SISÄLLYS: (continued 4)

Timarin kasvot kirkastuivat.

"Ago gratias! Siihenkin sain tyytyä. Mutta nyt minä suutuin oikein toden teolla. Minä olen tunnettu kauniin sukupuolen ihailija, mutta tämä häväistys vaati kostoa ja korvausta. 'No, minäpä näytän sinulle sittenkin, että sinun on tultava muassani, ellet suostu antamaan minun jäädä tänne. Sinun on itse omasta tahdostasi seuraaminen minua.' Näin sanoen minä tartuin pikku Dodin käteen viedäkseni hänet pois."

"Saatana!" huusi Timar.

"No, no, ystäväiseni! Emme voi molemmat puhua yhtäaikaa. Kohta on tuleva sinun vuorosi, ja silloin saat puhua niin paljon kuin sinua haluttaa; mutta kuule ensin, mitä minulla on sanottavaa sinulle. Minä olin väärässä saneessani heitä olleen vain kaksi; kolmehan heitä oli. Kirottu elukka, Almira, oli myöskin siellä. Koira oli koko ajan maannut sängyn alla eikä ollut minua huomaavinaankaan. Mutta kun lapsi alkoi huutaa, hyökkäsi peto esiin ja syöksyi kimppuuni. Minä en ollut päästänyt lurjusta näkyvistäni, vaan vedin nopeasti pistoolini taskustani ja ammuin kuulan sen ruumiin läpi."

"Murhaaja!" voihki Timar.

"Lorua! Jospa omallatunnollani ei olisi muuta kuin tämän koiran veri! Eikä se edes kuollut kuulasta. Se ei vähääkään välittänyt siitä. Se vain hyökkäsi sitä raivokkaammin minun kimppuuni, puri itsensä kiinni vasempaan käsivarteeni, kaatoi minut maahan ja painoi minua niin, etten voinut liikahtaa. Turhaan yritin saada käsiini toista pistooliani; se piti käsivarttani hampaidensa välissä kuin tiikeri. Vihdoin aloin pyytää Noëmilta apua. Hän koetti vapauttaa minua pedosta; mutta raivoisa elukka puri hampaansa vain entistä lujemmin lihaani. Vihdoin sanoi Noëmi: 'Pyydä poikaa. Koira tottelee häntä.' Minä rukoilin nyt Dodia. Pojalla on hyvä sydän; hän sääli minua ja kiersi käsivartensa Almiran ympäri. Silloin koira päästi minut ja antoi lapsen suudella itseään."

Kyynel putosi Timarin poskelle. "Siten minä sain täältäkin muiston", jatkoi Teodor Kristyan kiertäen ylös likaisen, veritahraisen paidanhihansa. "Kas tässä jäljet koiran puremasta. Kaikki kolme raateluhammasta on tunkeutunut lihan lävitse aina luuhun asti. Siinä muisto numero 4 sinusta. Minä kannan ruumiissani kokonaista haava-albumia, joista saan kiittää sinua: palomerkkiä, kahleiden jälkiä, sapelin iskua ja koiranpuremaa. Siinä pelkkiä muistoja sinun ystävyydestäsi. Ja sano minulle sitten, mitä minun on sinulle tehtävä saadakseni laskumme käymään yhteen?"

Lausuttuaan viimeiset sanat seisoi karannut rangaistusvanki aivan riisuttuna Timarin edessä, jolla siis oli silmien edessä kaikki ne haavat, joilla hän oli koristettu…

Ja yhtä alastomana oli tuon kurjan sielu hänen edessään, sekin täynnänsä inhoittavia haavoja, jotka hänen kätensä oli iskenyt.

Tämä mies tajuaa varsin hyvin Timarin vain leikkineen hänen kanssaan silloin kun tämä lähetti hänet muka jalomielisyydestä Brasiliaan, että tämä luotti hänen huonoihin taipumuksiinsa asettaessaan rahansa hänen käytettäväkseen, että tämä vain tahtoi raivata hänet tieltään. Tämä mies tietää, kuinka rikkaaksi Timar on tullut ja hän kadehtii Timaria sen vuoksi.

Tämä mies tietää myös Timarin pettäneen sekä Noëmia että Timeaa, tietää hänen elävän kaksoisavioliitossa. Ja hän on raivoissaan molempien tähden. Kaikki ihmisen huonot himot kaluavat hänen sieluaan kuin myrkyllinen ruttopaise. Ja nyt on Timar tämän miehen vallassa. Hän ei edes tunne ulkonaista voimaa puolustautuakseen tätä miestä vastaan. Hänen jäsenissään on sama voimattomuus kuin henkilön, joka taistelee unta vastaan. Tämä haavoihin peittynyt mies vaikuttaa häneen kuin ilkeä lumous, hermostuttavasti.

Seikkailija tietää sen varsin hyvin. Eikä hän enää ole edes varovainen Timarin suhteen. Noustessaan tuolilta hän nojaa pyssyä uuniin ja puhuu kasvot pois päin käännettyinä Timarille:

"No, nyt minä ryhdyn pukeutumishommiin. Niiden kestäessä on sinulla aikaa ajatella vastausta kysymykseeni, jonka aion tehdä sinulle."

Näin sanoen hän heitti nutun toisensa perästä uuniin, jossa ne räiskyen leimahtivat, niin että liekki nousi savupiippuun saakka. Sitten hän alkoi kaikessa rauhassa pukea ylleen niitä vaatteita, jotka Timar oli antanut hänelle. Uuninhyllyltä hän löysi tämän kellon. Sen hän pisti liivinsä taskuun. Sitten hän asetti Timarin napit paitaansa. Väänsipä hän kuvastimen edessä viiksiäänkin. Tämän tehtyään hän viskasi päänsä taaksepäin kuten henkilö, joka on tyytyväinen itseensä: nyt hän oli herran näköinen.

Ja sitten hän asettui selkä uuniin päin seisomaan hajasäärin, käsivarret ristissä rinnalla.

"No, miten on laitasi, toveri?"

Timar alkoi puhua.

"Mitä pyydätte minulta?"

"Ahaa! Olenko vihdoinkin irroittanut kielesi siteet? No, jos nyt sanoisin: 'Silmä silmästä ja hammas hampaasta.' Lähde sinäkin antamaan polttaa hirsipuun merkki käsivarteesi. Anua takoa itsesi kiinni kaleeripenkkiin, kuljeskele ympäri maita ja meriä, korpia ja kaupunkeja, alituisesti metsästäen haikaloja, intiaaneja, jaguaareja, kalkkarokäärmeitä ja poliisipalvelijoita; — anna sitten vaimosi ihailijan kaksintaistelussa iskeä itseäsi kalloon, anna rakastajattaresi koiran repiä rikki käsivartesi, ja sitten — jakakaamme loput keskenämme. Mutta kas, minä en olekaan niin armoton. Minä en enää puhu haavoistani — koiranpuremat paranevat helposti. Minä olen sinulle armollisempi. Keskustelkaamme rauhan ehdoista!"

"Tarvitsetteko rahaa?" kysyi Timar.

"Tarvitsen sitäkin, mutta puhukaamme siitä myöhemmin. Pysykäämme ensiksi siinä, mikä koskee yhteisesti meitä molempia. Minun on nyt joksikin ajaksi paettava julkisesta elämästä, sillä nyt ei minua vainota vain senvuoksi, että olen kavaltanut sinun rahasi. Karkaamistani kaleereilta ja sitä, että heitin tarkastusmiehen veteen, ei minulle anneta ikänä anteeksi. Sinun rahasi eivät minua siis hyödytä ennenkuin olen parantunut palomerkistä ja kahleiden jättämistä haavoista. Edellämainitun saan pois sudenmaidolla; viimemainittua vastaan tulee käyttää kivennäisvesiä. Minä en epäile, että sinä johdattaisit vainoojiani jäljilleni. Siihen olet liian viisas. Päinvastoin sinä itse piilottaisit minut ja kieltäisit minun olevan lähellä, jos minua tultaisiin etsimään, ja sinä veisit minut lähimpien sukulaistesi luo, jollen enää olisi turvassa sinun luonasi. Minä tunnen sinut, sinä olet kultapoika. — Mutta varovaisuus on viisauden äiti. Huolimatta lämpimästä ystävyydestämme saattaisi tapahtua, että joku iskisi minua kalloon kadulla tahi että joku palvelevainen työväri ampuisi minut maantiellä tahi että kaikessa ystävyydessä tarjottu viinilasi passittaisi minut samaa tietä kuin Ali Tshorbadshin. Niinpä niin, minä en uskaltaisi pyytää sinua täyttämään tätä viiniruukkua uudelleen, vaikka itse joisitkin ensiksi siitä. Minun on joka suhteessa oltava varovainen."

"Mitä te siis tarvitsette?"

"Te? Sinä et, kuten näen, tahdo tunnustaa minua veljeksesi. Seurani vaivaa sinua. Mutta kysykäämme ensiksi, mitä korkea ja jalo herra itse haluaa. Onhan toki onnellista, että minä pidän tietonani kaikki ne salaisuudet, jotka omistan. Korkea ja jalo herrani kenties olisi halukas siitä syystä takaamaan minulle 100,000 frangin koron ranskalaisissa valtiopapereissa?"

Timar ei empinyt, vaan vastasi heti:

"Olisin."

Rosvo nauroi.

"Minä en pyydä niin suurta uhrausta, teidän armonne. Minä olen jo sanonut, että eivät minua rahat korvessa auta. Näin leimattu ihminen, näin huonotapainen, joutuu kiinni kaikkialla, ja mitä minua silloin hyödyttäisivät 100,000 frangia? Minä tarvitsen, kuten sanottua, lepoa ja paikan, missä voin olla varmassa turvassa, pidemmän ajan, ja missä voin sitäpaitsi löytää mukavan ja huolettoman olon. No, eikö se ole kohtuullinen pyyntö."

"Sano yhdellä kertaa, mitä toivot."

"Hyvä, minä sanon. Armollinen herra näyttää kärsimättömältä. Kenties herra haluaa panna levolle?"

Näin sanoen hän otti jälleen pyssyn uunin luota; istuutui tuolille ja piti kivääriä molemmin käsin edessään ollakseen joka hetki valmis ampumaan.

"Minä en siis pyydä nyt noita sataatuhatta korkoa teidän armoltanne, en pyydä muuta kuin — Vapaan Saaren."

Oli kuin salama olisi iskenyt Timariin. Nämä sanat herättivät hänet tylsyyden tilastaan.

"Mitä te sillä tekisitte?"

"Ensinnäkin siitä tulisi minulle pakopaikka, johon eivät minkään kansan vainukoirat osaisi. Toiseksi on luonnollista, että teidän armonne, niin kauan kuin minulle ja teidän armollenne on viisainta, että pysyn siellä, varustaa minut kaikella, mitä sydämeni halaa, kaikella, mikä on hyvää ja kallista."

Timar suuttui nyt hänen hullun pyyntönsä vuoksi.

"Voi, älkää nyt tässä laskeko typerää leikkiä. Pyytäkää joku summa, miten suuri hyvänsä. Lähtekää sen kera, minne haluatte. Menetelkää sen kanssa mielenne mukaan, mutta saarta ette saa. Se on typerä toivomus."

"Ei niin typerä kuin miltä se näyttää, illustrissime! Nähkääs, ilma tuolla saarella on oivallinen; juuri sellainen, jota minä tarvitsen saadakseni takaisin terveyteni, joka on niin suuresti huonontunut Etelä-Ameriikassa. Terese-vainajalta olen kuullut saarella kasvavan yrttejä, jotka parantavat kaikki haavat. Diossegi'n kasviopista olen lukenut niiden voivan kasvattaa yhteen pannussa kiehuvat lihapalatkin. Sybariittisten elintapojen jälkeen halajan kultaisen aikakauden maalaisnautintoja. Antakaa minulle Vapaa Saari, armoseremissime!"

Seikkailija pyysi täten pilkaten, pyssy ladattuna käsissään.

"Te olette houkkio!" sanoi Timar, joka suuttui tästä pilasta. Sitten hän käänsi äkkiä tuolinsa ja käänsi selkänsä Teodor Kristyanille.

"Oi, älkää kääntäkö minulle selkäänne, armollinen herra — Sennor! — Excellenza! — Mylord! — Armollisin herra! — Pan velkomozsnye! — Mynheer! — Monseigneur! — Gospodine! — Effendi! Millä kielellä on minun puhuminen, jotta saisin teidät kuulemaan karkulaisen rukouksia?"

Tämä mauton iva ei ollut hyökkääjälle hyödyksi. Se vähensi ilkeän lumouksen vaikutusta Timariin. Tämä alkoi tointua. Hän tuli ajatelleeksi olevansa tekemisissä jänishousun kanssa, joka pelkäsi omaa nahkaansa. Hän huudahti harmistuneena:

"Lopettakaa jo tämä leikki. Mainitkaa joku summa — saatte sen ja jos tarvitsette saarta, niin ostakaa sellainen kreikkalaisessa arkipelagissa tahi Kiinan luona. Jos pelkäätte takaa-ajajia, niin lähtekää Romaan, Neapeliin tai Schweiziin; olkaa olevinanne markiisi, laittakaa itsenne hyviin kirjoihin Kamorran kanssa, eikä kukaan ole tekevä teille pahaa. Rahaa annan teille. Saarta ette saa."

"Vai niin! Alkaako teidän armonne jo käyttää ylpeätä kieltä minulle?" huudahti Teodor Kristyan. "Poika joka on pudonnut järveen, tointuu pian ensi säikähdyksestään ja yrittää uida maihin. Mutta odotappa vain, minä pistän sinut pian uudelleen veteen. Sinä ajattelet itseksesi: 'Ole hyvä, risapekko, ja kerro jollekin, mitä tiedät minusta. Ensi saavutuksesi olisi, että sinut otettaisiin kiinni, suljettaisiin tyrmään ja sinne jäisit. Sinut tehtäisiin niin mykäksi, että sinä et koko elämässäsi enää voisi puhua kenellekään mitään. Tai voi sinulle muullakin tavoin tapahtua jotakin inhimillistä. Voihan sattua, että luoti osuu selkääsi kuljeskellessasi mitään pahaa aavistamatta. Jos Tonava heittää raatosi rannalle, niin kuka silloin kysyy, oletko itse hypännyt jokeen vai onko joku työntänyt sinut? Ja olettakaamme vaikka pahinta, mitä voi tapahtua, kuka uskoisi sinun, maankiertäjän, kertomusta, silloin kun minä, kultamies, sanon: Se ei ole totta! Minulla on paljon rahaa. Jos todistaja, ilmiantaja on siksi tyhmä, ettei ota vastaan lahjuksia, niin on tuomari oleva viisaampi.' Näin sinä ajattelet, näemmä. Mutta ota huomioon, kuinka viisaan miehen kanssa olet tekemisissä. Sinä olet heti kohta käsittävä, että kätesi ja jalkasi ovat sidotut, että olet yhtä avuton kuin ryövärin kiinni ottama saituri, joka saa tyytyä siihen, että häntä pistellään piikeillä kynsien alle, että hänen partansa kiskotaan karva karvalta pois ja että kiehuvaa talia vuodatetaan hänen iholleen, siksi kunnes hän ilmaisee, minne on kätkenyt aarteensa. Minäkin olen menettelevä samalla tavalla sinun kanssasi. Ja kun sinä et enää voi kestää enempää, niin huuda silloin: 'Jo riittää!'"

Timar kuunteli kiusallisen uteliaana kaleeriorjan sanoja.

"Tähän saakka en ole kertonut ainoallekaan elävälle, olennolle, mitä tiedän sinusta. Kautta kunniani! Paitsi sitä juorua, joka pujahti kieleltäni Komornissa, en ole kertonut sinusta mitään, ja se, mitä silloinkin juttelin, ei ollut mitään. Mutta kaiken, mitä tiedän, olen kirjoittanut muistiin — se kirjoitus on täällä taskussani — ja sitäpaitsi neljä kappaletta neljällä eri osotteella. Yksi kappale on osotettu Turkin hallitukselle, ja siinä ilmaisen, mitä Ali Tshorbadshi otti muassaan Stambulista ja mikä kapinallisen takavarikoituna omaisuutena kuului sulttaanille, kenties oli työstetty itse aarrekammiosta — ja kaikki nämä kalleudet ovat luetellut kappaleittain, niinkuin isäni kuvaili ne. Samalla ilmaisen kenellä ne nyt ovat ja kuinka ne ovat joutuneet nykyisen omistajan käsiin. Toisessa kirjoituksessa ilmiannan minä sinut Wienin hallitukselle Ali Tshorbadshin murhaajana, joka varasti hänen aarteensa. Muista, että miehellä, joka äkkiä on rikastunut, on paljon vihollisia ja kadehtijoita. Kolmas kirje on osotettu rouva Levetinczylle Komorniin. Hänellekin ilmaisen, mitä olet tehnyt hänen isälleen ja kuinka olet saanut käsiisi hänen äitinsä timantteihin juotetun kuvan sekä muut kalleudet. Mutta hänelle ilmaisen vielä muutakin. Sen paikan, missä oleskelet silloin kun et ole kotona. Salaiset ilosi Vapaalla Saarella. Rakkaussuhteesi erääseen toiseen naiseen. Uskottomuutesi hänelle. Puhun Noëmista ja Dodista. — No, pistelenkö vielä piikkejä kynsiesi alle?"

Timarin rinta nousi ja laski läähättäen.

"No, koska sinä yhä olet mykkä, niin jatkamme!" puhui hänen julma kiusanhenkensä. "Neljäs kirje on osotettu Noëmille. Siinä kerron hänelle kaikki, mitä hän ei vielä tiedä: että sinulla on muualla vaimo, johon olet vihitty, että sinä olet ylhäinen herra, joka olet häväissyt hänet etkä milloinkaan voi olla hänen omansa, että sinä olet uhrannut hänet vain himoillesi ja että sinä olet rikollinen. No, etkö vieläkään pyydä armoa? — Otammeko vielä sulatetun, kiehuvan talin avuksi. Minä en ole niin typerä, että kantaisin näitä kirjeitä taskussani, jotta joku sinun palkkaamasi salamurhaaja ottaisi ne minulta murhattuaan minut ensiksi jollakin yksinäisellä paikalla. Jos sinä sanot: 'Minä en hiero rauhaa' — hyvä, silloin minä sanon: 'Nöyrin palvelijasi, minua ilahuttaa suuresti, suosittelen itseäni', ja sitten minä lähden luotasi kaikella kunnioituksella. Mutta täältä menen suoraan päätä sinne. Näetkö nuo kaksi tornia? Siellä on Tihany. Siellä asuu rehellisiä munkkeja. Siellä on luostari. Sinne jätän nuo neljä kirjettä luotettavaan paikkaan ja pyydän priorin lähettämään ne osotteessa oleville henkilöille, ellen palaisi viikon perästä noutamaan niitä. Olisi senvuoksi turha vaiva raivata minua tieltä; kirjeet tulisivat siitä huolimatta perille. Ja silloin sinä et enää voisi olla tässä maassa. Kotiisi sinä et voisi mennä, sillä vaikka vaimosi antaisikin anteeksi isänsä kuoleman, niin hän ei kuitenkaan voisi antaa sinulle anteeksi suhdettasi Noëmiin. Tuomioistuimet tutkivat asiasi, ja silloin sinun on kerrottava, miten olet hankkinut rikkautesi. Turkin hallituskin on nostava oikeusjutun sinua vastaan ja samoin Itävallan hallitus. Koko maailma on oppiva tuntemaan sinut. Ne, jotka ovat ylistäneet sinua kultapojaksi, ne näkevät sinussa nyt ihmiskunnan hylyn. Etkä sinä voi edes paeta Vapaalle Saarelle, sillä Noëmi on sulkeva ovensa sinun nenäsi edessä. Hän on ylväs nainen, ja hänen rakkautensa on pian muuttuva vihaksi. — Ei, sinulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin paeta suuresta maailmasta kuten minäkin, sinun on hiivittävä salaa kaupungista ja säikähdyttävä heti kun kuulet askeleiden lähestyvän oveasi. No, menenkö vai jäänkö?"

"Jää!" ähkyi rääkätty.

"Ahaa, joko antaudut?" huusi rangaistusvanki, "no, istuutukaamme siis vielä kerran. Ensinnäkin sinä siis luovutat Vapaan saaren minulle?"

Timar turvautui heikkoon tunneseikkaan käyttääkseen sitä puolustusaseena.

"Vapaa Saarihan ei kuulu minulle, vaan Noëmille."

"Aivan oikea huomautus. Mutta minun pyyntöni ei silti ole vähemmin oikeutettu. Vapaa Saari kuuluu Noëmille, mutta Noëmi kuuluu sinulle."

"Mitä sillä tarkoitat?" kysyi Timar katse sekavana.

"No, älä pyöritä silmiäsi noin hurjasti! Etkö tiedä olevasi sidottu? Kyselkäämme järjestyksessä. Asia on kyllä järjestettävissä. Sinä kirjoitat kirjeen Noëmille. Minä itse jätän sen hänelle. Ilkeä, musta peto on jo silloin heittänyt henkensä, joten minä voin rauhassa astua saarelle. Kirjeessä sinä sanot kiltisti jäähyväiset Noëmille; sinä sanot, ettet voi naida häntä, syystä että katkaisemattomat siteet kahlehtivat sinut toisaalle; sinulla on vaimo, kaunis Timea, jonka Noëmi varmaan muistaa. Sinä kirjoitat aikovasi huolehtia hänestä kunnollisesti. Sinä olet antanut hänen entisen sulhasensa palata Uudesta Maailmasta ja hän on kaunis, kelpo poika, joka on nytkin valmis naimaan hänet ja unohtamaan entisyyden. Sinä lupaat myös kaikin puolin huolehtia molemmista sekä annat siunauksesi meille ja toivot meidän elävän onnellisina."

"Mitä? Tahdotko Noëminkin omaksesi?"

"Tuhat tulimmaista! Kuvitteletko kenties minun aikovan asettua saarellesi kuin mikäkin Robinson? Minä tarvitsen elämän sulostuttajaa yksinäisyydessä. Tuolla kaukana olen ennättänyt kyllästyä mustasilmäisten ja mustakutristen naisten syleilyihin; nyt olen nähnyt Noëmin kultakiharat ja sinisilmät ja aivan rakastunut häneen. Sitäpaitsi hän on lyönyt minua kasvoihin ja ajanut minut ulos ovesta, ja siitä on minun saatava hyvitystä. Ja onko jalompaa kostoa kuin maksaa korvapuusti suudelmalla? Minä tahdon päästä tämän vastahakoisen haltiattaren hallitsijaksi. Se on nyt minun päähänpistoni. Ja mikä oikeus sinulla on asettua sitä vastustamaan? Enkö minä ole Noëmin kihlattu? Enkö minä voi tehdä häntä lailliseksi vaimokseni ja saattaa hänet jälleen kunniaan, jotavastoin sinä, joka et milloinkaan voi naida häntä, vain teet hänet onnettomaksi."

Oi, tämä ihminen vuodattaa sulatettua rasvaa Timarin sydämeen!

"Pyydä koko omaisuuteni!" hän rukoili roistoa.

"Lykätkäämme asia tuonnemmaksi. Kyllä senkin asian vuoro tulee. Nyt en pyydä muuta kuin Noëmin. Muutoin vaadinkin vain omaani takaisin."

Timar väänteli käsiään epätoivoissaan.

"No, tahdotko suostua kirjoittamaan Noëmille, vai vienkö nämä neljä kirjettä Tihanyyn?"

Timar huudahti tuskassaan:

"Oi, pikku Dodi!… pikku Dodi!…"

Karkulainen purskahti ivanauruun.

"Minusta tulee hänelle isä, sangen hyvä isä."

… Siinä silmänräpäyksessä Timar hypähti ylös tuoliltaan, heittäytyi jaguarin tavoin seikkailijan kimppuun, tarttui hänen molempiin käsivarsiinsa ennenkuin hän ennätti käyttää asetta, laahasi häntä kappaleen matkaa, työnsi häntä sitten takaapäin ja tästä iskusta mies lensi avoimesta ovesta ulos portaille ja kaatui suulleen. Hän nousi vaivalloisesti; mutta yhä hoiperrellen iskun vaikutuksesta hän kompastui ensimmäiseen portaaseen ja kieri kiroillen ja ilmaa haukaten portaita alas.

Alhaalla oli kaikki pimeätä ja hiljaista. Ainoa ihminen, joka paitsi näitä molempia oli linnassa, oli kuuro, joka nukkui pois humalaansa.

Kolmastoista luku.

MITÄ KUU PUHUU? — MITÄ PUHUU JÄÄ?

Timar olisi voinut tappaa tämän miehen. Hän oli Timarin vallassa. Ja Timar tunsi käsivarsissaan raivostuneen ihmisen lihasvoiman. Hän olisi voinut tukahuttaa roiston tai murskata hänen pääkallonsa pyssynperällä, jos hän ei olisi raaskinut tuhlata jaloa lyijyä häneen. — Mutta Timar ei tapa ketään. Hän ei edes henkensä pelastukseksi ota murhaajan henkeä. Timar on "nyt" todellinen kultapoika, nyt kun kaikki on vaarassa, hänen omaisuutensa ja kunniansa, kuten akanat tuulessa.

Hän antaa tämän miehen mennä, miehen, joka voi ja joka on syöksevä hänet turmioon.

Hän voisi vielä surmata hänet. Sisällä makuuhuoneessaankin on hänellä ladattu kivääri. Hän voi ampua miehen akkunasta tämän kulkiessa suuren pihan yli. Tämä mies on ryöväri, karannut rangaistusvanki; kuka vaatisi Timaria tilille siitä, jos hän sammuttaisi tuomitun hengen. Kenties Brasilian hallitus antaisi hänelle palkinnonkin siitä.

Mutta Timar ei huomaa miestä. Hän sanoo itsekseen: Tämä mies on oikeassa. Ja kohtalo täyttyköön. — Timar ei ole roisto, joka salaa toisen rikoksen toisella, vaan suuri luonne, joka langettuaan on valmis sovittamaan rikoksensa.

Hän astuu sivurakennuksen luo ja katselee kädet ristissä rinnalla, kuinka mies kulkee pihan yli porttia kohti.

Kuu nousee juuri Somogy-vuorien takaa ja valaisee linnan etusivua.

Tumma varjo sivurakennuksen luona olisi oivallinen maalitaulu sille, joka tahtoisi ampua.

Teodor Kristyan kulkee sivurakennuksen ohi ja katsahtaa ylös.

Otsassa oleva puoliksi umpeen mennyt haava on portailla kaatuessa auennut uudelleen ja vuotaa nyt verta. Veri valuu kasvojen yli.

Kenties Timar onkin asettunut juuri senvuoksi siihen, että raivostunut kostonhalusta ampuisi häntä.

Mutta mies seisahtuu hänen eteensä ja alkaa puhella äänettömiä sanoja. Aivan kuin Atalia. Kuinka nuo kaksi sopisivatkaan toisilleen! Kristyan liikuttaa vain huuliaan. Hän nostaa varovasti toista jalkaansa, jonka on satuttanut pudotessaan. Vasemmalla kädellään hän lyö oikeassa kädessään olevaa kivääriä; sitten hän ravistelee sitä kuin eväten, puristaa kätensä nyrkkiin Timaria kohti ja uhkaa etusormellaan. Tämä ilmenäytelmä tahtoo sanoa: Näin en sinua surmaa. Minä olen säästänyt sinulle toisen kuolintavan. Odotappa vain!

Timar katsoo hänen jälkeensä hänen poistuessaan. Hänen silmänsä seuraavat miestä lumipeitteistä tietä pitkin aina järven jääkuvastimelle asti. Hän tuijottaa miehen jälkeen, kunnes tämä hopeanhohtoisella jää kentällä näyttää vain mustalta pisteeltä, joka liikkuu korkeiden vuorenhuippujen kaksoistorneja kohti.

Zalavuorten yläpuolelle ilmestyy myrskypilviä. Timar ei huomaa niitä.

Plattenjärven seutuvilla syntyy usein myrskyilmoja keskellä tyyntä ilmaa ja ilman mitään enteitä. Kalastajat, jotka etäisyydessä kuulevat puiden suhisevan, eivät ennätä palata takaisin Zala-rannalle.

Myrsky ruoskii aaltoja, ajelee veneitä edessään ja heittää ne toiselle rannalle. Välistä rajuilma laantuu jo puolen tunnin kuluttua; tuulenmorsian on vain tahtonut tanssia koko piirin ympäri. Ja sitten tulee jälleen tyyni.

Myrsky, joka nyt syöksyi vuoristosta, ajoi lumipilveä edellään. Tästä seuloutui neulanteräviä jääkristalleja esiin. Pilvi peitti vain puoleksi laajan näköalan, kätkien Tihanyn seudun, niemekkeen kallion kielekkeineen ja synkän luostarin pimeyteen, itäisten rantojen loistaessa kuutamossa.

Myrsky vinkui ulvoen Arakin laakson puitten latvoissa. Vanhan linnan ilmaviirit natisivat, niin että luuli kuulevansa noiduttujen henkien valitushuutoja, ja kiihkeän tuulen laastessa Balatonin jäätä, houkutteli se siellä olevista jääkappaleista niin yliluonnollista soittoa, että luuli näkevänsä valittavia henkiä: ne ajoivat toinen toistaan ja valittivat paetessaan. Joku murisi hurjasti. Kenties se juuri ajoi toisia edellään.

Keskellä tätä öistä, aavemaista soittoa tuntui Timarista kuin olisi hän etäältä kuullut myrskyn keskeltä hirvittävän huudon, sellaisen, jommoinen voi lähteä vain ihmisen huulilta. Kauhun, epätoivon, jumalanhäpäisyn huudon, joka herättää nukkujat unestaan ja saa tähdet vapisemaan. Muutamien sekuntien perästä se uudistui, mutta lyhyempänä ja heikompana, ja senjälkeen kuului taas vain myrskyn soittoa.

Tämäkin vaikenee. Lumimyrsky pakenee. Myrsky ajaa sitä edellään. Se ei enää ulvo Arakin laakson puissa. Nekin sävelet, jotka syntyivät jääkappaleiden ympärillä leikkivästä tuulesta, häipyvät etäisyyteen kuolevaan sointuun. Taivas seestyy, ja kaikki hiljenee jälleen.

Timarinkin povi on tyyntynyt.

Hän on elämänsä uran päässä. Hänelle ei ole ainoatakaan tietä avoinna. Hän ei voi mennä eteenpäin eikä kulkea taaksepäin.

Hän on paennut niin kauan kuin on voinut paeta. Nyt ammottaa kuilu hänen edessään eikä ole mitään vastakkaista rantaa.

Koko hänen elämänsä vyöryi hänen eteensä kuin uni, ja hän tiesi nyt vihdoin heräävänsä tästä raskaasta unesta.

Hänen ensimmäinen toiveensa omistaa tämä ihmeen ihana, rikas tyttö on ollut perustana hänen kohtaloonsa. Sille perustalle hän on rakentanut elämänsä kuin sfinksin arvoitukseen. Kun arvoitus on selvitetty syöksyy sfinksi kuiluun…

Kuinka hän voisi enää elää senjälkeen kun hänet on paljastettu Timean ja Noëmin edessä!

Syöstynä siitä korkeudesta, jossa häntä on pidetty kotona ja maailmassa useita vuosia, hallitsijan suosiossa ja kansalaisten kunnioituksen esineenä!

Kuinka hän vielä kerran voisi katsoa sitä naista silmiin, joka hänen kilpakosijalleen on ylistänyt häntä niin kiihkeästi, kuinka hän nyt voisi tehdä sen, nyt, kun tämä nainen on saanut tietää hänen olevan vastakohdan sille kaikelle, jota hän on miehessään ihaillut, ja kun hän on saanut tietää miehensä koko elämän suureksi valheeksi?

Ja kuinka hän voisi astua Noëmin eteen nyt kun tämä on saanut tietää hänen olevan Timean puolison? Kuinka hän nyt enää voisi ottaa Dodia syliinsä?

Ei missään, ei missään koko maailmassa ole paikkaa, minne hän voisi paeta. Asia on kuten tuo mies sanoi: ei ole olemassa muuta keinoa kuin kääntää maailmalle selkänsä kuten hän, kieltää nimensä kuten hän, salaa varkain hiipiä kaupungista toiseen kuten hän, harhailla ympäri maailmaa.

Mutta tunsipa Timar kuitenkin yhden paikan. Kuun. Tuon kylmän tähden. — Mitä Noëmi sanoikaan? Ne, jotka olivat väkivaltaisesti riistäneet itseltään elämän, ne, jotka olivat lakanneet toivomasta, ne lähtevät sinne ja asuvat siellä. Ne lähtevät sinne, missä olemattomuus ympäröi heitä. Kun tuo mies on tullut Noëmin luo ja kertomuksellaan syössyt hänetkin epätoivoon, on hänkin varmaan pian seuraava miestään sinne — pimeään tähteen.

Timar tunsi rauhoittuvansa tästä ajatuksesta niin suuresti, että hän saattoi suunnata kaukoputkensakin vähenevää kuuta kohti, jonka loistavassa kehrässä vaihteli suuria, pyöreitä, tummia aukkoja, — ja hän etsi itselleen yhden näiden suunnattoman suurten vuorenonkaloiden joukosta: "Siellä minä olen asuva, siellä olen odottava Noëmia!"

Senjälkeen hän meni takaisin siihen huoneeseen, missä oli keskustellut seikkailijan kanssa.

Kamiinissa näkyi vielä jätteitä tämän poltetuista vaatteita. Tuhassa näkyi vielä osia niitä. Timar pani uusia puita uuniin, jotta tuli hävittäisi niiden jätteet.

Sitten hän kääri vaipan ympärilleen ja poistui talosta.

Hän suuntasi kulkunsa Plattenjärveä kohti.

Kuu valaisi ääretöntä jääkenttää. Jääaurinko, joka paistoi jäätasangolla.

"Minä tulen, minä tulen!" huusi Timar. "Pian olen saava tietää, mitä sinä olet sanonut minulle. Sinä olet kutsunut minua ja minä olen pian oleva luonasi."

Hän meni suoraa päätä jäärailoa kohti. Sen löysi helposti. Seipäät olkilyhteineen, jotka hyväsydämiset kalastajat olivat asettaneet sille paikalle, huomauttivat jo etäältä kulkijaparalle, että hänen olisi vältettävä sitä. Timar taasen etsi sitä.

Tultuaan erään tällaisen varotusmerkin luo, hän pysähtyi, paljasti päänsä ja katsoi ylös taivaaseen.

Vuosia oli kulunut siitä, kun hän oli rukoillut. Tällä hetkellä hän tuli ajatelleeksi sitä ylhäistä alkuolentoa, joka johtaa tähtien kulun ja kahlehtii myrskyn, ja joka on luonut toisen olennon, joka uhmaa Luojaansa: ihmisen.

Nyt hän tahtoi kohottaa sielunsa tähän alkuolentoon.

"Ikuinen voima! Sinua minä pakenen ja Sinun luoksesi tulen tällä hetkellä. Minä en tule valittamaan. Sinä johdatit minua, mutta minä poikkesin poluiltasi. Sinä varoitit minua, mutta minä en tahtonut kuunnella. Nyt olen joutunut näin pitkälle. Sokeasti totellen menen toiseen maailmaan. Sieluni on siellä kärsivä kylmässä olemattomuudessa. Minua rangaistaan siitä, että olen tehnyt onnettomaksi niin monta, jotka ovat minua rakastaneet ja tulleet omikseni. Ota Sinä, ijankaikkinen oikeus, heidät huostaasi! Minä olen tehnyt syntiä; senvuoksi minä nyt menen kuolemaan ja kiroukseen. — Ei kenkään heistä ole itse syypää kärsimyksiinsä, minä vain olen. Sinä ikuinen oikeus, joka olet johdattanut minut sinne, missä nyt olen, ole heitäkin kohtaan oikeudenmukainen. Suojaa, lohduta heikkoja naisia, heikkoa lasta! Mutta luovuta minut koston-enkeleille! — Minä kiroan itseäni ja vaikenen ijäksi."

Hän polvistui.

Jään reunojen välillä vyöryivät Balatonin aallot. Levoton järvi ääntelee joskus tyynelläkin ilmalla, ja jäässäkin ollessaan se kohisee ja kuohuu kuin meri.

Timar kumartui veden puoleen suudellakseen sitä niinkuin suudellaan äitiä ennen pitkälle matkalle lähtöä, niinkuin suudellaan pyssynpiippua ennenkuin murskataan sillä pää.

Mutta juuri kun hän kumartui vedenpinnan yli, sukelsi ihmisen pää esiin aalloista!

Ihmisen pää, jonka kasvot olivat ylöspäin.

Otsan yli on sidottu musta huivi, joka peittää oikean silmän; toinen silmä, joka veristää, tuijottaa suoraan eteenpäin, ja avoimesta suusta kohisee vesi sisään ja ulos.

Haamu sukelsi jälleen alas.

Hetken perästä paisuivat aallot taaskin, aavekasvot näyttäytyivät uudelleen, ja punainen, jäykistynyt silmä tuijotti taas Timaria.

Ja vielä kerran tuli pää näkyviin jään reunalle kadotakseen jälleen ainiaaksi jään alle, samalla kun jäykistynyt käsi kouristuksen tapaisesti koukistunein sormin silmänräpäyksen ajan pisti esiin vedestä.

Timar hypähti puolihulluna polvistuneesta asennostaan ja tuijotti yhä veteen aavemaista olentoa etsien.

Hänestä tuntui kuin se huutaisi häntä seuraamaan.

Aallot vyöryivät jään reunojen välillä.

Ja taasen kaikui etäältä henkimaailman urkujen tapainen soitto, jommoisen öinen myrsky lähetti enteenään. Siinä ulvonnassa, joka syntyy siitä, että myrskyn voima taittuu jäälohkareisiin, kuuluu näkymättömien henkien huokauksia ja valituksia, ja yhä äänekkäämmäksi paisuu aaveiden laulu.

Ja taasen kaikuu ylimaallinen soitto yli koko jääkentän, ikäänkuin tuhansien harppujen kieliä tuolla alhaalla kosketeltaisiin, kunnes sävelet paisuen muuttuvat kuohuvaksi kohinaksi, ikäänkuin tuuli ajaisi vinhaa vauhtia alhaalla vedessä ja houkuttelisi aalloista ihmeellisiä, uuvuttavia sointuja. Myrskyn urkujen sävelet soivat mahtavina jään alla, hirvittävällä pauhulla lähtee kiinteä jääjoukko liikkeelle, ja voimakkaasta ilmanpaineesta jäärailo sulkeutuu jälleen.

Timar syöksyi väristen polvilleen kasvot keinuvaa jääkuvastinta vasten.

Neljästoista luku.

KEN TULEE.

Huurre oli tehnyt Vapaasta Saaresta hopeametsän. Jatkuvasti leijaileva sumu oli luonut joka oksaan lumikukkia. Sitten tulivat aurinkoiset päivät, jolloin puiden huurre muuttui jääksi, ikäänkuin koko saari olisi ollut lasista. Kristallien painosta riippuivat oksat alaspäin kuin kyynelpajuissa, ja tuulen värähdellessä metsän läpi löivät ne yhteen ja soivat kuin sadun lasipuutarha.

Vain yksi polku johti vahvassa huurteessa olevan nurmen poikki mökille. Ja se kulkee sille paikalle, missä Terese lepää. Se on Noëmin ja pikku Dodin jokapäiväisen kävelyretken päämaali.

Nykyään he kulkevat sinne kahden. Kolmas seuralainen, Almira, makaa mökissä vetäen viimeisiä hengenvetojaan. Luoti on tunkeutunut ruumiin jalompiin osiin, eikä ole mitään pelastuksen mahdollisuutta.

On ilta. Noëmi sytyttää valon, vetää esiin rukkinsa ja alkaa kehrätä. Pikku Dodi on istuutunut hänen viereensä ja pitää olkia rukin pyörää vasten, leikkien tuulimyllyä. Almira makaa nurkassa ja voihkii kuin ihminen.

"Äiti, kumarra päätäsi puoleeni", sanoo lapsi äkkiä, "minä tahdon kuiskata sinulle jotakin, niin ettei Almira kuule."

"Eihän koira sanojasi muutoinkaan ymmärrä, Dodiseni."

"Oi, hän kyllä ymmärtää. Hän ymmärtää kaikki. Sano minulle, kuoleeko Almira?"

"Varmasti, rakkain pienokaiseni."

"Mutta kuka meitä sitten suojelee, kun Almira kuolee?"

"Jumala!"

"Onko Jumala vahva?"

"Vahvempi kaikkia muita."

"Onko hän vahvempi kuin isä?"

"Isäsikin voima on Jumalalta."

"Entä sen häijyn miehen, jonka silmä oli sidottu?"

"Hänenkin."

"Miksi hyvä Jumala antaa hänellekin voimaa? Minä pelkään hänen tulevan takaisin. Hän tahtoo viedä minut pois."

"Älä pelkää! Minä en anna kenenkään viedä sinua."

"Mutta jos hän lyö meidät molemmat kuoliaaksi?"

"Silloin me pääsemme molemmat taivaaseen."'

"Almirakin?"

"Ei, Almira ei pääse."

"Miksikä ei?"

"Siksi, että hän on eläin."

"Entä pikku Louiseni?"

"Ei hänkään pääse."

"Voi, älä sano niin, hän osaa kevyemmin lentää taivaaseen kuin me."

"Taivaaseen saakka se ei osaa lentää."

"Siellä ei siis ole eläimiä eikä lintuja? No, silloin minä mieluummin jään tänne alas isän ja pikku Louisen kanssa."

"Niin, jää, pikku sydänkäpyseni, jää!"

"Eikö niin, että jos isä olisi täällä, hän löisi tuota häijyä miestä?"

"Häijy mies juoksisi pakoon häntä."

"Mutta milloin isä tulee takaisin?"

"Jo talvella."

"Kuinka sinä sen tiedät?"

"Hän sanoi."

"Onko kaikki, mitä isä puhuu, totta? Eikö hän milloinkaan valehtele?"

"Ei, poikani, kaikki mitä hän puhuu, on totta."

"Mutta onhan jo talvi."

"Hän onkin pian oleva täällä."

"Kunpa Almira ei vain kuolisi sillä aikaa!"

Poika nousi jakkaraltaan ja meni vaikeroivan koiran luo.

"Rakas Almira, älä kuole! Älä jätä meitä yksin tänne! Katsos, taivaaseen sinä et voi tulla kanssamme; sinä voit vain täällä alhaalla olla luonamme. Jää tänne! Kesällä minä rakennan sinulle kauniin talon pähkinäpuusta, sellaisen kuin isä rakensi minulle. Kaikesta ruuasta, jonka saan, annan puolet sinulle. Paina pääsi tähän polvelleni ja katsele kiltisti minua. Älä pelkää, minä en päästä enää sisään sitä pahaa miestä, joka ampui sinua. Kun kuulen hänen tulevan, sidon ovenrivan kiinni nuoralla, ja jos hän pistää kätensä sisään, lyön sen poikki pienellä kirveellä. Minä olen suojeleva sinua, Almira."

Viisas eläin avasi kauniit silmänsä poikaa kohti ja löi hiljaa häntäänsä lattiaan. Sitten se huokasi syvään ikäänkuin olisi ymmärtänyt kaikki pojan puheen.

Noëmi pysähdytti rukin, nojasi päätään käsiinsä ja tuijotti lepattavaa liekkiä.

Roisto oli lähteissään jäähyväisiksi huutanut akkunasta:

"Minä tulen vielä kerran takaisin ja silloin olen sanova sinulle, kuka se mies on, jota rakastat."

Se, että hän tulisi takaisin on kyllin hirveä uhkaus; mutta mitä se merkitsee, että hän on sanova hänelle, kuka se mies on, jota hän rakastaa?

Kukahan Mikael sitten on? Voiko hän sitten olla joku muu kuin se, joka hän sanoo olevansa? Mitähän tällä, maailman toiselta puolelta sukeltaneella aaveella voi olla sanottavaa hänestä? Oi, miksi ei Mikael ole tehnyt kuten hän, Noëmi, kerran oli toivonut: "parempi olisi, jos meidän välillämme olisi kolme jalkaa multaa."

Noëmi ei ole mikään tylsä nainen. Hän on kasvanut korvessa ja oppinut luottamaan omiin voimiinsa. Suuren maailman hentomielisyys ei ole pilannut hänen hermojaan. Holoferneksen ja Sisseran olisi ollut, hyvä tietää, että teräs on vaarallinen ase naisen kädessä.

Susiemo osaa puolustaa luolaansa — koiraa vastaan. Sillä on kynnet ja hampaat.

Tämän kiihoittavan kohtauksen jälkeen kantaa Noëmi alituisesti Mikaelin pöytäveistä povellaan. Tämä veitsi on teräväksi hiottu.

Öisin hän sitäpaitsi sulkee oven suurella hirrellä, jonka asettaa oven eteen poikkipuolin, sitoen sen kiinni nuoralla.

Niinkuin kohtalo säätää!

Jos toinen tulee ensin, on hänestä tuleva onnellinen vaimo, Jumalan siunaama — jos taas toinen saapuu ensin, tulee hänestä murhaaja, kirouksen lapsi. "Almira, miksi voihkit noin?"

Koira-parka, joka taisteli kuoleman kanssa, kohotti vaivalloisesti päätään lapsen polvelta ja alkoi kaula ojossa nuuskia ilmaa. Se valitti ja voihki levottomasti, mutta vain käheitä korahduksia — ilonko vai vihanko äännähdyksiä, sitä ei voinut erottaa.

Eläin vainusi jonkun lähestyvän.

Kuka tulee?

Onko se hyvä tai häijy mies? Elämänkö antaja, vaiko murhaaja?

Ulkona yön pimeydessä kuuluu askelten kaiku huurteen peittämällä nurmikolla. Kuka tulee?

Almira röhisee raskaasti. Se tahtoo nousta, mutta putoo alas; se tahtoo haukkua, mutta ei voi. Noëmi hypähtää penkiltä, pistää oikean kätensä kaulahuivin alle ja tarttuu veitseen. Kuka tulee?

Kaikki kolme kuuntelee vaiti: Noëmi, Dodi ja koira.

Nyt lähestyvät reippaat askeleet. Ah, nyt kaikki tuntevat ne. "Isä!" huutaa Dodi hymyillen. Noëmi rientää terävällä veitsellä katkaisemaan nuoran hirren ympäriltä, ja Almira kohoo etukäpälilleen ja haukahtaa äkkiä.

Silmänräpäys senjälkeen lepäävät he toistensa sylissä: Mikael, Noëmi ja Dodi.

Almira ryömii rakastetun isäntänsä luo, kohottaa vielä kerran päänsä hänen puoleensa, nuolaisee hänen kättään, syöksyy lattialle ja kuolee.

"Etkö enää milloinkaan jätä meitä?" änköttää Noëmi.

"Älä jätä meitä enää milloinkaan yksin tänne!" pyytää pikku Dodi.

Mikael painaa molempia rintaansa vasten, ja hänen kyyneleensä vuotavat rakastettujen poskille.

"En milloinkaan… en milloinkaan… en milloinkaan!…"

Viidestoista luku.

RUUMIS.

Viimeiset maaliskuun päivät voittivat ankaran talven. Sade ja sumu sekä etelä-tuulet heikensivät Plattenjärven jään, joka sitten murtui rajulla pohjatuulella ja ajelehti Somogy-rannalle.

Jäälohkareiden joukosta löysivät kalastajat ruumiin.

Koko ruumis oli jo suureksi osaksi mädännyt; kasvonpiirteitä ei enää voitu tuntea. Kuitenkin saattoi mitä suurimmalla varmuudella päättää, ken se oli.

Siinä olivat Mikael Timar von Levetinczyn maalliset jäännökset, hänen, joka hävisi niin äkkiä tuon kuuluisan nuotanvedon jälkeen, jolloin fogaschikuningaskin saatiin pyydykseen ja jonka kotiinpaluuta oli niin kauan odotettu.

Ruumiissa saattoi tuntea kadonneen herran vaateparsia, hänen turkisreunaisen takkinsa, hänen paidannappinsa ja paitaan ommellut nimikirjaimet. Liivintaskussa on hänen kellonsa, johon hänen koko nimensä on poltettu emaljiin. Varmin todiste on kuitenkin povitaskusta löytynyt lompakko, joka on täyteen ahdattu seteleitä, sadan ja tuhannen guldenin seteleitä, joissa vielä näkyy leima, sekä lompakkoon ommeltu helmikirjailu: "Usko, toivo rakkaus", Timean omin käsin ompelema.

Eräästä sivutaskusta löydettiin sitäpaitsi neljä nauhalla yhteensidottua kirjettä, joiden kirjoitus oli aivan kulunut pois. Kirjeethän olivat maanneet neljä kuukautta vedessä.

Vähän aikaa sen jälkeen löysivät kalastajat Füred-rannalla herra Levetinczyn kaksoispyssyn, joka jäi heidän verkkoonsa. Se selvitti kaiken.

Vanha Galambos muisti nyt varsin hyvin kaiken.

Armollinen herra oli itse sanonut hänelle, että jos kettuja ja susia tulisi yön aikana railon luo, menisi hän itse ulos pyssyineen ja ampuisi luodin niiden turkin läpi.

Nyt muistivat useat muutkin lumimyrskyn raivonneen sinä yönä Balaton-järvellä, tosin vain lyhyen ajan. Epäilemättä oli tämä aiheuttanut armollisen herran onnettomuuden. Hän ei ollut huomannut railoa, oli pudonnut veteen ja joutunut jään alle.

Vanha Galambos, joka nukkui vähän öisin kertoi myös kuulleensa myrskyn mylvinnän seasta hirveän hätähuudon.

Että niin erinomaisen ja arvossapidetyn miehen pitikin kuolla niin kamala kuolema!

Ensi tiedon onnettomuudesta saatuaan matkusti Timea itse Siofolkiin ollakseen läsnä laillisessa tutkinnossa.

Nähdessään miehensä vaatteet pyörtyi hän kaksi kertaa ja hänet saatiin töin tuskin henkiin jälleen. Siitä huolimatta hän kesti loppuun saakka. Hän oli läsnä silloin kun muuttunut ruumis laskettiin lyijyarkkuun ja kyseli innokkaasti vihkisormusta, mutta sitä ei löytynyt. Ruumiista puuttuivat sormet.

Timea kuletutti kalliit jäännökset Komorniin ja panetti hänet perhehautaan kaikella sillä komeudella, jonka protestanttisen kirkon hautausmenot sallivat. Kaikki neljä kirkkoaluetta oli edustettuna lähetystöjen välityksellä; transdanubilainen ylikaitsija piti ruumispuheen, ja Komornin pappi puhui arkun ääressä kirkon laivassa, joka oli verhottu mustalla kankaalla ja koristettu asekilvellä. Paavin kollegion kuoro suoritti hautauskulun. Mustalla sametilla verhotussa arkussa olivat hänen nimikirjaimensa hopeakirjaimin kirjoitetut; sen päällä olivat hänen aatelismiekkansa ja unkarilaisen Pyhän Stefanin ristin, italialaisen Pyhän Mauritiuksen ristin, ja brasilialaisen Annunciata-ristin koristeet. Arkun kantoivat ruumisvaunuihin kaupungin senaattorit ja komitaatin luottamusmiehet. Paariliinan hopeatupsuja kannattivat varagespanit. Ruumisvaunujen kahden puolen astuivat kaupungin arvohenkilöt. Niiden edessä marssi kaupungin koulunuorisoa, pappeja ja jumaluusopin ylioppilaita, nämä viimemainitut lippuineen; senjälkeen unkarilainen ja saksalainen kansalaiskaarti virkapuvussa, aseissa, hillityn rummun päristessä. Arkkua seurasivat kaupungin ylhäiset naiset surupuvussa, ja niiden joukossa sureva leski valkoisin kasvoin ja itkettynein silmin sekä maan ja keisarikaupungin huomatuimmat miehet ja sotilasarvohenkilöt; lähettipä hänen majesteettinsakin lähetin edustamaan itseään kuuluisan miehen hautajaisiin. Ja jäljessä seurasi silmän kantamattomiin ihmisjoukko. Kellojen soidessa kulki kulkue hitaasti koko kaupungin läpi. Ja kaikki kellot ja kaikki kielet julistivat, että nyt haudattiin miestä, jonka vertaista ei enää syntyisi: kansan hyväntekijää, kansansa ylpeyttä, uskollista puolisoa, suurenmoisten lahjoitusten tekijää.

Kultapoikaa kannettiin hautaan.

Miehet, naiset ja lapset, jotka ovat seuranneet jalan koko kaupungin läpi, menevät myös hautuumaalle.

Ataliakin on ruumissaatossa.

Kun arkku kannetaan alas avattuun hautakammioon, seuraavat syvästi surren miehen lähimmät sukulaiset, ystävät ja ihailijat myös sinne.

Niiden joukossa on myös majuri, herra Katshuka.

Tungoksessa kapeilla portailla hän joutuu läheltä koskettamaan Timeaan — ja Ataliaan.

Kun taas noustaan haudasta, heittäytyy Atalia sille päällysarkulle, johon ruumisarkku on laskettu ja toivoo, että hänetkin haudattaisiin sinne.

Onneksi on herra Johan Fabula käsillä.

Hän ottaa kaunottaren syliinsä ja kantaa hänet päivänvaloon ja kertoo hämmästyneelle kansanjoukolle, miten suuresti neiti rakasti autuaasti eronnutta vainajaa, joka oli ollut hänen toinen isänsä.

Puolen vuoden perästä pystytetään kirkkomaalle kallisarvoinen muistokivi, jossa luetaan seuraava kirjoitus kultakirjaimin kirjoitettuna:

Tässä lepää Korkea- ja jalosukuinen herra Mikael Timar von Levetinczy.

kuninkaallinen neuvos, useiden komitaattien edustaja, Pyhän Stefanin-, Pyhän Mauritiuksen- ja Annucciataristin ritari, suuri isänmaanystävä, tosi kristitty, esimerkiksi kelpaava puoliso, köyhien isä, isättömien ja äidittömien suojelija, koulujen ylläpitäjä, kirkon tuki, kaikkien tuttaviensa itkemänä, uskollisen puolisossa Timean ikuisesti kaipaamana.

Graniittijalustalla seisoo alabasteripatsas, nainen maljakko käsivarrellaan. Kaikki sanovat, että tämä patsas on elävä kuva Timeasta.

Ja Timea menee joka päivä hautuumaalle tuoreita seppeleitä mukanaan ja kastelee kukkaset, jotka tuoksuvat niin ihanasti siellä ristikkoaidan sisällä. Hän vuodattaa niille kylmän vesisuihkun — ja kuumia kyyneleitä…

* * * * *

Teodor Kristyan ei kait milloinkaan olisi uneksinut, että hänelle kuoltuaan osoitettaisiin niin suurta kunnioitusta.

Kuudestoista luku.

SOHVI-ROUVA.

Kaunis leski suri syvästi. Hän ei milloinkaan käynyt seuroissa eikä milloinkaan vastaanottanut vieraita kotona. Kadulla hän esiintyi vain surupuvussa, tiheä harso kasvoillaan.

Komornin väki koetti arvailla, miten kauan tätä kestäisi. Kokonaisen vuoden kenties siitä päivästä laskien, jolloin Timar sai niin onnettoman lopun. Vuosi meni umpeen talvella. Senjälkeen tuli laskiaiskarnevaalien aika. Mutta Timea ei silloinkaan luopunut surupuvustaan eikä ottanut osaa mihinkään tanssiaisiin. Komornin yleinen mielipide asetti nyt toisen määräpäivän. Timea laski luultavasti suruvuoden hautajaispäivästä alkaen, sillä siitä oikeastaan alkoi hänen leskeytensä. Tämäkin määräaika kului umpeen, kevät oli jo tullut, mutta Timea kävi yhä surupuvussa eikä milloinkaan kukaan käynyt hänen luonaan.

Yleinen mielipide alkoi nyt käydä kärsimättömäksi; kuinka kauan, kysyttiin, jatkuisi tätä?

Eniten suuttumusta herätti se seikka, ettei hän vastaanottanut miesvieraita.

Eräänä aamuna käveli Sohvi-rouva torilla kori käsivarrellaan ja tinki maalaisvaimojen kanssa kanojen hinnasta. Oikeastaan hän oli vain ostavinaan, hän ei ostanut mitään, vaan selitti kaiken olevan liian kallista. Hänen ajatuksensa olivat koko ajan suunnatut siihen, miten hän saattaisi hiipiä "Angliaan" kenenkään huomaamatta. Siellä hän kulki pensaston suojassa kiertävää kiertotietä ja katseli lakkaamatta ympärilleen tutkiakseen, huomasiko kukaan häntä. Vihdoin hän äkkiä pujahti erääseen yksinäiseen taloon, jonka portin päälle oli maalattu kaksoiskotkan kuva.

Herra Katshuka asui yhä siellä. Hän ei ollut majuriksi tultuaan muuttanut siitä asunnosta, jossa oli viettänyt luutnanttiaikansa. Hän ei tarvinnut suurempaa.

Portti oli auki, samoin ovikin ja akkuna pienessä huoneessa. Herrat upseerit eivät kahdesta syystä pelkää varkaita.

Sohvi-rouva tapasi herra Katshukan yksin huoneessa, missä hän juuri oli tarkastelemassa suurenmoisia linnoitussuunnitelmia.

"Hyvää päivää, herra majuri! Pyydän anteeksi epäkohteliaisuuttani, että käyn sisään. Sattumalta kuljin ohi ja näin akkunoiden sekä ovien olevan auki. Oi, kuinka helposti voisi varas hiipiä sisään, ajattelin mielessäni, minäpä sanon palvelijalle, että hän sulkee oven. Ja kas, sillein tapaankin itse herran… Kiitos hyvyydestänne! No, jotta en veisi unta talosta, istuudun vähäksi aikaa. Siitä on sitäpaitsi vuosi ja päivä, kun puhuin majurin kanssa viimeksi. Oi, te olette aivan liian hyvä, herra majuri! Istuudunko tähän viereenne sohvaan? Minä panen vain ensin korini syrjään. Siinä on vain muutamia munia. Minä ostan itse kaikki, sillä jos sellaiset asiat jättää palvelusväen toimeksi, niin saa maksaa kaikesta kalliimman hinnan. Ja sitten ovat nykyajan piiat niin ylpeitä, etteivät he tahtoisi mistään hinnasta kantaa koria. Se hävettää heitä. Itse en minä häpeä. Ne, jotka tuntevat minut, tietävät hyvin, kuka heidän edessään on. Eikö totta, majuri, että te ette välitä siitä? Kuinka voisittekaan? Mehän olemme vanhoja tuttuja. Muistatteko vielä, majuri, kun istuitte vesiruukun päällä keittiössä ja poimitte paahdettuja maissijyviä virkatakistanne, ja kun minä sanoin teille kertoneeni tyttöhupakolle, mitä kaste oli? Mutta silloin pulminkin aivan muita asioita, kun herra majuri, joka silloin oli vain luutnantti, astui sisään. Jaa, jaa, jospa tietäisitte, mitä minä silloin juttelin! Mutta siitä on kokonainen ikuisuus ja sen jälkeen on maailmassa tapahtunut suuria ihmeitä. Eikö herra von Levetinczyn kuolema ollut kauhea! Timea-parka! Hän ei ole senjälkeen löytänyt rauhaa ei yöllä eikä päivällä. Pelkään hänen pian seuraavan miestään, ja se olisi todella vahinko. Sellainen enkeli! — Hän ei milloinkaan ota vastaan herroja. Sata kertaa päivässä hän pysähtyy herra Levetinczyn suuren kuvan eteen ja katselee sitä kauan. Sitten hän ottaa esiin hänen viimeisen kirjeensä, jonka herra Levetinczy lähetti suuren kalan kera ja lukee sen läpi. Ja sitten hän kysyy minulta: 'Kuule, Sohvi-äiti, eikö sinusta ole ihmeellistä, että tämä kirje on kirjoitettu niin iloiseen sävyyn?' Hän suree aivan liian paljon, tuo nuori, kaunis leski. Minun käy sääliksi häntä raukkaa; minä toivoisin hänen ojentavan kätensä jollekin hyvälle kunnon miehelle. Minunkin etujeni mukaista olisi, että hän tekisi niin. Tietäkää, herra majuri, tyttäreni sanoo aina, että jos Timea menisi naimisiin sen miehen kanssa, jota hän ajattelee, niin hän ei enää hetkeksikään jäisi taloon, vaan ottaisi ensimmäisen vastaantulevan kosijan, oli se sitten talonpoika tai herra, nuori tai vanha, sileäkasvoinen tai rokonarpinen. Hän heti paikalla suostuisi menemään naimisiin. Ja siitä ei suinkaan kukaan iloitsisi niinkuin minä. Ei senvuoksi, että silloin muuttaisin tyttäreni luo. Varjelkoon! Minä jäisin Timean luo. Vaikka Ataliasta tulisi kuinka rikas hyvänsä ja Timeasta köyhä, jäisin kuitenkin Timean luo. Sillä, uskokaa minua, minä en enää voi kestää tyttäreni kanssa. Ei tosin ole kaunista, että äiti moittii tytärtään. Mutta minä tiedän, kenelle puhun. On totta, että olen hänen äitinsä, että olen synnyttänyt hänet maailmaan. Hän olikin hyvä lapsi ennenkuin hänet riistettiin minulta, ennenkuin hänen isänsä hemmoitteli hänet piloille ja maailma pani hänen päänsä pyörälle. Mutta nyt minun elämäni hänen kerallaan on helvetti. Hän vainoo minua koko päivän aivankuin minä olisin ainoa, johon hän saattaisi koetella vihaansa. Hän nipistää ja töykkii minua, ja lyö, mihin sattuu. Hänen takiaan en uskalla poistua keittiöstä. Vaikka kutsuisin häntä mitä suloisimmilla hyväilysanoilla, ei hän ole kuulevinaan minua. Aterian aikana hän myrkyttää joka suupalan minulta, niin että kahveli putoo kädestäni. Koko yö on minun paikattava hänen vaatteitaan, jotka hän päivällä itse tahallaan on repinyt ollakseen repaleisen näköinen. Öisin hän ei anna minun nukkua. Hän asettaa kynttilän silmäini eteen, ja lukee aamuun asti. Ja älkää uskoko, että hän avaa kirjan lehdet yhdellä kertaa; hän tekee sen lehti lehdeltä, joten minä sata kertaa nukahdettuani herään paperin kahinaan, ja jos valitan sitä, näyttää hän kieltään. Kerran olin pannut pumpulia korviini saadakseni nukkua rauhassa. Mitä hän silloin teki? Hän pani särkyä vastaan niskalleen aikomansa sinappitaikinan jalkojeni alle, niin että nämä herätessäni olivat rakoilla. Ja muitakin kepposia hän tekee minulle. Hän tietää minun varsin hyvin pelkäävän aaveita. Mitä hän siis tekee? Hän pukee luudan aaveeksi ja asettaa sen oven eteen, niin että minä saan kouristuksia säikähdyksestä astuessani huoneeseen. Palvelijoiden aikana hän kohtelee minua niin huonosti, etteivät nämä voi kunnioittaa minua. Oi, mitä kaikkea minun on kärsittävä! Aina hän on keittäjättären puolella minua vastaan. Mitä minun onkaan siedettävä hänen puoleltaan! Pahinta on se, kun minä suurena juhlapäivänä otan esiin rukouskirjani rukoillakseni; silloin hän istuutuu pöydän ääreen minua vastapäätä ja alkaa mutista kirouksia: 'Piru ja helvetin tuli, kuolema ja rutto, murha ja tulipalo, myrkky ja tikari, häpeä ja turmio, kaikenlaatuinen hätä ja tuomio tulkoot tämän talon ylitse! Amen!' Sitä hän rukoilee hyväntekijälleen. Mutta heti sen jälkeen hän Timean edessä matelee ja supattelee hunajanmakeita sanoja puhutellessaan tätä. Ah, herra majuri, minä jo pelkään nukkua samassa huoneessa Atalian kanssa. Suokoon Jumala hänen ottavan ensimmäisen vastaantulevan kosijan! Juuri nyt tarjoutuu oiva tilaisuus. Se on tosin vain herra Johan Fabula, jonka vaimo kuoli viime vuonna, eikä hän enää ole eilispäivän lapsia. Mutta hän on hyvissä varoissa — joku aika sitten hänet valittiin virkaatekeväksi kuraattoriksi — hänen varallisuutensa arvioidaan neljäänkymmeneen tuhanteen guldeniin; hän pystyy kunnolla elättämään vaimonsa. Kaikki lapset ovat jo täysikasvuisia ja ulkona maailmalla. Atalia saisi varmasti hyvät päivät. Megyereskadun varrella on hänellä talo niin kaunis kuin kenenkä muun tahansa. Sitäpaitsi on hän poissa kotoa kahdeksan kuukautta vuodesta."

"Olen vakuutettu siitä, että Atalia ottaisi hänet harmissaan, jos Timea menisi naimisiin aikomansa miehen kanssa. Ah, silloin saisin minäkin rauhan. Minä jäisin Timean luo. Mutta ei siitä mitään tule, niin kauan kuin toinen ei poistu talosta eikä toinen tule sinne, vaan kumpikin istuu omassaan suremassa. Ei sen puolesta, että minä olisin tullut tänne tuomaan jotain sanaa. Jumala varjelkoon minua siitä, ei se ole ensinkään tapaistani! Mutta minä en voi vaieta erästä asiaa, jonka näinä päivinä olen saanut selville. Tietäkää, että minä joka aamu laitan Timean vuoteen. Sitä en salli kenenkään muun tekevän; en voi sallia palvelijoiden käsineen koskettelevan näitä hienoja, koruompelein kaunistettuja tyynynpäällisiä. No, äskettäin kohottaessani alinta tyynyä, mitä löysinkään sieltä? Sapelinkahvan, jossa oli kiinni taittunut terä. Timea oli varmaan tällä kertaa unohtanut sen sinne. Luultavasti pitää hän joka yö taittunutta sapelia päänsä alla. Hän nukkuu sen päällä. Kertoessani siitä Atalialle, nipisti hän minua käsivarteen, niin että minulla on vielä nytkin sinelmä siitä, ja hän uhkasi ottaa minut hengiltä, jos kertoisin siitä jollekin. Niinkuin päähänikään pistäisi ilmaista sitä kenellekään! En kenellekään ihmiselle maailmassa kertoisi sitä! Sanon vain: 'Oi, jospa sapelin entinen omistaja vain ymmärtäisi, mitä hänen nyt on tehtävä!'"

Sohvi-rouva piti tämän pitkän puheen hetkeäkään levähtämättä ja antamatta majurin kertaakaan keskeyttää itseään.

Kun puhetulva vihdoinkin lakkasi, sanoi Katshuka:

"Sohvi-äiti, sapelin entinen omistaja tietää, niitä hänen on tehtävä. Jos rouva von Levetinczy olisi eronnut miehestään ja olisi nyt köyhä, vailla omaisuutta, niin olisi sapelin omistaja rientänyt ojentamaan hänelle kätensä. Mutta nyt, kun rouva Levetinczy on rikas leski, joka on perinyt miljoonia miehensä jälkeen, ei sapelin entinen omistaja, joka on köyhä raukka, voi mennä rikkaan naisen luo pyytämään hänen kättään."

"Oi, kuinka sapelin omistaja on muuttanut luontoa!" huokasi Sohvi-rouva. "Ollessaan kihloissa Atalian kanssa hän ei tahtonut viedä tätä vihille ennenkuin satatuhatta guldenia oli pöydällä."

"Hm! Eikö juuri Atalian äiti sanonut, että jäisi Timean luo, vaikka Timeasta tulisi köyhä ja Ataliasta upporikas?"

"Se on totta, niin olen sanonut, vaikka olen hänen äitinsä. Herra majuri on oikeassa. — No, jos sapelin entinen omistaja ei tiedä, mitä hänen on tehtävä, niin tietää sen nykyinen omistaja."

Ja sitten Sohvi-rouva pyysi tuhannesti anteeksi, että oli vaivannut, ja sitten taas tuhannesti siitä, että ei voinut enää jäädä, sillä hänen oli tehtävä satoja ostoksia torilla.

Sitten otti hän korinsa ja pujahti ulos kaksoiskotkan koristamasta portista. Mutta hän ei ostanut mitään torilta, vaan kiirehti suoraa tietä kotiin.

Seitsemästoista luku.

DODIN KIRJE.

Puolitoista vuotta oli kulunut siitä päivästä, jolloin Timar asettui asumaan Vapaalle Saarelle. Hän ei ollut ollut päivääkään poissa sieltä tänä aikana.

Suuria asioita oli ennättänyt tapahtua. Dodi oli oppinut kirjoittamaan!

Onpa se ilo, kun pienokainen piirtelee ensimmäiset harakanvarpaansa liidulla penkkiin! Hänelle sanellaan kirjaimet. "Kirjoita h, e, v, o, n, e, n, ja äännä ne kaikki yhdessä." Kuinka ihmeissään hän onkaan siitä, että niistä tuli hevonen, vaikka hän ei olekaan piirtänyt mitään hevosta. Ja vielä suurempi on ilo, kun hän puolentoista vuoden kuluttua kirjoittaa kauniille, viivoitetulle paperille syntymäpäiväonnittelun äidilleen.

Tämä on arvokkaampi teos kuin Kleopatran obeliski, joka on kirjoitettu täyteen hieroglyyfejä.

Kun Dodin ensimmäinen syntymäpäiväonnittelu vapisi Noëmin kädessä, sanoi hän kyynelsilmin Mikaelille:

"Hän saa aivan samanlaisen käsialan kuin sinä."

"Missä sinä olet nähnyt minun käsialaani?" kysyi Mikael hämmästyneenä.

"Ensinnäkin niissä ohjeissa, joita olet antanut Dodille. Ja sitäpaitsi siinä luovutuskirjassa, jossa lahjoitit meille saaren. Oletko jo unhoittanut sen?"

"Olenpa niinkin; siitä on nyt kauan."

"Ja nyt sinä et enää kirjoita kenellekään."

"En kenellekään."

"Nyt sinä olet puolitoista vuotta oleskellut saarella. Eikö sinulla enää ole mitään tekemistä maailmassa?"

"Ei, eikä tule olemaankaan."

"Kuinka sitten liikeasioittesi on käyvä?"

"Tahtoisitko mielelläsi tietää sen?"

"Oi, tietysti. Se ajatus vaivaa minua, että niin ymmärtäväinen ja kunnon mies, kuin sinä olet, nyt on suljettu tänne ahtaalle saarelle. Ellei sinulla ole muuta syytä jäädä saarelle kuin se, että rakastat meitä niin suuresti, niin surettaa minua rakkautesi."

"Hyvä on, Noëmi. Minä sanon sinulle, mikä olen ollut maailmassa, ja miksi tahdon jäädä tänne. Sinä olet saava tietää kaikki. Kun sinä tänä iltana olet pannut pojan nukkumaan, niin tule sitten luokseni kuistille; siellä olen kertova sinulle kaikki. Sinä olet värisevä, hämmästyvä kuulemastasi. Mutta lopuksi olet antava minulle anteeksi, niinkuin Jumalakin antoi anteeksi lähettäessään minut tänne."

Illallisen jälkeen pani Noëmi Dodin nukkumaan ja tuli sitten istumaan Mikaelin viereen lehmuksesta tehdylle penkille ja pani kätensä hänen käsivarrelleen.

Kuu paistoi heidän päälleen puiden lehvien lomitse. Nyt se ei enää ollut aavetähti, eikä itsemurhaajien jäinen paratiisi, vaan hyvä ystävä ja tuttu.

Ja nyt Mikael kertoi kaikesta, mikä elämässä oli häntä kohdannut.

Hän kertoi Noëmille salaperäisen matkustajan äkillisestä kuolemasta, laivan haaksirikosta ja löydetyistä aarteista.

Hän kertoi, miten rikas ja mahtava mies hänestä oli tullut, miten hänen laivansa olivat kallisarvoisin lastein purjehtineet toisesta maailmasta toiseen, miten monta taloa hänellä oli ollut ja miten kunniassa pidetty hän oli ollut koko maassa.

Hän kertoi myös menneensä naimisiin Timean kanssa.

Hän kuvaili sitten Timean suruja ja kärsimyksiä. Hän puhui Timeasta kuin pyhimyksestä. Ja kuvaillessaan täysin avomielisesti, miten hän tuona iltana oli vartioinut Timeaa salaisesta piilopaikasta ja kuinka vaimo oli puolustanut puolisoaan rakastetulleen ja vastoin sydäntään, oi, kuinka Noëmi silloin itki, kuinka vuolaana hänen kyyneleensä valuivat Timean tähden!…

Senjälkeen Mikael kertoi, mitä hänen itsensä oli ollut kestettävä tässä kauheassa asemassa, josta ei voinut vapautua, kun toisaalta hänen asemansa maailmassa, hänen rikkautensa ja Timean uskollisuus pitivät häntä vankina, jotavastoin hänen rakkautensa, hänen onnensa ja hänen sielunsa unelmat vetivät häntä toisaalle. Oi, kuinka lohduttikaan häntä silloin Noëmi suloisilla suudelmillaan!…

Ja kun hän lopuksi kuvaili tätä kauhujen yötä, jolloin seikkailija näyttäytyi hänen autiossa linnassaan ja epätoivo vei hänet haudan partaalle, ja kun hän, katsoessaan alas aaltoihin, näkikin omien piirteidensä sijasta vainoojansa elottomien kasvojen tuijottavan vastaansa vedestä, ja Jumalan käsi äkkiä sulki jäähaudan suun häneltä — oi, kuinka kiivaasti Noëmi silloin painoi häntä povelleen, ikäänkuin hän olisi tahtonut pitää hänestä kiinni, niin että hän ei olisi pudonnut hautaan!

"Näetkö nyt, mitä olen jättänyt taakseni maailmaan ja mitä olen löytänyt täältä? Voitko antaa minulle anteeksi sen, mitä olet kärsinyt tähteni ja mitä olen rikkonut sinua vastaan?"

Noëmin suudelmat ja kyyneleet antoivat hänelle vastauksen.

Rippi oli kestänyt kauan. Lyhyt kesäyö oli kulunut ja aamu jo sarasti Mikaelin lopettaessa kertomuksensa.

Hän sai synninpäästön.

"Rikokseni on nyt sovitettu", hän sanoi, "Timea on saanut takaisin rikkautensa ja vapautensa. Roistolla on minun vaatteeni ja hänellä oli lompakkonikin; hänen ruumiinsa on luultavasti haudattu minuna, ja Timea on nyt leski. Mutta sinulle olen antanut sieluni ja sinä olet vastaanottanut sen. Nyt on kaikki tasotettu."

Noëmi tarttui Mikaelin käsivarteen ja vei hänet sisään nukkuvan lapsen luo.

Poika heräsi suudelmiin ja avasi silmänsä, ja huomatessaan, että oli jo aamu, polvistui hän vuoteessaan sanoen kädet ristissä aamurukouksensa.

"Rakas Jumala, siunaa minun hyvää isääni ja hyvää äitiäni!"

… "Kaikki on jo sovitettu, Mikael… Toinen enkeli rukoilee vuoteesi vieressä, toinen haudallasi, että tulisit onnelliseksi…"

Noëmi puki pikku Dodin ylle vaatteet, ja sitten hänen katseensa viipyi miettiväisenä Mikaelissa. Hän tarvitsi aikaa tottuakseen kaikkeen, mitä oli kuullut.

Naisilla on kuitenkin nopea käsityskyky.

Hän sanoi äkkiä puolisolleen:

"Mikael, yksi velka on sinulla vielä maksamatta maailmassa."

"Mikä velka? Ja kenelle?"

"Sinä olet velkaa Timealle sen salaisuuden, jonka tuo toinen nainen ilmaisi sinulle."

"Minkä salaisuuden?"

"Että eräs ovi johtaa hänen makuuhuoneeseensa salaisesta käytävästä. Sinun on ilmaistava se hänelle. Tämän käytävän kautta voi kuka tahansa tulla hänen luokseen hänen nukkuessaan tai ollessaan yksin."

"Mutta eihän kukaan muu, paitsi Atalia, tiedä siitä."

"Eikö siinä ole kylliksi?"

"Mitä ajattelet?"

"Mikael, sinä et tunne meitä naisia. Sinä et tiedä, millainen tämä Atalia on, mutta minä tiedän. Äsken valuivat kyyneleeni Timean tähden, siksi että hän kärsii — siksi ettei hän rakasta sinua, siksi että sinä olet minun; mutta jos hänellä olisi samat tunteet sinua kohtaan ja sinä hänen tähtensä hylkäisit minut, kuten tuo toinen mies hylkäsi toisen tytön, oi, silloin varjelkoon Jumala minua milloinkaan näkemästä häntä nukkuvana edessäni!"

"Noëmi, sinä pelotat minua!"

"Sellaisia olemme. Etkö sitä tiennyt? Riennä joutuin ilmaisemaan asia Timealle. Tahdon Timean tulevan onnelliseksi."

Mikael suuteli Noëmia otsalle.

"Sinä rakas, hyvä lapsi! Minähän en saata kirjoittaa Timealle, sillä silloin hän tuntisi käsialani, eikä voisi olla leski, enkä minä se ylösnoussut kuollut, joka olen mennyt paratiisin autuuteen."

"Siinä tapauksessa minä kirjoitan hänelle."

"Ei, ei, ei! Sitä en salli. Minä olen antanut hänelle kultaa ja timantteja, mutta sinulta hän ei saa saada edes yhtä kirjainta. Se kuuluu minun kalleuksiini. Minä en ole antanut sinulle mitään Timealta, en myös anna hänelle mitään sinulta."

"Hyvä on", sanoi Noëmi hymyten, "minä tiedän kolmannen, joka osaa kirjoittaa. Pikku Dodi saa kirjoittaa tuon kirjeen Timealle."

Timar purskahti äänekkääseen nauruun tämän ehdotuksen kuullessaan.

Kokonainen maailma huumoria, lapsellista yksinkertaisuutta, autuasta ylpeyttä ja syvintä vakavuutta mahtui noihin sanoihin:

"Pikku Dodi on kirjoittava Timealle ja varoittava häntä vaarasta."

Pikku Dodi… Timealle!

Timar nauroi niin että kyyneleet tulivat hänen silmiinsä.

Mutta Noëmi otti asian vakavalta kannalta. Hän kirjoitti itse konseptin, ja Dodi kirjoitti puhtaaksi kauniisti ja virheettömästi vakavat rivit viivoitetulle paperille. Tietenkään hän ei käsittänyt kirjoittamastaan yhtään mitään.

Noëmi, joka oli antanut hänelle kaunista, tummansinertävää mustetta, joka oli keitetty pihlajan lehdistä, sulki kirjeen valkoisella vahalla, ja kun talossa ei ollut minkäänlaista sinettiä eikä siihen tarkoitukseen soveltuvaa rahaa, niin pyydysti Dodi kauniin, kullanvihreän kovakuoriaisen ja kiinnitti sen vahaan.

Kirje annettiin eräälle hedelmäkauppiaalle, joka vei sen postiin.

Pikku Dodin kirje Timealle lähti.

Kahdeksastoista luku.

"SINÄ TAITAMATON!"

Timealla oli toinenkin ristimänimi, Susanna. Toisen hän oli saanut kreikkalaiselta äidiltään, toisen kasteessa. Hän käytti jälkimmäistä silloin kun hänen oli pantava nimensä johonkin asiakirjaan, ja hänen nimipäiväänsä vietettiin myös sen nimisenä päivänä.

Maalaiskaupungeissamme pidetään nimipäiviä juhlapäivinä. Sukulaiset ja tuttavat tulevat kutsumatta, vieläpä velvollisuudestakin nimipäiviä viettävän luo missä heidät otetaan vieraanvaraisesti vastaan. Muutamat ylhäiset perheet olivat tosin jo siihen aikaan ottaneet tavaksi lähettää kutsukortteja niihin kutsuihin, joita vietettiin nimipäivien kunniaksi. Se oli ylhäistä, sillä siten oli osotettu niille, jotka eivät saaneet kutsua, että he saattoivat pitää onnittelunsa omina tietoinaan.

Vuodessa on kaksi Susannan päivää. Timea oli valinnut vietettäväksi talvella olevan, koska hänen miehensä silloin oli kotona. Kutsukortit lähetettiin viikkoa aikaisemmin. Toisesta nimestä ei välitetty. "Timea"-nimeä ei ole Komornin almanakassa, ei myöskään Tratternin kansalaiskalenterissa, joka ilmestyy Pestissä, eikä maassa siihen aikaan ollut muuta. Se, joka tahtoi tietää, milloin "Timean" päivä oli, sai etsiä kauan.

Mutta se päivä sattui toukokuussa, kauniissa kukkaiskuussa. Tähän aikaan oli Mikael jo aina aikoja sitten lähtenyt kotoaan.

Siitä huolimatta hän sai joka toukokuussa Timean päivänä kauniin kimpun valkoisia ruusuja. Lähettäjää ei milloinkaan mainittu. Se tuli postissa laatikossa.

Niin kauan kuin Timar eli, oli herra Katshuka säännöllisesti saanut kutsun sunnuntai-kutsuihin, joihin, hän aina oli vastannut lähettämällä nimikorttinsa ovipalvelijalle. Hän ei milloinkaan tullut kutsuihin.

Tänä vuonna olivat Susannan-päivän kutsutkin jääneet pitämättä. Uskollinen Susanna suree yhä.

Mutta sinä kauniina toukokuun aamuna, jolloin Timean oli tapana saada kauniita, valkoisia ruusuja, jätti surupukuun puettu palvelija herra Katshukalle kirjeen.

Avatessaan kuoren, löysi majuri hienolle kortille painetun kutsun samaksi päiväksi allekirjoittajan luo, joka ei ollut Susanna, vaan Timea Levetinczy.

Herra Katshuka ei voinut käsittää, mistä oli kysymys. Mikä päähänpisto! Nostaa koko Komorn kapinaan siitä syystä, että Susanna, vaikka onkin hyvä kalviinilainen, tänä vuonna viettää kreikkalaista Timean-päivää, ja vieläkin enemmän sen vuoksi, että hän ei lähetä kutsukortteja ennenkuin vasta juhlapäivän aamuna. Sehän on hirveä rikos seuratapoja vastaan.

Herra Katshuka oli sitä mieltä, että hänen olisi tällä kertaa mentävä.

Illalla hän asetti asiansa niin, ettei hän saapuisi ensimmäisenä. Oli kutsuttu kello 1/2 9:ksi. Hän odotti 1/2 10:een. Silloin hän meni.

Riisuttuaan yltään viittansa ja miekkansa, hän kysyi palvelijalta, oliko monta vierasta jo tullut. Palvelija vastasi, ettei kukaan vielä ollut saapunut.

Majuri säpsähti, luultavasti olivat toiset pahastuneet myöhästyneestä kutsusta ja päättäneet keskenään jäädä pois.

Hän huomasi olevansa oikeassa astuessaan etuhuoneesta saliin ja nähdessään siellä kaikki kruunut sytytettyinä ja pitkän huonerivin yhtenä valomerenä, mikä oli todistuksena siitä, että odotettiin suurempaa seuraa.

Vastaantuleva kamaripalvelija ilmoitti rouvan olevan sisähuoneessa.

"Kuka on hänen kanssaan?"

"Hän on yksin. Atalia-neiti on ajanut äitinsä kanssa herra Johan Fabulan maatilalle. Siellä on tänään suuret kalapäivälliset."

Nyt ei herra Katshuka ensinkään tiennyt, mitä ajatella. Ei vain vieraat olleet poissa, vaan talon oma väkikin oli jättänyt rouvan yksin.

Mutta hän saisi monta arvoitusta ratkaistavakseen.

Timea odotti häntä vastaanottohuoneessaan. Ja näihin iloisiin kutsuihin, tähän ympärillä olevaan komeuteen hän oli pukeutunut mustiin!

Hän suree yhä ja viettää kuitenkin nimipäiviä!

Keskellä kultaisia kruunuja ja hopeakynttiläjalkojen säteilevää valoa musta surupuku!

Hänen surupukuaan ei kuitenkaan vastannut ilme hänen kasvoillaan. Timean huulilla leijaili onnen hymy, ja vieno punastus lepäsi hänen poskillaan. Hän otti vastaan yksinäisen vieraansa mitä ystävällisimmin.

"Oi, olettepa kauan antanut odottaa itseänne!" hän sanoi ojentaen kätensä majurille.

Majuri painoi kunnioittavan suudelman tälle kädelle.

"Päin vastoin! Pelkään olevani ensimmäinen vieras."

"Oi ei. Kaikki kutsutut ovat jo täällä."

"Missä?" kysyi majuri ihmeissään.

"Ruokasalissa. Istutaan jo pöydässä odottamassa teitä."

Näin sanoen hän laski kätensä majurin käsivarrelle, vei hänet ruokasalin oven eteen ja avasi hänelle ovet.

Nyt hän vasta olikin ihmeissään siitä, mitä hänen piti ajatella.

Ruokasali oli samoin valaistu vahakynttilöillä, jotka paloivat kynttilä jaloissa pöydällä, joka oli katettu yhdelletoista hengelle. Sen ympärillä oli yhtä monta rococotuolia, mutta pöydässä ei istunut ketään.

Ei ainoatakaan ihmistä.

Mutta kun majuri katseli sitä tarkemmin alkoi hän ymmärtää kaiken, ja kuta selvemmäksi arvoitus kävi hänelle, sitä vuolaammin alkoivat hänen kyyneleensä valua.

Yhdeksän lautasen edessä seisoi valkoisia ruusuvihkoja lasikellojen alla; järjestyksessä viimeinen oli tuoreista, vasta poimituista kukista; muut olivat kellastuneita, kuihtuneita, kuivuneita.

"Kas tuossa ne kaikki ovat, jotka tulivat minua onnittelemaan Timean päiväksi; ne ovat nimipäivävieraitani. Yhteensä niitä on yhdeksän. Tahdotteko olla kymmenes? Silloin ovat kaikki kutsumani saapuneet."

Majuri painoi sanomattoman ihastuksen vallassa kauniin käden huulilleen.

"Kukka-parkani!…"

Timea ei kieltänyt häntä uudelleen ja yhä uudelleen suutelemasta tätä kättä; kenties hän olisi sallinut enemmänkin. Mutta surupäähine oli pelottava este. Timea huomasi sen.

"Tahtoisitteko minun vaihtavan sen toiseen?"

"Siitä päivästä lähtien, jolloin se tapahtuu, alan minä vasta elää."

"Määrätkäämme oikea nimipäiväni, se, jonka kaikki tuntevat, siksi päiväksi."

"Oi, siihen on suunnattoman pitkä aika!"

"Älkää peljätkö. Kesälläkin on meillä Susannan päivä; sitä vietämme."

"Mutta ei kuitenkaan ijäisyyttä. Ettekö ole oppinut kärsivällisyyttä? Nähkääs, minä tarvitsen aikaa. Ei se niin pian käy. Ensin on minun opittava luottamaan onneen. Minun on siitä uneksittava. Mutta sinä aikana voimme tavata toisemme joka päivä; aluksi vain hetkisen, sitten kaksi, sitten aina ja alituisesti. Eikö niin ole hyvä?"

Majuri ei vastustanut häntä; hän pyysi niin kauniisti.

"No, nyt on juhla-ateria lopussa", kuiskasi vihdoin Timea. "Muut vieraat jo tahtovat nukkumaan. Menkää tekin kotiin. Mutta odottakaapa vähän vielä! Viimeisestä nimipäiväonnittelustanne tahdon antaa yhden sanan takaisin."

Näin sanoen hän otti ruusun tuoreesta ruusuvihosta, kosketti sitä tuskin huomattavasti huulillaan ja suuteli sitä ja pisti sen sitten jumaloidun miehen napinreikään. Ja tämä painoi kukan, tämän "sanan" huulilleen ja suuteli sitä loppusoinnun vuoksi…

Kun majuri oli poistunut ja katseli kadulta talon akkunoihin oli ylhäällä jo pimeätä kaikkialla. Hän oli viimeinen vieras…

* * * * *

Timea tottui vähitellen onnenajatukseen ja toivomaan.

Hänellä oli hyvä opetusmestari. Yllämainitusta päivästä lähtien oli herra Katshuka jokapäiväinen vieras talossa; mutta hän ei tosiaankaan pysynyt niin tarkoin määritelmässään: ensin yhden minuutin, sitten kaksi.

Susannanpäivä elokuussa oli määrätty hääpäiväksi.

Ataliakin oli — kuten tuntui — alistunut kohtaloonsa: hän otti vastaan kihlasormuksen Johan Fabulalta. Eihän se ollut ensi kerta, jolloin nuori, kaunis tyttö ojensi reippaalle leskelle kätensä. Fabulanhan tiedettiin voivan "elättää vaimonsa", ja on varmempaa mennä naimisiin sellaisen kanssa kuin nuoren heilakan kanssa, joka ei vielä ole suorittanut kokeitaan.

Taivas siunatkoon heidän liittoaan!

Timea päätti myötäjäisiksi antaa Atalialle saman summan, jonka Timar kerran oli tarjonnut hänelle, mutta jonka hän silloin oli hyljännyt.

Kaikki luulivat hänen aikovan muuttaa tapojaan tullakseen herra Fabulalle soveliaaksi rouvaksi.

Mutta herra Katshukaa hän ei voinut pettää. Tämä näki hänen lävitseen ja näki, mitä hänen mustassa sielussaan liikkui. Hänhän tiesi, mitä oli rikkonut Ataliaa vastaan ja mikä lasku hänellä oli suoritettavana Timealle.

Kohtalo ei tavallisesti anna senlaatuisten velkojen jäädä maksamatta.

Kuinka? Sinä kaunis valkeakasvoinen nainen, etkö ajattele sitä, että toinen oli hallitsijattarena tässä talossa, silloin kun sinä tulit tänne: että hän oli rikas ja rakastettu morsian, jota miehet ihailivat ja naiset kadehtivat? Mutta siitä hetkestä lähtien, jolloin aallot heittivät sinut tälle rannalle, alkoi toisen surullinen kohtalo. Hänestä tehtiin kerjäläinen, hänet peitettiin häpeään ja kunnia riistettiin häneltä ja hänen sulhasensa hylkäsi hänet.

Eihän ollut sinun syysi, että näin kävi. Mutta sinun tähtesi näin kävi; sinä toit onnettomuuden mukanasi. Se istuu valkeilla kasvoillasi, mustien silmäkulmiesi välissä, jotka suutelevat toisiaan, ja tuo turmion laivalle ja talolle, johon käyt sisälle. Sinä et voi sille mitään, mutta sinä tuot onnettomuuden muassasi.

Sekä vainoojasi että vapauttajasi joutuvat turmioon. Sinä et voi estää sitä, että muutamat rakastavat sinua niin suuresti ja toiset vihaavat sinua niin syvästi; mutta sinä et voi välttää kumpaakaan.

Ja sinä uskallat nukkua Atalian kanssa saman katon alla!…

Sohvi-rouva oli tyytyväinen eri elämänurien yhtymiseen tällä tavoin. "Parittain." Hän luuli sitä ansiokseen. Hän yrittikin sitoa lujemmin täällä ja irroittaa tuolla, aina sen mukaan mikä hänestä näytti välttämättömältä.

Timealle hän ylisti majuria pilviin asti, Atalialle alensi häntä.

Kun Atalia otti kihlasormuksen herra Johan Fabulalta, väitti Sohvi-rouva, ettei hän milloinkaan ollut nähnyt niin kaunista, vaikka se olikin aivan tavallinen kihlasormus.

Hän kuvasi Ataliaa maailman onnellisimmaksi ihmiseksi.

"Usko pois, rakas tyttäreni, saatat olla onnellinen. Sinä sovit paljoa paremmin hänelle kuin tuolle toiselle, jolla ei ole muuta kuin ruosteinen miekka ja ruosteinen asepuku. Uskallan lyödä vetoa siitä, että hän syö luotolla ravintolassa. Pidänkin enemmän herra Fabulasta ihmisenä kuin tuosta toisesta. Voi kuinka komea hän on kiertäessään pitkät viiksensä sivuille ja etenkin kun hänellä on viittansa hopeaketjuineen! Koettakoonpa vain herra majuri kiertää viiksiään! Jospa hänellä edes olisi viikset! Minä en saisi suudeltua tuollaisia parrattomia, sileitä miehenkasvoja. Hän ei myöskään ole vielä aivan nuori; etkö ole huomannut, miten hän aina silittää hiuksensa toiselta puolelta toiselle kätkeäkseen päälaellaan olevaa kuuta? Ja sen lisäksi nauttii herra Fabula suurta kunnioitusta kaupungissa. Kaikki ihmiset tervehtivät häntä kadulla. Hengen miehetkin kuiskailevat keskenään: 'Kas, herra virkaatekevä kuraattori!' Herra Levetinczy oli vakinainen kuraattori. He olivat toisiinsa samassa suhteessa kuin kuvernööri virkaatekevään kuvernööriin. Levetinczy oli 'Nadasdy' ja Fabula 'Kürthy.' Tosin hän ei ole aatelismies, mutta hän on kuusikymmenvuotias ja hänen on vain tarvis liikuttaa pikkusormeaan, jotta he nimittäisivät hänet kolleegiakamreeriksi, ja silloin tulee sinusta rouva kamreerska. Sinua nimitetään silloin 'nagyasszony' (suur-rouva) kuten minuakin."

Olla kuusikymmenvuotiaana kamreeri oli siihen aikaan paljon Komornissa. Kuusikymmenvuotias pääsi määrätyillä edellytyksillä ulkoraadin jäseneksi ja kolleegiakamreeri oli kaupungin kaikkien härkien ja hevosten komentaja.

Atalia tyytyi siihen, että häntä lohdutettiin näillä kurjilla lohdutusperusteillä. Sen jälkeen kun herra Katshuka oli alkanut käydä talossa, pakotti hän luontoaan ja kohteli äitiäänkin ystävällisesti. Hän keitti hänelle joka ilta teetä, juomaa, josta hän suuresti piti, etenkin kun sai siihen paljon rommia. Atalia valmisti itse sen hänelle. Palvelijoitakin kohtaan hän oli itse hyvyys, heillekin hän tarjosi teetä, joka miesväelle — kamaripalvelijalle, kuskille ja ovenvartijalle — korotettiin punssiksi. Palvelusväki, Sohvi-rouva etunenässä, eivät voineet kyllin kiittää hyvää neitiä.

Sohvi-rouva keksi syynkin tähän tavattomaan ystävyyteen. Tuollaiset palvelijaluonteet etsivät aina syytä, kun herrasväki tekee heille hyvää, ja maksavat sen takaisin epäluulolla.

"Tyttäreni teeskentelee nyt hyvyyttä minulle, jotta minä seuraisin hänen luokseen, sillä hän ei ymmärrä taloudesta yhtään mitään, ei edes osaisi keittää liemiruokaa. Siitä syystä minä olen nyt aina 'rakas äiti', siitä syystä minä saan teetä joka ilta. Niinkuin en minä tietäisi, miltä tyttäreni Atalian sydämessä näyttää!"

No, hän saisi kyllä tietää sen vieläkin paremmin.

Timean ja majurin edessä Atalia aivan mateli hellyydessään. Yhtä vähän hänen ilmeensä kuin hänen käytöksensä osoitti entistä vaateliaisuutta. Kun majuri tuli vieraisille, avasi hän hymyillen oven hänelle, vei hänet kohteliaasti Timean luo, otti osaa keskusteluun, ja poistuttuaan kuultiin hänen iloisesti hyräilevän viereisessä huoneessa.

Hän oli oppinut kamarineitinä olemisen taidon, sehän hän tahtoi itse olla. Kerran pyysi Timea Ataliaa soittamaan nelikätisesti kanssaan, johon hän vastasi teeskennellyn avoimesti, ja niin äänekkäästi, että majurikin saattoi kuulla sen, että hän oli jo unohtanut soittotaidon; ainoa kone, jota hän nyt soitti, oli "leikkuulauta", ei se, jota unkarilaiset sanovat cymbaaliksi, mutta se, millä hakataan makkaruksia. Suuren onnettomuutensa jälkeen hän ei soittanut muulloin kuin tietäessään olevansa aivan yksin, jolloin ei kukaan kuullut häntä.

Eivätkö hermosi värähdä nähdessäsi tämän tytön hymyilevän sinulle? Eikö selässäsi kulje kylmät väreet hänen kumartuessaan suutelemaan kättäsi? Eikö tunnu siltä kuin käärmeen kylmä ruumis kiertyisi jalkojesi ympäri hänen solmiessaan kenkäsi nauhoja? Ja hänen täyttäessään lasisi, eikö pistä päähäsi katsoa, mitä sen pohjalla on?

Ei, ei. Timea ei epäile mitään. Hänhän on niin hyvä. Hän kohtelee Ataliaa kuin lihallista sisartaan. Hänellähän on varattuna satatuhatta guldenia häntä varten. Onhan hän itse sanonut sen Atalialle. Niin paljon oli Mikaelkin määrännyt hänelle. Hän tahtoo perustaa Atalian onnen. Hän luulee voivansa maksaa tälle kadotetun sulhasen. Ja miksi ei hän uskoisi niin? Ataliahan on itse vapaaehtoisesti luopunut hänestä. Silloin kun Timar tarjosi hänelle myötäjäisiä, oli hän sanonut: "Minä en tahdo tietää mitään tästä miehestä, en tässä, enkä tulevassa elämässä!"

Timea ei tiedä mitään yöllisestä näytelmästä, jolloin Atalia salaa meni sulhasensa luo ja sai lähteä sieltä yksin ja ilman rakkautta. Timea ei tiedä, että nainen luopuu vielä harvemmin miehestä, jota vihaa, kuin hänestä, jota rakastaa; hän ei tiedä, että naisen viha on vain rakkautta, joka on muuttunut myrkyksi, mutta on silti rakkautta.

Katshuka muistaa vielä varsin hyvin tämän yöllisen näytelmän. Siksi hän vapiseekin Timean vuoksi, uskaltamatta sanoa sitä hänelle.

Nyt oli vain päivä jäljellä Susannan-päivään. Timea oli vähitellen luopunut kokonaan surupuvustaan, vaikka hänen olikin vaikea erota siitä, ikäänkuin hänen, olisi ollut vaikea tottua iloon. Ensin hän vain salli puvussaan valkean pitsikoristeen; sitten hän vaihtoi mustan kankaan tuhkanharmaaseen, ja korvasi karkean villan hienolla silkillä; sitten sekaantui kokoharmaaseen kankaaseen valkoisia pilkkuja ja viimein oli Mikael Levetinczyä surevasta puvusta jälellä vain musta pitsimyssy.

Sekin siirretään Susannan päivänä siihen huoneeseen, missä säilytetään vanhoja kalleuksia. Uusi kaunis, kallisarvoisista Valencienne-pitseistä tehty päähine on jo hankittu. Sitä on vain vielä koeteltava.

Onneton turhamaisuuden puuska saattoi Timean jättämään koetuksen siksi, kunnes majuri olisi saapunut. Nuorelle leskelle on valkea päähine samaa kuin morsiuskruunu neidolle.

Mutta tänä päivänä antoi majuri kauan odottaa itseään. Syynä oli se, että Wienistä tilattu valkea morsiusvihko tuli niin myöhään perille. Se oli jo toinen nimipäivävihko tänä vuonna. Nythän majuri saattoi jo onnitella Timeaa Susannan-päiväksikin.

Seuraavana päivänä saapui Timealle suuri joukko onnittelukirjeitä. Hänellä oli suuri joukko tuttavia lähellä ja kaukana, vapaaehtoisia ja velvollisuusihailijoita. Timea ei nyt avannut ainoatakaan näistä kirjeistä. Ne makasivat päällekkäin hopeakorissa pöydällä.

Kirjeiden joukossa oli myös useita, joita lapsenkädet olivat kirjoittaneet. Timea oli ollut sadankahdenkymmenenneljän lapsen kummina, poikien ja tyttöjen, kaupungissa ja maalla. Ne olivat siis näiden lapsellisia onnitteluja. Häntä huvitti lukea niitä; mutta nyt hänen ajatuksensa askaroitsivat edessä olevassa.

"Kas, miten merkillinen kirje!" sanoi Atalia ottaen yhden niistä käteensä. "Sinetin vaakunan sijassa on tässä kovakuoriainen."

"Ja millä merkillisellä musteella osote on kirjoitettu", huomautti Timea. "Pane se toisten joukkoon. Huomenna luemme ne."

Salainen ääni sanoi Timealle kuitenkin, että olisi parasta lukea se jo heti tänään.

Se on pikku Dodin kirje.

Mutta kas, majuri tulee. Silloin unohtuvat kaikki hänen sadankahdenkymmenenneljän kummilapsensa onnittelukirjeet.

Yhdeksän vuotta sitten oli onnellinen sulhanen kenties samassa huoneessa ojentanut punaisen ruusukimpun toiselle morsiamelle.

Ja tämä on nytkin läsnä.

Ja kenties on sama suuri peili, jossa Atalia viimeisen kerran silmäili morsiuspukuaan, vielä samassa paikassa.

Timea vastaanotti valkoisen, kauniin morsiusvihon majurin kädestä, asetti sen komeaan porsliinimaljakkoon ja kuiskasi hänelle sitten:

"Mutta nyt annan minäkin teille jotakin, jotakin, joka ei milloinkaan ole kuuluva teille, joka aina on jäävä minulle, mutta on siitä huolimatta teidän."

Rakastavaisen arvoitus ratkaistiin sillä, että eräs laatikko avattiin. Siinä oli uusi pitsipäähine.

"Oi, kuinka ihastuttava!" huudahti majuri ottaen päähineen käteensä.

"Tahdotteko minun koettavan sitä?"

Vastaus kuoli majurin huulille. — Hän katsahti Ataliaan.

Timea asettui iloisen lapsellisena kuvastimen eteen ja otti surupäähineen pois. Sitä tehdessään hän taasen tuli surulliseksi, vei mustat pitsit huulilleen ja painoi niille suudelman kuiskaten hiljaa: "Mikael raukka!…"

Siten hän luopui viimeisestä leskeysmerkistä.

Katshuka piti vielä valkoista päähinettä kädessään.

"No, antakaa minulle päähine, että saan koettaa sitä."

"Saanko auttaa teitä?"

Mutta kun tukkalaite siihen aikaan oli niin korkea, tarvitsi hän ehdottomasti apua.

"Voi, te ette osaa. Atalia kyllä on oleva niin hyvä."

Timea lausui nämä sanat ajattelematta, mitä sanoi, mutta majuri hämmästyi sitä kalpeutta, joka levisi Atalian kasvoille. Hän muisti Atalian samoin sanoneen Timealle: Tule ja aseta morsiushuntu päähäni! Ja kenties ei Ataliakaan silloin ajatellut, mitä kuolettavaa myrkkyä niissä sanoissa piili.

Atalia astui Timean luo auttaakseen häntä asettamaan päähinettä oikein. Hänen oli molemmilta puolilta kiinnitettävä se hiusneuloilla tukkalaitteeseen.

Atalian käsi vapisi. Hän pisti Timeaa hiusneulalla tuntuvasti päähän.

"Voi sinua taitamatonta!" huudahti Timea ja veti päänsä syrjään.

Samat sanat… ja saman miehen kuullen!…

Timea ei nähnyt, mikä salama välähti Atalian kasvojen yli, mutta herra Katshuka huomasi sen varsin hyvin.

Se oli pirullisen raivon tulivuoren purkaus, leimahtava katkeruus, häpeän tummanpunainen pilvi.

Kaikki kasvojen lihakset vetäytyivät kokoon kuin olisivat olleet käärmeenpesä, johon oli lyöty vitsalla.

Kuinka murhaavat silmät! Kuinka hänen huulensa puristuivat yhteen! Mikä intohimojen pohjaton kuilu ammottikaan tästä yhdestä katseesta!

Timea oli tuskin lausunut tuota sanaa, ennenkuin jo katui ja riensi korjaamaan kaikkea hyväksi. Hän kääntyi Atalian puoleen syleilläkseen ja suudellakseen häntä.

"Älä ole pahoillasi, rakas Atalia; minä unohdin itseni. Annathan minulle anteeksi? Ethän ole minulle vihainen?"

Samassa silmänräpäyksessä Atalia taas seisoi nöyränä kuin palvelija, joka oli särkenyt jotakin, ja alkoi teeskentelevällä ja nöyrällä äänellä:

"Oi, rakas, kaunis Timeani, älä ole vihainen; enhän tahtonut tehdä pahaa pienelle, kauniille päällesi. Oi, miten kaunis olet uudessa päähineessäsi! Sinä näytät aivan haltiattarelta."

Ja hän suuteli Timeaa olkapäähän.

Majuri värisi.

Yhdeksästoista luku.

ATALIA.

Nimipäivän aatto on myös häiden aatto.

Mielenliikutuksien ilta.

Sulhanen ja morsian istuvat sisimmässä huoneessa. Heillä on toisilleen niin paljon sanottavaa!

Mitähän heillä lienee puhuttavaa? Jospa sen tietäisi!

Vain kukat ymmärtävät kukkaiskieltä, vain tähdet käsittävät taivaan piirien puhetta, Memnonin patsaan kieltä tajuavat vain vieressä seisovat patsaat, valkyrioiden kieltä vain vainajat, kuun kieltä vain unissakävijät — ja rakkauden kieltä vain rakastavaiset. Ja se, joka on päässyt osalliseksi tästä korkeasta, pyhästä tunteesta, hän ei tahdo häväistä sitä, vaan kätkee sen sydämeensä salaisuutena, joka voi tulla ilmi vain ripissä. Yhtä vähän Salomon Korkeassa Veisussaan kuin Ovidius rakkaus-valituksissaan tai Hafiz lauluissaan tai Petöfi "Rakkauden helmissään" kertoo meille siitä. Se jää salaisuudeksi ikuisiksi ajoiksi.

Pihan puolella huvitteleikse meluava seurue: palvelusväki.

Tänään on ollut ankara työpäivä.

Huomispäivän loistavan juhlan suuret valmistukset. Keittiösotaretki!

Sohvi-rouva oli johtajana. Hän ei sallinut kutsua avuksi ainoatakaan keittäjää eikä sokerileipuria, hän osasi heidän taitonsa paremmin kuin kukaan muu, ja hän oli ylpeä maineestaan, ettei koko seudulla ollut niin etevää keittotaiteilijaa kuin hän oli. Hän oli perinyt tämän taidon äidiltään, jota ilman ei voitu valmistaa mitään kemuja eikä pitoja.

Keittiön viereinen huone ja varastohuoneet ovat täynnä torttuja, leivoksia ja sokerileipiä. Mandelitorttuja, espanjalaisia tuulihattuja, nunnaleivoksia on ladottuina lukemattomille vadeille, jotka seisovat kuin patterit hienojen pasteijojen ja piirakoiden vieressä vartioimassa piiritystä. Jääkellariin on asetettu metsänriista, linnuista ja nautaeläimistä valmistettuja paisteja.

Rasittavaa työtä on jatkunut aina kello yhteentoista saakka illalla. Kun silloin kaikki, mitä oli paistettava, oli paistettu, oli Sohvi-rouvan mielestä aika olla jalomielinen. Hän kutsui palvelijoiden huoneeseen koko pääesikunnan, joka oli niin urhoollisesti kestänyt, ja kestitsi sitä kaikilla niillä herkuilla, jotka taistelun tuoksinassa olivat kärsineet vahinkoa. Sillä eiväthän sellaiset hommat voi onnistua ilman mitään vahinkoja. Paisuvat leivokset kutistuvat kokoon; hilloksi aiottu keitos ohenee liemeksi, tuossa on leivos tarttunut kuparimuottiin eikä sitä ole saatu ulos yhtenä kappaleena; tässä taas on jäänyt jotakin yli, kinkun luu, jäniksen etukäpälä, fasaanin takajalka. Ja kaikki, mitä ei voida tarjota juhlapöydässä, on palvelijoiden mielestä erinomaista herkkua; vieläpä paperikin, jolle leivokset ovat jättäneet jälkensä, nuollaan puhtaaksi, ja ollen sangen ylpeitä siitä, että on maistettu kaikkea, ennenkuin sisällä oleva herrasväki on saanut mitään.

Sohvi-rouva on tänään sangen antelias. Eikä vain antelias, mutta myös puhelias. Ja hänellä on kiitollinen kuulijakunta, etenkin, koska viiniä tarjotaan ateriaksi. Useita putinkeja on lautasliinaan kiedottuina keitetty punaviinissä, ja tätä punaviiniä voidaan nyt jakaa. Ei voi kuvitella mielessään mitään parempaa. Sohvi-rouva on pannut siihen myös muskottikukkaa, inkivääriä, kaneelia ja sokeria. On nautinto hörppiä sitä juomaa. Kamaripalvelija ammentaa liemikauhalla vaniljakeittoa kuskin kastaessa leipäänsä suklaavaahtoon. Onhan häiden aatto.

Mutta missä Atalia sitten on?

Hän ei ole täällä eikä tuolla.

Sisällä kuiskailevat rakastavaiset luulevat hänen olevan yhdessä äitinsä kanssa huvittelemassa keittiössä Täällä taas luullaan hänen olevan morsiusparin kanssa mykkänä todistajana kahden hiutuvan rakastavaisen onneen. Tai kenties ei ajatella enemmän täällä kuin siellä häntä, aivankuin häntä ei olisikaan olemassa.

Ja kuitenkin olisivat asiat hyvin, jos hetkiseksi keskeytettäisiin puhe kummassa paikassa tahansa ja kysyttäisiin: "Missä Atalia on?"

Atalia istuu yksin siinä salissa, missä hän ensi kerran näki Timean. Vanhojen huonekalujen sijaan on aikoja sitten tullut uusia; vain eräs kirjailtu jakkara on säilytetty muistoksi. Atalia istui sillä, silloin kun Timar astui sisään valkokasvoinen tyttö jäljessään. Viereisellä tuolilla istui herra Katshuka ja valmisteli Atalian kuvaa, jonka yli hänen piirustuskynänsä veti pitkän viivan hänen huomatessaan Timean.

Atalia istuu nytkin tällä jakkaralla.

Kuva on jo kauan sitten karkoitettu romukammioon, mutta Atalia näkee sen yhä edessään, näkee myös nuoren luutnantin, joka teeskennellyin ilmein pyytää häntä hiukan hymyilemään ja olemaan katsomatta häneen niin ylpeästi…

Salissa on pimeä; ei kukaan ole sytyttänyt siellä valoja. Vain kuu loistaa akkunasta, mutta sekin katoaa pian Andreaksen kirkon taakse.

Atalia uneksii tässä uudelleen sen kauhean unen, jota kutsutaan elämäksi.

Se on täynnä loistoa, ylpeyttä ja onnea. Imartelijat kutsuvat häntä Komornin kauneimmaksi tytöksi, "kuningattarekseen" ja sanovat jumaloivansa häntä.

Sillein eksyy eräs lapsi taloon. Eräs kömpelö, naurettava olento, eloton varjo, kylmä sammakko, kokonaan naurunalainen, leikkikalu, jonka avulla saa ajan kulumaan, jota saa työnnellä edes ja takaisin.

Ja kahden vuoden kuluttua tämä virvatuli, tämä valkoinen varjo, tämä matelija on talon valtijatar, valtaa kaikkien sydämet, tekee eräästä isän palvelijasta tämän mahtavan vihamiehen ja hänen sulhasestaan sanansasyöjän.

Millainen hääpäivä! Kuinka yksin olikaan lattialla makaava morsian herätessään tajuihinsa!

Ja vaikka komeus ja kunnioitus olikin lopussa, tahtoi hän kuitenkin olla rakastettu salaa, pimeässä ja salaisuudessa rakastettu. Mutta sekin kiellettiin häneltä. — Millainen muisto oli hänelle tie, jota hän oli kulkenut sulhasensa luo pimeässä yössä kaameiden katujen kautta ja takaisin sieltä!

Kuinka hän seuraavana päivänä olikaan odottanut sitä miestä turhaan. Kuinka hän oli laskenut kellon lyönnit huutokauppa-rummun päristessä. Eikä häntä vain kuulunut!

Ja sitten seurasivat pitkät kiusallisen teeskentelyn ja salaisten nöyryytyksien vuodet.

Vain yksi oli ymmärtänyt häntä, vain yksi oli tiennyt hänen sydämensä ainoana lohdutuksena olevan nähdä kilpailijansa kärsivän ja kuihtuvan. Ja tämä ainoa, joka sielunsa kauhussa osasi arvostaa häntä oikein, ainoa onnen este, viisaiden kiven keksijä, joka oli loihtinut esiin kaiken tämän onnettomuuden, hän sattuu tyhmän harha-askeleen vuoksi joutumaan jään alle! Ja nyt kääntyy onni takaisin tähän asuntoon, eikä kukaan muu kuin hän itse ole onneton täällä.

Oi, useina unettomina öinä on malja ollut reunojaan myöten täynnä. Vain yksi pisara puuttui, jotta se paisuisi yli laidan.

Tämän viimeisen muodostivat nuo nöyryyttävät sanat: "Sinä taitamaton!"

Tulla haukutuksi kuin piika! Tulla nöyryytetyksi tämän miehen läsnäollessa!

Atalian jäsenet värisivät vilusta.

Mitä nyt tapahtuu täällä?

Valmistetaan huomisia häitä.

Vastaanottohuoneessa kuiskailevat kihlatut; keittiössä tunkeutuu kaikkien ovien läpi iloisen palvelusväen melu.

Mutta Atalia ei kuuntele iloisia ääniä. Atalia kuuntelee vain kuiskauksia…

Hänen on täytettävä eräs tehtävä tänä yönä…

Huoneessa ei pala yhtään lamppua, mutta kuu paistaa sisään. Kuunvalo antaa hänelle kyllin valoa, joten hän voi avata erään rasian ja lukea niiden eri myrkkylajien nimet, joita hän ottaa esiin.

Itämaisen myrkynsekottajan varma, ehdottomasti tehokas keino!

Atalia valitsee niiden joukosta yhden.

Hän hymyilee itsekseen.

Hahaha! Mikä melu on nouseva siitä, kun huomenna kilistellään maljoja, ja äkkiä sanat kuolevat vieraiden huulille, kun jokainen näkee naapurinsa kasvot muuttuvan kellanvihreiksi, kun vieraat hypähtävät ylös tuoleiltaan ja huutavat apua ja alkavat helvetillisen tanssin, niin että itse paholaisenkin on purskahdettava nauruun; kuinka silloin muuttuukaan morsiamen kauniit kasvot oikeaksi marmoriksi ja ylvään sulhon kasvot vääntyvät pääkallon ilmeiksi!

"Pang!…"

Pianossa katkesi kieli.

Atalia säikähtyi niin, että kaikki putosi hänen käsistään, jotka vapisivat kuin kouristustautisen.

Se oli vain eräs kieli, sinä pelkuri!

Etkö ole vielä kyllin voimakas?

Hän asetteli eri myrkkylajit takaisin rasiaan, vain yhden hän jätti ulos. Se ei kuitenkaan ollut mitään kuolettavaa myrkkyä, se oli vain unijuomaa.

Äskeinen ajatus ei enää tyydyttänyt hänen sieluaan. Se ei olisi kyllin suuri voitto. Siinä ei olisi kylliksi kostoa noista sanoista: "Sinä taitamaton!" — Tiikeri ei raatele ruumiita; se tahtoo lämmintä verta.

Mutta hänen oli kuitenkin myrkytettävä joku. Mutta tämä joku on juuri hän itse. Ja tätä myrkkyä ei voi ostaa kemisteiltä. Hänen kuolettava myrkkynsä on lohikäärmeen silmässä.

Äänettömästi hän hiipii piilopaikkaan, mistä voi nähdä Timean makuuhuoneeseen.

Suloiset kuiskaukset ja rakastavien hiutuvat silmäykset ovat sitä myrkkyä, jota hänen on imettävä sydämeensä ollakseen varustettu.

Majuri on jo ottamaisillaan jäähyväiset. Hän pitää Timeaa kädestä.

Ja Timean posket ovat niin punaiset.

Oi, tarvitaanko kuolettavaa myrkkyä enemmänkin?

He eivät puhu rakkaudesta, mutta sittenkään ei kolmas olisi saanut olla heidän keskustelunsa todistajana. Sulhanen tekee kysymyksiä, joita hän yksin voi tehdä.

"Nukutteko yksin täällä?" hän kysyy kohottaen suloisessa uteliaisuudessaan vuodeverhoja.

"Nukun siitä saakka, kun tulin leskeksi."

("Ja ennenkin!" kuiskaa Atalia lohikäärmeen takaa.)

Sulhanen käyttää hyväkseen etuoikeuksiaan ja kuulustelee edelleen.

"Minne johtaa ovi vuoteen tuolla puolen?"

"Eteiseen, missä naisvieraani riisuvat päällysvaatteensa. Tästä ovesta te tulitte, silloin kun ensi kerran kävitte luonani."

"Entä tämä toinen pieni ovi?"

"Ei, sinne ette saa katsoa. Se vie pieneen kylpyhuoneeseen."

"Minne sieltä pääsee?"

"Ei minnekään. Vesi tulee johtoa pitkin keittiöstä ja vuotaa maakerrokseen, kun eräs hana avataan."

"Entä tämä kolmas ovi?"

"Tiedättehän siinä olevan pukuhuoneen, josta tullaan minun huoneeseeni, ja sieltä saliin, jossa on pääkäytävä."

"Entä missä on palvelusväki öisin?"

"Naispalvelijat nukkuvat keittiön viereisessä huoneessa, miespalvelijat maakerroksessa. Minun vuoteeni yllä riippuu kaksi soittokelloa, joista toinen menee palvelijattarien huoneeseen, toinen kamaripalvelijan huoneeseen."

"Eikö tässä viereisessä huoneessa oleskele ketään?"

"Siellähän asuu sisar Atalia ja Sohvi-äiti."

"Sohvi-äitikin?"

"Niin. Oi, kuinka olette utelias. Huomenna jo järjestetään kaikki toisin."

("Huomenna!…?!!")

"Ja suljetteko ovenne, kun menette nukkumaan?"

"Sitä en milloinkaan tee. Mitä se hyödyttäisi? Kaikki palvelijani rakastavat minua ja ovat uskollisia. Portti on suljettu; täällä sisällä olen turvassa."

"Eikö missään ole mitään salaista käytävää tähän huoneeseen?"

"Hahaha! Tuntuu siltä kuin pitäisitte tätä taloa venetsialaisena palatsina!"

("Onko se sitten sinun talosi?… Oletko rakennuttanut sen?")

"No, mutta tehkää minulle mieliksi ja sulkekaa tänä yönä kaikki ovet ennen maata panoa."

("… Hahaha! Hän tuntuu aavistavan, mitä me tänä yönä uneksimme tässä talossa!")

Timea hymyili ja silitti rypyt sulhasensa vakavalta otsalta.

"No, hyvä on. Teidän mieliksenne suljen tänä yönä kaikki ovet, jotka johtavat huoneeseeni."

("Katso vain tarkoin, että ne ovat hyvin lukitut!" kuiskasi lohikäärme.)

Nyt seurasi hellä syleily ja — vielä yksi pitkä suudelma.

"Rukoiletteko tavallisesti, rakkaani?"

"Ei, en milloinkaan rukoile."

"Oi, miksi ette?"

"Se Jumala, johon uskon, valvoo aina."

("… Mutta jos hän nukkuisikin tänä yönä?")

"Anteeksi, Timea rakas, mutta filosofia ei sovellu naisille. Heidän kaunistuksensa on hurskaus; epäilykset he jättäkööt miehille. Rukoilkaa tänä yönä!"

"Tiedättehän minun ennen olleen muhamettilaisen. Heitä ei opeteta rukoilemaan."

"Mutta nyt te olette kristitty, ja kristittyjen rukoukset ovat kauniita, ottakaa tänään rukouskirja käteenne!"

"Hyvä on. Teidän tähtenne tahdon oppia rukoilemaan."

Majuri etsi esiin "Morsiamen rukouksen" siitä rukouskirjasta, jonka Timar kerran oli antanut Timealle uudenvuodenlahjaksi.

"Hyvä on. Minä opettelen sen ulkoa tänä yönä."

"Tehkää se, tehkää se."

Timea luki rukouksen ääneen.

(… Piru ja helvetin tuli, kuolema ja rutto, maanjäristys, murha ja tulipalo, myrkky ja tikari, häpeä ja kunniattomuus, kaikenlaatuinen pilkka, hätä ja turmio tulkoon aaveen tavoin tämän talon yli!… Amen!)

Lohikäärme, Pyhän Yrjänän keihäs kädessään mutisi nämä sanat rukouksen aikana.

Atalia tunsi pirullista raivoa sydämessään.

Tämä mies tahtoo päälle päätteeksi urkkia muurien salaisuudet.

Hän saa Timean jäämään valveille koko yöksi ja rukoilemaan aamuun asti.

Kirous, kirous — rukouskirjankin yli!

Kun majuri tuli etuhuoneeseen oli Ataliakin siellä.

Timea antoi makuuhuoneestaan käskyn näyttää majurille valoa.

Hän luuli jonkun palvelijoista olevan siellä; he olivat tavallisesti aina paikallaan. Mutta tänään he ovat, kuten tiedämme, toisissa toimissa, maistelemassa huomispäivän hääpöydän herkkuja.

Atalia otti pöydältä kynttilän ja valaisi majuria pimeitä portaita alas.

Onnellinen sulhanen ei nykyään nähnyt muita kuin yhdet naiskasvot; — hän näki vain Timean ja luuli kamarineidin avanneen oven ja valaisevan hänelle portaita. Hän tahtoi osoittautua jalomieliseksi ja painoi kiiltävän rahan Atalian käteen.

Mutta kuinka hän säikähtyikään huomatessaan, kenen ääni hänelle kuiskasi:

"Kiitän teitä, armollinen herra."

"Voi, Jumalan tähden! Tekö se olettekin, neiti? Minä pyydän tuhannesti anteeksi, etten tuntenut teitä pimeässä."

"Ei se mitään tee, herra majuri."

Atalia vetäytyi takaisin ivallisesti niiaten, kätkien kätensä, jossa oli saatu ropo, selkänsä taa.

"Huomenna annan sen takaisin teille, herra majuri. Sallikaa minun pitää se niin kauan — olenhan ansainnut sen."

Herra Katshuka sadatteli taitamattomuuttaan. Hänestä tuntui kuin se selittämätön painajainen, jonka hän tunsi rinnassaan, olisi tullut kahta voimakkaammaksi.

Tultuaan kadulle oli hänen mahdoton mennä kotiinsa. Hän kääntyi kasarmin tielle ja sanoi vartioupseerille:

"Toveri, pyydän sinut häihini huomenna, mutta suostu pyyntööni ja salli minun tehdä kierros kanssasi."

* * * * *

Palvelusväen huoneessa oli iloa.

Kun majuri soitti ovenvartijaa mennessään, tiedettiin rouvan olevan yksin ja silloin lähti kamarineiti hänen luokseen kysymään, käskikö hän mitään.

Timea luuli kamarineidin näyttäneen valoa majurille portaissa. Hän käski tytön mennä nukkumaan; hän kyllä riisuutuisi yksikseen.

Kamarineiti palasi muiden luo.

"Nyt olisi hyvä saada pieni lasillinen punssia päälle", arveli kuski, kun ovenvartiakin oli palannut ja pistänyt avaimen taskuunsa.

Toivomuksen mukaisesti avautui ovi ja Atalia-neiti astui sisään kantaen tarjotinta täynnä punssilaseja, jotka soivat toisiaan vasten kuin aavemainen kellonsoitto.

Se on jokapäiväinen kestitys, joka varsinkin tänä iltana on täysin paikallaan.

"Eläköön hyvä neitimme!" kaikui joka suusta.

Atalia asettaa punssitarjottimen pöydälle. Lasien seassa on porsliinimalja, täynnä sokeria, johon on lisäksi hierottu pomeranssinkuorta, siksi se on niin kellertävää ja tuoksuu niin suloiselle.

Sohvi-rouva juo mieluummin teetä punssin kera. Paljon rommia ja vielä enemmän pomeranssisokeria.

"Etkö itse juo kanssamme?" kysyi hän tyttäreltään.

"En, kiitos, olen jo juonut teetä herrasväen kanssa; minulla on päänsärkyä ja menen nukkumaan."

Sitten hän sanoi äidilleen hyvää yötä ja kehoitti palvelijoita menemään pian nukkumaan, sillä seuraavana päivänä täytyi nousta aikaisin ylös.

He hyökkäsivät ahnaasti punssin ja sokerin kimppuun ja heistä oli tarjottu nektari oivallista.

Sohvi-rouvan mielestä ei asia ollut niin.

Maistettuaan ensimmäisen lusikan nyrpisti hän nenäänsä.

Tämä punssi haisi aivan samalta kuin se juoma, jota huolimattomat imettäjät keittävät unikonnupuista saadakseen yöllä rauhaa noilta siunatuilta lapsilta.

Haju oli hänestä niin vastenmielinen, että hän ei voinut viedä lasia huulilleen. Hän antoi sen keittiöpojalle ja hänestä se oli erinomainen.

Itse hän sanoi olevansa sangen väsynyt päivän vaivojen perästä. Hänkin varoitti palvelijoita nukkumasta vain liian kauan ja sitäpaitsi pitämään silmällä, ettei vain kissa pääsisi keittiöön syömään kallisarvoisia paisteja. Sitten hän sanoi hyvää yötä ja riensi Atalian jälkeen.

Tullessaan heidän yhteiseen makuuhuoneeseensa nukkui Atalia jo. Vuodeverhot olivat vedetyt syrjään; hän näki, miten Atalia nukkui selkä huoneeseen päin ja peite vedettynä aina päähän saakka.

Sohvi-rouvakin riensi vuoteeseen. Mutta täälläkin piti punssinhaju häntä hereillä ja pilasi häneltä koko oivallisen illallisen jälkimaun.

Sammutettuaan valon katseli hän kauan, käsivarsiinsa nojaten, nukkuvaa olentoa. Hän tuijotti siihen, siksi kunnes hänen silmäluomensa painuivat kiinni, ja hän nukahti.

Eräs uni vei hänet takaisin palvelijoiden huoneeseen. Siellä kaikki ovat unessa: kuski pitkällä keittiön penkillä, kamaripalvelija pää pöydällä, talonmies lattialla kumoon kaatuneen tuolin selkänoja tyynynä, keittäjätär vuoteessa, kamarineiti liedellä, josta hänen päänsä pistää ulos. Jokaisen edessä makaa tyhjä punssilasi. Vain hän itse, Sohvi-rouva, ei ole juonut omastaan.

Hän uneksii, että Atalia hiipii hänen selkänsä takana paljasjalkaisena ja aamunutussa ja kuiskaa hänen korvaansa: "Miksi et juo punssiasi loppuun, rakas äiti? Tahdotko enemmän sokeria? Tässä on!" Ja Atalia täyttää hänen lasinsa sokerilla ääriään myöten. Mutta hän tuntee sittenkin koko ajan tuon inhoittavan hajun.

"Minä en tahdo mitään, en tahdo", hän sanoo unissaan, mutta Atalia pitää lasia hänen huulillaan. Häntä puistattaa tuo haju ja häntä alkaa ylenannattaa. Hän ponnistaa vastaan eikä tahdo juoda, työntää vihdoin punssilasin kiivaasti luotaan ja töytäsee samalla yöpöydällä olevan vesilasin kumoon, ja vesi vuotaa vuoteeseen.

Siihen hän herää.

Valveilla ollenkin hän luulee näkevänsä Atalian uhkaavat, kauniit silmät.

"Atalia, oletko hereillä?" hän kysyy levottomana.

Ei vastausta.

Hän kuuntelee: toisesta vuoteesta ei kuulu nukkujan hengitystä.

Sohvi-rouva nousee ja menee sängyn luo. Se on tyhjä.

Pimeässä hän ei usko silmiään, vaan haparoi käsillään vuodetta. Se on tyhjä.

"Atalia, Atalia, missä olet?" hän vihdoin kuiskaa hätääntyneenä.

Kun hän ei saa mitään vastausta, herpaantuvat hänen jäsenensä sanomattomasta kauhusta. Hän luulee jäykistyneensä ja tulleensa sokeaksi. Hän ei voi huutaa eikä liikkua. Hän kuuntelee ja nyt hän on mielestään tullut mykäksi. Yhtävähän talossa kuin kadulla kuuluu pienintäkään melua.

* * * * *

Atalia on salakäytävässä.

Hän on ollut siellä kauan.

Kuinka sietämätöntä, että rouva tuolla sisällä näkee niin paljon vaivaa oppiakseen ulkoa rukousta.

Vihdoin Timea lyö rukouskirjan kiinni ja huokaa syvään. Senjälkeen hän ottaa kynttilän ja tutkii, ovatko ovet tarkasti lukossa. Hän katsahtaa myös ulos laskettujen rullaverhojen taakse. Hänen sulhasensa sanat ovat istuttaneet pelkoa hänen rintaansa.

Hän valaisee seiniä nähdäkseen, voisiko joku tulla sisään sieltä.

Nyt hän menee peilipöydän ääreen, purkaa palmikkonsa, kietoo hiukset pään ympäri ja vetää verkon sen päälle, ettei se joutuisi epäjärjestykseen.

Ei hänkään ole täysin vapaa turhamaisuudesta, tämä nuori rouva. Jotta hänen kätensä ja käsivartensa pysyisivät valkoisina ja pehmeinä, voitelee hän niitä tuoksuvalla voiteella ja vetää sitten käsiinsä pitkät hirvensarven-nahasta tehdyt hansikkaat.

Sen jälkeen hän riisuutuu ja heittää yöpuvun ylleen. Mutta ennenkuin hän paneutuu levolle, astuu hän vuoteen taakse, avaa siellä olevan kaapin ja ottaa esiin sen laatikosta sapelinkahvan, jossa on kiinni taittunut terä. Hän tarkastaa hellästi sapelia ja painaa sen povelleen. Sitten hän panee sen päänaluksensa alle.

Atalia näkee kaiken tämän.

Silloin Timea sammuttaa lampun eikä Atalia näe enää mitään.

Hän kuulee vain kellon lyönnit.

Hänellä on kärsivällisyyttä odottaa.

Hän laskee, milloin Timea vaipuisi uneen. Silloin on hetki tullut. Mutta neljännestunti on nyt kuin ijäisyys.

Vihdoinkin lyö kello puoli yksi.

Pyhän Yrjänän kuva lohikäärmeineen liikkuu (lohikäärme ei suinkaan ole voitettu). Atalia astuu esiin piilopaikastaan. Hän on paljain jaloin. Ei edes laattia itse kuule hänen askeleitaan.

Huoneessa on pimeä. Akkunaluukut ovat suletut ja verhot alas lasketut.

Hitaasti ja tunnustellen käsillään eteensä, kulkee hän eteenpäin.

Nukkuvan Timean syvä hengitys osoittaa hänelle tien sängyn luo.

Hänen haparoivat sormensa löytävät päänaluksen, jolla Timean pää lepää.

Hän vie käden päänaluksen alle. Sieltä hän löytää kylmän esineen. Se on sapelinkahva.

Haa! Mitä helvetin kipinöitä heittääkään kylmä teräs hänen suoniinsa! Hän painaa sapelia povelleen.

Sitten on pimeä, eikä hän voi nähdä nukkujaa.

Nyt hän nukkuu niin suloisesti, ettei edes hänen hengitystään kuulu.

Mutta isku täytyy suunnata oikein.

Atalia vie päänsä lähemmäs kuunnellakseen.

Nyt liikkuu nukkuja ja huokaa unissaan:

"Oi, Jumalani!"

Samassa iski Atalia siihen suuntaan, mistä huokaus kuului.

Mutta isku ei ollut kuolettava. Timea oli unissaan pannut oikean käsivartensa päänsä päälle, eikä sapeli kohdannutkaan päätä.

Terävä teräs tunkeutui hirvennahkahansikkaan läpi ja haavoitti Timean kättä.

Tästä heräsi nukkuja ja kohosi polvilleen vuoteeseen.

Nyt sattui toinen isku hänen päähänsä, mutta paksut, ylöskäärityt hiukset ottivat sen vastaan ja sapeli haavoitti vain hänen otsaansa ohimon kohdalta.

Timea tarttui vasemmalla kädellään terään.

"Murhaaja!" hän huusi hypähtäen vuoteesta ja haavoittaessaan vasemman kämmenensä terävään aseeseen hän tarttui oikealla vastustajan tukkaan.

Hän tunsi sen naisen tukaksi.

Ja nyt hän tiesi, kuka oli hänen edessään.

On ratkaisevia hetkiä, jolloin sielu salaman nopeudella käy läpi koko ajatusasteikon.

Tämä on Atalia. Viereisessä huoneessa on Atalian äiti. Mustasukkaisuudesta ja kostonhalusta tahdotaan hänet murhata. Olisi turha huutaa apua. Tässä on taisteltava.

Timea ei enää huutanut, vaan kokosi kaikki voimansa vetääkseen toisen pään laattiaan ja vääntääkseen murha-aseen hänen kädestään.

Timea oli voimakas ja murhaaja taistelee aina vain puolella voimalla.

Siten he kamppailivat äänettömästi pimeässä ja matto vaimensi heidän askeleittensa äänen.

Nyt kuuluu aavemainen ääni viereisestä huoneesta.

"Murhaaja!" mylvii epätoivoissaan kirkuva ääni.

Se on Sohvi-rouva.

Tämän huudon kuullessaan kivettyvät. Atalian jäsenet.

Uhrin lämmin veri virtaa hänen kasvoilleen.

Viereisestä huoneesta kuuluu akkunalasin helinää ja rikkomastaan akkunasta huutaa Sohvi-rouva kimeällä äänellä hiljaiselle kadulle:

"Murhaaja! Murhaaja!"

Kauhuissaan tästä hälyytyksestä päästää Atalia sapelin ja käyttää molemmat kätensä vapauttamaan tukkaansa Timean sormista; nyt on hän ahdistettu, nyt on hänellä hätä.

Heti kun hän on irrottanut tukkansa, työntää hän Timean luotaan, juoksee aukon luo, joka johtaa piilopaikkaan ja vetää pyhimyksenkuvan kehyksen hiljaa kiinni.

Timea horjahtelee muutamia askelia häntä kohti sapeli kädessään, mutta syöksyy sitten tajuttomana matolle.

* * * * *

Sohvi-rouvan huudon kuuluessa kaikuu kiireisiä askeleita kadulta.

Vartiojoukko lähestyy.

Majuri joutuu ensinnä luo. Sohvi-rouva tuntee hänet ja huutaa: "Juoskaa, kiiruhtakaa! Timea murhataan!"

Majuri soittaa ja kolkuttaa portin luona, mutta kukaan ei tule avaamaan. Sotilaat koettavat murtaa sitä, mutta se ei anna perään.

"Herättäkää palvelusväki, niin että saamme portin auki", huutaa majuri.

Sohvi-rouva juoksee sokean rohkeudella, jommoisen hirveä säikähdys saa aikaan, pimeiden käytävien ja huoneiden läpi lakkaamatta töytäisten vasten huonekaluja ja ovipieliä. Vihdoin hän osaa palvelijain huoneeseen.

Täällä hän taas näki unensa edessään. Palvelijat nukkuivat sikin sokin: kuski selällään keittiön penkillä, kamaripalvelija pöytään nojaten, talonmies, lattialla pitkällään ja kamarineiti liedellä pää riippuen ulospäin. Kynttilä jalan suusta lepatti loppuunpalaneen kynttilän viimeinen liekki, heittäen kaameaa valoa karkeaan joukkoon.

"Talossa on murhaajia!" huusi Sohvi-rouva vapisevalla äänellä nukkujille. Vain kuorsaukset vastasivat huutoon.

Hän ravisteli muutamia nukkujia ja huusi heidän nimensä heidän korviinsa, mutta he vaipuivat takaisin heräämättä.

Portilta kuului pyssynpäiden iskujen kaiku.

Ei ovenvartiaakaan saatu hereille.

Mutta portinavain oli hänen taskussaan.

Sohvi-rouva otti suurilla ponnistuksilla avaimen esiin ja juoksi pimeän käytävän läpi, pimeitä portaita alas, pimeää eteistä kohti ajatellen kauhuissaan: "Ajatteles, jos nyt töytäisit murhaajaan!" ja sen vieläkin kauheamman kysymyksen alati noustessa hänen mieleensä: "Mitä jos tuntisitkin murhaajan? Oi, kukahan se voi olla?"

Vihdoin viimein hän pääsi portin luo, ja löysi lopuksi avaimen reiän ja avasi.

Ulkoa tunki sisään kirkas valo, siellä seisoi, paitsi sotilasvartiota, poliiseja lyhdyt käsissään. Kaupungin käskynhaltijakin ja lähinnä asuva rykmentinlääkäri tulivat rientäen sinne, mutta vain kiireesti sieppaamissaan pukimissa.

Herra Katshuka juoksi ylös portaita vastaanottohuoneeseen ja seisoi pian sen oven luona, joka johti suoraan Timean huoneeseen. Se oli suljettu sisältäpäin. Hän pani olkapäänsä ovea vastaan ja mursi siten lukon.

Timea makasi lattialla hänen edessään tajuttomana ja verissään.

Majuri nosti hänet ylös ja kantoi hänet käsivarsillaan vuoteeseen.

Rykmentinlääkäri tutki haavat ja selitti, etteivät ne olleet hengenvaarallisia. Rouva oli vain pyörtynyt.

Nyt kun levottomuus rakastetun tilasta oli poistettu, heräsi majurin kostonhalu.

"Mutta missä on murhaaja?"

"Kummallista!" sanoi käskynhaltija, "kaikki ovet olivat sisältä suljetut. Kuinka saattoi murhaaja tulla sisään ja kuinka ulos?"

Ei missään näkynyt petollista jälkeä. Itse murha-ase, taittunut sapeli, Timean oma säilyttämä kalleus, jota hän oli säilyttänyt samettilaatikossa, makasi veren tahraamana laattialla.

Nyt saapui kaupunginlääkärikin.

"Etsikäämme palvelusväki esiin."

Nämä nukkuvat sikeässä unessa, josta on mahdotonta herättää heitä.

Lääkärit tutkivat heitä. Ei ainoakaan ole nukkuvinaan; he ovat kaikki nukutetut opiumilla.

Keitä muita on talossa? Kuka on murhaaja?

"Missä Atalia on?" kysyy majuri Sohvi-rouvalta.

Hän tuijottaa majuriin vaiti eikä voi vastata.

Eihän hän tiedä sitä.

Käskynhaltija avaa heidän huoneeseensa johtavan oven. Sohvi-rouva seuraa jäljessä miltei tajuttomana.

Hänhän tietää, että Atalian vuode on tyhjä.

Mutta ei, Atalia makaa vuoteessa ja nukkuu.

Kaunis, valkoinen yönuttu on napitettu kaulaan asti, hiukset ovat peitetyt pitsiseen yöpäähineeseen, kauniit, valkoiset kädet miltei pitsiliinan peitossa lepäävät peitteellä.

Kasvot ja kädet ovat puhtaat ja hän nukkuu.

Sohvi-rouva kallistuu jäykkänä seinää vasten nähdessään Atalian.

"Hänhän nukkuu sikeästi", sanoo kaupunginlääkäri. "Hänellehän on annettu opiumia."

Rykmentin lääkäri astuu myös hänen vuoteensa ääreen ja tunnustelee valtimoa.

Se lyö levollisesti.

"Hän nukkuu sikeästi."

Ei piirrekään muutu hänen kasvoillaan, kun valtimoa koetellaan. Ei väristyskään ilmaise hänen tietävän, mitä ympärillä tapahtuu.

Hän osaa itseään hillitsemällä pettää kaikkia.

Yhtä vain ei: miestä, jonka rakastetun hän oli aikonut murhata.

"Nukkuuko hän todella?" kysyy majuri.

"Koettakaa itse hänen kättään", vastaa lääkäri; "se on kylmä, ja valtimo lyö levollisesti."

Atalia huomaa majurin tarttuvan hänen käteensä.

"Mutta katsokaapa, herra tohtori", hän sanoo, "jos tutkitaan tarkemmin, niin on kauniin, valkoisen käden kynsien alla tuoretta verta…"

Nämä sanat kuullessaan Atalian sormet kouristuvat majurin käden ympäri, ja majuri tuntee sen kuin kotkankynnet puristuisivat hänen lihaansa.

Atalia nauraa ääneen ja heittää peitteen päältään. Täysin pukeutuneena hän hypähtää vuoteesta, mittaa pirullisen ylpeänä ja uhmaten hämmästyneet miehet katseellaan kiireestä kantapäähän, katsoo voitonhimoisella raivolla majuriin ja heittää halveksivan silmäyksen äitiinsä.

Naisparka ei voi kestää tätä katsetta, vaan vaipuu tajuttomana lattialle.

Kahdeskymmenes luku.

VIIMEINEN TIKARINPISTO.

Eräs Komornin mielenkiintoisimpia rikosjuttuja on se, jonka sankaritar oli Atalia Brazovics.

Tämä nainen puolustautui mestarillisesti.

Hän kielsi kaiken, osasi todistaa kaiken, ja kun jo luultiin, että hän oli kiinni, onnistui hänen levittää sellainen pimeys ympärilleen ettei tuomari osannut päästä ulos sokkelosta.

Miksi hän olisi tahtonut murhata Timeaa? Olihan hän itse kihloissa ja kulki surutonta elämää kohti, ja Timeahan oli hänen hyväntekijänsä ja oli luvannut hänelle runsaat myötäjäiset.

Sitäpaitsi ei jälkeäkään murhayrityksestä ollut näkynyt Timean oven edessä. Ei mistään löytynyt veristä vaatetta eikä pyyhinliinaa; ei edes uunista löydetty poltettujen vaatteiden tuhkaa.

Yhtä vähän kävi selville, kuka oli antanut palvelusväelle opiumia. Nämä olivat edellisenä iltana juoneet ja syöneet yhdessä, ja olihan erilaatuisten värjättyjen sokerileivosten joukossa voinut olla sellaisiakin, jotka vaikuttivat nukuttavasti. Epäillystä punssista ei keksitty pisaraakaan palvelijoiden huoneessa, lasitkin, joista oli juotu, olivat huuhdotut silloin kun yövartio tuli sisään. Kaikki todistukset olivat raivatut tieltä.

Atalia väitti itsekin sinä yönä nauttineensa jotakin, joka oli maistunut epäilyttävältä, ja sitten vaipunut niin syvään uneen, ettei ollut kuullut äidin kolistavan tämän tullessa hänen jälessään, vaan herännyt vasta silloin, kun majuri oli koskettanut hänen kättään.

Ainoa, joka oli nähnyt hänen vuoteensa olevan tyhjän puoli tuntia aikaisemmin oli hänen äitinsä, joka ei voinut todistaa häntä vastaan.

Hänen tehokkain puolustuksensa oli se seikka, että kaikki ovet olivat olleet lukossa ja Timea itse oli ollut pyörryksissä. Kuinka olisi murhaaja voinut päästä sisään ja ulos?

Jos murhayritys todella oli tehty, miksi juuri häntä epäiltiin eikä talon muita palvelijoita?

Majuri oli ollut Timean luona yöhön asti.

Eikö joku olisi voinut hiipiä huoneeseen hänen poistuessaan?

Eihän edes tiedetä varmasti, onko salamurhaaja ollut mies vai nainen.

Ainoa, joki tiesi asian, oli Timea, ja hän ei ilmaissut sitä.

Hän piti johdonmukaisesti kiinni siitä väitteestään, ettei hän voinut muistaa, mitä hänelle oli tapahtunut. Hänen kauhunsa oli ollut niin suuri, että kaikki oli hävinnyt mielestä kuin paha uni.

Hän ei voinut syyttää Ataliaa.

He eivät edes ole kohdanneet toisiaan.

Timea on vuoteen omana saamiensa haavojen vuoksi, jotka vain vaikeasti ovat parannettavissa.

Mielenliikutukset rasittavat häntä vielä enemmän kuin haavakuume.

Hän pelkää Ataliaa.

Tuon kauhean tapauksen jälkeen ei häntä milloinkaan jätetä yksin. Lääkäri ja sairaanhoitaja valvovat vuorotellen hänen luonaan. Päivällä on majurikin hänen vuoteensa vieressä ja tuomari käy usein häntä tervehtimässä päästäkseen totuuden perille; mutta niin pian kuin puhe johtuu Ataliaan, mykistyy Timea, eikä silloin voi saada hänestä sanaakaan ulos.

Kerran lääkäri neuvoi valmistamaan hänelle miellyttävää lukemista.

Timea oli jo silloin noussut vuoteeltaan ja vastaanotti vierailuja istuen nojatuolissaan.

Herra Katshuka ehdotti, että luettaisiin lävitse ne nimipäiväonnittelut, jotka olivat saapuneet muistorikkaan yön edellisenä päivänä.

Tämä olikin parasta lukemista, mitä saattoi olla: kummilasten lapsellisia, viattomia onnentoivotuksia hänelle, joka niin ihmeellisellä tavalla oli pelastunut kuolemasta.

Timean kädet ovat vielä sidotut. Herra Katshukan on itse avattava kirjeet ja luettava ne hänelle. Tuomarikin on läsnä.

Potilaan kasvot kirkastuvat hänen lukiessaan ja se tekee hänelle hyvää.

"Mikä ihmeellinen sinetti tämä on?" sanoo majuri saadessaan käsiinsä kovakuoriaisella sinetöidyn kirjeen.

"Se on todella hämmästyttänyt minua", sanoo Timea.

Majuri avaa sen, mutta luettuaan ensimmäiset rivit: "Armollinen rouva! Huoneessanne on Pyhän Yrjänän kuva", kuolevat sanat hänen huulilleen. Silmät pyörivät hurjina hänen lukiessaan edelleen, huulet tulevat sinisiksi ja kylmä hiki tunkeutui hänen otsalleen. Äkkiä hän heittää kirjeen luotaan kuin raivoissaan ja hyökkää Pyhän Yrjänän kuvan luo, työntää sitä nyrkillään ja tempasee sen raskaine kehyksineen ulos seinästä.

Siellä ammottaa piilopaikan pimeä kita.

Majuri syöksyy pimeyteen ja palaa hetkisen jälkeen takaisin, pitäen murhayrityksen selviä todisteita, Atalian verisiä vaatteita, korkealla päänsä päällä.

Timea kätkee kasvot säikähtyneinä käsiinsä.

Tuomari ottaa kirjeen esiin, pistää sen povelleen ja ottaa samoin vaatteet haltuunsa.

Piilopaikasta tulee muutakin esiin: myrkkyrasia ja Atalian päiväkirja hirveine tunnustuksineen, jotka voivat heittää valoa hänen sielunsa pimentoihin, kuten fosforia muodostavat elukat meren korallimetsien yli. Mitä hirviöitä siellä asuukaan!

Ja Timea unohtaa käsiensä olevan haavoittuneet. Kädet ristissä hän rukoilee herroja, tuomaria, lääkäriä ja sulhastaan pitämään asiaa salassa… olemaan ilmaisematta sitä kenellekään.

Mutta sehän on mahdottomuus.

Todistukset ovat tuomarin käsissä eikä Atalialle löydy armoa muualta kuin Jumalan tyköä.

Timea itse ei voi kauemmin vetäytyä pois lain alaisuudesta. Heti kun hän voi poistua huoneestaan, on hänen astuttava tuomioistuimen eteen ja kohdattava Atalia.

Oi, se on julma velvollisuus.

Ei hän nytkään saata sanoa muuta kuin, ettei voi muistaa, mitä tapahtui murhayrityksen hetkenä.

Nyt oli kiirehdittävä häitä. Timea voi vain herra Katshukan puolisona astua tuomioistuimen eteen.

Niin pian kuin hänen terveydentilansa sallii, tapahtuu vihkimistoimitus kotona kaikessa hiljaisuudessa, ilman laulua, ilman soittoa, ilman vieraita ja hääjuhlia. Vain pappi ja marsalkat, tuomari ja kotilääkäri — ovat läsnä. Ei mitään vierailuja vastaanoteta.

Kun Timea on tullut niin voimiinsa, että hän saattaa ajaa takaisin komitaattitaloon, kutsutaan hänet puolisoineen oikeuden eteen kuuluteltavaksi Atalian asiassa.

Inhimillinen oikeus ei sääli häntä, vaan pakottaa hänet vielä kerran murhaajan näkyviin.

Oi, Atalia ei pelkää tätä hetkeä. Hän odottaa kärsimättömänä hetkeä, jolloin hänen uhrinsa tuotaisiin sisään. Ellei muusta syystä, niin tahtoo hän ainakin katseellaan antaa tälle piston sydämeen.

Mutta hän säpsähtää kuitenkin, kun oikeuden puheenjohtaja lausuu:

"Kutsukaa sisään Emmerik Katshukan vaimo."

Emmerik Katshukan vaimo! Siis hän on jo Katshukan vaimo!

Sitä huolimatta kuvastavat Atalian kasvot salaista tyytyväisyyttä.

Timean astuessa sisään ja kun hän näkee tämän kasvot, entistään vieläkin kalpeampina, otsalla punainen viiru, murha-aseen jättämä arpi. Tämä muisto on häneltä.

Samoin paisuu hänen kaunis, ylväs povensa ilosta, kun puheenjohtaja pyytää Timeaa elävän Jumalan nimessä vannomaan vastaavansa hänen kysymyksiinsä omantunnonmukaisesti, samoinkuin että kaikki hänen tähänastinen puheensa on totta, sekä kun Timea vetää hansikkaan käsistään ja ojentaa ylös kätensä, joka on tullut aivan muodottomaksi kauhean iskun jäljiltä. Sekin on Atalian häälahja.

Mutta Timea vannoo haavoitettu käsi vavisten päänsä päällä unohtaneensa kaikki, ettei hän edes voi muistaa, oliko hänen vastataistelijansa nainen vai mies.

("Kurja!" mutisee Atalia hampaittensa välistä. "Emmekö painineet rinta vasten rintaa? Sinä et edes uskalla syyttää minua siitä, mitä olen aikonut tehdä?")

"Sitä emme nyt kysy teiltä", vastaa puheenjohtaja Timealle. "Me vain esitämme teille kysymyksen: Onko tämä kovakuoriaisella sinetöity lapsen kirjoittama kirje saapunut teille todella postin kanssa samana päivänä, jolloin murhayritys toimeenpantiin? Jätettiinkö se teille avaamatta ja eikö teillä ollut aavistusta sen sisällöstä?"

Timea vastaa näihin kysymyksiin levollisesti: niin ja ei.

Nyt kääntyy puheenjohtaja Atalian puoleen.

"Kuulkaa nyt te, neiti Atalia Brazovics, mitä tämä kirje sisältää:

"Armollinen rouva! Teidän huoneessanne on Pyhän Yrjänän kuva. Tämä kuva kätkee piilopaikan, johon pääsee vain lasikaapin kautta. Muurauttakaa tämä aukko kiinni ja varjelkaa kallisarvoista elämäänne, joka tulkoon pitkäksi ja onnelliseksi!

Dodi."

Ja lopetettuaan kohottaa puheenjohtaja erästä liinaa pöydällä — ja sen alta löytyvät Atalian syyttäjät: verinen yöpuku, myrkkyrasia ja päiväkirja.

Atalia päästää sellaisen vihlovan äänen kuin kondorikotka, joka on haavoittunut kuolettavasti, ja kätkee kasvot käsiinsä.

Ja ottaessaan kädet kasvoiltaan, eivät kasvot enää olleet kalpeat vaan veripunaiset.

Kaulan ympärillä oli hänellä leveä, musta nauha Hän repäisi solmun auki molemmin käsin ja heitti nauhan lattiaan, ikäänkuin olisi hän paljastanut kauniin, valkean kaulansa pyövelille; kenties hän teki sen myöskin saattaakseen vapaasti puhua, mitä hänen sielustaan nyt puhkesi esiin. "Niin, niin se onkin! Minä juuri tahdoin murhata sinut, ja minä kadun vain sitä, etten osunut paremmin. Sinä olit elämäni kirous, sinä valkoposkinen aave! Sinun tähtesi minä jouduin onnettomuuteen ja kiroukseen. Tahdoin murhata sinut — olin kohtalolle velkapää tämän työn. En olisi saanut rauhaa tulevassa elämässä, ellen olisi koettanut tehdä sitä. — Kas tuossa on kylliksi myrkkyä passittamaan kokonaisen hääseurueen toiseen maailmaan. Mutta minä tahdoin nähdä sinun vertasi. Sinä et kuollut, mutta minä olen sammuttanut janoni ja nyt voin kuolla. Mutta ennenkuin pyövelin miekka erottaa pään ruumiista, olen kuitenkin iskevä sydämeesi sellaisen iskun, joka on kiusaava sinua hellimmissä syleilyissäkin. Minä vannon: Kuule minua Jumala, kuulkaa minua te pyhimykset ja enkelit, ja te paholaiset, kuulkaa minua, te helvetin asukkaat! Osottakaa vain minulle yhtä paljon armeliaisuutta kuin seuraavat sanani ovat totta…"

Ja raivoava nainen lankesi polvilleen ja huitoi käsiään päänsä päällä kutsuen kaikki helvetin voimat todistajiksi.

"Minä vannon, minä vannon, että tästä salaisuudesta, piilopaikasta nimittäin, tiesi paitsi minua, vain Mikael Timar Levetinczy. Pari päivää sen jälkeen, kun oli kuullut minulta asian, hän katosi. Jos nyt joku kirjallisesti on ilmoittanut siitä sinulle, niin ei Timar ole voinut kuolla pari päivää senjälkeen. Mikael Timar Levetinczy elää siis vielä, ja sinä voit odottaa ensimmäistä puolisoasi palaavaksi. Niin auttakoon minua Jumala, yhtä varmasti kuin on totta, että Timar vielä elää. Se, joka haudattiin hänen sijastaan, oli varas joka oli varastanut Mikaelin vaatteet. Ja elä nyt edelleen tämä tikarinpistos sydämessäsi!"

* * * * *

Kahdeskymmenesensimmäinen luku.

MARIA-NOSTRAN SYNTINEN VAIMO.

Oikeus tuomitsi Atalian kuolemaan seitsenkertaisen myrkytys- ja salamurhayrityksen johdosta. Keisarin armo muutti tämän rangaistuksen elinkautiseksi vankeudeksi. Maria Nostran rangaistusvankilassa.

Atalia elää vielä.

Tästä ajasta on jo kulunut neljäkymmentä vuotta, ja hänen täytyy nyt olla 67 vuotias.

Hänen uhmaava luontonsa ei vielä ole masentunut.

Hän on jäykkäniskainen, umpimielinen ja kovettunut.

Kun muut naisvangit sunnuntaisin viedään kirkkoon, teljetään Atalia yksinäiseen kammioonsa pelosta, että hän häiritsisi muiden hartautta.

Kun hänet kerran pakosta vietiin kirkkoon, huusi hän keskellä papin saarnaa: "Sinä valehtelet!" ja sylki alttarille.

Useat kerrat on tänä aikana armahdettu vankeja. Maan suuriksi ilojuhliksi on sadottain vankilan asukkaita laskettu vapauteen. Mutta häntä ei vankilan johtaja ole milloinkaan puolustanut armahdettavaksi.

Niille, jotka neuvoivat häntä katuvaisena tunnustamaan vikansa ja tekemään parannuksen, tullakseen armahdetuksi, hän sanoi:

"Heti kun pääsen vapaaksi, menen murhaamaan tämän naisen."

Näin hän sanoo vieläkin.

Mutta hänen vainonsa uhri on jo aikoja sitten muuttunut tomuksi monta vuotta kärsittyään siitä tikarinpistosta, joka iskettiin hänen sairaaseen sydänparkaansa.

Näiden sanojen jälkeen: "Timar elää vielä!" ei hän enää voinut olla oikein onnellinen. Aviosuudelmat olivat niillä ijäksi myrkytetyt. Ne hiipivät kuin aaveet hänen iloonsa. Ja huomatessaan kuoleman lähestyvän antoi hän viedä itsensä Levetincziin, jotta häntä ei laskettaisi samaan hautaan, jossa mätäni Herra ties, kuka, Timarin vaakunan alla.

Siellä Levetinczissä hän valitsi itselleen hiljaisen, ruohottuneen paikan, samassa seudussa, missä hän oli menettänyt isänsä, missä Ali Tshorbadshi lepäsi virran pohjalla, niin lähellä Vapaata Saarta kuin olisi salainen aavistus vetänyt häntä sinne…

Hänen hautakiveltään voi nähdä saaren kalliolle.

Niillä aarteilla, jotka Timar oli jättänyt hänelle, ei ollut mitään siunausta. Ainoa poika Timean toisesta avioliitosta oli suuri tuhlari. Hänen käsissään hävisi rikkaus yhtä pian kuin se oli tullutkin. Timean pojanpoika elää nyt siitä armolahjasta, jonka Timar lahjoitti perheensä köyhtyneiden jäsenten elättämiseksi. Se on ainoa, mikä määräämättömästä rikkaudesta vielä on jäljellä.