SISÄLLYS (continued 2)

Mutta Jerry nyökkäsi heille kummallekin totisena ja ymmärtävänä.

»Te ajattelette ihan samoin kuin minä», vastasi hän. »Naisia on täällä kohdeltava pehmein käsin — heitä on niin niukalti!»

Punainen Mack sähähti. Kun hän alkoi puhua, nousi hänen äänensä asteettain kiukkuiseksi vinkunaksi, samanlaiseksi kuin puuman, jonka kynsistä saalis on livahtanut pakoon.

»Lienenkö sokea», virkkoi hän, »enkö liene nähnyt teidän kohtelevan tuota tyttö-poloista koko ajan kuin räyskivä koira? Mutta jos minä olen sokea, naapuri, ette te ainakaan ole sopiva lääkäri parantamaan silmiäni. Muistakaa se!»

»Onko tarkoituksenne sanoa» — Jerry näytti kummastuneelta — »että te, miehet, olette nostaneet koko tämän touhun — tuon tähden?»

Ja heilauttaen kättänsä hän osoitti heidän edellänsä ratsastavaa tyttöä.

Mikään ei ole vuoristoaavikkolaisesta niin kammottavaa kuin iva. Hän vastaa pistosanaan pistosanalla ja kokkapuheeseen kokkapuheella eikä raivostuttuansa pelkää ketään. Mutta salattu, syvä iva saa hänen sielunsa käpertymään, kuten katkaistu kaktus käpertyy kuumana päivänä.

Sekä Kääpiö-Pete että Punainen Mack käänsivät äkkiä päänsä eteenpäin ja tuijottivat kysyvästi Nancyyn. Tyttö laitteli hiuksiansa. Sombrero killui satulannupissa, ja hänen hohtavan valkoisissa käsissänsä punoutui tuuhea, musta tukka paksuksi palmikoksi, joka välkkyi auringonpaisteessa, ja hänen ratsastaessansa kädet ylhäällä sopeutui hänen vartalonsa ihastuttavan sulavasti hevosen huojuviin liikkeisiin.

Taaskin kumppanukset käänsivät Aikeniin päin hehkuvat, vihaiset kasvonsa. Sillä tavoin saattaa kaksi juroa, karjan etunenässä olevaa härkää yhdessä valmistautua rusentamaan yhden ainoan vihollisen.

»Ja mitä vikaa hänessä on, haluaisin tietää.»

»Mitäkö vikaa hänessä on?» huudahti Jerry. Äkkiä hän heilautti käsiänsä ylöspäin ja purskahti raikuvaan nauruun. Hänen näytti olevan kovin vaikea hillitä hilpeyttään.

»Onko tarkoituksenne väittää, ettette ole nähnyt — näin monessa tunnissa — mitä hänessä on vikaa?»

Puhuessansa hän pyyhki naurun kyyneliä silmistään; ja Kääpiö-Peten tummat kasvot lehahtivat punaisiksi. Hänen sydämessänsä hehkui melkein uskonnollisen harras surmaamisen halu.

»Pelkkä typerä nauraminen ei merkitse mitään», väitti hän jurosti ja katsahti Punaiseen Mackiin, toivoen tältä apua väittelyssä.

»Ja hänen isänsä katsoo sivusta ja nauraa tytär-raukalleen», tokaisi Punainen Mack. »Minusta tuntuu siltä kuin te ja Scovil-vanhus olisitte järjestäneet koko tämän puuhan tyttöä vastaan.»

»Järjestäneet tämän puuhan?» kertasi Jerry, hihittäen. »Jos tämä on meidän kesken järjestetty puuha, saa hän maksaa hyvät rahat työstä!»

»Entä minkä vuoksi», intti Mack, »hän näyttää olevan niin kirotun hyvissä väleissä teidän kanssanne? Hän ei näytä vähääkään hätäilevän, vaikka hänet vastoin tahtoansa tuotiin tänne vuoristoon.»

»Minä ilmaisen teille, minkä tähden hän on aika ystävällinen», selitti Jerry säyseästi. »Puhelin eilen illalla hetkisen hänen kanssansa, ja hän alkoi kertoa minulle tyttärestään. Vielä viisi vuotta sitten hän kuuluu olleen aivan samanlainen kuin kaikki muutkin tytöt, mutta sitten —»

Hän katkaisi lauseensa äkkiä ja vei⁻kätensä suulleen.

»Mitä olinkaan sanomaisillani?» huudahti hän. »Pojat, unohdin antaneeni Scovilille kunniasanani, etten kenellekään muulle hiisku sitä, mitä hän minulle kertoi. Mutta tarkkailkaa häntä itse! Kenties sitten käsitätte, mitä tarkoitan.»

»Naapuri», pyysi Punainen Mack innokkaasti, »ettekö voisi lausua edes yhtä sanaa vihjaukseksi? Kenties olen yksinkertainen, mutta minä en näe hänessä mitään vikaa.»

»Meidän kesken sanoen», tunnusti Jerry avomielisesti, »en minäkään havainnut hänessä mitään vikaa, ennenkuin hänen isänsä puhui minulle eilenillalla. Mutta nyt se on päivänselvää. Näen suoraan hänen lävitsensä.»

Kääpiö-Pete ja Punainen Mack pohtivat otsat rypyssä.

»Epäilemättä hän on toisenlainen kuin muut», ajatteli Punainen Mack ääneen. »Huomasin sen heti hänet nähdessäni.»

»Niin minäkin», vakuutti Kääpiö. »Kuka tahansa, jolla on silmät päässänsä, näkee, ettei hän ole aivan tavallinen. Mutta mikä hänessä on vikana — vain sitä minä en saa selville.»

»Hyvät herrat», virkkoi Jerry äkkiä. »Annan teille pienen vihjauksen. Oletteko pannut merkille, että hän on hyvin harvapuheinen?»

»Hän on tuskin virkkanut sanaakaan. Niin; sen olen kyllä huomannut.»

»Ei muuta kuin jotakin nenäkästä.»

»Totisesti hän on hiljainen.»

»Ja että hänellä on omituinen tapa katsella tyhjään ilmaan ikäänkuin hän näkisi siellä jotakin?»

»Niin, niin! Jatkakaa!» mutisi Punainen Mack siirtyen likemmäksi.

»No niin, hyvät herrat», puhui Jerry juhlallisesti, »tyynessä vedessä kala kutee, kuten sanotaan. Ja tällä tyttö-paralla, hyvät ystävät — eivät ajatukset ole kohdallaan.»

»Mitä sillä tarkoitatte?» tiedusti Kääpiö.

»Yhdellä sanalla», huoahti Jerry, »Nancy Scovil on sekapäinen!»

»Helvetti!» ähkäisi Punainen Mack. »Hupsuko? Hän?»

»Näkee näkyjä ilmassa», jupisi Kääpiö-Pete, huokaisten syvään ja haikeasti. »Hyvä Jumala, Mack, eikö se ole hirveätä?»

»Kaunis kuin kuva», päivitteli Punainen Mack, »mutta näin heti, että jokin vika hänessä on. Hän ei ole vähääkään vastustanut, kun häntä on pidelty pahoin. Kuulkaahan! Jos olisitte sillä tavoin kohdellut minun tytärtäni, olisi hän syytänyt teille kokonaisen sanakirjallisen sanoja vasten kasvoja ja lähettänyt niiden jälessä kuulia.»

He molemmat painoivat päänsä kumaraan, ja kun Jerry vähän ajan kuluttua salavihkaa tarkasteli heitä, huomasi hän, että kummankin kasvot olivat vakavien mietteiden uurteissa.

XIII luku

Jerry kokkina

Sinä päivänä oli ilma himmeä. Taivas ei kyllä ollut pilvessä, sillä vähäiset hattarat kiitivät vinhasti taivaanrannalta toiselle, osoittaen, kuinka nopeasti ilma ylhäällä liikkui; mutta ilma ei ollut niin kuulakan kirkasta kuin tavallisesti vuoristoaavikolla. Vuoret eivät nyt olleet ruskeakupeisia, selväpiirteisiä jättiläisiä, vaan sensijaan hämäriä, epäselviä sinisiä hahmoja, jotka häipyivät kalpeaan taustaan.

He olivat aikoneet taivaltaa yhtä painoa puolipäivään saakka, mutta vähäistä ennen sitä aikaa he saapuivat kohdalle, jonka sallimus oli määrännyt ja suunnitellut leiripaikaksi. Se oli pieni syvennys, jonka seinämät suojasivat heitä yltyvältä tuulelta, ja notkelman keskellä oli syvä lammikko, jonka joka puolella kasvoi vähän matkan päähän ulottuvaa hajanaista pensaikkoa. Siellä oli myöskin runsaasti kuivia puita, joista saattoi nopeasti virittää iloisen nuotion. Niinpä he laskeutuivat ratsailta keskipäiväistä levähdystä varten.

Syntyi touhua, Jerry Aiken luikkaili komennuksia kaikkiin suuntiin, Scovil hoiteli hevostansa ja Pete ja Mack hyörivät matkatavaroiden kimpussa. Mutta Nancy Scovil venytteli kissamaisen hekumallisesti ja istahti hietikolle katselemaan toisten uurastusta.

John Scovil katsahti Jerryyn, ja vastaukseksi Jerry heilautti laajasti kättänsä ja astui sitten ripeästi tytön luokse.

»Oletteko teekutsujen emäntänä?» kysyi hän purevasti. »Vai istutteko meren rannalla tarkkailemassa aaltoja?»

Tyttö loi häneen uneliaan katseen tummista, pehmeistä silmistään. Ne johtivat aina Jerryn mieleen päivää paistattavan ja kenties viimeksi syömästään hiirestä tai seuraavana yönä ruokasäiliöstä varastettavasta maidosta uneksivan kissan silmät. Lempeällä, veltolla äänellänsä Nancy Scovil vastasi:

»En; en ole koskaan kutsunut teelle muita kuin gentlemanneja.»

»Seuraava kestittävänne gentlemanni on hevosenne», virkkoi Jerry lyhyesti. »Mielittekö jättää sen seisomaan tuonne kahdeksi tunniksi satula selässä?»

Tytön uninen katse oli edelleenkin suunnattuna Aikeniin. Oli vaikea katsoa hänen tutkimattomiin silmiinsä, sillä hän saattoi hautoa murhaa tai ajatella päivällistä, jonka hän oli vaarassa menettää, jollei tottelisi — samoin kuin oli menettänyt aamiaisen — mutta nyt hän nousi ja haukotteli hartaasti.

»Mielihyvin hoidan hevostani», virkkoi hän. »Se näkyy tuntevan paikkansa.»

Hänen katseestaan ei kuvastunut lainkaan pilkkaa, kun hän sen sanoi; pelkästään tosiseikan suora toteaminen. Hän nosti jalustimen ja sysäsi sen satulan ylitse päästäksensä käsiksi vyön solmuun. Sitä hän silmäili huolimattomasti.

»Kiiruhtakaa!» ärähti Aiken.

»Kuka tämän hevosen satuloitsi?» tiedusti tyttö.

»Minä.»

»Niin arvelinkin», huoahti tyttö.

»Mitä vikaa siinä sitten on?»

»Tällä solmulla voisi kiinnittää laivan laituriin.»

»Tämän jälkeen saatte itse satuloida ratsunne.»

»Kiitos.»

Nancy veti satulan hevosen selästä ja heilautti sen maahan. Se oli raskas satula, meksikolaista työtä, valmistettu kannattamaan kuinka painavaa ratsastajaa tahansa ja kestämään karjalaidunten huimimmankin ratsun jatkuvia hyppyjä, mutta tyttö liikutteli tätä metalli- ja nahkamöhkälettä kuin höyhentä.

Jerry Aiken katseli häntä uteliaasti, kun hennot olkapäät heiluivat taakan mukana; hänessä oli nähtävästi voimaa, samanlaista joustavaa sitkeyttä kuin hienossa teräsjoustimessa. Kunpa vain nuo halveksumisen ja välinpitämättömyyden kahleet saataisiin murretuksi ja hänessä piilevä henki herätetyksi!

Hän viskasi kirveen Nancyn jalkojen juureen.

»Hakatkaa meille kasa puita! Niitä löydätte yllin kyllin tuolta pensaikosta. Katsokaa tarkoin, että otatte kuivia!»

Kuten aina kesti nytkin vähän aikaa, ennenkuin tyttö totteli, ikäänkuin hän olisi epämääräisesti punninnut ajatuksiansa mielessään.

»Ilman työtä ei myöskään ruokaa», lisäsi Jerry.

Uudelleen huoaten tyttö kumartui ottamaan kirveen ja lähti sitten verkalleen lammikkoa ympäröivään pensaikkoon.

»Voitto!» kuiskasi John Scovil Jerrylle.

Mutta Jerry vastasi otsa rypyssä: »Ei vielä. Meidän on edettävä vielä lemmon pitkä matka, ennenkuin saamme hänet heräämään. Katsokaahan häntä! Hän liikkuu kuin kone, joka pannaan käyntiin kiertämällä joustin vireeseen. Mikäs nyt on hätänä?»

Nancy oli sivaltanut kirveellä yhden ainoan iskun ja seisoi nyt, hypistellen aseen terää.

»Seisotteko veistoksen mallina vai soitatteko gitarria?» huusi Jerry äkäisesti.

»Antakaa minulle toinen kirves!» vastasi Nancy tympeästi. »Tämä ei pysty veteenkään.»

Jerry puri hammasta. Rajusti hän kivahti: »Teroitin sen itse.»

»Siltä se näyttää», tokaisi tyttö vastaan.

»Hakkaatteko te puita vai ettekö?»

»En. Minä katkon ne.»

Ja hän toteutti sanansa panemalla kuivia oksia kivelle ja katkomalla ne sopivanpituisiksi kirveen hamaralla. Kirves oli painava, sen terä oli yhtä leveä, pitkä ja paksu kuin piilukirveen terä, mutta Nancy heilutteli sitä keveästi yhdellä kädellä.

Jerry Aiken tarkkaili häntä, otsaansa rypistellen. Pian hän kuitenkin heräsi mietteistään nähdessänsä Punaisen Mackin hyörivän keittovehkeiden luona.

»Hei», huusi hän, »älkäähän kiirehtikö valmistamaan ruokaa, Mack, koska teillä oli vuoronne koettaa tänä aamuna.»

Punainen Mack kääntyi hitaasti onnen tien oppaaseen päin.

»No?» äänsi hän.

»Me tarvitsemme muutakin kuin leukapielien harjoitusta, Mack», jatkoi Jerry. »Sitä saimme kylliksi aamiaisella. Nyt tarvitsemme ravintoa.»

»Mikä vika sitten oli minun valmistamassani aamiaisessa?» tiedusti Mack.

»Teidän tänä aamuna tarjoamanne pannukakut», selitti Aiken iloisesti potkiessansa risuja kasaan nuotion aluksi, »olivat epäilemättä kelvollisia johonkin tarkoitukseen. Luultavasti ne esimerkiksi valjasnahkoina olisivat pystyneet kilpailemaan minkä hyvänsä sellaisen valmisteen kanssa, jota nälkiintynyt kojootti on jyrsinyt sydäntalvella. Mutta ruokana ne eivät kunnollisesti vastanneet edes purukumia. Vatsassani on möhkäle siinä kohdassa, johon ne ovat kasaantuneet.»

»Ystäväiseni», murahti Punainen Mack ja heilautti Aikenille kättänsä muodollisen kohteliaasti, vaikka hänen leukansa tiukkaantui kovasti, »te saatte näyttää taitoanne. Minä väistyn syrjään.»

»Kiitos!» vastasi Jerry nauraen.

Hän kääri paperipalasen rullalle ja punoi sitä, jotta se palaisi hitaammin, sytytti sen ja pani sen maahan. Sen päälle hän sijoitti pieniä, kuivia oksia.

Hän puheli edelleen: »Kokkina, Punainen, teillä on hyvät aikomukset, mutta siinä onkin suunnilleen kaikki. Se tämänaamuinen kahvi muistutti lipeätä enemmän kuin mikään ikinä maistamani juoma.»

Tällöin Kääpiö jonkun verran levottomana tarttui Punaisen Mackin käsivarteen. Hänen otteensa oli rautainen.

»Älä tee mitään äkkipikaista, Punainen!» varoitti hän huolestuneesti. »Malta mielesi, maltathan?»

»Kyllä minä koetan», urahti Mack.

»Sanat eivät olleet kuulia», jatkoi Kääpiö suostuttelevasti. »Antaa niiden lentää. Tämä miekkonen on tuollainen lepertelevä hupakko. Mutta hirteenhän joutuu hupakonkin tappamisesta.»

»Katsohan häntä nytkin!» ähkyi Punainen. »Hän virnistelee itsekseen. Jos vain saisin kerran kouraista häntä kaulasta ja —«

»Hillitse itseäsi, Mack! Ajattele, kuinka helposti ansaitsemme rahaa tästä puuhasta!»

»Kannattaako se?»

»Varmasti kannattaa. Äläkä sitäpaitsi unohda, että meidän vuoromme tulee myöhemmin, Punainen!»

Punainen huokaisi syvään. »Minussa ei herätä halua vääntää hänen niskojansa nurin se, mitä hän sanoo», virkkoi hän Kääpiölle surullisesti, »vaan se, miten hän sen sanoo».

Mutta lieneepä Jerry Aiken ollut vaikka kuinka suulas, hän ryhtyi työhönsä ikäänkuin olisi ollut voittamattoman mestarillinen leirikokki. Minuutin kuluttua kohosi lepattava pyramidi keltaisia liekkejä Nancyn nuotiolle tuomista kuivista risuista, ja sitten Jerry aloitti varsinaisen ruoanvalmistuksen.

John Scovil avusti häntä, mutta miljoonamiehen tehtävät supistuivat säilykerasioiden aukomiseen ja sentapaisiin apupalvelijan tehtäviin; taitoa kysyvä työ oli yksinomaan Aikenin. Hän hyöri ripeästi ikäänkuin olisi ollut täysin perehtynyt sellaisiin tehtäviin.

Kokoonpantava uuni otettiin esille ja sijoitettiin ensimmäiselle tulelle, ja sen kuumentuessa Scovil viritti toisen roihun, samalla kuin Aiken sekoitti säilykemaitoa kahteen peltipannuun, joihin oli pantu ohuelti taikinaa. Ne olivat kuumassa uunissa paistumassa viiden minuutin kuluttua puuhailun alkamisesta.

Suloinen, voimakas tuoksu houkutteli Nancy Scovilin nuotion ääreen. Sitten Jerry sekoitti taikinan tähteen vedellä veteläksi, pani sekaan maissipasteijoja ja asetti sen toiselle tulelle sihisemään. Myöskin silava alkoi ruskettua, ja väkevä tuoksu tunkeutui seurueen muiden jäsenten sieraimiin huumaavasti kuin hälytystorven ääni korviin.

Nancy lähentäytyi yhä likemmäksi ruoanvalmistuksen näyttämöä, ja hänen silmänsä välähtivät innostuneen näköisesti, kun Jerry pani kahvipannun tulelle. Maissikyrsiä, kuumaa leipää, kahvia, silavaa! Eikä siinä ollut kaikki. Jerryn näppärät sormet, yhtä taitavina kuin kortteja jakaessansa, ottivat ihailevan Scovilin käsistä kaksi rasiata punertavaa lohta. Paistettavaksiko pannussa? Vaiko keitettäväksi? Ei, ei! Aiken kohotti kauhistuneena kättänsä kuullessansa Scovilin ehdottavan sellaista, ja seuraavalla hetkellä hän nopeasti kaaputti juustoa hienoksi. Sen hän sekoitti loheen ja lisäsi kastiketta, ennenkuin pani lohen paistuvan leivän luokse uuniin. Juhla-ateria!

Punainen Mack ja Kääpiö keskustelivat takalistolla miettivästi.

»Minusta tuntuu, Punainen», huomautti Pete, »että lankamme ovat vähän niinkuin sekaisin tuohon Aiken-miekkoseen nähden. Hän ei käsittele noita kahta tulta suinkaan helläjalan tavoin. Luulenpa, että vanha Shorty, joka oli niin kauan L-merkkiläisten kokkina, olisi ehkä saattanut ottaa oppia tästä Aikenista. Haistoitko paistuvaa leipää, kun hän aukaisi uunin luukkua?»

»Haistoin», myönsi Punainen, »mutta en lausu arvosteluani, ennenkuin maistan hänen ruokaansa. Sangen monet sellaiset hevoset näyttävät hyviltä, jotka osoittautuvat vikuripäisiksi ja tuhmiksi, kun karjan ajaminen tulee kysymykseen, Kääpiö.»

Kääpiö nyökkäsi tämän syvämielisen totuuden vahvistukseksi.

»Kuten se minun raudikkoni», huomautti hän. »Mutta tässä Aikenissa on jotakin. Olethan pannut merkille, ettei hänellä ole revolveria.»

»Eikö se ole varma helläjalan merkki?»

»Enpä tiedä, enpä tiedä», ehätti Pete torjumaan. »Mutta meillähän on aikaa ottaa hänestä selko, eikö olekin? Mutta älä mene lyömään vetoa, että hän on typerä, ennenkuin näet, miten kortit juoksevat. Mack, katsohan tuota leipää! Äidin leivissä oli ennen aina jonkun verran kuorta!»

Ruokalajit otettiin esille toinen toisensa jälkeen. Ja kaikki ihan yhtä kyytiä. Jonkun käsittämättömän vaiston avulla oli Jerry järjestänyt niin, että samalla hetkellä kahvi alkoi kiehua, tärisyttäen pannun kantta, ja kun se otettiin tulelta, näkyivät avatusta uunista pannuissa paistuneet leivät, jotka olivat ruskettuneet niin tasaisesti, että se olisi ilahduttanut parhaan pariisilaisen keittiömestarin sydäntä. Kala ja juustohöytäleet olivat mainiosti käristyneet, ja nyt kokki sirotti sen päälle viimeisen kerroksen äsken hienonnettua juustoa ja lisää kastiketta. Myöskin silava oli astiassaan kapeina, sopusuhtaisina suikaleina, jotka liikkuivat ylös ja alas, mikä osoitti niiden täydellisesti käristyneen.

Kokoonnuttiin syömään. Jos aamuinen ratsastus jo oli terästänyt ruokahalua, teki nyt Jerryn herkkujen näkeminen sen partaveitsenteräväksi. Jopa Nancy Scovililtakin pääsi syvä huokaus hänen sijoittuessansa öljykankaalle, joka oli pöytänä. Jerry Aiken istuutui viimeiseksi luotuansa sitä ennen ympärillensä viimeisen silmäyksen samalla tavoin kuin ratkaisevaa taistelua aloittava kenraali ja hymyili tyytyväisenä katsellessansa toisten odottavia kasvoja.

Sitten hän asettui paikalleen ja tarjoili itse yhtä taitavasti ja nopeasti kuin oli keittänytkin. Annokset olivat runsaat ja lisäksi niin järjestetyt, etteivät tinalautaset näyttäneet vähääkään liian täysiltä.

Isoja »murikka»-viipaleita oli korkeiden kala- ja juustokasojen vieressä, ja lautasta reunustivat aikamoiset silavakappaleet. Ja kaikki se oli ryhmitetty keskessä olevan maissikakun keskelle.

Ja millaisia maissikakkuja! Niiden mureat, ohuet reunat olivat syvän ruskeita, kun taas pullea keskus oli herkullisen keltainen. Mutta tärkeintä oli se, että jokaisen lautasen vieressä oli höyryävä kahvikuppi.

Vuoristoaavikon mieheltä saadaan riistää whisky, jopa tupakkakin, ja hän sietää sen eikä kenties kovin pahasti valitakaan, sillä hän on tottunut puutteisiin ja kieltäymyksiin, mutta jos häneltä evätään kahvi, ei hän tee työtä minkäänlaisesta palkasta eikä mikään voima pysty hillitsemään hänen vihansa raskasta kättä. Heidän on pakko juoda kaikenlaista kahvia, mitä vain heidän eteensä pannaan, mutta jokaisella heistä kytee sydämen pohjalla ajatus mainiosta kahvista, jota hän on juonut kauan, hyvin kauan sitten — yhdestä ainoasta kahvista.

Mutta ei ollut kummallista, että kun Kääpiö ja Punainen Mack katselivat Jerry Aikenin heitä varten täyttämiä kuppeja, kumpikin arveli vanhan unelmansa taaskin toteutuneen. Sillä kahvi oli tummanruskeata, mutta niin läpikuultavan kirkasta, niin vapaata kaikista jauhohiukkasista, että he erottivat tinaisten kuppiensa pohjan kultaisten päivänsäteiden välkkeessä. Ja kupista kohosi herkullinen ja samalla voimakas tuoksu, joka avasi sydämen.

Äänettömästi ja vapisevin käsin Punainen Mack kaasi annokseensa tarkoin harkitun määrän säilykemaitoa. Kääpiö-Pete loi vanhaan kumppaniinsa syvän halveksumisen silmäyksen ja kohotti omaa kuppiaan miedontamatta sen sisältöä halvempiarvoisella nesteellä.

»Naapuri», virkkoi hän Jerry Aikenille äänessänsä ankaran mielenliikutuksen värähdys, »on monenlaista kahvia!»

Jerry Aiken nyökkäsi ja valmistautui kuulemaan kehumista huulillansa imarrellun tavallinen itserakas hymy.

»Ja tämän hajusta ja tämän näöstä päättäen», jatkoi Kääpiö-Pete, puhuen muodollisen juhlalliseen tapaansa, »sanoisin —»

Hänen lauseensa keskeytti Nancy Scovilin ääni hätäilemättömänä ja pehmeänä: »Tämä on huonoimpia kahveja, mitä ikänäni olen juonut.»

Toiset katsahtivat häneen hämmästyneinä, ja Kääpiö laski kuppinsa paikalleen.

»Ettehän ole sitä edes maistanut», huomautti Jerry Aiken kylmästi.

»Ei minun tarvitsekaan maistaa», pitkitti Nancyn kehräävä ääni, ja hänen verhotusta, Jerryyn suunnatusta katseestansa ei kuvastunut halveksumista eikä ilkeyttä. »Kuten herra Peter, osaan minäkin jo näöstä päättää, mitä se on.» Hän vei pienen kupposen huulilleen ja maistoi juomaa.»Ja maku onkin kehnompi kuin näkö. Mutta te kaiketi olettekin tottunut ala-arvoiseen tavaraan.»

Jerry Aiken ei saanut sanaa suustansa. Hätäisesti ja vaivihkaa ottivat toiset kuppinsa ja joivat ja vilkuilivat sitten äänettöminä toisiinsa. Ei yksikään heistä tuntenut siinä mitään vikaa; Kääpiöstä se olikin sanomattoman herkullista, mutta kehuminen toisten moitittua vaatii säikkymätöntä rohkeutta. Se tuntuu olevan kehittymättömän maalaismielen merkki.

Niinpä Kääpiö jupisi: »Tuntuu siltä kuin olisitte oikeassa. En tiedä, mitä se on, mutta joku vika siinä on.»

»Huonointa kahvia», lausui John Scovil syvän vakaumuksellisesti, »mitä koskaan olen juonut».

Saatuansa nämä kolme peräkkäistä iskua Jerry Aiken istui tyrmistyneenä. Hän katsahti avuttomana ympärilleen, mutta kaikkien katseet olivat tähdätyt lautasiin. Ja kenties osoittaaksensa, että kahvi ainakin hänestä oli oivallista, Aiken siemaisi pitkän kulauksen ja poltti kurkkunsa.

Vielä puhkiessaan ja köhiessään hän näki Punaisen Mackin kasvot, samalla kun aimo kimpale leipää katosi viimemainitun suuhun. Mackin silmät välkkyivät. Hän pureksi kiireesti ja nieli hätäisesti, ja hänen silmänsä olivat kaunopuheiset, vaikka hänen suunsa vielä oli liian täysi puhumista varten. Myöskin Nancy Scovil nakersi leipäpalansa syrjää.

»Tämä on leipää!» puhkesi Punainen Mack ylistämään, ja hänen äänensä kuulosti sisäänpäin vedetyltä huokaisulta. »Mies, mies, tämä on leipää!»

»Jämeätä, eikö olekin?» lisäsi Nancy Scovil rauhallisesti. »Hyvää, näkyisää leipää. Kerrassa mainiota retkillä. Mutta en käsitä, herra Aiken, minkä tähden ette paistanut kaikkia valmiiksi ennen lähtöä. Leipänne olisi aivan yhtä hyvää kuukauden kestäneen taivalluksen jälkeen kuin se on nyt.»

»Miksi sitä sitten syötte?» kivahti Jerry Aiken.

»Harjoituksen vuoksi», vastasi tyttö hätäilemättä. »Se ehkä herättää ruokahalua nauttiakseni muista valmisteistanne.»

Ja hän otti heti uuden ison leipäkimpaleen.

»Mutta — sehän näyttää sangen hyvältä, eikö näytäkin?» mutisi Punainen Mack.

»Näyttää kun näyttääkin!» myönsi tyttö. »Se hyvä etu sillä on kahviin verrattuna.»

»Viimeisen kerran», uhkasi Jerry Aiken tulistuneena, »minä kajosin paistinpannuun tällä matkalla».

»Tavallisesti onkin parempi pysytellä siinä, mitä osaamme tehdä, eikö niin?» huomautti tyttö, ja hymyntapainen, hyvin himmeä valonpilkahdus, tuikahti hänen silmissään, väikkyi hetkisen ja häipyi sitten niiden tummaan pimentoon. »Esimerkiksi korttipelissä», lisäsi hän.

Tuskastuneena ja hämmentyneenä Jerry Aiken mursi nopeasti leipäpalan ja söi sen, samalla suunnaten silmänsä miettivästi ylöspäin kuten mielisimfoniaansa kuunteleva musiikintuntija.

»Jos tämä leipä on huonoa», alkoi hän heti sen nieltyänsä, »niin minä —»

»Ei se suinkaan huonoa ole», vakuutti tyttö rauhoittavasti. »Ei lainkaan huonoa, sitten kun olette maistanut kalaa. Se näyttää lohelta; sillä on lohen tuoksu, mutta se on kuivaa kuin puulastut. Teillä on erikoinen kyky pilata tarpeet, herra Aiken.»

Jerry Aiken hengähti kerran, kahdesti, ennenkuin uskalsi virkkaa mitään.

»Naisten tunnustus», sanoi hän sitten, »on samanlainen kuin muulien kiitollisuus — sitä ei ole».

Punainen Mack muisti niitä solvaavia huomautuksia, jotka Jerry Aiken oli lausunut hänen sen aamuisista keittiöpuuhistaan, ja hänen kasvonsa kirkastuivat silminnähtävästi.

»Eivät puheet», tokaisi hän, »tee kokkia eivätkä sanat kelpaa suolan ja pippurin sijaan. Mutta joka tapauksessa, Aiken, oli tarkoituksenne hyvä. Ei ole mitään järkisyitä epäillä sitä.»

Jerry Aiken jörötti äänettömänä ja hehkuvin poskin, ahmi lautasellansa jälellä olevan ruoan ja vetäytyi sitten äänenkantamattomiin. Siellä näkyivät hänen huulensa liikkuvan hänen astellessansa edestakaisin ja tupruttaessansa savukettaan, mutta muille saakka ei kantautunut minkäänlaista ääntä.

XIV luku

Pokerpeli

Sennäköisenä kuin olisi kävellyt kokonaan omiin ajatuksiinsa vaipuneena ja lainkaan huomaamatta ympäristöään Jerry Aiken silloin tällöin loi etäältä kiukkuisen, valppaan silmäyksen seurueen muihin jäseniin, jotka edelleenkin istuivat öljykankaalla, syöden huolettoman mukavasti. Ensiksi lopetti ateriansa Punainen Mack, sitten Scovil ja Kääpiö-Pete melkoista myöhemmin kuin he; mutta Nancy Scovil söi yhäti, hätäilemättä ja hoputtomasti. Vihdoin oli jälellä vielä vähän juustoista lohta, jota hän oli verrannut puulastuihin, ja senkin hän tyhjensi lautaselleen ja söi sen sekä viimeiset leivänmuruset.

Lumottuna Jerry Aiken tarkkaili, kun tyttö söi tähteetkin. Hän siirtyi lähemmäksi kuten käärmeen katseen kiehtoma lintu. Mikä tuossa tytössä oikein oli? Oliko koko hänen velttoutensa teennäistä! Piilikö pinnan alla järki, yhtä terävä kuin kieli, jonka pureva iva oli suominut häntä vain hetkistä aikaisemmin? Ei; tyttö ei näyttänyt ollenkaan tajuavan tyrmistyttäneensä hänet ja karkoittaneensa hänet etäälle. Sikäli kuin hän oli havainnut, ei Nancy ollut avannut suutansa hänen erottuaan seurasta.

Ruoka oli mennyt viimeistä murusta myöten. Se ei ollut yletöntä mässäämistä. Ei; Nancy ei suinkaan näyttänyt puhkuvan pulleuttaan eikä liikkuvan voipuneen veltosti. Jerry muisti, kuinka keveästi hän oli heiluttanut raskasta kirvestä yhdellä kädellänsä ja kuinka viehkeän notkeasti hänen vartalonsa oli koko aamun taipunut hevosen liikkeiden mukaan ja kuinka nopeasti ja uupumattomasti hän oli juossut heidän jälessänsä heidän lähdettyään ensimmäiseltä leiripaikalta.

Hänen syömisensä muistutti Aikenista jonkun petoeläimen syömistä — jonkun kauniin ja vaarallisen pantterin, joka syö vankasti ja siitä saamiensa runsaiden energiavarojen nojalla kestää pitkän ajan paastoa ja ponnistuksia. Tai eikö hän pikemminkin ollut samanlainen kuin talvella nukkuvat eläimet, joiden syksyisen ravinnon on auteltava ne ruoattoman ja kylmän, pitkän talven ylitse? Nancy Scovilin sielussa ja ruumiissa oli epäilemättä talvi vallalla. Hän nukkui pitkää unta. Entä jos hän heräisi?

Se oli tärkein kysymys. Tähän saakka tyttö oli pitänyt häntä, Aikenia, ymmällä ja pilkannut häntä; se ajatus värisytti häntä. Hän tunsi sellaista kiukkua, jollaista hänessä eivät aikaisemmin olleet herättäneet muut kuin miehet.

Lakattuaan aterioimasta Nancy kohotti päätänsä ja loi ympärilleen ensimmäisen tajuisen katseen, ei sellaisen ihmisen tavoin, joka on saanut kylliksensä, vaan pikemminkin, koska tarjolla ei ollut enempää syötävää. Sitten hän nojasi taaksepäin, suoristi jalkansa ja ojensi kätensä ulospäin. Hänen päänsä kallistui taaksepäin ja sitten vähän sivulle, ja Jerry Aiken katseli hänen vaatteiden lävitse piirtyviä joustavia lihaksiansa toista toisensa jälkeen. Äkkiä välähti Aikenin mieleen uusi ajatus. Ei suusanallinen sättiminen eikä ruumiillinen työ näyttänyt lietsovan tytössä vähääkään kapinahenkeä eikä kannustavan häntä toimintaan. Mutta Jerry muisti kuulleensa, ettei ainoakaan nainen kykene säilyttämään malttiansa menettäessänsä rahaa.

»Työntäkää ruoka-astiat pois öljykankaalta, pojat!» kehoitti hän, istuutuen entiselle paikalleen. »Teillähän on kortit, Punainen, eikö olekin? Mitä arvelette pienestä poker-istunnosta? Viiden hengen pelistä?»

»Tarkoitatteko, että neitikin pelaisi?» kysyi Kääpiö.

»Miksikäs ei?»

»Mielelläni olen mukana», sopersi Nancy, »jos jaksan pysyä valveilla».

Ja hän peitti pitkän, velton haukotuksen. Nancyn haukotukset olivat totisesti ihmeellisiä katseltavia, sillä venyttelemisen nautinto näytti värähdyttävän hänen ruumiinsa jok’ikistä kohtaa. Se oli samanlaista kuin talvisesta unesta heräävän pantterin ojentautuminen, mutta se kuitenkin oli ero, ettei Nancy Scoviljn herääminen koskaan ollut täydellinen.

Niinpä he sysivät astiat syrjään, vetivät öljyvaatteen tiukalle, ja Punainen Mack otti esille pakan likaisia, reunoiltaan paksuiksi kuluneita kortteja. Oli kiintoista tarkkailla miesten kasvonilmeiden muuttumista, sillä ystävyys lakkaa eikä »Häipyiskö vanha tuttavuus» enää ole paikallaan, kun aloitetaan pokerpeli vuoristoaavikolla.

He arvostelivat toisiansa varovasti, äänettömästi. Kääpiön jämeät kasvot kävivät entistäkin naamiomaisemmiksi; Punaisen Mackin pienet, ovelat silmät kimaltelivat oudon kiihkeästi; John Scovilin itsevarma hymy näytti pahaenteiseltä; ja sitten olivat Jerry Aikenin hermostuneet, nopeat sormet, kun hän kasasi kortteja, sillä nostettaessa oli ensimmäinen työ joutunut hänelle.

»Tässä me kynimme helläjalkaa», supatti Punainen Mack Kääpiölle. »Nyt kahmaisemme hänen varojansa oikein hangolla. Kun tulee minun työvuoroni, Kääpiö —»

Hän keskeytti jupistun lauseensa ja virkkoi ääneen: »Eipä tämä olekaan hullumpi.» Sitten hän tarkasti piirin loppuun saakka, päätyen tähyilemään Jerry Aikenia neulanterävästi.

XV luku.

Täysi käsi

Kaikki kävivät juron hiljaisiksi. John Scovilin kasvoilta haihtui itsevarma hymy. Kääpiön leuka työntyi eteenpäin. Punaisen Mackin pienet silmät muuttuivat terävämmiksi, ja Jerry Aikenin suu soukkeni suoraksi viivaksi. Entä tyttö? Hän näytti koko ajan ponnistelevan häneen kasaantunutta ääretöntä unimäärää vastaan ja vain tietoisesti pinnistämällä jaksavan pitää silmänsä auki.

Jerry Aikenin hoikat sormet sekoittivat kortit ja alkoivat kevyesti läpäytellä niitä öljykankaalle. Hänen kätensä liikkuivat niin vinhasti, ettei katse kyennyt niitä seuraamaan, ja kuului yhtämittaista, hiljaista lipsutusta, kun kortit livahtelivat pakasta yhtenäisenä virtana ja sinkoilivat paikoillensa. Ilmassa oli aina vähintään kolme korttia samalle kertaa.

Punaisen Mackin poker-kasvoilla oli hämmentynyt ilme, kun hän katseli tätä huippuunsa kohonneen taidon näytettä, ja vihdoin hän huudahti:

»Sen minä sanon, että te totisesti osaatte jakaa, naapuri.»

Ja hänen kirkkaat silmänsä tuikkivat, kun hän turhaan koetti seurata kunkin yksityisen kortin liikettä. Se oli ensimmäinen Jerryn saama vilpitön tunnustus, ja hän olisi ollut yli-ihminen, jollei se olisi häneen tehonnut. Hänen suupieliänsä värähdytti lievä hymyily, hän loi Punaisen Mackin ihaileviin silmiin hyväntahtoisen katseen ja — sinkosi viimeisen kortin hiukan liian kovasti. Jaon viimeisen kortin! Muut olivat tipahtaneet kuin järjelliset, siivekkäät oliot melkein täsmälleen paikoillensa, muodostaen pienen, soman kasan kunkin pelaajan eteen, mutta viimeinen kortti lipui pyörien tytön korttien ylitse ja sujahti John Scovilin viiden kortin sekaan.

Jerry kumartui ottamaan sen pois.

»Sepä ikävää», virkkoi hän Scovilille.

»Teillä on väärä kortti», huomautti Nancy, jättäen kasansa koskemattomaksi toisten ottaessa korttinsa öljyvaatteelta.

»Se oli oikea kortti, eikö ollutkin?» kysyi Jerry Scovililta.

»Varmasti oli», vakuutti viimemainittu. »Se pisti esiin muiden joukosta.»

»Minusta ei siltä näyttänyt», väitti Nancy unisesti. »Uusi jako, tehkää hyvin, herra Aiken.»

Jerry Aikenin poskien puna tummeni, ja sitten hänen huulensa tiukkaantuivat suoriksi.

»Vaaditteko sitä jyrkästi?» tiedusti hän kylmästi.

»Jos pelaamme vain penneistä», alkoi tyttö, »ei sillä tietysti ole väliä».

Aiken loi häneen yhden ainoan sisältörikkaan silmäyksen ja pyyhkäisi sitten kaikkien kortit eteensä. Vielä kerran hän katsahti Nancyyn, ja hänen huulensa liikkuivat, muodostaen äänettömiä sanoja, samalla kun hän sekoitti kortteja, solutellen niitä yhteen ihmeellisen kätevästi.

»Naapuri», urahti Punainen Mack, ravistaen päätänsä ällistyneen ihailevasti, »todentotta teillä on taipumuksia korttien käsittelyyn. Minä en ikinä oppisi sujuttelemaan niitä sekaisin tuolla tavoin; en minäkään ole tavallani niin varsin kömpelö, mutta teihin verrattuna olen kun olenkin vain patustelija, Aiken.»

»Jos ansaitsisitte elatuksenne korteilla», vihjaisi Nancy huolettomasti, »saattaisitte oppia tekemään sen aivan yhtä hyvin».

Jerry puri huultansa, mutta hillitsi taaskin itsensä. Onneksi ei Punainen Mack ollut käsittänyt huomautuksen kärkeä.

»En sinä ilmoisna ikänä», jatkoi Punainen kehumistaan. »Sormeni ovat siihen liian kankeat.»

»Kunniallinen työ aina jäykistää miehen sormia», tokaisi Nancy.

»Mitä te sillä tarkoitatte?» kysyi Kääpiö kummastuneena.

»Nähkääs, neiti Nancy», sanoi Punainen, »hänen jakaessansa oli mahdoton seurata korttien liikkeitä; ei voinut erottaa, lähtivätkö ne pakan päältä vai alta vaiko keskeltä; ne vain ponnahtelivat esille ihan kuin itsestään».

»Siinäpä se», virkkoi Nancy.

»Mitä?» murahti Kääpiö.

»Oh!» äänsi Punainen Mack hiljaa, ja hänen silmänsä soukkenivat suuntautuessaan Aikeniin.

Viimemainittu oli vaiti, mutta hänen silmänsä puhuivat paljon, kun hän alkoi jakaa toistamiseen.

Nyt hän oli verkkaisempi. Kenties se johtui hänen suuttumuksestaan tai ehkä hän halusi näyttää muille, että jako oli rehellinen. Joka tapauksessa kukin kortti lähti pakan pinnalta terävästi napsahtaen ja sujahti vinhasti pyörien öljyvaatteen ylitse, laskeutuen paikallensa — silläkin vauhdilla suoritettuna oli niin taidokas jako kaunis katseltava — ja hitaasti katosi epäilyksen häive Punaisen Mackin silmistä.

Taaskin Jerry ennätti viimeiseen tytölle menevään korttiin ja pysähtyi, ennenkuin lähetti sen.

»Toivottavasti», virkkoi hän peitetyn ivallisesti, »olette kyennyt seuraamaan jokaista korttia?»

»Kiitos», vastasi Nancy, katsoen toisaalle, »nyt jaoitte paljon paremmin».

»Kiitos teille», kivahti Jerry ja sinkosi viimeisen kortin lentoon.

Se piirsi matalan kaaren, pyörien vinhasti Jerryn antaman rajun alkusysäyksen voimasta. Suoraan ja oikeaan paikkaan se suuntautui. Mutta voi! Juuri nopean pyörimisensä tähden se laskeutui hitaasti, hyvin hitaasti, ja juuri kun se oli koskettamaisillaan öljyvaatetta, sieppasi sen tuulenpuuska, käänsi sen toisin päin ja sinkosi sen ylössuin liukumaan keskustaa kohti. Valkea kiukun täplä ilmestyi Jerryn Aikenin kummankin posken keskelle; mutta Nancy Scovil katseli etäisyyteen, ja puhjetessansa puhumaan hän ponnisteli haukotusta vastaan.

»Isä», mutisi hän, »etkö olisi hyvä ja jakaisi herra Aikenin puolesta? Muutoin minua peloittaa, ettemme ikinä saa peliä alkuun.»

Punainen Mack virnisti peittelemättä; John Scovil hihitti. »Tietysti teen sen, jos te tahdotte, Jerry.»

»Olen sijoittanut pöytään pohjapanoksen», huomautti Jerry jääkylmästi, »ja minä jaan talla kertaa».

Ja hammasta purren hän pyyhkäisi kortit käsiinsä ja jakoi kolmannen kerran. Kiukustansa huolimatta hän teki sen huolellisen varovasti. Hän ojensi kättänsä melkein öljykankaan ylitse laskeaksensa jokaisen kortin täsmälleen ja alassuin kohdallensa. Ja luotuansa sitten viimeisen myrkyllisen katseen tyttöön hän vilkaisi vasemmalla kupeellansa istuvaan Kääpiöön, odottaen tämän alkutarjousta.

Ensimmäisen jaon pelissä ei sattunut mitään erikoista. Kaikki olivat jälleen käyneet hiljaisiksi, kuten pokerpöydässä tavallisesti ollaan, ja peli sujui tasaisesti ja hankauksitta paitsi silloin, kun Nancy noudatti Kääpiön esimerkkiä eikä ostanut ainoatakaan korttia. Jerry rypisti otsaansa, ja senjälkeen loppui kilpailu lyhyeen, ja Jerry sai vähäisen kassan kurjalla kuningatarparilla. Seuraavan — Kääpiön — jaon jälkeen Nancy oli taaskin poissa pelistä, ja Punainen Mack voitti yksinäisen dollarin kuningattareen ulottuvalla sarjalla. Hänen jaossaan, joka oli seuraava, oli kolmella miehellä hyvät kortit, ja Jerry voitti kertyneet panokset Scovililta ja Mackilta ryhmällä.

Kun tuli Scovilin vuoro jakaa, oli hänellä, Kääpiöllä ja Mackilla vakava aikomus saada korvaus häviöistään, ja Jerry pelasi sellaisen ihmisen näköisenä, jolla on tavanmukainen onnensa matkassaan, kun taas Nancy kuten aina kiinnitti enemmän huomiota taivaaseen kuin kortteihin. Scovil jakoi kortit ripeästi ja liikemiesmäisen päättävästi.

Pian peli muuttui Punaisen Mackin ja helläjalan väliseksi kamppailuksi. Edellinen oli miettivä — hyvin miettivä. Panokset eivät tosin olleet suuria, mutta kysymyksessä olikin oikeastaan järkien välinen voimain mittely, ja hän piti velvollisuutenansa puolustaa vuoristoaavikon kunniaa ja paljastaa tämän helläjalan häpeän, joka esiintyi vilpittömänä länsipuolelaisena. Punainen Mack lisäsi panoksia tuikean päättävästi, Jerry huolettomasti ikäänkuin lopputulos ei olisi häntä lainkaan kiinnostanut.

»Neljäkymmentäviisi», virkkoi Jerry veltosti.

Neljäkymmentäviisi oli senttejä.

»Vastaan ja nostan viidellä», sanoi Punainen varmana siitä, että hänen korttinsa olivat sen arvoiset.

Jerry vilkaisi hopeakolikoiden kasvavaan kasaan ja näytti äkkiä innostuvan. Hän kumartui eteenpäin ja silmäili kiihkeästi Punaisen kasvoja. Sellainen menettely oli pokerpöydässä perin sopimaton, ja Punainen loi nopean, ylenkatseellisen vilkaisun Kääpiöön.

»Vastaan sen ja lisään kymmenellä», pamautti Jerry.

Punainen Mack empi. Hän muuttui entistäkin miettivämmäksi.

»Suokaa anteeksi!» jupisi hän ja kiersi savukkeen hitaasti, harkitsevasti. Ensimmäiset henkisavut imaistuansa hän teki päätöksensä.

»Vastaan» — hän epäröi, jurosti tuijottaen Jerryä kasvoihin — »ja lisään viidellä».

Jerry huoahti helpotuksesta ikäänkuin olisi pelännyt kilpailun kenties loppuvan siihen.

»Vastaan ja lisään kymmenen», vastasi hän heti ja sinkautti kolikon panosten joukkoon.

Punainen Mack puristi savukkeensa muodottomaksi peukalon ja etusormen välissä.

Hänen katseensa viipyi pienessä, mitättömässä rahaläjässä.

»Se on teidän», virkkoi hän verkkaisesti ja laski kortit kädestään otsa miettivästi rypyssä. Jerry kouraisi panokset taskuunsa.

»Vain hetkinen», keskeytti Punainen Mack, kun Nancy ryhtyi kokoamaan kortteja jakaaksensa ne vuorostaan.

Tytön käsi pysähtyi.

»Herra Aiken, mikään ei pakota teitä näyttämään korttejanne. Entä jos tekisimme sen kumpikin?»

»Se sopii»; suostui Jerry. »Mitä teillä on?»

»Nämä.» Punainen Mack käänsi esille kolme kuningasta.

»Kovin paha, ettette lisännyt panoksia», huomautti Jerry, nauraa hihittäen ja näyttäen korteistaan viitosparia.

Se, oli räikeäksikin »bluffiksi» räikeätä.

Pokerissa ei »bluffaaminen» ole suinkaan luvatonta, kuten kaikki tietävät. Siitähän peli juuri saakin toisen puolen hauskuuttaan, ja se antaa harkitsevalle, mutta nurjaonniselle pelaajalle mahdollisuuden siepata voiton itsellensä. Mutta se, joka siitä joutuu kärsimään, sadattelee aina pikemminkin vastustajaansa kuin onneansa, ja niinpä nytkin Punainen Mack kallistui eteenpäin, puristellen tiukasti käsiänsä. Tämä häviö hänen oli kostettava. Hän oli kärsinyt tappion. Hän saattoi jo aavistaa, millainen virnistys alkoi väikkyä Kääpiön suupielissä. Ja perästäpäin olisi Kääpiöllä jotakin sanottavaa.

»Emmeköhän korota panosrajaa?» ehdotti hän.

»Kuinka vain haluatte», urahti John Scovil, joka kaipasi toimintaa miltei yhtä kipeästi kuin Punainen Mack.

»Niin korkealle kuin tahdotte», myönsi Jerry.

»Taivaaseen saakka sitten», ärähti Punainen Mack. »Nähdäänpähän, miten peli sujuu, kun siinä on kunnollista rahaa.»

Kaikki alkoivat odottaa korttejansa äänettöminä, melkein tulistuneina.

Mutta odotusaika oli pitkä, sillä Nancy Scovilin jako oli kokonaan toisenlaista kuin Jerry Aikenin salamannopea suoltaminen. Hän kasasi kortit kuten rahaa laskeva pankinkonttoristi kasaa setelit. Hänen tunnontarkka peukalonsa nosti jokaista korttia erikseen ja sysäsi sen toisten sekaan. Hermostuneen Aikenin laskun mukaan hän sillä tavoin sekoitti pakkaa kymmenen kertaa ja alkoi sitten jakaa. Hän otti kortit yhden kerrallaan ja sijoitti ne huolellisesti kunkin pelaajan eteen. Katse suunnattuna kauas pilviin hän kostutti peukaloansa — kaikkien kortinpelaajien yhteinen inhoittava tapa — ja jatkoi jakoansa järjestyksellisesti. Punainen Mack sulki silmänsä ja kallistui taaksepäin, äänettömänä kestäen odotuksen tuskia. John Scovil alkoi supisten hokea luvattomia nimityksiä, ja Jerry mulkoili kuin hypähtämäisillään oleva tiikeri.

Vihdoin olivat kortit jaetut. Kaikki olivat mukana, ja jokainen vaihtoi kolme uutta korttia. Ennen vaihtoa ei siis kellään erinomaisia kortteja, mutta kaikki pelissä. Jerry alkoi; hän käytti vaatimattomasti hyväkseen panosrajan korotusta ja, pani peliin viisi dollaria. Punainen Mack vastasi siihen, samoin Kääpiö, ja Scovil lisäsi vielä viisi. Nancy vitkasteli, silmäillen kysyvästi taivasta. Hänen hidastellessaan olivat muut vain ärtyneen, epätoivoisen hiljaisia, mutta Jerry tarkkaili häntä katkeran tutkivasti, kiihkeästi. Jos Nancy viekoittuisi mukaan, jos hän häviäisi, niin varmasti se herättäisi hänet. Naiset eivät jaksa sietää häviötä.

»Vastaan kymmeneen», jupisi Nancy vihdoin. »Ja lisään viisi», jatkoi hän.

Jerry vilkaisi ensin häneen ja sitten kortteihinsa.

»Vastaan siihen ja lisään viisi», ärähti hän.

Hiki kimalteli Mackin otsalla, mutta hän vastasi panokseen, ja sitten jäi Kääpiö syrjään. Senjälkeen Scovil nosti peliä kymmenellä, ja kaikkien suureksi hämmästykseksi Nancy nosti samalla määrällä.

Jerry epäröi, vitkasteli.

»Näyttäkää», mutisi hän vihdoin, ja Punainen Mack lysähti taaksepäin ja painoi päänsä nuukalleen; oliko hän harmistunut muihin vaiko itseensä, sitä oli vaikea sanoa. Nyt kahisi öljyvaatteen keskustassa setelikasa, luvaten runsaan voiton. Äänettöminä Mack ja Scovil työnsivät siihen rahansa.

»No niin, hyvät pelurit», urahti Mack. »Tosin ei ole minun vuoroni näyttää kortteja, mutta noilla minä olin mukana. Teille ne toivat voiton, Aiken, mutta katsokaahan, mitä ne tekivät minulle!»

Ja hän viskasi viitosparinsa öljykankaalle.

»Oi», äänsi Nancy, ollen ensimmäisen kerran innostuneen näköinen katsoessansa Punaisen paria, »tuoko teillä vain olikin? On minulla sentään parempi kuin teillä, herra Mack. Katsokaas!»

Ja hän laski eteensä seitosparin.

»Nan», virkkoi hänen isänsä hyväntahtoisesti, »tämä pahoittaa mieltäni, mutta sinä tarvitset liike-elämän opetusta, ja olkoon tämä sinulle opiksi. En tiedä, kenen kanssa olet New Yorkissa pelannut, mutta jos olet mitään voittanut, pitäisi heidän olla vajaälyisten hoitolassa. Kuuntelehan sanojani ja paina ne visusti mieleesi — yhdellä parilla ei koskaan kannata olla mukana muutoin kuin kolmen hengen pelissä. Minä näet epäröin, vaikka minulla olikin kaksi paria, mutta ne tuntuvat kelpaavan sinua ja Punaista vastaan.»

Ja hän laski kädestään kolmosparin ja parin yhdeksäisiä.

»Entä teillä, Aiken?»

»Malttakaahan», pyysi Nancy venytellen. »Minulla on vielä toinen pari, isä, ja se on parempi kuin sinun.»

Ja hän pani eteensä kaksi kuningasta.

»Nancy», sanoi hänen isänsä punastuen, »joskus tekee mieleni painaa sinut polvilleni ja läimäytellä sinua.»

»Kuningaspari ja seitospari», lausui Jerry nyökäten. »Se onkin aika hyvä yhdistelmä — joskus.»

Hän hymyili tytölle purevan ivallisesti.

»Menetänkö minä?» huokasi Nancy.

»Siltä näyttää», huoahti Jerry. »Nähtävästi ette tarvinnut isänne äsken antamaa opetusta, mutta tätä te tarvitsette — haluan näyttää teille, että kannattaa toisinaan jäädä pieniinkin.»

»Pankaa korttinne pöytään, jotta näemme ne!» kehoitti Punainen Mack. »Olette puhunut yllin kyllin.»

»Ei hätäillä», virnisti Jerry. »Neiti Scovil tarvitsee aika paljon aikaa oivaltaaksensa jotakin, ja tahtoisin painaa tämän opetuksen hänen mieleensä. Katsokaa korttejanne ja punnitkaa voittomahdollisuuksianne», jatkoi hän, »ja kun arvelette tuntevanne seuranne — ja tunnette, miten kortit juoksevat — pysytelkää pienissä korteissa. Tämän pelin alussa minulla oli kaksi pientä, surkeata kakkosta. Ajatelkaahan! Niin, pari pientä kakkosta. Mutta vaihdossa sain vielä yhden — vielä yhden pienen kakkosen. Eihän se ole paljon? Eipä niin!» Hän nauroi tyytyväisesti. »Ei tosiaankaan paljon, mutta kuinka pieniltä, kuinka tavattoman pieniltä kaksi paria näyttää näiden kolmen pienen kakkosen rinnalla!»!

Hän nakkasi kortit ylössuin öljykankaalle.

»Patakakkonen, herttakakkonen, ristikakkonen», jatkoi hän iloisesti, »Katsokaa niitä ja pankaa ne muistiinne, Nancy. Ne auttavat teitä muistamaan tätä pokerpelin pientä näytettä,»

Hän ojensi, kätensä ja tarttui setelikasaan: se kahisi hilpeästi.

»Soittoa, Nancy, vai mitä?»

Ja hän vetäisi rahat luoksensa.

»Kolme kakkostako?» virkkoi Nancy, joka oli kuunnellut hänen puhettansa tavalliseen tapaansa ilmeettömänä ja tarkkaamattomana ja huulet vähän raollaan. »Mutta kuningaskolmikko on parempi, eikö olekin?»

»Kuningaskolmikko?» huudahti Jerry. »Kuka lempo on hiiskunut mitään kolmesta kuninkaasta?»

Säikähtäneenä hän tuijotti levitettyihin kortteliin.

»Tässä on kolmas», jupisi Nancy ja pani kahden kuninkaansa viereen kolmannen, viimeisen korttinsa.

»Kolme kuningasta ja seitospari!» hihkaisi Punainen Mack yhtä riemastuneena kuin olisi itse voittanut. »Neiti Nancy, totisesti te osaatte pelata pokeria! Kolme kuningasta ja seitospari!»

»Täysi käsi!» äänsi Jerry kauhistuneena.

»Kiitoksia hyvin paljon», sanoi Nancy unisesti, »siitä, että kokositte rahat puolestani».

Ja hän ojensi kätensä.

XVI luku

Yleistuho

Jerry istui tyrmistyneenä katsellen, kun Nancy otti kolikot ja setelit. Ei tytön kasvoista, ei liikkeistä kuvastunut vähääkään voitonriemua. Ja se ärsytti Jerryä sitäkin pahemmin. Nancy menetteli sillä tavoin kuin sellainen voitto olisi ollut perin tavallinen tapaus jokapäiväisessä elämässä. Näytti siltä kuin hänestä olisi ollut ikävystyttävää järjestää pieni setelitukko kunnollisesti, taivuttaa se laskoksiin ja pistää se käsilaukkuunsa. Hän ponnisteli hillitäksensä repäisevää haukotusta. Oikeastaan uni näytti olevan saamaisillaan hänet valtaansa.

John Scovil teki epätoivoisen eleen, ja sitten Jerry nousi hitaasti pystyyn. Hänen teki mielensä vetäytyä yksinäiseen paikkaan ja hakata päätänsä kiveen, mutta tunsi samalla, ettei hän saanut antaa myöten. Jotakin oli tehtävä — ennenkuin tyttö nukkuisi. Ja nyt jo Nancyn pää nuokkui lämpimässä auringonpaisteessa. Jerryn katse osui läjässä oleviin, likaisiin tina-astioihin. Siihen kuluisi väliaika hänen miettiessänsä jotakin uutta.

»Nouskaa ylös!» komensi hän. »Täällä on rykelmä ruoka-astioita pestäväksi.»

Tyttö käänsi tummat, ilmeettömät silmänsä häneen päin — ja nousi. Minkätähden hänen tottelemisensa oli ärsyttävämpää kuin avoin uhmaileminen?

»Kas niin, Pete», jatkoi Aiken, »te voitte laittaa tavaramytyt valmiiksi, sillä aikaa kun herra Scovil ja minä kävelemme tuon kummun ympäri. Ensin katsomme, emmekö osittain pääsisi eroon tuon neidin lasitavaroista — ne ovat aina vastuksina matkatavaroiden seassa, ja joskus ne särkyvät ja turmelevat kaikki.»

Sen sanottuansa hän avasi Nancyn laukun. Tyttö keskeytti työnsä ja jäi tarkkailemaan; John Scovil pani sen merkille, ja hänen huulillensa levisi toiveikas hymy.

»Mitäs tämä on?» murahti Jerry. »Ihovoidetta! Kuka lempo on koskaan kuullut, että ihovoidetta kuljetetaan vuoristoretkillä? Pyh!»

Hän sinkautti sen ilmaan, ja se särkyi tuhansiksi pirstaleiksi kaukaista kiveä vasten.

»Hajuvettä — orvokintuoksuista kylpyvettä varten — mitä varten se on täällä muassa — juotavaksiko?»

Hajuvesi seurasi ihovoidetta.

»Punaista ihojauhetta? Ranskalaista valmistetta — maison de la —»

Se kiiti, ilmassa edellisten jälessä ja pirstoutui samaan kiveen. Ja sen perästä lensi kymmenkunta muuta pikku astiata ja pulloa tuhoon. Jerry silmäili koko ajan salavihkaa tyttöä, mutta viimemainittu seisoi sittenkin ilmeettömänä katselijana eikä virkkanut sanaakaan.

»Florida-vettä!» huudahti Aiken halveksivasti, nousi seisomaan viimeinen pullo kädessään ja heitti sen huolimattomasti maahan. Sattumalta se ei osunut kiviin eikä soraan, vaan putosi pehmeään hiekkaan. »Mitä te oikein täällä kaipaatte», huusi Jerry tuikeasti, »naisen vastaanottohuonettako?»

Vastauksen asemasta Nancy astui tyynesti eheäksi jääneen Florida-pullon luokse ja nosti sen maasta.

Se oli ehyt ja täysi, ja hän huokaisi hiljaa pyyhkiessänsä sitä puhtaaksi. Se oli hänen mielenliikutuksensa ainoa merkki, kun hän pani pullon takaisin pieneen matkalaukkuunsa, jota Jerry oli niin säälimättömästi tyhjentänyt.

»Joutukaa työhön!» käski Aiken. »Ruoka-astiat odottavat.»

Eikä sittenkään vastalausetta. Kääpiö-Pete seisoi äsken kierretty savuke huulien välissä, ja tulitikku paloi huomaamatta hänen sormensa päihin saakka; Punainen Mack töllisteli peittelemättä suu auki, ja hänen pienet silmänsä vilkuilivat toivottomasti tytöstä hänen kiusaajaansa ja takaisin. Ja John Scovil oli punainen ja kiilsi hiestä. Jerry taas puri hermostuneena huuliansa tarkkaillessansa tyttöä.

Yhäti sanaakaan hiiskumatta — ja nyt Nancy näkyi päättäneen noudattaa sitä taktiikkaa Jerry Aikenin häntä kiusatessa — hän alkoi puhdistaa astioita, karistaen vähäiset syömättä jääneet tähteet hiekkaan. Sitten hän kävi kahdesti lammikolla, noutaen ensimmäisellä kerralla sangollisen vettä ja toisella ison sylillisen puita. Pian räiskyi roihuva tuli äkäisesti sangon alla, ja varsin järjestyksenmukaisesti Nancy kiersi hihat valkeilta, pyöristyneiltä, hohtavilta kyynärvarsiltaan ja ryhtyi valmistamaan silavanrasvan poistamiseen tarvittavaa saippuavettä. Jos hän olisi viettänyt koko elämänsä erämaissa, huolehtien sivistymättömien miesten ruoasta ja muista tarpeista, ei hän olisi voinut käydä käsiksi työhön rauhallisemmin. Se näytti samanlaiselta kuin kilparatsun kesy alistuminen työhevosen raskaisiin länkiin.

Sitten Jerry viittasi John Scovilille, ja yhdessä he lähtivät kiertämään kummun juurta. Kummankin pää oli kumarassa, ja astellessaan Jerry kiroili yhä äänekkäämmin ja hartaammin. Ja samalla hän potki tiellensä osuvia kiviä.

Heti kun Punainen Mack ja Kääpiö sillä välin olivat saaneet tavarat kokoon, istuutuivat he lähekkäin ja kiersivät savukkeet. Tyttö oli keskeyttänyt astianpesun ja seisoi ilmeettömästi tuijottaen avaruuteen.

»Näetkö?» kuiskasi Punainen Mack Kääpiölle. »Taaskin haaveilemassa. Haaveileminen on aina sen merkki, että ihmisellä on ruuvi irrallaan.»

»Niin on», myönsi Pete juhlallisesti, »ja hän on uneksivin tyttö, mitä ikinä olen nähnyt. Mistähän kohdasta hän oikein oli sekaisin. Pokerjärki hänellä varmasti on terve ja hyvässä kunnossa.»

»Mitä tarkoitat?»

»No niin, useimmat sekapäät ovat hupakkoja vain yhdessä suhteessa. Tunsin aikoinani miehen, joka oli ihan yhtä järkevä kuin sinä tai minä, kunnes hänelle mainittiin sana ’muuli’, jolloin hän alkoi suorastaan raivota.»

»Niinpä niin», jupisi Punainen Mack myötätuntoisesti, »muulit on luotu erikoisesti sekoittamaan ihmisten päitä. Mutta Nancyssä on jotakin vietävän kummallista. Hän panee ihmisen arastelemaan, eikö totta?»

»Se johtuu hänen silmistänsä», järkeili Kääpiö. »Ne muistuttavat kuolleen lehmän silmiä. Niitä katsoessa tekee mieli tehdä jotakin, mistä hän ilostuisi.»

»Olisikohan», aprikoi Punainen Mack, »hänestä hauska kuulla joitakuita kalenterini piloja?»

Kääpiö katsahti säikähtyneenä ympärilleen ja selvitti sitten kurkkuansa.

»Etkö tiedä, mitä nauraminen tekee kaistapäälle?» kysyi hän kiivaasti.

»Mitä se tekee?»

»Oh, ei mitään muuta kuin sen, että he useimmissa tapauksissa nauravat nauramistaan melkein kuin avuttomina, kunnes menehtyvät.»

»Hitto soikoon, sinä lörpöttelet.»

»Hitto soikoon, en lörpöttele.»

»Missä olet nähnyt niin käyvän, Kääpiö?»

»Älä kysy sitä minulta, Mack! Se vihloo sydäntäni, koska olin mukana panemassa sen mies-poloisen silloin nauramaan.»

»Silloin sait ensimmäisen kerran kenenkään nauramaan», murahti Punainen hyvin epäilevänä.

»Katsohan, millä tavoin hän tuijottelee», kehoitti Kääpiö, »ja —» Hän keskeytti lauseensa ähkäisyyn, sillä Nancy oli painanut kasvonsa käsiinsä. Hänen hartiansa nytkähtelivät, ja koko ruumis värisi.

»Mistähän se johtui? Lieneeköhän hän kuullut, että me mainitsimme häntä sekapäiseksi?» tuskaili Kääpiö.

»Jumala tietää», huoahti Mack huulet vaaleina.

Lapsen itku on hurmiomaista valitusta, joka panee itkijän vapisemaan ja kiemurtelemaan päästä jalkoihin saakka; miehen itku on ruumistarepivää, henkeäsalpaavaa ja herättää enemmän kauhua kuin sääliä, mutta naisen itku on taiteellinen näytös. Se on tavallaan naisen luonnollinen ilmaisukeino. Samoin kuin ilmakehä pääsee nainenkin eroon pilvistänsä antamalla niiden tippua lievänä, leutona sateena. Ja jos naisen kasvot ovat piilossa, onkin miltei mahdotonta erottaa hänen nauruansa itkusta. Hillityt äänet ovat jotakuinkin samanlaiset. Mutta Petestä ja Mackista tuo sointuva hyminä merkitsi vain yhtä seikkaa — kyyneliä!

On täytynyt syntyä ja kasvaa vuoristoaavikolla voidaksensa käsittää, miltä heistä tuntui, kun he katselivat häntä, sillä siinä karussa maassa mies sai surmata toisen miehen rankaisematta, saaden siitä jopa kiitostakin, mutta jos hän sormellansakaan koskee naiseen, niin hän on tuomittu ja maanpakolainen. Ja naisen itkeminen on yhtä kauhea kuin isän murha muinaisten kreikkalaisten keskuudessa. Kun otetaan tämä huomioon, voitaneen hämärästi ymmärtää ne tuikeat silmäykset, joita Pete ja Mack loivat toisiinsa. He lähestyivät Nancya. Kääpiö laski kätensä tytön tutisevalle olalle.

»Neiti —» alkoi hän, mutta tyttöä tärisytti uusi puistatus, ja mies peräytyi.

»Kääpiö», sähisi Mack, »mitä tarkoitat käpälöimällä häntä, ikäänkuin hän olisi sairas hevonen? Sinä et tiedä mitään, et ole milloinkaan tiennyt mitään, olet syntynyt tietämättömänä ja kasvanut ilman kasvatusta. Pysy loitolla!»

Punainen Mack otti sombreron päästänsä, pyyhki hämmentyneenä sen reunaa toisella kyynärvarrellaan, pani sen jälkeen kauas takaraivollensa ja lausui: »Neiti Nancy, jos olemme loukanneet tunteitanne, niin sanokaa, mitä tahdotte.»

Nancy käänsi kasvonsa ylöspäin, ja miehet näkivät kyynelten jäljet — omituisten kyynelien, sillä Nancyn silmät olivat kirkkaat kuin sateen puhdistama taivas, ja hänen suupielensä värähtelivät jostakin, mitä kumpikaan miehistä ei voinut pitää suruna. Näyttikin melkein siltä, että häh oli nauranut niin, että kyyneleet olivat kohonneet hänen silmiinsä.

»Tahtoisin vain yhtä», sopersi tyttö.

»Mitä?» pamauttivat toiset yhteen ääneen.

»Miestä.»

»Neiti», tiedusti Punainen käheästi, »mitä voin tehdä hyväksenne?»

»Oi», supatti Nancy. »En tarkoittanut teitä!»

Kääpiö vilkastui.

»Hän ei tarvitse sinunlaistasi kevyen sarjan miestä, Punainen. Neiti Nancy, jos voitte käyttää yli yhdeksänkymmenenviiden kilon painoisia lihaksia, niin käskekää vain minua.»

»Yhdeksänkymmentäviisi kiloa lihaksia on ihan suotta; minä tarvitsen yhdeksänkymmentäviisi kiloa miehuutta.»

Punainen Mack otti äkkiä tilanteen johdon käsiinsä.

»Kääpiö», kehoitti hän, »käy käsiksi noihin astioihin. Minä kuivaan ne. Ja nyt, neiti, voitte puhua, vapaasti ja ujostelematta.»

»Ei; älkää!» esteli Nancy näennäisesti kauhuissaan. »Jos he näkisivät teidät tekemässä mitään työtäni, niin he pieksäisivät teitä!»

Mackin kurkusta lähti syvä-ääninen ärähdys; Pete oli jo työssä.

Se näky nähtävästi kävi Nancylle ylivoimaiseksi ja voitti hänen pelkonsa, koskapa hän vei kädet kasvoillensa ja sointuva hyrinä alkoi taaskin.

»Kääpiö», kuiskutti Mack, »jos hän on löylynlyömä, niin olen minäkin!»

Hän käänsi päätänsä, käsitellen edelleenkin astioita.

»Neiti, puhukaa suoraan, sitten kun saatatte. Mitä voimme tehdä?»

Hänen kääntyessänsä jälleen toisaalle, raottuivat Nancyn sormet hiuksen leveyden verran toisen silmän kohdalla, ja tyttö tirkisti häneen, nosti sitten taaskin päänsä pystyyn ja näytti kyyneleiset kasvonsa.

»Kaikki! Te voitte antaa minulle — vapauden!»

Äkkiä hän pidätti henkeänsä. »Mutta se minulta unohtui. Oi, te näytätte niin hyväntahtoisilta — en tahtoisi herra Aikenin, tuon hirveän herra Aikenin, tekevän teille pahaa. Ja sitäpaitsi isäni kai maksaa teille hyvän palkan.»

»Hyvä Jumala!» pääsi Kääpiöltä. »Ovatko he keskenänsä sopineet koko tästä puuhasta? Mutta mitä isällänne on teitä vastaan, Nancy?»

»En tiedä — hän ei ole milloinkaan rakastanut minua — aina on ollut tällaista — äitini kuolemasta saakka.»

»He suorastaan rehentelevät teille?» ärisi Punainen Mack. »Mieleni tekisi — Nancy, jos haluatte erota heistä, viemme me teidät mihin hyvänsä. Lähdemme heidän luotansa tänä iltana. Kaikkivaltias Jumala, Kääpiö, ajattele, kuinka he ovat pimittäneet meitä! Nancy, olemme valmiit lähtemään minne vain haluatte ja niin kauas kuin haluatte.»

He näkivät tytön rinnan kohoavan ja laskeutuvan, hennosti ja nopeasti, ja sitten hänen äänensä, matala kuin miehen ääni ja kuvaamattoman pehmeä, värisytti heitä.

»Olisitteko valmiit tekemään niin paljon hyväkseni — ilman minkäänlaista palkkiota?» Äkkiä hän ojensi kätensä heitä kohti. »Oi», huusi hän, »tarvitsen teitä niin kipeästi — teitä molempia!»

»Menkää hieman kävelemään itseksenne ja rauhoittukaa, ennenkuin ne kaksi raukkamaista koiraa palaavat», kehotti Kääpiö, »ja jättäkää kaikki meidän huoleksemme!»

»Teen kaikki, mitä te vain käskette», mutisi tyttö ja kääntyi poistumaan.

»Katsohan häntä!» jupisi Punainen Mack. »Kaikkivaltias Jumala, Kääpiö, he ovat olleet vähällä särkeä hänen sydämensä, ne siat! Katso! Hän itkee taaskin kävellessään — hän ei ole tottunut ystävälliseen kohteluun. Se on selvää.»

Mutta itse asiassa Nancy Scovil oli taivuttanut päätänsä ja nostanut kättänsä tukahduttaakseen leveän haukotuksen.

XVII luku

Viimeinen mahdollisuus

Heti kun Jerry ja Scovil olivat ehtineet sen kummun liepeen taakse, jota kohti he olivat lähteneet kävelemään, sanoi nuorempi mies katkerasti: »Te voitatte, Scovil. Te tiesitte, mihin vetoon ryhdyitte, ja pelasitte varmaa peliä. Minä olen menettänyt.»

»Jumalan tähden, Jerry!» tuskaili Scovil syvästi huolestuneena. »Älkää sälyttäkö lisää taakkaa niskoilleni! Työnne edistyy mainiosti. Ajatelkaahan, niitä olette pakottanut hänet tekemään!»

»Kone pystyisi tekemään kaikki, mitä hän on tehnyt, ja tekisi sen nopeammin.»

»Myöskinkö pokerissa?»

Aiken katsahti häneen synkästi ja jatkoi: »Niin, saan hänet pakotetuksi tekemään työtä kuten automaatti tekee. Mutta mehän toimme hänet tänne muovataksemme hänet inhimilliseksi olennoksi, enkä minä saa häntä edes suuttumaan. Olisin iloissani, jos kykenisin edes kerrankin ärsyttämään hänet kuohahtamaan, mutta häneen verrattuna on kalakin lämminverinen eläin.»

Hän pysähtyi kuivaamaan otsaansa ja pyyhkimään hikeä kiukuissaan.

»Älkää antako perään, kumppani!» rukoili Scovil »Ymmärrän kyllä, että se on raskasta, mutta vielä on toivoa. Jos yrityksenne menee myttyyn, niin ajatelkaa, mikä minua odottaa. On jo rasittavaa viettää neljäkolmatta tuntia Nanin seurassa, mutta kuvitelkaahan kokonaista elinikää hänen parissaan!

— Jos aamulla nousen makuulta ja mielessäni on suurisuuntainen suunnitelma Wall Streetillä suoritettavaa liikepuuhaa varten, niin istuessani aamiaispöydässä hänen kanssaan tunnen koko ajatuksen alkavan haihtua uduksi. Hän ei ole ainoastaan taakka, hän on tarttuva sairaus. Kerron teille, Aiken» — hän alensi äänensä juhlalliseksi - »olen tuonut kotiini puoli tusinaa kelpo nuorukaisia, eloisia veitikoita, toivoen jonkun heistä iskevän hänestä kipinän, mutta aina on tulos ollut samanlainen kuin olisi märkä huopa levitetty tulen päälle. Niin pian kuin Nancy luo ilmeettömät silmänsä mieheen, menee jälkimäisen äly menojaan. Hän alkaa änkyttää; hänen puheensa supistuu huokauksiksi. Jerry, jos jätätte minut yksin, olen mennyt mies.»

»Scovil», vastasi Jerry, »minulle käy vaaralliseksi viipyä hänen läheisyydessään. Jos vielä olen neljäkolmatta tuntia hänen seurassaan, olen kuin vahaa hänen käsissään tai väännän hänen niskansa nurin. Niin, Scovil, tunnen kärsiväni tappion. Kun rehennellessäni ja äyskiessäni hänelle katson hänen ilmeettömiin silmiinsä, tuntuu minusta siltä kuin pieksäisin koiraa, joka piiskasta huolimatta ryömii jalkojeni juureen. Hyi!»

Hän vaikeni vavahtaen, ja myötätuntoisesti Scovil kuiskasi: »Kyllä ymmärrän. Hänen ollessansa kolmivuotias kuritin häntä kerran, mutta sen jälkeen minulla ei ole ollut rohkeutta kajota häneen.»

Jerry pitkitti: »Kun hän seisoi, pyyhkien hiekkaa siitä kirotusta Florida-pullosta, tuntui minusta kuin olisin kiemurrellut hänen jalkojensa juuressa. Nyt minun on päästävä johonkin kapakkaan ja saatava kolmikymmenpäiväinen humala. Scovil, tänä iltana eroan joukostanne.»

Toinen ähkäisi.

»Mutta ettekö oivalla, että hyödytöntä on koettaakaan saada häntä kiihtymään?» selitti Aiken. »Käsitän, miltä teistä tuntuu; arvelette hänen silmissänsä silloin tällöin tuikahtavan välkkeen voivan muuttua todelliseksi elämäntuleksi. Samoin tuntuu joskus minustakin, että hän on täynnänsä räjähdysainetta ja että sopiva isku saattaisi hänet räjähtämään.

— Mutta me emme ikinä opi sitä temppua. Scovil, hän on auttamattomissa, toivoton. Kun mustangi ei taivu syömään muserrettua kauraa, niin voitte pitää varmana, että se on hyvin kipeä hevonen. Jos valko-ihoinen pelkää kiinalaista, ei tarvitse olla profeetta ennustaakseen, että hän on mennyttä miestä. Kun tyttö ei liikuta kättänsä pelastaaksensa ainoata ihovoiderasiaansa ja kun hän nurkumatta alistuu pesemään ruoka-astioita, vaikka on tottunut käskemään talontäyteistä palveluskuntaa — on hän toivottomasti hukassa. Niin se on. Jollei hevonen tunne raippaa eikä välitä siitä, ei kannata viedä sitä kilparadalle. Tahtoisitteko tehdä mielikseni?»

»No?»

»Menkää takaisin leiriin ja jättäkää minut tänne yksin. Minun on saatava takaisin itsehillintäni.»

Rahamies totteli virkkamatta sanaakaan; hän oli liian masentunut vastataksensa. Ja Jerry istui mukavalle kivelle ajattelemaan tai pikemminkin pidättyäksensä ajattelemasta. Mutta ponnistuksistansa huolimatta hän huomasi hampaittensa tuontuostakin puristuvan yhteen ja kirskuvan.

Kuinka kauan hän oli ollut siellä, sitä hänen oli mahdoton aavistaa, kun hänen takanansa kuului hillitty ääni lausuvan: »Te!»

Hän katsahti taaksensa ja näki Nancy Scovilin.

»Niin, minä», vastasi hän, nousten pystyyn ja ottaen hatun päästänsä.

»Olette samanlainen kuin näyttämöroisto», virkkoi tyttö huolettomasti. »Olette kohtelias kun olemme kahdenkesken, mutta karkea, kun meillä on kuulijoita.»

»Istukaa, tehkää hyvin. Meidän pitäisi puhella.»

»Niin pitäisi», myönsi tyttö. »Minullakin on hiukan teille sanottavaa.»

Ja hän istahti kivelle, jolta Aiken oli noussut, huolimattomasti nostaen toisen jalkansa toiselle. Oli kummallista, että hän osasi olla niin luontaisen viehkeä jokaisessa asennossa. Jerry päätteli sen johtuvan siitä, että häneltä niin tyyten puuttui teennäisyys ja viekkaus. Hän toimi tunteittensa mukaan, ja sellainen toiminta on tavallisesti viehättävä.

»Otaksuttavasti te haluatte aloittaa», huomautti Aiken, »puhumalla näyttämön ulkopuolella osoittamastani kohteliaisuudesta ja näyttämökonnuudestani? Se luonnollisesti kummastuttaa teitä?»

Mutta hänen ällistyksekseen tyttö vastasi: »Luonnollisestikaan se ei minua ihmetytä. Tunnen muitakin miehiä, joilla on yhtä omituiset ajatukset. Heitä hävettää esiintyä herrasmiehen tavoin, kun muita on saapuvilla. He rehentelevät muiden seurassa. Heistä on hauskaa tekeytyä raakalaisiksi, luolamiehiksi, alkeellisiksi olennoiksi.»

Nancy lausui tämän hitaasti, intoilematta. Katselipa hän Aikenia melkein hymyillen omaan sumeaan tapaansa. Jerryn valtasi voimakas halu painaa hänet polvellensa ja kurittaa häntä.

»Arveletteko te siis minun näyttelevän sitä osaa, luolamiestä?» tiedusti hän.

»Kyllä, ja sangen huonosti. Yhtä huonosti kuin intiaanipäällikön raakuutta jäljittelevä pikku poika näyttelee. No niin, te teette sen niin hyvin kuin saattaa odottaakin.»

»Mutta en kovinkaan luonnonmukaisesti?»

»Suunnilleen yhtä luonnonmukaisesti kuin kymmenen sentin romaanin roisto luullakseni.»

Aiken tarkasti häntä kuin taulua. Hän oli erittäin viehättävä; bandanna oli höllästi sidottu hänen kaulaansa, ja hänen kasvoilleen lankesi leveälierisen sombreron varjo. Ja hänen silmänsä katselivat häntä, Aikenia, herkeämättä, tunteettomasti, arvostelevan ymmärtävästi. Hänen katsettansa oli hyvin vaikea kestää. Hän oli sijoittunut ison kivilohkareen syvänteeseen ja nojannut päänsä sen reunaan, istuen perin huolettomana. Ja hänen tyyneytensä varsin luonnollisesti herätti toisessa halun murtaa hänen suojamuurinsa pelkällä väkivoimalla.

»Kuunnelkaahan minua, tyttö!» kehoitti hän äkkiä. »Me emme ole keinuttamassa kahvikuppeja tarjottimella seurustelusalissa. Me olemme retkellä vuoristossa.»

»No niin; jos olemme retkellä, niin miksi on kaikki tehtävä nurinkurisesti?» kysyi tyttö laiskasti. »Olette hankkinut minulle hevosen, joka liikkuu kuin särkynyt keinutuoli — pelkkää hypittelyä ja hytkytystä. Se melkein kolisee joka askeleella.»

»Tiedän kyllä, ettei se ole maailman parhaita hevosia», myönsi Jerry. »Mutta karjapaimenten hevoset eivät yleensä olekaan erinomaisia. Ei lähestulkoonkaan. Hankin teille parhaan, minkä sain.»

Hän silmäili Nancyä tarkasti. Hän olisi ollut tyytyväinen, jos tyttö olisi näyttänyt ärtyneeltä, mutta Nancy puhui yhtä rauhallisesti kuin jos he olisivat keskustelleet ilmasta. Sitten pälkähti Jerryn päähän ajatus. Jollei hän olisi ollut epätietoinen, ei se epäilemättä olisi johtunut hänen mieleensä, mutta epätoivoissansa hän siunasi sitä, pitäen sitä onnellisena mielijohteena. Lyhyesti sanoen, jos hän kerran ei voinut kiihdyttää tyttöä kiusaamalla, päätti hän avoimesti, peittelemättä tunnustaa hänelle rakkautensa. Eikä hän sallinut sen ajatuksen vanhentua.

»Teitä kuunnellessaan saattaisi uskoa», sanoi tyttö, »että koko retki on suunniteltu minun mukavuudekseni».

Aiken vastasi heti: »Ja te nauraisitte, jos väittäisin, että juuri sitä varten se suunniteltiinkin.»

»Ainakin ehkä hymyilisin», myönsi tyttö veltosti, katsellen häntä kuin etäistä maamerkkiä. »Esimerkiksi huono ruoanvalmistus on huonoa, mutta teidän keittämisenne ja paistamisenne on rääkkäystä.»

Jerry nielaisi voimakkaasti.

»Myönnettäköön, että se on huonoa ja että minä olen maailman kehnoin kokki —»

»Minä myönnän sen ilman perusteluitakin», vakuutti toinen. »Entä sitten?»

Se oli taitava isku tuliselle Jerryllekin, mutta hän terästäytyi pyrkimään eteenpäin. Ja kun hän nyt oli antautunut yrittämään uutta koetta, ei se ollutkaan kokonaan vastenmielinen. Hän silmäili Nancyn kaulan piirteitä. Se oli sangen hoikka, kauniisti pyöristynyt ja kuvastui hyvin valkeana ja pehmeänä helakanväristä bandannaa vasten. Leuan ulkopiirteet kaartuivat hennon täsmällisinä, kuvastaen korkealle kehittynyttä hienoutta. Juuri sillä hetkellä piilotti sombreron lieri kasvojen muut osat, ja Jerry kurotti kaulaansa tirkistääksensä niihin. Hänen ajatuksensa lensivät nopeasti, ja hänen oli turvauduttava miltei ruumiilliseen ponnistukseen pakottautuaksensa takaisin väittelyaiheeseensa.

»Jos hevonen on huono, jos ruoanvalmistus on kehnoa, en minä mahda sille mitään. Asianlaita on niin, että panen parastani teidän hyväksenne.»

»Särkemällä tavaroitani, pirstomalla rasioitani ja niin edelleen? Teillä on harvinainen tapa yrittää.»

»Olenko mielestänne kovakourainen öykkäri.» tiedusti Jerry kiivaasti.

»Ettekö sitten ole? Onko se juuri teidän näyttämöosanne?»

»Tyttö!» huudahti mies äkkiä. »Minä olen kyllästynyt tähän jonninjoutavaan lörpöttelyyn. Nyt tahdon puhua teille ihan suoraan — ja teidän on kuunneltava!»

Hän ei nähnyt tytön hatun varjostamia silmiä. Se oli hyvä Nancylle, ettei hän niitä nähnyt. Sillä niiden luomet avautuivat äkkiä, ja niissä välähti valo. Nancyn oli tietoisesti ponnisteltava pakottaaksensa ne jälleen painumaan veltosti alas. Hän katsahti Jerryn kasvoihin ja peitti huolekkaasti haukotuksen.

»Sitä en voi mitenkään välttää. Minun lienee kuunneltava!»

»Ette voi sitä välttää kerrassaan millään tavoin. Teidän on kuunneltava».

»No niin, siis minä kuuntelen.»

Viittauksella Nancy kehoitti Aikenia jatkamaan, ja viimemainittu katsoi käsiä, jotka välähtivät auringonpaisteessa ja jäivät sitten liikkumattomiksi. Ne olivat hyvin kapeat; pyöreät sormet suippenivat sirosti vaaleanpunaisen ja valkean kirjaviksi kynsiksi. Vertaillen hän sitten silmäili omia kouriansa — kovia, laihoja, ruskeita, jänteviä. Niiden yksi ainoa puristus riittäisi rusentamaan tytön kädet muodottomiksi. Mutta hän muisti, kuinka helposti Nancy sittekin oli heilutellut raskasta kirvestä ja kuinka sirosti ja väsymättömästi hän oli ratsastanut. Tytön ruumiissa piili tarmoa. Jerryä värähdytti. Nyt se tarmo ei ollut kaikki toiminnassa.

»Unohtakaa, mitä olen tehnyt! Te ette ole sitä ymmärtänyt. Nyt puhun teille suoraan. Ensi kerran teidät nähdessäni päätin saada teidät pois entisestä elämästänne uuteen elämään — minun elämääni. Ymmärrättekö? Olette ollut sisäkasvi. Minä siirsin teidät vapaaseen ilmaan. Katsokaa ympärillenne. Kaikki on voimakasta. Katsokaa tuota pensasta. Ei kuuminkaan auringonpaahde jaksa sitä kuihduttaa. Katsokaa tuota vuorta — katsokaa, miten se kohoaa ilmaan. Eikö se herätä teissä halua nostaa päänne pystyyn ja luikata?»

Nancy vilkaisi häneen salavihkaa.

»Minä kykenen hillitsemään itseni», vastasi hän, mutta ei rohjennut näyttää toiselle silmiänsä.

»Niin kykenette nyt», ehätti Jerry pitkittämään, »mutta se kaikki imeytyy teihin, tiesittepä sen itse tai ette.»

Hän alkoi kävellä edestakaisin, kiihtyen yhä enemmän, ja hänen selkänsä ollessa Nancyyn päin, silmäili tyttö häntä vaivihkaa ihmettelevästi.

»Te alatte kaivata vapautta ja toimintaa. Teidän on niitä saatava. Teidän on mahdotonta estää tätä hengittämäänne ilmaa muuttamasta verenne laatua.»

»Tosiaanko?» äänsi Nancy venytellen.

Ja hänen sydämensä sykähti väkevästi.

»En välitä siitä, mitä sanotte tai mitä ajattelette, jos lainkaan ajattelette. Minä ajattelen puolestanne. Juuri sen vuoksi olettekin täällä.»

»Se on kiintoista.»

»Se on teistä kiintoisaa, ennenkuin minä päästän teidät käsistäni.»

Nyt Jerry oli tytön takana ja kallistui hänen puoleensa. Nancy tunsi miehen läheisyyden ikäänkuin hänellä olisi ollut silmät takaraivossaan. Ja hänen sydämensä alkoi sykkiä kiivaammin, niin kummallisesti. Hän terästäytyi sitä vastaan minkä jaksoi, mutta hän tunsi muutoksen. Se oli samanlaista kuin uuden, heränneen elämän sykähtely.

»Te taistelette sitä vastaan omaan uneliaaseen tapaanne. Mutta te ette mahda sille mitään. Otaksutteko, että olisin ryhtynyt kaikkeen tähän puuhaan, jollen olisi ollut varma tuloksesta? Otaksutteko, että olisin ollut valmis tuhlaamaan aikaani turhanpäiten? Tyttö, tämä suurenmoinen seutu, nämä vuoret, tämä ilma, nämä valtavat, tähtiset yöt, ne kaikki vaikuttavat minun puolestani.»

Hänen äänensä sai toisenlaisen soinnun. »Ne muokkaavat teitä valmiiksi.»

Nancyn teki kiihtyneenä mieli huutaa: »Mitä varten?» mutta yhä ankarammin ponnistaen hän: piti itsensä tiukasti kurissa. Hän istui ihan hiljaa; kädet yhteen puristettuina.

»Ne muokkaavat teitä valmiiksi minua varten! Jotkut naiset eivät jaksa sitä kestää. He kuihtuvat kuin lämpiön kukat. Mutta te jaksatte. Teissä on oikeata metallia. Ja minä aion takoa sitä ja saada koko sielunne soimaan.»

Puhuessansa Jerry muuttui yhä varmemmaksi — kenties sentähden, että hän oli Nancyn takana. Hän kumartui likemmäksi, hänen hengityksensä kävi nopeasti, ja sitten häneen tarttui tytön tuntu, koko epämääräinen, suloinen, tenhoava naisellisuus.

»Te saatatte rimpuilla sitä vastaan, mutta kaikki tekee työtä minun hyväkseni. Tuuli puhuu puolestani, tähdet haastelevat puolestani; ne tutkivat teitä silmien lailla. Ne kertovat minulle, millainen olette. Se on kuin joki. Se tempaa teidät mukaansa. Se kuljettaa teitä muassaan. Se kiidättää teitä vuorilla ja tasangoilla. Vie teitä valtamerta kohti. Ymmärrättekö? Se vie teitä rakkauteen. Se avaa teidän sydämenne, ja te tajuatte rakkauden kuten ihminen, kun valtameri ryöpsähtää hänen silmillensä.»

Äänettömästi tyttö rukoili, ettei hänen sydämensä jyskytys panisi hänen koko ruumistansa vapisemaan.

»Sanokaahan», pyysi Jerry, »luuletteko voivanne kestää minua vastaan. Ei; teidän ei tarvitse vastata. Minä kaipaan teitä; ja minä saan teidät omakseni — vaikka kaikki hornan voimat olisivat vastassani! Katsokaahan tänne, tyttö!»

Ja sitten Nancy arvasi Jerryn kallistuvan katsomaan hänen kasvoihinsa ja tunsi, ettei hän rohjennut näyttää Jerrylle silmiänsä. Väkevästi ponnistaen hän sulki silmänsä, raotti huuliansa luonnollisen näköisesti ja alkoi hengittää syvään, säännöllisesti.

Ja Aikenin katsoessa häneen hän näytti nukkuvan syvää, sikeätä unta.

Aiken ponnahti pystyyn, ja samassa Nancy avasi silmänsä, oikaisihe istumaan suorana ja hieroi huolellisesti unen jäljet silmistään.

»Te puhutte tosiaankin sangen hyvin», kehui hän.

XVIII luku

Jerry lähtee

Tämä selittää riittävästi, minkätähden Jerry marssi leiriin pitkin askelin ja pää kumarassa. Terävästi komentaen hän määräsi retkikunnan lähtemään liikkeelle.

Vakavasti huolestuneena Scovil ohjasi ratsunsa hänen lähelleen.

»Aiken», alkoi hän, puhuen niin hiljaa, ettei kukaan muu saattanut sitä kuulla.

Jerry käänsi päätänsä hitaasti.

»Mitä tapahtui?»

»Ei mitään.» Jerry naurahti kiukkuisesti. »Ei kerrassaan mitään. Ja tästä illasta alkaen saatte jatkaa retkeänne yksin.»

Mutta heidän ratsastaessaan hiekan peittämien, alastomien kumpujen poikki käyttäytyi tyttö niin auliin tottelevasti, että Jerry melkein muutti mieltänsä. Kertaakaan Nancy ei kuhnustellut ja kyseli tuontuostakin Peteltä tai Punaiselta jotakin miltei innostuneesti. Vasta auringon paahtaessa kuumimmillaan hän alkoi nuokkua ja torkkua satulassa, ja sitten oli häntä yhtä turha puhutella kuin ratsastajapatsasta. Hämärissä he leiriytyivät kuivalle kohdalle.

Jerry, josta tavallisesti pursusi elämää ja huumoria, oli nyt äänetön ja jörö; ja hilpeän John Scovilin kasvot olivat kuin ukkospilvi hänen liikkuessansa sinne tänne. Mutta Kääpiö ja Punainen eivät olleet ääneti hetkeäkään. He laulelivat cowboylaulujen pätkiä — omituisia lauluja ja omituisia säveliä; he luikkailivat rattoisasti toisillensa ja puhelivatpa muuleillekin sujuvasti ja suopeasti.

Jerry ei hiiskunut mitään kenellekään. Hän ei edes tavalliseen tapaansa häirinnyt Nancy Scovilia, vaan äreänä availi tavarakääröjä ja jakoi niiden sisältöä. Juuri tämän puuhan aikana sattui onnettomuus. Tavaramytystä hän otti esille Nancyn matkarepun ja viskasi sen tytölle. Se putosi tarkoitettuun paikkaan, litteälle kivelle, ja kuului särkyvän lasin terävä räsähdys. Viimeinen Florida-vesi oli mennyt, ja tyttö otti pirstoutuneet sirpaleet repusta. Pullo oli särkynyt kokonaan, ja sen sisältö oli hukkaantunut viimeistä pisaraa myöten.

Jerry seisoi ikäänkuin olisi saanut iskun suoraan vasten kasvojansa. Hän ei välittänyt Kääpiön ja Mackin kiukkuisista ilmeistä, vaan tuijotti kuin lumottuna Nancy Scovilia silmiin. Tyttö kääntyi häneen päin ja nakkasi pullon kaulan hänen jalkojensa juureen.

»Muisto kömpelölle miehelle», virkkoi hän rauhallisesti. «Teidän pitäisi mennä työhön posliinikauppaan, herra Aiken.»

»Nancy», sanoi hän äkkiä, »vakuutan teille, että — että —»

»Jerry!» keskeytti Scovil.

Aiken hätkähti, nosti päänsä pystyyn ja siirtyi edemmäksi heränneen unissakävijän tavoin. Pitkään aikaan hän ei hiiskunut mitään, vaan näytti äänettömänä hautovan mietteitänsä. Kerran hänen katseensa osui tytön tummiin, ilmeettömiin silmiin, ja vavahtaen hän kääntyi toisaalle.

Karkoittaaksensa Nancyn mielestänsä hän antautui keskusteluun Punaisen Mackin kanssa.

»Aika autiota aavikkoa, Punainen», huomautti hän.

Viimemainittu urahti jotakin.

»Näyttää siltä kuin olisimme keskellä tyhjyyttä», jatkoi Jerry.

»Sellaiselta tämä harjanne useimmiten näyttää helläjalasta», vastasi Mack. »Itse asiassa Numero Kymmenen ei ole kaukana noiden kumpujen takana.»

Hän heilautti kättänsä, osoittaen suuntaa, ja Jerry poistui mietteissään. Hän hoivaili hevostaan ja sidottuansa ratsun etujalat silmukalla yhteen läimäytti sitä kovasti lautasille. Eläin poistui hitaasti rotkoa pitkin leiristä. Vaikka se olisikin edennyt suoraan harhailematta sinne tänne, ei se sillä tavoin kytkettynä olisi ennen aamua ehtinyt kilometrinkään päähän leiristä. Nyt se kaarteli kumpujen välitse ja katosi pian näkyvistä.

Tällä välin panivat Punainen Mack ja Kääpiö parastansa valmistaessaan illallista. Heidän mestarinäytteellensä osoitti Nancy Scovil antavansa niin suuren arvon, että he kumpikin silmäilivät häntä kasvot säteilevinä. Mutta Scovil ja Aiken söivät äänettöminä, ja kohta aterian jälkeen lepäsivät seurueen kaikki jäsenet huopiinsa kiedottuina. Koko retken kestäessä oli nyt ensimmäinen kerta, jolloin Nancy Scovilin ei ollut tarvinnut liikuttaa sormeansakaan työn aikana.

Jerry virui valveilla, kuunnellen toisten hengitystä ja odottaen täydellisen pimeän tuloa. Ja loikoessansa hän alkoi ajatella ja muistella. Aluksi hän oli suunnitellut pujahtaa muitta mutkitta tiehensä, kuten hän oli Scovilille uhannut, mutta häiritsemättömässä hiljaisuudessa maatessaan hän muisti Nancyn tummat, ilmeettömät silmät. Niin, ne väikkyivät hänen mielessään monena, hyvin monena päivänä jälkeenpäin.

Jos hän saisi niihin viriämään elämän kipunankaan, yhden ainoankaan innostuksen välähdyksen, saattaisi hän unohtaa ne — ne sekä niiden omistajan. Muutoin Nancy jäisi arvoitukseksi, kutsuen häntä takaisin luoksensa kuten huutava ääni. Oikeastaan hänen sinä iltapäivänä tytölle puhumansa sanat eivät olleetkaan pelkästään kaunista valetta. Mikä esimerkiksi voisi saada Nancyn hymyilemään?

Ja sitten välähti hänen mieleensä suuri ajatus. Se oli niin narrimainen, että hän punehtui, mutta hän tunsi sen toteuttavansa.

Se yö ei koitunut pimeäksi, sillä kun auringonlaskun punertavan ja keltaisen kirjava ruskotus muuttui syväksi purppuraksi, kohosi kuu ja kieritti kapean, kultaisen reunansa matalampien kukkuloiden laelle. Se nousi nousemistaan, Jerry Aikenin silmissä yhäti pyörien, kuten se oli näyttänyt tekevän ilmestyessänsä iltaruskosta. Nyt sen punaisenvivahteinen kullanväri vaihtui keltaiseksi ja vihdoin metallisen valkeaksi, kiilloitettua terästä muistuttavaksi. Se muutti aaltoilevan aavikon hämmästyttävässä määrin jäätyneiden laineiden peittämän valtameren kaltaiseksi. Sillä kuutamo kimalteli jokaisen harjanteen laella ja loi synkkiä varjoja notkelmiin. Kyynärpäänsä varassa lepäävä Jerry Aiken ei olisi kummastunut, jos aavikko olisi alkanut nestemäisesti liikkua.

Oli turhaa varrota pimeätä, jota ei tulisi. Hengityksestä hän saattoi päättää kaikkien muiden nukkuvan.

Pian hän varovaisesti soluttautui vuodehuovistansa ja otti maasta satulansa. Sitten hän seisahtui vielä kerran silmäilemään nukkuvia, mutta ei yksikään pää kohonnut tarkkailemaan häntä. Niinpä hän poistui yöhön, kävellen varovasti, jotta hänen jalkansa eivät irroittaisi mukulakiviä paikoiltansa ja lähettäisi niitä kolisten vierimään pitkin rinnettä.

Hänen ratsunsa oli vieläkin likempänä leiriä kuin hän oli toivonut, mutta kuitenkin niin kaukana, ettei se hirnuisi muille hevosille lähtiessänsä ratsastamaan. Hän satuloi sen nopeasti, keikahti selkään ja lasketti sitten hidasta ravia kumpujen poikki. Muutamissa minuuteissa hän oli ennättänyt varmasti äänenkantamattomiin leiristä; hän kosketti kannuksillansa ratsun kylkiä ja alkoi kiitää vinhaa laukkaa Numero Kymmentä kohti.

XIX luku

Numero Kymmenen

Kukaan ei tietänyt Numero Kymmenen olemassaolon syytä eikä tarkoitusta. Kaupunkina se oli poikkeuksellinen; sen kaltaista ei ollut edes vuoristoaavikollakaan, jossa niin monet poikkeukselliset ilmiöt viihtyvät. Puutavaraa, karjaa, rautatietä, kaivoksia, terveyslähteitä — mitään sellaista ei täällä ollut ytimenä, jonka ympärille kaupungin elämä olisi ryhmittynyt. Joka puolella viettivät korkeat, alastomat kukkulat vähäiselle tasangolle — pelkkään hiekkasyvennykseen — ja tämän syvennyksen keskellä oli Numero Kymmenen.

Jollei se kukoistanut, ei se myöskään tyyten kuihtunut. Se oli oikeastaan yksi niistä pisteistä, joissa tuhannet hajanaiset aavikkopolut yhtyvät ilman mitään käsitettävää syytä. Ja jos kohta karja, tukkipuut, kaivokset, terveyslähteet ja rautatiet eivät näkyvästi tukeneetkaan sen olemassaoloa, niin kuitenkin ne kaikki osaltansa avustivat sitä. Niitä kaikkia oli sen ympyrän laidoilla, jonka keskipisteenä Numero Kymmenen oli, ja senjohdosta kävi siellä yhtenään matkamiehiä, jotka viipyivät siellä vain kyllin kauan syödäkseen, juodakseen, nukkuakseen, kiroillakseen ja lähteäkseen taivaltamaan eteenpäin.

Aikoinaan, kuumeisen kuohunnan päivinä, oli sen kehnoissa hökkeleissä kuhissut viisisataa henkeä. Joskus väestö supistui vaivaiseen tusinaan — kauppiaaseen, seppään, hotellinomistajaan, peluriin ja niin edelleen. Naisia ei Numero Kymmenessä ollut, sillä naisia menee vain sinne, mihin asutus voi juurtua, ja Numero Kymmenen juuret saattoivat upota ainoastaan vajaan metrin syvyyteen hedelmättömään, vedettömään hiekkaan, ennenkuin kohtasivat vankan kallion. Tosinhan Numero Kymmeneen toisinaan ajautui kuluneita naisia, joilla oli kovettuneet kädet ja vielä kovettuneempi sielu, mutta pian ne taaskin ajautuivat pois.

Mutta Numero Kymmenen pysyi itsepintaisesti pystyssä. Se ei alistunut kuolemaan.

Se oli saanut nimensä vuoristoaavikolle ominaiseen tapaan. Aution yksinäisistä paikoista on sananlasku, että ne ovat vain kymmenen askeleen päässä helvetistä, ja joku tämän pienen kylän lävitse samonnut vaeltaja oli nimittänyt sitä kymmenen askeleen sijaksi; helvetti oli muka ensimmäisen käänteen takana, jolleivät kaikki merkit pettäneet. Niin osuvan huomautuksen ei voitu sallia vaipua unholaan. Se säilytettiin suusanallisena muistitietona, ja sitten se tehtiin kuolemattomaksi maalaamalla hotellin nimikilpeen:

NUMERO KYMMENEN

Ainakin yhdestä piirteestänsä Numero Kymmenen sai oikeutetusti ylpeillä, nimittäin lainvalvojastaan. Eihän se piirre tosin ollut ihan ainutlaatuinen. Moni kaupunki saattoi kerskailla nähneensä liittohallituksen lainvalvojan työskentelemässä, mutta vain harvat voivat väittää Yhdysvaltain lainvalvojaa omaksi yksityisomaisuudeksensa. Mutta niin oli Numero Kymmeneksi nimitetyn hökkelirykelmän laita. Numero Kymmenessä pysähtyvillä ripeästi taivaltavilla matkamiehillä oli sangen usein aihetta samota kaupungin joka puolella leviävän laajan aavikon poikki; ja hyvin usein Numero Kymmenessä välähtivät teräaseet ja pamahtivat revolverit, kun matkamiehet sattuivat vastakkain ja iskivät yhteen.

Tässä levottomuuden keskuksessa keskittyi vaara erikoisesti yhteen kohtaan. Lainvalvoja lausuikin usein: »Jos tämä kaupunki on askeleen päässä helvetistä, niin helvetin täytyy olla Groganin talossa.»

Groganin talo oli kapakka ja pelisali. Eikä Grogan vähääkään välittänyt lainvalvojan sanoista. Hän oli nähnyt lainvalvojia liian useita. Heidän keskimääräinen elämänsä Numero Kymmenessä oli kahdeksan kuukautta. Eikä Grogan senvuoksi kiinnittänyt huomiota sellaisten lyhytaikaisten olentojen huomautuksiin.

Tämä lainvalvoja — Bud Levine oli hänen nimensä — oli ollut Numero Kymmenessä jo kokonaista kuusi kuukautta, mikä merkitsi, ettei hänen elinaikansa enää ollut pitkä; ja jonkun verran vapauksia on aina suotava kuoleman kynnyksellä oleville ihmisille. Lainvalvoja Bud Levine oli yhtä hyvin kuin kuka muu hyvänsä selvillä siitä, että hänen aikansa alkoi kohtapuoleen olla ylitetty, mutta hän oli niitä puolittain päättäväisiä, puolittain nauravia miehiä, jotka ottavat kaikki tapaukset sellaisina ja tekevät työtä eivätkä huolehdi. Hän ei milloinkaan luonut epäilevää, tähyävää silmäystä Numero Kymmeneen saapuneisiin uusiin tulokkaisiin. Hän odotti häiriöitä ja vastuksia niitä etsimättä, eikä hänen koskaan tarvinnut odottaa kovin pitkiä aikoja.

Joskus oli jostakin karjakartanosta paennut revolverisankari saapunut Numero Kymmeneen kukonaskeleen verran takaa-ajajainsa edellä ja ryhtyi taisteluun kaupungin ainoalla hiekkaisella kadulla. Toisinaan tuli kaivoskaupungista korttihuijari kimpsuinensa aavikon halki ja hypisteli pahvilappusiansa Groganilla, kunnes terävä silmä havaitsi petoksen ja savuava revolveri puhui paljastuksesta lyhyellä, terävällä äänellä. Milloin taas Numero Kymmeneen saapui yksinäisiä ratsastajia, hiljaisia, säyseitä miehiä, jotka konjakki tai ikävystyminen sai vimmastumaan.

Mutta aina vähäväliä liikkui virnistelevä kuolema Numero Kymmenen kadulla ja kolkutti lainvalvojan ovelle, ja hän nousi aina vastaamaan kutsuun ja palasi hengissä, tietäen joka kerta vähentäneensä elinmahdollisuuksiansa — astuneensa askeleen likemmäksi omaa tuhoansa.

Tähän kaupunkiin ratsasti Jerry Aiken etsimään — Florida-vettä!

Hän meni tietenkin siihen ainoaan paikkaan, josta sitä mahdollisesti saattoi olla saatavissa, sekatavarakauppaan. Se oli avara vaja, maalaamaton; sen katto oli julkisivulla alhaalla ja kohosi sitten loivasti taaksepäin, joten koko tekele näytti jonkun vaativamman rakennuksen alulta. Se ei ollut monen vuoden ikäinen, mutta hiekkamyrskyt ja talviset, pieksävät raesateet olivat jo hataroittaneet sitä, ja vuoristoaavikon paahtava aurinko oli kierostanut ja pullistunut lautoja, niin että näytti siltä kuin olisi sisällä ollut jotakin nestemäistä ainetta, joka äärimmilleen kysyi seinien kestävyyttä. Seinien jokainen patsas ja nurkkaus oli kallellaan. Jonakin päivänä se myymälä romahtaisi kuin korttirakennus.

Juuri sekatavarakaupan kilpeä Jerry hakikin katseillansa laskettaessansa kumpujen viimeiseltä rinteeltä kaupungin ainoalle kadulle. Tasaiselle maalle ehdittyänsä hän hillitsi hevosensa vauhdin kävelyksi.

Kaikkialla oli hyvin hiljaista ja hyvin pimeätä. Kuu oli peittynyt paksun pilvimöhkäleen taakse, joten hän ei saanut senkään suomaa valaistusta, ja Jerry tähysti tarkasti jokaista hökkeliä, jotta ei ratsastaisi päämääränsä ohitse. Mutta ei edes tulitikun tuikahdusta näkynyt ainoastakaan hänen sivuuttamastansa talosta.

Vähäiset hökkelit näyttivät kyyristyvän kauemmaksi pimeässä ikäänkuin tietoisina omasta kehnoudestaan. Jerry ei havainnut ainoatakaan elon merkkiä paitsi oman hikisen ratsunsa hajua ja pingoittuneiden satulahihnojen alituista, rytmillistä kitinää. Muuten hän erotti aavikon väkevän emäksisen lemun yhtä selvänä kuin jos hän olisi ollut tuhannen kilometrin päässä läheisimmästä ihmisasunnosta. Mitään ei ollut häntä tervehtimässä; ei käristyvän silavan sanoinkuvaamattoman hivelevää tuoksua; ei lapsen parkumista, joka lohdullisesti muistuttaisi naisten hellyydestä ja hoivasta; ei miehen naurunhohotusta; ei pakisevien naisten kimakoita, nopeita ääniä; ei edes koiran vinkumista eikä ulvontaa.

Kaikkialla oli ihan hiljaista, äänetöntä ja odottavaa, kunnes hän oli ennättänyt kadun puoliväliin; silloin hän näki valotäplän, joka paistoi sekatavarakaupan avoimesta ovesta. Kenenkään oli mahdoton erehtyä luulemaan paikkaa miksikään muuksi luotuansa sisälle yhden ainoankin silmäyksen. Helpotuksesta huoahtaen hän keikahti satulasta, heitti suitset ratsun kaulalle ja astui sisään.

Sisustus oli tavanmukainen. Yhdellä seinustalla oli mausteita kasattuina lattialle ja ladottuina hyllyille, jauhosäkkejä ja välkkyvä röykkiö säilykepurkkeja. Niiden vastassa olivat nahkatavarat, satulat, suitset, erilaiset valjaat, raipat ja niin edelleen, ja välissä olevalle pöydälle oli läjätty paitoja, liivihousuja ja hattuja. Jossakin paikassa tuolla takaliston hämärissä sopissa oli ampuma-aseita, ja muissa onkaloissa ja piilopaikoissa saattoi olla uskomattoman monipuolinen tavarakokoelma.

Sekatavarakauppias kokoaa varastonsa tuhansista lähteistä. Kauppamatkustajat, kulkukauppiaat ja muut heidän tapaisensa hankkivat osan varastoa; muut osat ovat pantattuja kapineita, ja tässä myymälässä oli hyvin paljon sellaisten ihmisten tavaroita, jotka olivat poistuneet Numero Kymmenestä äkkiä, liian hätäisesti ehtiäksensä keräämään kampsujansa ennen lähtöään. Ne sai Kalju Matt-vanhus tavallisesti ostetuiksi hotellista tai lainvalvojalta pilkkahinnasta.

Jerryn astuessa sisään kallisti Kalju tuoliansa eteenpäin, niin että kolahti. Hänen kaljuutensa alkoi otsasta ja jatkui sileänä ja kiiltävän punaisena hänen niskaluuhunsa saakka; sen katkaisi vain tupsu jäykkiä, valkeita hiuksia, jotka törröttivät ihan hänen kaljun päälakensa keskellä, muistuttaen intiaanien nylkemistöyhtöä. Tämän sileän pään kupeilla pistivät hyvästi silmään korvat, pyöreät kuin karhun korvat ja nipukattomat. Ja korvien välissä olivat ympyriäiset, punertavat kasvot, pienet, terävät silmät ja keskellä kasvoja kyyhöttävä muodoton nenä. Pitkäaikainen istuminen ja tukeva syöminen olivat muuttaneet Kaljun aikoinansa hoikan vartalon toisennäköiseksi. Olkapäistä lähtien hänen ruumiinsa aaltomaisesti jatkui pyylevään vatsaan saakka, ja seisoessansa hän pitkien, laihojen jalkojensa tähden näytti lyhyeltä, lihavalta, puujaloilla kävelevältä vanhukselta. Hän poltti mustaa piippua, jonka varsi oli jyrsitty pois melkein pesää myöten.

»Iltaa», tervehti Jerry tätä kuvatusta.

»Iltaa», vastasi toinen käreällä äänellänsä.

Kalju ei yrittänytkään nousta pystyyn tiedustaaksensa, mitä hänen todennäköinen ostajansa haluaisi.

»Tämä teidän kaupunkinne on aika hiljainen», jatkoi Jerry.

»Paikoittain hiljainen, paikoittain meluisa», totesi Kaljun käreä kurkku.

»Ei edes yhtä ainoata koiraakaan kadulla, kun nyt tulin tänne», pitkitti Jerry ystävällisesti, nojaten kyynärpäätänsä kasassa oleviin liivihousuihin.

Hieman pinnistäen lyhyttä, paksua kaulaansa Kalju käänsi päätänsä pitääksensä tarkasti silmällä, ettei joitakuita liivihousuja salaa siepattaisi. Oudompaakin oli hänen myymälässään tapahtunut. Nyt hän pani merkille, ettei vieraalla ollut revolveria. Se oli omituista.

»Eipä niin», vastasi hän vihdoin. »Tämä ei ole erikoisen terveellinen kaupunki koirille.»

»Mitä uutta kuuluu, naapuri?»

»Ei mitään erityistä. Jenkins-vanhus kuoli viime viikolla.»

»Häh? Kuinka vanhana?»

»Hän oli kymmentä vuotta nuorempi kuin minä», sanoi ukko.

»Miten hän kuoli?»

»Hänet ammuttiin.»

»Niinkö? Saatiinko ampuja kiinni?»

»Juuri siinä.»

»Mitä?»

»Te seisotte siinä paikassa.»

Jerry katsahti lattiassa olevaan laajaan tahraan, jonka reunat olivat epätasaiset. Hän siirtyi varovasti syrjään kuten vedestä nouseva kissa.

»Bud tapasi hänet», jatkoi Kalju. »Tarvittiin kaksi laukausta. Ensimmäinen vain haavoitti häntä, ja Budin oli ammuttava toistamiseen lopettaaksensa hänet. Bud alkaa käytellä revolveriansa melkoista hitaammin kuin ennen.»

»Hm!» hymähti Jerry. »Mitä muuta uutta?»

»Ei paljon mitään. Kaksi miekkosta nykäistiin killumaan toisella viikolla.»

»Täälläkö?» kysäisi Jerry virnistäen.

»Ei», vastasi järkkymätön vanhus. »Kuistilla.»

Hän nyökkäsi.

»Näin heidän putoavan ihan tältä tuoliltani tarvitsematta edes nousta seisomaan.»

»Hm!» äänsi Jerry taaskin, »Vieläkö on kuulumisia?»

»Ei tuoreita», vastasi Kalju. »Täällä on viime aikoina elämä ollut aika hiljaista.»

Jerry veti pitkän henkäyksen ja puhalsi ilmaa keuhkoistansa, viheltäen pitkään.

»Olisin mielelläni mukana viikon tai pari, kun elämä on kiihkeimmillään», virkkoi hän. »Missä ovat kaikki tänä iltana?»

»Siellä, missä aina muulloinkin», oli vastaus. »Kaupungin toisessa päässä Groganilla.»

»Siispä minäkin lähden sinne. Mutta sitä ennen, onko teillä varastossanne hajuvettä?»

XX luku

Ottelu

Jos hän olisi heittänyt Kaljua kohti kierimään pommin, jonka sytytyslanka olisi sihissyt, ei hän olisi saanut aikaan suurempaa hämminkiä. Kaljun pienet silmät pullistuivat; valkoista savua tuprahti piipun pesästä.

»Puhutteko te minulle?» tiedusti ällistynyt Kalju.

»Kyllä. Onko teillä hajuvettä? Tarvitsisin Florida-vettä.»

Kalju nousi pystyyn ja otti piipun hampaistansa; sellaista mielenliikutuksen merkkiä ei hänestä ollut kyennyt puristamaan ainoakaan hänen näkemänsä revolverinäytelmä.

»Florida-vettä!» ähkäisi hän.

»Juuri niin.. Tai jollei teillä ole sitä, saattaisi kelvata minkälainen hyvänhajuinen aine tahansa. Olisinpa hyvilläni rasiasta ihovoidettakin.»

»Ihovoidetta!» huoahti Kalju. Hän vei käden otsalleen ikäänkuin olisi saanut ankaran iskun.

»Kerran oli tässä kaupungissa nainen», virkkoi hän. »Hän poistui jotensakin kiireellisesti, ja minä sain kasan hänen kimpsujansa. Kenties —»

Hän meni edellä myymälänsä pimeimpään nurkkaukseen ja valaisi lyhdyllään pölyistä hyllyä. Siellä oli lyhyt rivi pulloja. Hän tirkisti niitä läheltä ja luki nimityksiä ääneen:

»Hiusvettä, liikavarvaslääkettä, brilliantiinia —»

Hän keskeytti lukemisensa ja katsahti Jerryyn kasvoillansa äkkiä heränneen ymmärtämyksen ilme.

»Jos etsitte juotavaa ainetta, jonkunlaista tiivistettyä konjakkia», virkkoi hän, »voin vakuuttaa teille, etteivät nämä kelpaa. Olen maistanut niitä kaikkia.»

»En etsi», vastasi Jerry. »En halua juotavaa. Jatkakaahan!»

»Hennaa», jatkoi kauppias, »Florida-vettä —»

»Kas siinä!» huudahti Jerry iloisesti. »Ojentakaa tänne, naapuri!»

»Kuinka paljon sitä?»

»Onko teillä enemmän kuin yksi pullo?»

»On kaksi.»

»Yksi riittää minulle.»

Kalju oikaisihe ja pyyhki hämähäkinverkot pois pullosta.

»Kuinka paljon?» kysyi Jerry.

»En tiedä. Näyttää aika vanhalta aineelta, eikö näytäkin?»

Hän tähysteli pulloa läheltä, siristäen silmiänsä.

»Siinä ei ole päivämäärää eikä hallituksen leimaa», haasteli hän, »mutta sen pitäisi olla kymmenen vuoden ikäistä. Minulla se on ollut viisi vuotta. Dollari vuodelta. Onko viisi dollaria liikaa, vieras?»

»Koko runsaasti, mutta ei liiaksi. Antakaa se tänne!»

Hän painoi setelin kauppamiehen käteen ja kiiruhti öiseen ulko-ilmaan. Nyt hän oli oikein iloissansa. Heilautettuansa kättään jäähyväisiksi Kaljulle, joka tyrmistyneen näköisenä seisoi ovella katselemassa hänen poistumistaan, hän lähti ratsastamaan käymäjalkaa katua pitkin.

»Hän näyttää mieheltä», jupisi Kalju, »puhuu miehen tavoin, ratsastaa miehen lailla; mutta hänellä ei ole revolveria, ja hän käyttää — hajuvettä!»

Kauppamies ravisti päätänsä.

»Onpa kaikki muuttunut aika paljon Numero Kymmenessä», huokasi hän. »Varsin pian tänne hilataan naisia ja lapsia, ja sitten on rauha tyyten mennyttä.»

Mutta sillä välin Jerry eteni hyräillen tietänsä. Hän kuvitteli mielessään, miltä tyttö näyttäisi saadessansa Florida-veden. Jos Nancy oli naisellinen — jos hän oli edes inhimillinen — täytyisi hänen kasvoistansa kuvastua jonkunlaista mielenliikutusta, kun se tapahtuisi. Ja hänestä tuntuu että hän ehkä sittenkin saisi jonkunlaisen palkkion vaivoistansa. Mutta sitä ennen hänen oli ratsastettava pitkä matka kumpujen poikki, ja hän halusi vahvistaa itseänsä sitä retkeä varten.

Groganin kapakasta kuului melu jo kauaksi, ja se niin sanoaksemme opasti häntä. Se oli syvää, sekavaa hyminää, josta silloin tällöin erottui terävä kirous, yksinäinen, äänekäs naurunremahdus ja kerran särkyneen lasin räsähdys ja kilinä.

Ja saapuessansa lähemmäksi Groganin ovesta kadulle leviävää keltaista valoläikkää hän näki ryhmän hevosia, joita oli sijoitettu sen kahden puolen, jopa keskelle katuakin. Viimemainittujen sekaan hän jätti oman ratsunsa ja astui huolettomasti sisälle hajuvesipullon nytkähdellessä hänen oikeassa takataskussaan ja keveän omantunnon ilahduttaessa hänen sydäntään.

Groganin kapakan muodosti yksi ainoa matala, pitkä, neliskulmainen huone, jonka toisessa päässä oli seinästä seinään ulottuva tarjoilupöytä ja keskellä pyöreä uuni, kun taas pöytiä ja tuoleja oli hajallaan lattian muissa osissa. Rulettipyörä vilahteli ja hyrisi yhdessä nurkassa, ja onnenkoetinta varten oli varattu toinen pöytä. Muut pöydät oli luovutettu pääasiallisesti noppapeliä ja pokeria varten.

Jerryn saapuessa oli pöytien ääressä perin vähän väkeä, sillä eräs punatukkainen mies oli voittanut runsaasti rulettipöydässä ja oli sen johdosta kovin hyväntahtoinen koko maailmaa kohtaan. Hän oli jo nauttinut konjakkia enemmän kuin kohtuullisen osansa ja seisoi nyt tarjoilupöydän keskikohdalla ja läimäytti sille molemmat kätensä, joista toinen puristi setelitukkoa.

»Anna sen valua, Grogan!» mylvi hän tarjoilupöydän takana seisovalle rotevalle miehelle, joka parhaillaan kieritteli pöydälle laseja uskomattoman taitavasti, niin että jokainen niistä singahti hyrränä paikalleen vastaisen käyttäjänsä eteen. »Anna sen valua! Täytä lasit niin useasti kuin pojat vain jaksavat rentoutua pöydän laidalle! Hei, te!»

Hän oli huomannut Jerryn, joka huoneeseen tultuansa oli seisahtunut tarkastamaan ympäristöänsä.

»Astukaa peremmälle, vieras, ja ottakaa ryyppy!»

Jerry totteli, myhäillen mielihyvästä; hänen eteensä kieri lasi, ja sen viereen tuoksahti musta pullo, jonka sisällys helmeili. Hän seisoi kestityksen maksajan vieressä.

»Lasit käteen, pojat», huusi punatukkainen, »ja sitten pohjaa myöten!»

Parikymmentä lasia välähti ja kallistui; parikymmentä lasia kimalsi tyhjinä ja kalahti sitten tarjoilupöytään.

»Täytä ne uudelleen!» kiljui punatukka. »Tänä iltana, veikot, kostutan minä Numero Kymmentä, niin että se on märkä varpaista kulmakarvoihin saakka. Mitä arvelette, naapuri?»

Hän tyhjensi whiskypullon lasiinsa ja heilutti sitä päänsä yläpuolella.

»Lisää ainetta, Grogan! Minä ja ystäväni olemme tuskin saaneet tippaakaan. Vai olemmeko, naapuri?»

Ja tyhjällä pullolla hän leikillään taputti Jerryä takapuoliin, sellaiseen kohtaan, johon raskaan pullon olisi luullut kaikkein vähimmin koskevan.

Mutta lyönnin sattuessa kuului selvästi särkyvän lasin räiskettä.

»Hyvä Luoja!» pahoitteli punatukka harmistuneena. »Rikoinko pullon, ystäväni? Mutta älkää siitä välittäkö! Hankin teille uuden — ja neljänneksen lisäksi. Grogan, neljännes tälle miehelle!»

Kiroillen hiljaa itseksensä Jerry viskasi sirpaleet takataskustaan ja pudisti niin hyvin kuin sai pois pitkin jalkaansa valuvan nesteen.

»Kova onni», valitti punapää. »Toivottavasti se ei ollut mitään erikoista vanhaa merkkiä —»

Hän keskeytti lauseensa ja jäi töllistämään suu auki, vetäisi henkeänsä ja aivasti kamalasti. Ja sitten hän peräytyi pitkän askeleen kauemmaksi Jerrystä. Jos viimemainittu olisi muuttunut kalkkarokäärmeeksi, ei hän olisi voinut tehdä punapäähän niin voimakasta vaikutusta.

»Hyvät herrat», huoahti punainen, mutta ei kyennyt jatkamaan.

»Mikä hätänä, Punapää?» tiedusti Grogan.

»Tuo!» sähisi punatukkainen.

»Mikä teitä vaivaa?» kysyi Jerry äkäisesti.

Ja hän ajatteli viittä dollaria, jotka hän saisi maksaa toisesta hajuvesipullosta.

»Haistakaa häntä!» kähisi Punapää.

Kaikki vetivät henkeänsä; ilma oli sakeana Florida-veden tuoksusta.

»Hänpä», huusi Punapää, joka sai äänensä takaisin, »ei olekaan mies. Hän on nainen. Hajuvettä!»

Toisten jok’ikinen henkäys oli hänen sanojensa todistuksena. Hajuvettä! Miehellä! Numero Kymmenessä!

Se oli pysyvä tahra kaupungin kunniaan; se oli ennenkuulumatonta.

»Mikä te oikein olette?» ärisi Punapää. »Mies vai nainen?»

Ja avarassa huoneessa kajahti naurunremahdus.

»Heittäkää hänet ulos!» kiljaisi joku. »Hirteen hänet!» karjui toinen. »Hajuvettä, ha, ha, ha!»

He kuhisivat yhä sankkenevana ryhmänä Jerryn ympärillä. Punapää kumartui tarjoilupöydän ylitse ja otti reunojansa myöten täyden whiskylasin.

»Tässä on teille virkistykseksi, madam», hoilotti hän ja viskasi sisällön vasten Jerryn kasvoja.

Mitä sitten seurasi, se on tarkasti syöpynyt Numero Kymmenen kelpo kansalaisten muistiin. Jerry ei ollut kookas mies, mutta hänen käsivartensa olivat pitkät ja hartiansa tukevat, ja hänen painonsa oli jämeästi sijoitettu oikeisiin paikkoihin. Onneksi hän oli räpäyttänyt silmiänsä nesteen lentäessä ilmassa eikä niin ollen saanut pistävää whiskyä silmiinsä; mutta sen pahemmin se ei olisi voinut häntä vimmastuttaa, vaikka se olisi ollut juoksevaa tulta. Hän astahti nopeasti Punapäätä kohti, joka nauraa kohotti takakenossa, ja iski nyrkkinsä suoraan hänen vatsaansa. Sen vaikutuksesta lyöty taipui kaksin kerroin kuin jäykän joustimen painama linkkuveitsi. Hänen keskiruumiinsa tärähti hänen takanansa olevaan tarjoilupöytään, ja hänen päänsä ja kantapäänsä kolahtivat lattiaan melkein yhtä aikaa. Sitten hän kellahti kyljelleen ja alkoi potkia ja huitoa turhaan koettaessansa hengittää. Mutta Jerry oli vasta alussa.

Hänen likellensä, ihan likellensä tunkeutuivat kahdet kasvot, tähystäen häntä. Hän täräytti niihin kaksi sivallusta alhaalta päin, tehostaen lyöntejänsä nousemalla varpaillensa, ojentamalla jalkansa suoriksi ja rajusti nykäisemällä olkapäitänsä — ja kasvot katosivat. Siten Jerry sai tilaa ja alkoi otella.

Eipä silti, että sen miesjoukon käsittely olisi ollut helppoa. Ensimmäiset kolme iskua olivat tehokkaasti selvittäneet heidän päistänsä whiskyn höyryt, ja he karkasivat Jerryn kimppuun yhdessä rytäkässä. Heillä oli ruhoa, heillä oli jänteitä, heillä oli taistelu-intoa, ja heitä vastassa olivat vain aivot, jotka osasivat ohjata nyrkkejä. Mutta tämä yksinäinen mies oli joutunut hurjan vimman valtaan.

Kasvoparin kadottua hän hypähti taaksepäin tarjoilupöytää vasten saadaksensa vielä enemmän tilaa, taivutti päätänsä taaksepäin ja päästi kiljaisun. Siitä ei soinnahtanut kiukkua eikä vihaa, vaan yksinomaan väkevää riemua. Hänen kimppuunsa syöksyi viisi tai kuusi miestä, tyrkkien toisiansa kyynärpäillänsä, sulloutuen yhteen ja estäen toistensa liikkeitä innokkaasti pyrkiessänsä käsiksi hajuvedeltä tuoksuvaan muukalaiseen. Jerry kumartui eteenpäin ja ponnahti jalkapalloilijan tavoin heidän polviansa vasten. Hän tarttui kahteen polvipariin jäntevillä käsillään, ja kaksi raskasta ruhoa keikahti hänen selkänsä ylitse, tärähtäen tarjoilupöytään niin ankarasti, että Grogan parkaisi.

Sitten Jerry oikaisihe keskellä vastustajainsa sekavaa rykelmää. Hän sivalsi oikealla kädellänsä muuatta kasvoihin ja upotti vasemman kätensä kyynärpäätä myöten erään lihavan miehen vatsaan. Iskun saaneet hoippuivat tungokseen, työntäen toisia taaksepäin, ja kun ahdistajat jälleen kävivät Jerryn kimppuun, oli Jerry saanut kylliksi tilaa jaellaksensa täräyksiä oikein olan takaa. Hänen iskunsa osuivat aina tarkkaan, nopeasti kuin kiukustuneen käärmeen pistokset ja voimakkaasti kuin moukarin täräykset. Aina kasvoihin, ja hänen lyöntiensä mäjäykset kuuluivat säännöllisen tahdikkaasti kuin täyttä vauhtia kulkevan siipilaivan siipien loiske. Ja koko ajan hän otteli taitavasti, ei koskaan tuhlannut iskuja vähemmän arkoihin osiin, vaan tähdäten suuhun tai silmään, nenään tai leukaan.

Eräs vankkatekoinen, punapäinen mies hypähti hänen kimppuunsa nujertaaksensa hänet. Jerry antoi hänelle ylhäältä käsin survaisun, joka muutti hänen suunsa punaiseksi tahraksi ja paiskasi hänet maahan.

»Hei!» kiljaisi Jerry, astui punatukkaisen kasvoille ja huitaisi aimo täräyksen seuraavan miehen leukaan.

Jos hänen jokaisella murskaavalla, repivällä kolhaisulla vuodattamansa veri olisi ollut nälkiintyneen miehen juomaa viiniä, ei se olisi voinut tehota Jerryyn sen väkevämmin. Hän näytti olevan puolittain juopunut taistelun tuottamasta riemusta.

Häntä kohti syöksyi tanakka mies pää alhaalla kuin puskevalla härällä, sysäten Jerryn tarjoilupöytää vasten, mutta hän vaipui tajuttomana lattialle saatuansa kuin nuijasta äkillisen kolauksen korvansa taakse.

Sitten oli hyökkääjäin seuraava aalto hänen kimpussansa. Jotkut ensinnä kaatuneista olivat jälleen pystyssä kasvoissansa punaisia merkkejä. Näkyi haljenneita huulia, turvonneita silmiä, revenneitä poskia, kolhituita leukoja, kun he taivuttivat päänsä kumaraan ja hyökkäsivät. He tulivat sekavana, järjestymättömänä laumana jokaisen miehen tapellessa äänettömän verenhimon kannustamana.

Jos he olisivat otellessansa pysyneet järjestyksessä ja edenneet vankkana puoliympyränä, ei Jerry kaikesta paini- ja nyrkkeilytaidostansa huolimatta olisi kyennyt vastustamaan heitä edes puolta minuuttia; mutta heihin ei mahtunut järki. Yksi ainoa mies uhitteli heitä, ja se ajatus teki heidät mielettömiksi; he koettivat rusentaa hänet typerällä joukkohyökkäyksellä, mutta Jerry ei mielinyt alistua rusennettavaksi. Hän sujahteli paikasta toiseen. Häneen oli yhtä mahdoton tarttua kiinni kuin öljyttyyn esineeseen. Hän suorastaan liukui heidän raastavista sormistansa ja pani heidät hoippumaan, antaen heille läjähteleviä sivalluksia kuin nuijalla.

Silloin tällöin hän ponnahteli ikäänkuin hänen lihaksensa olisivat olleet kellon joustimia. Ahdistajat kumartuivat hänen tapaansa kyykkyyn, pujahtivat hänen käsivarsiensa alitse ja paiskasivat hänet seinää vasten, mutta hän kimmahti takaisin kuin kumipallo, liukuen ja hyppien milloin missäkin. Hän muistutti koiralauman kanssa tappelevaa sutta, ei koskaan antautunut ratkaisevaan kamppailuun, vaan iski ja iskettyänsä sujahti eteenpäin.

Sitten Punapää, joka oli saanut henkensä takaisin, nousi pystyyn ja seisahtui ympyrän äärelle katselemaan taistelua. Hän oli arvostellut väärin tätä miestä, tätä nauravaa, hoilottavaa, pilkkaavaa ja kiljuvaa pahaa henkeä, joka käytti hajuvettä naisten tavoin ja tappeli yhtä väkevästi ja kiukkuisesti kuin hyppivä mustangi ja älykkäästi kuin seitsemän paholaista — hän oli surkeasti erehtynyt arvostellessansa muukalaista. Mutta Punapään vatsa oli hellä; hänet oli kellistetty lattiaan, ja nyt oli muukalaisen se maksettava. Niinpä hän odotti, kunnes tungokseen syntyi aukko — aukko, josta pääsi tanssivan, tappelevan olennon kimppuun, ja sitten hän päästi härkämäisen mylväisyn ja syöksyi vihamiestänsä kohti.

Oikean käden vasarannavakka sivallus tärähti Punapään leukaan, mutta häntä kiidättivät eteenpäin lähes sadan kilon painoiset karaistuneet lihakset ja luut; hän vain pudisti päätänsä saatuaan iskun ja kävi äristen Jerryyn käsiksi. Hänen käsivartensa kiertyivät hoikan vastustajan ympärille ja puristivat häntä rintaa vasten; syöksyn voimasta he molemmat kaatuivat pitkäkseen ja kieriskelivät lattialla sinne tänne poljeksivien jalkojen seassa.

Miten kaikki kävi, sitä ei Punapää sittemmin osannut kertoa. Sen hän vain tiesi, että muukalaisen molemmat käsivarret olivat hänen karhunsyleilyssään ja että hänen korvissansa kaikui toisten kiljunta: »Hän on pitkänään! Hän on Punapään otteessa! Surmaa hänet, Punapää! Jätä minullekin vuoro peitota häntä! Katkaise hänen selkänsä!»

Tällaista kiljuttiin Punapäälle kuorossa, ja hän tiukkasi puristustaan. Ja sitten — se oli hyvin ihmeellistä. Toinen avuton käsi liukui käärmeen tavoin hänen otteestansa. Vankka kämmen painui hänen leukaansa vasten ja työnsi rajusti hänen päätänsä taaksepäin; heti vapautui toinenkin käsi. Silloin Punapää pyörähti noustaksensa pystyyn ja kouraistaksensa uuden otteen. Mutta hän nousikin korkeammalle. Häntä jollakin tavoin kannatettiin olkapäästä ja lonkasta. Hänet keikautettiin ilmaan ja pyöräytettiin ympäri; hänen huitovat kätensä sattuivat erään miehen kasvoihin, hänen kiitävät kantapäänsä kolhaisivat toisen maahan, ja sitten Punapää tärähti huumaavan ankarasti lattiaan ja menetti muistinsa.

Hänen ruumiinsa ympärillä riehui ottelu samalla tavoin kuin kreikkalaisten taistelu Patrokloksen ruumiin ympärillä. Jerryn pureva kieli suomi hänen ahdistajiansa kamppailuun; hänen vinhasti liikkuvat nyrkkinsä paiskasivat heidät jälleen takaisin. Hänen kimeä kiljuntansa kajahti heidän korviinsa joltakin suunnalta, mutta seuraavalla hetkellä kaasi päinvastaiselta suunnalta tuleva moukarimainen kolaus kuulijan lattiaan. Hän hyöri heidän ympärillänsä kuin herhiläinen, ja hän oli melkein yhtä vähän kouraantuntuva iskettäväkin. He löivät häntä — niin, tuhansia kertoja — mutta heidän sivalluksensa eivät kolahtaneet kovasti tuohon liitelevään maalitauluun, ja heidän hurjasti huitovat nyrkkinsä luiskahtelivat heiluvista olkapäistä, pyörivästä päästä ja nopeasti torjuvista kyynärvarsista.

Sitten sekaantui Grogan otteluun. Hänkin oli Punapään tavoin katsellut ja ihaillut syrjästä; mutta Grogan ihaili järkevämmin, sillä hän ymmärsi nyrkkeilytaitoa jonkun verran; ja hän hihitti nähdessänsä sivallusten osuvan, täräysten sujahtavan täsmälleen tarkoitettuun kohtaan, sivallusten runtelevan kasvoja ja suorien sysäysten työntävän miehiä edellänsä kuten vaahtoa aallon harjalla. Kaikkea tätä Grogan katseli hievahtamatta. Tapelkoot kylliksensä! Ainakin niin kauan, kunnes joku tempaisi revolverin, eikä kukaan tarttuisi revolveriin, jollei muukalainen näyttäisi esimerkkiä. Sen estivät vuoristoaavikon ritarillisuuskäsitteet.

Mutta kun Jerry Aiken keikautti päällensä syöksyvän miehen samaa vauhtia ilmaan ja mies pudotessaan tärähti rulettipöytään ja Numero Kymmenen ainoa rulettipyörä sinkoutui kierimään lattialle, selvisi Groganille, että hänen oli sotkeuduttava leikkiin tukevine hartioineen ja muinoin hankittuine nyrkkeilytaitoineen.

Hän läimäytti toisen kätensä tarjoilupöydälle ja keikahti sitten lihavuudestansa huolimatta keveästi sen ylitse.

Tämä hyppy vei hänet suoraan Jerryn eteen. Miesjoukko oli juuri peräytynyt, joten Jerry oli hetkiseksi jäänyt jotensakin yksin keskelle lattiata. Ja Grogan mylvi toisille: »Luovuttakaa hänet minulle! Pysykää loitolla! Antakaa tilaa!»

Sitten hän karkasi ahdistamaan Jerryä.

Mielihyvin olivat toiset valmiit keskeyttämään ottelun kootaksensa sekaisin kolhittuja ajatuksiansa; ja niinpä he jäivät seisomaan, huohottaen ja pyyhkien verta kasvoistaan, ja katselivat kiukkuisina Groganin hyökkäystä.

Alku kävikin Groganille sangen hyvin. Jerryn käsivarret olivat väsyneet — liian väsyneet iskeäkseen tavalliseen kuulannopeaan tapaansa. Ja muutamien viime sekuntien aikana hän lisäksi oli kolhinut sellaisten miesten kasvoja, jotka eivät ollenkaan osanneet väistyä eikä kumartaa hyväksyttyyn tapaan. Mutta kun hän tähtäsi sivalluksen kimppuunsa karkaavaan Groganiin, niin roteva vastustaja osittain torjui iskun voiman, antaen sitten päänsä heilahtaa heikentyneen iskun mukaan. Se sivallus ei edes vähääkään järkyttänyt häntä, ja syöksyessänsä eteenpäin hän täräytti oikean nyrkkinsä ankarasti Jerryn kylkiluille, samalla huitaisten hirvittävän survaisun vasemmalla nyrkillänsä hänen keskiruumiiseensa. Isku kirjaimellisesti nosti Jerryn ilmaan ja paiskasi hänet tärähtäen seinää vasten. Siinä hän hoippui, ja Grogan valmistautui antamaan lopullisen täräyksen, kallistui kauas taaksepäin ja heilautti sitten oikeata kättänsä, muuttaen asentoansa viimeistä, huumaavaa iskua varten.

Mutta —

Horjuva ja huojuva olento väisti, ja tupertava survaisu suhahti Jerryn olkapään ylitse. Ohi menneen iskunsa voimasta Grogan kallistui eteenpäin, pyörähti sitten ympäri kissamaisen nopeasti ja ehti parhaiksi näkemään, kuinka pienempi mies suuntasi vasemmalla kädellään pitkän, matalan sivalluksen häntä kohti.

Groganin torjuva käsi laskeutui alaspäin. Mutta sivallus ei osunut, ei edes hipaissut hänen suojaavaa kyynärvarttansa, vaan keskeytyi puolivälissä. Samalla hetkellä Aikenin jalat astahtivat tanssiaskeleen, joten hän näytti leijailevan likemmäksi, hänen oikea kätensä heilahti ylöspäin, hänen nyrkkinsä kiertyi —

Ja sitten laipio romahti Groganin päähän.

XXI luku

Viimeinen skottilainen

Varmastikin se oli laipio. Grogan ei tuntenut kipua eikä tärähdystä leuassaan, johon salamannopea, kiertynyt nyrkki nähtävästi oli tähdätty. Sensijaan kolahti hänen takaraivoonsa kuvottava, raskas jysäys. Samassa joku sammutti kaikki valot, ja lattia lennähti ylöspäin ja tärähti hirvittävän voimakkaasti hänen kasvoihinsa, ikäänkuin laipion putoaminen ei olisi riittänyt.

Myöhemmin — joku polki kantapäällänsä Groganin niskaa. Hän tuli tajuihinsa ja ihmetteli, miten herätyskello oli saattanut pudota hänen vuoteensa kohdalla olevalta hyllyltä, ja vasta useiden sekuntien kuluttua hän käsitti, mitä oli tapahtunut. Hän ryömi syrjään. Hän näki sekavan ottelun telmeen, näki pöydän kellahtavan kumoon ja räsähtävän kyljelleen, ja sitten Grogan lähti noutamaan lainvalvoja Bud Levineä, sillä omaisuuden suojelemisen vaisto puhui voimakkaimmin hänen turtuneissa aivoissaan.

Groganin kunniaksi on myönnettävä, ettei hän suinkaan ollut mikään uikuttava rehentelijä, joka juoksee hakemaan apua saadessaan selkäänsä. Mutta hänen aivonsa olivat sairaat ja sekavat — ja laipio oli pahasti kolhaissut hänen päätänsä.

Sitäpaitsi jonkun oli varmasti käytävä noutamassa lainvalvoja Bud Levineä, ennenkuin juttu kehittyisi paljoakaan pitemmälle. On muistettava, ettei tähän kaikkeen ollut kulunut kuin muutamia minuutteja, sillä nyrkkeilyssä voi kuudessakymmenessä sekunnissa tapahtua aika paljon. Mutta on myöskin otettava huomioon Groganin sekava mielentila, jotta ymmärrettäisiin, minkä tähden hän esitti Budille asiat sillä tavoin kuin esitti.

Hän hoippui lainvalvojan asuntoon kolkutettuansa ensin ovelle — astuen taloon muitta mutkitta, niin että lainvalvoja ponnahti sanomalehtensä takaa pystyyn, liikutellen hermostuneesti sormiansa, silmissänsä miettivä ilme. Sitten syöksähti Grogan huoneeseen. Hänen leuassansa oli laaja, purppuranpunainen läiskä, ja hänen nenästänsä — johon salakavala lattia oli niin tarpeettomasti kolhaissut — valui verta tipoittain hänen paidanrintamukselleen.

»No, Grogan», ehätti lainvalvoja tiedustamaan, »mitä hittoa tämä merkitsee?»

»Murhaa!» ähkäisi Grogan ja retkahti istumaan tuolille.

»Missä?» kysyi lainvalvoja, ja hänen ohuet huulensa pingoittuivat, ja niiden reunoihin ilmestyi vaalea juova. Taaskin oli kuolema kolkuttanut hänen ovellensa, ja tällä kertaa — kenties —

»Minun talossani, Levine.»

»Keitä siellä on?»

»Kokonainen joukkio.»

»En ole kuullut ainoatakaan laukausta.»

»He käyttävät nuijia.»

Lainvalvoja seisoi ovella revolveri kädessä.

»Onko ketään kuollut?»

»Lattia on täynnä vainajia.»

»Hyvä Jumala!» äänsi lainvalvoja hampaittensa välitse. »Ja minä kaupungissa sen tapahtuessa! Minä olen mennyt mies!»

Ja hän lähti juoksujalkaa Groganin kapakkaan. Groganin kapakkaan! Veritöihin johtavat riidat alkoivat tavallisesti siellä, mutta itse laukaukset ammuttiin jossakin muualla — esimerkiksi Kaljun myymälä oli suosittu paikka. Ei kukaan tiennyt, minkä tähden Grogania kohtaan oltiin niin kohteliaita, jollei syynä ollut rotevan, totisen, uhkaavan isännän herättämä pelko ja kunnioitus tai se, että pelättiin Groganin sulkevan kapakkansa ja poistuvan muualle, jos hänen pelisalissansa ammuskeltiin liiaksi.

»En minä välitä särjetyistä päistä», oli Grogan lausunut eräässä historiallisessa tilaisuudessa heitettyänsä ovesta kadulle kaksi mellastajaa kinan alkaessa, »enkä myöskään lattialle valuvasta verestä, mutta en salli parin hupsun, jotka käyttelevät revolverejansa kuin ruiskuntorvia ja kovin auliisti siroittelevat lyijyä ympärillensä, turmella taloani».

Mikäli lainvalvoja Bud Levine tiesi, olivat kaikki revolverinäytökset aikojen alusta alkaen olleet kiellettyjä Groganin kapakassa. Mutta nyt — Grogan itse verisenä ja murjottuna — ruumiita virumassa hänen kapakkansa lattialla — lopun täytyi olla käsissä!

Tuskin hän oli ehtinyt kadulle, kun hän jo erotti ensimmäiset Groganin kapakasta kantautuvat hälyäänet. Hän sivuutti sekatavarakaupan. Kalju oli kuullut tuttua tappelunmelskettä ja seisoi nyt myymälänsä ovella pää kallellaan — hän piti liikettänsä auki koko yön, ettei vain ainoatakaan kauppaa jäisi tekemättä. Mutta Levine alkoi vinhasti juosta, seisahtui Groganin ovesta tulvivaan keltaiseen valoon ja siirtyi sitten revolveri kädessä oviaukkoon.

Keskellä lattiata oli hurja tappelunmylläkkä. Jotkut kamppailijat olivat polvillaan, toiset pystyssä, joitakuita virui, kuten Grogan oli kertonut, pitkänään permannolla. Mutta ainoatakaan nuijaa ei ollut näkyvissä; ja muuan kaatuneista — itse roteva Punapää — reutoutui parhaillaan seisoalleen. Ja lisäksi kuului myllerryksen keskeltä, yskimisen, syljeksimisen, kiroilun ja kiljaisujen seasta nopeata läiskettä, joka hämmästyttävästi muistutti kämmenten taputusta — tai nyrkkien pauketta. Tappelijat milloin peräytyivät ulommaksi, milloin sulloutuivat ahtaammalle.

Rykelmä kävi sekavammaksi, sitten se äkkiä harveni, ja siitä hoippui esille kaksi miestä. Heidän kasvonsa olivat veressä, ja he horjahtelivat toisiansa vastaan, hoippuen kuin sokeat. Taaskin ahdinkoa työnnettiin ulommaksi keskustasta, se hajaantui yhä laajemmalle, ja nyt lainvalvoja Levine näki lattialla tanssimassa miehen, joka tuskin oli häntä itseänsä kookkaampi, mutta tukevahartiainen, pitkäkätinen ja jonka viuhuvat nyrkit kumosivat miehiä kuten pallo keiloja.

Mielipuoli!

Sillä tapellessansa hän nauroi, hänen silmänsä loistivat, hän hihkui riemuisesti kuin lumessa leikkivä lapsi, ja koko ajan hän jakeli iskuja sujahtelevilla nyrkeillänsä, tehostaen jokaista sivallusta koko ruumiillansa. Hänen hattunsa oli tipahtanut päästä, hänen hiuksensa törröttivät pystyssä ikäänkuin hänen kasvoihinsa olisi puhaltanut vinha tuuli, hänen takkinsa oli tyyten mennyt, ja liivit olivat ihan repaleina, paita oli kirjaimellisesti siekaleina, joten näkyi jäntevä kaula; toisessa poskessa oli verinen viiru, ja tuhoisat kädet olivat ranteita myöten punaiset. Nuijia? Ei; sikäli kuin Bud havaitsi, näytti täällä olevan pelkkä nyrkkitappelu, vaikkakin mittasuhteiltaan jättiläismäinen.

Hän astui miesjoukkoa kohti revolveri ojossa, karjuen määräyksiä, jotka muistuttivat vahtikoiran haukahduksia, ja tappelijat hajaantuivat ja perääntyivät hänen tieltänsä. He hoippuivat nojautumaan seiniin, ja heidän kolhituilla kasvoillansa Levine näki ilmeen, joka tuntui ilmaisevan, että he olivat hyvillänsä hänen tulostaan. Entä muukalainen?

»Vielä yksi!» kiljaisi hän, ja syöksähti Levineä vastaan.

Hän keskeytti hyökkäyksensä viime hetkessä. Hätäisempi ja harkitsemattomampi mies kuin Levine olisi ampunut surmanlaukauksen heti ensimmäisen uhkauksen jälkeen, mutta hän pidättyi ampumasta, kummastellen miestä, joka paljain käsin kävi revolverilla aseistetun miehen kimppuun. Ja Jerryn seisahtuessa oli revolverin suu suorastaan painettu hänen rintaansa vasten. Mutta sivuun vilkaistessaan Levine pani merkille, että viimeinenkin lattialla viruvista kaatuneista kompuroi pystyyn. Jumalan kiitos, tässä jutussa ei kukaan ollut saanut surmaansa!

»Pistäkää revolveri taskuun!» kehoitti Jerry hilpeästi. »Ottakaa ryyppy ja liittykää seuraan!»

»Mitä hemmettiä tämä merkitsee?» tiedusti Levine, josta oli vaikeanlaista katsoa mielipuolen kirkkaisiin silmiin.

»Tämä on nyrkkeilyottelu», vastasi Jerry virnistäen. »Pojat pitävät minulle hauskaa.»

»Bud», virkkoi Punapää, hoippuen lainvalvojan luokse, »teillä on väärät tiedot. Tämä ei ole revolveripeliä. Se on vain pelkkää huvia. Älkää olko näkevinännekään ja menkää tiehenne. Meillä on vielä puhuttavaa tälle miehelle.»

»Antakaa hänen olla», pyytelivät muutkin ja tunkeutuivat lähemmäksi. »Välimme eivät ole vielä läheskään selvät.»

»Pysykää loitolla!» komensi Levine terävästi, ja hänen revolverinsa piirsi pienen kaaren. Se taikavoimainen liike sai miesjoukon peräytymään ikäänkuin aseesta olisi purskunnut suihku jääkylmää vettä.

»Ja te», jatkoi Levine ällistyneenä, sillä hän ei nähnyt ainoatakaan muukalaisen puoluelaista, »tulette mukaani. Te olette häirinnyt rauhaa!»

»Enpä, hitto soikoon, lähdekään!» vastasi hilpeä muukalainen. »Vastahan tämän ottelun ensimmäinen vuoro on päättynyt.»

»Suu kiinni — heti — ja ojentakaa kätenne!» komensi Levine.

Jerry kävi äkkiä vakavaksi.

»Jos asia on niin, ei minun auttane muu kuin lähteä mukaanne», sanoi hän.

Hän ojensi kätensä, ja näppärästi Levine naksautti toisella kädellänsä käsiraudat hänen ranteisiinsa.

Jerry kääntyi miehiin päin.

»Kaikista kurjista kauppaloista, korpirojukaupungeista ja pontikkakylistä on Numero Kymmenen kehnoin», lausui hän.

Vastausmurina oli hiljainen ja syvä kuin kaukaisen ukkosen jyminä.

»Ja kaikista läskin- ja karjanleimaajista, tulevista ja entisistä kätyreistä, kulkureista ja surkeista sakilaisista te, pojat, olette valiojoukkoa.»

Murina äityi uhkaavaksi.

»Bud», rukoili Punapää itkunsekaisella äänellä, »Jumalan tähden luovuta hänet meille — vain vähäksi aikaa!»

»Tukkikaa suunne ja tulkaa pois!» ärjäisi Levine vangilleen. »Vai mielisittekö vielä jatkaa tällaista nalkutusta viisi minuuttia?»

Mutta Jerry nauroi miehille vasten kasvoja.

»Luovuttaa minut heille?» kertasi hän iloisesti. »Mutta minähän peittoaisin kokonaisen kaupungillisen teidänlaisianne miekkosia. Saattaisin löylyttää Numero Kymmenen kaltaisen kaupungin saamatta edes ruokahalua aamiaista varten. Olettehan te, veitikat, olettehan niin surkeita, että kiinalainen saattaisi viileksiä teitä kuten veitsi juustoa.»

Numero Kymmenen kolhituilta asukkailta pääsi kiljaisu. Levine kiskoi vankiansa ovelle epätoivoisen hätäisesti.

»Olette niin halpamaisia», lopetti Jerry toisen vetäessä häntä ovesta, »ettei juutalainen tulisi toimeen Numero Kymmenessä ja että skotlantilainenkin näkisi nälkää».

Ja kadotessansa hän vielä sinkautti heille viimeisen, pahimman herjauksen.

Pimeällä kadulla Levine pyörähti ympäri revolveri ojennettuna, kun Groganin kapakasta alkoi kuulua juoksun töminää ja ovesta samalla syöksähti kymmenkunta miestä.

»Pysykää loitolla!» varoitti Levine. »Pojat, te tunnette minut, ja jos koetatte anastaa huostastani tämän hupsun miekkosen, tämän hassahtaneen kaistapään, niin ammun teistä muutamia, ennenkuin ehditte häneen käsiksi. Kysyn teiltä, onko hän sellaisen hinnan arvoinen.»

Hetken napistuansa miehet vetäytyivät takaisin.

»Nyt eteenpäin!» komensi Levine. »Ja pysykää edempänä! Hyi! Mies, te löyhkäätte!»

Sitten Levine joudutti vankinsa askelia painamalla revolverilla hänen ristiluitansa. He menivät suoraan lainvalvojan asunnolle, sillä sen talon perähuone oli vankila. Numero Kymmenenkin huimat asukkaat olivat käsittäneet tarvitsevansa varmaa paikkaa säilyttääkseen rikollisiansa, kunnes ne voitaisiin viedä lääninvankilaan. Niinpä he olivat liittyneet yhteistyöhön, koonneet kiviä sitä varten vapaaehtoisesti luovutetuilla vankkureilla, hakanneet niistä epäsäännölliset särmät omilla tottumattomilla käsillään ja rakentaneet huoneen, jossa oli neljä kiviseinää, kivinen katto ja lattia kahden jalan levyisistä, kuuden tuuman paksuisista lankuista. Pantuansa oveen puolenkilon painoisen munalukon he luovuttivat avaimen lainvalvojalle — kolmannelle ennen Bud Levineä. Mutta ennenkuin Bud nyt pisti vankinsa koppiin, istuutui hän huoneeseensa ja silmäili tappelijaa.

Viimemainittu ei ollut humalassa eikä äkeissään. Muukalaisessa oli vain kaksi merkillistä seikkaa. Ensimmäinen oli hänen vilkkaasti liikkuvat silmänsä, ja toinen oli hänestä lehahteleva hieno, suloinen tuoksu. Hän seisoi ihan rauhallisena ja hyräili jotakin säveltä.

»Kuulkaahan», virkkoi lainvalvoja, lakaten tarkastamasta vankiaan ja avaten pitkän päiväkirjan, jonka sivuilla oli runsaasti kirjoitusta, »mikä on nimenne?»

»Smith», vastasi Jerry empimättä, »Jeremias Jonas Smith».

Lainvalvoja vilkaisi vankiin epäilevästi ja merkitsi sitten pitkän nimen vastahakoisesti kirjaansa.

»Ja mitä hittoa te olette tehnyt, Jeremias?» kysyi hän.

»Olin pienessä huviottelussa, jonka Numero Kymmenen miehet minulle järjestivät», oli pelästymättömän Jeremiaan vastaus.

»Jeremias», virkkoi lainvalvoja, »minusta tuntuu, että te olette suurimpia valehtelijoita, mitä koskaan on minun kohdalleni osunut».

»Kiitos!» Aiken nyökkäsi vähääkään nolostumatta. »Joka tapauksessa lienen ensimmäisten kymmenen joukossa. Jotkut heistä ovat minua edellä matkoihin nähden, mutta minä voitan numeroissa.»

»Peskää kasvonne tuossa sangossa!» käski lainvalvoja.

Aiken totteli, ja kun hän kääntyi kuivaamaan märkiä kasvojansa tahrautuneeseen pyyhkeeseen, huomasi lainvalvoja suureksi kummastuksekseen, ettei hänen ihossansa ollut ainoatakaan naarmua. Siellä täällä oli pieniä punaisia läikkiä, jotka aikaa myöten saattoivat muuttua sinisiksi tai purppuraisiksi, mutta sellaisia saattoi saada poikaviikarikin painiskellessaan puoli tuntia koulunpihalla. Sitäpaitsi oli Jerryn puku repeytynyt siekaleiksi, mutta sikäli kuin iho näkyi, oli se vahingoittumaton. Lainvalvoja siristi taaskin miettivästi silmiänsä ja muisteli rotevan Punapään murjottuja kasvoja ja pelätyn Groganin kolhittua nenää. Hän huoahti, ja sitten alkoi hänen suupieliänsä väräytellä hymyntapainen. Hän tähyili toistamiseen vankiansa tutkivasti; mikäli hän saattoi päättää, oli viimemainittu pelkkä poika miehen asussa.

»Kuka sen tappelun aloitti?» tiedusti hän äkkiä.

»En tiedä», vastasi Jerry hihittäen. »Kuten mellakat yleensä, se vain alkoi.»

»Keitä oli seurassanne, kun kävitte käsiksi siihen miesjoukkoon?»

»Olin yksin.»

»Hm!» hymähti lainvalvoja. Hän loi toisen epäilevän katseen Jerryyn, nousi sitten hitaasti pystyyn ja astui huoneen nurkkaan. Siellä avautui pieni salaovi, jonka takaa paljastui vähäinen seinäkomero; siinä oli kaksi pitkää, välkkyvää pulloa. Hän otti esille toisen niistä ja pari korkeata lasia, sijoittaen ne pöydälle. Sanaakaan virkkamatta hän sitten irroitti Jerryn käsiraudat — ja kääntyi selin vankiin päin kaataessansa ryyppyjä.

Tosinhan Jerry vaistomaisesti liikahti ovelle päin, heti kun raudat heltisivät, mutta hätkähtäen hän hillitsi itsensä. Hän vei lainvalvojan hänelle työntämän lasin huulilleen, hengitti sen tuoksua — ja laski sitten äkkiä lasin kädestään.

»Ei kai teillä sattumalta», virkkoi hän kaihoisesti, »ole selters-vettä?»

Lainvalvoja naurahti leveästi, palasi yhäti äänettömänä komerolle ja toi sieltä toisen pullon. Se oli soodasifooni.

»Näin se kelpaa», kehui Jerry.

»Kelpaa!» urahti Levine.

Vuoristoaavikon ainoat kaksi lasia skotlantilaista whiskyä valuivat hitaasti, liukkaasti, tasaisesti avariin suihin.

XXII luku

Kuutamossa

Jerry Aikenin sinä iltana poistuttua leiristä ei siellä muutamiin minuutteihin kukaan liikahtanut; sitten Kääpiö-Pete kohotti verkkaisesti leveitä hartioitaan ja tähysteli kuutamon petolliseen hämyyn.

»Mack!» kuiskasi hän.

Punainen nousi heti kyynärpäänsä varaan.

»Aiken taisi livistää.»

»Mutta kyllä hän palaa.»

He odottivat.

»Ei; hän on mennyt kävelemään, Mack. Nyt on meidän aikamme!»

»Entä jos hän tulee takaisin, ennenkuin olemme ennättäneet lähteä?»

»Kolautamme häntä päähän ja panemme kapulan sen koiran suuhun. Ja nyt hevosten luokse. Scovil-vanhus ei herää mistään; hän kuorsaa kuin hako, kuulethan. Omituista, että hänen kaltaisellansa miehellä on sellainen tytär, vai mitä?»

»On mahdoton aavistaa, millaisia perilliset tulevat.»

»Niin; se on totta. Sinunkin isäsi oli komea mies, Punainen.»

Punaisen ärähdyskin oli niin hillitty, ettei tarvinnut pelätä sen herättävän Scovilia. Sitten kumppanukset nousivat ripeästi vuoteistaan, taluttivat hevoset vähän matkan päähän ja satuloitsivat niistä kolme nopeasti. Mutta heidän palattuansa noutamaan Nancy Scovilia, oli tyttö sikeässä unessa. Punainen Mack polvistui ja kosketti hänen olkapäätänsä.

»Nancy!» kuiskasi hän.

Ei vastausta.

»Herätkää!» Kuiskaus oli äänekkäämpi, mutta ei elomerkkiäkään.

»Hei, Nancy!» Ei liikahdustakaan.

Epätoivoissaan, uskaltamatta puhua kovemmin, jotta ei herättäisi John Scovilia, Kääpiö pujotti kätensä tytön hartioiden alle ja nosti hänet istumaan. Mutta Nancyn pää kallistui taaksepäin, ja hänen vartalonsa retkahti hervottomana Kääpiön kylkeä vasten.

»Maailman paras nukkuja», ähkyi Punainen Mack. Hän tarttui tytön olkapäihin lujasti ja puristi ja ravisti niitä samalla kertaa. Vihdoin välähtivät Nancyn silmät, kun hänen silmäluomensa raottuivat — hitaasti.

»Me olemme valmiit», supatti Kääpiö.

»Mihin?» Nancy haukotteli hartaasti.

»Lähtemään. Entä te?»

»Minne? Minä nukun parhaillaan!»

Kääpiö ähkyi.

»Aiotteko lähteä ratsastamaan meidän kanssamme tänä iltana?»

»Oi», äänsi tyttö, »emmekö voisi vielä viipyä vähän? Minua nukuttaa niin, että ihan tekee kipeätä!»

»Nostetaan hänet pystyyn!» jupisi Kääpiö. »Autetaan hänet hereille.»

Niinpä he nostivat hänet välissänsä seisomaan, ja se liike herätti hänet täydellisesti. Hän ryhtyi kiskomaan jalkaansa ratsastussaappaita, haukotellen sitä tehdessänsä kamalasti, kun taas kumppanukset odottivat, hermostuneesti vilkuillen makaavaan John Scoviliin ja siihen suuntaan, johon Aiken oli kadonnut. Vihdoin oli Nancy valmis. He veivät tytön, joka tarpoi heidän välissänsä pehmeässä, syvässä hietikossa, kummun liepeen takana olevien hevosten luokse. Vielä nytkin he olisivat hukassa, jos Aiken palaisi ja huomaisi heidät. Heidän takanansa ähkyi Scovil. Mutta häntä vaivasi vain painajainen. Seuraavalla hetkellä he olivat nostaneet tytön — hervottoman taakan — satulaan, keikahtaneet itse ratsujensa selkään, ja hevoset lähtivät liikkeelle ainoastaan niiden kavioiden ympärillä sirahtelevan hiekan ollessa heidän poistumisensa merkkinä.

Vielä he etenivät varovasti jonkun matkan päähän leiristä, usein hermostuneesti vilkuen taaksensa, kunnes olivat varmasti ehtineet äänenkantamattomiin. Millään muulla tavoin olisi ollut vaikea päästä heidän jäljilleen, sillä heidän herätellessään Nancyä oli kuu peittynyt paksuun pilveen, ja nyt heitä verhosi miltei täydellinen öinen pimeys, joten he äänenkantamattomiin päästyänsä olivat turvassa takaa-ajolta.

Samalla he siirtyivät pehmeästä hietikosta lujalle, kovalle maaperälle. Hevosten kaviot kalahtelivat kaikuvasti maanpintaan, ja he ratsastivat nopeammin.

Niihin aikoihin alkoi Nancy Scovil herätä oikein todenteolla.

Tähän saakka oli uni kaihtimen lailla verhonnut sekä hänen silmiänsä että ajatuksiansa. Hän tiesi vain menettelevänsä muiden ihmisten ohjeiden mukaan — kuten oli tehnyt koko elämänsä ajan. Tosinhan hän hämärästi muisti äärettömän kauan sitten suunnitelleensa tällaista karkaamista hirveän Jerry Aikenin julmasta silmälläpidosta; mutta se kaikki kuului sumeaan menneisyyteen.