← Table of contents
Onnen maille

SISÄLLYS (continued 3)

Alpo Kupiainen translation

Nykyhetken ainoa eloisa vaikutelma oli se, että hänen tahtoansa ohjasi kahden vieraan henkilön tahto pakottaen hänet toimimaan heidän toiveittensa mukaan. Se oli niin tuttua, ettei se jaksanut herättää häntä täysin valveille. Mutta kun hevoset nyt joutuivat vankalle maaperälle, pudisti ravi unen hänen aivoistansa, ja vasta sitten hän alkoi sinä iltana ajatella ja tuntea.

Se ei tullut hänelle yht'äkkiä. Mutta vähitellen hän alkoi aistita jotakin uutta. Aina olivat muut suunnitelleet hänen elämäänsä, hänen päiviänsä, koko hänen aikaansa. Nyt hän, kummallista kyllä, oli riippumaton. Hän ratsasti yöllä, oman tahtonsa mukaan ja omaan haluamaansa suuntaan. Hän aistitsi sen hitaasti, pääsi vähitellen sen makuun, kuunteli sitä melkein kuin kaukaista, hurmaavaa musiikkia.

Vapaus! Mutta oliko hän vapaa? Siitä hän pääsisi helposti selville.

Hän seisautti ratsunsa.

»Tämä vauhti on uuvuttava», mutisi hän. »Ratsastetaan vähän matkaa käymäjalkaa.»

Kumppanukset hiljensivät vauhtiansa tottelevasti.

»Niin tosiaankin», urahti Kääpiö. »Miten se ei johtunut mieleesi, Mack? Onko järkesi niin tylsä, että pakotat naisen ratsastamaan ravia tällaisella maaperällä?»

»Älä pane koko syytä minun niskoilleni!» ärähti Punainen Mack. »Kuka ratsasti etunenässä?»

Niin, he ratsastivat hänen, Nancyn, määräämään suuntaan ja hänen mielensä mukaan. Miten oli tämä tapahtunut? Ranskalaisesta tytöstä, jonka sormi oli ensin kärsivällisesti osoittanut ja jonka huulet olivat kärsivällisesti monta kertaa toistaneet: »Je suis, tu es, il est», kotiopettajaan, joka oli yksitoikkoisesti jankuttanut vuosilukuja ja tapahtumia hänen päähänsä, tallirenkiin, joka oli opettanut häntä ratsastamaan, ja ketterään pikku mieheen, joka oli neuvonut häntä tanssimaan, olivat kaikki yhdessä ja kukin erikseen olleet vain sen mahtavan ylivalvojan tahdon ilmauksia, jota vastaan oli hyödytöntä ponnistella.

»Isänne haluaa niin.» »Voi, ma’m’selle, niin tahtoo monsieur.» »Enhän minä teitä siihen pakota, neiti, vaan isäntä, Jumala teitä siunatkoon!» Sellaista oli hänelle hoettu.

Ja hänen varhaisimmista muistoistansa saakka eivät hänen olemassaolonsa ja tulevaisuutensa olleet hänen oman tahtonsa varassa. Hänen tiellänsä oli isän varjo, ja siinä varjossa hänen oli välttämättömästi käveltävä. Niin, jopa hänen seuraansa osuvat nuoretkin katsoivat häneen vain toisella silmällään, toinen oli värähtämättä suunnattu suurmieheen ja hänen miljooniinsa. Jonkun ajan kuluttua hän oli oppinut, että joskin oli hyödytöntä vastustaa isää, oli ainakin mahdollista olla uimatta virran mukana.

Niinpä hän oli oppinut ponnistelematta odottamaan, ja hänen isänsä tahdon oli sekä kuljetettava että kannatettava häntä. Jollei hän itse saanut ajatella omasta puolestaan, tuotti ainakin jonkun verran tyydytystä olla ajattelematta toistenkaan ajatuksia. Ja vihdoin hän oli päässyt hindujen nirvanaa lähentelevään tilaan; Nancy Scovil ei ajatellut lainkaan. Hänen elämänsä kului udussa, jota ei edes hänen isänsä syvä ääni kyennyt hajoittamaan. Jerry Aikenin kiivas itsepäisyys oli kyllä ollut vähällä repiä rikki harson, mutta vihdoin oli Nancy keksinyt keinon uhitellakseen häntäkin, ja jollei hän pystynytkään uhittelemaan, saattoi hän karata Aikenin kynsistä.

Entä nyt?

Hän katsahti molemmilla puolillansa ratsastaviin tummiin hahmoihin. Punaisen Mackin laihat, rumat piirteet kuvastuivat selvästi yön varjoja vasten paitsi silloin, kun hänen sombreronsa leveä lieri painui hänen otsallensa. Hän ratsasti kevyesti pitkän ruumiinsa huojuessa hevosen askelten mukaan. Ja ratsu, kuten isäntäkin, oli pitkä ja laiha, kissamaisen ketterä.

Kokonaan toisenlainen oli toisella puolella ratsastava Kääpiö-Pete. Hänen leveälapainen hevosensa astua tömisti, niin että maa vapisi, ja pudisteli päätänsä kantaessansa jättiläistaakkaa, joka pani satulahihnat kitisemään ja vinkumaan. Mies itse kohosi isona ja vankkana, järkkymättömänä kuin kallio. Hän näytti juurtuneen paikallensa ja uhmailevan aikaa ja luonnonvoimien ravistuttavaa vaikutusta. Mutta kuitenkin — he molemmat pitivät päänsä hieman häneen päin käännettynä. Jos hän ratsasti ravia, tekivät he samoin; jos hän kävelytti hevostansa, tekivät hekin niin. Koko heidän esiintymisestänsä huokui alistumista hänen tahtoonsa.

Kuvitelkaa miestä, jota on pidetty raudoissa laivan pimeässä ruumassa ja joka ei edes ole tietänyt, mistä satamasta laiva on kotoisin ja minne se on matkalla. Kuvitelkaa, että se mies olisi äkkiä tuotu ruumasta, hänen kahleensa irroitettu, hänet sijoitettu laivan ohjausruorin ääreen, että tähdet olisivat hänen tienviittoinansa ja jäntevät merimiehet odottaisivat valmiina tottelemaan hänen pienimpiäkin käskyjään — silloin saatte jonkunlaisen aavistuksen siitä tunteesta, joka valtavan, kasvavan hyökyaallon tavoin kohisi ja paisui Nancy Scovilin sydämessä. Hän oli vapaa; hänellä oli valta komentaa.

Eipä silti, että se kaikki olisi selvinnyt hänelle yht'äkkiä. Vähitellen hän hapuili perille uuteen asemaansa. Hänen sekä ruumiinsa että sielunsa olivat elinaikaisen unen puuduttamat. Ja värähdyttävä onnentunne oli niin outo, että se suorastaan kammotti häntä. Mutta hän, jonka jokaista ajatusta ja tekoa oli valvottu ja ohjattu — hän ratsasti nyt yksin aavikolla tuntematonta päämäärää kohti kahden miltei tyyten oudon miehen seurassa. Se tieto vyörytti aallon toisensa jälkeen hänen mielensä lumotulle unirannalle.

Nyt he kapusivat pitkää vierua käymäjalkaa. Ja heidän saavuttuansa kummun laelle puhalsi hänen kasvoihinsa vinha, suloinen, viileä yötuuli. Sama tuuli karkoitti pilven kuun edestä, ja koko aaltoileva maisema muuttui — notkot tulivat täyteen värähteleviä, sinisiä varjoja, ja kaikkia yläviä kohtia kattoi hopeinen peite.

Ja sitten Nancy Scovilissa katkesi jotakin, naksahti poikki kuin viulun kieli.

XXIII luku

Herääminen

Tuntui siltä kuin hänen sisällänsä olisi kajahtanut valtava soitto — sillä hetkellä, jolloin hän irtautui entisyydestänsä — ja ääni olisi paisunut ja kiirinyt, pannut hänen sydämensä jymisemään, raottanut hänen huuliansa ja sytyttänyt uuden valon hänen silmiinsä. Koko hänen unisen elämänsä aavistamattomat voimat värähtelivät nyt hänen ruumiinsa jokaisessa lihaksessa. Ja häneen tulvahti suuri määrä kipenöivää, sähköistä energiaa. Hänen päänsä kallistui hiukan taaksepäin, ja kun tuuli yltyi ja taivutti hänen sombreronsa lieriä, näkivät kumppanukset hänen kasvonsa, näkivät hänen hymyilynsä, näkivät hänen silmiensä välkkeen.

Hän ojensi käsivartensa ulospäin — pikemminkin heilautti ne ulospäin — kohotti hentoja käsiänsä ja huudahti: »Eikö tämä ole loistavaa!»

Millainen ääni! Se oli yhtä pehmeä kuin ennenkin, mutta nyt siinä oli uusi sävy, se salaperäinen piirre, jota toiset nimittävät olemukseksi ja toiset sieluksi. Miksi sitä nimitettäneenkin, se soinnahti uuden Nancy Scovilin uudesta äänestä.

»Kääpiö!» äänsi Punainen Mack.

Ja Kääpiön ääni vastasi hiljaisena ja omituisen kankeana: »Mitä?»

»Koko avara maailma!» ihasteli Nancy. »Rakastan sitä kaikkea! Ratsastetaan sinne!»

Kannusten kosketus sai ratsun ponnahtamaan suoraan ilmaan, josta se tuli maahan jäykkäjalkaisena. Se olisi heittänyt vanhan Nancy Scovilin, vaikka hän olikin perehtynyt satulaan, maahan kuin pehmeän, puolittain täytetyn säkin, mutta uusi Nancy Scovil istui joustavasti paikallaan, tempasi hatun päästänsä ja läimäytti sillä mustangia kylkeen.

Se riitti. Mustangi ojensi kaulansa suoraksi ja alkoi juosta oikein tosissaan, ja Kääpiö ja Punainen Mack hoputtivat ratsujansa, rientäen jälessä. Aluksi he olivat levottomia, mutta pian he kuulivat Nancyn ratsastaessa edellä hilpeästi luikkailevan heille ja kumpikin muisti tytön silmien välkkeen. He tahtoivat nähdä sen uudelleen ja ratsastivat senvuoksi hurjasti tavoittaaksensa hänet. Se ei heille olisi onnistunut, jollei heillä olisi ollut paljoa paremmat ratsut kuin tytöllä, sillä viimemainittu kiiti suoraan eteenpäin välittämättä siitä, oliko maa rosoista vaiko tasaista. Tuuli purki hänen palmikkonsa ja hulmutti hänen pitkää, yönmustaa tukkaansa, ja kuutamo välkkyi hänen hiuksissansa.

He oikaisivat suoraan kumpujen poikki, ja viimeisen laelle ehdittyänsä he vihdoin näkivät Numero Kymmenen harvat, himmeät valot. Niitä katsomaan ei pysähdytty. Tyttö kannusti taaskin hevostansa ja kiiti viimeistä, jyrkkää rinnettä alaspäin ratsunsa kavahdellessa joka hyppäyksellä. Hänen vihlovan kimakat huutonsa nostattivat kumppanuksissa omituisia, värähdyttäviä tunneaaltoja, ja saapuessansa Numero Kymmenen pääkadulle kiljuivat kaikki kolme yhteen ääneen kuin kolme hornan henkeä, jotka manalasta oli päästetty maan pinnalle reuhaamaan.

Juuri heidän kuoronsa se kajahti järjestysmiehen ja Jerry Aikenin korviin, kun viimemainitut hitaasti ja haikeasti laskivat pöydälle lasinsa juotuaan skotlantilaisen maljansa. Järjestysmies kuunteli otsa rypyssä. Hän oli kuullut sellaisia ääniä ennenkin. Jerry kuuli ja virnisti; ei hänkään kuunnellut sellaisia ääniä ensimmäistä kertaa.

Mutta kiljuminen vaimeni äkkiä, tai oikeammin sen seasta kohosi suloinen, kirkas, kaikuva ääni. Se ei ollut voimakas, mutta se oli hellyttävän kaunis, ja ikäänkuin sen tunnustukseksi hiljeni hurja luikkailu, ja laulu jatkui yksin. Se lähestyi — järjestysmies ja Jerry Aiken seisoivat jähmettyneinä hämmästyksestä — ja kiitävien hevosten kavioiden kapsaessa lauluja laulaja sitten pyyhälsivät heidän ohitsensa, ja heille kantautui enää vain juoksevien jalkojen töminää.

Järjestysmies hipaisi otsaansa, kääntyi äkkiä oveen päin, mutta pyörähti sitten takaisin, hymyillen nolon näköisenä.

»Mitä hornan nimessä», virkkoi hän miettivästi, »on naisella tekemistä Numero Kymmenessä?»

»Eikö täällä ole niitä koskaan?»

»Ei sellaisia?»

»Mistä sen tiedätte?»

»Tunsin sen — hänen äänensä nojalla saattoi nähdä hänen kasvonsa.»

»Jos hänen kasvonsa ovat samanlaiset kuin hänen äänensä», sanoi Jerry, »en minä pysy tässä vankilassa, järjestysmies».

Viimemainittu kävi heti vakavaksi.

»Pois sellaiset ajatukset, Smith» varoitti hän. »Minä olen kunnon mies — ja te näytätte minusta rehelliseltä. Otaksuttavasti ette tänä iltana ole rikkonut lakia varsin pahasti, mutta koko Numero Kymmenen tietää minun tuoneen teidät tänne, ja» — tällöin hänen leukansa työntyi merkitsevästi hitusen eteenpäin — »ja täällä te pysytte!»

»No niin», mutisi vanki, »nähtävästi olen tällä hetkellä teidän vallassanne».

Järjestysmies naurahti.

»Olen tänä iltana yhtä herkkä kuin kipeäjalkainen hevonen», virkkoi hän. »Luulen tuntevani teidät, Smith. Tahtoisin sallia teidän majailla tämän yön täällä ilman käsirautoja — edes telkemättä teitä koppiin.»

»Koppiin?»

»Se on pieni, soma sopukka. Parempaa ei voisi toivoakaan. Avatkaahan tuo ovi!»

Jerry totteli ja kääntyi sitten jälleen lainvalvojaan päin, kohauttaen olkapäitänsä.

»Hieman kostea», huomautti hän.

»Teidän ei tarvitse nukkua siellä», ehätti järjestysmies lupaamaan. »Teidän on vain luvattava pysyä alallanne.» Taaskin hänen silmänsä soukkenivat, kun hän tarkasti Jerry Aikenin avoimia kasvoja. »Pelkkä lupauksenne riittää pitämään teidät vankina, Smith; muutoin olen minä helläjalka.»

»Kiitos!» Jerry nyökkäsi. »Osaan totisesti antaa arvon miehenmittaiselle vuoteelle. Saatte —»

Hän keskeytti lauseensa äkkiä. Hänen silmänsä laajenivat, ja hänen päänsä kallistui hieman. Ja sitten levisi hänen kasvoillensa selittämätön ilme.

Se kuului hyvin hiljaa ja etäältä, yhtä hiljaisena kuin hyttysen surina painostavan lämpöisenä kevätiltana. Sen äänekkäämpi se ei ollut, mutta se kantautui kauas ja seinien lävitse — se oli taaskin tytön laulu!

»Levine», sanoi Jerry huokaisten, »enpä taidakaan voida antaa teille sanaani».

Järjestysmies rypisti otsaansa..

»Kuulkaahan, mies!» suostutteli hän. »Tiedän kyllä, että olette uskalias ja niin edelleen, mutta olette hullu, jos päivään tai pariin näyttäydytte Numero Kymmenen joukkueelle. Antakaa miehille aikaa jäähtyä. Jos nyt menette ulkosalle, tempaa heistä joku revolverinsa ja ampuu teidät — varmasti!»

»Erehdys», vastasi Jerry hymyillen. »Olen ratsastellut vuoristossa kotvasen aikaa, mutta en ole nähnyt ainoatakaan lurjusta, joka turvautuisi revolveriin aseetonta miestä vastaan.»

»Se on teidän asianne», virkkoi järjestysmies päättävästi. »Mutta nyt — minulla on kiire. Lupaatteko vai ettekö lupaa pysyä täällä tämän illan?»

»En.»

»Minkä tähden ette?»

»Samasta syystä, naapuri, jonka tähden teillä nyt on niin hitonmoinen kiire.»

Tosin Bud Levine punastui, mutta pysyi vakavana.

»Ammatti on ammatti», sanoi hän. »Te annatte minulle sananne tai vietätte yönne tuolla kopissa. Jos te näyttäytyisitte tänä yönä, menisi maineeni murskaksi.»

»Jos panette minut sinne», vastasi Jerry tyynesti, »niin rikon kirotun koppinne ja myöskin pilaan maineenne, järjestysmies».

»Mikä teitä vaivaa, Smith?»

»Tyttö — ääni, Levine. Se muistuttaa minulle erään tuntemani henkilön ääntä, ja minä aion ottaa siitä varman selon.»

»Marssikaa sitten koppiin, Smith! Ja liikkukaa vilkkaasti!»

Jerry meni vastahakoisesti kiviseen onkaloon, ja naristen sulkeutui raskas ovi hänen jälkeensä. Heti syntyi hänen ympärillensä melkein kouraantuntuva pimeys — kostea, vastenmielinen pimeys.

Ensin hän kuuli ulkopuolelta, kuinka lukko, joka sulki hänen vankilansa oven, kitisi ja kalahti kiinni; sitten kuului järjestysmiehen hyräilyä, kun hän ripeästi asteli huoneessansa, valmistautuen poistumaan. Sitten läjähti ulko-ovi, ilmaisten Bud Levinen lähteneen samalle tielle, jota koko Numero Kymmenen kulki tänä öiden yönä.

Jerry Aiken seisoi ihan hievahtamatta keskellä koppiansa ja alkoi ajatella. Kaukaa, vieläkin yhtä hiljaisena kuin hyttysen surina, mutta äärettömän suloisena ja kiihoittavana kuin viini, kuului tytön laulun poljento.

XXIV luku

Grayn hotelli

Grayn hotellin pienessä eteishallissa, joka samalla oli toimistona, laski itse Jim Gray jalkansa pois kirjoituspöytänsä reunalta ja oikaisihe istumaan suorana ja kuuntelemaan. Samassa huoneessa olevat kolme muuta miestä noudattivat hänen esimerkkiänsä, ja kaikki he istuivat ihan hievahtamatta, sillä aikaa kun huuto lähestyi pitkin katua, muuttui kiehtovaksi, korkeaääniseksi, kaikuvaksi lauluksi ja katkesi äkkiä hotellin edustalla.

»Hoilottaminen» huomautti vanha Jim Gray rauhallisesti, »merkitsee useimmiten ryyppyjä, mutta laulaminen merkitsee mitä hyvänsä ryypyistä veritöihin saakka. Hyvät herrat, pyytäisin teitä väistymään oven edestä.»

Oven suussa vetelehtineet miehet astuivat nopeasti syrjään ikäänkuin Jim Grayn soukkenevien silmien tuikean katseen ajamina. Samassa ovi työnnettiin auki, ja aukkoon ilmestyi naurava nuorukainen, omituisin poika, mitä he milloinkaan olivat nähneet. Hän oli iältänsä viidentoista ja kahdenkymmenen välillä — hoikka, pyöristynyt, ja hänellä oli naurettavan pienet kädet ja jalat sekä hoikat ranteet ja nilkat. Hänen sombreronsa lieri oli edestä taipunut ylöspäin; vinhan ratsastuksen viima oli puhaltanut sen siihen asentoon; ja paidan avoimesta kauluksesta näkyi hohtavan valkoinen, pehmeä kaula, jota vuoristoaavikon pureva aurinko ei varmastikaan ollut koskaan paahtanut. Hän seisoi ovella kädet lanteilla ja jalat mukavasti harallaan ja silmäili huonetta. Ja hän katseli vuoroin kutakin huoneessaolijaa, hymyillen eräänlaiseen hilpeään, uhittelevan röyhkeään tapaan. Sellaiset silmät! Niiden välke oli samalla kertaa iloinen ja vaarallinen. Itse asiassa koko nuorukaisen olemuksesta uhkui pelottomuutta.

»Mistä te olette tipahtanut?» urahti Jim Gray, kallistuen taaksepäin tuolissaan ja huoahtaen helpotuksesta.

»Minut toi tuuli tänne», vastasi tulokas, »herättämään tätä vanhaa, unista kaupunki-pahaista».

»Vai niin, niinkö?» virkkoi Jim Gray hihittäen. »Ja tekö kenties lauloitte kadulla? Vai oliko se teidän lemmikki-kanarialintunne?»

»Ota villatukot korvistasi, isä Aika», tokaisi vieras, »ja virkoa henkiin!»

Muukalaisen takaa kuului kuistilta raskaita askelia.

»Mitä lempoa», kivahti Jim Gray tuimasti, »tarkoitatte sillä?»

Hennon nuorukaisen taakse ilmestyi kaksi jättiläiskokoista, pimeästä taustasta puolittain erottuvaa, puolittain siihen häipyvää hahmoa, joiden päät ja olkapäät kohosivat heidän kumppaninsa yläpuolelle. Toinen oli laiha, hurjan ja kiihkeän näköinen, ja toinen täytti yksinänsä melkein koko oviaukon.

»Ei mitään», sanoi tämä viimemainittu, työntyi nuorukaisen ohitse ja astui huoneeseen. »Jättäkää vain silleen tuollainen pakina, ystäväiseni!»

Ja hän lähestyi Jim Grayta.

»Nainen», kuiskasi hän hotellinomistajalle.

Huoneessa alkoi supina; siellä olevat kolme muuta miestä jäykistyivät, ja heidän silmänsä menivät levälleen; he muistuttivat muinaisia intiaaneja, jotka olivat nähneet vilahduksen vihollisten leirinuotioiden savusta.

Nainen! Numero Kymmenessä!

»Paras huoneenne», jatkoi Kääpiö.

»Kumpi teistä on — naisen seurassa?» tiedusti Jim Gray.

Kääpiö muuttui hyvin punaiseksi.

»Hän on yksin», vastasi hän. »Me vain matkustamme hänen muassaan.»

Hän oli huolekkaasti hiljentänyt ääntänsä, jotta tyttö ei sitä kuulisi. Tyttö olikin nyt syventynyt kävelemään pitkin seinää ja silmäilemään kirkasvärisiä ilmoituslevyjä, joita taulujen asemasta oli huoneen koristuksena. Mutta muut huoneessa olevat miehet kallistuivat syvään kuullaksensa Kääpiön ja Jim Grayn keskustelun. Ja he kuulivat.

He oikaisivat itsensä ja loivat toisiinsa nopeita, kaunopuheisia silmäyksiä. Numero Kymmeneen saapunut tyttö ei ollut naimisissa! Muuan miehistä otti sombreron päästänsä ja pyyhki hätäisesti sen lieriä; toinen hypisteli salavihkaa bandannaansa. Ja kaikkien ilmeet pehmenivät omituisesti; he näyttivät alkavan sopeuttaa huuliansa hymyyn.

Jokainen pinnisti ankarasti muistiansa johtaakseen mieleensä jonkun sievän lauseen, jonka hän tai joku hänen ystävänsä oli joskus sanonut tytölle, kuten —

Tällä välin nousi Jim Gray pystyyn opastaaksensa vastatulleet huoneisiinsa toiseen kerrokseen, sillä Grayn hotelli oli rakennettu nousuaikaan, jolloin näytti todennäköiseltä, että Numero Kymmenestä sukeutuisi mittasuhteiltansa todellinen kaupunki, ja saattoi kerskailla kahdesta kerroksesta.

Jim Gray etunenässä kiipesivät he neljä kierreportaita myöten toiseen kerrokseen portaiden narahdellessa eri tavoin kunkin kapuajan painon mukaan. Ja niin he tulivat Jim Grayn pyhättöön — julkisivun huoneeseen. Siellä rehentelivät Numero Kymmenen ainoat seinäpaperit, jotka olivat paikoitellen vetäytyneet laskoksiin ja kurttuihin, toisin kohdin ajan vaikutuksesta tummuneet himmeän ruskeiksi, toisin kohdin päivänpaisteesta haalistuneet likaisen valkeiksi — oltuansa aikoinaan miellyttävän keltaiset. Lisäksi oli huoneen nurkassa Numero Kymmenen ainoa rautasänky, sen vieressä pesuteline, takaseinällä lipasto ja sen yläpuolella neliskulmainen peili.

Tosinhan kaikki nämä huonekalut olivat enemmän tai vähemmän ravistuneita. Vuoteesta oli valkea emaljiväri enimmäkseen karissut, ja jälelle jääneet läikät olivat rypistyneet ja säröilleet paksun, liiaksi kuivuneen kalkkikuoren tavoin. Pesutelineellä olevan vesikannun nokka oli särkynyt, ja vuoteen viereen levitetty tilkkumatto oli keskeltä kulunut ihan lävitse. Peili taas — mutta keskusteltaessa Jim Gray kertoi peilin tarinan. Se oli tyyten käyttökelvoton, sillä ihan sen keskellä olevasta pienestä reiästä levisi tuhansia halkeamia.

»Madame», selitti Jim Gray, »olisitte nauranut, jos olisitte nähnyt, miten tuo peili rikkoutui tuolla tavoin. Conway-vanhus oli kolme vuotta sitten kaupungissa pitämässä rymyjuominkia. Hän oli suurimman osan yötä valveilla, ryypiskellen konjakkia, ja noustessansa seuraavana aamuna makuulta hän näki itsensä peilistä; ja kun hän oli hieman pöpperössä, säikähti hän peilistä tirkistäviä kasvoja niin pahasti, että tempasi revolverinsa ja ampui kuulan suoraan niiden lävitse.»

Ja Jim Gray purskahti hilpeään kurkkuhohotukseen.

»Naapuri», pisti Kääpiö väliin, »onko tämä paras huoneenne?»

»Eikö se ole kyllin hyvä?» kysyi Jim terävästi.

»Se on mainio», sekaantui ikkunan ääressä seisova tyttö puheeseen. »Jos täällä tulee kuuma, voin nostaa tuolin tuonne katolle ja istua siellä, kunnes sisällä on niin viileätä, että saatan paneutua makuulle.»

Sillä toinen kerros ei ollut yhtä laaja kuin ensimmäinen, ja katto ulkoni sen juurelta, leviten rakennuksen julkisivun ylitse ja laajeten leveäksi, matalaksi katokseksi, joka keskipäivällä soi suojaa hotellin vieraiden hevosille.

»Ja», jatkoi tyttö, kääntäen hymyilevät kasvonsa ikkunasta, »kiitän teitä siitä, sir, että luovutitte minulle kaikkein parhaan huoneenne».

Jim Gray sysäsi taaksepäin hattuansa, joka ei koskaan lähtenyt hänen päästänsä, ja virnisti takaisin tytölle.

»Jollei se ole hyvässä kunnossa, niin panen sen kuntoon», vakuutti hän. »Ja nyt, huoneet teille molemmille, hyvät herrat —»

»Siitä puhumme tuonnempana», keskeytti Kääpiö. »Näkemiin.»

Omistaja poistui verkalleen ja vastahakoisesti. Hänen nähdessänsä viimeisen vilahduksen Nancy Scovilista, istui tyttö vuoteen reunalla ja hymyili hänelle Punaisen Mackin hatun ylitse.

»On kovin ikävää», virkkoi Kääpiö, »ettei hänellä ole tämän kunnollisempaa. Haluatteko mitä muuta?»

»Aika paljon», vastasi tyttö. »Mutta minulla ei ole senttiäkään, millä maksaisin», lisäsi hän.

»Nancy», tarjosi Punainen Mack innokkaasti, »koska voinemme nimittää toisiamme kumppanuksiksi, olisin totisesti hyvilläni, jos saisin antaa teille niin paljon rahaa kuin vain tarvitsette».

»Mainitkaa vain mitä haluatte», kehoitti Kääpiö, »ja minä noudan sen teille, jos sitä on Numero Kymmenessä. Kenties olette nyt hieman väsynyt. Järjestämme asianne, kun heräätte huomenaamulla?»

»Aamulla?» kertasi Nancy. »Mutta iltahan on vasta ihan alussa!»

Kumppanukset vilkaisivat toisiinsa terävästi. Mihin oli jäänyt heidän tuntemansa uninen olento? Se kuori oli poissa, ja uusi olento, sähköistä tarmoa uhkuva, värähdytti heitä jokaisella katseellaan.

»En tahdo ottaa lahjaksi, mutta jos minun sopii lainata teiltä —»

»Tietysti sopii!»

»Lähdetään sitten ostoksille. Tahdon päästä eroon näistä miehenvaatteista.»

Ja ennenkuin toiset ennättivät kääntyä, oli hän pujahtanut ovesta ja juoksi portaita alas.

XXV luku

Valkopukuinen nainen

Hänen tukkansa, joka jo kovan ratsastuksen aikana oli hellinnyt hajalleen, valui hänen hartioittensa ylitse ja aaltoili paljon hänen vyötäistensä alapuolella hänen tupsahtaessaan portaiden juurelle Punaisen Mackin ja Kääpiö-Peten raskaiden saappaiden jymistessä hänen takanansa. Jim Gray loi tulisen katseen hänen jälkeensä, kun hän sujahti ovesta, heilautti kättänsä taakseen ja katosi yöhön.

Kaljun myymälän edustalla hän jätti Punaisen Mackin ja Kääpiön kadulle odottamaan mennessänsä itse ostoksille ja astui kauppaan kädessänsä molempien kumppanusten setelitukut. Merkillisin tämän kummallisen illan tapahtumista oli epäilemättä se, että liikkumaton Kalju nousi ilman kehoitusta tuoliltansa seisomaan Nancy Scovilin ilmestyessä hänen myymäläänsä. Yhäti äänettömänä mulkoillen hän meni edellä myymälän perälle ja kiskoi erään hyllyn alta esille laatikon, joka kirjaimellisesti oli hautautunut tomuröykkiöihin ja hämähäkinkudoksiin. Mutta kun kansi avattiin, näkyi sen sisällä kasa valkeita vaatekappaleita.

Ja tytön pyynnöstä Kalju nouti vielä toisen lyhdyn ja ripusti sen varastohuoneessa olevan särkyneen lasipalasen eteen. Sitten hän ihmetellen palasi istumaan paikallensa; sillä se naistentamineita sisältävä laatikko oli kohtalon oikusta joutunut hänen huostaansa, ja Kaljusta oli se seikka, että se tuli tarpeeseen, kummallisempi kuin se tapaturma, joka aluksi oli saattanut sen hänen käsiinsä.

Useiden minuuttien kuluttua hän tuli hätkähtäen tajuihinsa. Hänen suussansa oli hirvittävän väkevä rikin maku, ja hän huomasi sytyttäneensä tulitikun toisensa jälkeen ja tuhlanneensa ne virittäessään tyhjää piippua. Kalju-ukko vilkuili arkaillen kaikkiin suuntiin, mutta varmistuttuansa siitä, ettei ketään ollut näkemässä, hän työnsi piipun takataskuunsa ja nousi jälleen seisoalleen.

Hyvin varovasti hän ojensi ensin toista ja sitten toista jalkaansa. Senjälkeen hän oikaisihe, kiskaisi olkapäitänsä taaksepäin, pullisti rintaansa ja veti vatsaansa sisäänpäin — hiukkasen. Lopuksi hän tiukkasi vyötänsä, nykäisi housujansa ylemmäksi ja pyyhkäisi flanellipaidastaan useita tuhkatahroja.

»Niinpä niin», jupisi Kalju ikäänkuin jollekulle näkymättömälle kuulijalle, »kuka on väittänyt minua niin kirotun vanhaksi?»

Kevyet, nopeat askeleet keskeyttivät hänen mietteensä; niiden askelten pelkkä ääni kiihdytti kummallisesti miehen sydämen sykintää. Ja tuossa tyttö ilmestyi laatikkokasan takaa, kävellen reippaan somasti ja heilutellen lyhtyä kupeellansa. Hänen yllänsä oli kokonaan valkoinen asu, kengät — laatikossa oli ollut ainoastaan yksi pari ja ikäänkuin ihmeen kautta ne olivat sopineet hänelle — sukat, joille vaaleanpunainen iho antoi vain hiukan väriä, parhaanpituinen hame, väljä pusero, jonka hihat ulottuivat kyynärpäihin ja jonka avoin kaulus jätti näkyviin kolmion huikaisevan valkeata ihoa ja tulipunaisen viirun, kolmiota rajoittavan leveän nauhan — ja päässä pehmeä, valkea hattu. Se olisi tehnyt jonkun toisen naisen epätoivoiseksi, mutta Nancyä se puki oivallisesti.

»Lausukaahan arvostelunne?» kehoitti tämä viileä, puhdas olento. »Ja mikä on hinta?»

»Se on lahja», vastasi Kalju.

»En huoli lahjaa.»

»Vaihtokauppa sitten, madam.»

»Mistä hyvästä?»

»Siitä, että olette tehnyt minut kymmenen vuotta nuoremmaksi, neiti!»

»Pete! Mack!» huusi tyttö. Ja heti häämötti ovella kaksi jättiläistä, jotka hurjannäköisistä kasvoistansa päättäen olivat valmiit raivaamaan vastukset tieltänsä.

»Pakottakaa tuo mies ottamaan maksu näistä vaatteista!»

Mutta Kääpiö-Pete peräytyi puoli askelta ja hapuili tukea. Samalla hetkellä Punaisen Mackin haparoiva käsi tapasi Kääpiön kouran, ja he nojautuivat yhteen ikäänkuin tukeakseen toisiansa.

»Ettekö pidä asustani?» kysyi Nancy huolestuksen häive silmissänsä. »Katsokaahan!»

Hän ojensi kätensä ulospäin, nousi varpaillensa ja pyörähti hitaasti ympäri. Hän oli toisen kenkänsä kärjen varassa toisen antaessa vauhtia, mutta mahdotonta on sanoin kuvata sitä liikettä — sen keveyttä — näytti siltä kuin ilma olisi äkkiä nostanut hänet maasta ja hiljainen tuulahdus pyörittänyt häntä; ja kun hän uudelleen kääntyi heihin päin, olivat hänen poskensa punehtuneet ja silmänsä säteilivät ikäänkuin olisi vinha, kylmä ahava purrut hänen kasvojansa.

»Nancy», virkkoi Kääpiö käheästi, »te hurmaatte miehet hengettömiksi. Mutta — minusta tuntuu kuin ette olisikaan sama tyttö, jonka seurassa tulimme kaupunkiin.»

»En olekaan», vakuutti Nancy kerkeästi. Ja hän kääntyi Kaljun puoleen. »Missä voi täällä kaupungissa viettää illan?»

»Täällä ei ole paljoakaan», vastasi Kalju, kynsien korvallistaan, »muuta kuin Groganin laitos. Eikä se ole sopiva paikka naisille.»

»Mutta pidetäänkö siellä hauskaa?»

»Madam, se on pelihelvetti», sanoi Kalju juhlallisesti.

»Niinkö?»

»Ja samalla kapakka — täynnä sivistymättömiä miehiä, neiti.»

»Minä pidän sivistymättömistä miehistä», julisti Nancy Scovil. »Pidän karkeatekoisista. Pete, suvaitsetteko viedä minut Groganin saliin?»

Pete loi voitonriemuisen katseen Punaiseen Mackiin.

»Kyllä varmasti», lupasi hän ja tarjosi käsivarttansa.

»Vain hetkinen, madam», pyysi Kalju, jonka pienet, iäkkäät silmät kiiluivat kuin valaistut ikkunat sakeassa sumussa. »Nämä herrasmiehet eivät kenties tunne kaupunkia? Siinä tapauksessa saattaisi olla hyvä minun lähteä oppaaksenne?»

»Mutta kuka valvoo myymäläänne?»

»Lempo vieköön myymälän!» huudahti Kalju, oikaisten näppärin liikkein hattuansa ja tiukaten bandannaansa. »Ja jos haluatte pistäytyä Groganin kapakkaan, niin sallikaa vain minun huolehtia siitä, ettette joudu siellä ikävyyksiin. Suokaa anteeksi, naapuri!»

Vanhus työntyi ällistyneen Kääpiön ja Nancyn väliin ja lähti myymälästä tytön käsi käsivarrellaan. He poistuivat öiselle kadulle ja myymälän ovi läjähti lukitsematta kiinni heidän jälkeensä. Nancy lauloi hiljaa ja pikemminkin tanssi kuin käveli Kaljun rinnalla. Ja rampautuneesti hyppien koetti vanhus sovittaa käyntiään tytön keijukaisaskelien mukaan.

Heidän takanansa astelevat Punainen Mack ja Kääpiö-Pete keskustelivat keskenänsä.

»Mitähän tästä tulee?» murahti Mack.

»Pysy rauhallisena, astu hiljaa ja pidä revolverisi käsillä, Mack!» vastasi Kääpiö. »Mack, varmasti koko horna pääsee valloilleen, kun tuo tyttö ehtii Groganin kapakkaan. Ennen aamua on meidän tapeltava — ja tapettava. Katsohan häntä nyt! Hän ahtaa tuohon vanhaan hupsuun dynamiittipanosta.»

XXVI luku

Toimintaa

Juuri heidän saapuessansa Groganin ovelle sytytettiin vähän matkan päässä olevan hotellin edustalla riippuva iso öljylyhty, ja koko katu muuttui äkkiä valoisaksi. Nan pysähtyi sitä katsomaan, ja Punainen Mack ehätti heti hänen viereensä.

»Nancy», kuiskutti hän tytön korvaan, »jos pyytäisitte minulta hyvää neuvoa, niin kieltäisin teitä menemästä Groganin kapakkaan. Se ei ole laitettu naisia varten. Sillä on sellainen maine.»

Tyttö pyörähti nauramaan vasten hänen kasvojansa, joten Punainen Mack oikaisihe ja jäi hieman jälemmäksi.

»En pyydä neuvoja», vastasi Nancy. »Kaipaan toimintaa, toimintaa, toimintaa! Jollette te kaksi halua tulla sisälle, niin varmasti tämä ystäväni pitää huolta minusta.»

Hän sujutti kätensä jälleen Kaljun käsikoukkuun. Ukon rinta pullistui kuin kupukyyhkysen kupu.

»Jollei Numero Kymmenen pysty tarjoamaan teille toimintaa», kehaisi hän, »ei siihen pysty yksikään kaupunki koko vuoristossa».

He poikkesivat sivuun ja astuivat sisälle Groganin kapakan ovesta. Kääpiö ja Punainen Mack seurasivat avuttomina. Sisällä olivat Grogan ja hänen- apurinsa siistineet Jerry Aikenia vastaan käydystä joukko-ottelusta aiheutuneen sekasorron ja osittain korjanneet rikkoutuneet esineetkin. Rulettipyörä ei ollut pudotessaan särkynyt ja oli taaskin paikallansa pöydällä. Siellä täällä oli joku tuoli kallellaan, mutta yleensä ei mellakasta näkynyt mainittavia merkkejä.

Ei ainakaan huonekaluissa, mutta miesten kasvot puhuivat selvää kieltä tappelusta. Roteva Grogan itse seisoi tarjoilupöydän takana leuka toispuolisena ja mustelmaisena, tarjoillen miehelle, jonka silmä oli purppurainen. Muuan toinen lähestyi tarjoilupöytää, nilkuttaen silmäänpistävästi. Korttipöytien ympärille keräytyneissä ryhmissä ja rulettia ympäröivässä piirissä Nancy näki kuhmuja otsilla, poskilla ja leuoissa, ja siellä täällä piirtyi valkeita tai mustia kiinnityslaastarin kaistaleita kasvojen pronssinväristä ihoa vasten. Jerry Aiken oli jättänyt merkkejä kovan nyrkkinsä jokaisella sivalluksella.

Eipä silti, että kaikki miehet olisivat olleet sillä tavoin kolhittuja, mutta loukkautuneita oli seassa siksi paljon, että koko joukko näytti ihan äsken tulleen ankarasta kamppailusta. Nancyn ilmestyessä ovelle syntyi kuisketta, ja sitten kääntyivät kaikkien kasvot häneen päin. Jos aurinko olisi noussut keskiyöllä, ei Numero Kymmenen olisi juuri voinut enemmän ällistyä kuin nähdessänsä tämän viileän, valkopukuisen hahmon.

Hymyillen tyttö vuorostansa katseli heitä silmät niin eloisasti liikkuen, että hänen katseensa näytti kohdistuvan jokaisen kasvoihin samoin kuin ihmisjoukkoon tähdätyn revolverin suu näyttää suuntautuvan kuhunkin yksilöön. Niinpä Numero Kymmenen miehet supattelivat, liikahtelivat, ja sitten itsekukin oikaisihe hieman, pyyhki pois pölyä, kohensi sombreroansa parempaan asentoon ja ravisti itseänsä varmistuaksensa siitä, että oli kunnossa, kuten monet urheilijat valmistautuessansa sijoittamaan varpaansa kilpajuoksujen lähtöviivalle.

Nämä pikku merkit eivät välttäneet Punaisen Mackin terävää silmää. Puolittain ähkyen, puolittain supisten hän jupisi Kääpiölle: »Horna alkaa olla valmis räiskymään, Kääpiö. Pidä nyt silmäsi auki!»

»Mitä ensin teemme?» tiedusti Nan Kaljulta.

»Mitä vain haluatte, neiti», vastasi vanha tahko.

»Mikä pyörä tuolla noin loistaa?»

»Rulettiko? Tekisipä mieleni väittää, ettei missään muualla voi niin nopeasti ansaita rahaa eikä päästä rahoistansa kuin ruletissa. Mutta tuo pyörä on pahaonnisin, mitä olen ikinä nähnyt. Ei kukaan milloinkaan selviydy voittajana pelatessansa illalla tuota pyörää vastaan, madam.»

»Mutta me tarvitsemme vauhtia, naapuri», vastasi Nancy, mennen edellä rulettipöydän ääreen.

Siihen, minkä tähden kukaan ei voittanut Groganin ruletissa suuria rahamääriä, oli erikoiset syynsä. Sen takana seisoi Teeku-Lew. Hän oli saanut eteläeurooppalaista tarkoittavan liikanimensä tumman ihonsa ja pienien, mustien silmiensä tähden. Todellisuudessa »Teeku» ei ollut syntynyt Manhattanin Toista katua ja Kolmatta lehtokujaa idempänä. Syistä, jotka hän itse ja New Yorkin poliisit parhaiten tunsivat, hän oli kauan sitten kaikonnut mainitusta suurkaupungista, ottaen mukaansa kovaksi parkitun omantunnon, näppärät hyppyset ja repullisen konnankoukuissa tarvittavia vehkeitä.

Aikanaan hän saapui Numero Kymmeneen ja näytti siellä Groganille yhden ainoan kojeen repustaan. Se oli sangen ovelasti suunniteltu vipu, joka voitiin sovittaa rulettipyörään vähääkään pelkäämättä ilmituloa. Grogan hyväksyi kojeen ja pestasi Teekun ruletin hoitajaksi. Grogan ei kyllä ollut luonnostansa konna, mutta hän järkeili filosofisesti, että Numero Kymmeneen saapuneet miehet olivat tavallisesti tulleet sinne päästäkseen rahoistansa ja että tuskin voitiin pitää rikoksena, jos hän laittoi niin, että se kävi liukkaasti ja nopeasti.

Kun Teeku-Lew oli hänen rulettinsa takana, ei se jättänyt paljoakaan toivomisen varaa tässä suhteessa. Ihan Teeku-Lewin jalan vieressä oli lattialauta hieman irrallaan, ja kun painettiin tätä lautaa määrätystä kohdasta, painui myöskin lattian alle piilotettu nappula, joka vuorostaan käytti vipua.

Tosinhan ruletissa usein toistuvat häviöt kiihoittivat miehiä katsomaan kieroon Teeku-Lewiä, mutta hänen ei kertaakaan Havaittu edes koskettavan pöytää hyrrän pyöriessä, ja tappioiden arveltiin yksinkertaisesti johtuvan toisen hämmästyttävästä onnesta. Niinpä Grogan vaurastui.

Nancy Scovil meni suoraan rulettipöydän ääreen. Pelaajien piiri jakautui ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta antamaan hänelle tietä, ja hänen vanavedessänsä tulivat ensiksi henkivartijat — Pete ja Punainen — ja sitten muut miehet tarjoilu- ja korttipöytien äärestä. He siirtyivät keskemmälle ja astelivat verkkaisesti ruletin ympärille.

Iso Grogan, jolla ei sillä hetkellä ollut mitään tekemistä tarjoilupöydän takana, liittyi joukkoon.

Punertava, pyöreäkasvoinen kaivosmies työnsi hattunsa takaraivolle ja tarkasti Nancyä hien himmentämin silmin. Hän oli hävinnyt paljon.

»Neiti», virkkoi hän, »aiotte ryhtyä peliin, jossa teillä on huonoimmat mahdollisuudet koko talossa. Kysykää Teeku-Lewiltä itseltään.»

Teeku tuijotti tyttöön, ja hänen pienet silmänsä olivat levinneet melkein kaksi kertaa tavallisen laajuisiksi. Nyt hän hätäisesti pyyhkäisi otsaansa hihallaan ja räpäytti silmiänsä. Tuossa oli ihan todellinen nainen eikä valkopukuinen aave.

»Onnenpeli on onnenpeliä», sanoi hän ponnekkaasti ja hymyili Nancylle rohkaisevasti. Teeku-Lewin kasvoissa oli se lihasliike, joka saa aikaan hymyn, todella harvinainen, ja nytkin hänen ohuiden huuliensa vääntyminen muistutti pikemminkin virnistystä kuin hilpeyden ilmaisua. Mutta Nancy Scovil ei säikähtänyt pelurin silmien helmimäistä kirkkautta. Hän silmäili miestä, hymyillen avoimesti, riemuisesti. Kaikki petoksen ja kavaluuden ajatukset olivat tuhansien kilometrien päässä hänen mielestänsä; koko maailma oli hänestä täynnä iloa ja vilpittömyyttä, ja hän tiedusti: »Miten tätä peliä pelataan?»

»Jos panette rahanne punaiselle tai mustalle», alkoi Teeku laulavalla äänellä selittää, »maksetaan dollari dollarista; jos panette rahanne parittomalle tai parilliselle, maksetaan dollari dollarista; jos panette rahan yhdelle ainoalle numerolle, maksetaan kolmekymmentäkuusi yhdestä ja seitsemänkymmentäkaksi yhdestä, jos jätätte sen toiseksi kerraksi. Jos panette rahanne numeroryhmille —»

Hän lorusi selitystänsä nopeasti, puhuessansa osoitellen laihalla, likaisella etusormellaan hyrrän vieressä laudalla olevia kohtia, joihin rahat sijoitettiin. Ennenkuin hän ehti lopettaa, häilähti Nancyn kädestä pöydälle kahdenkymmenen dollarin seteli. Teeku-Lew tähysti sitä, rypistäen otsaansa. Se oli korkeata peliä naiselle, jopa hyvin korkeata sellaiselle naiselle, joka ei tuntenut peliä. Sitäpaitsi oli Teekunkin kovettuneeseen sieluun pesiytynyt hiukan vuoristoaavikon tarttuvaa ritarillisuutta. Hän ei olisi mielellänsä nylkenyt naista — käyttämällä hyrrään vaikuttavaa vipua.

Mutta kun hän pani hyrrän pyörimään ja sen juovat välkkyivät vaarallisen kirkkaina, virisi Teeku-Lewin sielussa vanha vaisto väkevänä. Kevyesti, taidokkaasti hän hyrrän hidastuessa käytti vipuansa. Hyrrä pysähtyi. Kasvot ilmeettöminä kuten tavallisesti Lew otti pöydältä uutuuttansa kahisevan setelin. Häntä hämmästytti nurina, melkein kuulumaton.

Tavallisesti vuoristoaavikon miehet säilyttävät hyvän tuulensa hävitessänsä, ja nurkumista kuuluu onnenpelissä harvoin. Mutta katsahtaessansa nyt ympärilleen Lew näki ryhmän synkkiä kasvoja, ja ihan tytön vieressä hieman taempana seisoi tummaverinen jättiläinen ja toinen punatukkainen, joiden silmissä oli uhkaava välke. Lew kohautti olkapäitänsä. Hän ei antautunut peloiteltavaksi.

»Koettakaapas onnea kortissa», kehoitti Punainen Mack. »Tuolla on pokerpeli parhaillaan käynnissä. Ruletti ei ole sopiva peli vasta-alkajalle. Se menee päähän, tuo hyrrä. Sen pyöriminen ikäänkuin humalluttaa ihmisen.»

»Niin totisesti tekeekin», sekaantui Teeku-Lew puheeseen. Hänen idänpuolinen murteensa ja vinkuva nenä-äänensä olivat jyrkkänä vastakohtana häntä ympäröivien miesten puhetavalle. »Heittäkää silleen ruletti, neiti! Te ette ole ollenkaan perehtynyt tähän.»

Hän vilkaisi salavihkaa Groganiin, mutta viimemainittu nyökkäsi hyväksyvästi. Miesten ryöstäminen riitti, eikä tytön nylkeminen ollut tarpeen.

Mutta Nancy nauroi taaskin. »Minä koetan tätä ryhmää. Neljä yhtä vastaan?»

»Maksetaan neljä yhtä vastaan», vakuutti Teeku-Lew rohkaisevasti.

»Onnenpeli on onnenpeliä», virkkoi Nancy nauraen ja pani pöydälle toisen kaksikymppisen.

Hyrrä pyöri, ja sen värähtelevät, kirkkaasti kimaltelevat juovat huikaisivat hänen silmiänsä.

Sitten hän tunsi jonkin muun vetävän hänen katsettaan puoleensa, ja hän katsahti Teeku-Lewin jäykästi tuijottaviin silmiin.

Teeku tähysti hänen kasvojansa tarkasti, ja kun Nancy nyt hymyili hänelle avoimesti, ilmestyi hänen kumpaankin poskeensa punainen täplä, ja hän käänsi äkkiä katseensa toisaalle.

Hitaasti hyrrän liike kävi yhä verkkaisemmaksi. Sattumalta vilkaistessansa maahan Nancy huomasi Teekun toisen jalan liikkuvan omituisesti, ikäänkuin hän olisi hapuillut jotakin, epäröinyt ja sitten siirtänyt jalkansa pois. Ruletin hyrrä seisahtui vivun siihen kajoamatta. Nancy oli voittanut. Hänen ympärillensä kertyneestä pienestä ryhmästä kuului hyväksymisen ja huojennuksen sorinaa, ja koneellisesti alkoi Teeku laskea hänen voittoansa. Nan nauroi riemuisesti.

»Ketä janottaa?» huusi hän. »Missä on herra Grogan?»

»Tässä, neiti.»

»Ryyppy joka miehelle, herra Grogan!»

Hetkiseksi tyrmistyivät kaikki äänettömiksi. Piti olla rahoissansa tarjotaksensa koko joukolle Numero Kymmenen hinnoilla; mutta sitten alkoi tungos rulettipöydän ympäriltä nopeasti hajaantua ja vieläkin nopeammin keräytyä tarjoilupöydän ääreen.

XXVII luku

Jeremiaan tarina

Numero Kymmenen lausui mielipiteensä kokoontuessansa Groganin tarjoilupöydän ääreen.

»Siinäpä reipas tyttö! On totisesti!»

»Mistähän osasta maasta tuollaisia tyttöjä tulee?»

»Mistä hän on tullut? Kuka hänet toi kaupunkiin?»

»Nuo kaksi miestä.»

»Mutta miten on Kalju joutunut hänen seuraansa?»

»En tiedä. Eikö hän ole kuin tuulispää, Mike? Katsohan häntä nytkin; kylmä kuin jää, raikas kuin aamu, hilpeä kuin lintu. Mitä hän juo? Hyvä Jumala, Mike, onko hänellä konjakkia?»

»Ei. Se on inkivääriolutta. Hän on hieno nainen, sinä hupsu!»

Viittauksella Grogan käski erään apulaisensa tarjoilla miesjoukolle ja meni itse Teeku-Lewin luokse, joka ei koskaan poistunut paikaltansa ruletin takaa.

»Miten se kävi, Lew?» kysyi isäntä levottomana. »Luiskahtiko jalkasi?»

Teeku-Lew katsoi häntä silmää räpäyttämättä.

»Minä en käyttänyt sitä», vastasi hän tyynesti.

»Onko tarkoituksesi sanoa», kivahti Grogan, »että sallit hänen viedä ne kahdeksankymmentä dollaria yrittämättäkään estää sitä?»

Lew pysyi jörön äänettömänä, mikä tavallisesti oli vaarallinen merkki, mutta Grogan oli liiaksi kiukuissaan kiinnittääksensä siihen huomiota.

»Onko tämä armeliaisuuslaitos?» kysyi hän vimmastuneena.

»Ota se minulta, isäntä!» ärähti Teeku. »Se ei ole armeliaisuutta.»

»Teeku», tiedusti Grogan tyynemmin, »mitä se merkitsee?»

»Se merkitsee seuraavaa», tiuskasi Teeku. »Tuo tänne niin paljon miehiä kuin haluat, ja minä kyllä hoidan tämän likaisen puuhan hyväksesi, Mutta kun tulee naisia, pitää onnen saada ratkaista. Peli on rehellistä, niin pian kuin sitsipuku on hyrrän ääressä. Tarkkailitko häntä? Useimmat tytöt menevät päästänsä sekaisin, jos menettävät viitosen; mutta hän viskasi kaksikymppisen menemään eikä räpäyttänyt silmäänsäkään. Hän on urhea; siinä kaikki. Ja häntä kohtaan menetellään rehellisesti, niin kauan kuin minä olen hyrrän takana.»

Hänen alaleukansa työntyi uhkaavasti eteenpäin, ja hän kallistui likelle isäntää.

»Jollen minä mielestäsi hoida peliä hyvin», sähisi hän, »käy itse remmiin, sinä kehdonryöstäjä, salatuhisija!»

Viimeiset sanat kuultuansa olisi Grogan saattanut tempaista revolverinsa, mutta hän ei niitä tajunnut, minkä vuoksi hän vain puri hammastansa toisen vastauksen johdosta. »Sinulla on ylivoimainen ote nyt, Teeku. Minä en osaa käyttää hyrrää, ja sinä tiedät sen. Huomenna puhumme tästä asiasta uudelleen.»

»Suu kiinni!» kuiskasi Teeku-Lew hiljaa. »Tänne tuli koukku pälyilemään häiriöitä.»

Yhteinen vaara sai heidät unohtamaan äskeisen riitansa, sillä ovella seisoi itse järjestysmies Bud Levine.

Mutta järjestysmies ei ollut jännittyneen ja huolestuneen näköinen kuten tavallisesti. Hän seisoi suorana, toinen käsi riippui kupeella, silmissä oli iloinen välke, ja hän näytti joka suhteessa kymmentä vuotta nuoremmalta kuin viimeksi käydessään Groganin kapakassa samana iltana. Sillä järjestysmies oli lähtenyt etsimään sen laulun alkulähdettä, jonka hän oli kuullut kaikuvan kadulla, ja tullut senvuoksi siihen paikkaan, josta Numero Kymmenessä kaikki, sekä hyvä että paha, sai alkunsa — Groganin kapakkaan. Hän seisahtui ovelle vain hetkiseksi, näki sitten valkoisen täplän ja hymyili.

Sillä hetkellä Nancy kilisti lasia John Rappin kanssa, joka oli leveäharteinen, keski-ikäinen, arpiposkinen mies. Niillä arvilla oli oma tarinansa. Yksi niistä oli painunut syvälle poskeen ihan suupieleen, vetäen huulet yhtämittaiseen, juroon, ilottomaan hymyyn; toinen mutkitteli himmeän salaman tavoin hänen otsaltansa silmän vieritse alaspäin.

Yleensä luultiin arpien olevan peräisin käsikähmästä ison puuman kanssa; todellisesti ne oli saatu kaksintaistelussa hänen ylioppilasaikoinaan, jolloin Johann Rapp oli ollut Heidelbergin iloisin ja huimin nuorukainen. Siitä oli kaksikymmentä vuotta, ja senjälkeen oli tapahtunut aika paljon, mutta tänä iltana johtuivat entiset ajat äkkiä miekkailusankarin mieleen. Hänen arpisten kasvojensa, ruman hymynsä ja äreän luonteensa tähden oli jokainen hänen viimeisenä vuosikymmenenä kohtaamansa tyttö vapisten kaikonnut hänen luotansa, mutta tämä viehkeä, valkopukuinen olento oli hymyillyt hänelle niin, että hänen sydämensä oli ollut vähällä lakata sykkimästä.

«Fräulein», sanoi hän, »suvaitsetteko kilistää Johann Rappin kanssa?»

»Kyllä varmasti.»

»Kumppanuksina siis?»

»Kumppanuksina», vahvisti tyttö.

Niinpä Rapp oli sujauttanut kätensä Nancyn kainaloon, ja nyt he joivat maljan vanhaan ylioppilastapaan, käsikoukussa. Tyttö ryyppi inkiväärioluttansa lyhyin siemauksin, mutta Rapp tyhjensi lasinsa yhdellä kulauksella ja paiskasi sen sitten tuhansiksi pirstaleiksi lattiaan. Se oli ollut tapana vanhaan aikaan ylioppilaiden juodessa jotakin äänetöntä maljaa. Joku työntyi Rappin eteen, ja viimemainittu sopeutui siihen säyseästi, sillä hänen sydämensä oli täysi.

»Tullessanne kaupunkiin lauloitte», lausui tunkeutuja. »Ettekö suvaitsisi laulaa meille nyt taaskin?»

Ja hetkisen kuluttua avautui Nancyn eteen pieni puoliympyrä kuin taiottuna, ja hän alkoi laulaa selkä käännettynä korkeaan tarjoilupöytään päin. Hän lauloi vanhaa unkarilaista kansanlaulua, jonka poljento oli yhtä epätasainen kuin kivilouhos. Ei kukaan ymmärtänyt sanoja, mutta hänen silmänsä ja eleensä kertoivat niiden sisällön.

Miehet seisoivat äänettöminä hänen ympärillänsä; heidän kätensä puristivat tiukemmin laseja, heidän katseensa takertuivat hänen kaulansa liikkeisiin ja värähtelyyn, heidän korviansa huumasi laulun tanssipoljento, ja äänen puhtaus kiehtoi heidän sydäntänsä. Nancy lausui ponnistamatta, mutta ääni täytti huoneen; hän lauloi laulamisen ilosta, ja joka miehestä hän tuntui laulavan juuri hänelle. Sillä hänen silmänsä eivät pysyneet hetkistäkään paikallaan, ja hänen suupielissänsä väreili hymy. Laulu taukosi äkkiä, ja Nancy niiasi. Vähän aikaa olivat kaikki hiljaa, pidättäen henkeään, sitten kajahti huuto, joka tärisytti Groganin laipiota.

Seurasi hämminki, jonka aikana toiset pyysivät uutta laulua, toiset paukuttivat tarjoilupöytää, vaatien lisää ryyppyjä. Tällä väliajalla tunkeutui järjestysmies ahdingon lävitse Nancy Scovilin luokse. Siitä, että muut väistyivät hänen tieltänsä, tyttö, arvasi, että hän oli Numero Kymmenen mahtimies. Järjestysmies nosti hattuansa aika kömpelösti. Oli kulunut vuoden päivät siitä, kun hän oli viimeksi sitä heilauttanut.

»Nimeni on Bud Levine», esitteli hän itsensä »Kuulin teidän laulavan, ja minun oli tultava kertomaan teille, etten koskaan ennen ole kuullut sen vertaista.»

»Kiitos», vastasi Nancy. »Minun nimeni on Nancy Scovil. On hauska tutustua teihin, herra Levine.»

Heidän pudistaessaan toistensa kättä muuttui Nancy Scovilin kasvojen ilme. Hän nosti päätänsä, haisteli ja katsoi sitten omituisesti järjestysmieheen. Sillä Bud Levinen viedessä Aikenia Groganin kapakasta olivat vangin housut, jotka olivat likomärät Florida-vedestä, hankautuneet vangitsijan vaatteisiin ja tartuttaneet niihin tuoksun. Nancystä se oli samanlaista kuin jos hän olisi löytänyt keskellä aavikon hietikkoa villien kevätkukkasten koristaman niityn. Hän haisteli toistamiseen.

»Florida-vettä!» pääsi häneltä.

Hänen hämmästykseksensä järjestysmies säpsähti ja vilkaisi hätääntyneenä olkansa ylitse, huokaisten sitten huojennuksesta, kun vaaraa ei ollut näkyvissä.

»Arvelin», selitti hän tytölle, »miehen murtautuneen vapauteen, kun huomautitte siitä».

»En mahtanut sille mitään», vastasi Nancy, nauraen. »En tiennyt lännenpuolelaisten käyttävän hajuvettä.»

»Neiti Scovil», vakuutti järjestysmies hyvin punaisena ja totisena, »emme me sitä käytäkään. Tämä haju on lähtöisin eräästä kaistapäästä, jonka vähän aikaa sitten pistin koppiin. Olen näette järjestysmies.»

»Florida-vettä», hoki tyttö.

»Se ei tunnu oikein luonnolliselta täällä, vai mitä?»

»Minä pidän siitä hiukan», sanoi Nan, »mutta, herra järjestysmies, te tuoksuatte kuin kasvilämpiön ruusuhuone».

»Neiti», pyysi Levine, »älkää pilkatko minua sentähden. Ei ole minun syyni, että haju tarttuu. Tämä kummallinen miekkonen oli vähällä myllertää koko Numero Kymmenen menetettyänsä pullon sitä ainetta.»

»Niinkö? Kertokaahan siitä!»

»Hei, järjestysmies», huusi ääni joukosta, joka sankkeni heidän ympärillään, »aiotteko pidättää neidin? Onko hän rikkonut lakia vastaan?»

»Ei ole», murahti järjestysmies, »mutta te saatte kasvonne rikotuiksi, jollette pidä varaanne ja pysy vaiti».

Hän kääntyi tytön puoleen.

»En nähnyt alkua, mutta minulle selostettiin se», jatkoi hän. »Tämä hullunkurinen miekkonen oli tullut kaupunkiin ja ostanut pullon Florida-vettä, joka oli särkynyt hänen takataskussaan täällä. Heti sen hajun tunnettuansa olivat pojat arvelleet häntä hölmöksi ja ryhtyneet pitelemään häntä pahoin. Mutta he olivat vain antaneet alun, ja hän oli hoitanut lopun. Katsokaahan Groganin leukaa ja Steven silmää. Niin, hän oli peitonnut heitä oikein aika lailla. Ei hän ollut mikään roteva mies, mutta hän oli totisesti löylyttänyt täkäläistä seuruetta. He olivat sohineet tyhjää ilmaa, ja hän taas oli sivautellut heitä arkoihin kohtiin.

— Varsin pian tuli iso Grogan minua noutamaan. Hän kertoi, että täällä oli mellakka, joten lähdin tänne. Sitä on vaikea uskoa, mutta mies oli vähällä syöksyä paljain käsin kimppuuni välittämättä revolveristani. Hän oli kuin villikissa, neiti, mutta koko ajan hän nauroi pakahtuaksensa ja nautti tappelusta sanomattomasti. Pistin hänet senvuoksi koppiin jäähtymään, mutta vaatteeni hankautuivat häneen, ja tätä ainetta tarttui minuun. En tiedä, miten saisin hajun pois itsestäni.»

Nancyn silmät säihkyivät innostuksesta. »Minkälainen mies hän on?» tiedusti hän.

»Eipä juuri tavallista kummempi. Hartiat leveähköt. Keskimittainen. Aina nauru suussa.»

»Mikä hänen nimensä on?»

»Jeremias Smith.»

Tyttö pudisti päätänsä ymmällä ja hieman pettyneenä.

»Ainakin hän ilmoitti sen nimekseen», virkkoi järjestysmies.

»Ei kai kävisi päinsä, että näkisin hänet?» kysyi Nancy.

»Ei mikään ole sen helpompaa», vastasi Levine. »Vankila on suoraan kadun toisella puolella.»

XXVIII luku

Budin unelma

Helppoa ei kuitenkaan ollut päästä pois miesjoukosta. Miehiä oli sulloutunut järjestysmiehen ja oven väliin, kookkaita, rajuja, suuttuneita miehiä. He olivat kuulleet tytön laulavan, nähneet hänen nauravan; Nancy Scovilin riistäminen heiltä oli samanlaista kuin leikkikalun anastaminen lapselta.

Pahinta oli se, että Punainen Mack ja Kääpiö-Pete ehättivät hänen luoksensa ja työntyivät hänen ja järjestysmiehen väliin.

Kääpiö laski ison kätensä Levinen olalle ja murahti hänen korvaansa: »Kuunnelkaa sanojani, naapuri, ja pitäkää varanne! Tämä neiti on täällä meidän seurassamme eikä lähde kuhertelemaan kenenkään sellaisen kanssa, jota me emme tunne.»

Järjestysmies katsoa muljautti häneen äkäisesti.

»Kiitos!» ärähti hän. »Mutta kuulkaahan, te roteva läskipää! Jos tarvitsen neuvoja —»

»Olkaahan toki!» huudahti Nancy, pujahtaen heidän väliinsä. »Minä pyysin häntä saattamaan itseäni. Sitäpaitsi — minä olen oma määrääjäni. Lähdemmekö?»

Viimeiset sanat olivat järjestysmiehelle, joku seisahtui luomaan uhkaavan katseen Peteen, ennenkuin pyörähti ympäri ja tarttui tytön käsivarteen. Hetkisen kuluttua he olivat kadulla, ja miesjoukko oli heidän takanansa.

Jos silloin olisi äänestetty siitä, kuka oli Numero Kymmenen vihatuin, kiusallisin harminkappale, olisi järjestysmies Bud Levine saanut varmasti enimmät äänet. Nancy tiesi sen, ja Levine arvasi hänen sen tietävän. Hän tuntuikin haluavan korvata sen olemalla erikoisen herttainen Budille. Eipä siltä, että viimemainittu olisi miellyttänyt häntä paljoakaan enemmän kuin pelisaliin jääneet miehet; sillä Groganin kapakassa hänestä oli tuntunut kuin olisivat hienot, näkymättömät langat yhdistäneet kaikki nuo väkevät, karkeat miehet häneen. Ja niissä langoissa liikkui sähkövirta, joka värähdytti häntä. Olipa hänestä joskus, kuten esimerkiksi laulaessansa, tuntunut siltä kuin olisivat kaikki miehet seisoneet hänen kämmenellänsä ja hänen olisi tarvinnut vain puristaa kätensä nyrkkiin nähdäksensä heidän kiemurtelevan.

Se oli kaikki Nancystä tuiki uutta. Hänen entisessä, yksitoikkoisen uneliaassa elämässänsä miehet olivat olleet vain sisällyksettömiä maanmerkkejä, tuskin eloisampia kuin kummut eivätkä puoliksikaan niin miellyttäviä kuin vihreät puut. Nyt he olivat erilaisia, hämmästyttävän erilaisia. He olivat tavattomia voimia, jotka vaikuttivat häneen omituisesti. Hän piti heistä kaikista. Oli hauskaa olla heidän läheisyydessänsä. Rumimmatkin, karkeimmatkin kasvot Groganin kapakassa kiehtoivat Nancyä, koska hän vaistosi niissä rajatonta voimaa, päättäväisyyttä, vaaraa.

Groganin kapakan ulkopuolella hänestä tuntui kuin olisivat sadat häntä pidelleet näkymättömät kädet hellittäneet otteensa. Raikas yö-ilma hiveli hänen kasvojansa; hänen yllänsä säihkyivät tähdet keltaisina matalassa, äärettömässä holvissa ikäänkuin upeaan samettiin kiinnitetyt keltaiset timantit. Ja hänen vierellänsä asteli yksi ainoa mies, joka oli pystynyt tuomaan hänet pois Groganin salista vastustuksesta huolimatta. Hän oli voimakkain, ja Nancy halusi hieman suitsuttaa hänen kunniakseen.

»Pitkäsarvisia äkäpäitä!» jupisi järjestysmies kiukkuisesti itseksensä. »Hurjia miehiä — tappelupukareita — joskus vielä panen heidät koville!»

»No, mutta kuulkaahan», vastusti tyttö innokkaasti, »hehän ovat mainiota joukkoa. En koskaan ennen ole tavannut sellaisia miehiä!»

»Neiti», vakuutti Levine juhlallisesti, »saatte uskoa sanojani: heidän ja muiden miesten välillä on samanlainen erotus kuin villien mustangien ja kesyjen hevosten välillä.»

Mutta äkkiä Nancy seisahtui keskelle katua ja kääntyi järjestysmieheen päin; hotellin lyhdyn valo väikkyi omituisesti hänen kasvoilleen ja valaisi hänen hymyään.

»Mutta, järjestysmies Levine», huudahti hän, »tehän olette ihan samanlainen kuin kaikki muut — vain voimakkaampi — ja juuri senvuoksi pidän teistä niin paljon!»

Sitten hän käveli Levinen rinnalla edelleen vankilaa kohti.

Järjestysmiehen päätä huimasi. Syynä eivät niin suuresti olleet tytön sanat kuin niiden lausumistapa. Useimmiten kahlehtii naista sovinnaisuus, joka sumentaa hänen silmäinsä välkettä, hillitsee hänen hymyänsä ja tekee hänen äänensä vakavaksi ja yksitoikkoiseksi, mutta Nancyn katsoessa järjestysmieheen naisellisuus leimusi hänen silmissänsä, valoi sointua hänen ääneensä ja värähdytti hänen huuliansa.

Järjestysmies henkäisi syvään, väkevästi, ja se vaikutti kuin tulinen Samos-viini, pannen hänen aivonsa humisemaan. Hänen oli mahdoton aavistaa, että Nancyssä nyt vavahteleva voima oli vuosikausien aikana hillittyä tarmoa, joka riehahti valloilleen yhtenä ainoana myllerrysiltana, että tyttö olisi puhellut kelle miehelle tahansa samalla tavoin kuin nyt puheli hänelle, kävellyt yhtä likekkäin kenen muun miehen kanssa tahansa ja hyräillyt samalla tavoin hiljaisen hillitysti.

Mutta heidän astellessansa loppumatkaa vankilaan järjestysmies laski päässänsä nopeasti yhteen numerosarekkeita. Hän pohti, jaksaisiko hän tuloillansa tarjota mukavan toimeentulon sellaiselle vaimolle. Ja avatessaan asuntonsa ovea hän päätteli, että hänen oli luovuttava tästä ankarasta elämästä. Kun hänellä oli joku, jonka tähden elää —

»Missä hän on?» keskeytti tytön ääni hänen ajatuksensa.

Yhäti liikkuen kuin unissakävijä järjestysmies aukaisi kopin oven lukon.

»Hei, mies!» huusi hän. »Tulkaa ulos!»

Ja Jerry Aiken, toiselta nimeltä Jeremias Smith, seisoi nojaten oveen, ja lamppu, jonka järjestysmies oli hetkistä aikaisemmin sytyttänyt, valaisi häntä hyvin.

»Te!» huudahti Nancy Scovil ja purskahti nauruun, joka raikui huoneessa sointuvana kuin musiikki. »Te!»

»Hohoi!» vastasi Jerry vähääkään nolostumatta.

»Tunnetteko tämän miehen?» tiedusti järjestysmies.

Nancy ei kiinnittänyt hänen lainkaan huomiota, vaan meni vangin luokse.

»Uhuu!» äänsi hän nuuhkien tultuansa likemmäksi. »Oletteko koettanut muuttaa itseänne ruusuksi?»

»Yhtä suloiseksi kuin laulu on, niinkö?» virnisti Jerry.

»Laulu vankilassa», jatkoi Nan. »Kopissa rauhanhäiritsemisestä? En ole tiennyt Florida-veden käyvän päähän.»

»Viisitoista prosenttia alkoholia», vastasi Jerry. »Sangen hyvää hätätilassa. Maistakaa sitä joskus!»

Nancy istuutui ja kallistui taaksepäin tuolissa, yhäti nauraen.

Järjestysmies silmäili heitä vuoroin kumpaakin perin ällistyneenä.

»Mutta onpa teitä pehmitetty, Jerry.»

Aiken hypisteli paitansa risaisia jätteitä.

»Niin», vastasi hän hymyillen, »kaikki muu tuhoutui paitsi tuoksuani».

»Pysykää loitolla!» huusi tyttö, nostaen kättänsä. »Jerry, te nousette minun päähäni.»

»Tietysti. Suokaa minulle aikaa, tyttö; minä olen vasta alussa.»

»Milloin arvelette pääsevänne täältä pois.»

»Levättyäni perinpohjaisesti», vastasi Jerry, virnistäen järjestysmiehelle. »Mutta mitä on teille tapahtunut, Nan? Te olette hereillä!»

Hän oli halkeamaisillaan uteliaisuudesta ja innosta, valmiina ponnahtamaan hämmästyksestä ja valppaudesta. Ja Nancy puolestansa näki hänet uusin silmin. Jerryn verrattain tavallisen vartalon editse lipui Groganin vieraiden hahmoja, rotevia miehiä, järeäkouraisia, tuikeasilmäisiä miehiä, jotka ulkomuodosta päättäen olisivat ponnistamatta pystyneet rusentamaan tämän miekkosen. Ja sitten Nancy muisti itse Groganin pöhöttyneen leuan ja monen muun mustelmaiset kasvot. Sen kaiken oli tehnyt Jerry Aiken. Hän oli peitonnut Groganin joukkiota. Miten?

Tyttö katsahti Jerryyn, siristäen kummastuneena silmiänsä. Kenties juuri sisu sai tuon miehen naljailemaan hänelle nyt ujostelemattomana repaleisessa, risaisessa asussaan, sama sisu, joka kiilui hänen silmistään. Hänen kasvoissansa oli tuskin ainoatakaan mustelmaa; ei merkkiäkään ottelusta, jossa hän oli ollut.

»Jerry», puhkesi tyttö puhumaan, »en ole ennen teitä tuntenut».

»Nancy», vastasi toinen äänessänsä sama sointu, »en minäkään ole ennen tuntenut teitä».

Jerry oli siirtynyt likelle tyttöä, ja järjestysmies tarkkaili heidän iloisia kasvojansa yhä levottomampana. Jostakin syystä hän ei enää laskenut tulojansa.

»Pysykää alallanne!» komensi hän tylysti.

»Kyllä varmasti», vakuutti Jerry Aiken.

Kadun toiselta puolelta Groganin salista kantautui hillittyä ääntä. Nancy kuunteli sitä pää hiukan kallellaan.

»Meidän on palattava seurueemme luokse», virkkoi hän, nousten pystyyn ja nyökäten järjestysmiehelle.

»Ja te koppiin!» käski Bud Levine äreästi.

»Seurue!» äänsi Jerry.

»Pojat ja minä», selitti Nancy.

»Näkemiin siis!»

Nancy tarttui Jerryn ojennettuun käteen, ja Jerry puristi hänen kättänsä lujasti. Miehen katse kimalteli, syöpyi Nancyyn kuin happo, ja hänen otteestansa levisi tytön käteen väristys ikäänkuin kahdesta vastakkain sattuneesta voimasta.

Ja sitten Jerry sanoi: »Nancy, ennen aamua on Numero Kymmenessä vietävänmoinen elämä. Muistakaa minua!»

Ja hän peräytyi koppiinsa. Pimeyden niellessä hänet näki Nancy viimeiseksi hänen silmiensä välkkeen. Sitten järjestysmies sulki oven ja lukitsi sen.

»Mutta ettekö voi päästää häntä vapaaksi?» pyysi Nancy, kun Levine kääntyi jälleen häneen päin.

»Minkä tähden?» kysyi Bud Levine jurosti.

»Hän olisi mainio lisä seuraamme.»

»Antaa hänen levätä!» murahti Levine. »Hänen hullunkuriset kepposensa tuottavat minulle ylimääräistä työtä.»

Nancy kohautti olkapäitänsä. Heidän ehdittyänsä oven ulkopuolelle hän taaskin hyräili hiljaa itsekseen kuten oli tehnyt aikaisemmin. Mutta järjestysmiehessä oli tapahtunut suuri muutos. Hän tunsi olevansa tuhansien kilometrien päässä. Hän asteli Nancyn vierellä heidän mennessänsä kadun poikki takaisin Groganin kapakkaan, mutta tiesi, ettei hän ollut tytön mielessä, ja tiesi senkin, että tyttö ajatuksissansa käveli toisen miehen rinnalla. Jos Levineä olisi pyydetty mainitsemaan sen miehen nimi, olisi hän osannut arvata sen hyvin osuvasti.

XXIX luku

Nancy vapautuu taakasta

Nancyn palaamista tervehdittiin Groganin salissa voimakkaalla huudolla, ja ovella hänen mieleensä tulvahti väkevän riemuisa tunne. Sekä tarjoilupöydän ääreen että pelipöytien ympärille keräytyneet miehet kääntyivät häneen päin, heilauttivat käsiänsä ylöspäin ja huikkasivat hänelle tervetuliaisiksi. Olipa siinä joukko! Kuinka värikäs! Kuinka vaihteleva!

Tuolla istui tumma, kapeakasvoinen romaanilainen ja hänen vieressänsä skandinavialainen, jonka vaalea tukka oli vuoristoaavikon päivänpaahteessa haalistunut melkein valkeaksi ja jonka tottumaton iho oli kuumuudessa kesiytynyt ja palanut helakan punaiseksi. Ja tuolla oli englantilainen, hyvin tyyni, juron päättäväinen, silmät värittömät. Ja tuolla uusenglantilainen, laiha, pitkä, pörröinen, luut löyhästi kiinnitettyinä toisiinsa vankoilla jänteillä. Ja tuolla välkkyivät neekerin hampaat; ja tuolla tuijotti kiinalainen tyhjyyteen.

Näytti siltä kuin olisi maailman kaikista ääristä keräytynyt tänne voimakkaita miehiä, jotka kiehtova seikkailunhalu, mieltymys vaaroihin ja satulanhuovan alle joutunutta mehiläistä muistuttava tyytymättömyys olivat vihdoin koonneet tänne Numero Kymmeneen. He olivat olleet vaaroissa, ja he olivat vaarallisia. Heitä ympäröivä ilma oli kyllästytetty toiminnan mahdollisuuksilla. He tunsivat oman voimansa, he eivät pelänneet mitään, he eivät häpeilleet näyttää maailmalle itseänsä sellaisina kuin olivat. Heidän luonteensa olivat yhtä kirjavia kuin heidän värikkäät asunsa — kaikenkarvaiset bandannat, punaiset, siniset ja keltaiset paidat, jotka kaikki olivat lian tai ajan haalistamia.

Nancy olisi antanut mitä tahansa, jos olisi saanut nähdä Jerry Aikenin ja näiden miesten välisen ottelun. Ei tuntunut mahdolliselta, että Jerry olisi kyennyt hetkistäkään pitämään puoliansa heitä vastaan. Sitten Nancy muisti, millaisena Jerry oli seissyt hänen edessänsä vankilassa, valppaana, ryhdikkäänä, älykkään ja nopean näköisenä. Varmasti hänkin oli vaarallinen, mutta toisella tavoin kuin tämä miesjoukko.

Nancyssä heräsi hurjan vallaton halu. Jos Groganin vieraat olisivat voineet lukea hänen ajatuksensa, olisi hymy varmasti hyytynyt heidän huulillensa.

Heti kun Nancy oli astunut ovesta sisälle, riensi tarjoilupöydän äärestä hänen luoksensa parvi miehiä, pyytäen häntä taaskin laulamaan ja vieden hänet muassansa. Järjestysmies erosi hänestä alakuloisena ja miettivänä. Heti tytön poistuttua hänen luotansa tuntui hänestä kuin hän olisi leikkinyt tulella, viehättävällä, mutta hyvin kuumalla. Hän katseli tytön jälkeen huvitettuna, mutta samalla huolestuneena.

Nancyllä oli mainion hauskaa. Levinenkin sydän sykähti, kun hän näki tytön loistavat kasvot. Tanssiaskelin Nancy eteni miesjoukossa, hymyillen kaikille ja sinkautellen sanoja sinne tänne. Hänen etupuolellansa olivat kaikki odottavina, mutta heti hänen mentyänsä ohitse alkoivat miehet tungeksia päästäksensä jälleen likelle häntä, sysien toisiansa syrjään ja luoden toisiinsa katkeria silmäyksiä. Katkerat silmäykset eivät Groganin kapakassa ole varsin paljon katkerien tekojen edellä. Ja lainvalvoja Bud Levine tiesi sen sangen hyvin.

Mutta ainakin yhdestä seikasta hän oli hyvillänsä. Jerry oli kopissa ja pysyisi siellä varmasti. Se, että hän liittyisi tyttöön, tuntui Levinestä samanlaiselta kuin öljyn kaataminen tuleen. Lainvalvojaa hieman puistatti.

Kun miesparvi taaskin tempasi Nancyn mukaansa hyvin samalla tavoin kuin rantaa huuhtova aalto pyyhkäisee ajopuun valtameren helmaan, jännitti Kääpiö-Pete tukevia olkapäitään päästäksensä likelle tyttöä, ja Punainen Mack oli ihan hänen kintereillään.

»Nancy», supatti Punainen Mack niin hiljaa, ettei sitä kuulisi kukaan muu kuin tyttö, »meidän olisi aika laittautua pois täältä».

»Minkä tähden?» kysäisi tyttö, katsahtaen mieheen otsa rypyssä.

Hänestä alkoivat Punainen Mack ja Kääpiö tuntua painolta, jota hän raahasi perässänsä, kuten laiva raahaa myrskyankkuria. He pilasivat hänen huvinsa totisilla ilmeillään ja varoituksillaan.

Hänet valtasi äkkiä halu päästä heistä eroon.

»Minkä tähden?» kertasi Kääpiö vakavasti. »Sentähden, ettei tämä ole sopiva paikka naiselle. Olen ollut täällä kyllin kauan käsittääkseni sen.»

»Pete», sanoi Nancy kiivaasti, »minä itse ratkaisen, mitkä paikat ovat minulle sopivia». Hän kääntyi Punaisen Mackin puoleen ja lisäsi vetoavasti: »Eikö niin, Mack?»

»Tietysti hän sen tekee», myönsi Punainen Mack perin epäjohdonmukaisesti. »Eikö hän tiedä, mitä itse haluaa?»

Tungos vei Nancyn mennessään, mutta Pete ja Punainen jäivät seisomaan vastakkain, äkäisesti mulkoillen toisiinsa.

»Kuka sinua käski laskettelemaan lirputuksia?» huomautti Kääpiö rajusti.

»Minua- ei tarvitse käskeä estämään miestä menettelemästä narrimaisesti», selitti Punainen Mack. »Oletko niin tuhma, että puhut naiselle sillä tavoin?»

»Mack», virkkoi Kääpiö, »olen sietänyt sinulta aika paljon. Jos oletkin syntynyt typeräksi, ei sinun silti tarvitse sitä aina näyttää.»

Tungoksen päiden ylitse hän näki Nancyn. Tyttö oli kääntynyt katsomaan hymyillen taaksensa, ja Kääpiö piti sitä hymyä kehoituksena edetä. Mutta myöskin Punainen Mack oli nähnyt saman hymyn ja piti sitä erikoisesti hänelle tarkoitettuna rohkaisuna.

»Epäilemättä meidän pitäisi saada hänet pois täältä», jatkoi Mack, »mutta sinä et saa häntä lähtemään loukkaamalla häntä — etkä myöskään loukkaamalla minua».

Kääpiö muuttui kiukusta tumman punaiseksi.

»Mitä?» kivahti hän. »Sinä punapäinen kuvatus, sinä kävelevä luuranko! Mistä saakka olet sinä osannut lukea naisten ajatuksia?»

»Kas näin!» sähähti Punainen Mack ja iski Kääpiötä silmien väliin. Vähän aikaa Kääpiö oli liian ällistynyt lyödäksensä takaisin. Sitten hän kallistui taaksepäin, nojautui tukevasti oikean jalkansa varaan ja survaisi oikean nyrkkinsä eteenpäin niin väkevästi, että Punainen olisi lennähtänyt seinän lävitse, jos isku olisi osunut. Mutta ennenkuin nyrkki oli likelläkään, vältti Punainen Mack kyykistymällä hirvittävän täräyksen ja syöksähti lähemmäksi Kääpiötä ja napautti häntä molemmilla nyrkeillänsä lyhyeltä matkalta. Kääpiö-Pete sai huumaavan täräyksen leukapieleensä, ja sitten yhtä kova huitaisu vastaiselle puolelle sivalsi hänen kasvonsa takaisin eteenpäin, ja seuraavalla hetkellä Punaisen laiha nyrkki upposi rannetta myöten Peten vatsaan.

Mikä hyvänsä niistä iskuista olisi kaatanut heikomman miehen pyörryksiin, mutta Kääpiö vain ärjäisi ja pyyhkäisi Punaisen käsivarren etäisyyteen heilauttamalla kättänsä taaksepäin. Sitten hän täräytti Punaista kylkiluille musertavan rajusti. Sen voimasta Punainen taipui kaksin kerroin kuin kokoon loksahtava linkkuveitsi, mutta huitaisi samalla ylhäältäpäin sivalluksen, jonka hänen kivusta supistuvat lihaksensa tekivät kahta vertaa rajummaksi. Se sattui suoraan Kääpiön ennestään vahingoittuneeseen nenään, josta purskahti verisuihku. Silloin alkoi tappelu oikein todenteolla, sillä nähdessään omaa vertansa Kääpiö vimmastui, ja Punainen Mack riehui kuin paha henki, koettaen tähdätä uuden iskun samaan kohtaan.

Järjestysmies Levine ei suinkaan ollut sillä välin toimeton. Hän ponnisteli raivokkaasti päästäksensä kamppailijoiden luokse, mutta käsittämättömän nopeasti olivat kaikki Groganin vieraat kerääntyneet heidän ympärillensä. Monet heistä olivat saaneet maistaa nyrkin kolhaisuja aikaisemmin samana iltana ja hytkähtelivät nyt ihastuksesta odottaessaan näkevänsä jättiläisparin tekemää tuhojälkeä.

Sillä se oli todellakin jättiläisten kamppailu. Kääpiön iskuissa oli kolme kertaa niin paljon voimaa kuin Mack mitenkään sai irti laihoista käsistänsä, mutta toisaalta olivat Mackin sivallukset kolme kertaa niin vikkeliä. Hänen salamannopeasti liikkuvat nyrkkinsä takoivat Kääpiön päätä, kasvoja ja vartaloa kuin vasarat, mutta Kääpiö vain ärähti joka iskusta ja turvautui raskaisiin lyönteihinsä. Jostakin kaukaa hän kuuli Levinen kiljuvan, että tappelu oli lopetettava, ja uhkaavan teljetä tyrmään jokaisen, joka estäisi häntä pääsemästä kamppailijoiden luokse. Mutta ennen tyrmään joutumista Kääpiö tahtoi antaa loppuläimäyksen, joka tasaisi koko tilin, jättäisipä tuntuvan säästön hänen hyväksensä.

Hän alkoi ahdistaa vastustajaansa tiukemmin. Mackin nyrkit luistivat hänen otsastaan, naksahtelivat hänen leukaansa ja tömähtelivät hänen rintaansa ja kylkiluihinsa, mutta yhäti hän pudisteli päätänsä ja työntyi eteenpäin, itsepintaisesti väijyen tilaisuutta. Jos Mackilla olisi ollut tilaa, olisi hän saattanut pysytellä loitolla, mutta heitä ympäröivä piiri supistui supistumistaan, kun katsojat yhä innokkaampina tunkeutuivat likemmäksi nähdäksensä jokaisen sivalluksen. Niinpä vihdoin sulki elävä muuri taaksepäin ponnahtavan Mackin peräytymistien, ja seuraavalla hetkellä tärähti Kääpiön jykevä nyrkki hänen leukaansa. Mack jysähti takanansa olevaan mieheen ja sitten kirjaimellisesti kimposi lattialle.

Ankarasta täräyksestä huolimatta hän ei kuitenkaan pyörtynyt, ja kun Kääpiö astahti taaksepäin pyyhkiäksensä verta kasvoiltaan ja silmäilläksensä voitettua, ponnahti Mack jälleen pystyyn ja karkasi vastustajansa kimppuun kiukkuisesti kuin villikissa. He takertuivat yhteen, reutoilivat hetkisen ja kierähtivät sitten miestungoksen jalkoihin sekavana, sadattelevana rykelmänä.

Kaikkea tätä oli Nancy tarkkaillut tungoksen ulkoliepeiltä. Erotessansa kumppanuksista hän oli arvannut heidän välillänsä todennäköisesti sukeutuvan selkkausta, mutta päästäksensä heistä eroon hän ei ollut osannut keksiä parempaa keinoa kuin yllyttää heidät toisiansa vastaan. Hänestä oli tuntunut samanlaiselta kuin tarkka-ampujasta, jonka sormi painaa liipaisinta, mutta kun, miehet alkoivat rientää katselemaan taistelua, oli hänkin ajautunut piirin laitaan.

Sieltä hän näki Mackin ja Kääpiön päät, jotka kohosivat ympäröivän joukon yläpuolelle, näki nyrkkien sujahtelevan ja osuvan ja päiden keikahtelevan ja heilahtelevan iskuista. Kerran, kahdesti ja vielä sittenkin hän yritti pujottautua katselijatungokseen päästäksensä erottamaan kamppailijoita, mutta joka kerran ahtautuivat yhteen sulloutuneet selät yhä tiukemmalle ja sulkivat hänen tiensä. Muuta neuvoa ei ollut kuin seistä paikallansa ja katsella.

Hän oli pahoillansa tappelusta ja olisi ollut valmis uhraamaan paljon keskeyttääksensä sen; mutta hän ei olisi ollut uusi Nancy, jollei hän olisi tuntenut muutakin kuin katumusta. He ottelivat hänen tähtensä, ja jokaiseen sivallukseen keskitetty voima oli suitsutusta hänen valtansa kunniaksi. Tämä oli juuri sitä vaaraa, jonka hän oli vaistonnut leijailevan Groganin kapakan ilmassa. Entä jos koko joukko joutuisi myllerryksiin ja hän olisi sen kaiken keskipisteenä?

Miesjoukon keskeltä kajahti huuto: »He ovat lattiassa!»

Kun ryhmä sitten hajautui, näki hän lattialla vääntelehtivät ja kiemuroivat tappelijat. Seuraavalla hetkellä kumartui järjestysmies Bud Levine, jolta ahdingon lävitse tunkeutuessa hattu oli pudonnut päästä ja bandanna irronnut kaulasta, kumppanusten puoleen ja laski kätensä kummankin olalle. He olivat pidätetyt.

XXX luku

Henkien manausta

Lain kouralla oli merkillisesti jäähdyttävä vaikutus sekä Kääpiöön että Punaiseen Mackiin. He nousivat pystyyn, pahasti ryvettyneinä, veren tahraamina ja äkäisesti tähyillen toisiansa, mutta nyt heihin varmasti pystyi järki, sillä Bud Levinen silmien ilme tavallisesti selvitti hurjistuneimmankin miehen mielen.

»Kääntykää oveen päin ja alkakaa marssia!» käski järjestysmies. »Älkääkä marssiko liian nopeasti. Jos sen teette, saatan minä seisauttaa teidät, ja jos minä teidät seisautan, voitte jäädä liikkumattomiksi pitkäksi aikaa.»

Hän ei paljastanut revolveriaan, mutta hänen oikean kätensä hermostunut nytkähtely kertoi aika paljon sellaiselle, joka sitä ymmärsi. Numero Kymmenen oli tarkkaillut järjestysmies Bud Levinen työskentelyä jo kauan tätä ennen. Ja nyt Numero Kymmenen väistyi syrjään sävyisesti kuin keritty lammas eikä edes määkinyt. Ainoastaan Nancy uskalsi sekaantua. Hän astui Levinen luokse.

»Järjestysmies», virkkoi hän, »aiotteko oikein tosissanne pidättää heidät?»

»Neiti Scovil», vastasi järjestysmies, »siltä varmasti näyttää».

»Mutta mitä pahaa he ovat tehneet kenellekään muulle kuin itsellensä?»

Järjestysmies katsahti Kääpiön verisiin kasvoihin ja punatahraiseen paitaan ja virnisti sitten.

»Täällä ei ole tapahtunut murhia, neiti, ja minä aion ne estää. Mutta tappo oli kyllä ihan lähellä. Nämä miehet saavat levätä tyrmässä.»

Nancy kääntyi kumppanusten puoleen silmissänsä pehmeä säälin ilme. Toisella kädellänsä hän tarttui Kääpiön jäntevään nyrkkiin ja puristi toisella Punaisen Mackin kovia, laihoja sormia.

»Olen pahoillani», mutisi hän, »hyvin pahoillani!»

»Älkää välittäkö mitään koko jutusta», koetti Mack rauhoittaa. »Hän haki tätä jo kauan. Hän ei koskaan ole osannut kunnollisesti puhutella naista.»

Kääpiö pyyhkäisi vapaalla kädellänsä verta kasvoistaan. Toisella hän puristi Nancyn sormia.

»Tuonnempana peittoan hänet hyväksi», vakuutti hän. »Hän on aina ollut vastuksinanne, neiti.»

»Eteenpäin!» komensi järjestysmies, ja kulkue sujuttautui ovesta kadulle.

Heti sen mentyä se unohdettiin. Pöytien ääressä alkoi korttipeli uudelleen, rulettihyrrä pyöri taaskin, lasit välkkyivät ja kimaltelivat tarjoilupöydällä; ja melkoinen ryhmä odotti, pitäen silmällä Nancyä. Numero Kymmenen huomio oli äsken suuntautunut toisaalle, mutta nyt se palasi vakavaan puuhaansa, rahantuhlaamiseen.

»Meluisa miespari, ne kaksi, jotka saapuivat seurassanne tänne», huomautti Kalju, nilkutettuansa Nancyn luokse. »Enimmäkseen Numero Kymmenen on tavattoman hiljainen, kunnes tulee vieraita. Tällaista hälinää ei ole ollut sen illan jälkeen, jona Wendell-vanhus löysi kultasuonensa ja ripusti ouijansa, manauslautansa, tuonne seinälle.»

Samassa lähestyi itse mahtava Grogan tyttöä, pyytäen häntä laulamaan, ja häntä tukeaksensa nostivat toiset huudon, mutta Kaljun huomautukset olivat virittäneet Nancyssä innostuksen kipinän.

»Kertokaa minulle Wendell-vanhuksesta!» pyysi hän.

»Hän oli kummallinen, iäkäs hupakko», alkoi Kalju, »tuli tänne ja istui tuon pöydän ääressä iso paperiliuska levitettynä eteensä ja lisäksi laudankappale, jonka toisessa päässä oli kynä. Hän pani kätensä laudalle, ja kynä alkoi kirjoittaa — ainakin Wendell-ukko väitti sen kirjoittavan, mutta me emme siitä paljoakaan kostuneet. Pelkkää riipustelua. Mutta Wendell-vanhus ihan ihastui. Hän nimitti vehjettänsä ouijaksi ja vakuutti ouijan ilmaisseen hänelle runsaan kultasuonen vuoristossa.»

»Oliko ukko mielipuoli?» tiedusti tyttö.

»Siltä se kuulostaa, neiti», myönsi Kalju, »mutta hän meni vuoristoon sellaiseen paikkaan, josta kukaan ei olisi uskonut löytävänsä kullan hiventäkään, ja palasi kolmen kuukauden kuluttua Numero Kymmenen kautta muassansa kokonainen taakka kultahietaa. Hän piti Numero Kymmentä humalassa kaksi päivää ja ripusti ouijansa tuonne seinälle. Sen jälkeen ei täällä ole ollut niin meluista, ennenkuin — suokaa anteeksi, neiti — ennenkuin te tulitte kaupunkiin.»

Huoneen nurkassa riippui nuoranpätkän varassa seinällä pieni, ohut, kolmikulmainen puukappale. Kun Nancy halusi katsella sitä tarkemmin, nouti Kalju sen hänelle, ja hän tarkasti sitä yksityiskohtaisesti. Se oli aivan sileä, kehnosti öljytty puupalanen, karkeatekoisen sydämen muotoinen. Kärjessä ei ollut mitään muuta kuin reikä, johon kynä oli pistetty. Kolmion leveässä alapäässä oli kaksi pientä, honteloa pyörää. Ne olivat kaksi tukipistettä, ja kolmantena, kolmion kärkenä, oli laudan reikään sovitetun kynän kärki.

Koje oli perin yksinkertainen. Kun se pantiin sileälle pinnalle levitetylle paperille, alkoivat hontelot pyörät vähäisimmästäkin paineesta liikkua, ja kynän kärki siirtyi epäsäännöllisesti sinne tänne, piirtäen harakanvarpaita, jotka saattoivat näyttää kirjoitukselta, mutta saattoivat olla näyttämättäkin.

Päästyänsä ouija-laudan tarkastelussaan näin pitkälle Nancy oli ojentamaisillaan sen takaisin Kaljulle, mutta havaitsi samassa jonkinlaisia kirjaimentapaisia laudan alapinnassa. Puhallettuansa pölyn pois hän erotti seuraavat lyijykynällä kirjoitetut, pehmeään puuhun painuneet sanat: »Minun avullani kirjoittava käsi kuvaa entisyyttä, vastaisuutta ja ihmisten sydämiä.» Nancy luki sen ääneen ja naurahti Kaljulle.

»Uskotteko sitä?» kysäisi hän.

»En oikein tiedä», vastasi Kalju, kynsien korvallistaan. »Minä en halua leikitellä tuollaisilla vehkeillä. Vanhalle Wendellille se tuotti kultaa. Kenties se tuottaisi jotakin muuta seuraavalle käsittelijälleen. Niin; minä en usko siihen, mutta en epäilekään; olen siinä välillä.»

Mutta Nancy halusi koettaa ouijalautaa, minkä vuoksi Grogan itse toi hänelle talteensa eksyneen käärön seinäpaperia. Sen toinen puoli oli kyllin laaja ja valkoinen, ihanteellinen laudan kynästä lähtevää kömpelöä töherrystä varten. Nancylle vedettiin tuoli sen pöydän ääreen, jolle paperi ja lauta sijoitettiin, ja ryhmä uteliaita katsojia kertyi ympärille.

»Minun muistaakseni», huomautti Grogan, »Wendéll-vanhus vain piti sillä sormenpäitänsä hyvin keveästi, ja koje sitten kirjoitti ilman muuta. Minä en saanut selvää sen sanoista, mutta Wendell-ukko erotti kaikki ihan tarkasti. Hän sai siitä kokoon sanoja, mutta minusta se näytti samanlaiselta kuin pikku lapsen töherrys.»

»Koettakaa te!» kehoitti Nancy ja työnsi lautaa Groganiin päin.

Mies tarttui siihen, virnistellen arkailevasti.

»En minä siihen usko», vakuutti hän hymyilevälle joukolle. »Mutta jotakin kummallista siinä on. Se tuntui antaneen ihan oikean vihjauksen ukko Wendellille, pojat. Mutta ensin on kysyttävä jotakin, ennenkuin se kirjoittaa. Wendell vanhus jupisi kysymystänsä, ja sitten koje tuhersi. Mitä tahdotte tietää, miehet?»

Heti luikkasi joku älyniekka katselijapiirin takaa: »Millainen mies on Grogan?»

»No niin», hymähti Grogan, »katsotaanhan, mitä se siitä sanoo».

Hän laski paksut sormensa pienelle laudalle. Aluksi se ei hievahtanutkaan.

»Taikauskoa», naurahti joku sivullinen. »Siitä ei heru mitään. Sen viime kerralla kirjoittaessa olivat he kaikki varmasti humalassa, Wendell muiden muassa.»

Mutta tuskin hän oli ennättänyt sen sanoa, kun lauta jo liikahti. Ehkä se johtui siitä, että Grogan oli hieman muuttanut kätensä asentoa. Kömpelötekoiset pyörät huojuivat hieman, ja kynä piirsi useita pisteitä ja viivoja ja sitten pitkän, mutkikkaan viirun. Grogan nosti lautaa, ja monta päätä kumartui pöydän puoleen lukemaan lausuntoa.

»E - i», tavasi Nancy. »Se vakuuttaa, etteivät miehet olleet humalassa, kun se kirjoitti viime kerralla. Koettakaahan uudelleen, herra Grogan! 'Millainen mies on Grogan?’»

Nyt ei enää naurettu niin paljoa. Synkän kummastelevan, milteipä pelokkaan näköisenä Grogan laski kätensä jälleen laudalle. Tällä kertaa se alkoi vähääkään epäröimättä liikkua paperilla, ja kynä piirsi nopeasti viiruansa. Se seisahtui; Grogan nosti pienen kojeen pöydältä, ja taaskin peittyi paperi heti varjoon, kun päät kumartuivat sitä tähystämään.

»K - o - n - n - a», tavasi Nancy. »Konna!»

Varjostavat päät kohosivat äkkiä pystyyn.

»Ha, ha, ha, ha!» hohotti joku. »Grogan on konna. Hän itse väittää niin!»

»Kuka siellä nauroi?» karjaisi Grogan, puristaen kätensä isoksi nyrkiksi. »Mikä tyhjäkalloinen tolvana nauroi moiselle?»

Hän tähysti miesjoukkoa, turhaan etsien uhittelevia kasvoja, ja ärisi, kun ei sellaisia löytänyt.

»Se on typerä ajatus» kiivasteli hän, mulkoillen ympärillensä, koettaen löytää jotakin, mihin purkaisi kiukkunsa. »Se on hullujen peliä, tuiki järjetöntä.»

Ja hän mennä tömisti tarjoilupöytänsä ääreen, samalla kun hänen takaansa kuului hiljaista, hillittyä hyminää, joka saattoi olla heikkoa naurua tai miettiväistä kuisketta.

»Koettakaa te nyt», ehdotti Nancy Kaljulle ja sysäsi lautaa häneen päin.

Mutta Kalju pudisti heti päätänsä jyrkän epäävästi.

»Tuosta ouijalaudasta ei lähde hyvää. Se ei enää kaiva kultaa, ja hyvin todennäköisesti se on alkanut tehdä jotakin muuta. Minä en halua kajota siihen ollenkaan, neiti.»

»Kenties sillä on varastossa joitakuita hyväilynimityksiä sinulle, Kalju», sanoi joku miehistä, ja nauru remahti jälleen.

»No, te sitten», kehoitti Nancy viimeistä puhujaa.

Mutta mies vetäisi kätensä pois ja piti niitä poikien tavoin selkänsä takana.

»En minä, neiti. Minulla ei ole mitään erikoista halua käyttää sitä.»

Taaskin naurua, sillä Mclntosh oli tunnettu mies.

»Koettakaa te!» pyydettiin Nancyä, ja tottelevaisesti hän laski hennot sormensa laudankappaleelle.

XXXI luku

Tietäjän sanoja

Groganin vieraat oli vallannut jännitys, sitten kun pieni laudanpalanen oli alkanut liikkua paperilla. Siitä oli kuiske levinnyt pokerpöytiin ja harventanut onnenpelin ympärille kertynyttä ryhmää; ja nekin, jotka vielä pelasivat tai vetelehtivät tarjoilupöydän ääressä, pitivät silmällä ouijalautaa ja kuuntelivat sen lausumia.

Nancy tunnusteli lautaa kädellänsä; se huojui omituisen hontelosti hänen kosketuksestaan, mutta hän huomasi, että sitä saattoi ohjata, määrätä sen liikkumissuunnan ja että hän näennäisesti sitä koettamatta saattoi panna kynän kirjoittamaan oman tahtonsa mukaan — varsin mitätön havainto, mutta se innostutti Nancy Scovilia. Nämä hänen ympärillänsä olevat miehet olivat keräytyneet maapallon sadoilta eri seuduilta, he olivat väkeviä, toiminnanhaluisia miehiä, ja hänen käsissänsä oli koje, jolla hän saattoi hallita heitä kaikkia. Hymyillen hän silmäili heitä, milloin yhtä, milloin toista, ja silloin he aina hetkiseksi nostivat katseensa häneen päin, mutta yleensä oli ilmassa rauhatonta, taikauskoista epäilystä. He vilkuilivat toisiinsa ja tuijottivat Nancyn valkeata kättä, joka nojasi lautaan.

»Mitä haluatte tietää?» kysyi hän.

»Ei mitään kenestäkään erikoisesti», ehätti muuan vastaamaan. »Tiedustetaan jotakin yleistä — jotakin, mikä koskee koko joukkoa —»

Hän keskeytti äkkiä puheensa, sillä vaikka Nancy vielä katsoikin häntä silmiin, alkoi ouijalauta liikkua. Se piirsi paperiin pitkän viirun ja kirjoitti vielä paperin reunaan saavuttuansakin. Niin sujuva kirjoitus nostatti innostuksen sorinan, ja alettiin tavata sanoja.

»Tässä huoneessa on karjanvaras, ja —»

»Ja mitä?» urahti parikymmentä ääntä. Numero Kymmenen miehissä ei ollut kovinkaan monta sellaista, joka ei silloin tällöin olisi siepannut laumasta harhautunutta nautaa, mutta eräs näistä viattomista — hän oli poikavuosiltansa alkaen haeskellut kultasuonia — levitti jalkansa haralleen ja urahti: »Kysytään sen kirotun lurjuksen nimeä! Jatkakaa, neiti, ja koettakaa, ilmoittaako lauta nimen.»

Pyytäjän ympärillä olevassa ryhmässä syntyi liikettä.

»Olemmeko me poliisien käskyläisiä?»

»Ottakoon järjestysmies kiinni karjanvarkaan! Se ei ole meidän asiamme.»

»Te kysytte liian paljon, naapuri.»

»Entä vielä? Pankaa se takaisin paperille, neiti!»

Tottelevaisesti Nancy nosti laudan paikalleen ja alkoi uudelleen. Nytkähdellen, huojuen ja horjahdellen, ikäänkuin jonkun rauhattoman hengen ohjaamana alkoi pieni, sydämenmuotoinen laudanpala liikkua paperilla, ja Nancyn käsi lepäsi sen varassa niin hervottomana, että se näytti vetävän muassansa hänen vastahakoista käsivarttansa.

Tällä kertaa kynä täydensi lauseen:

»Ja vaitelias, pitkäkannuksinen mies on hänen jäljillään.»

Taaskin liikettä, mutta tällä kertaa ei niin peittelemättä. Jokainen silmäili salavihkaa naapurejansa ja huomasi monta harvapuheista miestä, ja viidestä oli ainakin kahdella pitkät kannukset.

Groganin salissa tapahtui silmänräpäyksessä muutos. Hetkistä aikaisemmin olivat kaikki hoilottaneet hyvinä ystävyksinä, mutta nyt melu vaimeni. Miehet alkoivat vilkuilla ovelle. He siirtyivät mukavan välimatkan päähän muista; pieni yhteen sulloutunut joukko harveni, kunnes parvessa olisi saattanut päästä mihin suuntaan hyvänsä.

Hampaat painuivat lujasti vastakkain, silmiin tuli kylmä välke ja niiden katse harhaili rauhattomasti sinne tänne, kädet muuttuivat kovin hermostuneiksi, ja kaikki olivat hieman ärtyneitä, koska heidän takanansa oli muita. Jos koiran pintaa raapaistaan, niin sen alta hyvin todennäköisesti löytyy susi. Nancy oli raapaissut Numero Kymmenen pintaa, ja nyt alkoivat hampaat paljastua.

»On turhaa puhua miehistä», huomautti joku joukosta. »Minä puolestani haluaisin tietää, minkä tähden tämä ruletti ei kertaakaan ole sanottavasti menettänyt.»

»Tämä ei ole mikään ajatusten lukija», tokaisi hänen kumppaninsa ivallisesti. »Mitä sinä siltä odotat?»

Mutta Nancy muisti Teeku-Lewin jalan hapuilleen ikäänkuin jotakin tavoitellen ja sitten vetäytyneen takaisin. Häntä alkoi äkkiä pahasti kiukuttaa. Hän tosin oli selviytynyt suuritta tappioitta, mutta jos hyrrässä tosiaankin oli konnanjuonia, oli mahdollisimman katala rikos petollisesti nylkeä näitä rotevia, väkeviä huolettomia tuhlareita. Muutoinkin hupeni raha heidän hyppysissänsä kuin savu, ja jos heille viritettiin pauloja, jos heiltä kavalasti peijattiin rahat, jotka olisi melkein saatu pyytämälläkin, oli se niin halvan roistomaista, että Nancyä puistatti. Ja Numero Kymmenen miehiä kohtaan hän tunsi sisarenhellyyttä, johon omituisesti sekaantui ilkeätä kiusaamisen halua.

Hänen sormiensa taidokkaan painostuksen alaisena alkoi ouijalauta nyt kirjoittaa viimeisen kysymyksen vastausta.

»Katsokaa lattian alustaa ruletin takana!»

Tämän lauseen näkivät Nancyn ympärille tunkeutuneet katselijat piirtyvän laudan jälessä paperille.

»Jarru, lempo soikoon!» kuului kuin hiljainen ukkosenjyrähdys Nancyn korvan juuressa. »Ja minä olen pannut viisisataa dollaria tuohon konnanvehkeeseen, niin totta kuin olen pannut viitosen. Pojat, revitään lattia auki ja katsotaan!»

He poistuivat ouijapöydän ympäriltä; Nancykin unohtui heidän tunkeutuessansa ruletin luokse. Heidän tulonsa ensi aalto hajoitti ne harvat, jotka olivat siellä pelaamassa. Etumaiset ympäröivät ruletin ja Teekun, kun taas käytännöllisemmät menivät etsimään vasaroita ja kirveitä lattian murtamista varten. Sitten he riensivät takaisin työhön. Ei kuulunut kiljuntaa eikä kirouksia, vaan ainoastaan hiljaista jupisemista, joka suuresti muistutti äkäisten mehiläisten surinaa — ääntä, joka panee maailman voimakkaimmankin petoeläimen lähtemään käpälämäkeen.

He tunkeutuivat Teekun ympärille ja työnsivät lukumäärällänsä häntä hoippuen peräytymään. Ensimmäinen kirveenisku halkaisi lankun.

»Hei!» kirkaisi Teeku-Lew. »Heittäkää sikseen se puuha!»

Hänen äänensä oli terävä ja kimakka kuin pikku pojan. Melkein nyyhkyttäen raivosta hän sysi luotansa häntä likistäviä miehiä. Hänen sanansa tulivat kirskuvina.

»Hajaantukaa, te paksut ääliöt — senkin läski- ja jauhosyöttiläät!»

Itse Grogan syöksähti vastaiselta suunnalta paikalle ja karjui: »Mitä hemmettiä täällä on tekeillä? Mistä olet tuon kirveen siepannut, Pete? Kirottua, sitä et tee!»

Sillä Pete nosti kirvestä iskeäksensä lattiaa uudelleen, ja Grogan väänsi helposti aseen hänen käsistään.

»Mikä teihin on oikein mennyt, hyvät herrat!» mylvi hän. »Oletteko pureksineet hulluruohoa?»

Miehet peräytyivät vähän, kaihtaen osittain Groganin vankassa kourassa olevaa kirvestä, osittain Teeku-Lewin kimeitä raivonpurkauksia.

»Me aiomme repiä irti osan tästä lattiasta nähdäksemme, mitä sen alla on», selitti Pete, joka oli ryhtynyt toisten puhetorveksi. »Me emme tahdo vahingoittaa teitä, Grogan — jollemme löydä mitään kieroa. Mutta tuossa hyrrässä on aina ollut jotakin vinossa.»

»Repiä auki minun lattiani?» jyräytti Grogan, ja hänen silmänsä supistuivat vaarallisesti kiiluviksi pisteiksi. »Sitä ennen minä lähetän teidät helvettiin! Viskaa pois se kanki, Pätkä, tai minä halkaisen pölkkymäisen kallosi!»

Pätkä oli äsken saapunut kaivoksilta ja menettänyt suurimman osan säästöistänsä tässä samassa ruletissa. Hän pudotti nöyrästi lattialle kiilan ja myöskin vasaran; mutta kun hän oikaisihe, oli hänen oikea kätensä merkitsevässä asennossa lanteella.

»Kuules nyt suoraan, Grogan», virkkoi hän tyynesti. »Me otamme tästä selvyyden. Älä ole narrimainen! Jos turmelemme osan lattiaasi, niin minä vastaan siitä.»

Hän kouraisi taskustansa joitakuita kultakolikkoja ja kilisytti niitä vasemmassa kädessään.

»Nämä kai riittänevät vahingon korvaukseksi. Me emme väitä, että sinä olet kiero, Grogan, mutta Teekussa on aina ollut jotakin kummallista. Hän ei ole näiden seutujen miehiä.»

Se tarjosi Groganille pelastautumismahdollisuuden, ja epätoivoissansa hän tarttui siihen.

»Tehkää kuten haluatte, pojat», myöntyi hän, »jos epäilette hyrrässä olevan jotakin kieroa. Mahdollisesti Teeku on peukaloinut sitä.»

»Peukaloinut sitä? Minä? Työnnätkö kaikki minun niskoilleni?» kirkui Teeku-Lew. »Sinä halpamainen kynijä, etkö sinä olekaan ollut siinä mukana? Päästäkää minut pois! Minä olen erossa koko roskasta!»

»Mutta meidän välimme eivät ole selvät», kivahti Pätkä. »Eivät hitto vieköön olekaan. Hei, Pete, seisauta se laiha rotta!»

»Takaisin nurkkaan!» karjaisi Pete. »Takaisin! Tai nitistän sinut kuoliaaksi, Teeku.»

Teeku oli koettanut suikertautua tungoksen lävitse, mutta palasi nyt nurkkaan yhdellä ainoalla hyppäyksellä. Hartioittensa jymähtäessä seinään hän tempasi revolverin. Se oli lyhytpiippuinen, viisiviidettäkaliiberinen, pullea, naurettavan näköinen ase, mutta nähtävästi sitä oli usein käytetty, ja Teeku-Lewin eteen muodostui tyhjä piiri, joka laajentui joka hetki lammikkoon pudotetun kiven nostamien väreiden lailla. Sillä Teekun kasvot olivat värittömät muustakin kuin pelosta, ja hänen helmimäisissä silmissänsä kiilsi murhanhimo. Hän vapisi päästä jalkoihin saakka, ei pelosta, vaan vimmaisesta surmaamisen halusta.

»Nyt olen täällä», sanoi hän, äänen kulkiessa vinkuvasti nenän kautta. »Mitä minusta tahdotte?»

»Sen ilmaisemme sinulle yksitavuisilla sanoilla», lupasi Pete. Hänen kädessänsä oli pitkä revolveri, ja kymmenkunnan muun miehen kädessä välkkyivät aseet.

»Heitä revolverisi lattialle, Teeku», neuvoi Pätkä. »Asemasi on toivoton.»

»Sinä hupsu!» kiljaisi Teeku. »Lähden helvettiin ilomielin, jos saan lähetetyksi muutamia teitä miekkosia samaan matkaan.»

Kukaan ei vastannut siihen mitään — siihen ei voitu vastata muutoin kuin yhdellä tapaa. Groganin kapakassa syntyi hiljaisuus, joka hiipi miehestä mieheen kuin elävä olento. Rehentelemällä ja peloittelulla selviytyminen oli mahdotonta, mahdotonta oli myös pakeneminen. Teeku-Lewin oli kuoltava, mutta ennenkuin hänen silmänsä ummistuisivat, osuisivat hänen kuulansa häntä ympäröivään, taajaan sulloutuneeseen miesjoukkoon.

XXXII luku

Jerry ei anna sanaansa

Järjestysmies Bud Levine oli vaarallisten miesten tuntija. Hän tunsi ne samoin kuin musiikin rakastaja tuntee Beethovenin kappaleet, tunsi ne yhdellä silmäyksellä samoin kuin taidearvostelija erottaa saman koulukunnan maalaukset toisistansa. Hän tiesi, milloin hälisijä ei tyytynyt ainoastaan reuhaamaan, vaan oli valmis myöskin iskemään, ja milloin äänettömyys johtui typeryydestä, milloin taas jöröstä kiukusta. Miehen askeleista hän osasi hyvin tarkalleen päättää, millainen ääni lähtisi näkymättömän vieraan kurkusta, ja äänen soinnusta hän pystyi arvaamaan millainen oli silmien välke.

Askelten huojumisesta hän saattoi päätellä, kuinka monta vuotta mies oli elänyt satulassa, ja käden ja ranteen liikkeiden nojalla hän erotti korttihuijarin näppäryyden revolverisankarin salamannopeista tempaisuista. Hän tutki ihmisiä samoin kuin kirjojen rakastaja tutkii kirjastojen niteitä. Hän maisteli Numero Kymmenen vaarojen eri vivahduksia samoin kuin viinintuntija maistaa viinejä ja mainitsee niiden valmistusvuoden ja -paikan.

Mutta kaikesta taidostansa huolimatta järjestysmies Bud Levine oli ymmällä ajaessaan rotevia kumppanuksia Groganin kapakasta vankilaan. Kaikista merkeistä, askelista, liikkeistä, äänestä ja silmistä, päättäen nämä miehet olivat vaarallisia; nämä miehet olivat perehtyneet revolverileikkiin, mutta sittenkin he olivat koulupoikien lailla tapella katistaneet — eikä oikea revolverisankari kammoa mitään niin pahasti kuin paljaan nyrkin iskua. Senvuoksi oli järjestysmies ymmällä. Tappelun alkaessa hän oli ottanut revolverinsa valmiiksi esille. Hän oli liian kaukana syöksyäksensä kamppailijoiden väliin, mutta hän oli päättänyt revolverin välähtäessä yrittää nopealla laukauksella murskata sen miehen käden, joka ensiksi paljastaisi aseen.

Mutta revolveria ei oltu väläytetty. He olivat seisseet vastakkain ja läimäytelleet toisiansa kuin kaksi vaaratonta kulkuria. Ja Bud Levine oli häpeissänsä; hän oli arvostellut heitä ihan nurinkurisesti, ja jos hänen silmänsä alkaisi tällä tavoin häntä pettää, pitäisi hän pian kaivossakilaista pitkien matkojen ratsastajana. Niinpä hän kuuntelikin tuskaisen tarkkaavasti, kun kumppanukset ärähtelivät toisillensa vankilaan mentäessä.

»Joka tapauksessa», virkkoi. Punainen Mack, »opit sinä tästä, miten sinun vast’edes pitäisi puhua tytölle».

»Tytölle!» jupisi järjestysmies. Hän kallisti päätänsä kuullaksensa paremmin.

»Mitä?» vastasi Kääpiö kiihkeän lämpimästi ja pärskäytti pois veren, jota yhä valui hänen ylähuulellensa. »Luuletko minun tarvitsevan sinulta opetusta käyttäytymisessä?»

»Kääpiö, sinä et ole milloinkaan pystynyt arvostelemaan itseäsi», huomautti Punainen Mack. »Otetaan esimerkiksi ne kappaleet, joita soitat sillä kirotulla huuliharpullasi. Sinä olet tylstynyt, joten luulet sen olevan musiikkia. Tiedätkö, mitä se oikeastaan on?»

»No mitä?» kysyi Kääpiö hillityn kiihkoisella äänellä.

»Oletko koskaan kuullut muulin kiljuvan, naapuri», jatkoi Punainen Mack, »kun se on oikein ikävissään sydänyöllä?»

Järjestysmies huoahti huojennuksesta. Nuo miehet olivat nähtävästi vanhoja kumppanuksia, ja siinä oli heille kyllin syytä pidättyä turvautumasta revolvereihin tapellessansa. Hän alkoi taaskin luottaa omaan arvostelukykyynsä.

»No niin», murahti Pete käreästi, »mitä muulin kiljunnasta?»

»Ei mitään», vastasi Punainen Mack rauhallisesti, »muuta kuin se, että aina kun olet alkanut soittaa huuliharpullasi, olen minä luullut sinun koettavan matkia yöllä kiljuvaa yksinäistä muulia».

Järjestysmies kuuli Kääpiön henkäisevän syvään, niin syvään, että hänen vankat olkapäänsä vavahtivat.

»Mack», tiedusti hän juhlallisesti, »onko tarkoituksesi tunnustaa aina valehdelleesi minulle vakuuttaessasi pitäväsi soitosta ja minun soitostani erikoisen paljon?»

»Kääpiö», myönsi Mack totuudenmukaisesti, »olen koettanut olla loukkaamatta tunteitasi; mutta joskus, kun minun on ollut istuttava alallani ja kuunneltava, olen hartaasti toivonut, että voisin tukkia jollakin aineella korvani».

Kääpiö huokaisi.

»Niinpä niin, Mack», virkkoi hän, »jotkut ihmiset ovat sellaisia. He eivät ole saaneet musiikkikorvaa. Olen toivonut sinusta jotakin, mutta jollet pidä ainoastakaan soittamastani kappaleesta, lakkaan toivomastakin. Joka tapauksessa on sinulla kummallisia ajatuksia, Mack. Ajattelehan esimerkiksi niitä piloja, joita luet kalenteristasi.»

»Etkö pidä niistä?»

»Mack, minun on puhuttava sinulle totta.»

»Miksi sitten olet nauranut ja hohottanut niille näin monen vuoden aikana?»

»Ollakseni loukkaamatta tunteitasi Mack. Mutta jotkut niistä piloista ovat niin vanhoja, että isoisäni kertoili niitä muistellessaan lapsuusaikojansa, ja kaikki muutkin ovat harmaantuneet ja ummehtuneet. Mack, jos olisit lasketellut niitä piloja sata vuotta sitten, olisit saavuttanut niillä menestystä, mutta nykyisin sinä niillä suorastaan rääkkäät ihmisiä. Koska me nyt olemme eron kynnyksellä, ei minulla ole mitään syytä salata sinulta totuutta.»

Punainen Mack käveli pää miettivästi kumarassa.

»Jos olisit käyttänyt järkeäsi, Kääpiö», sanoi hän, »ei meidän olisi tarvinnut tapella ja erota tällä tavoin. Mutta sinun oli opittava, ettei sinun sovi puhua naiselle ikäänkuin hän olisi potkiva, kesytön hevonen.»

»Sinua hupsua!» kivahti Kääpiö. »Hänhän kääntyi poistuessaan katsomaan taaksepäin ja hymyili minulle. Hän olisi lähtenyt suoraapäätä pois kapakasta, jollei tungos olisi vienyt häntä muassaan pois luotani. Mutta hän hymyili osoittaakseen ymmärtävänsä, että minä olin oikeassa ja ettei siellä ollut sopiva paikka naiselle.»

»Hymyili sinulle? Kääpiö, sinä hourailet. Olet ollut huonossa kunnossa jo jonkun aikaa, mutta tämä on ihan kaistapäistä. Katsos, Kääpiö, se hymy oli tarkoitettu minulle. Hän tahtoi sillä huomauttaa, että minun ei tarvinnut suuttua sinulle pahasti.»

»Mack, joskus puhut tosiaankin typerästi. Et kai ole humalassa, vai oletko?»

»Joko taaskin loukkaat minua», ärähti Mack. »Vihjailetko sinä minun ja Nancyn välisiin suhteisiin?»

»Kun pääsemme tyrmästä», uhkasi Kääpiö, »teen puhdasta jälkeä sekä sinusta että suhteistasi ja —»

»Suu kiinni!» kielsi järjestysmies, ei kuitenkaan tarpeettoman kiivaasti. Oikeastaan hänestä alkoi tuntua miellyttävän lohdulliselta, ja hänen mielensä muuttui veljellisen ystävälliseksi sekä Mackia että Kääpiötä kohtaan. Jos tyttö oli tehnyt hänestä narrin, oli hänellä nähtävästi runsaasti seuraa.

Vankilan ulommassa huoneessa hän komensi kumppanukset seisomaan seinää vasten, sillä aikaa kun hän itse avasi sisemmän, kiviseinäisen kopin oven ja huusi vankia tulemaan ulos. Viimemainittu ilmestyi näkyviin, hieroen silmiänsä.

»En mielelläni olisi teitä herättänyt», huomautti järjestysmies, »mutta kahdelle on annettava etusija yhteen verrattuna. Teidän on majailtava täällä. Nämä kaksi herrasmiestä saavat teidän paikkanne.»

Mutta Jerry oli nähnyt kumppanukset, ja nyt hän purskahti raikuvaan nauruun. Sitä kesti niin kauan, että hänen oli nojauduttava seinään pysyäksensä pystyssä.

»Siispä», virkkoi hän vihdoin kyetessänsä puhumaan, »tyttö on lähettänyt teidät molemmat tänne?»

Molemmat isot miehet mulkoilivat häneen äänettöminä.

»Mistä hitosta», huudahti Levine, »tiedätte tytön olevan tämän takana?»

»Koska luin hänen ajatuksensa», vastasi Jerry. »Hän pudistaa heidät pois vastuksistansa; hän laittautuu vapaaksi lähteäksensä retkeilemään, omin päinsä, ja hänen retkeilynsä päättyessä, järjestysmies, on vanha koppinne sullottu täyteen kuin sardiinirasia.»

»Smith», jupisi järjestysmies, »teillä on epäilemättä järkeä. Mellakan nostattaminen käy siltä tytöltä yhtä luonnollisesti kuin potkiminen mustangilta. Hei, te kaksi, marssikaa sisälle tuosta ovesta. Teillä ei ole revolvereja, mutta teillä on nyrkkinne, ja jos haluatte selvittää välinne tappelemalla, niin antakaa soida! Vilkkaasti sisälle!»

»Järjestysmies», ärisi Kääpiö, »hankkikaa valmiiksi luuta ja sanko. Kun minä jätän Mackin käsistäni, on teidän hiukan siivottava ja korjattava jätteet.»

»En tarvitse olla enempää kuin viisi minuuttia kahden kesken hänen kanssansa», uhkasi Mack puolestansa heidän mennessänsä ovesta.

Järjestysmies sulki sen ja kääntyi sitten Jerryn puoleen, hymyillen odottavasti.

»Toivoisinpa», sanoi hän, »saavani olla katsomassa sitä kamppailua».

»Tappelusta ei tule mitään», vakuutti Jerry.

»Minkä tähden ei?»

»Koska tyttö ei ole täällä näkemässä.»

»Totisesti, taidattepa olla oikeassa.» Järjestysmies hihitti. »Sieltä ei kuulu muuta kuin haastelua. Ja sekin jo vaimentuu.»

»Se on varma», virkkoi Jerry. »Huomenaamulla he istuvat käsi kädessä kuten koulutytöt. Nähkääs, mies, he ovat kumppanuksia. Miksi ette istahda hetkiseksi tarinoimaan? Tarvitsette kyllä kaiken levon, jonka suinkin saatte, ennenkuin tämä yö on kulunut.»

»Tytönkö tähden?» kysäisi järjestysmies.

»Hänen silmiensä», vastasi Jerry. »Niissä on hornamainen voima.»

»Antaisin sata dollaria», huoahti järjestysmies istuutuessaan, »jos saisin hänet pois Numero Kymmenestä. Tämä kaupunki on aina ollut vain askeleen päässä helvetistä, mutta se tyttö on siirtänyt sitä senkin viimeisen askelen. Nyt olemme ihan portilla, Smith. Antoipa hän teille totisesti hauskan mällin tullessansa tänne nauramaan teille.»

Jerry puri hammasta, mutta seuraavalla hetkellä hänen silmänsä välähtivät eloisasti.

»Ei se ole mitään», sanoi hän, »siihen verrattuna, mitä minä teen hänelle päästyäni vapaaksi».

»Kun tuli siitä puhe», huomautti järjestysmies, »on minun saatava teiltä lupaus, ettette yritä karata, jos mielitte viettää yönne tässä huoneessa».

»En anna sanaani», torjui Jerry virnistäen.

»Sitten panen teidät rautoihin, naapuri.»

»Tehkää niin. Otan —»

Hänen lauseensa katkaisi terävä pamaus, revolverin laukaus.

»Groganin salista!» huudahti järjestysmies ja syöksyi ovelle.

Hän pysähtyi vain lukitsemaan sen jälkeensä ja riensi sitten juoksujalkaa kadun poikki Groganin kapakkaan.

XXXIII luku

Scovil ilmestyy

Miesten syöksyminen pois sen pöydän luota, jonka ääressä Nancy sommitteli tietäjänlausuntojansa ruletista, Groganin sekaantuminen ja petollinen menettely hänen antaessansa ilmi Teeku-Lewin, viimemainitun sulkeminen huoneen nurkkaan — kaikki se tapahtui mahdollisimman lyhyessä ajassa. Ehtiessänsä Teeku-Lewiä ympäröivän piirin luokse tyttö näki pelurin seisovan selkä seinää vasten; Teekun rinta nousi ja laski rajusti, hänen huulensa vavahtelivat, ja revolveri nytkähteli uhkaavasti hänen kädessänsä.

Ensimmäisen kerran elämässään Nancy näki edessänsä verhottoman mies-eläimen, jota peittämästä oli reväisty koko unettavan yksitoikkoinen tottumuksen ja tapojen silaus, joten sen alla väijyvä peto tuijotti suoraan hänen silmiinsä. Happo oli valahtamaisillansa kirkkaaseen liuokseen ja muodostamaisillaan myrskyisen toiminnan sakan. Ja Nancy nautti siitä. Hänen sydämensä sykki kiivaasti. Hänen silmiänsä sumensi raivottaren riemu, ja hänen teki mieli kallistaa päätänsä taaksepäin ja päästää kimeä luikkaus taistelu-innosta. Se oli kaikki hänen työtänsä. Hän oli koonnut nuo Groganin kapakan voimatekijät, sijoittanut ne taitavasti ja helposti ja senjälkeen paiskannut ne vastakkain.

Sitten laukesi revolveri, ja pamaus tunkeutui hänen tietoisuuteensa, valaisten hänen mieltänsä kuten pilviä halkova salama valaisee öistä ilmaa. Se ei ollut tahallinen eikä tähdätty laukaus. Eräs nuoremmista miehistä oli hetken jännityksen kiihoittamana sallinut etusormensa koukistua; kuula riipaisi pitkän sälön lattiasta ja upposi seinään.

Se oli merkki. Sekunnin kuluttua olisi parikymmentä revolveria räiskynyt, kuulasateen sortamana ja repimänä olisi Teeku-Lew virunut lattialla, kiemurrellen ja kirkuen, ja pinnistänyt viimeiset sielun- ja ruumiin voimansa tyhjentääkseen revolverinsa murhaajiinsa. Mutta merkin ja taistelun välillä oli se tärkeä sekunti, ja sinä hengähdyksen pituisena aikana, Teekun parhaillaan kyykistyessä, syöksähti Nancy miesjoukon lävitse, pyörähti ympäri ja hypähti pelurin eteen, levittäen kätensä ikäänkuin lausuaksensa surmaavan yhteislaukauksen tervetulleeksi. Miehiltä pääsi kauhun ähkäisy; tyttö seisoi heidän edessänsä kiihtymyksestä punehtuneena, pelottomana, keveäjalkaisena kuin tuuli ja innokkaana kuin lapsi.

Hän kuuli Teeku-Lewin takanansa hiljaa kiroilevan ällistyksestä. Teeku ei ollut pettänyt ainakaan häntä, ja sen rehellisen pelin vuoksi hän pelastaisi miehen hengen. Hänen rinnassansa kumpusi siihen tarvittava tietoinen valta. Hän suuntasi eloisat silmänsä vuoroin toisiin, vuoroin toisiin kasvoihin.

»Kumppanit», puhkesi hän puhumaan, »kaksikymmentä yhtä vastaan ei ole tasaväkistä. Jos Teeku onkin ollut lurjus, ovat myöskin sangen monet muut olleet lurjuksia. Suokaa hänelle mahdollisuus pelastaa henkensä! Suostutteko siihen?»

Kukaan ei tahtonut vastata joukon puhetorvena; mutta kaikki supisivat ihmeissään,

»He myöntävät teille tilaisuuden pelastautua, Teeku», tulkitsi Nancy päätänsä kääntämättä. »Pysytelkää takanani! Menemme suoraan etuovelle.»

Hänen edetessänsä pitkin seinää, väistyivät miehet pois tieltä. Heidän mieltänsä kuohutti vielä surmaamisen kiihko, mutta he eivät kestäneet hänen katsettansa. He sivuuttivat vaarallisimman kohdan kuolemanhiljaisuuden vallitessa huoneessa, soluttautuivat pelipöytien lomitse, saapuivat ovelle.

»Neiti», supatti Teeku hätäisesti äänensä väristessä heidän siirtyessään eteenpäin, »jos joskus tarvitsette minua, kutsukaa minua. Ristikot eivät jaksa estää minua tulemasta; seinät eivät pidätä minua; ennenkuin menen helvettiin, palkitsen teille tämän!»

Heidän ehdittyänsä ovelle, syöksyi järjestysmies ulkoa kasvot tuhkanharmaina ja revolveri kädessä.

»Mitä on tapahtunut?» huohotti hän.

»Tuolla sisällä», vastasi Nancy empimättä.

Järjestysmies kiiruhti ovesta saliin, ja Teeku-Lew sujahti ulos ja riensi pitkin katua yhtä nopeasti ja äänettömästi kuin vinhasti kiitävä pilvenvarjo. Kymmenessä minuutissa aavikko nielisi hänet.

»Mitä on tekeillä?» karjui Levine. »Grogan, mikä se revolverinlaukaus oli?»

Tukeva Grogan seisoi hervottomasti nojautuneena tarjoilupöytään. Hänen omat kasvonsa olivat yhtä värittömät kuin järjestysmiehen.

»En tiedä», mutisi hän. »En tiedä mitään. Kysykää tytöltä!»

Joukossa oli syntynyt yleinen liike miesten työntäessä revolvereja takaisin koteloihinsa, niin pian kuin taisteluvalmiin lainvalvojan laihat kasvot ilmestyivät ovelle. Se ei jäänyt Levineltä huomaamatta. Hän kääntyi tuikeasti silmäilemään Nancyä.

»Te!» huudahti hän. »Mitä olette nyt tehnyt?»

»Olen toiminut teidän edustajananne», vastasi tyttö huolettomasti.

»Neiti», kivahti Levine äkäisesti, »minulla on tosi mielessä. Mitä täällä on tapahtunut?»

»Olette väärällä suunnalla, Bud. Jättäkää neiti rauhaan», kehoitti Pätkä. »Ilman häntä olisi Teeku-Lew sellaisen paikan tarpeessa, jossa kasvaa kaunokkeja, ja te saisitte täällä haistella savua ja ottaa selkoa murhasta. Katsokaahan!»

Hän väänsi kangella irti lattialankun, joka oli epäilyttävästi notkunut hänen jalkansa alla.

»Pojat, tulkaa tänne vilkaisemaan tätä — vipulaitetta!»

Järjestysmies astui ripeästi hänen luoksensa. Sinne keräytyneet miehet murahtelivat yhteen ääneen.

»Mitäs tästä sanotte, Grogan?» huusi Bud Levine.

Kapakanisäntä mittasi katseellansa oven etäisyyttä, mutta muisti sitten, kuinka vikkelästi Levine käsitteli revolveriansa, ja muutti mielensä. Jalat eivät pysty taivaltamaan niin vinhasti kuin kuulat.

»Konnamaisia vehkeitä, Bud», vastasi hän. »Olen koko ajan aavistanut, että Teeku on lurjus, mutta en ole saanut siitä varmaa todistusta.»

»Kirotun omituinen juttu, Grogan. Teidän on täytynyt saada suurin osa tämän vivun tuottamasta voitosta.»

Grogan sai mielijohteen, ja hän henkäisi syvään helpotuksesta.

»Olette väärässä, Bud», virkkoi hän. »Minä sain vain määräprosentin, ja minun oli luotettava Teekun sanaan siihen nähden, kuinka paljon sitä tuli. Minun ei ole kannattanut panna kahta miestä ruletin ääreen. Hän hoiti sekä hyrrän että rahat koko ajan.»

Se ei suinkaan ollut maailman uskottavimmalta kuulostava selitys, mutta miehet olivat sinä päivänä jo olleet panemaisillaan toimeen murhenäytelmän ja paljastaneet yhden varkaan. Se oli vienyt kärjen heidän innoltansa. Groganiin luotiin monta epäilevää katsetta, mutta muutamien sekuntien kuluttua alkoivat miehet siirtyä entisille paikoillensa. Kaikki muut paitsi Bud Levineä, joka meni isännän luokse, valitsi hetken, jolloin ketään muuta ei ollut lähettyvillä, ja jupisi: »Taaskin, Grogan. Vielä kerran selviydyitte, mutta nyt se oli hiuskarvan varassa. Ensi kerralla saatte kuulan ruumiiseenne, se on hiton varma.»

»No, mutta mitä lempoa!» kivahti Grogan. »Miten minä voin estää palkkalaisiani olemasta konnia?»

»Olkaa vaiti, Grogan», keskeytti järjestysmies harmistuneena. »Minä tunnen teidät, Grogan, mutta en etsi selkkauksia, jollei niitä satu tielleni. Jos miehet olisivat tänä iltana tehneet selvän Teekusta, olisivat he jatkaneet puhdistusta ja päätyneet teihin. Painakaa se mieleenne, Grogan, ja olkaa varuillanne. Teitä ei onnista aina. Mutta sanokaahan» — ja hän veti rotevan isännän syrjään — »miten voin saada tuon tytön pois Numero Kymmenestä?»

»Sanokaa te, miten se käy», ähkäisi Grogan, »ja minä teen sen puolestanne — olipa meneteltävä kierosti tai rehellisesti. Kuka on tämä uusi vieras?»

Groganin oven suussa seisoi hikinen, keski-ikäinen mies. Hänen ratsastuspukunsa oli paksun tomun peitossa, ja helpon, hienon elämän punerruttamat kasvot välkkyivät hiestä. Hän aukaisi paitansa kauluksen ja leyhytteli ilmaa hatullansa, vaikka ilta olikin viileä. Tulija oli John Scovil, johon ponnistus ja huolestuminen olivat tehonneet samalla tavoin kuin päivänpaiste.

Hänen yksin jääneen hevosensa hirnuminen sen turhaan koettaessa kutsua poistuneita takaisin oli herättänyt hänet varsin pian sen jälkeen, kun Nancy ja hänen molemmat oppaansa olivat lähteneet leiristä, ja hän nousi huopiensa välistä istumaan viimeisen kuorsauksensa vielä kaikuessa korvissaan. Ja hän huomasi olevansa yksin.

Aluksi hänen unen sumentamat aivonsa eivät sitä oivaltaneet, mutta vihdoin hän tajusi olevansa yksin keskellä tuntematonta aavikkoa muassansa kaksi kuormamuulia ja ratsuhevonen. Yhäti hämmentyneenä hän satuloitsi ratsunsa ja salli sen lähteä liikkeelle oman mielensä mukaan. Tällä tavoin hän samosi umpimähkään kumpujen välitse tuhansien hurjien, pelokkaiden kuvitelmien vaivaamana ja kauheiden aavistusten kannustamana, kunnes hevonen vihdoin toi hänet Numero Kymmeneen ja Groganin avoimen oven eteen.

Valo oli houkutellut hänet laskeutumaan ratsailta, ja nyt lasien tuttu kilinä kiehtoi hänen korvaansa, mutta ovella hän seisahtui hetkiseksi silmäilemään talon vieraita.

Huvittelu oli jälleen täydessä vauhdissa, ja hän näki arpakuutioiden välkkyvän, kullan hohtavan ja jaettavien korttien vilahtelevan; ja sitten hänen katseensa osui miellyttävään, valkoiseen täplään. Se oli tyttö, joka oli — perin hämmästyttävää! — puettu mitä vilpoisimpaan, ilmavaan, valkeaan kesäasuun ja jonka päässä kekotti samanvärinen, pehmeä, pieni hullunkurinen hattu. Hän oli kuhisevan tungoksen keskipisteenä. Hänen selkänsä oli Scoviliin päin, mutta hänen etupuolellansa olevien miesten ilmeistä hän saattoi yhtä selvästi kuin peilistä nähdä, että hänen kasvonsa olivat kauniit. Miehet tähystivät häntä ikäänkuin lumottuina voimatta kääntää katseitansa pois hänestä.

Hän pelasi arpapeliä neljän miehen kanssa ja heitti parhaillaan kuution. Hän menetti, mutta keikautti päätänsä ja nauroi maksaessansa panoksen. Se oli ihmeellistä naurua. Se herätti John Scovilin mielessä unohtuneen kevään tunnun, mutta sittenkin siinä oli tutunomainen sointu. Hän siirtyi lähemmäksi tyttöä muistamatta janoansa, muistamatta väsymystään, muistamatta häntä kalvaneita huolia.

Hänen silmissänsä oli janoinen ilme, samanlainen kuin sellaisen vaeltajan silmissä, joka on ratsastanut erämaassa vesileili tyhjänä ja illalla kuulee juoksevan veden suloista soittoa.

»Kuinka paljon?» kysyi muuan tytön pelikumppaneista pudistellessansa kuutiota.

»Mitä vain haluatte», vastasi tyttö, »maasta ja mannusta hopeakolikkoon saakka. Tulkaa mukaan, naapuri!»

Tyttö kääntyi; hän oli Nancy!

XXXIV luku

Scovil poistuu

Aluksi Scovilin aivot lakkasivat toimimasta. Niiden työskentely taukosi ihan samalla tavoin kuin ison Groganin ajatukset katkesivat silloin, kun Jerry Aiken iski häntä leukaan. Sitten Scovil tuli jälleen äkkiä tajuihinsa. Tämä oli todellista, täysin todellista. Nuo valot eivät olleet unimaailman valoja, hänen ympärillään kajahtelevat äänet eivät olleet unimaailman ääniä. Tuolta nurkasta kuuluva kiroilu, kun eräs mies erosi pokerpelistä — pennittömänä — oli liiaksi tosielämän mukainen.

Se oli Nancy; niin, siitä ei ollut epäilystäkään; mutta miten oli käynyt kuorelle, joka aikaisemmin oli häntä piilottanut? Hänen entinen olemuksensa tähän nykyiseen verrattuna oli samanlainen kuin joulukuun taivas verrattuna heinäkuiseen. Oliko hän kaunis? Kyllä; kaunis hän oli aina ollut, mutta nyt hän oli huumaava. Hän suorastaan sekoitti Scovilin aistit. Ja hänessä oli tapahtunut tuhansia pikku muutoksia. Hymy, joka ei koskaan karkonnut hänen huuliltansa, muutti nyt koko niiden kaarevuuden toisennäköiseksi. Ja silmät olivat ihan uudet, koska niiden ilme puhui uutta kieltä. Sanalla sanoen, viimeksi nähdessään tyttärensä Scovil oli katsellut kirjoittamatonta taulua. Nyt hän näki, että se taulu oli täynnä uuden, kiehtovan runoelman sanoja.

Hänen teki äkkiä mielensä huitoa käsiänsä, nostaa ne päänsä yläpuolelle ja hihkua onnesta. Sillä ihme oli tapahtunut. Nancy Scovil oli hereillä! Enää hänen ei tarvitsisi päiväkausia, viikkoja, kuukausia ja vuosia raahata näännyttävää taakkaa, vaan tuossa oli tyttö, joka pystyisi lumoamaan järkevimmänkin miehen, mitä hän tunsi, kaunein hänen tuntemistaan kaunottarista — kiehtova sulotar.

Tultuansa nyt jälleen tajuihinsa hän hämärästi tunsi, että Nancy oli kääntynyt, katsonut häntä hetkisen ja kääntynyt sitten taaskin toisaalle. Tyttö pudisteli pelikuutiota uudelleen selin häneen päin, kun hän astahti eteenpäin ja kosketti hänen olkapäätänsä.

Nancy pyyhkäisi hänen kätensä pois, heitti kuution ja voitti. Mutta ne, jotka menettivät, olivat silti yhtä hyvällä tuulella kuin hänkin oli ollut. Heistä näytti olevan hauskempi hävitä hänelle kuin voittaa joltakulta toiselta. He nauroivat ja laskivat leikkiä ikäänkuin leveät kultakolikot ja kahisevat setelit olisivat olleet mitättömiä, arvottomia leluja — vaihdettavia pelimerkkejä. Muuan miehistä taputti taskujansa ja nosti kätensä ilmaan osoittaaksensa rahojensa loppuneen, mutta Nancy kumartui nopeasti hänen puoleensa ja solutti hänen housuntaskuunsa raskaan kultavirran, ennenkuin hän ennätti väistyä syrjään.

Scovil kosketti tyttöä toistamiseen.

»Nancy!» lausui hän.

Tyttö käännähti, vilkaisten nopeasti olkansa ylitse. Hänen silmistänsä ei kuvastunut vähääkään tuntemista; hänen katseensa kohtasi Scovilin tuijotuksen niin torjuvan kylmästi, että viimemainittu jäi töllistämään suu auki. Hän tuskin oli enää varma siitäkään, että tyttö oli hänen tyttärensä.

»Kuulehan», jatkoi hän hiukan ärtyneesti ja laski taaskin kätensä Nancyn olalle.

»Bill», virkkoi tyttö kääntämättä päätänsä, »tämä miekkonen vaivaa minua. Hän on varmaankin humalassa. Viekää hänet pois; teettehän sen, kumppani?»

Hänen »kumppaninsa» oli vanttera, keski-ikäinen mies, jonka kasvot teki harmaiksi neljän päivän ikäinen parransänki. Hän käveli huojuen, mikä osoitti hänen viettäneen koko elämänsä satulassa. Vyötäisten yläpuolelta hän oli Herkuleksen jäljennös. Vyötäisten alapuolelta hän oli kaksitoistavuotinen poika, ja hänen pienet, ohuet jalkansa olivat taipuneet kaariksi niiden kannettavana olevan taakan painosta. Nyt hänen kätensä sujahti eteenpäin ja sivalsi John Scovilin käden pois Nancyn olalta. Sitten hän työntyi heidän väliinsä ja pakotti kookkaamman miehen hoippuen peräytymään.

»Miten on laitanne, vieras?» tiedusti hän uhittelevasti. »Oletteko juovuksissa vai oletteko luonnostanne sekapäinen? Vai ettekö tiedä, miten naista on puhuteltava?»

»Ja kuka hitto on teidät valtuuttanut muka minua tutkimaan?» kivahti Scovil tulistuen.

»Se ei kuulu tähän», vastasi toinen, nykäisten vyötänsä. »Kysyin teiltä jotakin. Aiotteko vastata minulle?»

»Paha teidät periköön. Nancy, tule tänne!»

Tyttö ei hievahtanut, ja kun Scovil astui askeleen eteenpäin, tarttui toinen häneen hyvin samalla tavoin kuin harjautunut mestari käsittelee alokasta ja paiskasi hänet seinään, niin että tärähti. Täräys pani hänet haukkomaan henkeänsä ja samalla raivostutti häntä kuten matadorin punainen vaippa vimmastuttua härkää. Hän oli karkaamaisillansa miehen kimppuun, mutta havaitsi viimemainitun käden puristavan revolverinperää.

»Te hupsu!» jymisi Scovil. »Ettekö tiedä, »että tyttö on minun tyttäreni?»

Hänen jyrähtäessänsä seinään kääntyivät kaikkien katseet häneen, ja nyt ehätti järjestysmies Bud Levine hänen ja vaaran väliin. Kummallista kylläkin, järjestysmies ei ollut näkevinänsäkään Scovilia eikä Billiä vaan silmäili tuikean tarkkaavasti tyttöä.

»Neiti», virkkoi hän kiivaasti, »mitä tämä kaikki merkitsee? Oletteko päättänyt pitää minua puuhassa koko illan?»;

Vihdoin Nancy kääntyi.

»Mikä nyt on hätänä?» kysyi hän. »Ette toki ole vihainen minulle, järjestysmies, vai oletteko?»

Bud Levinen kylmyys suli, kuten jää sulaa ensimmäisenä lämpimänä kevätpäivänä. Hänen oli voimakkaasti hillittävä itseänsä pidättyäksensä vastaamasta tytön hymyyn.

»En tiedä muuta kuin sen», sai hän vihdoin soperretuksi, »että taaskin olette yllyttänyt kaksi miestä tappelemaan. Mistä on kysymys?»

»Minä kerron sen teille», lupasi Nancy.

Hän katsoi isäänsä suoraan silmiin, ja toista herpaisi ja tyrmistytti tytön katse, jossa ei ollut tuntemisen häivettäkään. Scovilin valtasi hyytävä kauhu. Oliko Nancyn järki mennyt sekaisin? Sitäkö merkitsi hänen silmiensä kirkkaus?

»Tuo mies», selitti tyttö, »kävi minuun käsiksi, ja minä pyysin ystävääni Billiä suojelemaan itseäni».

»Huh!» ärähti Bud Levine, pyörähti kantapäällänsä ja tuijotti Scoviliin läpitunkevasti. »Sellainen koirako te olettekin? Ettekö ole kyllin vanha esiintyäksenne miehen tavalla? Kuulkaahan, Numero Kymmenessä osataan opettaa miehille käyttäytymistä. Täällä käytetään omalaatuisia opetuskeinoja, eikä täällä saatuja opetuksia pian unohdeta!»

Ympärillä olevat miehet murahtelivat tuimasti hänen sanojensa vahvistukseksi; Scoviliin luotiin katseita, jotka olivat uhkaavia kuin ukkospilvet.

»Kirottua!» huusi viimemainittu. »Eikö minulla ole oikeutta puhutella omaa tytärtäni?»

»Mitä?» urahti järjestysmies ällistyneenä ja kääntyi taaskin Nancyyn päin. »Onko asia niin?»

Mutta tyttö naurahti hiljaa, sointuvasti.

»No, mutta, järjestysmies», vastasi hän keveästi, »minä en ole tätä ennen nähnytkään koko miekkosta».

»Ette ole nähnyt», kertasi Bud Levine, katsoen uudelleen Scoviliin. »Kuulkaahan, te vietävän lihavanaamainen pölkkypää, luuletteko voivanne tuolla tavoin härnätä minua?»

»Armias taivas!» tuskaili Scovil ja ojensi epätoivoisena käsiänsä. »Oletko hullu, Nan? Onko järkesi sekaisin? Etkö muista minua? Vai koetatko ilveillä minulle? Järjestysmies — jos olette sellainen — kuulustelkaa minua — tutkikaa minua — minä todistan teille olevani hänen isänsä!»

Järjestysmieheen ja hänen ympärillänsä seisoviin miehiin tehosivat Scovilin tarmokkaat, vilpittömän suorat sanat vastoin heidän tahtoaankin. Monet sysäsivät hattunsa takaraivolle, ja monet kynsivät ymmälle joutuneina korvallistaan.

Mutta Nancy Scovil nojasi pöytään ja nauroi. Hän näytti nauttivan kohtauksesta.

»Jätän sen teidän ratkaistavaksenne, Bill», sanoi hän, tehden vetoavan eleen. »Näytönkö minä tuon — tuon —»

Hän keskeytti lauseensa; naurun remahdus täydensi puuttuvat sanat. Se oli väittelyn naseva loppuhuomautus; järjestysmies käsitti selvästi tehtävänsä.

»Kuulkaahan te! Te tulette mukaani», komensi hän Scovilia. »Tyttöä te ette saa, ystäväiseni, mutta yösijan saatte ilmaiseksi.»

»Mutta», alkoi Scovil, »armias taivas, mies, onko tarkoituksenne sanoa, että aiotte pidättää minut?»

»Pitäkää suunne kiinni», murahti Levine, »ja kiittäkää Jumalaa, ettette saa sitä, mikä teille olisi tuleva. Niin, en halua pidättää teitä, jos tahdotte, että luovutan teidät — heille.»

Hän viittasi kiukkuisiin miehiin päin, jotka tunkeutuivat yhä likemmäksi. John Scovil kalpeni.

»Järjestysmies», sekaantui puheeseen uuden Nan Scovilin miellyttävä ääni, »ettekö ole pannut merkille hänen silmiensä hurjaa katsetta? Kysykäähän, mitä hän on puuhaillut!»

»Hei, mies!» tiuskasi järjestysmies. »Ettekö kuule, kun nainen puhuu teille? Mitä olette puuhaillut?»

»Ratsastanut hitonmoisesti puolet yöstä koettaessani tavoittaa karannutta tytärtäni!» ärähti Scovil. »Ja mitä teihin tulee, kelpo järjestysmies, toimitan teidät —»

»Siinäpä se!» keskeytti Nancy. »Arvasin asian olevan niin. Tuo vanha herra-poloinen on ratsastanut koko päivän kuumassa auringonpaahteessa, ja hänen päänsä on mennyt sekaisin. Tuollaiset lihavat, iäkkäät ihmiset eivät kestä kuumuutta, ymmärrättehän.»

»Vanha herra-poloinen? Lihava? Auringonpaahteessa?» kiukkuili Scovil. »Tästä kepposesta saat vielä hikoilla! Järjestysmies, minun on —»

»Säästäkää sananne tuomarille! Täysi käännös ja mars ovelle! Olipa syynä auringonpaahde tai joku muu, te kaipaatte silmälläpitoa. Kuvitelkaahan, hyvät herrat, että hän olisi tavannut tuon tyttö-paran emmekä me olisi olleet saapuvilla häntä suojelemassa!»

Vastaukseksi kuului joukosta ärinää.

»Mutta, järjestysmies», pyysi Nancy, tullen hänen luoksensa, »ettekö voisi viedä häntä hotelliin ja säästää häntä kopilta? Hän näyttää herrasmieheltä, eikä minulla totisesti ole kaunaa häntä kohtaan. Lisäksi hän näyttää hieman yksinkertaiselta. En usko hänen koskaan olleen kovin älykkään. Jos panette hänet lukon taakse hotelliin, maksan minä huoneen vuokran.»

»Horna ja raivottaret!» karjui Scovil.

»Suu kiinni!» kivahti järjestysmies. »Eikö teillä ole edes sen vertaa sopivaisuuden tajuntaa ja järkeä, että kiittäisitte tätä neitiä kaikesta, mitä hän on tehnyt hyväksenne? Ja nyt laittautukaa pois täältä, ennenkuin potkin teidät ulos ovesta!»

Järjestysmiehen uhkaava katse tunkeutui Scovilin tajuntaan, vaikka se olikin raivon sumentama, ja hän oli kyllin järkevä pyörähtääksensä ympäri ja marssiaksensa ovelle.

XXXV luku

Ilmainen neuvo

Se, että hän puhui järjestysmiehelle hotellista ja että hänen isänsä vietiin sinne säilytettäväksi, muistutti Nancylle, että hän oli väsynyt. Pitkästä, ankarasta ratsastuksesta ja koko illan hyörinästä huolimatta se ei ollut kivistävää väsymystä, vaan miellyttävää uupumusta. Hän käytti hyväksensä sitä, että John Scovilin ja Bud Levinen poistuminen oli kääntänyt miesten huomion pois hänestä, pujahti ulos sivuovesta ja riensi kenenkään näkemättä hotelliin. Saavuttuaan huoneeseensa hän sytytti lampun ja heittäytyi tuolille muistellakseen kuluneen päivän ja illan kokemuksia, ennenkuin paneutuisi makuulle.

Avoimesta ikkunasta tuulahteleva viileä ilma huojutti ja kahisutti verhoa ja hiveli vienosti hänen kasvojansa, ja kadulta kantautui hiljaisia ääniä, puhelua ja kavioiden kapsetta, kun joku matkamies saapui Numero Kymmeneen tai poistui sieltä. Hämmästyttävän selvästi hän sitten kuuli Levinen ja isänsä äänet suoraan alhaalta. Aluksi hän ei sitä käsittänyt, mutta pian hänelle setvisi, että ääni tuli pitkin savupiippua, joka kohosi hänen huoneeseensa alhaalla olevan huoneen laipion lävitse. Seisoessansa sen ääressä hän erotti miesten sanat ihan hyvin.

»Huomenaamulla voitte paremmin, ystäväiseni», vakuutti järjestysmies parhaillaan. »Ja nyt levätkää täällä ja koettakaa rauhoittua.»

»Tämä hornamainen loukkaus —» alkoi hänen isänsä.

»Ei teitä kukaan loukkaa, vieras», tyynnytteli Bud Levine, »kunhan ette vain itse loukkaa itseänne. Tyttö pyysi teidän puolestanne anteeksi.»

Se oli Nancystä liikaa. Hän purskahti nauramaan, mutta tukahdutti heti taaskin naurunsa muistaessansa, että toiset saattoivat kuulla sen.

Mutta sittenkin se oli myöhäistä. Sillä vimmastuneena mylvi Scovil alhaalla: »Sir, se vintiö nauraa minulle nytkin.»

»Se on mahdollista.»

»Vakuutan teille, että hän on tuolla ylhäällä ja nauraa katketaksensa, koska minä olen täällä.»

Syntyi lyhyt hiljaisuus. Sitten kuului järjestysmiehen ääni: »Tyttö taisi olla oikeassa. Auringonpistos. No niin, naapuri, käykää pitkäksenne tuohon ja olkaa levollinen. Minä pistäydyn täällä muutamien minuuttien kuluttua katsomassa, kuinka voitte.»

»Mutta —» alkoi Scovil.

Oven läjähdys katkaisi hänen puheensa lyhyeen, ja sitten Nancy Scovil erotti syvä-äänistä jymyä. Isältä tulvi sanoja vuolaana virtana, ja Nancy palasi tuolillensa ja painoi kädet korvilleen.

Mutta uusi mielijohde sai hänet rientämään takaisin uunin ääreen. Hän huomasi, että oli verrattain helppo tehtävä irroittaa se torven osa, joka yhdisti uunin pääjohtoon. Sen tehtyänsä hän saattoi puhua suoraan savupiippua myöten alhaalla olevaan huoneeseen. Hän huusi varovasti:

»Herra Scovil!»

Sadattelu taukosi äkkiä.

»Herra Scovil!» huusi hän toistamiseen.

Hän kuuli läheneviä askelia; alhaalla kalisi uunin luukku.

»Herra Scovil!» kolmannen kerran.

»No?» mörähti hänen isänsä ääni savupiipusta.

»Tunnetko ääneni?»

»Nancy, tätä saat katua, kautta taivaan!»

»Sitä en usko.»

»Mikä ihme sinuun on mennyt?»

»Ajattelin, kuinka mainiona kujeena sitä pidettäisiin New Yorkissa. Kuvittelehan, miten sanomalehdet siitä toitottaisivat: Tunnettu rahamies pidätetty sen tähden, että väitti olevansa nuoren naisen sukulainen. Auringonpistoko? Miltä se kuulostaa, isä-kulta?»

Vastaukseksi tuli ähkäisy.

Sitten: »Ainakaan, Jumalan kiitos, sitä ei saada siellä koskaan tietää.»

»Minulla on täällä kynä ja mustetta, ja kahden sentin postimerkki riittää siihen kepposeen.»

»Nancy, sitä et voisi.»

»Sitä en tiedä. Kiusaus on suuri.»

»Nancy, rakas lapsi, se ei enää kävisi kepposesta, se olisi melkein häväistysjuttu. Ethän toki tee sellaista, Nan?»

«Minä mietin asiaa.»

»Kuinka kauan tätä pirullista leikkiä kestää?»

»Leikkiäkö? Arveletko Numero Kymmenen pitävän sitä leikkinä?»

Hän nauraa hihitti hiljaa.

»Nancy — kirottua, tyttö — sinulla näyttää olevan vaikutusvaltaa näihin raakalaisiin. Käske heidän lopettaa tämä hulluttelu!»

»Juttu on mennyt liian pitkälle. He eivät suostuisi päästämään niin vaarallista henkilöä vapaaksi edes minunkaan pyynnöstäni.»

Hänen isänsä kurkusta kumahteli hillittyjä kirouksia.

»Sinulla on vain yksi keino selviytyä pulasta, isä.»

»Mikä se on?»

»Kun Levine palaa, ole olevinasi kuin olisit äsken toipunut; esiinny kuten hulluudenpuuskasta selvinnyt mies.»

»Tarkoitatko, että minun on selitettävä hänelle, ettet sinä olekaan tyttäreni?»

Nancy nauroi taaskin.

»En käsitä, miten muutoin voisit selviytyä.»

»Sitä en ikinä tee!»

»Sitten on sinun mentävä vankilaan ja tuonnempana joudut tuomarin eteen. Se on ikävää, isä.»

»Mihin sinä oikein pyrit, Nancy? Mihin sinä tähtäät tällä tepposellasi?»

»Tahdon päästä eroon kaikista tuttavistani. Siinä kaikki.»

»Mitä?»

»Niin; olen kyllästynyt kaikkeen vanhaan. En lähtisi nyt takaisin New Yorkiin, vaikka saisin miljoonan dollaria!»

»Minne sinä tahdot lähteä?»

»Siitä minulla ei ole hämärintäkään aavistusta.»

»Mutta kenen seurassa lähdet?»

»Numero Kymmenessä on yllin kyllin mainioita miehiä, jotka ovat pyynnöstäni valmiit tekemään mitä tahansa.»

Hän kuuli isänsä ähkyvän.

»Nan, sinä olet ihan pähkähullu.»

»En ole. Te kaikki olette väärässä. Ensi kerran eläissäni olen täysin tervejärkinen ja selväpäinen.»

»Tarkoitatko, että lähtisit vaeltamaan jonkun tuollaisen hurjan miehen seurassa?»

»Minkä tähden en lähtisi?»

»Minkä tähden et? Tyttö, sinua hyljeksittäisiin kaikissa kunniallisissa seurapiireissä senjälkeen!»

»Ei suinkaan. Olen erinomaisessa turvassa, kun seurassani on kuka hyvänsä heistä. He saattavat olla pinnaltansa karkeita, mutta sisältä he ovat kunnianmiehiä.»

»Se saattaa olla totta, mutta miten New Yorkissa se ymmärrettäisiin?»

»Viisi New Yorkista! Minä olen siitä irti.»

Taaskin oli vähän aikaa hiljaista. Sitten Nancy kuuli isän jupisevan itsekseen: »Se ei ole mahdollista. Tämä on unta, ja minä herään varsin pian.»

Ääneen Scovil sanoi: »Lähditkö leiristä yksin?»

»En — Punaisen ja Peten seurassa.»

»Niin arvelinkin. Ne kirotut varkaat! Miten heidän on käynyt?»

»He ovat vankilassa.»

»Mitä?»

»He tulivat vaivaloisiksi; tuskastuttivat minua. Senvuoksi toimitin heidät varmaan talteen. Heidät vapautetaan päivän tai parin perästä.»

Taaskin ähkäisy alhaalta.

Sitten: »Nancy, minä pyydän Jerry Aikenia lähtemään jäljillesi.»

»Sinun on ensin saatava hänet pois vankilasta.»

»Mitä?»

»Se on totta. Kysy Levineltä, jollet usko minua. Sanalla sanoen, isä, tahdon päästä irti kaikista tutuistani. Tahdon lähteä uudelle tolalle.»

»Nancy, minun on pelastettava sinut itseltäsi.»

»Siihen et kykene. Sinulla on täysi työ pelastaessasi itsesi.»

»Mitä tarkoitat?»

»Jos saat taivutetuksi Levinen päästämään sinut vapaaksi, on sinun paras hankkia hevonen ja ratsastaa pois Numero Kymmenestä niin vinhasti kuin se suinkin sinua vie.»

»Minkä tähden? Olen tämän maan kansalainen; minulla on oikeuksia.»

»Täällä olet vastenmielinen kansalainen. Pojat eivät pidä sinusta, isä, ja heillä on omat tapansa osoittaa paheksumistaan. Se on ikävää, mutta sille ei mahda mitään.»

»Sitten tulen takaisin. Nancy, sinä vielä kadut tätä kujetta.»

»Sinä et löydä minua, isä, ennenkuin olen valmis tulemaan näkyviisi. Siitä saat vaikka lyödä vetoa.»

»Tyttö —»

»St! Mitä se on?»

Hänen huoneensa ulkopuolelta, alhaalta kadulta alkoi kuulua sointuvan baritoniäänen laulua.

Nancy huusi: »Hyvää yötä, isä; minulla on vieras.»

Scovilin luikatessa jotakin, tyttö sovitti torvenkappaleen paikoilleen. Savupiippua pitkin putosi nokikuuro, ja viimeksi hän kuuli isänsä pärskyvän ja sadattelevan ja sitten hillitysti aivastelevan, yskivän ja niistävän nenäänsä. Isä oli varmaankin ollut liian lähellä savupiipun alapäätä ja saanut tukahduttavaa nokea silmiinsä, nenäänsä ja kurkkuunsa,

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings