TANGO

Kerran lahjoitti Amerikka Euroopalle lelun, johon Eurooppa hyvin mielistyi; tango-tanssi tuli uudesta maailmasta vanhaan. Eurooppa ihastui todella tangon imevän ikävöiviin säveliin ja sen rytmin ärsyttävään oikullisuuteen. Eurooppa omisti tangon itselleen ikään kuin se olisi lähtenyt sen omasta kaipuusta.

Ensin tanssittiin tangoa maailman metropolissa, Pariisissa, sitten kiersi tanssi miljoonakaupungit ja vihdoin se löysi tiensä siihen syrjäiseen sivistyskeskustaan, mihin kunnallisneuvos Ståhle ja hänen joukkonsa muutama vuosi sitten oli asettunut.

Tango kerrassaan hurmasi Suur-Kaupungin. Väentungos ravintoloiden ilta-esityksissä oli niin suuri, että täytyi panna toimeen matineoja, puolipäivänäytäntöjä. Näillä päivätilaisuuksilla oli se etu, että vanha väki saattoi saapua niihin tarvitsematta rasittaa itseään valvomisella. Tango hurmasi nimittäin vanhat yhtä hyvin kuin nuoret. Valkopäiden isoäitien ja tätien, jotka töin tuskin jaksoivat mennä kirkkoon, nähtiin päivänä päivän perästä kammertavan Bristol-hotellin talvipuutarhaan katselemaan tangoa, jota jokin Kööpenhaminasta saapunut pari — veli ja sisar, sanottiin — esitti. Kaupungin tanssinopettajilla oli työtä niin paljon kuin he jaksoivat tehdä, sillä perhekunnittain opeteltiin tangoa. Sitä eivät opetelleet yksin nuoret, vaan isät ja äidit opettelivat tanssia hekin. Ja kun kodeissa tuli hetki, jolloin perheenjäsenet olivat koolla ja ehkä vieraitakin läsnä, siirrettiin yhtäkkiä pöydät syrjään ja alettiin tanssia, tangoa. Mitä oli jäljellä alkuperäisestä tangosta tai mitä oli osattu omaksua niiltä kööpenhaminalaisilta "sisaruksilta", jotka tarjosivat parhaimpia mahdollisia esikuvia tällä alalla — sitä ei kysytty. Ei liioin huolittu siitä, että tango erinäisissä eurooppalaisissa piireissä leimattiin epäsiveelliseksi — viimeksimainittu asia teki amerikkalaisen lelun viehätysvoiman, jos mahdollista, vieläkin suuremmaksi Euroopassa. Kaikki tanssivat siis tangoa, kuka paremmin, kuka huonommin, ja tästä tanssista riitti keskustelemista loppumattomiin. Kerrottiin kaupungilla, että jotkut vanhat ystävät olivat tulleet verivihollisiksi kiistellessään siitä, miten tango on tanssittava, ja eräässä tunnetun nimimerkki Riti-Ratin petiittikirjoituksessa Maan Äidissä oli kuvattu kohtaus maalla, jolloin kummit, tuodessaan lasta kastettavaksi, määräävät sen nimeksi "Tango Maria". Mainittu petiittikirjoitus herätti suurta huomiota ja huvia, mutta tapahtuman todenperäisyyttä ei kukaan ottanut vakavalta kannalta — Riti-Ratilla oli oikeus runoilla! Sen sijaan ei kukaan epäillyt tango-karamellien, tango-savukkeiden, tango-hameiden, tango-kenkien ja muiden tangoesineiden olemassaoloa. Jokainen saattoi rahalla ja hinnalla hankkia itselleen tätä tangotavaraa. Ja sitä hankittiinkin. Saattoi nähdä kalpeiden nuorten tyttöjen käyvän tango-värisissä puvuissa, lainkaan katsomatta siihen, ettei väri heille sopinut. Se oli tango-väriä ja siinä kyllin. "Tango" oli kuin olikin päivän tunnus. Tango-tanssi tyydytti päivän nautinnontarpeen.

Eräänä päivänä oli kaikissa Suur-Kaupungin sanomalehdissä ilmoitus, että taiteilijatar Gila Acero esiintyisi tangossa, tanssien yhdessä Dagobert Lyngen kanssa. Etusivuilmoitus, jossa esiintyvien nimet olivat painetut hyvin lihavalla, oli varustettu kaikilla asiaankuuluvilla huutomerkeillä ja vaikkei arvokkaissa päivälehdissä tietenkään sopinut mainita tällaisesta ravintolatilaisuudesta muuta kuin ainoalla lyhyellä petiittilauseella, oli Bristolin talvipuutarha asianomaisena iltana täpö täynnä väkeä.

Dagobert Lynge, hän oli selvästi kööpenhaminalaisia, mutta Gila Acero? Mikä eksoottinen nimi! Oliko tanssijatar espanjalainen? Ehkä suorastaan tangon kotimaasta, Argentiinasta? Mielenkiinto oli suuri saliin tullessa, ja jännitys kasvoi kasvamistaan. Orkesteri ei ollut huono, sitä kuunteli mielellään. Ohjelmakin oli, ollakseen ravintolaohjelma, harvinaisen arvokas. Ensi viulu sai toistaakin jonkin kaihoisan sooloesityksensä. Kuitenkin odotettiin itse asiassa vain tangoa.

Hienoin Suur-Kaupunki istui katettujen pöytien ääressä, aterioitsi, jutteli ja katseli odotellessaan ympärilleen. Naiset olivat hyvin pukeutuneita ja heidän värilliset silhuettinsa erottautuivat edullisesti talvipuutarhan vihantaa vastaan. Herrat tekivät kaikin puolin eurooppalaisen vaikutuksen. Pöydillä paloi, vatien ja pullojen keskellä, pieni sähkölamppu, hehkuen punaisen varjostimensa sisässä kuin satumainen kukka. Punaisia mattoja myöten astelivat tarjoilijat äänettömästi. Katosta valaisivat himmeälasiset lamput vihreitä palmuja, ihmisiä niiden siimeksessä, kultakaloja altaassaan, soittokuntaa ja matalien reunakasvien ympäröimää lavaa, millä tanssiesitys tulisi tapahtumaan. Ilmassa tuoksui sikarinsavu, hajuvedet ja kukkaset. Musiikki ja puheensorina vaihtelivat peilien, kultauksen ja vihannan koristamassa salissa.

Erikoista huomiota herätti yleisön keskuudessa muuan pari, herra ja nainen, jotka istuivat kahden keskellä salia. Naisella oli yllään vihreä samettipuku, hattu niin ikään vihreää samettia, ja töyhdöt ja näädännahat hänen hatussaan olivat kiinnitetyt kivillä ja soljilla. Herra oli vanha, hänen poskensa riippuivat ja pää oli kalju, mutta puku oli nuhteeton ja solmiossa kiilteli smaragdi. Heidän edessään oli shamppanjaa.

Koko sali puhui heistä. Tiedettiin, että neiti Ståhle vasta oli palannut Pariisista ja että hän pian antaisi konsertin Suur-Kaupungissa. Arveltiin, että maisteri Blundh oli kustantanut hänen opintonsa ja että hän palkakseen tulisi vaatimaan vihille upean, punatukkaisen kaunottaren. Neiti Ståhle oli useiden mielestä liian rehevä. Se ei vielä häirinnyt, mutta jos tätä menoa jatkuisi, kävisi se hänen kauneudelleen vaaralliseksi. No niin, ehkä maisteri Blundh piti senlaatuisesta kauneudesta. Naurettiin. Olisi se kuitenkin ihmeellistä, jos tuo nuori nainen ottaisi ikälopun, iljettävän maisteri Blundhin. Mutta mitäpä ei ihminen ollut valmis tekemään rahan vuoksi. Vanhalla madonsyömällä keikarilla oli rahaa, luultavasti enemmän kuin tiedettiinkään. Jotkut katsoivat kadehtien neiti Ståhlea, toiset sanoivat: hyi.

— Missä on toinen sisar? Hän on ollut tämän punatukkaisen mukana, tiedän sen varmasti — onko hänkin palannut? Eikö kukaan tiedä? Hitto vie, Suur-Kaupungin parhaat vainukoirat, eikö teistä nyt yksikään tiedä? Riti-Rati hoi, onko kunnallisneuvos Ståhlen vanhempi tytär tullut kotiin?

Nämä sanat lausuttiin pöytäkunnassa, missä kymmenkunta henkeä, herroja ja naisia istui. He olivat taiteilijoita. Heidät oli kyllä huomattu salissa, sillä he esiintyivät jonkin verran äänekkäämmin ja vapaammin kuin muut.

— Vai ei minulla olisi mitään sanomista, puhui äskeinen ääni. — Hän on minun entinen rouvani, hitto vie. Vuoden ja kuukauden on hän totellut nimeä Gisela Lohipato, eikö minulla olisi oikeutta olla huvitettu hänestä? Tahdon tietää, miten Pariisi on kehittänyt häntä. Hänessä oli kuin olikin ainesta. Hän oli ruutia ja pippuria ja moraalia, ja hän teki tyhmästi, kun yritti komentaa minua, mutta minä olen huvitettu hänestä. Naurakaa te vain — minä olen kuin olenkin huvitettu. Muuten, suoraan sanoen, hän olisi paremmin sopinut maalarille. Hän oli dekoratiivinen. Eikö kukaan tiedä, onko hän palannut kotiin punatukkaisen sisarensa kanssa? Missä on Teräs? Eikö kukaan voi antaa minulle tietoja entisestä rouva Gisela Lohipadosta?

Koko pöytäkunta nauroi ja teki pilaa. Kysyttiin, aikoiko Matti Lohipato uudelleen kosia Gisela Ståhlea, josta hän kolme vuotta oli ollut erossa. Runoilija Lohipato nauroi itsekin ja tyhjensi vierustoverinsa, neiti Irja-Tuura Myrskylän viinilasin. Irja-Tuura oli maalari, hänen maalaamansa runoilija Matti Lohipadon kuva oli vasta-avatussa näyttelyssä herättänyt huomiota. Neiti Irja-Tuura Myrskylän ja runoilija Matti Lohipadon persoonallinen seurustelu oli sekin herättänyt huomiota pitkin syksyä ja antanut aihetta puheisiin.

— Maljasi, Irja-Tuura, sanoi runoilija. — Uskallatko sinä ottaa käteesi kirjan, joka on sidottu ihmisennahkaisiin kansiin?

— Mitä? sanoi Irja-Tuura.

— Jos minä sidotan kirjani ihmisennahkaisiin kansiin ja lahjoitan sen sinulle, niin uskallatko…?

Irja-Tuura ymmärsi jo. Hän sulki silmänsä ja laski leikillisesti käden sydämelleen.

— Tässä on kirjasi paikka.

— Hyvä, sanoi runoilija ja tyhjensi viinin pullosta lasiinsa. — Minä nain sinut.

Irja-Tuura nauroi.

Runoilija Kotka suuntasi silmänsä viimeksi tyhjentyneeseen viinipulloon ja siitä pariin sen edeltäjään. Kaikkien silmät kuin siepaten kiinnittyivät Kotkan katseeseen, seuraten sitä toisesta tyhjästä pullosta toiseen. Kotka teki hullunkurisen eleen, kaikki omaksuivat senkin, ja rupesivat vihdoin nauramaan.

Pöydässä oli erään asian johdosta vallinnut mieltä kiinnittävä jännitys, ja sen pienen välinäytöksen jälkeen, minkä Lohipato oli kutsunut esiin entisen rouvansa johdosta, palasi tämä jännitys. Se ei koskenut yksin tangoa, vaikka tietenkin jokainen halusi nähdä sitä paria, joka häämötti Gila Aceron ja Dagobert Lyngen salaperäisten nimien takana. Taiteilijapöydässä vallitsi erittäin huvittava jännitys seuraavasta syystä.

Kaikki pöytäkunnan jäsenet olivat syöneet ja juoneet komeasti, mutta kenelläkään ei ollut rahaa maksaa. Herrat olivat toinen toisensa jälkeen vieneet toisiaan syrjään kysyäkseen, olisiko asianomaisella antaa parikymmentä markkaa lainaksi, ja niin oli vähitellen käynyt selväksi, että suurin summa, mikä löytyi yksissä käsissä, oli viisi markkaa! Se sijaitsi neiti Irja-Tuura Myrskylän pienessä hopeaverkkokukkarossa, ja hän levitti heti auliisti rahat pöydälle. Mutta mihinkä ne olisivat riittäneet — eivät edes juomarahoiksi. Koko seuran yhteenlaskettu rahasumma teki kaksikymmentäkolme markkaa kolmekymmentä penniä. Pöytäkunta purskahti niin makeaan nauruun, että sen iloisuus toiselta puolen herätti salissa kateutta, toiselta puolen suuttumusta häiriön vuoksi, joka syntyi keskellä musiikkinumeroa. Yleisestä rahattomuudesta tuli erinomaisen yhdistävä ja huvittava lisä illan hauskuuteen. Koetettiin keksiä, mistä saataisiin lainaksi parisataa markkaa, etsittiin uhria yleisön joukosta ja tehtiin pari yritystä puhelimitse. Turhaan. Silloin vakuuttivat Kotka ja Lohipato, että he hoitavat asian: syödään ja juodaan rohkeasti — he suorittavat jälkilaskut hovimestarin tai vaikkapa itse isännän kanssa. He ovat ennenkin olleet mukana samanlaisissa tilaisuuksissa: isäntä ei ole uskaltanut hiiskahtaakaan. Eikä uskalla nytkään. Eikö heillä ole joukossaan sanomalehtimiehiä? Eivätkö he kaikki olleet julkisia henkilöitä, joita ei ole hyvä loukata. Mutta tarpeelliseksi katsottiin, että elettäisiin komeasti, laskun ei sopinut olla pienen tällaisessa tapauksessa. Kotka soitti ja tilasi shamppanjaa. Taiteilijatytöt nostivat köyhänkoreita hattutöyhtöjään ja loivat välinpitämättömiä silmäyksiä saliin. Oliko punatukkainen laulajatar niin kaunis kuin väitettiin? Aikoiko hän todella ottaa kaljupään vanhan herran? Oliko hänen entinen sulhasensa todella kadonnut jäljettömiin? Intresantti mies sulhanen joka tapauksessa oli ollut. Mutta häpeämätöntä oli kuitenkin sanoa, että tämä maa oli niin nousukasmainen ja puolivillainen, että kulttuuri-ihmisen oli mahdoton elää täällä. Häpeämätöntä se oli. Ja parasta että läksi, joka niin ajatteli. Mutta kummanko antamat olivat neiti Ståhlen timantit, entisen sulhasen vaiko nykyisen ihailijan?

Vihdoin kajahti odotettu tango-sävel ja ikään kuin vangitsi koko elämän salissa. Kaikki odottavat katseet kääntyivät tanssilavaa kohti ja pysähtyivät punaisiin verhoihin, joiden peittämää oviaukkoa pitkät palmunlehvät varjostivat. Soiton kaihoisa sävel karkasi kuin liekki ihmisten veriin ja täydessä vireessä ottivat he vastaan tanssijat, ikään kuin he olisivat olleet jokaisen läsnäolijan persoonallisen tunteen tulkitsijat.

Punaisten samettiuutimien takaa tuli korkea, upea nainen, pukeutuneena mustaan silkkipukuun. Mikään muu väri ei olisi voinut siinä määrässä saattaa hänen vartalonsa sopusuhtaisuutta oikeuksiinsa kuin tämä raskas, pehmeä, kiiltävä musta, joka valui kuin vesi jäseniä myöten. Valkoiset kiilat hihoissa, sukissa, kaulan ja niskan tienoilla vaikuttivat hurmaavasti. Hyvin vaaleat hiukset kehystivät kalpeita, puhtaita, miltei viattomia kasvoja. Hiukset laskeutuivat laineina alas kulmille ja yli korvien, muodostaen niskassa runsaan hiussolmun.

Mikä yllätys, mikä ilmestys!

Gila Acero!

Hän nosti tummat silmäripsensä ja naulasi silmäterät tanssitoverinsa kasvoihin. Hän huumasi tällä katseellaan miehen. Sitten hän antautui hänen johdettavakseen. Heidän ojennetut kätensä ikään kuin tavoittelivat kiinni jotakin kaukaista, heidän jalkansa satuttivat maata varovasti, ikään kuin ne olisivat tietäneet sen kasvavan okaita, ja kimmahtivat sitten säikkyen takaisin, kun piikit olivat pistäneet heitä jalkaterään. Kun he syöksyivät polvilleen, tuntui siltä kuin he olisivat pyytäneet anteeksi jotakin syytä. Kun he nojasivat toisiinsa, oli kuin he olisivat hukkuvina turvautuneet toisiinsa, ja kun he silmäilivät yli olkapäittensä, oli kuin he olisivat pelänneet vauhdissaan polkevansa jotakin onnen sirpaletta, joka ehkä oli jätetty heidän tielleen. Sanomaton ikävöinti oli heidän katseissaan ja heidän ojennetuissa käsissään. Sävelkin itki ja nyyhki.

Naiset salissa istuivat kostein silmin, huulet auki hengittäen kaihoa ja ikävöintiä. Seurasi tangon valoisa vuoro, ja tanssijat keinuivat hymyillen, katse katseeseen uponneena, toistensa käsivarsien varassa. Katselijakunta vapautui heidän mukanaan, hymyili heidän mukanaan ja tunsi keinuvat rytmit veressään. Tanssi kävi kuumaksi ja tempasi katselijat valtoihinsa. Heissä alkoi itää ja kasvaa, vaistot olivat herätetyt ja värisivät ja versoivat.

Taiteilijapöydässä oli Matti Lohipato äkkiä hypännyt pystyyn. Toverit huomasivat hänet vasta, kun hän jo oli keskellä lattiaa, menossa tanssilavaa kohti. Kotka, joka luuli hänen olevan humalassa, hiipi hänen perässään ja veti hänet takaisin paikoilleen. Syvään hengittäen ja painaen kouraansa pöydän laitaa vastaan hän hetkisen istuikin muiden joukossa, mutta kun suosionosoitusten pauhina tanssin loputtua täytti salin, täytyi toverien voimiensa takaa koettaa pidellä häntä.

— Päästäkää irti, tolvanat, huusi hän. — Ettekö näe, että se on hän, minun vaimoni! En siedä, että hän tanssii tuon roikaleen kanssa. Hän rakastaa minua!

— Oletko sinä hullu! sanoivat toverit. — Lähdetään selvittämään laskujamme ja mennään sitten pois…

— Menkää hiiteen, ärjyi Lohipato. — Enkö minä tuntisi vaimoani! Minä olin heittiö ja konna, hän istui yökaudet suomentamassa Runolalle "Haaremin helmeä" pitääkseen pystyssä meidän kotiamme. Uskollisemmin ei yksikään nainen ole rakastanut. Runola, senkin kirottu lumppuliike, maksoi hänelle viisikolmatta markkaa arkilta. Hänen kauniita hartioitaan särki, kun hän tappeli "Haaremin helmen" kanssa. Miehen hän tahtoi tehdä minusta, hän rakasti minua ja hän rakastaa vielä… Mitä? Mitä sinä sanot, Irja-Tuura? Mikä sinä luulet olevasi? Älä mainitse hänen nimeäänkään, minä en kärsi sitä. Päästäkää irti, minä menen väkisin, jollette…

Lohipato istui kuitenkin kuin naulittuna koko ajan, jolloin tanssi toistettiin, ja seuratessa Gila Aceron liikkeitä meni hänen ensi vaikutelmansa tanssijattaresta jonkin verran sekaisin. Ei, ei sittenkään Acero saattanut olla Sela. Kasvot muistuttivat hetkittäin ihmeellisesti Selaa, mutta jota enemmän Aceroa katseli, sitä vieraammaksi hän kävi. Mutta Gila — se oli Gisela, keskitavu vain poissa. Ja Selan tarmon ja neuvokkuuden mukaista oli kuin olikin juuri opetella tämä ajan tanssi, tämä tango, auttaakseen isäänsä, jonka omaisuus oli mennyt. Kun tanssijatar oikullisesti heilautti päätään, niin että hänen profiilinsa tuli näkyviin, tunsi runoilija oman rouvansa niiltä aamuhetkiltä, jolloin hän, mies, oli tallustellut kotiin Minervasta ja Sela ärtyneenä oli saarnannut hänelle ja lopuksi itkenyt. Ei, Gila Acero oli sittenkin Sela, ainoa uskollinen nainen maan päällä.

Matti Lohipato odotti vain, että hosuminen lavalla lakkaisi, mennäkseen rouvansa luo. Voimakkaat, käärmemäiset liikkeet tanssin lopulla ja tanssijattaren koko hallitseva antautuminen kuitenkin taasen vaikuttivat, että oli mahdoton ajatella tällaisen muutoksen tapahtuneen poroporvarillisen moraalisessa Sela Ståhlessa. Lohipato pani merkille, että esimerkiksi Riti-Rati, joka lukemattomat kerrat oli ollut heidän kodissaan sen vuoden ajan, jolloin he olivat naimisissa, katseli tanssijatarta kuin ainakin otusta, josta saa hyvän petiittipalasen. Ja mikä oli kaikkein luotettavinta: Otteli Ståhlen kasvoissa ei näkynyt mitään levottomuuden merkkiä, hän katseli samettinsa ja jalokiviensä kehyksestä tanssiesitystä täydelleen kylmänä eikä sen loputtua hievahtanutkaan, mennäkseen tervehtimään taiteilijatarta. Tanssitaiteilija Sariola istui hänkin yleisön joukossa täysin tyynenä, joskin tosin innostuneena, kuten muutkin. Hänhän oli ollut rakastunut Sela Ståhleen, olisihan hänen pitänyt tuntea tämä. Ja loppujen lopuksi: jos Gila Acero olisi ollut Sela Ståhle, olisi hyvä pappa kunnallisneuvos tietenkin ollut täällä eikä hänen lörpöttelyhaluaan olisi pidättänyt mikään.

Yleisö huusi ja taputti käsiään. Se ei antanut rauhaa, ennen kuin tango oli tanssittu kolmannen kerran. Ja vielä sittenkin huudettiin ja vaadittiin taiteilijoita esiin. Gila Acero ei nähtävästi enää olisi halunnut tulla. Vihdoin viimein hän näyttäytyi ja kumarsi, katsettaan nostamatta. Hänen eteensä sateli kukkasia, joita vieraat ottivat ruokapöydiltä.

Matti Lohipato oli pahalla tuulella. Häntä harmitti, että hän oli erehtynyt — olihan selvää, että jos hänen entisessä rouvassaan olisi ollut sitä, mitä tässä tanssijattaressa, niin ei hän, Matti Lohipato, ikinä niin kovakouraisesti olisi tehnyt hänestä eroa. Häntä harmitti myöskin, että jos tämä tango-nainen olisi ollut hänen entinen rouvansa, hänellä muka ei olisi ollut oikeutta ilman muuta katsoa häntä vaimokseen. Mutta hänpä olisi uhallakin sen tehnyt! Ja vihdoin häntä harmitti, ettei hän enää voisi tulla tänne Bristoliin tarkastamaan tuota tango-naista, koska hän ei tietänyt, milloin hän voisi suorittaa suuren ravintolavelkansa.

* * * * *

Suur-Kaupungissa ei puhuttu muusta kuin Gila Acerosta ja hänen tangostaan. Sellaista tangoa ei Suur-Kaupungissa oltu nähty. Kerrassaan ihanteellinen tango! Ja itse Gila Acero — mikä intresantti henkilö! Hänestä ei saanut selvää, vaikka olisi tehnyt mitä. Hän asui Bristolissa, ei ottanut vastaan ketään, ja pysyi tunnottomana kaikille kukkalähetyksille ja kirjeille, joita hänelle vietiin. Ei kysymystäkään siitä, että Riti-Rati ja muut haastattelijat olisivat päässeet hänen puheilleen. Hän ei ottanut vastaan edes tanssitaiteilija Sariolaakaan, joka frakkiin pukeutuneena seisoi hotellin käytävässä, lähetettyään sisään ranskankielisen nimikortin. Joka tapauksessa kirjoitti Olli Sariola omalla nimellään Maan Äitiin Gila Acerosta ja hänen tangostaan, ja sen jälkeen alkoivat piirien merkkihenkilötkin käydä katsomassa tanssijatarta. Ei saatu selvää, mitä kieltä hän puhui ja mihin kansallisuuteen hän kuului. Vilaukselta vain nähtiin hänet hotellin käytävissä tai ajurin vaunuissa. Kerrottiin, että hän olisi saanut loistavan tarjouksen Amerikasta ja että hänen vierailunsa Suur-Kaupungissa pian päättyisivät.

Silloin tehtiin eräänä päivänä kauhistuttava paljastus.

Tanssitaiteilija Sariola saapui isoäitinsä pesään keskelle tavanmukaista torstai-illan kahviseuraa ja kertoi Bristolin edustalla joutuneensa todistamaan, miten kuuluisa tanssijatar oli maksanut ajurille. Ja neiti Gila Acero oli puhunut tämän maan selvää kieltä! Niin, niin, tämän maan selvää kieltä! Hän ei ollut mikään argentiinalainen, ei edes ulkomaalainenkaan, vaan suorastaan täältä. Ja kuka? Senkin saattoi Olli Sariola sanoa? Oliko kukaan tullut ajatelleeksi nimeä Gila Acero? Jos "Gilaan" lisäsi keskelle tavun "se", niin siitä tuli Gisela. Ja Acero — se oli espanjaa ja merkitsi "teräs". Asia oli selvä, vai kuinka?

Ja tällaisen suunnattoman petoksen varjossa oli rouva Gisela Ståhle eli Lohipato tullut tänne ja vallannut koko Suur-Kaupungin. Koko Suur-Kaupunki oli antanut vetää itseään nenästä. Suurimpaan salaperäisyyteen oli tämä tango-nainen ymmärtänyt verhota itsensä ja voittaa. Eivät edes isä eikä äiti olleet tietäneet juonesta mitään. Ainoa, joka oli ollut salaliitossa tanssijattaren kanssa, oli ollut "laulajatar", Otteli Ståhle.

Kaunis juttu — koko Suur-Kaupunki oli petkutettu perin pohjin! Ja minkä vuoksi tämä salaperäisyys ja petos? Minkä tähden peruukit ja harhaanviepä naamioitus? Sisarukset erehtyivät, jos luulivat, että tullaan taiteilijoiksi tätä tietä.

Ei, siitä pidettäisiin huolta, ettei tällaisella petoksella "tultaisi, nähtäisi ja voitettaisi". Rehellisyys piti toki olla taiteessakin.

Gila Aceron tähdestä ei voinut sanoa, että se olisi laskenut — se putosi. Kun tanssijatar seuraavana iltana esiintyi ihmeen kauniissa tangovärisessä tangopuvussaan, katseli häntä miltei vain pieni perhepiiri: kunnallisneuvos, Leo Teräs, Runolan kassaneiti ja tohtori Angervoinen, jonka kunnallisneuvos Ståhle oli pyytänyt seurakseen — Leo Teräs istui eri pöydässä muutamien liikemiesten kanssa. Tuskin sataa henkeä oli salissa, paitsi heitä. Ja seuraavana iltana oli vieläkin vähemmän. Ei auttanut, että tohtori Angervoinen kirjoitti ihmeen kauniisti kotimaisesta puutarhurittaresta, joka oli istuttanut hennon ja hehkuvan ulkomaalaisen kukan pohjoiseen maaperään. Suur-Kaupunki ei enää antanut pettää itseään.

"Hento ja hehkuva ulkomaalainen kukka" ei sekään oikein tahtonut viihtyä Suur-Kaupungin maaperässä. Kukaan kotimainen puutarhuritar ei yrittänytkään sitä vaalia, kaikki seuraavat tangotanssijat olivat ulkomaalaisia. Heidän joukossaan oli hyviäkin tango-esittäjiä, mutta varsinainen tango-innostus oli poissa. Se oli noussut korkeimmilleen ja pudonnut yhdessä Gila Aceron tähden kanssa.

* * * * *

Itse Gila Acerolle eli Gisela Ståhlelle oli hänen lyhyt tango-kautensa antanut opetuksen koko elämää varten, sen, että yleisö on inhottava otus, jonka suosiosta ei kukaan järkevä ihminen tahdo olla riippuvainen. Gisela Ståhle tahtoi olla järkevä ihminen. Parin päivän ajan hän tulisella kiukulla purki kotiväelleen vihaansa yleisöön. Sitten häntä huvitti ruveta tutkistelemaan, millä lailla juoni häntä vastaan oli järjestetty. Miten oli mahdollista, että ihastunut yleisö niin äkkiä saatiin kääntymään hänestä pois? Jos juoni todella oli suunniteltu ja ohjattu Pesästä käsin, niin olivat kuin olivatkin rouva Gunilla Murman ja hänen jälkeläisensä kolmanteen ja neljänteen polveen nerokasta väkeä.

Olisi ollut huvittavaa ja opettavaakin tutkia, millä lailla tällainen tähdenpudottaminen järjestetään, mutta Gisela Ståhle ei katsonut voivansa uhrata aikaa asiaan.

Hän punnitsi mahdollisuuksiaan puolelta ja toiselta, ja tuli vihdoin siihen johtopäätökseen, että oli paras ryhtyä käännöstyöhön, samaan, mihin hän oli turvautunut ollessaan naimisissa Lohipadon kanssa, kun talosta loppui sekä puut että ruoka.

Rouva Murmanista ja hänen sukulaisistaan oli joka tapauksessa paras pysyä loitolla, jottei suututtaisi heitä. Heidän oli menestys ja heidän oli tulevaisuus. Kaikkein parasta olisi tietenkin ollut päästä heidän suosioonsa. Mutta sitä ei nyt voinut toivoa.

Kuinka vähän ihminen yhtä kaikki tietää taipumuksistaan ja mahdollisuuksistaan! Idut ja lahjat saattavat olla niin ihmeellisen salassa. Kuka olisi uskonut, että Gisela Ståhlesta, Syvälahden entisen kunnallisneuvoksen tyttärestä, tulisi kirjailijatar!

Ensin hän vaatimattomasti julkaisi nimettömiä käännöksiä Runolan kustannuksella. Sitten alkoi Maan Äidissä näkyä matkamuistelmia Pariisista sekä kirja- ja teatteriarvosteluja, joiden alla oli nimimerkki "Sela Rauta".

Sela Rauta — se oli ainakin rehellistä ja läpinäkyvää. Tiedettiin heti paikalla, kenen kanssa oltiin tekemisissä.

Ja vihdoin kantoi huhu pitkin Suur-Kaupunkia tietoa, että Sela Raudalta oli odotettavissa esikoisnovelli tahi -romaani, ei tarkoin tiedetty kumpiko.

Sela Ståhlesta tuli kuin tulikin kirjailijatar. Ja se oli kokonaan tango-yrityksen epäonnistumisen ansio.