TOINEN OSA

1.

Mitkään kielojen muodossa tarjotut sovitusuhrit eivät auttaneet. Tosin oli Elma Liwiniin vuosien kuluessa sattunut monta sanaa, jotka olivat jääneet jäljelle ja säilyneet katkeruuden synnyttäjinä. Mutta Alexandra Paschin, vedenpinnalla uivan joutsenen, valkoisen papukaijan, suositun ja sisällyksettömän suloisen naisen sanoissa oli ollut erikoista myrkkyä, tai olivat ne kohdanneet uhrinsa erikoisesti myrkytykselle vastaanottoisena. Vai oliko niin, että sanat juuri siltä taholta olivat muita mahdottomammat sietää, vaikkapa ne olisivat olleet aivan myrkyttömätkin? Mahdottominta oli kaikkien ajattelemattomien sanojen joukossa sietää sellaisia, mitä ei itse milloinkaan olisi voinut lausua — kun itse oli toiseen maailmaan, toiseen rotuun kuuluva, joka ei puhunut ajattelemattomasti.

Hän tahtoi tyyten karttaa tätä — mutta se ei ollut niinkään helppoa, sillä Alexandra Paschilla oli kyky olla läsnä kaikkialla. Kaikkialla yhtä rakastettavan, ilmavan ylhäisenä, anteliaana, rikkaan pääkonsulin rouvana, oli hän kaikkialla synnynnäinen suosikki — Elma Liwinin oma elävä vastakohta.

Ei milloinkaan olisi Alexandra Paschin mieleen juolahtanut, että hän olisi voinut loukata ketään. Hän oli tottunut siihen, että hänen katsottiin aina esiintyvän maltillisesti ja moitteettomasti; Elma tiesi sen, mutta sittenkään ei haava parantunut, sittenkin kirveli sana: »Ikäimpi». Hylky, kaikkien muiden käymältä valtatieltä syrjään sysätty!

Se, joka sen oli Elmalle kertonut, ei tosin itse enää ollut ihan varma, että rouva Pasch itse todellakin oli tuon sanan lausunut. Yhdentekevää; se oli lausuttu seurassa, jossa rouva Pasch oli keskustana, ja tämä oli tietenkin miellyttävällä hymyllään sen hyväksynyt. Se riitti anteeksiannon kieltämiseen.

Kuitenkin oli tapahtunut jotakin, joka oli omituisesti lievittänyt kirvelyä, omituisesti muodostunut jonkinlaiseksi hyvitykseksi. Jälleen aivan pikkuseikka, mahdottomampi kiinnisaada kuin päivänsäde; mitätön tapahtuma kenelle muulle tahansa kuin Elmalle, ja sen hän tiesi, mutta kuitenkin oli se hänelle merkinnyt jotakin. Hän ei ollut maininnut sitä. Kenellepä hän olisi siitä puhunut. Kenen kanssa ylimalkaan voi puhua niin pienistä seikoista kuin lehden hyväilystä poskelle, kesäauringon kimmellyksestä vesipisarassa? Kaikkein vähimmin tietenkin Rick Brunjohannin kaltaisten ihmisten kanssa!

Syksyn kuluessa oli Rick saanut vanaveteensä uuden, mielenkiintoisen tuttavuuden, Erik Bourgstenin, erään göteborgilaisen.

Jos Göteborgissa tiedusteli Erik Bourgstenia, sai tietää, että hän oli liikemies, jolla oli monta rautaa tulessa, yritteliäs, hyvävainuinen ja jonkin verran häikäilemätön. Oli niitä, jotka eivät saattaneet häntä sietää, mutta ehkäpä se johtui vain siitä, että hänen uhkapelinsä niin usein onnistui. Niinkuin monet göteborgilaiset oli hän taiteen kokeilija ja musiikin harrastaja sekä kun niiksi sattui, lahjoittaja; mutta se ei sattunut hänelle usein. Hän tahtoi ennen kaikkea karttaa avuliaan mainetta, joka on kiusallinen kunniakehä. Hän oli ovela mies. Muuten ei hänestä ollut mitään pahaa sanottavana.

Tukholmaan hän tuli usein liikeasioissa, jotka olivat hänen pääasiallisena intohimonaan, ja huvittelemaan. Eräällä hänen Tukholmankäyimillään oli Rick Brunjohann joutunut häntä hieromaan erään vähäpätöisen vamman vuoksi, ja hän oli kutsunut Rickin teatteriin ja illallisille.

Seuraavana päivänä ei Rick malttanut hillitä haluansa selitellä Elmalle vaikutelmiansa. Rick oli psykologisten selittelyjen ystävä.

»Käsitätkö sitä tyyppiä? Harrastaa naisia, ei vain, yhtä tai toista, vaan kaikkia tai ainakin useimpia. Ei kuitenkaan mikään tavallinen tyttöjen pyydystäjä, ei mikään viettelijä, kaukana siitä! Ei, minä sanoisin häntä, en valloitusten, vaan tuttavuuksien kokoilijaksi. Hän osaa kuunnella, hän välittää todellakin siitä, mitä jollakin naisella on sanomista. Hänen äänettömyytensä toisen puhuessa vaikuttaa senvuoksi kuin miellyttävin maire. Tietysti on hänessä hiukan juutalaisverta ja hän on ollut paljon ulkomailla. Ihan täysiverinen ruotsalainen, joka ennen kaikkea on kasvatettu omahyväisyyteen, ei koskaan tule sellaiseksi.»

Elma antoi Rickin puhua, häntä keskeyttämättä. Hän tunsi Erik Bourgstenin. Niillä päivällisillä, joihin hänet oli kutsuttu vähän aikaa Pasch-jutun jälkeen, oli hän tavannut hänet.

Elma oli heti kiinnittänyt huomiota häneen, joka sitäpaitsi istui hänen oikealla puolellaan. Hänen oma pöytäkavaljeerinsa oli tehnyt parastaan tarjotakseen tavallista keskusteluravintoa, joka on ennakolta yhtä tunnettu kuin tällaisten kevätpäivällisten muukin ruokajärjestys, mutta syrjästä oli Elma tarkannut Bourgstenia, joka tuntui kokonaan kiintyneen naisensa sanoihin. Heidän keskustelustaan sattui muutamia sanoja Elman korvaan. Hämmästyksekseen huomasi hän naisen puhuvan itsestään, omasta elämästään. Olivatko he sitten niin läheisiä tuttavia, Bourgsten ja tuo nainen? Vähän ennen hän, Elma, oli päinvastoin nähnyt, että Bourgsten esiteltiin tälle naiselle, ja nainen oli edelleenkin sentään jonkin verran pidättyväinen: puhui silmäluomet puoliksi alhaalla ja loi väliin nopean, aran silmäyksen ympärilleen. Bourgsten oli ilmeisesti heti, niin uskomattomalta ja käsittämättömältä kuin se tuntuikin, saavuttanut naisen luottamuksen. Luottamuksellisuus oli silminnähtävä.

Elma kuuli naisen sanovan: »Siinä nyt näette, herra Bourgsten, niin yksinkertaista ja kuitenkin mahdotonta selvittää!»

Vähän myöhemmin oli Bourgsten, kuten kohteliaisuus vaatii, kääntynyt Elman puoleen, josta hän ilmeisestikään ei ennestään tiennyt mitään. Mitä he olivat puhuneet, senkin oli Elma pian unohtanut, mutta ihan tavallista keskusteluruokaa hän ei ollut tarjonnut, ja Elma muisti ennen kaikkea huomaavaisen katseen, omituisen, luottamusta herättävän kuuntelutavan — makeiseksi oli Rick sitä sanonut. Elma oli tästä katseesta tuntenut itseluottamuksensa kohoavan. Näillä päivällisillä, joille hän oli tullut päättäen olla luonnollinen ja iloinen, ottaa osansa huvista niinkuin kaikki muutkin vieraat, mutta heti alusta tuntenut tavallisen, masentavan varmuuden jälleen epäonnistuvansa, kohotti Bourgstenin läsnäolo hänet taas muiden ihmisten tasolle. Hän lähti päivällisjuhlista melkein mystillisesti vakuutettuna siitä, että Bourgsten oli jäänyt muistelemaan häntä.

Tosin olisi tämän vielä paremmin pitänyt muistaa varsinaista pöytätoveriaan ja ehkä vielä paria muuta — sillä Elma Liwinin kanssa hän ei ollut erin kauan keskustellut. Kuitenkin tuli Elma kotiin illalla onnellisen mielialan vallassa. »Me tapaamme vielä», oli Bourgsten sanonut, ikäänkuin olisi tarkoittanut, että se, mitä tahtoo, tapahtuu, siitä ei tarvitse olla huolissaan. Oli näyttänyt siltä kuin Bourgsten olisi pitänyt heidän tuttavuuttaan voittona.

»Elegantimpaa flirttiä ei voi ajatella», jatkoi kokenut Rick. »Ei ainoastaan tavallista sanaleikkiä, keimailua, teeskenneltyä sukupuoliviehätystä. Ei, hänen ilmapiirissään on jotakin, kuinka sanoisin: tuttavallisuuden vaarallinen lahja. Ei kysymystäkään, tavataanko toiste ja milloin. Kaikki on jätetty romanttisen, mieltä jännittävän sattumauskon varaan. Hänen aikansahan onkin peräti tarkkaan varattu. Hän matkustaa ulkomaille huomenna. Se tuntuu tosiaan murheelliselta. Luulenpa totisesti, että olen häneen rakastunut.»

Elma kohautti harteitaan ja poltteli. Rick oli hänestä vieläkin vastenmielisempi kuin tavallista. Sellaiset sanat kuin »sukupuoliviehätys» tai »aistimia kiihoittava» tuntuivat hänestä raaoilta; mutta hän kadehti kuitenkin toista siitä, että tämä rohkeni käytellä niitä niin luontevasti ja vapaasti.

Elma kysyi, oliko hän naimisissa.

»Eronnut.»

»Sitten neuvon sinua vain vakavasti pyydystämään häntä. Se onnistuu kyllä», sanoi Elma oraakkelimaisesti savupilven keskeltä.

»Hänellä kuuluu olevan rakastajatar, jota hän ylläpitää, Molly Faber.»

Vastenmielisyydentunne Elmassa voimistui. Aina sama mauton sukupuolielämä! Hän ei enää vastannut.

Mutta Rick ei niin vähästä masentunut. Bourgstenin vakavaa pyydystämistä hän ei aikonut laiminlyödä, ilman Elman neuvoakaan. Sillä Bourgsten oli tosiaan hänen mielestään tavoittelemisen arvoinen puoliso.

Elma meni takaisin omaan huoneeseensa. Valmistelut erästä vuosikokousta varten, johon hänen oli mentävä edustajana, olivat kiireimmillään; tärkeitä papereita odotti hänen pöydällään; hän poltteli ja työskenteli pari tuntia. Tiedettiin, mihin hän pystyi; hän oli työmyyrä, selväpäinen ja järjestelykykyinen, siitä oli tultu vähitellen yksimielisiksi. Joskus oikaisi hän selkäänsä ja nosti päätänsä. Aivan samalla tapaa oli hänen isänsä, tuomiorovasti, oikaissut itseänsä levähtääkseen, kun hänellä oli runsaasti töitä. Elma hymähti sitä muistellessaan. Hän oli monessa suhteessa isänsä kaltainen ja tiesi nyt, että hänen oli kiittäminen tätä enimmistä kyvyistään.

Elämänsä aikaisemman haaksirikon jälkeen ja monien vuosien aikana kertyneen parantumattoman katkeruuden jälkeen hänen ei ainakaan tarvitsisi kärsiä haaksirikkoa ammatissaan. Olipa mahdollista, että tulossa oleva kongressi kohottaisi hänen nimensä etualalle.

Jonkinlaista hyvitystä saattoi siitä koitua.

»Hyvitystä!» ivasi hän itseään seuraavassa hetkessä. Mikä hyvitys se oli, että valittiin uuteen johtokuntaan, pääsisi kenties vähitellen kapuamaan puheenjohtajaksi tai jonkin laitoksen esimiehyyteen. Voittaa erinäisiä ammattikilpailijoita, saada tunnustusta, kuvansa sanomalehtiin, joita hän halveksi — ja vihdoin kuolinmaininnan, joka kalliin perhekunnian vuoksi tyydyttäisi hänen sisaruksiansa, joiden kanssa hän muutoin tuskin lainkaan piti yhteyttä, ja jotka moittivat hänen omintakeista olentoansa.

»Minä olen kokenut kaikki», ajatteli hän. »Kaikkialla samaa mutaa pohjalla! Kunnianhimo ei ole Elma Liwinille mikään pelastuskeino.»

Hänen ajatuksensa kääntyivät sensijaan toiselle tolalle. Ilman, että hän itse sitä aluksi oli huomannut, olivat kiistämättömät menestykset jo saavutetut tai ilmeisesti tulossa olevat, kuitenkin yhä enemmän auttaneet häntä kamppailussaan kärsimiensä vääryyksien tietoisuutta vastaan. Muutamia vuosia sitten hän olisi kukaties vain painanut päänsä alas kykenemättä kapinoimaan jonkun Alexandra Paschin halveksivia sanoja vastaan. Nyt hän tunsi niiden tehneen kipeätä juuri senvuoksi, että ne olivat koettaneet työntää häntä pois erinäisistä, itsepäisellä kamppailulla saavutetuista itseluottamuksen asemista.

Ja hän oli säilyttänyt Bourgstenin kiitollisessa muistossa juuri sen tähden, että tämän käytös, tämän osoittama huomaavaisuus olivat auttaneet asemien säilyttämistä.

Kohtauksensa jälkeen Bourgstenin kanssa oli Elma jälleen rohkeammin ruvennut ajattelemaan miehiä. Tosin ei hänen tavassaan puhua heistä ollut mikään muuttunut. Hän seurasi herpoumattoman innokkaasti naisasialiikkeen voittoja, anomuksia tämän liikkeen edistämiseksi esiintyi edelleenkin hänen samoin kuin muiden naistoimialoilla etevien henkilöiden allekirjoittamina. Työssään hän oli aloiterikas, kekseliäs, ja se vaikutelma oli yhä kasvamassa, että hän oli huomioon otettava voima — siinä kuin joku mieskin, mutta ensimmäistä kertaa elämässään hän oli alkanut tuntea puutteeksi tuttavuuksien tai ystävyyssuhteiden puutetta miesten kanssa.

Hän meni niin pitkälle, että antoi Gavelströmin muiston astua esiin siitä unohduksen hämärästä, johon se oli työnnetty. Hän pakotti itsensä katselemaan omaa kohtaloansa historiantutkijan kylmyydellä, ja se kävi tuskattomammin kuin hän oli luullut.

Minkävuoksi oli Gavelström ollut ainoa mies hänen elämässään?

Että hänen elämänsä aikaisemmassa suhteessa, suhteessa mainitsemaamme nuoreen rouvaan, oli ollut myöskin erotiikkaa, sitä ei Elma itsekään salannut. Ystävättären myöhemmät kohtalot, joihin aina vaikutti voimakas intohimo toisia naisia kohtaan, ja jotka vähitellen johtivat loppumattomiin selkkauksiin ja usein uudistuviin oleskeluihin hermosairaaloissa, oli sen hänelle vahvistanut. Mutta hän itse ei tuntenut eikä ollut koskaan tuntenut halua uusiin, samansuuntaisiin kokemuksiin. Hän tunsi itsensä turvalliseksi naisten parissa, ja turvallisimmaksi yksinäisten ja pidättyvinten joukossa.

Rickistä hän oli todellakin toivonut itsellensä muita jonkin verran läheisempää ystävätärtä; hän oli vuosien kuluessa joutunut kaipaamaan lämpimämpää alttiutta — ei mitään muuta, mutta se oli joka tapauksessa osoittautunut olevan hairahdus.

Ainoastaan miehet olivat olleet poissa hänen laskelmistaan — ja hän itse tuntui olevan tyyten ulkopuolella näiden laskelmia. Minkä vuoksi? Ehkäpä sentähden, hän arveli, että hän itse oli ollut niin arka, ei ollut tahtonut joutua kiusaukseenkaan puhua eikä tulla siihen pakotetuksi; hänhän ei olisi voinut mennä avioliittoon paljastamatta salaisuuttaan. Parempi silloin vaieta, paeta. Ja hänelle oli käännetty selkä, kun oli ymmärretty kukaties, että tie hänen sydämeensä oli liian pitkä ja koluinen.

Ajatellessaan Bourgstenia hän tunsi kuitenkin jonkinlaista tyydytystä. Tämä oli ollut ensimmäinen, joka omituisella tavalla oli järkyttänyt hänessä uskoa, että hän todellakin olisi ulkopuolella kaiken läheisemmän inhimillisen yhdyselämän.

Niinpä Elma piti kiinni hänestä, kun sisäiset pahat henget ahdistelivat. Bourgstenissa, jolla ei siitä ollut aavistusta, oli Elman levoton mieli saanut satunnaisen ankkuripaikan.

2.

Koko talven puhui Rick Brunjohann nyt alituisesti tästä Bourgstenista. Milloin hän oli ulkomailla, rakastajatar mukanaan, milloin luuli Rick hänen katkaisseen välinsä tämän kanssa, kun hän oli kotonaan Göteborgissa, missä hänen äitinsä toivoi ennen kuolemaansa näkevänsä hänet uusissa naimisissa. Itse oli Bourgsten nelikymmenvuotias. Sitten hän tuli Tukholmaan, jossa hänellä oli lukemattomia seurakumppaneita, liikeasioita, päivällisiä ja aamiaisia. Juhlittujen öiden jälkeen tiedettiin tuon väsymättömän työihmisen kuitenkin seuraavana aamuna kello kymmeneltä olevan konttorissaan, jonka hän oli hiljattain perustanut Göteborgin liikkeensä haaraosastoksi.

Rick oli selvillä kaikista hänen hankkeistaan; hänellä näytti olevan ensiluokkaisia tiedustelijoita. Itsellensä Bourgstenille hän ei tunkeilevasti tai suorastaan tyrkyttänyt itseään, sitä piti hän epäviisaana, mutta kuinka olikaan, tuli kuitenkin eräs päivä, jolloin Bourgsten soitti ja ehdotti teatterissa käyntiä tai kutsui hänet joillekin päivällisille. Rick oli miellyttävän näköinen, hän oli nainen, jonka kanssa sopi näyttäytyä ulkosalla, ja hän oli tänä vuonna pannut vaatteisiinsa enemmän rahaa kuin milloinkaan ennen. Ennen lähtöänsä hän tuli Elman luo. Milloin hänellä oli ruskea, milloin sininen tai musta puku. Eräänä päivänä hänen pukunsa oli punainen, miltei uhittelevan punainen.

»Sinä olet hullu», sanoi Elma, »ja mikä pahempaa: mieshullu!»

»Kultaseni», vastasi Rick, »älä usko, että kukaan saa minua askeltakaan pitemmälle kuin itse tahdon. Rick on hyveellinen tyttö, ja se kannattaa.» Elma oli vaiti, istui mukavasti tuolillaan jalat ristissä ja antoi toisen mennä. Kului päivä toisensa jälkeen: joskus näyttivät Rickin osakkeet Bourgstenin silmissä kohoavan, joskus arveluttavasti alenevan, ja Rick koetti löytää siihen syytä: liikehuolia, rakastajattaren arvon paranemista, useita juhlapäivällisiä ja niin edespäin.

Elma Liwinin piti olla työpaikallaan eräässä suuressa kutomoliikkeessä, jolla oli oma koulunsa, joka aamu kello 10. Hän tuli kotiin päivälliselle ja vietti sitten useimmat illat itsekseen. Jos joku kävi hänen luonaan tai hän itse meni jonnekin, oli asia kuitenkin tavallisesti päättynyt viimeistään kello 11, mutta senjälkeen hän valvoi vielä kauan työskennellen, poltellen, antaen ajatusten jauhaa aina jokseenkin samoja uria, kolmen, neljän kysymyksen kimpussa askarrellen.

Yhdentoista tai kahdentoista aikaan tuli Rick vuorostaan kotiin; hän oli ollut joko teatterissa tai elävissäkuvissa tai jossakin kerhossa tai kokouksessa. Jos hän näki valoa Elman huoneessa, ehdotti hän kahvia, lämmitti sen kaasukeittiössä, ja molemmat naiset joivat kumpikin kupin, ennenkuin Rick meni vuoteellensa ja nukahti silmänräpäyksessä, nukkuakseen terveelliset kahdeksan tuntia huoneessaan, jonka ikkuna oli auki. Mutta Elma valvoi edelleen.

Hän poltteli ja työskenteli, oikaisi itsensä ja lepuutti selkäänsä, sulki silmänsä, kuunteli yön ääniä. Avasi hetkeksi ikkunan tuulettaakseen pois tupakansavun, kuuli kirkonkellojen lyövän kaukana.

Eräänä iltana hän muisti sinä päivänä täyttävänsä neljäkymmentä vuotta. Ei kukaan ollut sitä ajatellut tai sitä tiennyt, taikka myöskin olivat ajateltavissa olevat onnittelijat, kuten sisarukset tai nuoruuden tuttavat, unohtaneet sen. Yhdentekevää.

»Tänä keväänä olisi tyttöni täyttänyt kolmetoista vuotta», ajatteli hän. »Niin, hän olisi jo iso tyttö.»

Ja se liikutti äkkiä hänen mieltään enemmän kuin tämä ajatus ennen oli tehnyt.

Niinkuin lapsi kerran tuottamalla hänelle kovia kipuja oli irtaantunut hänen ruumiistaan ja vastasyntyneenä, avuttomana ja mykkänä, hänen luomatta siihen edes silmäystä, viety pois hänen luotaan, oli hän sulkenut sen ulos myöskin ajatusmaailmastaan. Äidillisyys, hän ajatteli itsekseen, on suureksi osaksi lörpöttelyä, teennäistä palvontaa, josta herkkämieliset lopulta ovat tehneet jonkinlaisen uskonnon. Kuinka paljon joutavaa jaaritusta pidetäänkään pyhästä äiteydestä, josta niin moni pohjimmaltaan olisi tahtonut päästä ja tunnustanut sen olevan vain kiusallisena rasituksena, jos vain olisivat uskaltaneet. Elma puolestaan ajatteli eläneensä ilman kaikkea tuota varsin hyvin, joskaan ei juuri onnellisena, se oli totta, mutta se oli riippunut muusta. Jos jokin seikka sattumalta ensi vuosina muistutti hänelle lasta, näki hän edessään vain pienen, epämiellyttävän, punakan olion, jommoisia hänen oli silloin tällöin ollut pakko ihailla naimisissa olevien ystävätärten luona. Sittemmin ei edes tätä mielleyhtymää syntynyt. Pitkät ajat oli lapsi kokonaan poissa hänen ajatuksistaan.

Mutta ajanpitkään ei tämäkään käynyt. Hän tapasi pikku tyttöjä matkalla kouluun tai koulusta pois; ne saattoivat olla yhdeksän, kymmenen, yksitoista, kaksitoista, kolmetoista vuotiaita. Ne olivat pikkupersoonia, joilla oli omat ajatuksensa, toivomuksensa ja pettymyksensä, he olivat jo koonneet jonkin verran kokemusta, kykenivät jo tekemään vertauksia; heidän kanssaan ei enää jokellettu, heille puhuttiin, ja he vastasivat ja tekivät sillä välin hiljaisia huomioitaan, he alkoivat kasvaa ihmisiksi.

»Sellainen olisi minun omakin tyttöni ollut», täytyi hänen väkisinkin ajatella näitä koulutyttöjä kohdatessaan, tyttö, jonka nimeä Elma ei edes tiennyt. »Minkä nimen neiti tahtoo hänelle antaa?» oli kätilö kysynyt. »Rouva voi antaa hänelle oman nimensä», oli Elma vastannut, mutta ei ollut jälkeenpäinkään kysynyt kätilön etunimeä.

Jos lapsi lainkaan enää eli?

Elman toiminta samariittiyhdistyksessä ja hänen vähitellen saavuttamansa elämäntuntemus olivat opettaneet hänelle, että kuolleisuusprosentti aviottomien, kasvatusäideille umpimähkäisesti jätettyjen lasten keskuudessa oli suuri. Hänen ihmisistä saamansa kokemus oli myöskin sanonut hänelle, ettei palvelevainen kätilö, enempää kuin sekään nainen, joka oli vastasyntyneen noutanut ja kantanut pois harmaassa villasaalissa, saattanut olla kovinkaan luotettava henkilö. Lapsesta oli maksettu verraten runsas summa: Elma oli itsekseen tahtonut nöyryyttää sen kadonnutta isää suorittamalla yksin ja tinkimättä kaikki kustannukset, mutta hän oli sittemmin ymmärtänyt, että summaa arvatenkin oli pidetty vain odottamattoman hyvänä saaliina. Hän oli antanut sen vaatimatta edes kuittia.

»No niin, jos lapsi oli kuollut pienenä, entäpä sitten! Sopiko elämää pitää onnena tai armona?»

»Ei», vastasi katkeruus, ja joskus oli Elma uskotellut itselleen, että lapsen oli varmasti täytynyt kuolla; se ajatus vaimensi lapsen kohtaloa koskevan levottomuuden.

Mutta ihan varmahan ei kuitenkaan voinut olla.

Pitkän talven jälkeen tuli jälleen uusi kevät. Yhä pitemmälle oli Elma tottunut lykkäämään aikaa, jolloin hän vihdoin laskeutui vuoteellensa, ja nyt se alkoi joskus siirtyä ensimmäiseen aamun sarastukseen. Unettomuus alkoi tuntua rasitukselta. Nyt ei enää tapojen muutos olisi auttanut, se oli jo liian myöhäistä — hän ei enää nukkunut.

Hän nautti pulvereita, hän koetti kaikkia suositeltuja keinoja unta saadakseen, mutta viikko viikolta yhä kirkkaammaksi ja armottomammaksi käyvä aamuvalo tapasi hänet aina yhtä hereillä, ajatukset jauhaen, jauhaen lakkaamatta: hän tunsi kaipuuta päästä irti yksinäisyydestään, kaipuuta johonkin muutokseen, kyllästymistä saavuttamiinsa menestyksiin ja halua aivan toisenlaatuisiin, hän muisteli Bourgstenia ja tämän luottavaista äänensävyä; hän muisteli lasta — lasta.

Elman kärsivällisyys loppui, hän raivosi, hän kuritti kapinallista ruumistaan jääkylmillä suihkeilla minuuttikaupalla; ei mikään auttanut. Lääkärin apua hän ei tahtonut etsiä.

Eräänä yönä hän makasi liikkumattomana vuoteellaan silmät kiinni, ja juuri kun hänestä tuntui, että hän tosiaan oli uneen vaipumassa, kuuli hän eteisen patenttilukon raksahtavan ja Rickin varovaiset askelet. Tavattoman myöhäänpä Rick tulikin kotia; Elma katsoi kelloa: kolme.

Mutta Rick ei mennyt, kuten hänen tapansa yleensä oli, makuuhuoneeseensa yhteisen seurusteluhuoneen läpi Elman ovelle katsahtaen. Elmasta tuntui, että hän sen sijaan meni pihanpuoleiseen pieneen ruokasaliin, joka oli huoneiston erillisin huone, hänestä tuntui myöskin, että Rick ei ollut yksin; Elma oli kuulevinaan, vaikkakin sangen epämääräisesti, useampia ääniä. Sitten ne vaikenivat, mutta Rick ei tullut takaisin. Arvatenkin hän oli sulkenut salin oven ja siten mahdollisen seuransa kanssa poistunut kuultavilta.

Elma ei voinut hillitä itseänsä. Hänen täytyi nousta katsomaan, mitä oli tekeillä. Hän kääräisi ylleen yönuttunsa, paksun silkkisen miehen vaipan, ja tallusti ulos. Hän pysähtyi salin ovelle. Aivan oikein: siellä oli ihmisiä: kuului miehen ja naisen ääntä, Rickin hillittyä naurua, lautasten ja lasien kilinää. Elma aukaisi oven.

Pöydän ääressä istui nuori, hännystakkinen mies. Elman ensimmäinen vaikutelma oli hämmästys: vieras ei ollut Bourgsten. Hän oli heti äänen kuullessaan luullut olevansa varma, että sen täytyi olla Bourgsten, ja tämä oli saanut hänet sokeaan raivoon. Mutta raivo ei kuitenkaan lauhtunut, vaikka henkilö oli aivan toinen. Olihan hän maannut unettomuutensa tuskissa sillä välin, kun nuo molemmat, Bourgsten tai ei-Bourgsten ja Rick, hävyttömän hilpeinä, hänen olemassaolonsakin unohtaen, leikittelivät leikkiänsä.

Vieraan vieressä seisoi Rick, yllään rohkea, punainen pukunsa ja kaatoi höyryävää kahvia, pöydällä oli juustoa, voita ja leipää.

»Mitä sinä tarkoitat, Rick?» huusi Elma.

»Herra siunatkoon!» vastasi sairasvoimistelijatar, »kylläpä sinä säikytit minua!»

Ja nopeasti hän selitti, kuinka hän ja nyt sanomattoman nolostunut nuori mies, luutnantti, hänen toverinsa Sentraalista, olivat olleet erittäin hauskassa illanvietossa. Senjälkeen he olivat olleet kävelyllä ja tulleet nälkäisiksi. Luutnantin huoneeseen, jossa myöskin oli ruokavaroja, ei Rick tähän vuorokauden aikaan tahtonut mennä, niinpä oli hän sen sijaan ottanut luutnantin mukaansa omaan asuntoonsa.

»Tämähän oli riittävän arvovaltainen paikka», sanoi hän.

»Ei tämän jälkeen», vastasi Elma.

Suuttumus kiehui hänen sisässään. Toiset näkivät hänen kattolampun sähkövalossa ensin sävähtävän tulipunaiseksi ja heti senjälkeen taas käyvän kalpeaksi — aivankuin naiset samariittiyhdistyksen johtokunnan kokouksessa kerran olivat hänet nähneet. Luutnantti oli hämillään noussut. Rick asettui hänen viereensä ja kuiskasi jotakin.

»Mitä sinä kuiskailet, kuinka sinä uskallat kuiskata ihan minun nenäni edessä, minähän tiedän kuitenkin, mitä sinä sanot — tiedän, mitä kaikki ihmiset sanovat!» huusi Elma mielettömänä.

»Jos he sanoisivat, että sinä esiinnyt kuin vanha siveyshyeena, osuisi se paikalleen», vastasi Rick, »mutta muutoin minä vain kuiskasin: 'mene nyt, Klas'.»

»Niin, tehkää niin hyvin ja menkää nyt, hyvä herra», vahvisti Elma. »Koti on myöskin minun, älkääkä kuvitelko, että se on mikään avoin kapakka — tai ehkäpä jotakin vielä pahempaa — kello kolme yöllä.»

»Pyydän tuhannesti anteeksi», sai luutnantti vihdoin sanotuksi.

Hän asettui perusasentoon, kumarsi ja poistui.

Elma palasi huoneeseensa ja heittäytyi vuoteelleen. Kohtaus oli ohi, se oli helpottanut, hän tunsi vain kauheata raukeutta.

Niin pian kuin eteisen ovi oli raksahtanut kiinni, riensi Rick Elman luo.

»Oletko sinä ihan päästäsi pyörällä?»

»Minä en aio puhua sinun kanssasi, Rick.»

»Siinä erehdyt, sillä nyt aion minä puhua. Etkö sinä luule minun huomanneen, että joka kerta, kun tulee vain puheeksi joku mies, sinä joudut suunniltasi. Ties' Herra, mitä sinä miehistä kuvittelet! Ihmisiähän hekin ovat, mutta elävän mieshenkilön näkeminen tässä pyhässä huoneistossa on sinusta mahtanut olla jotakin hirvittävää! Minä myönnän, että aika oli myöhä, mutta minä sinä minua pidät? Klas on minun toverini ja hyvä poika eikä käsitä asiaa väärin. Meillä oli yksinkertaisesti nälkä.»

»Tänään Klas, toisena päivänä kallis Bourgsten! Minä en tahdo tietää semmoisista löyhyyksistä», vastasi Elma.

Mutta Rick oli vuorostaan vähitellen myöskin suuttunut. »Eiköhän se pohjimmalta johdu siitä, että sinun ei itsesi ole onnistunut saada ketään Klasia tai kallista Bourgstenia, että sinä noin hullaannut. Tahtoisinpa tietää, minkälainen sinun mielikuvituksesi oikeastaan on!»

Rick meni ikkunan luo ja veti kierrekaihtimen ylös. Yö oli joka tapauksessa tärvelty. Jos Elman ja hänen piti riidellä, niin oli paras tehdä se perinpohjin heti. Mutta kääntyessään jälleen Elman puoleen hän hätkähti.

Elma oli heittäytynyt suulleen patjalleen ja hytki itkusta, tyynyn välistä alkoi kuulua kauheita, tukahtuneita ääniä kuin pidätettyä mylvinää, lapsivuoteella olevan naisen tai kaiken ulkonaisen hillinnän unohtaneen ihmisen ulinaa. Rick ei ollut koskaan kuullut tai nähnyt ketään, saatikka sitten Elma Liwiniä, sellaisena, ei koskaan kuvitellut, että pidättyväinen, muodoista arka Elma saattaisi ensin hairahtua niin hassusti kuin äsken salissa ja vielä vähemmin, että hän voisi heittäytyä noin ankaraan itkuun.

Rick ymmärsi yhden asian: että hänen oli jollakin tavoin täytynyt haavoittaa Elmaa hirveästi, mutta kuinka se oli ollut mahdollista, sitä hän ei ymmärtänyt.

Aamutunnit kuluivat rauhoitus- ja lohdutteluyrityksiin. Kaikki pantiin unettomuuden tiliin. Kun Elma oli päässyt puuskan ohi — ja hän sai itsensä hallituksi jotenkin pian — ei hän enää itkenyt, hän tunnusti kiihtyneensä liikaa. Hän makasi liikkumattomana, ja kun hänen päätänsä kivisti, valeli Rick hänen ohimoitaan ja pyyteli puolestaan anteeksi. He erkanivat vihdoin kumpikin hiukan levähtääkseen, ja kun Hulda toi aamulla sanomalehteä, luuli Elma saaneensa sittenkin hiukan unta.

Vähän ennen puolta kymmentä oli hän, kuten tavallista, valmis syömään aamiaista ja menemään työhönsä. Rick oli jo ulkona matkalla ensimmäisen senpäiväisen potilaansa luokse, ja se tuntui Elmasta suurelta helpotukselta. Hän sanoi Huldalle, ettei tulisi päivälliselle kotiin, vaan vasta sangen myöhään.

Kuten tavallista kulki Elma Humlegårdenin poikki. Satoi ja hän käänsi vaipankauluksen pystyyn, pisti kätensä taskuun ja astui ripeästi. Jälleen oli yksi elämän säälimättömiä sanansaattajia tuonut hänelle sellaisen satunnaisen sanan, joka ei tarkoittanut mitään pahaa, mutta joka kuitenkin repeli hänen mieltään.

»Senkö vuoksi, ettei sinun itsesi ole onnistunut saada ketään Klasia tai Bourgstenia?»

»Onnistunut saada!» Siinä se oli taas. Sitä siis ajatteli myöskin Rick, etteivät miehet hänestä huolineet, ja sitä ei voinut tällä kertaa, kuten muulloin, selittää välttämättömästä, torjuvasta varovaisuudesta johtuvaksi. »Onko minussa todella jotakin vikaa?» ajatteli Elma tuskallisesti. »Olenko tosiaan niin peräti erilainen kuin muut?» Arvatenkin huomasi jokainen vastaantulija sen hänestä ja hymyili salassa: »mikä se tuo huopahattuinen, miesmäiseen päällystakkiin puettu olento on — omituisuuden tavoittaja, sitä ei suvaita.

Elma ei uskaltanut katsoa ympärilleen. Hänen päätänsä kivisti, jalat eivät tahtoneet jaksaa kantaa häntä eteenpäin; hän painoi leukansa palttoonkauluriin, ikäänkuin se olisi voinut hänet piilottaa, eikä katsahtanut edes ylös, kun eräässä kadun kulmassa töyttäsi yhteen erään vastaantulijan kanssa. Samassa hän kuuli ystävällisen äänen:

»Pyydän anteeksi, mutta eikö se ole neiti Liwin?»

Hänen edessään seisoi Erik Bourgsten. Nyt ei käynyt peräytyminen, täytyi pysähtyä. Hänen täytyi kuulla kohteliaita sanoja jälleennäkemisen hauskuudesta, sietää toisen katselevan hänen valvonnan rasittamia kasvojansa, miehen mielestä tietenkin uskomattoman, epänaisellisen ja rumentavan hatun alla.

Bourgsten tiedusti hänen vointiansa, kyseli yhteisistä ystävistä:

»Vai tapaatte heitä niin harvoin. Se on vahinko heille ja teille itsellenne.»

Elma yritti jatkaa matkaansa, mutta Bourgsten pidätti häntä kysymyksillä.

»Asutteko edelleenkin yhdessä neiti Brunjohannin kanssa?»

»Asun», vastasi Elma, »mutta en kauempaa kuin syksyyn saakka.»

Ajatus, että täytyi vielä kokonainen pitkä talvi joka päivä nähdä tai vain lähettyvilläänkin sietää Rickiä, tuntui Elmasta samassa aivan mahdottomalta.

»Mutta eikö teidän olonne tule tyhjäksi?» kysyi Bourgsten.

Elma vastasi nyrpeästi:

»Tuskin vain.»

He seisoivat muutaman sekunnin ääneti. Bourgsten tarkkasi häntä. »Minkähänlaatuinen nainen tuo mahtaa olla?» ajatteli hän. Elman umpinaisuus ei hänestä lainkaan ollut vastenmielistä. Mitä nuo epäluuloiset silmät niin ankarasti epäilivät? Ja miksi tuo kauniskaarteinen suu niin harvoin hymähti? Kun Elma kiiruhti kulkuansa, silmäsi Bourgsten vielä hänen jälkeensä; hänen astuntansa oli hyväryhtinen, aivan toisenlainen kuin niin monien muiden naisten, sileä, suoraviivainen puku ja koko olento oli tyylikäs. Mutta kun Elma kiiruhti askeliansa päästäkseen kääntymään seuraavassa kadunkulmassa, näytti hän kuin takaa-ajetulta.

3.

Sen onnettoman päivän jälkeen alkoi Rick kohdella Elmaa kuin jonkinlaista potilasta. Hän esiintyi kahta huomaavaisemmin, edellytti kohtauksen mahdollisuutta vähimmästäkin aiheesta ja säästi, missä suinkin osasi, Elman hermoja, jopa hänen ruumiillisia voimiaankin, ottaen hoitaakseen muutamia pieniä taloustoimia, jotka aikaisemmin olivat olleet Elman osalla.

Elma pani sen merkille pilkallisesti.

»Rakas Rick», sanoi hän, »tämä käy meille liika rasittavaksi ajanmittaan. On parasta, että meidän tiemme erkanevat.»

»Minä olen ajatellut samaa», vastasi Rick, »luultavasti menen muuten ensi syksystä naimisiin.»

»Bourgsteninko kanssa?»

»Kuka tietää.»

»Sangen edulliseksi katsottava liitto», huomautti Elma.

»Niinkö katsot?»

»Mitä sinä itse ajattelet?»

Kernaasti olisi Rick tahtonut ajatella jotakin, mutta ei todellisuudessa tiennyt mitään. Bourgsten ei ollut niitä, jotka tuhlailivat toiveiden antamista.

Rick ja hän olivat tavanneet jokseenkin hiljan, ja Rickin oli täytynyt katsoa sitä kertaa suoranaiseksi tappioksi. Hän tiesi myöskin, että Bourgsten ennen pitkää taas lähtisi ulkomaille, ja kaikesta päättäen rakastajattarensa kanssa. Sitä tervetulleempi oli odottamaton uusi Bourgstenin soitto vain muutamia päiviä skandaaliyön jälkeen. Bourgsten ehdotti lunchia. Rickistä tuntui, että hänen osakkeensa näin ollen ehdottomasti olivat jälleen nousseet, ja hän ilmoitti sen riemuiten Elmalle.

»Minä tunnen sisässäni, että meidän edessämme nyt on ratkaisun hetki», sanoi hän.

Mutta Bourgsten kutsui neiti Brunjohannin ulos tällä kertaa ainoastaan saadakseen tietää jotakin Elma Liwinistä. Hän söi aina lunchinsa ulkona, milloin minkin tuttavansa seurassa. Sillä tavoin hän sai vähitellen selvän paljosta, mikä saattoi olla liikemiehen hyvä tietää, tietoja erinäisten piirien tai henkilöiden keskinäisistä suhteista tai muita sellaisia henkilötietoja, jotka häntä huvittivat.

Rickiä ei tarvinnut pyytää kertomaan tuota yöllistä kohtausta. Tuttavallisuutensa Klas-luutnantin kanssa hän löi pöytään valttina. Elman esiintymisen hän selitti ilman mitään ilkimielisyyttä vain erinomaiseksi esimerkiksi siitä, kuinka pitkälle unettomuus voi viedä muutoin moitteettoman henkilön.

Bourgsten ei maininnut mitään kohtauksestaan neiti Liwinin kanssa tapahtuman jälkeisenä aamuna. Hän oli ylimalkaan vaiennut heidän tuttavuudestaan, ei senvuoksi, että sitä piti pitää salaisuutena, vaan tottumuksestaan, ettei toiselle naiselle puhunut toisesta: parempi että he saivat itse puhua.

Hän kuunteli Rickin kertomusta mielenkiinnolla, hänen selitteleviä lausunnoitaan hajamielisemmin, sillä hän tunsi jo ne radat, joita myöten Rickin ajatus yleensä juoksi, mutta oli ritarillinen eikä osoittanut, että jo osasi hänet ulkoa.

Ohimenevä kiusaus, jota hän kerran oli tuntenut asettua Rick Brunjohannin kanssa lähempään suhteeseen, oli kauan sitten voitettu: se oli sellainen kiusaus, joka saattoi viritä hänessä useinten naistuttaviensa parissa ja joka silloin antoi yhdessäololle väriä ja jonkinlaista jännitystä, kunnes hän piankin huomasi halun haihtuneen uusien pyrkimysten tieltä tai yksinkertaisesti ilmeisen vaaran välttämiseksi.

Rick sanoi:

»Mutta asumaan enää yhdessä Elman kanssa en syksystä alkaen suostu. Miesvihaajasta ei ole minulle toveria.»

»Luuletko sinä, että hänen arvoituksensa avain todellakin on miesviha?»

»Luulen, vaikka hän muuten piilottaa itsensä hyvin.»

»Ja mitä aiot sinä itse tehdä, Rick?»

»Kesä menee hyvin», vastasi hän, »silloin olen kylpylässä ammattiani hoitamassa. Syksyllä ehkä menen naimisiin.»

»Niinkö?»

»Minä olen pian kolmikymmenvuotias ja järkevä ihminen. Kaikesta päättäen tarjoaa avioliitto minun kanssani täydet takeet.»

Hän katsoi Bourgstenia suoraan silmiin.

»Etkö sinä tahdo yrittää, Erik?»

»En, Rick», vastasi toinen vakavasti, »minusta itsestäni ei ole läheskään yhtä hyviä vakuuksia.»

Rick ymmärsi, että tällä taholla ei ollut mitään voitettavana. Hän nielaisi uljaasti nöyryytyksen, hymyili näyttämättä, kuinka kipeää isku teki, ja kaihtoi katsetta, kunnes silmiin kihoavat kyynelet olivat ehtineet haihtua.

»Minun täytyy ottaa Klasista todenperään paremmin kiinni», ajatteli hän. »Eihän mikään kuitenkaan tässä maailmassa käy niinkuin alussa uneksii.»

Toukokuun lopulla hän meni tosiaan kihloihin luutnantin kanssa ja matkusti sitten varsinaiselle kesäpaikalleen. Elma jäi yksin asuntoonsa epätietoisena tulevaisuudesta.

Hän aikoi ottaa kesälomansa vasta myöhään syksyllä ja silloin matkustaa ulkomaille opinto- ja virkistysmatkalle jonkun aatetoverinsa seurassa.

Niille, jotka kummastelivat, että hän halusi jäädä koko kesäksi kaupunkiin, hän vastasi, että kaupunki juuri silloin oli parhaimmillaan. Se on monellekin selviö ja luo kuitenkin omituisuuden sävyä siihen, joka sen lausuu. Ei kukaan kummastellut, että Elma kuului omituisten ihmisten joukkoon.

Humlegårdenista tuli hänen kesälaitumensa. Hiukan syrjäisen, varjoisan käytävän vieressä hän löysi mieleisensä penkin. Hän istui siellä joskus kirja tai jokin pieni käsityö kädessään kaiket iltapäivät. Sattui niinkin, että hän otti mukaansa pari voileipää ja hiukan hedelmiä, laiminlyöden päivällisensä saadakseen runsaammin nauttia yksinäisyyden levosta — tai kiusaantua yksinäisyyden levottomuudesta. Sillä kaikki päivät eivät olleet yhtä rauhaisia.

Lapsiparvet puistossa olivat jonkin verran pienentyneet; tyhjä ei puisto kuitenkaan ollut. Joskus kulki joukko nuoria hänen ohitseen kesken leikkiään tai leikkipaikkaa etsien. Elma ei heitä katsellut kovinkaan rohkaisevasti. Vain harvoin rohkeni joku kävelijä istahtaa samalle penkille. Hänen tapanaan oli näet täyttää penkistä niin suuri ala kuin mahdollista sanomalehdillään ja muilla tavaroillaan. Kerran sattui kuitenkin, että eräs noin kuusitoistavuotias poika, johon hän jo oli kiinnittänyt huomiota, tämä kun syventyneenä lukuihinsa istui eräällä penkillä jokseenkin lähellä, missä häntä kuitenkin usein oli häiritty, tuli istumaan hänen vierelleen.

»Toivottavasti en häiritse», kysyi poika kohteliaasti.

»Ette», vastasi Elma.

»Tietenkin hän häiritsee», ajatteli Elma nyreästi, kun nuorukainen siirsi hiukan hänen sanomalehteänsä, saadakseen tilaa omille papereilleen ja monille kirjoilleen. Mutta kun poika palasi joka päivä, tottui Elma häneen. Poika ei pitänyt pienintäkään melua, hän ei tehnyt vähintäkään häiriötä, hän oli ilmetty ahkeruus. Elma mieltyi häneen.

»Mitä te niin innokkaasti aherratte?» kysyi hän lopulta.

»Minä aion hypätä yli yhden luokan tänä kesänä, jotta tulisin ylioppilaaksi vuotta aikaisemmin, seitsemäntoistavuotiaana. Minä olen valmistellut sitä jo koko viime lukuvuoden.»

»Entä sen jälkeen, jos saan kysyä?»

»Kernaasti. Lääketieteellisiä opinnoita.»

Lyhyesti ja asiallisesti. Elma ei kuulustellut enempää sinä päivänä, kun jokainen minuutti näytti olevan nuorukaiselle kallis. Tämän voimakas kunnianhimo herätti hänessä myötätuntoa. Ne koululaiset, joita hän muinoin oli kotikaupungissaan tuntenut ja jotka olivat suuria, nyppylänaamaisia, kömpelöitä poikia, eivät olleet omanneet tällaista itsetietoista päättäväisyyttä.

Seuraavana päivänä Elma tarjosi hänelle kirsikoita mukanaan olevasta tötteröstä. Nuorukainen kiitti, pani kirjan hetkeksi pois ja söi kernaasti.

»Onko tavallista», täytyi Elman kysyä, »nykyaikana, että koulunuoriso osoittaa sellaista ahkeruutta?»

»Ei, kyllä se on poikkeuksellista», vastasi nuorukainen, »ainakaan minun kouluaikanani ei kukaan ole hypännyt minkään luokan yli.»

»Onko teillä sisaruksia?»

»Meitä on neljä. Vanhin veljeni on Amerikassa; hän tuli ylioppilaaksi yhdeksäntoista-vuotiaana, nuoremmasta ei koskaan tule ylioppilasta, hän on hiukan kovapäinen.»

»Entä neljäs?»

»Hän on sisko.»

»Häneen kai te olette hyvin kiintynyt?»

»Niin olen, hän on ehkä enimmän minun kaltaiseni ainakin siinä suhteessa, että hän tosiaan osaa tehdä työtä», sanoi poika itsetietoisesti. »Sille minä panen arvoa», lisäsi hän, ikäänkuin olisi seppeleen laskenut.

Mutta Elma ei nauranut.

»Ja aikooko se nuori sisko myöskin oppialalle?»

»Ei, hän ryhtyy opiskelemaan musiikkia», vastasi nuorukainen ja tarttui jälleen kirjoihinsa, kun kirsikat nyt olivat lopussa.

»Neljä sisarusta», ajatteli Elma. Heitäkin oli ollut neljä sisarusta, ja hän niistä nuorin. Mutta sellaista avomielisyyttä kuin tuolla nuorukaisella, ei hän muistanut eikä edes voinut kuvitella, että kukaan heistä koskaan olisi saattanut osoittaa jotakin vierasta kohtaan. He pelkäsivät aina paljastavansa jotakin, ehkäpä itse kodin ilmapiirin.

Kerran, kun hänen naapurinsa oli sattunut jättämään kirjansa kannen auki, luki Elma salassa siinä olevan nimen: P. Murius. Täällä Tukholmassa oli siis jokin Murius-niminen perhe, liian köyhä kustantaakseen itselleen kesäasuntoa — nuorukaisen vaatteet ilmaisivat vaatimatonta elintasoa — mutta kuitenkin siksi itsestäänpitävä, että tahtoi hankkia lapsilleen hyvän kasvatuksen, hyvän käytöstavan, opintomahdollisuuksia.

Ja äkkiä tunsi Elma, istuessaan sillä hetkellä toimettomana, halua saada tietää enemmän juuri tästä Muriuksen perheestä, sen kolmesta pojasta ja pikku tytöstä, joka sai niin kiittävän arvostelun isommalta veljeltä. Elma ei tuntenut monta lapsirikasta perhettä. Hän hätkähti ajatellessaan, kuinka tavattoman vähän hän oikeastaan tiesi ihmisten elämästä. Hän oli aina pitänyt heitä loitolla itsestään. Hän oli jäänyt keskeneräiseksi, hän oli tyhjä.

»Minähän kuivun», ajatteli hän ja tunsi äkkiä janoavansa elämää, uutta kasvullisuutta, tietoa. Kuinka luontevaa olikaan kaikki muille ihmisille! Pitihän Rick ihan luonnollisena Klasin kutsumista kahville keskellä yötä, eihän Bourgsten epäröinyt pysähdyttää häntä eräänä sateisena aamuna ihan tyhjän päiten vain jutellakseen. He noudattivat luontonsa mielijohteita. Muilla ei koskaan ollut vaikeuksia, hänellä taas aina. Hän ei sisimmässään ollut koskaan vapaa, ja se tuntui tukahduttavalta.

Tähän saakka nuo toiset ihmiset olivat olleet hänelle enemmän tai vähemmän yhdentekeviä; useiden suhteen hän oli tuntenut suorastaan inhoa. Mutta tänä päivänä, hiljaisessa kesäpuistossa, mehiläisten suristessa lehmusten lehdissä, elämän innon elävän holvin alla, hän tunsi päinvastoin halua lähestyä heitä.

Niin, kirvoittaa kahlehtivia siteitä. Huutaa, kun haluttaa huutaa — ei vain raivonpuuskasta kuin rajuilmanpurkaus — puhua tai vaieta, kun puhuminen tai vaikeneminen tuntuu luonnolliselta ja virkistävältä, eikä ole vain valittu asenne, velvollisuus tai ehkä aita, jonka taakse pakenee turvaan. Mennä ihmisten joukkoon yhtenä heistä, uskoutua ja vastaanottaa uskoutumista, antautua, hymyillä pikkuasioille, nauraa ääneen koomillisille, itkeä, vaikkapa vain teatterin permannolla, mutta toisten katseita ujostelematta.

Sellaista oli kai vapaus.

Elma tarttui jälleen keskustelulankaan siitä, mihin he olivat sen jättäneet, nuorukainen ja hän. Hän avasi sylinsä noille tuntemattomille Muriuksille:

»Vai on teidän pikku siskonne musikaalinen?»

Poika katsahti hiukan vastahakoisesti ylös kirjastaan, joka oli täynnä taulukoita ja merkkejä, ja vastasi:

»On, hän ja nuorin veljeni. Meidän isämme on muuten muusikeri.»

Tämä sana sai veren sävähtämään Elman päähän. Siinä se oli taas tuo tuttu, kiusallinen punastus, joka heti taas muuttuisi kalvavaksi kalpeudeksi. Muusikeri — vain yksi sana, mutta juuri yksi kaikkein myrkyllisimpiä sanansaattajia, joka säälimättömästi työnsi hänet takaisin joka kerta, kun hän uskalsi etsiä unohdusta.

Hän tarttui molemmin käsin kasvoihinsa ja hieroi niitä, ikäänkuin niitä olisi kirvellyt, koettaen tällä lapsellisella eleellä peittää hämminkiänsä — vähäpätöisen lukiolaisen vuoksi.

Mutta nuorukainen ei ollut mitään huomannut. Hän jatkoi, vieläpä jonkinlaisella ylpeydellä:

»Minun isäni on konserttimestari Murius, oopperan orkesterin ensiviulu. Neiti ehkä tietää.»

»Tiedän», vastasi Elma nyökäten.

Hän ei tiennyt mitään. Hän oli vastannut umpimähkään, mutta tyynnyttäessään itseänsä voidakseen rauhallisesti jatkaa keskustelua, hän tunsi, kuinka tämä ääneen lausuttu nimi äkkiä seisoi hänen edessään, ikäänkuin vainaja olisi astunut hänen silmiensä eteen. Jo kun hän luki nimen kirjasta, oli hänen täytynyt tuntea jotakin. Senvuoksi oli kaipuu herännyt hänessä, sen hän käsitti. Nimi oli ollut haudattuna monta vuotta. Ei siis kumma, että se ei heti herättänyt muistoa. Mutta nyt se oli herännyt: Murius.

Kerran oli hänen mielitiettynsä maininnut juuri sen nimen. Kuinka monta vuotta sitten! Hän oli puhellut opinnoistaan, opettajistaan. Elma oli itse pyytänyt häntä: »Kultaseni, kerro jotakin työstäsi, minkälaista sinun elämäsi on ollut ennen kuin me kaksi opimme tuntemaan toisemme!» Ja toinen oli tehnyt, niinkuin Elma pyysi, vaikka jokseenkin lyhyesti ja niukasti. Elman elämää hän ei tosin koskaan tiedustellut. Kuinkapa hän olisikaan saattanut ymmärtää, että Elma tahtoi omaksua kaiken, joka jollakin tavoin kuului häneen? Hän oli maininnut muutamia opettajiansa ja niiden joukossa erikoisesti yhden: Muriuksen. He olivat heti joutuneet pieneen kinaan, Elma ja hän. »No, olethan toki kuullut hänen soittoansa, tai ainakin kuullut hänestä puhuttavan! Onhan hän antanut konsertteja maaseudullakin!» — »Etkö? Kylläpä sinä sitten olet elänyt kolossa kuin peltomyyrä», oli Gavelström sanonut nyrpeissään. Nämä nyrpeät äänenpainot, joita joskus karahti väliin, tekivät jo silloin hyvin kipeää. Ja nyt Elma oli jälleen kuulevinaan niitä.

Elma sulki silmänsä. Mehiläisten suristessa lehmuksissa palautui kauan sitten häipynyt muisto eikä hän karkoittanut sitä pois. Se sai elää. Kaikesta huolimatta se sisälsi kuitenkin varmuuden muutamista onnellisista päivistä, tosin petollisen onnellisista, olkoon, mutta sentään sanomattoman onnellisista. Hän ei enää vaientanut entisyyden ääniä. Äänettömänä hän antautui kaipuunsa kirvoittavan kivun valtaan ja pidätti ainoastaan kirvelevät kyynelet silmiin kihoamasta.

Nuorukainen ei huomannut mitään, ei silmien sulkemista, ei äänettömyyttä eikä kirvoittavaa kipua.

Kun Elma seuraavana päivänä saapui puistopenkilleen, oli poika kuitenkin asettunut entiselle paikalleen noin kolmenkymmenen metrin päähän hänestä.

»Niinpä häiritsin häntä kuitenkin kysymyksilläni», ajatteli Elma.

Poika osoitti kuitenkin edelleenkin hyvää kasvatustaan, sillä kun hän tunnin kuluttua nousi ja kulki hänen ohitseen, pysähtyi hän ja sanoi:

»Toivon, ettei neiti pidä epäkohteliaana, että jälleen olen muuttanut paikkaa, mutta tuolla on hiukan varjoisampaa, ja tänään on niin helteinen päivä.»

»Olkaa hyvä», vastasi Elma kuivasti.

Nuorukainen meni tiehensä ja sai mennä. Seuraavana päivänä hän ei näyttäytynyt lainkaan.

Elma piti penkkinsä. Tunkeilevat kävelijät, liian meluisat lapset onnistui hänen edelleenkin pitää loitolla torjuvalla, ankaralla katseellaan. Kesäviikot kuluivat. Elman ystävät, työtoverit tai muut hänen seurapiirinsä vakinaiset jäsenet, joita vielä sattui olemaan kaupungissa, sanoivat toisilleen:

»Nyt on Elma Liwinillä taas ihmisvihaaja-aikansa. Hän on liian yksin. Rick on matkustanut pois ja sitäpaitsi kihlautunut. Meidän täytyy virkistää Elmaa!» He virkistivät häntä ehdottamalla kävelymatkoja, pieniä huviretkiä silloin tällöin, illallisia ulkona. He pitivät häntä arvossa, sen hän tiesi. He pitivät häntä pätevänä, luotettavana. Kun hän sanoi heille, että hän erkanisi Rickistä ilman kaipuuta, ymmärsivät he sen. Rickin keimailut olivat usein hyväntahtoisen leikinlaskun esineinä, mutta varsin vakavalta kannalta ei niitä otettu enempää kuin Rickiä itseäänkään. Toinen oli Elman laita.

Kiitollisena ystävällisyydestä Elma seurasi heitä huviretkille, kävelymatkoille tai hilpeille illallisille. Ihmisvihollisen viikko tuntui tällä kertaa olleen lyhyt. Elma oli pian taas ystäviensä mielestä entisellään.

Mutta uuden sisäisen kasvullisuuden, uuden tiedon nälkä ei saanut kylläänsä vanhojen ystävien parissa. Näkymättömänä, verkalleen orasti hänessä, yhä voimakkaammaksi kasvaen, halu olla ihminen juuri niiden ihmisten parissa, joita hän ei lainkaan tuntenut, ja joiden kaltainen hän ei ollut — vapauden ja liikuntatilan kaipuu. Hän ei olisi voinut sitä selittää.

4.

Pontus Murius kulki pitkin Florankatua, epäröi hiukan ja kulki edelleen ohi Paschin talon, joka oli suljettuna, uutimet alhaalla. Pääkonsulin väki oli saaristossa omassa komeassa kesähuvilassaan. Pontus oli kauan toivonut, että Alexis kutsuisi häntä sinne joksikin aikaa, mutta se ei ollut Alexin mieleen juolahtanut. Heidän välisensä ystävyys oli niukin naukin säilynyt, mutta siinä kaikki.

Vieläkin epäröityään Pontus soitti lopulta Paschin talon portille. Sen avasi talonmiehen vaimo, joka sanoi, että Alexis-herra tuskin oli kotona.

»Tuskin?» kysyi Pontus. »Eikö se sitten ole varma?»

»Nähkääs», sanoi portinvartijan vaimo, »hänen piti matkustaa tänä aamuna, enkä minä ole sen koommin häntä nähnyt.»

Ihan selvä tieto ei tämäkään ollut, mutta Pontus ei tahtonut esiintyä itsepäisenä. Hän nosti hiukan lukiolaislakkiansa ja kulki pettyneenä edelleen.

Alexis oli ollut kaupungissa edellisenä päivänä. Tilda oli nähnyt hänet ja ilmoittanut sen kotona, mutta hänen, Pontuksen, näytti siis olevan mahdotonta tavata tätä toivomaansa toveria.

Eittämätöntä oli, että Alexis, tuo tunnettu teikari, jolla oli kaikki edut ja mahdollisuudet elämässä, todellakin piti seuraa Tildan kanssa, joka tosin oli aika sirkeä tyttö, se täytyi veljen myöntää, mutta joka tapauksessa sentään ainoastaan kolmetoistavuotias kakara. Heidän saattoi nähdä juttelevan ja nauravan, ärsyttelevän toisiaan ja ilmeisesti viihtyvän toistensa parissa.

Hänen, Pontuksen, seurassa ei Alexis koskaan päästänyt valloille sitä mielialaa, joka niin hyvin tuntui sietävän Tildaa. Mitä teikarilla ja Tildalla saattoi olla toisilleen sanomista, se oli Pontukselle, joka istui aherrukseensa vajonneena ja uteliaan, vanhahkon naisen ihailemana, käsittämätöntä. Sillä eihän Tilda hevin saattanut kertoa Paschille kaikkia noita vanhoja, lapsellisia loruja, joita hän ja Libert olivat sommitelleet Ihmissyöjien maasta tai Anders de Wahlille omistetusta Östermalmista!

Pontus ei tiennyt, että muinainen Ihmissyöjien maa oli täydellisesti muuttunut ja nyttemmin kiintoisa vain sen kautta, että siellä asui maailman kaunein nainen, Rouva Pasch; että Anders de Wahlin valtakunta oli luhistunut, niinkuin moni muukin mahtava valta, ja nyt oli ainoastaan tavallinen Östermalm, jossa asui tavallisia ihmisiä ja jossa rouva Murius kävi torilla. Noidat ja pahantekijät olivat poistuneet vanhoilta olinpaikoiltaan, keisarin palatsissa ei ollut enää kultaa ja alabasteria, norsunluuta, ebenholtsia ja jalokiviä, vaan kirjoja, joita kuka tahansa sai lainata. Maa oli kiertänyt yhden kierroksen lisää auringon ympäri, siinä kaikki. Se merkitsi, että vuosi oli kulunut, ja että Libert ja Tilda eivät enää olleet pikku lapsia. He olivat jo pitkällä seuraavaa kierrosta. Vanhat lapsellisuudet olivat saattaneet kelvata ennen kultaristin aikaa tai tarkemmin sanoen ennen tanssiaisten aikaa. Mutta nyt oli kaikki muuttunut, ja alkanut aivan uusi aikakausi, josta Pontus ei ollut saanut selvää: Alexis Paschin aika.

Tilda palvoi tätä uutta jumalaa, ja Libert auttoi häntä siinä. He eivät väsyneet yhä uudelleen toistelemasta tanssiaisten kaikkia yksityiskohtia ja niiden jälkeisen uskomattoman aamun tapahtumia, jolloin he olivat heränneet lattialla, lainatulla matolla, ja huomanneet, että Alexis oli unohtanut itsensä heille ja nukkunut heidän kaikkien kanssa. Ovessa seisoivat äiti ja Garibaldi ja nauroivat, ja äiti huusi: »Nyt on aika nousta ylös, puuro jäähtyy!» Alexille sanoi hän: »Herra Pasch, minä olen soittanut kotiinne, niin ettei kukaan siellä ole levoton.» Alexis näytti kuitenkin hiukan nololta, nousi ja silitteli sormillaan rypistynyttä smokingiansa, mutta lopuksi yhtyi hänkin nauruun. Puuroa ja kahvia hän sai niinkuin kaikki muutkin, isä ja äiti ja Garibaldi. Pöydässä oli tungosta, mutta Alexis sanoi kiitellessään ja ennenkuin lähti ajamaan tilaamallaan autolla: »Minulla ei ikinä ennen ole ollut niin hauskaa!»

Tänä kesänä, kun nyt Tilda ja Libert olivat vapaita koulusta, Libert puolestaan ainiaaksi, sillä hänen isänsä ei nähnyt mahdolliseksi antaa lahjattoman poikansa kamppailla turhaan oppiaineiden kanssa, oli määrätty, että Tilda ja hän erikoisen ahkerasti harjoittaisivat musiikkia. Siihen ei Libertiä ollut vaikeaa saada, ja kun he kumpikin olivat valmiiksi harjoitelleet, Libert Garibaldin lahjoittamalla viululla, Tilda pianolla, soittivat he sitten yhdessä. Ne olivat suuria juhlakonsertteja Alexin kunniaksi. Tarkoitus oli, että palvelevainen tuulen henki kantaisi nämä sävelet yli maan ja veden pääkonsulin hienoon huvilaan saaristossa. Valtiaan kuuluville. Libert oli laatinut oman pienen sävellyksen, jonka he olivat harjoitelleet, ja se valittiin olemaan Valtiaan mielikappale. Alkujaan sävel oli syntynyt, totta puhuaksemme, kun Tilda, vielä sangen pienenä kerran oli saanut erikoisen pahantuulenpuuskan. Hän oli seissyt lattialla ja hyppinyt kiukuissaan tasakäpälää. Heti oli Libert ollut paikalla ja vanhanaikaiseen polkkatahtiin, viulu leuan alla, soittanut ja laulanut:

Hei, hei sitä tanssin tahtia, ja ai sitä kiukun mahtia!

Tilda tyyntyi, mutta sävel jäi elämään. Sitä paranneltiin, laajenneltiin, siitä tuli kokonainen ballaadi, jossa johtosävel, polkka, silloin tällöin palautui kesken itsepäisen, omahyväisen, nokka edellä kulkevan, mutta hellän ja hyvän pikku tytön hauskaa kuvausta.

Rouva Murius kuunteli hiljaisena, hienoa porsliininäperrystä tehdessään, nuoria soittajia, vähitellen parantuvaa sävellystä ja sanoi konserttimestarille: »Libert ei ole niin lahjaton kuin luulet.»

»Vaivainen viulunvinguttaja», vastasi mies. »Surkeita, lapsellisia leperryksiä.»

Mutta Libert ei vaivannut päätään kysymyksellä, oliko hän lahjakas vai lahjaton. Tilda ja hän antoivat konserttejansa, joista kenenkään ei tarvinnut sen enempää tietää, ja tuulet saivat kantaa niiden säveliä, jos tahtoivat tai taisivat sen korviin, jota varten niitä soitettiin — ja sillä hyvä. Ja kun konsertti oli lopussa, lähtivät sen molemmat suorittajat puistoon tähyilemään sitä palvottua henkilöä, joka edelleenkin oli jokseenkin pienikasvuinen nuorukainen, yllään kevyt, harmahtava englantilainen puku, johon kuului polvihousut.

Joskus he todella hänet tapasivatkin.

Hän oli silloin saanut jollakin tekosyyllä livahdetuksi kaupunkiin meren saartamalta saarelta.

Heti vetäytyi Libert syrjään. Heillä oli selvillä, että Alexis ei erikoisesti välittänyt Libertistä, ja tämä meni silloin yhtä mielellään musiikkikauppaan katselemaan nuotteja ja keskustelemaan kaupan herrojen kanssa, jotka olivat suuren Garibaldin tuttavia. Senvuoksi he sietivät pientä viulunvinguttajaa. Kesän helle oli rasittava kaduilla, joita myöten hänen oli kuljettava, mutta musiikkikaupassa oli viileätä ja viihtyisää, eikä Libert ollut lainkaan pahoillansa, ettei Alexis välittänyt hänestä, vaan vain Tildasta.

Samana päivänä, jolloin Pontus turhaan oli soittanut Paschin talon ovikelloa, oli Alexilla juuri kohtaus Tildan kanssa. Hän meni tapaamaan Tildaa sopimuksen mukaan puistoon ja vei hänet kotiansa. Hänellä oli puutarhan puoleisen oven avain. Hän avasi, vihelteli ja kulki Tildan edellä ylös portaita juuri silloin, kun talonmiehen vaimo kadunpuoleisella ovella ilmoitti Pontukselle, että Alexis-herraa ei enää ollut talossa.

»Minulla on kauhean ikävää maalla tänä vuonna», sanoi Alexis Tildalle.

Se oli käsittämätöntä, mutta niin oli asia.

Hän oli kyllästynyt moottoripyöräänsä samoin kuin tavalliseen polkupyöräänsä, kyllästynyt iänikuiseen purjehtimiseen, entisten kesien intohimoon, kyllästynyt vierasten tuloon ja menoon, kohteliaisuuksiin, joita hänen täytyi osoittaa, huviretkiin, joilla hänen täytyi olla mukana, jopa tanssiinkin, kun gramofooni illalla pantiin käymään ja hänen ihailtava äitinsä tuli hänen luokseen ja hymyillen kehoitti: »Poikani, sinun pitää tanssia neiti sen ja sen kanssa.»

Hän ei tahtonut tanssia kenenkään kanssa, hän tahtoi olla yksikseen tänä kesänä, ei purjehtia, ei ajaa moottorilla, ei soutaa, ajella, kävellä, pelata tennistä eikä mitään muuta.

»Alexis on hyvin omituinen tänä vuonna», sanoi rouva Pasch pääkonsulille.

»Se on nyt sitä ikää», vastasi pääkonsuli Pasch. »Se menee ohi, anna hänen olla. Hän on kuusitoistavuotias ja alkaa kulkea omia teitään.»

Silloin hymyili rouva Alexandra ja tunsi ylpeyttä siitä, että hänellä oli poika, joka oli kuusitoistavuotias ja kulki omia teitään.

Niin pian kuin jokin tilaisuus tarjoutui, lähti Alexis Tukholmaan. Hänen piti järjestää kivennäiskokoelmaansa, sanoi hän, hän oli sitä laiminlyönyt kaksi vuotta; oli muitakin asioita, kirjojen ostelemista, tennispuvun koettamista, oli noudettava tennismaila ja sen semmoista. Talonmiehen vaimolle, joka vartioi taloa, antoi hän runsaat juomarahat, ja tämä toi hänelle aamuisin kahvia vuoteelle, jos hän jäi yöksi, mikä joskus tapahtui. Valkoiset, ikkunoita peittävät uutimet, huonekalujen kesäpäällykset tai kaikenlaisten tunnustettujen taiteilijain suurten taulujen ylle ripustetut verhot, sileät parkettipermannot, pysähtyneet kellot, pöydät ja jalustat, joilta kaikki kallisarvoiset esineet oli poistettu, heikko kamferin tuoksu, johon sekaantui vienoa kesäpölyn tuntua ja ehkä myöskin jokin talvikauden häive, kaikki tämä antoi tälle talolle, hänen kodillensa, ja näille huonekaluille, joille hän muutoin ei tullut omistaneeksi pienintäkään ajatusta, Alexin mielestä uutta, erikoista viehätystä.

Ja juuri tähän ympäristöön soveltui Tilda.

5.

Muutamia päiviä aikaisemmin, kun hän oli välttynyt lähtemästä eräälle kävelyretkelle vanhempiensa uusien vieraiden kanssa, sekä yksinään ja nyrpeänä etsinyt ja löytänyt paikan rannikoiden kallioiden välissä, oli hän murahtanut:

»Minä tahdon ajatella, minä tahdon olla rauhassa!»

Hän oli heittäytynyt pitkälleen ja katsellut sinistä taivasta, sen rauhoittavaa liikkumattomuutta kaiken liikkuvaisen yllä, sen rajattoman avointa syliä kaikelle kaipuulle, levottomuudelle ja tyytymättömyydelle; mutta ei edes taivas ollut riittänyt hänelle tai se oli päinvastoin ehkä ollut liikaakin, liian korkealla, liian kaukana, liian hiljainen ja koskematon.

Silloin oli Tilda juolahtanut hänen mieleensä.

»Hänen kanssaan minulla on hauskaa», ajatteli hän. »Kaikki muut ovat idiootteja ja apinoita. Minä en halua enää sanoa kaikkea sitä, mitä pitää sanoa, olla kohtelias ja hauska ja miellyttävä, minä tahdon olla välinpitämätön, välittämätön, syödä sormillani, lyödä rikki lautasia ja virnistellä.»

Tietenkään hän ei virnistellyt eikä paiskonut rikki lautasia, mutta hän sai ikäänkuin kuumeisen halun päästä tiehensä seuraavana päivänä. Hän soitti Tildalle, eikä hänen tarvinnut tehdä ehdotustaan missään lainkaan huolitellussa muodossa, sillä Tilda piti ihan luonnollisena, että he leiriytyisivät tyhjään palatsiin.

Valmistaakseen ystävättärensä käyntiä oli Alexis ottanut esiin eräästä arkusta ullakolta suuren jääkarhuntaljan, jonka paikka muutoin oli Alexandra-rouvan kirjoituspöydän alla, sekä levittänyt tämän maton keskelle suuren salin permantoa.

Hän kehoitti Tildaa istuutumaan sille, ja alkoi aukoa erinäisiä mukanaan tuomiaan paperikääröjä, hedelmiä, leivoksia, suklaata, virvoitusjuomia ja paperosseja. Jääkarhuntalja oli erään erittäin vanhanaikaisen kristallikruunun alla, joka oli valkealla harsolla verhottu, valkeapäällyksiset huonekalut oli siirretty huoneen seinämille. Valkoisten uudinten läpi paistoi auringonvalo hillitysti ja kuitenkin hilpeästi. Karhuntalja tuntui uivan kuin yksinäinen lautta, kantaen kahta koko maailman unohtamaa, tuntematonta matkustajaa peilityynellä merellä. Kaiken yllä oli ihmeellinen rauha, valkoisuus, viileys — ja samalla kuitenkin seikkailun verraton tuntu.

Tilda riisui jalastaan kenkänsä ja sukkansa ja työnsi jalkansa houkuttelevaan karhuntaljaan ja lauloi:

Tilda paljasjalkainen, Tilda, Tilda pienoinen, Tilda, silmä sininen, tyttö Tilda-niminen.

»Mikä laulu se on?» kysyi Alexis.

»Sitä lauloi äiti, kun olin pieni.»

Tilda kohotti polvensa, veti hameen niiden ylle ja pani käsivartensa niiden ympäri. Päällimmäiseksi hän sijoitti leukansa, istui ja katsoi eteensä, oli ääneti ja mietiskeli. »Niin, hänen kanssaan minä viihdyn», ajatteli Alexis, »hän osaa olla iloinen, mutta aikanaan myöskin ääneti.»

Erittäin suurella tyytyväisyydellä ei rouva Alexandra Pasch ollut aikanaan kuullut puhuttavan konserttimestari Muriuksen tanssiaisista. Että Alexis oli poissa illalla, sen hän tiesi, mutta ei ollut tullut ajatelleeksi, milloin pojan piti tulla kotiin, eikä ollut levoton. Hän oli itse ollut ulkona, eikä hän ylimalkaan tuntenut levottomuutta. Sitten ennen kello seitsemää aamulla — mikä aika — oli eräs rouva Murius soittanut ja pyytänyt tervehtimään ja sanomaan, ettei kenenkään tarvinnut kummastella Alexis-herran yöllistä poissaoloa. Kamarineito sai sanan lakeijalta ja vei sen rouva Paschille kello yhdeksän. Alexis oli kuitenkin jo silloin käynyt kotona, tullut autolla ajaen, smoking kauhean ryppyisenä, ottanut suihkun, vaihtanut vaatteita, soitattanut itselleen uuden auton ja ajanut sillä kouluun. Vasta lunchin aikana oli äiti nähnyt poikansa.

»Rakas poikani, minkälaisessa seurassa sinä oikeastaan olet?»

Alexis oli visusti karttanut lähemmin kuvaamasta tanssiaisia, mutta sitä hän ei voinut kieltää, että oli ollut pienillä tanssi-illallisilla oopperaorkesterin ensimmäisen viuluniekan Muriuksen luona, jonka poika oli hänen luokkatoverinsa.

»Ja oliko sinulla hauskaa?» kysyi rouva Pasch.

Valkoinen papukaija oli istunut liikkumattomana puolallaan ja katsellut ainoata lastaan silmät ympyriäisinä.

»Hyvin hauskaa, äiti», vastasi lapsi.

»Mutta, että sinä et tullut kotiin!»

»Tjaa, minä nukahdin.»

»Nukahdit! Alexis kulta, minne sitten?»

»Lattialle!»

Pääkonsuli oli nauranut jutulle. Hän oli tyytyväisenä katsellut kaunista poikaansa, joka oli yhtä raikkaan näköinen kuin olisi nukkunut kymmenen tuntia mukavassa vuoteessaan ja muistanut pieniä seikkailuja, joita hänellä itsellään nuoruudessaan oli ollut, kun hän oli »kiinannut» jonkun toverin sohvalla yötä; sittemmin oli hän järkevästi lopettanut seikkailujen ajan ja ohjannut jokseenkin suoraan niitä suuria päämääriä kohti, jotka hän nyt oli saavuttanut.

»Anna hänen pitää pikku lapsellisuutensa, Alexandra», sanoi hän, »ne menevät ohi.»

Alexis oli siis saanut rauhassa pitää pikku lapsellisuutensa. Yhtä hyvin kuin pääkonsuli, ymmärsi myöskin Alexandra-rouva, että hän pian itsekin niille hymyilisi. Ei ollut kovinkaan luultavaa, että pojan elämänrata kovin usein tulisi koskettamaan tuota taiteilijaperhettä. Rouva Pasch viisaana äitinä kysyi ystävällisesti:

»No, sellaisessa kodissa oli kai hyvä musiikki?»

Alexin oli täytynyt vastata:

»Ukko soitti enimmäkseen itse.»

»Kuinka viehättävää! Ja illalliset?»

»Eteiseen oli järjestetty tarjoilu.»

»No, entä päällysvaatteet, jos eteinen oli tarjoiluhuoneena?»

»Ne sai sulloa W.C:hen.»

Sitä muistellessaan Alexis ei kuitenkaan voinut olla purskahtamatta nauruun, ja rouva Pasch sanoi: »Ah, se tuntuu tosiaan hyvin bohèmimaiselta, poikaseni.»

Mutta senjälkeen hän ei kysynyt enempää; hän piti parempana, että Alexis sai rauhassa unohtaa niin muodottoman tilaisuuden, koko tuon bohèmimaailmaan tekemänsä piipahduksen, koko tuon seurapiirin, joka ei soveltunut hänen oloihinsa, ja Alexis ymmärsi äitinsä sangen hyvin ja oli hänen kanssaan samaa mieltä. Hän ei tuntenut mitään vetovoimaa tunkeilevaa toveriaan Pontusta kohtaan eikä halua seurustella Muriuksen talossa arkioloissa, mutta tanssiaiset olivat tanssiaiset ja hauskimmat, missä hän milloinkaan oli ollut ja — keskellä tanssiaisia oli Tilda. Hänet hän piti.

Tildahan ei ollut mikään flamma. Siihen hän ei sopinut. Häntä ei tavattu tavallisilla kävelypaikoilla. Ja jos hänet olisi tavannut, ei hänestä olisi ollut paljon ylpeilemistä: vaatimattomasti, vieläpä hiukan huolimattomastikin puettu, kaunis, mutta soveltumattomien päähineiden rumentama. Entä Tildan keskustelu? Ei sekään oikeastaan ollut mistään kotoisin. Lapsellista, täynnä tietämättömyyttä kaikesta, mitä pitää seurata ja tietää, osoittaen täydellistä tuntemattomuutta kaikkien niiden henkilöiden suhteen, joita Alexis sattui mainitsemaan, kuten kreivi Nagel, van der Rosenin nuoret, kilparatsastaja, luutnantti Oberon, everstin poika, luistinkuningas Ott, pahamaineinen Molly Faber, kaikki tyhjiä nimiä Tildalle! Alexis ei tullut ajatelleeksi, että tyttökin ehkä olisi voinut luetella nimiä, yhtä tyhjiä hänelle, Alexille, kuin äskenmainitut olivat Tildalle, mutta eivät kuitenkaan ilman kuuluisuuttaan: esim. oopperalaulaja Wattman, joka oli laulanut Pariisissa ja ollut mukana konserttimestarin tanssiaisissa; Garibaldi, joka oli tunnettu Amerikassa asti; tai rouva Muriuksen veljet, joista toinen oli keksijä ja toinen professori Lundissa. Mutta eipä Alexis ollutkaan edellisistä tai jälkimmäisistä puhuakseen lähtenyt Humlegårdeniin Tildaa etsimään. Eihän ollut yhtään väliä sillä, mitä Tilda tiesi tai ei tiennyt, eihän hän kuitenkaan tullut pitoihin Alexin kotona eikä senvuoksi joutunut vastakkain nuorten van der Rosenien ynnä muiden kanssa.

Alexis piti Tildan itseään varten.

Ei kukaan osannut paremmin kuin tämä pieni keiju saada häntä jälleen elämään tyytyväisenä. Jos hän oli ollut siihen erittäin tyytymätön, ei kukaan ollut hänen mielestään viihtyisämpi, Tilda oli kuin Paschin talo kesällä, muistutti sen ilmaa: oli hiljainen, viileä, valoisa ja iloinen. Sen vuoksi Alexis oli saanut päähänsä ajatuksen, joka ei olisi miellyttänyt Alexandra-rouvaa, saattaa nämä molemmat, kesäinen talo ja pieni keiju, yhteen.

Tilda istui ja ajatteli uskomatonta ja muistettavaa hetkeä, jolloin hän jo kerran ennen oli seissyt täällä, vapisten ja ihaillen odottavaisena, uskaltamatta istua kullatuille silkkituoleille. Siitä tuntui olevan huikean kauan. Se oli ollut seikkailu, merkillisin hänen tähänastisessa elämässään, mutta tämä uusi käynti ei ollut paljonkaan vähemmän merkillinen.

Alexis ja tyttö söivät mukana tuodut varastot; sitten he kulkivat huoneesta huoneeseen ja Alexis näytti Tildalle kaikki. Ylimmässä kerroksessa olivat hänen molemmat omat huoneensa — molemmat: makuuhuone ja työhuone, jossa oli kirjoituspöytä, kirjahyllyjä, kaappi kivennäiskokoelmaa varten, jonka rappeutuminen jo pari vuotta sitten todellakin oli käynyt yhä ilmeisemmäksi. Alexis avasi kaapin. Tildan ja hänenhän piti oikeastaan järjestää se, mutta hän paiskasi oven taas heti kiinni ja sanoi: »Ei, emme me viitsi!»

He istuutuivat senjälkeen Alexin nahkasohvalle ja alkoivat puhella.

»Uskotko sinä Jumalaan, Tilda?»

Sitä ei lapsukainen ollut koskaan tullut edes itseltään kysyneeksi.

»Uskon, totta kai», vastasi hän.

»Se on vain lorua kaikki tyyni, sanon minä sinulle», sanoi Alexis, »eikä ainakaan rukoileminen auta.»

»Mitä sinä sitten rukoilet?»

Sitä ei Alexis tahtonut kertoa.

»Pidätkö sinä veljistäsi?» kysyi hän sensijaan.

Tilda vastasi silmät suurina: »Tietysti, enimmän Rolandista ja sitten Libertistä.»

»Minkävuoksi enimmän Rolandista?»

»Kun hän on kiltein, ja hän on aina sanonut, että minä olen enimmän hänen.»

»Sehän on vain lorua», sanoi Alexis; Roland otti itselleen hänen mielestään suuria oikeuksia. »No», jatkoi hän, »entä pidätkö isästäsi ja äidistäsi sitten?»

»Minä rakastan heitä!»

»En minä vain omiani», sanoi Alexis, »no, tavallaan kyllä tietysti. Mutta en kuitenkaan sillä tavalla, että se tuntuisi, en sillä tavoin kuin tahtoisin jostakin pitää.»

Nämä sanat liikuttivat Tildaa ja hän nojasi päätään Alexin olkaa vastaan ja Alexis sanoi:

»Sinä olisit kyllä mukava sisko. Minulla ei ole koskaan ollut sisarta eikä veljeä, niin että en tiedä, miltä sellaisen omistaminen tuntuu. Ah, joskus olen ihan kyllästynyt kaikkeen.»

»Mutta mehän voimme kuvitella, että minä olen sinun siskosi!»

»Niin voidaan; jos sinua huvittaa», vastasi Alexis. »Sinä olet liian nuori ymmärtääksesi, että kuvittelukyky on sellaista, jonka kasvaessamme menetämme.»

»En ole niin nuori», vastasi Tilda reippaasti. »Ja sen, mitä sinä nyt sanot, tiedän kyllä. Mutta minä kuvittelen kuitenkin — kun minä tahdon kuvitella!»

»Tahdot vain senvuoksi, ettet tiedä mitään — todellisuudesta.»

Nämä sanat koskivat jälleen Tildaan, tai äänensävy, jolla Alexis oli ne lausunut.

»Älä sinä välitä siitä todellisuudesta», sanoi hän.

Siihen ei toinen vastannut mitään.

Senjälkeen he istuivat kauan ääneti. Tilda luisui pois sohvalta, hän istui yhtä kernaasti paljaalla parkettipermannolla, pani toisen käsivartensa Alexin polvelle ja päänsä käsivartta vasten. Näin oli suloista istua ja unelmoida.

Tietenkin hän rakasti veljiänsä, mutta ei kuitenkaan ketään niinkuin Alexia. Veljien kanssa saattoi olla riidassa — paitsi ei ehkä Rolandin — mutta Alexin kanssa ei ikinä. Olisipa Alexis vain tiennyt, kuinka Tilda aina kuvitteli, että Alexis oli hänen mukanaan. Kultaristi, jonka Tilda oli häneltä saanut, oli aina muistuttamassa Alexia, ja joskus Tilda suuteli sitä.

Mutta eihän tätä tämmöistä kannattanut puhua hänelle itselleen. Alexis olisi voinut sitä suorastaan paheksua. Hän ei tuntunut antavan arvoa kuvitteluille. Tildahan saattoi sangen hyvin sekä rakastaa Alexia että pitää häntä mukanaan kaikkialla hiljaisuudessa, näkymättömyydessä ja ilman hänen tietoansa.

He menivät taas alas saliin. Alexis laskeutui pitkälleen karhuntaljalle ja pyysi Tildaa soittamaan suurella flyygelillä. Tyttö soitti tanssiaisten valssit, hän muisti ne vielä, ja muutamia Garibaldin pätkiä suuresta maailmasta, ja sitten Libertin sävellyksen. Ajatella, että sai istua ja soittaa sitä Alexille, jolle se oli omistettu, jonka luo se oli tarkoitettu kulkemaan yli maitten ja vetten taikatuulien kantamana! Ja nyt hän oli ilmielävänä tuossa puolitorkuksissa, mitään aavistamatta! Tildan täytyi kertoa:

»Kuule», huudahti hän riemastuneena, »tiedätkö mitä? Tiedätkö, että tämän on Libert säveltänyt sinulle.»

»Se on varmaankin kaunis kappale», mutisi toinen vastaukseksi puolihorroksistaan herätettynä.

Ei sen enempää.

Kun Tilda oli aivan äänetön ja soitto heti taukosi, tuli kuitenkin kohteliaisuus, Alexandra-rouvan oman kohteliaisuuden nuhteeton hedelmä. Alexis nousi ryntäilleen ja lisäsi:

»Minä en ymmärrä juuri paljon musiikista, mutta minä pidän siitä, kun sinä soitat minulle, ihan sama mitä. Se on kaunista senvuoksi, että sinä soitat.»

»Pidätkö sinä sitten minusta?»

»Pidän kyllä», vastasi hän vakavasti.

»Onko se totta?»

»On.»

»Tuletko aina pitämään?»

»Sen uskon varmaan, Tilda.»

Sanomattoman suloisia sanoja: Pitää hänestä, Tildasta — ja ainaisesti! Jospa hän vain olisi uskaltanut kiepsahtaa hänen kaulaansa ja vastata, että hän rakasti häntä — ja tulisi ikuisesti rakastamaan. Mutta semmoistahan ei sovi tehdä.

Sitten oli aika Tildan lähteä. Reipas kädenlyönti:

»No, terve taas!»

»Hyvästi, Tilda! Kiitos!»

Ja kun Tilda oli portaissa menossa, huusi Alexis hänen jälkeensä:

»Tulethan toistekin?»

»Tietty se!» kaikui vastaus autiossa talossa.

Sitten hän riensi tiehensä pitkin katua, poikki puiston kotiin — uuden aarteen siivekkäänä omistajana.

Libert tuli kotiin musiikkikaupasta, kädet täynnä lainaksi saamiansa nuotteja. Ja hän kysyi tietysti heti: »No?»

»Ei mitään erikoista», vastasi Tilda, ja katsoi poispäin, sillä tämä oli ensimmäinen valhe uskolliselle ystävälle.

Pontus palasi kotiin silmät punaisina lukemisesta, mutta valmiina hurjalla tarmolla istumaan valveilla ja jatkamaan työtään vielä yölläkin.

»Kuule, Tilda, et kai sinä sattumalta ole nähnyt Paschia tänä päivänä?»

»En.»

»Kuinka sinä näytät kuumalta, lapsi», sanoi rouva Murius ja hyväili pieniä kasvoja, joilla vielä oli ihmeellisen, ylen autuaan hetken heijastusta. Mutta ei edes äidin silmien kysymykseen ollut mahdollista vastata.

6.

Syksy tuli.

Vielä kaksi kertaa kesän kuluessa oli Tilda ollut Alexin luona Florankadun varrella olevassa talossa. Toisen kerran he olivat leikkineet ja hurjailleet, juosseet toistensa perässä huoneiden läpi portaita ylös ja alas ja painiskelleet, kunnes Alexis sai Tildan alleen, molemmat olkapäät parkettipermantoa vasten.

»Joko antaudut?»

»En ikinä.»

»Sinähän olet täydellisesti voitettu, etkö ymmärrä sitä, ja minun vallassani!»

Sitten naurahti hän hiukan väkinäisesti ja päästi tytön irti.

Seuraava kerta oli enemmän ensimmäisen kaltainen. Tilda sai kertoa kodistaan, joka oli niin erilainen kuin Alexin oma, niin erilainen kuin kaikki muut, joita Alexis tunsi. Väliin vallitsi siellä synkkä alakuloisuus, joka painosti kaikkea ja kaikkia. Se tapahtui silloin, kun konserttimestari ei saanut unta, vaan ajatteli yöt läpeensä koko elämänsä epäonnistumista. Joskus olivat palkkarahat lopussa, oppilaat jäivät tulematta tai maksoivat epäsäännöllisesti, ei kenelläkään ollut kallisarvoista porsliinia korjattavana. Millä saataisiin vuokra maksetuksi? Onneksi Roland oli joutunut hyviin käsiin Amerikassa; mutta miten kävisi Pontuksen opintojen ja Libertin, sillä vaikka tämä oli jättänytkin kirjat kaappiin, täytyi häntä kuitenkin elättää ja vaatettaa, kunnes hän ehtisi kehittyä edes sellaiseksi viulunvinguttajaksi, joka pystyy soittamaan purpuria pikku kahviloissa tai ehkä tanssimusiikkia yksinkertaisissa perhetanssiaisissa. Puhumattakaan hänestä, Tildasta, joka oli suorastaan susi syömään ja kuluttamaan vaatteita.

Kuitenkin saattoi kaikki äkkiä muuttua kuin taian voimalla toisenlaiseksi.

Roland lähetti äkkiä viisitoista dollaria, säästöä ensimmäisestä palkastaan; Pontus kunnosti itsensä taas hyvällä päällään ja sai stipendin. Pikku Libert edistyi huomattavasti, ja hän, Tilda, oli saanut itse ommelluksi uuden hameen. Se oli kyllä ahdas kainaloista ja hiukan liian lyhyt, mutta kuitenkin aivan käyttökelpoinen. Ja äkkiä tuli taas oppilaita ja korjattavaa porsliinia; äiti ei tahtonut ehtiä korjaamaan kaikkea ja vielä vähemmin pito- ja liinavaatteita ja muuta semmoista, jota hän ei ollut jaksanut tehdä silloinkaan, kun kaikki olivat olleet surullisia, ja hän yksin oli koettanut heitä rohkaista. Silloin valkeni koti taas, silloin juhlittiinkin hiukan; tanssiaisia ei tosin pidetty, mutta Garibaldi tuli iltaisin ja istui odottelemaan herra Muriuksen kotiintuloa ja oopperalaulaja Wattman, kun oli vapaavuorolla, ja monta muuta ystävää, ja juotiin italialaista viiniä.

»Ja silloin ei ainakaan saanut kuulla isän sanovan äidille, että tämän olisi pitänyt mennä naimisiin oopperan johtajan kanssa.»

»Oopperan johtajan?» kysyi Alexis. »Tunnetteko te hänet?»

»Emme, se on vain semmoinen puheenparsi.» »Hän seurustelee meillä», sanoi Alexis.

Syksy tuli; salakohtaukset Paschin talossa loppuivat. Alexis ja Pontus eivät olleet enää luokkatovereita, sillä Pontus oli onnellisesti päässyt hyppäämään luokan yli, niinkuin oli sanonut aikovansa tehdä. Hän olisi mielellään tahtonut ilmoittaa sen sille yksinäiselle naiselle puistossa. Häntä hiukan kadutti, ettei ollut jatkanut tuttavuuden viljelemistä. Kuka tietää, mitä sellaisen naisen päähän saattaa pälkähtää? Lupaavan nuorukaisen opintojen avustamista ei ollut laisinkaan mahdotonta ajatella.

Mutta nainen oli kadonnut, ja Pontus olisi suuresti hämmästynyt, jos olisi tiennyt, ettei nainenkaan puolestaan ollut kokonaan unohtanut häntä.

Hänestä oli tullut yksi unettoman vieraita, yksi niitä haavekuvia, jotka, kaupungin kellojen lyödessä yön tunteja, pitivät hänelle seuraa. Elma oli joskus toivonut, että tuo siisti nuorukainen olisi jostakin mielijohteesta kääntynyt hänen puoleensa, ilmaissut pulansa, turvautunut hänen apuunsa — eikä hän olisi sitä pojalta kieltänyt. Mutta sen sijaan nuorukainen oli hävinnyt ikävystyneenä, ja kenties, ajatteli Elma, tehnyt hänestä pilaa mielessään tai kotonaan, tuossa Muriusten kodissa, missä hänellä ei ollut mitään tekemistä.

Syyskuussa neiti Liwin matkusti, kuten oli aikonutkin, ulkomaille. Odottamatta hän sai mukaansa Rick Brunjohannin, jonka kihlaus kesän aikana oli purkautunut, ja joka oli aivan toivottomassa mielentilassa. Elma armahti häntä, ja he matkustivat muutamia viikkoja yhdessä, mutta Elmaa veti yhtäälle ja Rickiä toisaalle. Rick tahtoi virkistää mieltänsä ostamalla uusia vaatteita, osaksi itselleen, osaksi myöskin hänen mielestään liian tätimäisesti ja ikävästi puetulle Elmalle, ja Elma mukautui todellakin Pariisissa lähimain muodin vaatimusten mukaan. Mutta Rick tahtoi myöskin tehdä uusia tuttavuuksia, ja Elma kieltäytyi ehdottomasti istumasta kahviloissa, käymästä taiteilijain ateljeissa tai tanssipaikoissa.

Hän joutui siten monta iltaa istumaan yksinään hotellissa, poltellen niinkuin kotonaan Tukholmassa ja hautoen ikävystymistään. Hän ajatteli mielessään, että Rick, niin vilpittömästi kuin hän häntä säälikin, kuitenkin oli mahdoton seuraksi sille, joka tahtoo käyttää matkaansa käydäkseen museoissa, näyttelyissä tai sen tai tämän aatteellisen liikkeen päämajassa. Monta iltaa hän istui järjestelemässä kokoamaansa ainehistoa, ja nyrpeys elämänhaluista ja tanssivaista Rick Brunjohannia kohtaan sai uutta virikettä.

Kotimatkalla myöhään lokakuussa, Hampurissa, missä naisten oli määrä hiukan viivähtää, tuli Rick ostoksiltaan hotelliin mukanaan suuri uutinen:

»Olen tavannut Erik Bourgstenin. Hän tulee noutamaan meitä päivällisille!»

Elma tunsi punastuvansa. Hänen ensimmäinen ajatuksensa koski eleganttia mustaa silkkistä seurapukua, jonka hän oli ostanut Pariisista. Hän katsoi jalkojansa. Mitkään hänen jalkineistaan eivät sopineet siihen seurapukuun. Hän riensi ulos ja meni ensimmäiseen tapaamaansa kenkäkauppaan: »Feuer» seisoi oven yllä. Sen täytyi kai olla erittäin muodikas kauppa, kun oven yllä oli vain omistajan nimi: Feuer, ikäänkuin nimi olisi ollut tunnettu kautta kaupungin. Neiti Liwin astui sisään ja antoi saattaa itsensä pehmeälle sohvalle, sekä pyysi parin aistikkaita puolikenkiä.

Kaupan johtaja tai kenties omistaja, ehkä herra Feuer itse omassa persoonassaan, riensi esiin, antoi määräyksiä, teki ehdotuksia. Elma havaitsi pian, että kauneimmat kengät myöskin olivat kalleimmat, paljon kalliimmat, kuin hän oli ajatellut tai koskaan jalkineista maksanut. Mutta herra Feuer sanoi, että hänenlaatuisensa armollinen rouva ei mitenkään voisi käyttää muunlaisia. — »Katsokaa, kuinka ne pukevat», huudahti hän, »sellaista jalkaa kuin armollisella rouvalla, ei sovi panna yksinkertaisiin kenkiin.»

Elman korvissa suhisi. Hänen mielessään asui vain yksi mielle, että hän pian tapaisi jälleen Bourgstenin. Se täytti hänen mielensä niin, ettei lopulta ollut enää tilaa millekään muulle. Hänen siinä istuessaan ja herra Feuerin koetellessa hänen jalkoihinsa toista siroa kenkäparia toisen jälkeen, ajatteli hän vain, mitä Bourgsten pitäisi niistä.

Kun hän lähti puodista, oli hänellä kaksi paria kenkiä parasta mallia ja kaksi paria ensiluokkaisia silkkisukkia. Nyt eivät hänen rahansa enää riittäneet kuin niukin naukin kotiin.

Bourgsten odotti hotellin eteisessä, kun naiset saapuivat alas pukeutuneina päivällistä varten. Hänellä oli auto ja hän vei heidät erääseen jokseenkin pieneen syrjäiseen ravintolaan, jossa oli pieniä aitioita, mukavat tuolit, nopea ja valpas tarjoilu.»

»Tämä on paras ruokapaikka koko Hampurissa», sanoi hän.

Yleisö herätti heti Rickin uteliaisuutta: samppanjaa tuhlaileva juhlayleisö. Siellä täällä oli pöytiä, joiden ääressä istui naisia, aina herraseurassa ja niin puuteroituja ja maalattuja ja niin yltä päältä täynnä koruja, että Rick ei voinut erehtyä heidän laadustaan.

»Onko tämä tosiaan säädyllinen paikka, Erik?» kysyi hän varmalla äänellä.

»Me olemme ulkomailla», vastasi Bourgsten, »ja minä voin vakuuttaa teille ja erikseenkin neiti Liwinille, että käy sangen hyvin laatuun syödä täällä.»

Myöskin Elma katseli ihmetellen noita huomiotaherättäviä naisia. Ei senvuoksi, että heidän käytöksensä olisi antanut aihetta muistutuksiin. Mutta hän oli ensimmäistä kertaa koko elämänsä aikana paikassa, missä demimonden sallittiin näyttäytyä avoimesti, antaa ihailla itseänsä, levennellä, olla neiti Liwinin tai ylimalkaan hänen luonteistensa henkilöiden naapureina. Tämä loukkasi häntä enemmän kuin hän olisi tahtonut näyttää, mutta toisaalta hän ei voinut olla tarkastelematta ympäristöään, ei voinut pidättää ajatuksiansa aprikoimasta sitä arvoitusta, mikä noiden naisten viehätys oli? Hän tunsi napinaa sitä valtaa vastaan, mutta ei voinut irroittaa katsettansa sen käyttäjistä.

Hän tunsi inhoa ja kuitenkin heikommuutta. Nuo naiset, joiden olemassaolo oli julkinen häpeä, olivat kuitenkin paikan koristuksina. Heidän läsnäolonsa korosti huolettomuuden, rikkauden, jopa kauneudenkin vaikutelmaa, kun Elma itse, uudesta pariisilaispuvustaan ja, vastoin kaikkia järjen käskyjä ostetuista, uusista kengistään huolimatta, oli täällä aivan merkityksetön, vähemmän mielenkiintoinen kuin milloinkaan ennen. Yksinpä Rickkin, purkautuneen kihlauksen suruista huolimatta, oli ympäristöön mukautunut: hän oli hyvin puuteroitu, huolellisesti kammattu, hänellä oli avokaulainen puku ja hänen oli heti onnistunut omaksua täällä parhaiten soveltuva, hilpeän huoleton tapa.

Ravintolan orkesteri soitti kiehtovaa musiikkia, pelkkää erotiikkaa. Vesi loiskui tuudittavasti keskellä salia pienessä altaassa; ja altaan pohjaan sijoitetusta valolähteestä tulvivat säteet kimmelsivät milloin ruusunpunaisina, milloin heleän sinisinä, myrkyllisen vihreinä, orvokin värisinä, punakellervinä.

Rick puheli ja laski leikkiä Bourgstenin kanssa, eipä edes empinyt leikitellen kertoa kosineensa häntä. Oli Bourgstenin syy, sanoi hän, että hän, Rick, heti sen jälkeen oli niin typerästi kihlautunut luutnantin kanssa, joka oli älytön mies.

Bourgsten otti Rickin nuhteet vastaan hyväntuulisesti ja leikkisästi. Äänten, kiehtovan musiikin, riuduttavan veden solinan ja astiain kilinän hulinassa Elma erotti joitakin lauseita heidän hilpeästä kahakastaan.

Rick kuvasi myöskin heidän matkaansa, korosti erinäisiä pieniä vastoinkäymisiä, laskipa lopulta, vaikka ystävällisesti, leikkiä hänenkin, Elman, ylihyveellisestä olemuksesta, hänen puritaanisista tavoistaan viettää illat hotellihuoneissa, ellei ollut saanut tietoonsa jotakin taatusti hyvää teatteria.

Elmasta näyttivät nämä kuvaukset hyvinkin läpinäkyviltä: tarkoitus oli, että Bourgsten huomaisi, kuinka peräti ikävä, kuinka mahdoton neiti Liwin oli, jos Bourgsten tosiaan, niin uskomatonta kuin sellainen ajatus olikin, sattuisi jotenkin kiintymään häneen.

Elma otti osaa keskusteluun yhä niukemmin. Hän ei ollut kekseliäs eikä vikkelä, ei tuntenut tällaista flirttileikkiä, ei voinut kädenkäänteessä muuttaa matkan vaikeuksia, jotka olivat perinpohjin harmittaneet sekä Rickiä että häntä, lystikkäiksi tapahtumiksi, jotka muka olivat herättäneet vain huumoria ja naurua. Lakkaamatta hänen katseensa kääntyi poispäin, ja aivan erikoisesti se oli kiintynyt erääseen pöytään, jonka ääressä istui hyvin nuori tyttö.

Tämä nuori neiti oli kaunein kaikista salissa olevista ja myöskin rohkeimmin puettu ja maalattu.

Sileästi taaksepäin kammattu, kiinteästi kiristetty musta tukka korosti kasvojen luonnollista kauneutta, mutta samalla ikäänkuin ujostelematta riisui ne alasti. Niskan hiusvanteesta riippui sikermä helmihelyjä, mutta kasvojen puolella ei ollut mitään, ei edes korvarenkaita. Myöskin kaula oli paljas. Nämä sileät kasvot ja paljas kaula tuntuivat riisuvan alasti ujostelemattoman, välinpitämättömän ihmisen huolimatta niskan helmiryöpystä ja puvun kultabrokadikehyksestä — jota pukua muutoin tuskin saattoi verhoksi sanoa. Ja nämä alastomat kasvot ilmaisivat täydellistä tunteettomuutta, silmät puhuivat kalsean kostonhaluisesta ihanteettomuudesta.

Tämä ihminen herätti Elma Liwinin kateutta. Hänessä ei ollut mitään teeskentelyä, ei mitään salattua, ei mitään häikäilyä. Hänen olentonsa huonoinkin puoli oli huolettoman avoimesti esillä. Ei jälkeäkään mistään ajatuksesta tai empimisestä, ei mitään kamppailua. Niin äärettömän yksinkertaistettu elämä! Kuinka saattoi semmoiseen päästä?

Siinä täytyi kaikesta huolimatta kuitenkin olla jonkinlaista onnea. Siinä täytyi olla riemun hetkiä, jommoisia me muut emme aavista, ajatteli hän.

Nuoren kaunottaren ympärillä hääräili kolme hännystakkista miestä. He kerjäsivät armonosoituksia, kukkaa hänen viuhkastaan, keveää lyöntiä nenälle hänen sormistaan, jotakin virnistystä. — Hänellä ei ole siitä aavistustakaan — ajatteli Elma — mitä merkitsee olla sellainen, jota ei kukaan pysyväisesti halaja.

Kunpa voisi lähestyä tuota valiota, tehdä hänelle kysymyksiä, tunkeutua hänen sieluunsa! Saavuttaa hänen viehätysvoimansa salaisuus — tai vielä enemmän, seurata häntä, saada nähdä, kuinka hän asuu, kuinka hän käyttäytyy ollessaan yksin. Saada tunti tunnilta tarkata hänen päiviänsä, tietää kaikki.

Elmasta tuntui, että he piirre piirteeltä oikeastaan olivat yhdennäköiset, nuori kaunotar ja hän itse. Niin paljon kuin kaksikymmenvuotias voi olla nelikymmenvuotiaan näköinen, kaunis jokapäiväisen näköinen, keinotekoinen sen näköinen, joka oli antanut taivaan tuulten mielin määrin tuivertaa hiuksiansa ja hipiäänsä.

»Minun tyttäreni hän kuitenkaan ei voi olla», ajatteli Elma äkkiä. »Ei, ei, minun tyttärenihän on vielä vain lapsi.»

Ja varmuus siitä tuotti tavattoman vapautuksentunteen ja palautti Elman taas todellisuuteen.

Elma oli johtokunnan jäsen muun muassa eräässä yhdistyksessä, joka toimi eksyneiden nuorten naisten pelastamiseksi. Hän oli kuullut monenlaisia kohtaloita; hän tunsi verraten hyvin näiden olentojen tavallisimman ulkonaisen elämänjuoksun sekä ylemmillä että alemmilla yhteiskunnan portailla. Hänen oman lapsensa muisto, joka odottamatta kuin isku kasvoihin, oli kohdannut häntä täällä ylellisyysnautinnon tyyssijassa, sai hänet äkkiä selviämään ja pöyristytti häntä.

»Te olette hyvin miettiväinen, neiti Liwin», huomautti Bourgsten.

»Anteeksi», vastasi tämä, »jos vaikutan hajamieliseltä. Olen tottumaton olemaan ulkona ja varsinkin tämänlaatuisissa paikoissa.»

»Sinä et ole elänyt, Elma», sanoi Rick. »Sitähän minä aina sanon!»

»No niin, ehkäpä en», vastasi neiti Liwin.

Koska niin tahdotaan, niin olkoon, ajatteli hän.

Bourgsten kumartui hiukan häntä kohti:

»Sitä minä en usko», sanoi hän hiljaisella äänellä.

7.

Tämän jälkeen kääntyi Bourgsten useammin Elman puoleen. Vähitellen hän sai keskustelun aloille, jotka saattoivat kiinnostaa myöskin Elman mieltä. He puhuivat Italiasta, missä Elma oli kerran ollut, hänen lukemistaan kirjoista, jopa kudontamalleista ja pitsiompelusta, josta Bourgsten ei sanonut suuria ymmärtävänsä — itse asiassa ei hän siitä ymmärtänyt mitään — mutta josta hän kuitenkin väitti haluavansa kuulla kerrottavan. Vielä enemmän huvitti häntä, vaikkei hän sitä sanonut, nähdä Elman kasvojen kirkastuvan, nuorentuvan, nähdä epäluuloisten silmien tyyntyvän ja seestyvän, kun oltiin aloilla, joita hän vallitsi. Elma lausuikin silloin ajatuksensa erittäin hyvin.

»Tuo ihminen ei ole tuhma», ajatteli Bourgsten. »Hänen elämänsä on vain jollakin tavoin mennyt vinoon.»

Bourgsten etsi jotakin johtoa arvoituksen ratkaisuun; hän sattui tuntemaan Elman toisen veljen ja johti keskustelun sukuun, sai vanhan tuomiorovastin talon jälleen esiin. Mutta Elma ei päästänyt ketään vastaanottohuoneita sisemmälle. Täytyi ajatella tavallista vanhanaikaista kotia, sitä tyyppiä, joka aina pidetään esillä esimerkkinä: kodikkuusmuseo, jossa esineiden todellista historiaa ei koskaan kerrota.

»Ihanaa!» huudahti Rick, joka oli suurkaupungin lapsi. »Ettäkö te leivoitte kaikki kotona? Ja kudoitte yksin lakanatkin?»

»Siihen aikaan», kysyi Bourgsten, »tanssi kai neiti Liwin kernaasti?»

»En kernaasti», vastasi hän.

»No, se kai sentään oli tavatonta nuorten naisten keskuudessa», huomautti Bourgsten.

»Minä en luule olleeni tavallisinta laatua.» Rick huomautti siihen:

»Et, sen kyllä uskon! Kenties et koskaan ole ollut edes rakastunut!»

Elma vastasi, hiukan jäykästi:

»Minulla oli kai pienet elämykseni, minullakin.»

Mitä rohkeutta antoikaan Bourgstenin läsnäolo hänelle! »Pienet elämykseni.» Elma kuuli itsensä aivan rohkeasti esittävän tätä omissa silmissään vain naurettavaa käsitettä. Nuorten tyttöjen pienet elämykset, mitä ne olivat muuta kuin jotakin teennäistä, ylimalkaista haaveilua, salaa säilytetty kotiljonkiruusu, kuutamokävelyitä, jokin rekiretki kaupungin suosituimman kavaljeerin rinnalla? Sopiva ottaa suojaksi asialle, josta kukaan ei saanut mitään tietää — hänen todellisesta nuoruudestaan.

»Sinä et ole koskaan kertonut mitään», sanoi Rick.

»Mitäpä niissä on kertomista — pelkkiä pikkujuttuja», vastasi Elma kartellen.

Rickin kuulematta mutisi Bourgsten.

»Sitäkään en usko.»

Puoliyön aikaan he lähtivät pois. Elma katsoi ympärilleen nähdäkseen vielä sen kauniin tytön, mutta tämä näytti jo menneen. Pöydän ääressä, missä hän oli istunut, oli seurue käynyt hyvin äänekkääksi. Uusia pulloja tuotiin. Pöytä oli täynnään kuihtuneita kukkia, tahraisia laseja. Eräs naisista oli ilmeisesti juopunut. Elma Liwin tunsi omituisen ankaraa tyydytystä siitä, että tyttö ei enää ollut seurassa, niin vähän luultavaa kuin olikin, että hän vain olisi lähtenyt kotiin ajoissa, kuten ainakin kiltti mammantyttö.

Bourgsten saattoi naiset hotelliin ja hyvästeli kohteliaasti toivottaen pikaista tapaamista.

»Ehkäpä huomenna», ehdotti Rick.

»Ei, ikävä kyllä. Huomenna lähden Amerikanlaivalla pitkälle matkalle sekä Pohjois- että Etelävaltioihin, ensi aluksi.»

Elma palasi Tukholmaan, jokseenkin tyytyväisenä matkaansa ylimalkaan, mutta ei juuri levähtäneenä. Hän asettui jälleen pieneen asuntoonsa. Hulda oli asettanut kaikki siellä hyvään järjestykseen ja otti hänet vastaan tyytyväisenä, vaikka lausuen kuitenkin kaipaavansa neiti Brunjohannia, jonka huone nyt oli tyhjänä. Elma myönsi, että asumus oli liian suuri hänelle yksinään, mutta jätti asian kuitenkin silleen. Vuokra ei ollut erikoisen rasittava, ja hän aikoi tuonnempana etsiä jonkun uuden asuinkumppanin. Rick ei voinut tulla kysymykseenkään. Jo se, että Rick ja hän täst'edes olivat jakamassa Bourgstenin ystävyyttä, vieläpä siten, että Rickillä oli eittämättömät edut, joita hän valppaasti piti esillä, tuntui Elmasta sekä naurettavalta että kiusalliselta. Oli kuin hän, Elma Liwin, olisi kilpaillut jonkun Rickin kaltaisen kanssa tuosta Bourgstenista — joka, ulkonaisesti katsoen, oli vain satunnainen tuttavuus.

Erik Bourgstenin uudelleen tapaamista hän ei ottanut lukuun. Tämän pelkkä olemassaolo, se ymmärrys, jota hän oli osoittanut, riittivät Elmalle. Sitäpaitsi Bourgsten viipyi nyt ehkä yli vuoden Euroopan ulkopuolella. Elma koetteli ajatella asiaa ilman tunteilua. Oliko hänellä missään tapauksessa tilaa todelliselle uskotulle elämässään? Ei, ei Bourgstenille enempää kuin muille.

Talven kuluessa järjestettiin uudelleen kutomoyritys, jossa neiti Liwin oli ollut toimessa kolmetoista vuotta, ja hänelle tarjottiin yhtä johtajan paikkaa. Se merkitsisi hänelle tuntuvaa työtaakan lisäystä, mutta hän suostui siihen empimättä. Oli nähty, että hän usein oli kyennyt keksimään omaperäisyyttä ja taitoa nuorissa, vielä aloittelevissa taiteilijattarissa, ja että hänen luottamuksensa heihin myöskin oli innoittanut heitä. Hiljaisella tavallaan, jota olisi voinut pitää ujoutena, vaikka se tuntui olevan ristiriidassa hänen työreippautensa kanssa, oli hän henkilökunnan keskuudessa tullut verraten suosituksi. Hänen itsetuntonsa oli äärettömän herkästi loukkaantuva, se tiedettiin, ja jotkin kiivauden purkaukset olivat väliin aiheuttaneet kahnauksia; mutta sopivampaa johtajaa ei missään tapauksessa tällä hetkellä ollut saatavana.

Sanomalehdet mainitsivat yrityksen uudestijärjestelyn ja johtajan valinnan tavallisin kunnioittavin lauseparsin ja julkaisivat neiti Liwinin kuvan. Kuva esitti komeaa, tummaan sileään silkkipukuun puettua naista, joka katsoi suoraan eteensä, sillä niin oli valokuvaaja tahtonut. Kasvot olivat jokseenkin leveät, leuassa selvästi esiintyvä arvovallan piirre.

»Minä olen isäni näköinen», ajatteli Elma kuvan nähdessään.

»Kuka oli oikeastaan isäni?» kysyi hän itseltään, edessään useita kuvia sekä isästään että itsestään eri ikäkausilta. Mistä aiheutui ankaran despoottinen, kova piirre hänen ulkomuodossaan. Ihan nuorena ei isällä sitä ollut, sen näki ylioppilasaikaisen valokuvan melkein lyyrillistä tunnetta ilmaisevista piirteistä. On täytynyt olla kamppailun vuosia, salaisen taistelun vuosia, jotka olivat muuttaneet kaikki. Hempeyden sijaan oli tullut valtainen rakkaus saavutettuun päällikköasemaan, oman minuuden ehdottomaan arvovaltaan. Siinä näkyi myöskin yhä enemmän talonpojan ahnautta ja pelkoa luovuttaa käsistään pienintäkään etua.

»Ei, minä en ole hänen kaltaisensa», torjui Elma.

»Tai tulenko sittenkin lopulta kulkemaan samaa tietä kuin hän?»

»No, jos niiksi on, niin olkoon!» Ensimmäistä kertaa Elma ajatteli kiitollisuudella ennen inhoamaansa isää: »Häneltä minä lopulta sittenkin olen saanut voimani», ajatteli hän, »niin peräti tarpeellisen voiman.»

Hän jatkoi mietiskelyänsä: »Ihmisellä on vain kaksi tietä: kovuuden tai hempeyden. Minä tiedän, että usein tekee mieleni luopua kaikesta sisäisestä vastarinnasta, vain etsiä ihmisiä ja heidän elämäänsä, auttaa heitä heidän suruissansa, aukaista anteliaisuuden sulut. Muistan sen pojan, Muriuksen, joka yhteen aikaan kesällä tuli istumaan ja lukemaan minun vierelleni puistossa. Minä kiinnyin häneen, olen ollut pahoillani, etten tarjonnut hänelle apua tai tukea, jos hän sitä tarvitsi — ja sehän on luultavinta. Mutta minä istuin tylynä ja mykkänä, ja hän lähti pian pois niin auringottomasta seurasta.

— Mutta saatoinko muuta? Eikö minun tieni jo ollut viitoitettu, eikö se ollut viitoitettu alusta alkaen? Ilman sääliä tulivat kovuus ja umpimielisyys minun osakseni; kovuus muita samoin kuin itseäni kohtaan. Siunattu, armelias kovuus, joka suojelee ja peittää! Jos antaa perään yhdessä kohti, saattaa ehkä pian kaikki murtua. Isäni tiesi sen, ja vaikka rimpuilen vastaan, on minullakin jo tuomiorovastin ankara kivinaamio.

Elma jatkoi yksinäistä elämäänsä, jommoiseksi se jo vuosikausia sitten oli muodostunut. Myöskin Rickin aikana se oli yksinäistä. Nyt se oli muuttunut melkein luostarin hiljaisuudeksi. Tosin hänellä oli joskus vieraita: hänen taloutensa salli hänen osoittaa vieraanvaraisuutta, ja hän teki sen tinkimättä, samoin kuin tuomiorovastin talossakaan ei koskaan kitsasteltu, kun oli kysymys edustamisesta. Mutta kun vieraat kiitollisina olivat poistuneet, tai niinä monina iltoina, jolloin hänellä ei ollut vieraita eikä hän itse ollut vierailulla, istui hän, totutun tapansa mukaan, kun päivän kaikki työ ja ylimääräinen puuha oli lopetettu, mukavassa, suuressa nojatuolissaan, poltellen ja mietiskellen.

Tänä talvena hän oli alkanut polttaa sikaareja.

Uusi elementti oli viime aikoina tullut hänen mietiskelyihinsä: sen hampurilaisen tytön muisto. Elma ei ollut häntä unohtanut, ja monina iltoina palautuivat tytön julkean kauniit kasvot hänen mieleensä.

Tämän tuntemattoman kanssa antautui Elma kuviteltuihin keskusteluihin. Ne olivat kuin unia, puoliunia, jonkinlaista huumauksissa oloa. Hän kuvitteli ottaneensa tytön luokseen ankarain kehoittelukohtausten jälkeen: »Minä pidän huolta sinusta. Sinä olet nuori, sinulla on vielä pitkä tie edessäsi!» Hän kerjäsi tyttöä suostumaan hänen huollettavakseen, päästäkseen häntä suojelemaan.

Mutta aina hän sai julmia vastauksia. Aivan niinkuin luultavimmin todellisuudessa olisi käynyt, näki Elma tytön röyhkeästi nauravan hänelle vasten kasvoja: »Kuulkaa, etsikää huollettavaksenne oma tyttärenne, ettei teidän kerran ole pakko kerjätä häntä samalla tavalla!»

Tuntematon tahtoi poistua käärien kultabrokadiverhoansa kiinteämmin ympärilleen, ja Elma piti häntä kiinni: »Omako tyttäreni? Joutavia! Ettekö käsitä, että se on mahdotonta! Miltä näyttäisi, jos neiti Liwin esiintyisi mukanaan tytär, kolme- nelitoistavuotias, äkkiä ilmestynyt? Tiedättekö, kuka minä olen?»

Elma karkoitti taas nämä kuvitelmat. Ne olivat epäterveitä, nautintoa ja itsekidutusta samalla kertaa. Ne kiihdyttivät häntä, riistivät häneltä yölevon.

Hän oli päivä päivältä totuttaunut siirtämään maatapanoaikaansa yhä myöhempään, odottaen hetkeä, jolloin hän oli niin väsynyt, että varmasti luuli saavansa unta. Mutta joskus se ei sittenkään onnistunut.

Hän heittäytyi pitkälleen vuoteeseensa ja koetti kuvitella olevansa lyijyä, pelkkää lyijyä. Hänelle oli sanottu, että tämä oli varma keino unen saamiseksi. Vain vaipua, vaipua, olla lyijyä. Mutta miksikä juuri lyijyä? Miksei ennemmin ilmaa, henkiolento, vapaa ihmissielu?

Hän muisti, kuinka hän kerran lapsena oli kulkenut sateen liottaman savipellon yli. Joka askelelta tarttui yhä enemmän savea hänen kenkiinsä, savimöhkäleet kävivät yhä raskaammiksi, ja vihdoin mahdottomiksi nostaa. Hän itki pelosta, pelto oli suuri, hän oli tullut keskelle sitä, eikä päässyt eteenpäin. Hän riisui kenkänsä välittämättä mahdollisista nuhteista tai rankaisusta, ja juoksi kappaleen matkaa; mutta pian savi alkoi tarttua taas ja kasvaa suuriksi möhkäleiksi.

Hänen päänsä yllä lensi lintuja. Ne laskeutuivat hiukan alemmaksi ja kohosivat taas ylös, ja hän kurkoitti käsiänsä niitä kohti. »Oi, jos pääsisin lentämään, olisin vapaa!»

»Oi, vapautus!» ajatteli Elma heittelehtien vuoteellaan kyljeltä toiselle, kun ei enää jaksanut maata liikkumattomana, olla lyijynä: »Vapautus! Suodaanko sinua minulle milloinkaan?»