KOLMAS OSA

1.

Erik Bourgsten viipyi matkoillaan melkein kokonaisen vuoden. Rick Brunjohann väitti saaneensa pari kuvakorttia häneltä, mutta Elmalle hän ei ollut antanut minkäänlaista elonmerkkiä itsestään, eikähän hänellä, sen myönsi Elma itsekin, ollut siihen mitään aihetta.

Uudenvuoden aikaan Elma alkoi huomattavasti surkastua. Hänen ystävänsä näkivät sen ja pakottivat hänet vastusteluista huolimatta menemään lääkärin luo. Elma valitsi silloin erään arvossapidetyn naislääkärin.

Perusteellinen tutkimus osoitti, että neiti Liwinillä ei suinkaan ollut niin rautainen terveys kuin hän oli kuvitellut tai tahtonut kuvitella. Muutamat elimet olivat heikkoja tai epäiltäviä. Hermosto ei myöskään ollut virheettömässä kunnossa.

Kun he olivat palanneet tutkimushuoneesta vastaanottohuoneeseen, kysyi lääkäri hyvin ystävällisesti:

»Eikö teillä ole mitään, joka teitä huolettaa, joka teitä kalvaa?»

»Ei laisinkaan mitään», vastasi Elma. »Taloudellinen asemani on hyvä ja työni minulle sangen rakasta.»

Lääkäri hypisteli pikkuesineitä kirjoituspöydällään. Hän ei kuitenkaan etsinyt mitään niistä, vaan muuta, paljon vaikeampaa: sopivia sanoja. Hän tunsi monen naiskohtalon salaisen vamman ja oli vähitellen tullut huomaamaan, että oli viisainta käydä käsiksi suoraan itse haavaan. Tällä kertaa se tuntui hänestä kuitenkin tavattoman vaikealta.

»Neiti Liwin», sanoi hän vihdoin ja katsahti ylös. »Teillä on ollut lapsi, kuten olen havainnut.»

Elma Liwin punastui ja kalpeni. Hän oli tosin ajatellut, että sen seikan voisi havaita, mutta edellyttänyt, että ainakin naislääkäri olisi kyllin hienotunteinen sen sivuuttaakseen. Hän kysyi karsaasti:

»Onko välttämätöntä vetää sitä asiaa tämän yhteyteen?»

Toinen vastasi tyynesti, ja piti nyt käsiänsä liikkumattomina ristissä pöydällä, ikäänkuin suggeroidakseen suurempaa levollisuutta:

»Uskokaa minua, minä en kysy sitä minkäänlaisesta uteliaisuudesta. Tämä meidän keskustelummehan sitäpaitsi on luonteeltaan luottamuksellinen.»

Väkinäisesti Elma vastasi:

»No niin — on.»

»Elääkö lapsi?»

Elma vastasi empimättä:

»Se kuoli muutamien päivien vanhana.»

»Oliko se teille suuri suru?»

»Ei, se oli helpotus.»

»Se asia ei siis teidän käsittääksenne ole voinut raskauttaa teidän elämäänne?»

»Ei vähääkään», vastasi Elma kuivasti.

»Hyvä, minä etsin vain jotakin johtolankaa. Pelkään, että te ette halua puhua ihan avoimesti minun kanssani, neiti Liwin. Minä uskoisin, että se teille kuitenkin olisi ollut hyväksi. Pääasia on joka tapauksessa, että nyt hoidatte terveyttänne.»

Elma poistui lääkärin vastaanottohuoneesta käsissään reseptejä ja mielessään päätös, ettei ikinä enää kävisi tämän lääkärin luona, sekä ruumiissaan huimauksen tunne, joka pakotti hänet ottamaan auton kotimatkalle. Tohtori oli muun muassa puhunut pienen leikkauksen mahdollisesta välttämättömyydestä, jollei juuri heti, niin tuonnempana. Sitä Elma päätti lujasti karttaa. Hän ei ollut ennen usein ajatellut kuolemaa. Nyt kummastutti häntä, että niin luonnollinen ajatus oli ollut hänelle niin vieras. Nyt se oli hänen edessään. Hänen ylistelty, rautainen terveytensä oli ollut petosta ja itsepetosta. Ei hänen isänsä eikä äitinsä ollut elänyt erin vanhaksi, ja hänen vanhin veljensä oli kuollut noin viidenkymmenen ikäisenä, aivan äskettäin, hänen itsensä vuoro saattoi tulla milloin tahansa. Kummallista, ettei se ollut selvinnyt hänelle jo kauan sitten!

Ei, kuolema ei häntä kammottanut. Kuoleman ajatus saattoi häntä kotiin, otti paikkansa hänen olemuksessaan ja jäi sinne, ikäänkuin uusi vuokralainen olisi muuttanut taloon.

Työpaikallaan hän ei siitä puhunut mitään. Siellä oli hänellä enemmän vastuunalaisuutta ja huollettavaa kuin milloinkaan ennen. Mutta hän teki tehtävänsä niinkuin pitikin. Ystäville, jotka olivat saaneet hänet käymään lääkärissä, hän sanoi, että hänellä oli vain vähäpätöisiä vammoja, jotka pian korjautuisivat. Talvi kului, hän ei käynyt huonommaksi, lääke teki kai vaikutuksensa. Lääkäri oli neuvonut häntä parin kuukauden kuluttua tulemaan uudelleen, mutta hän laiminlöi sen. Kun kevät vihdoin tuli, matkusti hän sen sijaan erääseen kuuluisaan kylpylään Saksaan ja palasi sieltä, ainakin omasta mielestään, täysin terveenä. Varsinaista kylpylähoitoa hän ei tosin ottanut, kun ei halunnut toista kertaa joutua lääkärin tarkastettavaksi, mutta hän joi oman ymmärryksensä mukaan ja onnenkaupalla kiitettyä terveysvettä, kylpi ja hengitti vuoristoilmaa. Hän tahtoi tulla terveeksi. Kuolemanajatus ei ollut häntä pelästyttänyt, mutta hän tahtoi näyttää itselleen, että pystyi toteuttamaan, mitä tahtoi. Ei edes kuolema saanut käydä häneen käsiksi ennenkuin hän itse siihen suostui. Niin karkoitettiin jo kotiutunut viikatevieras taas ulos asunnosta.

Sen kesän viimeisinä viikkoina Elma käyskenteli jälleen, kuten edellisenäkin kesänä, Humlegårdenin lehmusten ja vaahterain alla ja istuskeli penkillä iltapäivisin. Hänestä tuntui nyt ikäänkuin hän olisi palannut hyvinkin kaukaa. »Vain yksi vuosi», ajatteli hän, »kuinka nopeasti vuodet ovat alkaneet kulua!»

»Kun kuolemanajatus vielä oli seuralaisenani, tuntui minusta jokainen päivä mittaamattoman pitkältä; mutta nyt, kun olen jälleen voimistunut, tunnen, että kallis, milloinkaan palajamaton aika on mennyt luotani, kuin olisi se ollut yksi ainoa päivä! Ja minunhan täytyy vielä ehtiä niin paljon! Minä tahdon saada jotakin tehdyksi. Minä tahdon — niin en tiedä edes itse mitä, mutta minun täytyy ehtiä saada se valmiiksi. En tiennyt ennenkuin nyt, että vain eläminen sinänsä saattoi tuntua niin voimakkaalta tarpeelta.»

Eräänä aamuna hän näki sanomalehdessä, että Erik Bourgsten oli palannut maailmanmatkaltaan. Häntä haastateltiin, ja hän antoi tietoja mitä erilaisimmista oloista: kertoi ruotsalaisten saavutuksista, kangastavista mahdollisuuksista tai varoitti erinäisistä uhkarohkeista yrityksistä. Elma huomasi, että Bourgsten tuntui suuremmassa määrässä, kuin Elma oli aavistanut, olevan mies, jolla oli suhteita monella taholla, joka oli harkitseva ja laajakatseinen. Se ilahdutti häntä, täytti hänen mielensä ylpeydellä. Kutsu niiden tuttaviensa luo, joiden luona hän ensimmäisen kerran oli tavannut Bourgstenin, herätti hänessä iloisen aavistuksen, että he kenties tapaisivat toisensa jälleen.

Kalliit hampurilaiset kengät tulivat esiin pahvikotelostaan, jossa ne olivat olleet yli vuoden; musta ja valkoinen, pääskysen kiiltävää asua muistuttava pariisilaispuku oli vielä melkein kuin uusi. Elma iloitsi nähdessään omat kasvonsakin peilistä kuin nuortuneina. Hänestä tuntui, että hänen oli täytynyt olla sairaana paljon kauemmin kuin itse oli tiennyt ja että hän vasta nyt vihdoin oli tullut lopullisesti terveeksi.

Neiti Liwin tuli juhlaan, joka oli toimeenpantu Bourgstenin tervetuliaisiksi, kaikkein ensimmäisten joukossa. Bourgsten itse ei ollut vielä saapunut. Mutta ovet avautuivat yhtämittaa, ja yhä useampia vieraita tuli. Taas avautuivat ne, rouva Alexandra Pasch, vitivalkeaan puettuna, liukui sisään. Vieraita oli silloin salissa jo kylliksi monta valmistaakseen hänelle arvokkaan vastaanoton, mutta ei vielä niin lukuisasti, että hän olisi hukkunut joukkoon. Hänestä tuli heti huoneen keskipiste. Elma kuuli jonkun puoliääneen mainitsevan, että pääkonsuli Pasch oli osamiehenä Bourgstenin suurissa liikeyrityksissä. Alexandra Pasch liukui huoneessa yhden luota toisen luo, hymyili, piti hyvinhoidettua, ymmärtäväistä pientä päätään hyvin suorassa, lukuunottamatta niitä viehkeitä, pieniä nyökkäyksiä, joita hän soi kaikille yhtälailla.

»Neiti Liwin, kuinka hauskaa. Me olemme kovasti kaivanneet teitä Samariitissa.»

Tätä naista kohtaan Elma oli ollut karhean epäkohtelias, julkisesti syyttänyt häntä oikeastaan ilman syytä, laiminlyönyt kiittämisenkin jalomielisesti lähetetyistä sovinnon kukkasista. Mutta pelkkä Alexandra Paschin näkeminenkin sai hänet kuitenkin uudelleen haarniskaan. Huolimatta siitä, saapuisiko Bourgsten vai ei, tuntui hänestä jo nyt, että illan täytyi mennä pilalle.

Pöydässä oli sattuman julmuus tai isäntäväen ymmärtämätön huolenpito vierasten sijoittamisesta asettanut Elma Liwinin aivan lähelle, melkein vastapäätä Alexandra Paschia. Bourgsten johti pöytään emäntää, ja rouva Pasch istui hänen toisella puolellaan. Bourgsten oli tullut viime hetkellä pyydellen anteeksi, tervehtien sinne tänne sattumoisin, jättäen kuitenkin useimmat tervehtimättä, ei tahallansa, vaan kiireen vuoksi, kun näet salin ovet juuri avattiin. Sivuutettujen joukossa oli ollut Elmakin, mutta kun Bourgsten pöydässä huomasi hänet, nyökkäsi hän heti tuttavallisen ystävällisesti.

Rouva Pasch näki sen ja hymyili. Kuinka viehättävää mahtoikaan neiti Liwinistä olla se, että sai ikäimmen yksinäisessä, ilottomassa elämässä tuttavuuksiensa joukkoon lukea kaikkien huomaaman ja suosiman Erikin. Niin tulkitsi Elman ilkimielisyys toisen ajatukset. Elma käänsi pois katseensa eikä koko päivällisten aikana enää katsahtanut heihin.

Hän ei kuullut Bourgstenin kysymystä:

»Tuo neiti Liwinhän kuuluu olevan sangen etevä nainen.»

»Hyvin etevä», vastasi Alexandra, joka ei tuntenut muita kuin eteviä henkilöitä.

»Hänellä on sangen mielenkiintoiset kasvot.»

»Hyvin mielenkiintoiset.»

»Minä olen huomannut, että hän seuraa tarkoin mukana, vaikka se tapahtuukin hiukan altakulmin.»

»Niin minustakin on aina tuntunut», vastasi Alexandra ja levitti pyöreitä linnunsilmiänsä merkiksi, että hänen viisautensa oli toiminnassa. »Minä luulen, Erik, että hänellä on nurinpäiset käsitykset ihmisistä. On sääli, ettei hän ole saanut hyvää miestä ja lapsia. Minulla on itselläni hyvin paljon iloa pojastani.»

»Sinä olet erinomainen olento, Alexandra», sanoi Bourgsten, »ja me tiedämme kaikki, ettei kukaan ole sinun veroisesi.»

Mutta päivällisten jälkeen meni Bourgsten Elma Liwinin luo ja sai tämän mukaansa istumaan eräälle sohvalle.

Elma oli käyttänyt aterian aikaa verratakseen itseänsä kaikkiin seuran naisiin. Useimmat olivat paremmin puettuja kuin hän, mutta ei silmiinpistävästi — musta ja valkea pariisilaispuku piti kyllä puoliaan vielä. Läheskään kaikki eivät näyttäneet olevan niinkään vilkkaita pöytätovereita kuin hän. Hänen molemmat pöytäkavaljeerinsa olivat olleet kohteliaita, keskustelu ei ollut käynyt kiusallisen kankeaksi. Elma uskaltautui juomaan hiukan enemmän viiniä kuin tavallisesti ja tunsi sen vaikuttavan vapauttavasti. Hän rohkeni tehdä pari huomautusta erään päivänkysymyksen johdosta, hyvinkin erilaista, kuin useat arvatenkin olisivat tehneet samasta asiasta. Hän lausui oman, hiukan kirpeän arvostelunsa ja tuntui saavuttavan menestystä. Hän ajatteli:

»Enhän minä ole sen mahdottomampi kuin muutkaan.»

Tässä mielentilassa Erik Bourgsten tapasi hänet.

»Ajatelkaa», sanoi Elma, »kun näen teidät, on kuin kohtaisin vanhankin ystävän.»

»Se ilahduttaa minua», vastasi Bourgsten ja kumartui hiukan eteenpäin tuttavallisella tavallaan, jonka Elma niin hyvin muisti. »Ja se on sitäpaitsi oikea vaisto, neiti Liwin; minä tahtoisin sanoa, että me molemmat sovellumme todelliseen ystävyyteen, joka voi tulla pysyväiseksi.»

»Sekö tunne teillä on ollut myöskin Rick Brunjohannia kohtaan?»

Bourgsten ajatteli, hymyillen kysymykselle. Muisti sairasvoimistelijattaren ensimmäiset pienet keimailut, jotka olivat häntä viehättäneet, sekä pari illallista, joissa oli ollut lemmenleikin utua. Se oli kuitenkin pian haihtunut, kun hän huomasi, että Rickin äänensävy saattoi aleta varsin arkiseksi ja hänen koukkunsa käydä kovin näkyviksi.

»Ei laisinkaan», vastasi hän rohkaisevasti.

»Tai jumalaista rouva Paschia kohtaan?»

Bourgsten oli aina pitänyt valkoista papukaijaa juuri valkoisena papukaijana, joka erinäisistä yliluonnollisista esteettisistä syistä oli puettu kauniiseen ihmishahmoon ja kauneisiin ihmisvaatteisiin.

»Minä jumaloin häntä tietysti niinkuin kaikki muutkin», vastasi hän kevyesti, »se ei merkitse yhtään mitään.»

Elma muisti juorut Bourgstenista ja pahamaineisesta rouva Molly Faberista, jota huhuiltiin hänen rakastajattarekseen. Mutta pieninkään viittaus sille taholle ei voinut tulla kysymykseenkään.

»Minulle hän sentään tarjoo ystävyyttään», ajatteli hän. »Eikö se ole kaikkein arvokkainta?»

»Te kuulutte olleen sairaana», tiedusteli Bourgsten.

»Minä olen terve nyt.»

»Minä näen sen.»

Bourgsten lisäsi:

»Te näytätte nuoremmalta ja kauniimmalta kuin pari vuotta sitten.»

Ja kun hän huomasi Elman punastuvan kuin aivan nuori tyttö, vielä kohteliaisuuksiin tottumaton, liikutti se häntä.

»Kertokaa», pyysi hän, »mitä teille on tapahtunut? Uusi kevätkö, uusi rakastuminen?»

Elma pudisti päätään.

»Niinkö te aloitatte ystävyyttä, että kiellätte minulta luottamuksenne?» jatkoi Bourgsten ja etsi hänen katsettaan.

»No niin», vastasi Elma niin kevyellä äänensävyllä kuin hänelle oli mahdollista: »miksikä ei?»

»Niin, miksei?» toisti Bourgsten. »Te olette vielä hyvin, hyvin nuori.»

Illan kuluessa esitettiin soittoa. Lupaava, nuori viuluniekka Garibaldi ja oopperalaulaja Wattman esiintyivät. Elma Liwin istui edelleen sohvalla, josta Bourgsten pian oli käyty häneltä riistämässä. Hän oli hyvillään, että sai yksin kuunnella musiikkia: se antoi hänen mielikuvitukselleen siivet. Bourgstenin sanoista tai äänenpainosta, eleistä, hymyn vilahduksista hänen kasvoillaan Elma koetti etsiä johtoa sen olennon sisimpään, josta nämä ulkonaiset merkit olivat heijasteita. Hän sulki silmänsä ja kuunteli milloin onnellisena, milloin alistuvan haikeana, ajatellen sitä, että hänellä oli Bourgstenista kuitenkin niin peräti vähän iloa — ei edes sitä ystävyyttä, jota tämä oli ollut niin nopsa hänelle tarjoamaan.

Eikö tätä ystävyyttä tarjottu liian nopeasti ja kenties yhtä nopeasti kaikkialla, missä hän kulki?

»Te olette vielä hyvin, hyvin nuori», oli Bourgsten sanonut. Sellaisena hän siis piti Elmaa: vielä lapsekkaana, liian herkkänä, yhden pahan sanan peloittamana, noikkauksen, ystävällisen leikinlaskun onnelliseksi tekemänä. Entä nuo viittaukset uuteen kevääseen hänen elämässään? Ihastumista häneen itseensä ei hänellä ollut mitään aihetta olettaa: niinpä hän tarkoitti siis ainoastaan, ettei Elman aika vielä ollut mennyttä tai ehkäpä vieläkin enemmän — että hänen pitäisi ottaa siitä vaari, ennenkuin todenperään oli liian myöhäistä.

Kun lähdönhetki läheni, tuli Bourgsten jälleen hänen luokseen ja kun hän kuuli Elman olevan ilman seuraa ja aikovan mennä kotiinsa jalkaisin, pyysi hän saada tulla saattamaan. Elma kuuli, että eräät ystävät olivat toivoneet saavansa Bourgstenin mukaansa, ja tämä huomauttikin hänelle sitten leikkisästi:

»Nyt tullaan minua härnäilemään, että olen kaapannut neiti Liwinin.»

»No, se ei ole kovin kehuttava valloitus.»

»Älkää sanoko sitä», väitti toinen, »te olette suurta arvoa nauttiva nainen.»

Siihen ei Elma vastannut mitään. Niissä sanoissa tuntui hänestä olleen torjuvaisuutta. Arvoa nauttivalle naiselle kumarretaan kunnioittavasti, häntä saatetaan ritarillisesti ovelle, hänestä puhutaan arvonannolla ja häntä ajatellaan kai samaten — vain arvonannolla. Tämä arvon valli, jonka ympärilleen rakentamisesta hän oli ollut ylpeä, tuntui hänestä tällä hetkellä vihollismuurilta.

Estäisikö se Erikiä aavistamasta sen sisäpuolella niin köyhänä istuvaa ihmistä, kerjäläistä?

Kun he olivat perillä ja Elma kopeloi laukustaan ulko-oven avainta, sanoi Bourgsten:

»Saanhan soittaa teille jonakin päivänä, eikö niin?»

2.

Elma liikutti Erik Bourgstenia. Hän muistutti Bourgstenin mielestä ihmistä, joka seisoo aivan tien reunalla, koettaen varata itselleen desimetrin levyistä tilaa uhkaavan ojan ja häikäilemättä esiin porhaltavan, likaa pärskyvän auton välillä. Mutta samalla hän tajusi kuitenkin, ettei tuntenut Elmaa.

Sillä huolimatta tästä vertauksesta kiperässä asemassa olevaan jalankulkijaan, oli Bourgstenin mahdotonta jättää huomioonottamatta, että Elma oli — kuten hän oli lausunut rouva Paschille — etevä ammattinainen, omalajisensa (hänelle erikoisen vieras laji) leijona, itseänsä elättävä, pätevä, arvatenkin juuri sellainen, jota tarkoitettiin nykyjään niin usein tavattavalla määritelmällä: »nykyaikainen» nainen. Sellainen, joka kannatti naisten äänioikeutta, naisen pääsyä kaikkiin virkoihin, joka uskoi naisen kykyyn kaikilla aloilla; joka arvatenkin myöskin halveksi miehiä, noita vanhoja sortajia, jotka vähitellen olivat jääneet yhä enemmän jälkeen eivätkä enää ansainneet suurtakaan mielenkiintoa.

Hänellä saattoi kyllä, arveli Bourgsten, olla syytäkin ajatella niin, kun hän kerran oli osoittanut olevansa järjestelykykyinen, hyvinkin pystyvä liikenainen, siis huomioon otettava kilpailija. Mutta Bourgsten ei voinut löytää siltaa näillä ominaisuuksilla varustetun, urhoollisen naisen ja sen joskus melkein avuttoman, omituisen epäluuloisen naisen välillä, joka oli herättänyt hänen uteliaisuuttaan ja senjälkeen selittämättömällä tavalla hänen myötätuntoansa.

Kaksi päivää edellämainittujen päivällisten jälkeen hän soitti Elmalle ja ehdotti teatteriinmenoa.

Hän oli ottanut tämän puhelun useiden toisten, tärkeiden ulkolinjapuhelujen välissä, joten puhelu pian keskeytettiin. Kuitenkin hän oli ehtinyt saada Elman suostumuksen ja sopia teatteripäivästä. Hän kirjoitti edessään olevalle paperille: »keskiviikkona nti Liwin», ja pyysi senjälkeen sihteeriänsä hankkimaan siksi päiväksi teatteriliput sekä kaikin mokomin muistuttamaan häntä asiasta, ettei hän — niinkuin pari kertaa oli tapahtunut — unohduksesta jäisi pois ja siten joutuisi noloon asemaan. Teki senjälkeen tärkeän, suuren kaupan, keskusteli pankin kanssa, söi kiireesti päivällistä, jonka jälkeen hänellä jälleen oli kokous. Vähän myöhemmin hänellä oli illallissopimus rouva Molly Faberin kanssa, jonka hän oli tuntenut monta vuotta ja jota hän aikanaan oli auttanut suurista vaikeuksista ja sittemmin aina lähettänyt hänelle kuukausittain määräsumman rahaa, vaikka hyvin tiesi rouvan pettävän häntä enemmän kuin osoittavan kiitollisuutta.

Hänen päivänsä olivat täynnä puuhaa. Valvoipa hän kuinka myöhään tahansa, ei hän laiminlyönyt liikettänsä, elämänsä intohimoa: ansion intohimoa, mutta myöskin intohimoa vaihtelun jännitykseen, jota mikään muu ei tarjonnut hänelle samassa määrässä. Hän oli kohtuullinen ruuan ja juoman suhteen, hoiti terveyttänsä, voimisteli, otti suihkuja, ratsasti, antoi hoitaa käsiänsä ja joskus kasvojaankin. Puolen tunnin uni, jonka hän sai tulemaan kuin komennuksesta, saattoi hänet jälleen reippaaksi, olipa hän kuinka väsynyt tahansa.

Bourgsten tahtoi säilyttää nuorekkuutensa. Ensimmäinen harmaa hiuskarva, jonka hän havaitsi tukassaan täyttäessään neljäkymmentä vuotta, herätti hänessä hiljaista epätoivoa. Peilin ääressä hän tutki tarkkaan ulkonäköänsä. Hän oli tyytyväinen siihen. Niin, tämä pää miellytti häntä huolimatta sen hiukan juutalaistyyppisestä nenästä; mutta olihan sen vastapainona ei-juutalainen, kapea ja ivaviiruinen suu, eloisat silmät ja kaunismuotoinen pääkallo. Hän ei tahtonut menettää mitään siitä. Tämä ulkomuoto oli pääomaa, jolla hän usein oli voittanut voittoja toisten luottamuksen ja ystävyyden muodossa — se kun ilmaisi luotettavaa luonnonlaatua — sekä useiden naisten rakkauden.

Bourgsten piti naisista. Hän ei kuulunut niihin, joista juhla on juhla vasta silloin, kun naiset ovat siitä pois suljetut. Mutta naiset ottivat kuitenkin vain pienen murto-osan hänen ajastaan. Niinkuin hän lahjoittajana koetti karttaa liian anteliaan tai intoutuneen mainetta, ei hän myöskään mitenkään halunnut joutua naisten pyydystäjäin huutoon. Hän tunsi vaistomaista kammoa naurettavaisuutta kohtaan.

Teatteri-iltana hän nouti Elma Liwinin omalla autollaan. Hänellä oli permantoliput, paikat keskellä salia.

»Pidättekö teatterista?» kysyi hän.

»Minä tulen käyneeksi siellä hyvin harvoin.»

»Mihin te käytätte iltanne?»

»Polttelen, kirjoitan, luen, ajattelen — ajattelen usein tuhmia, hyödyttömiä asioita unta odotellessa» — niin hän ei tahtonut vastata.

»Miksikä tappaa iltoja?» sanoi hän senvuoksi. »Päinvastoin minä pidän niistä, ja pidän niistä kiinni.»

Hänestä tuntui, että tämä vastaus miellytti Bourgstenia.

Elmalla oli musta silkkipukunsa, josta hän oli ottanut pois valkoiset koristeet. Muutos teki edullisen vaikutuksen. Mutta hän ei ollut nytkään käynyt ulkona erikoisesti kampauttamassa tukkaansa. Hän oli kyllä ajatellut asiaa, mutta luopunut ajatuksesta. »Ei, ei mitään naamiointia. Sellaisena kuin olen, nähköön hän minut!»

He istuivat niin, että Bourgstenin hiha hiukan kosketti Elman hihaa. Bourgsten ei huomannut sitä, mutta kyllä Elma. Se ujostutti häntä, ikäänkuin se olisi ollut jotakin sopimatonta, jota takana istuvien ei pitäisi huomata, mutta ei kuitenkaan saanut siirtäneeksi käsivarttansa siihen tarvittavaa paria senttimetriä kauemmaksi.

Ehkäpä olisi Bourgsten sen huomannut ja pitänyt sitä joutavana pikkumaisuutena. Ja pohjimmalta hän halusi pysyä tässä kevyessä, Bourgstenille ihan luonnollisessa, Elmalle itselleen taas niin oudossa tuttavallisuudessa.

Sali ei ollut täynnä. Väliajoilla he istuivat paikoillaan katsellen tulemista ja menemistä pitkin edessään olevia penkkirivejä. Aivan nuori mies heitä lähinnä olevan penkkirivin päässä nousi ja kumarsi Bourgstenille.

»Se oli nuori Pasch», sanoi tämä.

Elma katsoi Alexandran poikaa: hyvin siistitty, smokingpukuinen pikku herra, tosiaankin täydellisen huolellisesti huoliteltu. Valkoisen papukaijan täysin laillinen poikanen. Kuinka samalla kunnioittavasti ja herttaisen tuntevasti hän olikaan osannut tehdä kumarruksensa isän liikekumppanille! Sitä täytyi ihailla. Hänen seurassaan oli nuori tyttö, melkein lapsi vielä, joka oli omituinen pojan vastakohta sekä ulkonaisen yksinkertaisuutensa että sen vilkkauden kautta, jota hän osoitti katsellessaan joka haaralle, tarkatessaan teatterisalin kaikkia yksityiskohtia ja tehdessään niistä havaintojansa, sillä nuori Pasch näkyi tuon tuostakin naurelevan kauniin lapsen puheita.

Kun tyttö oli nähnyt kaikki, mitä saattoi nähdä päätä vääntelemällä ylös, eteenpäin ja sivuille, kääntyi hän ympäri ja tarkkasi takanaan olevia tuolirivejä, ensin lähinnä olevia, sitten ylempänä ja vihdoin ihan ylhäällä istuvia ihmisiä. Sitten palasivat katseet taas alas ja pysähtyivät vihdoin salin keskessä istuvaan pariin, minkä jälkeen ne äkkiä taas kääntyivät Paschin puoleen.

»Tiedätkö, Alexis, tuo herra, jota sinä tervehdit, on täällä sen naisen kanssa, joka tuli juuri, kun minä löysin kultalankaristin!»

»Se on eräs neiti Liwin. Äitini tuntee hänet», vastasi Alexis.

Aivan äitinsä tietämättä Alexis oli tänä iltana Tildan kanssa teatterissa. Rouva Pasch oli antanut hänelle liput, kun hän viime hetkessä tuli itse estetyksi niitä käyttämästä, ja sanonut: »Ota joku toveri mukaasi, poikani» — ja poika oli toverikseen valinnut Tildan.

Tilda oli salaperäisyys seitsentoistavuotiaan Alexin elämässä. Nuorukainen ei häntä tunnustanut, mutta ei hänestä myöskään hellittänyt. Virallisesti hän oli tänä vuonna valinnut itselleen »flamman», yhden van der Rosenin neljästä sievästä sisaruksesta, Eleonoran, ja se oli suuresti miellyttänyt hänen äitiänsä. Hän oli siinä iässä, sanoi isä. Eleonoran kanssa Alexis kävi kävelemässä ja Eleonoraa hän oli suudellut. Mutta Tilda ei antanut suudella itseään. Tildalle hän puheli sen sijaan asioista, joita hän ei koskaan olisi paljastanut Eleonoralle. Hän ei ollut luopunut, ei ainakaan kokonaan, tavastaan pitää omaa etuoikeutettua ja sileää elämäänsä sisällyksettömänä ja yksitoikkoisena, ja tällaisina hetkinä hän selitteli mietelmiänsä Tildalle.

»Tule tapaamaan minua Linnén luo», pyysi hän, ja Tilda tuli Linnén luo krookuksien, ruusujen ja syysasterien keskeen. Pimeiden iltojen suojassa he kulkivat käsikoukussa, molemmat yhtä pitkinä tai yhtä pieninä — kuinka tahtoo sanoa — kaksi nuorekkaan hintelää olentoa; menivät joskus johonkin pieneen, syrjäiseen kahvilaan tai sokerileipomoon, jonka luo vilkkaan keskustelunsa aikana olivat joutuneet, istuivat pienillä, suoraselkämyksisillä, epämukavilla tuoleilla ja juttelivat.

»Sinä osaat puhua helkkarin viisaasti, Tilda!» tunnusti Alexis. Huomasi, että Tildalla oli veljiä, sillä hän tiesi, mitä poika pitää joutavan lapsellisena ystävättäressään, tyttötoverissa, ja Tilda osasi sitä karttaa.

Sitäpaitsi Tilda luki neljä, viisi, ehkäpä kymmenen kertaa enemmän kuin Eleonora, ja vaikka Alexis pääasiassa harrasti urheilua, tanssia ja hienoa esiintymistä, oli hänestä kuitenkin hauskaa kuulla Tildan kertovan jotakin lukemistaan kirjoista, jopa joskus lausuvan runojakin. Se olisi hävettänyt häntä kenen muun kanssa tahansa, mutta Tildan seurassa se oli luontevaa.

»Te valetähdet, minä vihaan teitä!» lausui Tilda, ja Alexis tunsi silloin katsahtaessaan talvisella taivaalla olevia tähtiä, että runo todellakin saattoi tulkita jotakin siitä tympeydestä, siitä hurjasta kaipuusta Florankadun talosta sangen kaukana oleville rannoille ja kaupunkeihin ja taloihin, joka häneen oli tarttunut. Runon katkera sävy miellytti häntä. Mutta pian juolahti Tildan mieleen toisia runoja, jotka taas häntä lohduttivat, ja kun hän illalla oli palannut kotiinsa jälleen, oli katkeruuden tunnelma haihtunut. Poika ymmärsi silloin myöskin, että oli joutavaa syytellä tähtiä ja poistaa maailman kaikkeudesta esineitä, joiden valovoiman mikä sähkölamppu tahansa himmensi.

Ajoittain olivat Tildan osakkeet alhaalla, toisin vuoroin ne taas nousivat. Ne saattoivat joskus nousta niin äkisti, että Alexin täytyi ottaa esille ne pari kolme kameravalokuvaa, jotka hän oli ottanut ruudulliseen skotlantilaispukuun puetusta Tildasta. Mutta niin korkealle ne eivät sentään koskaan nousseet, että Eleonora olisi menettänyt arvoasemansa julkisena flammana, jota sitäpaitsi äidillinen Alexandra-rouva kannatti.

Sen sijaan saattoivat ne kyllä vaipua niin alhaalle, että hän naureskeli itseänsä tunteilevaksi kuutamosankariksi.

Permantopenkillä nojasi Tilda hiukan olkapäällään Alexia vasten aivan avoimesti, aivan ujostelematta, mutta ei niin paljon, että sitä olisi voinut samalla pitää sopimattomana. Sillä sitä ei äiti olisi sallinut. Muuten hän ei tavannut Alexia usein eikä kovinkaan paljon viime aikoina enää häntä ajatellut. Pitkät ajat hänestä tuntui kuin Alexis olisi tykkänään hänet unohtanut, mutta sitten ihan odottamatta ja ilman aihetta oli tämä soittanut taas puhelimella ja tahtonut tavata Tildaa, ja silloin oli tietenkin mahdotonta olla nauttimatta kaikkea sitä iloa, mitä hetki saattoi tarjota.

Rouva Murius oli sanonut teatterissa käynnin johdosta:

»En oikein tiedä, mitä sanoisin, pikku Tilda. Mutta niin kai asia on, että sinun nyt jo pitää alkaa vastata itsestäsi.»

Siihen Tilda oli varmasti uskonut kykenevänsä.

»Ymmärrätkö, mitä tarkoitan?»

»Sangen hyvin», vastasi Tilda. »Ettei ole hulttio, enkähän minä ole.»

Pientä painallusta olkaa vasten ei voinut sanoa hulttiomaisuudeksi, mutta Alexis sanoi kuitenkin äkkiä:

»Älä istu noin, Tilda, se näyttää liian tuttavalliselta!»

Alexis oli tullut ajatelleeksi, että takanaistujat saattoivat tarkata heitä, eikä hän millään muotoa tahtonut, että kotiin kulkeutuisi sana hänen teatterissa käynnistään pikku Tilda Muriuksen kanssa: ei silti, että hän olisi aikonut sitä kieltää, jos se tuli puheeksi, sillä hänen ikäisensä nuori mies tekee mitä tahtoo. Mutta hänen täytyi siinä tapauksessa ainakin voida vakuuttaa, että neiti Murius oli käytökseltään nuhteeton daami.

Näytännön jälkeen he menivät kiireesti kotiin, jotta rouva Murius ei tulisi levottomaksi. Aivan toisin kuin rouva Paschilla, oli hänellä tapana iltaisin odottaa sekä miestänsä että lapsiansa, niin että hän itse joutui vuoteellensa vasta kaikkein viimeksi. Ainahan hänellä oli askartamista. Alexis saattoi siis Tildan kiireesti portille. Tämän portin luona hän pari kertaa oli yrittänyt suudella Tildaa, vaikka turhaan, sillä suutelut olivat Tildan mielestä tuhmuutta, joka oli melkein verrattavissa Alexin ensimmäisiin teeskenteleviin mairitteluihin Garibaldin tanssiaisissa.

Samaan aikaan Bourgsten saattoi neiti Liwiniä autoonsa, jota hän itse ohjasi.

»Rakas neiti Liwin», sanoi Bourgsten, »enpä luule näytelmäkappaleen teitä erikoisesti miellyttäneen. Mennään syömään pieni illallinen ja juomaan lasi hyvää viiniä!»

Hän oli illan kuluessa huomannut Elman hajamieliseksi, vaikka oli tehnyt parhaansa väliaikoina pitääkseen keskustelua vilkkaana. Elma ei tuntunut täysin vapaalta, mistä tämä sitten mahtoikaan johtua, eikä Bourgsten tahtonut eritä hänestä jättämällä epäedullista vaikutelmaa. Hän muisti tyttömäisen kirkastumisen, kun Elman luottamus kasvoi, punastuksen, joka melkein itseänsä ujostellen saattoi pelmahtaa hänen kasvoilleen jostakin odottamattomasta kohteliaisuudesta, punastuksen, joka ulottui aina silmien reunaan saakka ja lisäsi niiden loistoa vähentämättä kuitenkaan katseen arkuutta; päinvastoin, juuripa siten tehden sen vieläkin viehättävämmäksi.

Bourgsten tahtoi uudelleen nähdä tämän kirkastumisen ja punastumisen, jotka, siitä hän oli vakuutettu, oli varattu vain aniharvoille.

Bourgsten tilasi erinomaisen illallisen pyydettyään itse saada valita sen, näyttääkseen, että hän pystyy arvaamaan Elman maun; viiniluettelon vuosikertoja hän valikoi sangen kauan; paperosseja tuotiin pöytään. Bourgsten arvasi, ettei Elma ollut tottunut siihen, että hänen vuokseen nähtiin näin paljon vaivaa, ei ainakaan tämänluontoista huomaavaisuutta. He joivat ensimmäisen maljan pohjaan.

»Kertokaa minulle», pyysi Bourgsten, »mitä te nyt näette edessänne?»

»Mitäkö näen edessäni? Vuosi sitten, kun olin sairaana, näin edessäni kuoleman. Nyt tuntuu melkein tyhjältä tietää, ettei mitään ole tullut sen tilalle.

Bourgsten sanoi:

»Minä puolestani näen edessäni suuria yrityksiä ja tuottavampaa toimintaa kuin nuorena miehenä unelmoinkaan. Kuolemaa ei minulla ole aikaa ajatella, mutta minä kammoksun vanhentumista.»

»Sitä minä en ole koskaan ajatellut.»

»Sitä teidän on täytynyt ajatella.»

»Siinä tapauksessa pikemminkin tervehtiäkseni sitä tervetulleeksi.»

»Te petätte itseänne. Te luulette olevanne vähemmän nainen kuin todellisuudessa olette.»

Ja kun Elma oli vaiti ja tuntui odottavan jatkoa, lisäsi hän:

»Ja juuri se antaa teille niin erikoisen viehätyksen. Me olemme samanikäisiä, neiti Liwin, ja kun minä näen teidät nuorekkaana ja iloisena, on kuin itse nuorentuisin.»

Bourgsten näki punastuksen, joka nousi silmien alle pöydän toisella puolen.

Ja vähitellen tuli se avomielisyys, josta hän piti ja jota hän oli tahtonut saada esiin, jälleen Elman olentoon. »Kuinka vähän siihen tarvitaan!» ajatteli Bourgsten liikutettuna: »Pari lasia viiniä, salin lämpö, ruuan ja hajuvesien tuoksua, paperossi, vähän leikittelyä sillä ja sen haihtuminen savuksi!» Silmissä, jotka jo avonaisemmin, väliin jonkinlaisella naivilla odotuksella, loivat katseensa häneen, kimmelsi kiitollisuus. Bourgsten tunsi halua uskoutua Elmalle, tulla vuorostansa velalliseksi. Se tuntui hänestä rehelliseltä. Hänen täytyi antaa Elmalle vuorostaan tilaisuus osoittaa hyvyyttä, mielenkiintoa, osanottoa.

Hän kertoi kestämistään vaikeuksista, siitä kiusallisesta ajasta, jolloin hän erosi vaimostaan. Heillä oli ollut lapsi, mutta se oli kuollut, ja hän oli surrut sitä kovasti. Uusiin naimisiin meno oli hänestä vastenmielistä, hänellä ei ollut aikaa avioliiton kahnaukseen.

»Mutta miksi te ette ole mennyt naimisiin?» kysyi Bourgsten ja kumartui hiukan eteenpäin.

»En ole tahtonut.»

»Senhän kyllä ymmärrän, mutta miksi ette ole tahtonut?»

Silloin synkkeni ja jäykkeni Elma uudelleen.

»Minä vakuutan teille: minun kohtalossani ei ole mitään kiinnostavaa.»

Bourgsten nuhteli häntä, että hän vetäytyi pois siitä luottamuksesta, siitä ystävyydestä, jota hän jo puolittain oli hänelle luvannut, mutta hänen ei onnistunut enää saada Elmaa mukaan. Jollakin tavoin, sen hän käsitti, oli hänen täytynyt jälleen torjua Elma luotansa. Elma ei sietänyt minkäänlaista yritystä katsahtaa hänen entisyyteensä. »Eihän siinä nyt voi olla mitään niin salaperäistä», ajatteli Bourgsten. »Minä en totisesti häntä ymmärrä.»

Tuli lähdön aika; Elma katsahti rannekelloonsa, ja Bourgsten käsitti sen toivomukseksi, että illan yhdessäolo päättyisi. Mutta sillävälin kun Bourgsten pyysi laskua ja hoiti maksun, katui Elma jo, ettei päinvastoin ollut koettanut iltaa pitkittää. Salissa istui vielä paljon väkeä, ei olisi ollut millään tavoin huomiota herättävää, jos Bourgsten ja hän olisivat viipyneet vielä hetken.

Ja äkkiä hän katui, ettei ollut vastannut Bourgstenin kysymyksiin, ettei hän sensijaan, että uudelleen linnoittautui vihollismuurien, arvokkuuden muurien taakse, antanut kaiken koreilun mennä, ollut avoin — ja uskoutunut ensimmäiselle ja ainoalle ihmiselle, jolle vihdoinkin olisi voinut keventää koko sielunsa.

Nyt teki hänen mielensä pyytää: »Ei vielä! Älkää menkö vielä! Vain muutaman minuutin kärsivällisyys, niin minä voin alkaa puhua. Ettekö näe, kuinka lähellä olen?»

Mutta Bourgsten ei nähnyt mitään. Hän antoi tarjoilijalle suuren setelin ja sai tältä kumarruksia siitä, mitä jätti lautaselle, jolla jäännös tuotiin takaisin. Elma seurasi hänen kättensä liikkeitä, kun hän kopeloi lompakkoansa. Sivumennen hän otti siitä erään paperin ja vilkaisi siihen kirjoitettua muistiinpanoa. Hänen ajatuksensa olivat jo jättäneet Elman.

Elma oli epätoivoinen. Tämänkin ainoan saamansa tilaisuuden hän oli laiminlyönyt. Hän olisi tahtonut tehdä tinkimättömän ja täydellisen tunnustuksen, jonka suhteen Bourgsten sitten olisi saanut menetellä, miten tahtoi.

»Olemmeko valmiit?» kysyi Bourgsten, ja Elma nousi.

He menivät odottavaan autoon. Ulkoilman kylmyydessä, joka salin lämmön jälkeen tuntui hyvin kirpeältä, tunsi Elma melkein pyörryttävää tunnetta. Bourgsten auttoi hänet autoon ja kääri hänen ympärilleen huolellisesti suuret vällyt sekä istui itse hänen viereensä ohjaamaan. Kadut olivat hiljaiset; vuoden ensimmäinen lumi putoili niille pieninä hiutaleina.

Bourgstenista tuntui, että Elmaa hiukan hytisytti.

»Paleleeko teitä?» kysyi hän huolestuneena.

Elma teki kieltävän liikkeen, mutta vasemmalla kädellään veti Bourgsten vällyjä paremmin hänen ympärilleen. Tässä huolenpidossa tuntui olevan erikoista hellyyttä. »Mutta parin minuutin kuluttua on kaikki kuitenkin ohi!» ajatteli Elma. Ja häntä vilutti niin, että tarvittiin koko hänen tarmonsa ruumiin puistatuksen pidättämiseen.

Hänen huoneensa odottivat häntä aistikkaan ikävinä, mukavuudessaankin tympäisevinä, liian monien katkerain muistojen, liian monien unettomien öiden todistajina. Niissä neiti Liwin eli kunnioitettua ja mukavaa elämäänsä, jonne ei mitään tunkeilevia tiedustelijoita päästetty sisään. Elman mieli ei tehnyt sinne enää — mutta sinnehän hänen kuitenkin oli pakko mennä. Hänen päähänsä pälkähti pyytää Bourgstenia tekemään ajeluretken kaupungin ulkopuolelle, vain lykätäkseen eronhetkeä; mutta hän pelkäsi äänensä ilmaisevan hänen todellisen mielialansa.

Auto pysähtyi hyvin ohjattuna hänen ulko-ovensa edustalle. Bourgsten hypähti ulos ja ojensi kättänsä tueksi. Elma löysi avaimen oveen ja aukaisi sen. Silloin hän ei enää voinut pidättää itseänsä.

Harkitusti se ei tapahtunut, ja kuitenkin oli kuin hän koko kotimatkalla ei olisi ajatellut mitään muuta. Arkailun ja pelon kahleet hänen sisässään katkesivat, hän kiersi käsivartensa Bourgstenin ympärille, puristi häntä ja painoi kasvonsa hänen nuttuansa vastaan.

»Älkää jättäkö minua vielä.»

»En, en, kultaseni», vastasi Bourgsten. »Tietenkään en.»

3.

Bourgsten oli yllätetty. Tätä hän ei totisesti ollut osannut aavistaa.

Hapuillessaan ylös portaita, joissa Elma ei ollut sytyttänyt valoa, Bourgsten ajatteli: »Onko hän mieshullu, hysteerinen? Mihin seikkailuun antaudunkaan?» Mutta kun hän jälleen näki Elman kasvot, näki hän, että ne olivat tyynet, ilman kouristuksen tai kyynelten merkkiä, ainoastaan tuon tyttömäisen ujouden tai odotuksen kirkastamat, jonka hän jo tunsi ja joka niin suuresti oli häntä miellyttänyt.

Niinpä Bourgsten kumartui ja suuteli häntä otsalle. »Minä en tahdo tulla liikutetuksi», ajatteli hän, mutta ei voinut sitä ehkäistä.

Ja tultuaan Elman huoneeseen, missä Elma sytytti vain pienen himmeäkaihtimisen pöytälampun, ja kohdatessaan jälleen hänen katseensa, näki hän uudelleen tuon arvoituksellisen liikutuksen, joka mykisti Elman itsensäkin; silloin hän veti Elman luoksensa ja suuteli hänen huuliaan. Suudelmat lämmittivät häntä, syvä hiljaisuus heidän ympärillään ja tämä käsittämätön, polttava odotus, joka sanattomana siirtyi Elmasta häneen, kiihdyttivät häntä.

Mutta kun Elma lepäsi hänen sylissään häveliäänä ja kankeana, elottomana, pateettisena, odottaen tulevansa temmatuksi pois elottomuudestaan ja kasvot taapäin käännettyinä, epätoivoisina, ikäänkuin hän vaatisi Erikiä tunkeutumaan hänen salattuun maailmaansa ja nostamaan hänet ylös valoon, ymmärsi Erik suuteloittensa ja hellien sanojensa jäävän auttamattomasti tehottomiksi. Sillä hänhän ei rakastanut Elmaa. Vain syvä sääli pidätti häntä täällä — sääli, jota hän piti elämänsä ristinä, se kun joskus oli muuttunut hellyydeksi ja temmannut hänet mukaansa kauemmaksi kuin hän halusi.

Niinpä oli hänellä se tunne, että hänen täytyi auttaa Elmaa säilyttämään sitä illusionia, jonka Elma oli heidän kohtauksensa laadusta saanut.

Ainakin toistaiseksi.

Hän pakotti itsensä kuiskaamaan:

»Kultaseni!»

Siihen ei Elma vastannut. Hän ei ollut enää Bourgstenin sylissä. Hän oli kääntänyt kasvonsa pois, niin että Erik ei enää nähnyt niiden ilmettä.

Sääli runteli Erikiä, hän astui muutaman kerran edestakaisin matolla, joka vaimensi askelten äänen. Elma oli ihan hiljaa, talo hiljaa, katu hiljaa. Bourgsten kuunteli, eikö kuuluisi yhtään ääntä tähän vähitellen kaameaksi muuttuvaan hiljaisuuteen. Erään autotorven törähdys kaukaa tuli hänelle kuin vapauttavaksi merkinannoksi maailmasta, ulkopuolelta tätä huonetta, josta hän nyt vain halusi päästä pois. Hän lähestyi Elmaa jälleen, suuteli hänen jääkylmiä käsiänsä.

»Sinä olet väsynyt», sanoi hän, »sinun täytyy saada olla rauhassa nyt, ja sitäpaitsi on aikakin myöhäinen.»

Elma ei vastannut. Bourgsten jatkoi:

»Minulta jäi autokin lukitsematta.»

Hän avasi ikkunan, katsahti alas kadulle ja näki auton edelleen olevan oven edustalla. Salavihkaa hän vilkaisi kelloon: ei ollut kulunut vielä tuntiakaan siitä, kun he lähtivät ravintolasta, mutta hän ei keksinyt, mitä sanoisi, jottei vain tuntuisi siltä, että hän halusi päästä pois.

»Asutko sinä yksin?» kysyi hän vihdoin.

»Asun.»

»Eikö kukaan ole voinut kuulla meitä?»

»Ei.»

Elma lisäsi:

»Älä ole levoton.»

»Ah kultaseni, minähän kysyin vain sinun vuoksesi.»

»Haluatko polttaa?» kysyi Elma.

Nousi sitten, meni toiseen huoneeseen, palasi mukanaan sikareja ja paperosseja, ja alkoi itse polttaa. Nyt tuntui hän Bourgstenin mielestä ihan tyyneltä, ja Bourgsten piti itseään hiukan naurettavana, kun äsken oli niin kauhistunut hiljaisuutta. Elma oli istahtanut toiseen suureen nahkatuoliin pienen tupakkapöydän ääreen.

»Omituinen kalusto naisen makuuhuoneeksi», ajatteli Bourgsten.

Ikäänkuin Elma olisi nähnyt Bourgstenin ajatukset, sanoi hän:

»Niin, näiden pitäisi oikeastaan olla arkihuoneessa, mutta kaikki tässä kodissa on niin hajanaista.»

»Asuntosihan on viehättävä», vastasi Bourgsten.

Elma vain naurahti siihen kylmästi. Nyt tiesi Bourgsten, että Elma tahtoi pitää keskustelua loitolla kaikesta intiimisyydestä, ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut. Nyt hän alkoi ymmärtää: se illusioni, jonka hän oli luullut aikaansaaneensa, oli jo haihtunut. Hänen lemmensanansa eivät olleet olleet oikeat. Elma torjui häntä jo niinkuin torjutaan vierasta.

Mutta jotakin oli kuitenkin heidän välillään tapahtunut. Bourgstenista tuntui vastenmieliseltä lähteä Elman luota vain hetken keskusteltuaan asunnosta ja huonekaluista. »En ole tottunut kohtelemaan naisia ilman kunnioitusta», ajatteli hän.

Niinpä hän istahti Elman tuolin käsinojalle, kumartui sen selkänojaa vasten hänen taakseen, kosketti hänen kaulaansa ja hiuksiansa ja pakotti hänet vihdoin kääntämään kasvonsa hänen puoleensa.

»Elma, rakas ystävä, kumpikaan meistä ei ole mikään nuori hupakko. Usko minua: minä en kuvittele itsestäni mitään, mutta yksi hyvä puoli minulla on: minä olen jokseenkin suora. Minä pelkään nyt jättäväni sinut tyytymättömäksi minuun tai katuvaksi. Älä huoli, Elma! Minä olen vain samanlainen mies kuin tuhannet muut. Sinä olet varmaan liian selvänäköinen, jotta olisit voinut mitään muuta kuvitellakaan. Sinä olet ollut sangen hyvä minua kohtaan, ja minä kiitän sinua sanomattomasti. Anna minun säilyttää toivo, että pidät minusta edes hiukan, teethän sen?»

Elma irtaantui hänen otteestaan.

»Jos se sinua ilahduttaa — annan.»

»Ilahduttaa kyllä», sanoi Bourgsten.

Heti sen jälkeen hän oli poissa, vielä suudeltuaan hyvästiksi. Elma avasi ikkunan, niin kuin Bourgsten oli tehnyt vähän ennen, näki hänen nousevan autoon, työntävän suuret vällyt, missä Elma äsken oli istunut, syrjään ja ajavan pois taakseen katsahtamatta. Erikin päähän ei kaiketi pälkähtänytkään, että Elma seisoisi häntä katselemassa.

Elma ei kuullut, kuinka syvään Erik hengitti nauttien talven ensimmäistä tuoksahdusta. Sensijaan, että Bourgsten olisi ajanut suoraan kotiin, ohjasi hän autonsa nukkuvan kaupungin läpi; maantielle tullessaan hän lisäsi vauhtia. Ohuet, pienet lumikinokset, joita tuuli oli kasannut sinne tänne, tehden tien hiukan epätasaiseksi, pakottivat häntä pitämään varansa. Tämä irtautuminen äskeisistä tunnelmista oli suloinen. Hän unohti Elman… Tämä lepo oli parempaa kuin uni.

Elma sulki ikkunan huomatessaan, että raaka yöilma oli aivan jäätänyt hänet. Hän katsoi ympärilleen tutussa ympäristössään. Pienintä yksityiskohtaa myöten hän muisti kaikki, mitä täällä vastikään oli tapahtunut. — »Minä voisin kirjoittaa sen muistiin», ajatteli hän, »eikä mikään kuvaus olisi realismissaan räikeämpi. — 'Kultaseni', sanoi hän — tyhjä sana! — Hän sanoi olevansa suora, mutta hän ei ollut vilpitön. Minä tiesin sen koko ajan, minä tiesin sen ja tahdoin olla sokea. Hän ei ikinä olisi tullut tänne, ellen minä olisi pyytänyt! Minähän pyysin, ja hän käytti tarjoutuvaa tilaisuutta. Hän teeskenteli antaakseen minun kuvitella, että hän muka oli kiintynyt. Vielä ravintolassa, kun kohotimme lasejamme, ja hänen katseensa hyväili minua, uskoin hänen kiintymykseensä. Hänelle tahdoin kertoa koko elämäni, kerrankin kertoa koko totuuden, mutta tuleeko hän edes takaisin! Semmoisia ovat siis miehet!»

Vanhat hornanhenget huusivat hänen korviinsa: »Hupakko, hupakko!»

Suuttuneena hän karkoitti ne.

»No niin, minä pyysin häntä. Minä otan vastuun. Miksei minulla olisi sitä oikeutta? Enkö ole vapaa?»

Mutta hän tiesi, ettei hänellä ollut sitä oikeutta. Ei voi olla ennakkoluuloton ja vapaa yhdessä suhteessa, kun kaikissa muissa aina on yleinen mielipide ajatuksissa.

Tämä saattoi hänet suunniltaan. Siis hänen elämässään vielä toinen teko, josta täytyi vaieta, joka täytyi painaa alas — ja joka kuitenkin, niin kauan kuin Erik Bourgsten eli, olisi toisen ihmisen tiedossa! Raivostuneena hän heitti yltään mustan puvun, johon hän kolme kertaa oli pukeutunut Bourgstenin vuoksi, saavuttaakseen hänet, kiinnittääkseen niinkuin muutkin naiset puoleensa miehen huomiota, ja jätti sen yhtenä mysynä lattialle.

Seuraavana aamuna hän sanoi Huldalle:

»Myykää se, Hulda, ja pitäkää rahat itse!»

»Mitä pahaa se hame on tehnyt?» kysyi Hulda.

»Minä en siedä sitä.»

Mutta itselleen hän sanoi kamppailusta väsyneenä:

»Miksi salaan sitä itseltäni? Minähän rakastan häntä!»

4.

Elma oli tuskin vielä pukeutunut, kun Rick Brunjohann tuli käymään. Hän odotti Elman pyytävän häntä jäämään aamiaiselle. Huomaamatta Elman synkkyyttä hän kulki läpi kaikkien huoneiden ja lausui julki havaintojaan:

»Tiedätkö mitä? Täällä näytti sentään hiukan hauskemmalta minun aikanani. Mikset vuokraa pois minun entistä huonettani? Oikeastaan voisit vuokrata vielä salinkin. Mitä sinä oikeastaan salilla teet niin yksinäisenä? Sinullahan voisi olla ruokakomero arkihuoneessa.»

Senjälkeen hän kertoi, että Klaun, luutnantin, ja hänen välinsä jälleen oli hyvä. Eräs väärinkäsitys luutnantin puolelta oli aiheuttanut kihlauksen purkamisen. Nyt he julkaisevat kihlauksensa heti.

»Sillä tavoin hän on lujemmin sidottu.»

»On sekin näkökanta!» sanoi Elma.

»Sangen terve, kultaseni! Hänelle, tai ylimalkaan kenellekään miehelle, ei voi tehdä parempaa palvelusta, kuin että ryhtyy pitämään heistä huolta.»

Samassa Rick purskahti nauramaan muistaessaan yöllistä kohtausta, jolloin hän kaikessa viattomuudessaan myöhäisen kävelyretken jälkeen oli ottanut Klaun mukaansa ruokasaliin, missä Elma sitten heidät yllätti kesken kahvinjuontia.

»Muistatko hänen noloa naamaansa?»

Kun Rick vihdoin oli sanonut hyvästi, soi ovikello taas. Eteisessä seisoi erään kukkakaupan lähetti kantaen suunnattoman suurta sireenipuuta, jossa oli pieniä, keinotekoisesti kukkimaan saatuja vaaleanvihreitä kukkia. Rick oli tavannut miehen portailla eikä voinut hillitä uteliaisuuttaan, vaan pyörsi takaisin saadakseen tietää, mistä kukat tulivat. Hän se avuliaan innokkaana irroitti kukkien ympäriltä monet silkkipaperit ja puuvillakääreet.

»Mitä, hyvät ihmiset, Elma? Eikä mitään korttia, ei riviä! Kuka, minä sanon, kuka sinulle lähettää tämänlaatuisia kukkia?»

Elma oli jo asian ymmärtänyt. Ei riviäkään, vain tämä mykkä huomentervehdys. »Näin se siis tapahtuu», ajatteli hän.

Rick kantoi ruukun sisään ja etsi sille edullisen paikan arkihuoneen toisen ikkunan ääressä.

»Ja muista, että et kastele sitä», neuvoi hän. »Hulda, muistakaa se! Muuten kuihtuvat kukat. Mullan päälle on vain pantava lunta tai pieniä jääpaloja ja vaihdettava niitä usein. Mutta minä kysyn vieläkin: keneltä?»

Elma vastasi kylmästi:

»Arvattavasti rouva Paschilta.»

»Hän on lähettänyt sinulle kukkia ennenkin», huomautti Rick.

»Niin on muistaakseni.»

Rick ymmärsi enemmän kyselyn turhaksi. »Tuo rouva Pasch», ajatteli hän, »pitäisi olla minun potilaanani. Sellaisilla rikkailla naisilla on aina jotakin vammaa.» Moisen riistan erästämistä kuvitellessaan juoksi hän alas portaita, kun Elma tyytyväisenä, että oli päässyt rauhaan, koetti jäähdyttää kuumia kasvojansa painamalla niitä kalpeita kukkarykelmiä vastaan.

Ja mitä nyt seuraisi?

Kului viikko. Elmalla oli säännöllisen työnsä lisäksi kokouksia, tehtäviä. Samariitissa tuli kysymys, eikö hän jälleen suostuisi tulemaan johtokuntaan. Mutta hän vastasi kieltävästi.

Silloin tuli hänen luokseen rouva Alexandra Pasch, rouva Pasch omassa persoonassaan.

»Kuinka viehättävä asumus teillä on, neiti Liwin, ja kuinka ihania sireenejä! — Suoraan sanoen: johtokunta on tänä vuonna niin huonosti kokoonpantu — tehän muistatte sen kodin naimattomia äitejä varten, jota te niin lämpimästi puolustitte — — —»

»Vastustin», oikaisi Elma.

»Niin, oikein, vastustitte, ja me panimme sen toimeen kuitenkin. Mutta se on aivan epäonnistunut. Te olitte siis oikeassa. Eikähän ole mahdollista, että te vielä olette vihainen minulle, kun olin ehkä sanonut jotakin? Tulkaa nyt jälleen meille! Minä en koskaan saa kieltävää vastausta.»

»En, rouva Pasch», sanoi Elma. »Minä tarvitsen kaikki voimani vain — tuota — — tarkoitan — — toisella taholla.»

Vielä kului viikko. Elma piti jääpaloja sireeniruukun mullassa, mutta kukat kuihtuivat ennakolta kuolemaan tuomittuina, muuttuivat ruskeiksi, ja Huldan piti kantaa koko ruukku tunkiolle.

»Niin, minä tarvitsen tosiaan kaikki voimani», ajatteli Elma.

Erik Bourgstenista ei kuulunut mitään. Tätä äänettömyyttä ei Elma ymmärtänyt. Hän tuijotti läpitunkemattomaan pimeyteen kykenemättä kuvittelemaan, kuinka — tämän pimeyden toisella puolella — Erik Bourgsten jatkoi jokapäiväistä elämäänsä: puhelinkeskusteluja, tilauksia, kokouksia, raportteja, matkoja, vastoinkäymisten pelkoa, myötäkäymisen iloa, joitakin kohtauksia rouva Molly Faberin kanssa, joka koetti pakottaa häntä naimisiin ja pani liikkeelle voimia, joita vastaan Bourgsten puolustautui tarmokkaasti ja harmitellen ajanhukkaa. Ainoa, mitä Elma vihdoin kuuli, oli, että Bourgsten oli lähtenyt Tukholmasta.

Elma odotti edelleen. Odotusta, joka oli kuin korva, joka pingoittautuu erottaakseen yhtä ainoata ääntä suuresta humusta. Jouluksi tuli sähkösanomatervehdys, mutta pimeys sulkeutui jälleen tervehdyksen ympärille ja Bourgsten pysyi poissa.

5.

Tähän aikaan Elma alkoi yhä enemmän ajatella lastaan. Ajatus tästä lapsesta liittyi omituisella tavalla sen Hampurin ravintolassa nähdyn tytön muistoon. Tytön ulkonaiset piirteet olivat haihtuneet Elman tietoisuudesta. Hän näki vain edessään ilkeän ilmeen, joka tuntemattoman kasvoilla oli, kun ne kolme frakkipukuista miestä olivat kiistelleet saadakseen hänen kädestään kukkasta tai nenällenäppäystä. Elma näki mielikuvituksessaan tyttärensä, jolla oli hänen omat nuoruudenaikaiset piirteensä — varsinkin sellaiset kuin eräässä maalauksessa, joka hänellä oli niiltä ajoilta — ja sen tuntemattoman naisen ilme.

Ikähän ei sopinut yhteen, vasta tänä vuonna tulisi lapsi viisitoistavuotiaaksi, mutta ajatus, että hyljätty lapsi voisi joutua kulkemaan samaa tietä kuin tuo toinen, kasvoi vähitellen kalvavaksi peloksi. Ja edesvastuu oli silloin hänen, äidin.

Niin voimakas oli Elman tahto ollut, että hänen oli vuosikausia onnistunut torjua tätä vastuuntunnetta. Tahdonlujuus oli ollut hänen ylpeytensä. Joskus saattoi hänen mielessään tuntua haikeutta siitä, ettei edes kaukaa ollut voinut seurata lapsen kehitystä ja kohtaloita; mutta uskollisuus sitä lakia kohtaan, jonka hän oli itselleen laatinut, oli voimakkaampi ja aikaa myöten siirtyi ajatus siitä asemasta, jonka hän oli ansainnut, siitä ulkonaisesta arvosta, jota hän nautti, yhä enemmän etualalle: ne täytyi säilyttää järkkymättöminä. Puolue, johon hän oli liittynyt ja joka voisi joutua kärsimään, jos jotakin sen jäsentä kohtaisi skandaali. Ja vihdoin koko naisasia, jonka kunnian Elma oli tehnyt omakseen, kielsi tunteilevan heikkouden, kun arpa kerran oli heitetty.

Jos hän, Elma Liwin, kerran oli langennut niin syvälle, niin katsoi hän ainakin velvollisuudekseen sen jälkeen pitää kilpensä puhtaana toisten tähden, esimerkin vuoksi.

Kerran oli Elman aikana kerrottu eräästä naimattomasta naisesta, jonka yhteiskunnallinen asema oli suunnilleen samanlainen kuin hänen omansa ja joka oli tunnustanut lapsensa ja itse kasvattanut tyttärensä, mutta tytär oli ollut kuuluisan henkilön lapsi, ja hiukan sitä kuuluisuutta heijasti kai siihenkin, jota hän — vaikka itse toisella taholla sidottuna — kerran oli rakastanut. Siihen naiseen ei Elma voinut verrata itseänsä. Mitä mainehikkuutta voisikaan heijastua tuntemattomasta viulunsoittajasta, jostakin Gavelströmistä, joka johti nelimiehistä soittokuntaa pienoisessa kylpylässä?

Mutta lapsihan oli olemassa.

Ajatus työnnettiin pois, mutta tunkeutui taas mieleen. Sen Hampurinnäyn jälkeen, joka oli Elman mieltä järkyttänyt, ei lapsi antanut hänelle enää rauhaa, ikäänkuin se olisi vain väijynyt tilaisuutta, jolloin Elman torjumisvoima olisi loppunut. Hiljaa se hiipi takaisin hänen sydämeensä, joka kerran oli sen luotaan työntänyt. Tuntemattomana ja kaukaisena — kuinka kaukaisena, sitähän Elma ei saattanut edes itse tietää — se pyysi paikkaansa takaisin. Kun Elma kävelyillään tapasi jonkun nuoren tytön, jonka hän saattoi arvata olevan noin viisitoistavuotiaan, heräsi hänessä aina ajatus: »Kukaties?» Eikö hänestä tuntunut ainoastaan siltä, että lapsi etsi itselleen kotia. Omassa surussaan ja yksinäisyydessään hän ikävöi puolestaan tuota viatonta olentoa, joka ei vielä milloinkaan, ei ainakaan omasta syystään, ollut tuottanut hänelle pettymystä eikä harmia.

Mihinkään tiedusteluihin hän ei kuitenkaan uskaltanut ryhtyä. Hän pelkäsi vaaraa. Mitä hän saattoi saada tietää? Saattoi kohdata sanoman kuolemasta, joka murskaisi kaiken tulevaisuuden toivon. Tai saattoi tulla tieto ruumiinvammoista, huonoista taipumuksista, turmeluksesta. Hän oli siihen valmistautunut, mutta ei kuitenkaan voinut siihen mukautua. Ja vihdoin riisti häneltä ajatus lapsen ympäristöstä, siitä tympäisevästä naisesta, joka ehkä tekisi asiasta jutun ja yrittäisi kiristystä, jokaisen levonhetken.

Elman ystävät sanoivat:

»Nyt on Liwinillä taas ihmisvihollinen viikkonsa.»

Toiset ajattelivat pintapuolisemmin: »Keväistä verenvähyyttä», ja sanoivat: »Elma, ota Blaudin rautapillereitä.»

Huhtikuussa tuli lapsen syntymäpäivä. Ensimmäistä kertaa viiteentoista vuoteen vuodatti Elma lapsen vuoksi kyyneleitä, pari salaista kyyneltä, kun hän työpaikallaan pienessä yksityishuoneessaan asiantuntevasti tarkasti erinäisiä pitsi- ja koruommelnäytteitä. Oli synkeä päivä, ja hän oli sen lisäksi aamusta alkaen ollut erikoisen väsynyt.

Hänen toimiessaan yhtenä johtajana siinä kasvavassa ja hyväksi tunnetussa liikkeessä, johon hän viidentoista vuoden aikana oli kuulunut, oli siinä tapahtunut vieläkin varsin huomattava nousu. Elma oli poistanut erinäisiä vanhanaikaisia toimintatapoja ja uusien työmenetelmien kautta laajentanut liikkeen toimintapiiriä maan ulkopuolellekin. Sitä hän saattoi katsoa kokonaan omaksi ansiokseen.

Mutta siitä hän ei nyt tuntenut minkäänlaista iloa. Tämä päivä oli tyhjä, harmaa, eloton päivä. Ja se oli lapsen syntymäpäivä.

Elma oli melkein lakannut ajattelemasta Bourgstenia, kun tämä vihdoin taas ilmestyi. Tuli Tukholmaan ja ilman muuta soitti puhelimessa. Elma seisoi juuri pitsi- ja koruommelmallit edessään. Bourgstenin ääni oli iloinen ja avoin. Elma ymmärsi, että hänestä oli niinkuin olisi tavannut Elman edellisenä päivänä. Vain hänelle itselleen, Elmalle, olivat kuluneet kuukaudet olleet sietämättömän pitkiä päiviä, kunnes niitä ei enää jaksanut laskea.

Elman olisi pitänyt heti sanoa: »Minä en tahdo tavata sinua enää.»

Mutta hän sanoi:

»Tahdotko olla vieraanani pienellä, varhaisella päivällisaterialla? Minä arvelen, että sinun iltasi useimmiten ovat varattuja. Mutta se ei merkitse mitään, päinvastoin. Minulla itselläni on töitä kädet täynnä, ja minä tarvitsen iltani. Mutta päivällistähän aina täytyy syödä.»

Huldan kanssa hän suunnitteli herkullisen aterian. Hän osti hyvää viiniä ja runsaasti kukkia pöytään. Hän ei tahtonut vaikuttaa pikkumaiselta erakolta, joka ei voi pitää pitoja tai joka kukkakauppiaan luona harkitsee, mikä olisi mahdollisimman vähäinen ruusumäärä, ettei kukkakimppu kristallimaljakossa sentään näyttäisi kovin köyhältä.

Bourgsten saapui täsmällisesti, astui sisään ja suuteli kohteliaasti kädelle. Päivänvalossa huoneet eivät hänen mielestään lainkaan muistuttaneet niitä, joita hän muisteli miltei vastenmielisesti kaikenlaatuista ääntä vaimentavina, puolipimeinä luolina. »Hyvä maku», päätteli hän nyt, »jos kohta ilman erikoista persoonallista leimaa tai taiteellista mielikuvitusta.» Niinpä tuntui hänestä talvimaisema seinällä olevan huonoa taidetta — ehkäpä jokin arpajaisvoitto. Mutta semmoiset pitäisi mieluummin vaihtaa. Kuparipiirrokset, jotka sitäpaitsi olivat liian kaukana toisistaan, olivat keskinkertaisia.

Ne molemmat puhvelinnahkatuolit, joita hän oli pitänyt outoina huonekaluina naisen makuuhuoneessa, oli nyt muutettu arkihuoneeseen ja muodostivat tupakkapöydän kanssa pienen miellyttävän nurkkauksen. Tummakaihtiminen, pieni lamppu oli myöskin siellä.

Hänelle oli mieluisa yllätys tavata Elma täysin tyynenä, kohteliaana emäntänä. He puhuivat pankkipolitiikasta, ulkomaista, kirjallisuudesta. Viimeksimainitulla alalla oli Bourgsten kömpelön puoleinen. Elma hymyili hänen tietämättömyydelleen. Bourgsten puolestaan huomasi Elman laihtuneen ja vanhentuneen tuntuvasti.

Päivällisen jälkeen Elma saattoi hänet miellyttävään, mukavaan nurkkaukseen, kaatoi kahvia ja toi tupakkaa. Kaikki, mitä tarvittiin viihtyisään levähdykseen hienon aterian jälkeen. Elma istahti toiseen nojatuoliin hiukan huoahtaen ja vaipui hetkeksi äänettömyyteen.

Hän ei ollut katsahtanutkaan Bourgsteniin edes salavihkaa, ajatteli hän itsekseen. Ei ainakaan niin kuin katsotaan, kun tahdotaan tarkata. Kuitenkin hän oli aavistamattaan tietoinen Bourgstenin jokaisesta liikkeestä. Elma ei tarvinnut silmiänsä ollakseen varma siitä, että Bourgsten oli katsellut häntä uteliaana ja odottavaisena ja vähitellen kasvavaa, hiukan hämillistä kunnioitusta tuntien. Bourgstenin äänensävy paljasti sen. Hän ei ollut odottanut tätä hillittyä ja kohteliasta tasapainoa… Ahnaasti Elma nautti tietoisuutta Bourgstenin uudelleen heränneestä mielenkiinnosta ja siitä ihmetyksestä, joka ensin oli saanut tämän etsimään häntä. Hän ei myöskään tarvinnut silmiänsä tietääkseen, miten Bourgsten piti sikariansa tai etusormellaan karisti tuhkaa, miten hän väliin hymyili sitä hymyänsä, joka oli niin viehättävä ja jota Bourgsten osasi käyttää.

Niin, Elma ihmetytti häntä. Bourgsten mietti mielessään, mikä häntä alussa oli vetänyt Elman puoleen. Kauneus se ei ollut eikä keimailu. Jotakin kuitenkin oli, ja jotakin oli siitä vielä jäljellä, sen Bourgsten havaitsi. Hän ajatteli: »Elma on oikeassa sanoessaan, ettei hän ole eikä ole ollut tavallisten naisten kaltainen.» Ja se, että Elma viime kerralla oli ottanut niin odottamattoman aloitteen, miltei vähäväkisin heittäytynyt hänen syliinsä, ei enää tuntunut hänestä vastenmieliseltä, yhtä vähän kuin se enää herätti sääliä. Entiselle suurelle säälintunteelleen ei hänellä onneksi enää ollut mitään käyttöä.

Hänen päähänsä pälkähti: entäpä, jos hän esittäisi Elmalle avioliittoa? Hänellä oli kotinsa järjestämisessä Göteborgissa hankaluuksia, ja myöskin hänen äitinsä toivoi, että hän menisi naimisiin. Elmasta tulisi erinomainen emäntä ja, päinvastoin kuin hänen ensimmäinen vaimonsa, hänelle uskollinen, siitä ei ollut vähintäkään epäilyä. Jos hän, Bourgsten, ylimalkaan menisi naimisiin, piti hänen vaimonsa olla kypsynyt ja viisas ihminen. Molly Faber ei voinut tulla kysymykseen; hänen vaimonsa täytyi olla kunniaksi hänen talolleen ja suursuvulleen. Neiti Liwinin kanssa saattoi tosiaan mennä naimisiin.

Elma sanoi:

»Ja nyt, Erik, kun sinä luultavasti pian lähdet täältä, tahdon sanoa sinulle erään asian. Se on syy, miksi pyysin sinua tulemaan.»

»Hyvä.»

»Minä en tahdo tavata sinua enää», sanoi Elma, »mikäli sitä suinkin voi välttää.»

»Mitä sinä tarkoitat?» huudahti Bourgsten. »Nyt kun tunnumme päässeen siihen turvalliseen ystävyyteen, jota molemmin puolin olemme toivoneet!»

»Se perustuu väärinkäsitykseen», vastasi Elma kylmähkösti. »Minun ei sovi pitää uskottuja ystäviä. Sinä satuit kerran tulemaan hiukan liian lähelle: se on syy, miksi minun nyt täytyy torjua sinua.»

»Kultaseni», sanoi Bourgsten ja tarttui hänen käsiinsä. »Sinä et saata olla onnellinen ihminen, kun puhut noin! Anna minun auttaa sinua! Minä luulen ymmärtäväni sinua paremmin kuin tiedät.»

»Sinä et ymmärrä mitään», sanoi Elma ja irroitti kätensä. Sellaista lujaa ja torjuvaa katsetta kuin nyt, ei Bourgsten ennen ollut kohdannut.

Hän sanoi:

»Sinä pidit minusta kuitenkin.»

»Kenties muutamia päiviä. Se oli siinä tapauksessa hairahdus, enkä minä pidä siitä, että minulle muistutetaan hairahduksistani.»

Bourgstenilla ei ollut muuta tehtävää kuin nousta ja sanoa jäähyväiset. Elma ei seurannut häntä eteiseen, mutta kun ovi oli sulkeutunut Bourgstenin jälkeen, meni hän, kuten edelliselläkin kerralla, ikkunan luo ja katseli uutimen takaa, kuinka Bourgstenin auto kääntyi kadunkulmasta parin talonmitan päässä ja Bourgsten kääntyi puoliksi katsahtamaan taakseen, ennenkuin katosi emaljinkirkkaaseen kevätiltaan.

Elma antoi ikkunan olla auki. Savu oli tuuletettava pois ja sen mukana se lyhyt hetki, jonka pienimmänkin vivahteen hän niin huolellisesti oli muistiinsa pannut: viheliäisen voiton hetki — ja sen mukana myöskin viimeinen häive Bourgstenista, jota hän oli rakastanut, jota kohti hän oli kurottautunut äänettömässä toivossa ja jota hän vihdoin oli tahtonut nöyryyttää.

Siihen nöyryytykseen, jonka Bourgsten oli hänelle tuottanut, oli hän vastannut nöyryytyksellä, siitä ei ollut epäilemistä, pian unohdetulla pienellä nöyryytyksellä, jolle Bourgsten varmaankin ennen pitkää hymyilisi pientä, viehättävää hymyänsä. Saman tekevä. Se oli tehty. Ja Bourgsten oli ainiaaksi suljettu ulos hänen elämästään.

Mutta illalla hän itki kauan. Milloinkaan ennen hän ei ollut siinä määrin kyynelissä kylpenyt. Se lievitti, se oli tarpeen, mutta kuitenkin jäi kipu jäljelle. Kosto ei ole mitään balsamia, hän heittelehti vuoteellansa, nousi vihdoin taas kävelemään läpi huoneiden ja meni aina Rickin huoneeseen, joka oli tyhjä. Yksinpä Rickiäkin hän saattoi nyt ikävöidä.

Hän ajatteli: Minä olen yksikseni hyljätty itkemään ja valvomaan koko tässä kaupungissa! Ikkuna ikkunan vieressä taloissa niin pitkälle kuin niitä näki, näytti hänestä vain suojelevan lepoa ja rauhaa, mutta hänen ikkunastaan olisi pitänyt loimuta liekkejä. Hän ei tuntenut, ei voinut laskea niitä eikä tahtonut tietää niistä, jotka samoin kuin hänkin elivät tämänkin yön silmät selkoselällään.

Kello kaksi seisoi Hulda ovella. Hän oli kuullut neidin kävelevän huoneissa ja tullut levottomaksi. Neiti oli tänä yönä tavallistaan huonompi, tuntui hänestä, ja hän oli vihdoin ottanut ylleen yönutun ja alushameen ja mennyt katsomaan.

»Mutta mitä herran nimessä, neiti?»

»Ah, rakas Hulda, tietääkö Hulda, mitä hysteerinen nainen on!»

»Se on kai jotakin hulluutta», vastasi Hulda nyrpeästi, tyytymättömänä itkeskelyyn tähän vuorokauden aikaan.

Hän otti esiin puhtaan nenäliinan, työnsi Elman sänkyyn, asetti peiton hänen päälleen ja kohenteli pienin, kiukkuisin nyrkiniskuin vuoteen tyynyjä.

»Neiti on liian yksinäinen sen jälkeen kun neiti Brunjohann muutti, siinä on koko vika. Neidin pitäisi hankkia kissa tai koira.»

Elma pudisti päätään.

Huldan huolenpito tuntui hyvältä, ja hän antoi Huldan haudella turvonneita silmäluomiaan. Mutta hän ei pitänyt kissoista eikä koirista.

»Taikka ottolapsi. Neidillä kun on varaa.»

6.

Sitten Elma nukkui hyvin lopun yötä, ja kun hän aamulla heräsi mielestään hyvin levänneenä, hytisi hän ilosta. Jotakin oli nyt hänen edessään! Vihdoinkin se oli tullut! Bourgsten oli unohdettu, unohdettu kurja pieni kosto, unohdettu kaikki kuviteltu kirous.

Hän riensi Huldan luo:

»Hulda antoi minulle mainion ajatuksen. Kuinka ei kukaan ole tullut sitä ennen ajatelleeksi? Minä otan itselleni ottolapsen.»

Hulda oli myöskin nukkunut eikä enää niin tarkoin muistanut, mitä apukeinoja hän oli käyttänyt saadakseen neidin tyyntymään. Mutta kun neiti, nähdessään Huldan epäröivän ilmeen, heti selitti, että ihan pieni lapsi ei voinut lainkaan tulla kysymykseen, vaan jo puolikasvuinen tyttö, noin esim. viisitoistavuotias, alkoi hänkin innostua.

»Aikooko neiti panna ilmoituksen lehtiin?»

»En, minä tunnen erään lapsen, jota olen tullut ajatelleeksi, ja aion tiedustella sitä.»

Palatessaan työstään sinä päivänä poikkesi Elma erääseen kultasepän liikkeeseen ja osti Huldalle muistolahjan. Hän tahtoi tuottaa iloa. Ehkä kääntyisi hänen elämänsä nyt vihdoinkin uuteen suuntaan, ehkäpä epäonnistumisten ja erehdysten aika lopultakin oli ohi.

Elma ryhtyi pian puuhaan. Ja muutamia päiviä myöhemmin hän oli matkalla kätilön luo, jonka kotona hänen tyttärensä oli syntynyt. Menneiden vuosien kuluessa hän oli tosin joskus, vaikka tahtomattaan, tullut kulkeneeksi sen talon ohi. Hän oli nähnyt, että pieni nimikilpi portissa oli jäljellä, vaikka yhä enemmän ruosteensyömänä. Talo oli rappeutuneen kadun varrella, jonka pohjakerrosten pienet huoneistot olivat vähitellen joutuneet yhä enemmän lumppukauppojen, työpajojen tai inhoittavien ruoka- ja olutmyymälöiden haltuun. Kaikki täällä tuntui olevan tuomittu pian revittäväksi antaakseen tilaa ilmalle ja päivänvalolle, uusille, valoisammille ja siistimmille rakennuksille, kuten jo oli tapahtunut melkein kaikkialla naapuristossa. Kätilön harmaanruskea talo ja sen laikkainen murentuva rappaus oli jäljellä kuin jäännös salattujen tekojen ajoilta, kuiskauksista pimeissä portaissa, ennakoltasovituista koputuksista kapeille, vanhanaikaisille oville, joiden avain oli sisäpuolella.

Portista näkyi kuten ennenkin pieni »puutarha», rouva oli aina nimittänyt siksi pientä maatilkkua, jossa kasvoi kaksi vanhaa, korkeata puuta, joiden laihat latvat pyrkivät ylös ympäröivien seinien kaivosta, sekä erään huvihuoneen jäännökset. Vuokralaisia kehoitettiin istumaan sinne, kun ilma tai vuodenaika sen salli, ja talon vakinaiset asukkaat loivat uteliaita, ahnaita katseita alas, toivoen saavansa selkoa häpeällisistä salaisuuksista.

Elma nousi kolmanteen kerrokseen ja veti soittokellon rautalankaa. Hetken kuluttua avattiin ovi, ja sen raosta pistivät esiin kasvot, joiden silmälasien takaa välähti epäluuloinen ilme.

»Eikö rouva Gustavson tunne minua?»

»En, minun silmäni ovat niin huonot.»

»Ehkä rouva Gustavsonilla on muistiinpanoja niistä, jotka aikojen kuluessa ovat asuneet täällä?»

Ei toki! Ei, muistiinpanoja hän ei koskaan ollut tehnyt. Täällä kävi niin paljon sekä rouvia että neitejä, että oli mahdoton pitää selkoa niistä kaikista, ja mitä niihin tuli, jotka ottivat huoltoonsa lapset, niin nekin olivat keitä sattui. Ei, ei, täältä ei voinut minkäänlaisia tietoja saada.

Mutta Elma pani jalkansa oven vähin eikä väistynyt. Hän työnsi vaimon syrjään ja tunkeutui sisään.

»Mitä neiti täällä juoksee? Minä saan vain ikävyyksiä.»

Elma ei vastannut. Kädessään hänellä oli sadankruununseteli valmiina ja hän asetti sen keskelle pöytää, niin etteivät edes muorin huonot silmät voineet olla sitä näkemättä. Hän olisi ollut valmis ottamaan esiin vielä toisen setelin, jos olisi tarvittu. Mutta nyt ilmenikin, että rouva Gustavsonin muisti oli herännyt. Hän hymyili muinaiselle suosikilleen ja muutaman minuutin kuluttua oli Elmalla sen naisen nimi ja osoite, joka oli vienyt lapsen: eräs rouva Asp, erään peltisepän vaimo.

»Elääkö hän vielä?» kysyi Elma. »Hän näytti jo vanhalta.»

»Elää, elääpä tietenkin.»

Elma ei rohjennut kysyä, elikö lapsi myöskin.

Rouva Aspin piti asua Söderin puolella. Elma lähti seuraavana päivänä erääseen sikäläiseen vanhaan kaupunginosaan, joka myöskin näytti olevan tuomittu pian häviämään tai muuttumaan. Siellä oli vanhoja hökkeleitä, rykelmä pieniä taloja ja niiden välillä pyykkinuoria, siellä täällä matala pengermä ja pengermällä penkki ja tulpaaneja keväisin, muita kukkia vähän myöhemmin tai orastavia perunanlehtiä.

Elma meni erääseen eteiseen, josta kaksi ovea johti eri huoneistoihin. Kaikki ilmaisi pitkällistä rappeutumista: köyhyyden, pilaantuneiden ruuanjätteiden ja liian harvoin vaihdettujen vaatteiden haju oli kyllästänyt koko talon jo miespolvia. Hänen koputtaessaan toiselle ovelle ilmestyi hänen eteensä epäsiisti, nuorenpuoleinen nainen.

»Rouva Asp?»

»Niin olen», vastattiin.

»Minä tarkoitan erästä vanhaa ihmistä.»

»Jaa, se on sitten kyllä kuollut. Rouva tarkoittaa kai mieheni äitiä. Lapsilla on talo hänen jälkeensä.»

»Lapsillako? Eikös niiden joukossa ollut myöskin ottolapsia, ainakin yksi ottolapsi?» kysyi Elma väristen.

»Ei kai ne olleet perillisiä», vastasi nainen äreästi.

Vastenmielisesti hän väistyi syrjään ja päästi Elman huoneeseen. Inhoittava epäsiisteys tuntui vallitsevan siellä, eikä Elma tahtonut voida katsoa ympärilleen. Nainen ei millään tavoin pyydellyt anteeksi huoneen epäjärjestystä. Tänäkin päivänä oli Elmalla sadankruununseteli varalla. Hän pani sen pöydälle pesemättömien astioiden keskeen.

»Minä tulen rouva Gustavsonin luota», sanoi hän, »ja tahtoisin tietoja eräästä tyttölapsesta, joka jätettiin tänne viisitoista vuotta sitten ja jolle rouva Gustavsonin mukaan kai annettiin nimeksi Matilda. Rahat maksettiin kerta kaikkiaan ja ilman ehtoja. Ei ole tarkoitus vaatia minkäänlaista tiliä», lisäsi hän.

»Siitä minä kyllä voin antaa tietoja», vastasi nainen. »Sen kakaran muistaa mieheni vallan hyvin. Että se oli parempien ihmisten lapsia, ymmärsi hänen äitinsä heti, sillä pari kuukautta sen jälkeen tuli eräs rouva ja vei tytön pois vaunuissa eikä pyytänyt takaisin yhtään äyriä hänkään. Ei, kiireesti vain pois.»

»Eräs rouva?» toisti Elma. »Vaunuissa? Minkä näköinen se rouva oli?»

»Sitä en tiedä, mutta se oli melkein itkenyt lapsen nähdessään, niin että se kyllä oli äiti, vaikkei ehkä ilmoittanutkaan oikeata nimeänsä.»

»Ilmoittiko hän nimensä?»

Likaa muistamatta Elma vaipui istumaan eräälle tuolille. Vaimo kopeloi hetken erästä piironginlaatikkoa, ja pian senjälkeen oli kellertynyt paperi Elman kädessä. Hän ei halunnut heti siihen katsoa, hänen ei sopinut täällä näyttää liikutustaan, hän viittasi vain pöydällä olevaa seteliä, noikkasi hiukan päätään ja meni ulos puristaen paperia kädessään.

Niinpä hän oli siis perillä! Mikä selittämätön historia mahtoikaan piillä naisen sanojen takana? Mikä ihminen se mahtoi olla, joka oli käynyt noutamassa lapsen, missä tarkoituksessa, mitä tulevaisuutta varten? Elma pisti paperin päällysnuttunsa taskuun, yhä puristaen sitä kädellään. Hän kulki suoraan eteenpäin; hän oli näillä seuduin melkein eksyksissä ja tunsi paikat vasta erään raitiotien päässä. Hänen ohitseen kulki tyhjä auto. Hän otti sen. Oli jo ilta, ja kun hän tuli kotiin, meni hän maata.

»Minä olen sairas», ajatteli hän, »minun täytyy olla sairas; minähän en siedä mitään enää…» Hänestä tuntui, että hän tuskin hengitti, ja kuitenkin oli kaikki hänen sisässään pelkkää tuskaa, pieninkin liike, sydämen nopea tykintä, kaikki teki kipeää.

Hän ei ollut kuvitellut, että päämäärään pääseminen saattoi olla näin selittämättömän kiihdyttävää.

Kun Hulda tuli tuomaan teetä, pelästyi hän ja tahtoi lähettää noutamaan lääkäriä, mutta Elma kielsi sen. Hulda pakotti hänet juomaan teetä. Sitten Elma levähti taas. Hän odotti, kunnes oli varma, ettei enää mikään häirinnyt, ei puhelin eikä Huldan hyväntahtoisuus. Silloin vasta hän rohkeni viimein ottaa esiin paperin ja luki:

»15. päivänä syyskuuta 19.. nouti allekirjoittanut rouva Karoliina Aspin luota pikku Matildan, tuntemattomien vanhempien lapsen, viiden kuukauden vanhan.

Alice Murius, rouva.»

Tämän jälkeen seurasi osoite sekä ikäänkuin jälkikirjoituksena ilmaus ajatuksesta, joka viime hetkellä näyttää johtuneen tämän rouva Muriuksen mieleen: vakuutus, että lapsi hänen luonaan saisi hellää hoitoa. »Minun kauttani», oli siihen kirjoitettu, »niin kauan kuin elän, voi lapsen äiti aina hänet löytää.»

Elma kumartui tämän paperin yli, jossa tuntui inhoittavan asunnon ja sen piirongin tuoksua, jossa se oli ollut niin monta vuotta. Häntä puistatti ankara nyyhkytys; itkua se ei ollut. Tämmöisen varalle ei hänellä enää ollut kyyneliä.

»Lapseni!» kuiskasi hän hiljaisessa yössä, joka niin usein oli tuonut hänelle pahoja näkyjä, vihaa, pelkoa, joka oli herättänyt eloon menneisyyden kummituksia ja pakottanut häntä väsyttävään kamppailuun olemattoman kanssa, joka oli täyttänyt hänet kauhulla yksinäisyyttä kohtaan, johon hän oli tuomittu vajoamaan yhä syvemmälle.

Vihdoinkin yö toi armeliaana hänelle elävän todellisuuden tai ainakin toivon siitä.

7.

Elma alkoi nyt varovasti tiedustella. Tuo nimi Murius ei ollut hänelle tuntematon. Selittäen toimivansa toisen henkilön puolesta hän antoi sen juristin, jonka neuvoja hän eri tilaisuuksissa oli käyttänyt asioittensa hoitoa varten, kuulustella, mikä senniminen perhe saattoi olla kysymyksessä. Tiedustelut johtivat pian tulokseen, ja tiedot olivat hyviä. Konserttimestarin perhe oli kunnioitusta nauttivaa, eli ahtaissa oloissa, heillä oli kolme poikaa, ja he olivat ottaneet kotiinsa kasvattityttären.

Mutta Elma tahtoi tietää enemmän. Hän karttoi vieläkin persoonallista kosketusta näiden vieraiden kanssa. »Kunnioitusta nauttiva» ei vielä ilmaissut paljon. He saattoivat kuitenkin olla epähienoja ja tehdä johtopäätöksiä, joita ei sopinut tehdä, jos ottolasta nyt ruvettaisiin tiedustelemaan. Muusikerinperhe, se ei Elmasta ollut vielä kylliksi luottamusta herättävää, ja varsinkin hän arvosteli rouvaa, sitä naista, joka oli vienyt pois hänen lapsensa vaunuissa, ikäänkuin löydön. Hän oli epäilemättä omituinen nainen, ehkäpä oikullinenkin. Mitä oikeastaan oli kaiken tämän takana?

Onni suosi Elmaa. Hän tapasi erään oopperanregissöörin ja käytti tilaisuutta kysyäkseen tältä, mitä hän tiesi konserttimestari Muriuksesta ja tämän lähimmistä omaisista. »Olen kuullut ystävieni puhuvan hänestä», sanoi hän.

»Se ei minua kummastuta», vastasi regissööri, »ukko Murius on kunnon mies ja suuri originelli.»

Kertoi sitten yksityiskohtia. Sanoi ukon ulkomuodon olevan mitä vanhanaikaisinta mallia; puolipitkä tukka iänikuisen lievetakin kaulurin yllä, selkä kumarassa, hajamielinen katse rillien takana, joiden nauha meni korvan yli. »Nykyjään», sanoi regissööri, »jolloin muusikerit ovat kuin insinöörejä, hammaslääkäreitä tai luutnantteja!»

Ukko oli ollut oopperassa enemmän kuin puolet elämäänsä, ja joka kerta, kun uutta, suurempaa teosta ryhdyttiin harjoittamaan, tapahtui poikkeuksetta, että Murius tuli aina mieskohtaisesti johtajan luo ja anoi juhlallisesti eroansa, vakuuttaen, ettei hän mitenkään kykenisi enää hoitamaan osaansa kunnollisesti. Johtajat, toinen toisensa jälkeen, olivat taputtaneet häntä olalle ja pyytäneet häntä olemaan levollinen, ja Murius oli silloin seissyt neuvottomana, sangen kunnioittavana, väännellen käsiään ikäänkuin olisi niitä kuivannut, sisäisen kamppailun vallassa. Sillä vaikka johtaja aina, olipa hän kuka tahansa, oli konserttimestarin mielestä kaiken hienon ja ylhäisen huippu, kaiken suuruuden tunnuskuva ja tärkein henkilö Ruotsinmaassa, ajatteli ukko kuitenkin sisimmässään, ettei hän, tämä johtaja, käsittänyt yhtään mitään siitä, mitä musiikki todellisuudessa on, eikä siis mitenkään voinut ratkaista, mihin konserttimestari pystyi. Siinä hän seisoi sisäisen ristiriidan raatelemana, kunnes korkeat asianomaiset sanoivat ratkaisevasti: »Ei tässä mikään auta, herra Murius, asia on selvä!» Ja ukko asettui silloin jälleen paikallensa orkesterissa, jossa hän oli vieläkin ehdottomasti kantavana voimana.

Enempää ei Elma kuitenkaan saanut siltä taholta tietää, ja ukosta itsestään hän ei oikeastaan välittänyt. Hän ei voinut karttaa kiusallista mielikuvaa bohemiympäristöstä, jossa yö tehtiin päiväksi ja päivä yöksi, jossa lapset jätettiin oman onnensa nojaan, jossa velkoja ei maksettu ja jossa rouva käytti italialaisia tai ranskalaisia, kirjavilla saaleilla koristettuja fantasiapukuja.

Elma meni sille kadulle, missä he asuivat, kulki ohi talon, joka oli tavallinen Östermalmin talo, vanhaa, yksinkertaista tyyppiä. Katu ei myöskään kuulunut kaikkein hienoimpiin. Hän meni sisään lukitsemattomasta katuovesta, astui hitaasti portaita ylös, etsien ovilta sitä nimikilpeä, jota hän tahtoi nähdä. Huoneistosta kuului soittoa ja sitten nuorekasta naurua, mutta ketään ei näyttäytynyt, ja Elma meni taas alas. Kaikki oli ollut kovin arkipäiväistä ja lisäksi niin vähän valaisevaa kuin mahdollista. Kotona tiedusteli Hulda:

»No, miten sen ottotyttären laita on?»

»Minä kuulustelen vielä», vastasi neiti Liwin.

Hän ei saanut päätöstä tehdyksi. Näin likellä päämäärää peloitti häntä äkkiä viimeinen askel. Hänen täytyi löytää jokin lähentymisen muoto, jottei heräisi mitään ilkeitä luuloja, jottei mikään tuntuisi teennäiseltä ja kahnauksia aiheuttavalta. Rahaa hän oli valmis maksamaan, mutta ei tahtonut kuitenkaan joutua kiristyksen alaiseksi, ja pohjimmalta hän pelkäsi vielä, että lapsi itse voisi tulla hänelle pettymykseksi — viimeiseksi ja sellaiseksi, jota hän ei enää saattaisi kestää.

Toistaiseksi riitti hänelle tieto, että lapsi oli olemassa, elossa. Vielä sisälsi tämä tieto kaikki ihanat mahdollisuudet. Vielä hän tahtoi tuutia toiveissansa.

Tuli toukokuu ja toukokuinen ilma kaupunkiin. Ei vain tavallinen ilma, tavallinen tuuli: kirpeä syksyllä, pistävä talvella, pölyinen kesällä, ei, vaan oikea kevättuuli, kipakka ja reipas ja vinha, niin että liput paukkuivat kilpaa kuin laukaukset, iloista, epäsäännöllistä, pirteätä paukkinaa, ja kaupungilla näkyi vaunuja, täynnä vastaleivottuja ylioppilaita, poikia ja tyttöjä, vähän viluisia ja sininenäisiä, ilman päällysvaatteita, sillä muutoin ei kukitusta olisi näkynyt, mutta kuitenkin hilpeitä.

Tänä keväänä tuli monien muiden joukossa myöskin pääkonsuli Paschin ainoa poika ylioppilaaksi.

Se oli tapahtuma! Ylioppilastutkinto ei ollut juuri keskimääräistä loistavampi opettajien mielestä, mutta suurenmoinen tapaus muhkean pääkonsulin ja kauniin Valkoisen papukaijan silmissä. Sinä päivänä ylpeä isä kirjoitti suuren shekin ylioppilas Alexis Paschin nimelle. Onnellinen äiti odotti autossaan ylioppilasta, nähtyään toverien, ihailijain ja ystävätärten seppelöivän, syleilevän häntä, hautaavan hänet kukkien alle, ja vihdoin nostavan ilmaan hurraten! Alexilla oli jo keppi, paperossikoteloita, helminapit paidanrinnuksessa, kultakello, matkalaukku, vaakunasormus. Rouva Alexandran oli kuitenkin onnistunut keksiä vielä uusi lahja: mitä kallisarvoisin lompakko säilytyspaikaksi shekille, joka odotti häntä kotiin tullessa.

Illalla oli määrä antaa suuret päivälliset kaikille Alexin tovereille, ja Alexis, aina gentlemannina, oli näihin lukenut myöskin entisen toverinsa Pontus Muriuksen, joka muutoin oli hypännyt yhden luokan yli ja tullut ylioppilaaksi jo viime vuonna.

Jos Muriuksen kodin seinät olisivat olleet lasista ja neiti Liwin olisi voinut nähdä niiden läpi, olisi hän ehkä saanut syytä epäluuloonsa, että tämä koti ei ollut ilman bohèmileimaa. Salissa olivat kaikki perheenjäsenet Pontuksen ympärillä, joka oli lähdössä myöhäisille päivällisille pääkonsulin luokse ja juuri saanut ylioppilasfrakkinsa — aikoinaan isän paras oopperafrakki, vaikka siitä tosin oli sangen kauan — uudelleen korjatuksi päivän kunniaksi.

Salina ei enää ollut vanha, suuri sali, sillä konserttimestari oli vihdoin havainnut, että tämä huone, huoneiston suurin, oli ainoa hänelle todella soveltuva. Täällä hän saattoi arvokkaimmin vastaanottaa oppilaansa. Pihanpuolinen huone, jossa hän oli kärsinyt notarioiden kotiintulosta öisin, oli nyt Pontuksen hallussa, tämä kun tarvitsi eri huonetta opintojansa varten. Sitten oli äidillä ja Tildalla yhteisesti sisin huone, ja tämän huoneen ja isän uuden, suuren huoneen välillä oli supistettu ruokasali, kauhean ahdas, varsinkin kun pikku Libertin telttasänky oli yöksi tuotu sisään, ja kun äkäinen apuihminen, joka oli hankittu konserttimestarin oppilasluvun jälleen lisäännyttyä, oli laittanut sen kuntoon.

Tällä hetkellä perhe oli koolla vielä korjaamattoman päivällispöydän ja ikkunan välissä, missä Pontus seisoi puettuna hännystakkiinsa.

Hännystakki oli liian ahdas, polvet, kyynärpäät ja ylimalkaan kaikki saumat kiiltävät. Se oli vanhanaikainen. Valkoinen kaulaliina oli puhdas, mutta ei uusi.

»Ei sitä niin huomaa sähkövalossa», sanoi rouva Murius lohduttaen. »Illalla, kun siellä on valoa, on se kyllä hyvä.»

»Ei se siitä parane», sanoi konserttimestari. »Minulla ei ole varaa hankkia pojalleni edes kunnollista hännystakkia.»

»Kaikki hännystakithan ovat ihan samannäköisiä», sanoi kokematon Tilda. Pontuksella oli amerikankultaiset kellonperät, jotka Garibaldi oli lahjoittanut. Niistä olisi saanut niin vähän, jos ne olisi myynyt. Pontus oli ottanut selkoa. Mutta kelloa ei voinut näyttää, sillä se oli vain kuhmuinen hopeanauris.

Tilda oli pessyt ja harjannut Pontuksen tukan, äiti oli tiputtanut hänen vaatteilleen pari pisaraa hajuvesipullosta, joka oli ollut hänen peilipöydällään ikimuistoisista ajoista. Sen oli kerran jonakin valoisana hetkenä konserttimestari lahjoittanut, ja rouva oli sen huolellisesti säilyttänyt.

Pontus katsoi jalkojansa.

»Eikö koko talossa tosiaankaan ole parempia kenkiä?» kysyi hän.

Rouva Murius laski rahoja kukkarossaan.

»Mene kenkäkauppaan, poikani, ja koeta kenkiä. Kiiltonahka! Kauniit kengät vaikuttavat paljon pukuun», sanoi hän. »Mutta osta järkevästi!»

Itse hän kulki tohveleissa säästäväisyydestä ja yllään ikuinen, vanha, kiinalainen yönuttu, uudelleen vuorattu, uudelleen reunustettu, vielä varsin mukiinmenevä; silläkin säästi paljon vaatteita, kun käytti vain sitä kotosalla.

Jos neiti Liwin olisi nähnyt tämän yönutun, olisi hän ensi näkemältä voinut pitää sitä jonakin espanjalaisena saalina tai muuna kirjavana päällyskoristeena, mutta se oli Alice-rouvan uskollisin palvelija.

Sillä välin kun Pontus oli ostamassa kiiltonahkakenkiä, olisi Elma saanut nähdä tämän uskollisen palvelijan olevan sangen vilkkaassa liikkeessä seuraten emännän kaikkia nopsia liikkeitä järjestäessään perin ahdasta salia, missä pianon päällystä oli täynnä Tildan nuotteja ja Libertin yksityistä omaisuutta, tuolit Tildan koulukirjoja ja tekeillä olevaa uutta kesäpukua ja kaikkinaista muuta kamaa.

Sangen pian oli kuitenkin järjestys palautettu, ja Pontus pääsi vihdoin lähtemään jalassaan kiiltävät ja ahtaat kiiltonahkakengät, jotka olivat vähän kalliimmat kuin rouva Murius oli laskenut, ja joiden silmiinpistävä uutuus vain korosti frakin veran vanhuutta.

Tilda sanoi:

»Libert, me menemme ulkopuolelle katsomaan.»

Tilda oli ollut opiston pihalla, kun Alexis tuli ulos ylioppilaana, olipa hänellä ollut kukkiakin mukanaan. Mutta hän ei uskaltanut astua esiin. Siellä oli niin monta muuta, eikä hän ollut tavannut Alexia kuin ihan sattumalta sen illan jälkeen, jolloin tämä oli kutsunut hänet teatteriin. Tilda oli ymmärtänyt, ettei hänen esiintymisensä täällä kenties olisi ollut Alexin mielen mukaista. Olihan Alexin suorastaan tarvinnut muistuttaa häntä istumaan kunnollisesti teatterissa. Missään tapauksessa Alexis ei ollut sen jälkeen enää kutsunut häntä ulos eikä tuntunut tarvinneen uskoa hänelle mitään ikävyyksiänsä tai tyytymättömyyttään, sillä hän oli pysytellyt kokonaan poissa.

Tämä ei antanut aihetta olla rakastamatta Alexista eikä Tilda ollutkaan uskoton. Aleksis eli aina hänen mielikuvituksessaan: milloin hän pelasti Alexin hengen, milloin hän oli tullut äärettömän rikkaaksi, mutta pääkonsuli köyhäksi, ja Tilda antoi Alexille kaikki, mitä omisti. Pikkuasioita. Semmoistahan tekee mielellään, ja joskus Tilda kuvitteli myöskin, että Alexis oli jälleen muuttunut entiselleen, jolloin he leikkivät kesätalossa alaslaskettujen uudinten takana tai sellaiseksi, jommoinen hän oli ollut, kun he kävelivät valetähtien alla. Olihan Alexis sanonut tulevansa aina pitämään hänestä.

Libert ja Tilda kulkivat nyt Florankatua ylöspäin.

Paschin talon ulkopuolella kukki pieniä mantelipuita, aivan lehdettömiä, pelkkiä kukkia, hienoisia kuin auringonnousut; pitkin talon seiniä kiemurteli hienoja köynnöskasveja; kadun puolisella seinävierellä olivat nurmipenkit täysin valmiit ja vihannat. Ei edes kuninkaan linnan ympärillä ollut niin kaunista. Sisällä syötiin parhaillaan päivällistä. Ketään ihmistä ei voinut nähdä ulkoapäin, mutta Tilda tiesi, minkänäköinen valkoisen- ja kullanvärinen ruokasali oli, ja hän saattoi erinomaisen hyvin kuvitella mielessään koko päivälliset ja niiden käsittämättömän hienot ruuat.

Libert ja hän kulkivat edelleen käsi kädessä, tuuli yltyi, ja paperilappuja lenteli leveillä kaduilla, mutta sisarukset kyyristyivät ja tulivat hyvin toimeen tuulen kanssa.

»Muistatko sinä, kun olit rakastunut Alexiin?» kysyi Libert.

Tuhma viulunvinguttaja, joka luuli, ettei sitä, mistä ei enää joka päivä kuullut puhuttavan, enää ollut!

»Niin olen vieläkin», vastasi Tilda.

»Entä hän sitten?»

»Äsh! Ei kai hän koskaan ole sitä ollutkaan.» Libert käsitti kuitenkin yhtä ja toista. »Äsh» merkitsi: »hän tekee niin kuin tahtoo, mitä se tähän kuuluu?»… He kääntyivät ja tulivat takaisin Florankadulle, ja muhkealla marmoriparvekkeella näkyi nyt muutamia vieraita poltellen ulkoilmassa. Päivällinen oli päättynyt. Oli ehditty kahviin. Libert ja Tilda menivät toiselle puolelle katua; he eivät tahtoneet olla tunkeilevia. He katselivat vain hiukan salavihkaa, mutta Tilda näki nuoren isännän, Alexin, muiden joukossa. Ja vaikka välimatka oli jokseenkin pitkä ja ulkona alkoi olla hämärä, ei hän kuitenkaan saattanut olla näkemättä, että asianlaita ei ollut lainkaan niinkuin hän oli väittänyt, vaan ihan päinvastoin: hännystakin ja hännystakin välillä oli suunnaton ero. Ilta pimeni, mutta Tilda ei tahtonut lähteä kotiin.

»Tiedätkö mitä, Libert», sanoi hän, »ei ole lainkaan niin hauska olla rakastunut kuin sinä ehkä kuvittelet.»

»Minä en kuvittele mitään», vastasi viulunvinguttaja.

»Älä vastaa niin typerästi. Joskus olen niin alakuloinen, etten välitä mistään, ja tänä iltana on juuri niin. Tahtoisin itkeä.»

Libert tuumiskeli kauan.

»Kävelläänkö ohi vielä kerran?» ehdotti hän.

Niin he kävelivät vielä kerran ohi, ensin edes ja sitten takaisin. Mutta kaikki Alexin vieraat ja hän itse olivat jälleen menneet sisään, parvekkeen ovi oli suljettu ja huoneessa loistivat kruunut. Juhlaa jatkui ja kesti arvatenkin vielä kauan. Sisarukset kulkivat aivan ääneti ohi. Tilda ojensi toista kättään ja kosketti hiukan rauta-aitaa ja erään mantelipuun ulointa oksaa, joka oli kasvanut hiukan liian kauas kadulle.

Seuraavana päivänä Pontus kertoi aamiaispöydässä, että juhla oli hänelle eräässä suhteessa ollut erittäin onnellinen ilta. Alexis oli ottanut hänet hiukan syrjään ja kysynyt, kuinka hänen taloudelliset asiansa oikeastaan olivat. »Sano vain ihan suoraan», pyysi hän, eikä Pontus ollut nähnyt mitään syytä salata olevansa ahtaissa oloissa. Hän ei kertonut omaisilleen, että vanhanaikainen frakki arvatenkin oli näytellyt osaansa ja herättänyt Alexin sääliä. Vähän myöhemmin, kertoi Pontus, oli myöskin pääkonsuli kutsunut hänet hiukan syrjään ja sanonut olevansa valmis avustamaan hänen opintojansa lainan muodossa. Hän teki sen poikansa vuoksi tämän suurena päivänä ja hänen pyynnöstään.

Tildan silmiin kihosivat kyynelet. Hän ei saattanut sitä estää. Hän muisti kultalankaristiä, jonka rouva Pasch Alexin pyynnöstä oli antanut hänelle. Ei kukaan voinut olla hyväntahtoisempi kuin Alexis.

Pontuksen jäähdyttävästä ilmeestä huolimatta kysyi Tilda: »Eikö hän lähettänyt terveisiä minulle?»

»Hän pyysi lausumaan kunnioituksensa kotiin, kun lähdin», vastasi Pontus. »Sinä voit ottaa siitä kunnioituksesta, minkä osan haluat.»

Libert kysyi uteliaana:

»Niinkö sanotaan: kunnioituksensa?»

»Niin, kun on hyvin suittu, ja nyt», sanoi Pontus ja nauroi hiukan happamasti, »on Alexis minun suojelijani ja hyväntekijäni. Se asema on hänelle kuin tehty, mutta hänen kunnioituksensa perhettä kohtaan on kaiketi senmukainen.»

Sen ymmärsivät kaikki, paitsi Tilda, mutta tämä ei ehtinyt muuta kuin avata suunsa, kun Pontus sen jo taas tukki: »Älä sinä vain kuvittele mitään, Tilda kulta. Alexis on totisesti lakannut olemasta lapsi.»

Rouva Murius ja Tilda korjasivat pöydän, ja Tilda suuteli sitten äitiänsä ennenkuin riensi kouluun taas. Se oli tänä aamuna tavallistakin tarpeellisempaa. Hän ei ollut hituistakaan iloisempi kuin oli ollut eilen illalla. Rouva Murius näki sen ja aavisti syyn. Hän silitti tytön poskea erikoisen hellästi.

»Nyt he kasvavat», ajatteli hän, »ja saavat meidän surujamme, suurten suruja, eikä heitä niissä voi auttaa. Jos sormeen tekee kipeää, voi siihen puhaltaa. Lapsen surut voi laulaa pois. Mutta se aika tulee, jolloin heidän ikäänkuin täytyy syntyä toistamiseen, omaan tietoisuuteen siitä, mikä on tavoittamisen arvoista, ja siitä, mistä täytyy kieltäytyä. Eikä siinä äidin syli riitä antamaan arvoitusten avainta. Täytyy valita omalla vastuullaan ja uhallaan ja karaista sielunsa itse. Pikku Tilda raukka.»

8.

Eteisen ovikello soi. Rouva Alice Muriukselle tuotiin kirje, jonka toi erikoinen lähetti eikä posti.

Rouva Murius pani silmälasit nenälleen, avasi kuoren ja luki, ja lukiessaan hän kävi aivan kalpeaksi, istui sitten lähimmälle tuolille ja peitti hetkeksi kasvonsa käsiinsä. Oli toki hyvä, että hän edes oli saanut olla ihan yksinänsä, kun tämä ikävä sanoma saapui.

Se oli kuitenkin hyvin kohtelias kirje. Neiti Liwin, Elma Liwin, henkilö, josta rouva Murius luuli kuulleensa puhuttavan tai jonka nimen hän kenties oli nähnyt lehdissä, kirjoitti saaneensa tehtäväkseen tiedustella Matilda-nimistä, tuntemattomien vanhempain tyttölasta, jonka rouva Murius kuuleman mukaan olisi noutanut sille määrätyltä kasvatusäidiltä, eräältä rouva Aspilta. Lapsen äiti halusi nyt hartaasti päästä kosketuksiin tyttärensä kanssa ja tahtoisi tulevaisuudessa pitää huolta siitä ja ohjata tai antaa ohjata hänen kasvatustansa.

Neiti Liwin, äidin edustajana, ja kun tämä yhä tahtoi pysyä tuntemattomana, pyysi saada käydä rouva Muriuksen luona minä päivänä ja mihin aikaan tälle sopisi.

Kun konserttimestari palasi kotiin oopperan harjoituksista, oli hänen vaimonsa itkettyneenä häntä vastassa eteisessä. Itkeskely ei kuulunut Alice-rouvan tapoihin eikä menetelmiin, ja konserttimestari, joka jo ennestään oli pois suunniltaan, pelästyi. Rouva antoi hänen lukea neiti Liwinin kirjeen, ja konserttimestari oli aivan ymmällä.

»Eikö minulla jo muutenkin ole huolia enemmän kuin tarpeeksi, mitä?» sanoi hän. »Piru vieköön sen Liwinin!»

Alice-rouvan olisi pitänyt huomata, että jokin jo ennestään raskautti hänen miestään, varsinkin kun tämä suoraan siihen viittasi. Mutta hän oli edelleen ajatuksinensa kiinni kirjeessä. Hyvin hermostuneena repi konserttimestari harmaita, harventuneita hiuksiansa: mikä, kuka se Liwin on, ja eikö Tilda ole heidän lapsensa, hänen henkensä lapsi, musikaalinen tyttö, jolla on temperamenttia? Eikö heillä aina ole riittänyt sentään leipää hänellekin asti? Ja vaatteita?

Sitä ei Alice voinut kieltää. Mitä vaikeuksia tähän asti lieneekään ollut, niin olihan aina sentään ruokaa tullut pöydälle kaikkia varten, ja olivathan he sentään saaneet jotakuinkin vaatteitakin, olipa joskus vielä riittänyt huvituksiinkin.

»Ettäkö Tilda viedään meiltä pois?» huusi herra Murius.

»Äidillä on kai oikeutensa.»

»Tämä on liikaa yhdellä kertaa», sanoi konserttimestari, »liikaa yhdellä kertaa lopenkuluneelle miehelle!» — ja hänen sisunsa alkoi kuohua, kun hän näki, että hänen vaimonsa oli masennuksissa ainoastaan Tildan vuoksi, näyttämättä ajattelevankaan hänen taakkaansa.

Saman päivän aamupäivällä hän oli ollut kansliassa oopperanjohtajan luona ja peruuttamattomasti anonut eroansa. Hän tiesi paremmin kuin yksikään oopperanjohtaja, että hänen voimansa vähenivät, kivistys käsivarressa eneni, sormet kangistuivat. P.A. Murius ei sentään aikonut jäädä olemaan kuninkaalliselle hoviorkesterille häpeäksi. Hän oli jo pian kuusikymmentäkolmevuotias. Joka sen vaarallisen iän yli elää, voi ylistää itseään onnelliseksi, jos elämää yleensä voi onneksi sanoa, mutta useimmat eivät pääse yli, vaan sortuvat hautaan. Silloin on parasta ja kunniallisinta ajoissa vetäytyä paikalta, jossa sellainen äkillinen kuolemantapaus saattaisi sattua sopimattomaan aikaan, kuten esim. juuri ennen jotakin tärkeää symfoniakonserttia.

Herra Murius ei ollut jättänyt ajattelematta omaisiansa. »Nyt», päätteli hän, »tulee rakas, kunnon poikani Roland omin apuinensa toimeen Amerikassa, lähettääpä kotiinkin vielä silloin tällöin jonkin dollarin, viimeksikin Tildan kesähametta varten. Ahkera Pontus saa opintolainan. Pääkonsuli Pasch ei kitsaile. Pikku viulunvinguttaja on jo kuusitoistavuotiaana saamaisillaan paikan pienessä soittokunnassa eräässä vaatimattomassa konserttikahvilassa, juuri sitä olen siitä pienestä, kiltistä poika parasta odottanutkin. Nyt on huolenani vain pitää kattoa heidän päänsä päällä vielä jonkin aikaa ja hankkia ruokaa, niin, ja tietysti Tildan koulunkäynti.»

Mutta hän ei ollut ajatellut sitä taakkaa, minkä koti sälytti Alicen harteille silloin, kun Se Toinen ei voinut viihtyä, eikä sitäkään, että Alicen silmät alkoivat käydä aivan liian heikoiksi tuiki tarkkaa porsliinityötä varten. Eikä hänen mieleensä edes juolahtanutkaan, ettei oppilaita ehkä tulisikaan riittävästi, kun hän, Murius, arvatenkin yksi Euroopan musikaalisimpia miehiä, tarjosi opetusta.

Niinpä hän oli sitten seisonut päällikkönsä edessä, ja ensimmäistä kertaa kolmeenkymmeneen vuoteen ei tämä ollut vastannut pyytämällä häntä rientämään takaisin orkesteriin, vaan sanonut:

»Minä olen sangen pahoillani, konserttimestari Murius. Mutta onko se todella teidän vakaa aikomuksenne?»

»Minä en ole mikään leikinlaskija», vastasi Murius, ja vain muutamien johtajan lausumien pahoittelun ja tunnustuksen sanojen jälkeen oli asia ollut selvä. Ensi syksystä alkaen konserttimestari Muriuksen ei enää tarvitsisi koskaan olla levoton siitä, ettei ehtisi ajoissa paikallensa.

Kun hän jälleen oli tullut ulkoilmaan, oli hän tuntenut hirveätä epätoivoa. Siis ei enää tänne, ei enää tästä tutusta portista sisään, ei enää puolijuoksua pitkin tuttuja harmaita käytäviä. Ei enää istumista puolitukahduksissa tuskasta, peläten, että kaikki menisi mäsäksi, ja heräämistä siihen, että hän viime hetkellä pelastettuna yhtyi soittoon juuri siinä, missä pitikin. Kun orkesterin yhteissoitto täytti suuren huoneen, mitä muistoja se sisälsikään, mitä maailmankuuluisuuksia olikaan seissyt tällä näyttämöllä, kun hän, useimmiten piilossa, useimmille tuntemattomana, oli kuunnellut ja arvioinut kuuluisuuden todellisen arvon. Mennyttä, lopussa!

Hän oli ajanut kotiin raitiovaunulla. Se oli välttämätöntä. Ja nyt hän seisoi ja piti kädessään neiti Liwinin kirjettä, josta hänellä ei ollut pienintäkään käsitystä, miten siihen oli suhtauduttava. Hän heitti sen syrjään ja kertoi sen sijaan, mitä tuntia ennen oli tapahtunut oopperakansliassa.

Hän kiihtyi.

»Totisesti, tapahtuihan nyt ensimmäisen kerran kolmeenkymmeneen vuoteen, että minulle vastattiin ainoastaan: 'Tehkää hyvin, olemme pahoillamme, hyvästi!' Ehkäpä he jo kauan olivat siellä ajatelleet: 'Kunpa tuosta vanhasta haaskasta vihdoin pääsisi!' Eiväthän he edes tiedä, mitä todellinen muusikeri on!» huusi hän. »Minun olisi pitänyt lähteä kauan sitten! Vielä viime vuonna, kun pyysin eroa, pidättivät he minua, muistatko sen, Alice?»

»Muistan», vastasi tämä hajamielisesti.

Herra Murius katsoi vaimoonsa.

»Mitä tämä on?» huusi hän. »Sinähän näytät siltä kuin ajattelisit muita asioita!»

»On niin paljon ajattelemista», vastasi rouva Murius.

»Mitä!» huusi konserttimestari. »Paljon ajattelemista! On totisesti, mutta kuka tässä on saanut paljon ajattelemista? Etkö sinä käsitä, mitä tämä merkitsee minulle?»

Kyllä rouva käsitti, mitä se merkitsi sekä hänelle että heille kaikille! Hän otti ylös neiti Liwinin rypistyneen kirjeen lattialta ja silitti sitä, mutta ei vieläkään löytänyt niitä lohduttavia sanoja, joita toinen kaipasi.

»Eikö minulla ole vaimoakaan enää?» huusi herra Murius, repi tukkaansa ja huitoili käsiänsä. »Tuo kirottu kirjekö sinua yhä askarruttaa? Tuleehan vielä senkin aika!»

Väsyneenä mielenliikutuksesta hän vaipui vihdoin sohvalle. Rouva Murius havahtui nyt ajattelemaan velvollisuuttansa, hoiteli häntä ja kääri peiton hänen ympärilleen. Konserttimestari ei jaksanut kärsiä enempää. Edellinen yökin oli ollut erittäin tuskallinen. Vaimo silitteli rauhoitellen hänen otsaansa, ja hetken kuluttua konserttimestari nukkui sikeään uneen.

Tätä lomahetkeä käyttäen rouva Murius vastasi heti neiti Liwinin kirjeeseen ja määräsi siinä lausutun toivomuksen mukaan kohtaamisen päivän ja ajan. Mitäpä siinä oli lykkäilemistä? Paras kohdata se, mikä tuleva oli, tinkimättä.

Herra Murius nukkui. Tilda tuli kotiin koulusta ja ryhtyi ompelemaan puolitekoista kesäpukuansa, joka oli ostettu Rolandin lähettämillä rahoilla. Rouva Murius näki, että tyttö salasi jotakin.

»Mikä sinulla on, Tilda kulta?» »Kuinka niin, äiti, ei mikään.» Hetken kuluttua hän sanoi kuitenkin: »Rolandin pitäisi olla täällä.»

Niin, Rolandia olisi tarvittu, ei vain hamekankaan vuoksi, vaan hänen itsensä läsnäolon, hänen suojeluksensa, hänen Tildalle antamiensa turvallisten neuvojen ja äidille suomansa tuen tähden. Sen he tiesivät molemmat ja hymyilivät hiukan toisilleen nyökäten, mutta kumpikin piti kuitenkin oman salaisuutensa.

Tilda oli tavannut Alexin ulkona, se oli hänen salaisuutensa. Alexis oli tullut vastaan iloisena ja hilpeänä ja oli todellakin pysähtynyt, mutta vain kiireimmittäin ja sanoakseen hyvästi. Hän aikoi matkustaa ulkomaille isänsä ja äitinsä kanssa. Se sanottiin ikäänkuin ylhäältä päin, niin ylhäältä, että se oli luonut todellakin pitkän, erottavan välin. Tilda oli nähnyt hänestä, että kaikki, mitä heidän välillänsä oli ollut, oli nyt poissa, oli unohdettua, ohi, ilman mitään armoa enää, ja hyvin sivumennen ja kiireesti antaen kättä hyvästiksi oli Alexis jatkanut matkaansa.

Tilda puristi huuliansa yhteen ja ompeli kuin vedon voittaakseen. Rolandin muisteleminen ei häntä auttanut, tämä kun joka tapauksessa oli vierailla mailla. Eikä kukaan muutoin voinut tehdä tekemättömäksi, ettei Alexis häntä enää ajatellutkaan.

Sitten tuli Libert kotiin; hän puolestaan ei salannut mitään.

Soittajan paikasta pienessä konserttikahvilassa ei ollut tullut mitään. Toinen viuluniekka oli sen saanut. Viimeksi tuli Pontus käytyään pääkonsuli Paschin luona, missä kysymystä opintolainasta oli lähemmin pohdittu. Lainan suuruus ei ollut kehuttava eivätkä sen ehdotkaan, kun pääkonsuli oli kuullut, että nuori mies asui vanhempiensa kotona.

»Minun täytyy maksaa puolestani siellä», oli Pontus sanonut.

»Mutta ei tietysti enempää kuin juuri senverran kuin todellisuudessa menee», vastasi pääkonsuli.

»Ja täytyyhän minun ylioppilaana kulkea jokseenkin siivosti puettuna.»

Olipa Pontuksella ollut rohkeutta lisätä:

»Huomasiko herra pääkonsuli ehkä minun hännystakkini eilisillä päivällisillä?»

»Minun vieraani», vastasi rikas mies synkännäköisenä, »minun vieraani ovat aina puetut niinkuin tulee olla, ja esiintyvät myöskin siten.»

Onneksi oli rouva Pasch, erittäin miellyttävä nainen, samassa tullut sisään, mutta ei edes hänen viehkeytensä ollut saanut aikaan parempia ehtoja Pontukselle. Tälle myönnettiin vain peräti pieni, kuukautinen apuraha.

»Minä olen», sanoi pääkonsuli, »kerrassaan hukkua köyhien ja lahjakkaiden miesten pyytelyihin.»

Pontuksen toiveet olivat tosin näyttäneet kerran hyvinkin toisenlaisilta, mutta sen uudestisyntymisen, jota hänen äitinsä oli ajatellut, kun nuorten täytyi oppia tahtoaan vallitsemaan ja ottamaan edesvastuu omille niskoillensa, sen hän jo oli käynyt läpi. Hän tiesi kumarruksensa olleen mestariseos velvollista kiitollisuutta, suurta kunnioitusta vallanpitäjää kohtaan ja sen ohella sopivaa omanarvontuntoa. Sen kumarruksen jälkeen, joka tuntui tehneen hyvän vaikutuksen varsinkin yhä läsnäolevaan rouva Paschiin, olivat hänen mietelmänsä hänen yksityinen asiansa. Illalla rouva Murius istui tehden laskelmiansa. Ilman palvelijaa ja siinä tapauksessa, että mies saisi riittävän paljon ja verraten kunnollisesti maksavia oppilaita, elleivät rouvan silmät kävisi huonommiksi, ja jos Libert saisi työtä, sekä suurimpaa säästäväisyyttä noudattaen voisi kai taloa yhä pitää koossa. Mutta silloin kyllä ei saisi ainoakaan paikka antaa perään, ei saisi tapahtua ainoankaan päivän sairautta, ei pientäkään onnettomuutta.

Siinä istuessaan hänen mieleensä tuli, että Tildalle tietenkin olisi parasta, jos hänen oikea äitinsä vihdoinkin pitäisi hänestä huolta, jotta hän saisi hyvän ja kunnollisesti loppuunsuoritetun kasvatuksen. Neiti Liwinin puheesta tuntui kuin tarjottaisiin lapselle erittäin edullisia ehtoja. Mutta kun rouva Murius oli tätä itselleen moneen kertaan toistellut ja karkoittanut kaiken järjettömyyden, pulpahti kyynelvirta kuitenkin valtoimena esiin ja hämmensi kaikki laskelmat.

Huoneessa, jossa hän asui yhdessä Tildan kanssa, makasi lapsi hiljaa, silmät auki. Alice meni hänen luokseen ja silitti kädellään hänen kuumaa otsaansa. Tilda tarttui hyväätekevään käteen ja painoi poskeansa sitä vastaan. Hän ei itkenyt, piti vain kiinni, ja rouva Murius näki, että katse oli suunnattu kauas täältä — täynnä ylpeyttä, päättäväisyyttä ja uhmaa, täynnä kysymyksiä, joita oli mahdoton sanoiksi pukea. Kaikkia noita kysymyksiä miksi, joihin jokaisen täytyy itse oppia vastaamaan.

9.

Määräpäivänä Elma Liwin meni sovittuun aikaan tapaamaan rouva Muriusta.

Muriusten portaisiin hän oli jo kerran ennen hiipinyt, vielä epävarmana, epäröivänä, ilmituloa peläten. Mutta hän oli vähitellen havainnut vaikeuksien olevan vähäisempiä kuin oli kuvitellut. Rouva Muriuksen kirje oli ollut sävyltänsä suostuvainen, eikä siinä tuntunut valitusta, vielä vähemmän vaatimuksia. Kenties vähäisen haikeutta.

Oven avasi pieni, pyöreäposkinen olento, jolla oli ystävälliset, harmaat silmät, joka ei ollut nuori eikä vanha, ehkäpä pikemminkin vanha, koska oli niin paljon ryppyjä silmien ympärillä ja niin paljon harmaata jo ohenneessa tukassa, joka oli kiireesti kierretty pieneen sykkyrään niskaan — mutta kun hymy pilkahti esiin, oli se nuori.

»Oletteko rouva Murius?»

»Olen», vastasi pieni olento, »tehkää hyvin, astukaa sisään.»

Ääni tuntui hyvin lempeältä ja epävarmalta heti neiti Liwinin lyhyen, varman kysymyksen jälkeen.

Elma saatettiin konserttimestarin suureen huoneeseen, talon parhaaseen. Hän oli kuitenkin heti ehtinyt huomata, että eteinen oli huonossa järjestyksessä, täynnä laatikoita ja arkkuja, joiden päälle oli sattunut jäämään lattiaharja ja tyhjentämätön rikkalapio. Eräässä nurkassa seisoi seinää vasten nojallinen korkea nuottijalusta, asenteeltaan omituisen hyljättynä. Konserttimestarinkin huoneen laita oli niin ja näin; virttyneet tapetit, joita vain vajavaisesti peittivät parittomat nuottihyllyt, kirjakaapit, vaatekaapit ja verhon takana oleva pesulaite. Sohvalle oli huolimattomasti nakattu huopapeite. Puoleksi auki jääneestä ovesta saattoi nähdä pieneen ruokasaliin, jossa oli suuri pöytä, tällä hetkellä täynnä ompeluvaatteita.

Rouva Murius tarkkasi arvokkaan yksinkertaisesti puettua naista, joka istui konserttimestarin natisevaan korituoliin, kun taas hän itse istahti pienemmälle tuolille, jonka selkämystä oli lyyranmuotoinen, sinänsä kaunis istuin, vaikka tyylinvastaisesti päällystetty joskus ylijääneellä plyysipalasella. Vieras näytti hänestä arvokkaalta, vaikkei juuri sellaiselta, jolle olisi tehnyt mieli uskoa surujansa.

»Minä olen täällä», alkoi neiti Liwin, »Matildan äidin pyynnöstä.»

»Me olemme aina sanoneet häntä Tildaksi», sanoi rouva Murius.

»No niin, Tilda. Onko hän hyväntapainen tyttö?»

»Herra Jumala!» huudahti rouva Murius.

»Hyväntapainenko? Joka on herttaisin, lämminsydämisin olento, mitä ajatella saattaa! Ja anteeksi, että minä kysyn heti, onko tarkoitus viedä hänet meiltä pois?»

»Kyllä se on aikomus», vastasi Elma. »Se on hänen äitinsä nimenomainen tahto. Jos te olette häneen kiintyneet…»

»Jaa, kiintyneetkö?» keskeytettiin uudelleen. »Josko me kaikki olemme häneen kiintyneitä!»

»Niin, ymmärrän kyllä», jatkoi neiti Liwin, »että ero tulee vaikeaksi. Mutta rakas rouva Murius…»

Rouva Murius huudahti:

»Hänhän ei edes itse tiedä muuta, kuin että hän on meidän oma lapsemme.»

Tämä oli ilmeisesti yllätys äidin edustajalle. Hän oli hetken hiljaa ja sanoi sitten kuivakiskoisesti:

»Onkohan ollut oikein viisasta antaa hänen kasvaa siinä harhaluulossa? Ennemmin tai myöhemminhän täytyy totuuden kuitenkin tulla ilmi.»

»Jaa, viisastako? Sitä me emme olisi ikinä tulleet ajatelleeksi.»

Niissä sanoissa ei kuitenkaan ollut mitään kiihkoa. Rouva Muriuksen huudahduksissa ja huomautuksissa ei ollut vihaa eikä kaunaa. Elma tarkkasi häntä, kuten oli tottunut tarkkaamaan ihmisiä, joiden kanssa joutui tekemisiin kauppa-asioissa: ei, tuo ei ollut mikään vastustaja tai oman etunsa tavoittaja, saati pentuansa puolustava naarastiikeri. Hänen esiintymisessään tuntui vain alakuloisuutta ja jonkinlaista tottumusta kohtalon iskuihin alistumiseen.

»En tiedä, kuinka ilmaisisin vilpittömän osanottoni», sanoi Elma lempeämmin. »Mutta tytön oman edun vuoksi, rouva Murius, eikö totta, rohkenen toivoa, että häntä kehoitetaan suostumaan äidin tarjoukseen. Hänen itsensä vuoksi täytyy karttaa kaikkia kiihoittavia kohtauksia.»

»Ottaako äiti hänet luoksensa?» kysyi rouva Murius.

Elma vastasi:

»Ei. Äiti on — on naimisissa eikä voi pitää tyttöä kotonansa. Tilda tulisi minun luokseni — kasvattityttärenä. Minä tulisin pitämään hänestä huolta ja te voitte olla vakuutettu, että teen sen tunnollisesti.»

»Mitä saattaa äidillä olla meitä vastaan?» kysyi rouva Murius hiljaisella äänellä.

»Äiti on teille kiitollinen; hän on valmis suorittamaan kaikki Tildan vuoksi syntyneet kustannukset, kohtuullisen arvion mukaan. Mutta rouva Murius» — Elma loi silmäyksen ympärilleen, niin arkatuntoisesti kuin suinkin mahdollista mutta salaamatta viittausta, että hän oli huomannut, kuinka köyhää ja kulunutta kaikki täällä oli: »ajatelkaa ennen kaikkea, että lapsi täst'edes saa aivan toisenlaiset elinehdot. Mehän voimme puhua suoraan. Tästälähin ei hänen suhteensa säästetä mitään.»

»Sen olen ymmärtänyt», vastasi rouva Murius vielä hiljaisemmin.

Hänen mieleensä muistuivat omat ainaiset laskelmansa, jotka kävivät yhä sotkuisemmiksi. Samana aamuna oli eräs konserttimestarin varmimpia oppilaita lopettanut, kun opettajan kärtyisyys teki tunnit mahdottomiksi. Ja silmälääkäri oli hänelle itselleen sanonut sangen vakavat sanat. Joka tapauksessa oli selvää, että Tildan, jos hän jäi kotiin, täytyisi lopettaa koulunkäyntinsä, ja se oli surullinen asia.

Elma Liwin sanoi:

»Minä olen ajatellut ensi aluksi ottaa hänet mukaani ulkomaille kesän ajaksi. Sehän on varmaankin Tildalle suuri ja ehkä kaivattu elämys».

»On varmaan», vastasi Alice Murius.

Ulkomaanmatkat olivat kokonaan kaikkien vähänkin järjellisten toivomusten ulkopuolella Muriuksen perheessä. Kun matkustettiin, tehtiin se pallokartalla. Siten ei ollut pitkä matka Pariisiin eikä Kiinaan, ja seuramatkat maan ympäri olivat tehneet monen iltahetken lampun ääressä onnelliseksi ja hilpeäksi.

Syntyi äänettömyys.

Kaikki oli käynyt hyvin, Elma Liwin oli siitä kiitollinen. Paljon enempää ei enää ollut puhumista, oli jäljellä vain yksi asia:

»Onko tyttö ehkä nyt kotosalla?»

»Ei, mutta tulee pian.»

»Tahtoisin kernaasti nähdä hänet.»

Ei sanaakaan tiedustelua siitä, kuinka rouva Murius oikeastaan oli aikanaan tullut ottaneeksi lapsen haltuunsa. Ei ainoatakaan äidillistä kysymystä lapsen aikaisemmista vuosista, ensimmäisistä askelista, ensimmäisistä kivuista, ensimmäisistä pienistä ymmärryksen ja yritteliäisyyden merkeistä. Ei pienintäkään halua saada kuulla jotakin kolmen veljeksen hellyydestä, lasten leikeistä ja lauluista, kiistoista ja kahnauksista, kirkunasta ja kyynelistä — ja naurusta, johon oltiin läkähtyä; päähänpistoista ja pukuleikeistä; pidoista ja syntymäpäiväkesteistä yhden makeispussin varassa; huviretkistä kevätsunnuntaisin, harvinaisista maillaoleskeluista joinakin kesinä. Ei pyydetty kertomaan illoista, jolloin rouva Murius oli koonnut heidät kaikki työnsä ympärille, kertonut omasta nuoruudestaan tai muita tarinoita, nauranut tai ollut liikutettu heidän kanssaan. Libert ja Tilda istuivat aina lähinnä äitiä, enimmäkseen lattialla, päät hänen polviaan vasten. Ja äkkiä saattoi konserttimestari ilmestyä ovelle, valmiina lähtemään illan oopperanäytäntöön, mutta kesken suurintakin kiirettä sentään pysähtyen minuutiksi heitä katsomaan. Ja sitten he kaikki hypähtivät pystyyn ja juoksivat parvekkeelle katselemaan, kun isä kiiruhti pois. Ja Tilda huusi, niin että täytyi kieltää: »Isä, isä!»

Kaikki tämä välähti yhtenä näkynä rouva Muriuksen mielessä, mutta neiti Liwin ei tuntunut välittävän sellaisista pikkuseikoista.

»Älkää antako minun häiritä itseänne, rouva Murius», sanoi hän vain. »Minä pyydän vain saada odottaa täällä, kunnes tyttö tulee kotiin.»

Hän oli päättänyt pysyä tyynenä, heltymättä, täydellisesti hallita itseänsä, ja rouva Murius tuli tosiaan vakuutetuksi saattavansa yhtä hyvin jättää vieraan yksin odottamaan Tildaa. »Ehkäpä», ajatteli hän, »haluaa neiti Liwin mieluimmin nähdä Tildan ilman todistajia, kenties hän arvelee siten voivansa paremmin muodostaa ensimmäisen arvostelunsa.» Keittiössä olikin monta askaretta emäntää odottamassa, ja hän meni niitä hoitamaan.

Piipahtipa välillä vielä pariin puotiinkin. Hänen murheensa oli liian suuri, sitä täytyi tuuditella puuhailulla, mitä proosallisinten ainesten: jauhetun lihan, ryytien, perunajauhojen ostoksilla.

Kun Tilda saapui kotiin harpaten kolme porrasta kerrallaan, oli keittiön ovi lukitsematta, mutta keittiö tyhjänä: äiti oli siis vain pikimmältään pistäytymässä ulkona. Laulaen säkeitä oopperasta »Pajazzo» heilautti Tilda takkinsa eteisen naulaan ja hattunsa hyllylle. Se oli tuttu aaria: »Naura, Pajazzo!» — niin sopiva, kun ei enää ole iloista hetkeä odotettavana.

Elma kuuli äänen, kuuli tytönaskelet pienessä ruokasalissa, näki puoliavoimesta ovesta vilahdukselta raitaisen hameen lievettä. Veri kuohahti päähän, kurkkua kouristi. Kuinka tyynenä hän olikaan aina tähän hetkeen saakka istunut, tilannetta täysin vallitsevana! Mutta äkkiä luhistuivat kaikki laskelmat. Elävä ihmislapsi on tullut hänen lähettyvilleen, vilahtelee, ääntelee, hengittää tuolla, juoksee, liikkuu, on olemassa — ja se on hänen lapsensa!

Elma nousi paetakseen, kykenemättömänä, se oli ainoa, mitä hän tunsi, kohtaamaan tätä. Hänen niskansa tuntui kankealta, sydämentykintä kävi kiivaammaksi, teki kipeää. Vaivoin hän sai astutuksi pari askelta, mutta sitten hänen täytyi pysähtyä, kaikki alkoi silmissä pimetä eikä hänellä enää ollut oikein selvillä, missä hän oli. Ja tuolta, viereisestä huoneesta, samalla jostakin kaukaa, kuului yhä askelia, hyräilyä, pari akordia pianolla, paperin tai kankaan kahinaa. Siellä liikkui ja eli tyttö: hänen lapsensa.

Ja äkkiä hän tuli kynnyksen yli ja seisoi Elman edessä.

»Anteeksi, minä en tiennyt. Neiti odottaa ehkä isää?»

Elma pudisti päätään.

»Auta minua», sai hän vain sanotuksi.

Hän viittasi haluavansa istua, ja Tilda tarttui hänen käsivarteensa ja talutti hänet parin askelen päässä olevaan korituoliin istumaan. Sitten hän riensi noutamaan vettä, nosti lasin vieraan huulille ja juotti tätä.

»Oletko sinä Tilda?» kysyttiin heikolla äänellä.

»Olen.»

Elma katsoi ja katsoi. Nyt hän oli sen verran tointunut, että saattoi nähdä. Tuo oli siis hänen lapsensa, tuo sanomattoman suloinen olento. Hänen oli täytynyt nähdä tyttö jossakin ennen, kaikki hänessä tuntui niin ihmeen tutulta, niin ennakolta rakkaalta. Elma ei kuitenkaan saattanut tarkata yksityiskohtia, ei etsiä mitään yhtäläisyyksiä, hakea sen tai tämän luonteen merkkejä. Hän vain ahmi lasta, pysähtyi hellyydestä nälkäisenä, sairaana, katselemaan jotakin hiussuortuvaa, silmien kiiltoa, pientä, pyöreää kaulaa, jonka ympärillä oli kapea, musta samettinauha, ja siinä vanhanaikainen kultalankaristi.

Rinnassa tuntuva tuska ei hellittänyt, raastetun sydämen tykintä oli yhtä kiivasta ja julmaa. Mutta nyt vain hurjasta kaipuusta saada painaa tätä lasta povelleen.

Tyttö seisoi odottavana, mielessään levottomana kuunnellen, eikö keittiöstä kuuluisi ääntä, joka osoittaisi äidin palanneen ja tulevan vapauttamaan hänet vastuunalaisuudesta tuon ilmeisesti sairaan, kummallisen, vieraan naisen suhteen, joka oli istunut täällä yksinään. Aivan tuntematonhan vieras ei tosin ollut, Tilda oli nähnyt hänet, Aleksis oli teatterissa maininnut hänen nimensä: neiti Liwin; mutta mitä hän täältä haki?

Elma katsoi vain kättä, joka piti vesilasia, ja jota hänen teki mielensä suudella. Mutta äskeinen pyörrytys alkoi uudelleen. Hänestä tuntui, että hän luisui jonnekin alas, pois — hän ehti vain kuiskata tuskin kuuluvasti:

»Tilda, Tilda, katso minua. Minä olen sinun äitisi.»

Pelästyksestä huudahtaen tyttö pani vesilasin pois ja juoksi keittiöön. Rouva Murius tuli vastaan keittiönovella, kun Tilda oli ehtinyt sinne sen ajatuksen ahdistamana, että neiti Liwin ehkä ajaa takaa, ja aikoi syöstä alas portaita ja ulos.

»Äiti!» huudahti hän. »Tuolla sisällä on ihminen —»

»Niin on, niin on, lapseni.»

»Hän on varmaankin hyvin sairas ja äiti, äiti, minä luulen, että hän on hullu. Minusta tuntui aivan kuin hän olisi kuiskannut: Minä olen sinun äitisi.»

»Ehkä sinä kuulit väärin, pikku Tilda», vastasi rouva Murius. »Ota vastaan nämä ostokset ja pane perunat tulelle.»

10.

Alice Murius saattoi olla väsynyt ja murheellinen, mutta ei neuvoton.

Eräästä kaapista, jossa säilytettiin minkä mitäkin, hän otti nopeasti lääkepullon, jonka kyljessä oli kirjoitus »Hermotippoja», ja joka joskus oli hankittu konserttimestarin vuoksi. Hän kaatoi vähän sen sisällyksestä, joka tuntui vahvasti kamfertilta, lusikkaan panemaansa sokeripalaan, ja pakotti sairaan nauttimaan sen. Valeli sitten Kölninvedellä hänen ohimoltaan.

Neiti Liwin tointuikin verraten pian.

»Minun sydämeni on huono», sanoi hän anteeksi pyydellen, huokaisten pari kertaa ikäänkuin koetellakseen, minkä verran se vielä saattoi kestää. »Rakas rouva Murius, antakaa anteeksi kaikki vaiva.»

»Te näytätte jo reippaammalta», lohdutteli rouva Murius.

Elma huokaili vielä hetken ja sanoi sitten:

»Minä pelkään pelästyttäneeni lasta äsken. Unohdin aivan, ettei hän vielä tiedä muusta perheestä kuin teidän. Tarkoitin selittää hänelle tulleeni tänne hänen äitinsä edustajana, mutta tulin puhuneeksi sekavasti, pelkäänpä sanoneeni ihan väärin, kun juuri sillä hetkellä tunsin pyörtyväni.»

»Neiti rakas», vastasi Alice Murius ja katsoi toisen kartteleviin silmiin — äänetön ja lyhyt kohtaus kuin kädenanto. »Minä kyllä selitän asian, älkää olko levoton.»

Elma peitti kasvonsa käsillään ja hengitti taas hitaasti ja syvään. Niin sairas kuin äsken hän ei enää ollut, mutta kuitenkin hyvin heikko.

Hänen täytyi saada auto ja päästä kotiin. Hän mutisi:

»Ja rouva Murius, antakaa hänet minulle! Auttakaa minua! Se on äidin tahto, hänen viimeinen ja ainoa toivonsa elämässä.»

»Kyllä, minä lupaan, koska se on onnettoman äidin tahto.»

Illalla Alice Murius otti lapsen kahden kesken pieneen makuuhuoneeseen kertoen hänelle raskaan totuuden, että hän oli heillä oikeastaan lainalapsi ja että lainaa nyt vaadittiin takaisin.

Ruokasalissa istui Libert soitellen nuoteista, joita hän oli saanut lainaksi suojelijoiltaan musiikkikaupassa, uusia, ja aivan uusien säveltäjien nuotteja. Joka rivi merkitsi hänelle tuntemattomien ystävien ja hengenheimolaisten löytöä, joilla oli sanomattoman arvokasta uutta hänelle kerrottavana. Hänen poskensa hehkuivat, hänen teki mielensä huutaa. Kerta toisen jälkeen hän oli vähällä juosta Tildan luo kysymään, eivätkö nämä merkilliset sävellykset olleet saman hengen lapsia — vaikka tietenkin äärettömän paljon parempia — kuin hänen omat pienet sävellyksensä.

Mutta kun Libert ei hennonut jättää nuottejansa edes sellaisen kysymyksen vuoksi, saivat Tilda ja hänen äitinsä olla häiritsemättä, ja poika pääsi näkemästä, kuinka nämä molemmat istuivat sängynlaidalla toisiansa syleillen ja niin itkusta menehtyneinä, etteivät olisi edes ymmärtäneet, mitä Libert tarkoitti.

Totuutta ei kuitenkaan voinut ajanmittaan salata häneltä eikä Pontukselta. Rouva Murius tiesi, että onneton nainen odotti sanomaa ratkaisusta. Jo pari päivää käyntinsä jälkeen oli neiti Liwin kirjoittanut uudelleen, kiittäen osakseen tulleesta hyvyydestä, mutta myöskin ilmoittaen nyttemmin täysin toipuneensa ja odottavansa mahdollisimman pian tietoa, minä päivänä hän saisi ryhtyä huoltamaan Tildan kohtaloa.

Hän ilmoitti pitävänsä omasta puolestaan viisaimpana, että tyttö ja hän tapaisivat Keskusasemalla, alkaakseen vastaisen yhteisen elämänsä sillä matkalla, jota hän oli suunnitellut ilahduttaakseen lasta ja voittaakseen hänet puolelleen. Ja kun sitten vielä oli mennyt muutamia päiviä eikä hän saanut vastausta rouva Muriukselta, kirjoitti hän toistamiseen, tällä kertaa hiukan jyrkemmin, hiukan vaativammin.

»Minä en tahdo matkustaa», huudahti Tilda. »Minä en tahdo lähteä pois. En halua toista äitiä.»

Koulujen lukuvuosi oli päättynyt. Oopperakausi niinikään. Joka ilta pidettiin Muriuksen perheessä perheneuvotteluita. Perheeseen luettiin Garibaldi, oopperalaulaja Wattman ja muutamia muita ystäviä. Kaikkia heitä asia kiinnosti ja kaikki he olivat sitä mieltä, että Tildalle oli tapahtunut onnenpotkaus. Eihän tässä tarvinnut rikkoa välejä vanhan kodin kanssa. Oli tehty vain edullinen tarjous, jota piti käyttää hyväkseen. »Niin minä olen aina tehnyt», sanoi Garibaldi. Mutta konserttimestari istui synkkänä. Hän oli kuin puristettu sitruuna, palveluksensa suorittanut mauri, vanha ukko, joka ei enää kyennyt huolehtimaan perheestänsä.

Tilda ei uskaltanut katsahtaa konserttimestariin: hänhän saattaisi lukea kaikki Tildan ajatukset. Nyt hän ymmärsi niin monta seikkaa: miksi konserttimestari oli saattanut kummastella hänen musikaalisia taipumuksiaan. Siksi, ettei Tilda ollut hänen oma lapsensa. Ja kun Tilda kerran oli kysynyt, eikö hän ollut iloinnut, kun hän, tyttö, syntyi — niin konserttimestari, joka piti enimmän tytöistä, oli vain vastannut: »Hm.» Tässä oli selitys. Tosin piti ukko hänestä, sitä ei voinut epäillä, mutta tuo »hm» oli johtunut siitä, että Tilda oli vain ulkoa kannettu heidän kotiinsa viiden kuukauden vanhana.

Ja kuitenkin he olivat olleet äärettömän hyviä hänelle, sekä isä että äiti.

Eräs ääni hänen sisässään sanoi selkeästi:

»Nyt sinun pitää nostaa taakka heidän niskastaan.»

Mutta ääneen hän huusi:

»Neiti Liwin, joka ei edes tiedä, mitä hän sanoo, mitä hän minusta tahtoo? Ei kukaan voi minua pakottaa!»

»Ilmetty Gavelström!» mutisi Garibaldi itsekseen.

Libert sanoi:

»Mehän voimme toimia yhdessä, sinä ja minä, Tilda, ja elättää itseämme soittelemalla pitotilaisuuksissa.»

Viulunvinguttaja ei ollut osoittanut suurta surua kuullessaan, että Tilda ei ollut hänen oikea sisarensa, sillä sehän ei muuttanut mitään Tildassa eikä hänen omissa tunteissaan. Omasta puolestaan hän aikoi edelleenkin pitää häntä sisarenaan. Minkävuoksi siis niin paljon kyyneleitä ja murhetta?

Mutta Pontus neuvoi:

»Älä ole lapsellinen, Tilda. Meitähän sinä aina voit käydä katsomassa, ja sinullehan on luvattu erinomaiset olot. Saat ehkä tulla ylioppilaaksi, jos tahdot, ja se sinun pitäisi tehdä.»

Olisi voinut luulla, ettei Pontuksella itsellään olisi ollut mitään vastaan, vaikka hän itse olisikin ollut se, joka viiden kuukauden vanhana kannettiin taloon huopapeitteeseen käärittynä.

Aika kului ja neiti Liwin kirjoitti kolmannen kerran.

Se käsitys oli hänessä vain vahvistunut, etteivät nuo Muriukset olleet, niinkuin hän jo alusta pitäen oli aavistanutkin, kovin kunnollista väkeä, ainakaan sellaista, joka käsittelee määrättyjä asioita järjellisellä tavalla. Tätä tosin ei kirjeessä sanottu, mutta kirje oli kuitenkin kylmempi ja niin sanoaksemme afääriluontoisempi kuin kumpikaan edellinen. Ratkaisua ei käynyt enää lykkääminen. Täytyi ilmoittaa määräpäivä, milloin tyttö saapuu, tai ryhtyä avoimeen taisteluun, pakottaa oikea äiti astumaan esiin, eikä mikään mahti maailmassa olisi voinut saada Alice Muriusta vaatimaan sitä, niin kauan kuin äiti itse tahtoi pysyä salassa. Mihin suuntaan neuvottelut Muriuksen salinpöydän ääressä kääntyivätkin, tiesi Alice, että Tildan kohtalo ennemmin tai myöhemmin täytyi ratkaista.

Tilda ei väsynyt vastustamaan:

»Antakaa minun matkustaa Amerikkaan Rolandin luo. Niin se neiti Liwin unohtaa minut.»

»Ehkä hän, mutta ei sinun äitisi», vastasi rouva Murius.

Siinäpä se oli. Oli olemassa äiti — ja kun Tilda katsoi rouva Muriukseen ja tiesi, mitä äiti merkitsi, ei hän saattanut täysin ylläpitää kapinahenkeä.

Vihdoin Pontus aikaansai ratkaisun.

Hän otti Tildan huoneeseensa, sulki oven, pyysi häntä istumaan, järjesteli ensin kirjojaan pöydällä, voittaakseen minuutin, pari. Sillä se oli hänelle tarpeen. Lopuksi hän sanoi:

»Rakas Tilda, minä olen yhtä kiintynyt sinuun kuin kaikki muutkin meillä. Mutta minä olen tässä perheessä ainoa — paitsi kenties, minä sanon kenties, Roland — joka olen järkevä, ja sentähden täytyy minun — —»

»Minä tiedän, mitä sinä tahdot!» huusi Tilda.

»Mitä sitten?»

»Ei, sano se itse, sano vain julki!»

Pontus huomasi, että Tildan kasvoille syntyi kankea ja kummallinen ilme, jommoista hän ennen ei ollut nähnyt. Silmät olivat sangen tummat, uhmaavat ja päättäväiset. Tytön oli täytynyt sisässään käydä ankaraa kamppailua, josta hän ei ollut tiennyt mitään, mutta josta Tilda nyt tällä sekunnilla luopui… Oli kuin hän, Pontus, olisi asettanut Tildan seinää vasten, kuin teloitettavaksi tuomitun: seinä takana, pyssynluodit edessä. Tuomittu lakkaa äkkiä vastustamasta ja alistuu kohtaloonsa.

Pontuksen kävi sääliksi, mutta hän ei saattanut lakata olemasta ainoa järkevä ja epämusikaalinen tässä epäkäytännöllisten fantastien perheessä, jotka eivät koskaan ottaneet lukuun tuloja, etua tai edes tulevaisuuden mahdollisuuksia — ja hänen täytyi senvuoksi jatkaa:

»Rakas Tilda, sinun täytyy käsittää velvollisuutesi.»

»Minä olen sen jo käsittänyt», vastasi Tilda.

Nousi sitten ja huusi tulipunaisena:

»Etkö sinä käsitä, hölmö, että minä olen käsittänyt sen kauan sitten? Täällä minä olen ollut taakkana vuosikausia, kuluttanut ja repinyt rikki ja syönyt, enkä milloinkaan ajatellut muuta kuin hölynpölyä. Koko elämäni ei riitä korvaamaan sitä kaikkea. Mutta minun on tehnyt mieleni pitää kiinni vielä pikkuisen, vain muutamia päiviä edes — sittenkin, sittenkin!»

»Hyvähän se on, Tilda», sanoi Pontus ystävällisesti, »mutta sinä olet tehnyt taakan vain raskaammaksi äidille.»

Se sattui. Tilda oli ääneti ja mietti. Pontus oli oikeassa; Pontus kaikessa karkeudessaan oli kuitenkin muistanut tärkeintä: äitiä.

»Minähän tässä olenkin hölmö», sanoi Tilda sitten.

Niin tehtiin päätös: Tilda suostui vapaaehtoisesti neiti Liwinin toivomuksiin tai määräyksiin. Hän teki sen kiitollisena, kirjoitti rouva Murius, ja niin määrättiin lähtöpäivä.

Nämä epäkäytännölliset ihmiset, konserttimestari Murius ja hänen vaimoina, kieltäytyivät kuitenkin jyrkästi ottamasta korvausta menneeltä ajalta. Rouva Murius torjui tarjouksen lempeästi, konserttimestari suuresti suuttuneena. Tästä keskusteli heidän kanssaan neiti Liwinin lähettämä juristi, hänen luottamusmiehensä raha-asioissa. Hänen täytyi tyytyä vain siihen, että sai jättää pienen summan sopivien matkavaatteiden ja matkalaukun hankkimiseksi Tildalle.

He tapasivat toisensa asemasillalla, Elma ja Tilda. Kotiväestä oli Tildaa saattamassa ainoastaan Libert, joka kantoi hänen uutta matkalaukkuaan. Olisi ollut liiaksi hermoja kysyvää, jos useampia olisi tullut mukaan, syntynyt vain turhia kohtauksia, jotka muiden matkustajain aikana olisivat olleet kiusallisia, sen he kaikki olivat käsittäneet.

Neiti Liwin oli paikalla ennen lapsia. Hän odotti makuuvaunun oven edustalla. Hänen tavaransa oli jo viety vaunuun. Hän tarttui molempien käteen, ja Tildasta hän tuntui aivan toisenlaiselta kuin se henkilö, joka heillä kotona käyttäytyi niin kummallisesti ja jolle oli pitänyt antaa tippoja, paljon vieraammalta, ylhäiseltä ja välinpitämättömältä.

»Eikö totta, Tilda, tämähän on sinun kasvatusveljesi?» kysyi hän Libertiin viitaten.

Tilda vastasi:

»Kasvatusveljenikö? Siksi neiti ei koskaan saa minua häntä kutsumaan.»

Siitä ei neiti pahastunut, hymyili vain heikosti. Libert vei sisään Tildan messinkihelaisen matkalaukun, katseli ympärilleen mukavassa ensiluokan vaununosastossa, jossa Tilda saisi olla ihan yksin, kun työntöovi neiti Liwinin osastoon pantaisiin kiinni. Libert kävi tällaisessa makuuvaunussa ensimmäistä kertaa elämässään, ja äkkiä hän tunsi kaipaavansa Tildaa, sillä täältä he olisivat saaneet runsaita vaikutelmia toisilleen kerrottaviksi.

Tällä välin Tilda seisoi äänettömänä asemasillalla neiti Liwinin vieressä. Hänen katseensa oli nyt kiintynyt suureen valkoiseen kellotauluun, jonka musta minuuttiviisari antoi hänelle vielä viisi minuuttia aikaa — neljä minuuttia. »Minun täytyy käsittää velvollisuuteni», ajatteli hän.

Libert palasi, veti hänet hiukan syrjään ja sanoi kiireisesti:

»Kuule, viime yönä kirjoitin pienen sävelmän, otapas huomioosi instrumenttaus! Se on tarkoitettu sinulle hyvästelyksi.»

Ja kömpelösti hän pisti moneen kertaan taitetun kankean nuottipaperin Tildan käteen. Hän aikoi sanoa vielä jotakin, mutta siitä ei tullut mitään. Niinpä hän teki päätöksensä, syleili Tildaa kovasti puristaen, unohti sanoa hyvästiä neiti Liwinille ja juoksi tiehensä taakseen katsahtamatta.

Juna jyski pois asemalta. Tilda painautui osastonsa etäisimpään nurkkaan, hän ei tahtonut tietää, ei nähdä mitään, ei edes Tukholman ympäristöä, jota Garibaldi oli kehoittanut häntä katselemaan. Hän ei tahtonut ajatella mitään. Hän oli hyvillään, että neiti Liwin vielä viipyi käytävässä ja näytti kiinnostuneen siihen, mitä ikkunasta näkyi. Hämärästi Tilda aavisti, että tämä tapahtui ystävällisyydestä ja herkkyydestä, ja hän oli siitä kiitollinen.