SISÄLLYS

I. Kahdeksanneljättä astetta II. Rubicon III. Helläjalka IV. Piloja ja soittoa V. Väijytys VI. Jerryn jutelma VII. Toiminnan hetki VIII. Nukkuja herää IX. Pako X. Koetus XI. Oman onnensa nojaan XII. Sananen heikkomielisyydestä XIII. Jerry kokkina XIV. Pokerpeli XV. Täysi käsi XVI. Yleistuho XVII. Viimeinen mahdollisuus XVIII. Jerry lähtee XIX. Numero kymmenen XX. Ottelu XXI. Viimeinen skottilainen XXII. Kuutamossa XXIII. Herääminen XXIV. Grayn hotelli XXV. Valkopukuinen nainen XXVI. Toimintaa XXVII. Jeremiaan tarina XXVIII. Budin unelma XXIX. Nancy vapautuu taakasta XXX. Henkien manausta XXXI. Tietäjän sanoja XXXII. Jerry ei anna sanaansa XXXIII. Scovil saapuu XXXIV. Scovil poistuu XXXV. Ilmainen neuvo XXXVI. Vasenkätinen Harris XXXVII. Serenaadi XXXVIII. Karkaaminen XXXIX. Kamppailu XL. Arvanheitto vapaudesta XLI. Bud Levine etsii apua XLII. Surmaaja ja Nan XLIII. Ottelu Billyn järvellä XLIV. Maailman harjalla

I luku

Kahdeksanneljättä astetta

Takakuistilla olevassa lämpömittarissa kiipesi musta varjo tasaisesti kolmestakymmenestäviidestä asteesta kolmeenkymmeneenviiteen ja puoleen, kolmeenkymmeneenkuuteen ja pysähtyi sitten ikäänkuin empimään. Mutta sitten se korvasi empimisen syöksähtämällä äkkiä lähemmä kolmeakymmentäkahdeksaa. John Scovil tarkkaili sen kohoamista mielissään.

»Billy», virkkoi hän keittäjälle, joka sillä hetkellä pudisteli ryvettyneitä pesuriepuja ja ripusteli niitä kuivamaan, »Billy, ei mikään vedä vertoja tälle vuoristoaavikon kuivalle ilmalle».

»Huh!» urahti Billy ja seisahtui pyyhkimään hikeä otsaltansa, töllistellen Scoviliin ällistyneenä.

»Kun elohopea vanhassa Manhattanissamme nousee kahteenneljättä», jatkoi rattoisa Scovil, »kuihtuu janoinen ihminen kuin ruusu uunissa; kun se kapuaa kolmeenneljättä, kaatuvat työmiehet lapioittensa viereen, puolessa välissä neljättäneljättä päästetään vuokrakasarmeissa paloletkut kierteiltään; neljässäneljättä alkavat voimakkaat miehet leperrellä vihreistä kedoista, ja puolivälissä viidettäneljättä on koko kaupunki täynnä hourailevia mielipuolia. Mutta täällä alkavat lihakseni parhaiksi vertyä, kun on kahdeksanneljättä astetta varjossa.»

»Helvetti!» tuskitteli Billy ja katosi jälleen keittiöön, kolmin kerroin lämpimämpään helvettiin.

Mutta hymy väikkyi yhä Scovilin laajoilla kasvoilla. Hänen miljoonan dollarin hymyksensä sitä nimitettiin Broadwayn varrella. Ei »nousu» eikä »lasku» taisteluharrastuksissa jaksaneet himmentää sen säteilyä. Romahtavien osakkeiden ryskeessä ja finanssipulien sakeassa sumussa loisti John Scovilin hymy sittenkin majakkana, jonka mukaan pienemmät keinottelijat ohjasivat vaarallisia väyliänsä myöten myrskystä turvaan.

Sallimus oli muovannut itse miehen hänen hymynsä sopivaksi taustaksi. Hänen vyötäröisensä pullottivat niin hupaisesti, että niiden pelkkä näkeminen pani katsojan hihittämään; hänen kalju päänsä heloitti vaaleanpunaisena; se oli kulunut kiiltävän sileäksi monien turmiokkaiden sateiden vahinkoa tekemättä sitä huuhdeltua; hänen rusottavat poskensa pullottivat leveän hymyn ympärillä, joten hänen silmänsä milloin näkyivät, milloin peittyivät piiloon kuten pilvisenä yönä tuikkivat tähdet.

John Scovil silmäili Comanche Bendin hajallaan olevia rakennuksia, joita oli nelisenkymmentä; sitten hän hihitti hyvillään, samalla kun hänen katseensa lipui kylän ohitse solakkakupeisiin vuoriin, jotka kohosivat jyrkästi taivasta kohti ja joiden valtava rykelmä piirtyi kaukaisuuden harmaansinistä auerta vasten.

»Ikuisen Jumalan nimessä!» ihasteli John Scovil. »Kas tässä Jumalan luoma ja ihmisten unohtama maa.»

»Hevoset, herra Scovil», keskeytti läheltä kuuluva ääni, ja hän kääntyi mieheen päin, joka talutti kahta pientä paimenratsua pitkin kuistin kuvetta aitauksesta päin.

»Hyvä!» vastasi pyylevä herra nyökäten. »Joudumme ihan vilahduksessa, hyvä ystävä!»

Hän pyörähti ympäri. Hänen hymynsä haihtui. John Scovilin kuuluisa hymy, jota aika ja vaarat ja kieron onnen uhkaavat kolttoset eivät pystyneet himmentämään — se hymy katosi tyyten, jättäen hänen kasvonsa yhtä elottomiksi ja kolkoiksi kuin on joulukuinen maisema, kun pilvi peittää virkistävän auringon.

Hänen edessänsä oli seuraava näky.

Talon läheisyydessä kasvavien puiden väliin oli pingoitettu riippumatto, leveä, pehmytpieluksinen, niin mainion herkkään tasapainoon nuorien varaan, että pitkin laaksoa verkkaisesti huokuva tuuli huojutti sitä unettavasti edestakaisin; ja riippumatossa lepäsi Scovilin tytär Nancy. Nancyä on vaikea kuvata. Ensimmäiseksi tekee mieli syventyä yksityiskohtiin, kuten joku proosan Cellini tekisi, ja ylistää vuoronsa jälkeen hänen viimeistellyn kauniita käsiään, sormenpäiden ja kyynärvarren välisiä viivoja, pyöreätä, moitteetonta kaulaa, tummaa, hyvin tummaa tukkaa ja vieläkin tummempia silmiä — mutta Nancyn kasvoista puhuttaessa on paras heti siirtyä käyttämään Homeroksen superlatiiveja. Esimerkiksi Helenan kasvot saivat akaijalaisten laivaston lähtemään vesille; Nancyn kasvot haihduttivat John Scovilin hymyn. Minkä tähden hän muuttui niin totiseksi nähdessään tyttärensä? Äänettömästä ylpeydestä ja riemusta epäilemättä.

Tytön vieressä virui joku »suuren yleisön» romaani alassuin, ja sen lähellä oli avonainen makeisrasia. Hän valitsi siitä karamellin vilkaisemattakaan sinne päin, vei sen suulleen, puraisi siitä hieman, katseli varjostavien puiden vihreitä lehviä miettivästi ja nakkasi sitten puolittain syödyn makeisen pois kädestänsä, niin että se kieri hietikossa. John Scovilin leuka työntyi eteenpäin, hän mainitsi luvattoman nimen ja lähti tytärtänsä kohti.

Vähän matkan päässä tytöstä hän kuitenkin hidasti askeliaan, kohautti olkapäitänsä, ponnisti otsa rypyssä tahtoansa ja sai taaskin kasvoillensa kuuluisan hymynsä. Sillä tavoin hän rattoisan juhlallisesti astui tyttärensä luokse.

»Kas niin, Nan», alkoi hän, »hevoset ovat satuloidut ja odottavat meitä».

Tyttö kohotti katsettansa hitaasti ikäänkuin hänen silmäluomissaan olisi ollut painot.

»Meitäkö?» tiedusti hän.

»Juuri niin!»

Nancy otti uuden karamellin ja nakersi sitä aatoksissaan.

»Minne meidän sitten pitäisi lähteä?»

John Scovilin hymy järkkyi, mutta hän ei päästänyt sitä häviämään, vaan kuten saattaisi sanoa, säilytti sen rautaisella tahdolla. Hän kohautti olkapäitänsä kuten merkkikellon kilahdusta odottava nyrkkeilijä, joka varmistautuu siitä, että jokainen lihas on kunnossa.

»Mihinkö lähdemme?» kertasi hän. »Ihanaan paikkaan, Nan, joka on pudonnut taivaasta maahan tuon vuorijonon taakse!»

Nancy Scovil peitti huolellisesti sormillaan huolekkaan haukotuksen.

»Se on siis kauhean kelvoton paikka, eikö niin?» jupisi hän.

Hänen isänsä kasvoissa näkyi äityvän kiihtymyksen merkkejä.

»Laakson yläpäässä kumpuaa maasta puro», jatkoi hän uljaasti, »joka solisten hyppelehtii kivien lomitse, sukeltaa lohkareiden väliin ja lipuu leveiksi, vilpoisiksi lammikoiksi. Minulla on kalastusvehkeet satularepuissa. Nan, siellä on forelleja niin sakeanaan, että voimme hypätä veteen ja potkia niitä kuivalle maalle saappaillamme!»

Huolestuksen häive kasvoillansa silmäili tytär häntä päässä olevasta sombrerosta kantapäihin kiinnitettyihin kannuksiin saakka — sillä John Scovil pukeutui aina maassa maan tavalla — ja varmistuttuansa siitä, että isä ainakin ulkoisesti oli normaalinen, tyttö salli viehättävän päänsä jälleen painua pielukselle.

»Rakas isä», huoahti Nancy Scovil, »tiedäthän, etten koskaan käytä saappaita».

»Minut saa — hm!» äänsi John Scovil. Hän osoitti syyttävästi sormellansa. Kuuluisa hymy oli poissa — voi! — koko siksi päiväksi. »Jumalan tähden, Nan, onko kukaan kuullut tanssikenkiä käytettävän vuoristokorvessa?»

Nancy avasi suunsa vastatakseen ja jätti huulensa raolleen tarkkaillaksensa putoavan lehden lepatusta.

»Hänen tähtensä», vastasi hän vihdoin, »olisi typerää tehdä niin».

John Scovil ojensi molemmat pitkät käsivartensa taivasta kohti.

Hän ähkyi. »Minkä tähden töinkään sinut tänne? Minkä tähden?»

»Minulla ei ole siitä hämärintäkään aavistusta», tunnusti tyttö ja katkaisi nurkan mehuisesta suklaamakeisesta.

John Scovil höllitti kaulaansa sidottua bandannaa, sieppasi makeisrasian ja piti sitä selkänsä takana.

»Nan», virkkoi hän käheästi, »toivoin voivani salata sinulta todellisen asianlaidan — mutta nyt olen ihan ymmällä — nyt ilmaisen sinulle, minkä tähden toin sinut mukaani tänne — minkä tähden otin sinut taakakseni lähtiessäni tänne — tänne!» Hän viittasi ympärillensä. »Tänne, jossa kymmenet monen sadan metrin korkuiset vuoret laskeutuvat takapihallesi ja nyökkäävät sinulle hyvää huomenta — jossa ihmiset puhuvat sydämestänsä — jossa ilmakin on elämäneliksiiriä — jossa jokainen päivä on runoelma, väkevä, vinha, vapaa!»

Hän pysähtyi «tähyilemään tyttäreensä.

»Nan!»

Tyttö säpsähti hiukan ja tuuheat silmäripset värähtivät ja kohosivat hieman ylemmäksi.

»Nancy Scovil, oletko nukkunut?»

»Varmasti en!»

»Toistahan viimeiset sanani!» kehoitti isä epäluuloisesti.

Nancy mietti hetkisen.

»Nyt ilmaisen sinulle, minkä tähden», vastasi hän.

»Nekö olivat viimeiset lausumani sanat?»

»Ne.»

Vastauksen asemesta John Scovil viittasi jättiläiskokoisiin vuoriin päin, vaatien niitä kärsivällisyytensä ja kärsimystensä todistajiksi. Sitten hän laski isot nyrkkinsä lanteilleen ja jatkoi: »Muistatko, milloin tohtori Romney tutki sinua?»

»Tietysti. Minussa ei ollut rahtuakaan vikaa. Se oli sinun mieletön päähänpistosi, isä.»

»Niinkö?» tokaisi isä ivallisesti. »No niin, nuori nainen, kerron nyt sinulle täsmälleen, mitä Romney minulle ilmoitti.» Hän ojensi kätensä ja ikäänkuin työnsi jäykällä etusormellansa jokaisen sanan Nancyn ruumiiseen. »Verenpaineesi on epänormaalinen, sydämesi toiminta hidas kuin unitautisen, ajatuskykysi kuin nukkuvan, ja hermosi ovat turruksissa!»

Harvoin näyttäytyvä hymy valaisi tytön kasvoja.

»Kas vain!» huoahti hän. »Minulla ei ollut aavistustakaan, että olin hänestä niin kiintoisa!»

»Ja lopputulos», jyräytti John Scovil, jonka sisäinen lämpö hypähti kolmeenviidettä asteeseen, »on se, että ennenkuin olet kolmikymmenvuotias, olet ehdottomasti joutunut — hm — nelistävän vanhuuden uhriksi — armias taivas! Ehdottomasti, jollei sen välttämiseksi tehdä jotakin ihan heti.»

»Hyväinen aika, isä», sanoi tyttö. »Minua ihan lämmittää, kun vain tarkkailen sinun kasvojasi.»

Scovilin vastausyritys kutistui pelkäksi änkytyksen puuskaksi. Vihdoin hän sai virketyksi: »Sinusta ei ole toivoakaan muuta kuin yhdellä tavoin. Tässä sähköisessä ilmassa — näiden ihanien vuorten keskellä — on sinun mahdollista, vain mahdollista, jos käytät hyväksesi ympäristösi tarjoamia etuja, parantua normaaliseen kuntoon. Jumala tietää, etten olisi halunnut tuoda sinua tänne. Kymmenen vuotta olen ikävöinyt takaisin tänne jättiläisten maahan, hengittämään tätä raikasta ilmaa, ja kun minun nyt vihdoin onnistui ottaa pitkä loma, otin taakan niskaani — armias taivas, matkustelu sinun seurassasi on samanlaista kuin koettaisi päästä kolmekymmentä solmua tunnissa, raahaten myrskyankkuria. Mutta missä on sinun kiitollisuutesi? Missä? Kysyn sinulta, oletko pannut ainoatakaan seikkaa merkille koko täällä vuoristokorvessa?»

Tyttö aprikoi hetken.

»Olen; hiekan!» virkkoi hän vihdoin.

John Scovil ei saanut sanaa suustansa. Mutta pullistuvat, ohimosuonet tekivät hänet jonkun verran levottomaksi, hän otti sombreron päästänsä ja alkoi rajusti leyhytellä sillä itseänsä.

Vihdoin hän kykeni puhumaan. »Jos muutos olisi tehnyt sinut onnettomaksi, olisi sekin jotakin. Mutta sinä et edes kaipaa New Yorkia. Missä olet, se on sinusta aivan samantekevää. Sanohan suoraan, Nancy, mitä piirrettä kaupunkielämässäsi ikävöit täällä eniten?»

Taaskin tyttö harkitsi, pitäen etusormeansa päänsä sivulla. Vihdoin loi mieleenjohtuma hänen silmiinsä himmeätä valoa.

»Aamukylpyäni», vastasi hän hymyillen.

»Hyvä Jumala!» tuskaili Scovil ja toisti syvän mielenliikutuksen vallassa vielä kerran: »Hyvä Jumala!»

Hän käänsi Nancylle selkänsä ja alkoi kävellä edestakaisin, hengittäen kiivaasti ja syvään ikään kuin olisi kovasti juossut ylösmäkeä. Sitten hän taaskin seisahtui tytön viereen. Viimemainittu oli pannut toisen kätensä pään alle, hänen kasvonsa olivat käännetyt sivulle, ja hän oli sikeässä unessa!

Sellainen tarkkailija, joka ei olisi tiennyt, että siinä seisoi huolestunut isä kumartuneena ainoan, lapsensa puoleen, olisi saattanut hätiköiden otaksua John Scovilin aikovan kuristaa turvattoman naisen; mutta lyhyessä tuokiossa hänen piirteensä pehmenivät. Sillä Nancy oli ihmeellisen suloinen levätessänsä siinä, pitkien, mustien silmäripsien laheasti hipoessa poskia, melkein liian kaunis olemaan tässä maailmassa. Ja Scovilin tuijottaessa palasi hymy vähitellen hänen huulillensa, ja hellyyden kostea kiilto sumensi hänen silmiänsä. Nyt tytön huulet raottuivat ja liikkuivat. Hän näytti puhuvan unissansa.

Scovil kallistui hellästi alemmaksi, yhä likemmäksi nukkujaa ja kuuli: »… cocktail-kastikkeessa!»

John Scovil oikaisihe suoraksi, painoi sombreronsa pahanilkisen syvälle silmilleen ja kiersi oikean hihansa tukevaan, lihavaan kyynärpäähän saakka. Mitä sitten olisi saattanut tapahtua, sitä on mahdoton arvata, sillä tällä uhkaavalla hetkellä kuului hänen takaansa huuto: »Herra Scovil, täällä on eräs herrasmies tapaamassa teitä!»

Vielä hän viipyi hetkisen, tuijottaen lapsensa viehkeään hahmoon. Raottuneet huulet liikahtivat, tyttö hymyili, taaskin hän puhui syvässä unessaan. Sitten isä äkkiä pyörähti kantapäällänsä ympäri ja asteli verkalleen talolle; hänen saappaankorkonsa iskeytyivät lujasti maahan, hänen polvensa notkahtelivat, hänen päänsä oli kumarassa, ja koko hänen olemuksestansa näki, että häntä painoi ankaran ajatuksen taakka.

II luku

Rubicon

Huutaja oli Billy, keittäjä.

»Isännöitsijä haluaa tavata teitä», sanoi Billy, heilauttaen peukaloaan olkansa ylitse. »Hän on erään toisen herrasmiehen kanssa salissa. Menkää suoraan sisälle.»

Benson, isännöitsijä, raotti keltaläikkäistä partaansa ja sylkäisi ponnekkaasti, kun Scovil astui saliin — lauantai-iltaisia vieraita ja sunnuntaisia kutsuja varten omistettuun pyhättöön. Ja osittain talon isännän juhlallisen esiintymisen vuoksi, osittain sen tähden, ettei kukaan tavallinen vieras saanut astua salin matolle tomuisissa saappaissaan, silmäili Scovil »toista herrasmiestä» tarkkaavasti.

Viimemainitun hattu oli takakenossa takaraivolla, ja hän itse oli hyvin takakenossa tuolillaan; oli mahdoton erottaa, oliko hän putoamaisillaan lattialle vaiko ponnahtamaisillaan pystyyn. Millään tavoin hän ei ollut merkillinen. Hänen hartiansa olivat vankat, atleettimaiset, hymynsä hyvin leveä ja silmänsä sangen kirkkaat. John Scovilin sielunväsymyksen taakka keveni salaperäisesti, kun hän katseli vierasta.

»Te olette saman kaupungin ihmisiä sieltä itärannikolta», virkkoi Benson. »Arvelin teidän kenties olevan tuttavuksia. Ettekö ole?»

Sitten hän täydensi esittelyn: »Herra Jerry Aiken, herra John Scovil; lyökää kättä, hyvät herrat.»

Tämän muodollisen toimituksen aikana hän jatkoi hilpeästi: »Onpa hieman niinkuin kummallista, ettette ole kohdannut toisianne kotikaupungissanne, koska olette molemmat newyorkilaisia.»

Scovilin tavallisen hymyn häive ilmestyi jälleen hänen suunsa ympärille.

»Oletteko virkistysretkellä?» kysyi hän. »Kai suoraan Manhattanista?»

Ja hän silmäili ihailevasti Jerry Aikenin tummaksi paahtunutta ihoa.

»Ei», vastasi Aiken; »aion ihan kohta palata sinne».

»Niin», huokaisi Scovil, katsahtaen omia aika pyyleviä vyötäröisiään, »näytätte olevan valtavan hyvässä kunnossa. Vuoristokorpi on ollut teille terveellinen.»

»Totisesti on», myönsi Aiken nyökäten. »Kun viisi vuotta sitten tulin tänne, oli minulla vain toinen keuhko työkunnossa ja sekin toimi ainoastaan puolella vauhdilla, jalkani olivat reumatismin runtelemat, nenälläni oli sentimetrin paksuiset silmälasit, ja kupeitani tukivat panssarilevyt.»

»Mutta nyt teitä kelpaa katsella», kehui Scovil hymyillen. »Mutta kuinka hennotte luopua Lännestä vietettyänne täällä kokonaista viisi terveyden vuotta — te onnen poika?»

»Täällä olo käy minulle liian kalliiksi», pakisi Aiken edelleen luontevasti. »Ensin minulta hupeni kaksi vuotta ja useita tuhansia dollareja oppiakseni pelaamaan pokeria, ja sitten päätin ihan repäisemällä rikastua nautaeläimillä; mutta säät ja karjamarkkinat sekoittivat kortit kovin epäedullisesti minulle, ja nyt olen lähdössä takaisin New Yorkiin, jossa ihmiset ovat yksinkertaisia, nyppiäkseni itselleni hiukan heidän säästökolikoitaan.»

»Mutta teistä on vastenmielistä lähteä pois vuoristosta, vai mitä?»

»Ei hitustakaan. Sikäli kuin muistan on Manhattanissa vuoria yllin kyllin, mutta siellä ollessani minulla oli väärä katsantokanta. Pilaako? No, jos mies pystyy sieppaamaan vasikan kootusta laumasta, pitäisi hänen kyetä selviytymään Broadwayllakin; eikä hurjistuneen karjan hillitön töytäily millään tavoin voita maanalaisen radan asemalle sulloutuvaa tungosta konttorituntien päättyessä. Olenko oikeassa?»

»Te olette optimisti», huoahti John Scovil. »Toivoisinpa —»

Hänen kasvonsa synkistyivät äkkiä.

»Jerry aina panettelee itseänsä. Se on hänen tapansa», pisti Benson väliin, peläten Scovilin arvostelevan liian ankarasti Aikenin omaa tunnustamaa huonoa menestystä. »Jos hänellä vain on kunnolliset mahdollisuudet, niin hän kyllä tulee toimeen sekä karja- että hevosalalla. Totisesti hänen pitäisi jäädä tänne vuoristoon, mutta sitä en saa häntä uskomaan. Sitäpaitsi, Jerry, sinä valitsit koko tämän seudun huonoimman piirin. Miksi et aloittanut täällä?»

»Enpä tiedä», mutisi Jerry Aiken. »Siellä näyttivät olosuhteet minusta hyviltä. Sanon sinulle, missä vika on, Benson. Sinä tiedät sen yhtä hyvin kuin minäkin. Minä pidän tästä seudusta, mutta tämä seutu ei pidä minusta. Minä pidän karjanleimaajista, mutta he eivät pidä minusta. He ovat toista maata, ja minä pidän heistä juuri senvuoksi. Minä olen toista maata kuin he, ja sentähden he kaihtavat minua. Siinä se. Samantekevä, miltä kohdalta nostat pakkaa, aina osuu käteesi hakku. Se on kuin taiottua, veikko.»

Mutta Benson ravisti päätänsä itsepintaisesti.

»Kun he oppivat sinut tuntemaan, on asianlaita toisin. En minäkään oikein ymmärtänyt sinua ensi kerran kohdatessamme. Mutta silloin, kun kahlasimme Platten poikki — herra Scovil, teidän sietäisi kuulla se. Kerron teille, kuinka henkeni oli —»

Jerry Aikenissa näkyi tuskastumisen merkkejä.

»Se sikseen, Benson», keskeytti hän sangen terävästi. »Herra Scovil on samanlainen kuin muutkin newyorkilaiset. Hän leimahtaa tänään, lamaantuu huomenna ja unohtaa eilispäivän. Ja minä olen samanlainen kuin kaikki muutkin. Anna sen unohtua, Benson! Mitä puuhaatte täällä huviksenne, herra Scovil?»

Yön varjot lehahtivat Scovilin vereville kasvoille. Mutta Jerry Aikenin harvinaisen avoin suorapuheisuus tehosi. Scovil nousi ja veti ikkunanverhon syrjään. Häntä seuranneelle Aikenille hän osoitti tytärtänsä, joka edelleenkin nukkui sikeästi riippumatossa.

»Kas tuolla», virkkoi Scovil synkästi, »on hauskuuteni. Herra Aiken, toin tyttäreni muassani tänne Länteen.»

»Entä sitten?» kysäisi Jerry Aiken ystävällisesti.

»Hän ei suostu ratsastamaan, ei kävelemään, ei kalastamaan, ei metsästämään.»

»Minkätähden ette pakota häntä?»

John Scovil varjosti silmiänsä, sillä ikkunasta tulvi kirkasta päivänpaistetta.

»Hm?» urahti hän.

»Oh, onko hän sairas?» tiedusti Jerry Aiken.

»Ei sairas, vaan elävänä kuollut. Hänellä ei ole voimia muuhun kuin syömiseen, ja hänen päävalttinsa on nukkuminen.»

»No sitten», kehoitti Jerry Aiken, »tehkää hänelle samoin kuin tekisitte laiskalle hevoselle. Käyttäkää kannusta!»

»Se», torjui Scovil kylmähkösti, »on helppo sanoa, mutta kun tosi tulee eteen — no niin, olen hänen isänsä».

»Turhaa puhetta», vastasi Jerry Aiken keveästi. »Hevonen on ihan samanlainen kuin nainen.»

»Nuori mies», sanoi Scovil vakavasti, »tuo kuulostaa sangen älykkäältä, mutta mitä järkeä siinä on?»

»Ajatelkaahan tarkoin. Hevosella ei ole järkeä. Muulillakin on enemmän. Ihan kuten ei naisellakaan. Hevosen tuntee seisomisestaan ja naisen istumisestaan. Hevonen säikähtää paperipalasta, ja nainen hätkähtää hiirtä. Jos hevosen päästää juoksemaan omin päinsä, niin se katkaisee niskansa. Jos naisen sallitaan menetellä oman päänsä mukaan, niin hän särkee sydämensä. Jos hevonen saa juoksennella valtoimenaan, niin se heittää miehen satulasta, kun sillä koetetaan ratsastaa; jos sitä pidetään valjaissa, niin se tekee työtä joka päivä. Jos naiselle annetaan avokaulainen puku ja hänen sallitaan viettää aikaansa tanssisaleissa, niin hän panee puolisonsa hikoamaan, jos mies mielii säilyttää paikkansa; mutta jos hänet kytketään keittiöön ja hänen aamukahviansa sadatellaan, niin hän elää miestänsä ja yksinomaan miestänsä varten.«

»Nuori, kovin nuori ystäväni», huomautti John Scovil purevasti, »jokaisesta säännöstä on poikkeuksia. Katsokaahan tuolla riippumatossa nukkuvaa tyttöä. Hän on tämän säännön poikkeus.»

»Kun pannaan meksikolaiset poskivitjat suitsiin ja huopa pään ympärille», vakuutti Jerry Aiken, «niin piirikunnan äksyinkin mustangi tottelee».

»Hm», äänsi Scovil. »On helppo puhua, mutta maan löytämiseen tarvitaan Columbusta.»

»Herra Scovil», intti Aiken, lämmeten väittelystä, »jos tehdään tunnollisesti työtä kaksikymmentä päivää, voidaan tyttärenne saada tottumaan satulaan, tulemaan juoksujalkaa, kun vihellätte, hirnumaan saadaksensa leipäpalasen ja pitämään pumpulipukua kuningattaren asuna».

John Scovil purskahti ivallisesti nauramaan.

»Poika-kulta», sanoi hän, »puhutte sangen hyvin, mutta puhe ei todista mitään».

»Jos haluatte toimintaa», ehätti Aiken heti tarjoamaan, »olen valmis palvelukseenne — omasta määräämästäni palkasta».

John Scovilin silmiin välähti raju tuli, mutta se sammui surkeasti.

»Jos nyt olisi vuosiluku tuhat», jupisi hän, »niin ikuisen Jumalan nimessä olisin valmis koettamaan taitoanne. Mutta elämme tuhatkunta vuotta liian myöhään.»

»Pötyä!» kivahti Aiken. »Ihmiset eivät muutu ajan mukana. Homeros oli ihan samanlainen kuin mikä Broadwayn sokea kerjäläinen tahansa; ja minä voin näyttää teille Troian Helenan eräässä tanssisalissa kahdeksansadan kilometrin päässä täältä eteläänpäin. Se, mikä tepsi muinaisaikoina. tepsii nytkin.»

»Ihmiset saattavat pysyä hyvin samanlaisina», myönsi Scovil, »mutta tavat muuttuvat. Kovakouraiset menetelmät eivät vetele. Eivät tällä vuosisadalla.»

»Rakas herra Scovil», huomautti Aiken hihittäen, »te ette selvästikään ole milloinkaan ollut Meksikossa. Täällä, herra Scovil, on laboratorio, jossa valmistetaan miehiä ja naisia — täällä, tässä vuoristossa ja tässä ilmassa — ja jos annatte minulle alkutekeleen, niin minä takaan, että siitä voidaan tehdä ihminen.»

»Teissä, herra Aiken, on jotakin», virkkoi Scovil hymyillen, »mikä herättää minussa luottamusta. Jos olisitte lääkäri, olisi teillä kaikkiin tauteihin sopiva lääke, ja jos olisitte elänyt seitsemännellätoista vuosisadalla, olisi teillä ollut yleinen suojataika. Mutta missä olette sullonut niin paljon kokemusta verrattain lyhyeen elämäänne?»

Hänen ivansa ei vähääkään häirinnyt toisen hyvää tuulta.

»Olen sullonut elämääni aika paljon», kehui hän. »Ensiksikin synnyin; toiseksi olen syönyt ja nauranut ja puhellut; kolmanneksi olen oppinut nukkumaan. Enkä lainkaan epäile, että osaisin laatia uuden filosofisen suunnan näille alkuperusteille.»

»Entä suuret tietonne naisista?» tokaisi naurusuin Scovil, johon tarttui toisen naljailusävel.

»Minulla on äiti ja sisar», vastasi Jerry Aiken, »ja senvuoksi tiedän naisista kaikki, mitä heistä on tietämistä, Eevasta kuningatar Elisabetiin saakka. Kun kuori poistetaan, ovat he kaikki sisältä samanlaisia.»

Mutta John Scovilin silmistä sammui tuike. Pitkän aikaa hän tuijotti hievahtamatta Jerry Aikenin hymyileviin kasvoihin. Sitten hän äkkiä kääntyi Bensonin puoleen.

»Herra Benson», sanoi hän, »haluaisin keskustella pari minuuttia kahdenkesken ystävänne herra Aikenin kanssa».

Hyväntahtoisesti Benson poistui huoneesta, mutta pamautti ovelta sanasen neuvoksi.

»Tehkää Jerryn kanssa mitä ikinä haluatte, mutta älkää pelatko hänen kerallaan korttia», varoitti hän virnistäen, »ja siivilöikää hänen sanojansa, ennenkuin niitä käytätte!»

»Siinä se», virkkoi Aiken hihittäen. »Kalliovuorten länsipuolella oivalletaan sanoista se, minkä te ja minä näemme lasilevyn lävitse katsellessamme näyteikkunaa. Ja nyt, antakaa kuulua, herra Scovil. Minä lähden koht'sillään. Pujahdin tänne vain pikimmältään tervehtimään vanhaa ystävääni Bensonia.»

»Nuori mies», alkoi Scovil, puolittain kalseasti, puolittain kaihoisesti. »Minä pidän teistä — ja luulen voivani luottaa teihin. Ja — minulla on huima ajatus: Se ei olisi johtunut mieleenikään, jollen olisi puhellut kanssanne.

— Enkä punnitsisi sitä hetkeäkään, jollen olisi epätoivoissani. Mutta minä olen saapunut Rubicon-joelle. Jos käännyn takaisin, odottaa minua pitkä, surkea elämä, ja saan kantaa taakkaa hartioillani. Jos menen joen poikki — no niin, sen pahemmin ei voi käydä. Tämän päivän iltapuolella tuo ulkona nukkuva tyttö haastoi minut lyömään kortit pöytään. Ja nyt, Aiken, jos annan teille avoimen valtuuden tehdä hänelle, mitä tahdotte, niin miten menettelisitte?»

»Ihan niinkuin olen jo selittänyt. Veisin hänet avoimelle paikalle, pannen hänen selkäänsä kaksivöisen satulan ja hänen hampaisiinsa espanjalaiset kuolaimet ja — kannustaisin!»

John Scovil katseli kaukaisuuteen ja puri hammasta; hänen huulensa vääntyivät hurjannäköiseen hymyyn.

»Kävisiköhän se päinsä?» mutisi hän.

»Helposti. Viekää hänet retkelle vuoristoon ja ottakaa minut mukaan.»

»Hän ei ikänä lähtisi.»

»Viekää hänet sitten väkisin!»

»Väkisinkö?» Kävisinkö häneen käsiksi? Lempo vieköön, Aiken!»

»Minä teen sen puolestanne.»

»Mahdotonta!»

»Aiotteko kääntyä takaisin Rubiconilta?»

»Kirottua!»

»Nyt on ratkaisukohta; terästäytykää! Ratkaisukohta: Banquon haamu —»

»Hyvä Luoja, aiotteko ryöstää hänet? Entä sitten minä — miten voisin minä olla hänen luonaan — minä —»

»Ryöstetään teidät molemmat.»

»Teissä, nuori mies, on jotakin napoleonimaista!»

»Pyh! Napoleon oli vanhanaikainen. Minä näytän teille nykyaikaisen toisinnon. Kierrän Austerlitzin, Lodin, Friedlandin ja Marengon yhdeksi ainoaksi pilleriksi ja näytän teille tulta.»

»Minua huimaa se ajatus.»

»Tilaisuus tarjoutuu vain kerran.»

»Mutta jos ilveily tulisi joskus tiedoksi —»

»Jos nyt alatte horjua, olisi typerää panna puuhaa alkuun. Hyvästi, herra Scovil.»

»Hetkinen! Malttakaahan! Taivaan nimessä, minä taidan sen tehdä. Voisitteko viedä meidät täältä vuoristoon?»

»Voisin kyllä.»

»Tunnetteko täkäläisiä asukkaita?»

»En ainoatakaan muuta kuin kunnon Bensonin.»

»Mitä? Sitten kai ainakin tunnette seudun?»

»En vähääkään.»

»Mutta mihin hornaan osaisitte sitten meidät opastaa?»

»Onnen maille, herra Scovil. Ja kun toisin teidät takaisin, olisi muassamme virkeä nainen eikä elävä ruumis. Nyt liikutte seurassanne nykyaikainen Frankenstein, nukkuva paha henki; minä herätän hänet. Hän syö nöyrästi kädestänne, ennenkuin tämä pieni tutkimusretki päättyy.»

»Se on mielipuolinen koe — mutta mistä johtunee, että jonkun verran luotan teihin, Aiken. Viedä hänet vuoristoon sellaisen miehen seurassa, jota en tunne — ja — mutta herrasmies on herrasmies. Totisesti luotan teihin, Aiken — ehdottomasti. Lyömmekö kättä päälle?»

»Emme, ennenkuin sovimme ehdoista.»

»Mitä? Ehdoista? Luonnollisesti.»

»Minä en ryhdy tähän puuhaan terveyteni tähden. Katsokaahan tänne. En vaadi muuta kuin sata dollaria viikossa — ja ylimääräisen palkkion, jos minua luonnistaa.»

»Sata dollaria viikossa!» ällisteli miljoonamies.

»Te käsititte väärin», vastasi Jerry Aiken ystävällisesti. »Sanoin satakaksikymmentäviisi.»

»Mutta, armias taivas, herra Aiken, sehän on taitavan liikemiehen palkkio, kun —»

»Älkää mainitko raha-asioita. Nyt on kysymyksessä naisten käsittely. Paljoa vaikeampaa. Sataviisikymmentä dollaria viikossa, herra Scovil. Sillä ehdolla lyön kättä päälle.»

John Scovil oli kuuluisa muustakin kuin hymystään.

»Entä ylimääräinen palkkio?» tiedusti hän jokseenkin tuikeasti.

»Sen», virkkoi Aiken kumartaen, »jätän teidän oman oikeudentuntonne varaan. Sen ja sairaalalaskut.»

»Kättä päälle!» sanoi John Scovil.

He pudistivat toistensa kättä.

III luku

Helläjalka

Päinvastaisista harhaluuloista huolimatta inhoaa vuoristoerämaan asukas kaikkea turhanpäiväistä. Hän on tottunut äänettömyyteen ja pitää vähäpuheisista ihmisistä. Esteratsastuksen harrastajalta unohtuu puhelemisen tapa, ja hälinä ärsyttää häntä. Juovuksissa ollessansa hän saattaa heilahtaa toiseen äärimmäisyyteen, mutta viinan innostamia yksilöitä lukuunottamatta eivät erämaan vuorelaiset vieroksu mitään niin pahasti kuin suurisuisia henkilöitä.

Se selittää, minkätähden useita päitä kääntyi hitaasti Jerry Aikeniin päin ja monet silmät soukkenivat raoiksi, kun hän astui Steve Lawlerin kapakkaan Comanche Bendissä, viheltäen minkä jaksoi. Juuri sillä tavoin silmäilee karjan leimaaja paimenen hevoseen, ennenkuin lausuu: »Se on tyyten kelvoton, pahapäinen, perin mitätön.» Ja sillä tavoin hän katsoo, ennenkuin sanoo: »Tuo mies puhuu liian paljon.»

Mutta tulija ei välittänyt toisten tuimista katseista sen enempää kuin panssariasun suojaama mies välittää säilästä. Hän oli Comanche Bendin vaatimusten mukaan moitteettomasti puettu; hänen yllänsä oli liivit, mutta ei takkia, päässä pörröreunuksinen sombrero, jalassa kannuksilla varustetut saappaat ja kuluneet, korkeavyötäisiset työhousut. Mutta heti kun hän läimäytti kämmenensä tarjoilupöytään, selvisi kaikille, että hän ei kuulunut tähän seuraan. Huolellisesti tytöksi pukeutunut mies saattaa pettää jopa naisenkin tarkan silmän ja herkän vaiston; mutta maailman kaikki säärystimet ja kannukset ja sombrerot ja sanansutkaukset eivät pysty tekemään helläjalasta karjanleimaajaa.

Esimerkiksi se käsi, jonka hän läimäytti tarjoilupöytään, oli tosin päivettynyt kahvinruskeaksi, mutta siitä puuttui tärkein piirre, sillä alituinen käsineiden käyttäminen valkaisee karjanleimaajan kädenselkämyksen ja tekee sen usein pisamaiseksi, ikäänkuin kiehautetun näköiseksi. Ja kun lisäksi miehen silmiä eivät reunusta huikaisevan valkean hietikon tähyilemisestä johtuvat lukemattomat, variksenvarpaita muistuttavat rypyt ja kun hänen kyntensä eivät ole katkaistut suorakulmaisesti sormenpäitä vastaan, vaan pyöristyvät huolitelluiksi suipuiksi — kun sellaisia yksityiskohtia puuttuu, ei koko maailman naamioimiskyky pysty pettämään laitumienratsastajan silmää. Ja heti kun tulijan käsi läjähti tarjoilupöytään, pani kapakoitsijan silmä sen kaiken merkille ja sähkötti yhdellä vilkaisulla tietonsa kapakkasalin jokaiseen soppeen.

Tarkkaavat silmät soukkenivat yhä kapeammiksi.

Kummallista, että tulokas teki niin epäsuotuisen vaikutuksen. Hänen kasvonsa eivät totta kyllä olleet kauniit, mutta ne olivat avoimet, luodut hymyilemään ja vastustamattoman hyvänsävyiset. Hän oli keskimittainen tai keskikokoista lyhempikin; mutta hänen tukevat olkapäänsä ja joustavat askeleensa osoittivat, että hänellä oli hyvästi harjoitetut lihakset.

»Otatteko ryypyn kanssani, pojat?» tiedusti tämä rattoisa muukalainen, ja tarjoilupöydälle singahti kierivä ja välähtelevä viiden dollarin kultakolikko. Hän kääntyi katsomaan pitkin pöytäriviä. Hänen silmiinsä osui monta ilmeetöntä katsetta, jotka tähystivät hänen lävitsensä ja taaksensa. Hän olisi saattanut olla ihmisenmuotoinen utupatsas.

»Ette juo kanssani», tulkitsi Jerry, hämmästymättä nauraa virnottaen. »Entä te, ystäväni?»

»Otin juuri äsken tuikun», murahti kapakoitsija ja pyyhki tarjoilupöytää katse yrmeästi alaspäin suunnattuna.

»Whiskyä», tilasi tulokas yhäti hilpeänä. Kohottaen sitten lasinsa, hän jatkoi: »Tämäpä on aavistamaton huvi, hyvät herrat; en totisesti odottanut saavani juoda yksin näin kaukana lännessä. Tässä riittää moneksi ryypyksi.»

Ja hän kulautti kurkkuunsa ääriään myöten täyden lasin.

Epämääräisiä olettamuksia väikkyi varjojen lailla karjamiesten silmissä. Tuossa huomautuksessa piili jonkunlainen loukkaus tai tekoloukkaus, mutta mahdotonta oli saada selkoa, mikä oli vieraan puheen ponsi, ja mainita, mikä siinä oli piikki. Miehet aprikoivat vakavina kuin härät.

»Herra ravintoloitsija», virkkoi rakastettava muukalainen tällä välin, »saanko puhua kanssanne pari sanaa kahden kesken?»

»Minulla on hieman puuhaa», vastasi Steve Lawler synkästi.

»Puuha», sanoi toinen, »on liikanimeni. En kuluta aikaanne paljoa. En luota pitkiin, ponnettomiin puheisiin. Kolmessakymmenessä sekunnissa, herra ravintoloitsija, saattaisin myydä teille tuhannen dollarin arvosta karjaa, hankkia tietooni ensimmäisen vaimonne tyttönimen ja saada nimenne avonaiseen vekseliin.»

»Hm!» hymähti Steve Lawler, ja keksimättä uutta sopivaa veruketta hän siirtyi tarjoilupöydän päähän, riittävän matkan päähän muista asiakkaistaan. Vieras kumartui heti tuttavallisen likelle häntä.

»Tunnuslauseeni on», alkoi hän, »että on etsittävä päämaja ja puhuttava siellä suoraan. Täällä on Comanche Bendin päämaja, ja asiani on tämä: minulla on pieni homma käsillä, ja tarvitsen kahta miestä, jotka osaavat ratsastaa vinhasti, ampua tarkkaan, ajatella nopeasti ja pitää suunsa kiinni. Missä he ovat?»

»Tuolla —» aloitti kapakoitsija, mutta oivalsi sitten puhuneensa liian äkkiä, laski kiivaasti alas kätensä, jolla hän oli osoittanut ja punastui.

»Perähuoneessa?» täydensi vieras nyökäten. »Kiitoksia hyvin paljon.»

»Malttakaahan!» varoitti kapakoitsija, ja vaikka hänen äänensä oli hiljainen, oli siinä hieno, hämärä sävy, joka sai poistumaan kääntyneen muukalaisen pysähtymään.

»Odottaminen», virkkoi viimemainittu, »on minusta kaikkein vaikeinta. Te olette työteliäs mies; ja minäkin olen työteliäs. Teillä ei ole aikaa kuunnella; minulla ei ole aikaa haastella. Tässä lahja vaimollenne. Hyvästi.»

Kapakoitsija jäi hypistelemään viiden dollarin seteliä ja mulkoilemaan perähuoneeseen katoavan muukalaisen selkää. Hän liikahti mennäksensä jälessä, mutta muutti mieltänsä ja jäi seisomaan ihan hiljaa, huulillansa ilkeämielinen odotushymy, ja kallisti päätänsä ikäänkuin varroten kuulevansa äänekästä melua. Mutta mitään ei kuulunut. Niinpä hän palasi miettivänä tarjoilupöydän taakse.

Perähuoneessa kohtasi muukalaisen katsetta seuraava näky:

Pienen pöydän kahden puolen istui kaksi miestä pelaamassa korttia. Toinen oli vetänyt sombreronsa syvälle silmillensä; hänen edessään oli valtava kasa kolikkoja ja seteleitä. Toinen oli työntänyt hattunsa takaraivolle; hänen rahakasansa ei ollut puoleksikaan niin kiintoisa.

Voittajan kasvoilla heloitti kahden päivän ikäinen, tulipunainen parransänki kuin laskevan auringon rusko; hänen kumppaninsa oli tumma kuin meksikolainen. Ja näiden kahden välillä välähtelivät vastakohdat kuten kutojan sukkula, joka sujahtelee tummissa ja harmaissa loimissa.

Molemmat olivat sangen pitkiä, mutta kastanjanruskean herrasmiehen pergamenttimaisesta ihosta näyttivät luut pyrkivän pullistumaan esille; ja hänen puhuessansa siirtyi hänen aataminomenansa huomattavasti ylös ja alas hänen bandannansa alla. Hänen kasvonsa olivat hyvin laihat, silmät pienet ja syvälle painuneet; hänen kasvonsa muistuttivat vinttikoiran päätä, ja hänellä oli samanlaiset suipot, puremaan pyrkivät leukapielet. Hänen toverinsa, vieläkin pitempi mies, oli hämmästyttävän rintava; hänellä oli häränkurkku ja kasvot yhtä juhlallisen hurjat kuin hyvännäköisen Buddhan kuvan; hänen liikkuessansa narisi tuoli jykevien luiden ja vankkojen lihasten painosta.

He pelasivat hiljaisina, totisina, ovelan, älykkään päättäväisinä, ikäänkuin henki olisi ollut pelissä. Eikä varmastikaan kukaan olisi osannut aavistaa, että he olivat kuuluisat erottamattomat — Punainen Mack ja Kääpiö-Pete — jotka olivat kymmenen vuotta samoilleet vuoristoerämaassa rinnakkain työssä ja loppumattomissa konnankujeissa.

Muukalaisen astuessa sisälle he käänsivät päätänsä; Punainen Mack liikahti nopeasti kuin vainukoira, ja Pete kohotti koko mahtavaa ruhoansa. Tulija jäi hymyillen seisomaan heidän eteensä kädet puuskassa.

»Hyvät herrat», ilmoitti hän, »olen etsinyt teitä viisineljättä minuuttia» — hän siirsi tuolin esille, istuutui, sysäsi hattunsa kauas takaraivolleen ja nosti kantapäänsä pöydän reunan varaan — »ja olen teidät löydettyäni yhtä iloinen kuin vasikka on löydettyään emänsä».

Punainen Mack katsahti pöydällä oleviin jalkoihin ja sitten Peteen. Pete katsahti pöydällä oleviin jalkoihin ja sitten Punaiseen Mackiin. He eivät virkkaneet mitään. Ja heidän äänettömyytensä ukkonen kohahti vahinkoa ja häiriötä tekemättä siekailemattoman muukalaisen korville.

»Tarvitsen», jatkoi hän, »kahta miestä, jotka osaavat ratsastaa vinhasti, ampua tarkkaan ja pitää suunsa kiinni. Toisin sanoen: tarvitsen teitä, hyvät herrat. Minulla on tehtävä, joka on suoritettava; te olette työttömiä; johtopäätös on selvä. Ainoa epäselvä pikku seikka koskee palkkaanne. Näistä kolmesta kohdasta olette varmaankin selvillä.»

Punainen Mack selvitti kurkkuansa.

»Ystäväiseni», sanoi hän, »olen selvillä seuraavista kolmesta asiasta: pidän hiljaisuudesta, inhoan lörpöttelyä ja kaihdan liikoja ihmisiä».

Ja hänen pienet silmänsä suuntautuivat hyvin merkitsevästi Jerryyn.

»Kaikessa siinä», vakuutti hupainen vieras nyökäten, »olen täysin yhtä mieltä kanssanne. Mikään ei tuskastuta minua niin pahasti kuin lörpöttelevä ihminen; mikään ei miellytä minua niin paljon kuin hiljaisuus; ja ennen kaikkea kammoan väentungoksia. Selvästi huomaan, että me sovimme mainiosti yhteen.»

»Hm», urahti Pete. »Naapuri, meillä on rahaa; meillä ei ole työhalua. Siinä kaikki.»

»Se on erehdys», väitti toinen. »Hänellä on rahaa; teillä ei kohta sitä ole moneksi. Eikä tämä ole loppu, vaan sensijaan alku.»

Punainen Mack räpytti nopeasti silmiänsä ja katsahti sitten ällistyneenä syrjäsilmin kumppaniinsa.

»Ja vaikka teillä kummallakin on vähän rahaa nyt, tyhjentää täksi illaksi suunnittelemanne pikku hauskuus taskunne.»

»Mistä sitten», kysyi Kääpiö-Pete, »olette kuullut meidän aikovan pitää hauskaa tänä iltana?»

»Hyvät herrat», vastasi Jerry, «osaisin kertoa teistä paljon lisää sellaista, mikä kummastuttaisi teitä — käyttääkseni mietoja sanoja. Ja tuonnempana kenties haastelen siitä hiukan. Tällä hetkellä haluan puhua asiasta.»

Erämaan vuoristolaisen kärsivällisyys on yhtä sitkeä kuin norsun, ja niinpä Pete arvosteli hetkisen pöydällä olevia kenkiä ja virkkoi sitten rauhallisesti: »Mistä asiasta?»

»Sen voin lausua kymmenellä sanalla», selitti tulokas. »Eräässä talossa tämän kaupungin laidassa asuu kaksi henkilöä — mies ja nainen. Heidän nimensä ovat John Scovil ja Nancy Scovil, edellisen tytär. Heidän tunnusmerkillinen piirteensä on — raha. Minulla on kolme tarkoitusta. Ensinnä ryöstää heidät; toiseksi viedä heidät vuoristoon; kolmanneksi puristaa Scovil ukko kuivaksi. Tarvitsen — kahta miestä, jotka tuntevat seudun, pystyvät tiukassa paikassa tappelemaan ja osaavat ratsastaa vinhasti ja hillitä kieltänsä. Suunnitelma on yksinkertainen; te olette ne miehet; ja jälellä on vain tempun suorittaminen.»

Punainen Mack raotti huuliansa puhuakseen, mutta Pete kohotti kättänsä, vaatien häntä pysymään ääneti.

»Entä millä tavoin», tiedusti hän, »jaamme rahat, jotka saatte tältä Scovililta?»

»Varsin yksinkertaisesti», vastasi vieras. »Huomaan teidän olevan käytännöllisen miehen, ja juuri käytännöllisten ihmisten kanssa haluankin olla tekemisissä. Te saatte sen, minkä maksan teille päiväpalkkaa. Sen, minkä kiristän Scovililta, pistän omaan taskuuni.»

Pete huokaisi syvään.

»No niin», sanoi hän, »hitto minut periköön!»

Punainen Mack oli selväsanaisempi.

»Kumppani», virkkoi hän, »kenties ei partani ole kyllin pitkä pistääkseen silmäänne, mutta saatte uskoa minuun, etten ole eilispäivän lapsi. Me teemme työn, te korjaatte hyödyn, niinkö?»

»Te ymmärrätte tarkoitukseni ihan oikein», myönsi vieras hilpeästi. »Te panette yritykseen voimat, ja minä panen aivot. Saaliin jako on täysin kohtuullinen.»

»Hm!» äänsi Pete.

»Ja nyt», pakisi toinen edelleen, »koska ymmärrämme toisiamme niin hyvin, käykäämme käsiksi pieneen palkkakysymykseen. Annan teille — malttakaahan — neljäkymmentäyhdeksän dollaria viikossa — seitsemän dollaria päivässä. Toisin sanoen — päivää kohti, seitsemänkymmentä whiskyä tai sataneljäkymmentä olutta. Ja lisäksi maksan etukäteen.»

Senjälkeen hän otti esille tukun seteleitä. Ensimmäisen kerran tuikahti ymmärtämyksen välähdys sekä Punaisen Mackin että Peten silmissä. Edellinen kostutti alati kuivia huuliansa muukalaisen laskiessa kuusi kahdenkymmenen dollarin seteliä loppumattomilta näyttävistä varoistaan. Hän sysäsi kummallekin miehelle kolme seteliä.

»Minulla ei ole muassa täsmälleen sopivia rahoja», puhui hän iloisesti, »ja senvuoksi saatte aluksi kumpikin yksitoista dollaria liikaa».

Punainen Mack laski setelit, taivutti ne kokoon ja työnsi ne povitaskuunsa.

»Odotas!» ehätti Pete huolestuneena varoittamaan. »Onko tarkoituksesi, Punainen —»

Hän katkaisi lauseensa kesken, sillä Punaisen toinen silmä sulkeutui juhlallisesti ja merkitsevästi.

»Mitä vakuuksiin tulee», jatkoi muukalainen, nousten pystyyn, »tiedän voivani luottaa siihen, että te molemmat teette tehtävänne. Mitä tulee yksityiskohtiin, käyn teitä tapaamassa huomenaamulla ja selvitän teille tarkoin, miten on meneteltävä. Ja lopuksi, nimeni on Jerry.»

»Ja minun nimeni», virkkoi Mack, »on Mack. Ja tämä on Pete. Jotkut nimittävät häntä Kääpiö-Peteksi.»

»On hauska tutustua teihin», vakuutti toinen. »Minut taas opitte tuntemaan vähitellen.»

Ja hän pyörähti kantapäällänsä ympäri ja poistui huoneesta.

IV luku

Piloja ja soittoa

»Mitä lempoa», jupisi Pete, »hän sillä tarkoitti?»

»Minä en sitä käsitä», vastasi Punainen Mack otsa rypyssä. »Siinä miehessä ei kaikki tunnu olevan oikein paikallaan.»

»Entä mitä», jatkoi Pete, »sinä sitten ajattelit kietoutuessasi puuhiin tuollaisen helläjalan kanssa, jolla ei ole paukkua takataskussaan ja jonka kielen alla iho on kovettunut joutavuuksien lörpöttelemisestä?»

»Odota siihen saakka, kunnes ehdimme omaan onkaloomme!» kehoitti Punainen Mack. »Sitten selitän sinulle syyn.»

Niinpä he nousivat pystyyn, pistivät rahansa taskuihinsa ja poistuivat omaan huoneeseensa samaan hotelliin. Pete istuutui ainoaan tuoliin ja kiersi savukkeen. Punainen Mack istui vuoteen laidalla ja laski voittonsa hyppysissään.

»Ja nyt», alkoi hän, »jätän asian sinun ratkaistavaksesi; osuuko ihmisen tielle joka päivä hulluja ikäänkuin satamalla?»

»Ei osu», myönsi Pete.

»Ja saapuuko hulluja taskussaan sellaisia setelitukkoja, jotka tupehduttaisivat kajootin kidan, joka viikko kolkuttamaan ovellesi ja pyytämään sinua ottamaan heidän rahansa?»

Kuin talvinen päivänsarastus levisi ymmärtämyksen ilme hitaasti Peten tummille kasvoille. Hänen suunsa avautui leveään virnistykseen.

»Millä tavoin?»

»Juttu on vanha ja yksinkertainen, Pete, samanlainen kuin jotkut niistä sävelistä, joita soitat tuolla kirotulla huuliharpullasi. Hän varmastikin majailee täällä hotellissa. Entäpä jos me ihan luonnollisen rauhallisesti vartoamme pimeän tuloa, jolloin voimme sijoittua väijymään helläjalkaa ja ottaa haltuumme hänen pennosensa. Ei ole mikään ihmetemppu auttaa hänet eroon setelitukustaan.»

Lohdullisten aatosten vallassa Pete imaisi aimo henkisauhut. Kun kahden voimakkaan miehen mielessä pyörii sama ajatus, käy puhuminen tarpeettomaksi, ja ystävyspari vaipui nyt peloittavan äänettömäksi. Iltapäivän aurinko painui yhä syvemmälle länteen. Synkkiä varjoja alkoi hiipiä huoneeseen, mutta vielä oli pitkälti pimeään.

Savuke toisensa jälkeen haihtui sinisen ruskeiksi tuprahduksiksi, ja niiden pätkät putoilivat hiljaa lattialle ajan hitaasti vieriessä edelleen, kunnes Punainen Mack vihdoin nousi ja avasi peitekäärönsä. Sen keskeltä ilmestyi salaperäinen kokoelma — kuvalukemisto, jonka ikä oli epämääräinen, vanhoja kangaskaistaleita, käärö silmä- ja toinen nuppineuloja, kerä erivärisiä nauhoja, kahden- tahi kolmenlaista lankaa ja hyvin vanha kalenteri. Ei ainoakaan kulkuri eikä edes merimieskään olisi voinut esittää niin huvittavia kapistuksia. Ja näiden varuksiensa turvissa oli Punainen Mack valmis muuttamaan kodiksensa aavikon minkä kohdan tahansa. Ensiksi hän tutki kuvalukemistoa. Hän käänsi likaantuneita, tahraisia, repaleisia lehtiä toista toisensa jälkeen. Mutta voi! hän osasi jokaisen kertomuksen ulkoa.

Hän luki: »… Hän horjahti satulassa ja kaatui taaksepäin.»

Punainen Mack sulki silmänsä ja muisteli sitten seuraavia tuttuja sanoja: »Mutta sankariimme ei osunut Teeku-Aleksin surmaa syytävästä revolverista lähtenyt kuula. Eipä vainkaan! Hän huojui satulassansa, mutta siten hän vain koetti saada häntä takaa ajavat roistot uskomaan, että heidän ensimmäinen laukauksensa oli osunut maaliin, ja taukoamaan ampumasta. Kaatuessansa hän tarttui toisella kädellään satulannuppiin; seuraavalla hetkellä hänen uljas ratsunsa kääntyi nurkkauksesta, ja lainsuojattomilta pääsi vimmainen pettymyksen kiljunta —»

Punainen Mack huoahti. Vielä kerran hän käänteli sivuja toiveikkaasti, etsien edes yhtä tarinaa, jonka jokainen sana ei olisi lähtemättömästi syöpynyt hänen muistiinsa.

Hän luki: »Ovi sulkeutui hiljaa hänen jälkeensä.»

Ja taas anasti muisti näön tehtävän ja hymisi Punaisen Mackin väsyneeseen korvaan: »Ei ainoatakaan ääntä koko talossa. Ja sittenkin siellä kuului ääntä! Säännöllisiä, tahdikkaita, salaperäisen hillittyjä, nopeita askelia. Ne tulivat sysipimeässä häntä kohti, lähelle, yhä likemmäksi. Hän tarttui revolveriinsa ja piti sitä valmiina, hairahtumaton sormi liipaisimella. Ja yhäti askelten kopse, säännöllinen, hillitty ääni, lähestyi häntä nopeasti. Seuraavalla hetkellä Reginald äkkiä oivalsi, että hän olikin niin tarkkaavasti kuunnellut oman sydämensä sykintää. Hän nousi ja —»

Punainen Mack pudotti lukemiston lattialle, niin että sen lehdet lepattivat, ja haukotteli. Sitten hän otti vuorostaan kalenterin. Se oli kymmentä vuotta vanhempi kuin lukemisto, mutta Mackista se oli yhtä ehtymätön huviaarre kuin Aladdinin taikalamppu. Ikään kuin omasta tahdostansa se avautui, jättäen näkyviin ilmoitusten lomiin siroitellut pilat. Punainen Mack hihitti rattoisan toiveikkaana.

»Hei, Pete», huudahti hän, »haluatko kuulla tätä?»

Hän luki: »Milloin ovi ei ole ovi? Kun se on raollaan!»

Hän purskahti nauraa kaakottamaan.

Peten synkille kasvoille ilmestyi hiljaisen kärsimisen merkkejä.

»Entä tahdotko kuulla tätä?» jatkoi Punainen Mack innostuneena. »Minkä tähden kello muistuttaa koiraa? Koska sillä on kieli. Ha, ha, ha, ha, ha! Osaatko mitään sen vertaista? Olisinpa totisesti mielissäni, jos olisin samanlainen vitsiniekka kuin se mies, joka on tämän sommitellut. Totisesti olisin!»

Peten synkkien silmien taakse haudattu tuska leimahti liekkiin. Äkillisen mielijohteen vallassa hän alkoi penkoa omaa huopakääröään, otti esille huuliharpun ja vei sen suullensa.

»Ja kuulehan tätä», jatkoi Punainen Mack, joka ei ollut huomannut näitä valmistuksia. »Minkä tähden kirjoituspöytä muistuttaa ihmistä. Koska sillä on —»

Mutta huuliharpusta särähti »Koti-ikävän» kaihoiset sävelet. Punaisen Mackin leuka hervahti alas, ja hänen pienet silmänsä menivät leveimmilleen, kun onnettomuuden koko laajuus selvisi hänelle. Sitten hän sulki silmänsä, puri hampaansa yhteen ja kesti.

Sillä sen huuliharpun sisällä ei kaikki ollut niinkuin olisi pitänyt olla. Monen myrskytuulen ajamaa hiekkaa oli tunkeutunut pienen soittovehkeen tärkeimpiinkin osiin. Ahavat ja paahtava aurinko olivat vääntäneet ja käyristäneet sitä, eikä sen valmistaja olisi suinkaan tuntenut sen ääntä. Mutta Pete soitti silmät säihkyen ihastuksesta. Hänen katseensa oli tähdätty johonkin kaukaiseen, viehättävään näkyyn, hänen poskensa pullistuivat miltei läpikuultaviksi, ja hänen kulmakarvansa nousivat ja laskivat hänen ilmoille houkuttelemiensa sulosointujen mukaan. Ja jos joku läppä olikin sulkeutunut, niin mitäpä Pete siitä välitti? Luoja oli lahjoittanut hänelle keuhkot, joissa riitti voimaa jäämäänkin, ja yhden ainoan tukkeutuneen läpän vuoksi hän puhalsi myrskytuulen kaikkia muita vasten.

Jos joku kieli särähti, lisäsi hän painetta, ja tiukkasi sitä, kunnes siitä oli lähtenyt kammottava ääni — peloittava ja kuolematon. Samanlaiselta kuin säkkipillin hälytys uupuneen sotilaan korvissa ja kuin omnibusvaunun räminä heikkohermoisesta tuskastuneesta vatsatautisesta — samanlaiselta kuulosti Peten soitto Punaisesta Mackista.

Sittenkin hän sitä sieti. Hän oli sietänyt sitä kymmenen kuolematonta vuotta, eivätkä mitkään inkvisitsionin kidutukset olisi jaksaneet kiristää hänen uskollisilta huuliltansa huomautusta, joka olisi saattanut loukata Pikku Peten tunteita ja sammumatonta ammatillista ylpeyttä. Samoin hän sieti sitä nytkin. Joskus joku erittäin pahasointuinen ääni sai hänet virnistämään, ikäänkuin häntä olisi pistetty tulikuumalla raudalla. Toisinaan joku vihlovan räikeä sävel säpsähdytti ja puistatti Punaista Mackia kuin huimaava isku nyrkkeilijää.

Hänen otsallansa helmeili hiki. Hän alkoi huokua syvään, läähättäen. Sitten sattui lyhyt levähdysaika, jonka kestäessä Pikku Pete otti rääkkäysvehkeensä huuliltaan ja kostutti niitä. Punainen Mack käytti hengähdysaikaa hyväksensä.

«Kumppani!» ehätti hän huudahtamaan.

Pete nosti huuliharpun suulleen ja puhui epäselvästi sen lävitse.

»No?» äänsi hän.

»Se oli parhaita soittamiasi kappaleita, Pete», kehui Punainen Mack liukkaasti.

Mutta Pete ei sallinut toisen viekoitella itseänsä keskustelemaan.

Tosin hänen huulillansa väikkyi hymy, mutta se johtui pikemminkin itsetyytyväisyydestä kuin tyydytetystä ylpeydestä.

»Se ei ole lopussa», huomautti hän. »Älä häiritse, Punainen!»

»Eikö se ole lopussa?» uskalsi Punainen Mack kummastella, keikauttaen päätänsä taaksepäin. »Mutta kuulostaahan siltä, kuin siinä yhäti toistuisi sama sävel, Pete.»

Pete silmäili ystäväänsä halveksivan suvaitsevasti, kuten ainakin taiteilija katselee taiteenharrastajaa.

»Siinä on vielä kolme säkeistöä», ja heti alkoi soitto uudelleen. Levon voimistamana Pete suorastaan voitti itsensäkin; hänen valtava rintansa ponnisteli, hänen kasvonsa muuttuivat purppuranpunaisiksi, ja soittokone ulvoi äänekkäästi kuin urku ja hornamaisen vihlovasti kuten valituksiansa vinkuva käheä-ääninen kadotuksen henki.

Punainen Mack puristi molemmat kätensä nyrkkiin ja kumartui takakenoon kuin hammaslääkärin potilas, kun suriseva neulapora pyrkii repimään hermoa. Mutta sittenkään hän ei päästänyt valituksen äännähdystäkään. Prometheuskaan ei ollut tyynimielisempi, kun korppikotka raateli hänen maksaansa.

Entistäkin rajummin lähtivät huuliharpusta viimeiset sävelet. Ne kirskuivat huoneessa, ja sitten oli kaikki hiljaista. Mutta yhäti istui Punainen Mack kädet nyrkissä ja silmät suljettuina, sillä hän oli vieläkin kuulevinänsä melua, samoin kuin sairaan lapsen valitus kaikuu kuulijan korvissa kauan lapsen tyynnyttyäkin. Pete laski huuliharpun suultansa ja tarkasti ystäväänsä jonkun verran huolestuneena.

»Mikä sinua vaivaa, Punainen?» kysyi hän. »Särkeekö hammastasi taaskin?»

»Minä vain suljin silmäni kuunnellakseni soittoa», ehätti Punainen Mack selittämään. »Tuntuu kuin kuulisin paremmin sillä tavoin.»

Pete nyökkäsi suvaitsevaisena.

»Sinä et ymmärrä sitä kovinkaan paljoa», virkkoi hän, »mutta sinä kaipaat sitä, Punainen. Sekin on paljon sanottu. Varsin pian teen sinusta todellisen kriitikon.»

Punainen Mack hätkähti saadessansa tekosyyn keskustelun pitkättämiseen.

»Mikä on kriitikko, Pete?»

Pete kynsi korvallistaan, työntäen sitä tehdessään hattunsa kauas takaraivolleen.

»Kriitikko», määritteli hän, »on sellainen herrasmies, joka tietää enemmän kuin tavalliset ihmiset ja joka aina puhuu toisille tiedoistaan. Useimmiten heillä on pitkä tukka.»

»Oletko koskaan nähnyt sellaista?»

»Olenpa kyllä. Carson Cityssä kerran.»

»Mistä hän puheli?»

»Olin eräänä iltana hilpeänlaisessa vireessä. Olin sekoitellut konjakkia ja olutta ja silloin tällöin ryypännyt sekaan katajanmarjaviinaa, kunnes katulyhdyt alkoivat tanssia polkkaa. Silloin pujahdin muutamaan ravintolaan ja aloin soittaa huuliharppuani. Piakkoin tuli luokseni eräs miekkonen ja sanoi: Kumppani, tarjoan teille kymmenet ryypyt, jos herkeätte soittamasta. Katsahdin häneen aprikoiden, mihin kohtaan häntä iskisin, mutta hän jatkoi: Kaipaan hieman hiljaisuutta voidakseni ajatella tuota viimeksi soittamaanne kappaletta. Se oli harvinaisin esitys, mitä milloinkaan olen kuullut. Kun olin saanut tietää, että hän oli sellainen herrasmies ja todellinen soitonystävä, en tietenkään voinut tehdä muuta kuin lakata soittamasta ja tilata ryypyt. Niin, hän oli todellinen musiikkikriitikko, oli kun olikin.»

Pete huoahti muistellessaan tätä miellyttävää tapahtumaa.

»Hyvin mielelläni kohtaisin hänet», vakuutti Punainen Mack. »Varmaankin hänellä oli päässään muutakin kuin syöpäläisiä.»

»Mitäs nyt soitan, Punainen?»

Viimemainittu oli syvissä aatoksissa minuutin ajan.

»'Annie Laurien’», virkkoi hän äkkiä.

Pete ravisti päätänsä murheellisesti.

»Soittimessani ei ole siihen tarvittavia korkeita ääniä», valitti hän. »Enkö ole maininnut sitä jo ennen?»

»En muista», valehteli Mack.

»Niin. Kappaleen toisessa osassa kiipeävät äänet melkein huippuunsa, mutta sitten alkaa vehje vikuroida kuin mustangi, kun ratsastetaan poispäin kotoisesta aituuksesta, ja heittelehtii sinne tänne. Entäs sitten, Mack?»

»Tuntuu siltä kuin olisin halunnut Annie Laurieta enkä mitään muuta», vastasi Mack. »Tiedäthän, millaista on olo, kun ihminen kaipaa vain yhtä ainoata lajia — kuten käristettyä silavaa ja munia?»

»Selvä on, Mack. Jos sinusta tuntuu sellaiselta, en soita enää. Minä hankin uuden huuliharpun ihan näinä päivinä.»

»Pete», puhkesi Mack puhumaan äkillisen mielenliikutuksen vallassa, »jos käytät sitä, niin minä ostan sinulle uuden huomenna».

»Enpä tiedä», vältti Kääpiö miettivästi. »Uusissa eivät äänet tunnu oikein samanlaisilta. En saa niistä samaa tyydytystä. Siinä on samanlainen ero kuin uudessa ja kauan käytetyssä piipussa. Käsitäthän?»

»Luulen käsittäväni», huokaisi Punainen Mack ja ojensi koneellisesti kätensä ottaaksensa syrjäytetyn kalenterinsa.

Pete vuorostaan näytti käyvän levottomaksi.

»Kuulehan, Mack», sanoi hän, »pimeä alkaa olla käsissä. Eikö meidän ole aika työntyä ulkosalle etsimään Jerryä ja hänen setelitukkoansa?»

»Niin on», vahvisti Punainen Mack. »Mutta kuulehan tätä, ennenkuin lähdemme liikkeelle. Milloin on —»

Mutta Pete siirtyi ovea kohti ikäänkuin ei olisi kuullut kehoitusta ja esti lukemisen aloittamalla jyrisevän laulun.

»Kääpiön vika on se», pohti Mack synkästi mielessään, »ettei hän lainkaan tajua huumoria».

V luku

Väijytys

Tuskin oli Comanche Bendin peittänyt täydellinen pimeys, kun Jerry poistui hotellin kuistilta ja lähti verkkaisesti astelemaan kaupungin ainoalla kadulla kädet työnnettyinä taskuihin, pitkä, musta sikaari hampaissa ja hyväenteinen pullistuma ylemmän liivintaskunsa kohdalla. Heti hänen mentyänsä sujahti saman kuistin kupeelta esille kaksi varjomaista hahmoa, jotka alkoivat hiipiä hänen jälkeensä. Näitä kolmea olentoa lukuunottamatta ei koko kadulla kuulunut eikä näkynyt mitään, sillä äsken oli syöty illallista, ja illallisen jälkeen Comanche Bondin asukkaat istuivat julkisivun kuisteilla ja polttelivat tupakkaa tai tarinoivat.

Avoimista ovista ja ikkunoista valui kadulle keltaisia valojuovia, mutta vastakohtaisuus teki välimatkat sitäkin mustemmiksi. Eräällä tällaisella tummalla välillä laskeutui käsi Jerryn olalle. Hän pyörähti ympäri ja huomasi vastassaan kaksi naamioitua miestä ja tuijottavansa viisiviidettäkaliiberisen revolverin välkkyvään piippuun. Miehet olivat hyvin kookkaat. Jerryn oli mieletöntä ajatellakaan kamppailua heidän kanssansa.

»Nosta kätesi pystyyn ja tee se kirotun vilkkaasti!» komensi laihempi rosvoista.

Jerryn kädet heilahtivat pään yläpuolelle ja tukevamman hätyyttäjän käsi sujahti hänen pullottavaan liivintaskuunsa.

»Kaikki ihan uusia», virkkoi hän hyväntuulisesti kumppanillensa. »Jäykkiä ja sileitä. Kuulehan, kuinka ne kahisevat kuin soitto.»

»Hyvä Jumala, hyvät herrat!» tuskaili Jerry.

»Pidä pienempää suuta, sinä koira!» varoitti laiha rosvo. »Puhu hiljaa; muutoin lähetän sinut pitkälle matkalle antamatta sinulle paluupilettiä. Eiköhän olisikin sääliväisyyden ja yleisen hyväntekeväisyyden mukaista joka tapauksessa lopettaa hänen kirottu elämänsä; vai mitä, kumppani?»

»Hyvät herrat», valitti tutiseva uhri, »te anastatte kaikkeni».

»Se on tullut helposti», pilkkasi Punainen Mack hihittäen, »ja se menee helposti».

»Kahdenkymmenen vuoden työ —» alkoi poloinen.

»Älä valehtele!» ärähti Pete. »Sinä et näytä niin vanhalta.»

»Hyvät herrat, tämmöisen tapauksen vuoksi joutuvat luottava vaimo ja kaksi pientä lasta nälkäkuoleman partaalle.»

»Mitä?» murahti Kääpiö.

»Suu poikki!» kivahti Punainen Mack. »Ja nyt kuule; naama ympäri ja livistä takaisin hotelliin!»

»Ajatelkaa heidän valituksiaan — ajatelkaa heidän laihoja, kalpeita kasvojaan, kun he istuvat kylmän takan ympärillä ja tähyilevät äitiänsä kärsivinä, surullisina, valittamatta! Ajatelkaa heidän äänetöntä vetoomustaan, leivän pyyntöä, kun leipää ei ole! Hyvät herrat, ajatelkaa sitä ja sallikaa sen kuvan kalvaa mieltänne! Leskiäidin kirous riittäisi lähettämään enkelin ikuisiksi ajoiksi helvetin tuleen.»

»Leskiäidinkö?» kummasteli Punainen Mack kylmästi.

»Minä en jaksa elää tämäniltaisen ryöstön jälkeen», vakuutti Jerry rauhallisen murheellisena. »Niin, jos koko elämäni säästöt säälimättömästi riistetään minulta — se on liikaa! En mitenkään tahdo nähdä ilotonta aamua.»

»Hm», äänsi Pete. »Kuulehan, kumppani —»

»Tuonnempana», keskeytti sydämetön Mack. »No niin, ystäväiseni, käpälät alle ja laputa! Jos päästät naamastasi vähääkään älinää ennenkuin hotelliin ehdittyäsi, niin lähetän lyijypallon tuomaan sinulle hyvän yön suukkoa. Tiehesi!»

Ähkäisten Jerry kääntyi ja lähti silmittömästi syöksymään takaisin hotelliin päin. Hetkisen ryöstäjät tarkkailivat häntä. Kaukana kadulla he näkivät hänen juoksevan hotellin portaille ja kuulivat hänen huutavan jo pitkän matkan päästä. Heti keräytyi hänen ympärillensä väkeä, ja viittoilusta päättäen hän näytti kuvaavan ryöstöä. Heti kajahti kokonainen kuoro kimeitä cowboyluikkauksia; kuistin portaita alas riensi miehiä, jotka keikahtivat ratsaille ja lähtivät kiitämään Mackiin ja Peteen päin. Viimemainitut eivät jääneet odottamaan kostajain saapumista.

Oli perin yksinkertainen temppu pujahtaa syrjään, kiertää vainioiden kautta ja mennä hotelliin takaovesta. Heidän ennättäessään huoneeseensa ponnahti alhaalla kadulla viimeinen takaa-ajajista satulaan ja kiiruhti kiljuen heidän ohitsensa ihmismetsästykseen.

Virnistellen Punainen Mack katseli häntä ikkunasta.

»Minä olen puuhannut jos jotakin, olen ollut kaivosmiehenä, pumpunkäyttäjänä, jarrumiehenä, kellonsoittajana kilpailuissa, mutta nämä ovat helpoimmin hankitut rahat, mitä milloinkaan olen saanut käsiini», huomautti hän. »Mihin piilotamme saaliin siltä varalta, että huoneemme tarkastetaan?»

»Lempoko sitä tarkastaa?» jyräytti Pete. »Eikö minua tunneta? Ei; tätä huonetta ei tulla tarkastamaan. Ja kukapa sitäpaitsi olisi niin hullu, että suorittaisi kaappauksen ja jäisi sitten kaupunkiin? Ja tullipoika kyllä kertoo, ettemme koko tänä iltana ole käyttäneet hevosiamme. E—ei; ei ole vähääkään pelkoa, että sellaista epäiltäisiin. Mutta pahasti minua kiusaa se, mitä se miekkonen puhui vaimostaan ja lapsistaan.»

»Pötyä», tokaisi Punainen Mack hilpeästi. »Sellaista lavertelua olen kuullut ennenkin. Minä en ole mikään tomppeli, Kääpiö. Sinussa on se vika, ettet lainkaan tajua huumoria. Sinä et käsitä, mikä on teeskenneltyä ja mikä pilaa.»

»Mutta todentotta hänen sanansa tuntuivat minusta uskottavilta. Hänen äänessänsä oli itkun värinä, sen kuulin. Sanon sinulle, että tämä ei kelpaa!»

»Pyh!» äännähti Punainen Mack. »Hän ei ole ikinä nähnyt vaimoansa!»

»Kyllä hän on», väitti Pete. »Muistelehan, kuinka yksinkertaisesti hän puhui. Tarkkailehan vain ketä sellaista miestä tahansa, jolla on vaimo ja lapsia. Hänen tapanansa on meluta ihan järjettömästi — aivan samalla tavoin kuin Jerry puhelee. Niin, Mack, hänellä on lapsia, on kun onkin.»

»Mitä tekemistä hänellä sitten on täällä, kaukana heistä?» kysyi Punainen Mack, jota tämä harvinaisen itsepintainen ahdistelu alkoi horjuttaa.

»Vaikka mies on koira ja halpa haisunäätä», vastasi Kääpiö lempeästi, »ei hänen vaimonsa ja pienokais-poloistensa silti tarvitsisi kärsiä helvetillistä puutetta. Kuule, Mack, minä en tahdo olla siitä vastuussa. Kuvittelehan heitä istumassa kotonaan, pienet, kalpeat kasvo-parat käännettyinä äitiin päin, jolla ei ole leivänkannikkaakaan koko talossa. Totisesti —» Hänen äänensä särähti kovasti. »Totisesti», pitkitti hän, »saakoon hän minun osuuteni. Minä olen kyllä kovasisuinen, olen halpamainen, mutta ei koko karjalaitumilla kukaan voi väittää Peten koskaan pettäneen kumppania, naista tai lasta. Minun osuuteni joutuu takaisin Jerrylle. En tahdo hänen rahojansa.»

Punainen Mack pyyhkäisi pois silmiinsä äkkiä kihonneen kosteuden.

»Kääpiö», virkkoi hän, kuivaten kyyneleet ja hiljentäen ääntänsä, jotta toinen ei erottaisi sen värisevän akkamaisesta mielenliikutuksesta, »sinulla on hyvä sydän, on totisesti. Olen aina sen tiennyt, ja tämäkin on siitä todistuksena. En minäkään halua olla lastensurmaaja, sen enempää kuin sinäkään. Sanon sinulle, mitä teemme; jaamme rahat kahtia. Toiset puolet sujautamme salaa helläjalan huoneeseen. Toinen puoli on oikeudenmukaisesti meidän, eikö olekin?»

»Tuntuapa kylläkin siltä, että meidän sietäisi saada jotakin työstämme», myönsi Kääpiö, tuntuvasti lauhtuneena. »Laske rahat, Punainen!»

Punainen Mack veti taskustansa vihreän, jäykän setelikäärön ja taivutti sen auki.

»Yksi, kaksi», laski hän, erottaen sormellansa setelit toisistaan.

»Miten on käynyt niille kahdenkymmenen dollarin seteleille, joita oli tukun pinnassa silloin, kun viimeksi sen näimme?» kummeksi Kääpiö.

»Hän on varmaankin vaihtanut niistä yhden ja pannut pienet rahat ulommaisiksi», arveli Punainen Mack. »Kolme, neljä», jatkoi hän laskemista, »viisi, kuusi —»

Hän keskeytti laskemisen, hänen kätensä vapisivat, ja hänen silmänsä levisivät vaarallisesti.

»Mikä on hätänä?» tiedusti Kääpiö levottomana.

Kului hetkinen, ennenkuin hänen kumppaninsa kykeni vastaamaan. Vihdoin Mack kostutti kuivia huuliansa.

»Katso!» käski hän käheästi ja sysäsi setelitukon Peten käsiin. Ja Pete huomasi katselevansa seitsemännen setelin nurkkaan kuvatun Porfirio Diazin puolittain hurjia, puolittain säyseitä kasvoja. Hän nousi pystyyn tuoliltaan.

»Meksikolaista rahaa!» täräytti hän.

Sitten hän lysähti takaisin istumaan ikäänkuin jättiläiskäden painamana.

»Hyvä Jumala!» supatti Punainen Mack äänessänsä melkein uskonnollisen kunnioituksen sävy. »Hän peijasi meitä, Kääpiö. Helläjalka — nolasi — meidät!»

Kääpiö pyyhki hitaasti otsaansa nenäliinallaan saamatta vähään aikaan sanaakaan suustansa.

»Hänen pienet lapsi-poloisensa», alkoi hän sitten, vieläkin puhuen huumaantuneena.

»Hyi, hemmetti!» keskeytti Punainen Mack.

Ja ihan äänettöminä he sitten istuivat, jäykästi tuijottaen toisiinsa.

»Mack», puhkesi Kääpiö äkkiä puhumaan, »minä ryhdyn siihen puuhaan».

»Kääpiö», vastasi Mack juhlallisesti, »ne sanat lausuit aivan kuin minun suustani. Totisesti minäkin ryhdyn siihen puuhaan saadakseni tilaisuuden vielä kerran päästä helläjalkaan käsiksi.»

»Ja kun saamme hänet käsiimme», alkoi Pete hiljaa ja lopetti lauseensa puristamalla isoilla käsillänsä tyhjyyttä ja vääntämällä sen hitaasti poikki.

VI luku

Jerryn jutelma

Varhain seuraavana aamuna helläjalka lupauksensa mukaan koputti Peten ja Mackin ovelle ja astui sisälle heidän kehoituksestaan. Suunnattoman pitkä sikaari pisti rattoisen vinosti esiin hänen suupielestään, ja hänen hattunsa huojui putoamaisillansa hänen takaraivollaan. Ja sikaarin ympärillä kaareili hänen hyväntahtoinen hymynsä päivänpaisteisena kiehkurana.

»Hyvää huomenta, hyvät herrat!» tervehti hän. »Olette kaiketi kuulleet, mitä minulle tapahtui?»

»Mitä?» urahti Kääpiö.

»Ettekö olekaan kuulleet?» kummasteli helläjalka, kohottaen kulmakarvojansa. »Niinpä niin, se onkin kokonainen tarina. Mutta lyhyesti sanoen, kaksi heittiötä kävi kimppuuni kadulla, vajaan sadan metrin päässä tämän hotellin ovelta — ja se sattui eilenillalla.»

»Hm!» äänsi Pete.

Ja Punainen Mack lisäsi kuivahkosti: »Toivottavasti he eivät hyötyneet paljoa.»

»Eivät senttiäkään», kehaisi helläjalka iloisesti.

Kumppanukset vilkaisivat toisiinsa juron kaunopuheisesti.

»Mutta», jatkoi helläjalka, »vähällä he olivat saada oikean apajan. Kaksituhatta viisisataa dollaria — tämän tukun» — ja hän taputti liivintaskuansa, joka oli vielä tavallistakin pulleampi — »kaksikymmentä sadan dollarin seteliä ja kymmenen viisikymppistä. No, eihän se kylläkään niin kovin paljon ole, mutta olisin saattanut joutua vähäksi ajaksi pulaan, jos he olisivat siepanneet sen.»

»Hm», äänsi Pete taaskin ja loi samassa vimmaisen katseen Punaiseen Mackiin, mutta viimemainittu ravisti päätänsä ja rypisti otsaansa varoittavasti.

»Miten selviydyitte heidän kynsistään?» tiedusti Punainen Mack äänekkäästi, toivoen siten kääntävänsä Jerryn huomion pois Peten synkän vihaisista kasvoista.

»Olalleni laskeutui käsi», alkoi helläjalka sujuvasti, mikä osoitti hänen kertoneen tarinansa jo useita kertoja, »ja kun käännyin, oli vastassani neljä revolverinpiippua».

»No, minut saa —» aloitti Pete jyrisevällä äänellä.

»Ne lurjukset», sekaantui Punainen Mack puheeseen, luoden toistamiseen varoittavan katseen Peteen. »Neljä revolveria, niinkö?»

»Niin, sir, revolveri joka kädessä. Ihan varmasti he tunsivat minut. Missään tapauksessa he eivät jättäneet minulle minkäänlaista mahdollisuutta.»

»Hm», mutisi Pete ja liikahti niin, että hänen tuolinsa narautti kimeän vastalauseen.

»Tajusin, etten sillä hetkellä mahtanut mitään, vaan että minun oli nostettava käteni ylös. Sen vuoksi kohotin ne vastahakoisesti hiukkasen olkapäitteni yläpuolelle.»

»Hm», äänsi Pete.

»Jatkakaa», hoputti Punainen Mack. »Se on jännittävää.»

»Heti kun olin sen tehnyt», pitkitti kertoja, »työnsi toinen heistä kätensä liivintaskuuni ja veti esille setelitukon».

»Pyysittekö niitä takaisin?» pisti Pete väliin.

»Pyysinkö niitä takaisin?» kertasi helläjalka hihittäen. »Totisesti en. Pidin koko ajan heitä silmällä ja olin valmis —»

»Ettekö ollut hieman säikähtynyt?» kysyi Punainen Mack lempeästi.

»Minäkö?» tokaisi helläjalka. Ja hän nauroi ääneensä niin mielettömälle otaksumalle. »En ollenkaan; olin yhtä rauhallinen kuin nytkin. Oivalsin, että heti rahat anastettuansa roistot —»

»Mihin mies pani revolverinsa ottaessansa rahat taskustanne?» keskeytti Pete kylmästi.

»Toisen hän työnsi kasvojani vasten ja piti toista hampaissansa», vastasi Jerry tyynesti. »Ja siten hänelle kuitenkin jäi toinen käsi vapaaksi.»

»Hm!» murahti Pete.

»Mutta heidän saatuansa rahat panin visusti merkille, että heidän valppautensa oli osittain laimentunut. Toisen huulilla väikkyi voitonriemuisen hymyn häive.»

»Näittekö sen pimeässä?» kysyi Mack kuivasti.

»Ja niin pian kuin näin sen», jatkoi Jerry, »potkaisin vikkelästi revolverin ensimmäisen miehen kädestä».

»Hm», äänsi Kääpiö. »Mitä hän teki toisella revolverilla?»

»Pudotti sen, kun ällistyi hyökkäyksestäni», vastasi Jerry liukkaasti. »Ja samassa minä pyörähdin kuin myrskytuuli toisen miehen kimppuun ja paiskasin hänet maahan.»

»Hyvä Jumala!» ähkyi Kääpiö.

»Mitä?» kysyi helläjalka terävästi.

»Olette totisesti rohkea», sanoi Pete.

»Ja niinpä te toitte heidät muassanne pidätettäviksi?» virkkoi Punainen Mack.

»Miksipä olisin vaivautunut vangitsemaan niitä retkaleita?» tokaisi helläjalka huolettomasti. »Ei; otin rahat toisen miehen kädestä ja potkin heidät molemmat pystyyn —»

»Eivätkä he ampuneet teitä?» ihmetteli Pete.

»He olivat luonnollisesti pudottaneet revolverinsa», huomautti Jerry, »kun iskin heidät maahan».

»Sitten te tietysti», lausui Punainen Mack, »otitte revolverit jonkunlaiseksi muistoksi?»

»Luuletteko te, että olisin ryöstänyt niiltä surkeilta lurjuksilta toimeentulonsa välineet?» torjui helläjalka kerkeästi. »Ei; kun he pötkivät tiehensä, viskasin revolverit heidän jälkeensä.»

»Ja he ottivat ne maasta?»

»Sitä en nähnyt. Olin pakahtumaisillani nauruun enkä senvuoksi pannut merkille kaikkia yksityiskohtia.»

»Oh!» ähkäsi Pete ja liikahti taaskin tuolillansa. »Toivoisinpa olleeni siellä näkemässä heidän juoksuaan.»

»Ei se ollut kerrassaan mitään», jatkoi Jerry keveästi. »Minä unohdan sen huomiseen mennessä. Ei kerrassaan mitään. En kiinnittäisi huomiota kymmeneenkään semmoiseen.»

»Hm!» hymähti Pete.

»Minkänäköisiä miekkosia he olivat?» kysyi Punainen Mack hiljaa.

»Rotevia miehiä. Niin, suunnilleen teidän kokoisianne, sanoisin.»

Jättiläisveikot suoristautuivat hiukan ja katsahtivat Jerryyn tutkivasti, mutta hänen hymynsä ei järkkynyt, ja hänen silmänsä pysyivät yhtä kirkkaan huolettomina kuin konsanaan.

»Ja nyt puhukaamme tämän illan suunnitelmista», ehdotti Jerry.

»Hyvä!» ehättivät toiset suostumaan yhteen ääneen. »Mitä tehdään?»

»Kohtaamme toisemme kaupungin ulkolaidassa heti pimeän tultua. Te ratsastatte kohtauspaikalle kumpikin erikseen, jotta ei herää epäluuloja. Sitten ratsastamme sille talolle, jossa John Scovil tyttärineen asuu. Sinne päästyämme laskeudumme satulasta, ja minä pidän hevosia —»

»Hm!» urahti Pete.

»Kun taas te kaksi pujahdatte hiljaa sisälle.»

»Entä jos talo onkin täynnä väkeä, mitä sitten?»

»Ammutte kaikki maahan tietenkin», vastasi helläjalka sulavasti. »Kun olette tyhjentäneet revolverinne, olen minä takananne valmiina antamassa teille toiset.»

»Hm!» äänsi Pete.

»Mutta», jatkoi Jerry, »talossa ei teidän mennessänne sinne ole ketään muita kuin ne, joita etsitte. Kaikki muut ovat tänään lähteneet ratsain käymään putouksilla.»

»Se tekee asian yksinkertaiseksi.»

»Jos meidän on mieli viedä tyttö mukaamme, on hänen välttämättä oltava miehenpuvussa», selitti Jerry. »Olen ostanut vähäisen vaatteuksen hänelle. Te, Punainen, otatte sen ja pakotatte hänet pukeutumaan siihen.»

Punaisen Mackin kasvot lehahtivat tulipunaisiksi.

»Onko minun vartioitava häntä ja katseltava hänen riisuutumistaan?» sanoi hän käheästi.

»Luonnollisesti.»

»Minunko? Minun?» hoki Punainen Mack epäillen.

»Tietysti. Miksikä ei?»

Punainen Mack täräytti nyrkkinsä pöytään.

»Lempo minut vieköön, jos sen teen!» tiuskaisi hän äkäisesti. »Minä en ole senlaatuinen, sillä hyvä. Ei, sir; juttu loppuu juuri siihen.» Hänen poskensa kävivät melkein purppuraisiksi. »Hitto minut periköön, jos katselen naisen riisuutumista!»

»No, olkoon menneeksi», huoahti helläjalka. »Ei riidellä pikkuseikoista. Minä huolehdin hänestä itse.»

»Vielä yksi asia, tuttuseni», pisti Pete väliin katse kylmänä kuin välkkyvä jää ja ääni vaarallisen hiljaisena hänen laajasta kurkustansa lähteneeksi. »Jos se tyttö on säädyllinen, on häntä kohdeltava säädyllisesti. Pitäkää se mielessänne!»

»Soso!» Ja helläjalka syrjäytti varoituksen, heilauttaen kättänsä. »Häntä kohdellaan niinkuin hän ansaitsee. Ja sanon teille nyt, minä osaan käsitellä naisia.»

Pete avasi suunsa puhuakseen, mutta Punaisen Mackin kasvonvääristys sai hänet pysymään vaiti.

»Minä siis hoidan tytön», jatkoi Jerry, »ja te kaksi otatte osallenne vanhuksen. Jos hän nostaa tappelun — pidelkää häntä hellävaroen. Hän on kukkaromme, kuten tiedätte, ja häntä on käsiteltävä hyvin.»

»Jättäkää hänet minun hoiviini!» kehoitti Mack. »Minä kyllä huolehdin hänestä.»

»Selvä on, pojat. Pitäkää mielenne rohkeana! Luottakaa minuun! Jos joudumme ahtaalle, niin minä selvitän teidät pulasta. Älkää pelätkö! Kun tulee ratkaiseva kohta, pitäkää vain silmällä minua! Näkemiin!»

Hänen hyvästeltyänsä kumppanukset jäivät töllistelemään mykkinä, mutta oven sulkeuduttua hänen jälkeensä sai Punainen Mack puhekykynsä takaisin.

»Kaikista kurjimmista, matelevaisimmista, halpamaisimmista, saastaisimmista, käärmemäisimmistä, kelvottomimmista, lörppäsuisimmista kirotuista hupsuista», alkoi Punainen, »hän on —»

»Kehnoin, kelvottomin, kielevin —» aloitti vuorostaan Pete.

»Ole hiljaa, Pete. Minä puhun. Sisuni kuohuu. Pete, kun pääsen suoraksi tästä suulaasta, pelkurimaisesta, paksupäisestä, pehmeäkätisestä, lujakielisestä valehtelijasta ja konnasta —»

»Minä katkaisen hänet kahtia ja viskaan kappaleet menemään», pääsi Peteltä.

»Salli minun puhua, Pete!» pyysi Punainen Mack.

»Älä estä minua!» komensi Pete. »Sisässäni on paine niin suuri, että höyrykattila siitä halkeaisi. Ja kuvitella, että istuin tässä, virnistellen säikähtyneen lapsen lailla, sillä aikaa kun tuo housujalkainen koulumatami laverteli —»

»Hän ei ole akka; hän on pahempi kuin akka. Ja kuulitko, mitä hän sanoi siitä tyttö-parasta? Hän tuntee naiset tyystin — horna vieköön hänen sydämensä! Mutta kyllä minä hänelle opetan; että miehissä on hiivatin paljon sellaista, mitä hän ei tiedä!»

Ja Punainen Mack nousi kiivaasti kävelemään edestakaisin lattialla.

»Meistä selviytyminen ei ollut hänestä mitään», virkkoi Pete synkästi. »Niin, siitä tuskin kannatti kertoa. Hän unohtaa sen huomiseen mennessä. Hitto hänet periköön! Kunpa saisin hänet edes minuutin ajaksi syleilyyni —»

Hän ojensi valtavat käsivartensa ja pusersi tyhjää ilmaa rintaansa vasten.

»Mutta sittenkin», sanoi Punainen Mack, keskeyttäen vinhan edestakaisen vaelluksensa huoneessa, »hänessä on jotakin, josta en ihan tarkoin pääse selville.»

»Mitä tarkoitat?»

Punainen Mack katsoi kaukaisuuteen.

»En tiedä», vastasi hän. »Mutta minulla oli jonkunlainen omituinen tunne, että hän kenties kiusoitteli meitä. En oikein tiedä, mitä tarkoitan, Pete, äläkä senvuoksi sitä kysy.»

VII luku

Toiminnan hetki

Illallinen, jonka John Scovilin taitavat kädet — talon kaikkien palvelijain ollessa ulkosalla — olivat valmistaneet ja tarjoilleet, oli nopeasti kadonnut hänen ja Nancyn ripeästi sitä ahdistaessa. Sillä tässä ainoassa suhteessa viimemainittu oli oikea isänsä tytär. Hänestä haihtui velttous tyyten, kun hän näki edessänsä hyvin kuormatun lautasen, ja veitsen ja haarukan kosketus teki Nancyyn samanlaisen vaikutuksen kuin stradivariuksen kosketus viulutaituriin.

Tänä iltana hän oli runsaassa määrin osoittanut arvonantoa isänsä valmistamalle ja tarjoamalle aterialle. Isä tiesi vanhasta kokemuksesta, että Nancyn läsnäolo keittiössä olisi hyödytöntäkin pahempi, mutta kun hän oli saanut työnsä valmiiksi, lämmitti hänen sydäntänsä väkisinkin isällinen, värähdyttävä ylpeys, kun hän tarkkaili, kuinka huomattavia ruokamääriä tytär nautti.

Nancy oli hyvin viehättävä ja söi teennäisen veltosti, kuten hiirellä leikkivä kissa — hän näytti uneliaasti paheksuvan kaikkea, mitä hänen eteensä ilmestyi — mutta sittenkin annokset katosivat. Joskin hänen saavutuksensa riemastuttivat isää, herätti hänen esiintymistapansa John Scovilissa halun kiertää hänen niskansa nurin.

Geometrisessa sarjassa katosi lampaankyljyksiä tytön elehtiessä välinpitämättömästi. Hajamielisesti hymyillen hän söi särvinannoksen pilkottuja ja käristettyjä perunoita ja kaatoi ääriä myöten täytetyn lasin maitoa onttoihin sisuksiinsa.

Huolimattomasti hän manasi kukkuraisen vadin säilykeherneitä ja useita mureiksi paistettuja forelleja pois tämän maailman näkyvistä. Hänen isänsä tarkkaili ja yritti itsekin vuorostaan. Salaapäin hellitettyään vyötänsä hän kävi uudelleen käsiksi ruokiin. Mutta kun hän oli saavuttanut syömäkykynsä äärimmäisen rajan, jatkoi Nancy yhä rauhallisesti tuhoamistyötänsä.

»Nan!» huudahti isä ihastuneena, kun tämä puuha vihdoinkin päättyi. »Sinä osoitat totisesti kunniaa keittotaidolleni.»

»Niin», mutisi Nan Scovil, »tämä ohut ilma saa minut kaipaamaan paljoutta ja olemaan arvostelematta laatua.»

»Mitä?» murahti John Scovil ja räpäytti silmiänsä. Mutta uteliaisuus vei voiton, ja hän kysyi: »Mihin sinä sen panet, Nan? Minne se menee?»

Ja hämmästellen hän tähysti tyttärensä pyöristynyttä, mutta eittämättä hentoa vartaloa.

»Tämä ankara, toimellinen elämä», vastasi tyttö haukotellen, »synnyttää ihmisessä ravinnon tarpeen.»

»Tämä ankara, toimellinen — Hyvä Luoja, Nan —» Scovil nousi äkkiä pystyyn. »No niin, korjataan nyt ruoat pois.»

Hänen tyttärensä kohotti verkkaisesti kulmakarvojansa.

»Minä sanoin: pestään nyt astiat, Nan.»

»Voi, rakas isä», jupisi tyttö, »kuinka perin järjetön olet».

Scovil tuijotti tyttäreensä äänettömänä.

»Onko tarkoituksesi sanoa», virkkoi hän hitaasti, »ettet tahtoisi edes korjata ruoka-astioita pöydästä — vaan jättäisit koko tämän sotkun odottamaan keittiöpalvelijaa?»

»No niin, hänellä on ollut lomaa tänään. Ja väitäthän itsekin, isä, että kaikesta hyvästä on maailmassa maksettava.»

Hänen isänsä tähysti avaruuteen.

»Kuinka kauan?» jupisi hän hiljaa. »Kuinka kauan?»

»Sitäpaitsi», lisäsi Nancy Scovil, »tiedät minun aina nukahtavan päivällisen jälkeen».

Ja hän nousi pystyyn ja asteli verkalleen makuuhuoneeseensa, johon päästiin karjatalon ruokasalista.

»Nancy!»

Tyttö kääntyi ja tukahdutti haukotuksen.

»Mikä taivaan nimessä sinut perisi, jos minä kuolisin enkä jättäisi sinulle rahaa, jolla tulisit toimeen?»

»Minä en milloinkaan kiusaa itseäni mahdottomilla ajatuksilla», vastasi toinen.

»Minä uskon, vilpittömästi uskon, että istuisit paikallasi ja kuolisit nälkään.»

»Oh, en. Minä kutsuisin Bobbya.»

»Sinä menisit naimisiin sen mahdottoman nuoren tolvanan kanssa?»

»Hän ei ole niin tuskastuttava, kun ei kuuntele hänen lepertelyjänsä», puolusti Nan. »Sitäpaitsi hänellä on mukava koti.»

»Sinä myisit itsesi?» mutisi Scovil käheästi.

»Olisin järkevä isä; siinä kaikki.»

Ja hän poistui huoneensa ovesta.

Hänen isänsä seisoi pitkän tovin äänettömänä, tukehtumaisillaan. Hän liikahti kiihkeästi seurataksensa tytärtään, mutta seisahtui paikalleen ikäänkuin peläten menettävänsä malttinsa. Vihdoin hän astui ovelle ja kiskaisi sen selälleen.

Mutta kiukkuiset sanat kuivuivat hänen huulilleen. Nancy lepäsi vuoteellansa. Hänen silmänsä olivat jo ummessa, ja hänen huulillansa väikkyi hymy kuten aina hänen nukkuessansa. John Scovil löi rystösillään lujasti otsaansa ja kääntyi hitaasti takaisin ruokasaliin.

»Naapuri», lausui järeä ääni vastaiselta ovelta, »kädet ylös — sassiin!»

John Scovil pyörähti ympäri ja näki vastassansa häntä kohti tähdätyn revolverin, jota piteli tummaverinen jättiläinen. Tämän miehen takaa työntyi huoneeseen toinen pelokki, jolla oli tulipunainen tukka ja jonka laihat kasvot leveä virnistys jakoi kahdeksi epämiellyttäväksi puoliskoksi. Ja hänen takanansa astui näkyviin vielä kolmaskin, molempia muita pienempi — valppaan näköinen, myhäilevä veitikka.

»Hänellä ei ole revolveria, Kääpiö», huomautti punatukkainen. »Ei kannata tarkastaa häntä.»

»Sinulla on oma tekniikkasi, ja minulla on omani», virkkoi Kääpiö kylmästi. »Kädet ylös, ystäväiseni; muutoin ammun sydämenne säpäleiksi.»

John Scovil nosti kätensä hitaasti pystyyn.

»Jos vaaditte rahaa, miehet», sanoi hän täysin tyynenä, »löydätte sievoisen määrän tuolla naulassa riippuvan takin taskussa olevasta lompakosta. Ottakaa itse! Ei mitään pahastumista.»

»Suu kiinni!» ärjäisi Pete. »Te puhutte, kun teiltä kysytään jotakin.»

Nopeasti hän sitten taputti uhrinsa lanteita.

»Selvä on», myönsi hän. »Laskekaa kätenne jälleen alas — mutta älkää yrittäkö tehdä niillä mitään kujeita! Minä pidän teitä silmällä, ystäväiseni.»

»Tyynesti, Kääpiö, tyynesti», tyynnytteli punatukka.

»Ole vaiti, Mack!» ärähti Pete. Tämä homma on hoidettava oikean kaavan mukaan tai jätettävä tyyten silleen.»

»Entä tyttö?» esitti seurueen kolmas jäsen.

»Se on teidän oma asianne, Jerry.»

»Hän kaiketi on tuossa toisessa huoneessa», huomautti Jerry.

John Scovil hypähti tyttärensä huoneen oven eteen ja sulki tien Jerryltä, joka lähestyi iso mytty kainalossaan. Peten käsi puristi revolveria tiukemmin.

»Miehet, mitä tahdotte tyttärestäni?» tiedusti Scovil käheästi.

»Pois tieltä!» komensi Jerry kylmästi. »Muutoin käsken miesteni sitoa teidät ja viedä teidät pois kuten ison sianlihakimpaleen.»

»Minä en hievahda paikaltani», vastasi John Scovil varmasti, »ennenkuin tiedän, että tyttäreni —»

»Lähtee pitkälle ratsastusretkelle, ja te lähdette hänen kanssansa. Siirtykää tieltä. Kääpiö, paiskatkaa tämä lihava syöttiläs nurkkaan ja istukaa hänen päällänsä!»

Pete totteli julman perinpohjaisesti. John Scovil oli iso mies ja väkevä, vaikka olikin jo keski-ikäinen, mutta hän rimpuili Peten käsissä yhtä turhaan kuin lapsi rimpuilee äitinsä otteessa. Pete tarttui hänen toiseen käteensä ja toiseen jalkaansa, nosti hänet ilmaan ja sinkautti hänet huoneen soppeen. Itse seurasi Pete mukana, ja sitten tämä voimamies piti uhriansa tiukasti lattialla istumalla hänen päällänsä.

»Lempo!» karjui uhri-poloinen turhaan ponnistellessaan. »Tämä menee liian pitkälle — kuuletteko?»

Ja hän osoitti Jerry Aikenia niin uhmaavasti kuin hänen asemansa suinkin antoi myöten.

»Mitä tarkoitatte — menee liian pitkälle?» pilkkasi Jerry Aiken. »Minä johdan tätä leikkiä, ja te noudatatte määräyksiäni.» Hän kääntyi Peten puoleen. »Jos hän vielä kerran avaa suunsa, niin pankaa sen lihavan hupakon suuhun kapula!» käski hän rauhallisesti. »Ja nyt minä menen käsittelemään hänen tytärtänsä.»

»Jos te —» alkoi Scovil mylviä, mutta hänen sanansa muuttuivat epäselväksi, tukahdutetuksi korinaksi, sillä Kääpiö laski leveän, ruskettuneen kätensä miljoonamiehen kurkulle ja nojasi siihen — hyvin hiljaa.

Vilkaistuansa vielä kerran virnistellen heihin päin Jerry avasi Nancyn huoneen oven.

Hän teki sen varovasti. Tyttö oli varmastikin jo pelästynyt ulommasta huoneesta kuuluvaa temmellystä ja joko piiloutunut tai aseistautunut ja saattoi itsepuolustuksekseen toimia äkkipikaisesti. Hitaasti, hyvin hitaasti hän työnsi ovea auki, senttimetrin kerrallaan, kunnes kuuli hiljaista, heikkoa, pehmeätä ääntä, joka ei ollut kuisketta kuuluvampi, mutta jonka merkityksestä ei voinut erehtyä. Nainen nukkui ja kuorsasi nukkuessaan.

Jerry sysäsi oven selälleen, astui sisälle ja sulki oven jälkeensä.

VIII luku

Nukkuja herää

Niin, tyttö nukkui, toinen käsivarsi pään alla, ja hymyili unissaan. Nurkassa paloi lamppu sydän hyvin alhaalle kierrettynä, mutta se loi sittenkin siksi paljon valoa, että Jerry erotti selvästi tytön ja hänen kauniin muotonsa suloisen kaarevat viivat. Jerryn silmiin ei kuitenkaan tullut vähäisintäkään ihailun välkettä. Nauraa hohottaen hän pudisti nukkujaa olkapäästä — se ei suinkaan ollut kevyt kosketus, vaan sellainen, jollaisella työnjohtaja kiireellisenä heinäaikana herättää uupunutta työväkeään kello neljä aamulla. Hymy kaikkosi tytön huulilta, mutta hänen silmänsä eivät avautuneet.

»Nouskaa ylös!» huusi rosvo, tarttui tytön käteen ja kiskoi hänet istumaan vuoteeseen.

Nancy tuijotti mieheen hartaan haukotuksen siristäessä hänen silmiänsä. Hajamielisesti hän hieroi rannettansa, jota toinen oli kouristanut. Äkkiä hänen kasvoillensa välähti kummastuksen ilme.

»Kuka te olette?» kysyi hän, vetäen peitettä tiukemmin olkapäittensä ympärille.

»Olen mies, joka vie teidät ja isänne ratsastusretkelle.»

»Vai niin?» mutisi tyttö, taaskin heti haukotellen. »Niinkö? Sanokaa isälle, että minä en ole innostunut ratsastukseen.»

Hän laskeutui jälleen pitkäksensä pieluksille.

»Mutta minä olen», virkkoi Jerry Aiken. »Te ette lähdekään ratsastamaan sen tähden, että haluatte, vaan sen tähden, että teidän täytyy; ja samoin on asianlaita isäänne nähden.»

»Te — ihmisrosvo!» kiljaisi Nancy hiljaa.

»Kuten te vain haluatte nimittää. Teillä on viisi minuuttia. Tässä on vaatteita. Ne ovat teidän käytettäviksenne. Hypätkää pukeutumaan ja liikkukaakin aika vikkelästi. Minulla ei ole aikaa tuhlattavaksi teidän vuoksenne. Viisi minuuttia; muutoin teidät viedään siinä asussa kuin olette.»

»Viedään — minne?» Tyttö nousi uudelleen istumaan vuoteessaan, nojasi leukaansa kämmeneensä ja silmäili toista unisen kysyvästi.

»Minne haluamme», vastasi Jerry otsa rypyssä. »Minä käännyn teihin selin siksi aikaa, kun pukeudutte. Jolleivät vaatteet viiden minuutin kuluttua ole yllänne, kietaisen öljyvaipan ympärillenne ja vien teidät siinä asussa!»

Sen sanottuansa hän kääntyi toisaalle ja otti kellonsa esiin.

Ei vastalauseita, ei parkumista, ei naisellisia kyyneleitä eikä voivotuksia. Hiljaisuus ihan pani Jerryn korvat soimaan. Pian hän kuuli takaansa vaatteiden kahinaa, joka ilmaisi hänelle tytön alkavan pukeutua.

Sitten hiljainen huudahdus. »Miehen vaatteet!» Ja hetkisen kuluttua: »Rose luovuttaisi hampaansa saadaksensa olla näissä housuissa.»

»Viisiminuuttisenne on melkein lopussa. Onko teillä mitään yllänne?»

»Housut ja paita. Miksi niin?»

Jerry kääntyi. Nuorapunoksisten ratsastushousujen lahkeet olivat vielä pauloittamatta ja sinisen flanellipaidan kaulus oli auki. Sen yläpuolella olivat punehtuneet kasvot ja kirkkaat silmät tuuhean, tumman, sekavan tukan reunustamina.

»Kuulkaahan!» kivahti Jerry Aiken. »Nyt ei olla lähdössä naamiaisiin. Joutukaa! Kiskokaa loppuvaatteet yllenne!»

Mutta Nancy tarkasti sivustapäin itseänsä peilistä.

»Mistä saitte mittani?» kysyi hän. »Nämä sopivat erinomaisesti.»

»Hyvä!»

Jerry tarttui hänen olkapäihinsä ja sysäsi hänet istumaan tuolille. Puristaen toisella kädellä tytön nilkkaa hän toisella sieppasi toisen tuomansa saappaan ja veti sen jalkaan. Tehtyänsä saman tempun toiselle saappaalle hän otti sombreron ja painalsi sen paikallensa tytön päähän.

»Aika on lopussa!» tiuski Jerry. »Mars matkaan!»

Ja hän kiskaisi tytön pystyyn.

»Mutta», pani tyttö vastaan, »tarkoituksenne ei toki ole viedä minua ilman ainoatakaan matka-arkkua? Ilman minkäänlaisia välttämättömiä tarpeita?»

Nancy oli siihen saakka suhtautunut kaikkeen niin rauhallisesti, että Jerryn sydän heltyi. Hän päästi irti ranteen, josta hän oli raahannut tyttöä ovelle.

»Mitä tarvitsette? Kaksi minuuttia sulloaksenne yhden repun — tuon tuolla. Missä ovat kapistuksenne?»

»Tuon lipaston laatikossa.»

»Minä pengon ne.»

Hän juoksi lipastolle ja veti laatikot lattialle.

»Kiertäkää lampun sydän ylemmäksi!»

Nancy totteli, ja mies kaasi maahan ensimmäisen laatikon sisällön.

»Ei, ei!» kirkaisi Nancy. »Minä tarvitsen jok’ikistä kappaletta siitä laatikosta!»

»Pötyä!» ärähti Jerry. »Silkkihepeniä! Mitä niillä tekee vuoristossa?» Hän viskasi täyden sylyksen tavattoman kalliita liinavaatteita ikkunan ääreen. »Entä tämä lipas? Hyväinen aika, nämähän eivät ole vaatteita — ne ovat hienoja höyheniä. Mitä teidän on noista otettava?»

»No niin», huoahti tyttö. »Jollen saa ottaa muuta kuin välttämättömimmät esineet, niin sallikaa minun ne valita.»

Jerry tarkkaili häntä huvitettuna, ja nyt hän liikkuikin aika toimeliaasti. Hänelle osoitettuun pieneen reppuun hän siirsi lipaston kannelta yksitellen vähäisiä pulloja, joissa oli omituisesti koristellut tulpat, pikku rasioita, pieniä metalli- ja lasitölkkejä, joiden sisältöjen väri vaihteli ruusuisesta ja sinisestä puhtaan valkoiseen. Ja alempana olevista lippaista hän otti esille pukukappaleita — kalvomaisen ohuita, läpikuultavia, röyhelöillä tai pitseillä reunustettuja.

»Aika on lopussa!» murahti hänen ryöstäjänsä.

Nancy sulki laukun ja lukitsi sen. Nähtyänsä sitten taaskin itsensä peilistä hän sijoitti sombreron toisella tavoin kallelleen ja hypisteli sen leveätä lieriä jollakin salaperäisellä tavalla.

»Olen ollut perin tuhma», virkkoi hän, »tähän saakka aina kaihtaessani leveitä lierejä. Eikö teistäkin näytä siltä?»

Ja hän käänsi veltosti hymyilevät kasvonsa Jerry Aikeniin päin.

»Ulos ovesta!» komensi mies uhkaavan näköisenä.

»Kantakaa tuota reppua varovasti, olkaa hyvä!» pyysi tyttö.

»Minäkö sitä kantamaan?» jyräytti Jerry. »Kantakaa sitä itse, jos sitä tarvitsette! Ja nyt alkakaa laputtaa!»

Nancy totteli sanaakaan hiiskumatta, mutta ovella hän seisahtui äkkiä ja purskahti heleään nauruun. Sillä hän näki lattialla viruvan isänsä, joka hiukan vääntelehti tyttöön synkästi tuijottavan, tummakasvoisen Kääpiö-Peten raskaan ruhon alla.

»Valmiit!» huusi Jerry.

Kääpiö-Pete nousi pystyyn ja nosti miljoonamiehen seisomaan yksinkertaisesti kouraisemalla hänen paidankaulustansa ja nykäisemällä pelottavan väkevästi. Scovil singahti seisomaan, henkeään haukkoen ja silmiään räpytellen.

»Nancy!» karjaisi hän. »Herkeä nauramasta tai —»

»Te koira!» keskeytti Punainen Mack, joka oli suu auki töllistellyt ovella viehättävänä seisovaa Nancy Scovilia. »Sillä tavoinko te puhuttelette naista? Suu kiinni! Tai muutoin isken nyrkkini kurkkuunne!»

»Nuori mies», änkytti Scovil Jerrylle, »tämä on mennyt liian pitkälle. Varoitan teitä juhlallisesti, että jos enää menette tässä asiassa askeltakaan pitemmälle, sovelletaan teihin lakia kaikessa ankaruudessaan —»

»Potkikaa tuo vanha hupakko ulos huoneesta ja heittäkää hänet hevosen selkään!» määräsi Aiken tyynesti.

Kovaksi onneksi oli Kääpiö-Peten ajatustapa äärimmäisen kirjaimellinen. Hän pani miljoonamiehen liikkeelle tyrkkäämällä häntä takaapäin kädellänsä, mutta antoi hänelle enimmän vauhtia vankan oikean jalkansa tärisyttävällä heilauksella. Jalka osui kumeasti jyskähtäen, ja John Scovil kiiti ovelle. Siellä odotti häntä Punainen Mack, joka tarttui häneen ilkeästi virnistäen ja kiidätti hänet pimeään yöhön.

»Ja nyt», kehoitti Jerry tyttöä, »seuratkaa te heitä ja kävelkää ripeästi!»

Talon edustalla seisoi viisi hevosta suitset kaulalla ja niiden takana kaksi kuormamuulia, jotka heiluttelivat kömpelönnäköisiä korviansa nähdessänsä sisältä kiiruhtavan kummallisen kulkueen.

»Mutta», pani Nancy vastaan, kun hänen isänsä nostettiin ilmaan ja heilautettiin satulaan, »onko meidän —»

»Laittautukaa satulaan ja puhukaa tuonnempana!» käski Jerry.

Tyttö totteli mitään virkkamatta ja hämmästyttävän ketterästi. Seuraavalla hetkellä seurue poistui, ratsastaen keinuvaa laukkaa.

»Mutta», huohotti Nancy, ohjaten ratsunsa vähän likemmäksi Jerryä, »en käsitä, minkä tähden — ette sallinut minun — nukkua kunnollisesti — ennenkuin lähdettiin liikkeelle».

IX luku

Pako

Punainen Mack oli oppaana. Lievässä yötuulessa hänen vanhan sombreronsa lieri lepatteli, taipuen ainakin kymmeneen kummalliseen, alati muuttuvaan muotoon, ja joskus näytti siltä kuin toiset olisivat seuranneet siivekäskypäräistä Hermestä. Nyt oli John Scovil vaipunut äänettömäksi ja ratsasti tyttärensä kupeella heti Punaisen Mackin jälessä; Jerry Aiken seurasi heidän kintereillänsä, ja jälkivahtina oli Kääpiö-Pete, joka ajoi edellänsä kahta kuormamuulia.

Niiden nopeus määräsi seurueen muiden jäsenten vauhdin, ja koska muulit liikkuivat oman mielensä mukaan, niin ratsujoukko eteni milloin ravia, milloin käymäjalkaa, milloin taas neliä. Tosin kyllä Kääpiö-Pete pani parhaansa ohjataksensa kuormamuuliensa ajatuksia. Osittain hän taivutteli niitä piiskalla, joka viuhahti ja läimähti aina muutaman minuutin perästä ja hänen taitavan kätensä heiluttamana sai silloin tällöin ajanparkitsemat muulitkin murahtelemaan. Sillä, kuten Kääpiö-Peten oli tapana sanoa: »Pääasia ei ole se, kuinka kovasti muulia lyö, vaan mihin sitä lyö. Niillä kaikilla on joku arka kohta.»

Hän tunsi tämän parin arat kohdat mainiosti. Sillä viisi vuotta olivat nämä kaksi hikoilleet, murahdelleet ja uurastaneet Punaisen Mackin ja Kääpiö-Peten tahdon mukaan, joten Pete tunsi niiden takkuisten häntien jokaisen karvan, niiden pullovatsaisten ruhojen jokaisen taipeen, niiden häijyjen silmien kaikki välähdykset. Ja ne silmät olivatkin todenperään sangen häijyt.

Muuli ei ole milloinkaan erikoisen herttainen, mutta erämaan vuoristopolulla muuli menettää jopa filosofisen tyyneytensäkin. Sitä kalvaa eräänlainen naismainen ilkeys ja viha. Ja kymmentuhatvuotisen sorron nostattama äänetön katkeruus tekee sen kummankin silmäterän vihreänä välkkyväksi ja hornamaisen pistäväksi.

Kääpiö-Pete pommitti paria keskeytymättömällä yksinpuhelulla. Koko maailman viehkein nainen ei olisi jaksanut innoittaa Peteä niin kaunopuheiseksi kuin näiden kuormamuulien oikut hänet tekivät.

»Pärisijä», saattoi hän ärjyä, »sinä kirottu vanha hupsu, ei se ole mikään vuorisuolan möhkäle pureksittavaksesi. Se on silkkaa kiveä ja särkee sinunkin halvan sydämesi, jos sen nielet. Eteenpäin! Hei, Bill, lempo vieköön nuo länkkäkäpäläsi; jollet suoriudu jälleen polulle, viillän vatsasi halki. En ikinä ole nähnyt noin typerää muulia.

— Mieluummin kantaisin taakan itse kuin sättisin sinua, Bill. Sinulla on enemmän järkeä kuin ainoallakaan ihmisellä koko tästä joukosta, ja sinä käytät sitä yksinomaan ollaksesi häijy. Bill, jos minulla olisi niin paljon aivoja kuin sinulla, rupeaisin meksikolaiseksi tai lammaspaimeneksi tahi joksikin muuksi sensuuntaiseksi kurjaksi ja katalaksi olennoksi. Kas siinä!

— Niin, kyllä tiedän varsin hyvin, että sinä olet syntynyt sellaiseksi, mutta osittain olet itse sellaiseksi itsesi kasvattanut. Mutta minä aion täydentää sinun kasvatustasi. Aion tällä retkellä antaa sinulle oikein kunnollisen oppikurssin käyttäytymisessä, vaikkapa minun pitäisi kuluttaa kuusi piiskaa ja turruttaa käteni siinä työssä. Kas tästä saat, ja tästä! Ja lisää on tulossa. Se on vain lupaus jatkosta. Älä käännäkään käärmeenpäätäsi taaksepäin muljautellaksesi minuun tuolla tavoin! Kyllä minä tiedän perin hyvin, kuinka katkerasti minua vihaat. Ehkä sinä ajanoloon uuvutat minut, mutta kyllä minä pidän sinua kovilla viimeiseen hetkeen saakka. Tästä saat! Hyvä Jumala, onko kukaan ikinä nähnyt noin vastahakoista muulia? Laputatko siitä?»

Niin hän hoeskeli. Joskus hänen äänensä aleni filosofiseksi hyminäksi. Toisinaan se paisui kiirimään laakson seinämästä toiseen, sillä he olivat joutuneet tummaan rotkoon, joka kaksin verroin mustempana halkoi vuoren synkkää rinnettä. Oli niin pimeä, että takapäässä ratsastavat vain parhaiksi erottivat etunenässä olevan Punaisen Mackin hatun lepatuksen, ja joskus se sukelsi tyyten näkyvistä sakeampaan varjomereen. Kengitettyjen kavioiden terävä kalahtelu ja Peten äänen jyminä kajahtelivat tämän rotkon seinämistä, kimmahdellen ylöspäin aina rotkon rosoisille reunamille saakka, jotka kuvastuivat teräksensinistä, kauniisti kaartuvaa, lukemattomien tähtien valaisemaa taivasta vasten.

Jotkut tähdet väikkyivät alhaalla ja keltaisina, ihan hipoen vuoren huippuja, mutta toiset heloittivat kalpeampina ja korkeammalla, ja ylimpänä olivat heikosti tuikkivat, valkeat, arvaamattomien välimatkojen päässä välkkyvät tähdet.

He kapusivat herkeämättä kivilohkareitten peittämää rotkonpohjaa ylöspäin, kunnes he pääsivät manalamaisesta pimeydestä ylätasangolle, jonka etäisillä reunamilla vuoret taaskin kohosivat aavemaisina pyramideina näköpiiriä vasten. Nyt he olivat ponnistelleet ensimmäisen vuorijonon toiselle puolelle.

Jerry saattoi erottaa tytön jokseenkin selvästi. Kulkue alkoi nelistää saavuttuansa jyrkästi alaspäin viettävän vierun reunalle, ja hän näki, että Nancy ratsasti hyvin.

Harvoin kysytään ratsastajan kuntoa niin paljon kuin lasketettaessa lyhyttä laukkaa rinnettä alaspäin; tavallisesti heiluvat olkapäät ja käsivarret pahasti, ja ratsastaja huojuu satulassa aika lailla. Mutta Nancy Scovil ei vähääkään hytkähdellyt.

Vierun kivien välitse kiemurrellen varmajalkainen paimenponi eteni murtomaalla juoksemaan tottuneen jalkapalloilijan tavoin, mutta Nancyn vartalo taipui viehkeästi ratsun ripeiden syrjähyppyjen mukaan. Sikäli kuin Jerry saattoi päätellä, ei hän kertaakaan tiukannut suitsia, ja hänen ratsastuksensa rytmi miellytti tarkkailijaa samalla tavoin kuin musiikin poljento. Hänen isänsä oli hyvä ratsastaja, mutta nurkui ja sadatteli nytkyttävää laukkaa. Ja heidän jälleen päästyänsä tasaiselle maalle Jerry kuuli tytön hiljaa laulavan itseksensä.

Tyttö lauloi, samalla kun häntä kuljetettiin eikä hän tietänyt minne, kun oudot miehet veivät häntä tuntematonta päämäärää ja tuntematonta kohtaloa kohti! Jerry kirosi mielessään.

Pian vauhti asettui tasaiseksi hölkäksi. Kääpiö-Pete oli siihen mennessä saanut muulit uskomaan, että niiden oli parasta sopeutua välttämättömään, ja pää nuukallaan ne juosta kepsuttivat Jerryn kintereillä. Seurueen valtasi äänettömyys. Jopa Pete-kääpiön yksinpuhelukin vaimeni yksinäisiksi sadatuksiksi, joita hän silloin tällöin hillitysti päästeli.

Kaikkien kielet oli ehkä pysähdyttänyt väsymys. Tai kenties sen oli tehnyt heidän ympärillään kohoavien juhlallisten vuorien herättämä kunnioitus tai kaiken yllä kaareutuva avara, harmaa taivas. Ei kuulunut risahdustakaan paitsi kavioiden tömähdyksiä soraan tai raudan teräviä kalahduksia irtonaisia kiviä vasten, hevosten läähätystä ja pingoittuvain ja vastakkain hankautuvain nahkahihnojen välttämätöntä kitinää. Aina vain hölkkäjuoksua, paitsi milloin jyrkkä rinne pakotti heidät etenemään käymäjalkaa tai kun he äkillisessä vierussa syöksyivät lyhyen ajan alaspäin täyttä laukkaa. Ja niin suoltuivat kilometrit heidän taaksensa ja vuoret, joiden lomitse he olivat ensiksi tulleet, jäivät hohtaviksi hahmoiksi kauas, kauas heidän taaksensa.

Sitten Punainen Mack kohotti hämyssä kättänsä, ja ratsujoukkue seisahtui. Se haudanhiljainen hetki, jolloin Punainen Mack piti kättään jäykkänä päänsä yläpuolella, oli juhlallinen hetki, vaikka he eivät olisikaan osanneet selittää sen syytä. Ja sitten he kuulivat hiljaista, sointuvaa ääntä. Aluksi se kuulosti ikäänkuin ihmisäänten kuiskeelta, kaukaiselta, supistulta, äkillisissä vuoroissa kovenevalta ja hiljenevältä keskustelulta; mutta pian he tunsivat sen juoksevan veden solinaksi. Punainen Mack laski kätensä alas ja kääntyi suoraan ääntä kohti, ja kohta he olivat pienen puron partaalla. Se oli hyvin kapea — tuskin askeleen levyinen — ja niin matala, että pohjakivet välkkyivät tähtienkin valossa. Kummallekin taholle se ulottui hopeanauhana kauas yön pimeyteen, kunnes katosi rapautuvaan kalkkimaahan. Punainen Mack keikahti satulastansa; Pete-kääpiö jo kiskoi tavaramyttyjen nuoria. Jerry solahti satulasta ja lähestyi tyttöä.

»Hei, te!» luikkasi hän. »Hypätkää alas ratsailta. Se on satula — eikä keinutuoli.»

»Mutta», väitti Nancy, »mikäli näen, on se ainoa paikka, missä voin istua».

»Istukaa maassa!» neuvoi Jerry tylysti. »Alas ratsailta!»

Tyttö käänsi päätänsä, loi häneen pitkän katseen ja lausui sitten John Scovilille: »Isä, aiotko istua tyynenä hevosesi selässä ja sallia miehen puhutella minua tuolla tavoin?»

»Hän saa siitä vastata!» huusi hänen isänsä kiihtyneesti. »Hän saa vastata tästä ja paljosta muustakin taikka minä —»

»Te!» kivahti Jerry. »Tukkikaa suunne tai minä pistän siihen kapulan. Te taas —» Se oli Nancylle ja sanojen sijasta Jerry käytti toimintaa. Tytön hevosen vieressä oli kivi, ja Aiken nousi sille, sujautti kätensä Nancyn kainaloihin ja puolittain nosti, puolittain kiskoi hänet maahan.

Hän hellitti tytön irti, ennenkuin viimemainittu oli ehtinyt saada kunnolleen tasapainoa, ja tyttö hoippui monen askeleen päähän. Jerry meni hänen isänsä luokse, joka oli laskeutunut ratsailta.

»Ja nyt», virkkoi hän hätäisesti, hiljentäen ääntänsä, jotta se ei kuuluisi muille saakka, »on teidän pysyttävä ääneti ja annettava minun puhua. Ymmärrättekö?»

Kenties vaistomaisesti noudattaen Aikenin esimerkkiä Scovil vastasi hiljaa: »Nuori mies, olen avuton teidän ja teidän kahden raakalaisenne käsissä. Mutta juttu ei lopu tähän. Te saatte sen maksaa, kautta kuolemattoman! Ruumiini on pelkkää mustelmaa, koska tuo vintiö — niin — istui päälläni, ja vaikka se vaatisi minulta aikaa loputtomiin —»

»Olkaa hiljaa ja tehkää, kuten käsken!» keskeytti Jerry. »Te esititte minulle liikesopimuksen, ja nyt teidän on se pidettävä.»

»Se oli ensinnäkin mieletön ajatus», vastasi Scovil. »Ja teidän käytöksenne toteuttaessanne sitä hullua suunnitelmaa on lopullisesti rikkonut sopimuksen. Nyt ette voi menetellä muutoin kuin yhdellä tavoin. Kääntäkää hevosten päät takaisin Comanche Bendiin päin ja sinne päästyämme kadotkaa koko seudulta. Se on ainoa turvallinen mahdollisuus teille, nuori ystäväiseni.»

Jerry laski voimakkaan käden Scovilin olalle.

»Kuunnelkaa minua», käski hän, »ja painakaa jokainen sanani tyystin mieleenne. Te panitte tämän retken alulle, ja minä aion huolehtia sen jatkamisesta loppuun saakka. Minun tapani on suorittaa loppuun saakka kaikki, mitä aloitan. Aioin viedä teidät muassamme. Jos tulette vapaaehtoisesti, on se sangen hyvä. Jollette tule, sidotan teidät hevosenne selkään ja talutan ratsuanne. Muistakaa se!»

Hän pyörähti kantapäällänsä ympäri ja asteli pois.

X luku

Koetus

Kaksi ehdottoman täsmällisesti ja täysin sopusointuisesti työskentelevää miestä voi saavuttaa hämmästyttäviä tuloksia, ja Jerryn ja Scovilin välisen lyhyen kinastelun päättyessä olivat Punainen Mack ja Kääpiö-Pete jo irroittaneet matkatavarat, huolehtineet muuleistaan ja hevosistaan ja parhaillaan levittivät vuodehuopiansa. Jerry alkoi heti määräillä.

»Teidän makuusijanne on tuossa, Scovil; ja tässä teidän, tyttö. On aika teidän kummankin paneutua levolle.»

Nancy ei ollut hievahtanutkaan siltä paikalta, johon hän oli hoippunut silloin, kun Aiken kiskoi hänet ratsun selästä. Nyt hän vastusti tavalliseen tyyneen sävyynsä. »Mutta niissä riisuudun?»

»Pyh!» äänsi Jerry. »Vetäkää saappaat jalastanne ja kietoutukaa huopiinne! Arveletteko meidän kuljettavan pukuhuonetta leiritarpeittemme joukossa? Kiiruhtakaa — teillä on työtä huomenna.»

»Työtä?» kertasi tyttö kummastellen.

Hänen isänsä siirtyi vähitellen likemmäksi. Vähän matkan päässä laittelivat Punainen ja Kääpiö omia makuusijojaan, ja heidän lyhtynsä loi ryhmään himmeätä, lepattavaa valoa. Mutta valaistus oli kuitenkin niin selvä, että Jerry erotti Scovilin kasvoilla pettämättömiä harrastuksen merkkejä.

»Työtä? Niin tietysti!» toisti Jerry. »Ettekö tiedä, että eräretkillä kaikki noudattavat intiaanien tapoja? Naiset tekevät työn, ja teillä on runsaasti hommaa huolehtiessanne neljästä miehestä. Kietoutukaa huopiinne; te tarvitsette unenne.»

John Scovililta pääsi hillittyä hihitystä muistuttava ääni. Seisottuansa hetkisen äänettömänä meni hänen tyttärensä verkkaisesti vuoteensa ääreen ja tunnusteli sitä huolellisesti.

«Alusta on liian kivinen ja sorainen», moitti hän, »ja liian kova. En missään nimessä voisi nukkua tuossa.»

»Mitä sitten teette?» kysyi Aiken.

»Istun valveilla.»

»Sitä ette tee. Saappaat jalasta ja huopiin! Muutoin kiedon teidät niihin saappainenne.»

Nancy Scovilin silmiin tuli himmeä välke.

»Isä», virkkoi hän äänensä hieman värähtäessä, »aiotko sallia tuon — miehen — käydä minuun käsiksi?»

Scovilin kurkusta lähti omituinen räjähdyksentapainen ääni. Varmastikaan se ei saattanut olla tukahdutettua naurua.

»Rakas lapsi», vastasi hän, tehden alistumista kuvastavan eleen, »näethän toki, että olen avuton tämän hylkiön kynsissä».

»Joutuin, neiti Nancy — se on pääasia», tiukkasi Aiken, näpsäyttäen sormiansa.

Tyttö oikaisihe.

»Tämä on sekä järjetöntä että mahdotonta», sanoi hän kylmästi. »Minä istun tämän yön tällä kivellä ja paneudun levolle, jos katson sen hyväksi. Siihen se loppuu.»

»Suuri erehdys», oikaisi Jerry. »Se ei ole edes alku. Minä lasken kolmeen. Jollette sillä aikaa ala valmistautua paneutumaan makuulle, niin minä autan teitä.»

»Tarkoitatteko, että rohkenisitte pakottaa minua väkivallalla?»

»Yksi —»

»Isä, jos olet mies, asetut hänen ja minun väliini!»

»Rakas, olen aseeton. Kuinka voisin suojella sinua tuolta lurjukselta?»

»Kaksi —»

»Jospa vain olisin mies — yhden ainoan sekunnin», jupisi Nancy Scovil.

»Kolme —»

»Te ette uskalla!»

Mutta näyttämättä iloiselta sen enempää kuin suuttuneeltakaan Jerry äkkiä sieppasi hänet kiveltä ja kantoi hänet mahdollisimman virallisesti hänelle määräämällensä makuusijalle, laski hänet sille ja kiersi hänet sitten huopiin ikäänkuin olisi käärinyt lattiamaton kokoon.

Hänen lähestyessänsä tytön silmissä näkyneen välkkeen nojalla hän oli odottanut vastustusta, mutta heti kun hän nosti Nancyn, muuttui viimemainittu kuin ruumiiksi eikä liikauttanut kättänsä eikä jalkaansa. Kuin ruumiin Jerry laski hänet huoville ja kieritteli häntä mutkattomasti, kunnes hän oli kääritty kuin kapalolapsi. Ja kaiken lopuksi Jerry huomasi tuijottavansa ilmeettömiin, rauhallisiin silmiin, jotka katselivat hänen lävitsensä ja hänen taaksensa — kenties ylhäällä loistaviin kylmiin tähtiin.

»Hyvää yötä!» toivotti Jerry Aiken. »Ja kun aamulla kuulette minun luikkaukseni, niin ponnahtakaa pois noista huovista — ihan hyppäämällä!»

Nancy ei vastannut mitään. Hänen kasvonsa olivat samanlaiset kuin nirvanaa mietiskelevän hartaan hindun. Kun Jerry Aiken kääntyi toisaalle, kiintyi hänen huomionsa John Scovilin ilmeeseen. Se oli leveän hymyn alku, joka laajeni laajenemistaan, kunnes lihavan miehen kasvot kokonaan peittyivät, ja äänettömän riemun viirut levisivät yhä laajemmalle kuten veteen pudotetun kiven nostattamat väreet.

»Aiken!» kutsui Scovil hiljaa.

Jerry meni hänen luokseen.

»Hyvä poika», alkoi Scovil, »minun on pyydettävä anteeksi. Olen ollut sokea — jörötellyt kuin pikku poika, jonka varpaille on tallattu — mutta nyt ovat silmäni auenneet. Jerry, te olette suuri mies!»

Ja hänen iso, lihava kätensä piilotti tyyten Aikenin hoikat, ruskeat sormet.

»Arvasin teidän sopeutuvan aikananne», vastasi Jerry naurahtaen. »Ikävä, että minun oli pakko sallia miesten lähtiessämme pidellä teitä vähän kovakouraisesti, mutta en voinut paljastaa heille, että koko puuhasta oli etukäteen sovittu.»

»Tämän jälkeen», mutisi Scovil, melkein itkunsekaisen vakavasti, »seuraan teitä, minne hyvänsä meitä viettekin — vähääkään vastustamatta. Jerry, en uskonut sitä mahdolliseksi! Mutta olen nähnyt sen tapahtuvaksi!»

»Älkää sitä muistelko», torjui Jerry. »Paneutukaa levolle! Tämä on vasta alkua. Älkää pahastuko, jos rähisen teille joskus huomenna.»

»Mutta mitä hyötyä tästä kaikesta on, jollei hän koskaan pane vastaan? Hänellä ei ole sisua sen enempää kuin villakoiralla!»

»Herra Scovil, olen samanlainen kuin kuolema», vakuutti Jerry. »En tarvitse muuta kuin aikaa.» Ja hän poistui molempien oppaiden makuupaikoille.

Viimemainitut olivat levittäneet huopansa melkein kiinni toisiinsa ja olivat nyt molemmat puolittain makuulla. Heidän saappaansa seisoivat vierellä heidän istuessansa polttamassa sen päivän viimeistä piipullista. Lyhty suitsusi veljellisesti heidän välillänsä. Kahdet totiset, halveksivat silmät tuijottivat lähestyvään Jerryyn synkästi. Mutta kursailematta hän istuutui läheiselle kivelle ja hymyili heille.

»Kas niin, pojat», alkoi hän, »olette tehneet tehtävänne hyvin. Retken alku kävi kuin rasvattu.»

Ei vastausta.

»Ja», jatkoi Jerry, »jos kaikki sujuu edelleenkin tällä tavoin, saatte ehkä melkoisen palkkion, kun työmme on lopussa».

Mackin ja Peten päät kääntyivät toisiinsa päin, he vilkaisivat toisiinsa äänettömästi; mutta kumpikaan ei hiiskunut mitään.

»Ja siispä», lopetti Jerry, »hyvää yötä teille molemmille».

Hän nousi, mutta Punainen Mack kutsui häntä takaisin ääni varovaisen hiljaisena. Hän palasi.

»Minun on sanottava vain yksi asia», virkkoi Mack miettivästi.

»Ja se on seuraava», jatkoi Pete-Kääpiö. »Olkaa niin kovakourainen kuin haluatte tuolle lihavalle herralle, mutta älkää enää murjoko tyttöä! Siinä kaikki!»

Mutta Jerry heilautti kättänsä varoitukselle.

»Tyhjää lorua!» intti hän. »Juuri sitä hän tarvitsee. Hän on samanlainen kuin mustangi, pojat. Kaipaa suitsia ja kannuksia samalla kertaa. Niin, minä tunnen naiset. He ovat kuin avoin kirja, jos tuntee kielen, jolla he ovat kirjoitetut.»

»Sitten —» alkoi Mack kiivaanpuoleisesti, mutta Pete keskeytti hänet syvällä äänellään.

»Olkoon menneeksi. Mutta, ystäväiseni, ennenkuin suoriudutte tästä jutusta, haluatte kenties kirjoittaa uuden lopun kirjaanne naisista. Näkemiin!»

»Jos teillä on esitettävinä joitakuita alihuomautuksia», virkkoi Jerry hilpeästi, »käytän niitä mielihyvin. Näkemiin.»

Hänen mentyänsä mutisi Pete-kääpiö melkein kuin ähkyen: »Kuinka kauan me siedämme sitä, Mack?»

»Koko oikea käsivarteni ihan vapisi, kun pidätyin kolhaisemasta häntä», vastasi Punainen Mack synkästi. »Näitkö, miten hän kaappasi tytön kiveltä?»

»Ja miten hän kiersi hänet huopiin kuin kaurasäkin?»

»Omituista, ettei tyttö päästänyt äännähdystäkään», aprikoi Mack. »Kenties helläjalka on oikeassa. Kenties hän tosiaankin tarvitsee sellaista käsittelyä.»

»Uh!» Pete-kääpiö ravisti tukevia olkapäitänsä hillityn mielenliikutuksen vallassa. »Sinä et tunne naisia ollenkaan, Mack. Hyvin todennäköisesti juuri kasvosi pitävät sinua loitolla heistä — en tiedä. Mutta yksikään nainen ei kirkuisi eikä meluaisi oivallettuansa, ettei siitä ole lainkaan hyötyä. Minä sinä neiti Scovilia pidät — varieteetyttönäkö? Ei hän vain sellainen ole! Hänessä on sinistä verta, sen sanon!»

»Ja hän tuntee kunnianmiehen heti hänet nähtyänsä», lisäsi Punainen Mack. »Kun tuo kelvoton koira veti hänet hevosen selästä maahan, kääntyi hän ihan ympäri ja katsoi minuun!»

»Niinkö?» jupisi Kääpiö.

Ja hihittäen hän solahti huopiensa sisään. Hän tiesi varsin hyvin, että se vetoova katse oli luotu häneen eikä Mackiin. Mikä tyttö katsahtaisi kahta kertaa Mackin rumiin kasvoihin? Mutta jos kumppani-parka ei ymmärtänyt, niin miksi tehdä häntä onnettomaksi? Kuitenkin Kääpiö hihitti sille mielettömälle ajatukselle, kunnes nukkui.

XI luku

Oman onnensa nojaan

Perin harvoin tosiaankin liikkui Nancy Scovilin aivoissa useampia kuin yksi ajatus; nykyisyys aina nieli sekä entisyyden että tulevaisuuden. Niinpä hän nytkin, viruessaan tänä yönä huopiinsa käärittynä, unohti tyyten sekä kiihottavan ryöstön että isänsä julman ja itsekkään välinpitämättömyyden ja Jerry Aikenin suorasukaisen häikäilemättömyyden.

Hän unohti kaiken sen huopien alla olevien kivenmukuloiden tähden. Aluksi niitä tuskin huomasi, mutta muutaman minuutin kuluttua alkoi niiden kovuus tuntua huopien lävitse ikäänkuin jokaista kiveä olisi työntänyt joku erillinen, ilkeä voima.

Sangen vaivaloisesti hän vääntäytyi kyljelleen, toivoen olonsa uudessa asennossa olevan mukavamman, mutta heti painoi uusi kivennystyrä hänen kylkiluihinsa. Hän kiemurteli vähän ylemmäksi, ja sitten hänen oli verrattain hyvä olla. Mutta sitä ei kestänyt kauan. Hänen polviansa, lanteitansa, olkapäitänsä alkoivat vaivata kovat mukulat. Se vaati häntä yhtenään muuttamaan asentoansa.

Vihdoin hellittämätön vaiva johti hänen mieleensä iloisesti virnistelevän Jerry Aikenin kuvan. Häntä vihlaisi hiljainen pistos, ja senjälkeen hänessä heräsi epämääräinen halu pyyhkiä sen vintiön hymy pois mielestään. Mutta Jerryn kuva haihtui pian. Nancy kääntyi selälleen, ja hänen kasvojansa ympäröi koko avaran tähtitaivaan rajoittama himmeä viileys.

Toinen muuleista korskahti; hänen isänsä tuttu kuorsaus alkoi katkonaisesti ja muuttui sitten syvä-ääniseksi soitoksi. Kauheista kokemuksistansa hän tiesi, että se oli hirvittävä, jollei kuuntelija ennättänyt nukkua ennen sen kuorsaamisen alkua. Mutta pian hän taaskin huomasi katselevansa tähtiä. Ne ryhmittyivät omituisiksi mittausopillisiksi kuvioiksi, laajemmiksi kuin ajatella saattoi, kolmioiksi, joiden kärkien väliä oli kymmeniä biljoonia kilometrejä; ja viileä rauha hiipi hänen sieluunsa.

Hän unohti isänsä kuorsaamisen; yön viileä ilma puri kirpeästi hänen poskiansa; hänen kaulansa oli kylmä. Vesi solisi rauhoittavasti lähellä, ja sitten valtasi hänet syvä uni tähtien valaisemassa pimeydessä.

Mutta vain hetkiseksi, tuntui hänestä, ennenkuin hänen uinailunsa katkaisi kaikuva ääni:

»Hei! Kaikki jalkeille! Kaikki jalkeille! Hei!«

Hänen silmänsä avautuivat; hänen yllänsä kaartuva taivas oli kuin läpikuultava kristalli, jossa oli hienoja vaalean- ja ruusunpunaisia vivahduksia. Hän nousi istumaan huovissaan.

»Kaikki jalkeille! Kaikki jalkeille!» toisti ääni.

Sitten hän näki Jerryn tulevan; mies asteli reippaasti rinnettä ylöspäin purolta; hänen paitansa kaulus oli auki, ja hän hieroi uutterasti pyyhinliinalla sekavaa tukkaansa. Kylmä kylpy, ja tällaisena aamuna!

Äkkiä Nancya puistatti, ja hän tunsi jäseniensä päästä varpaisiin saakka olevan kolean turtia. Kylmä kylpy! Se ajatus ihan vihlaisi häntä. Sitten hän huomasi, että koko hänen ruumistansa kyntelöi ja pisteli. Hänen olkapäitänsä, lonkkiansa ja polviansa kolotti ikäänkuin häntä olisi piesty.

»Te siellä — Nancy!» kuului kiusanhengen huuto. »Pois huovista!»

Tukka pörröllään istui Nancyn isä vuoteellansa, vetäen saappaita jalkaansa. Punainen Mack ja Kääpiö-Pete olivat jo hoitamassa ratsujansa ja muulejansa. Nancy nousi hämmentyneenä istumaan ja pudisti huovat ympäriltään. Muiden kasvot olivat äreät: sopusoinnussa hänen tunteittensa kanssa, paitsi Jerry Aikenia, joka pian viritti laulun. Laulun! Se tuntui vasten kasvoja sattuneelta iskulta.

»Kas niin!» jatkoi pirullisen hilpeä ääni. »Juoskaa purolle peseytymään! Sitten marssikaa heti tänne takaisin! Aamiainen viidessä minuutissa.»

Aamiainen! Hän tunsi kalvavaa nälkää, ja veden heruessa suuhunsa hän nilkutti purolle pesureppu kädessään. Hän kumartui katsomaan kirkkaaseen vesialtaaseen, odottaen sieltä tuijottavan vastaansa kalpean aaveen, silmät turvonneina, mutta näkikin rusottavat posket ja miltei teennäisen kirkkaat silmät. Perin kummallista.

Hänen kätensä kohmettuivat hänen peseytyessänsä jääkylmässä vedessä, mutta hänen kammatessaan hiuksiansa jonkinlaiseen järjestyksentapaiseen alkoi veri kiertää kuumasti hänen suonissaan. Hänen sieraimiinsa tuulahti suloisinta tuoksua, mitä hän oli eläissänsä haistanut — se tuli leirinuotiolta, jossa kahvi jo höyrysi, ja Nancy Scovil riensi sinne melkein juoksujalkaa.

Hän oli tosiaankin kankea, mutta hänen jäykät jäsenensä alkoivat jo vertyä, ja joka hetki hän veti raikasta aamu-ilmaa syvälle keuhkoihinsa. Hänen isänsä oli ottanut käteensä kirveen ja oli menossa vähän matkan päässä törröttävää kuivaa kantoa kohti.

»Malttakaahan!» komensi Aiken. »Antakaa se kirves tytölle! Hakatkoon hän polttopuut. Noin vanha mies kuin te ja yhä hyörimässä tyttärenne puolesta! Ette tällä hetkellä, Scovil! Hei, te, ottakaa kirves ja kolhikaa meille sylillinen puita! Joutuisasti!»

Isän katsoessa Nancyyn oli hänen kasvoillansa hymy, kirkkaampi kuin nouseva aurinko, ja hän heitti kirveen niin, että se räiskäytti hiekkaa tytön jalkojen juuressa.

»Hyvä ajatus, Jerry», kehui hän. »Kas sillä tavoin, Nan. Pilko puut, ennenkuin tuli sammuu!»

Nancy vilkaisi karkeatekoiseen kirvesvarteen, vilkaisi hienoon, vaaleanpunaiseen kämmeneensä, tuijotti mykkänä isäänsä. Mitä ihmettä tämä tarkoitti? Työtä?

»Minulla ei ole hatarintakaan aavistusta, miten puita pilkotaan», mutisi hän. »Sinun pitäisi se tietää, isä.»

»Ihan totta», myönsi John Scovil. »Minä näytän sinulle, miten se käy.»

»Ette sinnepäinkään!» ehätti tyranni kieltämään. »Jollei hän osaa hakata puita, ei hän osaa syödäkään. Ilman työtä ei myöskään ruokaa tässä leirissä!»

Nancy katsahti omituisesti Jerryyn. Hän nosti kirveen maasta, mutta tajutessaan, kuinka nöyryyttävä hänen asemansa oli, hän paiskasi sen jälleen hietikkoon.

Rauhallisesti hän virkkoi joukkueen johtajalle:

»Herra Aiken, raa’alla voimalla olette voinut ryöstää meidät ja tuoda meidät tänne; mutta sellaista voimaa teillä ei ole, että kykenisitte pakottamaan minut tekemään työtä — tavallisen rengin tapaan!»

»Kuulkaahan!» sanoi Kääpiö Jerrylle uhkaavasti. »Tämä on —»

»Kuuletteko sitä?» keskeytti Jerry murheellisella äänellä ja ravisti päätänsä juhlallisesti. »Oivallatteko, millaiseksi olette kasvattanut tyttärenne, Scovil? Ylpeäksi ja laiskaksi! Mihin hän pystyy? Kysyn teiltä sitä! Tuhlaamaan toisen ihmisen rahoja. Katsokaahan häntä! Hän ei suostu edes tekemään työtä aamiaistansa varten — halpa kulkurikin on järkevämpi. Olkoon menneeksi, Scovil, käykää vain pilkkomassa puut, mutta tyttärenne saa olla ruoatta puolipäivään saakka.»

Nancy kääntyi ylpeästi poispäin ja poistui veden partaalle, jossa hän istuutui kivelle, koettaen nauttia eteensä kuvastuvista sarastuksen väreistä. Toiset eivät mitenkään voisi sallia Aikenin toteuttaa epäinhimillistä uhkaustansa. Keskipäivään saakka ilman ruokaa? Ilman ruokaa tuhat vuotta, olisi miehen yhtä hyvin sopinut sanoa, sillä hänen vatsansa kohdalla tuntuva laajeneva onttous koituisi tuhoisaksi paljoa aikaisemmin. Mutta se oli pelkkää rehentelyä ja uhkailua. Ihan heti Aiken lähettäisi jonkun noutamaan häntä takaisin.

Jörön harmin sitten kiehahtaessa mielessänsä hän päätti vapaaehtoisesti tyyten kieltäytyä koskemasta ruokaan sittenkin, kun sitä hänelle tyrkytettäisiin. Juuri niin — nälkälakko! Häntä ei uskallettaisi murhata, ja sen välttämiseksi olisi pakko kiireenkaupalla viedä hänet johonkin kaupunkiin. Ja hän kuvitteli, kuinka häntä laihaposkisena ja kuoppasilmäisenä kannettaisiin johonkin kylään ihan kuolemankielissä. Niin hän tekisi, jollei muun vuoksi, niin uhmaillaksensa tuolle sietämättömälle Jerrylle.

Mutta ei; hänen isänsä sekaantuisi asiaan hänen puolestansa. Se oli selvää. Isä ainakin toisi hänelle salaa ruokaa, mutta työtä hän ei osannut tehdä eikä tekisi! Hänen uuden päätöksensä antama voima levitti miellyttävää lämpöä hänen koko olemukseensa.

Ja sitten — aluksi hän ei oikein tahtonut sitä uskoa — kajahti nuotiolla laulu. Hän kuunteli — hän pudisti päätänsä ja herkisti kädellään korvaansa ollakseen varma. Ilman pienintäkään epäilystä se oli hänen isänsä ääni. Hän lauloi, samalla kun hänen tyttärensä kärsi nälkää ihan hänen silmiensä edessä.

* * * * *

»Se ei hyödytä mitään, Jerry.» John Scovil seisoi aamiaisen jälkeen hevosensa vieressä ratsujoukon tehdessä lähtöä. »Hän on itsepäinen kuin pahus. Se onkin hänen ainoa voimansa. Te ette saa hänen tahtoansa nujerretuksi. Hän istuu tuolla puron partaalla, kunnes kuolee, eikä pyydä teiltä leivän kuortakaan.»

»Niinkö?». Jerry puuhaili välinpitämättömänä, kiristellen ratsunsa hihnoja.

»Sitäpaitsi», jatkoi Scovil, »alkavat Mack ja Pete silmäillä teitä kovin uhkaavasti. En usko heidän sietävän, jos kohtelette häntä liian karkeasti.»

»Hm!» äännähti Jerry.

»Ja onhan», tokaisi Scovil yrmeästi, »kaikella rajansa, ja te olette mennyt liian pitkälle».

»Niin väititte eilenillallakin», vastasi Jerry.

»Taivaan nimessä», huudahti toinen, »minä tarkoitan sitä, mies! En voi sallia lapsen nääntyä nälkään!»

»Saatte kestää enemmän kuin tämän, ennenkuin retki on lopussa», sanoi Jerry tuikeasti. »Jokaisessa on jonkun verran terästä, ja minä aion takoa tuota tyttöä, kunnes saan hänestä kipunan.»

Scovil epäröi hetkisen.

»Jollette pidä silmällä molempia apureitanne, saatatte iskeä sellaisen kipunan, joka polttaa teidät tuhkaksi», huomautti hän. »Mutta sehän on teidän asianne.»

»Niin onkin», vastasi Jerry lyhyesti. Hän korotti ääntänsä. »Hei, te, Nancy! Lähdettekö mukaan vai aiotteko jäädä tänne?»

Ei vastausta.

»Tämä ei ole yleisesti käytetty tie», pitkitti hän. »Ei tule toista seuruetta, joka ottaisi teidät mukaansa. Mutta jääkää tänne ja nääntykää nälkään, jos haluatte!»

Ei vastausta.

»Kaikki selvää, pojat, liikkeelle!»

»Hemmetti!» mutisi Kääpiö Mackille. »Tuo louskuttava koira taitaa oikein tosissaan mieliä ratsastaa täältä ja jättää tytön kuolemaan!»

»Antaa hänen koettaa», ehdotti Mack huuliensa susimaisesti vetäytyessä taaksepäin, niin että hampaat paljastuivat. »Ja jos hän todenteolla ilman muuta ratsastaa tytön luota — no niin, se onkin hänen viimeinen ratsastuksensa!»

Ja vaistomaisesti hänen oikea kätensä hapuili revolverin nuppia.

Kulkue järjestyi ja lähti liikkeelle hidasta käymäjalkaa.

Enää ei tyttöä kutsuttu, mutta satulahihnojen kitinä luikkaili hänelle äänekkäämmin kuin yksikään ihminen olisi jaksanut.

Hän katsahti ympärilleen. Hänen edessänsä levisi kammottava aavikko, ja sen reunassa kohosivat alastomat, sinertävät vuoret kymmenien kilometrien päässä. Aurinko oli vielä alhaalla ja paistoi verrattain heikosti, mutta sen paahde äityi joka hetki, uhaten muuttua sulatusuunia muistuttavaksi kuumuudeksi, joka keskipäivän seuduilla korventaisi maata. Eikä edes pensastakaan, jonka varjossa hän voisi virua sitä välttääksensä. Se olisi samanlaista kuin roviolla palaminen, mutta kauheampaa, hitaampaa. Mutta — he eivät saattaneet jättää häntä tänne!

Satulahihnojen kitinä kävi äänekkäämmäksi, yhä äänekkäämmäksi, ja alkoi sitten loitota. Hän nousi seisomaan ja vilkaisi kerran ympärillensä.

»Odottakaa! Odottakaa!» huusi hän. »Minä tulen!»

Mutta verkkainen käynti muuttui hölkkäjuoksuksi, joka tuskin oli vähääkään vinhempi; Nancy lähti rajusti juoksemaan.

XII luku

Sananen heikkomielisyydestä

Tosin he eivät hiljentäneet ratsastusvauhtiansa sentähden, että Nancy niin hurjasti kiiti heidän jälkeensä; mutta he eivät myöskään kiihdyttäneet ratsujensa hölkkää, ja vain yksi pää kääntyi tarkkailemaan häntä. Häneen päin tähyilivät isän punakanpulleat kasvot, ja äkkiä hän seisahtui hyydyttävän hämmästyksen vallassa huomatessaan isänsä hymyilevän — niin, virnistelevän selittämättömästä riemusta!

Hän seisahtui ällistyksissään vain hetkiseksi, sillä senkin kalliin tuokion aikana ratsujoukko mennä hölkytti useita metrejä eteenpäin. Sitten hän alkoi juosta oikein tosissaan; hänen sydämeensä oli tarttunut kylmä, pistävä pelko, joka muistutti mielipuolisuuden kammoa.

Miten oli hänen isänsä laita? Jo se oli kovin kummallista, että hän oli tyynesti alistunut jättämään tyttärensä erämaahan, mutta sen saattoi selittää hänen luonnollinen pelkonsa tuota nauravaa pahaa henkeä, Jerry Aikenia, kohtaan, mutta tyyten käsittämätöntä oli, että John Scovil saattoi nauraa niin hirveällä hetkellä.

Niinpä Nancy Scovil henkäisi syvään ja lähti juoksemaan tuulen vauhdilla. Hän ei ollut uneksinutkaan jalkojensa voivan kiidättää häntä niin vinhasti, niin väsymättömästi, niin varmasti sekä tasaisten että rosoisten kohtien ylitse. Juoksun synnyttämä viima puhalsi hatun hänen päästänsä; hänen tukkansa lehahti hajalleen, hänen hengityksensä oli kuuma ja kiivas, ja hänen katsettansa himmensivät kiihtymyksen kyyneleet.

Hämärästi, udun lävitse hän näki John Scovilin vastapuhjenneen hulluuden vallassa huojuvan sinne tänne satulassaan joka hetki vaarassa pudota maahan, samalla kun hän piteli hytkyviä kupeitansa ja hänen remunaurunsa kaikui Nancyn korvissa. Mutta vihdoin hän oli saavuttanut seurueen, sivuuttanut Kääpiö-Peten ja asteli nyt läähättäen Aikenin taluttaman ratsunsa vierellä.

Hämmennyksissäänkin hän kuuli Aikenin tylyn äänen. «Hellittäkää irti jalustin! Rientäkää takaisin noutamaan hattunne! Luuletteko minun sallivan teidän hävittää rahojani viskelemällä sombreroja tiepuoleen?»

Nancy hellitti jalustimen kädestään ja pysähtyi; hänessä heräsi äkkiä miltei vastustamaton halu kouristaa tuota miestä kurkusta. Mutta Aiken istui satulassaan korkealla hänen yläpuolellaan virnistellen hänelle sävyisesti. Hänen isänsä uusi naurunremahdus kajahti hänen korvissansa, ja taaskin seurue ravasi hänen ohitsensa.

Hän ei mahtanut mitään, hänen täytyi totella. Onneksi hattu oli vain muutamien askelien päässä jälessäpäin; tuossa tuokiossa hän oli sen noutanut ja kiiti taaskin, kunnes hän jälleen saapui ratsunsa luokse ihan nääntymäisillään.

»Seisauttakaa hevonen!» huusi hän kiihkeästi Jerrylle. »Ettekö näe, että minä en pääse satulaan?»

»Kavutkaa selkään tai jääkää jälkeen!» sanoi Aiken, yhäti virnistellen. »Se on minusta ihan yhdentekevää.»

Epätoivo antoi Nancylle voimia. Hän painoi sombreron tiukemmin päähänsä, tarttui satulannuppiin ja kiskoi itseänsä ylöspäin; mutta kun hän jo oli pääsemäisillään varmasti ratsaille laukesivat hänen käsivartensa, ikäänkuin halvaus olisi herpaissut hänen olkavartensa. Hän kellahti maahan ja oli vähällä horjahtaa hevosen jalkoihin.

Hänen hampaansa välähtivät, kun hän vilkaisi Aikeniin — virnistelevään pahaan henkeen — ja sitten hän yritti uudelleen. Kenties kiukku lisäsi hänen voimiansa; joka tapauksessa hänen onnistui reutoutua ratsun selkään, ja seuraavalla hetkellä hänen jalkansa heilahti paikalleen. Sitten hänen silmänsä pimenivät uupumuksesta; hänen oli tartuttava satulannuppiin ja sokeasti takerruttava siihen estyäksensä putoamasta maahan. Ja kun hän nosti päätänsä, jyrisi hänen isänsä ääni läheisyydessä.

»Sirkustemppuja, Nan! Ha, ha, ha! En milloinkaan ole nähnyt oivallisempaa juoksua ja — ha, ha, ha! — hyppäämistä. En olisi uskonut sinun siihen pystyvän!»

»Ja hyvin viehkeästi se kävikin», jupisi Aiken.

»Niin kävi, etenkin silloin, kun hänen hattunsa lennähti päästä.»

»Ja kun hänen hiuksensa lehahtivat valloilleen».

»Ja kun hän juoksi —»

»Kuten Atalanta — todellinen uusi Atalanta!»

He ratsastivat kahden puolen häntä, ja hänen vilkuillessansa toisesta toiseen he nauroivat ilkkuvasti. Nancy Scovilin silmiä sumensivat kyyneleet, mutta katseensa jälleen kirkastuttua hän huomasi Punaisen Mackin kääntyneen satulassa ja tarkkailevan Jerry Aikenia synkän tiukasti. Sitten Mackin katse kääntyi häneen, ja se oli sähköisen myötätuntoinen. Se vaikutti ihmeellisen virkistävästi.

Myöskin Aiken näki nuo selvämerkityksiset silmäykset. Hän jättäytyi jälkijoukkoon Kääpiö-Peten luokse ja kutsui Mackiakin sinne. Viimemainittu tuli hyvin kerkeästi otsa uhkaavana kuin ukkospilvi. He hidastivat vauhtiansa, kunnes olivat jääneet varmasti pois muiden kuuluvilta.

»Ystäväiseni», mutisi Kääpiö-Pete ja tähysti Aikenia kiiluvin silmin, »tulitte tänne parhaaseen aikaan. Olin ihan lähtemäisilläni puheillenne.»

»Pete», murahti Punainen Mack, »sinulla ja minulla oli sitten aivan sama ajatus. Minulla on haastamista tälle herrasmiehelle oikein suuntäydeltä.»

Jerry silmäili heitä hieman miettiväisen näköisenä. Asiat olivat silminnähtävästi kehittyneet huippukohtaansa. Punaisen Mackin käsi puristi suitsia ikäänkuin hän olisi kuristanut elävää olentoa; hän istui satulassaan hiukan etunojassa, ja yhtenään hänen vapaa kätensä kohenteli ja hiljaa taputteli hänen kupeellansa riippuvaa koteloa. Kääpiö-Pete taas ratsasti ihan suorana. Hänen laajat sieraimensa värähtelivät tuontuostakin kuten jälkiä vainuavan koiran, ja hänen vankat poskilihaksensa pullistelivat rytmillisesti hänen hillitessään kiihtymystänsä. Ilmeisesti kiiri ukkospilviä Aikenin pään ympärillä, eikä salama ollut kaukana.

»Ensiksi», alkoi Punainen Mack, jonka leuka samalla työntyi eteenpäin kuin bulldoggin leuka, »on minun sanottava tämä. Se ei ole pitkä puhe, mutta siinä on hyvin paljon sisältöä, jos vain jaksetaan käsittää sen merkitys. Naapuri» — hän pyörähti satulassa täyskäännöksen — »en tiedä, mistä osasta maata olette kotoisin, mutta olen valmis lyömään vetoa kymmenen yhtä vastaan siitä, että se on kurjaa seutua.»

»Hyvin monien ihmisten mielestä», vastasi Aiken ystävällisesti, »se on».

»Arvasin sen», jatkoi Punainen Mack, »koska sieltä saamanne ajatustapa on kurja. Näillä tienoin —»

»Maltahan hetkinen!» sekaantui Kääpiö-Pete.

»Ei kannata puhua pitkään hänenlaisellensa miehelle. Minä lausun kaikki suoraan ja lyhyesti. Naapuri, kahta seikkaa en aio sietää syrjästäkatsojana. Toinen on se, että mies alkaa pieksää hevostansa päähän.»

»Varsin oikein», yhtyi Jerry. »Inhoittava tapa. Sitäpaitsi ymmärrän kyllä, minkä tähden hevosia kohdellaan niin lempeästi täällä aavikolla. Ne ovat perin hyödyllisiä.»

»Tuttuseni», virkkoi Kääpiö uhkaavasti, »saattaisi olla parempi, jollette päästäisi kieltänne valloilleen, ennenkuin minä olen puhunut puhuttavani ja te olette painanut kaikki sanani visusti kalloonne.»

Mutta Jerryn hymyily oli järkkymätön.

»Toinen seikka, jota en jaksa katsella», pitkitti Kääpiö, koneellisesti ohjaten ratsuansa likemmäksi Aikenia, joten hänen kookas ruhonsa kohosi pienemmän miehen yläpuolelle, »toinen seikka on naisten huono kohteleminen, rehentely ja muu sellainen. En tiedä, missä teidät en kasvatettu, mutta minut kasvatettiin pitämään kädet irti tytöistä.»

Hänen lausuessansa viimeisiä sanoja hänen äänensä aleni ja hänen silmiinsä tuli ilkeä välke. Jerryn toisella puolella kostutteli Mack huuliansa hirvittävän kiihkeästi, ja hänen oikea kätensä oli kuin juuttunut revolverin nuppiin.