← Table of contents
Onnen kultapoika

SISÄLLYS: (continued 5)

Hulda Sykäri translation

Siinä paikassa, missä hänen palatsinsa Komornissa seisoi, on nyt jo toinen rakennus ja Levetinczyn hauta on tungettu pois linnoitustöiden tieltä. Entisestä rikkaudesta ja komeudesta ei ole mitään jäljellä.'

* * * * *

Ja mitä nyt tehdään Vapaalla saarella?

Kahdeskymmenestoinen luku.

EI KUKAAN.

Neljäkymmentä vuotta oli kulunut siitä, kuu Timar katosi Komornista. Minä opettelin aakkosia siihen aikaan, kun me koulupojat olimme käsketyt ottamaan osaa saattokulkueeseen erään rikkaan herran hautajaisissa, herran, jonka jälestäpäin kerrottiin elävän. Kansan kesken eli yhä luulo, että Timar vielä elää ja äkkiä näyttäytyisi. Mahdollisesti olivat Atalian uhkasivat sanat loihtineet esiin tämän uskon. Yleinen mielipide piti siitä kiinni.

Samoin väikkyi mielessäni vielä sen ihmeen ihanan naisen kasvojen piirteet, joka kirkossa arkkujen viereisestä kuorista katseli alas. Hän istui saarnatuoliin päin ensimmäisellä penkkirivillä. Hän oli niin häikäisevän kaunis ja kuitenkin niin lempeä.

Muistan samoin sen yleisen säikähdyksen, mikä valtasi mielet, kun tuon kauniin naisen seuranainen eräänä yönä, huhun mukaan, oli yrittänyt murhata hänet. Mikä ennenkuulumaton tapaus se olikaan!

Näin myös, kuinka tätä kuolemaan tuomittua naista kuljetettiin pyövelinkärryillä mestauslavalle. Kerrottiin, että hänet mestattaisiin. Hänellä oli harmaa puku, jota koristivat mustat nauharuusut.

Hän istui selkä kuskiin päin, ja häntä vastapäätä istui pappi ristinkuva kädessään. Toriakat haukkuivat häntä karkeasti ja sylkivät hänen jälkeensä, mutta hän katsoi kylmästi eteensä eikä välittänyt heistä.

Kansaa tungeskeli kärryjen takana. Uteliaat pojat juoksivat suurin laumoin katselemaan, miten niin kaunis pää erotettaisiin ruumiista. Minä katselin arasti häntä suletun akkunan takaa. Voi, jos hän sattumalta olisi katsahtanut minuun!

Tunnin kuluttua palasi väkijoukko takaisin. Se oli tyytymätön siihen, että kaunis kuolemaan tuomittu oli palannut. Hänet oli vain viety mestauslavalle ja siellä armahdettu.

Kerrottiin, että kun pappi sen jälkeen oli ojentanut hänelle ristinkuvan antaakseen hänen suudella sitä, oli hän sen sijaan purrut pyhää vertauskuvaa, niin että hänen hampaittensa jäljet näkyivät Vapahtajan kasvoissa.

Ja vielä sen jälkeenkin näin toisen kauniin naisen joka sunnuntai kirkossa. Hänellä oli nyt punainen juova otsassa ja vuosi vuodelta kävivät hänen kasvonsa yhä kalpeammiksi ja surullisemmiksi.

Hänestä kerrottiin jos jonkinlaisia huhuja, lapset kuulivat niitä äideiltään ja kertoivat sitten niitä toinen toisilleen koulussa.

Viimein haihdutti aika ne ihmisten mielestä.

Eräs vanha ystäväni, luonnontutkija, joka oli kuuluisa kasvien ja hyönteisten kokooja ei vain omassa maassaan, vaan koko oppineessa maailmassa, kertoi minulle joku aika sitten kaikenlaatuisia asioita niistä kummallisista saarista, joita on Turkinmaan ja Unkarin välisellä alueella ja jotka eivät oikeastaan kuulu kenellekään, syystä että eivät kuulu kummallekaan valtiolle. Juuri senvuoksi ne ovatkin oikea Kalifornia intohimoisille luonnontutkijoille, jotka niistä löytävät mitä harvinaisimpia näytteitä kasvimaailmasta. Vanha ystäväni läksi näille seuduille joka vuosi ja oleskeli siellä useita viikkoja innokkaasti kooten kasveja. Kerran hän kehoitti minua lähtemään mukaansa tuollaiselle retkelle Minä olen itse vain asianharrastaja sillä alalla, ja koska minulla oli hyvää aikaa, seurasin vanhaa ystävääni alisen Tonavan varsille.

Hän vei minut Vapaalle Saarelle.

Oppinut ystäväni oli tuntenut tämän seudun jo vuosikausia, jo siihen aikaan, kun suurin osa siitä oli korpea ja kaikki oli vielä ummussaan.

Lukuunottamatta kaislikkoa, joka vielä ympäröi suojaavana saarta, on täällä nyt oikea mallipuutarha.

Palolaitosten ympäröimänä on saari täysin suojassa tulvalta ja sitäpaitsi kanavien halkoma, joihin hevosien vetämä pumppukone pumppuaa veden.

Kun oikea puutarhuri tulee tänne, hän tuskin saattaa riistäytyä sieltä irti. Jokainen tilkkunen maata on viljelty ja antaa joko satoa tai kaunistaa paikkaa. Muskatelli-tupakka, jota täällä viljellään, tuoksuu oivalliselta ja on oivaa lajia, jos sitä vain oikein hoidetaan. Saaren mehiläiskopit näyttävät pieneltä kaupungilta, joka on rakennettu Lilliputteja varten. Siellä on yksikerroksisia majoja jos jonkin muotoisia. Aitauksen ympäröimässä lehdossa on mitä erilaatuisinta siipikarjaa. Täällä on oivallisia hudaaneja päätöyhtöineen, lumivalkeita kotkinkiinakukkoja, pirullisen kauniita crève-coeurejä, kaksinkertaisine helttoineen, huuhkajamaisia "prinssi Alberteja" sekä kokonaisia laumoja hopeanhohtoisia kalkkunoita, valkoisia ja keltaisia riikinkukkoja sekä keinotekoisessa lammissa valittuja harvinaisia monivärisiä ankka-, hanhi- ja joutsenlajeja. Mehevillä kedoilla käyvät laitumella sarvettomat lehmät, angoravuohet ja laamat, joilla on pitkä, musta, kiiltävä villa.

Saattaa nähdä että tällä saarella asuu hallitsija, joka tuntee, mitä ylellisyys on.

Ja kuitenkaan ei tällä hallitsijalla ole milloinkaan äyriäkään.

Saarella ei oteta vastaan äyriäkään.

Mutta ne, jotka tarvitsevat saaren tuotteita, tietävät, mitä saarelaiset tarvitsevat: viljaa, työkaluja, vaatetavaraa, värjättyä lankaa, j.n.e. ja he jättävät vastineeksi näitä tavaroita.

Oppinut ystäväni toi tavallisesti muassaan uusia kukansiemeniä ja uusien, kesyjen lintulajien munia, ja sai vastineeksi harvinaisia hyönteisiä ja kuivattuja kasveja, jotka hän kauniilla voitolla sitten möi kerääjien kokoelmiin ja ulkomaalaisiin museoihin, sillä tiede ei ole yksinomaan intohimo, se on myös elinkeino.

Mikä minut yllätti mitä hauskimmin oli se seikka, että asukkaat puhuivat unkarin kieltä ja se on totta tosiaan harvinaista rajalla.

Koko siirtokunnan muodostaa yksi ainoa perhe, joten kaikkia asukkaita kutsutaan vielä etunimillä.

Ensimmäisen uutisasukkaan kuusi poikaa on ottanut vaimot lähiseudulta ja pojanpoikien ja näiden lasten lukumäärä nousee jo neljäänkymmeneen.

Ja saari elättää nämä kaikki. Täällä ei tunneta puutetta. Eletään yltäkylläisyydessä.

Jokainen osaa tehdä työtä ja vaikka heitä olisi kymmenen kertaa enemmän, elättäisi saari kaikki.

Isoäidin isä ja äiti johtavat yhä jälkeläistensä töitä.

Perheen miehiset jäsenet opettelevat puutarhanhoitoa, puunleikkausta, saviastiaintekoa sekä tupakanviljelystä ja eläintenhoitoa; heidän joukostaan kehittyvät myös puusepät ja myllärit. Naiset kutovat turkkilaisia mattoja, pitävät silmällä hunajan valmistusta, valmistavat juustoja ja keittävät ruusuvettä. Ja kaikki nämä työt käyvät niin kädestä käteen, ettei toisen ole tarvis sanoa toiselle, mitä on tehtävä. Jokainen tietää velvollisuutensa, täyttää sen muistuttamatta ja iloitsee työstään.

Asunnot, joissa eri perheet asuvat, muodostavat jo kokonaisen pitkän talorivin. Joka talo rakennetaan yhteisvoimin, ja vanhukset huolehtivat nuorista.

Vieraat, jotka tulevat saarelle, ottaa vastaan saaren nykyinen päämies. Häntä kaikki kutsuvat isäksi; vieraat tuntevat hänet nimellä Deodat. Hän on vahvarakenteinen neljänkymmenenvuotias mies, jolla on kauniit, jalot kasvonpiirteet. Hän tekee kaikki vaihtokaupat ja näyttää vieraille siirtokunnan.

Saapuessamme sinne otti Deodat meidät vastaan sillä avomielisellä sydämellisyydellä, jolla vanha ystävä kohdataan; ystäväni, luonnontutkija, oli täällä vuotuinen vieras.

Keskustelumme aiheena oli omenan-, viinin- ja puutarhanviljelys, kasvi- ja hyönteisoppi, ja kaikissa näissä aineissa tuntui Deodatilla olevan tarkat tiedot. Kaikesta, mikä koski puutarhan ja eläinten hoitoa, oli hän sangen hyvin perillä. Minä en voinut peittää ihmetystäni ja kysyin häneltä, mistä ja keneltä hän oli saanut kaikki nämä tiedot.

"Ukolta", vastasi Deodat hellästi huoahtaen.

"Kuka hän on?"

"Te saatte nähdä hänet, kun kaikki kokoonnumme illalliselle."

Silloin oli juuri omenasadon aika. Nuoret naiset ja miehet olivat kaikki kokoilemassa oivallisia kullankeltaisia, nahanruskeita ja karmosiinipunaisia hedelmiä. Kauniit omenat ladottuina läjiin vihreälle nurmelle kuin kanuunankuulat linnoituksen pihalla. Koko saarelta kuuluu iloista ääntä.

Kun syysaurinko laski, antoi saaren kalliolla oleva kello merkin, että työpäivä oli lopussa. Tämän merkin saatuaan riensivät kaikki panemaan poimitut, vielä jäljellä olevat hedelmät koreihin, joihin he sitten kaksittain tarttuivat ja kantoivat ne varastohuoneisiin.

Mekin Deodatin kera suuntasimme askeleemme siihen suuntaan, mistä kellon ääni kuului.

Kello oli pienen puurakennuksen tornissa. Talo ja torui olivat aivan muratin peitossa, mutta kuistin pylväistä, joissa näkyi eriskummallisia kuvioita, saattoi nähdä, että tämän talon rakentaja oli leikannut monta syvää ajatusta, unelmaa ja toivetta puuhun.

Rakennuksen edessä oli avoin paikka, jossa seisoi penkkejä ja tuoleja. Kun työ oli lopussa, tunkeutuivat kaikki sinne.

"Tässä asuvat vanhukset", kuiskasi minulle Deodat.

Heti sen jälkeen he astuivat ulos. Se oli kaunis vanha pari.

Nainen lienee ollut kuudennellakymmenennellä ikävuodellaan, mies kahdeksannellakymmenennellä.

Viimemainitun kasvoilla oli sellainen luonteenomainen ilme, joka vielä neljänkymmenen vuoden perästä muistuttaa mieleen hyvää kuvaa, jonka on kerran nähnyt. Minä hämmästyin. Hänen päänsä oli paljas jo, mutta ne harvat hiussuortuvat, jotka vielä olivat jäljellä, samoinkuin viiksetkin tuskin vivahtivat harmaaseen, eikä ikä näyttänyt ensinkään muuttaneen hänen kasvojensa lujia piirteitä. Kohtuulliset tavat ja säännölliset elintavat sekä iloinen mieliala säilyttävät siten kasvonpiirteet.

Vanha nainen oli sangen puoleensavetävä henkilö. Hänen muinoin kullankeltaiset kiharansa näyttivät olevan hopeavärin läpitunkemat, mutta silmät olivat vielä neidon, ja posket punastuivat kuin morsiamen, kun hänen miehensä painoi suudelman niille.

Ja kummankin kasvot loistivat autuutta nähdessään koko suuren perheensä edessään ja he huusivat jokaista nimeltä luokseen ja suutelivat heitä kaikkia.

Siinä heidän autuutensa, heidän hartautensa, heidän kiitoksensa ja rukouksensa.

Vasta sitten tuli meidän vuoromme. Deodat, vanhin pojista, oli viimeinen, jota vanhukset syleilivät.

Meidänkin kanssamme he vaihtoivat kädenpuristuksia ja kutsuivat meidät ottamaan osaa illalliseen.

Nainen piti vielä ylikomennon keittiön puolella, ja hän se antoi osat koko suurelle perheelleen; mutta ukko antoi jokaisen vapaasti valita, mihin tahtoi istuutua, ja aterioida rakkaimman ystävänsä vierellä.

Itse hän istuutui meidän ja Deodatin kanssa erääseen pöytään. Pieni enkelimäinen tyttö, jota hän nimitti Noëmiksi, kiipesi hänen polvilleen ja sai luvan kuunnella vakavaa keskusteluamme.

Kun minun nimeni mainittiin ukolle, katsoi hän minuun kauan, ja ilmeisesti punastui.

Oppinut ystäväni kysyi, oliko hän milloinkaan kuullut nimeäni. Ukko vaikeni.

Deodat riensi valaisemaan, ettei ukko ollut neljäänkymmeneen vuoteen lukenut, mitä maailmassa tapahtui. Koko hänen lukemistonsa oli vain maanviljelystä ja puutarhanhoitoa koskevia kirjoja.

Sellaisten ihmisten tapaan, jotka ovat kauan pitäneet tapanaan kertoa toisille, mitä itse ovat kokeneet, käytin tietysti tilaisuutta hyväkseni valaistakseni viisaudellani ja kertoakseni hänelle, mitä maailmassa oli tapahtunut.

Minä kerroin maan tapahtumista ja sanoin hänelle, että Unkari ja Itävalta oli yhdistetty pienellä "ja" sanalla.

Hän puhalsi paksun savupilven piipustaan sanoen: "Minun saareni ei kuulu siihen."

Minä kerroin niistä veroista, joita meidän oli maksaminen.

Savupilvi sanoi: "Minun saarellani ei makseta veroja."

Minä kerroin hänelle, mitä verisiä taisteluja isänmaassamme ja koko avarassa maailmassa oli käyty.

Savupilvi huomautti: "Täällä emme käy sotaa kenenkään kanssa."

Tähän aikaan oli suuri rahanpuute; suurimmat liikkeetkin kukistuivat toinen toisensa jälkeen. Tätäkin koetin saada häntä käsittämään.

Tupakinsavu vastasi: "No, Jumalan kiitos, meillä ei ole rahaa."

Sitten minä selitin hänelle, kuinka kiivaasti puolueet taistelivat keskenään ja mitä kiistoja uskonto, kansallisuus ja vallanhimo saivat aikaan.

Ukko naputti tuhan ulos piipustaan: "Meillä ei ole piispoja, valitsijoita eikä ministereitä."

Ja lopuksi esitin hänelle, kuinka voimakkaaksi maamme kerran olisi tuleva, kun kaikki nämä toiveet kävisivät toteen.

Pikku Noëmi oli nukahtanut vanhuksen polvelle; hänet täytyi viedä sisään ja panna levolle. Se oli tärkeämpää kuin asiat, joista olin puhunut. Nukkuva lapsi vietiin hänen polveltaan hänen vaimonsa syliin. Kun tämä poistui, kysyi ukko minulta:

"Missä olette syntynyt?"

Sanoin sen hänelle.

"Mikä on ammattinne?"

Kerroin olevani romaaninkirjoittaja.

"Mikä se on?"

"Ihminen, joka tarinan lopusta osaa saada selville koko tarinan alusta saakka."

"No, ottakaa sitten selville minunkin tarinani", hän sanoi tarttuen käteeni. "Oli kerran mies, joka jätti maailman, missä häntä ihailtiin, ja loi itselleen toisen, missä häntä rakastetaan."

"Rohkenenko kysyä nimeänne?"

Ukko kohosi päätään pidemmäksi, kun kuuli nämä sanat. Senjälkeen hän kohotti vapisevan kätensä ja laski sen pääni päälle.

Ja siinä silmänräpäyksessä minusta tuntui kuin olisi, kauan, kauan sitten tämä sama käsi levännyt pääni päällä, silloin kun lapsen kiharat vielä liehuivat sen ympärillä, ja kuin olisin kerran ennen nähnyt nämä kasvot.

Kysymykseeni hän vastasi:

"Minun nimeni on 'Ei kukaan.'"

Sitten hän kääntyi pois virkkamatta enää mitään. Hän meni taloon eikä enää näyttäytynyt meidän saarella olomme aikana.

* * * * *

Sellainen on Vapaan Saaren nykyinen tila.

Kahden hallituksen suoma etuoikeus, joka tekee tämän maapalan riippumattomaksi sen molemmin puolin olevista maista kestää vielä viisikymmentä vuotta.

Viisikymmentä vuotta! — Kuka tietää, miksi maailma sinä aikana on muuttunut?

TOISEN OSAN LOPPU.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings