SISÄLLYS (continued 4)

Sillä välin oli laulu käynyt äänekkäämmäksi.

»Syvä kuin lempeni olkohon unesi, rakkaus kestävä suloinen muistosi.»

Ensimmäisen kerran Numero Kymmenen historiassa kuultiin serenaadia sen pölyisellä kadulla!

XXXVI luku

Vasenkätinen Harris

Heti kun Scovil oli poistunut Groganin kapakasta ja pelätty järjestysmies kadonnut hänen kintereillään, kääntyivät miehet jälleen Nancyyn päin — mutta katso, hän oli poissa! He katselivat ympärillensä kuin lapset, joilta on riistetty harvinainen ja hupainen lelu, ja seuraavalla hetkellä olisi alkanut etsintä, jonka aikana olisi nuuskittu Numero Kymmenen jokainen soppi, jollei olisi sattunut eräs tapaus, joka värisytti jopa Numero Kymmenenkin taisteluissa väsyneitä hermoja.

Järjestysmies ja hänen vankinsa eivät olleet ennättäneet oikein kadota näkyvistä Groganin varjoisen oven taakse, kun näkyviin astui uusi tulokas. Hän ei seisahtunut hetkiseksikään ovelle, ikäänkuin sikäläinen valaistus olisi ollut hänestä vastenmielinen, vaan lipui nopein syrjäaskelin pitkin seinäviertä hämärämpään kohtaan.

Hän oli tavallansa huomattava mies. Hän oli keskimittaista pitempi, ja kuten useimmilla monipuolisten ruumiinharjoitusten karkaisemilla miehillä oli hänelläkin leveät hartiat ja korkea rinta, joka soukkeni hoikiksi, jänteviksi vyötäisiksi. Hänestä uhkui sekä voimaa että valppautta, mutta hänen tekemänsä vaikutus oli vieläkin tehoisampi.

Astuttuansa Groganin saliin hän pujahti hämyiseen varjoon, mutta kuten näyttämötähti saattoi hänkin heti kaikki muut salissa olevat henkilöt varjoon.

Sillä hän oli niitä harvoja miehiä, jotka hallitsevat ympäristöään ja siten ovat kuninkaitten veroisia. Yhtä varmasti ja ryhdikkäästi hän olisi saattanut astua jollekulle Broadwayn varrella olevalle näyttämölle. Yhteiskunnalliset ja poliittiset arvohenkilöt olisivat kunnioittaneet häntä, sillä hän näytti tärkeältä tekijältä — mistä hän ei turhamaisesti ylpeillyt, vaan minkä hän yksinkertaisesti tiesi.

Hänen ulkomuotonsa ei ollut erikoisen kaunis katseltava. Esimerkiksi hänen kaulansa oli paksu ja jänteikäs, ja jänteet erottuivat näkyviin, kun hän käänsi päätänsä, joka sekin oli liian pitkä ja kulmikas ollaksensa hauskannäköinen. Vaalean keltaiset viikset, ahavan ja paahtavan auringon haalistamat ja vaalentamat, riippuivat suun kahden puolen puoliväliin leukaan saakka. Näiden viiksien yläpuolella ulkoni kapea kyömynenä, josta hänen kasvonsa saivat rajun, hyökkäävän vivahduksen. Mutta tämän vaikutelman osoittivat silmät heti vääräksi. Ne olivat vaaleat, utuisen siniset, ja miehen kiihtyessä näkyi sen udun takaa vähäisiä välähdyksiä, jotka ilmestyivät, hehkuivat ja sammuivat hyvin kummallisesti.

Hänessä oli muitakin huomiota-ansaitsevia piirteitä. Hänen revolverinsa esimerkiksi riippui korkealla hänen oikealla kupeellansa vedettynä kauas etupuolelle — vasenkätisen suosimalle kohdalle. Ja hänen vasen kätensä oli kahvinruskea — riittävä todistus siitä, ettei siinä milloinkaan käytetty käsinettä.

Hänen seistessään silmäilemässä joukkoa alkoi häntä lähinnä olevien miesten keskuudessa supina, joka levisi vaihtelevina, pelkoa, ällistystä, ihmettelyä ja kiukkua ilmaisevina kuiskauksina: »Vasenkätinen Harris! Vasenkätinen Harris on kaupungissa! Mitähän nyt on tulossa?»

Tämä nimi oli kiihtymyksen ja kuiskeen riittävä selitys, sillä vasenkätisen Harrisin maine oli levinnyt vuoristoaavikolla itäisistä vuorista läntisiin ja kauas pohjoiseen sekä kauas etelään. Niillä seuduilla on monenlaisia huimia miehiä, joiden omallatunnolla on rikoksia ja joiden revolverinperässä on pykäliä surmattujen vastustajain muistomerkkeinä, mutta todellisia surmaajia on sielläkin sangen harvassa.

Tavallisesti miehentappaja aloittaa rikollisen uransa humalaisen raivon puuskassa, livistää karkuun, mutta on neljänkolmatta tunnin kuluttua seulana revolverinkuulista, ja vielä vuorokauden kuluttua hänestä jo kerrotaan taruja, jotka paisuvat ja muuttuvat, kunnes vuoden perästä tällaisen yhden ainoan päivän kauhusankarin kerrotaan viettäneen pitkän rikollisen ja hurjan elämän.

Pitkien väliaikojen kuluttua ilmaantuu kuitenkin miehiä, joilla on erikoinen kyky ja erikoinen halu tuhota elämää. He ovat luonnolta saaneet kylmän silmän ja varman käden ja kehittävät näitä lahjojansa, kunnes heidän revolverinsa osuu täsmällisesti kuin kartanpiirtäjän kojeet ja nopeasti kuin piiskan läimähdykset. Ja sen taidon saavutettuansa he ovat jotensakin turvassa lain kouralta, sillä heidän sopii odottaa, kunnes heidän uhrinsa kiihtyy herjauksista tai pistoksista toimintaan ja tekee ensimmäisen tappeluliikkeen, ennenkuin he tempaavat aseensa ja ampuvat hänet »itsepuolustuksessa».

Joskus heidän elämänsä jatkuu kauan tällä tavoin. Silloin tällöin he ovat vähän aikaa vankilassa, mutta palaavat aina vuoristoaavikolle entiseen elämäänsä, joka on liian kiehtova vaihdettavaksi mihinkään muuhun puuhailuun. Lopuksi heidät nujertaa monilukuinen ahdistajajoukko tai joku valtakunnan tai valtion poliisimies ryhtyy epätoivoiseen tehtävään ja kaataa vainuttavansa. Mutta aina, aina he kuolevat saappaat jalassa.

Siinä todellisen surmaajan elämän ääriviivat; ja vasenkätinen Harris oli surmaaja. Hänen ikänsä oli kolmenkymmenen ja neljänkymmenen välillä, ja kymmenen vuoden aikana oli hänen maineensa levinnyt yhä laajemmalle vuoristossa. Kahdesti hänet oli pantu vankilaan, ja kahdesti oli hänen vankeusaikaansa lyhennetty »hyvän käytöksen» vuoksi, vaikka sen hyvän käytöksen yleisesti arveltiin olleen vankilan johtajan lahjomista. Ja nyt hän samoili vapaana. Lain koura ei tavoitellut häntä; mutta kaikki olivat häntä vastaan, ja hän oli koko maailmaa vastaan. Ja sellaisesta kamppailusta vasenkätinen Harris piti. Siinä kannatti olla mukana.

Mutta vasenkätinen Harris ei ollut salakavala väijyjä. Hänen ympärillensä punoutuneiden, hirveitä veritöitä ja miestappoja koskevien tarinoiden sekaan oli siroiteltu muitakin kertomuksia; hän oli keskellä aavikkoa auttanut eksyneitä vaeltajia, suojellut turvattomia, ruokkinut nälkään nääntyviä. Ja sanottiinkin, että Harris osasi tehdä vain kaksi liikettä. Toinen oli kultakolikkojen nakkeleminen, toinen revolverin ojentaminen. Hänen ympärillänsä oli sankaruuden kehä. Häntä pidettiin arvossa juuri sen vaaran tähden, jota hän aina uhitteli.

Kuiske sorisi ja vaimeni, kun tulija astui tarjoilupöydän ääreen ja tilasi ryypyn. Ja pantiin merkille, että tarjoilupöydän ääressä seistessänsä hän oli selin seinän nurkkaukseen.

Kun hän oli siinä asennossa, ei hänen kimppuunsa voitu käydä takaapäin. Hän piti syrjäkatseella silmällä tarjoilijaa, ja hänen kasvonsa olivat suunnatut suoraan muihin miehiin päin.

Hänen ryyppynsä saavuttua panivat toiset merkille senkin, että hän aina käytti oikeata kättänsä; pelätty vasen käsi oli vapaana kaikkien mahdollisuuksien varalta ja liikkui aina revolverikotelon läheisyydessä. Oikealla kädellänsä hän kaasi ryypyn — pienen. Oikealla kädellä hän vei lasin huulillensa, silmäili miesjoukkoa ikäänkuin varmistuaksensa siitä, ettei kukaan valmistautunut tekemään epäilyttävää liikettä, ja heilautti sitten ryypyn suuhunsa yhdellä ainoalla nopealla liikkeellä.

Sellaiseen merkillisen hätäiseen juomiseen oli hänellä syytä. Jotkut miehet olivat saaneet kuulan selkäänsä tai vatsaansa hitaasti tyhjentäessänsä konjakkilasia; ja tiedettiin, ettei vasenkätinen Harris jättänyt mitään sattuman varaan luullessansa vaaran uhkaavan.

Kulautettuansa ryyppynsä hän lähti taaskin kävelemään — aina pysytellen seinävieressä — ja valitsi nurkkapaikan, josta hän saattoi pitää silmällä koko huonetta. Mistä hän olisi voinut tietää? Groganin kapakassa saattoi olla hänen mieskohtaisia vihamiehiänsä kymmenkunta, hänen kädestänsä surmansaaneiden miesten ystäviä, jopa sukulaisiakin.

Tuikea, tyyni ymmärtämyksen hymy väikkyi miesten kasvoilla. Ja yksi heistä puri hammastaan, muljautti äkäisesti silmiään, pyörähti sitten kantapäällänsä ympäri ja poistui nopeasti salista. Hän ei uskaltanut jäädä sinne uhmailemaan murhanhimon kiusausta.

Mutta muut pysyivät rauhallisina, ollen olevinansa syventyneitä peliin. Itse asiassa he odottivat järjestysmies Bud Levinen paluuta. He olivat nähneet, miten Bud toimi, tunsivat hänet ja hänen arvonsa. Mutta he halusivat nähdä, miten hän menettelisi, kun hänen vastassansa oli niin paljon taitavampi mies kuin hän koskaan voisi olla — mies, joka pystyisi ampumaan kolme kuulaa maaliinsa, ennenkuin Bud ennättäisi saada revolveriansa esille kotelostaan.

Kauan heidän ei tarvinnutkaan kestää jännitystä. Bud Levine astui ovesta, huomasi kaikkien uteliaat katseet ja pysähtyi kesken askelta samoin kuin koira joskus seisahtuu kesken ponnahdusta. Hän vilkaisi ympäri huonetta, ja sitten hänen katseensa suuntautui värähtämättä vasenkätiseen Harrisiin. Viimemainittu istui ihan huolettomana, kiertäen savuketta ainoastaan oikealla kädellänsä. Hän toimi aina ikäänkuin hänen vasen kätensä ja käsivartensa olisivat olleet halvautuneet. Se raaja oli pyhitetty ainoastaan yhdenlaista käyttöä varten. Järjestysmiehen tähystäessä häntä tarkoin hän pysyi välinpitämättömän tyynenä, samalla virittäen savukkeensa.

Bud Levine epäröi hetkisen, mutta meni sitten lattian poikki revolverisankarin luokse suoraan kuin nuoli. Ehdittyänsä Harrisin eteen hän pysähtyi ja ojensi kätensä kaikkien tarkkaillessa häntä. Toinen tarttui ojennettuun käteen keskinäisen sovun merkiksi.

«Harris», virkkoi järjestysmies, »minä tunnen teidät, ja te tunnette minut. Vai mitä?»

»Ei minulta unohdu sen joen ylitse kahlaaminen, Bud», vastasi surmaaja tyynesti. »Hauska tavata teitä.»

»Minusta ei ole hauska tavata teitä, Harris», sanoi järjestysmies yhtä tyynesti kuin toinenkin. »Ei hitto vieköön olekaan! Parhaillaan on Numero Kymmenessä hornamainen hoppu erään tytön tähden, eikä teidän olisi tarvinnut tulla pahentamaan sitä osaltanne. Mutta sanon teille suoraan, Harris, minä en etsi selkkauksia. Annan selkkausten tulla etsimään minua.»

Vasenkätinen silmäili toisen kasvoja huvitetun näköisenä.

»Tuo kuulostaa sangen suoralta minua kohtaan», myönsi hän.

»No niin», lisäsi Bud. »Annetaan asian olla siten. Olen puolellanne, Harris, kunnes teette jonkun tekosen. Näkemiin.»

Harris hätkähti kovasti.

»Mitä lempoa on nyt tekeillä?» tiedusti hän.

Hyvin selvästi he kuulivat kadulta kantautuvan laulun sanat:

»Syvä kuin lempeni olkohon unesi…»

»Taaskin se tyttö», tuskaili järjestysmies. »Hän on kaiken alkusyynä.»

Jo olivat Groganin vieraat alkaneet poistua salista, ja uteliaina miehet työntyivät kadulle kuuntelemaan ja katselemaan.

XXXVII luku

Serenaadi

He näkivät Pätkän seisovan paljain päin keskellä katua hotellin edustalla ison lyhdyn kirkkaasti valaisemana. Ja hän lauloi kasvot käännettyinä rakennuksen toisessa kerroksessa olevaa, himmeästi valaistua ikkunaa kohti. Miesjoukon tulviessa kadulle katsomaan, ilmestyi avoimeen ikkunaan valkoinen hahmo, joka heilutti kättänsä laulajalle. Ja sen vaikutuksessa laulajan ääni alkoi kuuluvasti värähdellä ja kävi vienommaksi.

»No, mitäs tuosta arvelette?» murahti Brick Sullivan, karjanomistaja ja mahtava mies. »Koettaako Pätkä syrjäyttää meidät? Pojat, hän laulaa tytölle!»

»Mitä meidän on tehtävä?»

»Odotettava, kunnes tyttö viskaa vettä hänen niskaansa.»

»Mutta ehkä tuo laulu tehoaa tyttöön.»

»Lauletaan niin, että Pätkän ääni hukkuu. Mitä osaat laulaa, Brick?»

»En ole laulumies. Mutta pane sinä alulle! Minä kyllä lisään jonkunlaista ääntä.»

»Tulkaa sitten mukaan, pojat!»

Johtaja asteli katua pitkin hotelliin päin, veisaten valtavasti:

»Tuoll’ on mun kultani, ain’ yhä tuolla…»

Ja häntä seurasivat toiset, jotkut katsoakseen, jotkut pilkatakseen, useimmat yhtyäksensä lauluun. He keräytyivät Pätkän ympärille.

Aluksi hän muutamia minuutteja koetti pitää puoliansa kilpalaulajia vastaan ja pinnisti äänensä kiljunnaksi, jotta toisten häiritsevä laulu hukkuisi siihen; mutta kun kaksikymmentä miestä yhtyi hoilaamaan, lakkasi hän pian harmistuneena ponnistamasta.

Hän saattoi kuitenkin kohdistaa vihansa muuhunkin kuin musiikkiin. Hän kääntyi Brickiin päin ja laski vankan kätensä tukevan miehen olalle.

»Mitäs tämä tarkoittaa?» kivahti Brick, tauoten laulamasta.

»Tulkitse se niinkuin itse haluat!» kehoitti Pätkä ilkamoiden. »Mitäs sinä tarkoitat, tullessasi häiritsemään lauluani, sinä länkäsäärinen, pihtikinttuinen, herasilmäinen, piirasnaamainen, suippokuonoinen, lättäpäinen tomppeli?»

»Poikaseni», virkkoi Brick, jaksaen silminnähtävästi vain vaivoin hillitä itseänsä, »onko ilma täällä sinun?»

»Minulla on parempaakin kuin ilma», vastasi Pätkä ja survaisi nyrkkinsä Brickin leuan alle.

He iskivät heti yhteen.

Se ei ollut ainoa tappelu miesparvessa. Sillä joukon poistuessa Groganin kapakasta, oli eräs punatukkainen mies huomannut, että hänen kintereillänsä pysytteli hyvin harvapuheinen miekkonen. Punapää oli ryyppinyt aika runsaasti Groganin väkevää konjakkia ja muisti nyt lausunnon, jonka Nancy Scovil vähäistä aikaisemmin oli saanut ouijalaudalta ja joka koski karjanvarasta ja häntä seuraavaa pitkäkannuksista, hiljaista miestä. Punatukkainen oli nuoruudessansa silloin tällöin siepannut harhaantuneen naudan yhtä paljon huviksensa kuin voitonhimosta, ja nyt hän astui syrjään ja otti selvän siitä, että hänen takanansa hiipivällä, omituisen harvapuheisella veitikalla oli pitkät kannukset — hyvin pitkät kannukset, joissa espanjalaisten julman tavan mukaan oli piikkipyörät.

Sillä hetkellä punapää ei virkkanut mitään. Hän asteli edelleen. Mutta koko ajan hän huomasi hiljaisen herrasmiehen itsepintaisesti ja selittämättömästi pysyttelevän ihan hänen kintereillänsä. Tosinhan kaikkia muitakin miehiä samalla tavoin seurasivat takanatulijat, mutta punapään aivot olivat niin sumuiset, ettei hän pannut merkille tätä tärkeätä seikkaa. Senvuoksi hän äkkiä pyörähti keskellä tietä ympäri ja karjaisi vainuajallensa vasten kasvoja:

»Mitä tämä on? Mitä minusta tahdotte?»

»Tahdon liikkumistilaa», vastasi toinen tyynesti ja yritti tunkeutua eteenpäin.

Häntä pidätti käsi. Hän kääntyi, ja samalla hetkellä, jolloin Brick ja Pätkä kellahtivat tomuun, tarttuivat nämä kaksi revolvereihinsa.

Revolverit eivät kuitenkaan ole koskaan varsin suosittuja väentungoksissa, ja ennenkuin aseet ennättivät välähtää, piteli kaksi tai useampi kumppani kiinni kumpaistakin miestä. Siinä puuhassa he jakautuivat jonkunlaisiksi puolueiksi. Ja hetkistä myöhemmin Brick ja Pätkä kieriskelivät mullin mallin muiden jaloissa. Molemmilla puolella kaatuili miehiä maahan.

Se aloitettiin nauraen, mutta loppui kirouksiin, kun joku tallasi kaatuneen miehen kasvoille ja joku toinen kompastui maassa viruvaan mieheen. Kolmen henkäisyn aikana oli kadun täyttänyt ruuhka huojuvia, kiemurtelevia, hikoilevia, raivoovia mellastajia.

Ja toisen kerroksen ikkunassa, ihan heidän kohdallaan, seisoi valkopukuinen olento, vääntelehtien tahdikkaasti edestakaisin. Se oli Nancy, joka nauroi sydämensä pohjasta.

Tähän hurjaan tappelunmyllerrykseen syöksyi järjestysmies Bud Levine, huutaen äänekkäästi kuin sotatorvi ja puristaen revolveria kädessään. Paljaan teräksen välke sai muutamia järkiinsä; karjuvan äänen tuttu sointu herätti toiset tajuihinsa.

Ja vähitellen alkoi tungos harveta ja hajaantua. Mutta miesten hyvä tuuli ei silti palannut. Nyt ei lähdetty joukolla takaisin Groganin kapakkaan. Poistuttiin yhteisestä sopimuksesta parittain ja vetäydyttiin syrjäisiin paikkoihin lopettamaan tappelu. Mutta muutamissa minuuteissa oli ainakin katu tyhjentynyt.

Sitten järjestysmies Bud Levine istuutui hotellin kuistille ja painoi kasvonsa käsiinsä. Hän oli lopen uupunut. Hänen erottamiensa tappelijain kouraisut olivat repineet hänen paitansa risaksi. Moni jollekin toiselle aiottu vilpitön isku oli osunut hänen päähänsä ja kupeisiinsa. Hänen ruumistansa kivisti ikäänkuin hän olisi vierinyt terävien kivien peittämällä rinteellä. Ja siinä istuessansa hän ajatteli Nancy Scovilia.

Hänen aatoksensa katkaisi takaapäin kuuluva ääni, sen miehen ääni, joka oli väittänyt tyttöä tyttärekseen. Mies syyti huoneessansa kirouksia ihan tulvanaan, ja tukahtuneesti hänen äänensä tunkeutui ohuen väliseinän lävitse kuistille. Järjestysmies toivoi hartaasti, että hän olisi luottanut miekkosen sanaan ja lähettänyt tytön pois hänen seurassansa, olipa se sitten oikein tai väärin. Jos tyttö viipyisi Numero Kymmenessä vielä jonkun aikaa, räjähtäisi koko kaupunki. Kenties ei nytkään olisi liian myöhäistä perääntyä. Bud meni hotelliin ja avasi Scovilin huoneen oven. Toinen nousi vuoteelta, jolla hän oli istunut, ja tuijotti järjestysmieheen.

»No, naapuri», alkoi järjestysmies, »tulin hieman pakisemaan kanssanne. Haluaisin kuulla, millaisia todistuksia voitte esittää siitä, että tyttö on tyttärenne?»

Mutta Scovil pyyhkäisi kädellään otsaansa ja katsoi Bud Levineen, räpytellen silmiänsä pitkästä unesta heränneen ihmisen tapaan.

»Missä olen?» ähkäisi hän.

»Numero Kymmenessä tietysti», sanoi järjestysmies. »Tulin —»

»Minkä tähden olen Numero Kymmenessä?»

»Etsimässä tytärtänne kaiketi. Kuulkaahan nyt. Olen valmis neuvottelemaan. Esittäkää minulle jonkinlaisia todistuksia siitä, että hän on tyttärenne —»

»Tyttäreni?» kertasi Scovil, muistaen opetusta, jonka Nancy oli antanut hänelle yläkerrasta. »Minulla ei ole ikänäni ollut tytärtä!»

»Voi hemmetti!» tuskaili Bud Levine. »Eikö teillä ole ollutkaan tytärtä?»

»En kai ole tehnyt mitään pahaa?» kysyi Scovil heti, innokkaasti tarkkaillen Levinen synkkiä kasvoja. »Mitä varten olen täällä, hyvä ystävä? Viimeksi muistan ratsastaneeni keskipäivällä; päätäni poltti kovasti, ja —»

»Hemmetti!» toisti Bud Levine happamesti. »Eikö hän siis olekaan tyttärenne? Luovutteko siis kaikista vaatimuksistanne häneen nähden?»

»Kehen nähden?» kummeksi Scovil ovelasti.

Sitten hän lisäsi vilkkaammin: »Onko joku nainen väittänyt minua isäksensä? Sir, minulla ei ole tytärtä.»

Järjestysmies silmäili toista katkeran tarkkaavasti.

»Auringonpistos», totesi hän kylmästi. Hän huoahti. »No niin; kuinka voitte nyt?»

»Minusta tuntuu kuin olisin nukkunut kauan. Voin paljon paremmin, sir», vastasi Scovil.

»Niinpä niin», äänsi Bud Levine, »jos olette saanut tajunne jälleen täyteen kuntoon, ei ole mitään erikoista syytä pitää teitä täällä lukon takana».

»Olenko ollut lukon takana?» tiedusti lihava mies rauhallisesti. »Niin, kas niin! Ajatella sitä!»

»Huh!» urahti Levine. »Niin, olette ollut ankarassa leikissä, naapuri. Haluatteko lähteä jatkamaan matkaanne.»

»Tietysti.»

»No, ovi on auki. Mutta ottakaa varteen vihjaukseni! Älkää viivytelkö Numero Kymmenessä!»

»Sir», vakuutti Scovil lämpimästi, »mieluummin olen missä muualla tahansa kuin täällä».

»Sepä hyvä. Lähtekää siis liikkeelle ja laittautukaa matkalle! Ja pitäkää varanne, etteivät pojat näet teitä! Heillä on jonkinlaista kaunaa teille.»

»Niinkö?» jupisi Scovil. »Pääni lienee sitten ollut sekaisin.»

»Varmasti se on ollut. Matkaan nyt!»

Tämän vuoksi John Scovil pujahti varkain pois hotellista ja hiipi varovasti pitkin katua. Hän löysi ratsunsa Groganin kapakan edustalta, johon hän oli sen jättänyt, nousi ratsaille ja lasketti huimaa vauhtia pitkin tietä kumpujen ylitse — mihin tahansa, kunhan vain poispäin Numero Kymmenestä..

XXXVIII luku

Karkaaminen

Jäätyään yksin vankilan ulompaan huoneeseen — siihen, jossa järjestysmies asui — alkoi Jerry Aiken heti huolellisesti tarkastaa ympäristöään. Hän ei tiennyt, kuinka kauan hän saisi olla yksin, ennenkuin Bud Levine palaisi täyttämään uhkaustansa ja panisi hänet käsirautoihin. Siihen saakka ympäröivät häntä puiset seinät, ja ne olivat kokonaan toisenlaiset kuin varsinaisen vankikopin läpitunkemattomat kivimuurit.

Huoneessa oli kaksi ikkunaa, ja näihin aukkoihin Jerry luonnollisesti ensin keskitti huomionsa. Mutta niiden kautta poistumisen esti kaksi seikkaa. Ensiksikin ikkunat oli tarkoituksellisesti tehty niin ahtaat, että hoikkakaan mies tuskin saattoi soluttautua niiden lävitse; ja toiseksi oli ikkunoiden eteen ulkopuolelle kiinnitetty vankat rautaristikot. Hän tunnusteli näitä ristikolta kaikin voimin, mutta ne eivät hievahtaneet edes niin paljoa, että olisivat kitisseet.

Sitten hän tunnusteli ovea. Se oli puinen, mutta paksu ja lujasti lukittu. Huoneessa tosin oli tukevatekoinen pöytä, jota hän olisi voinut käyttää ovea murtaessansa, mutta räiske, joka varmasti syntyisi hänen kolhiessansa ovea rikki, herättäisi yhtä varmasti huomiota. Senvuoksi hän alkoi silmäillä laipiota. Se oli neljätuumaisista laudoista, ja niiden leveyden nojalla hän arvasi, että ne olivat vähintään kahden tuuman paksuisia. Ja naulariveistä hän huomasi, että niiden yläpuolella oli lähekkäin yhdensuuntaisia lankkuja. Ajan mittaan hän pystyisi murtamaan itsellensä tien sitä kautta, mutta hänellä ei ollut aikaa.

Jälellä oli vain lattia, vaikka kului muutamia minuutteja, ennenkuin hän edes katsahti siihen. Kenenkään mieleen ei juuri pälkähdä pyrkiä ulos lattian kautta, mihin on syynä osittain se, että lattian alla ei tavallisesti ole muuta kuin vankka maaperä, osittain se, että ihminen vaistomaisesti koettaa murtautua ulos- tai ylöspäin; yleensä on ihmisen luonteessa hyvin vähän myyrämäistä.

Mutta Jerry oli epätoivoinen, sillä hänen korvissansa vieläkin soi kadulla ratsastavan tytön laulu, ja hänen silmissänsä väikkyi uuden Nancy Scovilin, muuttuneen Nancy Scovilin kuva. Jos hän pääsisi ulos, olisi hänen suoritettava eräs tehtävä, ja sitten hän etsisi käsiinsä Nancyn, vaikka hänen olisi murtauduttava tiiliseinien lävitse päästäksensä hänen luokseen. Hän laskeutui polvillensa ja tarkasti lattiata kohta kohdalta.

Se oli tehty leveistä lankuista, jotka oli naulattu niin löyhästi ja huolimattomasti, että siellä täällä oli laajoja rakoja. Ja eräässä kohdassa oli seinänviereinen lankku vääntynyt niin kieroksi, että sen ja toisen lankun välillä oli lähes kolmen sentimetrin laajuinen rako. Nostaaksensa sen lankun irti hän tarvitsi vain vipua, joka mahtuisi aukkoon ja olisi kyllin luja kestämään keikottamista.

Ja sellaisen vivun hän löysi valmiina; se oli nurkassa seinään nojaava pyssy. Hän otti sen ja sai tungetuksi sen piipun rakoon. Hänen ensimmäistä kertaa voimakkaasti painaessansa tukkia alaspäin lankku kitisi, kirskui ja kohosi sitten räsähtäen pois paikaltansa. Sen kohdalle jäi noin kolmenkymmenen sentimetrin levyinen aukko, josta tuoksahti Jerryn sieraimiin mullan haju.

Hän laskeutui vatsalleen ja kurkotti päätänsä alaspäin. Aluksi oli kaikki sysipimeätä, mutta vilkaistessansa sivulle päin hän erotti heikkoa hämärrystä. Asianlaita oli kuten hän oli toivonut — talo oli lyhyiden patsaiden varassa, jotka perustuksen asemasta kannattivat sitä vähän matkan korkeudessa maasta. Hetkistä myöhemmin Jerry oli kiskonut irti viereisen lankun ja mateli vatsallansa valonkajastusta kohti. Oli työlästä ahtautua maassa olevan töryn ja lattian kannatushirsien välitse, mutta pian hän siitä selviytyi ja nousi seisomaan, ojennellen jalkojansa ja käsiänsä. Hän oli vapaa.

Hän tähyili kadulle.

Puuhailunsa loppupuolella hän oli kuullut vähän matkan päästä hälyä, ja nyt hän näki hotellin edustalla sekavan tungoksen, joka vähitellen hajaantui. Sitä hänen oli vältettävä; niinpä hän nopeasti vetäytyi taaksepäin ja kiersi vankilan taitse. Mutta tällöin hänen oli ensiksi sivuutettava talon se nurkka, jota hotellin lyhty parhaiten valaisi. Hänen aavistamattansa huomasi sillä hetkellä kadun toisella puolen oleva Kalju karkulaisen sujahtavan vankilan takana olevaan pimentoon. Ja Kalju pyörsi heti ympäri ja kiiruhti Groganin kapakkaan hälyttämään.

Lainkaan sitä aavistamatta Jerry hiipi hökkeliriviä pitkin myymälän kohdalle ja juoksi nopeasti kadun poikki sen ovelle. Ovi oli auki, houkutellen häntä sisälle, ja myymälässä paloi lamppu samoin kuin silloin, kun hän ensimmäisen kerran tänä historiallisena iltana oli sinne saapunut.

Nyt hänellä oli aikaa yllin kyllin, päätteli hän, sillä joskin järjestysmies palaisi vankilaan heti ja huomaisi vankinsa karanneen, ei hänen mieleensäkään johtuisi tulla heti etsimään Kaljun kaupasta. Siispä Jerry verkkaisesti asteli avaran huoneen taakse siihen soppeen, josta omistaja oli ottanut tuhoisaksi koituneen hajuvesipullon.

Sen parin löytäminen oli vaikeata, sillä valo kajasti himmeästi tähän pimeään onkaloon ja siellä oli koko joukko pulloja. Hänen oli nostettava niitä vuorotellen ja tarkastettava niiden leimoja, ennenkuin hän löysi oikean pullon. Mutta vihdoin se oli hänen käsissään. Hän nousi pystyyn, sujautti saaliin takataskuunsa, ojensi kätensä ylöspäin ja naurahti hiljaa. Nyt hän oli valmis sen illan vaikeimpaan tehtävään — etsimään Nancyä.

Mutta hänen hihittäessään tyytyväisenä kuului ensin sulkeutuvan välioven kitinää ja narinaa, ja sitten lausuttiin rauhallisesti, mutta käskevästi: »Naurakaa vasta sitten, kun panokset on maksettu, naapuri! Peli ei vielä ole lopussa. Kädet ylös!»

Ja käännyttyänsä ympäri hän huomasi katsovansa järjestysmies Bud Levinen värähtämättömään revolveriin. Levinen vieressä seisoi valtavaruhoinen Grogan; heidän takanaan olevasta oviaukosta näkyi viiden tai kuuden ajojahtiin liittyneen miehen kasvot. Hilpeimpiä kaikista oli varastonsa ryöstäjää virnistellen tähyilevä Kalju-vanhus.

»Selvä on, hyvät herrat», virkkoi Bud Levine, »enää emme tarvitse teitä. Astukaa esiin, Smith. Minulla on raudat, joista puhuin teille.»

Hymyillen tyytyväisesti ajatellessaan kummallista vaistoansa, joka oli opastanut hänet suoraan Kaljun myymälään, järjestysmies viittasi karkulaista tulemaan pois komerosta, heilauttaen revolveriansa. Mutta ei pidä olla liian varma, vaikka vastustaja onkin aseeton. Heti kun Jerry näki revolverin piipun suuntautuvan pois maalistaan, sujahti hänen oikea kätensä taaksepäin, kouraisi hyllyltä ensimmäisen pullon, joka tielle sattui, ja sinkautti sen suoraan lamppuun.

Samalla hän heittäytyi lattialle ja parhaaseen aikaan; sillä heti kun pullo välähti, ojensi järjestysmies revolverinsa häntä kohti ja laukaisi; kuula viuhahti ilkeästi Jerryn pään ylitse, kun hän paiskautui maahan. Mutta senjälkeen hänellä oli mahdollisuus yrittää, sillä pullo osui suoraan lamppuun, särki sen tuhansiksi sirpaleiksi, ja myymälä jäi pimeäksi.

»Käykää käsiksi, miehet!» kiljaisi järjestysmies vimmastuneena. »Käykää käsiksi! Ei saa ampua. Hän on aseeton, ja tahdon hänet elävänä.»

Ovella kajahti huuto, ja sitten kuului jalkojen töminää, kun miehet syöksyivät tavoittamaan Jerryä. Kun hän oli suljettu soppeen, ei hänellä ollut edes tuhannesosaa mahdollisuutta pujahtaa ahdistajaketjun lävitse. Taaskin hän turvautui sotajuoneen.

Hän muisti, että hänen lähellänsä oli pieni laatikko. Sen hän tempasi ja viskasi sen huoneen toiseen laitaan; rymähtäen se osui siellä olevaan pöytään.

»Tänne päin!» karjaisi järjestysmies. »Menkää takaovelle! Hän koettaa luikkia ulos sitä kautta! Joutuin, pojat! Kellä on tulitikkuja?»

Takaa-ajajien juoksun töminä suuntautui sinne päin, missä Jerryn laatikko oli ryskähtänyt. Hän puolestaan juoksi suoraan etuovelle.

Silloin olisivat kaikki olosuhteet olleet suotuisat hänen paollensa, jollei ahdistajajoukossa olisi ollut yhtä kylmäpäistä miestä kuin hän itsekin oli. Kalju-vanhus oli elämänsä aikana nähnyt useita melskeisiä kohtauksia ja tiesi perin hyvin, että pimeys on eduksi ylivoimaa vastaan kamppailevalle miehelle.

Heti kun lamppu oli rikottu hän senvuoksi riensi myymälän nurkkaan, sieppasi kynttilän ja sytytti sen. Juuri kun Jerry ehti keskelle lattiata, leimahti tulitikku Kaljun kädessä, ja sitten virisi kapea, keltainen liekki, joka valaisi isoa huonetta tai pikemminkin teki sen sekavat varjot näkyviksi.

«Tänne!» kirkaisi Kalju. »Hän pakenee etuovesta. Kymmenen dollaria sille, joka saa hänet kiinni!»

Nenästävedetty joukko kajautti hurjan kiljaisun. Miehet pyörähtivät ympäri ja karkasivat taaskin Jerryä kohti. Mutta hän oli saanut liian pitkän etumatkan. Hän olisi varmasti ennättänyt ovelle ja porhaltanut pitkin katua heidän edellänsä, jollei Kalju taaskin olisi tullut järjestysmiehen avuksi. Hän ojensi pitkää koipeansa ja potkaisi myymäläpöytää, joka kellahti kyljelleen suoraan Jerryn eteen. Ja siihen pakenija kompastui.

Ennenkuin hän ennätti jälleen pystyyn, olivat takaa-ajajat hänen kimpussaan, mutta juuri heidän lukumääränsä oli haitaksi. Häntä hapuili kymmenkunta kättä, ja ne kädet olivat toistensa tiellä. Niiden keskellä Jerry nousi pystyyn. Kynttilän valossa hän erotti vastustajansa, ja hänen nyrkkinsä tärähtelivät maaliinsa epätoivon nyt antaessa niille lisää voimia. Viisi, kuusi iskua pani likimmät hoippuen peräytymään, ja ennenkuin toiset ennättivät uudelleen käydä hänen kimppuunsa, oli hän pyörähtänyt ympäri, hypännyt pöydän ylitse yhdellä harppauksella ja pujahtanut ovesta kadulle.

XXXIX luku

Kamppailu

Katseltuansa ikkunasta kadulla käytyä hurjaa mellastusta Nancy Scovil oli menehtymäisillänsä naurusta vaipunut tuolille tyyntyäkseen ennen maatapanoa. Hänet valtasi lämmittävä tyytyväisyyden tunne, jollaista työmies tuntee päivän päätyttyä, kun hänen uupuneet lihaksensa vakuuttavat hänelle, että hän on ansainnut leipänsä.

Numero Kymmenen miellytti häntä; hänen oli siellä hauska olla; ja hänen onnensa olisi ollut täydellinen, jos hänellä vain olisi ollut kumppani. Mutta siihen saakka hän oli turhaan tähyillyt miesjoukkoa sitä varten. Monet kyllä olivat ruumiillisesti voimakkaita, mutta hänellä oli hieno epäilys, että he osoittautuisivat älyllisesti heikoiksi. Istuessansa nyt kädet ristissä pään takana, muistellen hurjia, parrakkaita kasvoja, hän kuuli toisen kerran samana iltana revolverinpamahduksen, tällä kertaa kaukaa kadulta.

Hän oli heti ikkunassa, mutta ei aluksi erottanut mitään. Kaukaa kuului sekavaa hälyä, mutta siinä kaikki. Ja sitten — se näytti pimennosta eroavalta varjolta. Lyhdyn valo loi Kaljun myymälään saakka himmeää, lepattavaa kajastusta, ja nyt sujahti siitä rakennuksesta esille hahmo, jota heti seurasi joukko toisia. Yksinäinen olento kääntyi katua pitkin kiitämään häneen päin, mutta ennenkuin se ennätti päästä vauhtiinkaan, saavutti sen joukko, joka nieli sen.

Vielä ei Nancy erottanut kohtausta kuin hyvin hämärästi, mutta siristäessään silmiänsä ja pinnistäessään katsettansa hän näki, että sekavassa ahdingossa tapahtui jonkunlainen purkaus. Käsiä ja jalkoja heilahteli ilmassa, päitä ponnahteli sinne tänne, ja sitten taaskin erosi yksinäinen hahmo tungoksesta, lähtien kiitämään katua pitkin. Mutta se oli samanlaista kuin kärpäsen ponnistelu sen koettaessa ryömiä takerruttuansa liimaiseen kärpäspaperiin. Ennenkuin pakolainen ehti kovinkaan pitkälle, oli joku taempaa rientänyt takaa-ajaja hänen kimpussansa.

Tällä kertaa oli ryhmä niin lähellä, että Nancy erotti joitakuita yksityiskohtia. Pakenija oli paljain päin, hänen paitansa oli revitty riekaleiksi, ja valo välähteli siellä täällä paljaasta ihosta. Hän juoksi, kunnes jokin hänelle ilmaisi, että ahdistajat olivat taaskin hänet saavuttaneet. Sitten hän pyörähti yllättävän äkkiä ja sivalteli iskuja oikealle ja vasemmalle vasten takaa-ajajainsa kasvoja.

Se näytti samanlaiselta kuin pitkä, musta aalto, joka tasaisesti vyöryy hiekkarannalle, voimattomasti kohahtaa esiinpistävää kiveä vasten ja peräytyy. Ihan samalla tavoin pieni miesparvi syöksyi yksinäisen pakenijan jälessä ja seisahtui kesken kiivainta rientoaan.

Takaa-ajajain peräytyessä ja etumaisten estäessä taempana tulevia, kiihkeästi eteenpäin pyrkiviä kumppaneitaan, kääntyi pakenija jälleen pinkaisemaan pitkin katua.

Tällä kertaa hän sai hyvän etumatkan, ennenkuin vainoojat uudelleen lähtivät hänen perässään. Ja sellaisen edun saavutettuansa hän lisäsi välimatkaa jokaisella askeleella, niin että hän näytti suorastaan lentävän pitkin maanpintaa, jättäen ahdistajiaan yhä kauemmaksi jälkeensä. Mutta kiireissänsä tai hädissänsä hän ei huomannut parasta mahdollisuuttaan. Groganin kapakan edustalla oli useita satuloituja hevosia, mutta — ehkä arvellen, ettei hän ennättäisi ponnahtaa satulaan ja saada ratsua liikkeelle, ennenkuin takana tulijat ehättäisivät likelle — pakolainen juoksi pysähtymättä Groganin kapakan ohitse.

Mutta takaa-ajajat huomasivat heti hänen erehdyksensä. Heidän hengästyneistä kurkuistansa pääsi käheä, voitonriemuinen luikkaus. Heidän rientäessänsä kapakan ohitse keikahti jokaiseen satulaan hahmo, ja samassa lähti puolikymmentä paimenratsua tavalliseen äkilliseen tapaansa kiitämään pitkin katua, niin että maa tömisi.

Sen äänen kuullessaan pakolainen loi yhden ainoan vilkaisun taaksensa, kumartui sitten vielä hiukan syvemmälle eteenpäin ja ponnisti eteenpäin kahta vinhemmin. Nyt Nancy erotti hänet ihan selvästi. Hän juoksi kuin siivekäs Merkurius vain varpaittensa tuprautellessa pölyä maasta, pää pystyssä, rikkinäisen paidan repaleet lepattamassa takana, tukan hulmutessa hänen juostessansa vastatuuleen. Nancyn sydän sykki rajusti. Hän olisi ollut valmis antamaan mitä hyvänsä hevosesta, jonka hän olisi voinut sijoittaa miehen vierelle, verrattomasta hevosesta, joka jättäisi paimenponit jälkeensä yhtä nopeasti kuin mies itse oli jättänyt niiden ratsastajat.

Mutta kamppailu oli ilmeisesti lopussa. Paimenponit olivat nyt päässeet täyteen vauhtiinsa, niiden hoikat kaulat olivat ojennetut eteenpäin, kuonot olivat vain muutamien senttimetrien korkeudella kadun tomusta ja vatsat keskellä harppausta tuskin sen korkeammalla. Jokaisella askeleella ne saavuttivat juoksijaa peloittavasti, ja heidän takanansa kiiruhti joukon loppuosa, kiljuen kiihkeästi ehättäessänsä mukaan otusta kaatamaan.

Taaskin pakolainen vilkaisi taaksensa. Nyt hän oli likellä hotellia, ja hevoset nelistivät vain muutamia metrejä häntä jälempänä. Hän oli ponnistanut uljaasti, mutta nyt oli kaikki lopussa.

Ja sitten —

Se kävi niin hämmästyttävän äkkiä, että Nancy tuskin uskoi silmiänsä. Pakenija juoksi ihan keskellä tietä. Seuraavalla hetkellä hän oli sujahtanut sivuun, hypännyt juottoaltaille ja niiltä edelleen katoksen reunalle. Ja kun sitten alhaalta kadulta kajahti jymisevä pettymyksen ja raivon karjunta, kääntyi hän pudistamaan nyrkkiänsä ratsastajille, jotka porhalsivat ohitse parhaiksi käden yltämättömissä. Heti senjälkeen hän pyörähti taaskin, hypähti Nancyn ikkunasta sisälle — ja tytön edessä seisoi Jerry Aiken.

»Te!» ähkäisi Nancy.

»Te!» kertasi Jerry.

»Mitä taivaan nimessä on tapahtunut? Oletteko tappanut jonkun?»

»Pahempaa; olen varastanut tämän teitä varten.»

Ja hän veti taskustansa Florida-vesipullon. Nancy töllisteli suu auki ottaessansa sen puutuneeseen käteensä.

»Te!» äänsi hän taaskin.

»Läähätyttää», huohotti mies. »Hyvä Luoja, Nan, olipa se lentoa!»

Ennenkuin Nancy tointui, alkoi portailta kuulua askelten töminää. Hän juoksi ovelle, vetäisi sen kiinni ja lukitsi sen. Melkein heti alettiin sitä jyskyttää nyrkeillä.

»Avatkaa!» huudettiin ulkoa. »Avatkaa! Muutoin iskemme oven säpäleiksi! Neiti, oletteko turvassa?»

»Jumalan tähden, poistukaa ovelta!» kirkaisi Nancy. »Hän on aseistettu ja aikoo ampua oven läpi.»

Eteisessä pääsi puoleltakymmeneltä mieheltä pelokas kiljaisu, ja sitten kuului kiroilua, jalkojen raapimista ja mätkähtelyä, kun miehet hätääntyneinä ehättivät suinpäin pois vaaralliselta kohdalta.

Käpertyneenä äänettömästä naurusta Nancy vaipui tuolille ja piteli kylkiänsä.

»Muodostakaa ketju hotellin ympärille!» komensi järjestysmies kadulla ikkunan kohdalla.

»Hänellä on revolveri», luikkasi joku hotellin alakerrasta.

»Hitto on irti!» tuskaili järjestysmies. »Laittautukaa suojaan, pojat!»

»Mutta tämähän on vakava juttu», sopersi Nancy tointuen naurustaan.

»Niin on», vastasi Jerry ja virnisti, läähättäen pitkin henkäyksin istuessansa vuoteen laidalla. »Minä olen täällä, tytön huoneessa, puolittain alastomana.»

»Ja tuoksuavana kuin maalaiskaunotar!» ilvehti Nancy.

Hän heilautti kättänsä torjuvasti, nyrpistäen nenäänsä.

»Hei, Smith!» huusi järjestysmies alhaalta.

»Se olen minä», tulkitsi Jerry tytölle.

»Tulkaa alas ja antautukaa. Olette menettänyt pelin.»

»Mitä ihmettä on teidän nyt tehtävä?» änkytti Nancy.

»Siitä minulla ei ole hämärintäkään aavistusta», vastasi Jerry ojentautuen mukavasti vuoteen pieluksille.

»Ettekö aio tehdä mitään?»

»Se ei ole minun asiani.»

»Taivaan tähden, Jerry, tämä saattaa koitua vakavaksi, vaikka se tuntuukin hullunkuriselta!»

»Niinkö?»

»Ihan varmasti. Noilla alhaalla olevilla miehillä ei ole paljoakaan huumorin tajua. He menevät äärimmäisyyksiin.»

»Sangen mahdollista», myönsi Jerry, kohentaen päänalusta.

»Te olette hullu!» ähkyi Nancy.

»En; minä vain lepään.»

»Eikä teillä ole edes revolveria.»

»En saisi sillä paljoakaan aikaan, jos sellainen minulla olisikin.»

»Mutta ettekö ole huolestunut?»

»Minkä tähden minun pitäisi olla? Te olette minut tähän saattanut, ja nyt on teidän asianne selvittää minut tästä.»

»Minäkö olen teidät tähän saattanut?»

Nancy tuijotti Jerryyn kummastuneena.

»Älkää toki olko tuollainen!» varoitti Jerry. »Se tekee teidät hullunkurisen näköiseksi. Totisesti olette juuri te minut tähän saattanut — te ja teidän Florida-vetenne. Nyt on teidän toimittava.»

»Jerry Aiken, te olette koko vuoriston hurjapäisin ihminen!»

»Teitä lukuunottamatta», tokaisi Jerry nauraen. »Ja käykää nyt työhön. Minä olen täällä sisällä. Tuolla ulkona on joukko miehiä. He ovat lähteneet karhunjahtiin, ja karhu olen minä. Käykää toimeen. Toimittakaa minut pois täältä. Viimeisten kahdenkymmenen minuutin aikana olen kolhinut kahtakymmentä päätä, ja kaikki ne ovat kipeinä halusta päästä maksamaan minulle.»

»Mutta ettekö te omasta puolestanne aio liikauttaa sormeannekaan?»

»Varmasti aion.»

Hän kohotti veren tahraamia nyrkkejänsä.

»Aion peseytyä.»

Ja vakavana hän asteli pesutelineen ääreen ja alkoi huolettomasti hyräillä itsekseen kaataessansa vadin täyteen vettä.

XL luku

Arvanheitto vapaudesta

»Jerry», virkkoi tyttö äkkiä, »teissä on suunnilleen sata prosenttia miestä. Kättä sen päälle.»

»Kiitos»,-vastasi Jerry Aiken venytellen. »Selvittäkää minut tästä liemestä, ja jääkööt kehumiset sikseen.»

»Smith!» karjui järjestysmies Bud Levine. »Myönnän teille vielä tilaisuuden tulla alas ja antautua. Älkää olko hupsu! Nyt teitä ei syytetä paljostakaan muusta kuin rauhanhäiritsemisestä, mutta jos vastustatte, kun teidät pidätetään, ryvetytte pahan kerran.»

»Sitäpaitsi ryvetän häntä minäkin puolestani», lisäsi joku.

»Ja kun lain koura teidät hellittää», uhkasi toinen, »tulee minun vuoroni, Smith».

Mutta kaikki huudot vaimenivat, kun ikkunaan, johon kaikkien silmät olivat tähdätyt, äkkiä ilmestyi valkea hahmo ja Nancy Scovil seisoi lyhdyn hohteen kirkkaasti valaisemana.

»Tulkaa alas!» pyysivät miehet. »Tulkaa alas nyt, kun kerran olette vapaa!»

Mutta tyttö astui viettävän katon räystäälle ja hymyili heille herttaisesti.

»Järjestysmies Levine», sanoi hän, »suvaitsetteko puhella kanssani?»

»Aiotteko hieroa sopimusta hänen puolestaan?» tiedusti järjestysmies, tullen näkyviin.

»Aion, järjestysmies. Koko tämä selkkaus on saanut alkunsa minusta.»

»Arvasin sen», äänsi järjestysmies hampaittensa välitse. »Minulla on koko ajan ollut se käsitys, että kaiken tämän takana piilette te.»

»Tavoittamanne mies on ystäviäni. Järjestysmies, hän tuli kaupunkiin hankkimaan jotakin minulle.»

»Florida-vettä!» pamautti Bud Levine.

»Eikä hän aloittanut sitten seurannutta mellakkaa.»

»Mutta senjälkeen hän on tehnyt aika kaunista jälkeä!» huudahti Levine.

»Hän ei ole tehnyt mitään rikoksia», intti tyttö.

»Mutta hän on kolhinut useita päitä rikki», huomautti joku.

Sutkaus sai palkkioksensa ähkäisyn.

»Hyvät herrat», huusi Nancy, »haluaisin ehdottaa teille onnenpeliä».

»Antakaa kuulua, neiti!»

»Tämä mies, jota vaaditte käsiinne, on täällä sisällä, epätoivoisena ja aseistettuna. Jos yritätte vangita hänet väkisin, maksaa se enemmän kuin rahalla voidaan korvata.»

»Ei se ole mikään hauska puuha», myönsi järjestysmies, »mutta se on suoritettava. Minkälainen on teidän ehdotuksenne?»

»Heitetään arpaa dollarin kolikolla, järjestysmies, ja jos te voitatte kaksi kolmesta heitosta, tulee hän alas ja antautuu nostamatta sormeakaan ketään vastaan. Mutta jos te menetätte, saa hän poistua vapaana.»

Järjestysmies kynsi korvallistaan miettivästi.

»Se ei ole lainmukaista», huomautti hän.

»Eipä kyllä», vastasi tyttö empimättä, »mutta se on rehellistä peliä». Hän korotti ääntänsä, joten kaikki muutkin kuulivat. »Pojat, hyväksyttäkö te ehdotukseni?»

Ja vastaukseksi kajahti heti huuto:

»Varmasti hyväksymme. Heittäkää kolikot, neiti!»

Sillä miehiä viehätti kohtauksen näytelmällinen puoli.

Nancy otti esille joitakuita kolikoita.

»Kas näin. Kolme dollaria. Minä viskaan ne ilmaan niin että ne pyörivät ja putoavat sinne maahan. Te, miehet, saatte valita, kumman puolen rahasta tahdotte, tai järjestysmies saa tehdä sen puolestanne. Oletteko valmiit, Numero Kymmenen miehet?»

»Olemme!», huusivat he.

»Kumman puolen haluatte, järjestysmies Levine?»

Mutta raha voidaan viskata ilmaan niin, että se putoaa maahan se puoli ylöspäin, kumman viskaaja haluaa. Järjestysmies oli päättänyt, ettei häntä niin yksinkertaisesti saataisi ansaan.

»Heittäkää se ilmaan!» kehoitti hän. Häneenkin tarttui tilanteen henki, eikä häntä muuten kovin suuresti haluttanut käydä ahdistamaan suojassa olevaa aseistettua ja epätoivosta miestä. »Minä valitsen rahan ollessa lennossa.»

»Kas näin sitten.»

Heilauttaen kättänsä ja näpäyttäen peukalollaan Nancy sinkautti kolikon korkealle, niin että se pudotessaan alaspäin pyöri ja välähteli kuin tuliperhonen.

»Numero!» huusi järjestysmies, kun raha oli ilmassa korkeimmillaan.

»Numero on teidän voittonne», vahvisti tyttö.

Välkkyen kiiti kolikko alaspäin ja putosi hiekkaan hiljaa sirahtaen, mikä kuului miesten jännittyneinä pidättäessä henkeään.

Heti kumartui pieni ryhmä sen puoleen, ja sitten kajahti luikkaus: »Numero! Numeropuoli päälläpäin. Bud voittaa.»

Ja sitten: »Tässä dollarinne, neiti.»

»Oma löydetty», vastasi Nancy nauraen. »Vielä kerran, järjestysmies!»

Taaskin kieri dollari ilmassa hänen kätensä näpsäytyksestä.

»Vaakuna!» huusi järjestysmies.

Kimallellen dollari putosi maahan, ja uudelleen keräytyi miesparvi sen ympärille.

»Numeropuoli taaskin!» luikattiin. »Neiti voittaa. Numeropuoli on teidän, neiti.»

»Yksi kummallakin, järjestysmies», huusi tyttö. »Oletteko valmis?»

»Mutta mistä tiedän», valitti järjestysmies, »että hän alistuu ratkaisuun, jos hän häviää? Mistä tiedän, että hän tulee alas ja antautuu, jos minä voitan?»

»Mistäs hän tietää», huomautti Nancy puolestaan, »että te alistutte ratkaisuun, jos hän voittaa?»

»Minä sanon, mistä se tiedetään», huudahti Jerry Aiken äkkiä Nancyn takaa ikkunasta. »Siitä, että luotan Numero Kymmenen kunniantuntoon. Ja Numero Kymmenen saa uskoa, että minä olen rehellinen pelaaja.»

»Oikein puhuttu, naapuri», kiljuivat Numero Kymmenen miehet. »Te luotatte meihin, ja me luotamme teihin. Sallikaa neidin heittää, Bud!»

»Olkoon menneeksi», myöntyi järjestysmies. »Se ei ole oikein eikä se ole laillista; mutta minä pysyn sanassani. Tavalliset lait eivät ole sovitettuja Numero Kymmentä varten. Heittäkää kolikko!»

»Nyt se lähtee», vastasi Nancy, hypistellen viimeistä, kolmatta dollaria. »Jos voitatte, tulee hän alas ja antautuu vangiksi. Jos te menetätte, saa hän lähteä ihan vapaasti. Mitä sanotte, pojat? Ja jokainen teistä, jolla on häntä vastaan kaunaa, hautaa sen kaunan. Onko oikein ja rehellistä?»

»Olkoon niin», virkkoi Grogan. »Minun leukani on hellä, ja monet muut ovat saaneet vieläkin pahempia kolhaisuja. Mutta hän otteli miehen lailla, ja hän saa miehen kohtelun. Minä ainakin olen hänen puolellaan. Viskatkaa, neiti!»

Kierivä kolikko kohosi ilmaan korkeammalle kuin edelliset. Se loittoni lyhdyn välittömästi valaisemasta piiristä, katosi ylhäällä vallitsevaan pimeyteen, tuli pyörien jälleen alaspäin, välkkyi valokehässä, ja järjestysmies huusi toisen kerran: »Vaakuna!»

Raha tipahti hiekkaan.

»Numero taaskin!» kiljui miesparvi ällistyneenä. »Numero kolmasti peräkkäin!»

»Katsokaahan kolikon toista puolta», murahti järjestysmies. »En usko, että niissä dollareissa on vaakunapuolta lainkaan.»

»No no, järjestysmies, nämä kaikki ovat oikeata rahaa. Ja mies saa lähteä vapaasti.»

»Järjestysmies», huusi tyttö ylhäältä, »olette hyvä voittamaan, mutta menetätte paljon».

Järjestysmies kohosi tilanteen tasalle. Hän tempasi hatun päästänsä ja kumarsi syvään.

»Neiti», sanoi hän, »tämä ei ollut tänä iltana ensimmäinen kerta, jolloin tuotitte minulle ikävyyttä, ja minulla on aavistus, ettei se ole myöskään viimeinen. Mutta tämä Smith on vapaa mies.»

Hän kääntyi miesjoukon puoleen.

»Menkää asuntoihinne nukkumaan!» kehoitti hän. »Numero Kymmenessä on ollut jo kyliksi selkkauksia tämän illan osalle.»

Joukko hajaantui varsin mielellään, mutta poistuessansa vilkuili jokainen taaksensa, pälyillen siellä mahdollisesti hiipivää miestä — hiljaista, pitkäkannuksista.

Nancy kääntyi takaisin ikkunaan päin ja meni jälleen sisälle.

XLI luku

Bud Levine etsii apua

Numero Kymmenen vaipui uneen, jonka hiljaisuutta häiritsi silloin tällöin kuuluva ryminä, ikäänkuin pikku kaupunki olisi levännyt rauhattomasti tämän historiansa kuumeisimman illan jälkeen. Mutta Groganin kapakassa paloi vielä lamppu tarjoilupöydän kohdalla. Sillä niin kauan kuin oli liikettä, pysyivät Groganin silmät varmasti auki. Kaikki muut valot olivat sammutetut. Avaran huoneen muut osat olivat hämyn peitossa. Rulettihyrrä oli syvennyksessään, himmeästi välkkyen pimeässä, ja pöydät ja tuolit saivat haaveellisia muotoja, kun savuavan lampun lepattava liekki milloin valaisi niitä hämärästi, milloin taas jätti ne kokonaan pimeän peittoon.

Vieraat olivat huvenneet yhdeksi ainoaksi henkilöksi, mutta se ainoa vieras ei ollut sen vähäisempi henkilö kuin vasenkätinen Harris. Kaikista Numero Kymmenen miehistä hän yksin ei ollut hievahtanut tuoliltansa, kun muut olivat rientäneet kuuntelemaan serenaadia, eikä sittenkään, kun hälisevä joukko taaskin porhalsi kadulla Jerry Aikenin kintereillä. Nyt hän istui äänettömänä lähellä tarjoilupöytää. Hän joi hyvin vähän ja puhui vieläkin vähemmän, mutta katseli tyytyväisenä ympäristöään usvan verhoamilla silmillään.

Siihen tyytyväisyyteen oli omat syynsä. Kolme päivää takaperin oli vasenkätinen Harris ampunut miestä. Haava ei ollut hengenvaarallinen, mutta ampumiseen ei ollut mitään pätevää aihetta — ei edes itsepuolustusta — eipä edes kulunutta tekosyytä, »takataskun hapuilua». Harrisin oli vallannut järjetön vimma, ja ennenkuin hänen suuttumuksensa asettui, virui loukkaaja pitkänään, kouristellen tomua. Ja sitten oli aseellinen miesjoukko lähtenyt vainuamaan Harrisin jälkiä.

Olihan häntä elämänuransa aikana ennenkin ajettu takaa, mutta muulloin oli häntä lain mukaan voitu syyttää vain vähästä, jos ollenkaan. Lisäksi kuiski Harrisin sisällä hiljainen kovan onnen ääni, itsepintainen turmion ennustaja. Eipä silti, että hänellä olisi ollut mitään varmaa syytä otaksua tämän seikkailun päättyvän pahasti, mutta hän vaistosi ikävyyksiä samoin kuin eläin vaistoaa sään muutoksia. Hän oli siihen mennessä selviytynyt liian monta kertaa. Pian täytyisi onnen muuttua.

Sitäpaitsi oli häntä siitä ampumatapauksesta saakka kalvanut syyllisyydentunto. Mainio, säälimättömästi kannustettu ratsu oli kiidättänyt hänet kauas ahdistajista, eikä edes tieto hänen rikoksestansa ollut vielä mitenkään voinut ennättää Numero Kymmeneen; mutta ennen aamunkoittoa saattoi kertomus siitä olla kaikkien suussa.

Sitten hän olisi tosiaankin maanpakolainen. Sitten alkaisi taaskin pitkä lymyily aavikolla, päivät piilossa, yöt pakoretkillä, pelko kintereillä, väijytys edessä, epävarmuus pitämässä auki väsyneitä silmiä ja jokaisen ihmisen epäileminen vaivaamassa mieltä. Kenties hän nyt istui muiden ihmisten asuinsijoilla viimeistä kertaa moniin kuukausiin. Senvuoksi oli ympäristö mieluinen vasenkätisen Harrisin silmissä. Hän hymyili epäselvästi, tottumattomasti, silmäillessänsä tyhjiä tuoleja. Hän kuvitteli mielessänsä tungosta, jonka hän oli siellä nähnyt aikaisemmin samana iltana, ja hymyili taaskin. Se tuntui hyvin hupaiselta; ennenkuin kolme tuntia olisi kulunut, olisi hän aavikon sisäosissa.

Grogan katseli häntä tarkkaavasti, tutkivasti. Sillä vaikka Grogan oli elämänsä varrella nähnyt useita huomattuja henkilöitä, ei hän ollut tuntenut ainoatakaan ihan niin kuuluisaa ja pelättyä miestä kuin Harris oli. Hän olisi ollut hyvillään, jos lainsuojaton olisi juonut enemmän ja puhellut enemmän; mutta Harris joi tuskin mitään, ryyppien konjakkia ikäänkuin se olisi ollut viiniä, eikä virkkanut sanaakaan.

Ja sitten astui sisälle järjestysmies Bud Levine.

Yö alkoi olla lopullaan. Tuskin huomattava, raukean harmaa kajastus hiipi ikkunoihin, ja kadun toisella puolella häämöttivät muiden talojen kylmät, yön pimeydestä puolittain erottuneet hahmot sekavina kuin haavekuvat. Groganin valtasi äkkiä väsymys, sellainen, jollaista tuntevat koko yön mekastaneet huvittelijat ja tanssijat, kun aamunsarastus yllättää heidät; heissä herää puistattava syyllisyydentunto, heidän jokaista lihastansa kivistää ja aivot ovat kipeät ja hellät.

Sellaiselta tuntui Groganista, kun hän näki Bud Levinen. Järjestysmiehen kasvot olivat yhtä harmaat kuin varhaisen aamun kajastus. Hänen silmänalustansa olivat pussillaan, ja hänen suupielissään oli raskaita juovia — syviä uurteita, ikäänkuin taltalla piirrettyjä. Hänen hartiansa olivat kumarassa, ja hänen polvensa notkahtelivat tavattomasta uupumuksesta. Hetkisen hän seisoi paikallaan, tuijottaen ympärillensä surullisen uhmaavasti, huokaisi sitten syvään helpotuksesta ja vaipui tuolille.

Hän katseli Groganin tukevaa olemusta ja hymyili sumeasilmäiselle surmaajalle.

»Jumalan kiitos!» ähkäisi hän. »Vihdoinkin olen ystävien parissa!» Sallien jännityksensä yhä enemmän laueta hän lisäsi: »Konjakkia, Grogan!»

Grogan toi hänelle pullon ja lasin, vetäytyen sitten jälleen tarjoilupöytänsä taakse. Hänestä oli kiintoista nähdä lain edustajan ja lain rikkojan istuvan yhdessä, hyvässä sovussa kuin parhaat kumppanukset. Järjestysmies nielaisi ryyppynsä yhdellä kulauksella. Grogan hymyili, sillä paljon konjakkia, paljon puhetta.

»Ottakaa toinen ryyppy, Bud», kehoitti hän. »Tämä on talon kustantama.»

Bud ojensi kätensä ottaaksensa lasin, mutta jo tartuttuansa siihen hän hellitti sen jälleen hitaasti, hyvin hitaasti, ikäänkuin hänen olisi ollut erikoisesti jännitettävä tahtoansa irroittaakseen kaikki sormensa tahmeasta lasista. Sitten hän ravisti päätänsä murheellisesti.

»Ei», sanoi hän. »Minun ei sovi nauttia väkevää niin kauan kuin se olento on kaupungissa.»

Harris ei kuullut hänen sanojansa hyvin.

»Mistä miehestä on kysymys? Kuka metelöitsijä teitä nyt vaivaa, Bud?»

Harris halusi kiihkeästi olla lainvalvojan mieliksi. Lähiaikoina saattaisi olla kovin hyvä, jos hänellä olisi ystävä lain puoltajien keskuudessa.

»Ei ole kysymys miehestä, vaan naisesta, Harris.»

»Älkää höpiskö joutavia!»

»En höpisekään.»

»Nainen? Oletteko te sortunut hameeseen, Bud?« mutisi Harris hiljaiseen tapaansa.

»En minä», torjui Bud Levine. »Olin aluksi joutua paulaan, mutta sitten hän antoi minulle niin paljon puuhaa, että lumous särkyi. En minä ole häneen rakastunut, mutta kaikki muut Numero Kymmenessä ovat. Ja mikä on tulos? Kuunnelkaahan!»

Hän kohotti kättään, varoittaen toisia olemaan ääneti. Kaukaa kuului ensin syvä-äänistä kiroilua ja sitten tappelua hierovien miesten kimeitä karjaisuja.

»Temmeltäkööt!» ärähti Bud Levine. »Kolhikoot tyhmiä päitänsä. Minä en liikahda, ennenkuin kuulen revolverin pamahtavan.»

Harris ei virkkanut mitään, vaan silmäili järjestysmiestä tarkkaavasti.

»Se on kaikki hänen syytänsä, Harris», valitti Levine. »Hän on tehnyt Numero Kymmenessä tuhoisampaa jälkeä kuin pyörremyrsky voisi tehdä. Se on totta. Ensiksi saapui muuan Smith-niminen mies, joka pani mylläkän alkuun. Hän oli jonkunlainen ennakkolähetti. Sitten tuli tyttö itse. Kahdessa päivässä hän saa Numero Kymmenen poltetuksi maan tasalle. Kaikkialla kaupungissa tapellaan. Ja huomispäivän alkaessa alkaa tappelukin taas. Ennen huomisiltaa on täällä sisällinen sota.»

»Miten hän sen tekee?» tiedusti toinen uteliaasti.

»Silmillänsä, Harris», vastasi Bud surullisesti. »Teidän olisi pitänyt nähdä, miten hän pyydystää miehiä silmillänsä. Yksi katse ja yksi hymy, ja mies luulottelee tytön olevan hieman ihastuneen häneen. Kuvitelkaa, että viisikymmentä miestä on rakastunut samaan tyttöön, ja sitten osaatte aavistaa, millaista Numero Kymmenessä nyt on? Helvetin esimakuako? Ei, Harris; tämä on helvettiä!»

Häntä puistatti.

»Minä olen katsonut kuolemaa silmiin kaksikymmentä kertaa sen jälkeen kun hän tuli kaupunkiin.»

»Miksi ette toimita häntä pois tieltänne?»

»Miten voisin kajota häneen, kun hän ei ole tehnyt mitään lainvastaista? Ja jos hän olisikin, en voisi nostaa kättänikään, jollei koko kaupunki olisi puolellani. He vahtivat häntä, kuten susi vahtii pentuansa, ja näyttävät hampaitansa, jos hänelle vain rypistää otsaansa.»

»Nämä herrasmiehet olisivat hiukan opetuksen tarpeessa», huomautti vasenkätinen Harris hymyillen.

»He ovat saaneet opetusta», vakuutti Bud Levine. »Tämä Smith-veitikka peittosi heitä kuten viisivuotinen härkä löylyttää yksivuotisten laumaa. Mutta yhä he vain tahtovat lisää.»

Taaskin hän huokaisi.

»Eikä tyttö tarkoita mitään pahaa», jatkoi hän. »Sen kyllä näkee. Kaiken syynä on se, Harris, että hän on liian kaunis.»

»Uh!» urahti Harris.

»Tytöt jakautuvat kolmeen luokkaan», filosofoi järjestysmies. »On tavallinen eli puutarhatyttö. Hän ei näytä juuri miltään, eikä häntä sanottavasti huomata. Mutta juuri sellainen nainen asettuu paikallensa, valmistaa kodin miehelle ja kasvattaa lapsia. Sellainen oli minun äitini — Jumala häntä siunatkoon — ja hyvin todennäköisesti oli teidänkin äitinne sellainen. Useimmiten hän saa känsiä käsiinsä, mutta hänen sydämensä pysyy hellänä. Sellainen on ensimmäinen tyttölaji. Heihin ei ensi näkemältä ihastuta, mutta he ovat se maaperä, jossa kunnolliset taimet kasvavat.»

Hän vaipui hetkiseksi mietteisiinsä.

»Sitten toinen laji», pitkitti hän senjälkeen. »Heissä on paljon katseltavaa. He ovat sieviä. He kiehtovat silmää. Miehet kääntyvät kadulla vilkuilemaan taaksensa heidän jälkeensä. Ja haaveksivat heistä myöhemmin. Jos menee tanssiaisiin, on heitä aina joku siellä. Ja miehet hyörivät pienessä kehässä heidän ympärillään.

— Tanssiaisten jälkeen on aina tappelunkahinaa, koska joku luulottelee, että hänet on syrjäytetty jostakin tanssista, tai jotakin sentapaista. Ja sellaisen naisen läheisyydessä väikkyy aina pieniä selkkauksia, kuten taivaanrannalla leijaileva pilvi uhkaa nostattaa myrskyn. Olettakaamme, että sellainen tyttö menee avioliittoon. Hänellä on ollut koko joukko miehiä valittavina; ikänsä loppuun saakka hän katuu sitä, että sitoi itsensä yhteen mieheen. Ja kun sitten syntyy lapsia ja hän muuttuu kellertäväksi ja ryppyiseksi, alkaa hän vihata ja sättiä puolisoansa.»

Taaskin järjestysmies vaikeni ja kokosi voimia lopettaakseen esityksenä.

»Senlaatuinenko tämä tyttö on?» kysyi Harris haukotellen.

»Ei ole», vastasi Bud terävästi. »Hän kuuluu omaan luokkaansa, Hän ei ole sievä; hän on kaunis. Kun hän katsoo mieheen, tuntui siltä kuin sähkökipuna hypähtäisi langasta toiseen. Hän saa miehen kuumenemaan ja värisemään vilusta samalla minuutilla. Hän ei ole vähääkään harkitseva. Hän on voimakas, mutta hän ei tunne voimaansa. Hän on kuin hevonen, jolle ei ole koskaan pantu niin paljoa kuormaa kuin se jaksaisi vetää. Hän etsii toimintaa miesten tapaan eikä välitä siitä, miten käy, kunhan hänellä vain on puuhaa.»

»Toimintaa?» kertasi Harris hiljaa.

»Toimintaa koko ajan», vahvisti Bud. »Kaksi miestä on putkassa, yhden pää meni sekaisin, ja muut Numero Kymmenen miehet pyrkivät viiltämään toistensa kurkut poikki; kaikki se tämän yhden Nancyn tähden.»

»Se on miellyttävältä sointuva nimi», jupisi Harris.

»Se ei ole hänen ainoa miellyttävä piirteensä. Samoin ovat hänen silmänsä, hiuksensa, kätensä ja äänensä. Mikä ääni, naapuri!»

Harris liikahti.

»Hän on miehen unelma toteutuneena. Hän on polun loppupää, jonka takana ei ole enää mitään. Mutta hänen hymynsä muuttaa miehen sydämen ruudiksi, ja hänen katseensa on räjäyttävä kipuna. Hän suorastaan repii miehen kahdeksi kappaleeksi. Ja sittenkin — olisin valmis maksamaan tuhat dollaria saadakseni hänet pois Numero Kymmenestä.»

»Mitä hän täällä tekee?»

»Etsii toimintaa.»

»Minne hän on menossa?»

»Etsimään toimintaa. Minne hyvänsä.»

»Keitä hänen seurassaan on?»

»Ei ketään. Ei kukaan jaksaisi pysyä hänen matkassaan, Harris.»

«Hm!« hymähti surmaaja.

»Jollei», lisäsi järjestysmies hiukan mietittyänsä, »tämä Smith-veitikka».

»Miten hänen on käynyt?»

»Hänellä on huone hotellissa lähellä tytön huonetta.»

»Ovatko he likeisissä suhteissa keskenänsä?»

»Tyttö pelasti hänet miesjoukon käsistä niin rohkealla tempulla kuin koskaan olen nähnyt.»

Vasenkätinen Harris kumartui pöydän ylitse ja kosketti lainvalvojan käsivartta.

»Bud», kuiskasi hän, ja nyt oli kaikki usva haihtunut hänen silmistänsä, »mennään ulos. Minulla on hiukan puhuttavaa teille.»

»Mistä on kysymys, Harris? Olette kovin tärkeän näköinen.»

»Tulkaa ulos!» tiukkasi Harris. »Kenties olette iloinen kuullessanne, mitä minulla on sanottavaa.»

Hämmentyneenä lainvalvoja nousi tottelevasti pystyyn, ja he poistuivat Groganin kapakasta hämärälle, kolealle kadulle.

XLII luku

Surmaaja ja Nan

»Entä», aloitti Harris, heti kun he olivat varmasti ehtineet äänenkantaman päähän Groganin kapakasta, »jos joku ottaisi tämän tytön hoteisiinsa ja veisi hänet pois Numero Kymmenestä, tahtoipa hän lähteä tai ei?«

»Mitä?»

»Olettakaamme vain niin», mutisi Harris.

»Harris!» äänsi Bud Levin. »Tarkoitatteko —»

»Eihän se loukkaisi teidän tunteitanne, vai loukkaisiko?» kysyi toinen.

»Harris, olisin elinikäinen ystävänne. Mutta miten voisi hänet saada pois hotellista — nostattamatta koko miesparvea jälleen liikkeelle?»

»Tehdäänhän niitä paljon vaikeampiakin temppuja. Onko sitäpaitsi varmaa, että tyttö ei lähde mukaan mielellänsä? Kuulkaahan, Bud, tämä tyttö haluaa toimintaa, ja minä voin varmasti tarjota hänelle sitä jotensakin yhtä paljon kuin kuka muu tahansa. Hän ei ole vakinaisesti sijoittunut tänne. En minäkään. Hän ei tiedä matkansa päämäärää. En minäkään. Hän haluaa pitkälle retkelle. Niin minäkin. Kas siinä, Bud; emmekö tunnu sopivan kumppanuksiksi? Kysyn sitä teiltä?»

Järjestysmies kävi äkkiä miettiväksi.

»Harris», mutisi hän, »ette kai tarkoita —»

»En tarkoita mitään», ehätti Harris keskeyttämään. »Hän on hyvässä turvassa minun seurassani. En tee hänelle pahaa — en millään tavoin. Mutta taival tuntuu vähän ikävältä, kun ratsastetaan yksin. Eikä hänestä ehkä ole niin kovin vaikea tulla toimeen minun kanssani. Osaan lukea vuoristoa kuin kirjaa, ja kenties hän on hyvilläänkin saadessansa minut tulkitsemaan sitä hänelle. Sallikaa minun joka tapauksessa viedä hänet pois Numero Kymmenestä; jollei hän ole tyytyväinen lakatessamme ratsastamasta tänä iltana, voi hän ilmoittaa sen minulle, ja minä saatan hänet, mihin hän vain haluaa.»

»Harris», sanoi järjestysmies juhlallisesti, »luotan siihen, että menettelette häntä kohtaan rehellisesti saatuanne hänet pois Numero Kymmenestä. Mutta — jos te olisitte häntä kohtaan lurjusmainen — ja sanoma siitä saapuisi Numero Kymmeneen — lähtisi koko tämä kaupunki jäljillenne.»

»Tiedän sen.»

»Ja minä lähtisin joukon johtajaksi.»

»Tiedän senkin.»

»Mutta», lopetti Bud, »tiedän, että olette rehellinen mies. Harris, hänen huoneensa on ensimmäinen oikealla hotellin portaiden yläpäästä lukien. Näkemiin, ja olkoon onni mukananne!»

Pudistettuaan hätäisesti hänen kättänsä surmaaja kääntyi ja keikahti ratsaille.

Mutta Bud Levine seisoi paikallansa, tuijottaen hänen jälkeensä.

»Harris-parka!» jupisi hän. »Hän ei tunne tyttöä niinkuin minä tunnen. Ja Jumala häntä auttakoon. Mutta nyt minä voin nukkua.»

Ja hän meni suoraapäätä makuulle ja vaipui heti rauhalliseen uneen, vaikka hänen ympärillään huhuiltiin tappelusta kautta koko Numero Kymmenen. Bud Levine oli heittänyt hartioiltaan paljoa raskaamman tehtävän kuin lainsuojattomien kesyttäminen tai murhamiesten hillitseminen oli.

Tällä välin vasenkätinen Harris hypähti ratsailta hotellin läheisyydessä ja meni rakennukseen. Heti kun hän astui ovesta synkkään pimentoon, kun vanhan rakennuksen selittämätön haju, johon omituisesti sekaantuivat emäksisen tomun kirpeä lemu ja ruokasalista vuosikausien kuluessa kantautuneiden keittiötuoksahdusten jäljet, täytti hänen sieraimensa, tapahtui hänessä hämmästyttävän äkillinen muutos.

Hetkistä aikaisemmin hän oli ollut velttokatseinen haaveksija, huoleton, unelias; nyt hänen astuttuansa hotellin ovesta sisälle, muuttui hänen käyntinsä heti hiipivän valppaaksi; hän käänteli nopeasti päätänsä puolelta toiselle ja näytti olevan sähköisesti kosketuksissa koko ympäristönsä kanssa; sillä taaskin vasenkätinen Harris oli tuntemattomalla tiellä.

Hän hiipi rappeutuneita portaita ylöspäin, eikä ainoakaan risahdus eikä narahdus ilmaissut hänen liikkeitänsä. Tasaisesti, hätäilemättä hän nousi yläkertaan saakka ja lipui sitten äänettömästi kuin varjo kapeata käytävää myöten ensimmäiselle oikealla puolella olevalle ovelle. Sen takaa hän löytäisi kummallisen tytön, Nancyn, joka oli pannut Numero Kymmenen myllerryksiin. Ovelle hän seisahtui runsaaksi minuutiksi, ja sen minuutin aikana hänen aistinsa, jotka jo ennestään olivat uskomattoman herkät, terästyivät äärimmilleen. Jossakin kaukana liikahti joku vuoteessansa, ja Harris tiesi sen; joku puhui unissansa, ja Harris tiesi sen; ja siitä huoneesta, joka oli hänen päämääränsä, huokui häiriytymätöntä hiljaisuutta, syvää, miltei pahaenteistä.

Hän painoi ovenripaa. Tottunut murtovaras ei olisi voinut tehdä sitä meluttomammin. Ja nyt avautui itse ovi sentimetrin toisensa jälkeen, tasaisesti, äänettömästi ruostuneista saranoista huolimatta. Vasenkätinen Harris oli huoneessa.

Sitten hän seisahtui taaskin, sillä häntä vastaan lehahti heikko tuoksu, joka muistutti hajuvettä, ihastuttavan mietoa ja suloista; ja äkkiä hänelle selvisi, että se ei ollutkaan pelkkää tuoksua — se oli tytön tuntu.

Hän sulki oven jälkeensä. Kun hän teki sen, kuului hiljainen kilahdus, ja heti nousi himmeä, valkoinen hahmo vuoteessa istualleen. Tytön takana hämärän harmaana kajastavaa neliskulmaista ikkunaa vasten Harris erotti hänen ääriviivansa, mutta oli varma siitä, ettei tyttö voinut nähdä häntä mustaa seinää vasten, jonka vieressä hän seisoi.

Hän pysytteli ihan hiljaa. Jos tyttö kuulisi vähäisenkin hiiskahduksen, kirkaisisi hän, sen Harris arvasi, sillä sellainen oli naisluonto. Ja sellaiset miehet, jotka tavataan hiipimässä naisten makuuhuoneisiin, eivät elä vanhoiksi vuoristoaavikolla. Myöskin sen vasenkätinen Harris tiesi.

»Mistä on puhe, naapuri?» tiedusti hiljainen ääni.

Harris veti syvään henkeänsä. Tämä oli kaameata. Näkikö tyttö pimeässä? Ja minkä tähden hän ei parkaissut? Vasenkätisen Harrisin rinnassa heräsi syvä kunnioitus sen hiljaisen äänen omistajatarta kohtaan.

»Kahden ihmisen puuhasta», vastasi hän pian. »Puhukaa hiljaa, säilyttäkää malttinne älkääkä pelästykö! Muutoin on kaikki mennyttä.»

»Ei minua peloita. Mutta minkä tähden niin hiljaa?»

»Sentähden, että jos minun saadaan tietää olevan täällä, on Numero Kymmenen niskassani kymmenessä sekunnissa.»

»Minkä tähden sitten tulitte?»

»Koska olen taipaleella ja kalpaan seuraa.»

»No niin?»

»Ja olen kuullut teidänkin olevan yksin, neiti.»

»Sepä omituista. Kuka teille siitä kertoi.»

»Numero Kymmenen puheista minulle selvisi — että haluatte toimintaa, neiti.»

Lyhyt äänettömyys; sitten hiljaista hopealta helkkyvää naurua. Se tulvahti Harrisin ympärille, kietoen hänet, samoin kuin viileä vesi peittää sukeltajan ja salpaa hänen hengityksensä.

»Mitä teillä on tarjottavana?»

»Pitkä retki.»

»Mihin?»

»En tiedä.»

»Kuinka pitkä?»

»En tiedä.»

»Keitä lähtee mukaan?»

»Te ja minä ja kaksi hevosta.»

»Kuka te olette?»

»Vasenkätinen Harris?»

»Mitä hommaatte?»

»Mitä hyvänsä jännittävää.»

»Missä asutte?»

»Ratsuni selässä.»

Taaskin äänettömyys. Ja sen aikana Harrisin tavattoman herkkä korva erotti nopeata hengitystä vuoteen suunnalta.

Sitten käsky, hieman terävämpi, mutta silti varovasti lausuttu: »Harris, sytyttäkää tulitikku!»

Mies totteli ajattelematta. Tikun päähän leimahti sininen liekki, joka sitten tasaantui hiljaa värähteleväksi, keltaiseksi kolmioksi.

»Nostakaa tikkua ylemmäksi ja pitäkää sitä kasvojenne kohdalla, herra Harris!»

Taaskin mies totteli.

Vähän ajan kuluttua hän kuuli tytön jupisevan: »Miksi ei? Miksi ei hänen matkaansa?»

Mutta Harris oli itse puolestansa nähnyt jotakin kohottaessansa tulitikkua. Valo osui loistaviin silmiin, raottuneihin huuliin, valkeaan kaulaan. Hän nosti tulitikkua ylemmäksi — astui likemmäksi — tuijotti. Äkkiä häneltä pääsi hillitty kirous, ja hän pudotti tikun lattialle. Hän oli kärventänyt sormiansa pahasti.

»Menkää ulos», komensi tyttö taaskin, »siksi aikaa kun minä pukeudun!»

»Lähdettekö?»

»Minun kai on lähdettävä, eikö niin?»

Harris nauraa hihitti. »Varmasti pakotan revolverillani teidät lähtemään.» Sitten vakavasti: »Aiotteko koettaa?»

»Aion ratsastaa seurassanne päivän nähdäkseni, miten se käy.»

Virkkamatta enää sanaakaan vasenkätinen Harris pujahti hiljaa ovesta ja sulki sen jälkeensä. Hän seisoi pimeässä käytävässä, hänen sydämensä sykki rajusti, ja hänen kasvoillensa levisi yhä laajemmalle hymy, josta hän ei itse ollut tietoinen. Tämä oli kiihoittavampi kuin mikään seikkailu, jossa oli ollut mukana miehiä, hevosia ja revolvereja. Mitään tällaista ei koskaan ennen ollut sattunut hänen kummallisessa elämässään. Mutta lähtisikö tyttö oikein todenteolla?

Hiljaisia ääniä, kahinaa, jalkaan vedettyjen saappaiden hillittyä kolinaa; ja sitten avautui ovi uskomattoman lyhyen ajan kuluttua, ja tyttö oli hänen vierellänsä.

»Valmis», virkkoi Nancy. »Joutuin, Harris!»

»Onko teillä hevonen?»

»Hotellin takana tallissa.»

Huumaantuneena Harris sitten laskeutui portaita myöten alas ja meni rakennuksen takana olevaan vajaan. Kykenemättä vieläkään ajattelemaan selvästi hän satuloitsi Nancyn ratsun, jonka tyttö hänelle neuvoi, ja talutti sen ulos. Ilman hänen apuaan Nancy ponnahti ratsaille.

Jos he olisivat katsoneet ylöspäin, olisivat he ehkä huomanneet miehen hahmon, joka himmeästi häämötti takapihan puolisessa ikkunassa. Mutta Nancyn ajatukset olivat jo liitäneet retkelle; eivätkä vasenkätisen Harrisin ajatukset päässeet tyttöä pitemmälle.

XLIII luku

Ottelu Billyn järvellä

Heidän verkalleen ratsastaessaan Numero Kymmenen ainoalla kadulla oli Harrisin mieli yhäti saman onnekkaan huumeen tilassa. Hän ei jaksanut sitä ymmärtää. Hotelliin mennessänsä hän oli otaksunut, että hänen olisi pakko uhata revolverillaan; mutta tämä kummallinen olento oli lähtenyt vapaaehtoisesti. Ja kun Harris kaiveli muistinsa kätköjä, etsien sieltä samanlaista naista, ei hän sellaista löytänyt. Kuten järjestysmies oli sanonut, oli Nancy ainoa laatuaan. Oliko hän paatunut seikkailijatar? Ei; yksi ainoa hänen ihmeellisellä äänellänsä lausuttu sana riitti haihduttamaan sellaisen ajatuksen.

Rohkeudestansa huolimatta hän teki sen vaikutuksen, ettei hän lainkaan tuntenut maailmaa, että se hänestä oli ihan tuore, ihan tuntematon. Miten muutoin hän olisi niin uskomattoman helposti hyväksynyt uppo-oudon miehen esityksen. Vai oliko hän silloin, kun hän, Harris, oli pitänyt tulitikkua kasvojensa kohdalla, lukenut niistä hänen luonteensa ja nähnyt sen pohjalla olevan rehellisyyden? Sitäpaitsi ei Nancy tietystikään tuntenut hänen mainettaan.

Vasenkätisen Harrisin rintaa paisutti vakaa päätös tehdä se maine sellaiseksi, ettei Nancyn eikä kenenkään muunkaan naisen tarvitsisi sitä häpeillä. Omituinen, kauan nukkunut vaisto, hellimisen tarve, vaisto, joka piilee kaikissa miehissä, koska heillä on kaikki samat vaistot kuin naisilla, tytöillä ja äideillä, juuri se nyt kuohutti vasenkätisen Harrisin mieltä.

Hän tahtoi tehdä jotakin ylevää, uljasta, hyvää. Nancy luotti häneen; tämä tyttö oli melkein ensimmäinen henkilö koko maailmassa, joka luotti häneen ehdottomasti tavatessaan hänet ensi kertaa. Ja hän olisi valmis tuhat kertaa kuolemaan, ennenkuin sallisi tytön luottamuksen hitustakaan sumentua hänen tekojensa tähden. Tyttö olisi hänen sisarensa — aluksi.

Tällaisten ajatusten viritessä vasenkätisen Harrisin mielessä ikäänkuin äänettömänä lauluna, muistista kohoavana sävelenä alkoi päivä sarastaa kunnaiden takaa, ja nyt he jo erottivat aamunkoiton välkkyvän Billyn järven pinnalla.

Billyn järvi oli pieni lammikko lähellä Numero Kymmentä, joka sai siitä vesivaransa. Ilman sitä olisi Numero Kymmenen olemassaolo ollut mahdoton. Se oli yksi luonnon ihmeitä, lähde keskellä vuoristoaavikkoa, ja lähteestä kumpuava vesi muodosti pienen lammen, jonka kaukaisessa muinaisuudessa ensin löysi joku Bill, käyttäen sitä hyväksensä. Maanalainen putkijohto kuljetti sieltä vettä pikku kaupunkiin.

Yhä kirkastuvan sarastuksen valossa he myöskin näkivät vuorien kohoavan yön hämystä, joka vielä kattoi maanpintaa, ja piirtyvän taivaalle, jossa ruskotus pian olisi kirkas ja värikylläinen. Ja siinä valossa vasenkätinen Harris silmäili tytön odottavia, iloisia kasvoja. Nancy alkoi muuttua hänen uskonnoksensa; kaikki, mikä miehessä oli hyvää, kiertyi tytön ympärille. Ja sitten Harris kääntyi satulassaan katsomaan taaksensa.

Kaukana notkelman keskellä lepäsi Numero Kymmenen mustana kuin maanpinnalla oleva tahra; ja kaupunkiin vievällä, mutkikkaalla tiellä hän erotti ponnahtelevan, tumman esineen, joka oli hyvin pieni tai sitten etäällä. Vasenkätinen Harris pysäytti ratsunsa nähdäksensä tarkemmin.

Melkein heti hänelle selvisi, mikä se oli. Se oli täyttä neliä laskeva ratsastaja.

»Meitä seurataan!» huudahti hän tytölle. »Kannustakaa hevostanne, Nancy!»

»Seurataan?» kummasteli tyttö, pyörähtäen satulassaan ympäri. Sitten hän lisäsi rauhallisesti äänessänsä ehkä halveksimisen häive: »Mutta siellähän on ainoastaan yksi mies!»

»Niin!» äänsi vasenkätinen Harris.

Jos tyttö oli sellainen, oli hän, Harris, sopiva mies hänen seurakseen, paras koko vuoristoaavikolla. Ei yksi mies eikä liioin kaksikaan pystyisi häntä taltuttamaan.

Hän käänsi hevosensa tulijaan päin, ja tyttö ohjasi ratsunsa hieman syrjemmälle jättääksensä heille tilaa.

Kumpikaan heistä ei sitä ajatellut, mutta joku kolmas henkilö, tämän omituisen kohtauksen katselija, olisi muistanut historiassa kuvattuja aikoja, jolloin ritarit harhailivat ja taistelivat keskenänsä ja palkintona oleva nainen seurasi voittajaa empimättä.

Nyt he näkivät takaa-ajajan selvästi. Hän oli kumartunut syvään satulassaan halkaistaksensa ilmaa helpommin. Eikä hänen tarkoituksestaan voinut erehtyä. Hän ratsasti huimasti rinnettä ylöspäin suoraan heitä kohti. Ilmanviima taivutti hänen hattunsa lieriä ylöspäin,

»Jerry Aiken!» huusi Nancy.

»Tunnetteko hänet?» murahti vasenkätinen Harris. »Onko hän ystäviänne?»

»Se riippuu asianhaaroista.»

Harrisin kasvoille levisi tuikea hymy; juuri sellaista vastausta hän oli toivonut.

»Pysähtykää!» luikkasi hän. »Seisauttakaa ratsunne, jollette halua ikävyyksiä!»

Vastaukseksi kajahti kimeä kiljaisu, joka pani Harrisin veren kihisemään. Revolveri välähti hänen kädessään.

»Ei, ei!» kirkaisi tyttö hänelle. »Jerryllä ei ole asetta.»

Se oli liian myöhäistä. Otaksuttavasti Harris ei kuullut, ja Nancy oli liian kaukana ennättääksensä ajoissa tehostamaan sanojansa teoilla; ja Jerry kiiti vastustajansa kimppuun kuin salama.

Revolverin välähtäessä aamunsarastuksen valossa hän katosi satulasta ikäänkuin olisi pudonnut ammuttuna, ja Nancy parkaisi tyrmistyneenä ja kauhistuneena. Mutta se oli vain intiaanien vanha temppu. Toinen kantapää hevosen selässä satulan takana ja toinen käsi hevosen harjassa Jerry ratsasti Harrisin voimatta nähdä häntä ratsun suojatessa häntä kuulasateelta.

Surmaajalta luiskahti kirous. Automaattisesti hän ampui siihen kohtaan, missä miehen olisi pitänyt ratsastaa, ja kuula riipaisi sirpaleen satulannupista. Seuraavalla hetkellä syöksähti näennäisesti ratsastajaton hevonen hänen kimppuunsa. Sen selkään, satulaan, kiepsahti hahmo, joka karkasi suoraan hänen kurkkuunsa nelistävän hevosen törmäyksen antaessa hyökkäykselle vauhtia. Taaskin pamahti Harrisin revolveri, mutta hänen ranteeseensa oli tarttunut eteenpäin sujahtanut käsi, sysäten revolverin piipun pois suunnastaan, ja samalla Jerryn vartalo tärähti Harrisia vasten tupertavan voimakkaasti.

Kaikki kävi huomaavan nopeasti. Jerryn ratsu laukkasi ratsastajatta eteenpäin, ja Jerry istui Harrisin satulan takana kädet kierrettyinä vastustajan vartalon ympärille. Syntyi ankara kamppailu; välähtäen tipahti revolveri maahan; hurjan rimpuilun ja kaksinkertaisen taakan pillastuttamana nelisti hevonen silmittömästi eteenpäin ja syöksyi Billyn järveen, kunnes vesi loiski sen lavoilla.

Ennenkuin se ennätti kääntyä ja palata kuivalle maalle, oli Jerry vääntänyt Harrisin kauas sivulle. Ja Nancy, joka oli ohjannut hevosensa veden rajaan, katseli rajua, äänetöntä kamppailua, näki ottelijoiden hurjat katseet, näki Harrisin pään painuvan yhä lähemmäksi vedenpintaa. Harrisin vastustuskyky laukesi pian. Vielä viimeinen ponnistus; sitten hänen päänsä upposi veteen, ja Jerryn huulilta pääsi intiaanimainen, voitonriemuinen kiljaisu. Se ei hyydyttänyt lempeän Nancy Scovilin verta. Se pani hänen sydämensä sykähtelemään huimasta riemusta. Se tuntui oikealta ja luonnolliselta. Hän ei tuntenut myötätuntoa. Hän vain nautti taistelun hurjuudesta.

Mutta nyt kävivät Harrisin ponnistukset yhä heikommiksi. Äkkiä hän retkahti hervottomana Aikenin käsien varaan, ja sitten ojentui vedestä kaksi kättä antautumisen äänettömäksi merkiksi. Mutta hetkisen Jerry vielä sittenkin piti häntä vedessä. Aikoiko hän tappaa tuon miehen?

Ei; nyt hän oikaisihe ja kiskaisi satulannupille hervottoman, vettä valuvan olennon. Sillä tavoin hän ratsasti rantaan ja viskasi avuttoman ruhon maahan. Se jäi sykertyneenä virumaan paikalleen.

»Hän on kuollut!» huohotti Nancy.

Hän aikoi laskeutua satulasta, mutta Jerry Aikenin komennus esti sen jyrkästi kuin väkevän käden ote.

»Pysykää paikallanne! Jättäkää hänet minun huolehdittavakseni!»

»Mutta hän on kuollut!»

»Sitten ette voi häntä auttaa. Mitä hän teille merkitsee?»

Mikä Jerryyn oli mennyt? Hän istui satulassansa valloittajan näköisenä. Hän oli oudon tuikea, mutta samalla oudon hilpeä. Se kuvastui hänen silmistään, hänen lujapiirteisestä suustaan ja leuastaan. Hän oli sama huimapäinen Jerry, joka oli löylyttänyt miesjoukkoa Groganin kapakassa, kiitänyt hevosten edellä pitkin katua ja pujahtanut Nancyn huoneeseen edellisenä iltana.

Sortuneelta mieheltä pääsi ähkäisy. Huojuen puolelta toiselle hän nousi istumaan, tukien itseänsä molemmilla käsillään, vettä tihkuvan päänsä nuokkuessa rinnalla.

»Nyt», lausui Jerry, »lähdette minun mukaani».

XLIV luku

Maailman harjalla

»Mihin?» tiedusti Nancy, ihmetellen itsekseen sitä, että hän alistui toisen määräykseen, pitäen sitä niin kovin luonnollisena seikkana. Kenties se johtui siitä, että Jerry esiintyi niin empimättä, niin lujan varmasti.

»Ensiksi tuonne ylös. Sitten katselen maailmaa ja ratkaisen, minne lähdemme.»

Tyttö katsahti hänen osoittamaansa suuntaan.

Korkealle heidän yläpuolelleen kohoavan tasalakisen vuoren huippu kylpi aamuruskon hohteessa, vaikka alemmat paikat olivat vielä hämärän peitossa. Ja Nancy Scovil ojensi molemmat kätensä sinne päin. Hän kannusti ratsuaan ja yhdessä he rinnakkain laskettivat sitä päämäärää kohti. Heidän ratsunsa olivat likomärät hiestä, kun he yhtaikaa ne seisauttivat.

Heistä tuntui kuin he olisivat olleet maailman harjalla. Heidän vuorensa, oli korkeampi kuin mikään muu silmänkantamissa. Kaukana, hyvin kaukana näkyi sinertäviä, utuisia harjanteita, joita aamurusko ei vielä hiponut. Heidän ympärillänsä vietti maa alaspäin jyrkkinä kallioina ja säröreunaisina rotkoina. Se oli jättiläisiä varten luotua seutua. Siinä ei ollut merkkiäkään ihmisestä.

Ja heidän kasvoihinsa puhalsi uskomattoman pirteä ja raikas tuuli.

* * * * *

Heidän entiset elämänsä olivat heidän takanansa ja alapuolellansa. Pää riipuksissa ratsasti John Scovil horjuvalla hevosellaan pitkän yöllisen retkensä viimeistä taivalta. Ja hänen mielessänsä pyöri vain yksi ajatus — päästä pois tästä mielipuolien maasta.

Lähempänä heitä oli Numero Kymmenen, jonka kolhitut asukkaat nukkuivat katkonaista unta. Vain Bud Levine yksin oli rauhallinen, sillä hän oli vierittänyt niskoiltansa raskaan taakan, lähettänyt toisten vaivaksi polttavaa ristiä muistuttavan rasituksen nostattamaan toisia miehiä sotajalalle. Mutta muualla kaupungissa nukkuivat miehet päät ruhjottuina ja ruumiit hellinä, purren hampaitansa ja uneksien otteluista, voitoista ja murtuvista luista. Ja vankikopissa nukkuivat Punainen Mack ja Kääpiö-Pete vierekkäin kovan kiven painaessa heidän kylkiänsä ohuiden huopien lävitse.

Seurueesta, joka keskiyöllä oli niin hilpeästi lähtenyt matkalle ja johon kuuluivat Jerry ja Nan ja Scovil ja Punainen ja Pete, oli tässä jäännös.

Vuorelle pysähtyneet ratsastajat eivät nähneet kaikesta siitä mitään. He tiesivät vain, että heidän taaksensa oli jäänyt paljon. Jerry tähysti vuoria kuten valloittaja uutta maata; ja Nancy tähysti hänen kasvojansa ikäänkuin olisi toivonut niistä saavansa selityksen kaikkeen.

»Tule!» virkkoi mies, tehden käskevän eleen.

Tyttö ohjasi ratsunsa hänen vierellensä; hänen kätensä kiertyi tytön ympärille -ja veti häntä voimakkaasti likemmäksi.

»Jerry, päästä minut!» pyysi Nancy äkkiä.

»Älä toivokaan sellaista!»

»Mutta minä olen tukehtumaisillani.»

»Mikä sinua vaivaa?»

»Se Florida-vesi —»

»Se on sinun makusi «mukaista», vastasi Aiken naurahtaen, »niin että nauti siitä kylliksesi. En ikinä olisi hankkinut sitä itseäni varten.»

Tyttö nauroi hiljaa.

»Minkä tähden lähdit ilman minua, Nan?»

»En tiedä. Etupäässä nähdäkseni, tulisitko sinä perässä.»

Jerry hymyili tuikeasti.

»Tästä alkaen on sinun tultava perässä, Nan.»

»Taitaa olla.»

»Minä olen uusi pursi, Nan. Minut on kastettu — Florida-vedellä — ja nyt olen valmis lähtemään vesille.»

»Minne?»

»Jonnekin tuonne — auringonnousun maille, Nan. Minkä nimen antaisit tuolle seudulle?»

»Etkö sitä tiedä? Se on Onnen maa.»

»Sitten lähdemme sinne. Minulla ei ole hämärintä aavistusta, millaista siellä on.»

»Se onkin paras puoli. Mutta miten tulemme siellä toimeen?»

»Minulla on pyssy ja ruutia ja lyijyä. Suolaa on repussani — Florida-vettä housuissani. Elämme maan antimista vaeltaessamme. Mutta ensin on meidän hankittava valtuutus. Meidän on ensiksi mentävä naimisiin.»

»Niin tietysti. Mutta puhutaan typeristä asioista tuonnempana. Näetkö tuon kallion tuolla ylätasangon reunassa?»

»Kyllä.»

»Ratsastetaan sinne kilpaa.»

Puhuessansa Nancy kannusti ratsuaan, ja kajauttaen raikuvan luikkauksen lähti Jerry kiitämään hänen jälkeensä. Itäisten vuorien takaa kohotti aurinko kultaista laitaansa, ja he kuvastuivat selvästi sen luomaa tulisäihkyä vasten, kun he kapusivat tasangon partaalle. Tytön tukka oli lehahtanut valloilleen, hän oli puolittain kääntynyt taaksepäin Jerryn puoleen, ja hänen naurunsa helkkyi kuin soitto heidän takanansa.

Niin he nousivat vuoren laelle ja silmäilivät allansa leviävää maailmaa.