MÄENPÄÄN PAULIINA

Syrjärannan seurakunta oli taasen pitkästä aikaa joutunut pappisvaalien eteen. Kaikki oli tapahtunut laillisessa järjestyksessä: Piponius, kirkkoherra, pitäjän ainoa pappi oli kuollut, virka oli julistettu haettavaksi, ehdokkaat ja vaalipyhät olivat määrätyt. Uusi virkeys oli sekin vaalien lähestyessä tullut seurakuntaan, varsinkin oli virkeys huomattavissa Mäenpään emännässä Pauliinassa. Häneen etupäässä kääntyivät seurakuntalaisten katseet ja lienevät siellä kaukana kääntyneet kapitulin herrojenkin katseet, sillä tiedettiinhän se hengellisissä piireissä yleisesti, että Pauliina valitsi papit Syrjärantaan.

Ei hänen toimiaan ollut tällä alalla sopinut moittia. Piponius oli ollut kunnon mies, ja kristitty, vaikk'ei Herra ollut suonut hänelle saarnalahjoja enempää kuin messuääntäkään. Mutta sittenpä syrjärantalaiset olivatkin saaneet pitää hänet, ei hän ollut hakenut pois niinkuin ne lahjakkaammat papit, jotka Pauliina aikaisemmin oli hyvällä ymmärryksellä ja kaikinpuolisella käsityksellä seurakunnalle katsonut. Kahden virstan päähän väitettiin kuuluneen, kun Silvenjus alttarilla messusi, että "Hee-e-rraa — olkoon — teidän kaa-anssanne". Kyliä oli Silvenjus saanut kaikinpuoleiset lahjat, mutta kulkupuheita ei hän ollut osannut välttää, poikamies kun oli, ja poishan hän pian haki ja suurituloiseen seurakuntaan pääsikin. Erinomainen hengenmies oli ollut Elias Hirvonen, mutta oli poloinen mennyt naimisiin naisen kanssa, joka enemmän muistutti villikissaa kuin pappilanrouvaa. Kun Hirvoset vapunpäivänä olivat muuttaneet Syrjärantaan, niin pastorska jo toukokuun lopulla hyökkäsi maantiellä, Paavilaisen puodin tienoilla, itse Pauliinan kimppuun ja vaati häntä tilille siitä, että hän olisi sanonut heidän, Hirvosten lapsista, että ne olivat kuin lapset Otjiikan-Pinkuessa. Saattoi Mäenpään emäntä kerskata tuttavuuksillaan Otjiikan-Pinkuessa ja Ovambo-maassa, koska hän aina pitkin kirkonmäkeä kerskasi silläkin, että hän oli Lähetyssanomien vanhin tilaaja näillä mailla, mutta pappilan lapsia ei tarvinnut tulla haukkumaan!

Herra siunaa, vai että hän, Mäenpään Pauliina, olisi puhunut jotakin Otjiikan-Pinkuen lapsista! Toki hän aina piti nämä lähetysmaat siksi pyhinä, ettei sekoittanut niitä näihin maallisiin. Ja siksi toiseksi kuului pakanalapsista kasteen kautta tulevan niin hyviä kansalaisia taivaan valtakuntaan, että näistä valkoisista harvoin sellaisia sai. Niinkuin sen näki joskus pappienkin lapsista Ja Pauliina sanoi pastorskalle vielä senkin, ettei heitä, Hirvosia, olisi näillä maillakaan, jollei Pauliina olisi lyönyt pöytään kahtatuhatta ääntänsä.

Ei ollut kastetulle ihmiselle kunniaksi, mitä kaikkea pastorska Pauliinalle sanoi. Hirvoset eivät tulleet Syrjärannassa pitkäikäisiksi. Ei suinkaan pastori Hirvonen missään voisi olla montakaan vuotta, rouva sen teki mahdottomaksi. Ja muuttaneetpa he olivatkin yhtä mittaa, olihan Pauliina sen kuullut, Mäenpää kun oli tienristeyksessä ja koko kulkeva kansa kun piti talon suurta pirttiä kortteeripaikkanaan. Tämä nykyaika tahtoi lukea kaikki lehdistä, kirjaviisautta se ajoi takaa. Pauliina ei pitänyt muita lehtiä kuin Lähetyssanomat, mutta hän kuuli matkamiehiltä kaikki uutiset, niinkuin murhatkin ja kuolemantapaukset. Ja matkustavien kautta kuuli hän kaikki uutiset pappis-alaltakin. Ne tarvittiin kaikki tarkkaan, kun tuli kysymys pappisvaaleista.

Hukassapa olisikin oltu, jos olisi otettu pappi vain hänen vaalisaarnansa perustuksella. Vaalisaarnanhan saattoi valmistaa huonolahjaisempikin. Eikähän sitä tietänyt, kun nyt papinkin saarnatuolissa näki, minkämoisen ihmisen hän oli nainut. Mutta kun kaikesta otti selvän etukäteen, niin silloin ei joutunut pulaan.

Kyllä Mäenpään Pauliinalla oli oikea järki ja tarkoitus näissä kirkollisissa asioissa. Eivät suotta pitäjäläiset häneen luottaneet.

Tosin Syrjärantaan hiljan oli muuttanut muuan nuori isäntämies, Ratinen, ja hän näytti haluavan sekaantua joka asiaan. Ja niin hän nytkin kuului kehuskelevan Jokista, joka oli kolmannella vaalisijalla. Martti Jokinen, hän oli muka uuden ajan pappi, joka otti osaa nuortenkin harrastuksiin. Kaikissa tansseissa ja iltamissa nyt kerskailtiin, että siitä sitä saadaan oikein Syrjärannan profeetta.

Mäenpään emäntää epäilytti jo ensi hetkestä pappi, jonka puolta Ratinen piti. Ja pian Mäenpään tupaan sattuikin matkamiehiä, jotka tiesivät mikä tämä Martti Jokinen oli miehiään. Sellainen se oli tanssiva pappi. Häissäkin kuului tanssineen kerran, pari, morsiamen kanssa, omaa rouvaansa sanottiin tanssittavan pappilan salissa, vaikk'ei vieraitakaan ollut. Nuori iloinen rouva hänellä oli.

Johan Pauliina vähemmästäkin ymmärsi, ettei tällaisesta papista ollut Syrjärantaan. Jossakin kaupunkipaikassa sellainen saattoi mennä, koska tietysti sellaisellakin täytyi olla paikka ja leipä. Ymmärsivät sen syrjärantalaisetkin, ettei tanssiva pappi menestyisi täällä.

Nyt oli siis valittava Oulaan kirkkoherran Eemeli Johanssonin ja Näsilän kappalaisen Heikki Tammilehdon välillä.

Johanssoni kuului jo olevan vanhanpuoleinen — minkä vuoksi hän haki pois Oulaasta? Oulaan mies sattui parahiksi tulemaan Mäenpään tupaan tarjoamaan silakoita. Emäntä osti silakoita ja tarjosi vuorostaan miehelle kahvia. Kas, Johanssonilta oli rouva kuollut ja niin hän suri, ettei enää tahtonut jäädä asumaan samaan paikkaankaan. Ihan oli kirkkoherra surussaan ränstynyt. Saattoi sentään elpyäkin, kun pääsisi uuteen paikkaan.

Jopahan häntä tässä elvyttämään, ajatteli Mäenpään emäntä. Ei mahtanut kristillisyys silloin olla oikealla tolalla, kun antoi surun sillä tavalla saada valtaa. Monta miestä sai Pauliina kahvittaa, ennenkuin pääsi Johanssonin lahjoista täysin selville. Mies parka taisi olla ihan ihmispelko, kun pyrki aina kauemmas junasta, niinkuin nyt Oulaasta Syrjärantaan. Toiset väittivät hänen pyrkivän turmeltumattomammille seuduille. Ohoh, että tämä Syrjäranta olisi ollut turmeltumaton, kun sellaisenkin Ratisen puheita kuunneltiin. Siellähän ruustinnavainajan hautakin oli Oulaassa. Pauliina oli heti isäntävainajan kuollessa ostanut haudan itseäänkin varten. Syrjärannan seurakunnan suhde Oulaan kirkkoherraan Johanssoniin oli sitä myöten selvä.

Entä nyt sitten Näsilän kappalainen, Tammilehto? Hyvät hevoset hän kuului pitävän, oikein sellaiset kirjoihin merkityt, ja hyvän saarnamiehen ja messupapin hänen sanottiin olevan. Rouva oli jotakin ylhäistä sukua, ja kovin hienot kalustukset oli pappilassa. Niin kertoivat Näsilän miehet.

Emäntä nauroi. Hän tiesi jo mitä syrjärantalaisilla oli odotettavissa Näsilän kappalaiselta. Ensinnäkin sellainen hieno rouva tietysti vaatisi suuria korjauksia pappilassa. Piponiuksen aikana olivat rakennukset ränstyneet ja maatkin oli vuokralainen nylkenyt puhtaiksi. Tiesihän ne vuokraajat.

Jokohan tässä piti ruveta ajattelemaan neljättä? Missä se mahtoi olla se Kiisken Matin ja Maijastiinan poika, joka takavuosina kävi taloissa pyytelemässä lukuapua? Sanottiin hänen ensin menneen seminaariin ja sitten ruvenneen papiksi. Nestori vielä olikin nimeltään, kyllä emäntä hänet muisti.

Tämä virkaatekevä, jonka kapituli oli tänne lähettänyt — eikö nyt ollut vanhempaa panna näinkin suureen seurakuntaan! Liian lapsi se oli Helenalle, Piponiuksen nuorimmalle tyttärelle, joka siinä vielä oli naimattomana. Niin, epätietoista oli tällä kertaa papinvaalin onnistuminen. Ratinen se vain puhui Jokisensa puolesta.

Silloin tapahtui eräänä sunnuntaina, että outo mies — vai herrako hän olisi ollut — astui kirkkoon ja asettui toiseen penkkiin alttarista, juuri sille kohdalle, missä Mäenpään Pauliina istui naisten puolella. Mies — vai herrako hän olisi ollut — viipyi niin hartaasti suullaan penkkipöytää vasten, ettei sellaiseen oltu totuttu Syrjärannassa. Äänikin hänellä oli kuin lukkarilla, yli muiden äänten se vain veisatessa kuului. Ja kellonperät olivat puhdasta kultaa. Herra se oli, mutta mitä hän täältä haki?

Pauliina tarkkasi vierasta silloin tällöin tiukkaan. Vieras kuitenkaan ei kiinnittänyt katsettaan muuta kuin alttaritauluun ja pappiin. Keskellä virttä, värssyjen välillä, kääntyi Mäenpään emännän pää tuontuostakin miesten puolelle.

— Viisikymmentäkolme penniä kolehtia kumminkin on tiedossa, kuiskasi suntio lukkarille, joka saarnan alettua oli tullut alas sakastiin ja valmistautui lähtemään pienelle kävelylle. Piponius oli kieltänyt kävelyt saarnan aikana, mutta tämä nuori virkaatekevä toki ei ollut sanonut mitään.

Kirkossa istui todella Mäenpään emäntä, joka aina pani haaviin viisikymmentä penniä, ja ne kolme äijää, torppari Nikkilä, setämies Wireeni ja talollinen Niinimäki, jotka kukin aina panivat yhden pennin. Miehet torkkuivat kukin haarallaan, mutta emäntä istui valppaana, nenällään suuret silmälasit. Nämä tällaiset tavalliset pyhät tuottivat enimmäkseen vain mustia rahoja, yhteensä pari kolme markkaa ja ehkä jonkin napin.

Mutta tänäpä pyhänä tapahtui jotakin aivan outoa. Suntio apulaisineen oli kokenut peräpuolen kirkkoa ja tuli vieraan kohdalle. Tämä ei piilottanutkaan käteensä rahaa, niinkuin muut haavia lähestyessään, vaan laski kaikkien nähden kymmenmarkkasen vanhan haavin pohjalle. Suntion rinnassa hypähti sydän. Olisipa hänenkin kolehtipyhänsä osalle kerran sattunut tuollainen sanankuulija! Kaikkien silmät penkissä seurasivat kymmenmarkkasen matkaa Syrjärannan kirkonhaaviin. Mäenpään emäntä oli noussut seisomaan ja haki taskustaan alushameen laskoksista kukkaronsa. Se valkoinen pikkuraha, joka oli ollut hänen kädessään, joutui keskiosastoon pienen salvan taakse ja seteleistä tuntui nyt olevan kysymys. Vihdoinkin käänsi vieras katseensa tännepäin, niin että saattoi nähdä kasvot. No jo nyt… Kiisken Matti-vainajan poikahan se oli, Nestori! Pauliina teki äkkiä päätöksensä: hän oli sattumalta saanut eräältä lainamieheltään korkorahan juuri ennen kirkkoon tuloa, sen hän äkkiä levitti virsikirjansa päälle, taittoi kokoon ja laski haaviin. Sellainen raha… oliko se tosiaankin satamarkkanen? Virkaatekevä kirkkoherra ilmoitti saarnan loputtua kolehdin tuottaneen köyhille ylioppilaille satakaksitoista markkaa ja yhdeksänkymmentäkolme penniä. Sieti sitä seurakunnan arvailla, mistä ne sellaiset rahat olivat tulleet. Pian siitä sentään selvä otettiin.

Mäenpään emäntä seisoi käytävällä ja odotti, että vieras herra lopettaisi siunauksensa. Kauan hän suullaan viipyi penkkipöytää vasten, varmaan hänellä oli tunnollaan jokin erikoinen asia. Vihdoin viimein hän nousi.

— No, eikös se ole se… se pastori Kiiski, se Nestori?

Vieras hymyili nöyrän arvokkaasti.

— Herran terveeks vain, emäntä, Herran terveeks. Että emäntä vielä tunsikin. Monta kertaahan minä Mäenpäässä… Ja aina pistettiin käteen voileipä tai vehnäispytky. Niin, ja sainhan minä isäntävainajan vaatteetkin, kun seminaariin läksin. Kyllä minä muistan, Jumala, kaiken hyvän lahjan antaja, vain palkitkoon…

Liikutuksesta yskähdellen astuivat molemmat läpi kirkon ja tulivat aurinkoiselle kirkonmäelle.

— Ja tänne kotipuoleen on taas tultu, sanoi emäntä.

— Niin, ainahan se kotipuoli vetää. Teki mieli käydä katsomassa vanhuksien hautoja. Kivikin täytyy toimittaa kelin aikana…

Emäntä yskähteli.

— Missäs kaukana pastori oikein on ollut… vai saako vallan rovastiksi kutsua?

— Mitäs niillä maallisilla on väliä… kirkkoherrahan minä…

Hän rupesi selittämään elämäänsä ja olojaan. Emännän hevonen kuopi malttamattomana maata. Muu kirkkokansa jo ajaa helisteli kujilla ja jäällä. Niin, mitäpä vikaa tässä kirkkoherra Kiiskessä oli — mitäs siitä liian komeasta ulkomuodosta. Kova messuääni kumminkin tuntui olevan ja selkeä ulostuonti tässä puhuessa. Eikähän sitä joka mies uhraa kymmentä markkaa kirkonhaaviin.

— Meillä on nyt sitten kanssa papinvaalit edessä, sanoi emäntä.

— Niin aina, niin aina.

— Eikös kirkkoherran sovi lähteä Mäenpäähän… vai onko minnekkä muuanne menoa?

— Hautuumaallehan minä vain… Mutta onhan tässä vielä päivää, onhan tässä…

— Pitkiähän nämä jo ovat nämä keväiset päivät. Kirkkokahvikin odottaa siellä Mäenpäässä.

Hevonen oli niin menossa, että emäntä töintuskin pääsi rekeen. Kirkkoherra asettui hänen rinnalleen. Kulkuset helisivät, vällyt leiskuivat ja renki suojeli, jalka ojollaan, rekeä kaatumasta mutkissa ja käänteissä iljankoisella tiellä.

Ikkunoistaan katselivat kirkonkyläläiset palsamien ja pelargonioiden lomitse Mäenpään Pauliinan ja kirkkoherra Kiisken menoa. Kaikki olivat jo ehtineet kuulla kummankin suurista kolehtirahoista ja tekivät johtopäätöksiään. Ei ollut Mäenpään emäntä ensi kertaa pappia kyydissä. Kyllä Pauliina tunsi ne kirkolliset asiat perinpohjin. Taisi ollakin se uusi kirkkoherra, jonka rinnalla hän tuossa ajoi!