NELJÄS OSA

1.

Kerran viikossa, joka sunnuntai, rouva Murius kirjoitti pojalleen Rolandille Amerikkaan. Terveenä ja sairaana, iloisena ja suruisana, oli joutoaikaa tai kiirettä, aina hän sai jostakin raosta sen hetken, joka tarvittiin kotoa odotetun raportin antamiseen.

Se amerikkalainen pomo, jolle Garibaldi oli Rolandia suositellut, ei todellisuudessa ollutkaan niin suuri ja mahtava mies kuin ensin oli luultu. Mutta hän oli kuitenkin hankkinut Rolandille toimen, josta ei tosin ollut suurta palkkaa, mutta pienestäkin palkastaan hän säästi ahnaasti, voidakseen lähettää kotiin jonkin dollarin silloin tällöin. Sitäpaitsi oli toimessa mahdollisuus kunnostautua ja yletä. Se ei ollut niinkään huono asema, ja monen oli täytynyt tyytyä huonompaankin.

Itsestään Roland ei puhunut paljon. Ei mitään yksinäisistä illoista tympeässä täyshoitolassa, silloinkuin iltaa ei käytetty johonkin kurssilla käyntiin. Ei mitään myöskään koti-ikävästä tai siitä, kuinka hänen mielessään kangasteli ahdas tukholmalainen asumus, jonka hänen äitinsä, ainakin hänen mielestään, oli loihtinut mitä ihanimmaksi olinpaikaksi. Mutta rouva Murius luki rivien välistä ja kirjoitti itse sen mukaan, ja usein oli Tildakin liittänyt muutamia sivuja äidin kirjeeseen, niin että Rolandilla lukitussa pöytälaatikossaan Amerikassa oli kaksi vähitellen kasvavaa kirjekasaa, molemmat yhtä rakkaita.

Siitä katastroofista, joka oli tehnyt lopun Tildan olennasta Muriuksen perheen todellisena jäsenenä, kirjoitti Tilda itse Rolandille. Siitä tuli niin pitkä ja paksu kirje, että se vaati eri postimaksun ja lähetettiin eri kuoressakin muutamia päiviä ennen Tildan ja neiti Liwinin matkaa, kun matka jo oli lopullisesti määrätty.

»Kuule», kirjoitti hän, »Roland, sinähän olet aina tiennyt, kuten nyt kuulen, että minä en ollut sinun oikea sisaresi. Ja kuitenkin sinä olet aina ollut minua kohtaan kiltein kaikista veljistä. Minä en ole unohtanut yhtäkään kaikista niistä kerroista, jolloin sinä otit minut hoiviisi ja kannoit minua ja puhuit järkeä minulle, enkä koskaan sitä unohda. Ja saat sinä senvuoksi olla minun ainoa uskottuni. Koska sinä et enää ole minun veljeni, niin tahdon, että olet jotakin, joka merkitsee yhtä paljon ja ehkä vielä enemmänkin. Näetkö, Libert elää nyttemmin vain musiikissaan ja on sitäpaitsi liian lapsellinenkin ymmärtääkseen kaikkea, ja rakas äiti, ymmärräthän, hänen niskaansa taas ei saata sälyttää kaikkea.

— Se on suuri salaisuus, mutta minä sanon sinulle, että mikään maailmassa ei saa minua uskomaan muuta, kuin että neiti Liwin on minun äitini, vaikka hän ei tahdo sinä esiintyä. Kenties hän haluaa ensin koetella minua. Mutta se ei ollut erehdys, enkä minä kuullut väärin, kun hän sen sanoi minulle, ja minä näin, ettei hän valehdellut. Hän oli sairas juuri silloin ja luuli kenties kuolevansa, eikähän silloin tehne mieli valehdella. Heti sitten hän tuntui kuitenkin katuneen, mutta minä en vain käsitä, kuinka äiti ei nähnyt hänen lävitseen; vaikka se on kyllä totta, että äiti ei ollut huoneessa itse sillä hetkellä, jolloin se pulpahti esiin.

Mitä syytä neiti Liwinillä on vaieta, sitä minä, kuten sanottu, en tiedä. Hän sanoi äidille, että minun tulee sanoa häntä Elmaksi ja sinutella. Kernaasti minun puolestani! Sydämessäni en minä kuitenkaan voi pitää ketään muuta äitinä kuin sitä, jonka tiedät. Minä aion olla kiltti »Elmaa» kohtaan, kun kerran äiti on sitä pyytänyt ja tunnen velvollisuudekseni olla enempää rasittamatta kotiväkeä kustannuksilla minun vuokseni ja osoittaa kiitollisuutta »Elmalle», joka on ottanut niistä vastatakseen. Pontus oli ollakseen tärkeä ja rupesi selittelemään sitä asiaa minulle, mutta minä näin, että hän oli liikutettu, kun hänen piti se sanoa, ja se on niin tavatonta Pontukselle, että en voinut pahastua, vaan tunsin itsekin liikutusta. Mutta Pontuksen puuha oli kuitenkin ihan tarpeetonta. Minä kyllä hoidan itseni. Sen vannon sinulle ainoana uskottunani kaikessa tässä.

Mihin sitten ryhdyn, kun olen lopettanut koulun, senkin aion ajatella. Siihen ei ole enää kovin pitkää aikaa, ja minä tahdon niin pian kuin mahdollista ansaita toimeentuloni itse. Voin sanoa sinulle yhden asian vielä, Roland, minä olen ajatellut sangen paljon viime aikoina ja se johtuu siitä, että minullakin on ollut suruja, vaikka niistä en vielä toistaiseksi puhu kenellekään.

Oma

Tildasi.»

Roland vastasi kirjeeseen, mutta hänen vastauksensa saapui Tukholmaan vasta kun Tilda jo oli matkustanut. Se lähetettiin hänen jälkeensä Tukholmasta Saksaan, siellä kaupungista toiseen ja vihdoin Ranskaan, missä neiti Liwin oli päättänyt oleilla kuumimman vuodenajan rannikolla.

»Mitä tuttavuuksia sinulla on Amerikassa?» kysyi Elma, kun kirje vihdoin saapui perille niin monia postileimoja ja osoitteita kuoressa, että Tildan omaa nimeä tuskin enää näkyi.

»Vanhin veljeni», sanoi Tilda.

Elma huomautti:

»Pikku Tilda, mitä itsepäisyyttä se on, että sinä yhä vain sanot veljiksi ja vanhemmiksi ihmisiä, joista tosin voit pitää, mutta jotka kuitenkaan eivät ole sinulle edes sukua?»

»Miksi minä heitä sitten sanoisin? Konserttimestarin väeksikö?»

»Käytä mitä nimeä hyvänsä, mutta ei sellaista, joka on suorastaan harhaanjohtavaa.»

»Heille», sanoi Tilda, »ei kukaan voi estää minua sanomasta isä, äiti ja veli koko elämäni ajan, mutta heistä puhuessa koetan noudattaa Elman käskyä.»

»Se ei ole mikään käsky, vaan järkevä toivomus.»

»Niinkuin Elma tahtoo.»

Elma jätti asian silleen. Hän oli päättänyt ennen kaikkea olla kärsivällinen.

Tilda luki selkä kumarassa Rolandin kirjettä, jossa tämä kannatti kaikkia hänen itsensä lausumia hyviä päätöksiä. Hän sanoi myöskin, ettei mikään saattanut tehdä häntä iloisemmaksi kuin se, että sai olla se ainoa uskottu, joksi Tilda oli hänet valinnut. Se oli tosiaan yhtä hyvää kuin veljenäolo — tai ehkä vielä vähän parempaa. Hän neuvoi Tildaa ajattelemaan, että jos neiti E.L. todellakin oli hänen äitinsä, niin saattoivat syyt sen salaamiseen olla painavat ja traagilliset, ja sille, jolla itsellään oli suruja, ei varmaankaan ole vaikeaa ottaa lukuun toisten suruja, huomautti Roland.

Tytön lukiessa Elma istui lepotuolissaan tarkaten häntä.

Hän ei voinut salata itseltään, ettei hänen ollut onnistunut voittaa lasta puolelleen läheskään niin kuin sisimmässään oli kuvitellut helpostikin saattavansa tehdä. Hän oli kyllä edellyttänyt kyyneleitä, ehkäpä huonon kasvatuksen, itsehillinnän puutteen ilmauksia, ja oli mielessään siltä varalta suunnitellut parhaaksi menetelmäksi vetoamisen Tildan kunniantuntoon. Mutta sen sijaan oli tytön luontainen viehkeys, joka tuskallisesti muistutti sitä, mikä kerran oli tehnyt hänet niin vastustuskyvyttömäksi tytön isän suhteen, heti voittanut hänet. Tilda oli huomaavainen, vaatimaton, aina kiitollinen kaikesta, mitä annettiin. Mutta ei enempää. Valoisan pinnan, nuhteettomien ulkonaisten muotojen alle, sen aavisti Elma sangen pian, oli vedetty tarkka raja. Hän epäili katkeramielisenä, että siinä piirissä, missä tyttö oli kasvanut, oli rohjettu yllyttää tyttöä häntä vastaan, päinvastaisista vakuutuksista huolimatta. Sitä epäluuloa vastaan puhui toisaalta se seikka, että Tilda aina oli herkin ja herttaisin joka kerta, kun sieltä oli saapunut jokin kirje.

Hänenkö oma persoonansa se siis lasta tympäisi? Hänen, tytön oman äidin persoona?

Sen ajatuksen Elma torjui tyköänsä, sitä hän ei kestänyt. Mutta se vastarinta, jota hän alituiseen, äänettömästi, julkilausumatta, tunsi lapsen puolelta, pani hänen kärsivällisyytensä kovemmalle koetukselle kuin hän oli saattanut aavistaa.

Tilda luki kirjeensä läpi ensin kiireenkaupalla, sitten hitaasti, tarkasti harkiten. Elma näki hänen kauniiden, itsepäisten kasvojensa kirkastuvan ja hellenevän, näki hienon punan korostavan poskien väriä, näki silmissä ilon ja hellyyden kimmellystä.

Sitä ilmettä ei hänen itsensä ollut koskaan onnistunut aikaansaada. Lahjoilla se ei onnistunut; ystävyydellä hän pääsi hiukan alkutaipalelle, mutta ei perille asti, ei näin pitkälle.

Elma muisteli lähtöä Tukholmasta. Hän oli viipynyt mahdollisimman kauan vaunun käytävässä antaakseen lapselle aikaa itkeä, mukautua lähdön tapahtumaan. Hän olisi tahtonut painaa lapsen povelleen, puhua vakaumuksestaan, että tulevaisuus nyt oli oleva valoisa ja onnellinen heille molemmille. Mutta kun hän vihdoin, kuumana levottomuudesta, ettei löytäisi oikeita sanoja, tuli sisään, istui Tilda jo valmiina kylmähköön huomaavaisuuteen ja kiitollisuuteen. Oli syntynyt kahden vieraskäynnillä olevan naisen välinen keskustelu.

»Puhuttelethan minua nimityksillä Elma ja sinä, pikku Tilda?»

»Kyllä, kiitoksia, jos Elma niin tahtoo.»

»Oletko väsynyt, rakas lapsi?»

»Kiitos, en kovin.»

Oliko hänen nälkä, halusiko hän lukea, mistä kirjoista hän piti? Tahtoiko hän kuulla, mikä matkasuunnitelma oli; eikö hänestä ollut hauskaa päästä näkemään maailmaa?

Oli toki, hyvin hauskaa.

Mutta vielä hauskempaa ehkä, jos se nuori poika, joka toi matkalaukun asemalle, olisi ollut mukana.

»Olisi toki!» huudahti Tilda säteilevänä.

Elma oli kysynyt:

»No, mutta etkö usko, että myöskin me kaksi kenties voimme tulla hyviksi ystäviksi?»

»Minä toivon sitä», vastasi tyttö kohteliaasti.

Sitten oli Elma antanut hänelle pienen summan taskurahoiksi, jotka hän sitten matkan varrella näki käytettävän pääasiallisesti postipaperin ja postimerkkien ostoon, kuvakorttien tai vaatimattomiin kotiinlähetettäviin muistolahjoihin.

Elma ei ollut kyennyt rakentamaan siltaa lapsen luottamukseen; hän tunsi itse yritystensä vaikuttavan teennäisiltä. Eräänä päivänä matkan alkupuolella hän oli yrittänyt kysymystä, eikö Tilda koskaan ajatellut tai kummastellut tuntematonta ja onnetonta oikeaa äitiänsä. Mutta lapsi vastasi kuin sivumennen:

»Kun hän on voinut olla välittämättä minusta viisitoista vuotta, niin ymmärtäähän Elma, etten minä lainkaan katso häntä äidikseni.»

Sitä kieltä ei sen koommin kosketettu.

Hotellissa oli neiti Liwin enimmäkseen ottanut kaksi huonetta. Se teki matkan jonkin verran kalliimmaksi, mutta hän ei tahtonut valvomisellaan ja polttelullaan myöhään yöhön rasittaa lasta. Niinä kertoina, jolloin oli pitänyt tyytyä yhteen huoneeseen, oli Tilda saanut mennä sisään ensin, ja Elma oli hotellin kirjoitushuoneessa tai hallissa odotellut, kunnes lapsi ehtisi nukahtaa, minkä jälkeen hän itse vasta saapui.

Niinä öinä hän ei itse nukkunut. Hän kuunteli lapsen kevyttä, tasaista hengitystä, kuuli hänen käännähtävän tai oikaisevan itseään vuoteessa ja joskus mutisevan joitakin epäselviä sanoja. Niin pian kuin aamu alkoi sarastaa sen verran, että Elma saattoi nähdä hänet, vaikkapa ensi hämyssä vain hämärästi, nousi Elma istumaan kurottaen kaulaansa voidakseen paremmin ahmia näkyä. Silloin ei unettomuus ollut enää vaivaa. Ei ollut vähääkään väliä, vaikka päätä kivisti ja silmäluomia poltti seuraavana päivänä, kun hänen näinä aamunkoiton viileinä, liian pian haihtuvina hetkinä niin kauan oli täytynyt kaivata.

Eräänä tällaisena aamuna Elma oli rohjennut nousta vuoteeltaan, tosin pelonalaisena, hiipinyt lapsen huolellisessa järjestyksessä olevien alusvaatteiden luo — hän ei tiennyt, että järjestystä noudatettiin niin huolellisesti Alice-äidin kunniaksi — ja painanut kasvojaan niihin, hengittänyt vaatteiden tuoksua, jotka olivat verhonneet hänen lapsensa ruumista.

Vuosikausia hän oli riistänyt itseltään ilon kantaa, hoitaa tätä pientä ruumista, oppia tuntemaan sen pienintä yksityiskohtaa myöten, ja nyt se ei enää tuntunut kuuluvan hänelle… Kirpeä mustasukkaisuus heräsi hänessä tuota rouva Muriusta kohtaan, joka oli saanut kaiken sen, mistä hänen oli täytynyt kieltäytyä. Hän ei ollut koskaan ennen ajatellut mitään kilpailua, ei edes, kun päätti ottaa Tildan luokseen. Silloin hän oli kuvitellut itselleen nuoren sielun muovailua, tytön kehityksen ohjaamista, ja hän oli ollut onnellinen uskoessaan voivansa olla hyödyksi. Oman elämänsä kokemuksista hän luuli voivansa antaa nuorelle viisautta, ja se oli hänestä tuntunut kylliksi tärkeältä ja riittävältä sielun liittämiseksi sieluun. Mutta tänä aamuna hän oli äkkiä ja voimakkaasti käsittänyt, mitä toisella oli ollut: oikeus saada osoittaa hellyyttä ensi päivästä alkaen, oikeus äidin nimeen heti, kun se sana tuli lapsen huulille, oikeus hoitaa, valvoa, väsyttää itseänsä, keventää pieniä suruja ja luoda iloa pienillä poikamaisilla leikeillä, oikeus tuntea onnenväristystä, kun lapsenkäsi hapuillen etsi hänen kättään.

Hän käsitti sen yhdellä kertaa puristaessaan povelleen yksinkertaisia, kotonaommeltuja, pieniä tytönalusvaatteita.

Lopulta hän oli nukahtanut ne povellaan, nukahtanut niin suloisesti kuin olisi lapsi itse maannut siinä pienenä ja avuttomana. Hän heräsi siihen, että Tilda oli noussut ja mahdollisimman hiljaa ryhtynyt peseytymään. Elma makasi liikkumattomana, salaa tarkaten lapsen sulavia, vaistomaisia liikkeitä, huolellista saippuoimista, levotonta kahden pienen leukaan ilmestyneen nyppylän tarkastusta. Empimättä paljasti lapsi ruumiinsa, kylmästä vedestä hiukan väristen, ja ensimmäistä kertaa oli Elma, äiti, nähnyt nuo kaunismuotoiset, nuoret jäsenet, jotka olivat lihaa ja verta hänen omasta lihastaan ja verestään.

Niitä oli toinen kylvettänyt, hoitanut, pukenut ja hyväillyt; toinen iloinnut niiden terveydestä ja vartunnasta, voimasta ja kauneudesta.

Tilda käännähti, huomasi Elman olevan valveilla ja peitti itseään hiukan.

»Voiko Elma käsittää, mihin minun alusvaatteeni ovat joutuneet?»

»Kultaseni», vastasi Elma, »minä halusin vain tarkata niitä ja korjata, jos olisi tarvittu, ja satuinkin nukahtamaan siihen.»

Tilda sanoi:

»Ei mitään ole rikkinäistä. Me katsoimme läpi kaikki, ennenkuin läksin, äiti ja minä.»

Mustasukkaisuus tempasi Elman mukaansa.

»No», vastasi hän arvostellen, »kauhean paikattuahan kaikki on, mitä sinulla on, ja näyttää lisäksi olevan paikattua viime hetkessä.»

Tilda oli vaiti. Mutta Elman mieli oli liian kuohuksissa, hän ei voinut enää hillitä itseänsä, hänen täytyi iskeä vielä:

»Kyllähän minä huomasin, ettei sinun kasvatuskodissasi vallinnut kovinkaan kehuttava järjestys, ja yhtä ja toista voisi sanoa sinunkin varusteistasi. No», lisäsi hän sovinnollisemmin, »eihän se ole sinun syysi.»

»Kenenkäs muun?» huusi Tilda ja oli samassa hypähtänyt esiin kuin raivotar. »Eikö Elma luule äidin nähneen tarpeeksi vaivaa? Koetapas itse pitää neljää lasta! Minunhan, juuri minun olisi pitänyt olla ahkerampi ja auttaa häntä. Ole hyvä, äläkä ikinä enää sano hänestä halaistua sanaa!»

Äiti ja tytär olivat mitelleet toisiaan katseillaan. Sama luonto. Samat, suuttumuksesta tummenevat silmät. Ja sama muisti, joka varmasti ei koskaan anna tämän ensimmäisen ottelun unohtua.

Elma oli sitten ollut koko päivän aivan suunniltaan. Hän syytti itseänsä, ettei ollut paremmin pitänyt malttipäätöstään. Mutta ei toisaalta päässyt katkeruudestaan kaikkea sitä kohtaan, mikä oli hänen tiellään. Nyt hän oli ottanut lapsensa luokseen, jättänyt sikseen äärimmäisen varovaisuuden, voittaen vaikeudet ja vaarat. Mutta lapsi ei ollut sellainen kuin hän tahtoi. Oli kuin lapsen koko olennosta olisi huokunut moitetta, ettei hän ollut tehnyt enempää, tullut ennemmin, uhrannut siekailemattomammin — tuo lapsi tuossa, joka ei mitään käsittänyt!

Ulospäin hän ei näyttänyt mitään. Sairas sydän kidutti häntä kovilla lyönneillään. Vanhat kiusanhenget kuiskasivat hänelle jo liian suurista ilmeisistä turhista uhreista, hairahduksista ja voittamattomasta vastarinnasta, jotka olivat aivan luonnollisia seurauksia hänen päättömästä, harkitsemattomasta menettelystään. Mutta tuon itsepäisen lapsen rakkauden kaipaaminen, kaipaus saada kuulla yksi ainoa sovittava sana tuon kaikesta huolimatta käsittämättömän rakkaan lapsen huulilta, masensi myrskyn.

Väsymystään ajattelematta hän kuljetti tyttöä mukanaan puodeissa, antoi hänelle lahjoja, luopui iltalevostaan mennäkseen hänen kanssaan johonkin teatteriin.

Ja tämän ensimmäisen yhteentörmäyksen jälkeen hän oli tullut varovammaksi, hän oli tuntenut, ettei hänellä ollut varaa moneen tappioon. Hänen itsevarmuutensa oli murtunut. Hän oli olettanut lapsessa vaistoa, joka toisi Tildan hänen luokseen luonnollisesti ja välittömästi. Sitä vaistoa ei ollut kuulunut — oikeuden lapsen sydämeen ilman muuta hän oli menettänyt jo kauan ennen kuin oli hänet jälleen kohdannut.

Kirpeän nöyryytettynä hän oli tunnustanut tämän itselleen. Jos hän tahtoi saavuttaa Tildan tinkimättömän ystävyyden ja rakkauden, täytyi hänen ansaita ne niinkuin jokaisen muunkin, jokaisen vieraan olisi ollut pakko tehdä, vähitellen, askel askelelta. Hänellä ei ollut oikeutta vaatia mitään — hänellä, äidillä.

Kun Rolandin kirje vihdoin oli luettu loppuun ja pantu taskuun, kysyi Elma äänensävyllä, jonka koetti tehdä niin ystävälliseksi kuin mahdollista:

»Etkö tahtoisi kertoa minulle jotakin siitä, mitä nuori herra Murius kirjoittaa?»

»En», vastasi Tilda, »jos Elma suo anteeksi, sillä ne ovat todellakin vain meidänkeskeisiämme asioita. Mutta, katsos tätä!»

Ja hän näytti kolmen dollarin shekkiä, joka oli ollut kirjeen välissä.

»Rahaa», sanoi Elma kylmästi. »Minun täytyy vaatia, että sinä et ota sitä vastaan muilta kuin minulta.»

Ja silloin olivat pilvet taas heidän yllään. Mustat katseet iskivät jälleen yhteen. Tilda sanoi yhtä kiihkeästi kuin Elma oli puhunut tyynesti:

»Minun täytyy sanoa, että minä en anna pidellä itseäni kuinka tahansa! Silloin karkaan ennemmin.»

»Uhmailetko sinä? Siitä neuvoisin sinua luopumaan, Tilda, oman etusi vuoksi!»

Sitten seurasi taas äänettömyys. Elma nojautui jälleen lepotuolinsa selkänojaa vasten ja istui odottaen. Kumpi ojentaisi ensin sovinnonkättä?

»Miksikä niskuroida», ajatteli Elma katkerassa äänettömyydessä, »miksi jatkaa taistelua? Eikö olisi parempi päästää kaipaus ja hellyys valloillensa ilman muuta?» Mutta hän ei uskaltanut — epätietoisena siitä, kuinka se otettaisiin vastaan.

Tilda puhui ensiksi. Hän sanoi hyvin tyynesti, itsensävoittajan arvokkuudella:

»Elma on luonnollisesti oikeassa siinä, ettei minulle tarvitse syytää rahoja. Äitikään ei tahtonut, että me ottaisimme rahaa vastaan muualta kuin kotoa, ja minä unohdin, että Rolandilta ottaminen — ei enää ole kotoa ottamista. Elma ei kyllä myöskään saata ymmärtää Rolandia tai tietää, minkälainen meidän välimme aina on ollut. Mutta suo minulle anteeksi.»

Elma ojensi kättä ja Tilda tarttui siihen. Äiti kumartui hiukan ja suuteli kevyesti lapsen sormenpäitä.

»Sinun pitää myöskin suoda anteeksi minulle», sanoi hän, »jos joskus näytän kovemmalta kuin olen.»

Illalla vastasi Tilda Rolandin kirjeeseen:

»Mitä siihen tulee, että E.L:llä olisi ollut suruja, joista minun pitäisi häntä sääliä, niin luulen sen olevan totta. Mutta jospa tietäisit, kuinka vaikeata usein on tulla toimeen hänen kanssaan. Yöllä voi hänen päähänsä pälkähtää penkoa minun alusvaatteitani arvatenkin tarkastaakseen, sattuuko niissä olemaan jokin lukkoneula napin asemesta tai muuta semmoista pientä huolimattomuutta. Hän antaa minulle kaikki, mitä tarvitsen, ei tympäisevän ylellisesti lainkaan, niin, että se tuntuisi lahjomiselta, vaan kohtuullisesti ja hyvin hienosti, ja tiedätkö, minä olen siitä kiitollinen. Mutta toisina päivinä hän saattaa olla niin ilkeä, vielä ilkeämpi kuin minä. Hän ei lyö eikä huuda, ei, se on silmissä, aivan niinkuin minulla (tiedän sen) — ja sitten tulee muutama sana. Jos hän on minun oikea äitini, niin tulen minä häneen, ja se on hirveätä! Sillä kaikista päätöksistä huolimatta on hetkiä, jolloin melkein vihaan häntä.»

2.

Elma ja Tilda matkustivat kotiin Hampurin kautta. He asettuivat samaan hotelliin, missä Elma aikanaan oli asunut Rick Brunjohannin kanssa, ja Elma vei tyttärensä herra Feuerin kenkäkauppaan ja osti hänelle sieltä jalkineita. Ravintolaan, missä Rick ja hän olivat aterioineet Bourgstenin kanssa, ei sitävastoin voinut lasta viedä.

Mutta illalla, kun Tilda oli mennyt huoneeseensa, lähti Elma ulos. Hän luuli voivansa löytää paikan, johon liittyi niin merkityksellisiä muistoja. Hän halusi vain katsoa jostakin ikkunasta sisään, nähdä vilahduksen salin suihkulähteen monivärisistä vivahteista: ehkäpä myöskin eräät kasvot. Hän ajatteli sitä kultabrokadipukuista tyttöä ja Bourgstenia. Hän tahtoi kuvitella heitä yhdessä, noita molempia, jotka hän oli jättänyt taakseen. He istuisivat samassa pöydässä, jolla oli kuihtuneita kukkia, kun hän, Elma, näkymättömänä kulki ohi suurten, valaistujen ikkunain syksyisenä iltana, ohi kaiken entisen — vain pariksi minuutiksi suoden itselleen viimeisen kirpeän tunnun muinoin tuttujen seikkojen näystä.

Mutta hänen tuntui olevan turha yrittääkään löytää tietä sinne. Turhaan hän harhaili hetken katujen vielä lehdellisten puiden alla. Pimeässä puhuteltiin häntä tunkeilevasti, ja hän ymmärsi, ettei hänen sopinut kauempaa harhailla. Hän riensi takaisin hotelliinsa.

Mennessään Tildan oven ohi hän tunsi voimakasta halua tavata tyttöä, vaikka jo oli toivotettu hyvää yötä. Hän koputti ovelle, ja vaikka vastausta ei kuulunut, astui sisään. Lamppu paloi pöydällä, mutta huone oli tyhjä, vuode koskematon. Kellohan olikin vasta kymmenen. Elma odotti.

Tyttö tuntui kuluttaneen aikaansa kirjoittamalla, muste kynässä oli vielä kostea. Arvatenkin hän oli mennyt alas viemään kirjeitänsä. Mutta aika kului eikä häntä kuulunut takaisin. Levottomana Elma alkoi etsiä. Hän soitti palvelijoita, mutta kukaan ei tiennyt sanoa, missä nuori neiti oli. Ehkäpä hän istui seurustelusalissa, missä vieraat joskus viettivät iltaansa. Elma hylkäsi sen ajatuksen: ei Tilda eikä hän ollut edes kysynyt, missä se sali oli.

Hänen levottomuutensa yltyi. Kauheita epäluuloja heräsi hänessä. Tildan päällysvaatteet olivat huoneessa, mutta kuitenkaan hän ei voinut torjua ajatusta, että tyttö todellakin oli karannut — ja täällä, tässä inhoittavassa Hampurissa! Katoaminen jäljettömiin, mitä hirvittävimpiin oloihin joutuminen, kaikki oli mahdollista. Hän eli mielikuvituksessaan, kuinka hän vetosi poliisiin ja viranomaisiin, sanomalehti-kirjoituksia, kauhea tarina, joka oli yleisenä puheenaiheena. Puoli tuntia hän käveli edestakaisin käytävässä omansa ja Tildan huoneen ovien väliä. Vihdoin hän, tuskan ahdistamana, meni kuitenkin siihen seurustelusaliin, jossa Tildan läsnäolo oli hänestä tuntunut vähimmin uskottavalta.

Tyttö oli siellä, Elma näki hänet heti. Huoneessa oli himmeä valaistus, hillittyä puheensorinaa. Pari kolme ryhmää, kaikki erillään toisistaan, piti hallussaan suurta huonetta. Yhteen ryhmään kuului Tilda — seurassa oli seitsemän tai kahdeksan henkeä, keskeisimpänä rouva Pasch, Valkoinen papukaija, hymyilevänä, valkoiseen, helmikoristeiseen pukuun puettuna. Hiukan syrjempänä, aivan ryhmän laidassa, istui Tilda vilkkaassa keskustelussa erään nuoren miehen kanssa.

Elma ei kyennyt menemään luokse, eikä kukaan huomannut häntä. Hänen täytyi nojata ovenpieleen. Koko hänen huolestumisensa sihahti hillittömäksi suuttumukseksi. Hän näki koko tuon seuran, nuo Paschit, hänen inhoamansa jo aikojen alusta alkaen, niin hänestä tuntui, luonnon vaatimuksesta kuin rotujen sota… Hän näki nuoren miehen tarttuvan pieneen kultalankaristiin, Tildan aarteeseen, joka nyt riippui ohuissa, Elman lahjoittamissa kultaketjuissa, ja vetävän sitä. Ohut tytönkaula tuli pehmeästi perässä, ja he nauroivat molemmat.

Kiihkeästi Elma käski erästä hotellinpalvelijaa, joka sattui olemaan lähettyvillä, noutamaan heti nuoren neidin, ja riensi itse edellä hissiin valmiina purkamaan koko inhonsa.

Mutta Tilda ei pitänyt kiirettä. Elma kuvitteli mielessään tapahtumain kulun: tytön on täytynyt sattumalta tavata Paschit, jokin leikkitoveruus oli ehkä olemassa pojan kanssa, jokin varhaisalkuinen kurtiisijuttu. Sen pahempi! Elma ei ollut vielä tullut ajatelleeksi tytärtänsä sellaisessa yhteydessä ja johtui heti kaikkein pahimpaan: sovittiin tietysti tapaamisesta seuraavana päivänä, päätettiin röyhkeästi vetää häntä, vartijaa, nenästä, tehdä retkiä kahden kesken, nauttia luvattomia, ennenaikaisia vapauksia.

Julmaa mielihyvää tuntien hän ajatteli, kuinka vahtimestari tuli Paschin ryhmän ja nuoren parin luo: — »Neitiä odotetaan heti neiti Liwinin huoneeseen…» Kuinka ällistyneenä Tildan onkaan täytynyt katsoa ympärilleen ja mitä nöyryytystä tuntea, kun häntä lähetetään noutamaan tällä tavoin kuin pikkulasta. Se on vain oikein. Ja kuitenkin tyttö viipyi, se oli sopimatonta, anteeksiantamatonta — Muriuksen kasvatuksen seurauksia.

Niin pian kuin Tilda ilmestyi, huusi Elma:

»Minä vaadin ehdottomasti, ettei minun tarvitse odottaa, kun lähetän sinua noutamaan. Mitä peliä tämä nyt on?»

»Elmahan tuntee heidät itse, Paschit. Rouva Pasch pyysi minun lausumaan terveisiä.»

»Minä en tahdo tuntea heitä. Sen pojan perässäkö sinä juokset?»

»Minä olen tuntenut Alexin monta vuotta.»

»Minä en tahdo kuulla puhuttavankaan mistään seurustelusta heidän kanssaan.»

»Mitä syytä Elmalla on siihen?»

»Kysytkö sinä syitäkin?»

»Tietenkin.»

»Siitä voit olla varma!» kuohahti Elma. »Minulla on syyni. Pasch tänään, joku toinen huomenna, minä tiedän mihin se johtaa.»

Tilda sanoi jäykkänä:

»Elman ei tarvitse olla vähänkään levoton minun vuokseni. Alexis viipyy muuten ulkomailla koko vuoden.»

»Mitä teillä oli niin tuttavallista puhumista keskenänne?»

»Tuttavallista? Me puhuimme matkoistamme.»

»Hän karttelee», ajatteli Elma, »hän valehtelee minulle. Hänenhän täytyy valehdella, eihän meidän välillämme vallitse mitään luottamusta…» Mutta hän ei uskaltanut päästää irti kiukkuansa. Hän sytytti väkevän paperossin, veti savua syvälle sisään, rauhoittui. Oli miten oli, pahinhan ei sentään ollut tapahtunut, Tilda ei ollut karannut, eipä näyttänyt edes aikoneen karata. Elma tunsi, että tämä pelko se häntä pohjimmalta oli ahdistanut. Kaikki muu oli oikeastaan helpotusta, myöskin Paschit, viipyminen, Tildan itsepäisen tylyt vastaukset: lapsihan oli kuitenkin tallella.

»Rakas Tilda», sanoi hän leppeämmin, »minä tulin niin levottomaksi sinun vuoksesi.»

»Levottomaksi? Mitenkä?»

»Niin, Tilda, levottomaksi. Lapseni, minä tulin ajatelleeksi äitiäsi, kenties minun ei pitäisi puhua siitä, mutta teen sen sinun itsesi vuoksi. Kun äsken seisoin salin ovella ja äkkiä näin sinut siellä niin huolettomana, niin kiintyneenä, arvatenkin ihan tietämättömänä kaikesta petollisuudesta, kataluudesta ja liasta, kaikista ansoista vakuutusten ja hellien katseiden kavaluudesta ja valheesta, kaikesta saastasta, niin minä kauhistuin. Sinä olet vasta vain viidentoista, ja minä tunsin suuren vastuunalaisuuteni. Minne sinä olet menossa, Tilda?»

Tilda oli istahtanut, mutta nousi jälleen:

»Minä käsitän, mitä Elma tarkoittaa. Että minun äitini on petetty, ollut herkkäuskoinen ja saanut siitä sitten kärsiä — ja Elma luulee nyt, että minulle täytyy käydä samalla tavalla. Ah, minua hävettää, kun kuulen, mitä Elma minusta luulee.»

Hän kääntyi mennäkseen, mutta heikko huudahdus pidätti häntä. Samassa hän näki, kuinka kelmeäksi Elma oli käynyt. Hänen äskeinen levottomuutensa oli mahtanut olla vielä kiduttavampi kuin hän oli sanonut. Ja jos hän tosiaan itse oli se tuntematon äiti, joka oli kokenut kaiken sen kataluuden ja valheen, niin se oli kai juuri tehnyt hänet niin katkeraksi, niin suvaitsemattomaksi — ja sellaiseksi, josta oli niin vaikea pitää.

Ja kenties nyt vielä tehnyt hänet sairaaksikin!

Lupaa kysymättä riensi Tilda Elman luo ja alkoi varovasti riisua häntä. Napitti auki puseron, riisui kengät.

»Anna minun auttaa, Elma tarvitsee sitä nyt.»

Elma antoi sen tapahtua. Lapsi päästi hänen tukkansa, harjasi sen, palmikoi yöksi. Kun hän oli saanut Elman vuoteeseen, pani hän kuntoon tabletit, joita Elmalla oli tapana nauttia, ja istuutui vuoteen laidalle.

»Saako Elma unta nyt?»

Toinen ei vastannut heti. Hän oli sulkenut silmänsä ja piti lapsen kättä kädessään. Jospa hän olisi saanut kuolla tällä hetkellä! Jos hän edes olisi saanut ilmaista koko totuuden. Mutta kuinka voisi viisitoistavuotias käsittää kaiken sen, mitä se sisälsi, vikaankasvaneen, hukkaanmenneen elämän. Kuinkapa lapsi voisi käsittää ja ymmärtää, antaa anteeksi kaikki, mikä oli ollut omiansa eksyttämään.

Elma saattoi ainoastaan kuiskata:

»Lapsi, anna minulle anteeksi!»

Silloin hän tunsi kasvoillaan toiset kasvot, lämpimät huulet, jotka koskettivat hänen poskeansa, ja kuuli kuiskattavan vastaukseksi:

»Päinvastoin, anna sinä minulle anteeksi, Elma. Elmalla on raskas olla, sen minä olen nähnyt tänään.»

Heti senjälkeen Tilda oli poissa. Elma kuuli hänen hiljaa liikuskelevan viereisessä huoneessa. Seinä oli molempien huoneiden vuoteiden välillä. Mutta kauan makasi Elma koettaen jännittyneenä kuulla tämän seinän toiselta puolen tytön hiljaista hengitystä.

Siitä päivästä pitäen oli hänen ja Tildan seurustelu helpompaa. Lapsen ensimmäinen suudelma, niin ujo ja lyhyt, mutta tinkimättä annettu, lohkaisi jotakin pois äidin sielun patouksista. Siitä illasta alkaen tuli hyvänyönsuudelma tavaksi. Elma saattoi yllättää itsensä sitä ikävöimässä jo tuntikausia ennen.

Tukholmassa oli Hulda pannut kodin täyteen kuntoon. Elma iloitsi kuullessaan Tildan ihailevan kaikkea. Rick Brunjohannin entinen huone oli kalustettu Tildalle. Jo ennen matkallelähtöä alkukesällä Elma oli valinnut kaikki, mitä huoneeseen tarvittiin, mutta ei ollut tahtonut hemmoittelulla tärvellä tulevaa kasvattitytärtä. Hän oli päättänyt odottaa ja ensin nähdä, minkäluontoinen tämä oli ja minkälaatuisen asunnon hän ansaitsisi, ja oli senvuoksi valinnassaan päätynyt kaikkein yksinkertaisimpiin valkoisiksi maalattuihin huonekaluihin. Kun hän nyt astui huoneeseen, saattoi hän mitata itsessään tapahtuneen muutoksen. Kaikki tuntui hänestä riittämättömältä, arvottomalta, rumalta. Hän hämmästyi välinpitämättömyyttänsä lapsen viihtyisyydestä.

Mutta Tilda kiitteli ja ylisteli kaikkea.

»Vain yhtä minä vielä tahtoisin pyytää», rohkeni hän sanoa.

»Se on hänen ensimmäinen pyyntönsä minulta», ajatteli Elma ja vastasi hymyillen:

»Se on ennakolta myönnetty.»

»Jos Elma vuokraisi pianon, niin että voisin jälleen ryhtyä harjoittamaan.»

Piano tuli, ei vuokrattu, vaan oma, jonka Elma oli antanut ostaa. Yksinkertaisten, valkoisten huonekalujen täytteeksi hän hankki värillisiä tyynyjä, kauniin peilin, maton. Ikkunalle kukkivia kasveja.

Koulu alkoi. Elma oli tahtonut, että Tilda ilmoittaisi nimekseen Liwin. Hän toivoi, oli hän sanonut, että Tilda tulevaisuudessa käyttäisi sitä nimeä, kun hän aikoi ottaa Tildan ottotyttärekseen ja vähitellen asettaa hänet kaikkiin ottolapsen oikeuksiin. Mutta siinä tuli taas tenä eteen.

Tilda selitti — ja sama kapinallisuudenilme, jota ei ollut näkynyt Hampurinkohtauksen jälkeen, välähti esiin — että hän ennemmin menisi kaduille kerjäämään kuin jäisi lihapatojen ja pianon ääreen ja kauniiseen huoneeseensa, ellei hän edelleenkin saa olla Tilda Murius.

Elma jätti silloin asian tuonnemmaksi. Hän tiesi jo olevansa voitettu.

3.

Ei myöskään Pasch-asiaa otettu enää esille. »Kuinka olenkaan muuttunut», ajatteli Elma. Mutta Tilda puolestaan muisteli hiljaisuudessa odottamattoman kohtauksen kaikkia yksityiskohtia. Hänelle oli tämä kohtaus muodostunut matkan huippukohdaksi. Se oli auttanut häntä vihdoin luopumaan aikomuksestaan pysytellä loitolla Elmasta, sillä kuinkapa saattoi se, joka itse oli onnellinen, olla säälimättä ja hoivaamatta sitä, joka kärsi?

Kohtaus: hän oli juuri saapunut kirjeineen eteishalliin, kun matalia, kadulta johtavia, punaisella matolla peitettyjä portaita ylös oli lähestynyt eräs seurue. Puhuttiin ruotsia, Tilda käännähti puoleksi ja kuuli äkkiä nimensä mainittavan. Alexis seisoi hänen edessään.

Hän oli heti esittänyt Tildan isälleen ja äidilleen: se kultalankaristityttö. Rouva Pasch oli sanonut: »Kuinka lystikästä, hyvin omituista. Eikö neiti tahdo istahtaa meidän seuraamme hetkiseksi? Alexis, poikaseni, katso, että saamme hiukan hyviä hedelmiä. Eikö niin, ystäväni?»

Viimeiset sanat oli sanottu pääkonsulille, joka oli vastannut:

»Kuten haluat, tietenkin, Alexandra.»

Tildan mielessä pysyi vielä selvänä, kuinka tämä sama rouva Pasch, satumaisen valkoisena ja kauniina, kerran oli hänelle, pienelle, niiaavalle tytölle, lausunut käsittämättömät sanat:

»Ja kuinka herttaisia sitä ollaan, ja niin hyvin kasvatettuja…» Mutta rouva Pasch ei sitä tietenkään enää muistanut. Hän oli luonut Tildaan yleissilmäyksen pyöreillä, kirkkailla silmillään, ja Tilda oli ennen kaikkea käsittänyt, mikä onni oli, että hänellä sattui olemaan yllään hauska ja sopiva puku, ei matkapuku, joka sekin oli sangen hyvä, vaan hiukan parempi. Onneksi oli pian tuotu sisään tarjotin täynnä kaikkinaista hyvää, melooneja, persikoita, rypäleitä. Alexis valikoi hänelle niitä rykelmän lasilautaselle. Hänkin tarkasti häntä silmillään, jotka myöskin olivat pyöreät ja kirkkaat samoin kuin äidin.

Hänen tarkastuksensa oli kuitenkin mahtanut johtaa suotuisaan tulokseen, sillä hän sanoi, hiukan hiljemmällä äänellä, jotta eivät kaikki olisi kuulleet:

»Sinusta on tullut vieläkin kauniimpi.»

Pääkonsuli kysyi:

»Ja saako kysyä, kuinka nuori neiti on juuri täällä?»

Näytti kuin hän sillä hetkellä olisi muistanut lääketieteen ylioppilaan Pontuksen, jolle hän antoi rahaa opintoja, muttei suinkaan kalliita matkoja varten, ja hiukan kummastellut nähdessään lahjakkaan, mutta köyhän nuorukaisen sisaren täällä, hienossa hotellissa, hienoissa pukeissa.

»Minä olen täällä neiti Liwinin kanssa», vastasi Tilda.

»Neiti Elma Liwininkö?»

»Niin, minä tulen asumaan hänen luonaan ensi talvena.»

Tällöin rouva Pasch lopetti ryhmän toisten henkilöiden kanssa ylläpitämänsä keskustelun ja sanoi:

»Ah, kuinka mielenkiintoista. Ja viisasta neiti Liwinin puolelta. Hän tarvitsee seuraa, sitähän minä aina olen sanonut. Oletteko te sukua?»

»Emme», vastasi Tilda.

Rouva Pasch sanoi:

»Elma Liwin on aina harrastanut hyväntekeväisyyttä. Hän oli monta vuotta meidän mukanamme Samariittiyhdistyksessä. Eikö hänen isänsä ollut se tunnettu tuomiorovasti?»

»Niin luulen», vastasi Tilda.

»Entä äiti, mitä sukua hän oli?»

Sitä ei Tilda tiennyt.

»Äiti», sanoi pääkonsuli, »oli omaa sukuansa Hökhufvud. Hänen isänsä oli vanha Hökhufvud, presidentti, jolla aikanaan kuuluu olleen enemmän ritari- ja kunniamerkkejä kuin kenelläkään muulla Ruotsin alamaisella.»

Tämän keskustelun aikana näkyi selvästi, että Alexis ei lainkaan pitänyt siitä, että Tilda vedettiin tähän keskusteluun, hän kun kuitenkin tiesi niin vähän sekä Liwineistä että Hökhufvudeista. Lopulta hän työnsi Tildaa varten tuolin hiukan syrjemmälle ja sai aika ovelasti tämän siirtymään sille istumaan.

Alexis ei ollut käyttäytynyt häntä kohtaan laisinkaan niin kuin tavatessaan hänet kadulla heti ylioppilastutkinnon jälkeen, jolloin hänellä tuskin oli ollut aikaa sanoa hyvää päivää ja hyvästi, olipa nyt syynä sitten tosiaan ollut kiire tai, kuten Tildasta oli tuntunut, hänen nukkavieru sadetakkinsa. Hotellin salissa Alexis oli päinvastoin niin huomaavainen kuin oikein hienolle daamille, ja Tilda oli kernaasti antanut hänelle anteeksi, että hän ehkä hiukan oli halveksunut häntä sen takin vuoksi. Se ei varmaankaan johtunut ilkeydestä: takki oli todellakin ollut kamala.

Alexis näytti hänelle joukon matkansa varrella ottamiaan valokuvia. Vanhemmat ja hän olivat tehneet laajoja matkoja ja käyneet harvinaisilla seuduilla, ei tavallisilla jokapäiväisillä matkailijapaikoilla, sanoi hän. Enimmäkseen he olivat kulkeneet omalla autollaan, uudella autolla, joka nyt tuotaisiin kotiin Tukholmaan. Sitten kuunteli hän, kun Tilda puolestaan kuvasi matkavaikutelmiaan ja niitä retkiä, joita hän tahollaan oli tehnyt neiti Liwinin kanssa, enimmäkseen rautateitse.

Todettiin, että molemmat matkaseurueet olivat olleet samanaikaisesti Sveitsissä, ja Alexis pahoitteli, ettei onni ollut suosinut heitä, niin että olisivat joutuneet samaan paikkaan ja samaan hotelliin.

»Silloin olisimme pitäneet vasta hauskaa», sanoi hän. Ja lisäsi sitten: »Niin, rakas Tilda, muistatko vielä kaikkia meidän hassuja hullutuksiamme? Kun me esimerkiksi piilouduimme kotona alaslaskettujen uudinten taa ja pidimme pitoja permannolla? Äiti ei tiedä siitä vielä tänäkään päivänä.»

Tildalle ei näissä ja monissa muissa muistoissa ollut mitään hassunkurista, mutta hän oli kyllin viisas ollakseen sitä huomauttamatta. Alexis tarttui hänen yhä edelleenkin rakkaimpaan koruunsa, kultalankaristiin, ja veti sitä Tildaa kiusoitellakseen, ja Tilda antoi ensin perään, mutta nykäisi itsensä sitten irti, niin että hely livahti Alexin kädestä.

Heti senjälkeen oli Elman lähettämä sana saapunut.

»Älä huoli mennä heti», pyysi Alexis, joka aina tuntui olevan tottunut tekemään, mitä itse halusi.

Mutta Tilda ei ollut tahtonut olla tottelematon. Hän kiitti puolestaan ja sanoi hyvää yötä, ja Alexis saattoi häntä hissiin. Hän ehdotti:

»Kuule, me matkustamme pois huomenaamulla. Etkö voi tulla takaisin, kun olet kuullut, mitä asiaa neiti Liwinillä on, tai kun hän on nukkunut?»

»En, ei se käy laatuun.»

»Minulla on jotakin sinulle sanomista.»

»Sano se sitten heti!»

»Ei, hissipoika kuulee.»

»Hän osaa kai vain saksaa.»

»Hän ymmärtää sen kuitenkin, jos sen sanon.»

Alexin katse oli maanittelevasti kiintynyt Tildan silmiin. Silmistä se lipui hänen suulleen ja kaulalleen, tai mitä hän lie etsinyt, katseeseen tuli jotakin hapuilevaa, ja Tilda oli varmasti tietävinään, mitä Alexis tarkoitti: hän aikoi sanoa hänelle pitävänsä hänestä; että se oli totta, mitä hän jo kauan sitten oli sanonut, juuri niiden hassujen hullutusten aikana, kun oli luvannut pitää hänestä aina, niin pahasti ja oikullisesti kuin hän sittemmin joskus olikin käyttäytynyt.

Kiusaus jäädä tai suostua hänen ehdotukseensa oli suuri.

»Silloin ovat isä ja äiti jo menneet ylös», houkutteli Alexis vielä, »me saamme olla aivan itseksemme; vain puoli tuntia, Tilda. Vain neljännestunti!…»

Mutta ajatus, mitä hänen oma äitinsä Alice olisi ajatellut, pidätti häntä. Hän ehdotti kompromissia.

»Tule mukaan hissiin!»

Hississä seisoi Alexis aivan hänen vierellään, mutta ei sanonut nyt sanottavaansa, se kun joka tapauksessa olisi ollut hyödytöntä. Vasta viime hetkessä, juuri kun hissipojan piti sulkea ovi alaspaluuta varten, suuteli hän pikaisesti Tildan kättä.

Tämä se teki, ettei Elman toruminen merkinnyt niin paljon, ja tämä se oli tehnyt Tildan jäykän mielen niin herkäksi — Tilda ymmärsi sen itse. Tuo hetki hississä oli kallisarvoinen muisto. Sen vuoksi kannatti jo uhratakin jotakin, eikä uhraus sitäpaitsi enää ollutkaan mikään uhraus, sillä elämä Elman kanssa alkoi käydä paljon helpommaksi kuin hän koskaan oli pitänyt mahdollisena.

Elma Liwin oli muuttanut osan tapojaan. Niinpä hän söi aamiaista Tildan kanssa, ennenkuin tämä riensi kouluun, hän sai ensimmäisen aamutervehdyksen, ensimmäiset puheet suklaata juodessa tai puuroa syödessä. Se väsytti häntä tosin, mutta hän ei hennonut siitä luopua, ja kun tyttö meni kouluun, asettui hän ikkunan ääreen ja katseli häntä vielä.

Tilda juoksi alas portaita. Kun hän tuli kadulle, katseli hän ympärilleen ikäänkuin tarkatakseen, mitä tällä oli tarjoamista: katukuva oli toinen kuin ennen, toisia puoteja, toisia maitovaunuja varastohuoneen edustalla, toisia koiria ulkona tuuletettavina ja haukkumassa, toista valoa, toisenlaisia varjoja. Mutta aina jotakin. Ja samassa hän oli kadonnut kadunkulmasta.

Tildan mieleen ei olisi ikinä juolahtanut, että Elma saattoi seistä häntä katselemassa niinkuin hän teki. Sellainen hempeämielinen tunteilu sopi Muriuksille, heidän ympäristöönsä ja ystävilleen, mutta ei laisinkaan Elma Liwinin tyyppiin. Tilda oli vähitellen tutustunut tuomiorovastin ja hänen puolisonsa ja tämän isän, presidentti Hökhufvudin muotokuviin; ne olivat kaikki hänestä tuntuneet olevan ankaraa herrasväkeä, peräti erilaista kuin se, mihin hän oli tottunut, ja Elma kuului siihen joukkoon.

Kun tyttö oli kadonnut kadunkulman taa, levähti Elma hetkisen.

»Neiti on hullu sen tytön suhteen», torui Hulda. »Mitä neiti kahkailee pystyssä jo puhteella, neidillähän on aikaa nukkua kunnollisesti.»

Ja sehän oli totta. Ja kun neiti Liwinin oli aika lähteä omaan työpaikkaansa, oli hän sitäpaitsi tämän lyhyen lepohetken aikana ehtinyt luoda jonkin uuden levottomuuden aiheen itselleen. Hän tiesi sen olevan niin päätöntä kuin suinkin. Milloin hän oli unohtanut pyytää Tildaa tulemaan noutamaan häntä iltapäivällä kotiin, milloin taas tiedustella, mitä Tilda muutoin sinä päivänä aikoi tehdä. Hänhän tiesi liiankin hyvin, että jokainen vapaa hetki merkitsi suorinta tietä ja juoksujalkaa ylös portaita neljänteen kerrokseen ovelle, jonka messinkisessä nimikilvessä seisoi Konserttimestari P.A. Murius. Kieltää hän ei sitä voinut. Täytyi keksiä toinen käyttö ajalle. Ja kuinka innokkaasti hän niissä ajatuksissa askarteli!

Elma luopui kutsuista ja seuraelämästä, minne hän ei voinut ottaa kasvattitytärtään mukaansa. Elma kehoitti Tildaa kutsumaan Muriuksen pojat luokseen sen sijaan, että vietti jokaisen vapaan iltansa siellä. Jonkin kuvauksen sieltä hän oli silloin tällöin saanut, niinpä esimerkiksi, että Libert ja Tilda olivat jälleen ruvenneet yhdessä soittamaan. Eikö sitä voisi tehdä yhtä hyvin Tildan omassa huoneessa ja hänen pianollaan?

Libert noudattikin sitten pari kertaa neiti Liwinin kutsua, mutta ei arvatenkaan viihtynyt. Hän oli kömpelö keskustelemaan, eikä soitostakaan tullut paljon mitään. Sitäpaitsi, selitti Tilda, hän oli nyt saanut paikan siinä musiikkikaupassa, jossa hän aina niin mielellään oli oleskellut. Siellä hän myi nuotteja ja konserttilippuja, ja iltaisin hän soitteli tanssimusiikkia milloin missäkin. Pontus sitävastoin tuli sitä mieluummin. Hän käsitti, mitä näyttäytyminen ja edullisen käsityksen antaminen omasta itsestään merkitsi. Hänhän tunsi sitäpaitsi neiti Liwinin ennestään ja puheli hänen kanssaan opinnoistaan ja laskelmistaan, joita hän oli tehnyt saadakseen pääkonsulin niukan avustuksen riittämään. He tulivat keskenään hyvin toimeen, tuo keski-ikäinen neiti ja hän. Mutta Tilda ei näistä käynneistä paljon piitannut.

Sensijaan Elma otti hänet mukaansa teatteriin. Se oli suurimpia uhrauksia, sillä Elma Liwin ei ollut koskaan mielellään näyttäytynyt teatterisalissa tai muissa julkisissa paikoissa, minne ihmisiä vedettiin huvittelemaan, katselemaan, tapaamaan toisiansa. Siellä hän saattoi kohdata niin monta, joiden näkemistä hän mieluummin tahtoi karttaa, nyt vielä enemmän kuin milloinkaan ennen, esimerkiksi jonkun Paschin tai vain jonkun Alexandra-rouvan monista tuttavista, komiteatovereita tai muita, jotka sitten levittelisivät uutista neiti Liwinin uudesta kumppanista, kasvattityttärestä. Sitä pidettäisiin tietenkin omituisena puolivanhan ikäimmen päähänpistona. Elma tahtoi karttaa kaikkia huomautuksia. Ja siellä saattaisi kohdata myöskin erään naislääkärin, joka olisi valmis tekemään johtopäätöksiänsä.

Mutta varsinkin Elma halusi karttaa Erik Bourgstenia, ainoaa ihmistä, joka oli saanut katsahtaa hänen elämäänsä ja ehkä aavistanut sen heikkouden, aavistanut, että oli olemassa heikko kohta, jonka peittelemistä kaikki oli tarkoittanut.

Sittenkin hän rohkaisi mielensä ja istui teatterissa, konserteissa ja esitelmätilaisuuksissa, mikäli vain tytön aika salli. Yleisö sai tottua näkemään neiti Elma Liwinin, aika muhkean naisen, jolla oli omituisen sulkeutunut, kunnioitustaherättävä ulkomuoto, useimmin musta, yksinkertaisuudessaan hieno puku, ja hänen seurassaan vilkassilmäisen, kauniin nuoren tytön, joka kaikessa näytti olevan suojelijattarensa vastakohta. Heidän välisensä seurustelu tuntui olevan tuttavallista.

Eräänä päivänä loppukesällä Tilda sai tervehdyksen Alexilta. Se oli kuvakortti Lontoosta ja siinä lyhyt kiitos viimeisestä. Tilda näytti korttia Elmalle, ja Elma ymmärsi tytön täten tahtovan osoittaa avomielisyyttä. Tytön hyvä tahto oli ilmeinen, mutta kuitenkin ärsytti tuon nuorukaisen muiston palautus Elmaa. Hän työnsi kuvakortin syrjään sitä hiukan vilkaistuaan ja sanoi:

»Minun nuoruudessani ei oltu kirjevaihdossa nuorten herrain kanssa.»

»Elman nuoruus on mahtanut olla hirveätä», vastasi Tilda. »Minä olen iloinen, että elän nykyaikaan.»

Elma ei saanut vastatuksi: »Minun aikani oli parempi ja piti parempaa kuria kuin nykyinen.»

Hänestä tuntui kuitenkin, että jotakin sellaista piti sanoa, että nykyaikaisen vaarallisen vapauden suhteen oli oltava varuillaan. Alexin kuvakortti oli pöydällä heidän välillään. Se esitti kuvaa Westminster Abbeysta. Tilda oli ryhtynyt jälleen lukemaan läksyjänsä. Pieni kirjekortti tuntui kasvavan, oli kuin se olisi peittänyt koko pöydän. Elma ei saanut sitä mielestään pois. Aina heräsi hänessä uusia pelkoja, uutta epäluuloa. Täytyisikö hänen lopulta paljastaa koko totuus lapselle, esittää oma kohtalonsa peloittavana, välttämättömänä, varoittavana esimerkkinä?

»Hyvä Jumala», ajatteli hän, »päästä minut sitä tekemästä! Minä en voi.»

Tilda pani pois kirjansa, oikoi jäseniänsä ja haukotteli, otti taas kuvakortin, luki uudelleen, mitä siihen oli kirjoitettu ja purskahti nauruun:

»Hän on tehnyt tavausvirheen!»

Niin oli postikortti taas palautettu tavalliseksi kuvakortiksi, muutamiksi jokapäiväisiksi sanoiksi, joista yhdessä päälle päätteeksi vielä oli tavausvirhe. Varjot haihtuivat. Lapsi istui tuossa kirkassilmäisenä, avoimena ja turvallisena kuin kaikkina muinakin iltoina. Elma huokasi syvään helpotuksesta.

Mutta hyvänyönsuudelman aikana hän pidätti Tildaa hiukan kauemmin kuin tavallista ja pyysi:

»Anna minun kuitenkin varoittaa sinua. Vapaus ei ole leikin asia.»

Tilda vastasi tietäen jo useammin kuin kerran voittaneensa itsensä:

»Minä aion hoitaa vapauttani.»

Illalla ennen maatapanoa Tilda kirjoitti tavallisen viikkoraporttinsa Rolandille Amerikkaan:

»Rakas Roland, minä kadun nyttemmin kovasti, että koskaan tulin sanoneeksi, että melkein vihasin häntä. Sitä en lainkaan tee, päinvastoin, hän on usein hyvin herttainen, ja että hän tuntee suurta huolta minun vuokseni, on varmaa. Hän seuraa kaikkea, mitä teen. Kun olen poissakin, on ikäänkuin tuntisin sen, ja kaikkein enimmän, kun olen kotona meillä. Hän ei voi tottua siihen, että minä aina mieluimmin olen siellä, ja minun käy itsenikin sääli, mutta en voi asiaa auttaa.

— Mitä siihen tulee, että hän olisi minun todellinen äitini, olen lakannut sitä ajattelemasta. Kun olen kerran häneen kiintynyt, olkoon kernaasti. Joskus se tuntuu kummalliselta. Miksi hän salaa sitä. Tiedätkö, mitä luulen: ettei hän lainkaan osaa eläytyä toisen ihmisen tunteisiin tai ajatuksiin — ainoastaan omiinsa. Ja joskus luulen, että hän pahoittelee sitä itse.»

4.

Tuli uusi vuosi ja kevät ja Tilda täytti kuusitoista. Sinä kevätkautena hän kävi rippikoulun. Hänellä oli aina puuhaa, koulu vaati myöskin aikansa ja musiikkiopinnot niinikään. Konserttimestari oli selittänyt, ettei hän enää suostunut opettamaan Tildaa, hän oli sairas, väsynyt, ei kelvannut enää mihinkään. Elma sai kuulla sen ja hankki toisen opettajan.

Hulda oli ehdottanut, että Tilda syntymäpäiväkseen tai ainakin ripillepääsypäivänään saisi kutsua koko entisen kotiperheensä päivällisille, mutta Elma ei suostunut. Ei siksi, etteikö hän olisi suonut Tildalle sitä iloa, mutta hänelle oli itselleen mahdotonta hoitaa emännyyttä ja osoittaa herttaisuutta niille ihmisille, joiden kanssa hän salassa kamppaili lapsestaan.

Hänestä oli tuntunut — ellei hänen mielikuvituksensa pettänyt — etteivät Tildan käynnit entisessä kodissa ainakaan olleet tiuhentuneet eivätkä kestäneet myöhempään illalla, vaikka kevätillat pitenivät ja houkuttelivat viipymään kauemmin. Elma istui ikkunan ääressä tähystellen lastaan, kun tämä jonakin iltana oli poissa. Hän tarkkasi kadunkulmaa, josta lähestyvät ihmiset äkkiä astuivat esiin. Tyttö ei tavallisesti pitänyt kiirettä. Usein hän tuli nuorimman niin sanotun veljensä kanssa käsitysten. Tanssikausi oli lopussa, ja viuluniekalla siis parempaa aikaa kävelyihin.

He juttelivat, he olivat innokkaita käyttämään aikaa hyväkseen viime hetkeen saakka. Joskus oli Elma huomaavinaan huolestumista kasvojenilmeessä. Mutta kun Tilda sitten tuli ylös Elman luo, ei tämä kysellyt, hän ei tahtonut sekaantua Muriuksen perheen huoliin, olivatpa ne mitä laatua tahansa, hän tahtoi pysytellä heidän piirinsä ulkopuolella ainakin itse, vaikkei voinutkaan pakottaa Tildaa siihen.

Kesällä Elma otti kuten edellisenäkin vuonna vapautta muutamiksi viikoiksi lomansa lisäksi aikoen hoitaa terveyttänsä. Tilda ja hän matkustivat jälleen ulkomaille. Matka tyydytti häntä. Hänestä tuntui, että hän voimistui, hermot rauhoittuivat. Täällä oli myöskin Tilda yksinomaisemmin hänen seuranaan, ja hänen toiveensa tulevaisuuden suhteen varmenivat.

Seuraavana syksynä muuttui konserttimestari Muriuksen itseluottamuksen puute ilmeiseksi luulotaudiksi. Hän pani maata eikä suostunut enää nousemaan ylös, makasi vain hiljaa eteensä tuijottaen aivan toimettomana tai istui, patjoja selkänsä tukena, lukemassa raamattua, josta hän sitten teki mitä murheellisimpia päätelmiä. Ystäviä kehoitettiin käymään hänen luonaan, mutta hän ajoi heidät ulos, ja vähitellen lakkasivat nämä kokonaan käymästä. Garibaldi lähti suurelle kiertomatkalle, mutta ei saanut edes tulla sanomaan hyvästejä, konserttimestari ei tahtonut nähdä ketään, jolla vain oli jotakin tekemistä musiikin kanssa. Pikku Libertin oli pakko käydä tuttavien luona harjoittelemassa.

Konserttimestari muutti jälleen pihanpuoleiseen huoneeseen; muutos päätettiin eräänä aamuna kädenkäänteessä. Pontus sai ottaa kirjansa kainaloonsa ja suoriutua toistaiseksi miten taisi. Talonmiestä pyydettiin apuun huonekaluja siirtämään. Tämä ei tapahtunut ensimmäistä kertaa, ja hänellä oli oma käsityksensä konserttimestarin järjentilasta aikoja sitten selvillä. Nyt herra Murius ei enää välittänyt röyhkeistä, meluavista notarioista. Hänenhän täytyi nyt pian joka tapauksessa kuolla, ja se saattoi yhtä hyvin tapahtua pihanpuoleisessa huoneessa.

»Konserttimestari elää kauemmin kuin kukaan meistä», sanoi talonmies.

»Mitä!» huusi konserttimestari raivostuneena ja pauhasi talonmiehen mennessä tälle:

»Katso, rutto on lyöpä sen, joka ruton on, miekka sen, joka miekan on, nälkä sen, joka nälälle kuuluu.»

Profeetta Jeremia oli häntä erikoisesti miellyttänyt, ja talonmies, notariot, kuka tahansa sai sovittaa itseensä sanat rutosta ja miekasta. Mutta nälkää koskevan kohdan hän katsoi tarkoittavan itseänsä, häntä, joka ei enää kyennyt pitämään huolta omistansa, vaan antoi heidän kaikkien kulkea nälkäkuolemaa kohti. Usein hän kieltäytyi senvuoksi nauttimasta ruokaa, jota rouva Murius koetti hänelle tyrkyttää, eikä uskonut rouvan vakuutuksia, että ruokakonttori ei vielä ollut ihan tyhjä. Hän vastasi siihen:

»Voi minua, joka olen syntynyt riidan ja pahan tuottajaksi kaikille. En ole keneltäkään korkoja kiskonut eikä kenenkään ole tarvinnut minua kiristää, mutta kuitenkin kiroavat he minua kaikki.»

Tässä ei ollut mitään järkeä, sillä kukaan ei kironnut häntä, päinvastoin pyrkivät kaikki lievittämään hänen tuskiansa, mutta hän oli kadottanut kykynsä nähdä sitä.

Kun huonekaluja oli pari päivää kannettu edestakaisin, sai rouva Murius sentään viimein hiukan aikaa lähimmän tulevaisuuden järjestämiseen. Pontuksen täytyi saada oma huoneensa, se oli hänen opinnoilleen välttämätöntä. Suureen huoneeseen, jota nyt jälleen sanottiin saliksi, asettui rouva Murius itse niiksi öiksi, joina hänen ei tarvinnut valvoa sairaan luona. Mutta kolmannen, kadunpuoleisen huoneen, hän vuokrasi pois. Libert sai nukkua keittiökomerossa, jota nykyjään ei kuitenkaan voitu ajatellakaan tarjota kenellekään palvelijalle.

Libert asetti herätyskellon soimaan varhain aamulla. Hän nousi reippaasti heti, kun kello alkoi soida, peljäten muutoin nukkuvansa uudelleen, ja huomasi ilokseen päänsä olevan täynnä uusia aiheita, jotka olivat kuin ihmeen voimalla kypsyneet hänen nukkuessaan. Hän pani kahvin tulelle ja ryhtyi harjaamaan vuokralaisen, äidin, Pontuksen ja omia jalkineitaan. Tällä välin jatkoivat uusien sävellysten aiheet askarteluansa hänen päässään; nämä kengänkiilloitusaamut olivat hänelle ihania, vapaita, rauhaisia hetkiä, ja väliin sattui, että hänen piti laskea puoliksiharjattu kenkä kädestään kiireesti merkitäkseen muistiin jonkin sointiyhtymän.

Kun rouva Murius vähän myöhemmin tuli keittiöön, tapasi hän silloin Libertinsä paljasjalkaisena, vielä puolipukeissa, nuottipapereita edessään, kengät vielä harjaamatta ja kahvi kiehumassa ylitse, jotta kaasu pihisi. Libert sekä nolostui että harmitteli sitä, kuinka pian puoli tuntia kuluu, eikä rouva Murius saattanut muuta kuin nauraa lohduttaakseen häntä.

Sitten hän kattoi nopeasti keittiöpöydän itselleen ja pojilleen, pani kuntoon vuokralaisen kahvitarjottimen ja kiilloitti vielä puhdistamatta olevat kengät, sillävälin kuin Libert kiireesti puki ylleen, heitti peitteen vuoteensa päälle ja lähti harppaamaan musiikkikauppaansa mukanaan pari kolme suurta voileipää, jotka hänen äitinsä kesken kaiken muun oli ehtinyt leikata, voidella ja varustaa vielä jollakin hyvällä viipaleella.

Vuokralaisesta ei ollut suurta vaivaa. Mutta huone oli kuitenkin siistittävä ja senjälkeen piti Pontuksen saada osansa niin pian kuin mahdollista. Hän pani itse kuntoon vuoteensa, kantoi ulos ämpärin ja pyyhki pölyt, mutta rouva Murius katsoi varmimmaksi olla itse mukana, sillä Pontuksen siivous ei ollut sen perinpohjaisempaa kuin Libertinkään. Joskus täytyi hänen kuitenkin heittää kaikki kesken, jos hänen miehensä huusi ja hän ymmärsi tuskien käyvän tälle ylivoimaisiksi yksinäisyydessään.

Konserttimestari pidätti häntä, tarttui kiinni hyväätekeviin, ystävällisiin käsiin ja ehkäisi kaikki askaret.

»Anna minun vain pikkuriikkisen siistiä», pyysi rouva. »Täällähän on kuin sikolätissä.»

Mutta se ei surettanut herra Muriusta, että hänen kotinsa oli kuin sikolätti. Eikö Job ollut istunut tuhkaläjässä?

Joskus hän kimmastui, kun rouva oli viipynyt liian kauan poissa, oli kohtuuton ja ilkeä, vaikka sitten katui kahta katkerammin ja rukoili Jumalaa, että joku rikas ja hieno mies pian tulisi ottamaan hoitoonsa hänen vaimonsa, jotta tämä saisi sellaiset olot, jommoiset hänellä aina olisi pitänyt olla. Mutta kun rouva yritti askareilleen jälleen, esti hän häntä yhäkin.

Kuka ehtisi ostaa päivän ruuan ja voisi tehdä sen niin äärimmäisen säästävästi kuin tarpeellista oli? Ainoastaan yksi tiesi äyrilleen, kuinka paljon oli käytettävissä: vuokralaisen pieni vuokra, Pontuksen pieni avustus, Libertin mitätön palkka. Kuka valmistaisi ruuan, kattaisi sen pöydälle, pitäisi huolta, ettei mieliala pöydän ääressä sentään ihan masentuisi, ja kuka sitten pesisi astiat ja siistisi keittiön edes jonkin verran kunnolliseksi? Kuka pesisi neljän hengen vaatteet, silittäisi ja paikkaisi? Siihen ei ollut vaikea vastata, oli olemassa vain yksi henkilö. Mutta kuitenkin häiritsi konserttimestari häntä yhtä mittaa vaatimuksillaan oman persoonansa suhteen, eikä rouva useinkaan tahtonut käsittää, kuinka hän saattaisi ehtiä joka paikkaan.

Ei kukaan sanonut: »Nyt pitäisi Tildan olla täällä!» Ei edes Pontus. Hän katsoi, ettei nyt enää kannattanut valitella Tildan menettämistä. Viisitoista vuotta oli Tilda jakanut leipää heidän kaikkien kanssa ja kuluttanut osuutensa kodin varoista, eikä kukaan nurkunut, että niin oli tapahtunut. Nyt hän oli lentänyt ulos ja eli hyvissä oloissa, eikä kukaan suorastaan ajatellut, että häntä pitäisi kehoittaa palaamaan pesään, kun se oli lusahtamaisillaan lysyyn. Oli olemassa vain se tie, että Tilda itse oivaltaisi velvollisuutensa, ajatteli Pontus: hänhän ei ole sokea eikä kuuro.

Näin mietiskeli viisas Pontus, mutta vaikeni perheneuvottelussa, jos sellaista pidettiin, ja päätti itsekseen odottaa sopivaa tilaisuutta.

Kun Tilda tuli käymään, tahtoi konserttimestari pitää häntä luonaan, ja olihan siitä aina rouva Muriukselle jotakin apua. Tildasta tuntui tosin ikävältä, ettei saanut olla niin paljon äidin seurassa kuin oli ajatellut, mutta tuntui kuitenkin hyvältä havaita, että hän saattoi lievittää isän vaivoja. Tilda luki hänelle raamattua kuten hän pyysi, muttei Jeremian eikä Jobin kirjaa, vaan pani sormensa kauemmaksi ja sanoi: »Nyt luen siltä sivulta, joka aukenee.» Ja aina aukeni Uusi testamentti, ja Tilda luki joko Kaanaan häistä tai leivän ja kalan ihmeestä, sairaiden parantamisesta tai Lazaruksen kuolleistaherättämisestä.

»Joko sinä menet?» sanoi konserttimestari, kun Tilda lähti.

»Minun täytyy.»

»Sinun ei olisi pitänyt koskaan jättää meitä!» Ei, se oli hänen omakin ajatuksensa.

Ilman, että Pontus tiesi asiasta, oli Tilda näet jo tiellä velvollisuuttansa kohti, ei samaa velvollisuutta kuin viime kerralla, vaan vielä tärkeämpää. Hän ei ollut sokea eikä kuuro eikä tuhma. Hän näki, kuinka uhattuna koti oli, kuinka äiti rasituksesta surkastui ja laihtui. Ja kun pojat yrittivät häntä auttaa, kävi se niin nurinkurisesti, ettei siitä useinkaan ollut mitään apua. Tässä tarvittiin erityistä apuihmistä, ei palkattua ja nyrpeätä henkilöä, vaan vapaaehtoista ja luontevaa voimaa, jolle mikään talon heikkouksista ei ollut tuntematon: tytärtä.

Mutta kuinka voisi Elman saada käsittämään sen välttämättömyyden? Siinä oli pulma.

Joka kerta, kun Tilda palasi anteliaan suojelijattarensa luo, omaan kauniiseen huoneeseensa ja Huldan hoivattavaksi, oli hän päättänyt puhua avoimesti. Mutta kun hän sitten näki Elman, nuo ankarat, uurtuneet kasvot, jotka — sen hän tiesi — vain hän voi saada kirkastumaan, ja jotka aina juuri sinä päivänä tuntuivat väsyneemmiltä, rasittuneemmilta kuin tavallista, niin petti rohkeus. Hän oivalsi, että Elma ei käsittäisi eikä tahtoisi käsittää asiaa.

Hän kyllä kuuntelisi, harkitsisi asiaa mielessään, haluaisi olla oikeudenmukainen, ja ehkäpä lopulta tarjoaisi rahaa. Rahaa, joko emännöitsijän tai sairaanhoitajattaren hankkimiseen, vuokraan tai sairaalahoitoon. Mutta siihen se päättyisi, muusta ei voinut olla puhettakaan. Sen sopimuksen järkyttäminen, että lapsi oli oleva hänen, Elma Liwinin, eikä kenenkään muun luona, mikä oli Tildan äidin nimenomainen määräys, ei voinut tulla kysymykseen. Ja vaikkapa Alice Murius, vastoin luuloa, saataisiinkin ottamaan vastaan rahaa melkein ventovieraalta, mitä se sittenkään merkitsi, kaivatun tyttären kotiintulon, todellisen avun rinnalla?

Monena syysiltana kävelivät Tilda ja Libert yhdessä Muriuksen talosta Liwinin taloon, jos Libert oli joutilas ja äiti saattoi tulla toimeen ilman häntä. He kulkivat viteeseen Humlegårdenin poikki, joka kerran oli niin täynnä kuviteltuja vaaroja. Vieläkin täytyi heidän painautua toisiaan lähemmäksi, muistaessaan lapsuutensa velhoja ja pahantekijöitä. He vilkaisivat sivumennen muinaiseen Keisaripalatsiin. Nyt olivat kaikki suuret ikkunat tyhjiä ja pimeitä puistolyhtyjen niukassa valossa. Lehdettömien puiden märät, törröttävät oksat ja latvat sekaantuivat taivaan nokiväriin.

»Kävellään vielä pieni kierros, eihän nyt ole kovin myöhä», sanoi Libert.

Vielä pieni kierros. Tilda tiesi, että Elma odotti häntä, että pidätetyn paheksumisen ja julkilausumattoman moitteen piirre kaivautui hänen kasvoilleen yhä syvemmäksi joka neljännestunnin kulumisesta. Hän ei tahtonut tehdä Elmalle pahaa, hän oli luvannut sen itselleen ja luvannut äidille ja Rolandille. Mutta hänhän tiesi kuitenkin, että hänen velvollisuutensa vaati häntä ihan toiselle taholle, ja niin kauan kun hän kulki täällä Libertin kanssa, oli helpompaa pitää sitä velvollisuudentunnetta täysin hereillä.

»Kuule», sanoi Libert eräänä iltana, »nyt ne alkavat kaupungeissa taas pitää tanssiaisia. Minulla on kolme tilausta tällä viikolla.»

Hän oli jo tunnettu ja etsitty, eikä hän myöskään ollut kalleimpia. Heitä oli kaksi soittajaa: Libert viuluineen ja eräs pianisti, ja he jakoivat ansion: puolet kummallekin, tai oikeammin sanoen, Libert toivoi, että vähitellen tultaisiin siihen. Toistaiseksi otti pianisti enemmän, sillä hän piti itseään tunnetumpana ja Libertiä vain apurina, suojattina, jota hän elätti.

»Mutta kuule», sanoi Libert Tildalle, »sinun pitäisi olla toisena hänen sijastaan! Niin päästäisiin ylimalkaan jakamasta.»

Libert pysähtyi tätä sanoessaan, ja hänen silmänsä säteilivät. Erään puistonlyhdyn heijastus sattui suoraan niihin. Hän tunsi saaneensa neronleimauksen.

Sitten he kävelivät kauan ja harkitsivat hänen ehdotustaan, Tilda ja hän. He kun olivat niin tottuneita soittamaan yhdessä, voittaisivat he epäilemättä suosiota. Ehkäpä olisi tanssiaisia Tukholmassa tänä talvena niin runsaasti, että heillä olisi työtä joka ainoa ilta. He saattaisivat silloin piankin saavuttaa sellaisen menestyksen, että uskaltaisivat korottaa hintaa. Heitä kyseltäisiin kukaties piankin yhtä ahkerasti, kuin ketä muuta suurta tanssimusiikkikuuluisuutta tahansa. Libertin nykyinen pianisti lukuunotettuna…

»Libert», sanoi Tilda, »sinä olet nero!»

»Jaa, kuule», vastasi poika. »Hyviä aatteita minulla on tosiaankin usein.»

5.

Mutta jo kun Hulda avasi eteisen ovea ja huomautti, että neiti Liwin oli tänään saanut tavattoman kauan odottaa teetänsä, tunsi Tilda, että suunnitelma, niin hyvältä kuin se oli näyttänytkin, kuitenkin oli mahdoton toteuttaa. Oli jokseenkin varmaa, ettei hän saisi Elmaa siihen suostumaan.

»Sinä olet viipynyt myöhään», huomautti Elmakin.

»Anteeksi, minä unohduin Libertin seuraan. Me teimme — me rakentelimme tuulentupia.»

Elma ei kysynyt, mitä ne tuulentuvat olivat. Joitakin Muriusten tuulentupia, mutta turhaahan Tildan oli niihin liidellä.

Hulda oli saanut käskyn lykätä teentuonnin, kunnes tyttö oli kotona, ja hän toi nyt sisään hyvinvarustetun tarjottimen: siinä oli voita, marmelaatia, vastaleivottua vehnästä, sokeria ja mantelia. Elma sanoi:

»Sinun on varmaan nälkä, lapsi. Ja etkö ole märkä? Katso kenkiä!»

Kengät olivat tosiaan märät ja tahraiset pitkästä vaelluksesta pitkin puiston sateenliuottamia teitä. Ne olivat herra Feuerilta Hampurissa ostetut kengät, hyvin erilaiset kuin ne, joilla ennen maailmassa oli piirretty hyppykaavion rajoja hiekkaan, kun Tilda oli ulkona leikkimässä yllään merimiesnuttu ja lyhyt poimuhame. Kaikki oli erilaista. Tildan povea ahdisti, hengitys tuntui vaikealta ja vielä enemmän pureskelu. Hänen oli mahdoton nauttia Huldan vastaleivotuista vehnäsistä.

Sinä iltana tuntui Tildasta, ettei hän milloinkaan ennen ollut oikein todenperään ymmärtänyt, kuinka kahlehdittu ja sidottu hän oikeastaan oli. Kun Elma ja hän olivat sanoneet hyvää yötä, itki hän. Kauan kuului Elma liikkuvan ja puuhailevan arkihuoneessa. Tähän aikaan hän hoiti ruukkukasvejansa, järjesteli jo ennestään hyvässä järjestyksessä olevia laatikoitaan ja kaappejaan, ja Tilda hillitsi nyyhkytyksiään, jottei tulisi ilmi. Jos Elma olisi kuullut hänen itkevän, tullut sisään ja tehnyt kysymyksiä, mitä olisi hän vastannut? Elma ei olisi hyväksynyt niitä vastauksia, joita hän olisi voinut antaa.

Kun huoneessa vihdoin oli hiljaista, ja hiljaisuutta jatkunut yli tunnin, nousi Tilda. Ellei hän ottanut ratkaisevaa askelta nyt, ei siitä tulisi ikinä mitään.

Kun hän ensin oli suostunut tulemaan Elman luo, oli se tapahtunut järkisyistä. Hän oli oivaltanut ne ja mukautunut niihin. Nyt oli järkevyys toinen, eikä mikään puolustanut enää viipymistä täällä, hyödyttömässä ylellisyydessä ja mukavuudessa.

Kylmästä ja kiireestä väristen hän pukeutui. Hän ei rohjennut tavata Elmaa enää, hän ei kyennyt kamppailemaan tämän järkähtämätöntä tahtoa vastaan, ei ollut varma, pystyisikö uhmaamaan sitä vetoamista äidin toivomukseen, johon Elma nojautui. Oli jäljellä vain pako. Oikean jalan kenkä joutui vasempaan jalkaan ja vasemman oikeaan, hän huomasi sen vasta, kun oli lähtövalmiina eikä arvannut menettää kallista aikaa vaihtaakseen kenkiä.

Miten kotona oli laita, sen tiesi Tilda hyvin: isän huoneessa istui väsynyt äiti valvomassa, sillä konserttimestari oli ollut huonona, ja istui arvatenkin lisäksi epämukavalla tuolilla, sillä talon ainoa mukava tuoli oli korituoli ja se narisi eikä potilas saattanut sitä sietää. Luultavasti valvoi myöskin Pontus, jolla oli tentti edessään, ja ehkä myöskin Libert keittiökomerossaan, toivehikkaana, täynnä aatteita ja myöskin uskoa häneen, Tildaan.

Tilda hiipi eteiseen. Ei muuta tavaraa kuin mitä taskuihin mahtui, ei äyriäkään rahaa — kaikki rahathan olivat Elman. Varovasti työnsi hän patenttilukonsalvan syrjään, kuuli takanaan pehmeiden huopatohvelien askelia ja ymmärsi, että Elma oli kuullut. Äkkiä hän avasi oven rientääkseen ulos, mutta Elma oli jo hänen luonaan ja tarttui kovasti hänen käteensä.

»Tule», sanoi hän vain.

Elma sytytti orvokkikaihtimisen lampun arkihuoneessa. Hän oli kietaissut yönutun ympärilleen. Hänen edessään seisoi Tilda täysissä pukeissa, päällysvaippa yllään, hattu päässä, liikkumattomana.

»Minne sinä olet menossa?»

»Kotiin.»

»Keskellä yötä? Ethän edes olisi päässyt sisään.»

»Minä olisin herättänyt alakerroksen asukkaat. Kaikki minut siellä tuntevat. Minun täytyy mennä sinne.»

»No, ja entä huomenna?»

»Minä en olisi tullut takaisin.»

Elma asteli edestakaisin. Hän ei katsahtanut Tildaan. Yönuttua hän piti kiinni toisella kädellään, painaen kättä kovasti poveansa vasten. Hän hengitti raskaasti. Väliin tuli heikko voihkaus, jota hän ei voinut pidättää. Nyt se oli tullut, sen hän oli aina tiennyt, sitä aina pelännyt!

»Vai tämä nyt sitten on loppu», sai hän sanotuksi. »Sinä jätät minut, sinä karkaat kuin seikkailija öiseen aikaan, ilman että meidän välillämme on pahaa sanaa vaihdettu. Sinä vain et tahdo enää olla minun luonani!»

»Elma!» huusi lapsi. »Anna minulle anteeksi! Mutta Elma ei voi ymmärtää minun tunteitani heitä kohtaan. Siellä ei voida tulla toimeen ilman minua — täällä voidaan. Minun täytyy mennä sinne korvatakseni edes jotakin kaikesta siitä, mitä he ovat tehneet minun hyväkseni.»

»Mutta jospa minä en voi tulla toimeen ilman sinua?»

»Kyllä Elma voi.»

»Ja mitä minä olen tehnyt, sitä ei lasketa?»

»Kuinka sitä voisi verrata?»

»Ei, sitä ei voi verrata!» puhkesi Elma. »Ei, mutta voitko sinä mitata, mitä vuodet ovat olleet minulle, kun minun on täytynyt olla vailla kaikkea sitä, mitä nuo vieraat ihmiset ottivat ja saivat? Voitko sinä tietää salattuja, osaatko lukea minun elämäni tarinaa? Voitko aavistaa sen nöyryytyksiä ja kärsimyksiä, sen lyijynpainoa, sen vavahdusta jokaisesta satunnaisesta sanasta? Oi, sinä kiittämätön, sinähän et tiedä mitään! Sinä teet omia pieniä päätelmiäsi!»

Elma oli koroittanut ääntänsä. Hän kohotti käsiänsä yli pään, heristi niitä kuin uhmaten taivaista kaitsijaa ja vaatien häntä vastuuseen, kun oli niin huonosti hoitanut häntä ja hänen oikeuttansa.

»Kaikki on minulta riistetty viimeistä myöten!» huusi hän. »Kirottu olkoon elämä!»

Kauhistuneena Tilda katsoi äitiänsä. Jokainen sana, jonka tämä lausui, oli omiansa paljastamaan tämän äitiyden ja kaiken sen kärsimyksen, mitä siihen oli täytynyt sisältyä, mutta kuitenkaan hän ei vieläkään lausunut sitä suoraan julki. Ja lapsen sydän kovettui tästä. Vielä seisoi Tilda liikkumattomana päällysvaatteet yllä, käsineet käsissä. Ja äkkiä kääntyi Elma hänen puoleensa sellaisella raivolla, jommoista lapsi ei koskaan ennen ollut nähnyt:

»Niinpä mene sitten tiehesi, jota pikemmin, sen parempi! Minä olen saanut kyllikseni, minä en ota vastaan enempää. Kaikki, mitä omistan, olisi kerran ollut sinun, kun olisit kasvanut ja kypsynyt. Minun iloni oli sitä ajatella. Minun toivoni oli voida ilmaista sinulle elämäni koko synkkä salaisuus. Mene, mitä kirousta, mitä turmiota kohti tahdot! Riennä vain, ennenkuin ehdin peruuttaa ja ehkä alan kerjätä sinua jäämään. Tiehesi! Minä olin hullu, kun yritinkään ottaa hoiviini luiskun sikiötä.»

Kauhistuneena oli Tilda painanut kädet korvilleen päästäkseen kuulemasta. Mutta sanat tunkeutuivat kaiken läpi:

»Kirous!»

Nopeasti ja matalalla äänellä vastasi Tilda:

»Jos Elma synkällä salaisuudellaan tarkoittaa, että me olemme äiti ja tytär, niin olen sen jo ymmärtänyt. Mutta minä en ikinä tule äidistäni käyttämään sitä nimitystä, jota Elma äsken käytti — eikä kukaan ole pääsevä käyttämään sitä minusta.»

Sitten hän juoksi. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli ulkona eteisen ovesta, ja Elma kuuli oven paukahtavan kiinni. Hän kumartui pöytää vasten, jonka viereen oli pysähtynyt. Sammuiko pienen, himmeäkaihtimisen lampun valo? Hänestä tuntui, ettei hän nähnyt enää mitään. Oliko hänellä kipuja? Sitä hän ei enää tuntenut. Mutta hän ymmärsi, että hänen lapsensa pakeni, hänen omien sanojensa karkoittamana. Hänen lapsensa katosi yöhön yksinään, turvattomana, eikä ehkä pääsisi sisään missään, saisi harhailla tuntikausia, palellen, ehkä ahdisteltuna, inhoittaville kohtaamisille alttiina.

Elman viha sammui. Sen sijaan tuli sanomaton sääli. Hän levitti tyhjää syliänsä, pyytäen lasta siinä lämmittelemään, tulemaan vakuutetuksi, että mikään uhri ei ollut kyllin suuri, jos vain lapsi oli onnellinen.

»Lapseni», mutisi hän, »onneton, rakas lapseni, älä vain pelkää minua enää! Minä teen kaikki, mitä tahdot!»

Hän sai ikkunan auki, sai huudetuksi. Se oli kuin tuskan huuto yössä ja kaikui autiolla kadulla:

»Tilda, Tilda! Odota!»

Alhaalla ei Elma voinut erottaa mitään, hänen silmiänsä sumensi, ei kyynelet, vaan suuri pimeys hänen ympärillään. Mutta hän kuuli vastauksen, epäröivällä äänellä lausutun sanan:

»Kyllä.» Vaivoin hän pääsi alas ulko-ovelle ja sai sen auki, ja Tilda seisoi sen ulkopuolella väristen.

»Elman ääni oli niin tuskallinen», kuiskasi hän.

»Älä pelkää enää, lapsi.»

Kun he jälleen olivat ylhäällä, sanoi Elma:

»Mene nyt nukkumaan. Minä en enää vastusta sinun toivomustasi. Minä luovutan pois lainan, jota olen saanut pitää. Älä kiitä minua! Ei sanaakaan enää, Tilda, asia on ratkaistu.»

Aamulla sanoi hän:

»Hulda, Tilda-neiti muuttaa takaisin konserttimestarin luo. Hänen on ikävä sinne, ja minä viihdyn kai sittenkin pohjimmaltani parhaiten yksin.»

Hän tuotti Tildan huoneeseen matka-arkun, joka oli ollut heidän mukanaan molempien kesien matkoilla. Kirjavat paperilaput — hotellien nimiä, reklaamikuvia luonnonkauniista maisemista — tullitarkastusmerkit, kolahdusten tai kantajain hihnojen jäljet muistuttivat niitä teitä, joita oli yhdessä kuljettu. Lapsen vaatekaapista ja laatikoista hän poimi itse, kun Tilda oli koulussa, ja pani huolellisesti kokoon kaikki, mitä oli tytölle hankkinut. Monta kertaa muisti hän tällöin epäröintiänsä: pidättyisikö, ettei tärvelisi hemmoittelulla, vai antaisiko perään ja hemmoittelisi niin runsaasti kuin mielensä teki? Nyt hän katui, että koskaan oli pidättäytynyt. Rakkauttansakin hän oli näin peitellyt, peläten paljastavansa liikaa. Oli arvellut, että olihan aikaa — ja nyt oli liian myöhäistä.

Elma painoi joka vaatekappaletta kasvojansa vasten, hengitti sitä hienoista tuoksua, joka kertoi, että nämä vaatteet olivat verhonneet elävää, nuorta ruumista. Erään, jo jokseenkin kuluneen puseron, hän vei kuin varkain omaan huoneeseensa. Kun kaikki oli valmista, käski hän Huldan tilata kaupunginlähetin. Huldan ehdotus, että syötäisiin edes pieni jäähyväispäivällinen, hylättiin. Oli parasta, sanoi Elma, että Tilda lähti niin pian kuin kaikki oli kunnossa — sittenhän se oli tehty, ja Tilda saisi kai tervetuliaispäivälliset konserttimestarin luona sen sijaan.

Elma ojensi lapselle kättä:

»Kuten näet, olen pitänyt lupaukseni.»

Mutta kun Tilda itkettyneenä yritti syleillä häntä, koetti kiittää, pyysi saada käydä joka päivä tervehtimässä, torjui Elma kaikki.

»Ei, lapseni. Älä pane minun voimiani liian kovalle koetukselle. Minun laitani on aina ollut se, että olen valinnut joko — taikka. Sinä näet, että olen tyyni. Anna minun säilyttää mielenrauhani, Tilda, ja jätä minut itsekseni, kunnes kutsun sinua — jos kutsun.»

Ja niinkuin taannoin Huldalle, sanoi hän vielä jäykemmin:

»Minä viihdyn parhaiten niin.»

Sitten hän lisäsi tavallisella äänellä:

»Mutta sinä voit lähettää veljesi Pontuksen tänne joskus. Minä olen ruvennut pitämään siitä säädyllisestä nuorukaisesta.»

6.

Ei kestänyt kuin pari päivää, kun Pontus jo tuli.

Jossakin määrin oli Tildan äkillinen palaus entiseen kotiin häntä hämmentänyt. Se tapahtui liian äkkinäisesti, tuntui melkein karkoitukselta, siltä, että neiti Liwin oli väsynyt kasvattityttäreen ja käyttänyt ensimmäistä tilaisuutta päästäkseen hänestä vapaaksi. Pontus oli ainoa, joka tulkitsi tapahtumaa tällä tavoin, eikä tarkistanut vaikutelmaansa kenenkään kanssa. Mutta perheen ainoana mallikelpoisena jäsenenä hän oli heti tuntenut tarvetta ottaa selkoa asiasta nähdäkseen, mitä ehkä oli tehtävä.

Hän sai odottaa hyvän kotvan arkihuoneessa ihaillen sen hänen mielestään erinomaista sisustusta. Häntä kummastutti vain, että neiti Liwin ei lähettänyt mitään selitystä, miksi antoi hänen istua odottamassa lähes puoli tuntia.

Kun hän vihdoin ilmestyi, oli hän kuitenkin yhtä tyyni ja hillitty kuin tavallista.

Pontus aloitti:

»Minä ehkä saan lausua», sanoi hän, »kaikkien meidän kiitoksemme neidin hyvyydestä antaa Tildan palata meille. Olot kotona tekevät sen äidille erittäin rakkaaksi. Hänen olisi tietenkin pitänyt tulla itse —»

Elma kysyi:

»Onko konserttimestari yhä yhtä sairas?»

»On, paha kyllä.»

»Tilda on kai hyvin kiintynyt heihin molempiin?»

»Niin on. Ja», lisäsi Pontus, »minun täytyy sanoa, ettei omaa lasta olisi voitu kohdella paremmin kuin Tildaa on kohdeltu meillä.»

»Sen olen kyllä havainnut.»

»Anteeksi, että kysyn», pyysi Pontus, »mutta mitä tulee hänen äitinsä sanomaan palaamisesta meidän, hm, huonompiin oloihimme?»

»Äiti on luopunut puhevallastaan», vastasi Elma.

»Toivottavasti sentään ilman kahnauksia tai ikävyyksiä? Tai tyytymättömyyttä?»

»Täydellisesti. Tilda on saanut valita.»

»Se äiti», sanoi Pontus, »mahtaa olla sangen sääliteltävä ihminen.»

Elma jätti siihen vastaamatta.

»Minä ajattelin ehdottaa teille jotakin», sanoi hän sen sijaan aivan käytännöllisellä sävyllä. »Senvuoksi halusin teitä tavata. Minä tahdon näet tehdä jotakin Tildan hyväksi. Minun terveydentilani vaatii minua nyttemmin viettämään peräti hiljaista elämää enkä senvuoksi tahdo tavata Tildaa, ennenkuin olen tuntuvasti parantunut.»

Pontus huomautti väliin:

»Mahtaa olla hyvin kuluttavaa antautua nuoren tytön kasvatukseen, kun on kauan elänyt yksin.»

»Onhan se, on niinkin», vastasi Elma kylmästi. »Minä olen kuitenkin edelleenkin mieltynyt Tildaan. Hän on hyvin herttainen.»

Kohtelias kaiku vastasi:

»Hyvin herttainen.»

Kesti hetken ennenkuin Elma jatkoi:

»Minä olen ajatellut tarjota teille, kandidaatti Murius, opintolainaa, korotonta opintoapua, takaisinmaksettavaksi joskus tulevaisuudessa, kun se teille saattaa soveltua. Ainoa ehtoni on, että te täst'edes maksatte kotiinne kahta vertaa enemmän kuin ennen, jotenka rahat, välillisesti, tulevat myöskin Tildan hyväksi.»

Hän pyysi Pontusta laskemaan, kuinka paljon hän tarvitsi, ja he sopivat määräsummasta. Paschin apurahojen suhteen hän sai menetellä, miten tahtoi.

»Ja sitten vielä toinen ehto», sanoi neiti Liwin, »että asia pysyy ehdottomasti meidän koskemme. Minä en tahdo rasittaa Tildaa millään kiitollisuudella ja uskon voivani luottaa teihin.»

»Ehdottomasti», vastasi Pontus.

Kun nuorukainen oli mennyt, moneen kertaan vakuutettuaan kiitollisuuttaan, jota Elma koetti kädenliikkeillä torjua, kutsui neiti Liwin Huldaa ja sanoi, ettei hän toistaiseksi ottaisi vastaan vieraita eikä edes tulisi puhelimeen. Työpaikkaansa hän aikoi ilmoittaa itsensä sairaaksi.

»Minä lähetän noutamaan tohtoria», sanoi Hulda.

»Tänne ei tuoda tohtoreita.»

Muutamien päivien kuluttua kutsutti Elma sen sijaan luokseen sen juristin, jonka apua hän vuosien kuluessa oli tarpeen tullen käyttänyt asioitaan järjestäessään, saman henkilön, joka kerran hänen puolestaan oli ollut puhumassa rouva Muriuksen kanssa, tarjoamassa korvausta erään tyttölapsen ylläpidosta viidentoista vuoden aikana, vaikka tarjousta ei otettu vastaan.

Yhdessä tarkastivat nyt lakimies ja neiti Liwin jälkimmäisen taloudellisen aseman. Se perintö, minkä neiti aikoinaan oli saanut isältään ja äidiltään, oli ollut melko suuri, ja omaisuus oli vähitellen kasvanut.

»Neiti on hoitanut hyvin leiviskänsä.»

»Se on sukuominaisuus», vastasi neiti.

Ainoastaan parina viime vuotena oli pääoman korot käytetty kokonaan, ja Elma sanoi, että niin tulisi luultavasti vast'edeskin tapahtumaan.

»Aikooko neiti leventää elämäänsä?» sanoi lakimies hymyillen.

»Arvattavasti.»

Sitten hän jätti lakimiehelle testamentin, jonka hän näinä päivinä oli kirjoittanut ja pyysi tätä ottamaan sen säilöön, sekä pitämään sen sisällystä salassa siihen saakka, kunnes sen avaamisen aika tuli. Lakimies luki hiljaa paperin, hänen kasvojensa ilme ei muuttunut, mutta hän oli ääneti vielä hetken sen jälkeen, kun oli lukenut loppuun.

Lakimies meni. Muita kävijöitä ei tullut. Ei ketään lähetetty noutamaan, ei kukaan päässyt sisään. Hulda vartioi saamiensa ohjeiden mukaisesti ovea. Makuuhuoneeseensa kuuli Elma ääniä eteisestä: Rick Brunjohannin kimeät, säälittelevät huudahdukset, Pontus Muriuksen kohteliaat tiedustelut. Joskus kuului myöskin hyvintunnettu tytönääni, huolestunut ja pyytelevä. Mutta Huldaan saattoi luottaa, kukaan ei päässyt hänen ohitseen.

Eräänä päivänä saapui kukkia: Rouva Alexandra Pasch toivottaen pikaista paranemista. Toisena päivänä, liki joulua, jolloin sireenit parhaillaan alkavat kukkia kukkakaupoissa, tuotiin huolellisesti kääritty, kukkiva pieni puu: Erik Bourgsten, toivottaen terveyden pikaista palautumista ja kunnioittavassa ystävyydessä.

Elman toverit ja ystävättäret lähettivät myöskin tervehdyksiä ja olivat hänestä huolestuneita. Hänestä siis huolehdittiin, ei paljon eikä monien puolelta, mutta häntä ei ainakaan unohdettu. Niin kauan kuin elää, ei voi ihmisistä päästä irti, ajatteli hän.

Jouluna hän lähetti Huldan kautta rahasumman parille Samariitin hyväntekeväisyyslaitokselle, mutta nimettömästi. Hän oli tehnyt niin jo monena jouluna, mutta aina ilmoittaen koko nimensä. Nyt tuntui hänestä tarpeettomalta, että tämä nimi enää oli näkyvissä — toistaiseksi.

Muita joululahjoja hän ei lähettänyt.

Mutta uudenvuoden jälkeen hän palasi työpaikkaansa. Siellä oli jo ajateltu sijaisen hankkimista hänen tilalleen. Mutta hän selitti, ettei hänen terveydessään ollut mitään vikaa, hän oli nyt levännyt kyllikseen ja kykeni jälleen astumaan paikalleen rivissä.

Niin oli vanha kiertokulku taas käynnissä. Ylös aamuisin, joskus levottoman, joskus hiukan rauhallisemman yön jälkeen. Ulos paikalleen. Jumalan kiitos, että on työtä, ajatteli hän. Työtä, ihmisiä, joiden kanssa täytyi keskustella, toimitettavia vaaleja, epäkohtia tai laiminlyöntejä oikaistavana. Liwin on yhäkin mies puolestaan, sanottiin hänestä. Oli kuin hän olisi joutunut seikkailuun, joka oli temmannut hänet mukaansa pariksi vuodeksi. Mitä se oli ollut, ei kukaan tiennyt. Joka tapauksessa hän oli nyt palannut — terveenä tai ainakin parantuneena halusta uusiin seikkailuihin. Ja pian lakattiin hänestä puhumasta. Hän ei koskaan ollut kuulunut niin sanottuihin mielenkiintoisiin, voittaviin henkilöihin, joita pyritään monin tavoin lähentymään.

Kun hän oli päivätyönsä päättänyt, palasi hän säännöllisesti kotiin. Sama hahmo katuelämässä kuin ennenkin: yksinkertainen huopalakki, suora, miesmäinen päällysnuttu, kädet nutun taskuissa. Mutta hänen silmänsä, jotka olivat olleet niin haluttomat käyttämään silmäparin luonnollista etuoikeutta katsella maailmaa, sen sekä loistoa että surkeutta, olivat nyttemmin käyneet vieläkin välinpitämättömämmiksi.

Joku vastaantulija saattoi kai joskus hiukan ihmetellä noita harmahtavia kasvoja, joiden suun kerran kaunis kaari oli suoristunut päättäväisyyden viivaksi; yksi ja toinen tunsi hänet ja johtui kukaties sivumennen ajattelemaan naisten kykeneväisyyttä. Mutta usein hän, omissa ajatuksissaan kulkien, ei edes vastannut tervehdyksiin.

Illalla odotti jälleen työ. Elma huomasi, ettei hän enää kyennyt saamaan käsistään yhtä paljon kuin nuorempina päivinään. Hän pakotti itseänsä. Hän poltti liian paljon, sen hän tiesi itse. Joskus suoristi hän ruumistaan, levähti muutaman minuutin ja muisti, kuinka usein hän oli nähnyt isänsä vanhemmiten istuvan näin, silmät kiinni.

Mutta hän ei verrannut itseään enää isäänsä, hän oli lakannut askartelemasta entisyyden kimpussa. Hänestä oli kuin jokin kahle olisi katkennut ja hän nyt vihdoinkin kulkisi omaa tietään.

Huldalta hän kuuli, ettei Tilda lakannut itsepäisesti tiedustelemasta häntä ja pyytämästä saada tulla käymään hänen luonaan.

»Ei vielä!» käski Elma vastata.

7.

Näytti siltä kuin siunaus olisi seurannut Tildan tuloa takaisin Muriusten kotiin.

Ensinnäkin Roland. Hän kirjoitti olojensa parantuneen huomattavasti ja tulevansa luultavasti käymään kotona, kun hänen isäntänsä asioissa arvatenkin tuli tehtäväksi matka Englantiin. Englannista hän aikoi omalla kustannuksellaan pistäytyä Ruotsissa ja säästeli parhaillaan rahaa tätä matkaa varten. Siitä huolimatta hän saattoi, kuten ennenkin, lähettää pienen avustuksen äidin talouteen.

Myöskin Pontus tuntui löytäneen jonkin mahdollisuuden avustaa kotia paljon runsaammin kuin ennen, vaikka ei ilmaissut tämän rikkauden lähdettä. Hän kirjoitteli pieniä kansantajuisia kirjoitelmia lääketieteen alalta ja viittaili siihen, että niistä maksettiin hyvä palkkio. Kun Pontus ei epäillyt, etteikö hänen tulevaisuutensa olisi valoisa, ei hän ollut luopunut Paschinkaan apurahasta; mieluummin hän säästeli salassa, kun sai hiukan enemmän kuin tarvitsi, ja kun hän ei koskaan tavannut Alexia, ei hänen tarvinnut nieleksiä tämän suojelijaeleitä. Alexis liikkui toisessa maailmassa kuin uurastava opiskelijana toisen maailmasta toisen maailmaan oli yhtä pitkä matka kuin maasta kuuhun, vaikka molemmat olivat Tukholmassa.

Libert ei, kuten vanhemmat veljet, ollut saanut suurempia tuloja, eikä edes suurempaa luottamusta musiikkikaupassa. Hän ajatteli liian vähän ostajia, sanottiin, eikä hän sitä moitetta kummastellut, kun tiesi itsekin päänsä olevan täynnä kaikkea muuta. Mutta iltaisin olivat Tilda ja hän usein yhdessä suorittamassa tanssimusiikkia tilauksesta. Ero kitsaasta pianistista, jonka kanssa hän ennen oli toiminut yhdessä, ei ollut vaikea, ja musiikkikaupassa hän sanoi tilauksia tehtäessä:

»Minä soitan täst'edes ainoastaan sisareni kanssa.»

Epäröitiin hiukan ja arveltiin, että palkkiota piti siinä tapauksessa alentaa.

»Se muuttuu pian», vastasi Libert, »kun vain on saatu kuulla hänen soittavan.» Ja vaikka palkkio oli pienempi, niin sehän kuitenkin tuli kotiin jakamattomana.

Tilda ompeli itselleen yksinkertaisen, lyhythihaisen mustan silkkipuvun, samalla vaatimattoman ja arvokkaan, joka soveltui hyvin viuluniekan hiukan vanhanaikaisen smokingin rinnalle. Hän oli lopettanut koulunkäyntinsä kesken lukukautta, vaikka tunsi, ettei Elma olisi sitä hyväksynyt. Mutta sille, joka aikoi ansaita toimeentulonsa pianolla, ei kirjatieto ollut tärkeintä, päätteli Tilda, ja rouva Murius oli samaa mieltä, sillä hänelle oli tytön takaisintulo ollut niin suuri ja valtavan onnellinen yllätys, ettei hän joutunut lähemmin ajattelemaan päästötodistuksia kahdeksannelta luokalta.

Tildan käydessä kotona ei koskaan oltu ilmaistu, kuinka suuresti Alice-rouva itse asiassa oli kaivannut häntä, ja milläpä oikeudella sitä olisikaan huomautettu? Rouva Murius tiesi, missä Tildan paikka oli, ja että toisella äidillä oli oikeus lapseen. Mutta nyttemmin oli, tiesi Pontus ilmoittaa, tämä toinen äiti itse luopunut puhevallastaan. Hän vetäytyi takaisin tuntemattomuuteensa, ei pyytänyt mitään omasta kohdastaan, ja rouva Murius saattoi ilman tunnonvaivoja nauttia ilostansa.

Konserttimestarinkin huoneessa tuntui helpotus. Hän oli tottunut pitämään Tildaa tyttärenä ja toisaalta taas rakkaana vieraana, puolueettomana henkilönä, joka kykeni arvioimaan, minkälaiset talon olot todella olivat. Kun Tilda sitten pänttäsi hänen päähänsä, ettei hänen pitänyt ajatella kuolemaa eikä työn ja toiminnan lopettamista musiikin palveluksessa, täytyi hänen ottaa asia harkittavakseen. Tilda löysi myöskin raamatusta tukea kaikille väitteilleen.

»Ja Libertin ja minun täytyy harjoitella», sanoi hän. »Joka ei työtä tee, ei hänen syömänkään pidä.»

»Niin no», huokasi konserttimestari.

Niinpä täytyi hänen siis ruveta jälleen sietämään pianon ääntä, ja se kävi helpommin kuin hän olisi uskonut.

»Isän pitää istua mukana pöydässä, muuten on niin alakuloista», sanoi Tilda.

Huoahtaen nousi ukko, ajoi partansa jo hävyn vuoksi ja puki vaatteet ylleen. Hän oli maannut kauan ja oli vielä heikko polvista, mutta hänestä tuntui kuitenkin, että tämä ateria, jonka hän pitkästä aikaa jälleen söi omaistensa parissa, maistui merkillisen paljon paremmalta kuin se ruoka, joka tarjottimella oli tuotu hänen huoneeseensa. Kun päivällinen oli lopussa, pani hän senvuoksi kätensä ristiin ja mutisi niinkuin lasten vielä ollessa ihan pieniä:

»Kiitos, hyvä Jumala, ruuasta.»

»Tulisiko minusta tosiaan vielä ihminen?» sanoi hän vaimolleen. »Onko mahdollista, että minäkin vielä rupean elämään?»

Sen uskoi rouva Murius varmasti.

Ukko asteli huoneessa, missä hän ei viikkokausiin ollut käynyt, kosketteli sormenpäillä laatikkoa, missä hänen viulunsa oli pitkät ajat ollut koskemattomana. Ja kun Libert, taas omituisen mielijohteensa kannustamana, rohkeni ottaa viulun esille, viritti sen ja soitti sillä, suvaitsi ukko sen.

»Niin», sanoi hän pojalleen lempeästi, »sinulla on musiikkia veressä, sinullakin, sitä en kiellä.»

Ja hän kuunteli kärsivällisesti, kun Libert soitteli hänelle omia pieniä sävellyskokeitaan. Ukko tuli ajatelleeksi, että hänellä ei ollut ainoastaan vaimoa, joka oli hänelle peräti liian hyvä, vaan myöskin kolme hyvää kunnon poikaa, kukin omalla tavallaan lahjakas, viulunvinguttajakin. Oli kuin muurit olisivat luhistuneet ja hän, vanha mies, nähnyt jotakin uutta.

Eräänä päivänä, jonkin aikaa uudenvuoden jälkeen, sai Libert tanssimusiikkitilauksen tanssiaisiin erään everstin, eversti Oberonin luona.

Se oli vaativa perhe, ilmoitettiin hänelle musiikkikaupassa, everstinna oli itse käynyt sanomassa, että hän ei huolinut mistään poropeukaloista. Se oli tosin vain pieni tanssitilaisuus, hänen seitsemäntoistavuotiaan tyttärensä tuttaville, mutta musiikin suhteen hän oli silti yhtä tarkka.

Libert puki ylleen puhtaan paidan ja smokinginsa, Tilda kävi hiuskampaajalla ja sai aaltosuortuvan otsalleen. Ei ollut yhdentekevää, minkänäköinen oli, vaikka ottikin osaa tansseihin vain pianistina. Olihan sitä samalla sentään tanssiaisten kaikkein tärkeimpiä henkilöitä, ja Tilda oli huomannut, että pianisti usein sai ohimennessä huomaavaisen silmäyksen.

Eversti Oberonin asumus oli suuri ja komea. Musiikki oli hyvissä ajoin paikalla, kuten pitikin, siltä varalta, että haluttiin antaa erikoisia ohjeita. Yksi huone oli kokonaan tyhjennetty tanssia varten ja eräässä parkettipermannon nurkassa oli pieni koroke, jolle flyygeli oli nostettu. Libert viritti viuluaan, kun yhä enenevää äänten sorinaa alkoi kuulua muista huoneista, jonne vieraat kokoontuivat. Emäntä lupasi antaa merkin, milloin ensimmäinen tanssi oli alettava.

Merkki annettiin, ja molemmat soittajat ryhtyivät tehtäväänsä. Nyt oli näytettävä, että he eivät olleet poropeukalolta, ja että eversti Oberonin koko seurapiiri voisi kääntyä heidän puoleensa tarvitessaan tanssimusiikkia. — »Se riippuu sinusta, Tilda», sanoi Libert, sillä omasta puolestaan hän oli varma asiastaan.

Nämä eivät olleet mitkään Garibaldi-tanssiaiset. Naapureille oli asia ennakolta ilmoitettu, ja heiltä pyydetty ystävällistä suopeutta, ja luvattu lopettaa juhla määrätyllä kellonlyömällä. Ketään oopperalaulajaa ei esiintynyt tanssien aikana tai niiden lomassa, sillä laulua eivät Oberonin nuoret kaivanneet. Ei kukaan vanhempi mies, kaikkein vähimmin isäntä itse, eversti Oberon, riisunut yltään nuttua ja esiintynyt paitahihasillaan maalaispelimannina. Iät ja yhteiskunta-asemat eivät täällä olleet sekaisin, eikä tanssiaisten maailmankuuluin kavaljeeri tuonut sisään tanssitettavaa keittiön puolelta. Läsnä ei yksinkertaisesti ollut ketään, jolla olisi ollut edes niin suuri maailmanmaine kuin Garibaldilla.

Täällä oli nuoria miehiä, joiden ulkomuoto ja käytös oli mitä edullisin; nuoria naisia, joiden pukujen väri oli ruusunpunainen, aprikoosinpunerva, niilinvihreä, kangas crêpe de chineä, voile ninonia, chiffonia, georgettea, taftia, koruina volangeja ja metallipitsejä. Tilda tarkkasi heitä ja osasi nyttemmin varsin hyvin erottaa eri kangaslajit ja nimitykset. Hänen täytyi ihailla kaikkea tuota kauneutta, aistia ja suloa. Paljon oli tarjolla silmänherkkua, kun oli tanssiaisissa soittamassa.

Kun tanssi oli lopussa, tyhjeni parkettipermanto, siellä ei ollut istumasijoja, joten ei kannattanut jäädä sinne, jos tahtoi muutaman minuutin levähtää. Yksi ainoa pari jäi jäljelle, ja sekin vain saadakseen olla häiritsemättä. Muuan ikkunakomero uutimineen tarjosi jonkinlaisen, vaikka vaillinaisen suojan, ja he menivät sinne. Soittajia he eivät ajatelleet, kaksi tuntematonta nuorta ihmistä salin toisessa päässä: mitäpä heistä. Eivätkä soittajat puolestaan, jotka juuri neuvottelivat seuraavasta kappaleesta, ajatelleet heitä. Mutta kun neuvottelu oli päättynyt, kääntyi Tilda saliin päin, ja hän näki, kuinka ikkunauudin siirtyi syrjään mustan, kapean hännystakinselän tieltä, näki ruusunpunervan, lukemattomista volangeista sommitellun chiffonipuvun ja näki mustan käsivarsiparin rohkeasti syleilevän chiffonipukua.

»Nyt me alamme!» sanoi Libert.

Mutta Tilda näki liian paljon, eivätkä salin toisessa päässä olevat tehneet mitään piiloutuakseen. He nauroivat ja kisailivat ja suutelivat. Tytön kasvot peitti sileä, ruskea niska, joka kuului hännystakkiselkään, niska, jonka Tilda oli nähnyt ennen… Silloin käännähti tyttö äkkiä, oli varmaan kuullut jonkun tulevan, ja nuori kavaljeeri teki saman liikkeen, mutta päinvastaiseen suuntaan, juuri soittokorokkeen puoleen. Se oli Alexis.

Tildan ja Alexin katseet kohtasivat, ja Tilda näki, että Alexis tunsi hänet. Semmoisesta ei erehdy. Mutta Alexis kääntyi silmänräpäyksessä taas poispäin ja hänen kasvojensa ilme osoitti, ettei yhtään mitään ollut tapahtunut. Hän kiersi vain käsivartensa nuoren ruusunpunervaan volangipukuun puetun tytön uumenelle ja liukui hänen kanssaan permannolle, kun musiikki samassa alkoi soittaa, viulunsoittajan kyhnäistyä nuorta naispianistia.

Libert ei ollut nähnyt mitään. Hän ei nähnyt mitään seuroissa, missä hän kävi soittamassa, paitsi harvinaisissa poikkeustapauksissa, jolloin joku naisista oli saattanut lähestyä häntä ja pyytää jotakin erikoista sävelmää ja hymyillä hänelle. Silloin hän kiinnitti huomiota siihen naiseen ja ehkä haaveili hänestä sen illan — eihän voinut tietää, mitä pidättyväisen Libertin mielessä saattoi liikkua. Mutta eversti Oberonin tanssiaisissa ei kukaan neitosista lähestynyt häntä, ei kukaan sanonut koko iltana ainoatakaan sanaa hänelle tai Tildalle, paitsi palvelijoita, jotka everstinnan ystävällisestä käskystä toimittivat heille virvokkeita ja sopivalla hetkellä hiukan illallista.

Koko illan tanssi Alexis heidän ohitseen, milloin ruusunpunaisen, milloin valkoisen, milloin sinisen neitosen kanssa, mutta ei ollut kertaakaan katsahtanut soittolavalle, ikäänkuin sitä ei olisi ollutkaan, vaan soitosta olisivat huolehtineet näkymättömät enkelit.

8.

Kello kaksi yöllä sanoi everstinna Oberon Libertille, että musiikkiin oli oltu sangen tyytyväisiä, mutta että nyt ei enää tanssittaisi. Hän pani samassa kirjekuoren Libertin käteen, joka pisti sen taskuun. Everstinna sanoi Tildalle:

»Neiti näyttää niin nuorelta, neiti on varmaankin hyvin pystyvä nuori nainen.»

Saleissa hyvästelivät vieraat; tanssisalissa himmensi eräs palvelija valoa. Vaatimattomina odottivat Libert ja Tilda tungoksen vähenemistä päällysvaatteiden luona, ennenkuin etsivät omansa ja pääsivät rientämään kadulle, missä paksuja lumihiutaleita oli alkanut sataa tanssiaisten vielä kestäessä.

Talon edustalla odotteli muutamia autoja, joita pantiin juuri käyntiin — arvatenkin, ajatteli Tilda, oli myöskin Paschin auto niiden joukossa. Libert ja hän kiiruhtivat kotia kohti. Heidän askelensa eivät kuuluneet lumessa, eivätkä he kuulleet kenenkään seuranneen ja tavoittaneen heitä, ennenkuin kuulivat äänen:

»Tilda, mihin niin kiire?»

Se oli Alexis.

Hän oli päättänyt kävellä kotiin, luikertanut velvollisuudestaan saattaa kohteliaasti jotakin nuorista neitosista ja seisoi nyt niiden molempain edessä, joita hän koko iltana ei ollut näkevinään. Tavallisuuden mukaan ei hän välittänyt paljon Libertistä, vaan kääntyi vain Tildan puoleen.

»Siitä on kauan, kun viimeksi tavattiin. Saanko saattaa sinua kappaleen matkaa?»

Ja Libert antautui heti kiltisti vanhaan osaansa ja — katosi. Hän lähti taas kävelemään, tallustaen edellä lumessa, paksu ulsteri yllään, viululaatikko toisessa kainalossa ja toisessa nuottikotelo, jonka hän oli ottanut Tildalta. Alexis sanoi:

»Tilda, sinun pitää antaa minulle anteeksi. Sinä kuulet: minä en kiellä mitään! Minä näin sinut. Minä en halunnut, että ne kaikki siellä saisivat tietää, että sinä olit ollut minun lapsuusflammani ja laskisivat minusta leikkiä.»

»Eikö sitten sovi, että jollakin on ollut lapsuusflammaa, joka elättää itseänsä tanssimusiikilla.»

Siihen ei Alexis vastannut.

»Minkävuoksi sinä olit siellä?» kysyi hän. »Etkö sitten enää ole neiti Liwinin luona? Eikö siellä ollut paljon parempi?»

»Ei!»

»Me emme voi seistä tässä näin. Minun täytyy puhua sinun kanssasi, mutta minä en ollut ottanut lukuun tätä, minulla on vain ohuet kengät.» Hän pysäytti ohiajavan vuokra-auton ja työnsi Tildan edellään siihen.

»Minun täytyy saada selittää asia paremmin», maanitteli hän. Ohjaajaa hän käski ajamaan minne vain, katua ylös, toista alas, noin puoli tuntia, ehkä vain kaksikymmentä minuuttia, sitten ilmoitettaisiin varsinainen osoite, ja hän saisi hyvät juomarahat.

Alexis jatkoi:

»Minä jouduin suunniltani, kun näin sinut, Tilda. Sinä et tietysti usko minua. Minä kiroan koko tanssiaisia! Nuo tytöt, minä olen ilveillyt ainakin puolentusinan kanssa ja suudellut paria, vain uhmalla. Minä en siedä ketään heistä. Tiedän kyllä, että minua pidetään aivan verrattomana nuorena miehenä, kaikkien tulevien anoppien ihanteena, ja äitini alkaa jo katsella tulevaa morsianta. Mutta minussa on jotakin, joka ei sovellu laskelmiin.»

Hän hengähti hiukan. Tilda tunsi hänen hengityksessään imelää tuoksua. Katulyhdyn kohdalla hän näki myöskin, kuinka hehkuvan punaiset Alexin kasvot olivat. Pyöreät, kiiltävät silmät, jotka muistuttivat hänen äitinsä silmiä, tuijottivat suoraan eteen, tavallista kiiluvampina. Hänen suupielensä värähtelivät.

»Minä olen vain kaksikymmenvuotias, Tilda, mutta olen jo ehtinyt olla mukana jos jossakin. Sitä ei kannata sinulle kertoa. Kotoa saan rahaa niin paljon kuin tahdon, tai ainakin melkein. Isä on vain hyvillään, kun annan sen mennä. Mutta mihin minä olen antanut sen mennä, ulkomailla ja täällä? Minua ellottaa sen muisteleminenkin.»

»Kuka sinua pakottaa?» kysyi Tilda.

Alexis hätkähti.

»Oletko sinä tuhma?» kysyi hän vastaan. »Sitä en uskonut. Pakottaa?! Minulla on oikeus tehdä, mitä päähäni pälkähtää. Minä olen ollut tukkihumalassa, juopumuksesta sairaana, minut on kynitty puhtaaksi, olen pelannut pelipetturien kanssa ja iloinnut senlaatuisten ihmisten parissa, jonkalaatuisista sinulla ei ole edes aavistusta — jos tahdot tietää. Se on sitä ikäkautta nuoren miehen elämässä, sanoo isä. Hänestä on kaikki normaalia. Ja hän on oikeassa. Tämä kausi on pian lopussa, minä olen pian siihen kyllästynyt. Parin vuoden päästä olen kypsä menemään kihloihin neiti Oberonin tai jonkun hänen kaltaisensa kanssa ja tulemaan juuri siksi henkilöksi, miksi minut on alusta alkaen suunniteltu tulemaan. Käsitätkö sinä? Mutta se, sekin minua ellottaa! Viitoitettua tietä kulkeminen.»

Hän kumartui Tildan puoleen, joka istui liikkumattomana auton toisessa nurkassa. Hän antoi päänsä vaipua Tildan polville.

»Minä en ole ihan selvä nytkään», sanoi hän, »senvuoksi saatan puhua vapaasti. Tilda, koko maailmassa ei ole ketään muuta kuin sinä, jonka kanssa voin puhua niinkuin haluan! Tilda, rakas pikku Tilda!»

»Alexis raukka!» mutisi tämä.

»Niin, lellittele minua, sano minua raukaksi. Pane kätesi minun otsalleni, noin!»

Tilda pani kätensä hänen kuumalle otsalleen, ja Alexis rauhoittui, huokasi syvään ja jatkoi, sillä vaieta hän ei sittenkään osannut:

»Mikä hulluus minussa on? Pohjimmaltani en kelpaa huijaamaan ja heittämään hiiteen kaikkia seikkailuita; mutta tahdin mukaan marssiminen ja tuleminen pääkonsuliksi numero kaksi, sekin on minusta jollakin tavoin yhtä tympäisevää. Täytyy olla olemassa kolmas. Tilda, sinullako ja yksinkö sinulla on sen avain?»

Mutta se mielikuva mahtoi hänestä tuntua hassunkuriselta, sillä hän naurahti.

Hitaasti liukui auto katua ylös, toista alas, kuten oli määrätty. Eräässä käänteessä tunsi Tilda äkkiä, missä he olivat: he kulkivat Elman asunnon ohi. Hän kurottautui katsomaan. Aivan oikein, Elman makuuhuoneen ikkunasta näkyi tulta, ainoa heikko valoneliö koko suuren talon pimeässä seinässä. Se oli sama ikkuna, josta epätoivoinen ääni oli huutanut yöhön, joka oli hyvin samantapainen kuin tämäkin yö, niin raskas, niin täynnä epätietoisuutta. Tuo tuskanhuuto: »Tilda! Odota!» — kuinka usein se sittemmin olikaan hänen mielessään kaikunut. Se oli sitä laatua, jota ei ikinä unohda.

»Sinähän et kuule minua», sanoi Alexis nyrpeissään. »Mitä sinä katsot?»

»En mitään.»

Sillä se ei ollut mitään semmoista, josta olisi voinut puhua Alexin kanssa.

»Minun täytyy ajaa kotiin», sanoi Tilda.

»Joko sinä tahdot jättää minut?»

»Minä en kuitenkaan voi tehdä mitään sinun hyväksesi.»

»Et tahdo.»

»Jos voisin, tahtoisin.»

Mutta hän tunsi, ettei hän voisi antaa Alexille mitään todellista apua. Heidän sisässään, heidän välillään ja ympärillään oli varjoja. Tilda tiesi, että Alexin sydän, joka näennäisesti avautui hänelle, ei kuitenkaan kuulunut hänelle, se oli kaikesta huolimatta kaukana poissa.

Alexis muutteli asentoansa levottomana, tuli vielä lähemmäksi Tildaa, painoi polttavaa päätänsä vielä lujemmin hänen polviansa vasten. Mitä hän tahtoi, mitä hän odotti? Hyväilyjäkö, lohduttelua, suudelmia? Paljasta kättänsä vasten tunsi Tilda hänen karhean tukkansa ja tunsi kiusausta vain ojentaa sormiansa ja silitellä tätä tukkaa, koskettaa päätä, jota niin ristiriitaiset ajatukset ahdistelivat — ja hän ymmärsi myöskin, mitä se kiusaus sisälsi. Hän tunsi sisässään paisuvan jotakin uutta, mahdin, jota hän ei ollut ennen tuntenut, ja joka saattoi temmata hänet mukaansa, ellei hän pitänyt varaansa.

Ja ellei hän välittänyt pitää varaansa? Jos hän päinvastoin vain antoi perään, antoi, mitä Alexis halusi, hetken lohdutusta, suudelmia, huomenna merkityksettömiä?

Äsken naurahti Alexis, ja se oli ollut ilkeä naurahdus. Koko tanssiaisillan oli Alexis kieltänyt hänet. Ei edes pientä, salaista tuttavuudenhymyä ollut uskaltanut antaa tanssiessaan ohi toisten kanssa. Mutta nyt hän odotti kuitenkin Tildalta jotakin ja kiusasi häntä.

Äkkiä istahti Alexis taas pystyyn asentoon, ja häntä puistatti niinkuin palelevaa. Pyöreät silmät eivät enää tuijottaneet eteenpäin, suu ei enää värissyt. Hän katsoi suoraan Tildaan, läheltä, ahmaisi katseillaan koko hänen kasvonsa ja katsoi katsomistaan. Mutta se ei kuitenkaan saattanut Alexia lähemmäksi häntä, tuntui Tildasta, päinvastoin. Se mitä Alexis katsoi, ei ollut Tilda, vaan jotakin, jonka hän yksin mahtoi tuntea.

»Niin, Tilda», sanoi Alexis, »sinuthan minulla pitäisi olla, etkö käsitä sitä itse? Se on kirjoitettu — mutta kuitenkin on kirjoitus väärä. Avio ei ikinä voi tulla kysymykseen meidän välillämme. Se on hävitöntä sanoa, mutta emmekö voi olla täysin tosia? Minä en kuulu niihin, jotka tekevät muuta kuin mitä maailma heiltä odottaa, kuinka hurjistelenkin tai olen hurjistelevinani. Kenties on toisia, jotka murtautuvat vapaiksi, mutta en minä. Ei, Tilda, meidän välillämme ei synny aviota. Mutta minä olen rakastunut sinuun, sen voin sanoa, ja olen ollut ensi kerrasta saakka, kun sinut näin pikkutyttönä merimiespuvussa. Minä uneksin sinusta öisin, niin, ja päivisinkin. Sinä et tiedä, kuinka paljon olet ollut minun seurassani! — ja joka kerta, kun tapaan sinut, on asia aina sama. Ja sinä, älä kiellä, niin on sinunkin laitasi ollut! Me kuulumme yhteen! Ottakaamme vain asia niin kuin se on.»

Sitten naurahti hän taas, samanlaisen lyhyen naurahduksen, joka kuului niin ilkeältä.

»Ja nyt minä suutelen sinua», sanoi hän.

Hän heittäytyi Tildaa kohti, painoi häntä auton nurkkaa vasten ja etsi hänen suutansa. Mutta Tilda työnsi hänet takaisin. Tämä ei enää ollut Alexis, tämä, ei hänen Alexinsa. Uusi, vieras ihminen vaati jotakin, jonka vuoksi hän tahtoi Tildaa unohtamaan sen Tildan, todellisen Tildan, joka oli kerran ollut lapsuuden Alexin oma.

Mutta Tilda ei unohtanut. Ikäänkuin Elman valaistu ikkuna olisi ollut merkkituli, muisti hän omat sanansa Elmalle: »Minä aion hoitaa vapauttani…» Ja hammasta purren taisteli hän sen vapauden puolesta Alexin väkivaltaa vastaan.

He kamppailivat ääneti, Alexis ei ollut paljon väkevämpi Tildaa. Nyt oli kaikki muuttunut hänelle leikiksi, ilkeäksi leikiksi, haluksi voittaa, pakottaa ja nöyryyttää, rangaista Tildaa kaikesta pahasta, mitä hän oli kokenut kaukana hänestä. Tilda kuuli hänen pilkallisen huohotuksensa ihan kasvoillaan.

Surusta ja suuttumuksesta parkaisten sai Tilda riuhtaistua itsensä irti, kääntyi ja antoi hänelle läiskähtävän korvapuustin samalla kun ajaja, joka oli kuullut hänen yrittävän aukaista vaununovea, pysäytti vaunun katukäytävän viereen.

Tilda hyppäsi ulos.

»Ajakaa vain edelleen, olkaa hyvä», sanoi hän ja kuuli itse, kuinka hänen äänessään oli Elman hillityn kylmä sävy mainitessaan Paschin talon numeron Florankadun varrella. Sitten hän painoi oven kiinni katsahtamatta Alexiin, joka ei enää hiiskahtanutkaan, ja juoksi pois lumisohjossa.

»Elma», ajatteli hän vain, »Elma, Elma!»

Hänen teki mielensä sinne, hän olisi tahtonut sanoa: »Tänään olen käsittänyt jotakin! Älä enää milloinkaan ole levoton minun tähteni.»

Hän olisi tahtonut sanoa myöskin: »Anna anteeksi! Minä en milloinkaan ennen tiennyt, kuinka paljon sinä annoit minulle.»

Vasta saapuessaan hengästyneenä kotiovelle muisti hän Libertin.

Ulko-oven avain oli Tildalla, ja varmaankaan ei Libert ollut yrittänyt herättää ketään päästäkseen sisään. Hän oli epäilemättä odotellut pakkasessa ja lumessa tallustellen nuottikotelo ja viululaatikko kainaloissaan. Ja aivan oikein, tuolla hän tulikin eräästä porttikäytävästä kadun toiselta puolen, missä hänellä oli ollut hiukan suojaa säätä vastaan.

»Jahah, sinä olet täällä nyt», sanoi Libert. »Eihän se sentään niin kovin kauan kestänyt.»

»Mitä kello on?»

»Kolme.»

Hän ei ollut viipynyt siis tuntiakaan. Libertin levollisuus rauhoitti häntä.

Libert sanoi:

»Aika korea lumisade. Salissa on vielä valoa, uutimet eivät ole alhaalla, minä seisoin katselemassa lumihiutaleita, kun ne kulkivat ohi kellervän valon. Äiti se kai siellä valvoo.»

9.

Rouva Murius tuli heitä vastaan eteiseen; hän oli pitänyt teetä lämpimänä heitä varten. Mutta hän ei ollut valveilla ainoastaan sen vuoksi. Levottomana hän katsoi Tildan kasvoja, jotka ilmaisivat mitä suurinta väsymystä, tai ehkä jotakin enempää, jotakin muuta ja enempää, kun tytön silmänalustat olivat niin mustilla renkailla.

Mahdollisimman kauan viivytti hän sentähden sanottavaansa, niin kauan, että lapsi ainakin ehti saada hiukan lämmintä sisäänsä ja istua muutaman minuutin levossa.

Mutta kovin kauan ei hänen sopinut sitä viivytellä:

»Tilda, on tullut sana neiti Liwiniltä. Hän on hyvin sairas.»

Hulda oli soittanut, mutta niin myöhään, että Tilda ja Libert jo olivat olleet matkalla Oberonin tanssiaisiin ja Hulda oli silloin sanonut, ettei neiti Liwin sallinut soitettavan sinne. Mutta ellei Tilda-neiti tullut kotiin perin myöhään, olisi kyllä hyvä, jos hän soittaisi. Hulda luuli, että neiti Liwin odotti.

Sitten hän oli soittanut uudelleen puoliyön aikana ja sitten kello kaksi ja vihdoin nyt vähän aikaa sitten. Neiti oli tullut levottomaksi Tildan vuoksi, sanoi Hulda. Hän kuvitteli, että tytölle tapahtui jotakin tai että hän oli jossakin vaarassa ja tahtoi tavata häntä. »Ne on kai kuumehoureita, tietenkin», oli Hulda sanonut.

Tilda huusi:

»Minun täytyy heti päästä sinne!»

»Kun Hulda vain saa tietää, että tulet, tulee hän avaamaan ulko-oven.»

Elma Liwin oli ollut vuoteen omana jo muutamia päiviä. Se oli alkanut kuumeella, joka oli pian kohonnut huolestuttavan korkealle. Hulda oli omalla uhallaan kutsunut lääkärin, ja neiti oli siihen mukautunut.

»Nyt minä voin kuolla», oli hän sanonut palvelijalle. »Lääkärin avulla tai ilman sitä, on minulle samantekevää: kaikki on valmiina.»

»Tuhmuuksia», vastasi Hulda.

Mutta kun lääkäri kävi toisen kerran, oli hän hyvin huolestunut, kutsui Huldan syrjään ja määräsi sairaanhoitajattaren hankittavaksi niin pian kuin mahdollista. Sairaanhoitajatarta odotettiin nyt seuraavana aamuna.

Sairaan selän ja niskan taa oli asetettu tyynyjä päällekkäin, jotta hänen olisi helpompi hengittää. Elma Liwin makasi hiljaa ja katsoi huoneen kattoon, joka oli pimennossa. Hänen mieleensä tuli muisto lapsuusajalta, jolloin vielä käytettiin öljylamppuja, silloin syntyi kattoon pyöreä, alati väräjävä valorengas sen kohdan yläpuolelle, missä lamppu seisoi. Se muistutti lukemattomien pienten valohiukkasten tanssia, niin pienten, ettei niitä voinut erottaa toisistaan. Saattoi nähdä vain niiden kaikkien yhteisen värinän. Hän oli pitänyt siitä paljon.

Hän oli kuvitellut, että tämä väräjävä valokehä oli koko maailma kaikkine lukemattomine ihmisineen. Kukin ihminen oli yksi noita erottamattomia, pieniä valohiukkasia, joista mikään ei ollut kyllin suuri näkyäkseen erikseen. Illalla, niin kauan kuin lamppu paloi lastenkamarinpöydällä, ei hän millään olisi malttanut nukkua; tuon tuostakin hänen täytyi avata silmänsä nähdäkseen, oliko elävä valokehä yhä jäljellä — ja se oli aina jäljellä. Hän olisi tahtonut olla yksi näitä äärettömän pieniä pienokaisia, jotka liikkuivat siellä ylhäällä, ja väliin saattoikin hänestä tuntua, että hän todella yleni, kohosi sinne, autuaasti liidellen, ja muuttui yhdeksi niistä. Hän häipyi, haihtui niiden joukkoon. Niin, se oli autuus.

Hän havahtui ja kysyi:

»Mitä kello on, Hulda?»

»Vähän yli kolme, ja nyt on Tilda-neiti tulossa tänne.»

»Kenties», ajatteli Elma, »kuolen juuri tänä yönä, koska tulin ajatelleeksi tuota niin kauan unohduksissa ollutta.»

Kernaasti hän olisi kuitenkin suonut ehtivänsä kertoa Tildalle siitä elävästä valokehästä. »Miksikä», ajatteli hän ja tunsi levottoman innon panevan hikeä kihoamaan otsaan ja käsiin, »miksikä en tehnyt sitä, kun vielä oli aikaa? Miksikä en ole edes itse kaikkina näinä vuosina muistanut, mikä autuus on häipyä, tosin elää ja liikkua, mutta kuitenkin olla näkymättömänä muiden joukossa? Minä olen ajatellut liian paljon kaikkea muuta.»

Hän kysyi taas:

»Mitä kello on?»

»On kulunut viisi minuuttia äskeisestä. Nyt menen avaamaan ulko-oven.»

Elma jäi yksin.

Kumma, että pääasian mielessä pitäminen olikin niin vaikeaa. Ehkäpä se hänelle oli ollut vaikeampaa kuin muille. Kerran lapsena hän kulki savipellolla, senkin hän muisti, ja jalat tarttuivat, tarttuivat. Niihin kertyi suuria savimöhkäleitä, joita lopulta ei jaksanut liikuttaa. Se sai tuskanhien taas kihoamaan. Kumma, että oli niin vaikeaa nähdä valokehää ja muistaa vain sitä.

Ja nyt oli katto taas pimeä.

Mutta levottomuus Tildan tähden oli mennyt ohi. Hänestä oli vähän ennen tuntunut, että lapsi oli aivan pieni, pieni sylilapsi. Hän oli pelännyt, ettei osaisi pitää sitä oikein. Mutta jos se otettiin häneltä pois, oli asia paljon pahempi. Hän oli huutanut ja pyytänyt saada pitää sitä, huutanut, niin että hiki tippui, koko ruumis oli kuin tulessa. Mutta kukaan ei kuullut häntä, kunnes Hulda oli tullut sisään, hyvin tyynesti, ja sanonut:

»Nyt olen lähettänyt noutamaan Tilda-neitiä.»

»Kuinka vanha hän on, Hulda?»

»Hyvänen aika, hänhän täyttää seitsemäntoista keväällä.»

»Jumalan kiitos!»

Kun Tilda tuli huoneeseen, avasi Elma silmänsä.

»Neiti oli varmaan nukahtanut», kuiskasi Hulda.

Elmasta oli tuntunut, että hän päinvastoin oli ollut hereillä ja vartioinut valokehää, ettei se päässyt sammumaan. Jos se sammui, niin hän ehkä unohtaisi sen eikä enää osaisi selittää. Hänellä oli niin paljon selittämistä, niin paljon puhuttavaa. Mutta ensin pitää levähtää hiukan: ja hän sulki taas silmänsä.

Hulda oli sanonut Tildalle:

»Älkää puhuko neidin kanssa, hän ei jaksa mitään.»

Lapsi istui senvuoksi vain ääneti vuoteen ääreen, tarttui sairaan kuumaan käteen ja piti sitä käsiensä välissä. Hän kumartui, nosti heikkoa, kuumaa kättä ja painoi sitä päälaelleen. Hän antoi itsensä äidilleen. Nyt ei enää olisi riitoja.

Hän kuiskasi vain:

»Äiti.»

Ja vastaus tuli, mutta tuskin kuuluvasti:

»Niin, lapseni.»

Arkihuoneessa kuului kello lyövän, neljä lyhyttä, sointuvaa lyöntiä, ja jonkin ajan kuluttua viisi. Silloin tällöin hiipi Hulda sisään, tarjosi sairaalle juotavaa, tai, kun tämä ei tuntunut jaksavan juoda itse, kostutti hänen huuliaan. Kun aamu alkoi sarastaa, pakotti Hulda Tildan menemään levolle.

Mutta ennenkuin talviaurinko vielä oli ehtinyt luoda huoneeseen täyttä päivää, oli loppu tullut.

Huoneet tulivat äkkiä ihmisiä täyteen. Lääkäri tuli kiiruusti ja kaikkein ensimmäiseksi: hän ei ollut sentään luullut, sanoi hän, että se kävisi niin nopeasti. Tilattu sairaanhoitajatar saapui ja poistui taas, tarpeettomaksi tulleena. Rick Brunjohann tuli katsomaan aavistamatta muuta kuin, että Elma voisi hyvin, ja hän itki haikeasti arkihuoneen sohvalla, katuen ja ääneen vaikeroiden, ettei ollut, ennenkuin oli liian myöhäistä, osoittanut vanhalle kunnon Liwinille suurempaa ystävyyttä, enemmän huomaavaisuutta. Vihdoin oli vainajan veli, pormestari Liwin, jolle muutama päivä ennen oli sähkötetty neidin arveluttavasta sairaudesta, saapunut vaimonsa kanssa yöjunalla Tukholmaan, valmiina, jos niin surullisesti kävisi, täyttämään velvollisuuksiaan sukua kohtaan sisaren persoonassa.

Heti aamupäivällä oli Hulda myöskin soittanut juristille, jonka kanssa neiti Liwinillä oli ollut tapana keskustella. Tämän hän oli tehnyt neidin määräyksestä. »Kaikkein ensimmäiseksi on tieto annettava hänelle», oli neiti sanonut.

Pormestari Liwin lähetti Tildan kotiin.

»Rakas nuori neiti», sanoi hän ystävällisesti, »me panemme, vaimoni ja minä, suurta arvoa sille rakkaudelle, jota te nähtävästi olette tuntenut sisartamme kohtaan, ja te olette luonnollisesti tervetullut tänne joka päivä, jos haluatte. Mutta tänään iltapäivällä täytyy läpikäydä kaikkinaisia papereita ja asiakirjoja saadaksemme selville, onko vainaja ehkä säätänyt jotakin hautauksensa tai muun suhteen, eikähän teillä, mikäli kuulen, enää muutamaan aikaan ole ollut kotinne täällä.»

Sitten kulki pormestari huoneesta huoneeseen katsellen niitä kehyksiä, joiden sisällä hänen sisarensa oli elänyt. Enempää kuin nämä kehykset hän ei milloinkaan ollut tuntenut. Hän ei ollut usein käynyt sisarensa, eikä sisar hänen luonaan. Hän muisteli: kaksi-, kolmekymmentä, niin, varmaan yli kolmekymmentä vuotta sitten oli heillä ollut tavallista luottamuksellisempi keskustelu. Niin, he olivat silloin vielä lapsia. Ja sen jälkeen hän ei tiennyt mitään sisarestaan. Neljä sisarusta oli heitä kerran ollut, nyt oli hän ainoa jäljelläoleva.

»Mitähän lienee hänen elämänsä oikeastaan ollut», ajatteli veli ja tuli samassa ajatelleeksi kysyvänsä sitä itseltään nyt vasta. Ja nyt vasta hän kysyi itseltään, miksei koskaan ollut sisartaan etsinyt tai hänen elämäänsä ajatellut.

Oliko sisar koskaan tarvinnut häntä, eikä hän ollut saatavana? Hämärästi hän muisti pitäneensä Elmasta poikana ollessaan. Mutta se Elma, joka tuossa makasi liikkumattomana, suorana, kasvonpiirteet kangistuneina lopulliseen vakavuuteen, ei kammottavaan vakavuuteen, vaan ilmeessä sen erikoinen arvokkuus, joka on ansainnut rauhansa, oli hänelle ventovieras.

»Hänen on sanottu olleen isän näköinen», mietiskeli hän, »mutta sitä minä en huomaa. Hän ei ole meidän kenenkään näköinen.»

Iltapäivällä avattiin lakimiehen haltuun annettu, sinetillä suljettu kuori, joka sisälsi neiti Elma Liwinin viimeisen tahdon ja säädökset, omakätisesti kirjoitetut.

Testamentissa hän tunnusti tyttärensä Tildan (Mathildan), joka oli kirjoihin merkitty tuntemattomien vanhempien lapseksi ja käytti nimeä Murius. Muutamia erisäädöksiä lukuunottamatta säädettiin koko jäämistö tälle tyttärelle. Todistuksia äitiydestä oli viime kuukausina koottu, kuten kätilön lausunto ynnä muuta. Lapsen isän nimi mainittiin. Testamenttiin oli lopuksi liitetty konsepti siihen kuolinilmoitukseen, jonka vainaja nimenomaan halusi painettavaksi lueteltuihin sanomalehtiin, kaikki pääkaupungin huomattavimpia.

Konseptin sanamuoto oli tämä:

† Neiti ELMA LIWIN

syntynyt… kuollut… jättäen jälkeensä sanomattoman rakkaan tyttären.

»Mikä olin minä, joka ymmärtämättömyydessä annoin viisaudelle pimeyden nimen?» (Job. 42:3.)