← Table of contents
Näkymätön kirjanpitäjä

ISOISET MORSIAMET

Reading edition

Vanhan tarinan mukaan

Norrgårdin kapteenin täytyi tilata tyttärilleen sulhaset aina Ruotsista asti — mitä kreivejä ja ruhtinaita lienevät olleetkaan. Tiesihän sen, ettei täälläpäin ollut ketään, joka olisi ollut mahdollinen korottamaan katsettaan niin isoisten morsiamien puoleen. Kapteeni itse, vaikka oli rikas ja kopea, joi toki lasin rovastin ja kruununvoudin seurassa, ja kutsuttiinhan talonpoikakin istumaan ovensuuhun kapteenin huoneessa, kun hän joutui asialle Norrgårdiin. Mutta tyttäristään kapteeni oli arka. Ei milloinkaan nähty Julia Malvinan tai Anna Sofian vapaasti liikkuvan pihoilla tai teillä. Aina oli heidän seurassaan ulkomainen opettajatar tai heidän kalpea äitinsä. Kirkkoon ajoivat he kerran vuodessa kapteenin itsensä saattamina. Oli kerrottu jonkun ulkopitäjän rikkaan herran joskus yrittäneen lähestyä Norrgårdin tyttäriä, mutta pian olivat huhut vaienneet, arveltiin kapteenin nostaneen kulmakarvojaan, kuten hän teki työmaalla ennenkuin päästi valloilleen kiukkunsa. Kun kapteeni nosti kulmakarvojaan, niin tiesivät torpparinrengit kiirehtiä tarpeellisen välimatkan päähän — ja sulhasetkin ymmärsivät, että Norrgårdista oli käännyttävä paluutielle. He likenivät ikkunaa, olivat katselevinaan taivasta, huomaavinaan illan olevan tulossa ja pyysivät, että käskettäisiin valjastamaan hevoset. Vetäen takaisin ivahymyn, kuten kissa vetää sisään kyntensä, kapteeni otti heidät uudelleen armoihin ja toivotti tervetulleiksi metsästysretkille Laurinpäivän tienoissa, tai uudenvuodenkutsuihin Norrgårdiin. Uudenvuodenpäivänä pidettiin kartanossa kutsut, joihin lähipitäjien naiset varasivat pukuja puolen vuotta ja joita varten herrat paastosivat viikon.

Metsästyskemuihin Laurinpäivän tienoissa saapui kerran, kun Julia Malvina ja Anna Sofia vielä olivat alle kahdennenkymmenennen ikävuotensa, nuoret ruotsalaiset herrat luutnantit Gyldenhjelm ja Silfverbjelke, ja paikkakunnan kansa päätteli heti kapteenin toimittaneen heidät tyttärilleen.

Että Julia Malvinalla ja Anna Sofialla saattaisi olla omaa tahtoa valitessaan rakastettua — se ei johtunut kenenkään mieleen. Toki kapteeni niin tärkeässä asiassa kuin laillisten tyttäriensä naittamisessa pitäisi oman päänsä. Olipa hän naittanut laittomankin tyttärensä, naittanut hänet itse naapuripitäjän kirkkoherralle. Kapteeni kävi armonsa kanssa silloin tällöin häntä tervehtimässä. Norrgårdin armon täytyi taipua siihen, kaikkien täytyi taipua kapteenin tahdon alle. Oli paras nöyrtyä ennenkuin kapteeni valahti valkoiseksi ja kohotti kulmakarvojaan. Hän oli kerran sellaisena lyönyt kuoliaaksi miehen. Ojalta hänet oli löydetty, kasvoissa nyrkin ja kapteenin sinettisormuksen jäljet. Kukaan ei ollut nähnyt mitään, eikähän sitä olisi voitu todistaa, että pieni läpi ohimon kohdalla oli lyöty juuri sinettisormuksella. Paras oli kuitenkin varoa vastustamasta kapteenia.

Eivät Julia Malvina ja Anna Sofia toki olleet yrittäneetkään tehdä sitä. Kapteenilla oli iloa heistä. Jumal'avita, jos hän olisi ollut nuori mies, ei hän olisi tietänyt kenen heistä hän olisi valinnut, vaalean Julia Malvinan, joka oli kuin lilja, vaiko Anna Sofian, jonka tumma kukoistus muistutti ruusua. Leikkivistä lapsista, jotka joskus piiloutuivat isänsä huoneen vaatesäiliöön, missä pidettiin talon kalleimmat juomatavarat, tai karhuntaljojen alle sohvaryhmän suojaan, olivat he kehittyneet sävyisiksi neidoiksi. Iloisina ja kiitollisina ottivat he vastaan helyt ja kankaat, joilla isä halusi heitä koristaa, ja he ilakoivat ja nauroivat kotioloissa juuri senverran kuin tarvittiin, jotta kummitukset pysyisivät poissa vanhasta Norrgårdista.

Tyttäret olivat tuskin alkaneet aavistella, että heidänkin voisi käydä kuten sankarittarien kävi kirjoissa, kun tukholmalaiset kavaljeerit tulivat Norrgårdiin. Puistossa, kellastuvien koivujen alla tytöt tervehtivät vieraita ja tunsivat ensi kertaa miehen suudelman kädellään.

Seurasi sitten päiviä, jolloin koiranhaukunta ja metsästystorvet helähtelivät Norrgårdin sydänmailla. Myöhään yöhön loisti pitkä valaistu ikkunarivi kartanon mäeltä yli hiljaisten vainioiden ja loppumattoman salon. Naurunremahdukset kajahtivat kuin outojen, öisten lintujen kirkuna lämpöiseen pimeään. Lyhyen levon jälkeen heräsi talo taasen meluun, ja tyttäret näkivät vinttikamarinsa ikkunasta metsästysseurueen häviävän sydänmaita kohti. He eivät voineet estää sydäntään sykkimästä.

Sinä aamuna, jolloin kapteeni tyttärineen saattoi vieraita kappaleen matkaa Norrgårdista, pysähdyttivät ruismaita kyntävät torpparinrengit työnsä tehdäkseen arveluja nuorista pareista. Kumpiko tyttäristä naitettaisiin kreiville, kumpiko paronille?

Julia Malvinalle ja Anna Sofialle olivat menneet elokuun päivät pian kuin unennäköä. Mitä oli itse asiassa tapahtunut? Vieraat herrat olivat painaneet huulensa muillekin valkeille käsille kuin heidän.

Kuitenkaan eivät he voineet olla huomaamatta, että heidän isänsä nyt kohteli heitä toisin kuin ennen. Kotiopettajattaret lähetettiin talosta ja tyttäret saivat vapaasti liikkua minne tahtoivat. He ymmärsivät, että heitä nyt pidettiin täysikasvuisina ja odottivat jännittyneinä mitä seuraisi.

Eräänä päivänä ilmestyi taloon kulkija, joka pyysi saada saarnata tuvassa kartanon väelle. Kun hänellä oli taskussa rovastin suojeluskirje, ei kapteeni kieltänyt.

Julia Malvina ja Anna Sofia näkivät kulkijan astuvan yli lumisen pihamaan ja heidän kävi sääli häntä. He veivät hänelle ruokaa tupaan ja sytyttivät pöydälle kynttilät. Mitä saattoi väsyneellä miehellä olla sanomista?

Kauan viipyivät he tuvassa, kynttilät paloivat loppuun ja yhä puhui vanhus. Pieni seurakunta makasi polvillaan maassa, aatelisneidot notkistivat polvensa hekin.

Ja kun he sitten astuivat tuvasta tähtitaivaan alle, eivät he enää olleet samat kuin sinne mennessään. Monen muun kanssa olivat he saaneet iskun sydämeensä ja tunsivat syntisyytensä ja maailman turhuuden.

He eivät senjälkeen enää laulaneet eivätkä ilakoineet, eivät he myöskään nauraneet.

Kapteeni kävi siihen aikaan käräjiä kahdenkin naapuripitäjän kanssa rajoista ja kalavesistä. Hänellä oli muutakin tekemistä kuin seurata naistensa asioita. Vasta kuukausien perästä, sinä aamuna, jolloin hän läksi tavanmukaiselle Tukholman-matkalleen, näytti hän yhtäkkiä huomaavan, että hänen tyttärissään oli tapahtunut muutos. Hän korotti Julia Malvinan päätä, katsoi häntä silmiin ja sanoi:

— Olette molemmat laihtuneet ja rumentuneet — katsokaa vain, että jouluksi saatte ruusut poskillenne. Niitä tarvitaan silloin.

Metsästysjuhlat vuosi sitten tulivat tyttöjen mieleen. Kuinka iloiset silloin — nyt kuinka synnilliset ja tuomittavat!

Kun kapteeni joulun alla palasi kotiin, olivat he ehtineet varttua uudessa uskossaan. Tummissa, karuissa pukimissa kohtasivat he isänsä. Hän ei ollut tuntea heitä ja kysyi mitä oli tapahtunut.

He olisivat tahtoneet heti kertoa siitä uudesta elämästä mikä oli heidät täyttänyt, mutta he kuuntelivat äitinsä rukousta, pusersivat kiinni huulensa ja vaikenivat. Eräänä päivänä, kun isä mittasi heitä silmillään kantapäästä kiireeseen asti ja pilkkasi heitä, oli heidän vaikea vaieta. Kuinka rakkaiksi kävivätkään tämän jälkeen karkeat, tummat vaatteet, jotka olivat yhteiset kaikille Vapahtajan seuralaisille.

Kerran illansuussa tuli äiti hätääntyneenä tyttäriensä luo.

— Lapset, sanoi hän, — teidän isänne rakastaa teitä paljon, kun hän on tämän kärsinyt. Mutta älkää enää ärsyttäkö häntä. Eikö Jumalalle ole yhdentekevää mitä vaatteita te käytätte. Hän kysyy ainoastaan sydäntänne. Olenhan minäkin taipunut.

— Minä en taivu, sanoi Anna Sofia ja hänen kasvonsa loistivat hämärästä.

— Joka minun perässäni tahtoo tulla, kuiskasi Julia Malvina, — hän kieltäköön itsensä…

Laatikot ja kääröt, joita kapteeni oli tuonut matkaltaan, seisoivat suurena röykkiönä arkihuoneen permannolla. Isä oli tottunut siihen, että tyttäret ilakoivat hänen ympärillään, kun hän niitä availi. Nyt eivät he tulleet, vaikka äiti kävi heitä noutamassa. Silloin astui isä valkoisena heidän eteensä.

— Isä, huusi toinen tyttäristä, — me olemme antaneet sydämemme Vapahtajalle emmekä…

— Vai niin, sanoi kapteeni, — ne olivat aikaisemmin annetut kahdelle nuorelle herralle ja he pitävät ne, saatte olla siitä varmat.

Kapteeni naurahti.

— Isä, älkää pilkatko, rukoili toinen tyttäristä, — Jumala ei anna itseään pilkata.

— Mutta minun te luulette antavan! Kapteenin nyrkki tärähti pöytään.

Tyttäret seurasivat isäänsä arkihuoneeseen ja heidän eteensä kasattiin helyjä, jotka kerran olivat täyttäneet heidän mielensä riemulla. Nyt viilsivät värit heidän silmissään. He saivat kuulla, että kaukaiset vieraat pian saapuisivat ja että uudenvuodenkemut tulisivat komeammat kuin milloinkaan. Jokainen isän sana soi heidän korvissaan kuin kuolinkellon läppäys.

Elämä heidän ympärillään kiristyi kiristymistään, kuten silmukka hirtettävän kaulan ympärillä. He koettivat synnillisiä vaatteita ja valmistivat synnillisiä pitoja. Eräänä päivänä, kun vanha ompelija oli pukenut tulipunaisen puvun Anna Sofian ylle, karkasi tyttö kuin mieletön pihamaalle, missä kapteeni leikitteli nuoren orivarsan kanssa.

— Isä! huusi hän, — armahtakaa meitä! Me olemme kihlatut taivaalliselle yljälle emmekä voi taipua… Enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin…

Hän oli hetkisen puhunut, kun Norrgårdin herran nyrkki kaatoi hänet maahan. Hän makasi kuin veritäplä lumella.

Katuiko kapteeni vai koetteliko hän vain uutta keinoa? Hän alkoi kohdella naisiaan ystävällisesti. Joulujuhla kului rauhallisena Norrgårdissa ja uusivuosi lähestyi paukkuvan kylmänä. Julia Malvinan ja Anna Sofian mieliin oli syttynyt pieni toivon kipinä. He odottivat jotakin ihmeellistä pelastusta ja antoivat, taipuen äitinsä rukouksiin, kuin unessa panna ylleen juhlapuvut.

Kuin unessa astuivat he niiden komeiden herrain eteen, jotka olivat saapuneet niin kaukaa. Silloin tapahtui heille jotakin odottamatonta. Kun he tunsivat suudelman kädellään, heräsivät he kuin painajaisesta ja mennyt riemu täytti heidän sydämensä. Kapteeni saattoi olla heihin tyytyväinen. Heidän punastuksensa ja heidän hymynsä oli ihastuttava.

Mutta sitä kesti vain hetken. Tuskin olivat he vaihtaneet ensimmäiset sanat kaukomatkaisten kanssa, kun he ymmärsivät, että synti oli ottanut heidät valtoihinsa. Julia Malvina sen ensin tunsi, pakeni huoneeseensa ja heittäytyi polvilleen. Pian oli sisar hänen rinnallaan. Turhaan koetettiin heitä houkutella alas. Eivät rukoukset eivätkä uhkaukset auttaneet. He katuivat hurman hetkeä, jonka äsken olivat eläneet, ja tämä katumus teki heidän päätöksensä entistä lujemmaksi. Vihdoin alkoivat tanssisävelet soida. Heidän korvissaan vihloi, he tunsivat, etteivät voisi tinkiä.

Alhaalla suuressa salissa alkoi tuntua kaamealta. Sävelet soivat, mutta kukaan ei lähtenyt avaralle, kiiltävälle lattialle. Alettiin kuiskailla. Vinttikamareihin johtavissa portaissa juostiin. Vihdoin reväistiin salin kaksoisovet levälleen ja kapteeni, taluttaen molempia tyttäriään astui sisään. Soitto kiihtyi, kaukaiset vieraat riensivät neitoja vastaan, isä jätti heidät heille. Kapteeni nauroi ja kehoitti muitakin nuoria miehiä lähtemään tanssiin. Hän nauroi ikäänkuin karkottaakseen aaveita. Kuitenkin liikkui vain kaksi paria permannolla. Tanssittajat tuntuivat käsivarsillaan kannattavan valkopukuisia naisiaan.

Äkkiä kuului parahdus: Anna Sofia oli pyörtynyt — tai oliko hän kuollut? Hänen sisarensa vaipui polvilleen permannolle ja puheli mielettömiä sanoja.

Soitto taukosi.

Norrgårdin kapteeni ei enää nauranut.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings