KAHDEN PUOLEN JOULUA

Joulu teki tuloaan.

Trrrrrr…

— Sataseitsemänkymmentäseitsemän, tehkää hyvin. Onko "Mamman" toimituksessa? Onko se Riti-Rati? Terve mieheen, tämä on Teräs. Kiitos, kiitos, hyvin vain. Mennä hurisee. Teitä ei sitten kuulunutkaan eilen… Vai liikemiesten seuraan… Ollikainen ja Paksula, vai niin, vai niin. Vai satatuhatta. Sellaisia voittoja sitä pitää. Mikä talo se on… Kivimuuri… kulmassa? Kuule, sinun pitää esittää minulle ne miehet, ne osaavat ajaa kokoon rahaa, niillä näyttää olevan vainua kuin jahtikoirilla. Kuule, tottahan sinä sitten kirjoitat, niinkuin puhe oli, tästä meidänkin lafkasta… ja… olen ajatellut… mitenkä olisi… jos prykäisit oikein sellaisen — miksikä ne niitä sanoo — koserian… siitä mitenkä on kiire… kun korrehtuuripojat tulevat ja menevät, ja kirjakaupoista soitetaan ja tilataan uusia kirjoja — kyllähän sinä tiedät… Jaa toiset kustantajat? Niin, kyllähän ne tietää, ne on niin kateita. Mutta katsos, kun tämä Runola nyt on uusi ja alkava liike ja ihanteelliselle pohjalle perustettu… Voisit sitten kuvata joulutontun… Hahhahhahhahhah, mainio ajatus: Angervoisen hahmossa! Sinä olet nerokas, Riti-Rati… Kuule, ja joitakin runoilijoiden henkiä, Lohipadon ja Kotkan ja Ruosteen esimerkiksi, kuinka ne leijailevat näin ennen joulua… Hahhahhahhah! Mainiota, mainiota. Antaa niiden nyt kadehtia. Tulethan sinä sitten illalla. Minä tarjoan… No niin, kiitos, kiitos. Kuule, keitäs faareja siellä toimituksessa nyt on, onko Hornanheimo?… Jaa, kahvitunnille, odotas nyt, tänne lupasi juuri siihen aikaan tulla Sariola ja Svan… mutta jolleivät ne nyt ole kovin pitkäpiimäisiä… Vai tulevat Ollikainen ja Paksula, no kyllä minä sitten, kyllä minä sitten. Kutsupas nyt se Hornanheimo langanpäähän… Onko Hornanheimo? Terve mieheen, Teräs puhuu… Kuulehan… No, kiitos, kiitos. Hyvin täällä… mennä hurisee. Kuulehan, etkös sinä voisi toimittaa jotakin kirjoitusta tästä Lohipadon uudesta kirjasta, kun se teidän arvostelijanne oli sille niin suoraan sanoen sikamainen…? Niin, niin, sellaisiahan ne ovat, sinun olisi itsesi pitänyt kirjoittaa siitä, mitä sinä panit niitä suutareita… No niin, siitä pitäisi saada jotakin… jotakin vastalausetta, tai miksi häntä sanoisi. Katsos, kun se joka paikassa on saanut niin sikamaisia arvosteluja… No niin, onhan niistä täytynyt koettaa jotakin murua luetteloon, mutta työlästä se on ollut… Kyllä minä ymmärrän, ettei arvostelua voi, mutta jotakin muuta kirjoitusta, tai jossakin yhteydessä… Mies oli toivonut uutta painosta, ja pitäisihän sen kansilehdenkin olla vetävän, onhan siinä niin korea pariisitar että pois tieltä… No niin, no niin, mieti nyt. Ja kai sitten illalla tulet… Muuten, kuules, ei olisi ensinkään haitaksi, jos pitäisitte vähän enemmän ääntä siitä meidän satukokoelmastamme, jonka se Angervoinen toimitti, se on yhtä kaikki merkkiteos ja kansallinen teos. Sellaiset olisivat yleensä suurten seurojen kustannettavat. Eiväthän ne koskaan kannata yksityiselle kustantajalle. Ja sille on nyt annettu niin komea ulkoasu, että sehän on loistoteos, kerrassaan loistoteos… No niin, kiitos, kiitos. Minä koetan muuten päästä sinne Mamman kahvitunnille, koska ne liikemiehetkin tulevat sinne. No niin, kiitos, kiitos, terve, terve.

Nuori liikemies oli tuskin lopettanut ja saanut savukkeen palamaan, kun puhelin soi.

— Runolassa. No Lempinen, terve, terve pitkistä ajoista… Jaa kuka tänne puhui?… Noo, eihän nyt, korkeintaan viisi minuuttia… Älä nyt — puoli tuntia? — Viisi minuuttia kaikkein enintään! Ei, kas, täytyy aina puhua niihin toimituksiin ja sanat täytyy silloin sijoittaa ja sovittaa niin, etteivät loukkaa eivätkä suututa ja että samalla kuitenkin saa tiukkaan sanotuksi, mitä pitää. Ne ovat niin olevinaan ne sanomalehtimiehet — sinä et niistä mitään tiedä, kun kauppaat tiiliä. Minä olen niihin herroihin jo niin kyllästynyt, että monesti olen ajatellut, että olisikin pitänyt mennä Sampoon, ettei olisi tarvinnut niitä kiittää ja kumarrella… Kiire? Kiire, kiirehän se minullakin on… No… vai… vai kiipelissä — sinä! Kyllä minä kirjoitan, kyllä minä kirjoitan… Tuhat markkaa… Oletko sinä sitten nyt kaupungissa?… Eikö voitaisi tavata Mammassa kahvitunnilla? Kyllä minä panen pojankin tuomaan… Kuule, tehdään samalla vähän suurempi paperi, minä ottaisin mielelläni vaikkapa… vaikkapa kuusisataa… No, mainio asia… Kuinkas siellä teillä muuten menee?… Vai niin, vai niin, sehän on hauskaa… No hyvin täälläkin, oikein hyvin… Niin, siitä "Ilmalaiva Zulamitista" loppuu jouluksi toinen painos. Oletko lukenut — jaa, sehän onkin hieno kirja, tulevaisuuden kirja… No niin, Mammassa siis. Terve mieheen.

Teräs veti muutamia syviä sauhuja savukkeestaan ja läksi sitten toiseen huoneeseen, kirjallisen johtajan luo. Salmensuu luki paraikaa lehtiä. Heti nähdessään Teräksen puhkesi hän puhumaan.

— Mainio arvostelu Kotkan runoista… Pitää panna huomisiin lehtiin. "Luonnontaju on nuorella Onni Kotkalla erinomaisen kehittynyt. Todella kuin kotka liitelee hän sinisissä korkeuksissa…"

Trrrrrr.

Salmensuu heitti lehden Teräkselle, joka nopeasti kävi jatkamaan siitä, mihin kirjallinen johtaja oli lopettanut.

— Runolassa… Hyvää päivää, hyvää päivää… No kiitoksia — mitenkäs veli itse jaksaa?… No kyllä täällä, juuri luemme "Pirttien Valosta" erinomaisen kiittävää arvostelua Kotkan runoista… Kyllä, me panemme huomisiin. Eikö veli muuten tule täällä käymään?… Onko veli niin vilustunut? Hyvänen aika, täytyy kysyä lääkäriltä… No, eihän nyt, eiväthän ne kansalliset asiat mene eteenpäin, jolleivät kansalliset miehet niitä aja. Tässä tulivat juuri eilen nämä viimeiset uutuudet, panen paikalla pojan tuomaan. Kansilehdet tulivat vähän räikeät, mutta sellaisethan ne vetävät… Jaa satukokoelma?

— Sano hänelle, kuiskasi Teräs, että minä juuri soitin Hornanheimolle. Hän toimittaa siitä "Sunnuntai-lukemisiin".

Apulaisjohtaja oli keskustelusta tuntenut Runolan suojeluspyhän, dosentti Angervoisen, olevan langanpäässä.

— Tämä Teräs on juuri soittanut siitä Maan Äitiin, kyllä siitä tulee… "Zulamitin" toinen painos näyttää loppuvan. Tuskin kuitenkaan ehdimme kolmatta ennen joulua… Kyllä se on hauskaa… Niin, tietysti se meille kaikille on kunnia-asia, että se menee… Kyllä, kyllä se on mukava mies… ja innostunut… Niin, kokemattomiahan me molemmat vielä olemme, mutta…

Teräs näki Salmensuun hymystä, että suojeluspyhä puhui hänestä, Teräksestä. Hyvä mies, hyvä mies hän oli, suojeluspyhä Angervoinen, eihän siitä päässyt mihinkään, ja kuitenkin — ettei vain satukokoelmillaan ja neuvoillaan veisi kumoon koko lafkaa!

— Veli on aivan liikuttavan hyvä, jatkoi Salmensuu puheluaan puhelintorveen. — Tietysti asiapoika tulee olemaan tavattoman kiitollinen… Niin, minä en koskaan ole ottanut selkoa hänen kotioloistaan… vai on heitä niin monta lasta. Sittenhän vaatteet tulevat erinomaiseen tarpeeseen. Minun pitää puhua vaimolleni, ehkä häneltäkin riittäisi jotakin. Minä luulen, että hän aina on antanut vanhat vaatteensa rouva Murmanille, joka on puheenjohtajana yhdistyksessä "Vaatteita köyhille"… Tietysti sellaisesta pitkästä takista saa vaikka mitä. Vai lahjoittaa veli pois pitkäntakkinsa. Sellaiset ovat kalliita ostaa…

— Lakkaa jo hiidessä, kuiskasi Teräs, leikatessaan irti arvostelua lehdestä.

Konttorineiti tuli hakemaan häntä puhelimeen. Hän meni oman puhelimensa ääreen, sakset ja sanomalehtiotteet kädessä.

— Päivää, päivää… Minä olen sanonut, ettei tänne pidä soittaa… Niin, ei minun kotiini myöskään. Uudestavuodesta minä saan oman asunnon ja puhelimen… Kuinka suuri lasku on?… Neljäkymmentä. Mutta onko sillä nyt hiidessä niin kiire, eivätkö voisi lähettää uudelleen? Kun me tapaamme lauantai-iltana, niin minä annan sinulle rahat… Helkkarissa tänne… olenhan minä sanonut, ettei saa tänne… Niin, mutta minähän en aina ole täällä. No niin, sille ei siis nyt mahda mitään… Voit muuten hyvin?… Ei kestä, ei kestä, onko hattu sievä? No, se on hauskaa… Siis matkustajakoti "Immessä" tavalliseen aikaan. Hyvästi. Hyvästi.

Leo Teräksen kasvoilla oli tavallista helakampi puna, kun hän tuli työtoverinsa puolelle. Puhelinkeskustelua suojeluspyhän kanssa riitti yhä.

— Lopeta helkkarissa, sanoi Teräs malttamattomasti ja katsoi kelloaan.

Johtokunnan miehet saattoivat minä hetkenä hyvänsä tulla. Hänen piti päästä lähtemään ennen sitä. Vihdoin lopetti Salmensuu.

— Ohhohhoh, sanoi hän ja pyyhki otsaansa.

— Mies-raukalla on taas ollut "harmeja", luulen, että se Lohipato taasen on maksattanut hänellä, vaikkei hän hienotunteisuudessaan siitä puhu. Ja sairas hän on lisäksi.

— Kuulehan, keskeytti Teräs, — minun pitäisi lähteä tapaamaan paria miestä. Tänne tulee, kuten muistat Sariola ja Svan — kai sinä hoidat heidät ilman minua.

— Viivytkö sinä? Minun pitäisi pistäytyä junalla saattamassa vaimoni serkkua…

— Kyllä minä siksi… sehän on se pohjoinen juna… kyllä minä siksi. Mutta tänne voi tulla… tulla lasku, hattulasku. Se on sisareni asioita, vanhemman sisareni… Se voi kyllä olla toisen nimellä, jonkun ompelijattaren nimellä. Se on neljäkymmentä markkaa. Ehkä sinä voisit maksaa sen — ota vaikka kassaneidiltä. Minulla ei satu olemaan pientä, maksan huomenna… No kiitos, kyllä minä tulen siksi.

Tähän tapaan kuljettiin Runolassa kohti joulua ja uutta vuotta.

* * * * *

Kunnallisneuvos Ståhlen kotiin, jossa toinen palvelustyttö oli pantu pois ja rouvan huone vuokrattu ylioppilasneideille, toi lähestyvä juhla iloisen lahjan. Kunnallisneuvos oli valittu palovakuutusyhtiö "Revontulten" rahastonhoitajaksi. Lahja tuli todella hyvään aikaan. Toivon tähti nousi sen mukana taasen taivaalle, joka viime aikoina oli ollut niin mustassa pilvessä. Tosin toimi antoi enemmän työtä kuin kunnallisneuvos oli ajatellut, mutta olipahan hän nyt ollutkin työttömänä ja levännyt vaivoista ja vastuksista maalla. Ei silti ettei vastuksia olisi ollut Suur-Kaupungissakin. Mamma näytti olevan oikeassa: niitä oli joka paikassa, koko elämä oli niitä ja vain niitä. Mutta toki tällä hetkellä taas alkoi valjeta. Olipahan vakituista tuloa nyt neljäsataa kuussa, vaikkei Runola näin ensi vuonna olisi tuottanutkaan kymmentä prosenttia.

* * * * *

Rouva Ståhle salasi vaivoin kaipaustaan maalle, kun hän torilta osti kotiin mitä tarvittiin juhliksi ja paistoi leipiään ja torttujaan kaupungin ahtaissa uuneissa. Se ei kuitenkaan ollut pahinta: hän ikävöi omaisiaan, sekä eläviä että kuolleita. Ei kukaan nyt levittäisi vihantia kuusenoksia lasten hautakummuille. Ei edes tallattu polku pääkäytävältä johtaisi hänen rakkaittensa haudoille. Hän muisteli erikseen jokaista vanhusta entisistä alustalaisistaan, jokaista kummilastaan mökeissä ja torpissa. No niin, mitäpä hän suri: Jumala pitää murheen kaikista luoduistaan.

Daniel auttoi äitiään. Hän teki kaiken, mikä oli raskainta, ja tuli äidilleen vähitellen välttämättömäksi. Sitä ainoaa hän vain rukoili: ettei häntä enää pantaisi kouluun. Hän ei voinut sinne palata, ennen vaikka mitä! Isä, joka oli katunut kovuuttaan porraskäytävässä ja nähnyt omituisen muutoksen pojan koko olennossa, ei kovistanut häntä, varsinkaan sen jälkeen kun tieto säännöllisesti juoksevasta palkasta teki hänet toivorikkaaksi. Varmaan Daniel voisi saada sopivaa työtä Runolassa, siellähän tarvittiin virkamiestä jos minkä kaltaista. Joksikin aikaa päivästä poika mielellään läksi kaupungille. Kun häneltä kysyttiin, missä hän oli ollut, hän vastasi, että oli käynyt "katselemassa ihmisiä". Ja todella hän saattoikin pitkät ajat kuljeskella ilman päämäärää ja katsella vastaantulijoita. Kun isä antoi hänelle rahaa, ei hän enää mennyt elokuviin, vaan hän ajoi raitiovaunussa: siellä saattoi niin kauan nähdä samat kasvot. Vanhan ihmeellisen miehen suljettua asuntoa Daniel niin ikään kierteli, mutta siitä ei hän puhunut kenellekään.

Kunnallisneuvos oli pyytänyt jouluaattovieraiksi taloonsa maisteri Blundhin, Bennu-pojan, jonka seurassa hän oli tullut olleeksi paljon vähemmän kuin hän olisi tahtonut, sekä dosentti Angervoisen, jonka seurassa hän sen sijaan oli ollut usein ja josta hän päivä päivältä oli ruvennut pitämään enemmän. Matti Lohipato oli tietenkin itseoikeutettu jouluvieras. Kunnallisneuvokselle oli tärkeää, että kaikki kestitys onnistuisi. Hän kävi itse keittiössä taputtelemassa mammaa ja kyselemässä, oliko kaikkia lajeja. Siis oli tarjoilun järjestys ja jouluaaton ohjelma yleensä oleva seuraava: vieraat saapuvat kello seitsemän, jolloin ruokasalissa juodaan teetä — onhan iso rinkeli, sokerikaakku ja kaikenlaisia pieniä leipiä? Sitten tuodaan sisään totitarjotin — kaikkein hienoin konjakki, — niin, toti juodaan ehkä papan kamarissa, voivathan vieraat siirtää lasinsa saliin, jos tahtovat. Sitten sytytetään joulukuusi ja istutaan salissa — pöydällä voi olla rusinoita, pähkinöitä, marmelaadeja, viikunoita ja omenia. Sitten…

Tässä tuli kunnallisneuvos vaikeasti ratkaistavaan kohtaan, kysymykseen, jonka useimmat perheen jäsenet vaieten olivat tehneet itselleen, mutta johon ei kukaan ääneen ollut rohjennut kajota: jouluvirteen. Se oli entisinä jouluina maalla muodostanut juhlan huippukohdan, se oli veisattu kymmenillä suilla kartanon suuressa salissa, joulukynttiläin palaessa. Virsi oli aina ollut sama, "Enkeli taivaan", ja sekä vanhukset että nuorempi väki ja lapset olivat yhtyneet virteen. Mamma oli itse säestänyt. Hän ei osannut soittaa muuta kuin pari virttä, ja yksi näistä oli "Enkeli taivaan".

— Sitten, toisti kunnallisneuvos, — sitten panemme ehkä gramofonin soimaan — mitä arvelet mamma. Meillä on muutamia hyvin vakavia ja hienoja kappaleita, niinkuin se aaria sieltä… mistä se nyt onkaan? Se on kerrassaan hieno…

Sekä äiti että Daniel vaikenivat ja kunnallisneuvos nosti kattilankantta, jonka alla linssiherneet turposivat iltaa varten.

— Aijaijai, mamma, sanoi hän, — hehhehhehheh, kyllä sinä olet se mestari… Niin, sitten annetaan joululahjat ja syödään illallinen. Kyllä kai me otamme ryypyn ja viiniä — paitsi tietysti jouluolutta, mamman mainiota jouluolutta…

Kunnallisneuvos nosti taasen jotakin kantta, sillä hän tiesi hellittelynsä huonosti tehonneen.

— Kai tytöillä on joitakin pieniä lahjoja meidän vieraillemme? sanoi hän äkkiä, saadakseen syytä lähteä pois keittiöstä. — Pitääpä mennä kysymään.

Sela ja Otteli koristivat salissa joulukuusta.

— Pappa, huusi Daniel hätääntyneenä isänsä jälkeen, — Jumala ottaa kätensä pois meistä.

Rukoilevat silmät katselivat Danielin kalpeista kasvoista isään.

Kunnallisneuvos punehtui hiusrajaa myöten ja kääntyi äkkiä vihan vallassa ikään kuin lyödäkseen poikaa, mutta muisti, että oli jouluaatto, pääsi tasapainoon ja koetti kääntää kaikki leikiksi.

— Mistä se Jumala niin pahasti suuttuisi!

Ja kunnallisneuvos riensi saliin.

Hänen kalpeat tyttärensä ripustivat siellä kirjavia helyjä kuusen oksille. Sela ja Otteli Ståhle olivat laihtuneet. Jokin kuukausi sitten olivat he olleet niin saman näköiset, että heitä oli ollut vaikea erottaa toisistaan. Kärsimyksen mukana vasta alkoi yksilöistyminen. Selaan oli hänen lyhyessä kärsimyksensä ajassa ehtinyt tulla jotakin epäluuloista ja ärtyisää. Ottelin suupieliin oli ehtinyt piirtyä tyhjennetyn nautinnon hekumalliset viivat, jotka tekivät leuan kaarevuuden tanakammaksi kuin ennen. Hänen kalpeudessaan, punaisten hiuskehysten sisäpuolella, oli jotakin pahaaennustavaa, ja silmä välkähti pelottavasti. He olivat ääneti työssään.

— No lapset, sanoi kunnallisneuvos naurahdellen ja vielä punaisena kasvoiltaan, — kai te olette varanneet jotakin pientä meidän vieraillemme? No, sanokaahan nyt… Hehhehhehheh, onko se ehkä salaisuus?

— Mikäpä salaisuus se olisi, sanoi Sela. — Minä olen neulonut molemmille jotakin pientä, aivan mitätöntä…

— No, mitä sinä olet neulonut…?

— Ei siitä kannata puhua.

— No sanohan nyt papalle…

— Angervoinen saa kynänpyyhkijän ja Blundh kenkäkotelon, sellaisen… sellaisen, jossa hän voi pitää kenkiä matkoillaan…

— No sehän on kovasti hauskaa. Hehhehhehheh, miten sinä olet ollut kiltti… Ja entä papan pieni Otteli, onko hänellä jotakin setä Bernhardille, joka hänestä niin pitää?

Ottelin silmät leimusivat.

— Pitääkö setä Bernhard minusta?

— No, olisihan hän ollut valmis lähettämään sinut ulkomaillekin…

— Mutta minäpä en pidä setä Bernhardista, minäpä en siedä häntä…

— No no, no no… mitä sinä nyt. Ethän vain aio olla epäystävällinen setä Bernhardille?

Otteli paiskasi käsistään lankakerän, jota oli tarvittu parannellessa hiukan laihan kuusen ulkoasua.

— Ei pappa ole levoton, en minä sano hänelle mitään, olkoon vain minun puolestani, kunhan antaa minunkin olla rauhassa.

Kunnallisneuvos oli kuitenkin jonkin verran levoton illasta. Hän kuljeskeli, vihelteli, koetti lepytellä siellä ja lepytellä täällä, tunsi, ettei se onnistunut millään taholla, ja teki lopulta vihoissaan itselleen kysymyksen: millä oikeudella he ovat suuttuneet? Hänen teki mieli karata keittiöön mamman ja Danielin eteen ja antaa heille aika läksytys heidän kiittämättömyydestään: eikö heillä ollut yllin kyllin kaikkea — ruokaa, juomaa, kaunis asunto eikä hätää mitään? Ja hänen teki mieli astua tyttäriensä eteen, lukea heille lakia ja kysyä, minkätähden eivät he menneet kihloihin piirien hienojen poikien kanssa, vaan ottivat seikkailijoita, jotka tuottivat onnettomuutta ei yksin heille, vaan koko talolle. Pitikö hänelle, isälle, kostettaman tästä? Se oli hävytöntä. Kunnallisneuvos piti saarnat itsekseen, osaksi puoliääneen, ja löi nyrkin oman huoneensa pöytään, mutta ei pannut täytäntöön tuumaansa, sillä illan onnistuminen olisi siitä voinut käydä vieläkin vaaranalaisemmaksi.

Ilta näytti kuitenkin muodostuvan iloisemmaksi kuin oli voitu odottaa. Ja se oli kokonaan dosentti Angervoisen ansio. Hän oli niin onnellinen siitä valosta ja lämmöstä, mikä ympäröi häntä, että hän suorastaan säteili kiitollisuutta. Hän iloitsi ruuasta ja juomasta, lakan- ja joulukuusen tuoksusta, joka tuntui ilmassa, ja hän kuiskasi Ottelin korvaan, että hänellä oli pari aivan, aivan pientä kääröä, jotka pyysivät päästä joululahjakoppaan — kai sellainen oli talossa, jossakin pimeässä huoneennurkassa, tai jonkin vaatesäiliön suojassa? Otteli vei hänet asianomaiseen pimeään nurkkaan ja hänet valtasi täydellinen ihastus tuon joululahjakopan ääressä, joka toi hänen mieleensä kotipappilan ja joulut kauan sitten, kaukana maalla. Hän seisoi hetkisen ääneti pimeässä ja rupesi sitten puhelemaan äidistään, jolla oli tapana jokaiselle lapselleen antaa joululahjaksi kutomansa sukat ja kintaat, oikeat rehelliset harmaat sukat ja tumput… Tämän jälkeen oli hänellä ja Ottelilla jonkinlainen yhteenkuuluvaisuuden tunne. Kun muut herrat, Selan sulhanenkin, istuivat kunnallisneuvoksen huoneessa totinsa ääressä, siirsi tohtori, "arvoisten naisten luvalla", lasinsa saliin. Puheltiin joulutavoista ja puheltiin muistoista. Muistot ovat jokaisella, joka on viettänyt lapsuutensa maalla, sukua toisilleen. Ei liene mitään muuta — paitsi ehkä yhteinen suru — joka niin voi yhdistää ihmisiä kuin yhteiset lapsuudenmuistot. Ennen kuin tiedettiinkään, puhuttiin jouluvirrestä, ja ilman että kukaan sitä varsinaisesti ehdottikaan, istui mamma soittokoneen ääreen ja "Enkeli taivaan" täytti salin. Kaikki lauloivat hartaasti. Herratkin kunnallisneuvoksen huoneessa laskivat käsistään sikarit, tulivat ovelle ja kuuntelivat virren loppuun. Vapautuksen mieliala oli tullut taloon.

Se ei kuitenkaan saanut vallita kauan. Tähän asti oli seurustelun keskipisteenä ollut Vilho Oskari Angervoisen lapsellinen ilo. Nyt astui etualalle Bernhard Blundh. Hän astui aluksi esiin lahjansa kautta, joka tavattiin äkkiarvaamatta salin pöydällä ja joka jo käärössään herätti hämmästystä ja odotuksen jännitystä. "Neiti Otteliana Ståhle" oli kirjoitettu paperiin, joka kaikesta päättäen sisälsi rasian. Kunnallisneuvos ensinnä tunsi setä Bernhardin käsialan.

— Bennu-poika, huusi kunnallisneuvos, — Bennu-poika, mitä sinä nyt… Tulehan nyt, Otteli. Otteli — missä sinä olet?

Isä pelkäsi hiukkasen tyttärensä puolesta, mutta se oli turhaa. Jotakin jouluvirren hartaudesta vielä kasvoillaan Otteli äänetönnä irroitti paperin, luullen lahjaa joksikin vähäpätöisyydeksi. Hän kalpeni äkkiä ja pudotti kädestään kylmän kultakoristeen, ikään kuin se olisi polttanut.

Ympärillä kuului hämmästyneitä huudahduksia. Varsinaista iloa ei osoittanut kukaan muu kuin kunnallisneuvos, mutta hän tekikin sen niin liioitellen, että hänen äänekkyytensä korvasi mitä kaikki muut laiminlöivät. Maisteri Blundh oli antanut Ottelille suuren, kultaisen rintaneulan, jonka keskellä kimmelsi ihana timantti.

Ottelilla ei ollut sellaista, ja hän oli monesti sitä toivonut.

Ensin, kun kullan ja timantin loisto sattui hänen silmäänsä, hän pelästyi. Seuraavassa hetkessä hän suuttui ja kieltäytyi mielessään ottamasta vastaan tungettelevaa ystävällisyyttä. Mutta kolmannessa hetkessä oli nainen hänessä voittanut. Hän vei korun mustaa samettipukuaan vasten, ilostui ja kiinnitti sen.

Hän ei aavistanut, mitä hän sillä hetkellä teki.

Maisteri Blundhilta ei jäänyt huomaamatta, että hän todella ilostui. Hänen kiitollisuutensa, kun hän kaksin käsin pusersi maisteri Blundhin kouraa, oli täydelleen vilpitön. Jatkuvasti iloiten hän yhä piteli korua kädessään ja katseli sitä. Äkkiä hän hävisi.

Hän oli katunut, ettei ollut varannut mitään joululahjaa maisteri Blundhille ja mielessään läpikäynyt kaikki mitä omisti: eikö hänellä nyt todella ollut mitään niin uutta, että hän olisi voinut antaa sen. Vihdoin viimein hän muisti kauniin kirjan, jonka Leo oli tuonut kotiin. Hän ei ollut katsonut muuta kuin ulkoasua, mutta se oli Runolan kirjoja ja varmaan viiden tai kahdeksan markan arvoinen. Hän meni nopeasti huoneeseensa, kirjoitti kanteen Bernhard Blundhin nimen, pani lahjan kääröön ja laski sen muiden lahjojen joukkoon.

Siitä lähtien kun Otteli sai timanttineulan, vallitsi hänen ja Blundhin välillä yhteenkuuluvaisuuden tunne.

Angervoinen osoitti ensi hämmästyksen perästä mitä suurinta iloa timantin johdosta. Hänen ilonsa ei kuitenkaan ollut ensinkään vähempi kaikkien muidenkaan joululahjojen johdosta, ja kaikkein suurin oli hänen ilonsa, kun hänen omat lahjansa avattiin. Ne olivat puukkoja, virsuja ja muita kansallisia esineitä pienoiskoossa, jommoisina niitä ostivat ulkomaalaiset muistoiksi matkalta. Lahjoille antoi erikoisen sisällön se, että antaja oli valinnut jokaiseen sopivan runon, joko painattamattomista kokoelmistaan tai suorastaan itse tehdä pyöräyttäen. Kiitollinen vanhapoika sai ilonaihetta vielä siitäkin, että Otteli Ståhlen lahja maisteri Blundhille oli hänen toimittamansa ja Runolan kustantama satukokoelma. Vilho Oskari Angervoinen katseli kirjaa ikään kuin hän olisi nähnyt sen ensi kerran. Ja kaikki muutkin ihailivat kirjaa. Otteli näki maisteri Blundhin huomaavan, että omistuskirjoitus tuskin oli ehtinyt kuivaa. Otteli punastui ja koetti ystävällisyydellä korvata, mitä hänen lahjastaan puuttui.

Selan ja Matin joulunvietto tapahtui oikullisesti, kuten heidän seurustelunsa yleensä. Toisena hetkenä he suurimmassa hellyydessä kuhertelivat jossakin ikkunakomerossa, toisena hetkenä he kinastelivat. Kun Matti viipyi isän huoneessa juomassa totia, tuskitteli Sela itsekseen salissa, ajatellen, miten rankaisisi sulhastaan. Hän epäili Matin rakkautta mitä suurimmassa määrässä! Sela Ståhle oli vanhanaikaiseen tapaan, muiden lahjojen muassa, ommellut sulhaselleen tohvelit, paljotöistä ja erittäin kaunista mallia. Nousi yleinen kiusoittelu tohvelien johdosta. Matti, jossa ei ollut vähääkään huumorin lahjaa, suutahti, paiskasi, leikkiä teeskennellen, tohvelit pöytään ja karkasi huoneesta. Angervoinen otti silloin hylätyt naisvaltikat käteensä, ihaili ja silitteli niitä sekä ylisti onnea saada totella niitä. Sela juoksi Matin perässä, kuiskaili, suuteli ja silitteli, kunnes kihlattu pari sovinnossa palasi saliin.

Runoilijan joululahja morsiamelleen ei sekään kyennyt herättämään iloa ja ymmärtämystä. Sela sai Matti Lohipadolta hänen viimeisen kirjansa "Orkidean", sidottuna, kuten hän vakuutti, ihmisennahkaisiin kansiin. Kukaan ei ensin tahtonut uskoa tähän vakuutukseen. Kannet olivat kellahtavat, himmeät ja varustetut erittäin kauniilla kultaisella painolla. Epäilemättä kauniit kannet. Mutta Sela pudotti kirjan kädestään, kuullessaan sanan "ihmisennahkaa".

— Vasikannahkaa se on, vakuutti kunnallisneuvos, tarkastellen kansia, — rehellistä vasikannahkaa.

— Minulla on kirja, sanoi Blundh, — jonka minä olen saanut eräältä italialaiselta kirjailijalta kerran Caprilla, se on aivan samanlainen kuin tämä ja se on lampaannahkaa.

Leo pani pois sikarinsa ja tuli tuntijansilmällään tutkimaan kantta. Hän oli hiljan lukenut teoksen eri nahkalajien ja paperien soveliaisuudesta kansilehtiin ja kirjanselkiin, ja hänkin tuli siihen johtopäätökseen, että nahka oli tavallista vasikannahkaa. Mistä olisi sitä paitsi saanut ihmisennahkaa.

— Älä lausukaan sitä kamalaa sanaa! huusi Sela. Lohipato tulistui. Kansi oli tehty Kööpenhaminassa.

Hän oli varta vasten lähettänyt kirjan sinne erään osoitteen mukaan, jonka muuan pariisilainen virkaveli oli hänelle antanut. Hän oli tahtonut valmistaa morsiamelleen aivan erikoisen ilon, ja morsian, hän ei tahtonut ottaa "Orkideaa" käteensäkään!

Sela otti nyt käteensä kirjan. Hän teki sen tahdon ponnistuksella, ikään kuin olisi ollut kysymys hänen elämänsä ristin kantamisesta.

— Kas, minun pieni Tupuni pitää ymmärtää kaikki tällaiset asiat. Pitää ymmärtää niin paljon asioita, kun on runoilijan morsian.

Ikkunakomerossa vaihtoivat he taasen rakkauden hulluja hyväilynimiä, niin naurettavia siitä, joka oli ulkopuolella. He olivat päättäneet Ottelin tähden, mikäli mahdollista, olla päästämättä näkyviin hellyyttään, mutta he unohtivat päätöksensä alituisesti.

Daniel istui pöydän ääressä kuten kaikki muutkin, mutta hänellä oli se omituinen tunne, että sekä hänen kotiväkensä että vieraat leikkivät jotakin leikkiä, joka ei ensinkään kuulunut elämään. Se oli hyvin kummallista! He kävelivät, puhuivat, nauroivat ja istuivat ikään kuin he olisivat olleet nukkeja, joita vuoronperään vedettiin nuorasta. Kun äiti tuli huoneeseen, huomasi Daniel, että hän oli toisenlainen kuin kaikki muut — hän ei leikkinyt. Samassa nukkienkin kasvot rupesivat elämään, ikään kuin äidin vakavista, hiljaisista kasvoista olisi siirtynyt niihin jokin valo.

Setä Bernhardin tekee mieli saada Otteli valtoihinsa, ajatteli poika. Pappa pelkää setä Bernhardia. Setä Bernhard tekee pilkkaa papasta. Setä Bernhard tekee myöskin pilkkaa herra Angervoisesta. Kaikki ovat pahoja herra Angervoiselle, kaikki, paitsi mamma. Mamma ei leiki. Leo…? Mitä Leo ajattelee? Leo on levoton, Leo on tehnyt jotakin pahaa ja pelkää, että se tulisi ilmi. Matti ei rakasta Selaa, Sela tulee onnettomaksi. Ottelia uhkaa jokin vaara. Kaikki nauravat — onko kenenkään hyvä?

Daniel sivalsi otsaansa, ja aivan aiheetta johtui hänen mieleensä muuan kuva. Syksyllä, heidän muutettuaan kaupunkiin, hän oli sen nähnyt: pieni joukko miehiä ja naisia oli kulkenut ohitse, kantaen lippua edellään. Eräs miehistä oli paljastanut päänsä ja, väsyneenä työstä, sivaltanut otsaansa. Nyt Daniel ymmärsi, mitä vastaan he kävivät sotaa: onnettomuutta vastaan, syntiä vastaan.

Hän sävähti kuin unesta heräten, kun hänen nimeään mainittiin. Äiti tuli koettamaan hänen otsaansa, peläten hänen olevan kipeän.

Hänet valtasi palava ikävä vanhan miehen luo, joka oli ollut kuin Kristus. Vanha mies oli yksin nyt, kun hänen koiransa oli poissa. Vanha mies oli ihmeellinen, kuinka ihmeellinen!

Juuri kun oli siirrytty aterialle, saapui taloon odottamaton lähetys: ihana kukkalaite, yksi niitä, jollaisia Otteli tuhkatiheään oli saanut vastaanottaa lyhyen kihlausaikansa kestäessä. Onneksi ei kukaan muu kuin Daniel ollut näkemässä, kun Otteli riisti auki paperit.

Otteli vapisi tuntiessaan käsialan kirjekuoressa. Työnnettyään veljen luotaan sulkeutui hän huoneeseensa ja luki kuin hengenhädässä:

"Ma bien-aimée,

minä jätän nyt maan, tehtyäni lukemattomia epäonnistuneita yrityksiä juurtua sinne.

Jos olisin syntynyt puolisataa vuotta aikaisemmin tai sata vuotta myöhemmin, olisin ehkä voinut kotiutua ja kasvaa persoonallisuudeksi, mutta juuri tällä ajankohdalla ovat olosuhteet minun luontoiselleni miehelle mahdollisimman epäsuotuisat.

Meillä on tällä hetkellä kaikki käymistilassa. Sille ei voi mitään, täytyy odottaa ja antaa käydä loppuun, sitten nähdään, mitä viiniä syntyy. Joka tapauksessa puolikulttuuri on ottanut haltuunsa maan, eikä se tule lempein silmin katsomaan mitään muuta kuin keskinkertaisuuksia ja mitättömyyksiä. Nyt on niiden aika. Me elämme uutta kansainvaellusta — samantekevää tulevatko barbaarit ulkoa vaiko omasta keskuudestamme, niinsanotusta kansasta. Kaikki kulttuuri huojuu, kaikki muodot käännetään nurin. Kaikki on liikkeessä. "Je hais le mouvement qui déplace les lignes." Minä lähden.

Sinä, ma bien-aimée, viimeiset suudelmat tuoksuville punaisille hiuksillesi.

Aarne."

Ottelissa olivat kaikki hellyyden ja kaipauksen kulussaan pidätetyt lähteet päässeet valloilleen. Hän vaikeroi onnesta ja tuskasta, hän raivosi ja hän siunasi. Vihdoin hän vaipui permannolle, rukoili, että hän saisi kuolla, ja itki.

Elämän pyörää ei pysähdytetä niinkuin vaununpyörä seisahdutetaan. Se on pillastunut pyörä.

Vuodet vierivät, pyörä vinkui ja soi. Syvälahden kartanon entinen herra oli tarttunut lujasti kiinni eikä päästänyt otettaan. Oli hetkiä, jolloin hän aavisti asioiden olevan hullusti. Mutta jos hän olisi hellittänyt otteestaan, olisi hän voinut murskata päänsä, ja hänen mukanaan koko hänen joukkonsa. Ja niin hän seurasi mukana vauhdissa, hän ja hänen väkensä.

* * * * *

Vuodet kuluivat.