VAINAJIEN JOULUKIRKKO

Puljerin Harto oli paikallaan kuusen juurella keittämässä jouluviinoja, kun hänen päähänsä iski ajatus: Sinä lähdet tänä vuonna joulukirkkoon! Hänelle oli kerran ennen, nimittäin viime vuonna, tullut ajatus samalla tavalla. Ja mielijohteen noudattamisesta oli silloin ollut paljon hyötyä. Sentähden ei hän suuttunut siitä nytkään, vaikka se oli niin outo, vaan naurahti:

Vai joulukirkkoon.

Mitäpähän herranhuoneessa sanottaisiinkaan, jos Puljerin Harto astuisi sisään pääovesta ja kaikkien kynttiläin valossa kulkisi miesten puolelle, missä ennen poikana isä-vainajan rinnalla istui, äidin kyyköttäessä vastaavassa penkissä naisten puolella. Olisi siinä nähtävää seurakunnan kristikansalle. Kääntyisi siinä yksi ja toinen pää ja supattaisi yksi ja toinen suu. Sen hän takaa. Ne pelkäävät häntä vielä, vaikka hänen papinkirjansakin jo on tullut puhtaaksi.

Ne eivät sittenkään tiedä. Eivät papitkaan, jotka aina tuontuostakin tulevat Puljeriin vieraisille. Ne ovat niin toimeliaat silloin kun juuri ovat pitäjään tulleet, varsinkin jos ovat nuoret. Ja Puljerin Harto on aina heidän ensimmäisensä. Se se vasta olisi mies ja liperiensä arvoinen, joka saisi hänet kulkemaan lampaana katraassa kaikkien muiden mukana.

Mutta siitä ei tule mitään. Kyllä hän pysyy karhuna ja sutena. Paras antaa hänen olla rauhassa vain. Ja mitä ne hänestä tahtovat, eipä hän enää ole kenenkään tiellä. Tietä hänen asumukseltaan ei kulje eteenpäin, hän on itse tallannut polun mikä sinne vie, ei siinä ole kruunun palkkalaisten hikeä kysytty eikä hän tarvitse kenenkään apua. Seuraakaan ei hän kaipaa. Hän sai ihmisistä taas niin tarpeekseen, kun viimein nouti susirahojaan kirkonkylästä. Maksaa kauppiaalle kaikesta vaivannäöstä ja kauppias kyllä katsoo, että omansa ottaa, kun kruudin ja muut tarpeet toimittaa ja ketun- ja oravannahat välittää kaupunkini. Ei kauppias ole sitä luontoa, että hän ilman antaisi. Henkirahat hän tosin toimittaa maksetuiksi Harton ja hänen joukkonsa puolesta, mutta siinähän menevät samassa kuin hänen omansakin Ja saahan kauppias viinansa Hartolta. Tietää sen, ettei sille enää tehtaan viinat maista, joka on päässyt kuusenjuurellisen makuun. Oikein kauppiaan silmät loistavat, kun hän Harton povitaskussa äkkää pullon. Sitten mennään kamariin puodin perään ja pullo pannaan klahviin, missä rahat ja paperit säilytetään. Ja sitten lähetetään Puljerin lapsille orehtia ja vesirinkeliä. "Ei sille kannata panna viinan nimeäkään sille ostoviinalle", selittää kauppias. Hän tietää kuusen juurellisen arvon, varsinkin senjälkeen kun Korven Aatua sakotettiin toisen kerran eikä kuusenjuurella enää näillä mailla uskalla polttaa muut kuin Puljerin Harto.

Kerran ne olivat vieneet hänen viinaansa juhliin, joita tuomarit ja muut käräjäherrat pitivät, ja siellä sitä vasta oli kehuttu. Mutta kyllä ne silti voisivat häntä sakottaa, jos saisivat kiinni. Sellaisia kavalia ne ovat.

Tulkootkin vain häntä sakottamaan. Silloin hän näyttää hampaansa, ja hänellä on paremmat hampaat kuin herrat luulevatkaan, vaikka hän on vanha. Tulkootkin. Silloin hän syö sanan, jonka äiti-vainaja häneltä otti Toltin mäessä. Hän ei välitä, hän hakee nimismiehen ja sen kätyrit vaikka maan alta ja hän löytää niiden kylkiluiden väliin, vaikka olisivat minkälaisissa paidoissa. Täällä oli kerran nimismies, joka kuului kulkeneen rautaisessa paidassa, kun niin pelkäsi henkeään. Niinkuin se olisi mikäkin se ihmisen henki. Harton tähden hän oli hankkinut rautaisen paidan. Olisipa ollut hauskaa nähdä mimmoinen se oli ja eikö sen läpi olisi ase mennyt. Tulkootkin. Hän on kaikonnut niin kauas, ettei kuulu lehmänkellokaan ihmisten mailta, ja hän maksaa verot ja henkirahat, vaikk'ei kuluta kruunun teitä eikä kirkon penkkejä.

Joulukirkkoon.

Jokohan häntä lapsettaa!

Kuka siellä nykyään paukutellee pöntössä. Ne vaihtelevat näihin aikoihin alituisesti. Hakevat suurempia paikkoja. Ennen pysyivät samoilla laitumilla ikänsä. Kun hän viimeksi kävi kirkossa, oli saarnassa Vaaleri, rovasti, pitkä, laiha mies. Taisipa silloinkin olla jouluaamu. Ja Vaaleri se tuli pitäjäntuvalle silloin, kun hänet oli saatu kiinni ja hän köysissä makasi kulmakamarin permannolla. Rovasti tuli tietenkin kehoittamaan häntä synnintuntoon ja katumukseen.

Ihmisillä on aina ollut paljon tekemistä hänen synnintuntonsa ja katumuksensa kanssa. Ikäänkuin ne olisivat ihmisten asioita. Onko se elämä mikä niin kumma. Kerranhan jokaisen on kuoltava. Ja kysyykö ihminen mihin ryhtyy, kun hänen tekee mieli lihaa. Hän tappaa ja vielä syökin. Korkeammalta kuin ihmisistä sen käskyn on tuleminen, jota Puljeri tottelee. Äiti rääsy niistä kärsi. Vanhentunut hän oli, kun siinä kammersi ylös Toltin mäkeä. Kädessä oli entistään mustanpuhuvammat suonet, kun hän nosti muorin rattaiden laidalle ja vanginvartija tyrkkäsi sen pois ja ärjäisi, ettei saa tulla niin likelle. Silloin hänessä, Hartossa, sisu nousi.

Mutta niistä on jo niin kauan.

Jos tulisi ilmi kuka Riikka on. Hän, Puljeri, on ruvennut höpisemään unissaan. Parina yönä on vaimo ravistanut hänet valveille ja tuijottanut häneen kuin huuhkain. Ei ole sanonut mitään. On vain kallistunut takaisin hänen viereensä ja voihkaissut, ikäänkuin sydänalaan olisi sattunut. Hän on voinut höpistä juuri siitä asiasta, yhtä hyvin kuin jostakin muustakin. Muut kaikki Riikka tietää yhtä hyvin kuin kirkonkirjat ovat ne tietäneet, mutta sen yhden asian täytyy jäädä peittoon. Riikka tietää olevansa kulkijavaimon lapsi, jonka Harto hyvyyttään on ottanut elätettäväkseen. Senverran tietävät kirkonkirjatkin. Harto tietää, että sillä tytöllä oli pellavankarvaiset suortuvat ja siniset silmät.

Hänellä, Hartolla, olisi hyvä vastaus antaa papille. Hän sanoisi: kenenkähän kanssa ne sitten menivät naimisiin ne Aatamin ja Eevan lapset? Ja häntä naurattaa kun hän ajattelee, mitä papilla olisi siihen sanomista.

Kuka tässä vuosi sitten lienee päässyt puhuttelemaan Riikkaa. Hän mainitsi viime talvena jotakin rippikirkosta ja pari kertaa ovat hänen kasvonsa, Harton tullessa kotiin, tuntuneet itkettyneiltä, ja kerran hän illalla maata pannessa sanoi, että eiköhän pitäisi mennä vihille.

Tällaisia ei hän itsestään ole voinut ruveta miettimään, kukaties lypsytiellä on joku muija saanut hänet käsiinsä. Muijia on joka paikassa, eikä ihmisistä ikinä voi loitota tarpeeksi kauas. Ne nuuskivat jäljet kuin ajokoirat. Etteipähän vain liene itse pappi käynyt, hänen ollessaan poissa. Hän viipyi kerran kauan kauppiaalla, kun tuolla oli sellainen puhekumppanin nälkä. Ja Puljeria tahtoi puhekumppanikseen, vaikka hän on viimeinen sitä lajia. Hiljaisia ollaan Puljerilla. Ei piekse suutaan vaimo eivätkä naura lapset. Ne eivät edes itkekään. Eivät ääntele liikoja eläimetkään. Varsinkaan sitten kun kukko kuoli. Mikä lienee sille tullut. Uskollisesti se monena vuonna oli ilmoittanut aamun koiton. Nyt elää kuin säkissä, eritoten näin joulun edellä.

Ihmeellisiä ovat ihmiset, jotka siitä Jumalastaan pitävät niin suurta ääntä, kun eivät kuitenkaan luota hänen itsensä antavan opetuksiaan ihmisille, jotka hän muka on luonut. Heidän, toisten ihmisten, jotka ovat puuttuvaisia itsekin, pitää mennä ojentelemaan omiatuntoja. Eivät he Jumalaansa suuressa arvossa pidä, kun luulevat hänen olevan heidän apulaisuutensa tarpeessa.

Ylihuomisen huomenna se joulupäivä sitten on. Oli puhetta kauppiaalla. Sanoi lähtevänsä kirkkoon. Kerran tuli Hartolle, aivan samalla tavalla kuin nyt, se tunto, että sudenkuopassa on otus. Hän ei uskonut olevan, mutta ääni mielessä oli niin voimakas, että piti lähteä katsomaan keskellä yötä, ja susi liehuikin kuopan pohjalla, silmät kiiluen päässä. Tämä tämänpäiväinen ääni voi olla yhtä tosi ääni. Kenen ääni sitten lieneekin. Mutta onko pakko vanhan miehen kuunnella kaikenlaisia ääniä? Eri asia on sudenkuoppa, eri asia kirkko. Hän ei lähde kirkkoon.

Niin hän ajatteli puoleen ja toiseen, mutta kun koko jouluaattopäivän tuli lunta ja keli illalla tuntui hyvältä, päätti hän sittenkin lähteä. Ja hän oli sen päivän ollut odotuksessa ja niin oudossa hilpeydessä, että oli pelännyt Riikan ja lasten huomaavan, että jotakin oli tekeillä. Kai Riikka sen huomasikin. Eikähän sitä enää silloin voinut salata, kun hän puki ylleen paremmat vaatteensa, ne joissa aina kävi kauppiaalla. Riikka oli toki niin hyvin opetettu, ettei hän kysynyt mitään. Askarteli omissa asioissaan eikä edes katsonut ympärilleen.

Puljeri oikaisi penkille. Hän ei tahtonut riisua sänkyyn, kun pelkäsi myöhästyvänsä, jos nukkuisi. Tästä on hyvä nousta puolenyön aikaan. Kai tuo arvaa mihin hän menee ja kai hänen tekisi mieli mukaan. Mutta yrittäköönkin vain ehdottaa, niin hän opettaa sen, niinkuin viimeinkin.

Tuvassa oli lämmin ja pimeys täytti hahtuvillaan välin lattiasta matalaan lakeen. Korpi huokasi yhtä syvään kuin nukkujat sen yksinäisimmässä asumuksessa. Puljeri oli syönyt vahvasti ja meni sikeään uneen, vaikka tarkoitus oli vain torkahtaa. Hän heräsi äkkiä, tunsi nukkuneensa raskaasti eikä tietänyt miten kauan oli nukkunut. Tuntui siltä, että kauan. Hän koppasi turkkinsa penkiltä, jonne oli pannut sen päänalaisekseen ja haparoi oveen päin. Hiilos vielä hehkui, hän olisi helposti saanut tulta, mutta mitäpä hän sillä. Hiljaa painui ovi kiinni hänen jälkeensä.

Vanha tamma tunsi isäntänsä otteen sellaiseksi jommoinen se oli joskus, kun tultiin kauppiaalta. Se meni minkä pääsi. Ja Harto istui reenperässä, toinen jalka riipuksissa yli laidan. Lumeen upposi syvät jäljet ja ne pysyivät ainoina koko matkan. Maantiekin oli täällä syrjätietä, jota harvoin kuljettiin. Harto nyki kaiken aikaa hevosta suupielistä, peläten myöhästyvänsä, ja hänen ajatuksensa kiersivät siinä yksinäisessä, jokapäiväisessä elämässä, jota hän vankilasta päästyään oli viettänyt, pian jo toistakymmentä vuotta, ja vanhoissa asioissa, jotka väkisinkin tulivat mieleen aina kun kirkonkylään päin kulki.

Toltin mäessä veti hevonen vaivalloisesti.

Tässä näki hän äitinsä viimeisen kerran. Sitten on vuosia.

Mikä ihmeellinen lienee äidin muistossa.

Tuolla ojassa hän makasi pyhäinmiesten aattona, kun nimismies ajoi ohitse, häntä etsien. Ei löytänyt, kettu!

Mutta koko kirkonkyläpä nukkuu. Eikö nykyaikana sitten enää sytytetäkään kynttilöitä ikkunoihin jouluaamuna? Jumalisempia ennen oltiin. Alatalon ikkunarivi loisti aina kuin sisässä olisi ollut tulipalo. Sellaista ikkunariviä ei ollut pappilassakaan. Eikä sellaista tyttöä kuin Alatalossa. Kukaties olisi Puljerin Harton elämä tullut toisenlaiseksi ilman sitä ihmistä. Silloin se kaikki alkoi, Sandran päivillä. Puutarhanpuoleisessa peräkamarissa. Kuka käski Ylitalon pojan tulla rehentelemään. Hänen piti tietää, ettei Hartoa käynyt härnääminen. Siinä ikkunassa oli sittemmin palanut tuli pimeät yöt umpeensa niin kauan kuin tyttö oli kotona. Hän oli säikähdellyt ja pelkäsi pimeässä. Sen Harto kuuli kauppiaalla vasta toissatalvena, kun Sandran kuolemaa mainittiin.

Mutta ihan hän nyt uskoisi erehtyneensä päivistä, niinkuin entinen metsäkyläläinen, jollei kauppiaalla nimenomaan olisi kuullut, että joulupäivä lankeaa täksi päiväksi. Eikö olisikaan jouluaamu? On oudon pimeää eikä kuulu kellonsoittoa.

Mutta onpa kirkko sensijaan valaistu. Mitä lajia valoa lieneekään täynnä, ei sitä kyntteleillä ennen tällaiseksi saatu.

Kirkkotarhan aidassa ei näy ainoaakaan hevosta. Ne ovat taasen niitä uuden ajan keksintöjä, ettei hevosia saa olla kirkonmäellä. Tamma ei tahdo kulkea. Se mahtaa tuntea, ettei tänne ole lupa tulla. Se korskuu niinkuin metsänpedon likeisyydessä eikä huoli piiskastakaan. No, kai hän toki hevosen saa tottelemaan. Hän lyö ja lyö! Ja tähän hän sen panee, ei nyt ole aikaa lähteä etsimään kortteeripaikkaa.

Kun Puljeri on saanut hevosen kiinni ja heinätukon sen eteen, hämmästyy hän taasen: lumi lepää kuin ehyt vaate kirkon edustalla, ei yhtä jälkeä missään. Valkoinen vaippa ulottuu porraskivien päällitse pienen matkaa ylös seinää, niinkuin paita, joka menee leukaan saakka. Puljeri seisoo ja katselee temppeliä, jonka ikkunoissa väräjää sininen valo. Eikö Jumala nyt enää päästäkään sisään suuresta ovestaan? Takateitäkö ihmisten pitääkin astua? Hän yrittää kuin yrittääkin kuitenkin tästä, mistä ennen on tottunut kulkemaan.

Ovi lentää äänettömästi auki niin pian kuin siihen koskee ja Puljerin edessä on kirkko täpötäynnä kansaa. Kruunuissa palavat korkeat, kapeat liekit, siniset kuin salama. On niin valoisaa, että silmiä sokaisee. Kaikki ihmiset istuvat virsikirjat auki käsissään ja pappi seisoo, kädet ristissä, alttarilla. Juhlallisuus on niin suuri, että Puljeri katsoo itselleen paikkaa ovensuusta, jotta ei häiritsisi, mutta kun ei sitä ole, täytyy hänen mennä edemmäs. Askeleet kaikuvat kumeasti seinästä seinään, vaikka hän koettaa astua hiljaa. Yhdessä penkissä on tilaa, siinä istuu yksi ainoa ihminen ja sen viereen hän painuu, pää käden varassa, kuten kirkkoon tullessa on tapana siunata. Hänen sydämensä lyö niin että korvissa takoo. Vanhasta tottumuksesta sanelee hän jotakin rukouksen tapaista. "Minä vaivainen syntinen ihminen, joka synnissä sekä siinnyt että syntynyt olen ja vielä sittenkin kaikkena elinaikanani syntisesti…" ääntelee hän ottaen ensimmäisen lauseen minkä muistaa. Mutta eikö tämä olekin sama penkki, jossa isävainajan oli tapana istua? On. Sama viallinen naulakin on paikoillaan, naula, johon hän lapsena ripusti lakkinsa. Hän hypistelee sitä varmuuden vuoksi ja huomaa, että se todella on sama. Outo värähdys käy hänen lävitseen ja hänen tekee mieli yhtyä veisuuseen. Hänellä ei ole kirjaa, sellaisia ei ole koko Puljerin asumuksessa. Mutta kun hän päänsä nostaa, näkee hän kirjan valmiina edessään. Se on vanha nahkakantinen oudon tuttu kirja, kellastuneilla lehdillään suuria kirjaimia. Vanha käsi pitelee auki lehtiä ja Puljerin silmät sattuvat sanoihin:

Ken Herran tuomion kiertää voi? Se likeltä tapaa ja kaukaa. Kun viimein torvi se kauhia soi, Kuin kestänen silloin mä raukka? Mua syntistä armahda Herra.

Voi hirmua! maata kun tähystelen: Tääll' ompi mun syntini tehdyt! Voi mua! kun katson ma taivaasehen, Kaikk' kaikki ne siellä on nähdyt! Mua syntistä armahda Herra.

Mikä jouluvirsi tämä on? Ennen veisattiin "Enkeli taivaan" ja muita iloisia virsiä. Hän ei saa kiinni tästä nuotista. Hän ei kuule mitään. Kaikki nuo ihmiset veisaavat hartaasti, päätä kääntämättä. Mutta ei kuulu mitään. Ei hän vielä mokomassa ole ollut. Onko hän tullut kuuroksi? Ei hiiskahdusta hän kuule. Vihdoin päättyy virsi ja kirjat sulkeutuvat, ääneti ja kaikki yhtaikaa. Vanha käsi, joka asetti kirjan hänen eteensä, jää lepäämään kannelle. Suonet nousevat sinisinä ja pullistuneina keltaisesta, luutuneesta lihasta. Pappi lähtee alttarilta ja nousee saarnatuoliin, mutta ei kuulu ainoatakaan ääntä. Hän liukuu niinkuin varjo ja kun hän on lukenut rukouksensa ja alkaa puhua, ei kuulu mitään.

Puljeria alkaa suututtaa. Kyllä tämä saa olla viimeinen kerta. Tällaiseen hulluun menoon hän ei enää ikinä lähde. Pettipä ääni hänet tällä kertaa, vaikka silloin kerran johdatti sudenkuopalle. Ei ääniin näy olevan uskomista. Juoksuttavat perässään kuin kaiku, pitävät pilkkanaan ja saavatkin pitää jokaista, joka on niin hullu, että niitä kuuntelee. Hän on ollut ja hän onkin pilkan ja naurun arvoinen. Mutta hänpä tästä heittääkin tämän joulujumalanpalveluksen kesken ja lähtee reelleen ja ottaa hyvän kulauksen omaa kuusenjuurellistaan. Sitä on reen pohjalla, heinien alla.

Hän sylkäisee ja tarttuu lakkiinsa noustakseen, kun pappi nostaa kättään saarnatuolissa. Hän on pitkä ja laiha. Puljeri ei kuule enempää kuin äskenkään, mutta hän tuntee papin Vaaleriksi, joka kävi hänen luonaan pitäjäntuvalla, silloin kun häntä vietiin vankilaan ja vartijoita oli joka ovella ja ikkunoiden takana, eikä ketään päästetty häntä puhuttelemaan. Eikö Vaaleri sitten olekaan kuollut? Kovin on valkea kasvoiltaan.

Naisten penkeistä, mustien huivien keskeltä, kääntyy hitaasti valkohuivinen pää ja Puljeri tuntee Alatalon Sandran. Hän on laiha luita myöten, silmäterät ovat suuret ja liikkumattomat. Kovin on valkoinen hänkin. Eikö hänkään ole kuollut?

Mutta tuo poika tuolla on varmasti kuollut. Se hukkui uimatiellä rippikoulua käydessään. Se on Havin Heikki, Harto otti kerran markan hänen taskustaan. Se on vielä yhtä nuori kuin silloin rippikoulua käydessä ja Harto on harmaapää. Vieressä istuu ihmisiä, jotka hän muistaa nähneensä lapsuudessaan, vaikk'ei muista nimiä. Isä. Vaari. Rikas Hollon isäntä, jonka hevonen potkaisi kuoliaaksi. Poliisikonstaapeli Viikreen. Vanginvartija Mustonen. Samat miehet, toisella takaraivo murskana, toisella haava sydämessä. Sitä ei näy, mutta se meni niin suoraan, että mies silmänräpäyksessä kuoli. Kyllä Harto muistaa. Ylätalon Risto, ohimossa reikä täynnä hyytynyttä verta. Hän on varmasti kuollut, Harto itse puhkaisi reiän ohimoon. Täällähän on paljaita vainajia, sentähden ovat he niin valkoiset.

Tuolla käytävän toisella puolella istuu kaksi naista, sylissä pienet lapset, kiedottuina piukkoihin kapaloihin. Ja tuolla naisella tuossa on pitkät, pellavankeltaiset suortuvat ja siniset silmät, mutta suu nauraa mielipuolen naurua.

Pois täältä, pois täältä.

Äkkiä siirtyy vanha käsi virsikirjan kannelta Harton kädelle ja kosketuksen mukana karkaa jäinen kylmyys hänen jäseniinsä. Hänen vieressään istuukin vanha vaimo, vaikka hän luuli tulleensa miesten puolelle.

— Lapseni, kuulee hän vaimon sanovan ja tuntee äitinsä äänen, — ethän vielä ole vainaja. Olet tullut vainajien joulukirkkoon.

Harto yrittää ylös, mutta käsi pitelee kiinni.

— Joko pian tulet?

Ääni on lempeä ja itkunsekainen kuten silloin Toltin mäessä, ja silmät katsovat kuten silloin. Harto riuhtaisee irti kätensä ja karkaa ovea kohti kruunujen alitse, joissa kynttilät palavat liikkumattomilla, sinisillä liekeillä.

Hän pääsee tajuihinsa, kun elävät ihmiset ajavat joulukirkkoonsa. He tulevat helisevin valjain ja meluten ja sotkevat lumen jalkoihinsa. Harto ottaa lunta viereltään hangesta ja pyyhkii sillä kasvojaan. Hänen hevosensa on temponut poikki toisen ohjan ja kaatanut reen. Harto ei käy sitä kurittamaan, vaikka se näkyy sitä odottavan. Hiljaa lähtee hän ajamaan sydänmaataan kohti. Nyt loistavat kylän ikkunat. Alatalon pitkässä ikkunarivissä on puutarhanpuoleinen viime ikkuna pimeänä.

Riikka ei voinut salata säikähdystään, kun Harto astui tupaan. Hän laski leipäsäkin pöydälle vaimonsa eteen ja puhui silmiin katsomatta.

— Sinun täytyy heti lähteä maailmalle. Tässä on leipää ensi hätään. Minä otan kauppiaalta rahaa, kun pyhät, ovat menneet. Saat käydä sieltä hakemassa.

Harto läksi ulos ja viipyi poissa niin kauan kuin hän luuli Riikan tarvitsevan kootakseen vaatteensa. Mutta kun hän palasi tupaan, istui Riikka penkillä ja itki, pää sylilapsen poskea vastaan.

— Joko lähdet? sanoi Harto kovasti ja nosti kättä ikäänkuin lyödäkseen.

Riikka säpsähti ja nousi ylös, muttei laskenut lasta sylistään.

— Entä lapset? sanoi hän.

— Otat mukaasi.

— Miten minä ne elätän?

— Minä pidän niistä murheen niin kauan kuin olen hengissä.

Riikka astui liedelle ja tarttui neuvottomana johonkin astiaan, joka käteen sattui. Hän nieli kyyneliään, mutta vähäväliä tyrskähti itku väkivaltaisesti esiin.

Harto ajatteli, että onko hänen noin vaikea, ja hänen teki mieli ottaa lapsi syliinsä ja painaa poskensa siihen, missä Riikan poski oli levännyt. Mutta hän meni ulos ja löi kovasti oven kiinni jälkeensä.

Hän viipyi kauan poissa, kulutti aikaansa tietämättä itsekään missä ja odotti näkevänsä koko joukkonsa jättävän asumuksen. Kun ei mitään kuulunut, alkoi häntä suututtaa ja hän astui sisään.

Riikka oli pannut ruoan pöytään ja ottanut leivät pussista. Ne olivat korkeana röykkiönä puurovadin ja kalakupin välillä. Kaikki istuivat pöydässä, ikäänkuin eivät olisi aikoneetkaan tehdä lähtöä. Veri kuohahti vanhassa miehessä; hänen kätensä pusertui nyrkiksi. Riikka katsoi häneen niinkuin lintu, joka on tarttunut ansaan ja odottaa kuoliniskua. Harton kurkkuun nousi itkettävä kipu.

— Mennään vihille, virkkoi Riikka pitkän hiljaisuuden perästä.

Silloin välähti miehen kädessä puukko ja lapset pakenivat nurkkiin. Puukko iski pöytään naisen edessä.

— Vai en minä enää saa teitä kirottuja tottelemaan! Menettekö paikalla, taikka lähetän teidät yhtäpäätä taivaan joulukirkkoon.

Suupielet vaahdossa ja silmät verissä seisoi Harto naisen edessä, mutta Riikka oli yhtäkkiä ikäänkuin kasvanut ja puolusti itseään.

— Tämä on minun kotini.

Harto katsoi häntä silmin, joissa terä ja valkuainen olivat sekaisin, ja vastasi:

— Minä olen sinun isäsi, joko tottelet?

Ja läksi samassa ulos.

Silloin meni Riikka mykäksi. Kerran painoi hän kovasti käden sydänalaansa vasten ja kävi sitten haeskelemaan vaateriekaleita lasten ympärille. Hän kantoi pienintä lasta sylissään, muut huppuroivat lumessa hänen helmoissaan.

Harto näki kaukaa metsänlaidasta kuinka he menivät.