PENTTI PÄÄKKÖNEN 3 näytöstä

HENKILÖT:

PENTTI PÄÄKKÖNEN, kunnan esimies. LYYLI, hänen vaimonsa. PASTORI. KÄRSÄMÄKI..| KESTI..... | valitsijamiehiä. MÄKÄRÄINEN, poliisikonstaapeli. RIETU, vapaaksi päästetty vanki. MARI, piika.

Aika: nykyinen. Paikka: eräs sisämaan pitäjä Suomessa.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Virkahuone. Ovi perältä ja oikealta. Vasemmalla ikkuna, jonka ääressä suuri kirjoituspöytä. Oikealla etualalla nahkasohva, pöytä ja tuoleja. Perällä puusohva. Katosta lattiaan ulottuva kaappi. Seinäkello. Kirjahylly. Seinällä maanviljelysseurojen palkkiokirjoja ja diploomeja. Taulu: esittävä Porvoon valtiopäiviä. Lönnrotin ja Snellmanin kipsiset rintakuvat.

Kirjoituspöydällä paljon papereita. _Pentti_ istuu kynä kädessä painautuneena yli tilikirjojensa.

Naputetaan ikkunaan. _Pentti_ nousee, avaa ikkunan ja tervehtii kohteliaasti.

PENTTI: Kas vaan, herra pastori! Näin varhain liikkeellä?

PASTORI (työntäen yläruumiinsa sisälle): Hyvää huomenta! En saanut oikein hyvin unta ja lähdin kävelemään. Niin näin minä teidät tästä maantielle ja ... aina työssä, herra esimies?

PENTTI: Minäkään en saanut oikein hyvin unta. — Nukun ylipäänsä sangen huonosti.

PASTORI: Ai, ai, herra esimies! Täytyy säästää itseään. — Minä tiedän: maa ja kansa vaatii teidän palveluksianne. Mutta me emme ole nuoria enää. Ohhoh!

PENTTI: Kenties herra pastori suvaitsee käydä huoneeseen? — Luulen, että saamme pian aamukahvin.

PASTORI: Tuhansia kiitoksia, herra esimies! Olen vaan hiukan jaloittelemassa. — Toden sanoakseni, odottelen postia. Utelias vanhalla ijällä, hehheh!

PENTTI: Sanomalehdet sisältävät nykyään paljon tärkeätä. — Sikarin saanen ainakin luvan tarjota?

PASTORI: Enpä tiedä, näin aamutuimaan. — Mutta jos teillä on joku paperossi, — kiitoksia!

PENTTI (tarjoten tulta): Pastori on hyvä!

PASTORI: Kiitoksia. — Totta sanoitte: sanomalehdet sisältävät enemmän nykyään kuin meidän nuoruudessamme ... mitä puhunkaan, herra esimieshän on vielä nuori mies.

PENTTI: Täysi viisikymmentä, herra pastori.

PASTORI: Jaa, jaa, aika kuluu, me myös. — Mitä sanotte minusta sitten, joka jo olen sivu kuudenkymmenen viiden vierähtänyt?

PENTTI: Herra pastori näyttää vielä varsin virkeältä.

PASTORI: Ei ole kehumista. Maa vetää puoleensa meitä kaikkia. — Mutta nämä ajat, nämä ajat...

PENTTI: Ankarat ajat todellakin.

PASTORI: Minunkin, vanhan miehen, mielen ne musertavat, saati sitten nuoren. Tuskin enää yölläkään saan silmiäni ummistetuksi.

PENTTI: Ehkä pastori on juuri sen vuoksi valvonutkin?

PASTORI: Eipä ilman. — Valtiopäivämiesvaalit ja muut. — Mitähän posti jälleen tienneekin!

PENTTI: Se on totta. Täällähän on myöskin tänään vaalit.

PASTORI: Niin on. Vanha Hiskias tuskin enää voi tulla kysymykseen.

PENTTI: Hän on kuitenkin tottunut edusmies.

PASTORI: Onhan hän. Mutta ikä painaa, ikä painaa. — Kuulin, että hän on lopullisesti kieltäytynyt.

PENTTI: Niinkö?

PASTORI: Niinpä niinkin. Herra esimies saa olla varoillaan, hehheheh.

PENTTI: Herra pastori suvaitsee laskea leikkiä.

PASTORI: Enpä suinkaan. Se taitaa olla jo hyvinkin varma. — Mutta en tiedä juuri, onko siitä onniteltava. Uusia huolia, uusia murheita.

PENTTI: Minä olen kovin oppimaton mies niin korkeaan asemaan.

PASTORI: Esimies on vaatimaton mies, vaan ei suinkaan oppimaton. — Mitä tietää tuo kirjahylly, hehheh?

PENTTI: Olenhan minä silloin tällöin viljellyt kirjojakin. Täytyy taitaa vanhana, mitä ei nuorena ole oppinut.

PASTORI: Herra esimies on oman onnensa seppä ja siten ansainnut yleisen kunnioituksen. Pitkällä työllä, pitkällä työllä. — Nämäkin lienevät kunnan papereita?

PENTTI: Muutamia tilejä vaan...

PASTORI: Mitä minä olen sanonut? Työssä aamusta varhain, iltaan myöhään. Päivät pelloilla, yöt pöydän ääressä. — Parempaa vaalia ei tuomiokunta ikinä voisi tehdä.

PENTTI: Herra pastori on liian ystävällinen.

PASTORI: Sellaiset maanviljelijät tuottavat kunniaa kansalle ja isänmaalle. — Kauankos herra esimies jo onkaan asunut pitäjässämme?

PENTTI: Tulee täsmälleen viisitoista vuotta.

PASTORI: Niin, niin, se on totta, samana vuonna kuin se Korpelan hirveä kaksoismurha tapahtui. — Se oli sinä suurena poutakesänä.

PENTTI: Niin.

PASTORI: Viisitoista vuotta, niin, niin. Pitkä aika. — Ei, mutta kyllä minun nyt täytyy lähteä. Minusta on kuin kuulisin jo postin kellon.

PENTTI: Pastori taitaa erehtyä. Konstaapeli siellä vain ajaa ratuuttaa. — Napit kiiltää.

PASTORI: Niinpä niinkin, konstaapeli, hehheh! Ennen mainittiin häntä siltavoudiksi. Ei saanut sekään nimi pysyä paikoillaan. — Hyvästi, hyvästi!

PENTTI: Pastori on hyvä ja käy piakkoin paremmin talossa.

PASTORI: Kiitoksia vaan! Kyllähän minä tästä aina ohikulkiessani. Mutta esimiestä ei ole siellä puustellilla näkynyt kotvaan.

PENTTI: On ollut vähän kiireitä tässä.

PASTORI: Niinpä niinkin. Kesällä ei kerkiä, talvella ei tarkene, hehheh! — Hyvästi, hyvästi.

(_Pentti_ sulkee ikkunan, nousee, kävelee pari kertaa yli lattian ja istahtaa jälleen. _Lyyli_ tulee oikealta kahvitarjotin kädessään.)

LYYLI: Yksinkö sinä oletkin? Luulin että sinulla oli vieraita.

PENTTI: Haastelin tässä hiukan pastorin kanssa läpi lasin. — Laske siihen sohvapöydälle!

LYYLI: Varmaan olet taas valvonut koko yön?

PENTTI: Suoraan sanoen, enpä juuri ole silmääni ummistanut. — Näkyykö se?

LYYLI: Minä kyllä näen sen. — Pentti, sinun tulee todellakin ajatella terveyttäsi.

PENTTI: Samaahan se pastorikin tässä juuri pääsi potuuttamasta. — Terveyttäsi! Niinkuin ei vanhan maantieroiston terveys kestäisi!

LYYLI: Pentti, kuinka saatat niin puhua? Ethän sinä ole ollut maantieroisto.

PENTTI: No, en juuri paljon parempikaan. — Kuinka lapsi voi?

(Päättää kirjoituksen, pyyhkii kynän huolellisesti ja nousee. _Lyyli_ on istunut sohvapöydän luo.)

LYYLI: Taitaa olla huonosti asiat.

PENTTI: Anna kun katson sinuun! — Sinäkään et ole nukkunut tänä yönä.

LYYLI: Eipä sitä ole tullut nukutuksi. — Kun täytyy joka tunti nousta rohtoja antamaan ja se on sellaisessa tuskassa...

PENTTI: Eikö Mari voisi tuota tehdä?

LYYLI: Hänellehän minä nyt tohtisin sen uskoa! Silloin se nyt ainakin kuolisi.

PENTTI: Mitäs lääkäri sanoi? Hän kävi eilen illalla, eikö niin?

LYYLI: Mitäs se lääkäri! Määrää aina uusia rohtoja. — Nyt pitäisi juuri tapahtua käänne.

PENTTI: Parempaan?

LYYLI: Taikka huonompaan, ei ole tietoa. — Taitaa vaan mennä tämäkin sinne, mihin muutkin lapset.

PENTTI: En suinkaan minä ole niitä tappanut!

LYYLI: Pentti, kuinka sinä saatat niin puhua! — Enhän minä sinua syytäkään, mutta kyllä se vaan on kovaa, kun täytyy yksi toisensa perästä viedä kirkkomaahan. Viisi kaunista lasta!

PENTTI: Ei auta menneitä murehtia.

LYYLI: Eihän se auta enkähän minä niin ääneen murehdikaan, mutta kun nyt on huoli tästä kuudennestakin. — Niin se on kuumeessa raukka ja punoittaa...

PENTTI: Usko pois, hän paranee kyllä.

LYYLI: Niin sinä olet aina sanonut. — Mutta kyllä tämä on vain kuin Herran rangaistus meidän talollemme.

PENTTI: Herran! Ole hupsimatta! — Oletko tullut uskovaiseksi?

LYYLI: Eihän sitä tiedä, mihin tässä hädässään turvautuu.

PENTTI: Minuun.

LYYLI: Se on hyvä sanoa. Sinullakin on aina nuo tilikirjasi ja talon huolet.

PENTTI: Täytyy pitää huolta talostaan, kun on kerran talo. Eikä niitä voi kunnan asioitakaan laiminlyödä.

LYYLI: Enhän minä laiminlyömään käskekään. Enkähän minä sinua mistään soimaakaan. Hyvähän sinä minulle olet.

PENTTI: Sentään valitat sinä.

LYYLI: Mitäs minä valitankaan, kun vaan nuo lapset eläisi. Kun edes tämä yksi...

PENTTI: Eihän tuo vielä ole kuollut.

LYYLI: Se kuolee kyllä, ole varma siitä. Ja kyllä se vaan on totta, mitä...

(Purskahtaa itkuun, _Pentti_ on juonut kahvinsa, mennyt kirjoituspöydän luo. Sytyttää sikarin.)

PENTTI: No? Mitä nyt?

LYYLI: Mitä ne sanovat pitäjällä...

PENTTI: Mitä ne sanovat? Häh?

LYYLI: Että eivät lapset menesty Pääkkölässä!

PENTTI: Kuka niin sanoo? Häh? Kuuletko sinä? Mitä ne tarkoittavat?

LYYLI: Pellot menestyvät, karja menestyy, raha ja tavara menestyy, mutta lapset kuolevat.

PENTTI: Äh! Niin puhuvat ne, jotka meitä kadehtivat. — Pellot, karja, tavara! Tietysti ne menestyvät, kun niitä hoidetaan. — Lapset! Keneltä ei lapsia kuole? Hoitaisit paremmin, niin eläisivät.

LYYLI: Siinä tuo vika lienee.

PENTTI: Älä nyt jää siinä päätäsi riiputtamaan niinkuin minä olisin sinulle minkä kuolemansynnin tehnyt. Tiedänhän minä, että sinä olet hoitanut hyvin lapsesi. — Mutta minä en siedä tätä alituista ruikuttamista.

LYYLI: Enhän minä aina ruikutakaan.

PENTTI: No noh! — Suuttuuhan sitä ihminen vähemmästäkin. — Lapset! Herran rangaistus! — Äh! Ei ole mitään jumalaa.

LYYLI: Kun et sinä vielä puhuisi niin jumalattomasti!

PENTTI: Minä puhun niinkuin minä ajattelen. — Ei ole mitään jumalaa eikä perkelettä. Ne, jotka niin sanovat, valehtelevat. Papit enemmän kuin kukaan. — Että sinäkin viitsit...

LYYLI: Tulin nyt sanoneeksi tuon.

PENTTI: Koulunkäynyt ihminen! Sitäkö sinulle siellä tyttökoulussa opetettiin?

LYYLI: Olisi saanut olla käymättä sekin koulu, kun olisi tiennyt, että siitä alituisesti muistutetaan. Ensin isä kotona ja sitten sinä...

PENTTI: En suinkaan minä ole siitä liian usein muistuttanut.

LYYLI: Etpä et. — Joko minä vien kahvikalut pois?

(Nousee. _Pentti_ on kävellyt kiivaasti edes takaisin.)

PENTTI: Jo. — Enkähän minä nyt silti mikään hirviö ole, vaikka minä en usko teidän jumalaanne.

LYYLI: Ei tuo taida olla minun jumalani enempi kuin sinunkaan. — Mutta sinä kiivastut aina niin, Pentti.

PENTTI: Minä? Kiivastunko minä? En milloinkaan. Minä olen itseni herra enempi kuin moni muu. Voitko sanoa? Olenko koskaan tänä viitenätoista vuotena kohottanut kättäni sinua vastaan?

LYYLI: Sitä olisi puuttunut vielä.

PENTTI: Vielä, sanoit sinä! Sitä ei puutu monessa muussa talossa. — Olenko kertaakaan tullut humalassa kotiin? Häh?

LYYLI: Et, et.

PENTTI: Taikka menettänyt rahojani markkinoilla? Taikka jäänyt pelaamaan korttia yökausiksi? — En. Sinulla on hyvä mies, sanon minä.

LYYLI: Niin, niin. Samaahan minäkin sanon.

PENTTI: Yleisesti kunnioitettu mies. Nyt minä olen kunnallislautakunnan esimies. Tänään tulee minusta valtiopäivämies, saatpa nähdä.

LYYLI: Jumala varjelkoon!

PENTTI: Mitä nyt? Olisit edes turhaan lausumatta tuon jumalan nimeä, kun et kuitenkaan todella usko siihen. — Mitä tahdoit sanoa?

LYYLI: Nyt kuolee meidän lapsemme varmaan.

PENTTI: Nyt? Kunko minusta tulee valtiopäivämies? — Lyyli! Tahdotko tehdä minut hulluksi?

LYYLI: Herra siunatkoon!

PENTTI: Mitä tarkoitat sinä noilla sanoillasi: "nyt kuolee meidän lapsemme varmaan". Mitä yhteyttä on ja voi olla mielestäsi meidän lapsillamme ja minun valtiopäivämiesvaalillani? — Kuuletko? Vastaa minulle!

(Pudistaa häntä kyynärvarresta. _Lyyli_ on lyhistynyt istumaan.)

LYYLI: Enhän minä sillä sen enempää tarkoittanut. Se sana vain pääsi huuliltani.

PENTTI: Sinulta pääsee suustasi sanoja, jotka voisivat viedä hirteen toisen miehen. "Nyt kuolee meidän lapsemme varmaan!" — Onko mokomaa kuultu? Äh!

LYYLI: Anna se anteeksi, Pentti.

PENTTI: Joku toinen vaimo iloitsisi, jos hänen miehensä nauttisi niin suurta luottamusta, että hänet valitaan edustamaan synnyinmaataan. Sinä sen sijaan myrkytät minulta jokaisen ilon. — Milloin ovat meidän lapsemme ennen kuolleet siitä, että minun arvoni on ylentynyt?

LYYLI: Pentti! Kuulethan, että pyydän sinulta anteeksi!

PENTTI: Aika nyt enää, kun kerran olet kylvänyt minuun myrkky-oan. — No niin, se on totta, Urho hukkui samana päivänä kuin minusta tuli kunnan esimies. Ja Väinö Kalervo kaatoi päälleen palavan lampun samalla viikolla kuin saatiin tieto, että minut oli valittu maanviljelysseuran johtokuntaan. — Mutta väitätkö sinä, perkele, että nuo asiat ovat toistensa yhteydessä?

LYYLI: Pentti! — Et vielä koskaan ole puhutellut minua noin.

PENTTI: Etkä sinäkään minua. Mutta sinä olet tuuminut kauan tuota. Nyt puhkesivat hauteet esille. — Jos ne ovat yhteydessä, no niin, silloinhan on jumala, silloinhan on helvetti, on kaikki tuo roska, ja kolminaisuus, ja apostolit ja mikä niiden nimi on! Jos minun lapseni ovat kuolleet sentähden, että minä olen ylentynyt yhteiskunnan jäsenenä ja valistuneena kansalaisena, — no niin, mennään kirkkoon sitten, mennään ripille, muijaseni! Mennään ripille, hahhah!

LYYLI: Pentti!

PENTTI: Taikka luuletko, että minä olen kentiesi tehnyt jonkun rikoksen, jonkun pahan työn, kuten se kuuluu, josta Herra nyt muka minua rankaisee? Kenties murhan kerrassaan? — Häh? Kenties olin se minä mielestäsi, joka murhasin Korpelaiset?

LYYLI: Kuinka sinä saatat puhua, Pentti?

PENTTI: Jos se en ollut minä ja jos et usko, että se olin minä, niin sano minulle, kuka se oli. Kuka?

LYYLI: Me tiedämme molemmat kyllä.

PENTTI: Kuka? Kentiesi et muista enää hänen nimeään?

LYYLI: Rietu Mäkinen.

PENTTI: Noh! Sinun entinen sulhaisesi se oli. Vähällä puuttui, ettet joutunut murhamiehen morsiameksi. — No noh, ei siitä sen enempää. — Kauhea teko! Murhata omat kasvinvanhempansa! — Nonoh!

LYYLI: Hän on kyllä myös saanut rangaistuksensa.

PENTTI: On, ja niin pitääkin olla. — Nahjus miehekseen muuten! — Kenties tahdot sinä väittää, että se oli jumala, joka häntäkin rankaisi?

LYYLI: Itse lienee hän ollut sortajansa.

PENTTI: Eipäs, yhteiskunta se oli. Itse olisi hän tehnyt tekonsa iltikseen ja kävelisi vieläkin vapaalla jalalla. Siksi on yhteiskunta korkeinta, mitä on. Valtio ja yhteiskunta! Työ niiden hyväksi on työtä jumalan hyväksi. — Paljon enemmän kuin virren veisuu.

LYYLI: Minusta tuntuu kuin olisi lapsi itkenyt.

PENTTI: Kenties se nyt jo kuolee minun sanoistani? — Perkele! — Eikö tässä talossa tule milloinkaan puhdasta?

LYYLI: Kenties hän ei enää niin kauan itkekään.

PENTTI: Mene sitten! — Odota, minä tulen myös katsomaan. — Eikä sinun sitä nyt tarvitse niin pahaksi ottaa. — Minä olen valvonut koko yön ja minun hermoni ovat vähän ärtyneet. — Kuule? Onko sinulla kotona konjakkia?

LYYLI: Lieneehän sitä.

PENTTI: Eikä sinun tarvitse noin katsoa minuun. Sillä tässä on mies, joka ei milloinkaan juo itseään juovuksiin. — Se nukkuu? No, arvasinhan minä sen.

(_Lyyli_ on mennyt edellä oikealle. _Pentti_ seuraa häntä. Huone on hetken tyhjänä.

_Kesti_ ja _Kärsämäki_ tulevat perältä.)

KÄRSÄMÄKI: Ei taidakaan olla esimies kotona.

KESTI: Missäpähän olisi? Tuossa ovat tilikirjat pöydällä levällään. Ei se olisi niitä siihen jättänyt, jos olisi taloa tuonnemmaksi poikennut.

KÄRSÄMÄKI: On se akuraati mies tämä Pentti.

KESTI: No, on siinä miestä kerrakseen. Ja talo kuin linna! Oikein matot lattialla.

KÄRSÄMÄKI: Hirviääkö tässä istuakaan?

KESTI: Kyllä hirviää. Valitsijamies voi istua missä tahansa. Tiedä, että me emme olekaan enään mitään tavallisia tunkionluojia! Ylösotettuja niin herroilta kuin talonpojilta.

KÄRSÄMÄKI: Olemme sitä paitsi kirkon kuudennusmiehiä.

KESTI: Ja isiltä perityn yhteiskunnan jäseniä. — Muistatko sinä sitä herraa, joka ihan Helsingistä pitäen kävi meillä? Oli sillä sanat suussa.

KÄRSÄMÄKI: Mikä lie mielessä ollut.

KESTI: Tahtoi vähän niinkuin tunnustella, hihi! — Mutta me äänestämme tätä Penttiä. Se, joka on osannut oman talonsa tähän kuntoon saada, se se ruunun rustingitkin ymmärtää.

KÄRSÄMÄKI: Sillä tuolla lienee tavaraa herrain päivilläkin reissuta.

KESTI: On sillä. Ja sellainen puhelahja sitten! Kun sitä kuulee joskus kunnantuvalla, niin ei pidä papit eikä piispatkaan.

KÄRSÄMÄKI: Lait ja asetukset tunteva mies. Mutta ei se ole huono puhuja piispakaan.

KESTI: Eipä silti ja sen vuoksi. — Mutta ei anna perään Penttikään. — Eikä se niin paljon kuulu puhelahjan päälle tulevankaan siellä pääkylässä. Pitää vain jaksaa juoda herrojen kanssa.

KÄRSÄMÄKI: Pentti tuo jaksanee.

KESTI: Jaksaa se, eikä tule milloinkaan humalaan. — Kuuluvathan ne sieltä ylämaasta ajattelevan sitä Härkösen nuorta maisteria, mutta me lähetämme Pentin.

KÄRSÄMÄKI: Pentinpä Pentin. — Mikä se tuo on?

KESTI: Kah, se Lentruutin rintakuva eli pysti. Etkö muista? Onhan niitä pappilassa.

KÄRSÄMÄKI: Mikä se oli se Lentruutti?

KESTI: Kah, se, joka virsikirjan teki. Etkö tuota nyt tiedä?

KÄRSÄMÄKI: Tämänkö uuden?

KESTI: Lie tehnyt uudenkin. — Ja tuo tuossa on Runeperki.

KÄRSÄMÄKI: Niin vai. Virsiä hänkin teki?

KESTI: Kukapa ne kaikki! — Pentti tuo tietäisi.

KÄRSÄMÄKI: Oli se Vihta-Paavokin virsiniekka.

KESTI: No sen minä sanon, ettei sitä sen parempaa ole ollutkaan! Kun se vaan olisi ymmärtänyt ja vähän enempi hengellisiä kuin lihallisia ajatellut. — Kuoli viinaan.

KÄRSÄMÄKI: Viinaan kuoli. — Kah, onhan sillä nappi seinässä!

KESTI: Sitä se painaa kun tahtoo eukkonsa eli piikatyttönsä tänne. Se on sellainen sähkönappi. — Painetaanko?

KÄRSÄMÄKI: Älä, älä! — Jos sattuu vaikka ukkosen johto olemaan.

KESTI: Kyllä minä näitä olen nähnyt. Siinä on sähkölangat niinkuin tilifoonissakin.

KÄRSÄMÄKI: On sillä Pentillä konstit. — Soipiko se?

KESTI: Soipi tietystikin. — Nyt minä painan.

KÄRSÄMÄKI: Älä, älä! — Eihän se soi.

KESTI: Ei se täällä soikaan. — Kuuletko? Jo tullaan.

(Ukot istuvat jälleen vakavina ja odottavina puusohvalla perällä. _Pentti_ tulee oikealta, puhuen taakseen.)

PENTTI: Ja lääkäriä on lähetettävä heti paikalla noutamaan. Sanokaa, että minä pyysin. Tekö täällä?

KESTI: Minähän se tässä.

PENTTI: Terve taloon! — Käykääpäs tänne peremmälle!

KÄRSÄMÄKI: Kyllähän me tässäkin.

KESTI: Kah, käydään peremmälle, kun Pentti kerran tahtoo! — Hohhoh!

(Istuvat sohvaan. _Pentti_ keinutuoliin. Tarjoaa sikareita.)

PENTTI: Kuuluukos sitä kummempia?

KESTI: Eipä kummempia. — Oli kerran asioita tännepäin ja kun ei tämä naapuri ollut käynyt talossa milloinkaan, niin ajattelimme ohi ajaessa...

KÄRSÄMÄKI: Tämä Kestihän se tahtoi. — Ihanko tässä sikaritupakit?

PENTTI: Mitäs ne aina paperirullatkaan?

KESTI: Hihi! — Nämä ovat vähän niinkuin näkyisämpiä, meinaa Pentti.

KÄRSÄMÄKI: Taitaa olla hinta sen mukaan.

PENTTI: Onhan niillä pikkutalon hinta. — Hohoi, onko siellä joku? — Mari saa tuoda tänne sen konjakkipullon. Ja kahvin kanssa!

KÄRSÄMÄKI: Ihanko tässä nyt herrasmalliin —?

KESTI: Kah, kun Pentti nyt kerran tahtoo. — Eikähän tässä turhan tautta valitsijamiehiä olla.

(_Pentti_ on noussut paikaltaan ja mennyt oikealle ovelle. _Mari_ tuo sisälle konjakkipullon ja kahvitarjottimen ja menee. _Pentti_ kaataa laseihin.)

PENTTI: Eipähän tässä kuivin suin istumaan. — Tuikku murheesen!

KESTI: Skool, skool!

KÄRSÄMÄKI: Jokohan tuo menee päähän vanhalle miehelle?

PENTTI: Vatsaan se menee.

(Vaitiolo. _Pentti_ täyttää jälleen lasit.)

KESTI: Jaa, jaa.

PENTTI: Tuikku murheesen!

KÄRSÄMÄKI: Jokohan tässä nyt oikein viinoittelemaan?

KESTI: Kah, kun Pentti nyt niin tahtoo. — Skool, skool!

Esirippu.

TOINEN NÄYTÖS.

Sama näyttämö. _Kesti_ ja _Kärsämäki_ sohvassa. _Pentti_ keinutuolissa, kyynärpäät vasten pöytää.

Ukot ovat naukkineet. Naamat kiiltävät vahvasti.

PENTTI: Ja sen minä sanon, että kun minä valtiopäiville tulen, niin toinen kurssi siinä pitää alkaa. Mikä se on esim. tuo meidän lainkäyttömme? Pienet varkaat hirtetään, suuret vapaiksi päästetään.

KESTI: Eihän se koira koiran hännälle polkaise, hihihi!

PENTTI: Se on sen vuoksi, ettei kansa valvo oikeuksiaan. — Tietäkää se, miehet, että tämä nykyinen laki on vain pöllöjä ja typeriä ihmisiä varten. Viisaalle on siinä aina joku silmukka auki.

KÄRSÄMÄKI: Hm. Taitaa olla niinkuin tämä Pentti sanoo.

PENTTI: Miksei olisi? — Kuka siellä kompuroi?

(Konstaapeli _Mäkäräinen_ on tullut sisälle edellisen aikana, yskähdellyt oven suussa ja, kun se ei auta, ruvennut jalkojaan kopistelemaan.)

MÄKÄRÄINEN: Minähän se täällä vain —

PENTTI: Kuka minä? — Jasoo, konstaapeli! Päivää! Konstaapeli painaa puuta vaan. Tänne peremmälle. — Mari' hoi! — Konstaapeli painaa sitä nappia!

(_Mari_ tulee oikealta.)

PENTTI: Mari tuo konstaapelille tähän lasin ja kupin. — Virkamatkoiltako sitä?

MÄKÄRÄINEN: Onhan niitä ollut virkamatkojakin. Kaupungissa kävin viimeksi tätä vallesmannia kyydissä. — Hönkä tyttö tämä Mari. Lihoo ja pulskistuu.

MARI (on tullut takaisin kuppineen): Mikäs se on isossa talossa.

PENTTI: No, se oli sanottu niinkuin minun suustani! — Ei taitaisi tehdä pahaa pieni lökäri.

MARI: Kiitti, kun annettiin. Vaikk' eihän se pieni suuren väärti ole.

PENTTI: Tästä juomalasista. — Minkäs teki?

MARI: Kun oli väärään kurkkuun mennä...

MÄKÄRÄINEN: Ei se ole ensi kertaa pappia kyydissä. — Hönkä tyttö!

PENTTI: Pönäkkä piika pönäkässä talossa. — Katkiaisi siltä ruununkin kakku.

KESTI: Hihihi!

MÄKÄRÄINEN: Jokohan uskaltaisi? Taitaa olla monta Marillakin...

MARI: Ei ole kaunis, vaan ei ole kaupankaan.

(Menee oikealle. _Mäkäräinen_ on saanut lasinsa. Kaikki ryyppäävät.)

KÄRSÄMÄKI: Taitaa olla ylpeäluontoinen ihminen.

PENTTI: Se on vähän niinkuin minun malliani. — No, ruunun mies! Eikö maistu?

MÄKÄRÄINEN: Maistuuhan se, miksei maistu, kaupunkikonjakkia. — Taitaa olla esimiehen syntymäpäivä?

PENTTI: Sattui tässä kaukovieraita, niin piti vähän rintaa röyhistää. — Ja onhan se päiväkin.

KÄRSÄMÄKI: Vaalipäivä.

KESTI: Me tässä olemme aikoneet äänestää Pentin herrainpäiville.

MÄKÄRÄINEN: Vai niin. Ne siellä ylämaassa kuuluvat tuumivan sitä Härkösen maisteria.

PENTTI: Saakeli!

KESTI: Kyllä me se asia justeerataan. Vai miten, Kärsämäki?

KÄRSÄMÄKI: Akuraati asia.

PENTTI: Eikä siitä sen enempää. — Tyhjänäkö palasit vai oliko kyydittäviä?

MÄKÄRÄINEN: Olihan se kyydittäväkin.

PENTTI: Hyväkin herra?

MÄKÄRÄINEN: Herrako tuo lie ollut! — Onhan se tämän puolen väkeä.

PENTTI: Minkä niminen?

MÄKÄRÄINEN: Ei tuolla taida poloisella olla paljon nimeä. — Rietu Mäkiseksihän sitä ennen sanottiin.

PENTTI: Häh? Sekö se...

MÄKÄRÄINEN: Sepä se Korpelan murhamies.

PENTTI: Mitä? Eikö hän saanut elinkautista?

MÄKÄRÄINEN: Saipa sai, vaan kun se nyt on vapaaksi päästetty ja piti laittaa kotipuoleensa, niin otin kärryilleni. — Eipähän se paljo painanut.

KESTI: Taitaahan ne västingissä liiat lihat loheta.

MÄKÄRÄINEN: Kapeaksi on mies käynyt ja tuntuu minusta vähän kuin nöyräpäiseltä. — Ei sen sanoista saa oikeata tolkkua.

PENTTI: Mihin jätit hänet?

MÄKÄRÄINEN: Tähänhän minä toin esimiehen luo.

PENTTI: Saksan saatana!

(_Pentti_ on noussut ylös ja kävelee kiivaasti edes takaisin lattialla.)

MÄKÄRÄINEN: Ajattelin, että esimies ehkä saattaisi neuvoa, mitä sille olisi tehtävä, vaivaishoitoonko se on pantava vai mihin. Ja sitä samaahan se sanoi vallesmannikin...

PENTTI: Minä annan pitkät perkeleet vallesmannille!

KESTI (kuiskaten): Konstaapeli ei taida tietääkään, että se on tämä Rietu ollut ennenaikaan vähän niinkuin väleissä tämän Pentin emännän kanssa.

MÄKÄRÄINEN: Yhyy!

PENTTI: En minä sentään rupea murhamiehiä kattoni alla holhomaan.

MÄKÄRÄINEN: Ka, viedään pois, vien mä hänet vaikka suoraan vaivaishuoneelle.

PENTTI: Missä hän on?

MÄKÄRÄINEN: Tuolla on väen pirtissä. — Ei siitä ole pelkoa, että se kenellekään pahaa tekee. Istuu ja itsekseen höpisee.

PENTTI: Oli, mitä oli. Piruko sinut pani hänet juuri meille tuomaan?

KESTI (kuiskaten): Siinä sen konstaapeli näkee. Ei olisi pitänyt tuoda.

MÄKÄRÄINEN (samoin): Ei olisi pitänyt. Mutta lempoko ne kaikki viidentoista vuoden vanhat tyttöjutut muistaa?

KÄRSÄMÄKI: Se on arka arvostaan tämä Pentti.

KESTI: Ja vielä arempi eukostaan. — Se onkin koulunkäynyt ihminen.

(Vaitiolo. _Pentti_ seisoo ikkunan luona ja katselee ulos.)

KÄRSÄMÄKI: Hm.

KESTI: Niin vai, niin.

MÄKÄRÄINEN: Eiköhän ryypättäisi? (Vaitiolo.)

KÄRSÄMÄKI (nousten): Taitaa olla jo aika meillä lähteä sinne kunnantuvalle.

KESTI: Taitaapa vaan olla.

MÄKÄRÄINEN: Jäi minultakin hevonen veräjään kiini. — Pysyneekö?

(Kaikki nousevat. _Pentti_ kääntyy.)

PENTTI: Joko nyt? Jahhah, teillä on ne vaalitoimitukset. Onnea matkaan, terveinä takaisin!

KESTI: Ja saat sinä olla ihan varma, Pentti, että meidän äänemme sinä ainakin saat.

KÄRSÄMÄKI: Saat muidenkin äänet.

PENTTI: Saapas näkee, saapas näkee. — Hyvästi vaan, miehet! — Mihinkä sillä konstaapelilla on kiire?

(_Kesti_ ja _Kärsämäki_ menevät perälle.)

MÄKÄRÄINEN: Eipähän tässä mitä kiirettäkään. — Pitäisi vain joutua sinne kotimökille, kun siellä äitikin on ruvennut potemaan.

PENTTI: Kotiinsa on moni kuollut. — Tuikku murheesen!

MÄKÄRÄINEN: Kiitoksia!

PENTTI: Tuota noin, ehkäpä minä vielä koetan tuumia sitä Rietun asiata...

MÄKÄRÄINEN: No, kyllä se olisi kovin hyvä, jos esimies...

PENTTI: Mutta sitä ennen minun pitää saada nähdä hänet.

MÄKÄRÄINEN: Lieneekö hänessä paljon näkemistä. Kun se on semmoisissa rääsyissäkin, että täit tippuu...

PENTTI: Mitenkäs minä muuten tiedän määrätä hänet, mihin työhön hänessä on miestä. — Konstaapeli tuo hänet tänne.

MÄKÄRÄINEN: No, sitä samaahan se sanoi vallesmannikin, että kyllä se esimies... Nytkö heti?

PENTTI: Nyt. — Jos on työmiestä, niin kyllä hommataan.

MÄKÄRÄINEN: Kyllä kait siitä muuten olisi työmieheksikin, kun vain oikean ruoan ääreen pääsisi. Mutta minä pelkään, että sen päävärkki...

PENTTI: Konstaapeli tuo hänet tänne kaikissa tapauksissa.

MÄKÄRÄINEN: Kyllä, kyllähän minä.

(_Mäkäräinen_ menee perälle. _Pentti_ kävelee edes takaisin. _Lyyli_ tulee oikealta.)

PENTTI: Siinä se nyt on!

LYYLI: Mikä?

PENTTI: Perkele! — Murhamies!

LYYLI: Mitä sanot?

PENTTI: Rietu Mäkinen. — Hän on päästetty vapaaksi.

LYYLI: Herra siunatkoon!

PENTTI: Kyllähän se siunaa! — Hän istuu väentuvassa.

LYYLI: Minä en tahdo nähdä häntä.

PENTTI: Eipä olisi isosti halua minullakaan, mutta täytyy, kun ei kuulu poloisessa olevan enää ruokansa hankkijata. — Täytyyhän sitä katsoa, ettei mies maantielle kuole.

LYYLI: Kuinka sinä olet hyvä, Pentti!

PENTTI: Kyllähän minä olen. — Miten lapsi voi?

LYYLI: Hän nukkuu.

PENTTI: Kauanpa se nukkuu.

LYYLI: Kun ei lienekin jo viimeistä unta!

PENTTI: Joko taas? — Kävikö lääkäri?

LYYLI: Eihän se vielä miten ole ehtinyt, kun vasta lähetettiin noutamaan.

PENTTI: Saattaisi kerran tulla itsestäänkin. — Kyllä täällä maksetaan.

LYYLI: Eivät taida rahat auttaa tässä tapauksessa.

PENTTI: Eivät pahenna, jos eivät parannakaan. — Vai uskotko sinä vielä, että tuo niin kutsuttu jumala ottaa sinulta pois lapsen sen takia, että minusta tulee valtiopäivämies?

LYYLI: Tuleeko sinusta?

PENTTI: Taitaapa tulla, elleivät ylimaalaiset aivan hulluiksi rupea. — Niin että siihen katsoen sinulla on hyvin vähän toivoa lapsestasi.

LYYLI: Älä tuota enää viitsi! En minä koskaan niin ajattele.

PENTTI: Noh! — Jos minä olisin murhamies, niinkuin esim. tämä Rietu, niin silloin voisi todellakin ajatella yhtä ja toista. Mutta nyt...

LYYLI: Älä viitsi enää mainita häntäkään. Ei se niin hauskaa ole.

PENTTI: Eipä taida olla. Ja lienetkin sinä jo aikoinasi itkusi itkenyt sen asian vuoksi. — Tulppa suuhun siis tästä asti. Et minulta kuule ainakaan enempää.

LYYLI: Kiitos, Pentti! — Oli ne vaikeita aikoja.

PENTTI: Vaikeimmasta ollaan nyt ohi. — Ja kun minusta tulee valtiopäivämies, lähdet sinäkin Helsinkiin. Eikö niin?

LYYLI: Minä? Mitä minä siellä?

PENTTI: Kah, itseäsi näyttämään niinkuin minäkin! Sinä edustat minua ja minä maata. — Kaikki hyvä.

LYYLI: Kun ei tuo lapsi vaan olisi sairas...

PENTTI: Kuolee, mikä on kuollakseen. Etehen elävän mieli! — Eikö sieltä lääkäri jo ajakin?

LYYLI: Taitaapa ajaa. Nythän tuon kuulee sitten, minnepäin se kääntyy.

PENTTI: Mene sinä vastaan häntä! Minulle taitaa tässä tulla omat vieraani.

(_Lyyli_ menee oikealle. _Mäkäräinen_ ja _Rietu_ tulevat perältä.)

MÄKÄRÄINEN (lykäten Rietua edellään): Käy sisälle vaan, Rietu! Ei esimies sinulle mitään pahaa tee.

PENTTI: Tuonko se on näköinen?

MÄKÄRÄINEN: Tämänhän tämä on näköinen. — Ota lakki päästäsi, Rietu, kun esimies puhuttelee sinua.

RIETU: Jumala siunatkoon esimiestä ja tirehtööriä ja pastoria ja kaikkia hyviä ihmisiä.

PENTTI: Mistä tirehtööristä hän puhuu?

MÄKÄRÄINEN: Taitaa muistella vankilatirehtööriä. — Kun se on vähän nöyräpäinen... Herra tirehtööri sanoi —

RIETU: Herra sinun jumalas on kiivas jumala, joka kostaa isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen...

PENTTI: Häh? Minulleko sinä —?

RIETU: ... niille, jotka häntä rakastavat, mutta tekee laupeuden monille tuhansille, jotka häntä vihaavat ja...

PENTTI: No, se kuuluu joltakin. — Istu!

MÄKÄRÄINEN: Kah, istu, Rietu, kun esimies käskee. Äläkä katsele kenkiesi kärkiä ja vastaa suoraan, kun sinulta kysytään.

RIETU: Ja Herra sanoi Eevalle: "Sinun siemenestäsi pitää kaikki sukukunnat siunatuiksi tuleman."

PENTTI: Mitäh?

RIETU: Ja sinä olet rikki polkeva käärmeen pään, mutta käärme on pistävä sinua kantapäähän.

PENTTI: Käärme! — Hän on täysi hullu.

MÄKÄRÄINEN: Mitä minä sanoin? Ei taida olla enää henkensä elättäjää.

RIETU: Ei esivalta turhaan miekkaa kanna, vaan joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu.

PENTTI: Kuinka? — Hahhah!

MÄKÄRÄINEN: Hän sekoittaa sanat ja sakramentit.

PENTTI: On siinä vähän tolkkua hänen puheessaan. — Konstaapelilla taisi olla kiire sinne kotimökilleen?

MÄKÄRÄINEN: Olihan se vähän, kun se äitikin rupesi potemaan...

PENTTI: Konstaapeli saa mennä vaan. — Tämä saa jäädä tähän tulevan yön tienoiksi. — Sittenpähän tuumitaan.

MÄKÄRÄINEN: No, jopa se esimies nyt hyväksi rupesi. — Ka, kiitä Rietu, kun esimies lupaa yösijan! — No niin, hyvästi vaan! — Vaivaishoitoon kait se on pantava...?

PENTTI: Saapas näkee. Hyvästi, hyvästi.

(_Mäkäräinen_ menee. _Pentti_ on istunut kirjoituspöytänsä taakse. Vaitiolo.)

PENTTI: Tule lähemmäksi!

RIETU tulee epävarmasti.

PENTTI: Istu!

RIETU istuu tuolin nurkalle pöydän toiselle puolen.

PENTTI: Me olemme nyt kahden kesken. Katso itse! Konstaapeli on mennyt tiehensä.

RIETU: Niin, taitaa minunkin pitää...

PENTTI: Ei sinun silti tarvitse nousta. Ymmärrätkö? Sinä olet nyt vapaa.

RIETU istuu jälleen.

PENTTI: Tunnetko minua?

RIETU: Tu-tu-tunnenhan minä tirehtöörin.

PENTTI: En minä mikä tirehtööri ole. — Kunnan esimies. — Sama kuin sinun isäsi ennen kalikkamarkkinoita.

RIETU: Isä on taivaassa.

PENTTI: Taitaahan tuo olla sielläkin. Uskotko sinä jumalaan?

RIETU: Minä uskon pyhän hengen päälle ja yhden pyhän kristillisen seurakunnan ja kaikkien ihmisten yhteyden...

PENTTI: Hm. — Sitäkö sinä olet oppinut siellä vankilassa? — Taisi olla kova kurssi?

RIETU: Vaikka teidän syntinne veriruskeat olisi...

PENTTI: Ptruu! Eikö sinulta, helvetti, saa ihmisen sanaa? — Sinäkö se murhasit ne Korpelaiset?

RIETU: Minä.

PENTTI: Sinä? — Taivahan talikynttilät! — Oletko tunnustanut itsesi syylliseksi?

RIETU: Minä vaivainen syntinen ihminen...

PENTTI: Vaivainen tosin, mutta et syntinen.

RIETU: ... joka synnissä siinnyt ja syntynyt olen ja syntistä elämääni viettänyt kaikkena elinaikanani...

PENTTI: Hm. Et sinä näinä viimeisenä viitenätoista vuonna ainakaan ole ollut tilaisuudessa monta syntiä tekemään. — Ei ole syntiä, perkele!

RIETU: Perkele, joka käy ympäri kuin kiljuva jalopeura...

PENTTI: Suu kiinni! — Kuka murhasi Korpelaiset?

RIETU: Minä.

PENTTI: Nyt on helvetti! — (Nousee ja kiertää lukkoon molemmat ovet, avaa ne ja sulkee sitten taas. Tulee sitten Rietun eteen.) Minä sen tein.

RIETU: Ei, ei, minä se olin.

PENTTI: Ne ovat typerryttäneet sinut siellä vankilassa! — Etkö nyt usko, kun sanon sinulle: Minä murhasin Korpelaiset, sekä ukon että akan.

RIETU: Ei, ei, paha henki villitsi minut...

PENTTI: Tahdotko, että kuvaan sinulle koko tapauksen? — Minä tulin mökkiin myöhään illalla. Sanottiin, että siellä oli rahoja. — Pyysin yösijaa. — Kun kaikki olivat menneet maata, nousin minä, otin kirveen penkin alta...

RIETU: Ei, ei, minä se otin.

PENTTI: Sinä olit käynyt mökissä vähää ennen. — He kertoivat sen minulle. — Minä löin kirveellä ensin ukon kuoliaaksi. — Menin sitten kamariin ja löin akan. — Ei ääntäkään. — Mursin auki kaapin oven ja otin rahat. — Pimeä syys-yö. — Puut kohisi. — Sinä olit unohtanut sinne nenäliinasi. — Sen ja verisen kirveen heitin minä saunan taa.

RIETU: Ei, ei, minä se...

PENTTI: Suu poikki! — Sinä kosiskelit silloin tätä Iso-Mattilan tyttöä. — Sinulla ei ollut rahoja. — Tiedettiin, että olit käynyt Korpelassa lainaamassa. — Et ollut saanut. — Niin vangittiin sinut. — Ja tuomittiin syyttömänä, kuuletko, syyttömänä elinkautiseen.

RIETU katsoo häneen silmät selällään.

PENTTI: Minusta tuli rikas mies. — Ja minä nain sen tytön. — Hän on nyt emäntänä tässä talossa. — Minä tarvitsin kumpiakin: rahaa ja kunniaa. Iso-Mattila oli suuri suku. — Siksi otin minä kummatkin. — Yöt päivät olen minä tehnyt työtä. — Nyt olen minä pitäjän rikkain mies. — Perustanut kansakouluja, auttanut kansanopistoja, tilannut sanomalehtiä. — Nyt tulee minusta valtiopäivämies. — Jos tahdot, voin minä nyt tehdä jotakin sinun hyväksesi.

RIETU purskahtaa itkemään.

PENTTI: En minä sinua tahtonut vankilaan. Mutta se sattui. — Lieneekö sitten ollut se sinun jumalasi, joka satutti? — Älä luule, että minä kadun tekoani! — Ei ole syntiä. — Minä olen paljon parempi mies kuin sinä. — Sinä olet huono mies, melto rauta! — Mutta et sinä silti mikään paha mies ole. — Et sinä ikinä mitään murhaa ole tehnyt.

RIETU: Minä sen tein.

PENTTI: Ole ulvomatta! — Korpelaiset olivat vanhoja kitsureita, niin ukko kuin akka. — Minä olin nuori mies, parhaissa voimissani. — Mutta minulla ei ollut rahoja. — Siksi minä tapoin heidät. — Lyyli oli kaunis tyttö, suurta sukua sitäpaitsi. — Siksi minä otin hänet. — Sinä teit työtä vankilassa, minä kotona. Se oli kaikki niinkuin olla pitikin.

RIETU (nyyhkyttää): Noo, noo, ei saa.

PENTTI: Sillä sinä olit luotu vankilaan. — Sinä olit liian heikko, tullaksesi toimeen omin voimin, tehdäksesi työtä vapaudessa. — Niitä varten ovat vankilat olemassa. — Mutta se ei ollut oikein, että sinut päästettiin vapaaksi. — Nyt näet sen itse: ilman vaivaishoitoa kuolet sinä nälkään.

RIETU: Nälkä, niin.

PENTTI: Sinun on nytkin nälkä? — Sinun oli hyvä olla vankilassa. Sinulta ei puuttunut mitään. — Minä kuulustelin sitä kaupungissa käydessäni. — Aluksi surit sinä vähän, mutta pian totuit sinä. — Lopuksi pidit sinä oikein Herran siunauksena, että olit joutunut niin hyvään paikkaan ja että hän oli herättänyt sinun omantuntosi.

RIETU (itkeä kallottaen): Herra armahti minua vaivaista, syntistä ihmistä.

PENTTI (raivostuen): Mene helvettiin! Ulos! Hetipaikalla! — Porukello! — Pirtissä saat ruokaa! — Äh! — Nuijalla kolkattava.

(_Rietu_ menee nopeasti perälle. _Pentti_ kävelee kuohuksissaan edes takaisin. _Lyyli_ tulee itkien oikealta.)

LYYLI: Pentti!

PENTTI: Noh? Mikä hätänä? — Ulvooko koko maailma tänään? — Mitä?

LYYLI: Lapsi kuolee.

PENTTI: Häh?

LYYLI: Lääkäri on siellä ja sanoo —

PENTTI: Lapsi ei saa kuolla. — Mitä varten hän sitten on täällä? — Lakkaa tuossa tuhertamasta. — Aikainen ihminen.

LYYLI: Eikö sinulla ole sydäntä, Pentti?

PENTTI: On, mutta se on miehen sydän. — Hyvä sydän! — Kirkas kuin rauta! — Hyvin tahkottu. — Etkö usko? — Koeta! — Sillä voi tehdä vaikka miesmurhia.

LYYLI: Miksi nyt vielä puhut niin hirveästi? Kun on ilmankin huolta...

PENTTI: Ilmankos minulla on murhamies talossani. — Tuolla väen puolella, tarkoitan minä. — Hullu mies. — Tässä tulee viisaskin mielenvikaan. Menikö tohtori?

LYYLI: Ei, hän on vielä siellä lapsen luona.

PENTTI: Ja hän saa jäädä sinne siksi kuin lapsi paranee! — Minä maksan. — Mutta jos lapsi kuolee, minä hirtän hänet. — Sitäkös varten tässä on sikiöitä maailmaan toimitettu!

LYYLI: Mitä varten lie toimitettu! — Mutta eivät ne vain elä.

PENTTI: Lapset eivät menesty Pääkkölässä, mitäh? — Pelto menestyy, karja menestyy ... saatana! — Minusta tulee valtiopäivämies. — Se lapsi haudataan kirkon lattian alle.

LYYLI: Eikö tuolla liene sijaa muiden vieressä?

PENTTI: Alttarin alle, saarnastuolin juureen, sanon minä. — Koska se kerran on jumalan tahto. — Niin rikkaat rehkivät! — Ja minä olen rikas! — Ja minä olen ylpeä! — Pentti Pääkkönen. — Ei ole tämä mies vielä ketään kumartanut.

LYYLI: Pentti!

PENTTI: Eikä kumarra. — Tulkoon, vaikka itse isä jumala taivaasta kaikkine enkeleineen! — Lakkipäässä! — Perkele, en kumarra! — Ota lapsi, kun sen vaivainen lienet! — Ota vaimo, ota minut, ota kaikki! — Ota tuo Rietu vielä tuolta pirtistä! — Enempi sinä olet murhannut kuin minä.

LYYLI: Pentti, Pentti.

PENTTI: Mene sinäkin sinne väentupaan! — Itkekää yhdessä! — Minä en itke. — Jos minua lyödään, lyön minä takaisin. — Ei ole jumalaa, ei ole syntiä! — Lapsi kuolee. — Helvetti!

(Iskee nyrkkinsä pöytään. _Lyyli_ on paennut oikealle.)

Esirippu.

KOLMAS NÄYTÖS.

Sama näyttämö. _Pentti_ seisoo yksin keskellä lattiaa, lakki päässä, kädet housuntaskuissa.

PENTTI (yksin): Jumala kaikkivaltias! Jos sinä olet olemassa, niin näytä nyt itsesi minulle! Jos minun lapseni pitää kuolla sentähden, että minusta tulee valtiopäivämies, niin annan minä palttua valtiopäiville. Jos se taas kuolee tuon murhan takia, minkä tein viisitoista vuotta sitten, niin ota pois kaikki, mitä sain sen kautta, talo, koti, kontu, vaimo ja yhteiskunnallinen kunnia! Minä voin vielä kerran alkaa alusta! Eikä sinun myöskään tarvitse sen enempi auttaa minua; koetetaan tulla toimeen omin voimin.

Jumala, jota hyväksi sanotaan. Anna nyt joku merkki minulle! Sillä minä en voi uskoa muuta kuin mitä näen ja mitä itse olen omassa sydämessäni kokenut. Katso, minä en voi katua niinkuin muut. Minä en voi käydä allapäin, en itkeä, en rukouksia hymistä. Tämä on ainoa kerta elämässäni, kun puhun sinulle, enkä nytkään tiedä, kenen kanssa puhun. Mutta minä voin tehdä työtä, yöt päivät, aamusta iltaan, lakkaamatta, levähtämättä. Ellei se riitä sinulle, niin ota sitten kaikki ja heitä helvettiin!

Älä tee minua sairaaksi! Älä koeta minun kanssani samoja konsteja kuin kuulut muiden kanssa käyttävän! Sillä silloin minä hirtän itseni. Taikka kovennan itseni niin kovaksi ja kirkkaaksi, että sinun salamasi kilpistyvät minusta niinkuin rauta teräksestä.

Tehdään suora kontrahti! Sano, mitä ehtoja asetat! Minä olen ilmoittanut omani. Mutta jos sinä vaadit liikoja minulta, niin teen minä kontrahdin sen toisen kanssa, jonka hyvin tiedät, jos kerran olet olemassa, ja joka on olemassa, jos sinäkin olet. (Ottaa lakin päästään.) Tee nyt, mitä tahdot minulle! Nyt tiedät, kuka minä olen, ja siksi voin minä myös pääni sinulle paljastaa. Minä en tee sitä sokeasta kunnioituksesta sinua, tuntematonta, kohtaan, vaan siksi että kunnioitan omaa itseäni enkä tahdo palvella jumalaa, joka olisi minua alhaisempi. Ja ellei sinua ole olemassa, niin teen minä sinut nyt, oman kuvani mukaan, raa'an, kovakouraisen, säälimättömän, mutta lapsiaan rakastavan jumalan, juuri sellaisen, jota Pentti Pääkkönen tällä hetkellä tarvitsee.

Anna nyt merkki siitä, että elät! — Amen.

LYYLI (juoksee oikealta): Pentti! Pentti!

PENTTI: Mitä?

LYYLI: Kuume laskeutuu.

PENTTI: Ohoh! — Käykö se niin nopeasti?

LYYLI: Käänne on tapahtunut. Lääkäri sanoo, että vaara on nyt ohitse.

PENTTI: Missä hän on?

LYYLI: Hän ennätti jo lähteä. — Pentti, hän on pelastettu.

PENTTI: Hm. Oletko nyt aivan varma siitä, ettet erehdy?

LYYLI: Olen, olen. — Jumalalle olkoon kiitos.

PENTTI: Merkillinen juttu. — Mutta eihän ole mitään jumalaa.

LYYLI: Älä nyt suutu, hyvä Pentti! — En minä sillä mitään pahaa tarkoittanut.

PENTTI: En minä suutukaan. — Lääkäri oli siis jo tuominnut lapsen kuolemaan?

LYYLI: Oli. — Et usko kuinka hirveältä se tuntui.

PENTTI: Minä uskon. — Mutta mene nyt jälleen lapsen luo!

LYYLI: Minä menen. — Pentti, etkö sinäkin tahdo tulla häntä katsomaan?

PENTTI: Minä tulen.

LYYLI: Herra jumala, kuinka minä nyt olen iloinen!

(Menee oikealle. _Pentti_ seisoo hetken aikaa mietteissään.)

PENTTI (yksin): Hm. — Siis olet sinä olemassa. Sinä pelastat lapsen, kun pyydän sitä sinulta. — Nyt en minä varmaan pääse valtiopäivämieheksi. — Olkoon! Se oli välikirja, ei valittamista. — Merkillinen jumala sinä olet. Minä tein sinut sekunti sitten ja nyt toimit sinä jo niinkuin olisit ikäsi näitä asioita hoitanut. — Kunnon jumala! Niin olisin minäkin tehnyt sinun sijassasi. — Siis saan minä nyt sanoa hyvästit herrainpäiville. — Oli menneeksi!

(_Kesti_ ja _Kärsämäki_ tulevat perältä.)

KESTI: Pentti.

KÄRSÄMÄKI: Kävihän se.

PENTTI: Mitenkäs kävi?

KESTI: Me voitimme.

KÄRSÄMÄKI: Kyllä se nuori Härkönen nyt saa nuolla näppiään.

PENTTI: Mitäh?

KESTI: Yksimielisesti.

KÄRSÄMÄKI: Olihan siinä aluksi vähän riitaa, vaan kun tämä Kesti sydäntyi puhumaan...

KESTI: Ei siinä olisi auttanut, vaikka olisi taivaan vallat vastaköyttä vetäneet. — Me voitimme!

PENTTI: Älkää valehdelko!

KÄRSÄMÄKI: Kah, kun ei usko.

KESTI: Ala nyt vain laittautua herrainpäiville! — Vai katumoiksiko käypi?

KÄRSÄMÄKI: Myöhäistä sitä nyt on katua. — Se paukahti!

PENTTI: Perkele!

KESTI: Nyt sinusta tuli valtiopäivämies.

KÄRSÄMÄKI: Ei siinä ole katumistakaan. — Hyvä palkka.

KESTI: Ei meillä eikä sinulla. — Mutta näyttääpä siltä kuin Pentti todenperään meinaisi jänistää?

KÄRSÄMÄKI: Antaapa se ajattelemista.

PENTTI: Minusta siis tuli edusmies?

KESTI: Tuli, tuli.

PENTTI: Nyt juuri?

KÄRSÄMÄKI: Kah, kussa ikää kunnan tuvalta kerkesimme. — Ei ollut aikaa jäädä edes pastoria puhuttelemaan, vaikka näkyi sekin siitä sivu astelevan.

PENTTI: Nyt tulee kummat!

KESTI: Ei se usko vieläkään.

KÄRSÄMÄKI: Kun ei usko, niin puskekoon! — Tottapahan saa tietää aikanaan.

KESTI: Eiköhän edes ryyppyä tarjoa?

KÄRSÄMÄKI: Mitä tehnee! — Taisi ruveta housut lotajamaan.

PENTTI: Nyt en minä ymmärrä.

KÄRSÄMÄKI: Kah, ei tässä päiväksi seisomaan. — Mitä meinannee koko Pentti!

KESTI: Ei tässä pidot parane.

PENTTI: Älkäähän menkö miehet! — Käykäähän saliin, tänne oikealle. — Eihän teillä mitä kiirettä.

KESTI: Eihän meillä kiirettäkään.

PENTTI: Käykäähän sisälle miehet! Pitäähän meidän muistaa tätä päivää. — Se on nyt parannut se meidän lapsi.

KÄRSÄMÄKI: Vai parani? — Poikako sinulla on vai tyttö?

PENTTI: Niin, niin, enhän minä ole tainnut kertoakaan. — Poika, perkele, isänsä poika, josta tehdään herra! — Käykää sisälle miehet! — Eukko hoi, tuleppas ottamaan vieraita vastaan! (Lykkää _Kestin_ ja _Kärsämäen_ oikealle. Palajaa takaisin ja pysähtyy jälleen keskilattialle.) Ne valehtelevat, saatanat! — Taikka ei sinua sittenkään ole olemassa.

PASTORI (tulee perältä): Herra valtiopäivämies!

PENTTI: Herra pastori! — Sepä hauskaa.

PASTORI: Kuulin juuri kunnantuvalla ... en malttanut olla pistäytymättä onnittelemaan.

PENTTI: Pastori on hyvä ja painaa puuta. — Lieneekö tuossa onnittelemista?

PASTORI: Ohhoh! — Kävelinpä tavallista kiireemmin. — Niin, niin, minä ymmärrän edusmiehen epäilykset. — Talo jää nyt vähäksi aikaa.

PENTTI: Ei sillä ja sen vuoksi. — Kyllä tämä talo aina vähän aikaa ilman isäntääkin kestää.

PASTORI: Pitäis kestää, hehheh, pitäis kestää. — Ei siis muuta kuin kättä päälle! — Onneksi olkoon, isänmaa ennen kaikkea.

PENTTI: Amen.

PASTORI: Toisesta toiseen: onko herra edusmies lukenut viime sanomalehdet?

PENTTI: Enpä ole tässä vielä ehtinyt. — Seisooko siinä jotakin?

PASTORI: Pistin tässä taskuuni yhden numeron, näytin sitä ukoille tuolla maantielläkin. — Edusmies on hyvä ja katsoo tätä paikkaa.

PENTTI: Vai niin.

PASTORI: Näyttää siltä kuin rupeisi valkenemaan.

PENTTI: Siltä näyttää. — Lieneekö tuohon nyt luottamista?

PASTORI: Alku on hyvä.

PENTTI: Lopussa kiitos seisoo. — Niin, niin.

PASTORI: Mutta merkit ovat hyvät.

PENTTI: Jokohan tästä alkaisi uusi elämä?

PASTORI: Suomi on surrut jumalan mielen mukaan. — Nyt Herra ottaa pois koettelemuksensa.

PENTTI: Niinkö pastori ajattelee?

PASTORI: Niin tulee uskovaisen ajatella. — Kansat tekevät syntiä ja saavat rangaistuksensa. Mutta jos kansa ei paadu pahassa, vaan nöyristää sydämensä ja mielensä kaikkivaltiaan istuimen edessä, antaa Herra jälleen laupeutensa loistaa —

PENTTI: Niin pahoille kuin vanhurskaille?

PASTORI: Hm, tuota niin, se loistaa kaikille, kun se loistaa. — Mutta mitä herra edusmies sillä tarkoittaa?

PENTTI: Ilman minä vaan.

PASTORI: Jaa, jaa. Tutkimattomat ovat Herran tiet.

(Vaitiolo.)

PENTTI: Kuulkaas, herra pastori!

PASTORI: No niin?

PENTTI: Uskotteko te jumalaan?

PASTORI: Sepä kysymys!

PENTTI: Älkää pahastuko! Tiedänhän minä sen tosin, mutta minun tekisi mieleni kuulla se nyt teidän omasta suustanne. Uskotteko te?

PASTORI: Uskon.

PENTTI: Kaikesta sydämestänne?

PASTORI: Kaikesta sielustani ja mielestäni.

PENTTI: Perkele! — Anteeksi, herra pastori, minä näen, että vasikat ovat jälleen päässeet ryytimaahan.

PASTORI: Ai, ai. — Näkyypä siellä jo olevan ajajakin. — Lanttujako herra edusmies on kylvänyt tuohon vai...

PENTTI: Lanttuja. — Tuota noin: minä olisin vielä kysynyt siitä samasta.

PASTORI: Mistä?

PENTTI: Jumalasta. — Ellei herra pastori pahastune...

PASTORI: En millään muotoa. — Herra edusmies tekee oikein astuessaan maan ja kansan luottamustoimeen niin vakavilla ajatuksilla.

PENTTI: Taitaa ehkä tuntua lapselliselta. — Mutta minä olen todellakin ajatellut näitä asioita hiukan viime aikoina.

PASTORI: Jaa, jaa, nämä ajat panevat monen miehen arvelemaan.

PENTTI: Uskooko herra pastori, että joku kansa, taikka ihminen, voi saada syntinsä anteeksi noin vaan, ilman muuta?

PASTORI: Ilman katumusta?

PENTTI: Niin.

PASTORI: Ei milloinkaan. — Jaa, tietysti, ei jumalalle mikään ole mahdotonta. Hän voi kaikkihyvyydessään tehdä ihmeitäkin. Mutta ei se ainakaan ole tavallista, mikäli minä ymmärrän.

PENTTI: Vai niin. — Ei siitä tule hullua hurskaammaksi.

PASTORI: Sanoiko herra edusmies jotakin?

PENTTI: Ilman vaan itsekseni. — Omituinen juttu!

PASTORI: Mikä?

PENTTI: Voinhan minä sen sanoakin: minulle tapahtui tänään jotakin kummallista. — Minun lapseni sairasti ja...

PASTORI: Niin, minä olen kuullut. Eihän liene suru tapahtunut?

PENTTI: Hän paranee. — Mutta tulin tässä äsken ikäänkuin muistaneeksi jumalaa ... rukoilleeksi, miksi häntä sanoisin ... vaikka ei se tainnut minun rukoukseni niin mallin mukaan olla...

PASTORI: Jumala katsoo sydämeen.

PENTTI: Tulin ikäänkuin asettaneeksi toistensa yhteyteen nämä kaksi asiaa: lapsen ja tuon edusmiesvaalin. — Hahhah, sellaista voi mieleen juolahtaa! — Pyysin, että lapsi paranisi, vaikkakin sillä ehdolla, että minusta ei tulisi edusmiestä.

PASTORI: Hm.

PENTTI: Nyt sain minä molemmat: sekä lapsen että edusmies-arvon. — Mitä herra pastori siitä arvelee?

PASTORI: Arvelen, että Herra on kaikkiviisaudessaan tahtonut erityisellä tavalla palkita —

PENTTI: Palkita?

PASTORI: Palkita herra esimiestä. Jostakin hyvästä työstä esimerkiksi.

PENTTI: Perkele! — Tuota noin...

PASTORI: Vasikatko ne taas —?

PENTTI: Vasikat. — Mutta eikö Herra joskus voisi koota tulisia hiiliä jonkun pään päälle? Mitä?

PASTORI: Hiiliä? Hehheh, ne eivät taida kuulua juuri hänen valtakuntaansa.

PENTTI: Herra pastori siis arvelee, että se toinen —?

PASTORI: Kaikki on jumalan kädessä. — Usein on onni ihmiselle juuri korkein koettelemus. — Jaa, jaa.

(_Pastori_ istuu keinutuolissa. _Pentti_ ikkunan ääressä katselee ulos. Vaitiolo.)

LYYLI (oikealta): Pitääkö niille antaa ruokaa? — Kah, herra pastori! Terve tulemaan.

PASTORI: Hyvää päivää. — Kuulin tässä juuri, että Herra on valmistanut teille suuren ilon. — Lapsi paranee.

LYYLI: Taitaahan se nyt parata tällä kertaa.

PASTORI: Raskasta se on ollut nähdä syrjäisestäkin, mitä sitten äidin sydämelle. — Jaa, jaa. — Herra koettelee meitä kaikkia.

LYYLI: Onhan sitä ollut suruakin.

PASTORI: Nyt saan minä sentään onnitella teitä edusmiehen puolisoksi. — Varmaan te matkustatte mukana pääkaupunkiin?

LYYLI: Mitä Pentti arvellee? — Onhan siitä ollut vähän leikkipuhetta.

PASTORI: Toisakseen tulette te nyt olemaan enemmän erossa miehestänne kuin ennen: maa ja kansa vaatii omansa.

LYYLI: Niin se lienee.

(Vaitiolo.)

PENTTI: Kuuleppas Lyyli!

LYYLI: Mitä?

PENTTI: Minä arvelin tässä sitä Rietu Mäkisen asiata. — Pastori tietää, sen Korpelaisten murhaajan, joka nyt on päästetty vapaaksi.

PASTORI: Minä kuulin siitä.

PENTTI: Niin, mitä sinä sanoisit, Lyyli, jos me sen nyt ottaisimme meille —?

LYYLI: Meille?

PENTTI: Älä säikähdä! — Kun se poloinen ei taida enää juuri muutenkaan voida leipäänsä ansaita. — Ainahan sille joku nurkka löytyisi. — Mitä pastori ajattelee?

PASTORI: Epäilemättä olisi se jumalalle otollinen työ.

PENTTI: Siinä kuulet, Lyyli. — Älä nyt ymmärrä väärin minua! — Se vain juolahti minun mieleeni tässä.

LYYLI: Pentti, kuinka sinä olet hyvä.

PENTTI: Perk —! — Tuota noin, siis päätetty: hän jää meille. — Oliko sinulla jotakin muuta asiaa?

LYYLI: Tulin vaan kysymään, tarjotaanko niille ruokaa, niille vieraille.

PENTTI: Tietysti. — Ehkäpä herra pastorikin tekee meille sen kunnian...

PASTORI: Jaa, ei taida sopia. — Odottavat sielläkin kotona.

PENTTI: Mitäs tyhjää! Kyllähän ne nyt tämän yhden kerran.

LYYLI: Pastori jää nyt vaan.

PENTTI: Eikähän sitä nyt aina tulla valtiopäivämieheksikään. Onhan tämä niinkuin juhlapäivä.

PASTORI: Onpa niinkin, hehheh. Ehkäpä minä nyt sitten jään.

MARI (juoksee ulkoa): Herra siunaa!

PENTTI: Mikä on?

LYYLI: Mitenkä sillä lailla juokset?

MARI: Herra pastori ei nyt tykkää pahaa. — Mutta kyllä se on niin kauheata!

LYYLI: Mikä?

PENTTI: Etkö sinä saa sanaa suustasi? Noh!

PASTORI: Onko jotakin tapahtunut?

MARI: Kun minä menin kanoja katsomaan ... voi, voi, voi, siunatkoon sitä...

PENTTI: Kananpää! — Olisit siunannut itsesi ulkona. — Mikä hätänä?

MARI: Pastori ei nyt vain pahaa tykkää. — Mutta kun se hullu mies...

PENTTI: Rietu?

MARI: ... on hirttänyt itsensä! — Voi, voi, voi.

LYYLI: Hyvä jumala?

PENTTI: Hirttänyt?

MARI: Mitä minä jo sanoin konstaapelille, että älkää jättäkö tuota mielenvikaista irralleen. Se kun kuuluu olleen vielä murhamies! — Voi, voi, voi! — Ja nyt tällä lailla itsensä lopetti.

PENTTI: Helvetti! — Anteeksi, herra pastori.

MARI: No, kyllä se nyt ihan vissiin sinne joutuu. — Minä huusin renki-Jussille, että "tuletko Jussi katsomaan!" — Niin vihlaisi pahasti sydänalaa. — Ruumis oli jo ihan tönkkö. — Ja henki pois! Voi, voi, voi!

LYYLI: Ei taida olla toivoa enää virkoamisestakaan?

MARI: Eihän siitä miten, kuolleesta raadosta. — No, tämä oli tapaus!

PENTTI: Mene nyt!

MARI: Eipä sitä olisi vielä eilen uskonut. — Vaan se koira ulvahtelikin viime yönä niin kummasti...

PENTTI: Mars, matkaan!

MARI: Mennään, mennään. — Onpa tässä nyt ihmettä! — Sekö se oli se Mäkisen Rietu?

PENTTI: Se. — Ja nyt: tuossa on viisi hirttä poikki.

MARI: Ka, ka, kyllähän minä tässä vähemmälläkin kiireellä kerkiän. — Voi, voi! Kun on ruumis talossa. (Menee oikealle. Vaitiolo.)

PASTORI: Kauhea tapaus!

LYYLI: On se hirveätä. — Murhata ensin muut ja sitten itsensä!

PASTORI: On täytynyt olla kova sydän sillä ihmisellä. — Jaa, jaa.

LYYLI: Ettei edes vankilassa heltynyt, vaikka sai istua viisitoista vuotta. — Hyi, oikein puistattaa!

PASTORI: Viisitoista pitkää vuotta. — Ei ole aina apua niistä vankiloistakaan. — Ja nyt juuri, kun hän olisi saanut teillä ikuisen leivän...

LYYLI: Hän lienee, raukka, ollut mielenhämmingissä. — Sinä puhuttelit häntä, Pentti?

PENTTI: Minäkö?

LYYLI: Niin. — Miltä hän tuntui sinusta? Oliko hän katunut?

PENTTI: Oli.

PASTORI: Siis hän oli mielen häiriössä.

LYYLI: Taisi olla onni onnettomalle.

PASTORI: Herra on laupias ja aivan hyvä. — Mutta tutkimattomat ovat hänen tiensä.

PENTTI: Amen.

LYYLI: Kenties herra pastori nyt tahtoo käydä tänne toiselle puolen? — Meillä olisi siellä ruoka valmis...

PASTORI: Kiitoksia. Käydäänpä vaan, heh, heh, valtiopäivämiesaterialle.

(_Lyyli_ ja _Pastori_ menevät oikealle. _Pentti_ jää ikkunasta ulos tuijottamaan.)

PENTTI: Hm. Maailma käy päivä päivältä yhä merkillisemmäksi.

Esirippu.