AMMATTIVALEHTELIJAT (continued 3)

Tuntui oudolta pyytää kirjaa. Myyjä oli outo eikä huomannut mitään — tuskinpa tunsikaan Tyrniä. Ja niin Jaakko Tyrni astui kirjakaupasta, kädessään pieni käärö, joka sisälsi vastauksen erääseen hänelle kohtalokkaaseen kysymykseen.

Kas vain, ettei hän huomannut kirjakaupasta soittaa Annikille. No niin, hän menee suoraa päätä hänen luokseen, vaikka hän onkin vannonut, ettei käy siellä ennenkuin Annikin jouluvieraat ovat poissa. Mutta entä jos hän siellä kohtaa Rekolan. Kirottu Jouna, joka istutti häneen epäilyksen hengen! Hänpä yllättää heidät, Annikin ja tuon maalarin, tuon entisen ihailijan. Jaakko Tyrni nousi raitiovaunuun, seisoi sillalla, näki tutun pankin liukuvan ohitseen ja nosti lakkia jollekin, joka häntä tervehti. Hän ei edes pannut merkille, kuka se oli, niin askartelivat hänen ajatuksensa sen kysymyksen ympärillä, olisiko Rekola Annikin luona. Hänen sydämensä löi kuin kuumeessa ja hän juoksi ylös portaat.

Annikin sisar avasi. Hän hymyili merkitsevästi — tiesikö hän jotakin, vai aavistiko hän ainoastaan? ja selitti Jaakko Tyrnille, että talossa vain ajateltiin Jaakko Tyrniä ja puhuttiin hänestä. Ja kun Jaakko Tyrni tuli Annikin eteen, niin oli hänen nenällään suuret, pyöreät, hullunkuriset silmälasit, jotka tekivät hänet ankaran ja oppineen näköiseksi, ja pöydät olivat täynnä Jaakko Tyrnin kirjoja. Annikki suli iloiseen hymyyn, irroitti silmälasit ja selitti Jaakon tulleen kuin käskettynä. Juuri tällä hetkellä olisi työhön tullut seisahdus, jollei hän olisi saanut tarvittavia tietoja. Ja sitten hän taasen kävi oppineen näköiseksi, otti paperinsa ja rupesi kyselemään. Jaakko sanoi hänelle jotakin aivan toista kuin hän oli aikonut sanoa. Hän kehoitti häntä panemaan nenälleen nuo hullunkuriset pyöreät silmälasit — hänestä oli niin mukavaa kerran nähdä hänet sellaisena. Annikki kielsi jyrkästi. Niin rumana hän toki ei tahtonut näyttäytyä. Kirjailijatar tahtoi tietää, oliko eräs määrätty lause se itu, josta tämä teos oli lähtenyt liikkeelle. Oli se niin — Jaakko Tyrni ihmetteli, että Annikki monen sadan sivun paksuisesta teoksesta oli voinut löytää tuon pienen siemenen. Annikki iloitsi. He iloitsivat molemmat. Jaakko Tyrni olisi hävennyt äskeistä epäluuloaan, jollei hän edellä käyneen painajaisen tapaisen ajan jälkeen olisi ollut niin nöyrän onnellinen. Hänellä ei ollut tällä kertaa mitään itsekkäitä pyyteitä, hän tyytyi vastailemaan Annikin kysymyksiin ja vain katselemaan häntä. Nainen luki miehen ihastuneista katseista vilpittömän palvonnan ja punastueli kauniisti.

Kahviloman aikana pääsi keskustelu hiukan vapautumaan.

— Nyt sinä tulet hyvin pian Tyrnilään, sanoi Jaakko ja hänen katseensa lausui, miten erinomaisen tärkeä tämä asia hänelle oli. — Tulet varhain aamulla ja lähdet viimeisellä junalla, jollet tahdo olla yötä. Voisit hyvin olla — vinttikamari on tyhjänä.

Annikki kävi niin vakavaksi, että Jaakko Tyrni katui että oli tehnyt kysymyksen.

— Hän on minut niin pelottanut, tuo sinun ylpeä tyttäresi. Hän olisi voinut saada minusta niin hyvän ystävän. Mutta nyt pelkään, ettemme koskaan tule toisiamme ymmärtämään.

— Rakas, minä raivaan kaikki tieltäsi. Minä lähetän tytön pois niiksi päiviksi. Jos rakastat minua, niin tulethan. Tarvitsen sinua. Olen huonosti tehnyt työtä, olen liiaksi ikävöinyt sinua. Kohta minä alan vihata tuota kirjailijaa, joka tuossa levitteleikse sinun pöydilläsi ja anastaa sinun ajatuksesi.

Annikki nauroi ja antoi Jaakon vetää itsensä polvelleen.

— Se on hyvä kirjailija ja minä toivon voivani saattaa hänet kunniaan, joka hänelle kuuluu.

— Minä vähät hänestä ja hänen kunniastaan. Sinua minä tahdon. Kuule, rakastathan sinä minua? Tulethan vaimokseni niin pian kuin suinkin?

Annikki laski kätensä hänen huulilleen, hypähti alas hänen polveltaan ja lausui totisena:

— Ensin tämä työ, ensin tämä työ. Aijai, oletko sinä huonosti saanut tehdä työtä? Pelkään että ne Muusat ja ne ylpeät tyttäret sinua häiritsevät. Ja ehkä sinulta puuttuu virkistystäkin?

— Kyllä minä nyt taas, kun olen sinut nähnyt ja tiedän, että olet omani.

Näitä niin moniin kertoihin toisteltuja asioita he toistelivat uutuuden koko viehätyksellä, kunnes Annikin hirveät sukulaiset palasivat kaupungilta ja Jaakko Tyrnin täytyi tulla esitellyksi heille ja vaihtaa heidän kanssaan jokin kohtelias sana.

— Kuinka kauan he viipyvät? kuiskasi hän eteisessä.

Annikki laski sormen huulilleen, ravisti päätään ja kävi surullisen näköiseksi. Jaakko ymmärsi sen merkitsevän: kauan, kauan, ja teki epätoivoisen eleen takaisin.

— Tiedätkö mikä minulla on täällä taskussa? sanoi hän, saatuaan ylleen päällystakkinsa.

Ja hän repäisi käärön kirjan ympäriltä ja näytti sen Annikille.

— Etkö vielä ole lukenut? sanoi Annikki. — Jos se poika pitää, mitä se lupaa, niin… Hyvä kirja, valoisa, voimakas kirja. Ei uskoisi sitä niin nuoren ihmisen kirjoittamaksi… Ja he ovat nyt matkalla Lauri Jounan kanssa? Epäilemättä hän on hyvässä koulussa, kun hän on Jounan seurassa.

Jaakko Tyrni kuunteli mykkänä tätä puhetta. Häntä hullua, joka rupesi puhumaan tuosta kirjasta. Jos hän olisi pitänyt suunsa kiinni, niin hän olisi päässyt lähtemään Annikin luota mitä toivorikkaimman mielialan vallassa.

Senjälkeen mitä Annikki sanoi, oli häneltä mennyt koko halu lukea Punapurje. Siihen olisi ollut hyvä tilaisuus junassa. Sellaisen pienen kirjan olisi ennättänyt lukea läpi. Mutta hänhän jo tiesi, että se oli hyvä kirja, valoisa, voimakas kirja ja että jos se poika pitää mitä hän lupaa, niin… Ja vielä senkin, että hän on hyvässä koulussa, kun hän on Jounan seurassa.

Epäilemättä! Siitä oli Jaakko Tyrni vakuutettu. Jouna oli vaikuttanut hyvää ei ainoastaan Jaakko Tyrnin omiin kirjoihin, vaan monen muunkin kirjailijan. Ja nyt hän kiinnitti koko huomionsa tuohon ihmelapseen, tuohon suureen lupaukseen kirjailijoiden joukossa…

Jaakko Tyrni istui kolmannen luokan penkillä, puoleksi nukkuneena veturin ryskeestä ja lumisten puunlatvojen tasaisesta liukumisesta silmien ohitse. Ei mikään kiinnittänyt hänen mieltään. Hän sanoi itselleen pari kertaa, että Annikki on hänen, hänen, hänen! Mutta samassa häntä taasen alkoi pelottaa, ettei hän voi kirjoittaa, kun pääsee pöytänsä ääreen. Tietysti ei hän voikaan, kun ei hänellä ole uskoa. Tämä kirjako häneltä taasen vie kaiken voiman ja luottamuksen? Jos heittäisi sen ulos ikkunasta. Ei, niin lapsellinen ei hän kuitenkaan ole. Hän lukee sen kerran, jahka ehtii.

Kun hän pääsi saliin ja sytytti sähkön, tuli Ella huoneestaan ja hänen kasvonsa olivat niin oudon elävät, että Jaakko Tyrni luuli jonkun vieraan olevan talossa. Jollei Haunia Vuorinen olisi ollut kaukana ulkomailla, niin hän olisi uskonut hänen juuri puhuneen hänen kanssaan.

— Kuka siellä on Ellan luona? sanoi isä.

— Kuka siellä olisi? vastasi tytär ja salasi voimiensa mukaan mielialaansa. — Ei täällä ole ketään.

— Eikö todella ole?

Ella punastui ja tempaisi auki oven. Huone oli pimeä ja salista lankeava valojuova näytti tyhjät istuimet.

Jaakko Tyrni tuijotti tyttäreensä. Ketä hän muistutti? Missä hän oli nähnyt hänen kaksoiskuvansa? Hänen päähänsä koski, niin hän rasitti muistiaan. Ella ei lähtenyt pois eikä edes luonut katsettaan maahan. Hän alkoi puhua ja oli tyyni, miltei ystävällinen.

— Ei minulla ole mitään siihen sanomista jos neiti Rastas tahtoo tulla tänne. Se olisi hauskaa vain. Hänhän voi nukkua ylhäällä. Niin, kyllä minä niin ajattelen.

Jaakko Tyrni tuijotti tyttäreensä suurin silmin. Mitä hänelle oli tapahtunut? Oliko hän saanut kirjeen Jounalta? Vai olisiko hän todella joutunut kihloihin, etäisyyksistä huolimatta, tuon paljonpuhutun nuorukaisen kanssa?

— No, se on oikein hauskaa, että Ella niin ajattelee, sanoi hän. — Oikein hauskaa.

Mitä oli Ellalle tapahtunut?

* * * * *

Myöhästynyt talvi tarttui kiinni kiukkuisin ottein. Keveä huurre peitti puut ja ne natisivat tuulenhengen käydessä ikäänkuin ne olisivat olleet taittumaisillaan. Lunta oli vastaiseksi vähän ja jokainen muren helisi kuin hiili, jos se sattui joutumaan liikkeelle tiellä. Auringonlaskut olivat hehkuvat, jää ulisi paksutessaan ja ihmisasuntojen ikkunaruudut peittyivät tähtikudokseen.

Jaakko Tyrnin täytyi itsensä hakata puita. Tuli myöskin hetki, jolloin hänen täytyi sanoa talonmiehelleen, ettei hän voinut tyytyä palvelijaan, joka ei edes ajatellut tehtäviensä täyttämistä. Vaikeitten kohtausten jälkeen saatettiin Helmisen perhe asemalle. Uskollinen Senja oli tämän jälkeen kuin järjiltään. Hän ei lähtenyt pois, vaikka hän monta kertaa päivässä uhkasi sitä tehdä, hän jäi, sillä hän oli kasvanut kiinni taloon. Mutta hän teki elämän vaikeaksi.

Kirjoittaa näissä oloissa — Jaakko Tyrni läksi hiihtämään ja viipyi poissa tuntikausia. Hän ajatteli lakkaamatta romaaniaan ja alkoikin saada kuria aineistomassoihin. Täytyi nähtävästi, teoksen laajuuden vuoksi, tehdä tarkka suunnitelma. Täytyy järjestää jaksot, täytyy sovittaa mittasuhteet. Tämä onkin ikävin työ. Jahka se on ohi, niin kirjoittaminen käy itsestään! Hän tekee suunnitelmat hiihtoretkillään ja kirjoittaa ne muistiin kotia päästyään. Tätä valmistavaa työtä saattoi tehdä puita hakatessakin. Meni paljon puita. Illalla oli väsynyt kuin pölkky ja nukkui heti. Myöhemmin täytyi ehkä kuitenkin ottaa talonmies, tai ainakin puunhakkaaja. Kun kirjailija ajatteli romaaninsa laajuutta, niin yksinpä sen paperillepaneminenkin tuntui pyörryttävältä aikaansaannokselta. Entä jollei se valmistuisikaan jouluksi…

No, tässähän on vielä paljon aikaa. Tätä työtä ei voi tehdä niinkuin puunhakkuuta. Se kypsyy niinkuin viljapelto. Siemenet ovat heitetyt maahan, täytyy antaa itää, kasvaa, kypsyä. Kuka se olikaan kirjailija, jolta on jäänyt yksi ainoa teos — koko ikänänsä hän ei muuta tehnyt kuin makaili ja loikoili ja syljeskeli kattoon. Mutta tuo hänen yksi teoksensa kestää läpi aikojen ja painaa enemmän kuin pivollinen keskinkertaisia teoksia. Hän, Jaakko Tyrni, teki tyhmyyden, kun hän tuona hauskana saunailtana suunnitteli seuran työkontrahdin yhtä vuotta varten. Oltiin sillä päällä, että puhuttiin vain kirjojen valmiiksisaamisesta eikä niiden kypsyttämisestä. Jos Helena Elisabet Tuura vaati pitemmän ajan, niin eipä kontrahdin rikkominen ole mikään kuolemansynti.

Helena Elisabet Tuura — Jaakko Tyrni oli kadottanut hänen olemuksensa silmistään. Se oli nähtävästi tapahtunut teoksen ulkonaisen rakentamisen aikana. Mutta menetettyään päähenkilön hahmon, oli hän samalla menettänyt valon, jonka avulla hän oli nähnyt tehdä tuota muutakin työtä. Hän saattoi vielä löytää Helena Elisabet Tuuran vanhana, mutta sitä nuorta tyttöä, joka seisoi seminaarin juhlasalissa hartaushetken päättyessä, sitä ei hän nähnyt. Hänen sielunsa pohjalla vallitsi tämän menetyksen johdosta harmaa vilu, joka ajoittain leimahti kipeäksi ikäväksi, niinkuin kuumesairaalla vaihtelee viluttaminen ja kuumottaminen.

Täytyy odottaa, täytyy antaa kypsyä. Välillä voi tehdä jotakin pikkutyötä. Täytyy kirjoittaa jotakin sanomalehtiin, jotta saa rahaa jokapäiväisiin tarpeisiin. Yhtäkkiä tulee taasen se hetki, että täytyy lähteä pankkiin tekemään velkaa. Hevosen pitäminenkin maksaa. Ja tämä kirottu kylmyys vie puita niin että hirvittää. Eikä huoneessa saa lämmintä, vaikka polttaisi puita miten paljon. Ei tarkene istua paikallaan. Nämä talvipimeät ovat kyllä aina olleet hänen parhainta työaikaansa, mutta kunhan pääsisi näistä tulipalopakkasista.

Jaakko Tyrni kirjoitti muutamia pieniä tunnelmapalasia, lueskeli hyviä kirjoja, hakkasi puita, syötti talitiaisia ja kävi kaupungissa. Annikki oli luvannut tulla, jahka ilmat vähän lauhtuisivat.

Eräänä päivänä, ajaessaan kadulla, näki Jaakko Tyrni tutun miehen kirjakaupan ikkunassa. Hän pysäytti hevosensa, otti miehen rekeen ja ehdotti iloisesti, että paikalla lähdettäisiin Tyrnilään.

— Olipa hauskaa, oikein hauskaa, puheli hän pidellessään hevosta. — Minä olenkin kaivannut. Me niin komeasti päätettiin, että tavattaisiin usein, enkä yhtä ainoaa saunaseuran jäsentä ole nähnyt… No, mikä sinua pitelee täällä, lähde pois. Meillä on tänä iltana saunakin. Täytyi lähteä tätä hevosta juoksuttamaan, se lihoo niin ettei kohta pääse paikalta, olen jo ajatellut, että täytyy panna se tukkitöihin — ei, ei, leikkiähän minä. Mutta mikset sinä pääsisi, palaat illalla junassa, jollet tahdo jäädä yöksi. Emmekö jostakin saisi käsiimme Leppiahoa?

Loila oli ensin vastustellut, selittäen, että kyllä hän tästä tulee, jahka ennättää, hänelle ei nyt sovi. Mutta yhtäkkiä hän vaikeni ja antoi tahdottomasti kuljettaa itseään minne tahansa. Hevonen oli vallaton, sitä täytyi viihdytellä ja pitää lujilla. Jaakko Tyrni ennätti tehdä vain joitakin mitättömiä kysymyksiä. Metsään päästyä kävi kulku rauhallisemmaksi.

— Niin, sanoi Tyrni, — se on niin meidän tapaistamme: kukin murjottaa haarallaan, harvoin yhdytään eikä yhteistyöstä tahdo tulla mitään. Missäs te nyt kaikki olette olleet? Mutta onko sinun kylmä? Nyt onkin oikea helvetin pakkanen. Jos juoksisit vähän.

— Ei, sanoi Loila, — minä vain sitä, että kun ei kuitenkin pitäisi lähteä takaisin kaupunkiin. Täällähän on näitä asemia, jos voisin jäädä seuraavalle. Juniakin kulkee tiheään.

Jaakko Tyrnin ei ollut vaikea huomata, että Loilaa painoi jokin. Ja kun hän jokin aika sitten oli tehnyt lupauksen, että hän holhoaa nuorempia kirjailijatovereita ja kun ei siihen ollut nyt pitkän pakkaskauden kestäessä ilmaantunut tilaisuutta, niin hän jo etukäteen tunsi suurta tyydytystä siitä että saisi osoittaa Loilalle myötätuntoa. Ettei poika vain ollut suorastaan sairas? Hän istui silmät kiinni ja hänen päänsä tärähti joka kerta kun reki hytkähti. Jaakko Tyrni peitteli häntä ja, ymmärtäessään ettei tässä tiellä mitenkään voinut puhella, antoi hän hevosen juosta. Se höyrysi kuuraisena, kuurassa olivat vastaan tulevat ajopelit ihmisineen, puut, puhelinlangat, rakennusten seinät — ei siinä paksussa pehmeässä huurteessa, joka syntyy lauhalla säällä, vaan tulipalopakkasen hauraassa, karussa kuurassa, joka tuntuu ääntelevän kuin lasi jauhe.

— Oletko sinä sairas, Loila poika? sanoi Jaakko Tyrni. — Olet heikon näköinen. Ja laihtunutkin olet.

— Jahka saan vähän lämmintä, niin se menee ohi, sanoi Loila ja sulki silmänsä.

He ajoivat sisään Tyrnilän portista, joka oli avoinna. Loila horjui astuessaan reestä. Tyrnin täytyi jättää hevonen ja taluttaa häntä. Hän sai hänet huoneensa sohvalle ja lähti etsimään Ellaa. Tyttö karkasi huoneestaan, kasvoilla se sama oudon onnellinen ja punastuva ilme, jonka isä ennenkin oli nähnyt, yllättäessään hänet liian varhaisella kotiintulolla. Ja vaikka Loila oli sairaana talossa, valtasi Jaakko Tyrnin halu nähdä, oliko joku huoneessa. Hän sanoi siis lyhyesti tyttärelleen, että hevonen oli jäänyt valjaisiin, koska herra Loila oli sairastunut matkalla. Ja eksytettyään Ellan menemällä Loilaa hoitamaan, palasi Jaakko Tyrni nopeasti saliin ja suuntasi askeleensa Ellan ovea kohden.

Kenen kanssa hän seurustelee täällä isänsä poissaollessa? ajatteli hän ja häpeänsekainen suuttumus kuohui hänessä. Onko hänellä kätkössä joku salainen rakastettu — jonkun kanssa hänen täällä täytyy puhella, koska hän niin hämillään ja puna poskilla karkaa ulos.

Jaakko Tyrniä hävetti jonkin verran, kun hän tempasi oven auki ja valmistautui viskaamaan ulos jotakin nuortaherraa, joka täällä häpäisi hänen taloaan.

Ei ketään. Tuoli pienen pöydän ääressä vain oli kääntyneenä oveenpäin, ikäänkuin siitä olisi nopeasti noustu. Minne tyttö voi kätkeä hänet? ajatteli isä. Vai lukeeko hän täällä niin tulisia kirjeitä, että niiden hehku punaa hänen poskensa? Ei yhtään kirjettä Jouna ole kirjoittanut vanhalle ystävälleen. Ehkäpä Ella saa niitä molemmilta matkatovereilta. Tämähän olisi verraten viatonta. Varmemmaksi vakuudeksi kumartui isä katsomaan vuoteen alle. Häntä hävetti nyt todenperään ja hän sulki nopeasti oven.

Loila sai ruokaa ja juomaa, tointui ja nousi. Kävi selville, ettei hän ollut syönyt ja ettei hänellä ollut taskussa yhtään penniä. Tapaus nyt kyllä oli hyvin harvinainen. Sillä yleensähän ei tässä hyvässä kaupungissa nähty nälkää enemmän kuin janoakaan. Hän olisi kyllä voinut mennä Alman äidin luo, mutta hän ei tahtonut, erinäisistä syistä.

Puheltiin yhteisistä tuttavista. Palus oli käynyt kaupungissa järjestämässä asioitaan. Hän ei viipynyt kuin lyhyen ajan ja lupasi pian palata. Hän oli kuin olikin saanut uudelle kirjallensa äidin — tyttö palveli apulaisena kirjakaupassa ja kuului olevan kaunis ja valistunut. Mutta Sihveri oli pyytänyt ettei tästä puhuttaisi. Suhde oli kaikinpuolin ihanteellinen ja hieno. Leppiaho — hänhän se kuuluu olevan niiden vasta-arvostelujen tekijä, joissa polemisoidaan muutamien kirjojen — tai nimenomaan Punapurjeen yliarviointia vastaan. Rekola kuuluu kirjoittavan näytelmää — jos saa uskoa huhua. Tiedettiin sen olevan »huonoa Ibseniä». Ja Jouna, hänhän myi kaikki kapistuksensa ja lähti keveänä miehenä ulkomaille — kuka sitä olisi uskonut! Ei mitään hän silloin, tuona iltana, ilmaissut. Hänen holhokiltaan Vuoriselta kuuluu saapuneen kustantajalle pitempi kertomus. Niin, se kai nyt kuulee kunniansa.

Hämärässä, kun molemmat kirjailijat istuivat Tyrnin huoneessa takkavalkean ääressä odottaen saunaa, avasi Loila vihdoin sydämensä. Hän puhui pitkään ja katkonaisesti, Tyrnin silloin tällöin tehdessä pienen kysymyksen tai huomautuksen.

— Kas minullahan on kirja valmiina, vaikken ole siitä juuri kenellekään puhunut. Sen olisi pitänyt ilmestyä jouluksi. Mutta henkilöt ovat helposti tunnettavia. Palus on siinä päähenkilö, Orelva on siinä myöskin — eikä vain hänen housunsa ja hevosensa, vaan hänen itserakas ja rasvainen sielunsa. Veli on siinä myöskin, ja minä itse, ja Ylönen, toimittaja. Niin, juorumaailma voi tietenkin helposti käsittää kirjan avainromaaniksi. Herra siunatkoon, mistä minä kirjoitan, jollen elävistä ihmisistä — viidenkymmenen vuoden perästä, ehkä ennenkin, ovat he kaikki kuolleet. Mutta nyt ei kukaan kustanna kirjaa, vaikka kaikki sanovat, että se on hyvä! Ja minä kuolen nälkään… Ei, en ole tehnyt ketään huonommaksi kuin hän todellisuudessa on. Herra siunatkoon, eiväthän kirjailijoiden lapset saa olla mustetta ja paperia niinkuin Rastas sanoi, vaan lihaa ja verta.

Nyt minä kirjoitan uutta kirjaa — kirjoitan sydänverelläni. Mutta ei suinkaan sitäkään kukaan huoli. Tietysti se on todellisuudesta. Se tapahtuu joka päivä todellisuudessa ja minä kirjoitan yöllä kaiken minkä päivällä olen elänyt. Ja odotan jännityksellä kuinka käy ja kuinka romaanini päättyy. Se on rakkausromaani.

Kas, Alma rakastaa minua, köyhää saatanaa, ja minä häntä, mutta miten voimme mennä naimisiin? Mitä mahdollisuutta on kirjailijalla perustaa koti? Jos hän itse tyytyisikin sellaiseen pahanhajuiseen rotanpesään kuin minä, niin nainen, nainen haluaa kodin. Ja entä lapset? Me olemme ihmisiä emmekä voi vastata siitä kuinka paljon niitä tulee — Herra Jumala, mitä on minun tehtävä? Alma kärsii tästä kaikesta yhtä paljon kuin minä. Orelva ei ole heittänyt häntä mielestään, vaan kiertelee ja kaartelee. Alman pöydällä on usein kaunis kukkalaite tai suklaarasia — sellaisia en minä koskaan voi hänelle lähettää. Minä pelkään että ne ovat Orelvalta. Niitä ei seuraa nimikortti eikä kirje — ajatella sitäkin sikamaisuutta, ettei pane mukaan nimikorttia, vaan tahtoo antaa tietää, että tyttö kyllä tuntee kuka lähettäjä on! Kerran minä suutuin enkä voinut hillitä itseäni: viskasin suklaarasian seinään. Alman äiti kulki ja poimi namuset nurkista ja sanoi, että sellaiselle miehelle ei hän anna tytärtään. Miten päättyy romaani? Mille puolelle kallistuu tyttö — naiset ovat heikkoja ja äiti suosii rikasta kosijaa. Mitä on kirjailijan tehtävä? Pitääkö hänen heittää kirjailijan työ ja ruveta postivirkailijaksi tai tullaajaksi? Näitä molempia uria on minulle esitetty. Mutta minä kuolen, jollen saa kirjoittaa. Sydänverelläni minä kirjoitan. Herra Jumala, mitä minusta tulee, mitä, mitä?

Loila ei huolinut rahaa — hän ei ollut puhunut sitä varten. Kun hänellä kuitenkaan ei ollut edes matkarahaa, otti hän vastaan pienen summan ja lupasi maksaa niin pian kuin suinkin. Tekemään työtä Tyrnin vinttikamariin ei hän voinut jäädä — hänen täytyi pysytellä lähellä tyttöä, tavata häntä joka päivä ja illalla pitää päiväkirjaansa. Muutahan ei hän tehnytkään, ei voinut tehdä. Hän kuljeskeli kaduilla, seisoskeli ikkunoissa, vei panttilainastoon esineen toisensa perästä. Frakkipuvullaan hän vielä elää jonkin aikaa. Eivätköhän ne nyt sitten kuitenkin anna hänelle kirjallista palkintoa jostakin päin, niitähän on nyt niin monta. Mutta jollei niitäkään saa, niin sitten hän totisesti menee ja ryövää Orelvan!

Loila löi leikiksi, mutta kumpikaan ei tälle leikinlaskulle nauranut.

* * * * *

Pakkasia seurasi lumentulo. Kirjailija ei saattanut ajatella parempaa työaikaa. Kaikki luonnossa, mikä vaihtelevaisuudellaan oli omiaan johtamaan ajatuksia puoleensa, oli hävinnyt. Yksitoikkoisuus ympärillä ei antanut aihetta minkäänlaiseen huomiontekoon. Lumikentät olivat mittaamattomat, valkeat verhot puiden oksilla lepäsivät liikkumattomina. Lunta tuli yöt, päivät yhteen kyytiin. Hiutaleet olivat suuret ja kuivat, tuntui siltä kuin ne olisivat soineet. Ikkunan takana putosi loppumaton, jääkukkasista kudottu esirippu. Oli kuin se olisi erottanut maailman kirjailijan työhuoneesta, antaakseen hänelle mahdollisuuden keskittää itsensä.

Jaakko Tyrni tunsi, että hänellä nyt oli kaikki edellytykset todenteolla käydä kiinni suureen romaaniinsa. Hän varasi hyvän röykkiön koivuhalkoja uuninsa eteen, lukitsi ovet, teki tulen pesään ja alkoi koota ajatuksiaan. Jollei hän nyt voi kirjoittaa, niin ei koskaan. Kesällä hän ei milloinkaan ole tehnyt kirjallista työtä, hän elää silloin puutarhansa elämää. Nyt on tehtävä työtä, nyt on päästävä alkuun, sillä sitten tulee valoisa aika, joka hajoittaa kaikki ajatukset.

Kirjailija kutsui eteensä sen onnellisen päivän ennen joulua, jolloin hän oli maksanut viimeisen velkansa, tuntenut riippumattoman miehen voimaa ja nähnyt mielikuvituksensa lasten myllerryksen ympärillään. Hän palautti muistiinsa kaikki suuret aikeet, mitä hän silloin päätti toteuttaa, hiljaiset valat, jotka hän oli päättänyt pitää. Myöskin suuren romaaninsa näkemyksen manasi hän sielunsa silmien eteen. Eräänlaisen juhlallisen pelon vallassa asettui hän kirjoituspöytänsä ääreen, otti paperipinkan eteensä ja tarttui kynään.

Ne hapantuneet liuskat, joille hän tässä jokin aika sitten kirjoitti pari lausetta, ne ovat ensin hävitettävät ja sitten hän alkaa tykkänään toisella tavalla.

Hän nosti imupaperia, sai käsiinsä liuskat, nousi, repi ne kuumeisesti, heitti tuleen ja katseli kuinka paperi hehkui, sammui, värisi valkeana tomukudoksena ja haihtui. Hän seisoi ja tuijotti tuleen. Mitähän Annikki nyt tekee. Jos soittaisi hänelle ennenkuin uudelleen istuutuu työhön. Nyt ei enää ole kylmä, nyt täytyy saada tyttö tulemaan tänne. Mutta Ella ja vanha Annamar hoitavat tällä haavaa yksin taloutta, sillä Senjahan meni pois. Kummallinen asia se ihmisen hellyydenkaipuu — hän ei voinut elää ilman sitä kalpeaa nuorta poikaa, joka vanhempineen täältä muutti pois! Sydäntäsärkevää se oli, kun he, Helmisen perheen lähdettyä, astuivat talonmiehen tyhjään asuntoon ja siellä näkivät kaikki mitä oli jäljellä isäntäväen antamista joululahjoista, koottuna läjään oven eteen. Siinä oli ruostuneet luistimet, kuvakirjan lehtiä, lutistunut kumipallo ja harmaa villapaita — suuttumuksen vallassa nähtävästi oli Armaan isä kasannut siihen kaiken, minkä perheen jäsenet jouluaattona juhlamielen vallitessa olivat vastaanottaneet. Mutta vanha Senja lyyhistyi lattialle ja purskahti itkuun. Sairas hän oli. Ja eikö ollut sairautta koko maailman rakkaudenkaipuu? Se oli sen sairaus ja sen terveys, sen riemu ja sen kärsimys. Lumihiutaleet peittävät kerran hautausmaat…

Mitä hittoa — tässäkö hän seisoo ja märehtii asioita, jotka ovat vailla kaikkea uutuutta ja mielenkiintoa. Paras työaika liukuu ohitse, tämä hiljainen, keskittävä pimeä kestää vain luettuja viikkoja, paino hänen päässään suurenee suurenemistaan, levottomuus ottaa asuinsijakseen sekä hänen ruumiinsa että hänen sielunsa. Sydämen raskaat, kiihkeät lyönnit tuntuvat aivoista sormenpäihin asti.

Jaakko Tyrni tempaisee auki oven, ottaa lakkinsa ja lähtee ulos. Kahlaten lumessa menee hän vajaan, hakee lapion ja alkaa luoda auki teitä. Saattaahan olla niin, että hänen kirjallinen luomisaikansa jo on ohi. Mikäpä tätäkään ruumiillista työtä vaivaa. Helpompaa se itse asiassa on kuin se aivojen palo, jonka aikana taiteilija luo. Tällainen kaunis valkoinen tie tästä syntyy, reunat ovat kuin häikäiseviä pitsejä. Täytyy ottaa lukuun sekin mahdollisuus, että tästäpuoleen on kiskottava toimeentulo tästä maapalstasta. No niin, mitäpä siitä sitten.

Mutta poltto päässä ei hellittänyt. Tottumuksestako Jaakko Tyrniä yhä ja yhä lienee vetänyt kirjoituspöydän ääreen. Hän kirjoitti päivässä vain yhden lauseen. Seuraavana päivänä hänen ehkä täytyi se pyyhkiä ja kirjoittaa uusi. Hän sai lievennystä jo tästäkin. Olisivatpa ihmiset aavistaneet — mutta hän vältteli heitä, ja valehteli heille puhelimessa. Hän sanoi voivansa hyvin, hiihtelevänsä, käyvänsä saunassa ja olevansa hyvällä tuulella. Kuitenkaan ei hän kehoittanut ketään tulemaan Tyrnilään nyt kun oli niin paljon lunta. No, oli sitä kauheasti, suorastaan se oli haudannut alleen asumukset täälläpäin.

* * * * *

Hangilla oli jo toinen väri ja tuulessa uusi tuntu, kun Jaakko Tyrni eräänä päivänä kuuli puhelimessa Paluksen äänen. Hän ilostui todenteolla ja pyysi Sihveriä heti istumaan junaan ja lähtemään Tyrnilään.

Kiitos, kiitos, sattui tässä olemaan niin hemmetinmoinen kiire. No, täytyi juosta pankeissa ja virastoissa, kaikkihan oli tehty niin monimutkaiseksi kuin suinkin. Mutta eikö Tyrnille sopinut lähteä kaupunkiin? Paluksella oli asiaa — no, tärkeänpuoleista. Se laina-asia piru vie, eihän se ollut luistanut niinkuin oli toivottu. Menikös täällä mikään nuottien mukaan. Jaakko Tyrnistä tuntui, että jos Palus tarvitsi häntä, niin hänen oli tultava Tyrnin luo eikä päinvastoin. Hän esteli siis, sanoi olevansa kovassa työssä ja toivoi, että Palus heti lähtisi tulemaan.

— No, mutta kun kuulet, ettei minun käy, sanoi Palus ja nauroi. — Minun täytyy iltajunassa lähteä kotiin. Luonnoneste, hemmetissä. Perheenlisäys — vai eikö se ole luonnoneste? Perhetapaus, iloinen perhetapaus, siksihän sitä taidetaan nimittää sivistyneessä kielessä. Siinä on nyt sellaisia erikoisia seikkoja tällä kertaa. Miksen minä voi sitä sanoakin — puhun omasta puhelimesta hotellihuoneessa. Siinä on ollut mustasukkaisuutta ja muita hullutuksia viime aikoina, murhayrityksiä ja muuta sellaista pirunmoista hauskaa. Ihan on mies monesti ollut kuin jalkapuussa. Hyvin se teki Rekola sen kuvan sinne sinun uloslämpiävääsi. Vieläkö se on siellä? Vai homehtunut niinkuin vanha fresko. Niin, se oli hauska ilta. Kyllä, kyllä minä kontrahdin muistan, totta kai. Minulla on romaani jo valmiina, tai miltei valmiina — on, on. Nimittäin ei se vielä ole paperilla, mutta päässä. Siihen tuli, niinkuin voit aavistaa, solmuja jos jonkinmoisia. Niin että perhetapaus tälläkertaa on pikkuisen kriitillinen… No, minä kuulen, ettet sinäkään ole ollut toimettomana. Kuulutte eläneen yhtä karnevaalia, sinä ja Rastaan Annikki siitä lähtien. Oikein se on, lapsi tarvitsee äidin, muuten tulee mateita… Karnevaalia se on ollut minunkin elämäni, en minä voi valittaa, että se olisi ollut paastonaikaa… Tässä astuu juuri sisään Leppiaho ja käskee sanoa, että… mitä sinä sanoit, Leppiaho? Että hänellä nyt on ehdolla kaksi nimeä eepostansa varten. Hemmetissä — kaksi! Enkö minä ennustanut, hitto vie, että kun kontrahtiaika on kulunut umpeen ja jokaisen pitää esittää huomattava aikaansaannoksensa, niin hän esittää eepoksensa nimen. Jos hän tosiaan jouluksi on kahdesta nimestä päässyt yhteen, niin se on kirjallinen ennätys… Niin, ja enkös minä siinäkin ennustanut oikein, että se oli penikkatautia koko se Punapurje, jota nyt on huudettu niin että navettapiiatkin siellä meidän puolessa katsovat ammattitaitoonsa kuuluvan, että osaavat esittää sitä ulkoa, kun karjakko tulee navettaan — mutta kuuleepas nyt kunniansa herra Kaunia. Ne ovat oikein rikkihapolla ja salpietarilla savustettuja nämä arvostelut tästä uudesta tekeleestä. Ettei se Jounakaan nyt ole vasikkaansa paimentanut, koska kerran otti sen suolaerämaahansa… No, ja vieläkö se sitten se Muusa siellä nauraa? Sano hänelle nyt, että kyllä minä taas tulen saunaan ja annan hyvät juomarahat, vaikkei teidän sauna mihinkään kelpaa… Ei, ei ole vielä valmiina se meidän sauna, naapurissa on käyty. Mutta kesällä se laitetaan ja sirkatkin tuodaan jostakin salotöllien saunoista… Mutta se asia, se asia siitä takuusta. Kuule, pane nyt aisoihin se lihava Polle — halkeaa se muuten. Ja lähde tulemaan tänne. Se on se takausjuttu. Ei mene nuottien mukaan, hiidessä, pitäisihän sinun se tietää. Itsehän suorastaan tarjouduit — en minä suinkaan olisi sinua pyytänyt. Mutta kun sinä tahdoit olla kaikkien kirjailijoiden isä ja suojelija ja vaikkapa paavi. Niin, ja kun minulla nyt on se perhetapaus. Ei ole mahdotonta, että tulee kaksoset. Hitto vie, tässä astuu Orelvakin sisään ovesta ja pyytelee viiniaamiaiselle. Lähde pois tulemaan: Orelva on nyt saanut sen tytön, sen korean Hilman, vai mikä se oli. Ja se nuori kirjailija, joka piteli sen Hilman hopeista käsilaukkua, se on mennyt pankkialalle. Ja Loila — sikamaista: ovat vieneet pojan hermosairaalaan. Mitä sinä sanoitkaan, Orelva — »oletkos hulluksi tullut Aprami!» Mutta eikös heti paikalla lähdetäkin sinne sairaalaan? Me otetaan Orelvan kanssa kuomivaunut ja haetaan poika aamiaiselle. Ei sitä nyt tytön takia hermosairaalaan mennä. Ne ovat kyllä niitä löylynheittäjiä ne tytöt. Nokkosilla ne vihtovat. Ja kun niitä yhtaikaa on kaksi, niin kyllä tietää mies saavansa! Mutta eihän nyt hermosairaalaankaan. Pane joutuin valjaisiin, Tyrni, pidetään sitsit ja puhutaan ne takuuasiat yksintein…

Jaakko Tyrni mainitsi tuhannet sarvipäät nimeltä ja läksi valmistautumaan kaupunginmatkaa varten. Se tässä vielä puuttuisi, että hän saisi maksaa Paluksen puolesta. Jos olisi edes ollut kysymyksessä pienempi summa. Mutta sellainen kauhea sitoumus. Kyllä hänkin, Tyrni, yhtäkaikki sinä iltana oli pähkähullu!

Matkalla hänelle selvisi, mikä häntä odotti. Paluksen puhe oli ollut täysin selvä. Hänen täytyy maksaa tuo suuri takuu. Hänen täytyy jälleen alkaa retkensä lempeiden leskirouvain ja muiden varallisten kansalaisten luo. Hänen täytyy taasen turvautua pankkiin, pitää mielessään korot ja niiden lankeamispäivät, taistella kotinsa puolesta. Hänen riippumattomuutensa, kaikki vapaan miehen unelmat ovat ollutta ja mennyttä!

Hänen täytyy nyt jouluksi pusertaa aivoistaan kirja, maksoi mitä maksoi. Hänen täytyy typistää suuri aiheensa ja julkaista se, vaikka hän tietää, että sellainen on synnintekoa. Jollei hän tahdo menettää kattoa päänsä päältä, niin hänen täytyy saada valmiiksi kirja jouluksi. Hän on liian vanha ruvetakseen tullaajaksi tai postivirkamieheksi. Hänen täytyy julkaista huono kirja, saada huonot arvostelut, alentua omissa silmissään ja muiden silmissä — ja juuri nyt, kun Annikki Rastas julkaisee hänestä esseen, jonka on määrä korottaa hänet huipuille! Annikin kirja on pian valmis. Mutta Jaakko Tyrni, jonka piti vastaanottaa suuren auringon valo ja heijastaa sitä maailmaan, hän pusertaa tyhjiin penseät, vastahakoiset aivonsa ja lähettää maailmaan usvaa auringon asemesta. Hänen piti nujertaa raukka itsessään ja tulla suureksi ja nyt vasta hän tietää mikä raukka on! Hänen piti kuvata voimaa ja voittoa ja tässä hän nyt makaa maassa.

Suhde Annikkiin muuttuu sekin kokonaan. Hänellä ei ole oikeutta enää ajatella häntä. Ja tuskinpa Annikki todenteolla on ajatellut luopumista vapaudestaan.

Vaan mitäpä tässä kaikesta. Hän menettäisi mielellään omaisuutensa, ihmiset, kaikki, kunhan hän vielä kerran saisi tuntea taiteellisen luomisen onnea. Vieköön Palus hänen kotinsa, vieköön Haunia Vuorinen hänen tyttärensä, vieköön Rekola hänen morsiamensa — hän pyytää vain yhtä: inspiration!

Mutta hän ei nähnyt missään valokohtaa. Kaikki oli kääntynyt kuolemaksi.

* * * * *

Eräänä huhtikuun aamuna seisoi Jaakko Tyrni kotinsa portilla ja teki rautalapiolla tietä kevätpuroille. Hän oli jo monena päivänä tehnyt tätä samaa työtä, mutta kun yöllä pakasti, kadottivat hänen kanavansa jälleen uomansa ja vesi kokoontui portin eteen lampareiksi.

Oli ihmeellisen kirkas päivä, ilma sininen ja täynnä leivosen liverrystä ja sulavien vesien solinaa. Auringonpaiste oli niin voimakas, että Jaakko Tyrni heitti puunoksalle takkinsa. Siinä hän sitten syvensi uomaa, katseli miten vesi kohisten syöksyi alaspäin ja tunsi päivän säteet kasvoillaan ja käsillään. Ne tuntuivat läpi vaatteenkin ja lämmittivät aina syvälle rintaan asti.

Ihmeellisen ihana päivä! Pitkästä aikaa oli hänen tänään helpompi olla. Paino päässä oli poissa ja hän ajatteli tilaansa alistuen ja rauhallisella mielellä. Vanha Annamar haravoi kuivia lehtiä matkan päässä ja katsahti häneen tuontuostakin. Ella ja Senja ilmestyivät vuoronperään portaille tomuttamaan jotakin. Senja oli palannut takaisin, hänen oli tullut heitä ikävä, he olivat kaikki siitä niin iloinneet.

Jaakko Tyrni ei tahtonut ajatella mitään. Hän saneli jotakin runonpätkää ja vanha vaimo hyräili samaa runonpätkää särisevällä äänellään. Sitä oli kestänyt jo hyvän aikaa, kun Jaakko Tyrni huomasi: sehän oli isoäidin virsi.

Jumala ihmeen tekijä voi ylentää ja alentaa.

Niin, se oli koettu se.

Jaakko Tyrni seisoi liikkumatta, seuraten veden solinaa pienessä uomassa. Noin se vuotaa pois ihmisenkin elämä, pienessä, pienessä uomassaan. Hän sävähti, joku oli maininnut hänen nimensä.

— No, vanhaparka! Mitä sinä sanot?

— Lapskulta, sanoi vanha vaimo hymyillen ja pisti hänen käteensä pienen käärön, joka oli sidottu harmaalla villalangalla — ota, no ota! No, sitten näet, kun avaat. Mitäs minä tällä. Aioin antaa Ellalle. Mutta tällähän sinä maksat koko sen takuun! Etkös maksakin?

Jaakko Tyrni ymmärsi, että Annamar tarjosi hänelle ainoaa omaisuuttaan, pankkikirjaansa. Sellainen sydämen hyvyys tulvi tuon vanhuksen olennosta häntä vastaan, että hän seisoi kuin sokaistuna. Hän sai tuskin puhutuksi.

— Olet hyvä, vanhaparka. Vie talteen, vie talteen.

— Vien, vien! Ja sinä heität huolet mielestäsi.

Jaakko Tyrnin mielessä vallitsi suuri, kiitollinen rauha.

Yhtäkkiä huomasi hän naisen lähestyvän porttia. Kaikkien maailman naisten joukosta erotti hän heti tämän. Mutta kummallista — jokin viikko sitten olisi hän joutunut suunniltaan ilosta, nähdessään hänen lähestyvän kotiaan, ja nyt? Hän kävi hiukan levottomaksi, päästi kädestään lapion, otti ylleen takin ja läksi vastaan. Mitä hän nyt sanookaan Annikki Rastaalle…

Hänellä oli yllään sama valkotöyhtöinen hattu, jossa hän oli nähnyt hänet silloin kerran, rakastumisensa ensi hetkellä. Heidän kohtaamisensa oli nyt toisenlainen. He tekivät molemmat parastaan, he lausuivat toisilleen ystävällisiä sanoja.

— Oi, minä olen soittanut ja soittanut, puheli Annikki hymyillen, — mutta vastausta ei ole tullut. Katso tässä, tämä on sinun kappaleesi, erikoisesti sinua varten sidottu! — No, minun kirjaani tietysti. Sinä olet jo toista päivää kirjakauppojen ikkunoissa. Kaikkialla pitkä rivi aivan edessä — komeasti! Minun piti jo toissapäivänä tulla tänne ja sitten taas eilen, mutta en uskaltanut lähteä, ajattelin että olisit poissa. Tänään tulin näin varhain, jotta tapaisin sinut kotona. Niin, ja sitten minun pitää ennättää laivalle. Ulkomaalaisia, ulkomaalaisia! Niiden opastamiseen menee taas paljon aikaa… Mitähän sinä nyt tästä sanot. Kauheasti minua pelottaa.

Jaakko Tyrni asteli hänen vierellään oudon poissaolevana. Koko Annikin olemus tuntui hänestä unenomaiselta eikä hän tietänyt miten hän häntä lähestyisi. Jokin suunnaton tapahtuma oli tullut Jaakko Tyrnin ja koko maailman väliin, hän oli käynyt vieraaksi kaikelle eikä enää osannut suhtautua ihmisiin, ei Annikkiinkaan. Hän oli kuin matkamies, joka kauan on ollut poissa, jonka pitäisi ryhtyä johonkin tilintekoon ja joka ei tiedä mistä alkaa.

He astelivat rinnan, Annikki katseli ympärilleen ja ihaili kevään kauneutta. He tulivat sisään, asettuivat auringonpaisteeseen ja taasen Annikki lausui jotakin ystävällistä. Jaakko Tyrni pyyhki hikeä otsaltaan ja käsistään ja alkoi avata kääröä. Hän näki kirjan kansilehdellä oman kuvansa ja oman nimensä eikä keksinyt mitään muuta sanottavaa kuin: kaunista, oikein kaunista. He istuivat kuin kaksi ihmistä, jotka ovat olleet ystävät, jotka yhä edelleen tahtoisivat sitä olla, mutta joilla ei ole mitään sanottavaa toisilleen.

Ella Tyrni ilmestyi huoneeseen kuin pelastus. Hän oli hänkin jollakin lailla muuttunut, hänen pukunsa ja kampauksensa oli ystävällisempi kuin tavallisesti ja antaessaan Annikki Rastaalle kättä, hän sanoi »tervetuloa». Sitten hän laski pöydälle pinkan kirjeitä, kääntyi poispäin ja valmistautui puhumaan.

Jaakko Tyrni näki auringon paistavan hänen niskaansa, hänen vaaleaan hiussykeröönsä ja poskelle, jolle kohosi puna. Vavistus puistatutti Jaakko Tyrniä: hän näki edessään jonkun, jonka hän oli luullut kuolleeksi! Ella painoi alas päänsä ja hypisteli jotakin.

— Minä vain sitä, sanoi hän, etsien sanoja, — että neiti Rastas tulee tänne vain vapaasti. Minä en ole enää tiellä. Isä, minä olen salannut sinulta, että minä tänä talvena olen… olen kirjoittanut kirjan. Minä otin sinun vanhat käsikirjoituksesi ja minä olen kirjoittanut yöllä ja varhain aamulla. Jouna setä luulee, että voin kirjoittaa. Vaan eihän sitä tiedä. Ja tänään Jouna setä tulee laivalla. Hän korjaa käsikirjoitukseni ja auttaa minua muutenkin. Niin että minä voin nyt ehkä elättää itseni. Ja minä toivotan onnea, oikein paljon onnea. Nämä kirjeet ovat Jouna sedältä. Minä en ole voinut niitä näyttää, olen aina salaa ottanut ne postista. Jouna setä on käskenyt sanoa terveisiä ja muutakin. Hänen uuden kirjansa nimi on »Öljypuunlehvä». Tässä ne ovat, että isä voi lukea. Tahtoisin että isä lukisi ne ennenkuin he tulevat.

Hänen päänsä painui vieläkin alemma, puna hänen kasvoillaan kävi vieläkin syvemmäksi.

Siinä hän oli, Helena Elisabet Tuura, ilmielävänä! Juuri tuollaisena hän seisoi seminaarin juhlasalissa, virsikirja käsissään ja odotti urkujensoiton loppuvan. Kuukausimääriä hän oli ollut poissa kirjailijan silmistä, hän oli huutanut häntä eteensä, hän oli rukoillut häntä lähestymään. Hän oli luullut hänet menettäneensä ja hänen mukanaan kirjailijan lahjan. Ja tuossa hän seisoi puhtaana ja punastuvana ja antoi Jaakko Tyrnille takaisin hänen uskonsa.

Ella oli jo lähtenyt huoneesta, mutta yhä säteili suuren kirjan sankaritar kirjailijan silmien edessä ja hänen sisässään pulppusi lähde, jonka hän oli luullut seisahtuneen ikiajoiksi.

Annikki Rastas oli pelännyt hänen estelevän nopeaa lähtöään — juna meni, hänen täytyi valitettavasti ehtiä laivalle! Mutta Jaakko ymmärsi hyvin, että hänen piti lähteä. Hänen kiitoksensa oli jonkin verran teennäinen ja poissaoleva. Ja astellessaan saattamaan Annikkia portille, huusi hän Ellan mukaansa. Hänen mieleensä muistui, että hänellä oli hallussaan kallisarvoinen pieni esine, jonka hän kerran oli ryöstänyt Annikilta. Mutta sen saattoi antaa pois jälkeenpäinkin. Ja kun Annikki Rastas, astellen yli kevätvesien valaman tien, eteni Tyrnilän portilta, seisoivat isä ja tytär rinnan ja liehuttivat hänelle kättä.

Jonkun askeleen kulkivat isä ja tytär vieretysten. He olivat kuin uudet ihmiset ja iloitsivat toistensa läheisyydestä. Ella jäi ulos panemaan kuntoon jotakin ja Jaakko Tyrni kiiruhti sisään.

— Helena Elisabet Tuura, äänteli hän itsekseen. — Että sinä tulit, että sinä tulit!

Hän asettui kirjoituspöytänsä ääreen ja hänen vanha kynänsä kiiti pitkin paperia. Eikä hän enää muistanut mitä oli ollut, missä hän oli ollut, ei edes kuka hän oli. Aurinkoinen ilo oli läpitunkenut hänet ja hän rakasti Jumalaa ja kaikkia ihmisiä. Kaikkia — mutta varsinkin Helena Elisabetia. Hän rakasti häntä sellaisena, jommoisena oli nähnyt hänet isoäitinään ja hän rakasti häntä sellaisena, jommoisena oli nähnyt hänet tyttärenään. Helena Elisabet oli mahtanut nuorena olla juuri sen näköinen kuin Ella nyt.

— Että sinä tulit, että sinä tulit!

Jaakko Tyrni kirjoitti eikä huomannut, että talossa liikuttiin tavallista hätäisemmin. Ei hän myöskään pannut merkille, että ateria viipyi. Ainoa minkä hän huomasi tehdä oli, että hän sulki ovensa. Valkeat liuskat täyttyivät hänen edessään ja luomisen ilo sykki hänessä kilpaa kevään kanssa, joka puhkesi ulkopuolella.

Yhtäkkiä seisoi hänen edessään ihmisiä, joista ei hän ensi hetkessä tietänyt, kuuluivatko he hänen romaaniinsa vaiko todellisuuteen. Sitten hän tunsi Jounan.

Jouna piteli korkealla kädessään jotakin — tietysti se oli hänen öljypuunlehvänsä! — ja katseli säteilevin silmin Tyrniin. Heidän katseensa leimahtivat toisiinsa kuin kaksi lieskaa.

— Isä, sanoi Ella ja talutti esiin vaaleaa nuorta miestä. — Isä…

Jaakko Tyrni tuijotti heihin ja käsitti vihdoinkin.

— Vai niin, sanoi hän, — vai niin, sinä olet siis jo ottanut hänet! Ja punapurjeellaan laskettaa hän suoraan työhuoneeseeni. No niin, lapset. No niin…

Jaakko Tyrni levitti käsivartensa ja sulki syliinsä heidät kaikki kolme.

— Ja sinä Jouna, sanoi hän sitten, — hyvä se oli se »opin sauna».

Jouna leyhytteli kuivunutta, varissutta koivunoksaa ikäänkuin se olisi ollut kukkea lehvä ja vastasi:

— Autuas aina.