DANIEL

Daniel Ståhle oli odottamattaan saanut vierustoverikseen luokan hauskimman pojan, Heikki Vikbergin. Opettajat olivat kauan epäilleet Vikbergiä vallattomuuden voimakeskukseksi luokkahuoneen perällä, ja niin hänet siirrettiin aivan opettajan eteen, sen pojan viereen, jota pidettiin siivoimpana ja hiljaisimpana ja josta luultiin hänen saavan vähimmin osaveljeä kujeihinsa. Daniel sävähti punaiseksi ilosta, kun hän kuuli Vikbergin kolisevien askelten likenevän pulpettiaan ja tunsi hajun hänen vaatteistaan. Eikä Vikberg olisi koko koulusta voinut löytää uskollisempaa toveria ja kannattajaa. Daniel puolestaan pääsi Vikbergin uskotuksi ja sai siten erikoisen tärkeyden koko luokalla. Vikberg oli kuin kenraali ja Ståhle hänen adjutanttinsa. Päätä pitempänä luokan pisimpiä poikia soveltui Ståhle lisäksi erinäisiin kurkottamis- ja kiipeämistehtäviin, jotka tuon tuostakin tulivat kysymykseen, eikä kukaan enää uskaltanut pilkata häntä hänen omituisen hentoluonteisuutensa ja hajamielisyytensä vuoksi, hän kun oli Vikbergin ystävä. Hän oli kyllä jo tässäkin koulussa ehtinyt tuntea esimakua siitä ylenkatseesta, mikä vanhassa koulussa oli tehnyt hänen olonsa niin tukalaksi. Nyt oli ylenkatse kokonaan poissa, Daniel oli korotettu arvoon ja kunniaan. Pojat uskoivat hänelle salaisia asioitaan ja opettajatkin alkoivat epäillä häntä. Kotona huomattiin merkillinen vilkastuminen perheen nuorimman jäsenen luonteessa ja iloittiin siitä kaikin puolin.

Aivan erikoisen yhteishengen synnytti luokalla se kujeiden sarja, joka pantiin toimeen neiti Starkia, uutta ranskankielen opettajatarta vastaan ja jossa Vikberg näytti suunnittelijan, Ståhle toimeenpanijan osaa.

Tapahtui esimerkiksi näin.

Talitiainen astuu luokkaan, avaa päiväkirjan ja painuu sen ääreen. Kun hän nostaa kasvonsa, huomaa hän, että yksi pojista tuijottaa hänen kenkänsä kärkeen. Hän katsahtaa siihen nyt itse, ei huomaa mitään vikaa ja aikoo palata työhönsä, kun hän näkee, että toinenkin poika tuijottaa samaan kohtaan. Hän katsahtaa nyt toistamiseen kengänkärkeensä, mutta ei yhäkään voi keksiä mitään ihmeellistä, ja luo levottomana katseensa takaisin luokkaan. Silloin huomaa hän, että koko luokka tuijottaa samaan kohtaan hänessä, hän valahtaa punaiseksi ja jättää huoneen. Pojat ovat voittaneet! He vääntelevät naurusta, mutta kukaan ei saa hiiskahtaakaan, täytyy puhua liikkeiden avulla, siis aivan ääneti, se kuuluu Vikbergin suunnitelmaan ja kaikki menee pilalle, jollei sitä noudateta johdonmukaisesti. Ei saa kuiskatakaan. Muutaman silmänräpäyksen ajan on luokkahuone kuin hullujen vallassa: kaikki hosuvat, irvistävät, aukovat suitaan ja tekevät mitä erilaisimpia merkkejä. Vikberg vartioi, seisoen kulmakarvat rypyssä, että kaikki tapahtuu järjestyksessä, ja kun hän kuulee askelia käytävästä, komentaa hän suurella käden liikkeellä luokan paikoilleen. Pojat istuvat kuin kynttilät. Talitiainen astuu, vielä punaisena, mutta jo rauhoittuneena paikoilleen, huomaa, että luokkakin on rauhallinen ja käy päivän tehtäviin. Mutta kun kello on tullut puoleen, alkaa peli uudelleen. Nuori neiti huomaa nyt jonkun pojan tuijottavan nappiin hänen hameensa käänteessä polven kohdalla. Koko luokka tuijottaa samaan kohtaan, liikkumattomana, vakavana ja viattomana. Talitiainen käy tulipunaiseksi, sotkeutuu sanoihinsa ja katsoo luokkaan kuin armoa anoen. Silmänräpäykseksi kääntyvät katseet Vikbergiin, kysyen, joko armonaika on koittanut, mutta samassa ne taas hellittämättä naulautuvat Talitiaisen nappiin. Vasta kun mamsseli on purskahtamaisillaan itkuun, nostaa Vikberg kättään syhyttääkseen päätään — silloin laukeaa jännitetty jousi, sillä se on ollut sovittu merkki. Kun Vikberg toisen kerran nostaa kättään, merkitsee se "victoire" ja vakavina ja viattomina käyvät pojat vastaamaan Talitiaisen kysymyksiin. Sillä tunnilla ei enää tapahtunut mitään ja seuraavalla oli rehtori kuuntelemassa.

Jokin aika kului rauhallisesti. Eräänä päivänä ennen joulua oli ylimääräinen tunti iltapuolella. Koko koulussa ei tuntunut olevan muita kuin luokka ja Talitiainen. Vikbergille oli heti, kun ylimääräinen tunti ilmoitettiin, tullut mieleen suurenmoinen tuuma ja hän oli rientänyt koululle hiukan ennen muita.

Mustan taulun taakse tehtiin karttapuikon ja nuorien avulla "ihminen". Eräs pojista lainasi sille yhden kengän, toinen toisen, kolmas lakin, neljäs takin ja pisin poika antoi housut. Kun Talitiainen tuli huoneeseen, vallitsi siellä täysi pimeys ja hiiskumaton hiljaisuus. Talitiaiselta pääsi hempeä "ah!" ja hän kiersi sähkön palamaan: silloin hän huomasi "ihmisen" ja näytti olevan pyörtymäisillään. Pojat nousivat viattomina ja vakavina seisomaan, ikään kuin eivät he olisi nähneet mitään outoa, sekä istuutuivat taas. Mutta Talitiainen juoksi, tapansa mukaan, huoneesta. Silloin syntyi luokassa kiire. Tulisella nopeudella korjasi kukin vaatekappaleensa. Kun Talitiainen rehtorin seurassa — mistä hän taasen lienee saanutkin rehtorin käsiinsä! — astui sisään ja heti viittasi taulua kohti, ei näkynyt mitään. Hän mahtoi itsekin luulla nähneensä aaveen, niin noloksi hän kävi. — Nous avons vaincu, vous avez vaincu, ils ont vaincu kuiskasi Vikberg suurella taidolla, nimittäin aivan kuulumattomasti.

Tunti kului sitten rauhallisesti. Talitiaisen asemaa luokkaan nähden ei vastaisuudessa mitenkään parantanut se, että rehtori tavallisesti tuli hänen tunnilleen.

Eräänä päivänä ilmestyi Talitiainen luokkaan vaaleassa silkkipuserossa, pitseissä ja koreuksissa. Hiuksetkin olivat käherretyt. Vikbergille annettiin toimeksi keksiä jotakin oikein tepsivää.

Vikberg vihelteli ja ilmoitti, että täytyi odottaa iltapäivätuntia — sellaisia ei ollut joka päivä. Ståhle kulki kuin kuumeessa. Pojat arvailivat, että Vikberg oli määrännyt hänet vaikkapa kantamaan Talitiaisen ulos luokasta. Ståhle heilutti uhmaten päätään, vihelteli hänkin ja vastasi, ettei oltu arvattu sinnepäinkään.

Kotona oli kaikki nurin. Otteli makasi äidin huoneessa, jossa oli rauhallisinta, ja hänen vaikerruksensa kuului ajoittain ovien ja käytävienkin läpi. Äiti viipyi yöt päivät hänen luonaan. Sela oli ärtynyt ja riiteli Matin kanssa. Isä torui jokaista, joka sattui hänen läheisyyteensä. Leo sai kuulla, että he, Ståhlet, Runolassa vielä kadottaisivat koko omaisuutensa. Leo puolestaan ei jäänyt vastausta vaille, vaan paiskasi tulemaan, että hänen koko kunniansa ja maineensa oli menossa sisaren vuoksi, josta koko kaupunki puhui. Oli pelättävää, että suorastaan alettaisiin vainota häntä piirien puolelta. Miksei Otteli ollut mennyt kihloihin Gunilla-rouvan kultapojan kanssa? Gunilla-rouva oli hyvin suuttunut. Ja syystä.

Danielille kävi tukalaksi olla kotona. Hän kuljeskeli katuja Vikbergin ja muiden poikain kanssa. Vain jonkin kerran ehti äiti katsoa häneen.

Tuli sitten odotettu iltapäivätunti. Vikberg ja Ståhle hääräsivät luokkahuoneen ovella, määräten asennot. Talitiainen myöhästyi. Vihdoin kuultiin alaoven käyvän ja Talitiaisen askeleet, jotka olivat kuin pienen koiran juoksemista, sipsuttivat portaissa. Silloin sammutti Vikberg valon, huomautti Ståhlelle, että "lujasti vain ja oikein kuonoon!" ja meni paikalleen. Ovessa, joka jäi hiukkasen raolle, tempasi Ståhle syliinsä Talitiaisen ja suuteli häntä. Nuori nainen huudahti, purskahti täyteen itkuun ja karkasi huoneesta.

Pojat istuivat mallikelpoisessa järjestyksessä puoli tuntia, sähkön valaistessa syyllisiä ja syyttömiä. Kun ei opettajaa kuulunut, läksivät pojat kotiin. Kadunkulmassa tönäisi Vikberg Ståhlea kylkeen ja koetti rohkaista häntä.

— Älä nyt taas ole akka. Muista pitää suu kiinni. Ei tästä tule mitään. Rehtori luulee Talitiaisen nähneen unta — on hänessä sentään siksi miestä.

Vikberg näki Ståhlen hoiperrellen kulkevan aivan päinvastaiseen suuntaan kuin hänen kotinsa oli. Vikberg kirosi, juoksi hänet kiinni ja käänsi hänet kovakouraisesti ympäri.

— Tuonnepäin, tolvana! Etkö sinä tiedä, missä asut! Ståhle kulki osoitettuun suuntaan. Sekä hänen ruumiinsa että hänen sielunsa olivat kuin hajoamaisillaan. Jokin käsittämätön onni nosti häntä ja jokin käsittämätön onnettomuus painoi häntä. Thyra Starkin kuva välähteli lakkaamatta hänen silmissään ja hänen kätensä vapisivat ikävästä saada sulkea hänet syliinsä, kuten äsken. Thyra Stark oli kaunis, kauniimpi kuin mikään muu maan päällä. Ja hänet hän oli pelästyttänyt, hänen mieltään hän oli pahoittanut. Kukaties oli Thyra Stark niin suuttunut, ettei milloinkaan antaisi anteeksi. Ja varmaan hän olikin, hänen täytyi olla.

Yhtäkkiä kääntyi Daniel ympäri ja läksi nopeasti astelemaan. Hän pysähtyi suuren kivimuurin eteen.

Siellä hän asui, Thyra Stark, mutta missä kerroksessa? Ja täälläkö vai pihan puolella?

Poika tuijotti ikkunoihin ja asteli edestakaisin vastaisella puolella katua. Jos Thyra Stark tulisikin ulos. Silloin… silloin hän karkaisi tämän luokse ja pyytäisi anteeksi.

Ihmisiä tuli ja meni, ovi avautui ja sulkeutui — hän ei tullut eikä mennyt.

Daniel päätti kirjoittaa hänelle. Ainoastaan sitä hän pyytäisi, että saisi anteeksi. Ja taas hän kulki nopeasti eteenpäin saadakseen kirjoittaa kirjeen ja keventää syytään. Kun hän rupesi likenemään kotia, muisti hän äidin, Ottelin, opettajat. Nyt tulisi onnettomuutta onnettomuuden päälle. Mitä isä sanoisi? Kaikki muu oli kuitenkin pientä sen rinnalla, mikä koski Thyra Starkia. Saada häneltä edes hiukkasen anteeksiantoa — muuten tulkoon vaikka mitä!

Hän pääsi huoneeseensa ilman että kukaan huomasi häntä. Hänellä ei ollut kirjepaperia. Olisi pitänyt olla kaunista, punaista paperia. Eikä hänellä ollut rahaa. Hän pani maata ja nukkui sikeästi. Äiti tuli hänen vuoteensa ääreen, huomasi, että hänellä oli kuumetta, hoiteli häntä eikä päästänyt häntä seuraavana päivänä kouluun. Otteli vei äidiltä ajan ja ajatukset. Daniel sai rauhassa kirjoittaa. Hän ei enää kysynyt paperia, hän käytti kaikki puhtaat lehdet kouluvihoistaan, vaikka hän tiesi, minkä rangaistuksen tämä teko tuottaisi, ja koetti saada kokoon kirjettä Thyra Starkille. Vähät rangaistuksesta, kunhan vain saisi anteeksi. Hän oli kylmässä hiessä, mutta ei syntynyt mitään, jota olisi voinut lähettää. Hän pani maata ja alkoi nukuttuaan uusilla voimilla. Lopulta ei hänellä enää ollut yhtään lehteä, jonka olisi voinut käyttää.

Parin päivän perästä tuli kaikki ilmi. Kun rehtori kysyi Danielilta, ei hän yrittänytkään kieltää. Mitään kanssarikollisia ei hän suostunut ilmoittamaan, ja kun häneltä kysyttiin, miksi hän oli ruman vallattomuutensa tehnyt, ei hänen suustaan saatu ainoaa sanaa. Opettajakunta oli vakuutettu hiljaisen pojan joutuneen toverien aseeksi ja, ottaen lukuun kaikki muutkin lieventävät asianhaarat, erotti hänet pariksi kuukaudeksi koulusta. Vahinko ei ollut erittäin suuri, sillä kaikesta näkyi, että hänen joka tapauksessa oli jääminen luokalle toiseksi vuodeksi.

* * * * *

Oli tuskin kulunut seitsemää päivää kunnallisneuvoksen lempilapsen, Ottelin, onnettomuudesta. Kunnallisneuvos oli tuskin tointunut ensi vaikutelmasta, joka oli saanut hänet suunniltaan. Hänen mielentilassaan oli ehkä ollut surua enemmän kuin suuttumusta. Otteliin nähden ei se ollut muuta kuin surua, suuttumus koski yksinomaan Ruokorantaa. Häväistyn tyttären isä oli varustautunut masentamaan viettelijän maan tasalle, hän oli ensi hetkessä ajatellut, että olisi suorinta ampua hänet kuin koiran. Mutta kun hän tuli viettelijän eteen, oli hän neuvoton. Ruokoranta oli aina lannistanut hänet. Jo kerran syksyllä heidän tuttavuutensa alussa, kun Ruokoranta oli pyytänyt hänen nimeään vekseliin, oli kunnallisneuvoksesta tuntunut, että komea nuori maisteri antoi hänelle suuren suosionosoituksen. Muutamalla sanalla oli viettelijä nytkin vakuuttanut kunnallisneuvokselle käyttäytyneensä tytärtä kohtaan ritarin tavoin. Kunnallisneuvos ei sylkenyt häntä silmille, ei antanut häntä korville, ei edes sanonut mitään kaikesta siitä, mitä hän oli päättänyt sanoa. Hän vain valitteli ja voivotteli. Tuskin oli hän kuitenkaan päässyt kadulle, kun hän jo taasen raivosi ja sadatteli viettelijää. Isän viha oli itse asiassa turha niin kauan kuin Otteli asettui aivan samalle kannalle entisen sulhasensa kanssa. Suhde oli perin kummallinen. Isän kävi mahdottomaksi pakottaa nuoria avioliittoon. Otteli lannisti hänet aivan kuten Ruokoranta oli tehnyt.

Tyttö makasi äidin huoneessa, hulluna kaipauksesta ja rakkaudesta. Hän ei sallinut lausua pahaa sanaa rakastetustaan. Hän toisteli toistelemistaan, ettei mitään, ei mitään hän antaisi pois elämyksistään. Olihan hänellä valta kutsua takaisin rakastettu — hän tulisi viipymättä ja veisi hänet, Ottelin, alttarin juurelle, ja he eläisivät yhdessä elämänsä loppuun. Mutta kytkisikö hän heidän rakkautensa arkeen, jossa se riutumistaan riutuisi ja vihdoin sammuisi? Ei, ja tuhat kertaa ei! Hänen armaansa, hänen ainoa rakastettunsa oli ajatellut asian niin kauniisti kuin yksin hän saattoi sen ajatella. Vaikka Otteli menehtyisi kaipaukseen, vaikka hän siihen paikkaan kuolisi, ei hän sormellaankaan viittaisi, kutsuakseen Aarnea takaisin.

Kauheaa puhetta, kauheaa puhetta! Mamma tunsi koko sielullaan ja mielellään, että itse paha henki puhui hänen lapsensa suun kautta. Hän ei kuitenkaan voinut olla niin ankara kuin hänen olisi pitänyt olla, nyt kun Otteli oli sairas. Mutta hän päätti myöhemmin koettaa parastaan.

Pappa, eikö pappa ymmärtänyt? Otteli käänsi surulliset silmäteränsä isään ja oli niin liikuttava, että kunnallisneuvoksen täytyi kaikin tavoin häntä lohduttaa. Kyllä, kyllä hän ymmärsi Ottelin, niin, ja myöskin Aarnen. Heidän kihlauksensa oli ollut hyvin runollinen. Mutta eikö heidän avioliittonsakin olisi voinut tulla runolliseksi ja onnelliseksi…? Vai eikö, vai eikö, vai eikö! No niin, no niin, no niin, ei sitten, ei sitten. Ei nyt itketä tuolla tavalla! Kunnallisneuvos myönsi taasen tyttärelleen, että tämä kaikki oli hyvin runollista, mutta kun hän pääsi saliin, sulki hän ovet, pani gramofonin soimaan ja itki yksin.

Käytännössä oli tämä asia mitä suurimmassa määrin kiusallinen ja harmillinen. Juuri nyt tarvitsi hän kaiken yhteiskunnallisen kunniansa, voidakseen asettaa sen piirien nähtäväksi. Hän toivoi näet tointa, hyvää tointa rahastonhoitajana. Ja vaikkei toimi ollutkaan suorastaan piirien johtohenkilöiden määrättävissä, oli hän vakuutettu, että heidän kätensä ulottuisivat vaikuttamaan vaaliin. Hän oli äärimmilleen kiihtynyt ja hillitsi itseään vaivalloisesti. Silloin tuli Danielin juttu lisäksi.

Kun rehtori puhelimitse pyysi kunnallisneuvosta yhdessä Danielin kanssa koululle, tiesi Daniel puolestaan, mikä häntä odotti. Häntä ei sanottavasti pelottanut, häntä painosti vain, ettei hän ollut saanut syntymään kirjettä Thyra Starkille. Niin kauan kuin oltiin koulurakennuksen sisäpuolella ja vielä kadullakin, hillitsi kunnallisneuvos itseään, mutta koko viime päivien kiihtyminen pääsi valloilleen niin pian kuin kotoisen porraskäytävän ovi oli lisahtanut lukkoon. Poika juoksi edellä ylös portaita, sillä kunnallisneuvos tavoitti häntä kepillään. — Tällaista häpeää minun lapseni tuottavat minulle juuri nyt, kun minun pitäisi tehdä arvokkaan vaikutuksen. Minä en ikinä saa sitä virkaa, kun minulla on tuollainen poika, ja tiedätkös sinä, että siinä on neljänsadan markan palkka eikä paljon mitään työtä. Mutta luuletko sinä, että he antavat sen minulle, kun minun poikani on aasi? Luulevat, että minäkin olen aasi. Mitä sinulla on oikein päässäsi, sinä pöllö? Tappuroita? Tappuroita, hahhahhahhahhah! Mutta jollen minä saa sitä virkaa, niin ei sinun myöskään pidä saada ruokaa, tiedä se. Kolme kertaa päivässä teillä pitää olla ruokaa ja elokuviin pitää päästä ja vaatteita pitää olla, mutta nyt se on loppu. Kerjää kadulla, kävele alasti — isäsi ei anna. Mene pois minun näkyvistäni, taikka minä lyön…!

Daniel ei päässyt mihinkään, sillä hän oli, isänsä edellä kulkien, joutunut nurkkaan porraskäytävän päässä. Litistyneenä kiviseinää vastaan hän kuunteli isän saarnaa, käsillään varjellen silmiään kepiltä, joka huiski hänen edessään. Hän näki jonkun palvelustytön tulevan pihan parvekkeelle kuuntelemaan ja joku naapurien naisistakin avasi oven ja katsahti ulos. Isä ei huomannut heitä.

— Koko ikäsi sinä olet ollut minulle häpeäksi. Sinun tähtesi minun täytyi myydä taloni, kun ei sinusta koulussa ollut muuta kuin harmia ja kulunkeja ja häpeää… No niin, sinä aasi, mitä siinä tuijotat — totta se on, isäsi ei koskaan valehtele! Totta, totta, totta: sinun tähtesi täytyi Syvälahti myydä…

Danielin kädet olivat vaipuneet ja hän katseli suoraan isänsä kasvoihin. Poika oli tullut aivan kalpeaksi ja sinertävät varjot kulkivat hänen kasvojensa yli kuin kuolevalla. Isää ärsytti hänen outo ilmeensä, hän koputti häntä kepillään päähän, niin että huopahattu meni lysyyn, ja toisteli:

— Tappuroita, tappuroita, tappuroita!

Poika ei enää kuullut, mitä hän sanoi. Lyhistyneenä seinää vastaan hän antoi isän lyödä. Äiti vihdoin tuli, vei heidät sisään ja toimitti Danielin vuoteeseen. Hän saattoi taas ajatella, kun äidin kädet ja kylmä vesi olivat viilentäneet hänen otsaansa. Hän rupesi itkemään, kun hän ajatteli äitiä. Isän ääni kuului, vaikka ovi oli kiinni. Daniel makasi tyttöjen huoneessa. Ottelin valkea silkkipuku riippui naulassa ovensuussa, pöydällä oli punaisia tulppaaneja… viisi… kahdeksan… viisitoista… kaksikymmentäyksi — minkä tähden kaksikymmentäyksi eikä kaksikymmentä? Jos hänellä olisi ollut rahaa, niin olisi hän lähettänyt tuollaisen kukkalaitteen Thyra Starkille…

Kaikki, mitä oli tapahtunut, syöksyi äkkiä hänen eteensä: Thyra Stark… rehtori… pojat, häpeä… Syvälahti… häpeä. Ja kaikki oli hänen, Danielin, syy. Heidän kaikkien onnettomuutensa — kaikki oli hänen syynsä.

Hänestä tuntui äkkiä, että hän oli Joona, joka oli paennut Herran kasvojen edestä ja makasi laivan ruumassa. Mutta ylhäällä kannella huusivat matkustajat kukin Jumalan tykö ja olivat suuressa hädässä. Vihdoin tulivat he ja herättivät hänet ja pyysivät, että hänkin rukoilisi. Kuinka hän saattoi rukoilla, koska hän oli vihoissa Jumalansa kanssa! Hän tunsi kuitenkin heti, että Jumala oli yllättänyt hänet hänen syntiretkellään ja lähettänyt suuren myrskyn hänen tähtensä. Hänen tähtensä olivat kaikki hukkumaisillaan.

Kauhea levottomuus ajoi hänet ylös siitä levosta, johon äiti oli hänet viihdyttänyt. Synti poltti hänen luissansa. Hänen tähtensä oli vanha koti myyty, hänen tähtensä tuli isä kotiin humalassa, hänen tähtensä oli Leo muuttunut ja kiroili, hänen tähtensä oli Ottelilla tuollainen puku. Synti oli siinä puvussa. Hänen, Danielin, tähden oli synti tullut.

Isä olikin tuntenut sen ja luvannut heittää hänet mereen. Hänet oli jo heitetty, vaikka hän piteli kiinni köydenpäästä! Hän riippui vielä kiinni tässä laivassa, joka oli hukkumaisillaan. Täällä hän oli luullut voivansa olla turvassa Jumalan vihalta, mutta hän oli vetänyt kaikki muutkin mukaansa onnettomuuteen, äitinsäkin. Ja Ottelin, Otteli-raukan! Hän tunsi äkkiä suloista tuoksua ja avasi käden, jonka oli puristanut kokoon suutaan vastaan. Hänen kädessään lepäsi pieni pitsiliina, Ottelin nenäliina, joka tuoksui.

— Synti! parkaisi hän ja paiskasi liinasen luotaan.

Samassa tuntui hänestä siltä kuin hän olisi päästänyt irti touvit ja pudonnut mereen. Oli kylmä.

Hän ajelehti ja ajelehti.

Meressä oli paljon muita ihmisiä. Syntisiä, jotka ajelehtivat ja joita oli heitetty laivoista. Muutamat puhuttelivat häntä, mutta hän ei vastannut, koska hänestä tuntui, että hän oli kuollut.

Nyt hän heräsi, muisti missä oli, muisti mitä isä oli sanonut ja kauhistui uudelleen itseään. Täällä ei hänellä enää ollut paikkaa, äitikään ei enää ehtinyt muistaa häntä. Ja isä, isä ei sietänyt häntä silmiensä edessä.

Poika karkasi ylös ja riisti kääreen päänsä ympäriltä. Hänen sydämensä löi, niin että hänen täytyi kuuntelemalla kuunnella, oliko eteisessä ihmisiä. Vihdoin hän varovaisesti avasi oven, kulki varpaisillaan pöydän luo, sai käsiinsä lakin ja päällystakkinsa, ja riensi ulos porraskäytävään.

Tuossa, juuri tuossa oli isä sen sanonut hänelle. Pakoon sitä paikkaa, pakoon kaikkea!

Hän tuli kadulle ja ajelehti ihmisvirrassa, kuten hän äsken houreissaan oli kuvitellut ajelehtivansa meressä. Ajoittain uudistui äskeinen mielikuva. Nämä kaikki olivat syntisiä, joita oli heitetty laivoista. Joku puhutteli häntä ja kysyi, oliko hän kipeä. Hän vastasi, ettei ollut, ja kulki eteenpäin.

Hän oli kulkenut pitkän aikaa, kun hän huomasi seisovansa nojaten johonkin seinään. Ihmisiä tuli ja meni, he kääntyivät katsomaan häneen. Keskellä katua seisoi vanhanpuoleinen mies, poliisi, joka hänkin katsoi tännepäin. Daniel huomasi kätensä olevan veressä, hänen oli myöskin nälkä ja hänen oli vilu.

— Kerjää kadulla, kävele alasti! oli Jumala sanonut.

Ja se oli hänelle oikein, hänen suurten syntiensä vuoksi.

Häntä kalvoi sellainen kaipaus pois synnistä, että sydämensä oli kuin sulava kappale, joka odottaa toista olomuotoa. Päästä synnistä, päästä Jumalan kasvoja näkemään!

— Isä meidän, joka olet taivaassa, äänsi hän. — Anna minun kuolla.

Hän nojasi suljettuun porttiin ja oli hetkisen taas kuin horroksissa. Joku ärjäisi hänelle niin, että hän heräsi. Silloin hän pelästyi ja avasi portin.

Hän oli suurella pihamaalla, jolla lumi suli. Pieni polku vei kaivolle ja kaivolta portaille. Tuoreet miehenjäljet johtivat pihan perälle. Oli kuin maalla. Danielilla alkoi sydän sykkiä. Minne hän olikaan tullut? Rapistunut rakennus, jossa oli viisi mustaa ovea, muistutti heidän vanhaa aittariviään, joka oli purettu. Päärakennuskin oli kuin se vanha keltainen huvila, missä mummo oli asunut. Tämäkin oli joskus ollut keltainen. Hämärsi. Räystäs tikapuiden vierellä tippui. Tuntui omituisen kotoiselta. Ikään kuin isoäiti olisi asunut tässä, likeni Daniel portaita. Hän muisti kuitenkin hyvin pian, että isoäiti oli kuollut, mutta hän meni silti eteenpäin. Hänen teki mieli nähdä, kuka talossa asui, vai eikö siellä asunut ketään. Oli sentään käyty kaivolla ja pihan perälle vei tuoreet jäljet.

Daniel kopisteli lunta jaloistaan ja toivoi ihmisten kuulevan sen, jottei hän yllättäisi heitä. Portaat olivat kallistuneet. Eteisen ikkunoissa suli kuura. Ilma tuntui kolkolta kuin kellarissa. Lattialla oli kirves ja seinää vastaan oli pantu lapio.

Kolistellen avasi nuorukainen seuraavan oven. Hän oli avarassa eteisessä, josta johti portaat yläkertaan tai vinnille. Kaidepuitten koristukset olivat valkoisiksi maalatut ja seinät olivat valkoiset. Pitkässä naulakossa riippui jokin takki. Ulko-oven suussa lattialla oli vesiämpäri. Muuta ei näkynyt. Ovet, jotka johtivat oikealle ja vasemmalle sekä suoraan perälle, olivat suljetut. Ei kuulunut hiiskahdustakaan.

Äskeinen iloinen odotus, jonka maalaismuistot olivat herättäneet, alkoi vaihtua kammoon. Pojan olisi tehnyt mieli kääntyä takaisin, mutta jokin voima ajoi häntä eteenpäin. Ohimot tykkien aukaisi hän oven perällä. Tuliko hän kellariin, ehkä hautaholviin? Huone oli lämmittämätön, siellä oli kylmempi kuin ulkona, se oli suuri, matala sali. Kaikissa neljässä kulmassa kohoili outoja läjiä — olivatko ne kultaa vaiko multaa? Siinä läjässä, joka oli likinnä muuria, kimmelteli kullalta, mutta ei siellä ollut kuin vanhoja huonekaluja. Yhdessä läjässä oli perunoita, yhdessä olkia, yhdessä santaa. Katossa riippui suuri kruunu, jonka lasit kimmeltelivät kuin kirkonkruunuissa. Sen ympärillä kattopaperissa kulki kaunis seppel punaisia ruusuja, ja seinät olivat kaunista, punakukkaista paperia. Ne olivat kultalisteillä jaetut osastoihin, mutta listeet olivat enimmäkseen irtaantuneet. Ovi oikealle oli pönkitetty jollakin, joka muistutti vanhan taffelipianon kantta. Sellainen piano oli myyty Syvälahden huutokaupassa.

Mikä kumma paikka tämä oli?

Sydän sykkien peräytyi nuorukainen valkoiseen eteiseen ja mietti, mistä ovesta olisi paras yrittää keittiön puolelle. Kai ihmiset olivat siellä. Hän päätteli keittiön olevan sillä suunnalla, missä vesiämpäri seisoi, asteli kolistellen ja koputti. Ei ääntä. Hän tarttui puun tynkään, joka oli lukon sijalla, ja veti. Huoneessa oli halkoja. Permantoa ei näkynyt, se oli kauttaaltaan lastujen vallassa ja keskellä lastuja seisoi hakkuupölkky, vieressä saha. Vieläkö yrittää toiselle puolelle taloa. Poikaa alkoi yhtäkkiä väsyttää niin, ettei hän muuta halunnut kuin istua, vaikkapa vain vähäisen hetken. Eihän se kuitenkaan sopinut, kun eivät talonväet antaneet lupaa. Hän kulki eteisen poikki ja kuunteli. Ei ääntä. Koputtamatta tarttui hän kolmannen oven lukkoon ja astui sisään. Vihdoinkin oli hän tullut asuttuun huoneeseen. Siellä oli oudonhajuinen, lämmitetty kellari-ilma. Pöydällä näkyi ruuanjätteitä, lasi puolillaan maitoa ja teevadilla maitoa tai kermaa. Puhdas, valkoinen lakana, kokoonkäärittynä, oli sekin pöydällä. Kun poika näki leivän, kihosi vesi hänen suuhunsa. Lakanassa oli hieno välipitsi, samantapainen kuin mummon morsiuslakanoissa, joita äiti vieläkin säilytti kuin silmäterää. Näin omituista sänkyä ei poika milloinkaan ollut nähnyt. Se oli hyvin suuri, pylväissä oli leijonanpäitä ja päädyt olivat koristetut moninaisilla lehvillä ja köynnöksillä. Mutta itse makuusijana oli köyhän litteä, haaltunut pahnasto. Kello seinällä ei käynyt. Iloinen hirvi laukkasi kellotaululla, mutta heiluri puuttui kokonaan.

Koira!

Se ei haukkunut, se ei liikkunut, mustan- ja valkeankirjava villakoira. Sillä oli allaan pehmoinen tyyny, se makasi nurkassa tuolin luona. Se oli kuin kuollut, se ei liikahduttanut korvaakaan, kun poika sitä puhutteli. Se olikin kuollut.

Kun Daniel huomasi, ettei siinä ollut henkeä, valtasi hänet sellainen kammo, että hän olisi parkaissut, jollei tämän kuolleen talon hiljaisuus olisi vaistomaisesti tukahduttanut hänen ääntään. Talon ainoa asukas tuntui olevan kuollut eläin, joka makasi sen ainoassa lämpimässä huoneessa, ikään kuin sinne kuuluen. Jos se olisi ollut kuollut ihminen, ei se olisi voinut vaikuttaa kauheammin. Hiki puhkesi kylmänä esiin pitkin pojan ruumista, ponnistaen kaikki voimansa hiipi hän pois huoneesta ja hengitti vasta, kun hän oli päässyt ulkoilmaan. Mikä olikaan tämä talo ja kuka täällä asui? Oliko Herra lähettänyt tottelemattoman lapsensa valaskalan vatsaan?

Pihan perällä liikahti. Kuin kasvaen esiin maasta tuli näkyviin mies. Jollei äskeinen kammo olisi käynyt tämän näyn edellä, olisi poika voinut pelästyä, mutta nyt teki elävän ihmisen läheisyys turvallisen vaikutuksen ja rauhallisesti astuen jalanjälkiä pitkin näki poika, että syvästä kuopasta pihan perällä nousi ihminen. Mies pysähtyi äkkiä keskitiehen, oikaisi, tikapuilla seisoen, kätensä ja sanoi:

— Anna minulle kätesi.

Daniel oikaisi kätensä ja mies astui maakamaralle. Hänen toisessa kädessään oli lapio, hänen vaatteisiinsa oli tarttunut multaa. Se oli laiha, kalpea mies. Se katsoi poikaan tavalla, jolla ei kukaan milloinkaan ollut häneen katsonut, mutta silmät eivät pelottaneet, ainoastaan tekivät oudon surullisiksi. Daniel pani kätensä ristiin ja hengitti suu auki.

— Tahdotko auttaa minua? sanoi mies.

— Tahdon, sanoi Daniel ja tunsi kyynelten pyrkivän ylöspäin.

Vanha mies meni edellä. Siltapalkit vanhassa keltaisessa rakennuksessa huojuivat ja lukot kitisivät, vaikka vanhus koetti liikkua ääneti. Hän avasi oven saliin. Jos poika olisi ollut toisessa mielentilassa, olisi hän huomannut, että vieras kulkiessaan oli jättänyt kaikki ovet raolle.

— Tuolla nurkassa on olkia, sanoi hän hiljaa, ikään kuin talo olisi ollut täynnä nukkuvia, — ota niitä niin paljon kuin voit kantaa, ja vie ne haudalle.

Poika hiipi varpaisillaan yli maalaamattoman permannon, jonka siltapalkit olivat hyvin leveät. Uuninkomerossa näki hän valkoisen, ruukkua kantavan naisen kuvan. Oljet kahahtivat pelottavasti, nurkassa jyrsi toukka seinähirttä. Ulkona syttyi jokin valo, jonka viiru heijasti huoneeseen, pannen kattokruunun lasit kimmeltelemään seinillä. Syli täynnä olkia hiipi poika ulos. Asuinhuoneessa oli hiljaista, mutta raosta näkyi valoa. Poika seurasi jälkiä pihamaalla ja laski oljet kuopan reunalle. Oliko tämä hauta? Peittämättömästä ikkunasta näkyi palava kynttilä keskellä pöytää, ja maitokannu. Räystäs tippui kuin keväällä. Poika kuunteli. Vihdoin kuuluivat ovet käyvän ja vanhus tuli ulos, kantaen käsivarsillaan valkoista kääröä. Varovasti asteli hän suoraan hautaa kohti. Hetkeksi täytyi käärö laskea lumelle, kun tikapuut nostettiin kuopasta. Vanhus sirotti olkia pohjalle, otti sitten hiljaa käsivarsilleen käärön ja järjesti köyden, jonka avulla hänen piti päästää se maan poveen. Hetkisen piteli ihminen eläintään ikään kuin sanoakseen sille viimeiset jäähyväiset. Poika näki kärsimyksen hänen kasvoillaan. Sitten laskeutui pieni ruumis valkoisessa lakanassa maahan. Hellemmin ei kukaan olisi voinut sirottaa ruusuja rakastetun vainajan arkulle, kuin vanhus sirotteli olkia eläimensä yli. Daniel nieli kyyneliään, häneltä oli Syvälahdessa kuollut monta rakasta eläintä.

— Autatko vielä, sanoi vanhus. — Eteisessä on lapio, minä unohdin sen.

Poika lähti etsimään lapioa, vanhus jäi yksin. Ääneti he yhdessä loivat umpeen haudan, joka oli syvä. Sitten he veivät sisään lapiot ja tikapuut. Ne pantiin huoneeseen oikealla, missä säilytettiin halkoja.

Vanhus ei enää kysynyt pojalta, halusiko hän auttaa. He sulkivat portin ja alkoivat puhdistaa huonetta. Kun piti tehdä tulta eivätkä halot tahtoneet syttyä, toi vanhus salista sytykkeitä. Sulloessaan niitä pesään huomasi poika, että kauniit taulunkehykset olivat pilkotut pieniksi. Kankaanpalasista päättäen, mitä vielä riippui puussa, olivat puitteet reunustaneet sotaherran rintakuvaa. Kunniamerkinkin saattoi erottaa. Puut eivät sittenkään syttyneet, vaan sihisivät ja savusivat.

— Noin ne itkevät, sanoi vanhus. — Salista löydät lisää sytykkeitä.

Poika osasi jo romuläjälle. Siellä oli sekä pieniksi pilkottuja huonekaluja että vielä pilkkoamattomia. Tuntui hauskalta penkoa niitä. Mutta häärätessään tulen ääressä hän väsyi. Hänen oli jo hyvin uni ja nälkä.

Vanhus yhä puhdisteli ja järjesteli. Uutterammin ja tarkemmin ei Danielin äiti olisi voinut sitä tehdä kuin vanha, hyvä mies. Hän mahtoi olla hyvin hyvä. Pieni eläin oli mahtanut olla hänelle hyvin rakas.

Heidän saadessaan valmiiksi työnsä tuikkivat tähdet jo taivaalla. He puhdistivat vielä vaatteensa lyömällä niitä lumeen, ja näkivät silloin, kuun valossa, sulavan lumipeitteen keskellä mustan pienen kummun, joka merkitsi vasta umpeen luodun haudan sijaa. Ilma oli leuto kuin keväällä.

Heidän syödessään huoneessa, missä puut palaa sihisivät sinisellä liekillä, jäi poika yhtäkkiä tuijottamaan isäntäänsä. Toisena hetkenä oli hän kuin mies, jota täytyi pelätä, toisena kuin vanhus, jota täytyi rakastaa. Kun kärsimys tuli hänen kasvoilleen ja verestävät silmät jäivät katsomaan yhteen kohtaan, alkoivat kyyneleet nousta pojan silmiin. Kun hän taas nosti päänsä ja jännitti kätensä pöydän laidan ympäri, tuntui siltä kuin hänellä olisi ollut voimaa auttaa mistä hädästä tahansa.

— Oletko sinä Kristus? parkaisi poika äkkiä, nousi ylös ja tuli askeleen likemmä.

Hetkisen katselivat molemmat aterioivat toisiinsa. Tumma mies huojutti päätään ja kärsimys pingotti ihon luita myöten.

— Kristuksen halvin palvelija, sanoi hän soinnuttomasti ja oli taasen vanhus.

— Mutta sinä olet päässyt synnistä, sanoi poika kiihkeästi, — sinä olet kieltänyt maailman, sinä poltat kultaukset ja kunniamerkit, sinä…

Mies katsoi alas ja hänen kasvonsa ikään kuin sulkeutuivat. Kaikki meni hänessä äkkiä niin lukkoon, että poika pelästyi. Mitä hän olikaan ruvennut puhumaan! Hän vaikeni. He söivät ääneti.

— Tahdotko jäädä tänne yöksi vai onko sinulla koti? sanoi vanhus.

— Ei minulla ole kotia, sanoi poika ja hätkähti samassa sanojaan, ikään kuin hän olisi valehdellut. Mutta hän huomasi, että se oli niin, ja sanoi toistamiseen: — ei minulla ole kotia. Mutta minulla on äiti. Hän on kyllä levoton minusta, mutta hän lankeaa polvilleen ja jättää minut Jumalan huomaan.

Vanhus katseli poikaa ja poika näki, ettei hän ollut suuttunut.

— Jos tahdot olla yötä, voit mennä minun vuoteeseeni.

— Mutta missä sinä itse nukut?

— Kyllä minulla on sija.

— Anna minun nukkua lattialla vieressäsi.

— Nouda sitten olkia ja valmista tila.

Poika liikkui jo kuin kotonaan. Hänestä oli hauskaa mennä saliin, katsella kattokruunua ja tarkastella romuläjää, josta aina löysi jonkin kauniin esineen, mitä ei ollut ennen huomannut. Hänestä tuntui luonnollisimmalta asialta maailmassa, että salissa oli juuri mitä siellä oli: santaa, romua ja perunoita. Hän kantoi asuinhuoneeseen pari sylystä olkia, teki permannolle vuoteen ja rupesi ilosta nauramaan, kun hän istui oljilla. Oli hauskaa. Tuntui samanlaiselta kuin kotona maalla, kun oli nukkunut heinälatoon. Hänen piti sanoa hyvää yötä vanhukselle ja rukoilla äitinsä puolesta, mutta hän nukkui.

Hän heräsi siihen, että hänen päänsä alle pantiin tyynyä. Hän nukkui kuitenkin samassa taas.

Ei hän tietänyt, että vanha mies kauan istui hänen vieressään ja katseli häneen.

Kun hän aamuhämärässä heräsi, tuntui ikävältä ja ahdistavalta. Hän ei muistanut missä oli eikä hän voinut erottaa, oliko hän nähnyt unta vai oliko todella kaikki tapahtunut. Kun vanhus tuli, tunsi hän, että kaikki oli ollut totta. Mutta vanhus ei tänään ollut sama kuin eilen, poika pelkäsi häntä.

— Sinä olet nukkunut, sanoi ukko, — ja ikävöit äitisi luo.

Poika katseli ukkoa ja tunsi, että tämä näki hänen lävitseen.

— Ninive on kaunis kaupunki, sanoi outo mies.

Poika ei ymmärtänyt häntä, hän näki ainoastaan, että hänen huulensa olivat käyneet hyvin ohuiksi.

— Niniven lapsena on hyvä olla, jatkoi mies.

Poika ymmärsi äkkiä.

— Enkö minä enää koskaan saa tulla tänne? kysyi hän levottomana.

— Sinä rakastat Niniveä.

— Ninive on onneton, Ninive hukkuu! huusi poika hätääntyneenä.

— Ninive hukkuu, toisti outo mies.

Poika katsoi häneen ja pelkäsi. Hänen tuli yhtäkkiä hyvin ikävä vanhusta, jonka hän eilen oli nähnyt täällä.

— Anna minun tulla, rukoili hän. — Minä en kerro kenellekään, että olen nähnyt sinut.

— Mikset?

— Jumala ei tahdo.

Hetkisen katselivat outo mies ja poika toisiaan silmästä silmään. Ja siinä pojan kyyneltyvän katseen alla suli miehen silmä ja hyvyys laskeutui taasen hänen kasvoilleen. Hän oli taasen vanhus. Poika tuli niin onnelliseksi, että hän lankesi maahan ja syleili hänen polviaan.

— Minä kiitän Jumalaa sinusta, sanoi vanha mies ja laski kätensä pojan hiuksille. — Minulta otettiin pois ystävä ja sinä lohdutit minua.

— Anna minun olla aina täällä, pyysi poika ja painoi poskeaan vanhuksen polvia vastaan.

— Hän ei koskaan ollut pettänyt minua, hän ei koskaan ollut tuottanut minulle surua…

— Minä kyllä tulen tuottamaan sinulle surua, sanoi poika levottomana, — minä olen aina tuottanut vain surua, mutta anna minun kuitenkin olla luonasi!

Vanha mies ei kuunnellut häntä eikä poika voinut seurata hänen ajatustensa juoksua.

— Kaikki on turhuus, puhui vanhus, nähtävästi toistellen jotakin, jota hän oli lausunut hyvin usein. — Tomu ja tuhka on vanha Ninive ja tomu ja tuhka on oleva jokainen uusi Ninive. Sillä jokaisen Niniven otsaan seisoo kirjoitettuna Nautinto, mutta kaiken nautinnon loppu on tomu ja tuhka.

Poika päästi irti otteensa ja tuijotti puhujaan.

— Joona, oletko sinä Joona? kuiskasi hän.

— Turhuuden turhuus on elämä, sanoi vanhus soinnuttomasti, ikään kuin hän olisi ollut yksin.

Poika kävi kiinni hänen käsiinsä.

— Tule ja sano tämä Ninivelle.

Miehen kasvot muuttuivat omituisesti.

— Jollei Ninive tiedä! koetti poika puolustautua.

Outo mies hymyili ja poika ymmärsi hänen hymystään, että hän vihasi Niniveä.

— Mutta jollei Ninive tiedä, missä vaarassa se on! rukoili poika.

Silloin nauroi mies ja poika tiesi, ettei hän milloinkaan leppyisi Ninivelle. Poika heittäytyi oljille ja kyyneleet nousivat hänen kurkkuunsa. Hän puserteli olkia käsissään, oli kai noustava ja lähdettävä pois, lähdettävä maailmalle, jossa ei enää ollut kotia. Ja mitäpä täälläkään enää oli, kun vanha, hyvä mies oli poissa.

Vanha, hyvä mies ei kuitenkaan ollut poissa. Kun poika taasen löysi hänet, vihloi hänen sydäntään. Vanha mies oli niin murheellinen.

— Enkö minä koskaan saa tulla? kysyi poika hiljaa.

— Ihmisen täytyy aina olla yksin, vastasi vanhus.

Heitettiin lunta ruutuun, lunta tai hiekkaa. Heitettiin toisen ja kolmannen kerran. Vanhus meni ikkunaan ja teki joitakin merkkejä käsillään. Kun hän palasi, sanoi hän pojalle:

— Meidän pitää nyt erota. Mutta minä tahdon rukoilla sinulle näkevää silmää ja tuntevaa sydäntä. Ihmiset tahtovat nauttia ja muuttua tomuksi, ja niinkuin he tahtovat, niin heille tapahtuu. Kuolemaan asti.

— Kuolemaan asti, toisti poika soinnuttomasti, ja tuntien vanhuksen ohjaavan käden olkapäällään, liukui hän yli narisevien siltapalkkien ulos ovista pihamaalle. Portailla seisoi nuorukainen, jonka kasvojenilme oli poissaoleva kuin kuuromykällä.

* * * * *

Daniel Ståhle ei tietänyt, että hän oli ollut yötä sisarensa viettelijän isän, kuuluisan kauppias Sanfrid Säfstrandin luona. Hän oli sattunut tulemaan sinä ainoana päivänä, jolloin ukon sydän oli sulana, päivänä, jolloin vanhuksen ainoa ystävä, mustan- ja valkoisenkirjava villakoira oli kuollut. Jos hän olisi tullut eilen, olisi hän tavannut oven suljettuna, ja jos hän olisi tullut huomenna, olisi hän turhaan kolkuttanut. Mutta tänään olivat ovet olleet auki.