SISÄLLYS: (continued 3)

Ei ollut muuta syytä kuin "molemminpuolinen voittamaton vastenmielisyys."

Mutta tässä täytyi molempien olla yhtä mieltä, oli asia sitten totta tai ei.

Antaisikohan hänen vaimonsa samanlaisen selityksen? Hänestä riippui kaikki.

Timar mietiskeli koko iltapäivän tätä asiaa. Hän käski palvelusväkeä pitämään hänen paluunsa salassa kaikilta vierailta; tänään hän ei tahtonut puhua kenenkään kanssa.

Iltapuoleen avasi kuitenkin joku oven hänen huoneeseensa.

Hän heitti raivostuneen silmäyksen sinnepäin ja oli jo tarttunut oven lukkoon estääkseen tulijaa, oli se sitten kuka tahansa, astumasta sisään. Mutta hän astui hämmästyneenä askeleen taaksepäin. Atalia seisoi hänen edessään.

Sama vahingonilo loisti hänen kasvoissaan, sama ivallinen voitonhymy väreili hänen huulillaan.

Mikael vetäytyi taaksepäin näiden silmien edestä.

"Mitä tahdotte, Atalia?" kysyi hän hämillään.

"Hm, mitä luulette, herra von Levetinczy, minun tahtovan?"

"Kuinka minä sen tietäisin?"

"Mutta minäpä tiedän, mitä te tahdotte."

"Minäkö?"

"Tahdotteko tietää minulta jotakin?"

"Mitä?" kuiskasi Mikael innokkaasti sulkien oven ja tuijottaen silmät suurina Ataliaa.

"Mitä tahdotte tietää minulta, herra von Levetinczy?" sanoi kaunis nainen yhä hymyillen. "Niin, onhan se vaikeata arvata! Kuinka monta vuotta olen nyt ollut talossanne?"

"Talossaniko?"

"No niin, tässä talossa sitten kun se tuli omaksenne. Jo kuusi vuotta. Joka vuosi olen nähnyt teidän palaavan kotiin. Joka vuosi olen nähnyt uuden ilmeen kasvoillanne. Ensimmäisenä vuonna se oli tuskaista mustasukkaisuutta, seuraavana hyväntuulisuutta, sitten teeskenneltyä levollisuutta, kerran myöskin kuohuvaa intoa ja poroporvarillista toimekkuutta. Kaikkea tätä tutkin. Viime vuonna miltei luulin murhenäytelmän jo loppuvan. Ja se pelotti minua. Te osasitte ottaa kasvoillenne sellaisen ilmeen, kuin on ihmisellä, joka aina näkee haudan edessään. Mutta tehän tiedätte, ettei kukaan niin hartaasti rukoile teidän henkenne puolesta kuin minä."

Nämä sanat kuullessaan Timar rypisti kulmiaan ja Atalia osasi kenties lukea näistä rypyistä.

"Ei, ei kukaan, herraseni", hän jatkoi intohimoisesti, "sillä jos on olemassa joku, joka rakastaa teitä, ei hän kuitenkaan voisi niin lämpimästi toivoa teille pitkää ikää, kuin minä nyt toivon. — Nyt näen kasvoillanne taas saman ilmeen kuin ensimmäisenä vuonna. Se on oikea ilme. Te tahtoisitte mielellänne tietää minulta jotakin Timeasta?"

"No tiedättekö sitten jotakin?" kysyi Timar kiivaasti, nojaten selkäänsä oveen, ikäänkuin pitäen Ataliaa vankina.

Atalia hymyili ivallisesti. Eihän, vaan Mikael on vanki.

"Tiedän paljon — kaikki!" hän vastasi.

"Kaikki?"

"Niin, kylliksi, vetääkseni kirouksen meidän kaikkien kolmen ylitse, minun ja sen toisen sekä teidän."

Mikael tunsi veren seisahtuvan suonissaan.

"Te voitte sanoa minulle kaikki."

"Juuri siksi olen tänne tullutkin. Kuunnelkaa minua tarkoin loppuun asti, yhtä levollisesti kuin minä olen kertova teille asioita, joiden ajatteleminen vie hulluuteen ellei kuolemaan."

"Pyydän teitä, etukäteen yksi sana: onko Timea uskoton?"

"Hän on."

"Ah!"

"Minä sanon vielä kerran: hän on uskoton. Ja te olette saapa eittämättömän todistuksen siitä."

Timarin paremmat tunteet nousivat tätä syytöstä vastaan.

"Mutta, neitiseni, punnitkaa tarkoin sananne."

"Minä esitän vain tosiseikkoja, ja jos haluatte omin silmin olla todistajana, niin käy sekin päinsä, ja te voitte sitten torua kaikkia viittä aistianne siitä, että ne panettelevat pyhää alttarikuvaa."

"Minä vaikenen, mutta en usko."

"Minä puhun siitä huolimatta. Teidän pyhimyskuvanne on astunut alas alttaritaulusta kuunnellakseen kaupungin juorua, joka kertoo komean majurin hänen tähtensä taistelleen erään vieraan upseerin kanssa ja haavoittaneen tätä pahasti, vieläpä käyneen niin kiivaasti hänen kimppuunsa, että sapeli taittui. Pyhimyskuva kuunteli tätä satua. Sohvi-rouva kertoi sen hänelle, ja tämän kertomuksen kuullessaan vuodatti pyhimyskuva kyyneleitä. Mitä? Te olette kerettiläinen, kun ette usko itkeviin pyhimysten kuviin. — Mutta asia on siitä huolimatta tosi, ja Sohvi-rouva kertoi seuraavana päivänä kaiken tuolle komealle majurille. Sohvi-rouvaa miellyttää juosta juoruja kantamassa toiselta toiselle, imarrella ja juonitella; Sohvi-rouvan mielityönä on saattaa yhteen sydämet, jotka salassa rakastavat toinen toisiaan, ärsyttää rauhalliset perheenjäsenet toinen toisensa kimppuun, valmistaa jollekin henkilölle iloa, joka pian muuttuu tuskaksi, tunkeutua toisten salaisuuksiin ja sitten vaivata heitä tiedoillaan. Sohvi-rouva on minun äitini."

Atalia pyyhkäisi kädellään huuliaan "minun äitini" sanojen perään, aivankuin hän olisi tahtonut kuivata niiltä jotakin, joka maistui katkeralta.

"Seurauksena tiedonannosta kyyneleistä oli, että Sohvi-rouva kuljetti majurilta pyhimyskuvalle erään laatikon ja kirjeen."

"Mitä laatikossa oli?"

"Se, mitä siellä oli, ei ole teille niinkään mielenkiintoista kuin kirjeen sisältö. Laatikossa oli taittuneen säilän toinen puoli sekä sen sapelin kädensija, jolla majuri oli taistellut. Se on muisto."

"Hyvä, ei siinä ole mitään pahaa", sanoi Mikael teeskennellyn levollisesti.

"No niin! Mutta kirje."

"Oletteko lukenut sen?"

"En, mutta tiedän sisällön."

"Kuinka voitte sen tietää?"

"Siksi, että pyhimys vastasi siihen, ja Sohvi-rouva oli taas rakkauden posteljoonina."

"Tämä vastaus saattoi olla torjuva."

"Mutta se ei ollut. Sohvi-rouvalla on tapana kertoa minulle kaikki, sillä hän tietää varsin hyvin valmistavansa minulle helvetin tuskia sanoillaan. Sitäpaitsi hän ei ole minun palvelusjuhtani, vaan äitini. Hänen velvollisuutensa on olla palvelevainen pyhää rouvaa kohtaan, mutta mitä minuun tulee, hänen palvelijakumppaniinsa, katsoo hän velvollisuudekseen ilmaista sen huonon, mikä voisi tuottaa hänen rouvalleen vahinkoa. Palvelusväen huoneessa ei ole äitiä ja tytärtä, vaan vain palvelijoita, jotka kadehtivat toinen toisiaan ja juoruavat herrasväestään. Ettekö häpeä, herra, puhua minun kanssani?"

"Jatkakaa eteenpäin!" sanoi Timar.

"Niin, eteenpäin, sillä kertomus ei ole vielä läheskään lopussa. Lähetetty kirje ei ollut tuoksuva eikä myöskään ruusunvärinen; se oli kirjoitettu tässä teidän oman pöytänne ääressä ja sinetöity omalla sinetillänne, ja sen sisältö olisi voinut ijäksi torjua majurin kunnioituksen osotukset. Mutta se ei ollut sellainen."

"Kuka voi sen tietää?"

"Sohvi-rouva ja minä. Ja te olette pian kolmas, joka tietää sen. Kuinka odottamatta te palasitte kotiin tänään… voi, kuinka sopimattomasti saattaakin toisinaan tulla! Kaikkialla ympärillämme ovat Tonavan haarat täynnä ajojäitä, toinen jäämöhkäle kasaantuu toisen päälle, eikä ainoakaan elävä olento uskalla toiselta toiselle rannalle. Olisi luullut kaupungin tällaisena päivänä olevan niin tarkoin suljetun, ettei edes levoton aviomies voisi päästä sisään, jos hän kerran seisoisi ulkopuolella. Kuinka te osasitte tulla juuri tänään?"

"Älkää kiusatko minua, Atalia!"

"Ettekö huomannut pyhimyksen säikähtyneitä kasvoja, hänen nähdessään teidät? Ettekö tuntenut kuinka hänen kätensä vapisi teidän kädessänne? Te valitsitte sangen sopimattoman ajan. Sohvi-rouvan on taas mentävä kauniin majurin luo viemään lyhyttä sanaa 'Tänään ei käy päinsä.'"

Nämä sanat kuullessaan vääntyivät Timarin kasvot vihasta ja hämmästyksestä.

Sitten hän vaipui uupuneena nojatuoliin sanoen:

"Minä en usko teitä."

"Sitä en pyydäkään", vastasi Atalia olkapäitään kohottaen; "mutta minä tahdon antaa teille sen häijyn neuvon, että uskotte omia silmiänne. Tänään se ei käy päinsä, senvuoksi että olette tullut kotiin. Mutta se mikä ei ole tänään mahdollista, se sopii ehkä huomenna. Kuinka olisi, jos poistuisitte? Teillähän on joka talvi tapana tehdä huvimatka Plattenjärvelle siihen aikaan, jolloin järvi jäätyy ja kalastus jään alla alkaa. Se on mielenkiintoista urheilua. Tehän voisitte huomenna sanoa: 'Niinkauan kuin näitä pakkasia kestää, haluttaa minua lähteä Füred'iin katsomaan kalojani', ja sitten te lähdettekin Serberkadun varrella olevaan taloonne ja odotatte siellä siksi, kunnes joku naputtaa akkunallenne sanoen: 'Nyt on asia valmis.' Silloin te tulette takaisin tänne."

"Minäkö?" huudahti Timar väristen. Atalia mittasi häntä halveksivin katsein kiireestä kantapäähän.

"Minä luulin teitä mieheksi. Mieheksi, joka silloin kun hänelle sanotaan: 'Huomenna hän, joka rakastaa vaimoasi, tulee tänne, sama mies, jonka takia vaimosi on ollut jääkylmä sinua kohtaan ja joka on nähnyt sinut nöyryytettynä' — mieheksi, joka silloin tarttuisi ensimmäiseen käsiinsä sattuvaan aseeseen, eikä ensiksi kysyisi: 'Kuka hän on?' vaan heti surmaisi hänet, vaikka se olisikin hänen oma veljensä. — Minä olen pettänyt teitä. — Teitä pelottaa. — Anteeksi, että olen kääntynyt väärän henkilön puoleen. Minä en enää tee sitä. Minä vain pyydän, älkää ilmiantako minua emännälleni. Tästälähtien en ole panetteleva häntä. En milloinkaan ole puhuva hänestä muuta kuin hyvää. Minä olen nytkin valehdellut. Hän ei olekaan ollut uskoton teille."

Atalia oli äkkiä kääntynyt Timarin puoleen niin nöyrän ja pyytävän näköisenä, että tämä antoi johtaa itsensä harhaan ja alkoi jo uskoa kaiken, mitä oli kuullut, keksityksi jutuksi; mutta tuskin oli hänen hämmästynyt ulkonäkönsä ilmaissut hänen herkkäuskoisuutensa, ennenkuin Atalia nauroi hänelle vasten kasvoja:

"Te olette pelkuri raukka!"

Ja sitten hän kääntyi lähteäkseen.

Mutta Mikael juoksi hänen jälessään ja tarttui hänen käteensä.

"Jääkää! Minä suostun ehdotukseenne ja teen, mitä neuvotte."

"Kuulkaa siis!" sanoi Atalia kumartuen Mikaelin puoleen, niin lähelle, että hänen povensa kosketti tämän olkapäätä ja että tämä tunsi hänen kuuman hengityksensä. Jos heitä olisi katsellut kaukaa, olisi luullut näkevänsä kaksi rakastavaista kuiskailemassa keskenään.

Mutta Atalia kuiskasi seuraavaa:

"Kun herra Brazovics rakensi tämän talon, laitettiin huone, jossa Timea nyt asuu, vieraita varten. Mitä herra Brazovicsin vieraat silloin tavallisesti olivat? Liikemiehiä, kilpailijoita, kauppiaita, jotka halusivat ostaa ja tuottajia, jotka tarjosivat kaupan tavaroitaan."

"Tässä huoneessa on eräässä seinässä tyhjä tila. Se on sillä kohdalla, missä kiertoportaat ulkoseinällä tekevät kierroksen, mutta sisähuoneessa on nurkka. Tähän loukkoon pääsee käytävästä. Täällä on seinäkaappi, missä säilytetään vanhoja, säröillä olevia laseja ja porsliineja, ja joka harvoin on avoinna. Mutta vaikka se olisikin avoin, ei kenenkään päähän aivan helposti pistäisi tunnustella hyllyjen ruuveja. Kolmannen hyllyn keskimmäisen ruuvin voi kuitenkin helposti vetää pois. Mutta vaikka joku senkin tekisi, ei hän sittenkään saisi selville mitään. Se on vain yksinkertainen nasta. Mutta jos tunnette salaisuuden ja jos hallussanne on eräs omituisen muotoinen avain, joka pistetään reikään avaimen sijasta, niin on vain tarvis painaa sitä; silloin ponnahtaa avaimesta esiin eräs vieteri ja jos tätä kerran kierretään, niin voi äänettömästi työtää kaapin sivulle. Sieltä tullaan piilopaikkaan, joka saa valoa ja ilmaa eräästä aukosta, joka kulkee katon lävitse, kuin savupiippu. Seinässä oleva syvennys ulottuu nyt siihen huoneeseen saakka, joka on Timean makuuhuoneena, ja jossa herra Brazovicsin vieraat ennen viettivät yötä. Sen perällä on lasiovi, jonka huoneen sisäpuolella peittää helmiäismosaikista oleva kuva. Kuva esittää Pyhää Yrjänää ja lohikäärmettä. Se näyttää olevan juotettu seinään. Sitä on usein tahdottu poistaa, mutta Timea ei ole sallinut, ja niin se on yhä paikoillaan. Yksi näistä mosaikkipaloista voidaan työntää syrjään ja siitä aukosta voidaan kuulla ja nähdä kaikki, mitä sivuhuoneessa tapahtuu."

"Mihin tarkoitukseen isänne käytti tätä piilopaikkaa?"

"Minä luulen sen jollakin tavoin kuuluneen hänen liikkeeseensä. Hän oli paljon tekemisissä muiden liikemiesten, viljantuottajain, kilpailijoiden ja asiamiesten kanssa. Hän tarjosi hyvää ruokaa ja hyviä viinejä. Saatuaan vieraansa hyvälle tuulelle hän jätti heidät itsekseen, hiipi piilopaikkaansa ja kuunteli sieltä heidän keskusteluaan. Siten hän sai helpolla ja täysin luotettavalla tavalla tiedon tuottajien keskenään sopimasta viimeisestä hinnasta ja siitä, minkä kilpailijat puolestaan pitivät korkeimpana mahdollisena tarjouksena, ja mitä yrityksiä elintarpeidenhankkijoilla ja linnoitustöiden johtajilla oli tekeillä. Viini tekee ihmiset puheliaiksi eikä maljoja kilistelevillä vierailla ollut aavistustakaan siitä, että heitä kuunneltiin. Tällä tavoin herra Brazovics sai haltuunsa monta tärkeätä tietoa, joita hän osasi käyttää hyväkseen. Kerran, kun hän itse oli nauttinut liian paljon pöydän iloja, lähetti hän minut sinne kuuntelemaan ja siitä saakka tunnen salaisuuden. Piilopaikan avain on vielä minun hallussani. Kun minun omaisuuteni takavarikoitiin, olisin minä voinut viedä kaiken arvotavaran pois tämän salaisen käytävän kautta. Mutta minä oli liian ylpeä varastamaan."

"Tästä piilopaikasta voi siis myös päästä huoneeseen?"

"Pyhän Yrjänän kuva riippuu hakasilla ja sen voi piilopaikasta päin avata samalla kuin toisen lasioven."

"Tätä tietä te siis voitte milloin hyvänsä päästä Timean makuukamariin?" kysyi Mikael huomattavasti väristen.

Atalia hymyili ylpeästi.

"Minun ei ole milloinkaan tarvinnut hiipiä hänen luokseen salaisia teitä. Timea nukkuu ovet avoinna, ja tehän tiedätte minun voivan kulkea hänen huoneensa läpi. Ja hän nukkuu niin sikeästi."

"Antakaa minulle avain."

Atalia otti avaimen taskustaan. Sen alapäässä oli ruuvi; vasta painettaessa kädensijaa ponnahti vieteri esiin. Hän selitti Timarille, kuinka sitä oli käytettävä.

Ääni Timarin sisällä, kenties hänen suojeluspyhimyksensä, kehotti häntä heittämään avaimen syvään pihakaivoon. Hän ei kuunnellut tätä ääntä. Hän kuunteli vain mitä Atalia kuiskasi hänen korvaansa.

"Jos te huomenna lähdette kotoa ja palaatte sovitun merkin saatuanne ja menette piilopaikkaan, niin saatte tietää kaikki, mitä haluatte. Tuletteko?"

"Tulen."

"Onko teillä aseita muassanne tavallisesti? Pistoolia tahi pistinpuukkoa? Eihän voi tietää, mitä saattaa tapahtua. Pyhän Yrjänän kuva avautuu oikealle kun painetaan napinmuotoista kädensijaa. Kun se aukeaa peittää se Timean vuoteen. Ymmärrättekö minua?"

Hän puristi kiihkeästi Mikaelin kättä katsoen häntä silmiin liekehtivän raivoissaan ja sitten taas sanoi jotakin hiljaa itsekseen; huulet vain liikkuivat, hän kiristi hampaitaan; ne olivat äänettömiä sanoja. Mitähän hän sanoi?

Timar itse tuijotti eteensä tajuttomana kuin unissakävijä. Sitten hän äkkiä kohotti päätään tehdäkseen Atalialle vieläkin kysymyksen.

Silloin hän huomasi olevansa yksin. Vain avain, jonka Atalia oli painanut hänen käteensä todisti ettei hän ollut nähnyt unta.

Timar ei milloinkaan ollut kärsinyt sellaisia tuskia kuin niinä, pitkinä tunteina, jotka vielä olivat seuraavan päivän iltaan.

Hän teki kuten Atalia oli neuvonut. Hän jäi seuraavana päivänä kotiin päivälliseen saakka; noustaessa päivällispöydästä hän sanoi aikovansa Plattenjärvelle katselemaan siellä vuokrattuja kalastusmaita. Kun hän oli tullutkin tänne Tonavan jäiden yli, saattoi hän hyvästi palatakin sinne. Hänen ajopelinsä odottivat toisella rannalla, sillä niitä ei vielä oltu voitu kuljettaa jään yli, ensin oli avattava tie.

Ja puhumatta konttorihenkilökunnalle edes sanaakaan tai katsahtamattakaan kirjoihinsa, hän pisti laskematta setelipinkan lompakkoonsa ja lähti kotoaan.

Portaissa hän tapasi kirjeenkantajan, jolla oli hänelle Sisäänkirjoitettu kirje. Se oli kuitattava. Mutta Mikaelilla oli liian kiire kääntyäkseen sen takia takaisin. Hänellä oli aina taskussaan kynä, jonka varsi samalla oli mustepullona. Sen hän otti esille, asetti kuitin kirjeenkantajan selän päälle ja kuittasi täten nimensä.

Sitten hän silmäili kirjettä. Se oli valtameren tuolta puolen, hänen asiamieheltään Rio Janeirosta. Hän pisti sen lukematta taskuunsa.

Mitä hän nyt välitti koko maailman jauhokaupasta!

Talossaan Serberkadun varrella hänellä oli itseään varten aina varalla huone, joka lämmitettiin kylmän tultua.

Tähän huoneeseen johti erityinen eteinen, joka pidettiin lukittuna ja monta tyhjää huonetta oli sen ja liikehuoneustojen välillä.

Timar tuli sisään huomaamatta. Hän istuutui akkunan ääreen odottamaan.

Kylmä pohjatuuli, joka puhalteli ulkona, piirteli kauniita jääkukkia ruutuihin, niin ettei voinut nähdä sisään eikä ulos.

Tässä hänellä nyt oli se, mitä oli etsinytkin: todistus Timean uskottomuudesta. Hän oli monta vuotta toivonut tätä hetkeä rauhoittaakseen omaatuntoaan sanomalla: "Nyt olemme molemmat rikkoneet toinen toisiamme vastaan, nyt olemme kuitit", — voidakseen tuomita, inhota ja vihata tätä naista, jolle hänen tähän saakka oli täytynyt omistaa kunnioituksensa, kuten alamainen hallitsijalle. Nyt hän voi syöstä Timean siltä valtaistuimelta, jolta vaimo vain kerran astuu alas. Ja sitten kun hän pätevistä syistä oli saanut eron Timeasta, voi hän sen sijaan kohottaa Noëmin luokseen ja antaa hänelle sen arvon, joka hänelle kuuluu; silloin hän voi tehdä Noëmin onnelliseksi vaimokseen, rouvaksi talossaan, kuten hän ansaitseekin.

Mutta sittenkin, sittenkin kiusasi tämä ajatus häntä sanomattomasti.

Kun hänen mielikuvituksensa kuvaili tätä ensimmäistä kohtausta tuon naisen ja tämän miehen välillä, niin hänen verensä pohjasakka syöksähti pinnalle ja pimitti hänen sielunsa kirkkauden.

Kainous, mustasukkaisuus ja kostonhimo kalvoivat hänen mieltään.

On rasittavaa tulla petetyksi ja häväistyksi, vaikkakin siitä voisi olla hyötyä.

Nyt hän alkoi tuntea, mikä aarre hänellä oli Timeassa. Hän olisi ollut valmis vapaaehtoisesti luopumaan tästä aarteesta, vieläpä lahjoittamaankin sen pois; mutta varastaa sitä ei hän olisi sallinut! Tämä ajatus liikutti häntä.

Hän taisteli itsensä kanssa. Mitä hän tekisi?

Jos Atalian vuodattama myrkky olisi valunut aina hänen sydämeensä asti, olisi hän pysähtynyt päätökseen hiipiä tikari kädessään esiin Pyhän Yrjänän kuvan takaa ja murhata uskottoman vaimon rakastajan sylissä keskellä palavinta suudelmaa. Atalia himoitsi Timarin verta.

Mutta puolison kosto vaati muuta. Hänen täytyi saada nähdä miehen veri. Ei salamurhassa, vaan avoimin katsein vuodatettua verta. Kumpikin sapeli kädessä taistellen elämästä ja kuolemasta.

Levollisesti punnitseva, kylmästi harkitseva järki sanoo saadessaan voiton: Miksi vuodattaa verta? Sinä et tarvitse kostoa, vaan häväistysjuttua. Sinä syöksyt esiin piilopaikastasi, kutsut palvelusväen sisään ja karkotat uskottoman vaimon rakastajilleen ulos talostasi. Sillä tavoin menettelisi järkevä mies. Sinä et ole sotilas, joka hankkii hyvitystä sapeli kädessä. Sinulla on laki, ja tuomarit, joihin turvautua.

Mutta siitä huolimatta hän ei voinut olla ottamatta puukkoa ja pistoolia mukaansa, kuten Atalia oli neuvonut. Kuka tietää, miten pitkälle voidaan joutua? Ratkaiskoon silmänräpäys, kumpi on jäävä voittajaksi: kostonhaluinen salamurhaajako, loukkaantunut puoliso vai viisaasti harkitseva liikemies, joka tyynesti merkitsee muistiin häpeällisen loukkauksen otsakkeella: "Menet."

Sillävälin oli ilta joutunut.

Toinen lyhty toisensa jälkeen sytytettiin. Herra von Levetinczy kustansi tämän kadun valaistusmenot. Ohikulkijoiden varjot piirtyivät hetkiseksi jäätyneisiin akkunaruutuihin.

Kerran eräs näistä kulkijoista pysähtyi akkunan eteen, ja kuului hiljainen naputus.

Timarista tuntui kuin jääkukat, jotka varisivat akkunan naputuksesta, olisivat olleet taikametsän suhisevia lehtiä, jotka kuiskivat hänelle: "Älä mene!"

Hän mietti. Taas naputti joku.

"Minä tulen!" hän vastasi hiljaa ruudun läpi, otti pistoolinsa ja puukkonsa ja riensi ulos.

Keskeymättömällä vauhdilla hän kiiruhti aina sen talon luo, jonka päämies hän on, jossa hänen rikkautensa ovat koossa ja jossa kaunis, kalpea rouva hallitsee.

Hän ei kohdannut koko tiellä ainoatakaan elävää olentoa. Katu oli jo tyhjä.

Vain välistä hän näki tumman varjon kiitävän edellään, silloin tällöin katoavan pimeyteen ja vihdoin häviävän kadun kulmauksessa. Hän seurasi sitä.

Hän tapasi kaikki ovet lukittuina. Joku avulias käsi oli avannut portin, porraskäytävän, vieläpä piilokomeron tapettiovenkin.

Hän saattoi päästä sisään vähääkään meluamatta.

Määrätystä paikasta hän löysi ruuvin, joka voitiin vetää ulos, ja pisti sen sijaan avaimen. Salaovi ponnahti auki ja sulkeutui hänen jälkeensä. Timar oli salakäytävässä — urkkija omassa talossaan.

Siis päälle päätteeksi vielä urkkija!

Mitä alhaista tekoa ei hän vielä olisi tehnyt? Ja vain senvuoksi, että "köyhä" on vain alhaisempi olento ja vain rikas on jonkun arvoinen maailmassa! Tässä nyt on se ihanuus!

Onpa onnellista, että tässä paikassa vallitsee maanalainen pimeys!

Hapuillen ja käsillään tunnustellen hän hoiperteli seinää pitkin siihen paikkaan, mistä heikko valo häämöitti. Hän seisoi Pyhän Yrjänän kuvan kohdalla. Huoneessa olevan lampun valo tunkeutui mosaikin rakosien lävitse.

Hän löysi laatan, jonka voi työntää syrjään, jonka jälkeen vain ohut lasiruutu jäi tähän paikkaan.

Hän katsahti huoneeseen.

Pöydällä paloi lamppu, jossa oli varjostin himmeätä, hiottua lasia. Timea käveli edestakaisin huoneessa.

Valkoinen, koruompeleinen puku hulmahteli hänen lanteillaan; yhteenpuristetut kädet riippuivat alaspäin.

Ovi vierashuoneeseen avautui ja Sohvi-rouva astui sisään. Hän sanoi hiljaa jotakin Timealle.

Mutta Timar kuuli tämänkin hiljaisen kuiskauksen. Syvennys oli Dionysoksen korvan kaltainen; se vangitsi jokaisen äänteen.

"Saako hän tulla?" kysyi Sohvi-rouva.

"Minä odotan häntä", vastasi Timea.

Senjälkeen Sohvi-rouva taas poistui.

Timea avasi nyt piironkinsa laatikon ja otti sieltä esille erään esineen.

Tämä kädessään hän lähestyi lamppua. Hän seisoi nyt vastapäätä Timaria, niin että lampunvalo heijastui kirkkaana hänen kasvoilleen. Timar saattoi nyt tarkata joka muutosta hänen piirteissään.

Timea avasi laatikon. Siinä oli sapeli, jonka terä oli katkennut.

Ensimmältä rouva säpsähti, ja kokoonvetäytyvät kulmakarvat ilmaisivat kauhua. Mutta hänen kasvonsa kirkastuivat vähitellen ja muistuttivat kapeine, yhteenkasvaneine kulmakarvoilleen taaskin pyhimyskuvaa, jolla oli musta sädekehä otsan ympärillä.

Hellyyttä ilmeni hänen surumielisissä piirteissään. Hän kohotti laatikkoa ja vei siinä olevan sapelin niin lähelle huuliaan, että Timar väristen pelkäsi hänen suutelevan sitä.

Nyt oli tämä sapelikin kilpailija!

Kuta kauemmin Timea katseli sapelia, sitä kirkkaammin alkoivat hänen silmänsä loistaa. Kerran hän meni rohkeudessaan niinkin pitkälle, että uskalsi tarttua sapelinkahvaan; hän otti taittuneen aseen laatikosta ja alkoi miekkailla sillä, niinkuin me miehet teemme… Oi, jospa hän vain olisi tiennyt lähellään olevan erään, jonka jokaisella iskulla täytyi tuntea kaikki helvetin tuskat!

Nyt naputettiin ovelle. Timea laski säikähtyneenä sapelin takaisin laatikkoon ja änkötti sitten epämääräisesti: "Sisään!" Mutta sitä ennen hän kuitenkin veti alas hihansuut, jotka olivat vetäytyneet ylöspäin.

Majuri Katshuka astui sisään.

Hän oli vieläkin komea mies, jolla oli kauniit sankarinkasvot. Timea ei mennyt häntä vastaan, vaan seisoi yhä lampun vieressä. Timar tarkkasi häntä ankarasti.

Tuhat tulimmaista, mitä hänen täytyi nähdä!

Majurin astuessa sisään punastui Timea.

Niin, alabasteripatsas saattoi myöskin loistaa aamuruskosta. Pyhimyskuvan kasvot olivat liikutuksen vallassa, ja neitseellinen valkeus koristautui ruusuilla.

Valkeat kasvot olivat kohdanneet hänen, joka voi sytyttää ne liekehtimään.

Tarvitaanko muita todistuksia. Tarvitaanko sanoja?

Timar oli työntämäisillään kuvan syrjään ja Pyhän Yrjänän vastustajan, lohikäärmeen, tavoin heittäytymäisillään noiden kahden väliin, ennenkuin Timean huulet olivat ennättäneet lausua julki sen, mitä hänen kasvonsa ilmaisivat…

Mutta ei! — Kenties hän oli vain nähnyt unta. Timean kasvot ovat yhtä valkoiset nyt kuin ennen. Kylmän arvokkaasti hän viittaa majuria istuutumaan. Itse hän istuutuu kauas hänestä, ja hänen katseensa on niin ankara, niin kylmä, niin kunnioitusta herättävä.

Majuri piti kultanauhoin koristettua lakkia toisessa kädessään ja kultatupsuista sapelia toisessa ja istui jäykkänä kuin kenraalinsa edessä.

He katselivat toisiaan kauan. Molemmat taistelivat kiusaavia tunteita vastaan.

Timea katkaisi äänettömyyden.

"Herraseni, te olette lähettänyt minulle arvoituksellisen kirjeen, jota seurasi vieläkin merkillisempi lahja. Tämä lahja on taittunut sapeli."

Näin sanoen hän avasi laatikon ja otti sieltä esiin kirjeen.

"Kirjeenne sisältö on seuraava: Armollinen rouva! Minä olen tänään ollut kaksintaistelussa, ja vain sitä seikkaa, että sapelini taittui, saa vastustajani kiittää hengestään. Tämä kaksintaistelu on yhteydessä sangen arvoituksellisten asianhaarojen kanssa, jotka suoranaisesti liikuttavat teitä, ja vielä enemmän teidän puolisoanne. Suokaa minulle muutaman minuutin keskusteluaika, joten voisin sanoa teille, mitä teidän välttämättä tulee tietää."

"Tässä kirjeessä ovat sanat teidän puolisoanne alleviivatut kaksinkertaisesti, ja juuri tämä seikka sai minut sallimaan teille tilaisuutta keskusteluun. Puhukaa! Mitä yhteyttä on teidän kaksintaistelullanne ja herra von Levetinczyn personallisilla suhteilla? Minä olen kuunteleva teitä, niin kauan kuin sanottavanne koskee herra von Levetinczyä, — mutta jos siirrytte toiselle alalle, niin poistun heti paikalla."

Majuri kumarsi miettivän totisena.

"Alan siis, armollinen rouva, kertomalla erään tuntemattoman miehen viime aikoina kuljeskelleen tässä kaupungissa puettuna meriupseerinpukuun. Pukunsa on avannut hänelle tien kaikkialle, missä upseereja oleskelee. Hän tuntuu olevan maailmanmies ja tottunut seuraihminen. En tiedä lähemmin kertoa, ken hän on, sillä minun tapani ei ole urkkia. Eikö hän joskus ole herättänyt teidänkin huomiotanne, armollinen rouvani? Te olette voinut joka ilta nähdä hänet teatterissa; hänellä on yllään vihreä virkapuku, jossa on keltaiset ja punaiset kääntökaulukset."

"Minä olen nähnyt hänet."

"Ja muistatteko milloinkaan ennen nähneenne häntä?"

"En ole pannut merkille hänen kasvojaan."

"Sehän on totta, armollinen rouva ei milloinkaan katsele vieraita miehiä kasvoihin."

"Eteenpäin, herrani! Minusta ei ole kysymys."

"Tämä mies on jo viikkokausia seurustellut kanssamme; rahoja hänellä tuntuu olevan viljalti. Syyksi täällä oloonsa hän ilmoitti odottavansa herra von Levetinczyn paluuta, koska hänellä oli muka hyvin tärkeä asia kerrottavana hänelle. Asia alkoi lopuksi ikävystyttää meitä. Hän tiedusteli joka päivä herra von Levetinczyä, ja hänen ilmeensä oli silloin niin salaperäinen, että me tulimme ajatelleeksi hänen olevan seikkailijan. Eräänä päivänä päätimme panna miehemme pussiin. Meidän oli saatavat selville, miten oli tämän ihmisen, laita, joka tunkeutui seuraamme. Minä otin hänet kuulusteltavakseni. Hän veti taas esiin tavalliset lausepartensa, että hänellä oli jotakin selvitettävää teidän miehenne kanssa. Miksi hän ei siis kääntynyt herra Levetinczyn liikkeenhoitajan puoleen? — Siksi, että asia oli niin arkaluontoinen, että se voitiin selvittää vain kahden kesken. — Tämän vastauksen saatuani päätin minä armotta käydä hänen kimppuunsa. Kuulkaa, sanoin hänelle, minä en usko, ja me epäilemme sitä kaikki, teillä olevan mitään arkaluontoisia asioita selvittämättä herra von Levetinczyn kanssa. Me emme tiedä, kuka te olette, mutta sen tiedämme, että herra Levetinczy on kunniallinen mies, jolla on järkeä ja luonnetta, jonka varallisuussuhteet, hyvä maine ja yhteiskunnallinen asema ovat tunnetut — ja sitäpaitsi hän on mies, joka perheenisänä on moitteeton ja joka kansalaisena on uskollinen kuninkaalleen. Hänellä ei siis voi olla mitään syytä salaisiin kohtauksiin teidän laistenne miesten kera."

Majurin puhuessa oli Timea noussut hiljaa paikaltaan. Hän meni nyt majurin luo, ojensi kätensä sanoen: "Kiitän teitä."

Ja taas näki Timar hänen valkeiden kasvojensa leimahtavan hehkuvan punaisiksi, jommoiset ne eivät ikinä olleet olleet, mutta nyt jäivät semmoisiksi. Rouva oli lämmennyt ajatellessaan juuri tämän miehen, jota hänen sydämensä jumaloi, puolustavan toista, joka ollen hänen puolisonsa seisoi heidän sydämiensä välillä.

Majuri jatkoi selontekoa, ja jotta ei loukkaisi Timeaa katseillaan, hän etsi huoneesta toisen esineen, johon kiinnitti katseensa, kuten ne, jotka aikovat kertoa jännittävän kertomuksen, valitsevat kiinteän pisteen silmilleen. Sellaisen hän löysi lohikäärmeen päästä Pyhän Yrjänän kuvassa. Mutta juuri tämän lohikäärmeen pään vieressä oli se aukko, josta Timar katseli huonetta, ja hänestä tuntui kuin majuri puhuisi suoraan hänelle, vaikka hänen piilopaikassaan olikin niin pimeä, ettei kukaan voinut nähdä häntä.

"Tämän kuultuaan", jatkoi majuri, "muuttuivat miehen kasvot äkkiä ja hän hypähti ylös, kuin nukkuva koira, jonka hännälle on astuttu. 'Mitä?' hän huusi, niin että kaikki sen kuulivat, 'te pidätte siis Leventinczya rikkaana, mainehikkaana, ymmärtäväisenä ja kunnioitettuna miehenä, hyvänä perheenisänä ja uskollisena alamaisena? No, minäpä näytän teille, että tämä Levetinczy, tavattuaan minut, seuraavana päivänä lähtee karkuun ja jättäen talonsa ja kauniin vaimonsa pakenee Unkarista ja koko Europasta, ja että te ette milloinkaan ole saava hänestä kuulla.'"

Timean käsi etsi tahtomatta katkenneen sapelin kahvaa.

"… Vastauksen asemasta löin miestä kasvoihin."

Timar veti nopeasti päänsä aukosta, jossa oli urkkinut, ikäänkuin olisi pelännyt iskun kohtaavan itseään.

"Minä näin miehen heti katuvan sanojaan. Hän olisi mielellään vetäytynyt pois tämän nyrkiniskun seurauksista. Mutta minä en päästänyt häntä. Minä asetuin hänen tielleen. 'Te olette sotilas, teillä on sapeli. Teidän täytyy siis tietää, mihin tällainen kunniallisten miesten välillä tapahtunut kohtaus johtaa. Tuolla ylhäällä majatalossa on avara tanssisali; me sytytämme kynttilät, te valitsette kaksi sekundanttia, ja minä kaksi, ja sitten me annamme aseiden ratkaista asiamme.' Emme jättäneet hänelle hetkeäkään ajatusaikaa. Mies miekkaili kuin merirosvo. Pari kertaa hän yritti tarttua sapeliini vasemmalla kädellään, minä raivostuin, iskin häntä päähän ja hän kaatui lattialle. Hänen onnekseen olin iskenyt terän lappeella, jolloin terä katkesi. Seuraavana päivänä mies oli paennut kaupungista, kuten lääkäreiltä kuulin. Haava ei siis ollut vaarallinen."

Timea otti jälleen ylös sapelin ja tarkasteli sen terää. Sitten hän laski sen takaisin pöydälle ja ojensi kätensä majurille.

Tämä taittui siihen hellästi ja vei sen huulilleen; tuskin saattoi huomata hänen sitä suudelleen.

Timea ei vetänyt kättään pois.

"Kiitän teitä!" kuiskasi majuri hiljaa. Timar ei kenties kuullutkaan sanoja piilopaikkaansa, mutta majurin kosteat silmätkin sanoivat samaa: "Kiitän teitä!"

Seurasi pitkä vaitiolo. Timea istuutui jälleen sohvalle ja nojasi päätään käteensä.

Majuri ryhtyi taas puheeseen:

"Mutta, armollinen rouva, minä en ole pyytänyt saada keskustella kanssanne kerskuakseni urotyöstä, joka on teille kiusallinen ja minun puolestani oli vain ystävyydenvelvollisuuden täyttämistä, enkä myöskään saadakseni sitä kiitosta, jota te ystävällisesti osoititte minulle kädenpuristuksella. Se oli paljon ja minulle erinomainen palkinto. Mutta minä en sen vuoksi, tällä tavattomalla, miltei naurettavalla tavalla, lähettämällä teille taittuneen sapelin, ole pyrkinyt saamaan teidät suostumaan keskusteluun kanssani, vaan tehdäkseni teille vakavan kysymyksen. Armollinen rouva, olisiko mahdollista, että tuon ihmisen puheissa olisi perää?"

Nämä sanat kuullessaan Timea säpsähti kuin salaman iskemänä. Timariinkin tämä salama sattui, joka ainoa hermo hänessä vetäytyi kokoon.

"Mitä te ajattelette?" huusi Timea kiivaasti.

"Sana on sanottu", jatkoi majuri, joka oli noussut tuoliltaan, "ja nyt minä en jätä teitä ennenkuin vastaatte kysymykseeni, armollinen rouva. Jos tämä mies on valehdellut yhden asian, niin on kaikki tyyni valhetta; mutta jos vain yksikin asia on totta, niin voi kaikki olla totta. Senvuoksi olen tullut tänne. Ilman verukkeita, suoraan asiaan käyden, avoimin otsin kysyn teiltä: Onko mahdollista, että näissä syytöksissä voisi olla yhtään totuuden sanaa? Minä en ole toistanut kaikkea, mitä tuo mies on sanonut Levetinczystä, mutta kaiken, mikä voi miestä loukata, hän on syytänyt hänen niskoilleen. Onko mahdollista, että Timarin elämä voisi saada sellaisen kauhean käänteen, jonka tämän onnettoman talon edellinen omistaja vain kuolemallaan vältti? Sillä jos se on mahdollista, niin eivät mitkään hienotunteisuussyyt voi pidättää minua Jumalan armahtavaisuuden nimessä hetkeäkään viipymästä pelastaakseni teidät tästä talosta, joka siinä tapauksessa uhkaa lyhistyä kokoon. Minä en voi sallia teidän vihkiytyvän turmioon; minä en voi kylmäverisenä katsella, kun joku vetää teidät mukanaan syvyyteen."

Nämä hehkuvat sanat olivat lämmittäneet Timeaa. Timar katseli väristen ja liikutettuna vaimonsa sieluntaistelua. Timea suoriutui voittajana. Hän kokosi kaikki voimansa ja vastasi levollisesti:

"Olkaa huoletta, herrani. Minä voin vakuuttaa teille, että ken tämä mies lieneekin ja mistä tulleekin, niin hän on valehdellut ja hänen panettelussaan ei ole mitään perää. Minä tunnen tarkoin herra Levetinczyn varallisuussuhteet, sillä hänen poissaollessaan olen minä hoitanut liikeasioita ja olen tajusin selvillä kaikesta. Hänen raha-asiansa ovat järjestyksessä, ja vaikkakin kaikki, mikä hänen yrityksissään on alttiina, onnettoman sattuman kautta menisi, niin ei ainoakaan pylväs hänen talossaan silti horjuisi. Sitäpaitsi voin minä hyvällä omallatunnolla sanoa teille, että herra Levetinczyn omaisuudessa ei ole äyriäkään, joka ei olisi rehellistä tietä hankittu. Hän ei ole ketään vahingoittanut eikä tehnyt köyhäksi ja hänen ei siis tarvitse vavista niitä syytöksiä, joita muut hänestä tekevät, eikä salata Jumalalta eikä ihmisiltä sitä, miten hän on saanut sen tai sen omaisuutensa osan. Levetinczy on rikas mies, jonka ei tarvitse punastua rikkauttaan."

Haa, kuinka Timarin posket paloivat pimeässä!

Majuri huokasi syvään.

"Te olette saanut minut vakuutetuksi kaikesta, armollinen rouva. Minä en myöskään ole epäillyt, ettei joka sana, jolla hän moitti Timaria liikemiehenä, olisi ollut valhetta. Mutta hänen lausunnoissaan oli myös paljon sellaista, joka asetti hänet puolisona huonoon valoon. Sallikaa minun kysyä teiltä yhtä seikkaa: Oletteko onnellinen?"

Timea katsoi häneen sanomaton tuska kasvoissaan ja hänen katseessaan oli vastaus: "Sinä näet ja kuitenkin kysyt!"

"Rikkaus, komeus ja ylenpalttisuus ympäröi teitä", jatkoi majuri rohkeammin; "mutta jos on totta, mitä minä — kautta kunniani! — en milloinkaan ole keneltäkään kysynyt ja johon minä, kun eräs minulle kysymättä sen sanoi, vastasin: 'Sinä valehtelet!' ja kuritin häntä siitä — jos se on totta, että te kärsitte, että te ette ole onnellinen, niin minä en olisi mies, jos nyt minulta puuttuisi rohkeutta sanoa teille: Armollinen rouva, vielä on eräs, joka kärsii yhtä paljon ja on yhtä onneton kuin te; — heittäkää luotanne nämä kahden ihmisen kärsimykset, jotka vielä toisessa maailmassa tulevat Jumalan edessä syyttämään kolmatta, näiden kärsimysten aiheuttajaa. Erotkaa hänestä!"

Timea painoi molemmin käsin sydäntään ja katseli kirkastettu tuska kasvoillaan ylös, kuten marttyyri, joka menee tuskalliseen kuolemaan. Kaikki sydämen tuskat olivat tällä hetkellä heränneet hänessä.

Kun Timar nyt näki hänet, löi hän masentuneena otsaansa ja kääntyi pois Judaksen reiästä, josta hän vakoili.

Muutamaan hetkeen hän ei kuullut eikä nähnyt mitään.

Kun kiusallinen uteliaisuus veti hänet uudelleen valon luo, joka tunkeutui hänen pimeyteensä ja hän katsahti huoneeseen päin, ei hän enää nähnyt marttyyriä. Timean kasvot olivat taas levolliset.

"Herraseni", hän sanoi lempeällä, vienolla äänellä majurille, "se seikka, että olen kuunnellut teitä loppuun asti on todistuksena siitä, että kunnioitan teitä. Sallikaa minun säilyttää tämä kunnioitukseni älkääkä milloinkaan enää kysykö minulta, mitä tänään olette kysynyt. Minä otan koko maailman todistajakseni, että en milloinkaan ole sanoin, enkä edes kyynelin valittanut. Kenen tähden olisin valittanut. Hänenkö, joka pelasti minut, muukalaisen, lapsen, kuolemasta, joka kolme kertaa astui kuoleman valtakuntaan pelastamaan minua? Kun minä olin typerä olento, jota kaikki ivasivat, suojeli hän minua; minun takiani hän joka päivä kävi verivihollisensa luona, kärsi kanssani, valvoi etujani. Kun minusta oli tullut kerjäläinen, jolla ei ollut kattoa pääni päällä, lahjoitti hän minulle, palvelijalle, kätensä, rikkautensa ja teki minusta kotinsa valtiattaren. Ja kun hän ojensi minulle kätensä, tarkoitti hän totta. Hän ei laskenut leikkiä kanssani."

Sanoessaan tämän Timea kiiruhti erään seinäkaapin luo ja tempasi sen oven auki.

"Katsokaa tänne, herraseni", hän huusi majurille ja levitti auki koruompeleisen laahustimen eräästä puvusta, joka riippui kaapissa. "Tunnetteko tätä pukua? Se on sama puku, jota minä ompelin. Te näitte minun viikkokausia tekevän siihen työtä. Joka piste on minulle haudattu unelma, surullinen muisto. Minulle oli kuviteltu, että siitä tulisi hääpukuni. Mutta kun se oli valmis, sanottiin minulle: 'Riisu se nyt yltäsi, se onkin toista morsianta varten!' Oi, herrani, se oli kuolettava isku sydämelleni. Jo vuosikausia olen riutunut tämän parantumattoman haavan tähden. Mutta nytkö hakisin eroa tästä jalosta, suuresta miehestä, joka ei, minun ollessani vielä puoliksi lapsi, imarrellut minua eikä sanonut minulle kohteliaisuuksia pannakseen pääni pyörälle, vaan pysyttelihe loitolla ja odotti, ja vasta sitten, kun muut polkivat minua ja jättivät minut avuttomaksi, astui hän esiin korottaakseen minut luokseen eikä ole senjälkeen milloinkaan lakannut yli-inhimillisellä, enkelimäisellä kärsivällisyydellä tekemästä kaiken voitavansa parantaakseen kuolettavaa haavaani ja jakaakseen kärsimykseni? Minäkö eroaisin tästä miehestä, jolla ei paitsi minua ole ketään muuta, jota hän rakastaa, tästä miehestä, jolle minä olen koko maailma, ainoa olento, jonka nähdessään hänen synkät kasvonsa kirkastuvat. Minäkö eroaisin tästä miehestä, jota kaikki rakastavat ja kunnioittavat? Minäkö sanoisin vihaavani häntä — minä, jonka on kiittäminen häntä kaikesta, ja joka en ole antanut hänelle muita myötäjäisiä kuin sairaan rakkaudettoman sydämen?"

Intohimoisesti liikutetun rouvan sanoja kuullessaan peitti majuri kasvonsa kädellään. Ja mitä sitten tunsi toinen mies Pyhän Yrjänän kuvan takana? Eikö hänestä tuntunut kuin hän olisi ollut lohikäärme, jonka kitaan pyhä ritari syöksee keihäänsä?

Ei kuitenkaan riitä, että keihäs syöstään halien kurkkuunsa; keihäänkärjen väkä riuhdotaan uudelleen irti haavasta.

"Ei, herraseni", jatkoi Timea, jonka kasvoja kirkasti vastustamattoman viehättävä naisellinen arvokkuus, "vaikka Timar olisi suoranainen vastakohta sille, miksi maailma häntä luulee, vaikka hän olisi rappiolla, kerjäläinen, en kuitenkaan eroaisi hänestä. Ei, silloin kaikkein vähinten. Ja jos hänen nimeänsä tahraisi häpeä, en silti heittäisi tätä nimeä luotani. Minä jakaisin hänen häpeänsä, kuten olen jakanut kaikki hänen loistokautenaan. Vaikka koko maailma halveksisi häntä, olisin minä kuitenkin velkapää hänelle ikuisen kunnioitukseni. Jos hän joutuisi maanpakolaiseksi, seuraisin häntä maanpakoon, ja minä asuisin hänen kanssaan metsissä, jos hänestä tulisi ryöväri. Niin, jos hän surmaisi itsensä, kuolisin hänen kanssaan…"

(Mitä se on? Itkeekö lohikäärme kuvassa?)

Timea ei ollut vielä puhunut loppuun.

"Ja lopuksi, herraseni, vaikka tuntuvin, katkerin suru, joka voisi kohdata vaimoa, kohtaisi minuakin, jos saisin tietää hänen rakastavan toista, niin sanoisin: Jumala siunatkoon häntä, joka on lahjoittanut miehelleni sen onnen, jota minä en voinut hänelle antaa! Enkä minä eroaisi hänestä. — Minä en siihen suostuisi, vaikka hän itse pyytäisi; minä en milloinkaan eroa hänestä, sillä minä tiedän, mitä valani ja sieluni pelastus vaativat minulta!"

Majuri nyyhkytti — hänkin!

Timea vaikeni hetkiseksi saadakseen takaisin levollisuutensa. Senjälkeen hän alkoi taas matalalla, lempeällä äänellä:

"Ja nyt te lähdette luotani ainiaaksi. Se tikarinpistos, jonka te monta vuotta sitten minun sydämeeni iskitte, on nyt kuitattu tällä miekaniskulla. Minä säilytän tämän taittuneen sapelin muistona. Niin usein kun silmäni sattuvat tähän sapeliin, muistutan itselleni teidän olevan jalon ihmisen, ja se on parantava haavani. Sillä, että te ette vuosikausiin ole lähestynyt minua ettekä puhunut minulle, olette te sovittanut sen, että kerran lähestyitte minua ja puhuitte minulle."

(Pyhän Yrjänän takaa kuului melua, ikäänkuin joku olisi nopeasti poistunut.)

Kun Timar kaapinovesta syöksyi piilopaikastaan käytävään, astui tumma olento hänen eteensä. Oliko se varjo, aave, vai paha henki?

"Mitä olette kuullut? Mitä olette nähnyt?"

Se oli Atalia.

Timar työnsi tumman varjon luotaan ja painaen sen toisella kädellään seinää vastaan kuiskasi sen korvaan:

"Kirous tulkoon päällenne! Ja kirottu olkoon tämä talo ja sen tomu, joka sen rakensi!"

Näin sanoen hän juoksi kuin mielipuoli alas portaita.

Ovi Timean huoneeseen avautui. Sieltä loisti valonhohde, ja siinä saattoi tuntea majurin, joka poistui. Timea soitti. Sohvi-rouvan kimeä ääni kuului hänen toruessaan siitä, että joku oli sammuttanut lampun portaissa. Sitten hän näytti majurille tietä. Atalia piiloutui kaapinoven taa. Ja kun kaikki olivat poistuneet ja oli jälleen tullut pimeä seisoi hän kauvan puhellen itsekseen äänettömiä sanoja. Hän vain liikutteli huuliaan, puri yhteen hampaansa ja silmät pyörivät ja puristetut nyrkit uhkasivat. Mitä hän sanoi?

Kymmenes luku.

ENSIMMÄINEN TAPPIO.

Paetako? Mutta minne? Siitä on nyt kysymys.

Tornikellot kaupungissa lyövät kymmenen. Puomit oli jo laskettu alas pienemmän Tonavan yli vievällä sillalla, joka johti saarelle. Nyt pääsi jäätäkin myöten suuremman Tonavan haaran ylitse. Mutta sinne ei voi päästä häivyttämättä kaikkia puusillalla olevia tullipalvelijoita ja rannalla muutamia poliiseja, joilla on ankara käsky olla päästämättä illasta kello 8:sta aamuun kello 7:ään ketään jäälle, vaikka pyrkijä olisikin itse paavi.

Tosin pari seteliä herra von Levetinczyn lompakosta kenties olisi saanut aikaan sen, mitä eivät edes pyhän isän bullat olisi pystyneet toimittamaan; mutta silloin olisi myös seuraavana päivänä varmasti koko kaupunki tiennyt kultapojan myöhään yöllä, yksin suuressa kiireessä lähteneen vaarallisen jään yli. Siitäpä olisi tullut erinomainen kuvitus juoruun, joka jo oli syntynyt kaupungissa kaksintaistelun johdosta. Pian olisi sanottu:

"No, hän pakenee jo Ameriikkaan." Ja se olisi tullut Timeankin korviin.

Timea!

Oi, kuinka raskasta on muistella tätä nimeä! Ja se kaikuu kaikkialta häntä vastaan.

Hänelle ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin palata Serberkadulla olevaan taloonsa ja odottaa siellä, siksi kunnes päivä alkaisi sarastaa.

Seuraisi tuskallinen yö.

Varovasti kuin varas, hän avasi oven, joka johti hänen huoneeseensa. Tähän aikaan nukkuivat talon kaikki muut asukkaat.

Tultuaan huoneeseen hän ei sytyttänyt mitään valoa. Hän heittäytyi sohvalle. Mutta pimeässä löysivät takaa-ajavat aaveet hänet vielä paremmin.

Kuinka punastuivatkaan alabasteri-kasvot!

Niinmuodoin on siis elämää jään alla. Vain aurinko puuttuu.

Avioliitto on Timealle ikuinen talvi, ikuinen napamaidentalvi. Hän on uskollinen vaimo.

Ja kilpakosija on myöskin uskollinen ystävä. Hän lyö miekkansa palasiksi sen miehen kalloon, joka uskaltaa panetella jumaloidun rouvan miestä.

Hänenkin edessään on Timarin kumartaminen. Aina niin pitkälle on hänen täytynyt nöyrtyä, että hänen nyt on pidettävä tätä miestä, jota hän vihasi, onnellisena kilpakosijanaan, jota hän halveksien katseli kuin nälkiintynyttä raukkaa, joka kokosi muutamia muruja muonanhankinnasta, aina niin pitkälle on tultu, että Timarin on pidettävä häntä suurena luonteena, joka on paljon hänen yläpuolellaan. Hänen itsensä yläpuolella!

Ja Timea rakastaa tätä henkilöä ja on onneton niinkuin tämäkin.

Ja molempien onnettomuuden syynä on se, että Timar on "kultapoika."

Ne, jotka eivät rakasta häntä, jumaloivat häntä.

Ei kenkään edes ajattele pettää, tai häväistä häntä, tai varastaa häneltä, ei edes särkeä hitustakaan hänen kunniansa timantista. He vaalivat hänen kunniaansa kuin aarretta.

Mitä? Jos nyt joku sanoisi: "Mutta eihän se ole totta!"

… Miten lämpimästi hänen vaimonsa ylisti häntä!

"Minut, palvelijattaren, hän teki talonsa hallitsijaksi."

Se ei ole totta. Sinä olit hallitsija, hän palvelija. Sinun omaisuudellasi hän teki itsensä herraksi, ja vasta senjälkeen hän antoi sen sinulle.

"Hänellä ei ole ketään muuta kuin minut. Minä olen ainoa olento, jonka nähdessään hänen synkät kasvonsa kirkastuvat."

Se ei ole totta. Hän nauttii rakkautta ja onnea eräässä maailman kolkassa, missä hän pettää sinua, rikkoo valansa ja pilkkaa uskollisuuttasi!

"Minäkö halveksisin häntä jota kaikki kunnioittavat?"

Mutta miksi kaikki kunnioittavat häntä? — Siksi, että häntä ei kukaan tunne. Jos Timea nyt kuulisi ja näkisi, millaista hänen sisällään on, sanoisikohan hän silloinkin: "Minä tahdon jakaa hänen nimensä häpeän, niinkuin olen jakanut sen loistonkin?"

Niin, hän sanoisi siten.

Timea ei hae eroa hänestä.

Timea sanoisi: "Jos olet tehnyt minut onnettomaksi, niin kärsi nyt kanssani." Se on enkelin julmuutta.

Näin on Timean laita.

Mutta miten on Noëmin?

Mitä hän tekee autiolla saarella, josta hän, siitä kiitos Timean jalomielisyyden — ei saa lähteä? Yksin keskellä talven synkkää yksitoikkoisuutta, pieni, avuton lapsi sylissään! Mitä hän nyt ajattelee? Ei ole ketään, joka voisi sanoa hänelle lohdutuksen sanaa. Kuinka hän vapiseekaan aaveita, huonoja ihmisiä, villejä eläimiä peläten siellä autiossa korvessa! Kuinka hänen sydäntään ahdistaneekaan ajatellessaan rakastettuaan ja ihmetellessään, missä tämä nyt oleskelee!

Oi, jospa hän vain tietäisi!

Oi, jospa nuo molemmat naiset tietäisivät, mikä alhainen lurjus se mies on, joka saattaa heille niin suuria sydäntuskia!

Jospa olisi joku, joka voisi sanoa heille sen!

Mutta odottakaa!

Kukahan se muukalainen voisi olla, joka on jo sanonut hänestä sellaisia asioita, että majuri iski häntä päähän? Vieras meriupseeri? Kukahan tämä vihamies voisi olla? Nyt on mahdotonta saada tietää sitä, sillä hän on jo lähtenyt kaupungista saamansa haava päässään.

Jokin ääni sanoi Timealle, että olisi parasta paeta tätä ihmistä.

Paeta! Kaikki hänen pyrkimyksensä ja tarkoituksensahan yhtyivät pakoajatukseen. Hänen mielestään ei ole mitään sietämättömämpää kuin paikallaan pysyminen. Matkoilla ollessaankin hän pitäessään päivällislepoa ei voi odottaa niin kauan, kunnes hevoset ovat ennättäneet syödä, hän menee jalan eteenpäin maantietä pitkin. Täten häntä alituisesti ajaa jokin paikasta paikkaan.

Nyt hänen päähänsä pisti viedä Noëmi ja Dodi laivaan ja purjehtia maailman ympäri heidän kanssaan. Kauas tuntemattomiin maanosiin.

Mutta Timea!

Tähän nimeen hän tekee haaksirikon. Valtamerellä virtaa lämmin virta päiväntasaajalta napamaihin saakka ja napamailta uiskentelee jäävuoria aina päiväntasaajalle saakka. Timar ajatteli, miten hullusti hän oli tehnyt ottaessaan sellaisen valtameren rintaansa.

Eikä hänen silmiinsä tullut unta! Hänen taskukellonsa löi kaksitoista. Vielä oli hänen valvottava seitsemän pitkää tuntia ennenkuin aamu valkenisi.

Hän päätti vihdoinkin sytyttää valon. Mielenliikutuksia vastaan on olemassa rauhoittava keino, vaikuttavampi kuin opium, nimittäin arkipäiväinen askartelu.

Sillä, jolla on paljon tekemistä, ei ole aikaa antautua rakkauden tuskien valtaan. Kauppiaat harvoin tekevät itsemurhan onnettoman rakkauden vuoksi. Heille ovat liikehuolet sellaisena terveellisenä jalkakylpynä, joka vetää veren alas jaloimmista ruumiinosista.

Timar otti esiin kirjeet, jotka oli pistetty pronssisen lohikäärmeen alle. Tämän kirjepainon alle pani hänen lähin miehensä tavallisesti ne kirjoitelmat, joiden sisältöön Timarin välttämättä oli itse tutustuttava, tai jotka hänen itse oli ratkaistava. Muutamat niistä olivat jo olleet Bajassa, Levetincz'issä, Wienissä ja Triestissä etsiäkseen näistä paikoista vastaanottajaansa ja olivat palanneet hänen pääkonttoriinsa Komorn'issa todistaakseen, ettei Timar puoleen vuoteen ollut näyttäytynyt missään näistä paikoista.

Jollei hänen ympärillään olisi ollut pelkästään rehellisiä ihmisiä, olisi häntä voitu pettää ja kavaltaa joka taholla.

Muutamiin kirjeisiin oli Timea jo merkinnyt ratkaisseensa kysymyksessä olevan asian.

Taaskin Timea!

Mikael avasi ja luki toisen kirjeen toisensa jälkeen. Kaikissa oli hyviä uutisia. Hän tuli ajatelleeksi Polykratesta, jolle kaikki onnistui ja joka lopulta alkoi pelätä menestystään.

Hänen rikkautensa kasvoi lakkaamatta. Häneltä jo puuttuu tilaisuutta hedelmällisesti käyttää kokoontuneita rahasummiaan. Hyväntekeväisyystili ei voi ottaa koko voittoa, joka nousee yli kaiken odotuksen. Kaikki, mihin hän ryhtyy, onnistuu. Kaikki, mihin hän lainaa nimensä, muuttuu kullaksi. Puhdas paperi tulee arvokkaaksi, kun hänen liikkeensä nimileima painetaan siihen.

Ja mikä on sitten syynä tähän ennenkuulumattomaan menestykseen?

Salaisuus, jota ei kukaan tunne, ei kukaan muu kuin hän.

Kuka on nähnyt Ali Tshorbadshin aarteiden makaavan hujan hajan pimeässä hytissä?

Hän yksin — ja kuu. Mutta kuu on hyvä toveri. Se on nähnyt muutakin.

Maailmanjärjestyksen painopisteenä on siis se, ettei tehty rikos milloinkaan tule ilmi. Silloin täytyy kaikkien seuraustenkin siitä olla loistoa, suuruutta, hyvettä!

Mutta se on mahdotonta!

Mikael tunsi sen, sillä hän oli syvä luonne. Hän tunsi, että liioiteltu onni, jonka perusta oli niin madonsyömä, lopuksi oli raukeava tyhjiin; sillä oikeus tapahtuu kaikille auringon alla. Ilolla hän olisi antanut pois puolet omaisuudestaan, vieläpä sen kokonaisuudessaankin, jos hän vain olisi voinut toivoa siten sovittavansa taivaan. Mutta hän tunsi katumuksentekonsa sisältyvän siihen tietoisuuteen, että hänen rikkautensa ja valtansa, hänen arvossa pidetty nimensä ja hänen näennäinen avio-onnensa olivat vain kohtalon ivaa. Hän oli haudattu sen alle, eikä voinut nousta ainoaan autuaaksitekevään elämään, jonka tarkoitusperä on Noëmi ja — pikku Dodi. Vasta kun Dodi ensimmäinen oli kuollut, vasta silloin hän tunsi, mitä poika oli ollut hänelle. Nyt, kun on kysymyksessä toinen, tuntee hän sen vieläkin voimakkaammin. Eikä hän voi tehdä heitä omikseen. Hän makaa haudattuna kultakasan alla, jota hän ei voi pudistaa päältään. Hän tuntee nyt valveilla ollen samaa, jota lavantaudin kuumehoureissa: hän makaa elävänä haudassa, joka on täytetty kullalla. Hänen päänsä päällä marmoripatsaassa seisoo liikkumaton alabasteripatsas: Timea. Kerjäläisnainen, pieni lapsi mukanaan, tulee poimimaan kukkia hänen haudaltaan: se on Noëmi. Elävältä haudattu koettaa turhaan huutaa: "Ojenna minulle kätesi, Noëmi, ja vedä minut ulos kultahaudasta!"

Timar ryhtyi uudelleen kirjeitä lukemaan.

Niiden joukossa oli eräs hänen brasilialaiselta asiamieheltään. Hänen lempiaatteensa, unkarilaisten jauhojen vienti, oli toteutunut loistavalla tavalla. Timar niittää siitä sekä kunniaa että rikkautta.

Lukiessaan kirjettä hän muisti kirjeenkantajan jättäneen hänelle sisäänkirjoitetun kirjeen, jossa oli valtameren tuonpuolisten maiden postileima. Hän etsi ja löysi sen takkinsa povitaskusta.

Kirje oli samalta kirjeenvaihtajalta, joka oli lähettänyt äskeiset suotuisat uutiset.

Se kuului:

Herrani! Sen jälkeen kun viime kirjeeni kirjoitin, on suuri onnettomuus kohdannut meitä. Suojattinne, Teodor Kristyan on häpeällisesti pettänyt meitä ja aiheuttanut meille suuria tappioita. Me olemme syyttömät tähän. Tämä mies on useita vuosia osottanut olevansa luotettava, kunnollinen ja ahkera, joten emme ole voineet olla osottamatta hänelle mitä suurinta luottamusta.

Hänen palkkansa ja toimituspalkkionsa olivat niin suuret, ettei hän ainoastaan elänyt hyvin niillä tuloilla, vaan säästikin vielä rahoja, jotka sijoitti meidän liikkeeseemme korkoa vastaan. Mutta tämä mies onkin vaarallisin petturi, joka milloinkaan on elänyt. Antaessaan näennäisten säästöjensä liikkeessämme kasvaa pieneksi pääomaksi, varasti hän meitä mitä julkeimmalla tavalla, kavalsi rahalähetyksiä, väärensi laskuja ja kirjoitti vääriä vekselejä liikkeemme nimessä — mikä oli hänelle mahdollista, syystä että te olitte antanut hänelle oikeuden käyttää sen nimileimaa, joten näihin saakka selville saatu tappio nousee 10 miljoonaan reissiin.

Timar heitti kirjeen luotaan.

Kymmenen miljoonaa reissiä! Se on suunnilleen satatuhatta guldenia.

Kas siinä Polykrateksen sormus, joka oli heitetty mereen.

Hän luki eteenpäin:

"Mutta tappion tekee vieläkin tuntuvammaksi se seikka, että hän on sekoittanut viime vuosien lähetyksiin Lorsisianilaista tavaraa, joka on paljon huonompaa lajia, sillä tämän konnantyön avulla on hän pilannut unkarilaisten jauhojen maineen useiksi vuosiksi, jos me yleensäkään milloinkaan voimme saada kaikkia asioita järjestykseen."

Tämä on siis ensi isku, ajatteli Timar itsekseen. Ja tämä isku oli samalla tuntuvin suurelle liikemiehelle. Se koski asiaa, josta hän oli ollut eniten ylpeä, ja joka oli saattanut hänelle kuninkaallisen neuvoksen arvonimen.

Täten on siis Timean rakentama loistava rakennus lyhistynyt kokoon.

Taaskin Timea!

Timar kiirehti lukemaan eteenpäin.

"Kevytmielisten naisten kanssa solmittu ystävyys on vienyt nuoren rikollisen näille harhateille. Muukalaiselle on tämä seikka ilmanalamme vaarallisin tartunta. Me vangitsimme hänet heti, mutta varastetuista rahoista ei ollut enää mitään jäljellä; osan hän oli menettänyt pelihelvetissä, loput tuhlannut kreolilaisnaisten seurassa. On tosin myös mahdollista, että lurjus on pannut melkoisia rahasummia varmaan säilöön, toivoen pääsevänsä niihin käsiksi tultuaan vapaaksi; mutta siinä tapauksessa hän saa odottaa kauan, sillä täkäläinen tuomioistuin on tuominnut hänet viideksitoista vuodeksi kaleriorjaksi."

Timar ei kyennyt lukemaan eteenpäin. Hän antoi kirjeen pudota pöydälle. Sitten hän nousi ja alkoi levottomasti kävellä edestakaisin huoneessa.

Viideksitoista vuodeksi kaleriorjaksi! Olla viisitoista vuotta taottu kiinni soutulaivaan, jolloin ei näe muuta kuin taivasta ja vettä! Viisitoista vuotta kestettävä auringon polttavaa hehkua, keinua ikuisesti levottomalla merellä ja kirota ikuisesti armotonta ihmiskuntaa! Hänestä tulee vanha mies ennenkuin hän saa vapautensa takaisin. — Ja miksi? Siksi, että Mikael Timar von Levetinczyä ei saa häiritä, tämän nauttiessa kiellettyjä iloja Vapaalla Saarella. Siksi, että ei kukaan saa ilmaista Noëmiä Timealle eikä Timeaa Noëmille.

Kun sinä lähetit Teodorin Brasiliaan, et luullut asiain käyvän näin… Kuitenkin, sinä laskit niiden olosuhteiden, joihin hän joutui, tekevän hänestä rikollisen.

Sinä et heti surmannut häntä luodilla niinkuin kunniallinen mies kaksintaistelussa surmaa vastustajansa, joka on hänen rakkautensa tiellä. Sinä teeskentelit isällistä hyväntahtoisuutta ja lähetit hänet kolmen tuhannen penikulman päähän luotasi, ja nyt saat nähdä hänen viisitoista vuotta hitaasti kitumassa kuollakseen lopulta, sillä sinä olet näkevä hänet maapallon lävitse ja kaikkien sen merienkin keskellä.

Tuli oli uunissa sammunut. Huone oli käynyt kylmäksi, ja akkunat olivat jääkukkien peitossa. Siitä huolimatta tippui hiki Timarin otsalta hänen kävellessään edes takaisin pienessä huoneessa.

Siis on jokainen, jolle hän ojentaa kätensä, tuomittu onnettomuuteen.

Tähän käteen on kiinnitetty kirous.

Kerran hän oli itsetietoisessa ylimielisyydessään kerskunut, miten hän teki kaikki onnellisiksi, joita lähestyi; vieläpä roistotkin tekivät parannuksen.

Oi, kuinka hirvittävästi hän oli pettynyt!

Hänen joka sormessaan riippui kirous ja tuomio.

Hänen takiaan on hänen vaimonsa onneton, ja samalla myös se ystävä, jolta hän viekkaasti on riistänyt vaimonsa.

Hänen takiaan kärsii toinenkin, jonka sydämen hän viekoitteli itselleen, ja jolle hän ei löydä turvapaikkaa maan päältä.

Ja tämä mies on nyt viisitoista vuotta kuuleva kahleiden kalisevan.

Oi, mikä kauhea yö!

Eikö päivä milloinkaan ala sarastaa?

Hän tuntee tässä huoneessa olevansa kuin vankilassa tai kuin haudassa.

Mutta salaisessa kirjeessä on myös jälkikirjoitus.

Timar palasi pöydän ääreen lukeakseen sen.

Jälkikirjoitus oli päivätty muutamia päiviä myöhemmin ja kuului seuraavasti:

"Juuri nyt sain kirjeen Porte au Prince'stä, missä meille ilmoitetaan, että kolme kaleriorjaa viime yönä pakeni veneellä siitä kalerista, missä rikollinen oli. Pelkään, että miehemme oli yksi niistä."

Lukiessaan nämä rivit valtasi Timarin sanomaton kauhu. Jos hiki oli tähän saakka helmeillyt hänen otsallaan, niin alkoi hän nyt vavista. — Onko kuume palannut?

Hän katseli peloissaan ympärilleen.

Miksi hän pelkää?

Hän on yksin huoneessa ja on säikähtynyt kuin lapsi, jolle on kerrottu ryövärihistorioita. Hän ei voi kauemmin kestää täällä sisällä.

Hän otti pistoolinsa ja katsoi, olivatko ne kunnolla ladatut. Sitten hän tutki, saiko pistinpuukon kärjen helposti ulos.

Pois täältä!

On vielä yö. Palovartija on juuri kuuluttanut ensimäisen tunnin keskiyön jälkeen. Täällä hän ei voi odottaa aamua.

Mitä? Eikö Szöny-rannalle voisi päästä kulkematta sillan yli? Saaren yläpuolella on Tonava täysin jäätynyt. Hänen tarvitsee vain vähemmän pelätä pimeää yötä ja vaarallista jääsiltaa kuin tätä lepattavaa kynttilää ja avointa kirjettä.

Kirjeen hän pitää liekin yläpuolella ja polttaa sen. Sitten hän puhaltaa kynttilän sammuksiin.

Ne eivät enää tee häntä rauhattomaksi.

Senjälkeen hän hapuilee ulos huoneesta. Suljettuaan oven jäljessään johtuu hänen mieleensä, että hän kenties on sytyttänyt jotakin poisheitetyn kirjeen jäännöksillä. Hän menee takaisin sisään. Paperilla, joka on palanut tuhkaksi, kulkee vielä muutamia tulikipinöitä edestakaisin monimutkaisissa kuvioissa kuin aavemaiset virvatulet. Hän odottaa siksi kunnes viimeinen kipinä on sammunut ja siten on tullut aivan pimeä. Senjälkeen hän syöksyy ulos yöhön. Tiellä eteisen ja käytävän lävitse hän näkee aaveen milloin edessään, milloin takanaan. Hän pitää vasenta kättään kasvojensa edessä ja oikeassa on hänellä paljastettu pistinpuukko. — Mutta kukaan ei väijy häntä, kukaan ei tule häntä vastaan.

Vasta silloin kun hän ennättää kadulle, hän tuntee rintansa keventyneeksi.

Hän rohkaisee taas itsensä.

Sillävälin on satanut lunta, joka nousee hänen jalkainsa alla hänen kiitäessään Tonavan rannalle läpi koko Serber-kadun aina myllysatamaan saakka.

Yhdestoista luku.

JÄÄ.

Tonava oli täydelleen jäässä aina Pressburg'iin saakka. Joka paikasta saattoi kulkea sen yli. Mutta päästäkseen Komornista Uj-Szöny'yn, oli Timarin kuitenkin kierrettävä saaren niemekkeen ympäri, sillä täällä on hiekkasärkkiä, joista kesäisin huuhdotaan kultaa. Näissä kaivetuissa särkissä kasaantuu jää tavallisesti korkeisiin röykkiöihin ja on vaikeata kiivetä näitä jäävallituksia ylös.

Timar teki ylimenosuunnitelman. Heti kun hänen huvilansa Monostor-kukkulan huipulla tulisi näkyviin, menisi hän suoraan eteenpäin.

Mutta jotakin tuli väliin, joka teki tyhjäksi hänen laskelmansa. Hän oli toivonut tähtikirkasta yötä; mutta heti hänen tultuaan Tonavalle laskeutui sumu. Alussa se vain oli hentoa, läpinäkyvää höyryä, mutta Timarin etsiessä tietä jäällä tuli sumu niin tiheäksi ettei voinut nähdä kolmea askelta eteensä.

Jos hän nyt olisi kuunnellut järjen ääntä, olisi hän heti kääntynyt takaisin yrittääkseen palata rannalle; mutta hän oli juuri sellaisessa mielentilassa, jossa ei kuunnella järkisyitä. Hänen oli ehdottomasti päästävä toiselle rannalle.

Lukuunottamatta sumua oli yö pimeä, ja saaren yläpuolella on Tonavan levein kohta ja jään yli on siinä kohden vaikein kulkea. Jääkappaleet, jotka ovat kokoontuneet toinen toisensa päälle, muodostavat sikin sokin pitkiä vallituksia ja monin paikoin muistuttavat jäät oikullisesti rotkoutunutta kallioryhmää, josta myös sylenkorkuiset jäähuiput pistävät esiin.

Kuljettuaan useiden tämänlaatuisten vallitusten ympäri huomasi Timar kulkeneensa harhaan.

Hän on jo tuntikauden harhaillut jääkentällä. Hänen taskukellonsa lyö neljännestä vaille kolme. Hänen olisi pitänyt jo aikoja sitten ennättää toiselle rannalle; hän on varmaankin erehtynyt suunnasta.

Hän kuuntelee. Pimeässä yössä ei kuulu ainoatakaan ääntä. On ilmeistä, ettei hän lähesty toisella rannalla olevaa kylää, vaan päinvastoin joutuu yhä kauemmas siitä.

Ei edes koiran haukuntaa kuulu.

Hän luuli nyt kulkeneensa Tonavaa pitkin, sensijaan että olisi kulkenut poikki, ja päätti sen vuoksi muuttaa suuntaa. Virta ei ole millään kohdalla yli kahtasataa askelta leveä, ja jossakin kohden hän kait lopultakin pääsisi maihin, jos jatkaisi kulkemistaan määrättyyn suuntaan.

Mutta pimeässä ja sumussa ei edes tiedetä, mihin suuntaan kuljetaan. Jäävallitus, jonka ohi hänen on kuljettava, vie hänet vastoin kaikkia laskelmia, suoralta linjalta pois. Hänen on kulkeminen murtoviivoissa takaisin samaan paikkaan, jossa jo on ollut. Toisen kerran hän löytää oikean suunnan ja hänen on vain tarvis ottaa sata askelta saapuakseen rantaan, mutta silloin hän alkaa miettiä, muuttaa suuntaa ja tulee taas noiduttuun jääsokkeloon.

Kello on nyt yli viisi. Hän on jo kulkenut Tonavalla neljä tuntia. Hän on lopen väsynyt. Hän ei ole ensinkään nukkunut tänä yönä eikä syönyt mitään koko edellisenä päivänä, mutta sitävastoin heikentynyt hermoja tärisyttävistä mielenliikutuksista.

Hän pysähtyi kuuntelemaan. Tähän aikaan tavallisesti soitetaan aamurukoukseen. Hänen pitäisi kuulla se joko kaupungista tai kylästä.

Mikä kohtalon iva, että pakana, kerettiläinen kuuntelee hartautta herättäviä kellonsointuja, jotka kutsuvat uskovaisia rukoukseen, ja että pakeneva rikoksentekijä hartaasti toivoo saada kuulla niitä!

Vihdoin hän kuuli, mitä oli toivonut: Komornin kellot. Oikein suunta olisi siis kääntyä puoleksi oikealle ja sitten marssia suoraan eteenpäin; siellä täytyi olla Szöny-ranta.

Mutta kellot pettivät häntä tällä kertaa, ne johtivat häntä vielä kauemmas Tonavaa ylös. Hän eksyi alueelle, jossa oli yksinomaan toinen toisensa päälle kokoontuneita jääkappaleita, joiden syrjät pistivät suoraan ylös. Niiden välistä oli hänen pujoteltava, milloin liukuen alas, milloin tarraten kiinni ja välistä ryömien nelinkontin, mutta mistään hän ei päässyt rantaan.

Hän ei uskaltanut huutaakaan. Hän ei kuullut muuta ääntä kuin variksien rääkymistä niiden lentäessä hänen päänsä päällä, tosin näkymättömissä. Hänen ainoa toiveensa oli voida auringon asennosta päivän koittaessa nähdä, missä itä oli, jolloin hän, entinen merimies kun oli, helposti oli löytävä tiensä. Jos hän jossakin paikassa olisi voinut hakata reiän jäähän, niin hän olisi voinut virran suunnasta nähdä, minne päin oli mentävä, mutta jääpeite oli kaikkialla niin tasapaksu, että ilman kirvestä oli mahdotonta saada siihen reikää.

Vihdoin sarasti aamu. Alkoi valeta, mutta sumu peitti vielä auringon.

Kello oli jo yli yhdeksän ja hän harhaili yhä löytämättä rantaa.

Vihdoin hälveni sumu hetkiseksi. Auringonkehrä näyttäytyi kalpeina, loistottomina kasvoina. Se näytti auringon varjolta. Ilma oli täynnä lukemattomia loistavia jäähiukkasia, jotka vierivät yhteen niinkuin pilvissä ja häikäisivät silmät.

Nyt hänen siis pitäisi löytää tie.

Aurinko on kumminkin jo liian ylhäällä, se ei enää osoita itää.

Mutta se näyttää muuta.

Timarista tuntui kuin hän tuijottaessaan välkkyvän sumun hämärän lävitse olisi kaukaa nähnyt erään talon katon ääriviivat.

Siellä, missä on talo, on varmasti myös maata. Hän meni suoraan eteenpäin.

Mutta verrattain kirkasta ilmaa kesti vain vähän aikaa. Tiheä sumu laskeutui taas jään yli, ja Timar kulki jälleen pimeässä.

Mutta tällä kertaa hän oli varuillaan eikä kääntynyt siltä suunnalta, mihin oli kulkenut. Ja nyt hän oli kulkenut oikeaa tietä. Pian hän havaitsi taas talon katon tiheän sumuharson lävitse.

Tultuaan kymmenen askeleen päähän rakennuksesta näki hän sen olevan — myllyn.

Jäät olivat temmaisseet sen mukanaan talvisuojapaikasta tai yllättäneet sen, sen ollessa vielä kiinni ketjuissa. Pyörätalon olivat jääkappaleiden terävät syrjät kauniisti sahanneet läpi, aivankuin puuseppä olisi tässä tehnyt mestariteoksia; pyörä oli murskautunut, ja talo oli kiilautunut jääröykkiöiden muodostaman vallituksen sisään, joka muodosti sen ympärille rintasuojustimen.

Timar pysähtyi kauhistuneena myllyn eteen. Päätä pyörrytti kuten sen, joka näkee aaveen.

Hän tuli äkkiä ajatelleeksi Perigrada-pyörteisiin vaipunutta myllyä.

Eikö tämä ole sen myllyn aave, joka tulee pelottamaan häntä hänen elämänuransa lopulla — tai kenties antamaan hänelle asuinsijan?

Asuinsijanko? Talo, joka on lyhistymäisillään kokoon. Myllynrauniot keskellä jäitä!

Kiusaava halu pakotti Timarin astumaan sisään. Oven lukko oli avautunut todennäköisesti jäiden painosta ja ovi oli selkoselällään. Hän meni sisälle. Myllylaitos oli vielä sellaisessa kunnossa, että Timar joka hetki odotti saavansa nähdä valkoisen myllärinaaveen tulevan kolistamaan jyvät alas sihtauslaatikkoihin.

Ylhäällä katon rajassa, poikkilaudoilla, istui joka laudalla variksia. Pari niistä lensi ylös hänet nähdessään; toiset istuivat hiljaa ensinkään välittämättä hänestä.

Timar oli kuolemanväsynyt. Kahdeksan tuntia hän oli herkeämättä vaeltanut jäällä ja ne esteet, joita hänen oli ollut voitettava, olivat väsyttäneet häntä vielä enemmän. Hänen vatsansa oli tyhjä, hänen hermonsa veltostuneet, hänen jäsenensä kankeat kylmästä.

Hän istuutui eräälle laudalle myllyyn.

Hänen istuessaan menevät hänen silmänsä kiinni.

Ja tuskin hän on sulkenut silmänsä, kun hän jo näkee itsensä "Pyhän Barbaran" keulassa valtaushaka kädessä, ja valkokasvoinen tyttö vieressään. "Pois täältä!" hän huutaa tytölle. Laiva syöksyy putousta kohti, kuohut lähenevät. "Sisään kajuuttaan!" Mutta tyttö ei liikahda. Nyt lyövät aallot laivan yli.

Timar putosi lattialle ja heräsi siihen.

Hän alkoi nyt ajatella sitä vaaraa, jossa oli. Jos hän vielä nukkuisi tähän, niin hän paleltuisi kuoliaaksi.

Epäilemättä olisi se helpoin keino päästä hengestään. Mutta hänellä oli vielä paljon tekemistä tässä maailmassa. Hänen hetkensä ei vielä ollut lyönyt.

Mitä ihmiset sanoisivat siitä, että herra Mikael Timar von Levetinczy löydettäisiin seuraavana päivänä kuolleena myllyssä, joka oli joutunut jäihin. Kuinka hän oli joutunut sinne? Mikä arvoitus siitä syntyisi jälkimaailman selitettäväksi!

Ei, niin naurettavalla tavalla hän ei tahtoisi kuolla.

Hän nousi ja meni pois myllystä.

Sumu oli niin tiheä, että mitään ei voinut nähdä. Ei ollut päivä, vaan yö. Huokauksen, joka pyrki nousemaan taivaaseen, nieli musta pilvi, eikä se päässyt tunkeutumaan sen lävitse.

Kaikki elävät olennot ovat hylänneet hänet; hän on hautautunut pilviin.

Eikö siis mikään elävä olento voi vapauttaa häntä hänen hädästään?

Voipa niinkin.

Kun jäät tempaisivat irti myllyn, oli siinä rottia. Ne odottivat siksi kunnes jäät olivat asettuneet. Silloin ne lähtivät myllystä ja kulkivat rannalle. Ohuella lumipeitteellä näkyivät niiden jäljet. Timar seurasi niitä. Pienin imettäväisistä johdatti siis viisaan, mahtavan ihmisen maihin.

Noin puolen penikulman päässä Uudesta Szönystä hän pääsi maihin.

Sieltä hän harhaili maantielle ja saapui vihdoin majataloon, johon oli jättänyt vaununsa. Siellä oli hänen edessään ja hänen takanaan sumua; ei kenkään nähnyt, mistä hän tuli.

Majatalossa hän nautti sorkkahyytelöä, jota oli valmistettu kuskille syötäväksi, joi sen lisäksi ruukullisen viiniä, valjastutti hevoset, paneutui levolle vaunuihin ja nukkui aina iltaan saakka.

Hän näki alituisesti unissa olevansa jäällä ja vaunun kolahtaessa hän heräsi aina siihen, että jää hänen allaan sortui ja hän painui pohjattomaan syvyyteen.

Kun hän oli lähtenyt myöhään Szönystä tuli hän vasta seuraavana päivänä huvilinnaansa Füred'iin.

Sumu seurasi häntä sinne asti, niin ettei hän voinut nähdä Plattenjärveä.

Jo yöllä hän kutsutti kalastajansa luokseen ja kuuli heidän aikovan seuraavana päivänä lähteä ensimmäiselle jäänalaiselle kalastusmatkalle. Hän käski viinitarhurin pitämään varalta niin paljon viiniä ja viinaa kuin tarvittiin.

Galambos, kalastajien vanha esimies, ennusti hyvin hyvää satoa. Timar kysyi, mihin hän perusteli tämän ennustuksen.

Hän selitti sen jo lupaavaksi enteeksi, että Plattenjärvi oli niin aikaisin jäätynyt. Tähän aikaan, juuri ennen kutuaikaa, tulivat kalat suurin joukoin lahdelmaan. Mutta vielä onnellisempi merkki oli se, että herra von Levetinczy oli itse saapunut tänne. Hänen mukanaan tulee onni.

"Minunko mukanani onni!…" toisti Timar itsekseen ja huokasi syvään.

"Minä uskallan lyödä vetoa siitä, että me huomenna saamme pyydykseen itse fogaschien kuninkaan."

"Mikä fogaschien kuningas on?"

"Se on vanha fogaschi, jonka kaikki Plattenjärven kalastajat tuntevat, sillä se on ollut kaikkien nuotassa, mutta kukaan ei ole voinut saada sitä ylös. Heti kun se huomaa joutuneensa pyydykseen, sukeltaa se meren pohjalle ja alkaa siellä kaivaa reikää pyrstöllään; siihen reikään se sitten ryömii ja pääsee siten pakoon. Se on viekas veijari. Me olemme jo luvanneet palkinnon sen päästä, sillä se pyydystää yhtä paljon pikku kaloja kuin kolme kalastajaa yhteensä. Se on määrättömän suuri, kun se ui veden pinnalla saattaisi sitä luulla sammeksi. Kyllä me saamme senkin huomenna."

Timar antoi hänen mennä sekä päästi toisetkin menemään ja paneutui levolle.

Nyt vasta hän tunsi, miten väsynyt oli.

Hän vaipui pitkään, hyväätekevään uneen, jota eivät unikuvat häirinneet. Herätessään hän tunsi olevansa aivan entisellään. Huoletkin, jotka olivat vaivanneet hänen mieltään olivat astuneet varjoon, niinkuin ne olisivat siirtyneet vuosien taakse ajassa. Eilis- ja toissapäivän välinen aika tuntui hänestä ijäisyydeltä.

Päivä ei vielä sarastanut, mutta häntä hämmästytti kuu, joka paistoi sisään jääkukkien peittämästä akkunasta.

Hän nousi nopeasti, peseytyi tapansa mukaan jääkylmällä vedellä ja kiirehti katsomaan Balatonia.

Kun tämä on jäässä, on se, etenkin ensi päivinä viehättävä näky.

Jättiläissuuri järvi ei jäädy kuten virrat, joissa jääpalat vähitellen röykkiöityvät ja lopuksi muodostavat kiinteän massan; tässä peittää koko veden pinnan tyynellä hetkellä kristallin kirkas jääpeite, ja aamulla lepää silmien edessä sileä, kirkas jääkuvastin. Kuun valossa se näyttää yhdeltä ainoalta jäätasolta, jossa ei ole minkäänlaista halkeamaa.

Vain ajotiet, jotka pitävät yllä liikeyhteyttä kummankin rannan kylien asukkaiden välillä, vain ne piirtyvät siihen. Ne kulkevat ristiin toinen toisensa poikki niinkuin mittaviivat suuressa lasilevyssä.

Tässä kuvastimessa nähdään Tihanyn vuoret luostareineen ja sen kahdenkertaiset tornit, aivan samoin kuin todellisuudessa, tässä vain ylösalasin.

Timar seisoi kauan vaipuneena katselemaan tätä lumoavaa taulua.

Kalastajat herättivät hänet unelmistaan. He tulivat nuottineen, seipäineen ja jääkoukkuineen. Kalastus oli alettava ennen auringonnousua, he sanoivat.

Kun kaikki olivat koolla, asettuivat he piiriin ja vanha esimies viritti hartaan virren, johon toiset yhtyivät. Timar astui syrjään. Hän ei voinut lähettää Jumalalle ylistyslaulua. Kuinka hän voisi kääntyä ylistyslauluin hänen puoleensa, joka on kaikkitietävä eikä anna laulun äänen pettää itseään?

Kalastajien laulu kuului sileätä jäätä pitkin aina kahden penikulman päähän asti ja kaiku rannoilta lauloi virren uudelleen.

Timar meni kauas jäälle.

Nyt alkoi sarastaa. Kuu kalpeni ja itäinen taivaanranta värittyi koko pituudessaan ruusunpunaiseen, jonka jälkeen jättiläissuuruinen jääkuvastin muuttui ihmeellisissä värivivahduksissa, jakaantuen silloin kahteen puoliskoon, jotka erottuivat selvästi toisistaan; toinen puoli sinipunertavana ja kuparinruskeana, toinen, läntinen, taivaansinisenä.

Sikäli kun taivas vaalenee, käy ilmiö yhä komeammaksi. Purppurapuna, taivaan kulta, kohdistuu tässä puhtaassa kuvastimessa, ja kun auringon himmeänä hehkuva kehrä, tulensäteiden ympäröimänä, sukeltaa esiin taivaanrannan sinipunertavista sumuista ja valaisee jään kimmeltävää pintaa, niin on se näytelmä, jommoista ei meri eikä mikään liikkuva vedenpinta tarjoa. On kuin kaksi aurinkoa yhtä aikaa nousisi kahdella eri taivaalla.

Heti kun aurinko on murtautunut noiden sinipunertavanruskeiden sumujen läpi, päästää se äkkiä ulos säteensä.

Esimies Galambos huusi etäältä Timarille:

"Nyt te saatte kohta kuulla jotakin! Mutta älkää pelätkö! Hoho!"

"Pelätäkö?" ajatteli Timar itsekseen ja kohautti epäilevästi olkapäitään.

Mikähän koko maailmassa voisi enää saada hänet pelkäämään?

Pian hän olisi sen kokeva.

Kun aurinko ensi kerran paistaa Balatonin jäälle, kuuluu siitä aluksi ihmeellisiä ääniä, aivankuin lumoutun harpun tuhansia kieliä kosketeltaisiin. Ne muistuttavat Memnonin patsaan soittoa, vain sillä erotuksella, että äänet eivät tähän vaikene. Salaperäinen soiminen käy yhä äänekkäämmäksi niinkuin virran näkki alhaalla vedessä tarttuisi soittimiin molemmin käsin. Viimeksi syntyy pauhina ja räiskinä, joka yhä kasvaa voimakkaammaksi, niin että viimeksi kuuluu kuin paukahtelevia laukauksia ja joka pamauksen perästä näkyy loistava halkeama jäässä, joka tähän saakka on ollut läpinäkyvä kuin lasi. Joka suuntaan halkeilee jääkerros, kunnes se muistuttaa jättiläismäistä mosaikkia, joka on kokoonpantu miljaardeista pienistä kuutioista, viisikulmioista ja erimuotoisista särmiöistä, mutta jonka pinta on kuin kuvastin.

Tästä syntyy ääni.

Kun sen kuulee ensi kerran, alkaa sydän lyödä kiivaammin.

Koko jääkenttä kohisee, soi ja laulaa jalkojen alla. Ukkosen jyrinä ja sitran soitto sekaantuvat toisiinsa. Joku pauke muistuttaa kanuunanjyrinää ja kuuluu penikulmien päähän.

Mutta kalastajat alkavat tyynesti levitellä nuottiaan paukkuvalle jäälle ja kaukana näkyy heinärekiä, joiden eteen on valjastettu neljä härkää, hitaasti kulkevan sen yli. Ihmiset ja eläimet ovat jo tottuneet jään paukkinaan, jota kestää auringon laskuun asti.

Mikaeliin teki tämä hänelle vieras ilmiö ihmeellisen vaikutuksen.

Hänellä oli aina ollut avoin mieli käsittämään luonnon "suurta elämää." Hänen vastaanottavaiseen sieluunsa oli se ajatus juurtunut, että kaikessa, jossa on elämää, on myös tietoisuutta: tuulessa, myrskyssä ja salamoissa, itse maassa, kuussa ja tähdissä.

Jospa hän nyt vain tajuaisi, mitä jää tässä hänen allaan sanoo!

Äkkiä kuului sellainen jyske, että oli kuin sata kanuunaa olisi lauaistu yhtäaikaa tai kuin maanalainen miina olisi räjähytetty ilmaan. Koko jääpeite tutisi. Tämän kumisevan jyrähdyksen seuraukset ovat pelottavat. Aina Füredin rannalta Tihanyyn asti, 3000 askeleen pituisen matkan, on jää halennut ja molempien jääröykkiöiden välissä ammottaa sylenlevyinen kuilu.

"A rianas, a rianas" ["jäärailo, jäärailo!"] huutavat kalastajat, antaen nuottainsa jäädä siihen paikkaan ja juoksevat paikalle.

Timar oli tuskin kahden askeleen päässä paikalta. Hän oli nähnyt, miten railo oli syntynyt. Hänen polvensa tutisivat siitä hinattavasta töytäyksestä, joka oli erottanut jäät toisistaan. Hän seisoi siinä ikäänkuin valtava luonnonilmiö olisi herpaissut hänet.

Kalastajat selittivät hänelle, että äsken syntynyttä railoa kutsutaan kansan kielellä "rianas", sana, jota ei muualla tunneta. Tällainen jäärailo on hyvin vaarallinen jään yli kulkeville, sillä sitä ei voi etäisyydestä erottaa, eikä se milloinkaan jäädy, sillä vesi on sillä kohdalla alituisessa kuohussa.

Näiden hyvien ihmisten ensimmäinen toimenpide oli lyödä seipäitä jäänreunaan ja sitoa olkilyhteitä niiden päihin joka paikassa, missä ajoteitä ja jalan jälkiä johti railolle, jotta ajoissa kulkijat huomaisivat vaaran.

"Mutta vielä vaarallisemmaksi käy paikka", selitti esimies, "kun voimakkaan tuulen paineesta eronneet jääröykkiöt jälleen työntyvät yhteen. Silloinkin syntyy samanlainen soiminen ja ryske. Usein on myrskyn voima niin suuri, että se nostaa jään reunat korkealle, joten veden ja kohonneen jään välille syntyy tyhjä paikka. Armahtakoon Jumala sen kulkijan sielua, joka ei huomaa tätä, vaan ajaa ylitse ajopeleillä, sillä jää, joka ei ulotu vedenpintaan saakka, murtuu hänen allaan."

Oli jo puolipäivän aika, ennenkuin päästiin käsiksi päivätyöhön.

Kalastaminen Balatonin jään alta on iloista työtä.

Siinä lahdelmassa, jossa tiedetään kalojen tähän vuoden aikaan oleskelevan ja kokoontuvan suuriin parviin, hakataan ensiksi kaksi sylenlevyistä aukkoa noin viidenkymmenen kyynärän päähän toisistaan ja sen jälkeen muodostetaan pienistä aukoista, jotka ovat noin kaksi syltä läpimitaten, neliö sillä tavoin, että suuret aukot muodostavat puolisuuunikkaan vastakkaiset kulmat.

Kaikki jääkappaleet, jotka on hakattu pois, ladotaan päällekkäin aukkojen reunoille, joten ohikulkijoita varoitetaan aukoista.

Auringon paistaessa näihin jäämöhkäleihin, joita on siellä täällä suurella jääkuvastimella, luulisi näkevänsä tuhansien suurien timanttien säkenöivän.

Kalastajat kantavat pitkän, vahvan nuottansa toisen suuren aukon luo, levittävät sen ja kiinnittävät kumpaankin päähän puolenkolmatta sylen pituisen seipään. Eräs heistä alkaa nyt työntää seivästä siihen kiinnitettyine nuottineen jään alle, toinen odottaa lähimmän pienemmän aukon vieressä, ja niin pian kuin seipään kärki on ennättänyt sinne, työntää hän sen kolmanteen aukkoon, jonka luona on kolmas kalastaja. Samaa tietä kulkee neliön toisella puolella toinen seiväs, jossa on kiinni nuotan toinen pää. Molemmat seipäät ja niiden kera nuotan molemmat päät kohtaavat toisensa rantaa lähinnä olevassa suuressa aukossa.

Nuotta, jonka sen alareunaan kiinnitetyt lyijypainot vetävät pohjaan yläreunan pysyessä veden rajassa, muodostaa siis oikean vankilan niille kaloille, jotka ovat nelikulmiossa.

Ja näihin aikoihin vilisee tavallisesti kaloja. Fogaschi lähtee syvästä liejustaan ja nousee hengittämään raitista ilmaa jäähän hakatuista aukoista. Ne viettävät nyt perhe juhliaan; tämä on se aika, jolloin kylmäveriset viettävät suloisen rakkauden juhlaa. Kiinteä jääkatto erottaa ne vieraista aineksista — mutta ei ihmisestä.

Nyt on jää niille vain turmioksi.

Kun ne vihdoin huomaavat nuotan työntyvän yhä suljetummin ympärilleen, ei ole enää mitään mahdollisuutta päästä pakoon. Ne eivät voi loikata ulos saarroksesta, sen estää jää. Fogaschi, joka on joutunut pulaan, ei nyt myöskään voi käyttää tavallista keppostaan hyväkseen, nimittäin kaivautua liejuun, sillä toveriparvi vetää sen mukanaan.

Ja kaksikymmentä kalastajaa tuolla ylhäällä tarttuu nuotan nyöreihin ja vetää sen levollisesti ylös.

Kahdenkymmenen henkilön yhdistyneet ponnistukset antavat aavistaa, mikä kalapaljous vedetään ylös. Kokonaisuudessaan painaa saalis muutamia satoja sentnerejä.

Veden pinta alkaa elää suuressa aukossa.

Ylös pinnalle ajettu kalaparvi, joka on joutunut satimeen, tunkeutuu ainoaan aukkoon, joka sille on olemassa. Se on varma kuolema.

Eri muotoisia kalansuita ja päitä sukeltaa esiin vedestä, läpinäkyviä eviä, punaisia pyrstöjä, sinisiä, vihreitä ja hopeanhohtoisia selkiä vilisee sekaisin, ja niiden seassa näyttäytyy silloin tällöin Balatonhaikala, sentnerinpainoinen suurine kitoineen ja hevosenkengänmuotoisine viiksineen; se kuitenkin katoaa yhtä nopeasti syöksyen alas syvyyteen ikäänkuin etsien sieltä pelastusta.

Kolme kalastajanrenkiä pyydystää etumiehensä kera suuriin haaveihin liikkuvaa joukkoa, joka on tunkeutunut aukkoon ja he heittävät muitta mutkitta kalat jäälle, missä suuret ja pienet sätkyttelevät sikinsokin. Sieltä ne eivät voi paeta, sillä muut aukot ovat jo tukitut niihin soveltuvilla jäämöhkäleillä. Nyt alkaa oikea nostotanssi.

Leveäleukainen karppi loikkii puolen sylen korkeudelle, hauki väänteleikse epätoivoissaan kuin käärme kiemurtelevissa ahven- ja ruutanaläjissä. Monnikaloja tartutaan kiduksiin, vedetään ylös ja heitetään jäälle, missä ne hitaasti painaen muodottoman ruumiinsa kaljua päätä jäähän lakasevat painavalla pyrstöllään ympärillä makaavat vankitoverinsa kauas toinen toisistaan.

Jää aukon ympärillä on jo kaikilla tahoilla kalojen peittämä. Karppi hyppelee kuin nokkahiiri. Sen annetaan olla rauhassa, eihän se kuitenkaan voi paeta. Hitaammat kalat makaavat suurissa röykkiöissä.

"Olenhan sanonut", mutisi vanha esimies, "että me tänään saisimme hyvän saaliin. Missä vain armollinen herra näyttäytyy, siellä on myös onni mukana. Jospa nyt vain saisimme kiinni fogaschikuninkaan!"

"Ellen aivan erehdy, on se nuotassamme", sanoi kalastajanrenki, joka veti nuoraa lähinnä vettä, "siinä ui suuri otus edestakaisin, tunnen sen käsivarsissani."

"Haa, tuossa se on!" huusi toinen, joka juuri oli saanut haavinsa kaloja täyteen, kun krokotiilia muistuttava suunnaton pää pisti ylös veden pinnalle; koko pää oli hopeanvalkoinen, ammottavassa kidassa loisti kaksi riviä hampaita, teräviä kuin kaimalla. Sitäpaitsi oli sillä neljä käyrää torahammasta, jotka tarttuivat toinen toisiinsa haukatessa kuin tiikerin hampaat. Se oli kunnioitusta herättävä pää. Täydellä syyllä saattoi sen omistajaa kutsua tämän järven kuninkaaksi, missä ei kukaan, ei edes hänen omaa heimoaan, voinut kilpailla hänen kanssaan.

"Siinä se on!" huusi yhtaikaa kolme muuta, mutta hetki sen jälkeen se oli taas sukeltanut alas, ja nyt alkoi kalastajien taistelu.

Alkoi hirveä metakka, ikäänkuin olisi satimeen joutunut järvenkuningas vielä jäljellä olevine henkivartioineen äkkiä antanut käskyn taistella itsensä ratkaisevassa kamppailussa lävitse. Haukien, karppien ja monnien hurja joukko syöksyi suin päin kireäksi jännitettyä nuottaa vastaan; täytyi taistella nuijilla näitä syöksyviä Goliatheja vastaan.

Kalastajat innostuivat, kylmäveriset osottautuivat kykenevänsä sankarilliseen innostukseen, nousivat heidän valtakuntaansa tunkeutuvia vihollisia vastaan ja taistelivat oikean taistelun. Taistelu päättyi kuitenkin heidän tappioonsa. Monneja lyötiin kalloon ja vedettiin jäälle; kauniit, valkoiset fogaschit ja kiiltokalat haavittiin ylös aina kun niitä ilmestyi veden pinnalle, mutta fogaschikuningas ei vain tahtonut näyttäytyä.

"Se on päässyt pakoon!" mutisi vanha esimies.

"Ei, se on yhä vielä nuotassa", ilmoitti kalastajanrenki, joka oli lähinnä vettä ja puri yhteen hampaitaan. "Minä tunnen käsivarressani, miten se nykii ja työntää; kunhan se ei vain repisi rikki lankaa."

Saalis, joka oli ympäristössä, oli suunnattoman suuri. Oli tuskin ainoatakaan paikkaa, missä olisi voinut seistä polkematta kaloja.

"Kas niin, nyt on nuotta revennyt", huusi kalastajanrenki. "Kuulin, miten se repesi."

Vain pieni osa nuottaa oli enää veden alla.

"Vetäkää ylös!" kiljui vanha esimies, ja miehet tempoilivat nyt kaikin voimin. Nuotan kera tuli koko jälellä oleva kalajoukkokin ylös. Niiden joukossa oli fogaschikuningaskin, oivallinen näyte lajiaan. Se painoi yli kaksi naulaa, ja sellaisia saadaan pyydyksiin vain kerran kahdessakymmenessä vuodessa, tuskin niinkään usein. Se oli todella vahvalla päällään murtautunut nuotan läpi, mutta piikkiset evät sotkeutuivat lankoihin eikä se päässyt irti. Kun sitä vedettiin ylös, löi se erästä kalastajanrenkiä pyrstöllään kasvoihin niin kovaa, että tämä kaatui taaksepäin jäällä. Mutta se olikin sen viimeinen uroteko. Seuraavassa silmänräpäyksessä se sai kuolla. Ei milloinkaan vielä ole kukaan ihminen pitänyt elävää fogaschia kädessään. Arvellaan sen ilmarakon halkeavan heti kun se on tullut ylös vedestä, ja siihen sen elämä päättyy.

Kalastajien ilo tästä kalasta oli suurempi kuin koko muusta runsaasta saaliista. Sille oli kauan asetettu pyydyksiä. Kaikki tunsivat tämän äreän kalanhävittäjän. Sillä oli muun muassa paha tapa syödä omia sukulaisiaan. Siksi sitä nimitettiinkin fcgaschikuninkaaksi. Kun se avattiin, löytyi sen vatsasta toinen suuri fogaschi, jonka se luultavasti juuri äskettäin oli nielaissut. Sillä oli kaunis kullanvärinen rasvakerros, niin paksu kuin villisian, ja sen liha oli lumivalkoista.

"Herra von Levetinczy, tuon me lähetämme armolliselle rouvalle", sanoi vanha esimies. "Me pakkaamme sen jäälaatikkoon. Teidän armonne täytyy kirjoittaa kirje ja ilmoittaa sen olevan fogaschikuninkaan. Se, joka syö sitä, syö kuninkaanlihaa."

Mikael ylisti päähänpistoa ja lupasi, ettei palkinto jäisi tulematta.

Kun fogaschi oli saatu ylös, oli lyhyt talvipäiväkin lopussa, mutta vain taivaalla, ei jäällä.

Nyt vasta alkoi täällä tulla eloisaa.

Naapurikylistä, Siofokista, Szantosta, Zamardista, Araks'ista, Csapokista, tuli kansaa tänne ajopeleissä korineen, selkäreppuineen ja puisine kenttä pulloineen. Pulloissa oli viiniä, repuissa silavaa ja koreihin aiottiin ottaa kaloja.

Kun sitten alkoi saaliinjako, syntyi kalastajien ympärillä oikeat markkinat.

Auringon laskettua solmittiin soihtuja kaislanipuista, jäälle sytytettiin tulia ja nyt alkoi kalakauppa. Karpit, hauet, monnit ja ahvenet kelpaavat kyllä köyhälle kansalle. Mutta fogaschit lähetetään Pestiin ja Wieniin, ja niistä saadaan hyvä hinta. Loput myydään halvalla. Mutta tästäkin saatiin hyvä voitto. Yhdellä ainoalla nuotanvedolla oli saatu lähes kolme sataa sentneriä kalaa. Tämä Timar on toden totta onnen helmalapsi.

Kala, joka ei ole myyty, pakataan koreihin ja ajetaan varastohuoneisiin, mistä se viedään ajoneuvoilla Vessprimtorille.

Timar tahtoi nyt valmistaa kokoontuneelle kansalle iloisen hetken. Hän käski tuoda suuren viinitynnörin jäälle ja antoi siellä lyödä tapin pois. Sitten hän kehoitti esimiestä keittämään kalaruokaa, jommoista vain hän osasi valmistaa.

Tähän tarkoitukseen valittu, palasiksi leikattu kala, joka ei saa olla liian rasvaista eikä liian ruotoista, heitetään suunnattoman suureen kattilaan. Lisäksi sekotetaan pari kourallista sipulia. Oikeastaan on koko taito siinä, että osataan saada aikaan oikea seos, mikä asiaan perehtymättömälle ei suinkaan ole helppoa.

Tästä oivallisesta ruokalajista nautti Timar itse uskomattomia annoksia.

Mutta kun hyvää viiniä vuotaa ja kalaruokaa keitetään, kuinka silloin mustalaiset pysyisivät poissa?

Ei aikaakaan, niin ilmestyi joukko ruskeita soittajia paikalle. Nämä alkoivat, cymbalin lyöjän asetuttua istumaan erään korin päälle, soittaa tuttua kansanlaulua:

"Jaj de szabad ez a húr! Majd megfizet ez az ur!"

[Oi, kuinka soitto soi! Ken herra on, hän maksaa voi!]

Mutta kuinka voisi tanssi puuttua sieltä, missä on mustalaisia, punaposkisia tyttöjä ja iloisia, vilkkaita poikia? Tuossa tuokiossa oli maalaistanssit pystyssä jäällä, ja siellä oli iloa ja eloa. Kaislatulien ympärillä tanssivat hoikat parit kuningas Davidin tanssia suuresti riemuiten ja ennenkuin Timar huomasikaan, veti eräs nuori, kaunis tyttö hänet mukanaan pyörteeseen.

Timar tanssi.

Kauniissa talviyössä loistivat ilotulet laajalti jään yli.

Tätä ilonpitoa kesti aina puoliyöhön asti.

Kalastajat olivat sillävälin kantaneet jäännökset saaliista varastohuoneeseen. Iloiset ihmiset erosivat vihdoinkin huudettuaan voimakkaasti "eläköön" juhlan toimeenpanijalle, anteliaalle herra von Levetinczylle.

Timar jäi paikalle siksi kunnes Galambos oli huolellisesti pakannut fogaschikuninkaan laatikkoon jään ja heinän väliin ja naulannut laatikon kiinni. Senjälkeen laatikko vietiin linnaan ja asetettiin vaunuihin, joissa Timar oli saapunut, ja kuskin käskettiin olemaan valmiina ajamaan kivien ja kantojen ylitse Komorniin. Kalalähetyksissä ei saa viivytellä.

Itse hän kirjoitti sillävälin Timealle. Kirje oli kirjoitettu sydämelliseen, milteipä iloiseen sävyyn. Hän kutsui Timeaa kalliiksi vaimokseen ja kuvaili tälle suuremmoista näytelmää jäätyneellä Balatonjärvellä, kuvaili hirvittävää jäärailoa. (Sen hän jätti mainitsematta, että hän itse oli ollut niin lähellä "rianas'ta"). Senjälkeen hän kuvaili kalastusta kaikkine iloisine pikkuseikkoineen ja lopetti kertomalla yöllisestä juhlasta. Hän kertoi myös, miten hän itse oli huvitellut ja miten vallaton hän oli ollut, olipa hän uskaltanut tanssiakin nuoren, kauniin talonpoikaistytön kanssa.

Sellaisia iloisia kirjeitä kirjoittelevat joskus ihmiset, jotka kulkevat itsemurha-ajatuksia kantaen.

Kun kirje oli valmis, vei hän sen kuskille.

Vanha esimies oli vielä alhaalla.

"Menkää nyt kotiin, Galambos", muistutti häntä Mikael; "te olette varmaan väsynyt!"

"Minun on ensin mentävä laittamaan tulia uudelleen jäälle", vastasi ukko sytyttäen piippunsa; "sillä väkevän kalanhajun houkuttelemana on jokainen kettu ja karhu ympäristön metsistä kulkeva näiden avonaisten avantojen luo kalastamaan omin päin. Siellä ne sitten istuskelivat väijymässä pinnalle uskaltavia kaloja ja sieppaamalla ne itselleen pelästyttävät ne toisetkin kalat."

"Ei, antakaa kaikin mokomin tulen olla sinänsä", sanoi Mikael. "Minä kyllä olen vartioiva. Minä valvon usein öisin. Minä menen kylkirakennuksen luo ja laukaisen pyssyni; kun nelijalkaiset kalastajat kuulevat laukauksen, lähtevät he heti paikalla tiehensä."

Nämä sanat kuultuaan rauhoittui vanha kalastaja. Hän jätti isäntänsä Jumalan haltuun ja riensi kotiinsa.

Kuuro viinitarhuri, ainoa mies, joka paitsi Mikaelia oli talossa, oli aikoja sitten jo nukkunut. Kuuroutensa lisäksi oli hän tällä kertaa lisäksi saanut ankaran humalan hyvästä viinistä. Saattoi olla aivan varma siitä, ettei hän antaisi häiritä yörauhaansa.

Timar meni huoneeseensa ja sytytti tulen kamiinaan.

Hän ei ollut ensinkään uninen.

Hänen kiihtynyt mielensä ei kaivannut todellista lepoa.

Onhan olemassa toinenkin keino levätä.

Onhan sekin lepoa, kun kylmässä talviyössä asettuu istumaan sivurakennuksen eteen, avonaisen oven eteen ja katselee hiljaista luontoa.

Kuu ei vielä ole noussut; vain tähdet loistavat ylhäällä taivaalla ja alhaalla jääkuvastimessa; niiden välke muistuttaa suuria jalokiviä, jotka ovat sirotellut sinne tänne sileälle teräslevylle, tai niitä valoja, jotka Pyhäinmiestenpäivänä lepattelevat haudoilla. Siellä nähdään Saturnus, Joutsen, Pohjantähti, Arcturus ja Berenice, uskollinen puoliso.

Timar tuijottaa avaruuteen ja ajatus seisoo hänen aivoissaan. Niin hän istuu tuntematta mitään tunteita yhtä vähän pakkasesta kuin sydämensä lyönneistä, yhtä vähän ulkonaisesta kuin sisäisestä maailmasta. Hän vain tuijottaa. Siten hän lepää.

Kahdestoista luku.

AAVE.

Tähdet tuikkivat taivaalla ja jäällä; ei ainoakaan tuulenviima häiritse yön hiljaisuutta.

Silloin kuulee Mikael takanaan äänen, joka tervehtii häntä:

"Hyvää iltaa, herraseni!"

Ääni ja odottamaton puhuttelu herättää hänet tylsästä uinailusta. Hän lähtee sisään huoneeseensa, minne on jättänyt lampun ja takkavalkean palamaan. Kumpikin valaisee vielä huonetta.

Sen oven edessä, joka johtaa portaille, näyttäytyy tässä kahdenkertaisessa valaistuksessa haamu, jonka nähdessään Timar tuntee veren suonissaan hyytyvän.

Hän ei tunne sitä — ja kuitenkin hän tietää, kuka haamu on.

Kylmässä talviyössä, jäisten sumujen läpi Tonavan jäiden yli hän oli paennut tätä haamua…

Mies oli puettu meriupseerinpukuun. Talvi lumimyrskyineen oli pidellyt huonosti pukua. Kultanauhat kauluksessa riippuivat irrallaan kuin olisivat ne aiotut vain teatterinäytäntöön eikä ankaraan sotapalvelukseen. Vihreä kangas oli olkapäiden kohdalta aivan haalistunut, ja muutamia nappeja puuttui. Olipa oikeassa hihassa ollut reikä, joka oli ommeltu kokoon valkoisella langalla. Kengät olivat yhtä kurjassa kunnossa. Kärjissä oli ommel purkautunut, niin että alastomat varpaat olivat näkyvissä, ja toinen jalka oli sitäpaitsi kiedottu riepuun.

Tämän puvun kantaja vastasi täydelleen pukuaan.

Päivänpaahtamat kasvot ajamattomine partoineen. Ajeltujen viiksien kohdalla oli karkea parransänki. Otsan poikki kulki musta silkkihuivi, joka kätki toisen silmän.

Tämä haamu se oli toivottanut Timarille hyvää iltaa.

"Kuka siellä?" huusi Timar.

"Oi, rakas, pikku pappa, ettekö tunnekaan minua enää?" kysyi vieras pilkallisen iloisesti.

"Kristyan!" sanoi Timar hiljaa.

"Niinpä niin, teidän rakas, pikku Teodorinne, teidän kasvattipoikanne Teodor Kristyan! Hyvä, että toki vihdoinkin tunsitte minut!"

"Mitä sinä tahdot?"

"Ennen kaikkea", vastasi risapekko, "tahdon saada käsiini tuon pyssyn. Te voitte kenties muutoin helposti muistaa ne sanat, joilla erosin teistä viimeksi tavatessamme: 'Jos vielä kerran tulen kasvojenne eteen, niin ampukaa minut kuoliaaksi!' Minä olen senjälkeen muuttanut mieltä."

Näin sanoen hän tarttui Timarin pyssyyn, joka seisoi seinää vasten eräässä huoneen nurkassa, veti molemmat hanat auki, heittäytyi nojatuoliin ja asetti kiväärin ampumavalmiina polvelleen.

"Kas niin, nyt saamme rauhassa keskustella. Minä olen vaeltanut pitkät matkat ja olen kovin väsynyt. Vaununi ovat jättäneet minut pulaan ja minun on ollut pakko kävellä pitkät matkat jalan."

"Mitä te täältä haette?" kysyi Timar.

"Ensinnäkin tahdon kunnollisen puvun, sillä siinä, joka on päälläni, on jo liian paljon rajuilman jälkiä."

Timar meni kaapin luo, otti esiin turkisreunaisen päällystakkinsa ja siihen kuuluvat vaatteet, asetti ne lattialle Kristyanin ja itsensä väliin ja osotti niitä vaieten.

Maankiertäjä piti pyssyä toisessa kädessään sormi alati liipasimella, nosti toisella ylös vaatteet, toisen toisensa perästä ja tutkisteli niitä tuntijan katsein.

"Hyvä, mutta tästä takista puuttuu vielä jotakin. Mitä luulette vielä kuuluvan siihen? Eikö totta, lompakkohan kuuluu siihen?"

Timar veti vaieten ulos erään laatikon, otti sieltä lompakon ja heitti sen hänelle.

Roisto otti sen ylös toisella kädellään, avasi sen hampaittensa avulla ja laski siinä olevat rahat, satasen toisensa jälkeen, tuhannen tuhannen perästä.

"No, kelpaapa sitä katsella", hän sanoi pistäen lompakon takin povitaskuun. "Onko luvallista pyytää myöskin puhtaita alusvaatteita? Näitä olen jo viikkokausia pitänyt ylläni. Pelkään pahoin, ettei se ole oikein hienoa."

Timar otti pari paitaa kaapista.

"No, nyt olen hyvin varustettu, että voin ruveta pukeutumaan. Mutta ensin on minun annettava muutamia tietoja herra hovineuvokselle selittääkseni eräitä niistä selville käyviä seikkoja. Mutta, piru vieköön, miksi me vaivaamme itseämme arvonimillä? Mehän olemme vanhoja, hyviä tovereita! Sinutelkaamme toisiamme!"

Timar istui pöydän ääreen sanomatta sanaakaan.

"No hyvä, rakas toveri", alkoi paholainen vetäen paikoilleen silmänsä päälle sidotun silkkihuivin, "sinä kait muistat lähettäneesi minut joku vuosi sitten Brasiliaan? Oi, kuinka innoittavan liikutettu minä silloin olin! Minä otin sinut isäkseni ja lupasin ruveta kunnon ihmiseksi. Mutta sinä et ollut lähettänyt minua Brasiliaan tehdäksesi minusta kunnon ihmistä, vaan päästäksesi minusta rauhaan tällä puolen maapallon. Sinä olit viekkaasti harkinnut, että kun minun tapaiseni lurjus, jossa ei ollut vähääkään hyvää, saapuisi siihen maanosaan, josta 'naismyrkky' on tullut Europaan ja istutettu 'valkoisiin', joutuisin ehdottomasti perikatoon. Joko minä kuolisin tai tulisi minusta varas; joko nielisi meri minut tai minut surmattaisiin. Yhdellä tai toisella tavalla minut raivattaisiin tieltä."

Timar kätki painuneen päänsä käsiinsä. Hän ei uskaltanut katsoa aavetta kasvoihin, ei uskaltanut vastustaa sitä.

Riemuitseva lurjus jatkoi pirullisella ivalla:

"Sinä olit uskonut minulle paljon rahaa. Mitä ne sinulle merkitsivät? Pikku seikkahan semmoinen sinulle oli. Sinä laskit minun varastavan sinulta, joten olisit voinut pidättää minut ja sulkea minut tyrmään. On käynyt juuri kuten sinä toivoit. Pari kertaa tosin olisin voinut tehdä sinulle sen palveluksen, että olisin kuollut johonkin niistä kauheista taudeista, joita intiaanirodulta voi itselleen saada; mutta sinun narrimaiseksi iloksesi, nousin uudelleen jalkeille. Ja sitten minä ryhdyin kaikin voimin liiketoimiin. Minä varastin kymmenen miljoonaa reis'iä sinun kassastasi! Hahaha! Kymmenen miljoonaa reis'iä! Espanjalaiset varkaat laskevat puolissa kreutzereissä, jotta summa näyttäisi suuremmalta. Tuskin nousee koko summa edes sataantuhanteen guldeniin. Haa, jospa tietäisit, miten kauniit hampaat sikäläisillä naisilla on, niin et pitäisi summaa suurena. He eivät myöskään huoli muita kuin oikeita helmiä. Nämä sopivatkin juuri heidän kaulalleen! — Mutta se on nyt lopussa. Nyt olemme taas kotona ja tyydymme täkäläisiin oloihin. Kun ei ole ananas'ia, saa peruna tehdä saman palveluksen."

Nyt alkoi lurjus lisäksi tulla surumieliseksi.

"Mutta sinun typerä asiamiehesi siellä, espanjalainen, katseli asiaa aivan toiselta kannalta. Hän vangitutti minut ja asetti minut tuomioistuimen eteen ja nämä tuomarilurjukset tuomitsivat minut mitättömästä poikamaisesta kepposesta — ajatteleppas! — viideksitoista vuodeksi kaleerirangaistukseen. No, sanoppa itse, eikö se ollut barbaarimaista?!"

Timar värisi.

"He riisuivat minun kauniit, hienot vaatteeni ja jotta eivät kadottaisi minua näkyvistään, polttivat he hehkuvalla raudalla hirsipuun merkin olkavarteeni."

Paholainen heitti näin sanoen virkapuvun takin yltään, veti likaisen paidan oikealta olkapäältään ja näytti Timarille vielä hehkuvan punaisen palomerkin käsivarressaan nauraen katkeralla ivalla:

"Katso, sinun takiasi ovat he merkinneet minut kuin varsan tai vasikan, jotta en minä hukkuisi. No, älä pelkää! Minä en olisi kuitenkaan juossut sinun luotasi."

Kiusallisen uteliaisuuden valtaamana katseli Timar kurjan olennon palomerkkiä, eikä voinut ottaa silmiänsä siitä.

"Tehtyään tämän he raastoivat minut eräälle kaleerilaivalle ja takoivat kymmenennaulan painoisilla kahleilla minun toisen jalkani kiinni soutupenkkiin. Katso vain, tuossa on kahleen jättämä jälki."

Näin sanoen hän heitti risaisen kenkänsä jalastaan ja näytti Timarille pahan haavan paisuneessa nilkassaan.

"Tätäkin haavaa kannan muistoksi sinusta!" ivasi paennut rangaistusvanki.

Timarin silmät tarttuivat haavaan ikäänkuin ne olisivat olleet liimatut siihen kiinni.

"Mutta ajatteleppa, toveri, miten armollinen kohtalo voi olla. Mitä ihmeellisimpiä teitä vie taivaallinen kohtalo usein onnettomia ristinkantaja raukkoja odottamatta ystävien syliin. Samalla penkillä, johon minut suvaittiin kiinnittää, istui kiinni taottuna eräs kunnioitusta herättävä, tuuheapartainen ukko. Hänestä piti viideksitoista vuodeksi tulla minun vuodetoverini. Onhan aivan oikein ja luonnollista, että tarkoin tutkitaan ihminen, jonka kanssa on yhdistetty niin pitkäksi ajaksi. Minä tuijotin häneen pitkän aikaa ja sanoin sitten espanjan kielellä: 'Herra, minusta tuntuu kuin olisin tavannut teidät ennen jossakin.'"

"Silmäsi ovat voineet nähdä oikein; lyötäköön ne sokeudella!" vastasi rakastettava ukko.

Minä puhuttelin häntä nyt turkin kielellä:

"Effendi, etkö olekin ollut Turkissa?"

"Olen ollut sielläkin. Mutta mitä se sinuun kuuluu?"

Tämän jälkeen minä kysyin häneltä unkariksi:

"Eikö sinun nimesi ole alkuaan ollut Kristyan?"

Ukko hämmästyi suuresti ja vastasi:

"Onpa kylläkin!"

"Minä olen sinun poikasi Teodor, rakas pikku Teodorisi, sinun ainoa perijäsi!"

"Hahaha! Kiitos, toveri! Minä löysin isäni, isäni, jonka luulin kauan sitten kadottaneeni, löysin hänet sieltä Uudesta maailmasta, kaleeriorjan penkiltä. Jumalallinen kohtalo oli tällä ihmeellisellä tavalla johdattanut yhteen isän ja pojan, jotka niin kauan olivat olleet erotettuina. Hahaha! — Mutta minä pyydän sinua, anna minulle ruukullinen viiniä ja jotakin pureskeltavaa, sillä minun on jano ja nälkä ja minulla on vielä monta mielenkiintoista asiaa sinulle kerrottavana, asioita, jotka tulevat sinua suuresti huvittamaan."

Timar täytti hänen toivomuksensa ja antoi hänelle kinkkua, leipää ja viiniä.

Vieras istuutui pöydän ääreen, asetti pyssyn polviensa väliin ja alkoi syödä. Hän söi ahneesti kuin nälkiintynyt koira ja teki usein tuttavuutta viiniruukun kanssa, joka kulaukselta hän maiskutti kieltään kuin ahnuri, joka on saanut hyvän kulauksen. Sillävälin hän jatkoi suu täynnä:

"Tultuamme taasen tajuihimme odottamattoman jälleennäkemisen tuottamasta ensi ilosta, kysyi rakas isäni minulta taputellen minua nyrkillään päähän:

"Mutta sanoppa minulle nyt, hirtehinen, kuinka sinä olet joutunut tänne?" Lapsen kunnioitus ei ollut sallinut minun tehdä isälleni samanlaista kysymystä. Minä kerroin nyt hänelle varastaneeni eräältä unkarilaiselta herralta, jonka nimi oli Timar, kymmenen miljoonaa reis'iä. "Entä mistä hän on varastanut niin paljon rahaa?" kysyi ukko. Minä valaisin häntä sanoen, ettei Timar ollut varastanut rahaa, sillä hän oli rikas maanomistaja, kauppias ja laivanvarustaja. Mutta tämä ei muuttanut ukon mieltä asiasta. "Saman tekevää! Se, jolla on rahoja on varastanut ne. Se, jolla on paljon rahaa, on varastanut paljon, ja se, jolla on vähän, on varastanut senkin vähän, ellei hän itse ole varastanut, on hänen isänsä tai isoisänsä tehnyt sen. On olemassa satakolmekymmentäkolme tapaa varastaa, ja niiden joukossa on vain kaksikymmentäkolme, jotka vievät varkaat kaleereille." Nähdessäni turhaksi vaivan koettaa kääntää isääni mielipiteestään, en enempää keskustellut hänen kanssaan asiasta. Vihdoin hän kysyi:

"Mutta miten hemmetissä sinä olet joutunut yhteen tuon Timarin kanssa?"

Minä kerroin, miten se oli tapahtunut:

"Minä tunsin tämän Timarin jo silloin, kun hän oli köyhä laivakomissaari ja itse kuori hytissään perunansa silavan lisäksi. Kerran oli minun päästävä erään turkkilaisen karanneen pashan jäljille, joka oli lähtenyt Unkariin juuri Timarin laivalla. Tehtävän olin saanut turkkilaiselta poliisilta."

"Nämä sanat kuullessaan veti ukko päänahkansa ryppyyn. Hahaha! Se oli niin irrallaan, että se näytti oikein hullunkuriselta kulkiessaan edes takaisin. Kun hän veti sen ylös seisoi lyhyeksi leikattu tukka pystyssä kuin apinan karvat."

"Mikä sen pashan nimi oli?" mutisi hän.

"Ali Tshorbadshi."

"Ali Tshorbadshi!" kiljui hän lyöden minua polveen nyrkillään. Hän hypähti ylös, niin että minä luulin hänen loikkaavan veteen. Hahaha! Olisipa se ollut oikea tie pakoon noissa kahleissa!

"Oletko sinäkin kenties tuntenut hänet?" kysyin.

Nyt ukko pudisteli päätään äreästi, veti päänahkansa alas otsalle ja sanoi: "Jatka! Kuinka Ali Tshorbadshin kävi?"

"Minä kerroin senkin:

"Ogradina-järven kohdalla minä pääsin hänen jäljilleen. Salatietä riensin nyt laivan edellä Pancsovaan, jossa ryhdyttiin kaikkiin tarvittaviin toimenpiteisiin hänen kiinniottamisekseen. Mutta laiva saapui perille ilman pashaa. Hän oli kuollut matkalla, ja koska ei komissaarin oltu missään sallittu haudata ruumista, oli se lopulta heitetty jokeen. Kaiken tämän osoitti Timar asiaankuuluvin asiakirjoin todeksi."

"Ja sama Timar oli silloin köyhä?"

"Ei minua rikkaampi."

"Mutta nyt hän omistaa miljoonia?"

"Niin, ja niistä olen minä onneksi saanut tuhlata kymmenen miljoonaa reis'iä."

"No, näetkö nyt, tyhmeliini, minun puhuneen totta? Hän on varastanut omaisuutensa. Keneltä hän on varastanut sen? Hän on surmannut pashan ja varastanut hänen aarteensa."

"Nämä sanat kuullessani minä levitin silmäni ja suuni ammottavan auki ja kalvistuin — kuten sinä nyt, pikku veli."

"Ei, mutta se ei ole ennen juolahtanut mieleenikään."

"Kuuleppa nyt tarkoin", mutisi ukko, tukien leukaansa koukistettuihin polviinsa. Minusta tuntuu vieläkin kuin näkisin hänen vilkuilevan minua ilvessilmillään. "Minäpä kerron sintille jotakin. Minäkin olen tuntenut Ali Tshorbadshin. Minä olen tuntenut hänet sangen hyvin. Hän oli myös varas, kuten kaikki muutkin ihmiset, joilla on paljon rahaa. Hän kuului varkaisiin numero 122 ja 123. Näiden numeroiden joukossa esiintyy kuvernöörejä ja aarrekammion hoitajia. Toinen varas oli uskonut aarteensa hänen huostaansa. Se oli varas numero 133, sulttaani. Kerran kuulin varkaan numero 132, suurvisiirin, aikovan kuristaa aarremestarin varastaakseen takaisin ne aarteet, jotka tämä oli varastanut sieltä täältä. Minullakin oli virka salaisessa turkkilaisessa poliisilaitoksessa. Vain numero 10: rappeutunut, karannut kauppias. Minä sain hyvän päähänpiston. Miten olisi? Jos minun onnistuisi edetä edes numero 50:een. Menin pashan luo ja ilmaisin hänelle, että hänkin oli listalla monien muiden rikkaiden nimien joukossa, joiden kurkut ministeri aikoi kuristaa yhteen itse sitten taitavasti anastaakseen heidän aarteensa. Mitä hän antaisi minulle, jos pelastaisin hänen omaisuutensa? Ali Tshorbadshi lupasi minulle neljänneksen heti kun olisimme turvassa. Niinpä niin, mutta minun on edeltäkäsin tiedettävä, miten paljon kaikki se tekee yhteensä; minä en ostakaan sikaa säkissä. Minä olen perheenisä, minulla on poika, jonka tulevaisuuden tahdon turvata."

"Hahaha! Ukko sanoi tämän niin totuudessa, että minun vieläkin täytyy nauraa."

"'Onko sinulla poika?' kysyi pasha isältäni. 'Kyllä on. Jos minä pääsen pakoon ehjin nahoin niin annan pojallesi ainoan tyttäreni. Sillä tavalla jää koko omaisuuteni perheeseen. Lähetä jo tänään poikasi tänne, että saisin tutustua häneen.' Piru vieköön, etten tietänyt tuon kauniin tytön, jolla oli valkoiset, viehkeät kasvot ja yhteenkasvaneet kulmakarvat olleen määrätyn minulle! Kuuletko, toveri? — Mutta sen päälle täytyy minun ryypätä unohtaakseni kaikki vastoinkäymiseni. — Sallinethan minun juoda maljan armolliselle rouvallesi, joka on maailman naisista viehättävin?"

Kaleeriorja nousi ryövärin kohteliaisuudella ja kilisti lasinsa Timarin lasiin.

Sitten hän heittäytyi taaksepäin nojatuoliinsa, asetti kielensä hampaitaan vasten ja päästi samoja ääniä kuin se, joka on kestinnyt itsensä hyvin.

"Isäni suostui siis kauppaan. 'Me sovimme siitä', sanoi ukko, 'että panisimme Ali Tshorbadshin kalleimmat arvotavarat nahkapussiin, jonka minä ottaisin muassani englantilaiseen laivaan, jossa minä, vapaana epäluuloista, matkustaisin Maltaan. Siellä minun piti odottaa Tshorbadshia, joka tyttärensä seurassa ilman mitään matkakapineita lähtisi Stambulista aivan julkisesti kuin olisi lähtenyt kävelylle kiertääkseen sitten Pyreeukseen ja sieltä paetakseen Maltaan. Pasha osoitti minulle mitä suurinta luottavaisuutta. Hän lähetti minut aivan yksin aarrekammioon, jotta ei herättäisi huomiota itse lähtemällä sinne, ja hän antoi tehtäväkseni valita ne esineet, jotka minusta tuntuivat kallisarvoisimmilta, ja panna ne itse nahkapussiin. Minä voisin vielä luetella jokaikisen niistä kalleuksista, jotka valitsin ja omin käsin asetin pussiin. Taiteellisesti tehtyjä kameeneuloja, kokonaisia nauhoja oikeita helmiä, sormuksia ja korusolkia, agaattirasia, joka oli aivan täynnä timantteja…'"

"Etkö olisi voinut piilottaa edes yhtä niistä?" kysyin ukolta.

"Pässinpää!" ärjäsi hän. "Minkätähden minä varastaisin vain yhden timantin, niinkuin varas numero 18, kun olin tilaisuudessa varastamaan kaiken?"

"Aha! pappa oli viisas mies!"

"Niin olinkin, piru vieköön. Houkko minä olin. Olisinpa tehnyt kuten sinä sanoit! Jospa olisin pistänyt poveeni edes sen korun, joka minua eniten miellytti: kahteen timanttiriviin juotetun pashan vaimon valokuvan…"

… Timarin kasvoilla kuvastui epätoivo. Tämä salaisuus, josta hän ei luullut kenenkään tietävän, oli nyt kuitenkin joutunut erään henkilön käsiin, henkilön, jolta hänellä ei ollut odotettavissa mitään armoa!…

"Isäni jatkoi kertomustaan:

"Minä sulloin nahkapussin täyteen ja jätin sen pashan huostaan herättämättä pienintäkään epäluuloa. Hän asetti vielä muutamia rullia louisdoreja muiden kalleuksien joukkoon. Senjälkeen hän lukitsi pussin taidelukolla ja varusti pussin neljä kulmaa lyijypainoilla. Sitten hän lähetti minut hakemaan kantotuolia, jossa voisin huomaamatta lähteä. Ei ollut kulunut neljännestuntiakaan, ennenkuin olin palannut. Hän antoi nyt minulle nahkapussin englantilaisine teräksisine taidelukkoineen ja lyijypainoineen. Minä otin sen viittani alle ja hiivin puutarhan ovesta alas kantotuoliin. Tiellä minä haparoin käsineni pussia ja tunsin siinä korusoljet, helminauhat, agaattirasian ja kultarullat. Tunti senjälkeen olin englantilaisessa laivassa; ankkuri nostettiin ja me lähdimme Kultaisesta Sarvesta."

"Etkä sinä ottanut minua mukaasi!" sanoin lapsellisesti nuhdellen isälleni. "Kenen piti naida pashan tytär?"

"Sinä houkko!" huusi ukko.

"Minä en tarvinnut sinua, enkä pashaasi enkä hänen kaunista tytärtään. Ei mieleenikään juolahtanut odottaa teitä Maltalla. Niillä rahoilla, jotka pasha oli jättänyt minulle matkan varalle, ostin piletin Ameriikkaan, ja nahkapussi teki minulle seuraa. Mutta voi kirousta! Tultuani varmaan paikkaan, mistä ei ainoakaan paholainen olisi voinut löytää minua, otin esiin linkkuveitseni ja leikkasin auki pussin, ja mitä luulet pudonneen ulos? Kuparinappeja, ruosteisia hevosenkenkiä, ja timanteilla täytetyn agaattirasian sijaan savesta tehty mustepullo, ja louisdorien sijasta kurjia para-rahoja, joilla korpraalit maksavat viikkorahoja sotilaille. Varas lurjus oli varastanut minultakin. Mitään tämänlaatuista ei milloinkaan ole esiintynyt minun 133:n numeroni joukossa. Sille ei vielä ole varattu numeroa."

"Ukko oli raivoissaan; hän miltei itki kiukusta."

"Antaa tällä tavoin turkkilaisen narrata itseään! Sillä aikaa kun kävin kantotuolia etsimässä oli se lurjus täyttänyt aivan samanlaisen pussin roskalla ja sitten lähetti hän minut meren taakse! Sillävälin hän pakeni aarteineen toisaalle ja kavalsi siis palkkion siitä ilmoituksesta, jonka olin tehnyt hänelle. Mutta kas, onpa siis kuitenkin oikeus olemassa, ei vain maan vaan vedenkin päällä, sillä suurvaras joutui tiellä vieläkin suuremman roiston käsiin, joka matkalla murhasi ja ryösti hänet."

"Ja tämä oiva mies, joka riisti hengen ja omaisuuden siltä varkaalta, joka varasti varkaalta ja jota varas ajoi takaa, tämä varas ei ole kukaan muu kuin juuri sinä, rakas, pikku veliseni, Mikael Timar von Levetinczy, 'kultapoika' itse!" sanoi pakolainen, nousten ylös ja pilkallisesti kumartaen.

Timar ei vastannut sanaakaan

"Ja nyt me muutamme puhetapaa", jatkoi Teodor Kristyan, "mutta yhä kolmen askeleen etäisyydessä ja unohtamatta, että pyssynpiippu on suunnattu sinua vastaan."

Timar katseli kylmästi pyssynsuuta. Hän oli itse ladannut pyssyn luodeilla.

"Tämä keksintö vei minulta kaiken halun kaleeriorjuuteen", jatkoi seikkailija. "Minä en voinut millään ehdolla tyytyä siihen ajatukseen, että suurempi varas kaiken lisäksi olisi oikeutettu kahlehtimaan pienemmän kaleeripenkkiin. Jos Alin aarteet eivät olisi langenneet Mikael Timarin käsiin, vaan jääneet isäni kynsiin, niin olisin minä nyt rikas herra, majoresco, ainoa majoresco, eikä koirakaan olisi kysynyt minulta, millä tavoin esi-isäni olivat hankkineet nämä aarteet. Ei enempää kuin kysellään nykyisten kreivien ja paroonien esi-isiä, ryöväriritareita. Sen sijaan minä sain vetelehtiä haisevalla suolamerellä. Ja miksi? Siksi, että Mikael Timar nenäni edestä oli siepannut ne aarteet, jotka olivat määrätyt minulle, ja päälle päätteeksi vielä tytön, jonka kanssa minun piti mennä naimisiin, tuon pienen, vaalean, vapaana kasvavan olennon, joka minua varten kypsyi neidoksi Vapaalla Saarella. Hänetkin täytyi Timarin ryöstää minulta, sillä vaimonsa kanssa, jonka isän hän oli surmannut, hän ei voinut olla onnellinen, ja siksi hänellä täytyi olla rakastajatar. Ja jotta ei hänen loistava maineensa kärsisi — sillä koko maailmahan jumaloi häntä hyveen esikuvana — hän ei valinnut ystävätärtään baletin tai taideratsastus-seurueen kaunottarien joukosta, niinkuin minunlaiseni hyvämakuinen mies olisi tehnyt, vaan etsi itselleen köyhän, maailmaa tuntemattoman tytön, joka ei milloinkaan joutunut tekemisiin ihmisten kanssa, ja joka ei milloinkaan sanallakaan ilmaisisi jakavansa herra Timarin iloja. Hyi, herra Timar! Ja senvuoksi te olisitte antanut kahlehtia minut viideksitoista vuodeksi kaleeripenkkiin?"

Isku toisensa jälkeen kohtasi häväistyn miehen kasvoja.

Mitä tulee seikkailijan nuhteisiin, eivät ne kaikki olleet erikseen perusteltuja; hän ei ollut "murhannut" Timean isää; hän ei ollut "varastanut" kenenkään aarteita; hän ei ollut varsinaisessa mielessä "vietellyt" Noëmia eikä myöskään antanut Teodorin "hävitä"; mutta syytöksiä kokonaisuudessaan hän ei voinut torjua.

Hän oli pelannut väärää peliä ja oli senvuoksi joutunut jos jonkinlaisiin rikoksiin.

Pakolainen jatkoi:

"Ollessamme ankkurissa 'Barra de Rio Grande du Sul'-lahdessa alkoi keltainen kuume raivota laivassamme. Isänikin sairastui siihen. Hän taisteli kuoleman kanssa penkillä vieressäni eikä häntä siirretty pois. Se ei ole tapana. Kaleeriorjan on kuoltava siihen paikkaan, mihin hän on taottu kiinni. Minulle oli se sangen inhoittava tilanne. Ukko värisi vilusta kokopäivän. Hän kiroili ja kiristi hampaitaan. Hän oli sietämätön kirotessaan Neitsyt Mariaa unkarin kielellä. Miksi hän ei kironnut espanjan kielellä? Sekin kuuluu kauniilta ja silloin olisivat toiset ymmärtäneet häntä. Ja miksi hän kirosi Jumalan Äitiä? Minä en voinut kuunnella sitä. Onhan olemassa kyllin paljon miespyhimyksiä, joita hän olisi voinut kirota. Sivistyneen miehen, hienon maailmanmiehen ei sovi loukata naisia. Se saattoi minut epäsopuun ukon kanssa. En sitä ottanut pahakseni, että hän sairastui minun vieressäni keltaseen kuumeeseen, joka olisi voinut tarttua minuunkin, eikä se suinkaan ole mieluisin kuolintapa; ei, yksinkertaisesti vain hänen sietämättömien kiroustensa takia minä päätin erota hänestä. Niin voimakkaat kuin isän ja pojan väliset siteet olivatkin, päätin kuitenkin katkaista ne."

"Minun onnistui paeta kahden toverin kera, joiden kanssa olin sopinut asiasta. Meidän oli kuitenkin odotettava sitä hetkeä, jolloin kuoleva isäni alkoi hourailla, sillä hän oli uhannut hälyyttää vartioston, jos minä yrittäisin paeta. Kun sitten aika oli otollinen, viilasimme me kahleemme poikki yön aikaan, löimme tarkastusmiehen, joka keksi vehkeemme, tainnoksiin ja heitimme veteen, ennenkuin hän ennätti häivyttää. Senjälkeen me irroitimme pienen veneen ja työnsimme sen vesille. Aallokko kävi korkeana ja me kaaduimme lähellä rantaa. Toinen tovereistani ei osannut uida ja hän hukkui; toinen osasi uida, mutta ei niin nopeasti kuin hänen jäljessään uiva haikala. Vain hänen mylvinästään saatoin huomata, että 'meren enkeli' oli saanut hänet kynsiinsä ja hetkisen pysyi puoli ruumista veden pinnalla. Itse uin minä rannalle. Tästä näet minulla olevan vielä jotakin tehtävää tässä maailmassa. Mehän uskomme kumpainenkin ennakkomääräykseen, sinä hyvänä kalviinilaisena, minä tosi muhamettilaisena. Minulla ei ollut sen pienempää päämäärää kuin palata Europaan. Minä aioin etsiä sinut käsiini. Sinähän olet nyt minun ainoa isäni! Toisen ovat haikalat nielleet, ja niiden mahassa hän on aivan varmassa tallessa helvetistä, sillä sieltä ei mikään paholainen voi riistää häntä pois. Kuinka sain käsiini tämän meriupseerin virkapuvun sekä aseet ja matkarahat valtameren ylitse, kerron sinulle toiste viinilasin ääressä, kun meillä on siihen aikaa; nyt selvittäkäämme asiamme. Sillä sinähän tiedät meillä olevan erään laskun keskenämme suorittamatta."

Seikkailija vei kätensä silkkihuiville, joka oli sidottu hänen vasemman silmänsä yli. Haava, jota oli vaikea parantaa, mahtoi olla hänelle sangen epämiellyttävä muisto. Ankara pakkanen ei suinkaan ollut tehnyt sille hyvää hänen vaeltaessaan ulkona pitkät ajat.

"Minä lähdin heti Komorniin, jossa tiesin sinulla olevan vakinaisen asunnon. Sinä et vielä ollut palannut 'ulkomailta', sanottiin konttorissasi. Missä päin ulkomailla sinä oleskelit, sitä ei kukaan voinut sanoa. Hyvä on, minäpä odotan siksi kunnes hän palaa, ajattelin. Kuluttaakseni aikaa kävin kahviloissa ja tein tuttavuutta upseerien kanssa, joille virkapukuni oli avoin suositus. Sitäpaitsi kävin usein teatterissa. Siellä näin tuon ihmeen ihanan naisen, jolla oli alabasterikasvot ja surumieliset silmät. Arvannet, ketä tarkoitan? Hänen seurassaan oli alati eräs toinen kaunotar. Oi, miten kauniit, murhaavat silmät hänellä on! Hän on oikea merirosvo alushameessa. Minä liittyisin heti paikalla merirosvojoukkoon, jonka päämies hän olisi, eikä mieltäni pahoittaisi, vaikka minut vuodeksi kahlehdittaisiin samaan kaleeripenkkiin hänen kanssaan. Mutta pois tämä hempeämielisyys! Puhukaamme tärkeämmistä asioista! Minä ryhdyin tunnustelemaan maaperää. Kerran minä asetuin istumaan tuon murhanenkelin viereen. Minä hakkailin häntä eikä hän siitä pahastunut. Kysymykseeni, saisinko käydä häntä tervehtimässä hän vastasi kaiken riippuvan rouvastaan. Minä puhuin sangen ylistävästi kunnioitusta herättävästä madonnasta ja mainitsin olleeni kyllin onnellinen tunteakseni hänen perheensä Turkinmaalla, ja että hän oli hämmästyttävästi äitinsä näköinen."

"Mitä?" kysyi kaunis neiti, "oletteko tuntenut armollisen rouvan äidin? Hän kuoli sangen nuorena."

"Minä olen", vastasin, "vain nähnyt hänen valokuvansa armollisen rouvan isän luona, joka osotti minulle paljon ystävällisyyttä. Ne olivat miltei yhtä kalpeat ja surumieliset kasvot kuin armollisella rouvalla ja kuva oli juotettu kaksinkertaiseen timanttiriviin, jotka varmaan olivat satojentuhansien guldenien arvoiset."

"Ah, te olette siis nähnyt sen komean korun?" huudahti kaunis neiti. "Rouvani näytti sen minullekin saadessaan sen lahjaksi herra Levetinczyltä."

Timar puristi kätensä nyrkkiin voimattomassa raivossa.

"Ahaa! Nyt alamme ymmärtää toisiamme!" jatkoi seikkailija kääntyen epäinhimillisesti hymyillen kidutuspenkillä makaavan miehen puoleen. "Sinä olet siis lahjoittanut Ali Tshorbadshin tyttärelle isältä varastamasi korun. Silloin on toistenkin kalleuksien täytynyt joutua sinun käsiisi, sillä niitä säilytettiin samassa paikassa. Nyt et enää voi kieltää mitään… Ja nyt olemme samanarvoisia. Sinutelkaamme toisiamme tai nimittäkäämme toisiamme komein arvonimin, kuinka tahansa; mutta älkäämme millään tavalla olko vaivattuja puhutellessamme toinen toistamme niinkuin sopii."

Timar istui aivan herpautuneena vastapäätä tätä ihmistä, jonka käsiin kohtalo oli jättänyt hänet. Kristyanin ei todellakaan olisi tarvinnut suunnata asetta häntä kohti, sillä hän ei edes jaksanut nousta tuoliltaan.

"Mutta sinä annoit kauan odottaa itseäsi, ja minä aloin jo tulla levottomaksi tähtesi. Pikkurahani olivat myös lopussa. Joka päivä postikonttorissa kyselemäni rahakirjeet rikkaalta tädiltäni, amiraalivirastosta, päämiehiltäni ja pankkiireiltani eivät — sangen luonnollisista syistä — tahtoneet alkaa kuulua. Mutta sinua ylistettiin joka taholla, minne vain tulinkin. Nerokas kauppias, jättiläiskyky, köyhien hyväntekijä, niin sanottiin. Sinun esimerkiksi kelpaavaa perhe-elämääsikin kiitettiin. Sinä olit aviomiehen ihanne; naiset polttaisivat kuolemasi jälkeen sinun ruumiisi ja antaisivat miehille lääkkeeksi sinun tuhkasi. Hahaha!"

Timar käänsi pois kasvonsa.

"Mutta kenties minä väsytän sinua? No, me tulemme kohta asioihin takaisin. Eräänä päivänä olin sangen huonolla tuulella siitä, että sinä et tahtonut palata, ja kun eräs upseeri kahvilassa mainitsi nimesi, en minä voinut pidättäytyä lausumasta epäilyäni siitä, voisiko joku ihminen yhdistää niin monta täydellisyyttä. Tähän eräs raakalainen vastasi lyömällä minua kasvoihin. Kaikkeen muuhun, sen myönnän olin valmistautunut, mutta en tähän. Se oli oikein leuoilleni, sillä miksi en pitänyt kieltäni kurissa? Kaduin sanojani kuin koira, kaduin sitä, että olin uskaltanut lausua häpäiseviä sanoja sinusta, ja sen läksyn olen painanut muistiin. Minä en milloinkaan enää puhu pahaa sinusta. Jospa asia olisi jäänyt vain korvapuustiin; niihin minunlaiseni ovat tottuneet. Mutta se roisto pakotti minut kaksintaisteluun siitä syystä, että olin mustannut sinun hyvää nimeäsi ja mainettasi. Kuten sittemmin sain kuulla oli tuo hullu mies ollut madonnan ihailija ennen tämän naimista, ja nyt hän tappeli suojatakseen tämän puolison kunniaa. Sekin on sellainen ennenkuulumaton onni, joka voi kohdata vain sinua, kultapoikaa. Mutta minä en huolisi sinun onnestasi. Taaskin oli minun maksettava se. Minä sain iskun päähäni aina kulmakarvoihin asti."

Paholainen työnsi mustan silkkisiteen syrjään ja silloin paljastui pitkä naarmu, joka oli peitetty likaisella laastarilla. Punainen iho ympärillä osoitti haavan vieläkin olevan tulehtuneen.

Timar katseli sitä väristen.

Kristyan veti jälleen siteen silmänsä päälle ja jatkoi kyynillisellä ivalla:

"Tämä on muisto numero 3, joka minulla on sinun ystävyydestäsi. No, mitäpä siitä, sitä enemmän on minulla oleva otsakkeen 'Debet' alla!"

"Tämän tapahtuman jälkeen ei minun ollut enää jäämistä Komorniin. Asia oli herättänyt huomiota; minä olisin voinut joutua epämiellyttävän kuulustelun uhriksi, vaikka tässä maassa muutoin, sikäli kuin asia riippuu tuomioistuinten kunnianarvoisista päämiehistä, voidaan pysyä piilossa aina tuomiopäivään saakka, mistä on loistavia todistuksia olemassa — meissä molemmissa."

Pakolainen oli ylpeä hyvästä päähänpistostaan.

"Mutta minä en viihtynyt muistakaan syistä Komornissa; olin väsynyt odottamaan sinua. Tiedänhän, mistä hänet löydän, sanoin itsekseni. Minä tiedän, missä 'ulkomaalaisessa' seudussa hän oleskelee maan asioissa. Se seutu ei ole missään tuntemattomassa maanosassa. Se on tietysti Vapaa Saari. Minä matkustan sinne hänen jälkeensä."

Nämä sanat kuullessaan hypähti Timar tuoliltaan kiivaasti huutaen:

"Mitä? Oletko ollut saarella?"

Hän vapisi säikähdyksestä ja raivosta.

"Älä kiivastu, ystäväiseni", rauhoitti seikkailija häntä. "Tämä pyssy on ladattu. Jos sinä liikut paikaltasi voi se helposti laueta, eikä se silloin ole minun syyni. Muutoin voit olla levollinen. Ei ollut sinulle, vaan minulle onnettomuudeksi, että läksin sinne. Minun on aina tanssiaisissa maksettava sisäänpääsömaksu sinun puolestasi. Se on niin selvä, kuin olisi se kymmenissä käskyissä kirjoitettuna. Sinä tanssit, ja minä maksan. Sinä paneudut vuoteelle minun sijastani ja minut heitetään ulos sinun sijastasi. Miksi minä läksin Vapaalle Saarelle? Vain tavatakseni sinut. Mutta tultuani sinne, olit sinä jo lähtenyt. Minä en tavannut siellä muita kuin Noëmin pienokaisen kera. — Oi, Mikael ystävä, kenpä olisi uskonut sinusta sellaista! — Mutta vaiti, emme puhu asiasta kenellekään. — Dodihan hänen nimensä on, eikö olekin? Rakastettava, viisas poika hän onkin. Kuinka hän pelkäsi minua, kun toinen silmäni oli siteissä. Tosin Noëmikin säikähti pahasti minut nähdessään. Kuinka minua suretti kuullessani Terese-äidin kuolleen. Hän oli hyvä ja olisi ottanut minut toisella tavalla vastaan. Ajatteles, että Noëmi ei edes olisi sallinut minun asettua asumaan taloon. Hän sanoi pelkäävänsä minua ja Dodi pelkäsi vieläkin enemmän. He olivat aivan yksin. 'No hyvä, minä olenkin juuri tullut tänne sen vuoksi, että teillä olisi mies talossa suojananne!' Ohimennen sanoen, minkä taikajuoman olet antanut tytölle, kun hänestä on tullut niin kaunis. Hänestä on tullut oikea kaunotar, niin että sydän hypähtää rinnassa hänet nähdessään. Minä sanoinkin sen hänelle. Silloin hän yritti tehdä rumia ilmeitä. Minä tahdoin laskea leikkiä hänen kanssaan. 'Onko soveliasta', sanoin, 'irvistellä noin rumasti sulhaselleen?' Mutta silloin minä jouduin pahaan pulaan. Hän kutsui minua maankiertäjäksi ja osoitti minut ovelle. 'Hyvä', sanoin, 'kyllä menenkin', ja silloin yritin viedä hänetkin muassani ja nostin häntä vyötäisistä."

"Oi, istu hiljaa, toveri! Ei sinulla ole syytä suuttua; mutta minulla kyllä oli syytä siihenkin, sillä tyttö antoi minulle korvapuustin, korvapuustin, sanon minä, joka tuntui kaksinverroin kovemmalta kuin majurin antama; historiallisen todenmukaisuuden vuoksi on minun mainitseminen, että hän valitsi toisen posken, joten tasapaino säilyi."