YLHÄISTÄ VÄKEÄ

eli

Naurusta naakka tutaan

Kotkat saattavat olla lintumaailman sotasankarit ja satakielet sen taiteilijat, mutta ylhäisö lintumaailmassa, se joka johtaa juurensa kuin vanhoillisin aatelissuku vuosisatojen takaa, joka pitää tarkkaa lukua siitä, ettei sukuun saa tulla halvempia aineksia, joka ei milloinkaan unohdu asettumaan samoille asuinsijoille senkinsemmoisten kanssa eikä milloinkaan veljesty kenen tahansa parissa — se tavataan naakkojen heimossa.

Tornien mustat korpit — Monedula Turriumit — ovat arkoja arvostaan. Vain linnojen ja vanhojen kirkkojen katot ja salaperäiset lävet kelpaavat heille asunnoiksi. He ovat vanhojen, rappeutuvien, komeanenäisten ja typeräsilmäisten aatelisten täydellinen vastaavaisuus. He eivät kysy ajan edistystä, sellaiset käsitteet kuin veljeys ja tasa-arvoisuus soivat heidän korvissaan hulluutena, joka ei ole edes halveksimisenkaan arvoinen. He elävät rauhallisesti kuten elettiin satoja vuosia sitten ja jäävät yksinäisiksi ja eristetyiksi. Jonkinlaisina tulevina museoesineinä sallii uusi aika hymyillen heidän olla olemassa, kosk'eivät he enää saata kauan olla vastuksena. Yksinäisyydessään käyvät he läpi muistojaan, ovat onnelliset ja ylpeät nimestään ja kilvestään ja vartioivat sairaalloisella pelolla, ettei suku alentuisi ja unohtaisi arvoaan.

Jotkut ovat luulleet, että Suomen vanhimmat ja jalosukuisimmat naakat tavattaisiin Turussa. Mutta se on erehdys. Turku on saanut naakkansa sekä tuomiokirkkoon että linnaan vain lahden takaa ja Turun palossa kärsi naakkasuku pahasti eikä enää kyennyt nousemaan entiseenkään arvoonsa. Kaikkinaiset mustatakkiset ympärillä olevista pitäjistä käyttivät palon jälkeen hyväkseen hävitettyjä torneja ja niin kasvoi Turkuun sekasyntyinen naakkarotu, joka saattaa kerskata sikiäväisyydestään ja ruokahalustaan, muttei suinkaan sinisestä verestään.

Raumalla sen sijaan elää hyvin vanha naakkaheimo. Palojenkin aikana on se onnellisesti sattunut olemaan matkalla tai muuten säilynyt, ja jäihän, kun Pyhän Kolminaisuuden kirkko paloi, Pyhän Ristin kirkko, jotta eivät naakat silloinkaan jääneet kodittomiksi. Rauman naakkasuku on syntyisin Roomasta asti ja sen siirto pohjoiseen tapahtui seuraavalla ihmeellisellä tavalla.

Oli hurskas ritari nimeltä Lallo, joka läksi pyhiin — vaellusretkelle Roomaan sovittamaan sukunsa suurta syytä. Kun ei hänellä ollut kultaa eikä hopeaa, millä olisi ostanut kallisarvoisia öylättiastioita ja kynttilänjalkoja kotikaupunkinsa uudelle kirkolle, toi hän naakkaparin. Olihan tärkeää, että ennenkuin kaikkinaiset nousukkaat ehtivät ottaa haltuunsa kellotapulin, sinne tuli taattu suku. Eihän ole ensinkään yhdentekevää minkälaiset lentäväiset hallitsevat tornia, jossa kirkonkellot, Jumalan äänen erityiset edustajat maan päällä, sijaitsevat. Ritari kulki milloin jalan, milloin laivalla, milloin ratsain halki Euroopan, kuljettaen lintujaan nuorasta, joka oli kiinnitetty niiden vasempaan jalkaan. Ei mitään ritarin urhoollisuuden ja loiston merkeistä ollut nähtävänä. Hänen yllään oli karkea viitta ja vyöllään päistäreinen nuora, mutta hänen vaaleat kiharansa ja siniset silmänsä, jotka kertoivat hänen maansa valoisista kesäöistä ja viileistä järvistä, herättivät kaikkialla myötätuntoa. Mielellään ottivat ihmiset pyhiinvaeltajan sekä linnoihinsa että mökkeihinsä, ja moni neito jäi huokaamaan hänen mentyään. Mielenkiintoa eivät suinkaan vähentäneet linnut, jotka kahtena kiiltävän mustana vartiana istuivat miehen hartioilla, kahden puolen vaalean pään. Ne kävivät lopulta niin kesyiksi, että olisi voinut irroittaa nauhan jalasta, jollei tienvarrella olisi sattunut olemaan linnan- ja kirkontorneja. Tornien näkeminen teki linnut kuin hulluiksi ja ritari sai puhua niille sekä kovia että hyviä sanoja ennenkuin ne rauhoittuivat. Unohtumattoman ihana oli aamu, jolloin purjelaiva, pitkien kevätmyrskyjen hankaluuttaman matkan perästä saapui Raumalle ja Lallo näki Pyhän Kolminaisuuden kirkon jykevät harmaat seinät ja iloisen vilinän tutuilla vesillä kaupungin jalkain juuressa. Oli helluntaijuhlien aatto, ilmassa kevätöiden valkeus ja tuomien tuoksu. Rantavesien kalvo kertasi kymmeniä aluksia, sekä soudettavia että purjeilla varustettuja, ja kalatorilla ja kaduilla helottivat naisten puvut ja hohtivat sotilaiden aseet.

Sellainen oli Pietarinkirkon naakkain tulo Raumalle ja parissa sadassa vuodessa oli suku jo laskenut valtansa alle koko lähiseudun. Naantaliin asettui heti nuori naakkapari, josta kasvoi voimakas heimo ja kaikista maaseutukirkoista oli tehty ulkotaloja tai vasallikuntia.

Kuninkaankartanoissa ja pappiloissa oli hyviä peltomaita ja yrttitarhoja eikä talonpoikaistalojenkaan viljelyksiä sopinut halveksia. Runsaasti oli myöskin tarjolla vanhoja, komeita puita, joissa sopi lepäillä ja pitää käräjiä. Naakat tiesivät tarkoin, koska paikkakunnan ruustinnat kitkivät ryytimaansa ja koska voudit sirottivat vehnät vainioihinsa. Laivojen haaksirikkoja sattui aika usein rannikoilla ja ne tarjosivat aina paljon mieltäkiinnittävää. Mutta kultaisin aika oli kuitenkin luostarien aika. Silloin ei tarvinnut hakea ruokaansa kaukaa. Munkit ja naakat olivat kuin yhtä perhettä, naakat saivat hypellä refektorion pöydillä, ottaa vadeista mitä halusivat, ja rakastella sellien ikkunakomeroissa. Munkit vain hymähtelivät nypläystyynyjensä ääressä. Elatuksen murhe ei ajanut naakkoja pitkille matkoille. Ne lensivät ainoastaan huvikseen ja tarkastaakseen, että vasallikunnassa kaikki oli järjestyksessä. Poikaset oli tietenkin myöskin opetettava lentämään. Silloin tuli tehdyksi pitempiä matkoja. Laitilan ulkotalossa viipyivät nuoret naakat usein viikkokausia, kisaellen ja karkeloiden. Vanhukset kellotapulissa eivät pitäneet tästä — se matkaansaattoi turhaa likentelyä paikkakunnan naakkojen kanssa, mutta Naantalin naakatkin olivat liian läheistä sukua ja sitäpaitsi käyneet vähän ikäviksi ja voimattomiksi siellä nunnien liepeissä — sitä ei voinut kieltää. Rauman nuoret aatelisnaakat elelivät ulkotalolla kuten ikinä joku nuori prinssi seurueineen elelee saaristossa, seikkaillen ja hetkeksi unohtaen korkean asemansa velvollisuudet.

Vähän välittivät kellotapulin asukkaat itse asiassa siitä, mitä kaupungissa tapahtui. Ihmisaateliset ja hyvät porvarit saivat riidellä miten paljon halusivat päästäkseen yksimielisyyteen, kenelle kunniasijat kirkonpenkissä kuuluivat, ylhäiset rouvat saivat huoleti läjäytellä toisiaan virsikirjoilla kasvoihin samasta syystä, kauppiaat saattoivat rauhassa kilpailla siitä, kuka heistä kulloinkin saisi toimittaa kirkolle viinitilauksen Saksasta. Naakat tiesivät välinsä munkkien kanssa — se oli tärkeintä. Niinikään piti koettaa rakentaa jonkinlainen suhde ruustinnoihin, jotka kylvivät maihinsa erittäin makeaa sokerihernettä, mutta se ei milloinkaan tahtonut onnistua. Ihmiset saattoivat tehdä itsensä ihmeellisen kulmikkaiksi ja asettua seisomaan keskelle ryytimaata viikkokausiksi, antaen tuulen repiä riepuja laihojen, oikoon ojennettujen käsivarsiensa ympärillä. Naakat eivät milloinkaan saaneet selväksi suhdettaan ruustinnoihin. Sen sijaan he ystävystyivät kellonsoittajan kanssa, joka samalla oli kirkon vartijana ja haudankaivajana. Naakkojen ja kirkonvartijan luonteessa oli yksi yhteinen piirre, jonka naakat pian huomasivat: halu omistaa kiiltäviä esineitä. Naakat olivat itse puolestaan koonneet pienen aarteen — siinä oli muun muassa itse kuninkaan sormus, jonka he olivat saaneet pappilan peräkamarin yöpöydältä piispan vieraillessa pappilassa; erinäisiä rahoja ja kiiltäviä nappeja ja hopealusikka, jonka jalosukuinen neiti Kristina von Gierten oli antanut kummilahjaksi pienelle Erik Jordanille. Yllämainittu hopealusikka oli kadonnut naakoilta — juuri silloinpa ne olivat huomanneet Matti Ollinpojan pitävän kiiltävistä esineistä, kuten hekin. He kätkivät nyt. aarteensa entistä paremmin ja Matti Ollinpoika astui öiseen aikaan sokean lyhdyn seurassa alas kirkon lattian alle, missä rikkaiden haudat olivat. Naakat ymmärsivät hänet varsin hyvin eivätkä ilmiantaneet häntä. Matti puolestaan antoi naakkojen rauhassa hallita ja vallita kirkon läpiä, räystäitä ja tapuliakin.

Tapulissa asustivat naakkasuvun vanhimmat, ylpeydestään kuulut, puolisokeat jäsenet, jotka eivät enää mielellään liikkuneet ahtaissa, hankaloissa räystäissä. Heidän oli väljä ja hyvä olla kellojen alla ja sitten he tunsivat, että satavuotiset parrut muodostivat heidän arvonsa mukaisen orren. Nuoremmat naakat toivat ruuan tänne ylös ja tekivät säännöllisesti tiliä kaikesta mitä naakkamaailmassa tapahtui.

Yhteen aikaan oli tapulin ainoana eläjänä umpisokea naakkakreivitär, jota suku pelkäsi ja kunnioitti yli kaiken. Silloinen vanha vartija, joka jo oli hankkinut itselleen sievoisen asunnon joen takana, tyttärelleen kunnialliset myötäjäiset ja vaimolleen viiden taalarin haudan kirkon permannon alla postimestarin rouva-vainajan vieressä — hän istuskeli mielellään iltakelloja soitettuaan naakan luona tornissa, katseli luukusta alas kaupunkiin, punaisia, kaksikerroksisia rakennuksia ja hiljaisia vesiä, joita aurinko laskiessaan punaili. Hän kunnioitti ja pelkäsi hänkin naakkakreivitärtä, jutteli hänelle kaikista asioistaan ja oli varma siitä, että kirkon haltija, joka jonkin aikaa oli asustanut ruumispaareissa kirkon kellarissa, uudenvuoden yönä kymmenen vuotta sitten oli mennyt mustaan lintuun.

— Kummia pitää kuulla, sanoi hän eräänäkin iltana kreivittärelle, — varsin kummia. Kun Turussa on ollut koolla sekä piispat että aateliset ja porvariset keskustelemassa siitä, että Rauman ja Naantalin asukkaat olisi siirrettävä Turkuun. Kuninkaalla olisi muka suurempi hyöty siitä, että valtakunnassa olisi yksi voimakas Turku kuin että nyt on Turku, Rauma ja Naantali. Kaikkia pitääkin kuulla!

Vanha naakka havahtui liikkumattomasta asennostaan, jossa se kuin kivettyneenä viipyi päiväkaudet. Sokeat silmät sävähtivät ja nokka loksahti.

— Mitä majesteetti on vastannut? kuului kuin hampaattoman ihmisen suuontelosta.

Kirkonvartijalla olisi ollut syytä pelästyä, jollei hän jo kymmenen vuotta olisi odottanut, että naakka avaisi suunsa.

— No tietäähän sen, ettei majesteetti sellaisiin suostu! vastasi hän hyvillään siitä, että vihdoinkin oli päässyt keskusteluun kirkonhaltijan kanssa.

Hymyn irvistys liikutti hetkiseksi pörröistä lintua ja hänen päänsä taipui hyväksyvään liikkeeseen. Vartija koetti jatkaa keskustelua ja puuttui jo ylistämään auringonlaskun ihanuutta yli Rauman vesien, mutta linnun nokka pysyi lukossa. Silloin huomasi vartija punapurjeisen purren likenevän rantaa, ja hänelle tuli kiire kuulemaan Tukholman-uutisia. Kun hän oli sulkenut luukut ja toivotti hyvää yötä, naksahti linnun nokka.

— Tiedätkö sinä, kuului mustasta kidasta, — miksi turkulaiset tahtoisivat siirtää raumalaiset ja naantalilaiset Turkuun? Kyllä minä turkulaiset tunnen. Ne ovat ilmoisen ikänsä kadehtineet meitä. Niillä on tuomiokirkko ja niillä on linna, mutta niillä ei ole naakkoja! Mitä roskaväkeä lahden takaa lienevätkään pitäneet torneissaan. Turku on aina kadehtinut meidän ylhäissyntyisyyttämme. Se tahtoisi torneihinsa Rauman ja Naantalin naakat — siinä koko juttu! Mutta majesteetti on toki aina jonkinlainen majesteetti, vaikk'ei olekaan paavi eikä Rooman herra.

Vanha vartija nauroi ja ajatteli, että kirkonhaltija peittääkseen kuka hän oli, noin lujasti tekeytyi naakaksi. Hän koetti sittemmin pitkin matkaa varovaisesti johtaa lintua keskusteluun kertomalla hänelle kaikkinaisista tärkeistä tapahtumista kaupungissa. Oli esimerkiksi puhjennut kauhea rutto, ihmiset kuolivat kuin kärpäset. Tai: kaksi vaimoa oli joutunut tappeluun lehterillä keskellä jumalanpalvelusta. Odotettiin tutkintoa ja todennäköisesti tulisi kirkko suljettavaksi. Mikään ei liikuttanut kreivitärtä. Hän istui höyhentä väräyttämättä, sinervä kaihi silmien päällä ja tuijotti eteensä. Vanha vartija ei enää milloinkaan kuullut sanaa hänen suustaan.

Kovat ajat koittivat kaupungille, vihollinen tuli maahan, poltti ja tappoi. Paljon tuhoa tuotti sota naakoillekin, mutta kuin ihmeen kautta säilyi ikivanha naakkakreivitär.

Eräänä lempeänä syyskesän iltana, kun aurinko oli laskenut ja keltainen täysikuu ui yli peltojen, joille sodan jaloista oli säästynyt jokin vaivainen ruiskuhilas, tuli nykyinen vartija, vanhan kellonsoittajan pojan poika, Pyhän Ristin kirkon torniin, joka nyt oli ainoa Raumalla ja jonne naakkavanhus oli pelastettu. Kaupungissa oli suuret hautajaiset ja vartija oli sellaisella kiireellä hautajaismenojen päätyttyä törmännyt alas tornista päästäkseen osalliseksi armollisen herran kestityksestä, että hän oli unohtanut luukut auki. Sinertävät kuunsäteet valuivat yli kellojen, paksujen parrujen ja mustan linnun. Nuori mies kiirehti suoraa päätä luukulle — hän pelkäsi lintua, vaikka se päivät, viikot ja kuukaudet umpeensa istui liikkumattomana. Silloin näki hän kauhukseen, että lintu liikutteli sulkiaan. Isoisä oli aina kertonut tästä naakasta kummia juttuja, että se muka osasi puhua ihmiskieltä, että se vartioi ihmeellisiä aarteita ja salaisuuksia. Kaamean tunteen kammitsoimana seisoi poika luukulla. Kuu hopeoi lahtea, tuli oli jo syttynyt pieneen asumukseen, jossa hän äsken oli viipynyt tyttönsä luona. Krouvissa kalatorin varrella hoilottivat vielä erinäiset käsityöläiset armollisen herran hautajaiskestityksen ääressä ja itse surutalosta vastapäätä raatihuonetta kuului meluisten äänten sorina. Varjo linnun takana kasvoi kumman suureksi ja aavemaiseksi. Se liikutti siipiään. Pojan pintaa kylmäsi ja hän oli juuri lähtemäisillään pakoon, kun linnun nokka loksahti ja poika kuuli sen puhuvan:

— Kuka ylhäinen henkilö tänään on laskettu kirkonlattian alle? Olisit saanut ilmoittaa sen minulle. Niin teki aina isoisäsi. Hän tiesi mitä kunnioitus ja hyvät tavat vaativat. Kuka tänään laskettiin kirkonlattian alle?

— Hänen armonsa eversti Svärdin vanhin tytär, jalosukuinen neiti Sigrid, kangersi poika, hampaat kalisten suussa.

Vanha naakkakreivitär oli hyvän hetken kuin kivettyneenä eikä poikakaan uskaltanut liikahtaa. Vihdoin puhui kreivitär puoleksi itsekseen, puoleksi pojalle tornin luukulla:

— Arvasinhan minä sen. Minä olen jo parin viikon aikana tuntenut kummaa levottomuutta luissani. Mitä sinä, nulikka, ymmärtäisit asioista — isoisäsi ymmärsi, hän oli toista maata. Svärd-suku on ollut kuin minun omaa lihaani ja vertani. Se oli hienoa sukua, vaikk'ei ollutkaan Roomasta. Keittiö oli erinomainen, paljon kiiltävää käytännössä sekä ruokapöydässä että naisväen korvissa ja kauloilla ja miesväen olkapäillä ja rinnoissa. Ei koskaan annettu tyttäriä kenelle tahansa. Minä olin talossa kuin kotonani. Huvitin kokonaisia hääseurueita. Istuin koska minua halutti jalosukuisen neiti Anna Cecilian valkoisella käsivarrella ja nokin hänen rannerengastaan. En milloinkaan saanut sitä auki. Asetuin jalosukuisen herra luutnantin olkapäälle, kun hän sisarensa seurassa talutti morsiantaan puutarhassa joen varrella. En milloinkaan unohda sen illan kestitystä. Jalosukuisen luutnantin käskystä oli Eurajoelta tuotu kokonaisia kopallisia näkinkenkiä — luutnantti tahtoi itse avata ne ja ottaa tautihelmet morsiamelleen. Kipeitä oli vähän ja terveet sain minä. En koskaan ole ollut sellaisissa kesteissä. Mutta sitten on kauan… kauan…

Musta lintu oli unohtunut puhumaan itsekseen. Hän lausui haikeasti viime sanat ja nokka painui rintaa vasten, ikään kuin se olisi itkenyt. Mutta nuori kirkonvartija sulki kiireesti luukut, juoksi minkä pääsi alas ja päätteli, ettei hän ikinä enää nouse torniin näin myöhään yksinään, niin kauan kuin naakka elää. Ja varmaan se elää aina ja ikuisesti.

Se eli kyllä hyvin kauan. Ei kukaan tietänyt sen ikää. Mutta ikuisesti ei se elänyt. Sen loppu oli seuraava.

Muutama nuori naakkaylimys oli tuollaisella keväisellä Laitilan-retkellä vakavasti rakastunut talonpoikaiseen naakkaneitoon ja tahtoi kourin kynsin tuoda hänet Raumalle. Raumalaiset tornikorpit tunsivat täydellisesti jutun vastenmielisyyden ja tekivät kaiken voitavansa estääkseen nuoren ylimyksen aikeita. Tämän itsepintaisuus oli kuitenkin aivan järkkymätön. Vanhemmat sekä uhkasivat että puhuivat kauniisti. He koettivat kuvata sen hetken vaarallisuutta, jolloin tulokas ikivanhan tavan mukaan viedään kellojen alle torniin, sokean kreivittären eteen. Kreivitär saattaa vaikkapa saada halvauksen harmista ja mielenliikutuksesta. Rakastunut yltiöpää välitti vähät kreivittären mielenliikutuksista ja halvauksista.

Hän lähetti sanan sukulaisille Naantaliin, että hän viettää häitä herneenkylvön aikaan sen ja sen kanssa — jos niinkuin haluttaa tulla juhlille, ja läksi muutaman ennakkoluulottoman ystävän kanssa noutamaan morsianta. Naantalista ei saapunut ainoatakaan naakkaa, Laitilan naakat eivät uskaltaneet lähteä saattamaan liian uskaliasta neitoa ja Rauman naakat päättivät olla piilossa, kun hääväki tulee.

Raumalle saapuessa huomasi sulhanen heti paikalla poppelin pappilan puutarhan päässä tyhjäksi ja kirkontorneissa ja kammioissa vallitsevan hiljaisuuden niin täydellisen, että olisi luullut naakkojen kuolleen sukupuuttoon. Silloin nousi hänessä kauhea suuttumus ja hän vei uhmaten morsiamen ja harvat ystävänsä pappilan hernemaahan. Enemmänpä he saisivat, kun heitä oli näin harvoja! Morsian osasikin syödä, syödä ja nauraa. Kauhistuneina pistäysi mustia päitä ulos kirkon läveistä ja räystäistä.

— Kuinka kauhea nauru! kuiskasivat naakat piiloistaan toisilleen. — Naurustaan naakka tutaan. Mikä kauhea nauru! Ettei vain vanha täti tornissa kuulisi sitä.

Mutta vanha täti oli jo kuullut sen. Hänellä oli tarkemmat korvat kuin yhdelläkään nuorella, ja hän odotti vain ensimmäistä ohi lentävää naakkaa huomauttaakseen, että puutarhassa tapahtui jotakin perin sopimatonta. Mutta ei yksikään naakka lentänyt ohi ja puutarhassa jatkui vain niin inhottava melu, että pappilassakin jo ruvettiin availemaan öisiä ikkunaluukkuja. Vanhan kreivittären viha yltyi yltymistään.

Äkkiä alkoivat äänet liketä häntä. Oli kuin kokonainen naakkaröykkiö olisi lentänyt puutarhan poikki tornia kohti. Rähinä kävi yhä sietämättömämmäksi. Vihdoin kasaantui se räystään alle, sinne, missä naakkojen oviaukko oli, ja kahisevin siivin ja nauraa rähisten tuli torniin todella koko röykkiö.

Vanha kreivitär istui jättiläisparrulla suurimman kellon alla, aatelisnokka suuttumuksen kenossa. Hänen joka jäsenensä sanoi, ettei ollut hyvä liketä häntä.

— Päivää täti kreivitär, alkoi sulhasnaakka ylimielisesti. — Tässä esitän sinulle morsiameni. Olen nainut Laitilasta, ulkotaloltamme. Vietämme juuri häitä puutarhassa. Herneet ovat paraiksi itäneet ja maistuvat erinomaisilta. Ehkä sallit meidän lähettää sinullekin vähän hääkestitystä.

Kreivittären höyhenet nousivat. Morsian vikuroi hänen edessään, tietämättä miten olla. Vihdoin teki hän kömpelön röyhkeän kumarruksen ja naurahti.

Hänen ei olisi pitänyt naurahtaa. Kreivittäreen kokoontui vuosisatojen takainen voima, hänen kaulansa ojensihe peloittavan korkeaksi ja silmänräpäyksessä upotti hän nokkansa naurajan niskaan. Nauraja kaatui kuolleena hiekkaan.

— Näin tuhottakoon täällä jokainen alhainen nauru, kuului kumeasti kreivittären verisen nokan sisästä.

Kukaan ei enää melunnut tornissa eikä puutarhassakaan.

Kun naakat sitten tulivat paikalle, tapasivat he nuoren laitilalaisen naakan sotkettuna hiekkaan ja ikivanhan mustan kreivittären kumossa satavuotisella parrulla suurimman kellon alla. Kreivitärkin oli hengetön. Voimanponnistus ja siveellinen suuttumus olivat tappaneet hänet.

Mutta niissä suurissa peijaisissa, jotka sitten pidettiin pappilan hernemaassa ja joista ei puuttunut yhtäkään raumalaista eikä naantalilaista naakkaa, päätti suku juhlallisesti pysyä uskollisena kalliin vainajan periaatteille.

Valitus ja melu pappilan puutarhassa oli sinä keväisenä yönä niin tavaton, että rovasti itse, rauhoittaakseen naakkoja, kantoi ulos ihmeellisen ihmiskuvan, jonka hartioilla oli hänen oma vanha messukasukkansa. Naakat pelästyivätkin ja vaikenivat, mutta vain hetkiseksi. Päätökselleen ne kuitenkin ovat pysyneet uskollisina ja Rauman naakkasuku on kuin onkin jalosyntyisin ei yksin Suomessa, vaan pohjoismaissa yleensä.