanssa vuoronperään.
— No, miksette ole sanoneet minulle?
— Mitä se siitä olisi parantunut. Onhan… onhan muutakin tekemistä kuin hakata puita. Ja kun on mies sitä varten.
— Täytyy kai panna pois Helminen. Mitä Ella siihen sanoo?
— Jos hänet pannaan pois, niin menee Senjakin.
— Kuinka niin?
— No, hänhän on niin kiintynyt siihen kalpeaan Armaaseen.
— Pääseehän hän häntä katsomaan muuallekin.
— Hän on koko viikon — ei ollut ruuanlaittoa eikä muutakaan — neulonut Armaalle vaatteita vanhasta puvusta, jonka minä annoin siihen tarkoitukseen. Täytyyhän jokaisella olla joku.
— Onhan hänellä nyt muita. Me kaikki. Ella ei taida tietääkään, että Annamar on Senjan äiti. Niin on. Sitä on salattu. Aivan turhanpäiten. Helmisen perhehän on vasta hiljan tullut.
Puna kasvoilla sanoi Ella äkkiä ja ikäänkuin vahingossa:
— Nepä ovat, myrkky vie, kaikkein vaarallisimmat, ne jotka ovat hiljan tulleet!
Jaakko Tyrni ymmärsi hänen tähän lauseeseen sulkeneen sekä Haunia Vuorisen että Annikki Rastaan.
— Taitaa olla niin, sanoi hän ja kohtasi tyttärensä kuuman, nopean silmäyksen.
Huoneessa syntyi äänettömyys. Sormet pimeydestä löivät ikkunaruutuun. Ella alkoi hetken perästä:
— Siellähän on meidän saunan seinässä luettavana sellaisia suuria viisauksia.
— Mitä viisauksia?
— No, kai ne nyt muistaa. Siellähän on sellainen nerokas kuva ja teksti siihen. Tai onko teksti syntynyt ensin ja sitten saanut kuvituksen. No, kyllähän tuon nyt muistaa. Orelva sanoi, että Tyrnilän arvo nousi puolella sadalla tuhannella markalla tuon piirustuksen vuoksi. No, toinen on Jounan viisautta ja sen me olemme kuulleet moneen kertaan. Toinen on kauempaa: lakata rakastamasta ja olemasta rakastettava — se on sietämätön kuolema…! Me läksimme uudenvuodenaattona kaikki saunaan — kun ei ketään kuulunut kotiin — Senja ja Annamar ja minä. Ja Annamar tahtoi ensin hiekalla pestä pois koko kuvan. Se oli hänestä niin ruma ja sopimaton. Mutta kun minä mainitsin mitä Orelva oli sanonut, niin he molemmat tahtoivat tietää, mitä se vieraskielinen kirjoitus merkitsi. Ja minä selitin sen. Ja se oli heidän mielestään hyvin sanottu. Annamar selitti, että hän jo olisi kuollut, jollei olisi ollut… ollut hänen isäntäänsä ja myöskin muita. Senja ei sanonut mitään, vaan huokasi. Ja Annamar sanoi hänen puolestaan, että Senja olisi kuollut, jollei olisi ollut Helmisen Armasta. Mutta silloin suuttui Senja. Siitä minä kuitenkin sen tiedän, että Senja menee pois meiltä, jos Helmiset menevät. Hän ei nyt ole keittiössä, hän meni viemään vanhaa ruokaa Helmiselle — ehkä siinä meni uuttakin. Mutta täytyyhän hänelläkin olla joku, ettei hän kuolisi.
Jaakko Tyrni ei moniin aikoihin ollut kuullut tyttärensä puhuvan näin pitkältä ja näin avomielisesti. Ilma huoneessa keveni. Isän sydän sykähti toivovaa odotusta.
— Vai sellaisia keskusteluja teillä on ollut, sanoi hän, koettaen houkutella Ellaa jatkamaan. Kun ei jatkoa kuulunut, kysyi hän varovasti: — No, puhuitteko ehkä pitemmältäkin siitä?
— Puhuimmehan me. Siitä vain, että jokaisella pitää olla joku — jollei ihminen, niin kissa tai koira. Eivätkä ihmisten pitämiset aina tapahdu sillä lailla kuin luulisi, vaan kuinka sattuu.
Jaakko Tyrni pani merkille, ettei Ella enää sinutellut häntä. Mitähän sekin tiesi? Joka tapauksessa oli tämän aterian jälkeen keveämpi olla. Kirjailija otti hattunsa ja päällystakkinsa. Kun hän meni tallin ohi, näki hän, että siellä oli tulta. Ella vihelteli. Hänen olisi tehnyt mieli avata ovi ja katsoa mitä tyttö siellä oikeastaan askarteli. Mutta hän ei uskaltanut tällä kertaa pyrkiä edemmä. Hän päätti ensin käydä katsomassa talonmiestään ja sitten lähteä kävelemään. Teki hyvää taistella tuulta vastaan.
Rakastuneet ja hellyydenkipeät juoksevat sokkosilla kautta maan piirin. He pakenevat talvea ja etsivät lämpöä kohmettuville sydämilleen. Sidotuin silmin he tarttuvat siihen mikä vastaan sattuu. Lieneekö sitten elämäksi vaiko kuolemaksi. Opin saunassa se näytetään. Kuolemaa he pakenevat, sekä sydämen kuolemaa että elämän pakenemista tomumajastaan. Voiko heitä pelastaa? Edes päiviksi tai vuosiksi? Kun side otetaan silmiltä pois, niin minkä on sokkoparka löytänyt?
* * * * *
Jaakko Tyrni oli kaupungissa, kun Jouna saapui tuttuun taloon. Hän ihmetteli ensi työkseen, minne portti oli joutunut — oliko tarkoitus säästää nuorten kirjailijattarien silkkihameita?
— Ajattelin vain sitä Orelvan suojattia, sanoi hän ja painoi Ellan kättä. — Varmaan hän ensimmäisellä tekijäpalkkiollaan oli ostanut hameen.
Ella oli koonnut heinänrippeitä tallin edustalta. Hän ilostui tämän vieraan tulosta eikä salannut sitä.
— Vihdoinkin saatiin heiniä, puheli hän. — Sopiikin hyvin, että hän on poissa, niin saamme puhua.
— Kuka on poissa — isäkö? Ja minun olisi pitänyt tavata häntäkin.
— Mene sitten suoraan takaisin, Jouna setä, sanoi Ella. — Tunnin perästä lähtee juna.
Hän oli loukkaantunut, käänsi selkänsä ja asteli takaisin tallia kohden. Jouna tuli hymyillen, päällystakki auki, hänen perässään. Hänen katseensa etsivät ovenpieltä. Hän istuutui laatikolle, nyökytti päätään ja odotti että Ella tulisi sisään. Mutta tyttö vain kokosi heinänrippeitä.
— Ella, alkoi Jouna, — etkö jo valmistu? Minulla olisi sinulle paljon sanottavaa.
— Jaakko Tyrnillehän oli asiaa. Juna menee tunnin perästä. Johan sanoin, myrkky vie.
— Ella, sinä olet antanut kukkaseni olla paikoillaan. Olin pelännyt että se olisi kadottanut loiston silmissäsi.
— Mikä? Jaa, tuoko koivunvitsa tuolla? Se on unohtunut siihen. Kaikkia hullutuksia tässä vielä.
— Hullutuksia, Ella — eikö mitään muuta kuin hullutuksia?
— No, myrkky vie, kaikki olivat sinä iltana hullulla päällä, toiset viinasta, toiset rakkaudesta, toiset ties mistä.
— Älä ota pois oksaa. Minun silmissäni se yhä on merkillinen kukka.
— Oletpa sinä lapsellinen, Jouna setä!
— Mennäänkö sisään, vai jäädäänkö tänne?
— Etkö sinä sitten lähdekään?
— En. Kun minulla on puhuttavaa sinulle.
— Mennään sitten sisään. Eikö se ole komea ja kiiltävä tuo Pikku? Meidän talonmies on nykyään aina humalassa enkä minä enää päästä häntä sisään ovesta. Isäkin on jättänyt minut rauhaan. Mutta kyllä se oli siivossa tämä hevonen, kun se viimein tuli kotiin. Viisi päivää hän oli pitänyt sitä kaupungissa. Ja kuka lienee hoitanut sillaikaa kun nuoripari kuherteli. Kavioista minulla oli enin työ. Viisi päivää! Kaikkien käsiin annetaankin hevosia, myrkky vie!
He astelivat alas loivaa mäkeä ja varpuset pyrähtivät ilmaan heidän tieltään. Sulavat puroset siivilöityivät läpi hiekan askelten alla.
— On kuin kevät, sanoi Jouna ja katseli Ellaan.
— Mikä sinulle on tullut, Jouna-setä? kysyi Ella oudoksuen.
Jouna vaikeni.
— Älä vain sinä rupea kertomaan, että olet rakastunut tai kihloissa. Sillä silloin minä, myrkky vie, suutun. Täällä meillä tutkivat nykyään kaikki ranskalaista runoutta. No, molemmat Muusat, kukas muu. Saunan seinällähän nykyään on kuvitettua ranskalaista runoutta. Vanhempi Muusa on tullut siihen johtopäätökseen, että jokaisella täytyy olla joku, josta hän pitää — muuten hän kuolee. Hän on hyvin mieltynyt tuohon ranskalaiseen runoon. Mutta kuvitus on hänestä sopimaton. Isä riippuu kiinni neiti Rastaassa, minä Pikussa, Senja Helminen Armaassa, Orelva neiti Kiviluodossa, Annamar minussa — se on oikeaa himphamppua, myrkky vie. Oletko sinäkin, Jouna-setä, tehnyt tyhmyyksiä? Istutaanko isän huoneessa vaiko salissa?
— Eikö mennä sinun huoneeseesi?
— Ei.
Ella huusi sen kimakasti ja juoksi sulkemaan ovea, joka oli lukossa ennestään.
— Ohoo, sanoi Jouma ja jäi tuijottamaan oveen. — Onko sinulla siellä kätkössä nuori luutnantti?
— On. No mennään sitten. No, saat tulla, myrkky vie, kun sanon. No, tule, tule!
— Minua pelottaa, sanoi Jouna. — Jos hän iskee minuun sapelinsa.
— Kyllä kai hän iskee!
— Sinä punastut niin kauniisti, pieni Ella, että minä todella pelkään. Mutta se kaupunginmatka meidän kuitenkin täytyy tehdä yhdessä, se jolloin me ostamme sinulle kauniita vaatteita.
Ella Tyrni avasi oven, astui itse edellä, kiiruhti pöydän luo ja laski kätensä paperien päälle, jotka olivat siinä levällään. Hänen kasvoillaan oli kuuma puna ja hän katseli ujosti kulmiensa alta, ikäänkuin hänet olisi yllätetty rakkauskohtauksessa.
Lauri Jounan kasvot pitenivät, suu tavoitti kysymystä, silmät tuijottivat suurina päässä. Sitten hän nyökkäsi päätään.
— Niin, kuiskasi Ella käheästi. — Mutta et saa sanoa mitään, et yhtään sanaa! Jos sinä avaat suusi ja kysyt jotakin, niin minä heti paikalla viskaan kaikki uuniin, myrkky vie. Luuletko että minä tahdon ruveta ihmisten pilkaksi. Jos minä kirjoitankin, niin silti ei ole sanottu, että sitä painatetaan. Ei, ei, ei yhtään kysymystä! Silloin minä suutun niin että lyön sinua. No, mene ulos täältä nyt, nyt olet kaikki nähnyt. Sellainen se on se luutnantti. Myrkky vie, kuinka minä inhoan sinua, Jouna setä. Kaikki sinä nuuskit ja urkit ja kaikki sinun pitää tietää. No, älä nyt mene. Istu tuohon — mikä hätä sinulla on siinä? Älä luulekaan, että minä siihen niin äkkiä kutsun vieraita. Tämä ovi suljetaan — sinä tiedät kuka on asunut tässä. Jos isä aikookin antaa tämän huoneen Rastaalle, niin minä poltan talon, sen olen päättänyt. Mutta vastaiseksi voit istua siinä. Sitten saat jotakin syötävää. Niin, kuule, minä katselin kauan sitä sinun kukkaasi ja ajattelin mitä sinä olit sanonut. Mutta koska minä vihaan kirjoja ja kirjailijoita, niin minä en tahtonut kirjoittaa. Kun isä sitten kertoi että hän on kihloissa, niin minä ajattelin, etten enää huoli isältä mitään. Ja etten sitten enää ole kotona. Jos minä kirjoitan — Jouna setä, älä katso minuun, katso poispäin, tuohon uuniin, käännä selkäsi minulle — pian! Jumaliste, jos minä kirjoitan, niin minä teen sen vain rahan tähden. Siksi etten huoli isältä mitään. Niitähän on hulluja ihmisiä, jotka maksavat kirjoista. Isäkin on saanut paljon rahaa kirjoistaan. Mutta en minä vielä ensinkään usko, että annan painaa tuota. Tai että siitä kukaan huolii. Mutta minä kirjoitan vain, koska se on hauskaa, myrkky vie niin, niin hauskaa! Onko tämä nyt hyvin hullua, Jouna setä? Sinä et sano mitään. Sinusta se on typerää, sinä ajattelet, etten osaa kirjoittaa. Sanoisit nyt suoraan vain. Voinhan minä ruveta palvelustytöksi — eräs nuori kirjailija, niin, juuri se sama, jota sinä niin kehuit, luulikin minua palvelijaksi.
Jouna kääntyi yhtäkkiä ja katsoi Ellaan.
— Mutta ei enää luule!
— Mistä sinä sen tiedät? Se ei kuulu kehenkään mitä sellainen luulee. Luulkoon minua vaikka… vaikka linnunpelättimeksi, niin se on minulle samantekevää.
— No niin, no niin, Ella. Minä katselen taas muuriin enkä muista, että sellaista kirjaa on maan päällä kuin Punapurje. Se on hyvin viisasta, että Ella ansaitsee rahaa — kyllä kirjoista saa rahaa, jos ne ovat hyvät ja ihmiset ostavat niitä.
— Sinä, Junkkari, Jouna setä! Mitä palttua sinä puhut, ettet muistaisi Punapurjetta. Sellainen kirja! Se se vasta on jotakin. Olen itkenyt ja nauranut, sitä lukiessani. Mutta tiedätkö, Jouna setä — no, käänny pois, käänny pois, katso muuriin… Niin, en voi sitä sanoa.
Ella Tyrni tuli Jounan eteen ja lyyhistyi maahan. Jouna ei uskaltanut liikahtaa, jottei säikähdyttäisi häntä. Tyttö laski kätensä Jounan polvelle.
— Katso, Jouna setä, kyllä se oli niinkuin sinä sanoit, että minä kirjoitin niitä kirjeitä, kun en ymmärtänyt että voisin kirjoittaa kirjoja. Mutta nyt — se on… se on… Ei sitä voi sanoin lausua… Kuule, minä olen noussut hyvin varhain ja mennyt talliin. Onneksi hän on ollut juovuksissa, tallimies, niin että kaikki ovat luulleet minun ruokkivan hevosta. Mutta minulla ei ollut paperia. Minun täytyi ottaa isän laatikosta. Otin sellaiset käsikirjoitukset, jotka jo ovat painetut. Pelkään vain, että isä sen huomaa. Jos hän vain minulta kysyy, niin minä valehtelen, etten tiedä niistä mitään. No niin, kello neljältä olen mennyt talliin ja kirjoittanut kauralaatikon kannella. Siellä on huono lamppu, ei tahdo nähdä. Mutta täytyyhän ne vielä sitten kirjoittaa moneen kertaan. Missä minä ne kirjoitan, myrkky vie? Sillä minä en tahdo, että isä tätä tietää. Tai kukaan muu. Jos sinä sen sanot jollekin… Jos sinä sen teet, niin minä vihaan sinua niin että minä… että minä… Minulla ei ole mitään lukittua paikkaa. Kauralaatikon takana on hiiriä. Mutta siellä minä pidän niitä, paitsi nyt kun isä on poissa. Kai hän viipyy taas monta päivää, vaikka hän sanoi tänään tulevansa. Kerran — minä olin rypistänyt kokoon liuskan, joka ei kelvannut. Ja ajattele: se oli jäänyt tallin lattialle! En tiedä, oliko isä sen huomannut. Niin, katso, sellaista tämä nyt on. Katso nyt minuun, Jouna setä. Vai oletko niin suuttunut, ettet tahdo minuun katsoa?
Jouna laski kätensä Ellan päälaelle ja silitti hänen hiuksiaan.
— Pieni rakas Ella!
Ella painoi pään hänen polveaan vasten. Hetken perästä hän sanoi:
— Nyt saat kuulla sen sitten… Mutta jos sinä naurat…
— En naura, pieni rakas Ella!
— Olen ollut niin onnellinen, Jouna setä, että olen itkenyt ja nauranut siinä kirjoittaessani! Se se oli. Nyt sinä sen tiedät. Nyt tiedät kaikki.
Lauri Jouna hillitsi väkivaltaisen halunsa sulkea syliinsä tyttösen ja piteli kättään hiljaa hänen poskeaan vasten.
— Sanon vain, että olen tästä hyvin onnellinen ja että uskon sinun menestyvän, sinä pieni ammattivalehtelija.
Ella nosti nopeasti päänsä ja sanoi hyvin vakavasti:
— Ei se ole valhetta, Jouna setä, koska se jo on tullut totuudeksi minussa. Eivät nekään kirjeet olleet valhetta. Nekin olivat tulleet totuudeksi.
— Oikein, lapsi, oikein. Ja katso, jos minäkin nyt hiukan kertoisin sinulle. Tahdotko kuulla? Voin tehdä sen hyvin lyhyesti. Teen sen oikeastaan vain jotta sinä tietäisit minun käsittävän sinut kokonaan. Tiedät, etten ole kirjoittanut pitkiin aikoihin. Palus oli oikeassa kun nimitti minua suolaerämaaksi. Miten epätoivoissani olen ollut, sen sinä ehkä joskus ymmärrät, kun tulee niitä aikoja, jolloin ei voi kirjoittaa — sillä niitäkin tulee kirjailijan elämässä. Ja oikeastaan ei mikään muu onnettomuus voikaan häntä kohdata. Minä olen elänyt tässä onnettomuudessa, niinkuin kaikki tietävät, hyvin kauan. Mutta nyt…
Jouna vaikeni ja pyyhki otsaansa. Ella nousi polvilleen ja laski kätensä hänen polvilleen. Hänen avonaiset huulensa odottivat Jounan sanoja kuin jotain juomaa.
— Nyt minä kirjoitan, sanoi Jouna hiljaa.
Ella lyyhistyi takaisin maahan ja kätki kasvot käsiinsä. Hetken he olivat ääneti. Sitten tyttö hypähti ylös, kiersi kätensä Jounan kaulaan ja puraisi häntä korvaan.
He nauroivat molemmat ja itkivät samalla.
— Kuinka on hauskaa elää! sanoi Ella.
— Ihanaa on elää, lausui Jouna.
Mutta Jouna sedän täytyi saada jotain syötävää ja Ellan sitä valmistaessa Jouna kertoi eteenpäin. Hänen täytyi nyt painua korpeen saadakseen tehdä työtä. Kaiken elämän vihollinen on hajottaminen, sitä hän oli tehnyt kaikki nämä monet vuodet. Hän oli muka katsonut tehtäväkseen auttaa muita — sellaista rumaa heikkoutta! Nyt hän tahtoi koota itsensä. Erämaa, jonne hän aikoi, oli suuri kivinen kaupunki, kaukana täältä — yhdentekevää mikä sen nimi oli.
Ellalta tuntui elämä pysähtyvän. Niin kauan kuin hän muisti taaksepäin oli Jouna setä käynyt talossa ja ollut täällä läheisyydessä. Miten saattoi elämä ensinkään kulkea eteenpäin, jos Jouna setä oli poissa. Hän oli niin rehellisesti suruissaan, että Jounan täytyi tehdä kaikkensa reipastuttaakseen häntä.
— Ja tiedätkö, Ella, kuka lähtee kanssani? Haunia Vuorinen. Hänen vanhempansa eivät tahdo, että hän lähtee yksin. He ovat pyytäneet minua seuraamaan poikaa. Hän julkaisee pian uuden kirjan. Siitäkin tulee hyvä.
Ella istui hetken aivan ääneti ja puri huultaan. Sitten hän rupesi torumaan ja soimaamaan Jouna setää. Mitä se oli yllyttää häntä, Ellaa, kirjoittamaan ja itse lähteä pois? Hän ei enää kirjoita, ei yhtä riviä! Kaikki hän hävittää. Hän on niin suuttunut, että myrkky vie! Ja mokoman nulikan kanssa — mitä sellainenkin tekee ulkomailla!
— Älähän soimaa häntä, sanoi Jouna hiljaa. — Olet tehnyt häneen syvän vaikutuksen.
Silloin Ella molemmilla nyrkeillään löi Jouna setää olkapäihin, juoksi sitten pöydän ääreen, painoi pään käsikirjoituksia vasten ja purskahti itkuun.
Jaakko Tyrni palasi sinä päivänä kaupungista, vieläpä ennenkuin Jouna oli ennättänyt lähteä. Hän oli niin omissa ajatuksissaan, ettei kiinnittänyt huomiota oudon juhlalliseen mielialaan, missä hänen tyttärensä ja Jouna olivat. Kaupunginmatka ei ollut muodostunut huvimatkaksi, sen saattoi helposti todeta. Keskustelu ei tahtonut luistaa. Puhuttiin kaikesta muusta paitsi siitä mitä ajateltiin. Talon asiat käytiin vielä kerran yhdessä läpi. Mitä oli tehtävä juopolle talonmiehelle, jota ei saatu järkiinsä? Sääli kävi hänen hentoa vaimoaan ja lapsiaan, jotka katselivat kurjuutta. Sauna-muusan ilo sateenvarjosta, jonka hän lahjoitti Ellalle, oli ollut rajaton. Hän ei voinut salata joululahjaansa iltaan asti, vaan näytti Ellalle käärön jo päivällä, kysellen, voisiko hän arvata mitä se sisälsi. Käärön muoto jo sellaisenaan olisi tehnyt arvaamisen verraten helpoksi, mutta mitään erehdystä ei voinut syntyä senkään tähden, että vanhus aikaisemmin oli kertonut Ellalle, mitä hän hänelle lahjoittaa, jahka juomarahoja on kertynyt tarpeeksi. Annamar ei kuitenkaan muistanut ilmaisseensa Ellalle salaisuutta eikä Ellakaan mitenkään ollut arvaavinaan, mitä sellainen pitkä käärö saattoi sisältää. Silloin Annamar punaisilla kankeilla sormillaan repi paperin auki keskikohdalta, jotta näkyi mustaa kangasta. Ella ei vieläkään arvannut ja saunaeukon ilo kohosi äärimmilleen. »Ensi jouluna Ella saa kalossit», kuiskasi hän. Puhuttiin oudon leudosta talvesta ja pakkasista, jotka varmaan tulisivat seuraamaan sitä. Tultiin joulukirjallisuuden menekkiin ja arvosteluihin. Punapurjetta oli myyty enimmän. Jouna lausui sen ajattelemattomasti ja huomasi liian myöhään kuinka sekä isä että tytär siitä ärtyivät.
Niin, tämä Punapurje, ivasi isä, siitä oli puhuttu talossa niin paljon, että se jo kummitteli. Se tuli pimeällä vastaan portaissa ja jos jollakin oli yöllä painajainen, niin ei hänen rintansa päällä maannut vuori, kuten painajaisessa tavallisesti, vaan purjevene, jonka punainen purje iloisesti lepatteli ja jonka kannella istui nuoriherra, kirjoitellen runoja. Niin, tästä nuorestaherrasta puhuttiin tänä jouluna kovaäänisesti ja nuoret tytöt nukkuivat hänen kirjansa tyynyn alla, niinkuin ennen katkismus, jotta läksy menisi päähän. Mutta kirjallisuushistoria ei vielä ollut sanonut hänestä viimeistä sanaansa. Päinvastoin oli havaittavissa voimakas oppositio Haunia Vuorista vastaan ja kirjoituksiakin oli tulossa lehtiin. Ja kyllä tämä runoilija sai olla hyvin varovainen tulevaan teokseensa nähden. Kun korkealta putoaa, niin saa pahat mustelmat. Ja hänet oli nyt asetettu niin ylös, että ei muuta kuin kumarra!
Jouna selitti, että jokaisen kirjallisuuden tosi ystävän oli syytä iloita tällaisesta ainutlaatuisesta debyytistä. Epäilemättä ilkeämieliset henkilöt saattoivat tuottaa pojalle jonkin unettoman yön. Mutta »opin sauna autuas aina». Vastukset ovat nekin niitä Paluksen piruja, joiden pitää kuumentaa kattiloiden alla. Tällä pojalla on niin voimakas runosuoni, ettei hätäpäivää. Jahka hän nyt pääsee ulkomaille — hän on tehnyt työtä liian kiivaasti, hänen aivonsa ovat luoneet kuumeisesti…
Jounan puhuessa Ella nousi, polki jalkaa maahan ja sanoi, että hänkin oli saanut tarpeekseen tästä herrasta eikä enää kärsinyt kuulla hänestä puhuttavan. Ja samassa läiskähti ovi kiinni hänen jälkeensä.
Tyrni ja Jouna, istuen kahdenpuolen sohvapöytää Tyrnilän salissa, katsahtivat toisiinsa.
— Hän näyttelee, sanoi Tyrni myrkyllisesti. — Hän valehtelee, suoraan sanoen. Sillä hän on rakastunut runoilijanuorukaiseen ja aikoo mennä hänen kanssaan naimisiin. Kyllä hän hänet ottaa, se nähdään tästä vielä. Hän on oikea hämähäkki, olkoon kärpänen vain varuillaan!
Jouna nauroi ja ajatteli omia ajatuksiaan.
— Muuten, jatkoi Tyrni, — olen hämmästyksekseni kuullut, että tyttö on ruvennut valehtelemaan. Olen suorastaan saanut hävetä. Hänen mielikuvituksensa ottaa oikein kamelikurjen askelia. Muutenkaan en tässä tiedä — tulit erittäin sopivalla hetkellä, sillä olin juuri aikonut kysyä sinulta neuvoa, mitä olisi paras tehdä. Ella oleskelee nykyään hevostallissa varhaisesta aamusta myöhään iltaan. Sellainen ei käy. Hänen täytyy jotakin oppia. En saa selville mitä hän haluaisi. Sinähän aina olet ollut niin hyvää pataa hänen kanssaan. Ota sinä haltuusi hänen kasvatuksensa — minä maksan tietysti kaikki. Mutta… olen tällä hetkellä joutunut kaikin puolin epämukavaan asemaan. Niinkuin ehkä olet arvannut ja Ellakin kai on kertonut, aion mennä naimisiin ja Ella on heti etukäteen asettunut niin vihamieliseen suhteeseen morsiameeni, ettei hän lainkaan tahdo tulla tänne käymään. Ella on yksinäisyydessä kasvanut ja saanut tehdä mitä on tahtonut. Minä ymmärrän Annikin — mutta se ei ole minulle hauskaa tämä ristiriita näiden kahden naisen välillä. Sano nyt, mitä olisi tehtävä.
Jouna katseli vanhaan ystäväänsä, pieni hymy huulilla, ja ravisti päätään.
— Neiti Rastas ei mene sinun kanssasi naimisiin!
Tyrnin kasvoille puhkesi se ilme, joka ihmiskasvoilla käy äänekkään naurun edellä. Mutta se jähmettyi siihen.
— Ettei hän mene minun kanssani naimisiin! huudahti Tyrni, oikea käsi heiluen Jounan edessä. — Mitä pirua sinä tarkoitat? Sinä olet aina ollut olevinasi niin viisas, että sinä ne ennustat olemattomatkin asiat. Suututtaa se sellainen, piru vie. Mitä sinä tiedät näistä minun asioistani? Millä oikeudella sinä tulet solvaamaan minua ja morsiantani? Ovea minun pitäisi sinulle näyttää.
Jouna istui ja rummutti pöytään.
— Neiti Rastas ei mene naimisiin. Se on hänen periaatteensa. Hän olisi jo voinut olla monen rouvana. Rekola ei koskaan unohda häntä, mutta hän ei tahtonut…
Jaakko Tyrnin nyrkki kolahti pöytään.
— Pidä sinä suu kiinni, sillä jumaliste minä en salli tällaista!
— Mutta veliseni, enhän sano pahaa sanaa teistä kummastakaan.
— Hyvääkö tämä ehkä sitten on olevinaan?
— Tosiasioita vain. Annikki Rastas tarvitsee yhä uusia keväitä. Eihän siinä ole mitään pahaa. Hänen täytyy elää jokaisen kirjallisen aiheensa kanssa niin läheisessä suhteessa, että se on eräänlaista rakastumista. Mutta sitähän jokainen aihe vaatii. Kirjailijan täytyy elää siihen rakkaussuhteessa…
— Hitto sinut vieköön — kuinka voitkaan tulla sanomaan minulle, ettei morsiameni rakasta minua!
— Enhän toki ole sitä sanonut. Olen vain sanonut, ettei hän mene kanssasi naimisiin. Ei kenenkään kanssa.
— Herra siunatkoon, sinä et tiedä… sinä et tiedä. Mutta minäpä sanon sinulle, että hän menee minun kanssani naimisiin. Jollei hän tahtoisikaan, niin tuon hänet köysissä. Ja silloin saavat täältä väistyä kaikki, jotka eivät ymmärrä mukautua — tietäkööt sen niin toiset kuin toisetkin. Mitä minä puhunkaan? Tässä tulee aivan mielipuoleksi, kun joka taholta ahdistetaan kuin metsän otusta. Mitä perhanaa minä olen teille tehnyt, kun tässä ärhentelette kuin koirat? Hiukan toista vuotta ja Annikki on minun.
Jouna ei tuntenut tyyntä, tasaista Jaakko Tyrniä eikä hän itsekään tuntenut itseään. Tällaista myrskyä ei toki Tyrnilässä oltu nähty sitten rouva-vainajan aikojen.
Hän sai tietää, että Jouna aikoi ulkomaille. Lähimmässä tulevaisuudessa. Ja tuon paljonpuhutun Haunia Vuorisen kanssa yhdessä! Silloin Jaakko Tyrni nauroi ääneensä ja sanoi, että hän nyt enää odottaa vain vedenpaisumusta, joka lähtee kuljettamaan tätä Tyrnilää Araratin vuorelle.
Ja kaikki tämä juuri nyt, kun hänellä joka suhteessa olisi pitänyt olla hyvä. Miten se oli mahdollista?
Annikilla oli ollut vieraita. Ja Rekolakin oli todella siellä. Mutta kauan ei Jaakko Tyrni tätä kärsi. Ei suinkaan hän täältä asti lähde morsiamensa luo istuakseen niinkuin kuka tahansa nauttimassa vadelmahilloa ja joulutorttua. Hän sai Annikin senverran syrjään, että hän hänelle huomautti olevansa raivoissaan, että hän ei enää tule tänne, vaan hän vaatii Annikkia tulemaan Tyrnilään. Annikki painoi tuoksuvan kätensä hänen huulilleen ja sanoi, että hänen on mahdoton tulla niinkauan kuin Ella kohtelee häntä tällä tavalla. Mahdotonta!
Jaakko Tyrni kutsui sisään tyttärensä. Hän hillitsi itsensä vaivoin. Hänen äänensä salpautui.
— Tietääkö Ella, että tämä kaikki on Ellan syytä. Siitä täytyy tulla loppu. Ella on valehdellut. Ella on kohdellut ihmisiä kuin koira. Minulle läheisiä ihmisiä. On sellaisia, jotka sanovat, etteivät enää tule tänne senvuoksi, että heille täällä ollaan hävyttömiä. Ella tietää ketä minä tarkoitan. Ella saa katsoa, että siitä tulee loppu. Ella saa lähteä kaupunkiin pyytämään anteeksi.
Ella Tyrni seisoi liikkumatta ovella ja solmut hänen matalavartisissa rasvanahkakengissään törröttivät lyhyeksi käyneen hameen alta. Hänen kasvoissaankaan ei mikään liikahtanut. Vasta kun isä puhui anteeksipyytämisestä, hän hätkähti, avasi suunsa ikäänkuin sanoakseen jotakin, mutta ei sanonut, vaan tempasi kiivaasti auki oven ja läksi.
— Ella ei mene! huusi isä. — Minä en ole lopettanut. Tyttö…! Hän ei tottele. Nyt hän menee talliin, siitä saamme olla varmat, heittäytyy siellä permannolle ja iskee hampaat omiin nyrkkeihinsä. Mutta kerrankin tunnustaa olevansa syyllinen, nöyrtyä, sitä hän ei…
— Olevansa syyllinen? sanoi Jouna. — Mennään jokainen itseemme: kuka ei ole syyllinen!
— Sinä olet aina pitänyt hänen puoliaan! huudahti Tyrni. — Sinä hänet juuri olet hemmotellut ja vieroittanut minusta. Sen olet tehnyt, piru vie. Sinä näet, etten löydä tietä hänen luokseen! Ota hänet haltuusi yksintein. Vie ulkomaille mukaasi ja naita Punapurjeelle. Sehän sopii hyvin. Ja minun pitäisi saada tehdä työtä! Olen aina pitänyt sinua lähimpänä ystävänäni ja näin…! Kaikki sinä minulta revit ja riistät — mutta hyvä on, että tiedän.
Huoneessa kuului vain Jaakko Tyrnin raskaat, kiihtyneet askeleet. Jouna istui ääneti, pää käsien varassa. Hän nosti pari kertaa päätään, aikoen sanoa jotakin, mutta katsoi sanottavansa nähtävästi kelpaamattomaksi ja painui takaisin asentoonsa. Sitten hän katsoi kelloa, nousi ja tuli lähemmäksi Tyrniä.
— Sinä olet nyt löylyssä, sinä, sanoi hän. — Jokainen vuorostaan. Tämä on oikein sitä sisäänlämpiävää. Mutta kyllä se siitä selkeentyy, saat nähdä. Selkeentyy.
Jaakko Tyrni ei sanonut hänelle hyvästi. Hän seisoi ikkunassa ja katseli ulos. Merenkäynti oli tuonut rannalle kaikkinaista törkyä, laudankappaleita, vanhaa kaislaa ja jonkin läkkitölkin. Vaahto oli jäänyt lumen alta paljastuneeseen nurmikkoon ikäänkuin sairas eläin olisi siihen kuolannut. Muutama suuri lintu asteli heinikossa, nokkien meren tuomia jätteitä. Ehkäpä myrsky oli tuonut mukanaan kaloja. Varikset viettivät juhlaa.
Niin, varikset viettävät juhlaa minunkin ympärilläni, ajatteli Jaakko Tyrni ja kaikki hänen tähänastiset saavutuksensa tuntuivat olevan kelvottomana törkynä myrskyn kuolaamalla rannalla. Hän ei enää nähnyt ympärillään mitään kuvia, mitään näkyjä. Missä olivat hänen mielikuvituksensa aurinkoiset lapset? Ne olivat mätänevää kaislaa routaisella maankamaralla.
* * * * *
Niin elivät Jaakko Tyrni ja hänen tyttärensä päivästä toiseen, löytämättä tietä yli kuilun joka heidät erotti. He eivät enää koettaneetkaan päästä lähemmäs toisiaan. Mistäpä he olisivat puhelleet keskenään? He olivat joka asiasta eri mieltä ja tiesivät sen. Heidän ainoa ponnistuksensa tarkoitti pääsemistä täydellisesti eroon toisistaan. Ella Tyrni näki pelastuksensa siinä että hän kirjoittaisi kirjan ja voisi alkaa sitä tietä ansaita leipänsä. Jaakko Tyrni näki niinikään välttämättömäksi ansaita, voidakseen kustantaa tyttärensä pois kotoa. Tytär ahersi hevostallissa kauralaatikon päällä, kirjoittaen tihruisen lampun valossa isänsä vanhojen käsikirjoitusten tyhjälle puolelle, jolla näkyivät latojien sormenjäljet. Isä istui kirjoituspöytänsä ääressä vastapäätä laakeriseppeltään, joka riippui seinällä, eikä saanut paperille yhtään riviä. Tytär eli tuskanhetkien lomassa hurmion silmänräpäyksiä, jolloin hän oli tuntevinaan kasvoillaan virvoituksen ikäänkuin kaukaisen, aavistetun armaan hengityksestä. Tai hän oli uivinaan vedessä, jonka rannoilla puhkesi kevät, ja hän huusi ilosta. Tai hän sitoi haavaa — hän ei tietänyt, oliko haavoittunut eläin vaiko ihminen — ja itki, ikäänkuin hänen edessään olisi ollut koko luomakunnan kärsimys ja hän olisi palanut halusta panna itsensä alttiiksi sen edestä. Hänen sydämensä oli kuin ainoa palava liekki. Isän ympärillä oli tyhjyys. Hänen ajatuksensa lentelivät paikasta toiseen, asiasta asiaan, ihmisestä ihmiseen. Hän syytti kaikkia ja vihasi itseään. Hänen askeleensa veivät pitkin tuttuja pihoja ja huoneita. Kun hän oli sisällä, niin hän keksi jonkin asian, jonka takia täytyi mennä ulos ja kun hän oli ulkona, niin hänen täytyi palata sisään telefonoimaan tai kirjoittamaan kirjeitä. Tuskin hän oli istuutunut kirjoituspöytänsä ääreen, niin hänelle tuli halu vielä kerran katsoa läpi sanomalehti. Ja kun hän oli lukenut sen ilmoituksia myöten, niin hän alkoi odottaa jotakin vierasta, jonka hän aavisti tulevan. Kävi kaikenlaisia ihmisiä: köyhiä, jotka anoivat almua itselleen ja riippumattomia, jotka kuljettivat listaa hyviä tarkoituksia varten. Kävi nuoria kirjailijoita ja taiteilijoita, jotka tarvitsivat neuvoa töitänsä varten ja kävi uteliaita, jotka tahtoivat tutustua kirjailijaan ja hänen kotiinsa. Kävi myöskin sairaalloisia naisia, jotka paljastivat sielunsa haavat ja toivoivat kirjailijan kuin minkäkin poppamiehen silmänräpäyksessä parantavan ne. Hetkittäin tulivat nämä vieraat ihmiset lievennyksenä tuskan mielialaan, joka täytti kirjailijan. Hetkittäin kirosi hän heidän tuloaan ja siirsi kykenemättömyytensä työhön heidän laskuunsa. Hän alkoi aavistaa, että Ella ja Senja olivat olleet hänen hyväntekijöitään, karkoittaessaan hänen portiltaan asiaankuulumattomat. Jos hänen ylpeytensä olisi sallinut, niin hän olisi nostanut portin paikoilleen ja varustanut sen uudella vahvalla lukolla. Mutta kun hän kerran itse oli määrännyt sen poistettavaksi, niin sen täytyi pysyä poissa.
Mitä oli sitten oikeastaan tapahtunut? Mikä oli syössyt hänet tähän outoon tilaan? Mikä oli vienyt hänen työilonsa, hänen työkykynsä, hänen mielikuvituksensa, hänen aiheensa, hänen näkemyksensä, hänen unensa — kaikki? Hänen silmissään oli tyhjyys, hänen aivoissaan pimeys, hänen ympärillään varjoja, jotka kohosivat kuin vuoret — miten tämä oli mahdollista? Kuinka hän oli tullut näin onnettomaksi, hän joka hiljan oli niin rikas?
Ruoste — olisi Jouna sanonut.
Kirjallisuudessa tehdään samoin kuin intiaanit kuuluvat tekevän Pohjois-Amerikan aarniometsissä: kun he ovat saavuttaneet täyden iän, niin he tappavat isänsä. Jaakko Tyrni muisti yhtäkkiä tämän ja koetti ajatella asiaa intiaani-isien kannalta: alistuvatko he vapaaehtoisesti tapettaviksi?
Jos tutustuisi tuohon kirjaseen, joka oli tuottanut hänelle niin paljon kärsimystä. Missä se olikaan, Punapurje? Ehkä se oli vaarattomampi kuin hän luuli. Ehkä aave saisi lihaa ja verta, jos siihen kävisi käsin kiinni. Jos hän lukee kirjan, niin hänellä itsellään on tilaisuutta arvostella, minkä arvoinen runoilija tuo kehuttu Haunia Vuorinen on. Senpä hän tekeekin — kuinka hän on ollut niin lapsellinen, ettei ole tullut ajatelleeksi tätä!
Tämän päätöksen tekeminen virkisti häntä ja antoi hänelle toimintakykyä. Hän etsi kirjaa. Sitä ei löytynyt mistään.
Se oli tietysti Ellalla! Hän säilytti sitä tietenkin pyhänä esineenä kätköissään. Eikä Jaakko Tyrni voinut kysyä sitä häneltä. Ei mistään hinnasta.
Hänen täytyy ostaa se kirjakaupasta. Hän lukee kuin lukeekin sen ja sitten hän tietää, miten hänen on suhtauduttava mieheen.
Tämä antoi oikeutetun syyn lähteä kaupunkiin. Hänen mielensä keveni, hänen huomionsa kiintyi ihmisiin ja esineihin, jotka sattuivat vastaan. Hän kuunteli keskusteluja rautatievaunussa ja ajatteli, että täytyy hankkia muistikirja, johon merkitsee mieltäkiinnittävät huomionsa, jotteivät unohdu. Ihmisvilinä asemalla huvitti häntä ja katuliike suorastaan virkisti. Hän katseli taloihin ja ikkunoihin kuin ystäviin, joiden luota kauan on ollut poissa, ja kirjakaupan ikkunaan seisahtuessa hypähti sydän ilosta, kun hän siellä keskikohdalla näki oman kirjansa. Mutta mitä hemmettiä — Punapurjeen vieressä! Oli se nyt ihmettä ja kummaa, että tuo kirja aina ja alituisesti tuli hänen tielleen. Miten asetettiinkaan hänen, vanhan kirjailijan kirja, tuon ensikertalaisen viereen! Punapurje oli joulun suosituin kirja — ehkä loppujen lopuksi Tyrni sai lukea itselleen kunniaksi tuon uuden tulokkaan naapuruuden! No, käydäänpäs ostamassa tuo merkillinen teos.