LYDIAN KUNINGAS Tarina Herodotoksen mukaan. Kuvaelma

HENKILÖT: KANDAULES, Lydian kuningas. GYGES, hänen sotapäällikkönsä. ILIALI, hänen puolisonsa.

Paikka: Kuninkaan puutarha.

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

_Kandaules. Gyges_.

KANDAULES: Tiedätkö, Gyges, mik' on lempi?

GYGES: Hiukan.

KANDAULES: Sanoa voit siis lemmen olemuksen?

GYGES: Niin tarkkaan tuot' en ole aatellut, mut eiköhän sen olemus lie onni.

KANDAULES: Oikein. Mut onnea on monenlaista: miks lempiessäs olet onnellinen?

GYGES: Siks että omaan, mitä halajan.

KANDAULES: Ja muuta etkö onneltasi vaadi?

GYGES: En, kuningas.

KANDAULES: Jos suli' on kallis koru, ja kenkään tietäis ei sen kalleutta, oisitko onnellinen?

GYGES: Oisin kai, jos vain se oisi oikein kallis.

KANDAULES: Pah! — Puhetta vaihtakaamme! — Sull' on vaimo?

GYGES: On, herra.

KANDAULES: Kaunis?

GYGES: Kyllin kaunis mulle.

KANDAULES: Mun vaimoni on kauniimpi.

GYGES: Sen uskon.

KANDAULES: Hän nainen kaunehin on päällä maan. Uskotko sen?

GYGES: Sen uskon mielelläni.

KANDAULES: Mua etkö kadehdi?

GYGES: Siit' taivas mua vakaasti varjelkoon!

KANDAULES: Siis tiedä tämä: ma olen onnellisin ihmisistä.

GYGES: Jumalat siunatkoon sun onneasi!

KANDAULES: Ei, Gyges, väärin sanoin. Onnesta minulta paljon puuttuu.

GYGES: Ihmisen on sydän sellainen: mit' enempi sill' on, sit' enempää se ikävöi.

KANDAULES: Erehdyt. Ikävöi en enempää.

GYGES: Siis olet onnellinen.

KANDAULES: Enpäs, siinä on juuri juttu, jot' et ymmärrä. Mitä ma halaisin? On mulla kyllin mainetta, valtaa, maita, kansoja ja rahaholvit kultaa kukkuralla. Mun sotajoukkoni on voimallinen merellä, maalla. Siitä sinä, Gyges, oot huolta pitänyt.

GYGES Sen tietävät kuningasnaapurit ja kadehtivat, kun kuulevat Kandauleen nimen vaan.

KANDAULES: Mut se, mut se, mik' ompi onneni syvin ja suurin, kirkkain, ihanaisin, mun Ilialini, mun illan kuuni, aamuni aurinko ja elämäni täys päivä, hänestä ei tiedä kenkään. Se mua murhettaa.

GYGES: Yks olkoon pyhä paeta paikka jokaisella, että maailman melskeet unhoittais hän.

KANDAULES: Gyges! Sun täytyy oppia mua kadehtimaan.

GYGES: Sa sanan vaarallisen lausuit, herra.

KANDAULES: Sun tulee nähdä vaimoni.

GYGES: Kandaules! Sua riivaa henget turmion.

KANDAULES: Nyt heti. Sen täytyy tapahtua. Kuuletko? — Ma vaadin sen.

GYGES: Sun vaatimukses on herjausta jumalten: ei maassa tässä voi nainen itseänsä paljastaa kuin yksin miehelleen.

KANDAULES: Mua totteletko?

GYGES: Mun henkeni on käsissäsi, herra. — Mut vielä kerran sua pyydän: älä tee sitä!

KANDAULES: Vait! Hän tänne saapuu. Häntä juur' odotan. — Käy peittoon pensaiden ja nähdä saat sa ihanimman näyn, mit' olet nähnyt elinpäivinäsi tai uniss' ajatella uskaltanut. — Kiireesti! Pois! Hän tulee.

(_Gyges_ kätkeytyy. Kuuluu Ilialin laulu.)

TOINEN KOHTAUS.

_Kandaules. Iliali. Gyges_, piiloutunut.

ILIALI (laulaa):

Kell' onni on, se onnen kätkeköön! Kell' aarre on, se aarteen peittäköön. Ja olkoon onnellinen onnestaan ja rikas riemustansa yksin vaan.

Ei onni kärsi katseit' ihmisten. Kell' onni on, se käyköön korpehen, ja eläköhön hiljaa, hiljaa vaan ja hiljaa iloitkohon onnestaan!

(Tulee näyttämölle.)

KANDAULES: Mun sydän-kuutamoni!

ILIALI: Lienemmehän tääll' yksin?

KANDAULES: Muut ei meitä kuule, nää, kuin lehdon puut ja yrtit yksinäiset.

ILIALI: Siis kasvoni ma paljastan.

GYGES (itsekseen): O, taivas!

KANDAULES: Mun korallini!

ILIALI: Ei, sun simpukkasi mi kuorens' yksin sulle aukaisee.

KANDAULES: Raatsinko poimia sun helmeäsi?

ILIALI: Sen sulle tarjoan.

KANDAULES: Mut kivulla?

ILIALI: Mun lempeni on iloa ja tuskaa, ihanat kumpikin.

KANDAULES: Kas, tähän istu! — (Itsekseen:) Nähneekö Gyges vain nyt tarkalleen?

ILIALI: Miks olet levoton, o armas? Lausu! — Pelkäätkö jotakin?

KANDAULES: En mitään. — Varmaan sua tämä vaippa vaivannee?

ILIALI: Jos sua se vaivaa, mua myös se vaivaa. — Ota!

(_Kandaules_ riisuu häneltä vaipan. _Iliali_ esiintyy keveässä harsopuvussa. _Gyges_ näkyy pensaiden takaa.)

GYGES (itsekseen): Sa kiusaat jumaloita, o Kandaules!

KANDAULES: Minulle lausu, kuinka lemmit mua!

ILIALI: Sua lemmin niinkuin illan kaste kukkaa, vienosti viihdytellen helteen jälkeen! Sua lemmin niinkuin laiva lempii merta ja meri myrskyä, mi myllertääpi sen olemuksen lähteet pohjaan saakka. Sua lemmin...

(Huomaa _Gygeen_, joka on yhä enemmän kurottautunut pensaikosta; pysähtyy ja jatkaa heti jälleen):

... lemmin niinkuin miekka verta.

KANDAULES: Sun lempesi on ääretön kuin kuolo. — (Itsekseen:) Kuulleeko Gyges vain nyt tarkalleen!

ILIALI: Minulle kuolemasta muistuu mieleen: on kukka mulla kammiossani, punainen, suuri, jonka tuoksu on huumaava, hulluttava aistimille. Sen nimi kuolon kukka on. Mun tekis nyt mieli tuoksua sen hengittää.

KANDAULES: Sen sulle noudan. — Tänne jää! — Ma myös nyt halaan hurmausta hullun juoda.

(Menee.)

KOLMAS KOHTAUS.

_Iliali. Gyges_.

ILIALI (itsekseen): Saat juoda niin, ett'et sa koskaan janoo. — (Ääneen:) Käy esiin piilostasi, varas! — Gyges, sun pitää kuolemalla kuoleman.

GYGES (tulee esiin): Suo anteeksi, oi kuningatar! Sen tein tahdosta ma herrani Kandauleen.

ILIALI: Valitse: tahdotko sa itse kuolla, kun nähnyt oot, mit' ei sun nähdä pidä, tai tappaa herrasi ja kuninkaasi, mi käskenyt on sopimattomia. Kummanko valitset?

GYGES: O, armoa! Sun ehtosi on julmat.

ILIALI: Kostamatta kuningatarten kauneutt' ei nähdä. — Jos hänet surmaat, perit valtakunnan ja minut. Valitse!

GYGES: Siis kuolen itse.

ILIALI: Olenko mielestäsi siis niin ruma?

GYGES: Sa olet kaunein nainen päällä maan. Sun tähtes satuloida sotaorhin ja valloittaa maan piirit voisin. — Tätä vain ällös pyydä!

ILIALI: Mitä mietit äsken, kun minut näit?

GYGES: Ma vapisin kuin lehti.

ILIALI: Siis vapise nyt vielä enemmän, kun minut saat. — (Suutelee häntä.) Hän tulee. Kiireesti! Tää ota tikari ja syökse se kuninkaan selkähän, kun suutelee kukkaista kuolon hän. Pois!

GYGES: Tottelen unissa kävijänä.

(Piiloittuu jälleen pensaikkoon,)

NELJÄS KOHTAUS.

_Iliali. Kandaules_. Sitten _Gyges_.

KANDAULES: Täss' on kukka.

ILIALI: Se eikö ole punainen ja suuri?

KANDAULES: En nähnyt ole kukkaa kaunihimpaa.

ILIALI: Tiedätkö, mitä siitä kerrotahan: jos kaksi lempiväistä suutelee sen terälehtiä yht'aikaa, heistä se kuolee, jok' on toisen pettänyt.

KANDAULES: Ja toinen?

ILIALI: Eloon jää. — Sa tahtoisitko mun kanssain suudella näin kuolon kukkaa?

KANDAULES: Tarina kumma tuo mua miellyttää.

ILIALI: Mua myöskin. Suudelkaamme!

KANDAULES: Suudelkaamme! Mun tuntoni on puhdas sekä tyyni.

(Suutelevat kukkaa. _Gyges_ syöksee tikarin kuninkaan selkään.)

ILIALI: Niin minunkin.

GYGES: Ah, mitä tein!

KANDAULES: O, armas! En koskaan, koskaan sua pettänyt.

ILIALI: Sa petit mun.

KANDAULES: Ma petin itseni.

(Kuolee.)

VIIDES KOHTAUS

_Iliali. Gyges_.

ILIALI: Sa kuolit, siis sa olit petturi. — Näin käyköön jokaiselle, joka ei iloita itse osaa onnestansa, vaan paljastaa sen kaiken kansan nähden. — Sua kuninkaaksi tervehdin, o Gyges!

GYGES: Mut kansa, kansa? Mitä sanoo kansa?

ILIALI: Se tottelee, kun käskee kuningas. Sa olet kuningas, siis käske! — Linnaan!

Esirippu. */