SISÄLLYS: (continued 2)

Timar löysi usein ihmeekseen pajupensaiden väliin kiinnitetyn veneen tai aluksen, jota ei kukaan vartioinut.

Kun hän jonkun tunnin perästä palasi, ei sitä ollut enää.

Toisinaan hän löysi näreiköstä kokonaisia kangaspakkoja, jotka myös olivat poissa silloin kun hän palasi harhailumatkoillaan samoille paikoille.

Kaikki nämä salaperäiset ihmiset, jotka valitsivat saaren lepopaikakseen, näyttivät tahallaan karttavan mökin läheisyyttä. He tulivat ja menivät polkematta polkuja ruohikkoon.

Oli kumminkin toisia tilaisuuksia, jolloin he tulivat mökin luo. Vierailut koskivat silloin aina Tereseä.

Niin usein kuin Almira ilmaisi haukunnallaan vieraita lähestyvän, jätti Timar työnsä, kiirehti mökille ja meni sisimpään huoneeseen. Hän ei uskaltanut näyttäytyä kenellekään. Tosin hänen kasvattamansa parta oli muuttanut hänen kasvojaan; mutta voisihan helposti sattua saarelle tulemaan joku henkilö, joka oli nähnyt hänet toisaalla ja joka tuntisi hänet.

Yhteiskunnan villit tulivat Teresen luo, kun joku onnettomuus oli kohdannut heitä. Nämä ihmiset kulkevat usein sellaisissa paikoissa, joissa he saavat haavoja, pahoja syviä asehaavoja. He eivät voi mennä niitä näyttämään rykmentinlääkärille, sillä seuraus olisi kuulustelu. Mutta saaren rouvalla on lääkkeitä, millä parantaa haavoja; hän osaa sitoa ammottavia haavoja ja antaa heille haavapalsamia; hän osaa myös hoitaa luumurtoa. Näillä seuduin, etenkin Turkin puolella, on eräänlaatuinen ilkeä ihopaise yleinen. Niitäkin osasi Terese parantaa yksinkertaisilla yrteillä, joiden voiman hätä oli opettanut hänen keksimään. Senkintähden etsivät sairaat häntä ja pitävät salassa hänen oleskelupaikkansa, syystä että he tietävät lääkärien ja apteekkarien vihaavan puoskareita.

Yhteiskunnan villeillä on myös usein riitaisuuksia keskenään. Näitä he eivät voi jättää tuomarin ratkaistaviksi. He tietävät liian hyvin tämän panevan sekä syyttäjän että syytetyn häpeäpaaluun. He tulevat senvuoksi viisaan saarenrouvan luo ja jättävät riitansa hänen ratkaistavakseen, ja hänen tuomionsa on heille sellainen tuomio, johon jokaisen on tyydyttävä. Useimmissa tapauksissa on kysymys verikostosta. Terese osaa rauhoittaa raivoisia riitapuolueita ja nämä pitävätkin ne rauhanlupaukset, jotka he tekevät hänen edessään.

Välistä eksyy hänen mökkiinsä joku umpimielinen olento, joka arkana karttaa ihmiskatseita ja pakenee ihmisten ilmoilta — rikollinen, jota omatunto ajaa ja jolla ei ole rohkeutta mennä sielunpaimenen luo peläten helvettiä ja vankeutta. Saarenrouva osaa parantaa niitäkin. Hän vuodattaa lievittävää palsamia heidän sydämiinsä, uskoa jumalalliseen armahdukseen, johon hän itse uskoo.

Välistä tulee vainottu, väsynyt ja nälän ja janon näännyttämä ihminen salaa hänen ovensa kynnykselle. Hän ei kysy: "Mistä olet ja minne menet?" Hän ottaa hänet ystävällisesti vastaan ja päästää hänet luotaan virkistyneenä ja levänneenä täytettyään hänen pussinsa eväillä.

Hänet tuntee moni, jonka uskonto on vaitiolo, eikä ole ainoatakaan salaista liittoa, joka kykenisi liittämään vanhaa ja nuorta niin lujasti yhteen kuin nämä ihmiset ovat kiintyneet saarenrouvaan.

Kaikki myös tietävät, ettei hänellä ole rahoja; ahneudellakaan ei ole mitään syytä tahtoa pahaa hänelle.

Timar tuli siihen vakaumukseen, että hän oli paikassa, minkä ylitse vuosisadat saisivat vierähtää, ennenkuin sen ja sen asukkaiden historia olisi vedetty siihen kaaokseen, jota kutsutaan maailmaksi.

Timar saattoi täällä jatkaa rakennustyötään pelkäämättä, että maailma milloinkaan tulisi tietämään Mikael Timar von Levetinczyn, hovineuvoksen, maatilainomistajan, pankkiirin, joka käsitteli miljoonia, toimivan täällä rakennustöissä ja levätessään raskaan päivätyönsä jälkeen ottavan esiin kynäveitsensä leikelläkseen varjostinta pajunvitsoista lapsiparalle, jolla ei ollut isää eikä äitiä eikä edes kunnon nimeä.

Ja mitä riemua hän täällä tunsikaan! Kuinka hartaasti hän kuunteleekaan lapsen ensimmäisiä puheyrityksiä. Kuinka lapsukainen paneekaan parastaan yritellessään muodostella tottumattomilla huulillaan tätä sanaa!

"Pappa!"

Tietysti oppii lapsi ensinnä tämän sanan.

Sen mielestä ei toisin saata olla, kuin että mies, joka hymyilee hänelle niin hellästi on hänen isänsä.

Kuinka poika tietäisi olevansa köyhän salakuljettajan poika, jonka isä ja äiti ovat kuolleet?

Vihdoin alkaa hänkin tuntea elämän surullisia puolia. Lapsentaudit alkavat. Kuinka paljon tuskaa, kuinka monta unetonta yötä uuden hampaan puhjetessa! Noëmi jää koko päiväksi hänen luokseen ja Mikael lyö joka tunti kirveensä lankkuun ja juoksee kotiin katsomaan, miten pikku Dodi voi. Sitten hän ottaa hänet Noëmin käsivarrelta, kantaa häntä ympäri huonetta tuntikausia laulaen hänelle kehtolaulua:

"En linnoihinkaan vaihtaisi Ma majaa armahaisen…"

Ja kun hänen onnistui tuudittaa lapsi uneen ja lieventää sen tuskat oli hän ylpeä voitostaan.

Eräänä päivänä oli Timar päässyt niin pitkälle, että hän oli jo tehnyt lankuiksi kaikki pähkinäpuut. Tähän saakka hän oli osannut työnsä, mutta ei siitä eteenpäin. Sillä rakennustyö on taidokasta, ja hän ei ollut puhunut totta sanoessaan Noëmille ymmärtävänsä asian perinpohjin. Hän ei tiennyt, miten jatkaa.

Syksy lähestyi. Terese ja Noëmi olivat jo tottuneet, että Timar lähti pois heidän luotaan syksyn tullessa. Olihan hänellä omat toimensa. Hänen toimensa oli varmaankin sen laatuinen, että se meni kesällä itsestään, mutta talvella oli hänen ehdottomasti omistettava sille kaikki voimansa.

Niinhän muutkin kauppiaat menettelivät, ja kauppiaana häntä pidettiin jo laajemmissakin piireissä.

Timea taasen luuli Timarin juuri kesän aikana täytyvän kaikin voimin antautua teollisuus-, maanviljelys- ja kauppatoimiin ja senvuoksi viipyvän poissa kotoa.

Syksystä kevääseen hän petti Noëmia keväästä syksyyn Timeaa. Ei hän voinut syyttää itseään epäjohdonmukaisuudesta.

Tänä vuonna hän lähti saarelta vielä aikaisemmin kuin ennen. Hän riensi takaisin Komorniin.

Hänen poissaolonsa aikana olivat kaikki hänen alotteensa onnistuneet odottamattoman hyvin. Päälle päätteeksi oli hän voittanut päävoiton valtion suurissa arpajaisissa. Kauan sitten unohdettu arpalippu makasi jossakin laatikossa muiden paperien joukossa ja vasta kolme viikkoa vetämisen jälkeen meni Timar nostamaan nuo odottamattomat satatuhatta markkaa, kuten henkilö, joka tuskin kiinnittää huomiota sellaiseen vähäpätöisyyteen. Ihmiset saivat yhä uutta syytä ihmettelyynsä.

"Hänellä on niin paljon rahaa, ettei hän tarvitse enempää", sanottiin.

Ja mitä hän tekisi niillä?

Hän kutsui eteviä rakennusmestareita ja puuseppiä Szeklien ja Zarend'in alueelta, missä osataan rakentaa oivallisia puutaloja, todellisia palatseja puusta. Szeklit ja rumaanilaiset aateliset tilanomistajat asuvat sellaisissa rakennuksissa ja sisustus on samanlaista puutyötä. Talo samoinkuin huonekalut, pöydät, tuolit ja kaapit ovat saman mestarin tekoa. Kaikki on puusta; ei ainoatakaan raudanpalaa eikä edes naulaa ole koko rakennuksessa.

Kuudes luku.

PUUNLEIKKAAJÄ.

Timar tapasi kotiintullessaan Timean jonkun verran sairaana. Tämän johdosta hän kutsui pari Wieniläistä lääkäriä neuvottelemaan hänen tilastaan.

Lääkärit neuvoivat vaihtamaan ilmanalaa ja kehoittivat Timeaa matkustamaan Meraniin.

Mikael saattoi vaimonsa ja Atalian sinne. Tässä lauhkeassa, suojaisessa Tyrolin laaksossa etsi hän Timealle asunnoksi huvilan, jonka puutarhassa oli pieni schweitziläis-tyylinen huvimaja. Hän tiesi sillä ilahuttavansa Timeaa.

Talven kuluessa hän kävi siellä usein Timeaa tervehtimässä erään vanhanpuoleisen miehen seurassa ja hän huomasi Timean todella pitävän lempipaikkanaan huvimajaa puutarhassa.

Hän rakennutti nyt Komorniin samanlaisen. Szekliläismestari, jonka hän oli vienyt mukanaan Meraniin oli mestari niissä asioissa. Hän oli piirtänyt huvimajan Meranissa ja sen sisustuksen pienimpiä pikkuseikkoja myöten sekä laittoi nyt työpajansa Timarin taloon Serberkadulle ja ryhtyi toimeen. Ei kukaan saanut tietää asiasta, sillä talo piti tulla yllätyksenä. Mutta nyt tarvitsi mestari sälliä, joka auttaisi häntä työssä. Oli tuskin mahdollista löytää sellaista, joka ei juoruaisi muille. Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin että Timar suostui rupeamaan sälliksi, ja nyt hän kilpaa mestarinsa kanssa käsitteli kirvestä, poraa, sahaa, sorvia y.m. puusepänkaluja.

Mutta mitä mestariin itseensä tulee, ei hän olisi, vaikka hänen suunsa olisi suljettu Salomonin sinetillä, voinut pitää salaisuutta takanaan, vaan hän kertoi sunnuntai-iltana läheisimmille ystävilleen, tietenkin salaisuudessa, minkä yllätyksen herra Levetinczy valmisti rouvalleen. Nyt aluksi järjestettiin eri osat ja liitettiin ne yhteen; sitten kun kaikki olisi valmista pystytettäisiin talo Monostorpuutarhaan. Hän itse, upporikas herra von Levetinczy, ei pitänyt itseään liian hyvänä työskentelemään puusepän työssä aamusta iltaan ja hän oli jo niin taitava, että saattoi milloin tahansa ruveta sälliksi. Hän ei ensinkään välittänyt liikeasioistaan, ne hän jätti asiamiesten huoleksi, ja itse hän seisoi koko päivän työpajassa sahaten, höyläten ja sorvaten. Mutta tätä ei saisi kertoa kenellekään, sillä armolliselle rouvalle piti valmistaa todellinen yllätys hänen kotiin palatessaan.

Mutta pian tiesi koko kaupunki salaisuuden, ja siten sai Sohvi-rouvakin tiedon siitä. Hän kirjoitti asiasta Atalialle ja Atalia kertoi Timealle, joten tämä jo edeltäkäsin tiesi, että Mikael hänen palatessaan Komorn'iin keväällä ajaisi ensimmäisenä kevätpäivänä Monostorkukkulalle, missä heillä oli kaunis hedelmäpuutarha. Siellä, kukkulan Tonavan puoleisella rinteellä hän olisi löytävä kauniin Meranilaisen huvimajansa sekä ompelupöytänsä akkunan ääressä, valkopyökistä tehdyn kirjahyllynsä hänen lempikirjoineen, koivunoksista punotun nojatuolinsa kuistilla ja kaikki tämä on oleva hänelle yllätyksenä ja hänen on hymyiltävä ikäänkuin ilostuisi suuresti, ja kun hän kiittelee mestaria, joka on valmistanut kaikki niin hyvin on hän kuuleva tämän sanovan: "Kiitos ei kuulu minulle, armollinen rouva, vaan sällilleni, joka on suorittanut kauneimmat puuleikkaukset. Kuka on laittanut tämän paneelin, nämä keveät ristikot, nämä pilarien kapiteelit? Sällini, ja kuka oli sällini? Armollinen herra Levetinczy itse! Tämä malli on hänen työtään, armollinen rouva."

Ja sitten täytyy Timean taas hymyillä ja etsiä sanoja kiitollisuuttaan ilmaistakseen.

Vain sanoja! Sillä lahjoittakoon hän vaimolleen kalleuksia tai antakoon hän hänelle kovaa ruisleipää, jota hän ansaitsee päivätöillään, vaimonsa rakkautta hän ei kuitenkaan voi ostaa.

Kaikki kävikin näin.

Keväällä Timea palasi kotiin; Monostor-yllätys oli suunnitelmanmukaisesti järjestetty suurin kemuin ja monin vierain. Timean kasvoilla leijaili raskasmielinen hymyily, Timarin kaino hyvyys, niin yhden kuin toisenkin vieraan kasvoilla kateus.

Naisvieraat arvelivat, ettei mikään vaimo ollut Timarin veroisen miehen vertainen. Hän on aviomiehen ihanne. Mutta miehet olivat toista mieltä. He pitivät sitä huonona merkkinä, että miehen täytyi pyrkiä vaimonsa suosioon lahjoilla ja imartelulla.

Vain Atalia vaikeni. Hän etsi salaisuuden ariadnelankaa, mutta turhaan.

Timeaan nähden hän oli varma asiastaan. Hän kärsi lakkaamatta ja kuihtui. Se myrkky surmaa hitaasti, joka ei ole ruumiissa vain sielussa.

Se surmaa hitaasti mutta varmasti.

Mutta miten on Timarin laita? Hänen kasvoillaan välähti jotakin onnen tapaista, mutta mistä hän oli sen varastanut? Hän oli pelkkää huomaavaisuutta ja pyrkii Timean suosioon kaikin voimin. Mitä hän sillä tahtoo salata? Maailman silmissä hän näyttäytyi mitä hellimpänä ja onnellisimpana puolisona. Mitä etuja hän voisi sillä saavuttaa? Seurassa hän on puhelias ja hyvällä tuulella, Atalian seurassa vapaa, miltei hyväntahtoisen välinpitämätön, ikäänkuin hän jo olisi unohtanut, mitä hän oli tältä kuullut ja mikä oli loukannut häntä sydänjuuria myöten. Vieläpä hän tanssikin Atalian kanssa kotiljonkia.

Onko hän onnellinen? Vai onko hän vain olevinaan? Olisiko hän jo tylstynyt vai tahtoisiko hän saavuttaa mahdottomia? Tahtooko hän valloittaa Timean sydämen? Olisi turha vaiva yrittääkin. Tietäähän Atalia sen omista tunteistaan. Hänelle on ilmestynyt uusia kosijoita, useampiakin — rehellisiä pikku porvareita, jotka pystyivät elättämään vaimon; mutta hän on hyljännyt heidän tarjouksensa. Hänelle ovat kaikki miehet välinpitämättömiä. Hän ei voi rakastaa muita kuin sitä yhtä, jota hän vihaa. Vain Atalia ymmärsi Timeaa.

Mutta vaikka hän ymmärtääkin Timeaa, ei hän saata käsittää Mikaelia. Tämä mies, jolla on niin hymyilevät kasvot ja imarteleva käytös ja niin hyväntahtoinen mielenlaatu pysyy hänelle arvoituksena. Hän on kultapoika, jossa ei voi keksiä ainoatakaan ruostetahraa.

Mikael huomasi usein Atalian silmissä tutkivan katseen, ja silloin sanoi joku ääni hänen sielunsa tummassa syvyydessä hymyillen:

"Mieti, mieti sinä vain, jos saat selville! Et sinä eikä kukaan muukaan ole saapa selville, miksi minä tein puusepäntyötä koko talven. Minä olen tehnyt sitä oppiakseni rakentamaan samanlaisen rakennuksen eräälle nimettömälle olennolle eräässä maailman etäisessä kolkassa. Rakkaudesta erääseen olentoon, joka asuu siellä, olen tehnyt työtä käteni rakoille. Arvaa sinä, talon suojeluspaholainen, mikä sen olennon nimi on!"

Timar kutsui taas etevimmät lääkärit luokseen neuvottelemaan Timean terveyden tilasta. Tällä kertaa ehdotettiin Biarritzin kylpylaitosta. Mikael saattoi itse Timean sinne, järjesti hänen asuntonsa mahdollisimman mukavaksi, huolehtien siitä, että hän puvuissa ja vaunuissa saattoi kilpailla minkä englantilaisen ladyn tai venäläisen ruhtinattaren kanssa hyvänsä sekä jätti hänelle täysinäisen rahakukkaron pyytäen hänen jättämään sen takaisin tyhjänä. Ataliaakin kohtaan hän osottautui sangen jalomieliseksi. Kylpyvieraiden luetteloon hän merkitsi hänet Timean serkuksi ja hänen täytyi samoinkuin Timeankin, muuttaa pukua viisi kertaa päivässä.

Voiko perheenpäämiehen velvollisuuksia täyttää oivallisemmin?

Sitten hän kiiruhti pois, ei kotiin vaan Wieniin.

Siellä hän osti kaiken, mitä hyvin varustetussa puusepän-, rakennus- ja sorvausverstaassa tarvitaan sekä antoi pakata kaikki tarpeet laatikkoihin, jotka lähetti Pancsovaan.

Mutta nyt hänen täytyi keksiä uusi veruke, millä saattoi kuljettaa nämä laatikot Vapaalle Saarelle.

Hänellä olikin täysi syy olla varovainen. Vasemman Tonavan rannan kalastajat, jotka olivat useita kertoja nähneet hänen kulkevan Ostrova-saaren ohitse, olivat jo kauan vaivanneet päitään kysymyksellä, kuka tämä mies oli, ja miksi hän niin usein harhaili näillä seuduin?

Kun laatikot saapuivat Pancsovaan, lastautti hän ne vaunuihin ja kuljetutti ne poppelimetsään Tonavanrannalle, missä ne uudelleen nostettiin pois. Senjälkeen hän lähetti sanan kalastajille ja kehoitti näitä kulettamaan laatikot Vapaalle Saarelle. Niissä oli muka aseita.

Näillä sanoilla hän oli upottanut salaisuuden meren syvyyteen.

Tästälähtien hän saattoi matkustaa edes takaisin sekä auringon- että kuunvalossa; ei kenkään ilmaisisi hänestä sanaakaan. Kaikki tiesivät nyt hänen olevan serbialaisten ja montenegrolaisten vapaussankarien asiamiehen, ja tätä tietoa ei mikään kidutuspenkki olisi voinut pakottaa esiin näistä ihmisistä. Hän oli nyt heidän silmissään pyhä ja loukkaamaton ihminen.

Kätkeytyäkseen itse pimeyteen hän siis petti jokaista, jonka kanssa hän vaihtoi sanankin.

Kalastajat kuljettivat laatikot yöllä ja Timar seurasi heitä. Saarella he etsivät valkamapaikan siinä, missä oli tihein metsä ja kantoivat laatikot maihin. Mikael tahtoi maksaa heille, mutta he eivät ottaneet vastaan äyriäkään, vaan puristivat ainoastaan hänen kättään.

Hän jäi saarelle, kalastajat palasivat takaisin.

Oli kaunis kuutamoyö. Satakieli lauloi pesänsä yläpuolella.

Mikael meni rantaa pitkin etsimään sitä polkua, joka johti taloon. Hän tuli rakennuspaikalle, missä hän edellisenä syksynä oli jättänyt työnsä kesken. Hakatut puunrungot olivat huolellisesti peitetyt kaisloilla, ettei talven lumi vahingoittaisi niitä.

Sieltä johti tie kukkaislehtoon. Ruusut olivat jo ammoin kukkineet siihen aikaan, jonka Timar oli viettänyt Timean kera Monostorhuvilassa ja kylpylaitoksessa. Tänä vuonna hän oli laiminlyönyt ruususadon. Häntä oli varmaankin jo levottomuudella odotettu. Mutta hänen oli täytynyt pitää huolta siitä, että hänellä oli "sumua edessä ja sumua takana."

Hän lähestyy pientä taloa varpaisillaan. On hyvä merkki, ettei kuulu mitään melua. Hän selitti Almiran vaikenemisen johtuvan siitä, että koira oli pantu yöksi keittiöön, jotta se ei herättäisi nukkuvaa lasta. Siitä päättäen siis kaikki talossa elävät ja ovat terveinä.

Oi, kuinka usein hän olikaan uneksinut tästä talosta valveilla ollen ja unessa! Kuinka usein hän olikaan nähnyt itsensä lähestymässä majaa!

Toisinaan hän luuli talon palaneen. Nokiset kattohirret olivat sisään pudonneet ja seinillä kasvoi rikkaruohoa. Ei kukaan voinut kertoa hänelle, miten asukkaiden oli käynyt.

Välistä hän taasen kuvitteli mielessään, että hurjia, aseellisia joukkoja syöksyi hänen sisäänastuessaan häntä vastaan, tarttuen hänen kurkkuunsa huutaen: "Juuri sinua me olemme odottaneet!" sulkien hänen suunsa ja työntäen hänet kellarin luukusta alas.

Välistä hän näki rakkaansa verisen ruumiin edessään. Noëmin pitkät, kultaiset kiharat olivat poljetut tomuun ja hänen vieressään makasi lapsi pää murskana. Oi, mitä tuskia hän olikaan tuntenut näitä kuvia nähdessään! Hänen oli täytynyt jättää rakkaansa niin pitkäksi ajaksi yksin tänne. Välistä hän uneksi Noëmin luo astuessaan kohtaavansa kylmät alabasterikasvot Noettiin hymyilevien kasvojen sijaan ja nämä kasvot kysyivät: "Missä olette viipynyt näin kauan, herra von Levetinczy?"

Mutta nyt, kun hän seisoi pienen rakennuksen edessä hävisivät kaikki kauhunkuvat. Täällä oli kaikki kuten ennen. Täällä asuivat edelleenkin ne, joita hän rakasti.

Kuinka hän ilmoittaisi heille tulostaan? Kuinka hän yllättäisi heidät?

Hän asettui pienen, matalan akkunan eteen, joka oli aivan ruusupensaan peitossa ja alkoi laulaa pientä lauluaan:

"En linnoihinkaan vaihtaisi Ma majaa armahaisen…"

Hän ei ollut erehtynyt. Seuraavassa minuutissa akkuna aukesi ja Noëmin ilosta säteilevät silmät katsoivat ulos.

"Oma Mikaelini!" änkötti pikku raukka.

"Niin, juuri sinun Mikaelisi!" kuiskasi hän tarttuen molemmin käsin Noëmin rakkaaseen päähän. Hänen seuraavat sanansa olivat: "Entä Dodi?"

"Hän nukkuu."

"Hiljaa, niin että emme herätä häntä!"

Ja nyt kuiskasivat vain huulet sanottavansa.

"Mutta tule toki sisään!"

"Hän saattaa herätä ja alkaa itkeä."

"Oi, eihän hän ole enää itkevä lapsi. Hän on jo yli vuoden vanha…"

"Mitä? Kokonaisen vuodenko vanha? Silloinhan hän on jo aika mies."

"Hän osaa jo sanoa sinunkin nimesi."

"Mitä? Puhuuko hän jo?"

"Hän opettelee parhaillaan kävelemään."

"Ei, mutta käveleekö hän myös?"

"Nykyään hän jo syökin joka lajia."

"Se ei ole mahdollista! Se on vielä liian aikaista."

"Mitä sinä siitä ymmärrät? Näkisitpä vain hänet."

"Vedä verho sivulle ja anna kuun paistaa sisään niin saatan nähdä hänet."

"Ei, se ei käy päinsä. Kun kuu paistaa nukkuvaan lapseen, tulee se sairaaksi."

"Lorua."

"Lapsissa on paljon ihmeellistä. Siihen täytyy uskoa. Sentähden uskotaan lapset naisten huostaan, sillä nämä uskovat kaikkea. Tule katsomaan häntä tänne sisälle."

"En minä tule sisälle niin kauan kuin hän nukkuu. Voisin herättää hänet. Tule sinä mieluummin minun luokseni."

"En voi. Hän heräisi heti, kun minä menen ulos ja äiti nukkuu sikeästi."

"No, mene sitten takaisin hänen luokseen. Minä jään tänne ulos."

"Etkö tahdo panna nukkumaan."

"Pianhan on päivä. Mene takaisin hänen luokseen, mutta anna akkunan olla auki."

Ja niin hän jäi avoimen akkunan ääreen katsellen huoneeseen, jonka lattialle kuu piirteli hopeakuvioita ja koetti käsittää niitä ääniä, joita tunkeutui sisältä, ensiksi lyhyttä valitusta kuin heräävän lapsen itkun alkua, sitten hiljaista laulua, joka ikäänkuin unessa toisti säveltä: "En linnoihinkaan vaihtaisi…", viimeksi suudelman, jommoisen hyvä lapsi saa nukuttuaan kiltisti kehtolauluun.

Käsivarret nojaten akkunalautaan ja kuunnellen nukkuvien hengitystä, odotti Timar kunnes aamu alkoi sarastaa makuuhuoneessa.

Aamuruskon loistoon heräsi ensin lapsi, joka ilmaisi heräämisensä valoon helähtävällä naurulla ja nyt eivät muut voineet ajatellakaan nukkumista: Poika melusi ja leperteli, hänen puhettaan ymmärsivät ainoastaan Noëmi ja hän.

Kun Mikael vihdoin oli saanut lapsen käsivarrelleen, sanoi hän sille:

"Nyt jään tänne niin pitkäksi aikaa, kunnes saan talosi valmiiksi, Dodi."

Lapsi vastasi tähän jotakin, joka Noëmin tulkinnan mukaan merkitsi: "Juuri sitä tahdonkin."

Timar vietti nyt kaksoiselämänsä onnellisimpia hetkiä.

Ei mikään häirinnyt hänen onneaan, ei muu kuin ajatus, että hänen oli vielä palattava toiseen elämään.

Jos hän voisi keksiä keinon, millä päästä tästä toisesta elämästä, miten rauhallisesti hän viettäisikään elämäänsä täällä!

Eikö mikään ollut yksinkertaisempaa kuin päästä siihen. Hän jäisi vain yksinkertaisesti tänne. Häntä etsittäisiin vuoden ajan, ehkä kolmen vuoden aikana joskus muisteltaisiin, sitten hänet unohdettaisiin, maailma unohtaisi hänet ja hän maailman, mutta Noëmi olisi tallella.

Ja Noëmi onkin aarre.

Häneen on kätketty kaikki naisen viehättävyys, kaikki viat puuttuvat. Hänen kauneutensa ei ole sitä lajia, johon pian väsyy. Jokainen mielialan vaihtelu antaa hänen kauneudelleen uutta lumoa. Hänen mielenlaatuunsa on yhtynyt hellyyttä, lempeyttä ja tulta. Neitsyt, hengetär ja vaimo sulavat yhteen hänessä. Hänen rakkaudessaan ei ole mitään itsekästä; koko hänen olemuksensa on sulautunut siihen, jota hän rakastaa. Rakastetun kärsimykset ja ilot ovat hänen kärsimyksiään ja ilojaan, muita hän ei tunnekaan. Kotona hän ajattelee aina rakkaansa mukavuutta, työssä hän auttaa häntä lakkaamatta. Aina hän on iloinen ja reipas ja jos joskus pahoinvointi vaivaa rakasta, niin parantaa hän sen suutelemalla tätä otsalle. Hän on alistuvainen jumaloivan ihailijansa tahtoon. — Ja kun Noëmi ottaa lapsensa polvelleen leikkiäkseen sen kera silloin täytyy hänen iloita, joka omistaa ja ei omista Noëmia.

Mutta Timar ei vielä ole aivan poissa suunniltaan. Hän hieroo vielä sopimusta kohtalon kanssa. Hinta on vielä liian korkea, vieläpä tästäkin aarteesta, joka oli:

"Nuori vaimo hymyilevä lapsi polvellaan."

Mutta hintana onkin koko maailma. On uhrattava omaisuus, joka nousee miljooniin, yhteiskunnallinen asema, ylhäinen sääty, ylhäiset tuttavuudet ja alotetut yritykset, joilla on maailman merkitys ja joiden onnellisesta ratkaisusta riippuu tärkeän, isänmaallisen teollisuudenhaaran tulevaisuus. Ja lisäksi Timea!

Kenties hän olisi mukautunut ajatukseen heittää aarteensa maailman jalkojen juureen. Ne ovat tulleet virran pohjalta, menkööt ne takaisin sinne mistä ovat tulleetkin. Mutta hänen turhamaisuutensa ei voinut tyytyä siihen ajatukseen, että valkokasvoinen nainen, jota hänen miehensä hehku ei voinut lämmittää tuli jo tässä elämässä onnelliseksi — toisen kanssa.

Hän ei kenties itsekään tiennyt, mitä paholaista hän elätti povessaan.

Vaimo, joka ei voi rakastaa häntä, kuihtuu hänen silmiensä edessä.

Mutta hän itse viettää onnellisia hetkiä siellä, missä osataan rakastaa häntä.

Ja näinä onnellisina päivinä kohosi nopeasti se talo, jonka palkkeja nyt oppinut rakennusmestari taitavin käsin liitti yhteen. Jo olivat seinät pystyssä, tehtyinä kauniista, sileäksihöylätyistä pähkinäpuulankuista, jotka olivat sovitetut yhteen niin hyvin, ettei pieninkään tuulenpuuska voinut tunkeutua lävitse. Kattokin oli jo valmiina ja peitettynä leveillä kattopäreillä, jotka szeklien tapaan olivat leikatut suomun tapaisiksi. Puusepäntyö oli nyt aivan valmiina ja sitten alkoi puunleikkaajan työ. Tämän suoritti Mikael ilman apua ja hänet saattoi nähdä aamusta iltaan verstaassa, jonka hän oli valmistanut itselleen uuteen taloon. Siellä hänen kuultiin laulavan höylätessään ja sahatessaan.

Ahkeran käsityöläisen tavoin hän poistui työstään vasta yön tullessa. Silloin hän palasi majaan, missä hyvä ateria odotti häntä. Illallisen jälkeen hän istuutui penkille majan edustalle ja sytytti piippunsa. Noëmi istuutui hänen viereensä ottaen pojan syliinsä antaakseen Mikaelin kuulla, mitä tämä oli oppinut päivän kuluessa. Yhden uuden sanan.

Oi, eikö tämä yksi sana ole suurempaa tietoa kuin koko maailman viisaus?

"Kuinka paljosta möisit Dodin?" kysyi Noëmi kerran häneltä veitikkamaisesti hymyillen. "Koko maailmastako, jos se olisi täynnä timantteja?"

"En edes taivaasta täynnä enkeleitä."

Mutta pikku Dodi oli sinä päivänä hyvällä tuulella. Vallattomasti se tarttui pikku kätösellään piippuun, joka oli Mikaelin hampaiden välissä ja vetäsi varresta, kunnes sai piipun pois suusta ja heitti sen sitten äkkiä maahan. Pää oli savesta ja särkyi tietysti heti.

Timar kiihtyi hiukan ja antoi lapselle rangaistukseksi tehdystä vahingosta kevyen lyönnin kädelle. Pienokainen katsahti häneen suurilla silmillään ja kätki sitten kasvonsa äitinsä povelle alkaen itkeä.

"Näetkö", sanoi Noëmi surullisesti, "sinä olisit antanut hänet yhdestä vaivaisesta piipustakin ja tämä oli lisäksi vain savesta."

Mikael katui syvästi, että oli lyönyt poikaa. Hän koetti rauhoittaa häntä hyväilevin sanoin ja suuteli kättä, jota oli lyönyt, mutta poika pysyi arkana ja piiloutui Noëmin kaulahuivin alle. Hän oli koko yön levoton. Hän ei tahtonut nukkua, vaan itki lakkaamatta. Timar suuttui siitä. Hän sanoi pojalla olevan uhkamielisen luonteen. Hänen itsepäisyytensä olisi murrettava ajoissa. Noëmi katsahti häneen tällöin lempeän nuhtelevasti.

Seuraavana aamuna lähti Timar tavallista aikaisemmin työhönsä. Mutta hänen ei kuultu laulavan koko päivänä. Hän jätti työnsäkin aikaisemmin kuin ennen iltapäivällä ja tullessaan kotiin hän saattoi Noëmin katseesta huomata tämän kovin säikähtyvän hänen ulkomuotoaan. Hänen kasvojensa väri oli aivan muuttunut.

"Minä voin pahoin", hän sanoi Noëmille; "minun pääni on niin raskas, jalat tuskin kantavat ja koko ruumistani kolottaa. Minun täytyy panna maata."

Noëmi kiirehti tekemään hänelle vuodetta sisähuoneeseen ja auttoi häntä riisuutumaan. Huolestuneena hän huomasi Timarin käsien olevan kylmät ja hengityksen kuuman.

Terese-rouvakin tuli kiireesti sisälle koetteli hänen käsiään ja otsaansa ja neuvoi häntä peittämään itsensä hyvin, koska hän saisi kuumeen.

Mutta Timar tunsi jotakin vielä pahempaa olevan tulossa. Lavantauti raivosi paikkakunnalla. Tonavan tulviessa se oli levinnyt tavattoman laajalle.

Laskiessaan päänsä tyynylle oli hän vielä niin tajuissaan, että saattoi ajatella, mitä seuraisi, jos hän sairastuisi täällä hermokuumeeseen.

Läheisyydessä ei ole ainoatakaan lääkäriä, joka voisi auttaa häntä. Hän voi kuolla täällä. Ei kenkään ole saapa tietää hänen kohtaloaan. Miten on Timean käyvä? Ja miten Noëmin?

Kuka ottaa huolehtiakseen hänestä, josta on tullut leski ennenkuin hän on tullut vaimoksi. Kuka on kasvattava pikku Dodia ja mikä kohtalo odottaa häntä, kun hänestä on tullut täysi-ikäinen ja Mikael jo makaa maan alla? Ja kuka sanoo Timealle, milloin hänen on pukeuduttava surupukuun ja milloin riisuttava se? Onko Timean odotettava hänen paluutaan aina kuolinpäiväänsä asti?

Kuinka onnettomaksi tuleekaan kaksi naista hänen kuolemansa tähden!

Ja sitten hän kuvitteli, mitä hän kuumehoureissaan sanoisi niiden kahden kuullen, jotka päivät ja yöt valvoisivat hänen vieressään — miten hän kertoisi aarteistaan, palvelijoistaan, palatseistaan, kalpeasta vaimostaan ja miten hän näkisi Timean edessään, nimittäisi häntä vaimokseen ja kutsuisi häntä nimeltä. Ja Noëmi tuntee jo tämän nimen!

Timarista oli kauheata tajussaan ollessaan ajatella kuinka hän pian joutuisi tilaan, missä kaikki hänen salaisuutensa pujahtaisivat hänen huuliltaan, missä hänen suunsa kuumekohtauksissa juoruisi, kuka hän on.

Paitsi tätä tuskaa ja ruumiillista kipua vaivasi häntä vielä yksi asia, nimittäin se ajatus, että hän oli lyönyt Dodia. Tämä vähäpätöisyys lepäsi nyt suurena sentnerinpainoisena rikoksena hänen sielussaan.

Paneuduttuaan vuoteeseen hän halusi vielä kerran nähdä lastaan suudellakseen sitä.

"Noëmi!" hän huohotti kuumasti hengittäen.

"Mitä tahdot?" kuiskasi Noëmi.

Mutta hän ei enää tiennyt, mitä hän tahtoi.

Kuume puhkesi heti koko voimassaan. Hän oli voimakas mies, ja juuri sellaiset heittääkin viikatemiehen pyövelirenki helpointen maahan ja kiusaa niitä ankarimmin.

Tästä hetkestä alkaen hän houri lakkaamatta.

Ja Noëmin täytyi kuulla joka sana.

Sairas ei enää ollut tajuissaan.

Kuumesairaan unet ovat sukua mielisairaan kuvitelmille. Ne liikkuvat itsepäisesti yhden ja saman ajatuksen ympärillä; vaihdelkoot unikuvat kuinka paljon tahansa, niin tulee kuitenkin aina se haahmo, joka muodostaa keskipisteen, uudelleen hänen mielikuviinsa.

Timarinkin kuumeisissa unissa oli tuollainen hallitseva haahmo. Se oli eräs nainen. Mutta tämä nainen ei ollut Timea, vaan Noëmi. — Hänestä Mikael puhui lakkaamatta. Timean nimi ei milloinkaan tullut hänen huulilleen. Hän ei täyttänyt Mikaelin sydäntä.

Noëmille oli sekä kauhuksi että iloksi kuunnella näitä kuumehourailuja.

Kauhuksi senvuoksi, että Mikael puhui niin kummallisia asioita ja vei hänet muassaan niin tuntemattomille paikoille, että hänen täytyi väristen ajatella kuumetta, joka pani hänet näkemään sellaisia ihmeitä — ja iloksi oli kuunnella senvuoksi, että Mikael puhui lakkaamatta hänestä.

Kerran Mikael oli muka ruhtinaallisessa palatsissa ja puhui ylhäiselle herralle.

"Kenelle teidän armonne aikoo antaa tämän kunniamerkin? Minä tunnen erään tytön Vapaalla Saarella, ei kukaan ansaitse niitä paremmin kuin hän. Antakaa ne hänelle. Hänen nimensä on Noëmi. — Mikä hänen sukunimensä on? — Onko kuningattarellakin sukunimeä? — Ensimmäinen. Noëmi ensimmäinen, Jumalan armosta. Vapaan Saaren ja ruusupensasten kuningatar."

Hän kehitti edelleen tätä ajatusta.

"Kun minusta tulee Vapaan Saaren kuningas, perustan minä ministeristön. Almirasta teen lihantarkastajan, Narcissasta maidontarkastajan. Minä vaadin heidän tekemään tiliä ja kutsun heitä uskollisikseni."

Senjälkeen hän alkoi puhua palatseistaan.

"Mitä pidät näistä saleista, Noëmi? Mitä pidät katon kultauksesta? Nuo kultapohjalle maalatut tanssivat lapset muistuttavat meidän Dodiamme. Eikö niin? Vahinko, että ne ovat niin korkealla. Sinua viluttaa näissä suurissa saleissa? Niin minuakin. Tule, menkäämme pois täältä! Meidän pienen majamme takan ääressä on paljon parempi olla, vai kuinka? Minä en pidä korkeista palatseista. Tätä kaupunkia rasittavat maanjäristykset. Minä pelkään holvien syöksyvän päällemme. Tuolla tuon pienen oven takana on joku väijymässä meitä. Siellä on erään kateellisen naisen kasvot. Älä katso sinne, Noëmi! Hänen paha silmänsä voisi kohdata sinut. Kerran oli tämä talo hänen; nyt hän kulkee täällä kuin aave. Katso, hänellä on tikari kädessään. Hän tahtoo sillä murhata sinut. Menkäämme pian pois täältä!"

Mutta tiellä oli jokin este. Siinä olivat rahasummat. — Minä en voi nousta ylös, kulta painaa rinnallani. Ota se pois, Noëmi! Oi, minä vaivun kultaan. Katto syöksyy sisään ja kulta kierii päälleni. Minä tukahdun. Noëmi, anna minulle kätesi; vedä minut pois tästä kauheasta kultakasasta.

Hänen kätensä oli jo Noëmin kädessä ja Noëmi ajatteli väristen itsekseen, mikä hirvittävä voima se mahtoi olla, joka tällä tavoin vaivasi köyhää laivuria kullanunelmilla.

Taas tuli Mikael Noëmin luo.

"Sinä et pidä timanteista, Noëmi? Pikku hupakko! Luuletko sinä timanttien tulen polttavan? Sitä ei sinun tarvitse peljätä. — Haa! Olet oikeassa. Se polttaa todella. Sitä en ole tiennyt ennenkuin nyt. Se on helvetin tulta. Nimetkin ovat sukua: Diamant, Diabolus [lat. Paholainen]. Me heitämme ne veteen. Minä tiedän, mistä ne ovat tulleet. Minä kannan ne takaisin sinne. Älä pelkää, minä en ole kauan veden alla. Pidätä henkeäsi ja rukoile. Niin kauan kuin sinä voit pidättää hengitystäsi, voin minä kestää siellä. Minä sukellan vain uponneeseen laivaan, sen kajuuttaan. — Haa, kuka tässä vuoteessa makaa?"

Nyt hän alkoi vavista kauheasti ja hypähti ylös vuoteestaan aikoen rientää ulos. Noëmi tuskin saattoi viedä hänet takaisin vuoteeseen.

"Tässä sängyssä makaa joku!"

"Mutta minä en uskalla sanoa hänen nimeään."

"Katso kuinka punainen kuu loistaa sisään akkunasta! Sulje kuunvalo pois täältä! Minä en tahdo sitä kasvoilleni. Se tulee yhä lähemmäksi. Vedä verho eteen!"

Mutta rullaverho oli jo laskettu alas ja ulkona vallitsi syvä pimeys.

Kun kuume lieveni sanoi hän Noëmille:

"Oi, kuinka sinä olet kaunis ilman timantteja, Noëmi!"

Sen jälkeen alkoi uusi mielikuva kiusata häntä.

"Tämä mies seisoo maailman toisella puolella meitä vastassa. Jos maapallo olisi lasia, näkisi hän suoraan meidät. Ja niinkuin minä näen hänet, näkee hänkin minut joka tapauksessa. Mitä hän tekee siellä? Hän pyydystää kalkkarokäärmeitä. Miksi hän niitä pyydystää? Päästääkseen ne takaisin tullessaan irralleen tällä saarella. Älä anna hänen astua tähän saareen. Älä anna hänen tulla takaisin. Almira! Almira! Herää! Raatele hänet palasiksi! Ahaa! Nyt tapasi hän jättiläiskäärmeen, joka heittäytyy hänen ylitseen ja nielaisee hänet. Jospa minun vain ei tarvitsisi nähdä miten käärme nielee hänet! Jospa hän vain lakkaisi katselemasta minua! Nyt on vain pää enää ulkona ja kuitenkin hän yhä tuijottaa minuun. Oi, Noëmi, peitä minun kasvoni, niin että en näe häntä."

Taas muuttui unikuva.

"Kokonainen laivasto keinuu merellä. Millä laivat ovat lastatut? Jauhoilla. Nyt tulee tuulenpuuska, myrskyn vihuri, tarttuu laivoihin, tempaa ne muassaan pilviin ja särkee ne pirstaleiksi. Kaikki jauhot hajaantuvat tuuleen. Koko maailma tulee valkoiseksi siitä. Meri, taivas ja ilma ovat kaikki valkoiset; kuu sukeltaa esiin pilvien takaa, ja kas vain, kuinka tuuli tuhrii sen silmät jauhoilla! Eikö se ole vanhan punanenäisen akan näköinen, joka puuteroi naamaansa? Mutta naura toki, Noëmi!"

Mutta Noëmi väänteli käsiään ja värisi.

Oi, Noëmi raukka istui päivät yöt Timarin vuoteen vieressä. Päivisin hän istui tuolilla, öisin hän muutti oman sänkynsä aivan Timarin viereen ja nukkui hänen vierellään. Välittämättä tartunnasta hän painoi päänsä Mikaelin tyynylle, veti hänen kuumeesta polttavan otsansa poskeaan vasten ja suuteli pois hänen kuumeenkuivilta huuliltaan huokaukset.

Terese-rouva koetti lievittää kuumetta vaarattomin kotilääkkein ja otti pois akkunat, jotta raitis ilma pääsisi huoneeseen. Sehän onkin lavantautisairaan paras parannuskeino.

Hän sanoi Noëmille, että tavallisen ihmisjärjen laskun mukaan tapahtuisi kolmantenatoista päivänä käänne joko hyvään tai pahaan, elämään tai kuolemaan.

Oi, kuinka hartaasti Noëmi polvistui näinä päivinä sairaan vuoteen viereen ja rukoili Jumalaa, joka lähetti hänelle niin raskaita koettelemuksia, olemaan armollinen hänen sydänparkaansa kohtaan. Antakoon hän Mikaelin takaisin elämälle, ja jos kuolema välttämättä tahtoisi uhrin, niin olisihan hän itse valmis kuolemaan hänen puolestaan.

Taivasta joskus miellyttää sellainen iva.

Noëmi tarjosi julmalle kuolemalle koko maailman, itsensä siihen luettuna, jos tämä antaisi Mikaelin jäädä eloon. Hän luuli olevansa tekemisissä hyvän ihmisen kanssa, jonka kanssa voi neuvotella.

Ja hirveä murhanenkeli suostuikin vaihtokauppaan!

Kolmantenatoista päivänä lauhtui kuume ja kuumehoureet lakkasivat. Tämä oli merkki siitä, että sairaus oli kääntynyt. Oli toivoa siitä, että potilas jäisi eloon, jos häntä huolellisesti ja rakkaudella hoidettaisiin ja vaalittaisiin sekä osattaisiin elähyttää hänen mieltään sekä poistaa kaikki levottomuuden ja kiihoituksen syyt. Sairas on tässä tilassa erittäin ärtyisä ja hänen paranemisensa riippuu juuri siitä, ettei hänen rauhaansa häiritä. Ankara mielenliikutus voisi viedä häneltä hengen.

Noëmi pysyi koko yön sairasvuoteen vieressä. Hän ei edes mennyt Dodia katsomaan. Poika nukkui Teresen kanssa ulkomaisessa huoneessa.

Neljännentoista päivän aamuna, kun Mikael makasi sikeässä unessa, kuiskasi Terese Noëmin korvaan:

"Pikku Dodi on sangen sairas."

Lapsikin!

Noëmi parka!

Pikku Dodilla oli kuristustauti, pahin lastentauti, johon nähden lääkärien taito useimmiten on aivan voimaton.

Mikael nukkui, kuten sanottu, silloin kun Terese ilmoitti Noëmille asian.

Kuolemankauhussa Noëmi riensi lapsensa luo. Lapsiraukan viattomat kasvot olivat aivan muuttuneet. Se ei itkenyt. Tähän tautiin ei kuulu valitushuutoja, mutta sitä hirveämmät ovat tuskat.

Oi kuinka ne olivat hirveät! Lapsi, joka ei saata valittaa ja ihminen, joka ei saata auttaa!

Noëmi katsahti äitiinsä tuijottavin katsein ikäänkuin kysyen:

"Eikö sinulla ole mitään parannuskeinoa tähän sairauteen?"

Terese ei voinut kestää hänen katsettaan. "Niin monta kurjaa, sairasta, kuolevaa olet sinä auttanut ja häntä yksin et osaa pelastaa?"

"Ei ainoatakaan keinoa!"

Noëmi polvistui pojan vuoteen viereen, painoi huulensa hänen huuliaan vastaan ja änkötti hiljaa:

"Mikä sinua vaivaa, pieni, rakas lapseni, mikä sinua vaivaa, enkelini? Katso minuun kauniilla silmilläsi!"

Mutta lapsi ei tahtonut katsoa häneen kauniilla silmillään, ja kun se vihdoin, monien suudelmien ja rukousten perästä avasi silmänsä, oli sen katse niin kaamea. Lapsen katse, joka jo on tullut siihen, että se pelkää kuolemaa.

"Oi, älä katso minuun, älä katso!"

Lapsi ei itkenyt, vaan päästi vain kuuluviin käheän yskähdyksen.

"Kunhan sairas tuolla sisällä vain ei kuulisi!"

Noëmi piti vavisten lasta sylissään kuunnellen koko ajan, oliko viereisessä huoneessa nukkuja herännyt.

Kuultuaan Mikaelin äänen, hän laski lapsen vuoteeseen ja meni Mikaelin luo.

Tämä oli ärtyinen ja äkäinen.

"Missä sinä taas olet ollut?" hän torui. "Sinä jätät minut aivan yksin! Sinä et milloinkaan ole paikalla, kun minä tarvitsen jotakin!"

"Oi, älä ole pahoillasi!" pyysi Noëmi. "Minä olin hakemassa sinulle raikasta vettä."

"Miksi ei Terese hae sitä? Eihän hänellä ole mitään tekemistä. Akkuna on auki, sisään voi tulla vaikka rotta minun nukkuessani. Etkö näe rottaa missään?"

Lavantautisairailla on päähänpistona nähdä rottia kaikkialla.

"Ei kukaan voi tulla tänne, rakkaani. Akkunan edessä on teräslankaa."

"Vai niin. No missä vesi on?"

Noëmi ojensi hänelle vettä.

Silloin hän taas suuttui.

"Eihän se ole raikasta vettä. Sinä annat minun nääntyä janoon."

Noëmi nieli kärsivällisesti hänen toransa.

Ja kun Mikael nukahti, juoksi hän taas Dodin luo.

Naiset vuorottelivat siten, että Terese istui Mikaelin luona tämän nukkuessa, mutta antoi Noëmille merkin heti kun hän alkoi herätä, joten Noëmi saattoi jättää sairaan lapsensa palatakseen Mikaelin luokse.

Tällä tavoin kuluivat monet pitkät yöt. Noëmi kulki toisen vuoteen vierestä toisen viereen.

Sitäpaitsi piti hänellä aina olla hätävalhe varalla, jos Mikael kysyisi, missä hän taas oli ollut.

Sairaat ovat epäluuloisia. He ovat vakuutettuja siitä, että koko heidän ympäristönsä on liittoutunut heitä vastaan tehdäkseen jonkun ennenkuulumattoman, hirveän petoksen.

Se, joka on tekemisissä heidän kanssaan, saa olla valmistautunut marttyyriksi.

Noëmi oli sellainen marttyyri.

Lapsi tuli yhä huonommaksi. Terese ei tiennyt mitään neuvoa. Eikä Noëmi uskaltanut itkeä.

Eräänä aamuna tunsi Timar voivansa paremmin ja pyysi lihakeittoa.

Noëmi riensi ulos noutamaan sitä. Se oli valmiina Mikaelia varten. Hän söi sen ja sanoi sen tekevän hyvää.

"No", kysyi Mikael, "mitä pikku Dodi toimii?"

Noëmi säikähtyi ja pelkäsi Timarin huomaavan kuinka kiivaasti hänen sydämensä alkoi sykkiä.

"Hän nukkuu", vastasi Noëmi.

"Nukkuuko? Mutta eihän hän tavallisesti nuku tähän aikaan. Onko hän kipeä?"

"Oi, ei, hän voi sangen hyvin."

"Miksi et kanna häntä luokseni kun hän on valveilla?"

"Siksi, että sinä tavallisesti nukut."

"Sehän on totta. Mutta kun me joskus molemmat olemme hereillään yhtäaikaa, niin tuo hänet luokseni ja anna minun nähdä hänet."

"Teen sen, Mikael."

Noëmin oli pakko jatkuvasti salata Mikaelilta, että Dodi oli sairas ja hän kertoili tälle kaikenlaisia juttuja lapsesta, sillä Mikael kyseli alituisesti poikaa.

"Leikkiikö Dodi pienellä puumiehellä?"

"Oi, hän leikkii aina sen kanssa (sen kauhean luurankomiehen!…)"

"Puhuuko hän minusta?"

"Hän puhuu paljon sinusta (hän on pian puhuva sinusta ylhäällä hyvän Jumalan luona!)"

"Mene hänen luokseen ja anna tämä suudelma minulta."

Noëmi meni lapsen luo antamaan sille isän jäähyväissuudelman.

Taaskin oli kulunut päivä.

Aamulla oli sairas yksin herätessään.

Noëmi oli valvonut tämän yön lapsensa luona. Hän oli nähnyt sen kuolinkamppailun ja niellyt kyyneleensä sydämeensä. Ihme, ettei sydän haljennut!

Tullessaan Mikaelin luo, hän hymyili jälleen.

"Olitko pikku Dodin luona?" kysyi sairas.

"Olin, olin hänen luonaan."

"Nukkuuko hän nytkin?"

"Nukkuu."

"Se ei ole totta."

"Toden totta, hän nukkuu…"

Noëmi oli juuri painanut hänen silmänsä umpeen ikuiseen uneen.

Eikä hän uskaltanut ilmaista tuskaansa! Hänen täytyi näyttää sairaalle hymyilevät kasvot!

Iltapäivällä Mikael taas oli ärtyinen, kuta pitemmälle päivä kului, sitä hermostuneemmaksi ja kärsimättömämmäksi hän kävi. Hän huusi Noëmille, joka oli viereisessä huoneessa.

Noëmi riensi sisään katsoen häneen hellästi.

Sairas oli epäluuloinen ja huonolla tuulella.

Hän huomasi Noëmin povella neulan, jonka silmässä oli silkkilankaa.

"Voi, neulotko taas? Onko sinulla nyt aikaa siihen? Mitä koristuksia sinä taas teet?"

Noëmi katsoi häneen ja ajatteli itsekseen: "Minä neulon pikku Dodille kuolinpaitaa."

Mutta ääneen hän sanoi:

"Minä neulon pukuuni kaulusta."

Timar sanoi huoaten: "Turhamaisuus, nimesi on nainen."

Noëmi hymyili sanoen: "Se on totta…"

Taaskin valkeni uusi aamu. Mikaelia alkoi vaivata unettomuus. Hän ei voinut sulkea silmiään eikä nukkua. Sitäpaitsi häntä vaivasi ajatus, mitä pikku Dodi teki. Hän lähetti Noëmin lakkaamatta ulos katsomaan, eikä häneltä puuttunut mitään.

Ja joka kerta mennessään ulos, Noëmi suuteli paareilla lepäävää pikku Dodia puhuen hyväileviä sanoja pettääkseen siten Mikaelia.

"Pikku Dodiseni, rakas Dodiseni! Vieläkö nukut? Pidätkö vielä minusta?"

Ja sitten hän tuli takaisin sanomaan Mikaelille, ettei Dodilta puuttunut mitään.

"Poika nukkuu liian paljon", sanoi Mikael. "Miksi et herätä häntä?"

"Minä herätän kyllä hänet pian", vastasi Noëmi hiljaa.

Mikael nukahti nyt vähäksi aikaa. Vain muutamaksi minuutiksi ja sitten hän äkkiä hypähti ylös.

"Noëmi", hän huusi, "Dodi on laulanut. Minä kuulin hänen laulavan ja hän lauloi niin kauniisti!"

Noëmi painoi molemmat kätensä sydäntään vasten pidättäen yli-inhimmillisellä voimainponnistuksella tuskaansa purkautumasta.

Hän laulaa jo taivaassa, enkelien kuorossa, seraafimiljoonien keskuudessa.

Iltapuoleen Mikael lähetti Noëmin ulos.

"Mene panemaan Dodi nukkumaan. Suutele häntä minunkin puolestani."

Noëmi teki niin.

"Mitä Dodi sanoi?" kysyi Mikael Noëmin palattua.

Noëmi ei voinut saada sanotuksi sanaakaan vastaukseksi. Hän vain kumartui Mikaelin puoleen painaen suudelman tämän huulille.

"Sitäkö hän sanoi, pikku aarteeni!" huudahti Mikael ja nukahti suudelmaan. Lapsi oli antanut hänelle osan untaan.

Seuraavana aamuna Mikael taas puhui vain pojasta.

"Kanna Dodi ulos raittiiseen ilmaan. Hänelle ei ole terveellistä aina olla huoneessa. Kanna hänet puutarhaan."

He juuri valmistautuivatkin siihen.

Terese oli tänä yönä kaivanut haudan kyynelpajun juurelle.

"Mene sinäkin nyt ulos. Jää hänen luokseen", sanoi Mikael Noëmille. "Minä nukun sillä aikaa. Voin aivan hyvin."

Noëmi lähti sairashuoneesta ja väänsi oven lukkoon. Sitten he kantoivat ulos kuolleen enkelin, jättäen hänen tomunsa luontoäidin helmaan.

Noëmi ei tahtonut hautakumpua hänen päälleen. Sen nähdessään tulisi Mikael aina surulliseksi, ja se vaikeuttaisi aina hänen toipumistaan. Sensijaan laittoivat he kyynelpajun juurelle sileän kukkapenkin ja istuttivat sen keskelle ruusupensaan, sitä lajia, jonka Mikael itse oli oksastanut, valkokukkaisen, jonka puhdasta valkeutta ei mikään muu väri vivahdus sekoittanut.

Sitten Noëmi palasi sairaan luo.

Mikaelin ensimmäiset sanat olivat:

"Minne jätit Dodin?"

"Ulos puutarhaan."

"Mitä hänellä on pukuna?"

"Valkoinen koltti sinisine nauhoineen."

"Se pukee häntä parhaiten. Onko hän hyvin peitetty?"

"Oi, on, sangen hyvin."

(Kolme jalkaa multaa päällä.)

"Kanna hänet tänne, kun taas menet ulos."

Nämä sanat kuullessaan ei Noëmi enää voinut pysyä huoneessa. Hän meni ulos puutarhaan, heittäytyi Teresen kaulaan ja painoi häntä kiihkeästi vastaansa. Mutta ei hän nytkään itkenyt. Se ei ollut hänelle luvallista.

Sen jälkeen hän hoiperteli kauemmas. Hän meni kyynelpajun luo, taittoi puoliauenneen nupun ruusupensaasta ja meni takaisin Mikaelin luo.

"No, kuinka on Dodin laita?" kysyi Mikael kärsimättömästi.

Noëmi polvistui hänen vuoteensa viereen ja ojensi hänelle ylpeänä hymyillen — valkoisen ruusun nupun.

Mikael otti sen alkaen haistella sitä.

"Kummallista!" hän sanoi. "Tämä ruusu ei ensinkään tuoksu, aivankuin se olisi kasvanut haudalla."

Noëmi nousi ylös ja meni ulos.

"Mikä hänen on?" kysyi Mikael kääntyen Teresen puoleen.

"Älkää pahastuko", sanoi Terese hiljaisella, lepyttelevällä äänellä. "Te olette ollut vaarallisesti sairas. Taivaalle olkoon kiitos, että se nyt on onnellisesti ohi, mutta tauti tarttuu, etenkin toipumistilassa. Olen senvuoksi kieltänyt Noëmia tuomaan lasta luoksenne, ennenkuin te olette täysin terve. Kenties tein väärin, mutta tarkoitin hyvää."

Mikael puristi Teresen kättä.

"Olette menetellyt aivan oikein. Ja minä tyhmyri, joka en itse ajatellut sitä! Olipa se hyvä ajatus! Kenties hän ei ensinkään oleskele viereisessä huoneessa?"

"Ei. Me olemme valmistaneet pienen asunnon puutarhaan."

Hän ei valehdellut — raukka!

"Olette hyvin hyvä, Terese. Menkää nyt Dodin luo ja lähettäkää Noëmi tänne. En enää milloinkaan pyydä häntä tuomaan Dodia luokseni. Mutta heti, kun voin nousta ylös, heti kun voin mennä ulos, viette minut hänen luokseen?"

"Viemme kyllä, Mikael."

Tällä hurskaalla petoksella heidän onnistui rauhoittaa. Mikaelia, siksi kunnes hän nousi ylös ja oli onneksi voittanut taudin.

Hän oli kuitenkin vielä hyvin sairas ja saattoi tuskin kävellä.

Noëmi auttoi häntä pukeutumaan. Noëmin olkapäähän nojaten hän lähti huoneesta ja Noëmi vei hänet talon edustalla olevalle penkille. Itse istuutui Noëmi hänen viereensä, pisti kätensä hänen käsivarrelleen ja antoi hänen päänsä nojata olkapäähänsä.

Oli kaunis, lämmin kesäinen iltapäivä. Mutta Mikaelista tuntui lakkaamatta, kuin puiden suhina kuiskaisi hänelle jotakin, kuin toisivat surisevat mehiläiset hänelle jotakin tietoa, kuin ruohonkorret soittaisivat hänelle. Kaikki kohisi hänen päässään.

Mutta ylinnä yksi ajatus.

Katsoessaan Noëmia kasvoihin alkoi tuskaisa ajatus herätä hänen sielussaan. Hän ei voinut jotakin selittää Noëmin kasvojenilmeessä.

Hän tahtoi tietää, mitä se oli.

"Noëmi!"

"Mitä tahdot, oma Mikaelini?"

"Rakas Noëmi! Katso minuun!"

Noëmi loi silmänsä häneen.

"Missä pikku Dodi on?"

Tämän kysymyksen kuullessaan ei naisparka enää voinut tukahuttaa tuskaansa. Hän kohotti marttyyrikasvonsa taivasta kohti, ojensi molemmat kätensä ylöspäin änköttäen:

"Tuolla!… Tuolla!"

"Hän on kuollut!?" sanoi Mikael matalalla äänellä.

Noëmi vaipui hänen kaulaansa. Hän ei enää saattanut pidättää kyyneleitään, vaan itki kiivaasti eikä voinut lakata.

Mikael kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja antoi hänen itkeä tarpeekseen.

Olisi ollut rikos Jumalaa vastaan ehkäistä näitä kyyneleitä vuotamasta.

Itse hän ei itkenyt — hän vain ihmetteli.

Hän ihmetteli sitä sielunvoimaa, joka kohotti tämän naisraukan niin korkealle hänen yläpuolelleen.

Että hän olikin voinut kätkeä niin kauvan hirveän tuskansa hänen tähtensä, jota rakasti.

Kuinka suuri olikaan hänen rakkautensa!

Kun Noëmi vihdoin oli itkenyt kyllikseen, katsahti hän Timariin kuin aurinko sadepilven takaa.

"Ja sinä saatoit salata asian minulta."

"Minä pelkäsin henkeäsi."

"Sinä et uskaltanut itkeä, etten minä näkisi sinun itkeneen!"

"Minä odotin aikaa, jolloin saisin itkeä."

"Kun sinä et ollut luonani, vaalit sairasta lastamme, ja minä toruin sinua siitä."

"Sinä et sanonut minulle pahaa sanaa, Mikael."

"Antaessasi minulle hänen suudelmansa, tiesit sen olevan jäähyväis-suudelman! Kun nuhtelin sinua siitä, että ompelit koristuksia itsellesi, ompelitkin sinä hänen kääreliinojaan. Kun sinä näytit minulle hymyilevät kasvot oli sinun sydämessäsi Jumalan Äidin seitsemän miekkaa. Oi, Noëmi, kuinka sinua jumaloin!"

Mutta Noëmi raukka pyysi vain hänen rakkauttaan.

Mikael veti hänet syliinsä.

Puiden lehdet, ruohonkorret, surisevat mehiläiset kuiskivat nyt niin selvästi; nyt hän alkoi tajuta niiden kieltä.

Pitkän synkän vaitiolon perästä Mikael kysyi:

"Minne olette panneet hänet? Vie minut sinne!"

"Ei tänään", sanoi Noëmi, "sinne on liian pitkä matka sinun kävellä. Huomenna!"

Mutta ei seuraavana eikä vielä seuraavinakaan päivinä Noëmi vienyt Mikaelia haudalle.

"Sinä istuisit vain aina siellä haudalla ja sairastuisit uudelleen. Minä en myöskään ole luonut mitään hautakumpua enkä pystyttänyt ristiä hänen päälleen, jotta sinä et voisi mennä sinne suremaan."

Mutta Timar tuli kuitenkin yhä surullisemmaksi.

Saatuaan voimansa takaisin siinä määrin, että hän saattoi kävellä yksikseen saarella, hän aina kulki etsimässä sitä, mitä hänelle ei tahdottu näyttää.

Erään kerran hän palasi mökkiin kasvot kirkastuneina. Kädessä hänellä oli valkoinen ruusunnuppu, niitä ruusuja, jotka eivät tuoksuneet.

"Onko se siellä?" hän kysyi Noëmilta.

Tämä nyökkäsi ihmeissään päällään.

Häneltä ei siis kuitenkaan voinut salata asiaa! Ruusupensas oli vienyt hänet jäljille. Hän tiesi, että se oli vastikään istutettu sinne.

Senjälkeen hän tuli levolliseksi kuin henkilö, joka on lopettanut elämäntehtävänsä.

Koko päivän hän istui pienellä penkillä talon edustalla, kaiveli kepillään sileitä sorakiviä ja höpisi itsekseen:

"Sinä et tahtonut antaa häntä pois koko maailmasta täynnä timantteja, etkä taivaasta täynnä enkeleitä, — mutta kurjan savipiipun vuoksi olet lyönyt häntä kädelle!"

Pikku Dodin kaunis talo oli jo puolivalmiina, ja korkea nardus-ruoho oli kasvanut sen kaikkien seinien yli; mutta Mikael ei enää astunut jalkoineen sinne sisälle.

Ainoa, mikä piti yllä hänen tuskin palannutta elinvoimaansa ja hänen murtunutta mieltään, oli Noëmi.

Seitsemäs luku.

SYNKKÄMIELISYYS.

Nuppu toisensa jälkeen avautui ruusupensaassa. Päivät pitkät ei Timar tehnyt muuta kuin seurasi näiden nuppujen kehitystä. Kun yksi niistä puhkesi, taittoi hän sen, pani sen lompakkoonsa ja kuivasi sen povellaan.

Se oli surullista ajanvietettä.

Kaikki se hellyys, jota Noëmi osoitti hänelle, ei voinut karkoittaa hänen raskasmielisyyttään. Hänen suloiset hyväilynsä olivat hänelle taakaksi.

Ja kuitenkin olisi Noëmi voinut lohduttaa häntä, se olisi maksanut hänelle vain yhden sanan. Mutta siveä kainous pidätti häntä lausumasta tätä sanaa, ja Mikaelin päähänkään ei pistänyt kysyä häneltä.

Henkilöille, jotka ovat sielustaan sairaita, on omituista se, että he alituisesti askartelevat menneisyydessä.

Kerran sanoi Noëmi Timarille:

"Mikael, sinulle tekisi hyvää matkustaa täältä pois."

"Minne?"

"Ulos maailmaan. Täällä kaikki herättää sinussa surullisia muistoja. Sinun on lähdettävä tullaksesi terveeksi. Minä olen jo laittanut kuntoon matkatavarasi. Huomenna vievät hedelmäkauppiaat sinut toiselle rannalle."

Mikael ei vastannut mitään, antoi vaan päännyökkäyksellä suostumuksen merkin.

Vaikea tauti oli kiihdyttänyt hänen hermonsa ja se tila, johon hän itse oli saattanut itsensä, isku, joka häntä oli kohdannut, vaikutti niin tuskallisesti ärtyneisiin hermoihin, että hän itse huomasi joutuvansa mielisairaaksi tai tekevänsä itsemurhan, jos jäisi kauemmaksi aikaa tänne.

Itsemurhanko? Eihän ole helpompaa keinoa vapautua sietämättömästä tilasta. Vastoinkäymiset, tuskat, sieluntaistelut, ihmisten vainoaminen, vääryydet, petokset, rauenneet toiveet, sydänsurut, epätoivo, mielikuvituksen kauhukuvat, kärsineiden tappioiden muisto, rakkaiden kuolleiden muisto — kaikki tämä on vain pahaa unta, josta painettua pistoolin liipasinta herää. Jatkakoot jälkeenjääneet samaa unta.

Viimeisenä iltana istuutuivat kaikki kolme, Mikael, Noëmi ja Terese illallisen jälkeen mökin edustalle ja Mikael ajatteli, että heitä kerran oli ollut siinä neljä. Täysikuu kätkeytyi hopeapilven taa.

Noëmi piti Timarin käsiä sylissään.

"Mikähän tuo kuukin oikeastaan on?" kysyi Noëmi.

Timarin käsi puristautui nyrkiksi Noëmin kädessä. Hän sanoi itsekseen: "Minun paha henkeni. Jospa en ikinä olisi nähnyt punaista puolikuuta!"

Terese vastasi tyttärensä kysymykseen:

"Se on palanut, jäätynyt taivaankappale, missä ei ole puita, ei kukkia, ei eläimiä eikä edes ilmaa, vettä, säveliä ja värejä."

"Eikö mitään näistä?" jatkoi Noëmi. "Siis on tuo tähti aivan autio ja asumaton?"

"Sitä ei kenkään tiedä", vastasi Terese. "Tyttöaikanani, ollessani pensioonissa, katselimme usein kuuta kaukoputkella. Se on aivan täynnä luolia. Meille sanottiin niiden olevan kraattereita tulivuorista, joiden tuli oli jo sammunut. Kaukoputket eivät ole niin vahvoja, että voisi erottaa siellä eläviä olentoja; mutta niin paljon tietävät oppineet varmasti, ettei kuussa ole vettä eikä ilmaa. Ja ilman vettä ja ilmaa ei ole olemassa mitään elimellistä elämää ja niinmuodoin ei siellä voi asua ihmisiä."

"Mutta jos kuitenkin jotakin olisi?"

"Mitä sinä arvelet siellä voivan olla?"

"Sanon, mitä ajattelen. Usein lapsuudessani, yksin ollessani valtasi minut raskas ajatus; varsinkin istuessani rannalla ja katsellessani veteen. Jokin veti minua syvyyteen, tuntui kuin joku olisi huutanut minulle, kuinka ihanaa siellä alhaalla oli ja kuinka ihana siellä oli levätä. Ole huoletta, Mikael, siitä on nyt jo kauan, se oli 'ennenkuin.' Mutta sitten minä sanoin itselleni: 'Hyvä, ruumiisi jää lepäämään sinne Tonavan pohjalle, mutta sielusi, minne se joutuu?' Täytyyhän senkin joutua jonnekin. Ja sitten mieleeni juolahti, että sielut, jotka jollakin väkivaltaisella tavalla poistuvat maanpäältä, tulevat juuri kuuhun. Nyt uskon siihen vieläkin varmemmin. Kun siellä kerran ei ole puita, ei kukkia, ei vettä, ei ilmaa, ei värejä eikä säveliä, niin se on määrätty niille sieluille, jotka ovat vapautuneet ruumiista; siellä ne löytävät maailman, missä ei mikään niitä vaivaa, eikä mikään niitä ilahuta."

Hämillään nousivat Terese ja Mikael ylös. Noëmi ei käsittänyt, mikä heidän tuli. Hän ei tiennyt, että hänen oma isänsä oli ollut itsemurhaaja ja että se, jonka kättä hän piti omassaan, oli ollut vähällä tehdä itsemurhan.

Mikael sanoi, että ilta oli viileä ja oli paras mennä sisälle.

Nyt hän oli saanut vielä uuden aaveajatuksen kuusta.

Toisen hän oli saanut Timealta, toisen nyt Noëmilta.

Kauhea rangaistus oli aina nähdä taivaanrannalla loistava merkki, joka lakkaamatta muistuttaa ihmistä hänen ensimmäisistä rikoksistaan, hänen väärään suuntaan suunnatun elämänsä ensimmäisestä, surkeasta harha-askeleesta!

Seuraavana päivänä Mikael lähti saarelta.

Hän kulki keskenjääneen rakennuksen ohi kertaakaan katsahtamatta siihen.

"Kevään mukana tulet sinäkin takaisin!" kuiskasi Noëmi hellästi hänen korvaansa.

Noëmi parka! Hänestä oli niin luonnollista, että Mikael kuului hänelle vain puolen vuoden ajan.

("Mutta kenelle hän kuuluu toisen puolen vuoden ajan?" — Se kysymys ei milloinkaan johtunut hänen mieleensä.)

Kun Mikael saapui Komorn'iin oli pitkä matka rasittanut häntä vieläkin enemmän.

Timea säikähtyi hänet nähdessään. Hän tuskin tunsi häntä.

Ataliakin säikähtyi. Hänellä oli omat syynsä.

"Oletteko ollut sairaana?" kysyi Timea painautuen miehensä rinnalle.

"Hyvin sairaana."

"Tielläkö?"

"Niin", vastasi Timar, jonka mielestä kysymykset tuntuivat kuulusteluilta. Hänen täytyi olla varuillaan joka sanassa.

"Oletteko maannut kauan?"

"Useita viikkoja."

"Jumalani! Ja oliko teillä vieraiden ihmisten joukossa ketään, joka hoiti teitä?"

Sanat: "eräs enkeli", olivat vähällä pujahtaa hänen huuliltaan.

Mutta hän pidätti ne ajoissa ja vastasi:

"Rahalla voi saada kaikkea."

Timea ei osannut näyttää olevansa suruissaan ja siten ei Timarkaan voinut huomata mitään muutosta näissä aina kylmissä kasvoissa. Timeahan oli aina itsensä kaltainen.

Jälleennäkemisen kylmä suudelma ei vienyt heitä lähemmäs toisiaan.

Atalia kuiskasi Mikaelin korvaan:

"Jumalan tähden, varokaa elämäänne!"

Timar tunsi tässä hellässä huolenpidossa piilevän piikin.

Timarin täytyi elää, jotta Timea kärsisi; sillä jos Timea jäisi leskeksi, ei hänen onnelleen olisi enää mitään esteitä. Ja silloin alkaisivat Atalialle helvetin tuskat.

Timarin ajatuksiin tästä vihatusta ihmisestä liittyi lisäksi ajatus, että tämä paholainen, joka vihasi heitä molempia, rukoili hänelle pitkää ikää, jotta heidän molempien kärsimykset kestäisivät kauan.

Kaikki ihmettelivät sitä suurta muutosta, joka oli tapahtunut Timarissa keväästä syksyyn. Lähtiessään hän oli voimakas ja elinvoimainen, nyt hän oli kuin voimaton, hiljainen varjo.

Hän vetäytyi työhuoneeseensa ja vietti siellä koko päivän. Hänen kirjurinsa tapasi iltapäivällä pääkirjan auki samalla sivulla, missä hän oli sen avannut. Timar ei edes ollut katsahtanut siihen.

Asiamiehet, joille oli ilmoitettu hänen paluustaan, kiirehtivät hänen luokseen kyynäränpituisin selonteoin.

"Hyvä on!" hän vastasi kaikkeen ja kirjoitti kaiken alle, mitä hänen eteensä pantiin, monet asiat väärään paikkaan, toiset kahteenkin kertaan.

Lopuksi hän sulkeutui huoneeseensa eikä ottanut ketään vastaan, sanoen syyksi haluavansa nukkua. Mutta kaikki kuulivat, miten hän käveli tuntikausia edestakaisin huoneessaan.

Kun hän syödessä tapasi naiset, oli hän niin synkän näköinen, ettei kukaan uskaltanut puhutella häntä. Hän tuskin koski mihinkään ruokaan, eikä myöskään maistanut viiniä.

Mutta tunti päivällisen jälkeen hän soitti palvelijaa ja kysyi harmistuneena, eikö ruoka vielä ollut valmista. Hän oli unohtanut jo syöneensä.

Iltapuoleen hän ei voinut istua ylhäällä, niin heikoksi hän tunsi itsensä. Heti kun hän istuutui, hän nukahti. Mutta kun hän riisuutui ja paneutui levolle, haihtui uni taas hänen silmistään.

"Oi, kuinka kylmä tämä vuode on!"

Kaikki täällä kotona on niin kylmää! Jokainen huonekalu, valokuvat seinillä, vieläpä vanhat kattomaalauksetkin näyttävät huutavan hänelle: "Miksi olet tullut tänne? Tänne sinä et kuulu! Ei tämä ole sinun kotisi! Sinä olet vieras täällä!"

Oi, kuinka kylmä tämä vuode on! Palvelija, joka tuli kutsumaan häntä illalliselle, tapasi hänet jo vuoteessa.

Tämän sanoman saadessaan tuli Timeakin katsomaan, oliko hän sairas.

"En ole", vastasi Mikael. "Olen vain lopen uupunut matkasta."

"Tuotanko lääkärin?"

"Älä millään muotoa. En ole ensinkään sairas."

Timea toivotti hänelle hyvää yötä ja poistui koetettuaan hänen otsaansa kädellään.

Mutta Timar ei voinut nukkua. Hän kuuli joka kolinan talossa. Hän kuuli, kuinka kaikki puhuivat kuiskaten, jotta eivät herättäisi häntä, kuinka he hiipivät varpaisillaan kulkiessaan hänen ovensa ohitse.

Mutta hän mietiskeli, minne ihminen voisi paeta itseään. — Untenko maailmaan? — Sinne juuri, kunpa tie vain löytyisi yhtä helposti kuin kuoleman maailmaan. Mutta väkivalloin ei unten maailmaan voi tunkeutua.

Opiuminko avulla? Se olisi hyvä keino. Unen itsemurha.

Näitä miettien hän huomasi huoneen vähitellen alkavan pimetä. Öiset varjot kietoivat esineet tiheään huntuunsa, yö kävi yhä synkemmäksi. Vihdoin hänet ympäröi pimeys, joka oli paksun sumun tai maanalaisten syvyyksien yön kaltainen, sokeain yön. Sellaisen pimeyden "näkee" ihminen vain unissa.

Mikael tietää nyt nukkuvansa, ja se sokeus, joka hänen silmilleen painuu, on unen sokeutta. Onpa hän aivan tietoinen siitä, että hän nukkuu. Hän makaa vuoteessaan Komornissa; — vuoteen vieressä on pöytä ja tällä pöydällä vanhanaikuinen pronssilamppu, jossa on kiinalaisesta, maalatusta porsliinista tehty varjostin. Hänen vuoteensa yläpuolella riippuu suuri soipa seinäkello; silkkiverhot ulottuvat lattialle asti. Suuressa, vanhanaikuisessa vuoteessa on sivuosa, joka voidaan vetää uudeksi vuoteeksi. Se on oikea mestariteos. Sellaisia vuoteita tapaa vielä vanhemmissa taloissa. Koko perhe voisi mukavasti viettää yönsä siinä.

Timar tietää myös, ettei hän ole sulkenut huoneensa ovea. Kuka tahansa voi tulla sisälle. Mitä, jos joku tulisi murhaamaan hänet? Ja mikä erotus olisi silloin unen ja kuoleman välillä?

Sitä hän tahtoi tietää unissaan.

Vihdoin hän näki sellaista unta, että ovi avautui hiljaa ja joku astui sisään; ne olivat naisen askeleet.

Vuodeverhot kahisivat hiljaa, joku kumartuu hänen ylitseen. Naisenkasvot.

"Sinäkö se olet, Noëmi?" ajattelee Mikael itsekseen unissaan ja kauhistuu. "Kuinka sinä olet tullut tänne? — Jos joku näkee sinut!"

On pimeä. Hän ei voi nähdä mitään, mutta hän kuulee, kuinka joku istuutuu hänen vuoteensa reunalle ja kuuntelee hänen hengitystään.

Täten oli Noëmi pitkät yöt istunut saaren pienessä mökissä.

"Sinä tulit siis jälessäni, Noëmi, hoitamaan minua? Siinä teit kiltisti. Mutta mene takaisin, kun tulee aamu. Valoisalla päivällä et saa olla täällä."

Suuri seinäkello lyö; syvät kellonlyönnit ilmaisevat myöhäistä yön tuntia. Vuoteen reunalla istuja nousee ylös ehkäisemään heiluria, jotta ei soitto herättäisi nukkujaa. Hänen täytyy silloin kumartua vuoteen yli, niin että Mikael voi kuulla hänen sydämensä lyönnit.

"Kuinka hitaasti sinun sydämesi nyt lyö!" hän sanoo unissaan.

Senjälkeen hänestä tuntuu kuin käsi etsisi kemiallisia tulitikkuja yöpöydältä.

"Et kait aikone sytyttää valkeata? Sehän olisi hyvin varomatonta. Joku voisi käytävästä nähdä sisään ikkunasta ja huomaisi sinut täällä."

Sytyttävä platinalaatta alkoi hehkua ja yölamppu sytytettiin. Sen teki eräs nainen. Timar ei nähnyt hänen kasvojaan, mutta se oli varmasti Noëmi. Kuka muu valvoisi hänen vuoteensa vieressä?

Nainen vetää varjostimen varovasti lampunvalon eteen, ettei se loistaisi sairaan kasvoihin.

"Oi, Noëmi, aiotko sinä taas valvoa koko yön? Milloin sinä sitten nukut?"

Ikäänkuin vastatakseen tähän kysymykseen lankee nainen polvilleen ja vetää vuoteen sivuosan ulos.

Mikaelin rinnan täyttää samalla kertaa kauhu ja ilo.

"Sinä tahdotkin nukkua vierelläni? Oi, kuinka minä rakastan sinua! Oi kuinka vapisen tähtesi!"

Ja niin valmistaa nainen vuoteen itselleen ja paneutuu levolle.

Nukkujan povessa taistelevat vielä ilo ja pelko.

Hän tahtoisi kumartua hänen puoleensa, syleillä ja suudella häntä ja toiselta puolen hän tahtoisi huutaa hänelle: "Mene, riennä pois! Sinut voidaan nähdä täällä." Mutta hän ei voi liikuttaa jäseniään eikä kieltään. Ne ovat kuin lyijystä.

Ja sitten nukahti nainenkin.

Ja Timarin unet kuljettivat häntä yhä kauemmas. Ne veivät häntä menneisyyden läpi ja tulevaisuuden kautta näkymättömyyden valtakuntaan. Ja yhä uudelleen ne palasivat tuohon nukkuvaan naiseen.

Toisinaan hän uneksi heräävänsä ja näkevänsä haamun yhä vierellään…

Yht'äkkiä alkoi hämärtää ja aurinko paistoi akkunasta sisään. Se loisti niin ihmeellisesti, ettei se milloinkaan ollut niin loistanut.

"Herää jo! Herää jo!" kuiskasi Timar unessa, "mene toki kotiin jo! Sinua ei päivänvalo saa tavata täältä. Jätä minut nyt jo!"

Hän taisteli unensa kanssa.

"Mutta ethän sinä ole täällä. Kaikkihan on vain unta."

Ja näin sanoen hän pakottaa itsensä hereille ja katkoo unen kahleet, ja herää vihdoinkin.

Onkin itse asiassa jo aamu; auringonsäteet tunkeutuvat akkunaverhojen läpi. Lampunliekki lepattaa vielä maalatun porsliinivarjostimen takana ja vuoteessa makaa nukkuva nainen kasvot käsivartta vasten.

"Noëmi!" huudahti Mikael.

Nukkuva nainen heräsi huutoon ja katsahti ylös.

Se oli Timea…

"Tahdotteko jotakin?" hän kysyi, nopeasti nousten.

Hän oli herännyt ääneen eikä nimeen.

Mikael oli vielä unensa pauloissa. Hän katseli ihmeissään merkillistä muutosta. Noëmi on muuttunut Timeaksi.

"Timea…" hän änkötti unissaan.

"Tässä minä olen", vastasi Timea laskien kätensä vuoteen laidalle.

"Kuinka tämä on mahdollista?" huudahti Mikael vetäen peitteen leukaansa saakka ikäänkuin peläten niitä kasvoja, jotka kumartuivat hänen puoleensa.

"Minä olin levoton tähtenne. Pelkäsin teille voivan käydä huonosti yöllä ja tahdoin olla luonanne täällä."

Hänen äänessään, hänen katseessaan oli luonnollista, rehellistä hellyyttä, jota ei voi teeskennellä. Naisen vaisto on uskollisuus.

Mikael tuli tajuihinsa. Hänen ensimmäinen tunteensa oli kauhua, seuraava itsesyytöstä.

Hänen vaimoraukkansa makaa tässä hänen vuoteensa vieressä — leskenä, vaikka miehensä vielä on elossa. Hänellä ei milloinkaan ole ollut yhteisiä iloja miehensä kanssa, mutta nyt, kun tämä kärsii, tulee hän jakamaan kärsimykset.

Mutta nyt seurasi taas ikuinen valhe. Tätä hellyyttä ei saa ottaa vastaan, se täytyy torjua.

Mikael teeskenteli levollisuutta:

"Pyydän, Timea, älkää tulko enää makuuhuoneeseeni. Minä olen potenut vaikeata tautia. Matkalla sairastuin itämaiseen ruttoon. Pelkään henkenne puolesta, jos tulette lähelleni. Pyydän teitä, pysykää loitolla minusta. Tahdon olla yksin — päivät ja yöt. Nyt ei minulta enää puutu mitään, mutta luulen täytyväni välttää kaikkia, jotka pitävät minusta. Siksi pyydän teitä mitä hartaimmin, älkää tehkö sitä enää, älkää millään muotoa!"

Timea huokasi syvään, loi silmänsä alas ja lähti huoneesta.

Hän ei edes ollut riisuutunut, vaan paneutunut pukeutuneena levolle miehensä jalkojen juureen.

Kun hän oli poistunut nousi Mikaelkin ylös ja pukeutui. Hän oli aivan sekaisin. Kuta kauemmin hän jatkoi tätä kaksoiselämää sitä syvemmin hän tunsi kaksinkertaisten velvollisuuksiensa välisen ristiriidan, niiden velvollisuuksien, jotka hän oli ottanut päälleen, Hän on yht'aikaa ottanut vastuulleen kahden jalon, uhrautuvaisen olennon kohtalon. Hän on tehnyt molemmat onnettomiksi ja on itse vielä onnettomampi. Mistä hän voi etsiä pelastusta?

Jos edes toinen heistä olisi jokapäiväinen olento, jota hän voisi vihata, halveksia tai tyydyttää rahoilla. Mutta toinen on yhtä jalo, yhtä ylevä kuin toinenkin, ja kummankin kohtalo on niin raskas syytös sen aiheuttajaa vastaan, ettei ole mitään anteeksiantoa.

Kuinka hän voisi sanoa Timealle, mikä tämä Noëmi on ja kuinka Noëmille, mikä Timea on?

Entä jos hän jakaisi omaisuutensa molempien kesken? Tahi jos hän antaisi toiselle omaisuutensa, loiselle sydämensä?

Mutta toinen ehdotus on yhtä mahdoton kuin toinenkin.

Sillä ei kumpikaan ole ollut hänelle uskoton, hänellä ei ole oikeutta hyljätä kumpaakaan. Molemmat ovat niin jaloja ja puhtaita.

Oleskelu kotona pahensi Mikaelin tilaa. Hän ei poistunut huoneustaan koko päivänä, ei jutellut kenenkään kanssa ja istui myöhäiseen yöhön saakka samassa paikassa tekemättä mitään. Ei voitu saada selville, mikä häntä vaivasi. Jos joku kysyi, miksi hän oli niin surullinen, niin hän vastasi sen johtuvan jälkitautina itämaisesta rutosta.

Vihdoin turvautui Timea lääkäreihin. Tuloksena neuvotteluista oli, että Mikaelin oli lähdettävä merenrannalle kylpemään saadakseen vedestä takaisin sen, mitä maa oli häneltä riistänyt.

Tähän neuvoon hän vastasi: "Minä en tahdo nähdä ketään ihmistä."

Silloin häntä neuvottiin valitsemaan kylmävesiparantola, missä varsinainen kylpyaika jo olisi ohitse. Schmecks, Flöpatak tai Balaton-Füred. Siellä hän saisi olla kyllin yksin. Kylmä vesi olisi pääasia.

Nyt hän muisti eräässä Plattenjärven rannalla olevassa laaksossa omistavansa pienen huvilinnan, jonka hän oli ostanut muutama vuosi sitten, vuokratessaan Balaton'in kalastusoikeuden. Hän oli sen jälkeen käynyt siellä pari kolme kertaa. Siellä hän viettäisi syksyä.

Lääkärit hyväksyivät hänen valintansa. Zala- ja Vessprimrannikko ovat todellisen paratiisin kaltaisia. Neljäntoista kilometrin pituisessa keskeymättömässä puutarhaketjussa lepää toinen hymyilevä maisema toisensa vieressä, siellä, täällä maalaisaateliston linnat. Komea järvi on meri pienoiskoossa, täynnä kauneutta ja romantiikkaa. Täällä puhaltaa Italian tuuli. Kansa on hyvänluontoista ja sydämellistä, kivennäislähteet ovat terveyttä antavia. Siellä on synkkämieliselle paras lepopaikka syksyksi löytyvä. Lukuunottamatta muutamia hektisiä professoreja ja vatsakatarria sairastavia pappeja, ei Füredissä ole ketään muita vieraita häiritsemässä synkkämielistä, joka kaipaa yksinäisyyttä. Sensijaan on hänen ympärillään ihana luonto. Plattenjärven rannalla on syksy kuin uusi kevät.

Lääkärit lähettivät siis Mikaelin Plattenjärven rannalle.

Mutta yhtä asiaa he eivät tietäneet. He olivat vain unohtaneet ottaa selvää siitä, että nimittäin kesän lopussa raesateet olivat hävittäneet koko seudun Plattenjärven rannalla.

Mutta nyt ei voi olla mitään surullisempaa näkyä kuin tuollainen raesateiden hävittämä seutu.

Viinitarhat, jotka tavallisesti korjuuaikana kajahtelevat iloisista äänistä, seisoivat nyt hylättyinä; uudelleen esiin pistävät viiniköynnökset ovat peittyneet erään piikkisen, punaruskean rikkaruohon alle, joka levittää pahaa hajua suljettuihin puristimoihin. Hedelmäpuiden toinen lehdikkö on kuparinvihreä tai ruosteenpunainen. Se ottaa jäähyväisiä tulevaan kevääseen asti. Viljapelloille on äsken-niitetyn oljen jälkeen noussut nyhtämätöntä rikkaruohoa. Kultaisten tähkäpäiden sijalla kasvaa ohdakkeita, takiaisia ja punakoisoja, eikä kukaan tule niitä niittämään. Kaikki on hiljaista ja synkkää. Tiet ovat ruohottuneet, sillä kukaan ei astu niitä.

Tällaiseen aikaa tuli Mikael linnaansa Balaton'iin.

Tämä linna oli vanha rakennus. Joku ylhäinen herrasväki oli rakennuttanut sen, koska he olivat pitäneet näköalasta ja heillä oli kylliksi rahaa tämän ylellisyyden hankkimiseen. Se oli yksikerroksinen massiivin muurin rakennettu, jossa kuisti antoi järvelle, suurista viikunapuista, ja muutoin täynnä pyhimyksen kuvia.

Ensimmäisen omistajan perilliset olivat polkuhinnasta myyneet aution linnan, jota vain sellainen henkilö voi pitää arvossa, jolla oli sattumalta päähänpistoja.

Neljännestunnin matkan päässä on vasta ihmisasuntoja. Ja nekin nykyään asumattomia. Puristimot ja kellarit eivät ole auki tänä vuonna, sillä ei saada mitään satoa. Füredissä näkyy kaikkialla uutimia suurien rakennuksien akkunoiden edessä ja viimeinenkin kylpyvieras on jo lähtenyt. Höyrylaivatkaan eivät enää kulje. Happikaivon juomasali on tyhjä ja kävelytiellä rapisevat putoilleet plataaninlehdet kulkijan jalkojen alla. Ei kenkään vaivaudu niitä lakaisemaan.

Ei ainoatakaan ihmistä, ei edes haikaraa näy seudulla. Vain majesteettinen Balaton vyöryy salaperäisesti heitellessään aaltojaan, eikä edes kenkään tiedä, miksi se on vihoissaan.

Ja keskellä Plattenjärveä kohoo alaston kallio ja sen huipulla on kaksi-torninen luostari, jossa asuu seitsemän munkkia — ruhtinaallisten ruumiiden krypta ylhäältä alas asti.

Tällaiseen paikkaan Mikael tuli.

Hän oli tuonut mukanaan vain yhden palvelijan ja tämänkin hän lähetti muutaman päivän perästä takaisin sanoen viinitarhurin, joka vartioi taloa, riittävän häntä palvelemaan. Mutta tämä oli jo vanha mies ja sitäpaitsi kuuro.

Läheisessä kylpylässä oli sentään vielä jonkunverran eloa. Ainoan suuren hotellin omistaja perheineen asui siellä sekä sitäpaitsi muutamien herrasväkien palvelijat, jotka olivat paikkakunnalla koko vuoden läpeensä, ja kappelissa soitettiin joka aamu messuun. Mutta tapahtuipa eräänä päivänä, että hotellinisäntä piti vieraspidot viettääkseen tyttärensä nimipäiviä ja paistinpannun rasva syttyi tuleen ja liekki lensi savupiippuun Hotelli paloi poroksi ja sen kera kylpyläkin, palvelusväen asunnot ja kappeli. Tähän tilaan jäi kaikki aina kevääseen saakka. Asukkaat hylkäsivät mustat rauniot.

Nyt ei enää kuulunut ainoatakaan ihmisääntä koko laaksossa, ei edes kellojen soittoa, ainoastaan suuren järven kohinaa.

Timar istui päivät pitkät kuuntelemassa järven henkikieltä.

Välistä se alkaa kohista, ilman että ainoakaan tuulenhenki puhaltaa. Silloin sen väri muuttuu, niin kauas kuin silmä kantaa, smaragdinvihreäksi, ja tumman vedenpinnan yli ei kulje ainoatakaan purjevenettä, ei laivaa eikä alusta. On kuin oltaisiin Kuolleella Merellä.

Järvellä on ihmeellinen, kaksinkertainen voima: se karaisee ruumista ja synkentää sielua. Rinta laajenee, ruokahalu lisääntyy suuresti, mutta mieleen hiipii haaveellinen, surumielinen mieliala ja uneksii olevansa satumaailmassa.

Sievät vuoriryhmät ovat vielä keskiajan sankarikauden linnanraunioiden kruunaamia. Szigliget-Csobancz'in linnanpihalla viheriöi vielä salvia ja lavendeli, joita kuolleiden sukujen esiäidit ovat istuttaneet sinne. Mutta muurit rappeutuvat yhä vuosi vuodelta. Siellä täällä uhmaa vielä yksi ja toinen korkea torniseinä kuin ihmeeksi myrskyä. Ja sellaisetkin paikat, joissa vielä asuu eläviä olentoja, joutuvat yhä enemmän ja enemmän hävitykselle alttiiksi. Vieläpä Tihanynkin vuorenselkä sortuu lakkaamatta itäpuolelle. Vanha kansa muistaa vielä, kuinka luostarin ympäri ajettiin vaunuilla; sittemmin johti vain jalkapolku muurien ympäri; nyt se on jo syvän kuilun äärimmäisellä reunalla, ja kuningas Andreaksen lujasta rakennuksesta vierii kivi toisensa jälkeen alas syvyyteen. Ylhäällä vuorella oli ennen kaksi pientä järveä; ne ovat nyt kuivuneet. Tien varrella seisoo hylätty, luhistuva kirkko, ja siellä, missä ennen oli kylä, on nyt laidunmaita. Mutta suuri järvi maksaa pudonneet kivet vedenpaisumuksen edellisillä kivettymillä ja simpukoilla, jotka muistuttavat vuohensorkkia. Näitä se viskelee ylös rannalle. Ja kaikki mitä se kätkee syliinsä, on niin vierasta, niin perin pohjin toisenlaista kuin muissa sisäjärvissä, että se näyttää todella olevan meren jättämä tytär, meren, joka kerran on vallinnut täällä, ja kuin se olisi säilyttänyt muistot kauan sitte kadonneesta äidistään. Vallitsevana värinä järvessä elävissä kaloissa, etanoissa, käärmeissä ja sammakoissa on valkoinen; muissa vesissä ei tapaa valkoisia. Järven lieju on täynnä levää, joka koskettaessa sitä kutkuttaa ja parantaa. Kylvyistä nousee ihon pinnalle rakkoja, mutta kaikki vesi on juotavaa ja makeaa siitä huolimatta. Minä tunnen monta ihmistä jotka ovat aivan rakastuneita Plattenjärveen.

Timarkin oli rakastunut.

Tuntikausia hän uiskenteli keinuvilla aalloilla; puolen päivää hän vaelteli rannalla ja saattoi tuskin iltahetkellä erota sieltä.

Hän ei etsinyt metsästyksestä eikä kalastuksesta huvitusta. Kerran hän otti pyssynsä mukanaan ja unohti sen jonkun puun oksalle, toisen kerran veti kala sekä koukun että ongen mukanaan.

Hän ei voinut kiinnittää huomiotaan mihinkään läheiseen. Silmät ja sielu liitelivät kaukana.

Syksy läheni loppuaan; vesi viileni huomattavasti pitkien öiden aikana ja hänen oli lyhennettävä kylpyaikaa. Mutta pitkillä öilläkin oli omituinen, haaveellinen viehätyksensä: tähtikirkas taivas, tähdenlennot ja kuu.

Timar oli tuonut muassaan voimakkaan teleskopin, jonka avulla hän yökaudet tarkasteli taivaan ihmeitä, taivaankappaleita, joita ympäröivät kuut ja renkaat, joissa talvisaikaan näkyy valkeita pilkkuja, jotavastoin kesä ympäröi ne punertavalla loistolla. Ja sitten tämä taivaan suuri ihme, kuu, joka putken läpi katsottuna näyttää loistavalta laavankappaleelta läpinäkyvine vuorenhuippuineen, syvine vuoriseppeleineen, loistavine laaksoineen ja tummine varjoineen. Se on kokonainen maailma, missä ei ole mitään.

Ei mitään muuta kuin niiden sielut, jotka väkivaltaisesti ovat ottaneet itsensä hengiltä vapautuakseen kaikista vaivoista.

Heidät on nyt lähetetty tänne, tähän olemattomuuteen.

Siellä ei ole mitään heitä häiritsemässä. He eivät tunne mitään, ei mikään tuota heille tuskaa eikä iloa, voittoa eikä tappiota. Siellä ei ole ilmaa eikä vettä, ei ääntä eikä värejä, siellä ei tunnu tuulia eikä myrskyjä; ei kukkia eikä eläviä olentoja, ei sotaa, ei suuteloja, ei sydämensykintää, ei syntymää eikä kuolemaa: siellä on vain tämä "olemattomuus" ja kenties — muistot?

Olisi hirveämpää kuin helvetissä elää siellä, kuussa, olemattomuuden valtakunnassa, sieluna ilman ruumista ja muistella maata, jossa on vihreää ruohoa ja punaista verta, jossa ilma kajahtelee ukkosen jylinää, jossa kuuluu rakastavien suudelmia, jossa vallitsee elämä ja kuolema.

Mitä Noëmi sanoisikaan?

Ja kuitenkin kuiskaa joku lakkaamatta Mikaelin korvaan, että hänen täytyy lähteä niiden luo, jotka ovat karkoitetut olemattomuuden valtakuntaan.

Muuta keinoa ei ole hänen päästäkseen pakoon siitä onnettomasta elämästä, jota hän viettää.

Hän on itse syypää onnettomuuteensa.

Siihen, että hänen on pakko viettää kaksoiselämää kahden naisen kera, joista hän ei voi hylätä kumpaakaan!

Vasta nyt, kun molemmat olivat kaukana hänestä, vasta nyt, kun hän oli aivan yksin, hän tunsi asemansa koko kauheuden.

Eikö hän jumaloi Timeaa?

Eikö Noëmi ole koko hänen elämänsä?

Toisen kanssa hän kärsii, toisen kanssa hän iloitsee.

Toinen on todellinen pyhimys, toinen todellinen nainen.

Hän kävi lävitse koko elämänsä. Missä hän oli langennut?

Siinäkö, että hän pidätti Timean aarteet itselleen?

Siinäkö, että hän nai Timean?

Vai siinäkö, että hän epätoivoissaan jätti hänet ja lähestyi haavotetuin sydämin Noëmia etsien onneaan hänen luotaan?

Häneen ei sovi ensimmäinen nuhde.

Timea hallitsee koko sitä omaisuutta, jonka hän on pelastanut Tonavan pohjalta.

Toiseenkin syytökseen on olemassa anteeksianto. Hän oli nainut Timean rakkaudesta ja Timea oli vapaaehtoisesti suostunut hänen omakseen. Timea oli vastaanottanut hänen naimatarjouksensa lämpimällä kädenpuristuksella. Hän oli esiintynyt Timean edessä kuin mies, joka on naisen arvoinen. Voiko hän aavistaa sitä, että Timea jo oli rakastunut niin kiihkeästi, ettei hänen sydämensä tahtonut tietää mistään muusta?

Mutta kolmanteen syytökseen hän ei keksinyt mitään vastausta.

Kun sinä kuulit, ettei vaimosi rakastanut sinua, syystä että kolmas oli sinun ja hänen sydämensä välillä, ei sinun olisi pitänyt raukkamaisesti lähteä pois, vaan sinun olisi pitänyt mennä sen kolmannen luo ja sanoa hänelle: "Ystävä, nuoruuden toverini; toiselle meistä ei ole kyllin tilaa maailmassa. Minä rakastan sinua, minä syleilen sinua, mutta tule nyt kanssani jollekin kauniille yksinäiselle saarelle ja ampukaamme siellä toinen toisiamme, kunnes jompikumpi meistä jää paikalle."

Niin sinun olisi pitänyt menetellä.

Silloin olisi vaimosikin nähnyt sinussa miehen.

Vaimosi näki tuossa toisessa ihanteensa senvuoksi, että hän ammattinsa perusteella esiintyi hänelle rohkeana ja uljaana sankarina, jotavastoin sinä et ole esiintynyt sillä tavoin. Terävä sapeli kädessäsi sinä olisit voittanut hänet paremmin kuin timantein ja helmin. Nainen tahtoo tulla valloitetuksi eikä pidä siitä, että hänen rakkauttaan kerjätään.

Ja sitten olisi sinun ollut tehtävä itsesi tämän rakkauden arvoiseksi, taisteltava tahi, jos niin olisi pitänyt käydä, pakottaa se itsellesi.

Vaikka sinun olisi täytynyt näytellä tyrannin osaa, olla sen naisen sulttaani, jonka olit ostanut orjattareksesi, vaikka sinun olisi ollut pakko ruoskia häntä, kunnes hän ryömi ristille, niin sinä olisit kuitenkin ollut hänen herransa, olisit omistanut hänet, hän olisi ollut omasi; — mutta nyt hänestä on tullut aave, joka käy ympärilläsi syyttääkseen sinua.

Eikä sinulla ole rohkeutta luopua hänestä!

Jos edes olisit kyllin rohkea sanoaksesi hänelle suoraan: "Timea, minä olen teidän paha henkenne, purkakaamme liittomme!"

Mutta sinä pelkäät yhtä seikkaa.

Pelkäät Timean vastaavan sinulle:

"Minä en tahdo erota teistä! — Minä en kärsi. — Minä olen vannonut pysyväni uskollisena teille. — Minä en riko valaani!"

Syysyöt tulivat yhä pidemmiksi, päivät lyhyemmiksi ja vähitellen kävi vesi järvessä yhä kylmemmäksi.

Mutta juuri senvuoksi hän kylpi siinä niin mielellään. Hänen ruumiinsa oli saanut entisen joustavuutensa, hermot ja lihakset olivat karaistuneet; mutta hänen sielunsairautensa oli juuri nyt pahimmillaan.

Synkkämielisen ihmisen luulotaudin voi vielä parantaa. Ruumiin sairauden mukana häviää sielunkin tauti. Mutta kun terve, voimakas mies vaipuu synkkämielisyyteen, silloin on kyseessä toivoton sairaus.

Luulotautinen pukeutuu lämpimään nuttuun, kääriytyy kiireestä kantapäähän paksuihin pukimiin, liimaa ikkunat papereilla tuulta vastaan, nauttii ravintonsa nauloittain ja valitsee sen lääkärin määräysten mukaan; hän vetää lääkäriäkin nenästä, käyttää puoskarien salaisia lääkkeitä ja tutkii lääketieteellisiä teoksia; hän lämmityttää huoneensa lämpömittarin mukaan ja laskee valtimonsa lyönnit kellon mukaan, hän pelkää kuolemaa. — Synkkämielinen taasen paljastaa rintansa myrskylle ja kulkee paljain päin; hän ei tahdo pidentää elämäänsä.

Yöt olivat aina valoisat, ja sellaisina kirkkaina syysöinä on taivas tähtiä täynnä. Timar istuu aamuun asti avoimen akkunan ääressä tarkastellen äärettömän avaruuden loistavia pisteitä, toista toisensa jälkeen. Heti kun kuu oli laskeutunut, istuutui hän teleskopin ääreen. Kuu oli hänelle vastenmielinen kuten seutu, joka on meille niin tuttu, että olemme siihen kyllästyneet ja jonka kaikki asukkaat ovat suututtaneet meitä. Samoin kuin valtiopäivämies vihaa sitä vaalipiiriä, missä hän ehdokkaana ollen ei kuitenkaan ole tullut valituksi, mutta missä hänen on siitä huolimatta asuttava.

Näitä havaintoja tehdessään tähtikirkkaalla taivaalla oli hänellä onni sattumalta olla todistajana eräälle ilmiölle, joka tähtientutkijain muistiinpanoissa on merkitty ainoaksi laatuaan.

Eräs pyrstötähti joka palaa vain pitkien väliaikojen perästä, näyttäytyi taivaalla.

Timar sanoi itselleen: "Se on minun tähteni. Se on yhtä rikkinäinen kuin minun sieluni; sen tuleminen ja meneminen on yhtä tarkoituksetonta kuin minun, kaikki sen loistavat ominaisuudet ovat yhtä turhaa loistoa kuin minun."

Ja nyt seurasi hän yön toisensa perään ihmeellisen ilmiön vaiheita.

Samalla suunnalla kuin tämä pyrstötähti liikkui Jupiterkin neljine kuineen; niiden ratojen oli pakko leikata toisiaan.

Heti kun pyrstötähti tuli suuren Jupiterin läheisyyteen alkoi sen loistava pyrstö haljeta. Jupiterin sentripedaalivoima alkoi tehdä vaikutuksensa tuntuvaksi. Suuri tähti uskalsi tehdä yrityksen riistää sumutähden pois valtiattareltaan, auringolta.

Ja tämä tapahtui maanasujainten silmien nähden.

Seuraavana yönä oli pyrstötähden valopyrstö jakautunut selvästi kahtia.

Sitten lähestyi nopeasti suurin Jupiterin neljästä kuusta, se, joka on kauimpana Jupiterista.

"Kuinka nyt on käyvä tähdelleni?" kysyi Timar. Kolmantena yönä alkoi kirkas tähti, joka muodosti pyrstötähden pään, tummua ja särkyä. Jupiterin kuu oli silloin sitä lähinnä.

Neljäntenä yönä oli pyrstötähti haljennut. Nyt näkyi kaksi päätä, kullakin oma loistava pyrstönsä, ja molemmat aavetähdet alkoivat nyt lentonsa ilman päämäärää avaruuden lävitse kahdessa eri parabelissa, jotka muodostivat terävän kulman. "Niinmuodoin tapahtuu 'tällaista' siis taivaallakin?"

Timar seurasi tätä ihmeellistä ilmiötä teleskoopista, siksi kunnes se häipyi erottamattomaan etäisyyteen.

Ilmiö teki hänen sieluunsa mitä syvimmän vaikutuksen.

Nyt hän oli selvillä asioistaan maailman kanssa.

On olemassa satoja itsemurhan syitä, mutta itsepintaisimmat ja voittamattomimmat ovat ne, jotka johtuvat pitkäaikaisista luonnonvaarinotoista. Pidä tarkasti silmällä henkilöä, joka ilman tieteellisiä tarkoituksia tekee huomioita taivaalla ja pyrkii tutkimaan luonnon salaisuuksia! Kätke häneltä terävä veitsi ja pistooli ja tutki tarkoin, onko hänellä myrkkyä.

Niin, Timar oli päättänyt ottaa itsensä hengiltä.

Voimakkaille luonteille ei tämä ajatus tule yht'äkkiä, vaan se kypsyy vähitellen. He valmistautuvat vuosikausia siihen ja valmistavat huolellisesti sen toimeenpanemista.

Timarissa oli ajatus jo kypsynyt ja hän siirtyi nyt järjestelmällisesti sen toimeenpanemiseen.

Kylmän vuodenajan tullessa hän lähti Plattenjärveltä ja palasi Komorniin.

Kaikki, joita hän tapasi, lausuivat ilonsa siitä, että hän oli voimistunut niin huomattavasti ja oli niin reippaan näköinen. Ja Timar osottautui olevansa mitä parhaalla tuulella.

Mutta Timean silmiltä ei jäänyt huomaamatta, että hänen sisällään liikkui jotakin, ja hän kysyi huolestuneena: "Mikä teitä vaivaa, puolisoni?"

Hänen vaikean sairautensa jälkeen oli vaimo sangen hellä häntä kohtaan. Tämä hellyys ajoi häntä vain yhä lähemmäs hiotun teräksen kärkeä kohti.

Jokainen itsemurha on hulluutta ja kaikki hulluus ilmaisee itsensä. Monet tietävät olevansa hulluja, itsemurhaaja tietää sen jotensakin hyvin. Hän tahtoo kätkeä salaisuutensa, ettei kukaan pääsisi sen perille, ja juuri siten hän ilmaisee itsensä. Hän tahtoo puhua oikein järkevästi, ettei kukaan huomaisi häntä hulluksi, mutta kaikki nämä viisaat sanat tulevat sanotuiksi sopimattomaan aikaan ja sopimattomassa paikassa, joten ne herättävät epäluuloja. Hän on tavattoman hyvällä tuulella, luonnottoman iloinen ja leikkisä; mutta hänen iloisuutensa on miltei levottomuutta herättävää, niin luonnotonta, että se, joka näkee ja kuulee sen, sanoo väristen itselleen: "Tämä ennustaa onnettomuutta."

Timar järjesti asiansa siten, että "se" ei tapahtuisi kotona.

Hän teki testamenttinsa.

Hän jätti koko omaisuutensa Timealle ja köyhille, ja siinä hän menetteli niin varovasti, että sääsi erityisen legaatin, josta Timea, siinä tapauksessa, että meni uusiin naimisiin, sekä hänen jälkeläisensä, jos tulisivat köyhiksi, saisivat nostaa satatuhatta guldenia.

Muutoin oli hänen suunnitelmansa seuraava:

Heti kun vuodenaika antaisi myöten, matkustaisi hän pois — omien sanojensa mukaan Egyptiin, mutta itse asiassa Vapaalle Saarelle. Siellä hän tahtoo kuolla. Jos hän voisi saada Noëmin seuraamaan itseään, niin he menisivät yhdessä kuolemaan.

Oi, Noëmi kyllä suostuisi. Mitä hän tekisi maailmassa ilman Mikaelia!

Minkä arvoinen olisi maailma silloin hänelle, sellaiselle kuin hän on?

He nukkuvat molemmat siellä kaukana Dodin vierellä.

* * * * *

Talven Timar vietti osaksi Komornissa, osaksi Raabissa tai Wienissä. Kaikkialla tuntui elämä hänestä taakalta.

Synkkämielisyyteen vaipuneen suurin onnettomuus on se, että hän luulee lukevansa salaiset ajatuksensa kaikkien kasvoilla. Kaikkien tuttaviensa ilmeistä ja sanoista hän huomaa heidän aavistavan hänessä tapahtuneen muutoksen, hän huomaa heidän kuiskailevan hänen selkänsä takana ja salavihkaa iskevän silmää toisilleen hänen lähestyessään, hän huomaa naisten pelkäävän häntä ja miesten koettavan näyttää levollisilta ja niin tapahtuu hänelle, että hän hajamielisyydessään sanoo asioita, jotka todistavat hänen sielunsa sekavuutta, juttelee hullunkurisia juttuja, joille ei kukaan hänen suureksi harmikseen naura. — Heitä jo pelottaa nauraa.

Eikä heillä kuitenkaan ole mitään syytä pelätä häntä. Ei hän vielä ole joutunut niin pitkälle, että nousisi pöydästä ja heittäisi pippuria vastapäätä istuvien silmiin, niinkuin häntä kyllä välistä haluttaisi tehdä. Kun Johan Fabula tulee hänen luokseen kirkkoraadin varajäsenenä ja alkaa pitää hänelle pitkiä puheita vakavista asioista seisten suorana kuin seipään niellyt, silloin tuntee Timar palavaa halua — niin palavaa, että tuskin jaksaa vastustaa sitä — panna molemmat kätensä herra varakonsulin olkapäille ja hypätä pukkia hänen päänsä yli.

Timarin katseessa oli jotakin, joka synnytti jokaisessa sellaisen tunteen, kuin kaadettaisiin kuupallinen kylmää vettä hänen selkäänsä.

Tämän katseen kohtasi Ataliakin.

Usein heidän istuessaan vastapäätä perhepöydässä, seurasivat Timarin silmät hellittämättä Atalian kasvoja ja vartaloa.

Tuollaisten mielisairaiden katseissa ilmenee palava himo naisen suloihin niin kaamealla tavalla.

Ja Atalia oli tavaton kaunotar. Mikaelin silmät eivät voineet lakata katselemasta tätä kaunista lumivalkoista kaulaa, ja Atalia tunsi levottomuutta tämän mykän ihailun vuoksi, joka omistettiin hänen kauneudelleen.

Mutta Mikael ajatteli: "Jospa vain kerrankin saisin teidät valtaani, sinä kaunis, lumivalkoinen kaula ja sinä, sametinpehmeä, ihana povi — silloin puristaisin teidät rautaiseen syleilyyni, niin että sielu teistä lähtisi." Tämä himo häntä ahdisti heti kun hän katseli Atalian ihanaa vartaloa.

Vain Timea ei pelännyt häntä. Timea ei milloinkaan pelännyt ja mitäpä hänellä olisi ollutkaan pelättävää.

Timar kyllästyi vihdoin odottamaan viipyvää kevättä. Miksi pitäisi sen, joka lepää turpeen alla, odottaa kukkien puhkeamista?

Päivää ennen lähtöään hän antoi suuret päivälliset, joille hän oli kutsunut koko joukon ihmisiä, vieläpä sellaisiakin, joita hän sangen vähän tunsi. Koko talo oli täynnä vieraita.

Ennen päivällisten alkua hän sanoi Johan Fabulalle;

"Veljeni Kristuksessa, istukaa viereeni, ja kun niinä aamulla tulen juovuksiin ja hulluksi, pitäkää huoli siitä, että minut kannetaan matkavaunuun ja pannaan istuimelle maata. Käskekää sitten valjastamaan hevoset ja antakaa niiden juosta tiehensä vieden minut mukanaan."

Tällä tavoin hän halusi tajuttomassa tilassa poistua kotoaan ja synnyinkaupungistaan.

Kun sitten aamupuoleen yöstä kaikki vieraat olivat kierineet pöydän alle, yksi sinne ja toinen tänne, kuorsasi ystävämme Johan Fabulakin aivan rauhallisesti nojatuolissa pää taaksepäin nojaten. Timar yksin oli tajuissaan.

Mielisairaaseen viini vaikuttaa samoin kuin Mitridates-kuninkaaseen myrkky. Se ei vaikuta ensinkään.

Siten hänen täytyi itse etsiä vaunut ja huolehtia lähdöstään.

Hänen aivoissaan kohisivat todellisuus ja unet, mielikuvitus ja humala, muisti ja harha-aistimus kaikki sekaisin.

Hänestä tuntui kuin hän olisi seisonut vuoteen vieressä, missä valkokasvoinen, nukkuva pyhimys lepäsi, kuin olisi hän suudellut valkoisen patsaan huulia ja kuin patsas ei olisi edes herännyt tästä suudelmasta.

Kenties kaikki olikin vain humalan luoma tai mielikuvituksen herättämä kuva.

Sitten hän näki toisen ilmiön. Hänestä tuntui kuin kauniit mänaadikasvot, vallattomien kiharoiden ympäröiminä, olisivat katselleet oven takaa eräässä pitkässä, pimeässä käytävässä, jonka ohi hän kulki. Tytöllä oli säihkyvät silmät ja punaiset huulet, joiden välissä hohti kaksi helmiriviä, silloin kun hän, pitäen vahakynttilää hoipertelevan miehen edessä, kysyi tältä: "Minne te lähdette, herra?"

Ja vastaukseksi tähän hän oli kuiskannut kiehtovan haltiattaren korvaan:

"Minä lähden pois tehdäkseni Timean onnelliseksi…"

Silloin olivat haltiattaren kasvot äkkiä vääntyneet Medusanpääksi ja kiharat muuttuneet käärmeiksi.

Kenties oli tämäkin vain harha-aistimus.

Timar heräsi vasta keskipäivällä vaunuissaan, kun ajuri vaihtoi hevosia. Hän oli jo kaukana Komornista.

Hän ei ollut muuttanut päätöstään.

Myöhään yöllä hän tuli alisen Tonavan varsille, missä salakuljettajan vene, jonka hän oli tilannut kalastajamökille, jo odotti häntä. Hän soudatti itsensä jo samana yönä saarelle.

Eräs ajatus välähti hänen mielessään.

Mitä! Jos Noëmi olisi kuollut?

Miksi se olisi niin mahdotonta?

Mikä taakka silloin kohoaisi hänen sielustaan! Kuinka kauheata muutoin olisi vietellä häntä ottamaan tuota kauheata askelta!

Se, joka on saanut päähänpiston, vaatii kohtalolta kaikki olemaan niin kuin hän on kuvitellut.

Valkokukkaisen ruusupensaan vieressä on nyt toinen, jossa keväällä on punaisia kukkia — Noëmin haudalla. Ja pian tänne tulee kolmaskin keltainen ruusu, — kultamiehen kukka.

Näihin ajatuksiin vaipuneena hän nousi maihin saarelle.

Oli vielä yö ja kuu paistoi.

Pähkinäpuista rakennettu huone, joka oli jäänyt kesken, seisoi kuin krypta, ruohon peitossa; akkunoiden ja ovien edessä oli kaislamattoja lumen ja sateen suojaksi.

Mikael kiirehti savimökin luo. Almira tuli häntä vastaan. Se ei haukkunut, vaan otti häntä takinliepeestä hampaillaan ja veti hänet akkunan luo.

Kuu paistoi akkunasta ja Mikael katsahti pieneen huoneeseen, joka oli aivan valkoinen.

Hän näki vain yhden vuoteen huoneessa, toinen oli poissa. Vuoteessa nukkui Terese.

Asia on kuten hän oli arvellutkin. Noëmille on jo tehty vuode ruusupensaan alle. Silloin on kaikki hyvin.

Hän naputti akkunaan.

"Minä se vain olen, Terese!"

Muutaman silmänräpäyksen kuluttua tuli rouva kuistille.

"Makaatteko yksin, Terese?" kysyi Timar.

"Makaan."

"Onko Noëmi mennyt ylös Dodin luo?"

"Ei, vaan Dodi on tullut alas Noëmin luo."

Timar katsahti ihmeissään Tereseen.

Rouva otti häntä kädestä ja vei hänet viekkaasti hymyillen talon taakse, missä oli toisen huoneen akkuna.

Tämäkin huone oli valoisa. Siellä paloi yölamppu.

Timar katsahti akkunasta sisään ja näki Noëmin nukkuvan valkoisella vuoteella. Hän piti käsivarttansa kultakutrisen enkelin ympärillä, joka nukkui hänen rinnallaan.

"Mitä tämä on?" huudahti Timar tukahutetulla äänellä.

Terese hymyili lempeästi.

"Ettekö näe? Pikku Dodihan se on. Hänen oli ikävä meitä. Täällä alhaalla oli hänen mielestään parempi olla kuin taivaassa. Hän sanoi hyvälle Jumalalle: 'Sinulla on kylliksi enkeleitä. Salli minun mennä takaisin niiden luo, joilla oli vain yksi.' Ja Jumala antoi hänen tulla takaisin."

"Kuinka se on mahdollista?"

"Hm, hm! Se on sama vanha juttu. Eräs salakuljettajan vaimoraukka kuoli täällä taas, ja me otimme huostaamme orpolapsen. Ettehän pahastune siitä."

Timar värisi kuin olisi hänellä ollut vilu.

"Älkää herättäkö nukkujia ennen aamua", sanoi Terese. "Lasta vahingoittaa, jos sen uni keskeytetään. Lapsenelämällä on monta salaisuutta. Onhan teillä kärsivällisyyttä kylliksi?"

Timarin päähänkään ei pälkähtänyt tehdä vastaväitteitä. Hän heitti myssyn pois päästään, tempasi nutun ja takin yltään ja kääri hihansa korkealle. Terese luuli hänen tulleen hulluksi. Mutta ei hän ollut tullut hulluksi. Hän ryntäsi pähkinäpuisen talon luo, tempasi kaislamatot ovista ja akkunoista, veti höyläpenkin esiin, ruuvasi paikoilleen ovilaudan, joka oli jäänyt puolivalmiiksi, otti höylän ja alkoi tehdä työtä.

Alkoi juuri silloin sarastaa.

Noëmi näki unta, että joku työskenteli uudessa talossa. Höylä räiskähti kovaan puuhun ja iloinen työmies lauloi:

"En linnoihinkaan vaihtaisi Sun majaas', armahani."

ja avatessaan silmänsä hän kuuli vielä höylän äänen ja laulun.

Kahdeksas luku.

TERESE.

Timar oli onnistunut varastamaan koko maailmalta.

Timealta hän ensin varasti hänen isänsä miljoonat, sitten hänen sydämensä miesihanteen ja lopuksi aviollisen uskollisuutensa.

Noëmilta hän varasti rakastavan sydämen, naisellisen hellyyden, koko hänen olemuksensa.

Tereseltä hän varasti tämän luottamuksen, viimeisen luottamuksen, jonka ihmisille vihamielinen mieli niihin asetti. Hän varasti tältä Vapaan Saaren lahjoittaakseen sen takaisin Tereselle ja siten saavuttaakseen hänen kiitoksensa.

Teodor Kristyanilta hän varasti koko maailman karkottaessaan hänet toiseen maapallonpuoliskoon.

Atalialta hän oli varastanut isän ja äidin, kodin ja sulhasen, hänen maallisen ja taivaallisen autuutensa.

Ystävältään Katshukalta hän varasti toivon onnellisesta elämästä.

Kunnioitus, jota maailma osoittaa hänelle, köyhyyden kyyneleet, isättömien ja äidittömien lasten suudelmat hänen kädelleen, kunniamerkki, jonka hänen kuninkaansa on antanut hänelle, eikö kaikki tämä ole varkautta? Hän varastaa salakuljettajilta uskollisuuden, jolla he säilyttävät hänen salaisuutensa — varas, joka varastaa varkailta!

Onpa hän lisäksi varastanut hyvältä Jumalalta; hän on varastanut taivaasta pienen enkelin.

Hänen sielunsa ei ollut enää hänen omansa. Hän oli jo pantannut sen kuulle. Kuutakin hän on pettänyt eikä ole antanut sille, mitä lupasi. Hän on varastanut kuultakin.

Myrkkyjuoma oli jo valmiiksi sekoitettuna, sen piti auttaa hänet toiseen maailmaan; haa, kuinka pirut iloitsivat, kuinka he riemuitsivat, kuinka he jo ojentelivat kynsiään hänen sieluparkaansa kohti. Mutta hän veti heitäkin nenästä. — Hän on varastanut pirultakin.

Maailman keskellä hän hiipi paratiisiin ja paratiisista hän varasti kielletyn hedelmän sillä aikaa kuin pääenkeli, joka oli vartioimassa häntä, käänsi hänelle hetkiseksi selkänsä, ja tässä salaisessa Edenissä hän ivasi kaikkia inhimillisten lakien turvaamia laitoksia: pappeja, kuningasta, tuomareita, veronkantajia ja poliiseja. Kaikilta niiltä hän oli varastanut. Ja kaikessa hän onnistui. Mutta kuinka kauan?

Hän onnistui pettämään koko maailmaa, yhtä lukuunottamatta: itseään.

Hän oli aina surullinen, silloinkin kun hänen kasvonsa hymyilivät.

Hän tunsi, minkä nimen hän ansaitsi. Ja hän olisi mielellään ollut se, miltä näytti. Mutta se oli mahdotonta.

Suunnaton rikkaus… yleinen kunnioitus… onnellinen rakkaus… vain yksi näistä oli rehellisesti hankittu. Rehellisyys, ihmisrakkaus, ankara suoruus ja itseuhrautuvaisuus olivat hänen luonteensa pääpiirteet, hänen sielunsa elämänilo. Ennenkuulumattomat kiusaukset olivat tempaisseet hänet vastakkaiseen suuntaan, ja nyt hän oli ihminen, jota kaikki kunnioittivat, rakastivat ja pitivät arvossa, mutta joka vain vihasi ja syytti itseään.

Ja sen lisäksi on kohtalo siunannut hänelle viime sairaudesta lähtien niin rautaisen terveyden, ettei mikään voi vahingoittaa häntä. Sen sijaan, että hän olisi vanhettunut, hän on vain nuortunut.

Koko kesä kului työssä.

Pienessä, edellisenä vuonna rakentamassaan talossa hän lopetti nyt puusepäntyöt, sitten seurasi sorvaaminen ja leikkaaminen. Hän varasti kaunotaiteillakin. Hän voitti niiltä luovan taidon. Oli ilo nähdä, miten pieni puutalo hänen talttansa avulla muodostui oikeaksi mestariteokseksi. Timarissa oli taiteilija mennyt hukkaan.

Kaikki pylväät, jotka kannattivat pientä kuistia, olivat erimuotoisia. Ensimmäinen muodostui kahdesta kiemurtelevasta käärmeestä, joiden päät muodostivat kapiteelin; toinen oli palmupuunrunko, jonka ympärillä kiemurteli eräs köynnöskasvi; kolmas esitti viiniköynnöstä, jota pitkin juoksi sisiliskoja ja oravia; neljäs oli kaislakimppu, joka kohosi akanthuslehdistä.

Ja sisältäkin ovat seinien paneelit pelkkää leikkaustyötä, kirjavaa mosaiikkia; pöydät ja tuolit ovat taidokkaasti liitetyt yhteen; lumivalkoinen orapihlajapuu muodostaa hauskan vaihtelun ruskean pähkinäpuun kera; leikkaukset taivasvuoteessakin osottavat taiteellista makua. Sitäpaitsi näkyy ovien lukoissa ja akkunahaoissa omintakeisia päähänpistoja. Sekä ovet että akkunat häviävät seiniin; edelliset työnnetään sivulle, jälkimmäiset ylöspäin ja ne avataan ja suljetaan harvinaisella tavalla muodostetuilla puusuluilla. Timarhan oli jo alunpitäen päättänyt, ettei koko talossa saisi olla ainoatakaan naulaa, jota hän ei itse olisi valmistanut, ja niinmuodoin ei siinä ollut palaakaan rautaa. Hän tahtoi rakentaa ja sisustaa sen omin käsin ja saaren omista tuotteista.

Vain akkunoiden suhteen hän oli hieman epätietoinen. Ensin hän jännitti hyttysverkon kehyksiin, mutta sellaisin akkunoin voisi taloa käyttää vain kesäasuntona ja sitäpaitsi sataisi sisään, kun luukut eivät olleet suletut. Sitten hän valmisti ruudut eläinten rakoista kuten eskimoilla on tapana; mutta ne pistivät liian selvästi silmään muuta komeutta vastaan. Vihdoin hän löysi, kauan ja tarkoin etsittyään, erään kalliomöhkäleen päältä kerroksen, kissankultaa, jota myös kutsutaan "Marianlasiksi." Tämän hän varovasti irroitti harmaakivestä, halkaisi hienon, läpikuultavan metallin ohuihin lehtisiin ja valmisti sitten kapeista, kauniisti leikatuista säleistä ristikon, joiden välit hän täytti Jumalan antamalla lasilla. Se oli orjantyötä. Ja tuolla suunnattoman rikkaalla miehellä oli kärsivällisyyttä vaivata itseään sellaisella työllä!

Mutta kuinka suuri olikaan hänen ilonsa, kun hän talon valmistuessa saattoi viedä rakkaansa sinne! Katsokaa, kaikki on minun kätteni työtä! Sellaista taloa ei edes kuningas saata lahjoittaa kuningattarelleen.

Dodi (toinen) oli jo neljän vuoden vanha, kun talo valmistui — "Dodin talo."

Nyt Mikael sai muuta työtä. Hänen täytyi opettaa Dodia lukemaan.

Dodi oli vilkas poika. Viisas, terve ja hyvänluontoinen lapsi. Timar selitti itse tahtovansa opettaa hänelle kaikki, lukemaan ja kirjoittamaan, uimaan ja voimistelemaan; sittemmin käsittelemään kirvestä, höylää ja talttaa. Rakennus- ja leikkaustyöntekijä voi aina ansaita leipänsä. Dodin tulee oppia kaikkea sellaista.

Timar oli jo alkanut uskoa, että kaikki saisi jatkua edelleen samaan tapaan kuin tähän asti; nyt oli kaikki niinkuin pitikin; hänen oli vain elettävä edelleen tätä elämää ikänsä kaiken.

Mutta äkkiä huusi kohtalo hänelle: "Seis!"

Ei se ollut kohtalo, vaan Terese.

Kahdeksan vuotta oli kulunut siitä, kun Timar ensi kerran oli joutunut tälle saarelle. Silloin olivat Noëmi ja Timea vielä aivan lapsia. Nyt on Noëmi kaksikymmentakaksi, Timea kaksikymmentäyksi vuotta. Atalia käy kahtakymmentäviittä, Terese on jo täyttänyt neljäkymmentäviisi; Timar itse käy neljääkymmentäkahta ja pikku Dodi viidettä.

Erään heistä oli valmistauduttava kotimatkalle, sillä hänen aikansa oli joutunut, ja hänen kärsimystensä mitta, joka olisi ollut kylliksi kokonaiselle pitkälle ihmiselämälle, on täynnä. Tämä henkilö on Terese.

Eräänä sunnuntai-iltapäivänä Noëmin ollessa ulkona lapsen kera, hän sanoi Timarille:

"Mikael, minun on sinulle uskottava eräs asia. Syksyllä on minun lähdettävä. Tiedän kuolemani lähestyvän. Jo kaksikymmentä vuotta olen kärsinyt sitä kipua, joka vie minut hautaan: minulla on sydäntauti. Älä ota sitä puheenparreksi. Tämä on kuolettava tauti. Minä olen aina salannut sen enkä ole milloinkaan valittanut. Minä olen parannellut sitä kärsivällisyydellä ja te olette auttaneet minua rakkaudellanne ja ilolla, jonka olette minulle valmistaneet. Ellette te olisi sitä tehneet, olisin jo kauan sitten maannut haudassa. Mutta kauempaa en jaksa kestää. Jo vuoden ajan en ole saanut unta. En osaa nukkua koko yönä. Nousen ylös heti kun olen pannut maata. Luulen, että tätä tilaa seuraa pitkä, — hyvin sikeä uni. Sydämeni on palvellut aikansa. Kuulen sen koko päivän tykyttävän. Kolme, neljä kertaa se lyö kuin säikähtyneenä ja sitten se seisahtuu kokonaan, sitten kuuluu pitkien väliaikojen perästä joku lyönti, ja sitten se alkaa taas nopeasti sykkiä, sitten taas lyhyt tykytys ja pitkä vaitiolo. Loppuni lähenee. Usein minua pyörryttää ja vain voimakas tahtoni estää minut sortumasta. En kestä kesää loppuun. Olkoon niin; minä alistun kohtalooni. Ei mikään pelota minua. Noëmilla on jo toisia rakkauden esineitä. Sinua, Mikael, minä en vaivaa millään kysymyksillä. En pyydä sinulta mitään lupausta. Puhuttu sana on vain tyhjä sana; vain tunnettu sana on tosi sana. Sinä tunnet, mitä olet Noëmille ja mitä Noëmi on sinulle. Mikä minua pelottaisi? Voin kuolla, vaivaamatta kaikkivoipaa ja kaikkiviisasta Luojaani rukouksillani Mitä veisin pyytää häneltä, sen hän on jo kaiken antanut minulle. Eikö niin, Mikael?"

Mikael painoi päänsä alas. Juuri tämä oli lakkaamatta viime aikoina häirinnyt hänen untaan. Häneltä ei ollut jäänyt huomaamatta, miten Teresen terveys oli huonontunut. Hän oli nähnyt Teresen kamppailevan kauhean, salaisen taudin kanssa, joka oli iskenyt häneen siinä kohdassa, missä ruumis ja sielu koskettavat toisiaan läheisimmin: sydämessä, ja hän oli väristen ajatellut sitä mahdollisuutta, että kuolema kohtaisi häntä äkkiarvaamatta. — Miten kävisi silloin Noëmin?

Kuinka hän silloin voisi, kuten hän siihen saakka oli tehnyt, jättää tuota hentoa naista yksin lapsensa kera tänne yksinäiselle paikalle?

Kuka häntä suojaisi, tukisi ja lohduttaisi?

Hän oli aina torjunut luotaan tämän ajatuksen. Nyt se oli hänen edessään, eikä hän voinut paeta.

Terese oli puhunut totta. Jo samana iltapäivänä laski maihin eräs tuttu hedelmäkauppias, ja kun Terese laski hänelle persikoilla täytettyjä koreja, meni hän tiedottomaksi ja vaipui maahan.

Onneksi hänet saatiin virkoamaan. Kolmen päivän perästä tuli hedelmäkauppias takaisin. Terese tahtoi kiirehtiä asiaa ja pyörtyi taaskin. Hedelmäkauppias huokasi syvään.

Parin päivän perästä hän tuli noutamaan hedelmiään. Nyt Mikael ja Noëmi eivät pyytäneet häntä Teresen luo, vaan luovuttivat itse hedelmät hänelle.

Hedelmäkauppias huomautti, että rouva-paran olisi paras — ripittää itsensä, koska hän kerran oli niin sairas.

* * * * *

Mikael punnitsi vakavasti mielessään, mitä oli kuullut Tereseltä.

Hän ei ainoastaan pitänyt tätä naista Noëmin äitinä ja ainoana tukena hänen poissaollessaan, mutta myös voimakkaana sieluna, jonka kohtalo oli valinnut, kuten profeetta Jeremiaan, koetellakseen häneen kaikkia kidutuskeinojaan — sieluna, joka ei masentunut näissä kärsimyksissä, ei joutunut epätoivoon eikä alentanut itseään, vaan kärsi, vaikeni ja toimi.

Hänen kuolemansa samoin kuin hänen elämänsä on todistava, mitä hän on kestänyt ja kärsinyt.

Ja niin Timar tuli vakuutetuksi siitä, että hänen kohtalonsa oli vienyt hänet yhteen tämän naisen kanssa, jotta tämä hänessä saisi korvauksen suurista kärsimyksistään, ja jotta kaikki hänen vihansa ja syntinsä, joilla hänen omatuntonsa oli raskautettu, ja jotka suuressa maailmassa olivat haudattuina loistavien valheiden pyramiidien alle, sovitettaisiin tällä pienellä saarella. Kaikki hyveet ja oikeudenmukaisuus, kaikki hyvä, jota hän elämässään on tehnyt, on rajoitettu tälle pienelle alueelle.

Kun Terese ei enää voinut taistella tuskiaan vastaan, vaan kuihtui hänen silmäinsä nähden, tunsi hän yhä voimakkaammin käskevän äänen sydämessään, joka huusi hänelle, että Teresen kuollessa hänen hartioilleen lankeisi suuri taakka, se taakka, jota tämä nainen oli kantanut ja se sielunvoima, jolla hän oli kantanut sen.

Noëmi ei vielä tiennyt äitinsä olevan kuolemansairaan. Hänen tiheät pyörtymiskohtauksensa selitettiin johtuvan kuumuudesta. Terese sanoi hänelle naisten usein kärsivän sellaista tautia siirtyessään nuoruudesta vanhuuteen.

Timar osotti tästä lähtien suurempaa huomaavaisuutta Tereseä kohtaan. Hän ei sallinut tämän ottaa osaa taloustoimiin, piti huolta siitä, että hän sai olla rauhassa ja käski pienokaista vaikenemaan kun se tuli liian meluavaksi. Mutta Teresen unettomuus ei kuitenkaan tahtonut väistyä.

Täten kului kesä. Viileämmät päivät näyttivät tuovan helpotusta, mutta vain näennäisesti. Syksyn alussa palasivat pyörtymiskohtaukset, ja hedelmäkauppias huokasi lakkaamatta, että oli aika ripittää itsensä ja ottaa kuolinsakramentti.

Kerran lie taas istuivat neljäsin päivällispöydän ääressä ulommaisessa huoneessa, kun Almira haukkuen ilmoitti vieraita tulevan. Terese katsahti ulos akkunasta ja sanoi säikähtyneenä Mikaelille:

"Mene heti kamariin, ettei sinua kukaan näe täällä."

Timar katsahti nyt hänkin puolestaan ulos akkunasta ja huomasi myös parhaaksi olla tapaamatta tulijaa, sillä se ei ollut kukaan muu kuin hänen korkea-arvoisuutensa, herra Sandrovicz, kunniamerkin saanut tuomiorovasti, joka heti olisi tuntenut herra von Levetinczyn ja olisi huomannut kauniita asioita täällä tapahtuneeksi.

"Kantakaa pois pöytä ja jättäkää minut yksin", sanoi Terese-rouva, kehottaen Dodia ja Noëmiakin nousemaan. Ja aivan kuin hän olisi saanut voimansa takaisin hän auttoi pöydän korjuussa, joten hän olikin jo yksin hänen korkea-arvoisuutensa koputtaessa ovelle. Hän oli vetänyt vuoteensa sisähuoneen oven eteen ja istui itse vuoteen laidalla. Siten oli sisähuone sulettu.

Tuomiorovastin parta oli, sitten viime näkemän, kasvanut vielä pidemmäksi ja oli nyt huomattavasti harmahtava, mutta hänen poskensa olivat punaiset ja muoto Simsonin.

Lukkari ja kirkonvartia, jotka olivat hänen seurassaan jäivät kuistille yritellen solmia ystävyyttä suuren koiran kanssa. Korkea-arvoinen herra astui kuin suudeltavaksi. Mutta Terese jätti tämän suotuisan tilaisuuden käyttämättä, mikä menettely ei erikoisesti virittänyt tulijan mieltä armolliseksi.

"No, etkö enää tunne minua, syntinen vaimo?"

"Oi, tunnen hyvinkin, herraseni, mutta tiedän myös olevani syntisparka. Mikä tuo teidät tänne?"

"Mikäkö tuo, sinä vanha lepertelevä noita? Vielä kysyt, mikä minut tuo! Sinä Jumalasta luopunut pakanavaimo! Etkö tunne minua?"

"Olen jo sanonut tuntevani sinut. Sinä olet sama pappi, joka et tahtonut haudata minun miesvainajaani."

"Niin, syystä että hän oli lähtenyt maailmasta luvattomalla tavalla ripittämättä itseään ja tekemättä katumusta ja parannusta. Siitä syystä hänen osansa oli kuolla ja tulla haudatuksi kuin koira. Siis, jollet sinäkin tahdo tulla haudatuksi kuin koira, niin mene itseesi, kadu syntejäsi ja ripitä itsesi, kun vielä on aikaa. Tänään tai huomenna lyö viime hetkesi. Hurskaat naiset ovat ilmoittaneet minulle sinun olevan viimeisilläsi, ja he ovat pyytäneet minua antamaan sinulle synninpäästön. Heitä saat kiittää siitä, että olen täällä."

"Puhukaa hiljaa, herraseni. Tyttäreni on viereisessä huoneessa. Hän saattaisi säikähtyä."

"Vai niin, sinun tyttäresikö? Ja sitäpaitsi eräs mies ja eräs lapsi?"

"Niin onkin."

"Ja tämä mies on sinun tyttäresi mies?"

"Niin on."

"Entä kuka heidät on vihkinyt?"

"Hän, joka vihki Adamin ja Evan — Jumala."

"Houkka nainen! Se tapahtui silloin, kun ei vielä ollut pappeja eikä alttareita. Mutta nyt se ei ole yhtä helppoa. Siitä meillä on laki."

"Minä tiedän sen. Tämä laki on ajanut minut yksinäiselle saarelleni. Mutta täällä se laki ei ole voimassa."

"Sinä olet siis pakana?"

"Rauhassa olen elänyt, rauhassa myös kuolen."

"Sinä olet siis opettanut oman ainoan tyttäresi viettämään häpeällistä elämää?"

"Mikä on häpeätä?"

"Mikäkö on häpeä? Kaikkien kunniallisten ihmisten ylenkatse."

"Koskeeko se minuun?"

"Sinä tunteeton lokamöhkäle! Sinä siis vain tunnet sen, mikä vaikuttaa ruumiiseesi? Sinä et ajattele sielusi vapahdusta? Minä tulen osottamaan sinulle tietä taivaaseen, ja sinä tahdot kaikin voimin helvettiin. Etkö usko ylösnousemukseen? Etkö usko ijankaikkiseen elämään?"

"En, en usko. En myöskään tunne minkäänlaista kaipausta sinne. Minä en tahdo herätä uuteen elämään. Minä tahdon nukkua rauhassa puiden lehvien varjossa. Minä tahdon maatua maaksi, ja puiden juuret imevät minun tomuni itseensä, ja puiden lehdet kasvavat minun tomustani, muuta elämää en toivo. Minä tahdon elää niiden vihreiden puiden mehussa, jotka itse olen istuttanut. Minä en usko julmaan Jumalaan, joka tahtoo nähdä kurjan olennon kärsimysten jatkuvan haudan tuolla puolen. Minun Jumalani on armelias Jumala, joka suo ruoholle, puille ja ihmisille kuolemassa levon."

"Näytä minulle pyhästä raamatusta, milloin Jumala loi helvetin ja paholaisen, niin minä uskon sinua."

"Oi, sinä jumalaton nainen!" huudahti pappi kauhuissaan. "Tuli kuluttakoon sinun kielesi! Sinä siis tahdot kieltää paholaisen olemassaolon?"

"Minä kiellän sen. Jumala ei milloinkaan ole luonut paholaista. Te olette itse luoneet paholaisen pelotellaksenne sillä meitä. Mutta siinäkin olette menetelleet taitamattomasti. Teidän paholaisellanne on sarvet ja kaviot. Sellainen olento elää ruoholla eikä niele ihmisiä."

"Herra, älä johdata meitä kiusaukseen! Maa on pian avautuva allamme ja nielevä tämän naisen. — Kasvatatko pienen lapsenkin samaan uskoon?"

"Lapsen kasvattaa hän, joka on ottanut sen omakseen."

"Kuka?"

"Hän, jota lapsi kutsuu isäkseen."

"Ja mikä tämän ihmisen nimi on?"

"Mikael."

"Mikä hänen sukunimensä on?"

"Sitä en ole tiedustellut."

"Kuinka? Etkö ole tiedustellut hänen nimeään? Mitä siis tiedät hänestä?"

"Tiedän hänet rehelliseksi ja tiedän hänen rakastavan Noëmia."

"Mutta mikä hän sitten on? Herrako, talonpoikako, käsityöläinenkö, merimieskö vai salakuljettajako?"

"Hän on köyhä mies ja sopii siis meille."

"Entä mikä hän muutoin on? Minun on päästävä siitä perille, koska se kuuluu virkaani. Mitä uskontoa hän tunnustaa? Onko hän paavilainen, kalviinilainen, luterilainen, sociniaani, unitaari tai kenties juutalainen?"

"Siitä en ole pitänyt väliä."

"Paastoatko sinä?"

"Kerran olin syömättä lihaa kaksi vuotta, syystä että minulla ei sitä ollut."

"Entä kuka kastoi lapsen?"

"Jumala. Ukkossateella ja hän istui itse korkealla sateenkaarella."

"Voi, teitä pakanoita!"

"Pakanoitako! Miksikä pakanoita?" kysyi Terese katkerasti. "Mehän emme ole epäjumalan palvelijoita emmekä jumalankieltäjiä. Meidän saareltamme sinä et edes löydä sitä rahaan painettua kuvaa, jota muutoin jumaloidaan kaikkialla maailmassa. Etkö sinäkin jumaloi kaksipäistä kotkaa, silloinkun se on painettu hopeaan tai kultaan? Eivätkö kaikki ihmiset kutsu rahaa: 'Kristukseksi?' Kun raha loppuu, sanovat he: 'Ei Kristuksen penninkiä!'"

"Jumalaton noita! Sinä uskallat vielä tehdä pilaa niin pyhistä asioista!"

"Minä puhun täysin vakavasti. Jumalan käsi on kohdannut minua kovasti. Onnen ylenpalttisuudesta minä vaivuin kurjimpaan hätään. Yksi ainoa päivä teki minusta lesken ja kerjäläisen. Minä en kuitenkaan kieltänyt Jumalaa, minä en heittänyt luotani hänen lahjaansa — elämää. Minä tulin tänne autioon paikkaan, etsin täältä Jumalaa ja löysin hänet. Minun Jumalani ei vaadi kauniisti muodosteltuja rukouksia, lauluja, uhreja ja kellojen soittoa. Hän vaatii vain antautuvan sydämen. Minä en tee katumusta ruusunauhaa lukemalla, vaan tekemällä työtä. Ihmiset eivät jättäneet minulle mitään maan päällä, mutta minä en silti paennut itsemurhan avulla maan alle, vaan loin sen sijaan omistajatta olevasta maakappaleesta kukoistavan puutarhan. Minua petettiin, minut ryöstettiin putipuhtaaksi, minulle naurettiin; — oikeuden palvelijat verottivat minua, hyvät ystäväni varastivat minulta, papit ivasivat minua, mutta minä en silti ole vihannut ihmisiä. Minä elän täällä muukalaisten ja pakolaisten tien varrella. Minä hoidan ja parannan niitä, jotka etsivät hoivaa luonani ja minä nukun kesät, talvet ovet auki. Minä en pelkää huonoja ihmisiä. Oi, herra, minä en suinkaan ole pakana."

"Mitä tarpeetonta lörpötystä sinä lepertelevä nainen osaat sekottaa yhteen! En minä sinulta sitä kysy, kysyn vain, onko mökissäsi asuva mies oikeauskoinen vai kerettiläinen, ja miksi hänen lapsensa ei vielä ole kastettu. On mahdotonta, ettet tiedä tämän miehen nimeä."

"Tiedän kyllä hänen nimensä, mutta muuta en. Hänenkin elämällään voi olla salaisuuksia, kuten minunkin elämälläni on ollut. Olen uskonut omani hänelle, hänen salaisuuksiaan en ole milloinkaan kysellyt. Hänellä saattaa olla tärkeitä syitä olla niitä ilmaisematta. Mutta tunnen hänet hyväksi, oikeudenmukaiseksi ihmiseksi enkä epäile häntä ensinkään. Hyvät ystävät riistivät minulta kaiken; he olivat aatelisia, korkeassa asemassa olevia henkilöitä; he eivät jättäneet minulle muuta kuin pienen, itkevän lapseni. Minä kasvatin pikku lapseni suureksi ja tämän ainoan aarteeni, elämäni, kaikkeni olen antanut miehelle, josta en muuta tiedä kuin että häntä itseään rakastetaan. Eikö se ole lujaa uskoa Jumalaan?"

"Älä puhu minulle uskostasi Jumalaan! Sellaisen uskon takia on entiseen hyvään aikaan viety noitia polttoroviolle ja poltettu heitä koko kristityssä maailmassa."

"Onpa silloin onni, että minä omistan tämän saaren erään turkkilaisen yhtiön voimasta."

"Turkkilaisen yhtiön?" huudahti tuomiorovasti ihmeissään. "Kuka on antanut sinulle sen?"

"Sama mies, jonka nimeä et saa minulta tietää."

"Minä otan siitä selvän heti paikalla sangen yksinkertaisella tavalla. Minä huudan lukkarin ja kirkonvartian sisälle, annan heidän vetää vuoteen ja sinut pois tieltä ja menen sisään tuonne. Eihän ovessa ole mitään lukkoa."

Timar kuuli joka sanan viereisessä huoneessa. Veri syöksähti hänen päähänsä kuvitellessaan hänen korkea-arvoisuutensa muutaman hetken kuluttua astuvan huoneeseen ja huudahtavan: "Ah, tekö se olettekin, herra hovineuvos, herra Mikael von Levetinczy!"

Tuomiorovasti avasi oven kuistille ja kutsui molemmat voimakkaat matkatoverinsa sisään.

Ahdistuksessaan veti Terese kirjavan turkkilaisen peitteen rinnalleen.

"Herraseni", hän sanoi pyytävällä äänellä tuomiorovastille, "kuulkaa vieläkin sananen uskoni vahvuudesta, jotta näkisit, etten ole pakana. Katsokaa! tämä villapeite, joka on päälläni, on Brussasta. Eräs matkustavainen toi sen sieltä äskettäin ja antoi sen minulle. No, nyt on luottamukseni Jumalaan niin suuri, että joka yö makaan tämän peitteen alla ja kuitenkin on tunnettua, että itämainen rutto on jo neljän viikon ajan raivonnut Brussassa. Kuka teistä nyt luottaa Jumalaan niin suuresti, että uskaltaa koskea tähän vuoteeseen?"

Mutta katsahtaessaan ylös hän ei nähnyt ketään. Kuultuaan villapeitteen olevan Brussasta, missä rutto raivosi, olivat he kaikki toinen toisensa jälkeen kiirehtineet ulos mökistä, jättäen koko saaren ja sen kuolemaan vihityt asukkaat paholaisen ja helvetin valtaan. Täten oli saari tullut huonoon huutoon ja se pidätti jokaisen, jolle henki oli kallis, etäällä siitä.

Terese päästi nyt piilossa olijat ulos.

Timar suuteli hänen kättään.

"Äitini!"

"Poikani!" kuiskasi Terese hiljaa ja katsahti häntä silmiin. Tämä katse sanoi Mikaelille: "Muista, mitä olet tällä hetkellä kuullut!"

Ja nyt oli aika valmistautua matkalle.

Terese puhui aina tulevasta kuolemastaan kuin matkasta.

"Lokakuussa lähden, keskellä kaunista jälkikesää. Kovakuoriaisetkin paneutuvat silloin talven lepoon ja puut pudottavat lehtensä."

Hän valitsi itse kuolinpukunsa ja kääreliinansa.

Timariin ja Noëmiin nojaten hän kulki pienelle, kauniille aukeamalle ja määräsi hautansa paikan sinne.

"Tähän, keskelle tätä kaunista kenttää!" hän sanoi ottaen Timarin kädestä lapion ja mitaten sillä pitkänomaisen neliön. "Sinä olet jo valmistanut asunnon Dodille; valmista nyt minullekin. Mutta älä luo kumpua haudalleni, älä pystytä siihen ristiä äläkä istuta puita eikä pensaita sinne. Peitä paikka kauniilla, tuoreella ruoholla. Ei mikään saa erottaa sitä ympäröivästä tasangosta. Minä toivon niin. En tahdo kenenkään, joka on iloisella mielellä, huomaavan hautaani tullakseen surulliseksi."

Ja Timar valmisti Teresen asunnon.

Terese ei edes kertaakaan sanonut hänelle:

"Sano, kuka sinä oikeastaan olet? Minä lähden muutaman päivän perästä maailmasta enkä tiedä, kenen käsiin jätän Noëmin."

Eräänä iltana hän nukahti eikä enää herännyt.

He hautasivat hänet, kuten hän oli toivonut.

He käärivät hänet valkoisiin, kauniisiin vaatteisiin ja laittoivat hänelle vuoteen hyväntuoksuisista pähkinänlehdistä.

Ja sitten he loivat haudan umpeen maan tasalle ja peittivät sen tuoreella ruoholla, joten paikka oli aivan entisen näköinen.

Seuraavana aamuna, kun Timar ja Noëmi taluttaen pikku Dodia kädestä menivät kentälle ei tasaisessa maassa näkynyt jälkeäkään. Hämähäkit olivat kutoneet verkkonsa senkin paikan yli, kuten muidenkin avointen paikkojen, ja ne näyttivät hopeiselta paaripeitteeltä, jossa kastepisarat kimaltelivat auringon paisteessa kuin tuhannet miljoonat timantit.

Mutta keskellä tätä vihreätä, hopeallekimmeltävää kenttää, he kuitenkin löysivät paikan.

Almira kulki edellä. Äkkiä se ojentautui suoraksi, ja painoi kuononsa maahan. Siinä se oli.

Timar ajatteli, että tämä hauta sulki häneltäkin maailman. Hänenkin oli valmistauduttava matkalle joko "tänne" tai "sinne."

Yhdeksäs luku.

TAITTUNUT SAPELI.

Timar jäi saarelle siksi kunnes huurre peitti vihreät nurmet, kunnes lehdet putoilivat puista ja satakieli ja rastas muuttivat pois.

Silloin hän päätti palata maailmaan, todelliseen maailmaan.

Noëmin hän jätti yksin heidän pikku lapsensa kera autiolle saarelle.

"Mutta minä tulen takaisin jo talvella."

Näillä sanoilla hän erosi hänestä.

Noëmi ei edes tiennyt, mitä sana "talvi" merkitsi niillä seuduin, jossa Mikael asui. Saaren ympärillä ei Tonava jäätynyt ensinkään. Siellä oli etelämainen talvi; kylmimpään vuodenaikaan oli vielä kaksi astetta lämmintä. Muratti ja laakeri viheriöitsivät koko talven villeinä.

Mutta Mikaelille sattui huono matkailma. Ylisen Tonavan varsilla oli jo satanut lunta, ja häneltä meni tuiskun tukkoamilla teillä kokonainen viikko, ennenkuin hän ennätti Komorniin. Hänen oli myös vietettävä yksi päivä Uj-Szöny'ssä. Tonavassa uiskenteli niin paljon jäitä, että ei voitu kulkea sen yli.

Kerran hän oli pienellä venheellä uskaltanut tulvineen joen yli. Mutta silloin oli Noëmi odottanut häntä. Mutta nyt hän vain rientää Timean luo.

Mutta hänenkin luokseen hän "rientää."

Jäät kasautuivat virralla, ja hän oli ensimmäinen, joka kulki jalan jään poikki.

Sillä, kuten sanottua, Timeankin luo hänellä on kiire — ottamaan eroa hänestä.

Hänen päätöksensä on nyt tehty. Heidän täytyy erota. Noëmi ei voi kauemmin olla yksin autiolla saarella.

Noëmille on palkittava oikeudenmukaisesti hänen uskollisuutensa ja rakkautensa. Kirous Timarille, jos hän jättäisi Noëmin yksin avuttomana korpeen, senjälkeen kun hän on antautunut Timarille ruumiineen, sieluineen!

Ja sittenhän Timeakin tulisi onnelliseksi

Tämä ajatus häntä kuitenkin harmitti, — ajatus, että Timea tulisi onnelliseksi.

Jos Timar voisi edes vihata häntä, jos hän voisi esittää edes yhden syytöksen häntä vastaan, niin että hän voisi hyljätä hänet kuin henkilön, jota vihataan ja joka unohdetaan helposti!

Hänen oli ollut pakko jättää vaununsa Uj-Szöny'yn, sillä ajopeleillä ei vielä voinut kulkea jäiden yli. Hän palasi kotiin jalkaisin.

Astuessaan sisään hänestä tuntui kuin Timea olisi säikähtynyt hänet nähdessään, kuin hänen kätensä olisi vavissut, kun hän sen ojensi tervehdykseksi, kuin hänen äänensä olisi värissyt hänen vastatessaan Timarin tervehdykseen. Tällä kertaa hän ei myöskään ojentanut poskeaan suudeltavaksi. Sanoen syyksi puvun muuttamista, Timar kiirehti huoneeseensa.

Oi, jospa tällä arkuudella olisi syynsä!

Hän oli huomannut vielä kerran erään toisenkin merkin, nimittäin Atalian kasvoilla. Tämän silmissä loisti pirullisen voiton tuli, vahingonilon virvatuli.

Kuinka? Tietäisiköhän Atalia jotakin?

Hän tapasi taas molemmat naiset aterialla. He istuivat kaikki kolme vaiti vastapäätä toinen toisiaan, katsellen toisiaan tutkivasti.

Aterian jälkeen Timea sanoi vain nämä sanat: "Te olette tällä kertaa ollut hyvin kauan poissa."

Timar ei voinut vastata: "Pian olen jättävä sinut ainiaaksi", mutta hän ajatteli niin.

Hän aikoi edeltäkäsin neuvotella asianajajansa kera siitä, kuinka hän nostaisi avioerojutun vaimoaan vastaan. Hänen oli mahdotonta keksiä mitään tekosyytä siihen.