ODOTTAMATON VIERAS

Eräänä keväisenä sunnuntaina, kun Ståhlen perhe kaikessa rauhassa istui kotoisen kahvipöydän ääressä, tuli taloon odottamaton vieras. Tai oikeastaan tämä vieras tuotiin, hän ei itse vielä kyennyt liikkumaan eikä hän tietänyt mitään tämän maailman pahuudesta tai hyvyydestä. Hän lepäsi kalpean nuoren äitinsä sylissä ja äidin tarkoitus oli ollut soittaa kunnallisneuvos Ståhlen ovikelloa ja jättää hänet ulkopuolelle odottamaan, kunnes ihmiset tulisivat ja armahtaisivat häntä. Mutta äiti sattui tulemaan hetkenä, jolloin ovi oli auki, ikään kuin varta vasten, ja kaikki ihmiset jossakin syrjäisessä huoneessa, josta ainoastaan heidän äänensä kuuluivat, mutta johon he itse olivat ikään kuin teljetyt. Nuori äiti hiipi siis eteiseen ja tuli salin kynnykselle. Hän näki kauniin huoneen tulvillaan aurinkoa, hän muistutti mieleensä, että kunnallisneuvoksen rouva kuului olevan hyvä ihminen, ja hän päätteli vielä kerran, että lapsen täällä on parempi kuin hänen luonaan. Ja niin hän viimeisen kerran suuteli pienokaistaan, laski sen sohvalle keskelle auringonpaistetta ja hiipi pois samaa tietä, jota oli tullut.

Lapsi makasi siis auringonpaisteessa ja siitä löysi sen Otteli Ståhle, joka ensinnä sattui tulemaan huoneeseen.

Otteli pelästyi niin, että hän aivan kalpeana palasi ruokasaliin. Pian seisoi koko kunnallisneuvoksen perhe sanattomassa hämmästyksessä oudon pienen tulokkaan ympärillä.

— Lapsi! pääsi vihdoin Danielilta. — Mamma, se on pieni lapsi.

— Niin, se on pieni lapsi, toisti rouva Ståhle, ikään kuin nämä sanat olisivat päästäneet hänet jostakin painajaisunesta, johon hän hetkeksi oli vaipunut.

Ja kun hän oli ymmärtänyt, mikä oli hänen velvollisuutensa, kumartui hän ja otti syliinsä lapsen. Ja niinpian kuin hän tunsi avuttoman pienen olennon lämmön rintaansa vastaan, puhkesi hänestä esiin kokonainen hyvyyden tulva ja hän puheli lakkaamatta lapselle.

— No, no, no, no… Keitä me nyt oikeastaan olemme? Kas noin, kas noin, kas noin… Ja mistäs me tulemme? Pistääkö aurinko silmiin… No niin, no niin, no niin…

Daniel seisoi huvitettuna äitinsä edessä, hymyillen hänkin lapselle. Äiti asettui nojatuoliin ja alkoi irroitella kääröjä lapsen ympäriltä. Kun se sai kätensä vapaiksi, vei se ne pieninä, punaisina nyrkkeinä kasvojaan vastaan, siristeli silmiään ja maiskutteli suutaan.

Daniel nauroi ja kosketti lapsen kättä. Hyvät ihmiset, miten lujassa nyrkissä se pikkuruikkunen käsi oli, ja sormissa näkyi kauniit pienet kynnet!

Kaikkiin muihin perheenjäseniin oli outo vieras tehnyt kaamean vaikutuksen. Sanattomina seurasivat he aikansa äidin ja Danielin iloa auringonpaisteessa, sitten he loittonivat ryhmästä ja rupesivat keskustelemaan tapahtuman johdosta.

— Kuka täällä on voinut käydä? pauhasi Sela. — Kuka on jättänyt oven auki? Se on anteeksiantamatonta. Varkaathan voisivat tulla ja viedä kaikki, mitä meillä on. Sinä, Leo, sinä olet jättänyt oven auki, kukas muu.

— Daniel sen tietysti on tehnyt! huusi Leo tulipunaisena kasvoiltaan. — Kirkkomiesten työtä se on! Semmoista se on, kun juoksennellaan kirkoissa.

Daniel ei puhunut mitään, hän tuskin kuulikaan, mitä hänestä sanottiin. Hän teki hullunkurisia eleitä kasvoillaan ja käsillään, ja lapsi tuijotti häneen ylen vakavana, otsa rypyssä, ja pusersi tuon tuostakin hänen kättään.

— Älä sinä syytä toisia, jatkoi Sela. — Daniel käy aina keittiön tietä. Sinua meidän on kiittäminen tästä… tästä lahjasta. Mutta katsokin, että se pian joutuu pois talosta, sillä minä en rupea kuuntelemaan lapsenitkua. Sinä tiedät, että minun pitää tehdä työtä.

Leo vimmastui.

— Mitä tekemistä on minulla lahjojen ja lapsenitkujen kanssa? Oletko sinä aivan hullu? Soitetaan poliisille, sillähän siitä päästään.

Leo paiskasi savukkeenpätkän kädestään ja oli jo eteisen kynnyksellä, kun Otteli pidätti hänet. Hän seisoi nojaten oveen, hän oli sinertävän kalpea.

— Ei, ei, ei, älä soita! pyysi hän.

— Ja miksei? ärjäisi Leo.

— Siksi, siksi, että… se on mahdotonta!

— Mitä sinä puhut? sanoi Sela. — Mitä sinä vapiset? Mikä sinun on? Sinähän pelkäät, ikään kuin lapsi olisi sinun.

Otteli pudisti päätään ja hänen huulensa liikahtivat, mutta kukaan ei voinut kuulla, mitä hän sanoi.

Keskellä sisarusten riitaa rupesi lapsi itkemään. Silloin jokainen oli pakotettu vaikenemaan ja kaikki odottivat hermostuneina ja malttamattomina, että itku loppuisi. Ystävällisenä ja tyynenä hallitsi mamma koko salia.

— No, no, no, puheli hän pikkulapselle, — ei nyt suututa. Mennään keittiöön ja saadaan maitoa… Mikäs meidän on nimi — jokos meillä on nimi?… Älkää te, lapset, tuskitelko, — ja tämä oli hänen omille suurille lapsilleen — tällaisia te kerran kaikki olette olleet. Voi, voi sentään tätä maailmaa, kuka onkaan voinut hylätä tällaisen kullannupun, näin kauniin lapsen? Vaatteet ovat niin siistit, vaikka ovatkin köyhät, ei ole ollut äidille helppoa jättää sinua. No, no, no, no, ei suututa, ei suututa.

— Mamma, pyyteli Daniel, — emmekö me voi ottaa lasta omaksemme?

— Se se vielä puuttuisi, nauroi Leo. — Tämä talo on jo kohta valmis hullujenhuone!

Kun äiti nousi lähteäkseen viemään lasta keittiöön, putosi kääröjen sisästä kirjelippu. Daniel otti sen lattialta ja luki:

"Tuon lapsen sen isälle. Hän voi antaa sille paremman kasvatuksen kuin sen

köyhä äiti."

Hetkisen vallitsi kunnallisneuvoksen salissa täysi äänettömyys. Sitten Leo sanoi päättäväisesti:

— On jo aika, että poliisi tulee ja tekee lopun tästä pelistä.

Nyt esti Sela vuorostaan häntä soittamasta.

— Sinä junkkari, sanoi hän, — sinä aiot soittaa poliisille. Asia on kuitenkin aivan selvä: lapsi on sinun.

— Se on saakelinmoinen valhe! vastasi Leo ja alkoi juosta pitkin huonetta. — Mutta löytyykö mitään hävyttömämpää kuin kirjaileva nainen. Se se on kauhistus.

— Vai kiellät sinä! Mutta selitä sitten, minkävuoksi lapsi olisi tuotu tänne.

— Mitä se minuun kuuluu. Yhtä hyvin voit sinä sen selittää. Selitä, selitä, tee se.

— Mutta kenen lapsi sitten olisi?

Yhtäkkiä Leo pysähtyi isänsä eteen. Hän ei sanonut mitään, mutta hän katsoi häneen. Sitten hän jatkoi kävelyään. Kunnallisneuvos tuskin häntä huomasi. Hän istui kyynärpäät polvilla, pää käsien varassa, pitkät valkeat suortuvat valuen yli käsien.

Otteli syöksyi hänen luokseen, lankesi polvilleen hänen eteensä ja kietoi kädet hänen ympärilleen, ikään kuin suojellakseen häntä.

— Pappa, rakas pappa. Mennään pois papan huoneeseen, mennään.

Leo nauroi.

— Lakkaa nauramasta, huusi Otteli. — Minä en voi kuulla sitä.

— Et voi kuulla totuutta! vastasi Leo.

Äiti ja Daniel olivat poistuneet. Huone oli täynnä aurinkoa ja kaameaa ihmistuskaa.

— Tämähän on hyvin kaunista, sanoi Sela ja silmäili vuoroin isäänsä, vuoroin veljeensä. — Tässä lopulta ei tiedä, kuka on syyllinen, kuka ei.

Otteli, joka oli polvillaan maassa, kääntyi yhtäkkiä, ikään kuin hänelle olisi selvinnyt jotakin.

— Ei tiedäkään, sillä kaikki ovat syylliset, sanoi hän.

Ja sanat tulivat kuin synnintunnustus. Niiden jälkeen ei kukaan puhunut. Leo, joka oli seisonut ikkunassa, tuijottaen eteensä, paiskasi savukkeen kädestään, astui permannon poikki, otti eteisestä vaatteensa ja jätti talon. Isä ja molemmat tyttäret jäivät saliin. Parin huoneen läpi kuului pienen lapsen itku. Se viilsi läpi luiden ja ytimien. Oli kuin itse elämä olisi valittanut siinä.