HIIDEN MIEKKA 6 kuvaelmaa
Reading edition
HENKILÖT: Äidin Kuopus. Kultahelkka. Äiti. Sukkamieli. Kirki. Nukku-Matti. Unikeko. Lyhty-Ukko. Vuoren Vanhin. Ajan Hiisi. Pöytä-Hiisi. Ovi-Hiisi Kuningas. Hoviherra. Trubaduuri.
Keijukaisia, Heinäsirkkoja, Päivänkukkia, Talkooväkeä, Paimentyttöjä, Metsästäjiä, Virvatulia, Tonttuja, Hiiden impiä, Hoviväkeä, Kansaa.
ENSIMÄINEN KUVAELMA.
Pieni mökki, jonka ikkunasta tuli tuikkaa. Ikkunan ääressä näkyy _Äiti_ kehräämässä. Mökin edessä, joka on matalalla kummulla, muutamia suuria puita. Niiden alla penkki, penkillä _Äidin Kuopus_ ja _Kultahelkka_. Kummun alla aho, sen ympärillä sankka metsä. Kuutamo. — _Äiti_ laulaa:
_Äidin surut_. Kolme yötä peräkkäin suurta surun unta näin, siitä asti murhe mulla mielessä on tuiretulla. Näin ma unta miekasta, verisestä hiekasta. Kiesus, kaitse äidin lasta sotateille sortumasta! Näin ma maljan kuohuvan kuivaks saakka sakkahan. Totta, Herra, hekkumasta estät emon lempilasta! Nyrkin vielä viimeks näin, kohotetun taivoon päin. Huudahdin ja heräsin ma, hereilläkin vapisin ma. Ethän, Luoja, milloinkaan hänen salli horjahtaa itse-uhmaan ylpeähän, jumalaansa kieltämähän? Mieli nöyrä hälle suo! Tai jos tahtosi on tuo, tapa ennen taisteloihin, syökse synnin nautinnoihin! Hurja, mitä huusinkaan? Ethän kuullut kauheaa? Tee kuin tahdot, Ristus, aina! Lapseni on sulta laina.
ÄIDIN KUOPUS: Sydämeni käy aina niin surulliseksi, kun äiti laulaa.
KULTAHELKKA: Suru onkin suloisempaa kuin ilo. — Minäkin olen usein surullinen, erittäinkin näin illoin.
ÄIDIN KUOPUS: Minä olen vain silloin surullinen, kun olen tehnyt jotakin pahaa.
KULTAHELKKA: Mitä pahaa sinä olet nyt tehnyt?
ÄIDIN KUOPUS: En tiedä. — Usein voi ihminen tehdä pahaa ihan tietämättään. Ja se paha on pahin kaikista, sillä sitä ei voi parantaa.
KULTAHELKKA: Hyi, kuinka sinä puhut! — Kaikki voidaan parantaa.
ÄIDIN KUOPUS: Eipäs. — Jos minä lyön rikki tuon ikkunan, et sinä sitä ikinä voi entiselleen saattaa.
KULTAHELKKA: Mutta lasimestari voi tehdä uuden.
ÄIDIN KUOPUS: Ehkä. — Mutta kuka voi laittaa minulle uuden sydämen?
KULTAHELKKA: Jumala.
ÄIDIN KUOPUS: Sinä tarkoitat sitä taivaallista lasimestaria?
KULTAHELKKA: Hyi, kuinka sinä puhut! — Nyt sinä ihan varmaan pilkkaat jumalaa.
ÄIDIN KUOPUS: Katsos, äitini antoi minulle kerran kultaisen sydämen kuvan. Hän sanoi, että minun piti se visusti säilyttää. — Mutta nyt se on rikki, näetkös!
KULTAHELKKA: Voi, voi, kuinka kaunis sydän! — Miten se tapahtui?
ÄIDIN KUOPUS: Se oli pudonnut lattialle ja minä polkasin sen päälle vahingossa. — Sitä ei kukaan voi korjata. Onko ihme, jos olen surullinen?
KULTAHELKKA: Minunkin äitini antoi minulle kultasydämen. — Sinä saat sen. Tässä! — Älä ole enää pahoillasi!
ÄIDIN KUOPUS: Kuinka minä voin ottaa sinulta ainoasi?
KULTAHELKKA: Sinä annat minulle myös ainoasi.
ÄIDIN KUOPUS: Mutta minun on vain muruja. Enhän minä voi näitä kenellekään tarjota.
KULTAHELKKA: Minä säilytän murut ja koetan liittää ne yhteen. — Kas, noin! — Sinä ripustat tämän kaulaasi, mutta varokin, ettet sitä riko! Sillä silloin ei minulla ole enää sinulle ehyttä antaa.
ÄIDIN KUOPUS: Hyvä, rakas, Kultahelkka! — Kuinka minä voin sinua kyllin kiittää?
(Suutelee häntä. _Keijukaisten_ hunnut heilahtelevat puiden välistä. _Äiti_ katsoo ikkunasta päätään nyykähyttäen. _Sukkamieli_ näkyy ahon toisella laidalla taikasauvaansa nojautuneena.)
SUKKAMIELI (saavansa kohottaen):
Ihmislapset! Mitä te mietitte turhaa? Ei ole hyvää eikä pahaa. Vaakalaudat ei ole vapaita henkiä varten. Kaunis-polkuinen, kaino-poimuinen, ohut-huntuinen onnen on karkelo taivahan alla. Tulkaa! Tulkaa! Me odotamme. Kohta me tanhumme aloitamme.
ÄIDIN KUOPUS (kuiskaten): Kuulitko?
KULTAHELKKA: Mitä?
ÄIDIN KUOPUS: Kuulin kumman laulun. Se soi korvissani kuin unetarten soitto. — Kuka lauloi?
KULTAHELKKA: Miksi niin minuun tuijotat? Omat unesi laulaneet lienevät.
ÄIDIN KUOPUS: Suojele sitten minua minun uniltani! Ne tietävät turmiota. Kultahelkka!
KULTAHELKKA: Mitä sanot? — Mitkä unet?
ÄIDIN KUOPUS: Nuo, nuo ... etkö näe? Ne tanssivat minun edessäni. Katso!
(_Keijukaisten_ hunnut vilahtelevat puiden lomissa.)
KULTAHELKKA: Sinun silmälautasi painuvat kiini. — Uneksitko sinä?
ÄIDIN KUOPUS: Minä olen niin väsynyt.
KULTAHELKKA: Nuku! Hiljaa tahdon minä sinun hapsiasi hivellä.
ÄIDIN KUOPUS: Sinä olet hyvä, Kultahelkka. — Ethän sinä koskaan jätä minua?
KULTAHELKKA: En, en. — Nuku, nuku!
(_Äidin Kuopus_ nukkuu, pää _Kultahelkan_ polvella. _Keijukaiset_ karkeloivat. _Sukkamieli_ kohottaa jälleen sauvansa.)
_Keijukaisten laulu_. Keinuvi muodot maailman, notkuvi neitojen lanteet. Heitä, etsivä henki, oi, tuntosi turhat kanteet! Laukee kaaret taivahan, aukee vyöt ja vanteet. Sydän särkynyt tänne tuo! Saat sinä synnin anteet. Helppo syyttömän hengittää, koske ei jalka kukkaan. Kuuhut kylvävi hopeitaan hartioille ja tukkaan. Viisas mielensä kammitsoi kautokenkään ja sukkaan.
ÄIDIN KUOPUS (ponnahtaen): Kultahelkka! — Miksi jätit minut?
KULTAHELKKA: En ole jättänyt sinua. Istun vierelläsi.
ÄIDIN KUOPUS: Peninkulmien päässä olit. — Oi, minua!
KULTAHELKKA: Sinä olet sairas ja sinun hengityksesi polttaa kuin tuli. — Menkäämme!
ÄIDIN KUOPUS: Minne?
KULTAHELKKA: Tupaan tietystikin. Äitikin varmaan odottaa meitä. — Näetkö? Hän kutsuu.
(_Äiti_ viittaa ikkunasta. _Kultahelkka_ on noussut seisomaan.)
ÄIDIN KUOPUS (tarttuen häneen): Kasvinsiskoni kallis! — Kuka hän on?
KULTAHELKKA: Kasvinveljeni verevä! Onhan se äiti.
ÄIDIN KUOPUS: Taisi olla. — Hän näytti minusta vain niin oudolta. Ihan kuin Tuonelassa käyneeltä.
KULTAHELKKA: Niin minunkin äitini näytti, kun hän lepäsi kuolleena arkussaan. — Mutta hän oli kuitenkin minun oma äitini. (Peittää kasvonsa esiliinallaan.)
ÄIDIN KUOPUS: Anna anteeksi, Kultahelkka! En muistanut, että äitisi oli kuollut. — Mene tupaan, mene!
KULTAHELKKA: Entä sinä? Jäätkö sinä tänne?
ÄIDIN KUOPUS: Minä vielä illan ilmassa hetkisen henkeni polttoa jäähdyttelen. — Mene!
KULTAHELKKA: Niinpä menenkin. Mutta älä viikkoa viivy! — Pian on aika levolle käydä.
(Menee. _Äidin Kuopus_ katsoo hänen jälkeensä ja painaa sitten päänsä nyyhkyttäen puun runkoon.)
ÄIDIN KUOPUS: Hän on hyvä. — Minä olen niin paha, niin paha!
SUKKAMIELI (lähestyen häntä): Hyvä, että lähetit hänet pois. — En olisi voinut tulla, niin kauan kuin hän luonasi oli.
ÄIDIN KUOPUS: Kuka olet sinä?
SUKKAMIELI: Keijukaisten keveäjalkainen valtiatar, metsän ja kuutamon kuningatar, ja kaikkien kastehelmien, joita maassa ja puun-oksilla päilyy. — Nämä ovat minun hovineitojani.
(_Keijukaiset_ tulevat puiden lomista ja niijaavat koreasti.)
ÄIDIN KUOPUS: Mitä tahdot minusta?
SUKKAMIELI: Tahdon viedä sinut linnaani kirjavaisen kiven sisässä, keskellä mesimarjaista ahoa. — Ei paista sinne päivä, ei kuu, vuodet kuluvat kuin varjo eikä mittaa minuutteja muu kuin tuokio halusi syntymisestä sen täyttymiseen. — Tahdotko tulla minun kerallani?
ÄIDIN KUOPUS: Sinä olet kuningatar, minä vain köyhä mökin poika. — Kuinka voisin minä seurata sinua?
SUKKAMIELI: Ole sinä minun kuninkaani, niin olet sinä minua ylhäisempi! — Tuletko?
ÄIDIN KUOPUS: Tulen. — Mutta ensin täytyy minun jättää hyvästit äidille ja Kultahelkalle.
SUKKAMIELI: Turhaa huolta! Voithan palata päivänkoitossa takaisin, jos ei linnani miellytä sinua. — Ketään en väkivallalla pidätä.
ÄIDIN KUOPUS: Mutta he odottavat minua.
SUKKAMIELI: He luulevat sinun lähteneen käyskentelemään lämpöisessä yössä. — Tule!
(_Äidin Kuopus_ empii epätietoisena. _Äiti_ asettaa kynttilän ikkunaan.)
ÄIDIN KUOPUS: Näetkö, hän asettaa kynttilän ikkunaan!
SUKKAMIELI: Näetkö, että myöskin minun silmäni ovat kaksi kynttilää?
ÄIDIN KUOPUS: Kultahelkka kutsuu minua.
(Kuuluu selvään _Kultahelkan_ ääni: "Tule! Mihinkä jäit?")
SUKKAMIELI: Ja minä suutelen sinua. — Kumpaa tahdot sinä kuulla? (Suutelee häntä.)
ÄIDIN KUOPUS: Sinua tahdon minä seurata, kuutamon kalpea kuningatar! — Menkäämme!
SUKKAMIELI: Neitoni! Laulaen ja tanssien näyttäkää minulle tietä metsien hopeaisten halki! (Kohottaa sauvansa. _Keijukaiset_ laulavat:)
_Sukkamielen sauva_. Puiden takaa puiden taaksi metsän linnat liukuu. Sukkamielen sauvan pääss' on hopeainen tiuku. Kun se tiuku helisee, niin hämy maille lankee, riutuu rinta ihmisten ja miel' on ahdas, ankee. Puiden takaa puiden taaksi metsän linnat liukuu. Sukkamielen sauvan päässä kultainen on tiuku. Kun se tiuku helisee, niin herää hengen härmä, kuudan maita kulkevi ja säihkyy unen särmä. Puiden takaa puiden taaksi metsän linnat liukuu. Sukkamielen sauvan pääss' on timanttinen tiuku. Kun se tiuku helisee, on mieli miekan alla, astuu ilmi aurinko ja maailmass' on halla.
(Vierivät pois vieden _Sukkamielen_ ja _Äidin Kuopuksen_ kerallaan.)
Esirippu.
TOINEN KUVAELMA.
Sukkamielen linna kirjavaisessa kivessä. Kuuluu hiljaista soitantoa. _Äidin Kuopus_ lepää kultaisella vuoteella. _Sukkamieli_ seisoo hänen päänsä pohjissa. _Kirki_ käy ympäri ja kaatelee maljoihin.
_Keijukaisia, Heinäsirkkoja, Perhosia, Päivänkukkia_ y.m.
SUKKAMIELI: Oletko onnellinen?
ÄIDIN KUOPUS: En ole elämässäni ollut onnellisempi. — Tämä on kuin unta.
SUKKAMIELI: Unta autuaitten.
ÄIDIN KUOPUS: Kahden autuaan. — Mikä hetki päivästä lienee?
SUKKAMIELI: En tiedä. — Ei täällä ole tapana sellaisia kysellä.
ÄIDIN KUOPUS: Vai niin. Mutta minulla on niin hiivatin nälkä. — Ei taida olla sekään tapana täällä?
SUKKAMIELI: Päivänkukat! Teidän kuninkaanne halajaa syödä! — Ruokkikaa häntä!
(_Päivänkukat_ rientävät tarjoamaan.)
ÄIDIN KUOPUS: Mitä tämä on?
PÄIVÄNKUKKA: Se on hunajaa.
ÄIDIN KUOPUS: Hyi!
SUKKAMIELI: Etkö pidä hunajasta?
ÄIDIN KUOPUS: Minä tahdon leipää, hyvää, rukiista leipää, enkä mitään sormenpään kokoisia mesikakkuja. — Noh, annahan tänne! Talossa talon tavalla.
SUKKAMIELI: Etkö enää rakasta minua?
ÄIDIN KUOPUS: Kyllä, kyllä tietystikin. Mutta minä en pidä sinun kyökistäsi. — Onko teillä jotakin juotavaa?
SUKKAMIELI: Kirki! Etkö kuule? Kuninkaasi tahtoo juoda?
KIRKI: Saaman pitää. — Pyydän nöyrimmästi. (Kaataa maljaan ja ojentaa sen.)
ÄIDIN KUOPUS (maistaen): Mitä tämä on?
KIRKI: Se on marjamehua.. Parasta mesimarjalikööriä, mitä on saatavissa kolmen kuninkaan valtakunnasta.
ÄIDIN KUOPUS: Hyi, saakeli!
SUKKAMIELI: Mitä tahtoisit mieluummin juoda?
ÄIDIN KUOPUS: Tahtoisin pytyn viilipiimää.
SUKKAMIELI: Sitä ei meillä ole. — Eivät kuninkaat sellaista huoli.
ÄIDIN KUOPUS: Hiisi olkoon teidän kuninkaanne! — Olkoon menneeksi sitten kulaus marjalikööriä! — Mutta milloin täällä on tapana mennä maata?
SUKKAMIELI: Me emme nuku milloinkaan. Me vain painamme joskus päämme alas.
ÄIDIN KUOPUS: Ei se minulle riitä. Kyllä minun täytyy saada oikein kuorsata. — Onko se sallittu?
SUKKAMIELI: Kyllä. — Kutsummeko tänne Nukku-Matin? Hän ymmärtää paremmin sellaisia asioita.
ÄIDIN KUOPUS: Nukku-Matti on minun vanha tuttavani. — Kutsu vaan hänet tänne! — Mutta jos hän vie minut Höyhensaarille?
SUKKAMIELI: Etkö tahtoisi pois täältä?
ÄIDIN KUOPUS: En, sillä itse asiassa on tämä hyvin mukava talo. — Tuossahan Matti tulee!
NUKKU-MATTI: Hyvää iltaa!
ÄIDIN KUOPUS: Iltaa, iltaa. — Mistä kaukaa Matti tulee?
NUKKU-MATTI: Tulen yhdeksän meren takaa, eräästä pienestä töllistä, jossa minulla oli hyvin paljon työtä.
ÄIDIN KUOPUS: Jahhah. Mitä työtä Matti tarkoittaa?
NUKKU-MATTI: Siellä asui eräs pieni tyttö, jota minun oli aivan mahdoton saada nukkumaan. — Mikäs hänen nimensä taas olikaan...
ÄIDIN KUOPUS: Se ei mahtanut olla mikään hyvä tyttö.
NUKKU-MATTI: Kyllä, ei tytössä vikaa ollut, mutta eräs ystävä oli hänet juuri pettänyt...
ÄIDIN KUOPUS: Pettänyt!
NUKKU-MATTI: Ja vienyt vielä hänen kultaisen sydämensä. — Kulta ... kulta...
ÄIDIN KUOPUS: Kultahelkka. — Perhana, hänet olen minä aivan unohtanut!
NUKKU-MATTI: Niin juuri, Kultahelkka. Ja sen pojan nimi, joka oli hänet pettänyt...
ÄIDIN KUOPUS: Oli Äidin Kuopus. — Kyllä minä tiedän sen asian paremmin kuin sinä. — Voit mennä matkoihisi!
NUKKU-MATTI: Etkö sinäkään tahdo nukkua?
ÄIDIN KUOPUS: Kyllä. Mutta sinä tuot minulle niin ikäviä unia. — Mene, mene!
NUKKU-MATTI: Merkillisiä nuo ihmiset ovat! He pelkäävät unia eivätkä pelkää omia tekojaan. Kyllä mennään, hyvästi, hyvästi!
SUKKAMIELI: Paras olikin, että hän meni. Hän on niin viisas olevinaan.
ÄIDIN KUOPUS: Hän ei enää pidä minusta. Minä näin sen aivan selvästi hänen silmistään. — Mutta eikö täällä ole ketään muuta unineuvosta?
SUKKAMIELI: Kyllä, Unikeko. — Tahdotko, että kutsumme hänet tänne?
ÄIDIN KUOPUS: Hm. Hiukan kiusallinen tuttavuus. — Mutta antaa tulla vaan.
(_Sukkamieli_ viittaa neidolleen. _Unikeko_ tulee haukotellen.)
UNIKEKO: Päivää!
ÄIDIN KUOPUS: Päiväkö nyt onkin? Ja minä kun en vielä ole nähnyt edes iltaakaan.
UNIKEKO (haukotellen): Illan virkku, aamun torkku, se tapa talon...
ÄIDIN KUOPUS: ... hävittää! — Niin juuri, se näkyy sinun päältäsikin! — Mutta voitko seuloa minulle kahmalollisen unijauhoja?
UNIKEKO: Saat unta kuinka paljon vaan haluat. — Mutta sitä ennen tulee sinun seuloa tukkasi pörröiseksi niinkuin minun ja...
ÄIDIN KUOPUS: Se on pian tehty. Näinkö?
UNIKEKO: Käy laatuun. — Sitten tulee sinun vain seurata minun esimerkkiäni.
ÄIDIN KUOPUS: Haukotella?
UNIKEKO: Tahdin mukaan. — Yks, kaks, kolme, nyt! Yks, kaks, kolme...
ÄIDIN KUOPUS: Yks kaks kolme... Tämähän käy vallan mainiosti.
(Haukottelevat vastakkain.)
UNIKEKO: Näkyy, että sinulla on hyvät luonnonlahjat. — Yks kaks kolme...
ÄIDIN KUOPUS: En minä enää viitsi. — Eihän uni tulekaan?
UNIKEKO: Ei, ei. — Eikö tarkoituksesi ollutkin nukkua valveillasi?
ÄIDIN KUOPUS: Mene hiiteen! Sitä osaan minä kyllä ilmankin sinua. — Minä tahdon nukkua oikein.
UNIKEKO: Mitä sitten kutsutat minua! (Menee.)
ÄIDIN KUOPUS: Ei taida tulla unesta mitään tässä talossa.
SUKKAMIELI: On meillä vielä yksi keino. — Mutta se on hiukan vaarallinen.
ÄIDIN KUOPUS: Mikä keino se on?
SUKKAMIELI: Se on se niin kutsuttu unohduksen uni.
ÄIDIN KUOPUS: Mutta juuri sitähän minä tarvitsenkin. — Mikä vaara siinä on?
SUKKAMIELI: Ei muu kuin että siitä on niin vaikea herääminen.
ÄIDIN KUOPUS: Olkoon miten vaikea tahansa! — Minä tahdon nukkua.
SUKKAMIELI: Hyvä. — Siispä käsken minä kaiken kansani sinulle tanssimaan.
ÄIDIN KUOPUS: Mutta musiikkia meillä myös pitää olla.
SUKKAMIELI: Siitä pitävät heinäsirkat huolen. He ovat tämän valtakunnan parhaat viuluniekat. — Alkakaa!
ÄIDIN KUOPUS: Istu sinä tähän vierelleni! — Minun on siten helpompi unhoittaa.
SUKKAMIELI: Kirki! Äläpä unhoita sinä toimiasi! — Tarjoa kuninkaalle!
KIRKI: Kuten käsketään.
(_Heinäsirkat_ soittavat, _Päivänkukat_ karkeloivat, huojuen kuin heinä tuulessa. _Kirki_ matkii heitä ilvehtien.)
_Sydänkesätärten laulu_. Seisahda, aika! Hillitse orhisi korskuvat, hetki! Sankari nukkuu, raukea ruhtinas valkean yön. Täytetyt halut, leyhytelkää lepoa hälle, kukkiva sydän, hiljaa, häiritsemättä lyö! Mennehet murheet, nukkukaa! Unelmat, toivehet, uinukaa! Lämmin, läikkyvä terhen hiljaa sankarin huolitelkoon, kangastukoon elon kaikkeus, niinkuin seijastuu sinitaivahan ranta, ruskopilvinen, ulapan vesiin, helmassa heleän, valkean yön!
(_Äidin Kuopus_ nukkuu. _Kirki_ lähestyy häntä ja pitää höyheniä hänen suunsa edessä.)
KIRKI: Hän nukkuu.
SUKKAMIELI: Olepas kutkuttelematta häntä!
KIRKI: Totisesti: hän nukkuu.
SUKKAMIELI: Totisesti on sinun saatava koivurieskaa, jos maailmassa jotakin oikeutta ja lakia on. — (Sauvansa kohottaen.) Mutta kyllin jo iloa, siskot! Haihtukaa! Kaaret korkeat, kukkasilla koristetut, haihtukaa! Unelmat utuiset, perhoset elämän kevään, haihtukaa! — Herätköön sankari yössä, yksin, keskellä korven aution, kuulkoon huuhkajain huutoa ja nähköön surujen nousevan hallaisista rämeistä! Niin kuuluu Maaemon laki, äitimme yhteisen, jota me kaikki tottelemme ja palvelemme, yössä, päivässä, ilossa ja murheessa. — Ja niin on aika haihtua minunkin, lintuna lentää, kuplana kohota, urhon unelmana teoksi muuttua. Hyvästi, sankari sorea! Herää työhön ja taisteloon!
(Näyttämö on pimennyt; kaikki katoaa, viimeiseksi _Sukkamieli_. Siirtyminen seuraavaan kuvaelmaan tapahtuu esiripun ylhäällä ollessa.)
KOLMAS KUVAELMA.
Autio metsä. Huuhkajat huhuilevat. _Äidin Kuopus_ nukkuu mättäällä. Hämärä lankeaa.
ÄIDIN KUOPUS (heräten): Äiti, Kultahelkka! — Mitä? Missä olen? Kuinka olen tänne tullut? — Kussa kultainen kotini? — Ketä tulee! — Halloo! Ohoi!
(Joukko _talkooväkeä_ tulee, sirpit kädessään.)
_Talkooväen laulu_. Viisas aitan täyden ahtaa, talven tyynnä elää mahtaa; tuhma pitää pitkän kesän, laiminlyöpi lieden, pesän. Koska talven tuulet ärjyy, tuhma tupateitä värjyy, viisas miettii vikkelämmin: ovi kiini, osto lämmin!
(Menevät.)
ÄIDIN KUOPUS: Hoi! Hyvät ihmiset! Tulkaa! — Olen metsään eksynyt, en enää tietä kotiin löydä. Yö joutuu, ottakaa minut mukaanne! Minun on nälkä ja vilu. Armahtakaa! — Ei kukaan kuule minua. Tännekö on minun korpeen kuoleminen?
(Kuuluu karjankellojen kilinää. Tulee joukko _Paimentyttöjä_.)
_Paimentyttöjen laulu_. Lieku liekki, leiska lempi, pala nuorten miesten mieli! Toki toist' on herttaisempi oman kullan oven pieli. Lieka lempi lehtipuussa, kesäkuussa keiku jalka! Ota kulta onnen kuussa: elon tositoimet alkaa.
ÄIDIN KUOPUS: Halloo, tytöt! — Mihin menette? Mies yksinäinen salolle eksynyt on. Saanko seuraanne tulla? — On minullakin sydän, kirkas, kultainen! —
Hekin menevät. — Olenko minä siis niin ruma ja rupainen, että kaikki minua kammoavat? — Sukkamieli! Tämäkö oli sinun suudelmasi?
(_Paimentytöt_ ovat menneet. Kuuluu reippaita jahtitorven toitotuksia. Joukko _metsämiehiä_ tulee.)
_Metsämiesten laulu_. Hyv' on maata metsämiehen alla taivaan tähtipeiton, parempi päällä petran taljan maata luona lieden oman. Tulee lapset tuvan tiehen, vaimo vaalii, keittää keiton, lasket naurun, lasket naljan, nukut viereen sievän, soman.
(Menevät.)
ÄIDIN KUOPUS: Miehet! Miehet! Yösijaa vailla olen. — Antakaa minulle ruokaa ja juomaa! Ottakaa minut tupanne nurkkaan nukkumaan! Teitä pyydän ja rukoilen. —
Hekin menevät. — Jo tullut on tuhoni. Nukuin nuorella ijällä Sukkamielen syliin, siinä onneni ja autuuteni menetin. — Kaikilla muilla on kotinsa, ei minulla. Kaikilla kiire ja iloinen mieli... Miten minulla? — Paras on itsensä uneen itkeä ja nukkua ijäksi. Siten parhaiten kostan maailmalle.
(Istuu mättäälle, Painaa pään käsiinsä ja itkee. Näyttämö on yhä enemmän hämärtynyt.)
_Suopursujen laulu_. Korpi kolkko, matala manner, mieli melto, ajatus heikko, kaikki elämän kukkaniitut sadesäässä harmajassa. Rimpi pitkä, iloton ranta kahdenpuolen puroja mielen, vakaumusten vaivaiskoivut katseen kantamattomihin. Epätoivo, elämän tuska, inho synkän sydämen alla, inho olla inehmo, tuska päästä päivän tanhuvilta. — Syttyy suolla siniset lamput, paukkaa yössä punaiset pullot, kuningastuolit, kultapöydät heiluu hiitten kartanoilla, Sattuu seuraan inehmo, istuu, aukee sammal avara alla, vaipuu ijäksi vieras, virvat hyppii yössä ympärillä.
(Virvatulien tanssi. _Lyhty-ukko_ tulee, pysähtyy nähdessään _Äidin Kuopuksen_, lähestyy ja valaisee hänen kasvonsa lyhdyllään.)
LYHTY-UKKO: Mikä sinä olet miehiäsi, joka suotta sammalikkoa vetistät ja minun pikku kynttilöitäni, kiiltomatoja, sammuttelet? — Häh? Mitä teet sinä täällä metsässä?
ÄIDIN KUOPUS: Koditon, kurja, elämästä eksynyt olen. Tiedätkö tien, niin näytä se minulle! — Kotiin kovin halajan.
LYHTY-UKKO: Sellaisia on tuiki paljon tähän maailman aikaan. — Ole aloillasi! (Aikoo mennä. _Äidin Kuopus_ pidättää häntä.)
ÄIDIN KUOPUS: Älä mene, älähän mene! — Vaikka mitä sinulle annan, jos yösijan ja lämpimän neuvot. Kuuletko?
LYHTY-UKKO: Mitäpä voisit sinä antaa minulle?
ÄIDIN KUOPUS: Saat lakkini, koreatupsuisen! Kun sen sulkia päässäsi heiluttelet, tunnet itsesi puolta nuoremmaksi. Katso!
LYHTY-UKKO: Pidä lakkisi! En tahdo sinua paljain päin korpeen jättää. — Hyvästi!
ÄIDIN KUOPUS: Älähän mene! — On minulla puukkokin, helapää. Huolitko?
LYHTY-UKKO (päätään pudistaen): Pidä puukkosi!
ÄIDIN KUOPUS: Älä mene! — Niin, ja sitten minulla on ... sydän.
LYHTY-UKKO: Mitäh?
ÄIDIN KUOPUS: Kultainen sydän. — (Itsekseen.) Mitäpä minä enää sillä teen, jos minun kuitenkin on korpeen kuoleminen? — (Ääneen.) Mitäs sanot?
LYHTY-UKKO (tarkastellen sydäntä): Totta tosiaan! Poika ei valehtele. — Oikeata kultaa! Ne ovat harvinaisia meidän päivinämme. — Minä onnittelen sinua, miehen alku. Ole hyvässä turvassa! — Sinulle kukkuu vielä kunnian käki.
ÄIDIN KUOPUS: Sinä lupaat siis viedä minut ihmisten ilmoille?
LYHTY-UKKO: Miksi en veisi! — jos en juuri ihmisten, niin ainakin paikkaan, jossa sinun on sekä hyvä että lämmin. — Käy perässä!
ÄIDIN KUOPUS: Mitä paikkaa sinä tarkoitat? — Ethän vain helvettiä?
LYHTY-UKKO (hohottaen): Hohhoh! Kaikkiapa päähäsi pälkähtääkin! — Keneksi minua luulet?
ÄIDIN KUOPUS: Tuskin tulen sinun kanssasi. — Luvalla sanoen, näytät sinä minusta oikein suurkonnalta.
LYHTY-UKKO: Hehheh! Sinä miellytät minua. Onpa sangen kauan siitä kuin olen viimeksi näin makeasti nauranut. — Tule!
ÄIDIN KUOPUS: Minne viet minut?
LYHTY-UKKO: Hiiteen, poikaseni, hiiteen. En siis edes helvetin esikartanoon.
ÄIDIN KUOPUS: Hiiteenkö? — Mutta sehän on myös hyvin paha paikka.
LYHTY-UKKO: Paikka ei ole parhaita, täytyy tunnustaa, mutta ei myöskään pahimpia. Kyllä siellä ristitty ihminen toimeen tulee.
ÄIDIN KUOPUS: Ethän sinä vaan peijaa minua?
LYHTY-UKKO: Noh, kah, minä olen asunut siellä jo kohta kolmesataa vuotta eikä vielä koskaan sillä ajalla ole siellä särpimen apu loppunut. — Tuletko?
ÄIDIN KUOPUS: Mutta sittenhän sinä olet itse Hiisi? — Hyi!
LYHTY-UKKO: En minä Hiisi ole, vaikka henkeni piteiksi sen talon töitä toimittelen. — Elin ennen metsässä, kalaa pyysin, lintua ammuin, mutta kun rupesi riista näiltä mailta loppumaan, lähdin hiidestä avun hakuun.
ÄIDIN KUOPUS: Miksi et pyytänyt apua ihmisiltä?
LYHTY-UKKO: Ihmisiltä? Pyh! — Pyysitkö sinä heiltä?
ÄIDIN KUOPUS: Pyysin.
LYHTY-UKKO: Antoivatko?
ÄIDIN KUOPUS: Eivät.
LYHTY-UKKO: Noh, kah, siinä näet. — Hyvä talo on Hiitola. Minä lupaan sinulle oikein ystävällisen vastaanoton.
ÄIDIN KUOPUS: Mennään sitten. — Mutta mitä sinä nyt toimit, kun noin lyhty kädessä metsiä kävelet?
LYHTY-UKKO: Minä olen Hiiden virvatulien virittäjä, Lemmon juhlavalaistuksen päätirehtööri. — Katso vaan tuonne suolle! Siellä näet ilotulitukseni täydessä loistossaan.
(Virvatulia puiden lomassa.)
ÄIDIN KUOPUS: Hm, hiukan epäilyttävä virka! — Enpä lähtisi sinun kanssasi, mutta hädässä ei ole ystävää karvoihin katsomista. — Astu edellä!
LYHTY-UKKO: Mutta ensin me nuuskataan! — Olepas hyvä! (Tarjoaa nuuskarasiaansa.)
ÄIDIN KUOPUS: Kuuluuko sekin komentoon?
LYHTY-UKKO: Ätshi!
ÄIDIN KUOPUS: Ätshi! — Mutta mitä varten sinä äsken sanoit minua miehen aluksi?
LYHTY-UKKO: Siksi että sinusta vähitellen alkaa tulla mies. — Matkalla voit sinä jutella minulle, kuka olet ja mistä, mikä nimesi ja miten metsään jouduit. (Menevät.)
Esirippu.
NELJÄS KUVAELMA.
Hiiden vuori. _Vuoren vanhin_ valtaistuimellaan. Hoviväkeä. Taustassa Hiiden paja, jossa _tontut_ takovat aseita. He tuovat niitä Vuoren vanhimman tarkastettavaksi, joka vuoroin hyväksyy ne päätään nyykähyttäen, vuoroin hylkää ne pään pudistuksella.
Toisella puolen näyttämöä _Hiiden immet_, jotka kehräävät lankaa omista hiuksistaan. Keskellä katettu pöytä.
_Niiden impien laulu_. Ilta pitkä vuoren yössä. Hiiden immet aina työssä. Sysimustat, sitkat langat. Saamme noista paulat, sangat. Teemme niistä tenhoansat, vangitsemme kaikki kansat. Verkko viekas, kiiltokarva. Läpi tuost' on mennyt harva. Himon silmät suuret, sievät, heiltä järjen lahjan vievät. Kiini käy he niinkuin lampaat, nauraa Hiiden neitten hampaat.
VUOREN VANHIN (nousten): Tonttuni totiset! Olen teihin tyytyväinen. Samoin teihin, maahiset, menninkäiset, ja te, jotka siellä seinävierellä värttinätä väännätte. Olette kalkki tehneet ahkerasti työtä ja siitä myös lepohetken ansainneet. — Mikä aika on?
AJAN-HIISI: Hiiden harmaa haukka on jo kolme kertaa vuoren huipulla kirkaissut. — On keski-yö.
VUOREN VANHIN: Siispä on jo aika alkaa Hiitolan pitojen. Lopettakaa työ. — Miten on meidän illallisemme laita?
PÖYTÄ-HIISI: Kaikki on valmista, armollinen hallitsija. — Siinä sääsken koipia, parhaassa voinsulassa paistettuja, siinä sirkan reisiä, käristettyjä ja keitettyjä.
VUOREN VANHIN: Et liene sammakon sakarivarpaita unohtanut?
PÖYTÄ-HIISI: Ne olen asettanut erityisesti sinua varten. — Myöskin on täällä peipon peräpakaroita, aivan erinomainen valikoima, ei vähemmän...
VUOREN VANHIN: Riittää, riittää. — Mutta mitä aiot tarjota meille jälkiruoaksi?
PÖYTÄ-HIISI: Aivan tuoreita maanmunia, kermassa ja sokerissa kelluvia. — Ah, ne maistuu kuin koston mansikat!
VUOREN VANHIN: Hyvä, hyvä. — Jalot naiset ja herrat! Käykäämme illastamaan! — Mutta kuka meistä lukee pöytärukouksen?
(Vuorentausta on sulkeutunut, _Hiiden immet_, samoin _tontut_ lopettaneet työnsä. Kaikki käyvät illalliselle.)
PÖYTÄ-HIISI: Ajan hiisi on meistä arvokkain.
VUOREN VANHIN: Siispä tehköön hän työtä käskettyä! — Mutta nopeasti! — Lyhyt ja ponteva rukous on jumalalle otollisin.
AJAN-HIISI:
Suuta korviin, mahaa polviin, Anna nyt hyvä jumala kaikille hyvä humala, Amen. —
(Koputus ovelle.)
VUOREN VANHIN: Ruokarauha herroissakin! — Kuka näin myöhään on kulkemassa?
OVI-HIISI: Lyhty-ukko siellä vain näkyy.
VUOREN VANHIN: Hän on uskollinen palvelija, vaikka jalkansa alkavatkin jo hiukan kömpelöiksi käydä. — Tehkää tilaa hänelle!
OVI-HIISI: Mutta hänellä näkyy olevan joku toinen seurassaan.
VUOREN VANHIN: Kuka?
OVI-HIISI: Minusta on kuin hajahtaisi ristityn veri.
VUOREN VANHIN: Ilmankos kirkon kukot ovatkin koko tämän päivää niin minun korvissani kirkuneet! — Olkaa varuillanne pojat! Aika on levoton eikä tiedä, mikä mustakaapu sattuu olemaan alttarin asetustaikoja tekemässä. — Kaikki aseisiin.
(_Tontut_ tempaavat miekkansa ja keihäänsä. Kaikki ovat nousseet ylös ja odottavat. _Lyhty-ukko_ ja _Äidin Kuopus_ tulevat.)
LYHTY-UKKO: Hyvää iltaa, kuomat, kaimat!
VUOREN VANHIN: Terve taloon, tien pitkän käynyt! — Mutta ketä tuot sinä tuossa?
LYHTY-UKKO: Pojan metsässä tapasin, kankaalla yksin itki, — otin mukaani.
VUOREN VANHIN: Mitä hänestä?
LYHTY-UKKO: Hänellä on sydän.
VUOREN VANHIN: Varmaankin vain joku tavallinen, ruostunut vaskisydän. — Olen saanut niistä jo tarpeeni.
LYHTY-UKKO: Sydän puhdasta kultaa on hänellä, vannon, puhdasta kultaa. — Näin itse omin silmin.
VUOREN VANHIN: Silmäsi vanhuuttaan jo hämärtävät. — Näytäppäs tänne!
LYHTY-UKKO: Näytä, poika, sydämesi! — Vanhin tahtoo sitä tarkastaa.
ÄIDIN KUOPUS: Lupaako hän yösijan?
LYHTY-UKKO: Sen ja vielä paljon muuta. — Mutta anna nyt sydämesi!
ÄIDIN KUOPUS: Annatkos sinä sen takaisin?
LYHTY-UKKO: Ole huoleti, ei täällä väkisin kenenkään omaa oteta! — Tässä, armollinen herra.
(_Äidin Kuopus_ antaa sydämensä. _Lyhty-ukko_ ojentaa sen _Vuoren vanhimmalle_, joka tarkastelee sitä toimessaan.)
VUOREN VANHIN: Tuokaapa tänne ne minun pähkinänkuoriset silmälasini. — Ja näyttäkää tulta että paremmin erottaisin.
ÄIDIN KUOPUS (nykien Lyhty-ukkoa): Minun on nälkä.
VUOREN VANHIN: Totta tosiaan: puhdasta kultaa!
LYHTY-UKKO: Kuten sanoin. — Poika ilmoittaa, että hänellä on nälkä.
VUOREN VANHIN: Käy syömään, käy syömään, poikaseni! — Mutta en tiedä, pidätkö meidän herkuistamme.
ÄIDIN KUOPUS: Tällä kertaa syön minä vaikka pieniä kiviä.
VUOREN VANHIN: Pieniä kiviä hänen ylhäisyydelleen, kultaisen sydämen perintöprinssille, riehtilässä paistettuja. — Kuuletteko?
(_Hiiden immet_ juoksuttavat nopeasti pyydetyn ruokalajin.)
ÄIDIN KUOPUS: Hm. Se ei ollut juuri tarkoitukseni. — Mutta maassa maan tavalla.
VUOREN VANHIN: Minua ilahduttaa, että näytät niin hiidellisiä taipumuksia. — Sillä aikaa kuin syöt voivat tonttuni laulaa sinulle Hiiden pöytälaulun. — Me puhelemme sitten lähemmin keskenämme.
(_Tontut_ ovat asettaneet syrjään miekkansa ja laulavat nyt tanssien, tassutellen:)
_Hiiden pöytälaulu_. Hyvä nyt on kelliä, lellipojan lelliä, maha täynnä velliä, poskipussit mälliä, luun luona läskiä, lihan liki mäskiä, himpula, pimpula, himpum pila pila!
(Pyörivät, hyppivät ja jäävät hullunkurisiin asentoihin.)
VUOREN VANHIN: Mistä löysit hänet?
LYHTY-UKKO: Metsästä, Sukkamielen linnan lähistöltä. — Arvelen, että hän on ollut siellä ikäänkuin pikku visiitillä.
VUOREN VANHIN: Ei epäilemistä: sydän on puhdasta kultaa. — Luuletko hänen luopuvan siitä?
LYHTY-UKKO: Luulen hyvästikin. Hän ei vielä ymmärrä sen arvoa, näetkös.
VUOREN VANHIN: Täyden hinnan pitää hänen saaman siitä. — Noh, poikani, joko olet syönyt kylläksesi?
ÄIDIN KUOPUS: Ei minulla enää nälkä ole, mutta kyllä minä vieläkin söisin.
VUOREN VANHIN: Sitä en epäile. — Mutta nyt halajaisin kanssasi haastella hieman. — Tulehan lähemmäksi!
ÄIDIN KUOPUS: Ethän sinä vaan petä minua?
VUOREN VANHIN: Täällä ei petetä ketään: se vaiva jätetään kullekin itselleen. — Sinulla on sydän.
ÄIDIN KUOPUS: On, kultainen sydän.
VUOREN VANHIN: Etköhän möisi sitä minulle?
ÄIDIN KUOPUS: Hm, se on oikeastaan lahjakalu. — Mutta mitä maksaisit siitä?
VUOREN VANHIN: Saat parhaan miekan, mitä ikinä on hiisien pajassa taottu. — Kas tässä, poikaseni!
(_Vuoren vanhin_ viittaa, _tontut_ tuovat hänelle jalokivillä koristetun, kimaltelevan miekan.)
ÄIDIN KUOPUS: Miekkasi on korea kyllä, mutta mitäs minä oikeastaan sillä teen? En halua ihmisiä surmata.
VUOREN VANHIN: Halu kyllä tulee miekan mukana. — Ota, poikani, ja valloita maailma!
ÄIDIN KUOPUS: Maailmako? — Maailma on avara.
VUOREN VANHIN: Pian on se käyvä liian pieneksi sinulle. — Mutta voit myöskin valita jotakin muuta: kultaisen juomasarven esimerkiksi taikka meren ja maan kulkija-laivan. — Sinä näet, että minä en ole mikään kitupiikki.
ÄIDIN KUOPUS: Luulen, että sittenkin otan mieluimmin miekan. — Mutta enhän minä jaksa sitä edes liikuttaa.
VUOREN VANHIN: Se asia on vähällä autettu. Pieni kulaus vain Hiiden väkivettä ja se keikkuu kädessäsi kuin perhonen. — Tarjotkaa!
(_Vuoren vanhin_ viittaa, _Hiiden impi_ tarjoaa maljan _Äidin Kuopukselle_, joka tyhjentää sen.)
ÄIDIN KUOPUS (irvistäen): Ähhäh! — Ketunmyrkkyä, perhana!
VUOREN VANHIN: Sen pitäisi vahvistaa. — Kun tätä miekkaa kannat, ei kukaan voi sinua vastustaa.
ÄIDIN KUOPUS: Eikö kukaan?
VUOREN VANHIN: Ei kukaan äidistä syntynyt. — Siinä on taika sellainen.
ÄIDIN KUOPUS: Näytähän tänne! — (Hujauttelee ilmassa miekkaa.) Miekkasi miellyttää minua?
VUOREN VANHIN: Senpä uskoisin. Siis: kauppa tehty?
ÄIDIN KUOPUS: Pitääkö se oikein verellä vahvistaa?
VUOREN VANHIN (nauraen): Hahhahhah! — Luuletko olevasi pirun kanssa tekemisissä? — Sinä pidät miekan ja minä sydämen. Sillä hyvä.
ÄIDIN KUOPUS: Kuulepas, mitä teet sinä minun sydämelläni?
VUOREN VANHIN: Se on minun salaisuuteni.
ÄIDIN KUOPUS: Hm, taidat sinä sittenkin olla vähän pirun sukua. — Minä jään siis aivan ilman sydäntä?
VUOREN VANHIN: Sittenhän sinusta juuri mies tuleekin. — Eikö tarkoituksesi ollut valloittaa maailma?
ÄIDIN KUOPUS: Kyllä, mutta tahtoisin kuitenkin mielelläni tietää, mitä etua sinulla voi olla tästä kaupasta.
VUOREN VANHIN: Ei juuri mitään. Minä olen vain sellainen sydämien kokoilija. — Jos sinä aukaiset tuon kaapin, näet sinä siellä lippaan lippaan lomassa. Ne ovat kaikki täynnä sydämiä.
ÄIDIN KUOPUS (aukaisee kaapin): Ohhoh, onpas niitä! Ja kaikki niin hyvin lajiteltu. — Minäkin olen koonnut postimerkkejä.
VUOREN VANHIN: Se sopii sinun ijällesi. Minulle sopii paremmin sydämien kokoileminen. — Katsoppas, sinun sydämesi panen minä tähän lippaaseen, joka on siinä aivan kuin sitä varten. Ja nyt väännämme me kaapin oven lukkoon. Noin! — Tahdotko nyt jäädä meille yöksi taikka lähteä heti maailmaa valloittamaan?
ÄIDIN KUOPUS: Luulen, että mieluummin lähden heti. — (Hujauttelee miekkaansa ilmassa.) Sanotko, ettei kukaan äidistä syntynyt voi nyt minua vastustaa?
VUOREN VANHIN: Ei kukaan.
ÄIDIN KUOPUS: Oletko sinä äidistä syntynyt?
VUOREN VANHIN: Äidistä kyllä, vaikka en ihmisvoimasta. Syöjätär oli emoni. — Mutta mitä tarkoitat sinä sillä?
ÄIDIN KUOPUS: Hm, ajattelin vain heti miekkaani koetella. — (Pistää häntä kylkeen. _Vuoren vanhin_ vaipuu maahan parahtaen.) Hyvä miekka, kaunis miekka! Kiitos lahjastasi, Hiiden herra! (Syöksyy ulos.)
VUOREN VANHIN: Auttakaa! Hän on tappanut minut! — Ah! (Rummunpäristystä, aseiden kalsketta. Hirmuinen meteli.)
Esirippu.
VIIDES KUVAELMA.
Juhlasali kuninkaan hovissa. _Äiti_ ja _Kultahelkka_ tulevat.
ÄITI: Älä pelkää, lapseni, ollenkaan! Sinun pitää saaman oikeutta. — Kun kuningas kuulee, minkälainen roisto minun poikani on, ei hän ikinä anna hänelle tytärtään.
KULTAHELKKA: Äiti, minua niin pelottaa. Täällä on niin tyhjää ja autiota.
ÄITI: Kaikki ihmiset ovat juosseet linnan pihalle nuorta paria katsomaan. — Mutta varsinainen vihkiminen on tapahtuva täällä. Sen sanoi minulle serkkuni kummin kaima, jonka pojan sisarpuoli on palveluksessa ylitallimestarin luona. — Täällä tahdon minä puhutella kuningasta.
KULTAHELKKA: Mitä aiot sanoa hänelle?
ÄITI: Minäkö? — Että minun poikani on kunniaton maantien-ritari, kelvoton kuleksija, liian huono lepäämään edes ryysyisen mustalaistytön, saati sitten kuninkaan tyttären vierellä. — Onhan sinulla hänen sydämensä tallella?
KULTAHELKKA: On, äiti. — Kannan sitä aina povellani.
ÄITI: Talleta se tarkasti! Me saamme kyllä oikeutta. — Kun ajattelen, miten hän on meidät häpeällisesti jättänyt ja unohtanut, niin oikein silmäni tärisevät suuttumuksesta! — Onkos kummempaa kuultu? Juosta pois köyhän äitinsä ja uskollisen morsiamensa luota ja ilmestyä äkkiä kuninkaan tytärtä kosimaan! — Se kunnoton! Kyllä minä hänet savustan!
KULTAHELKKA: Sanotaan hänen tehneen suuria palveluksia kuninkaalle ja siitä nyt saavan kuninkaan tyttären ja puolen valtakuntaa palkakseen. — Onko se totta, äiti?
ÄITI: Sen kyllä uskon. — Pahan valta on suuri maailmassa ja kun kerran pahan kanssa liittoutuu, voi saada aivan tavattomia tekoja aikaan. Mutta ole huoleti! On jotakin, joka on häntä voimakkaampi.
KULTAHELKKA: Mikä se on, äiti?
ÄITI: Äidin rukous. — Jos ei kuningaskaan meitä kuulisi, elää kuitenkin Jumala taivaassa. Hän on meitä hyvästi armahtava.
KULTAHELKKA: Minä uskon, että kun poikasi vaan saa nähdä meidät ja oman sydämensä, hän mielelläänkin tunnustaa erehdyksensä ja palajaa kotiin. — Onhan hän pohjaltaan niin hyvä.
ÄITI: Sen mahdan minä parhaiten tietää. — Mutta tuollaisilla korkeilla herroilla on omat käsityksensä hyvästä ja pahasta ja voi myöskin tapahtua, että hän kohtelee meitä tylysti ja tunnottomasti. — Tulemmehan me vaatimaan että hän luopuisi jumalattomasta loistostaan.
KULTAHELKKA: Sen hän varmaankin tekee. Sillä eihän voi elää ilman sydäntä.
ÄITI: Älä ole niin varma siitä! — Monet ihmiset elävät siten paljon keveämmin eivätkä he mitään pelkää niin kovasti kuin saada takaisin sydämensä. — Nyt tulee sydän häntä itseään etsimään.
KULTAHELKKA: En tahtoisi, että hänelle tapahtuisi mitään pahaa.
ÄITI: En minäkään. Mutta oikeuden täytyy sinulle tapahtua, maksoi mitä maksoi. — St! Joku tulee.
(Kuuluu ulkoa hurraahuutoja, torven toitahduksia ja ammuntaa. — Huudetaan: "Morsianta!" "Morsianta!" "Sulhanen eläköön!" — _Hoviherra_ tulee.)
HOVIHERRA: Mitä väkeä te olette! Kuinka te olette tänne tulleet? — Pois!
ÄITI: Me tahdomme tavata kuningasta.
HOVIHERRA: Tänään ei kukaan saa häntä anomuskirjeillä lähestyä. — Ettekö tiedä, että kuningas viettää tänään tyttärensä, kauniin ja sievän Kunigundan häitä urhoollisen ja yleväsukuisen ritari Sotijalon kanssa, jota myöskin Äidin Kuopukseksi kutsutaan? — juhlan johdosta kestitsee maan isä koko valtakunnan rahvasta linnan pihalla, suurten jalavien alla. Siellä on teidän paikkanne. — Mars!
KULTAHELKKA: Hyvä herra jalosukuinen! Antakaa meidän jäädä tänne! — Me tahtoisimme niin mielellämme nähdä kuningasta.
HOVIHERRA: Mitkä silmät!... _Mon Dieu_! — ja mikä vartalo! Kauniimpaa ei ole Espanjan kuuluisalla kuningattarella. Kuka olet?
KULTAHELKKA: Minä olen vain köyhä orpotyttö ja tuo tuossa on minun kasvatus-äitini. — Suvaitsetteko ehkä vastaanottaa nämä mansikat, jotka olen tuonut tervetuliaisina kuninkaalle? (Ojentaa hänelle marjatuohisen.)
HOVIHERRA: Marjasi voit viedä kyökkiin. — Mutta joku palkinto pitää sinun saaman kauniista silmistäsi? (Ripustaa kultakäädyt hänen kaulaansa ja suutelee häntä poskelle. _Kultahelkka_ niijaa ujostuksissaan.)
KULTAHELKKA: Tämä on minulle liian suuri kunnia. — Mutta saammeko me nyt nähdä kuninkaan?
HOVIHERRA: Saatte. — Piiloutukaa vaan tuon pylvään taakse, mutta varokaa, ettei kukaan saa nähdä teitä. — Se olisi skandaali.
KULTAHELKKA: Skandaali? Mikä se on?
HOVIHERRA: Se on hirveintä, mitä kuninkaan linnassa voi tapahtua. Sota, rutto, kalliit ajat ja nälkävuodet eivät ole mitään sen rinnalla. — Pois! tullaan! — Me tapaamme.
(Häämarssi. _Hovipoikia_ ja _neitosia_ kukkia sirotellen. _Hoviväkeä_ parittain. Asettuvat paikoilleen ympäri huonetta. _Sulho_ ja _morsian_. _Kuningas_ ja _kuningatar_. Airuet ilmottavat heidän tulonsa. _Pappeja_, _kuoripoikia_. Kun kaikki ovat päässeet paikoilleen, alkaa häätanssi, johon hovin nuoret ottavat osaa. Sen loputtua:)
KUNINGAS: Kauniit naiset ja jalosukuiset herrat! — Me olemme teidät kutsuneet vieraiksemme tähän linnaan, koska vietämme tyttäreni, kuuluisan Kunigundan ja uljaan ritari Sotijalon häitä. — Te tiedätte, mitä palveluksia hän on minulle tehnyt ja miten hän on koko kansamme kunnioituksen ansainnut. Hän on lyönyt minun viholliseni maalla ja merellä, hän on laajentanut minun valtakuntani rajat auringon noususta niin sen laskuun, eikä ole enää minun vertaistani maailman valtiaiden seassa. — Eikö siis ole oikein, että sankarityö saa palkkansa, eikö ole oikein, että hän saa tyttäreni ja puolen valtakuntaani ikuiseksi perinnökseen?
HOVIVÄKI (soristen): On, on.
KUNINGAS: Laula, lauluniekka, ja kerro meille kuuluisan ritari Sotijalon kohtaloista! — Saakoon sankari maineensa, että maa ihastuisi.
TRUBADUURI (laulaa):
Tuli linnahan köyhä sotamies — Kunigunda, ah, Kunigunda — "Hei, heitukka, kustapa kulkee ties?" "Minä maailman matkoja astun." "Ja jos olet suora sotamies —" Kunigunda, ah, Kunigunda — "niin tännekin päättyä voi sinun ties." "Sama mulle, mut palkan ma tahdon." "On oikein, palkkansa saa sotamies —" Kunigunda, ah, Kunigunda — "kuus riksiä vuodessa riittää kenties?" "Ei, herrani, enempi ma vaadin." "Mitä hulluja? Hallitse järkesi, mies —" Kunigunda, ah, Kunigunda — "mut varro, sa seitsemän saat, kukaties, jos miekkasi totta voi tehdä". "En myö minä miekkaani, hovimies —" Kunigunda, ah, Kunigunda — "riikin rikseihin, se on, jumal' ties, itse hiidessä kuuraeltu. Mut kuninkaan tyttären jos, kuka ties —" Kunigunda, ah Kunigunda — "saan palkaksein, olen kuninkaan mies." "Huuti, tolvana, matkaasi marssi!" Ja ryntäsi päälle vihamies — Kunigunda, ah, Kunigunda — löi joukkomme, uhkasi orjuuden ies. Kas, silloinpa sankari saapui! Hän tuli kuin liekkien liehtoma mies — Kunigunda, ah, Kunigunda — hän löi, joka iskunsa kuoloa ties, sota päättyi, maa oli vapaa. "Ja saanko ma palkkani nyt, kukaties —" Kunigunda, ah, Kunigunda — "olla tahtoisin kuninkaan tyttären mies". Verijälkiä kannukset jätti. "On oikein, palkkansa saa sotamies —" Kunigunda, ah, Kunigunda — näin lausui kuningas, "mut, kukaties, jätät sitten sa maan ja minut? Siis myö mulle miekkasi, sotamies —" Kunigunda, ah, Kunigunda — Ja korkeelle leimusi kuninkaan lies. Mut vastasi sankari suuri: "Ja vaikka ma vaan olen sotamies —" Kunigunda, ah, Kunigunda — "niin myö minä miekkaani en, jumal' ties, itse kuninkaan tyttärihinkään. Mun onneni olla on sotamies —" Kunigunda, ah, Kunigunda — "sama, luulenpa, tahto on miekkani myös, se on hiidessä kuuraeltu".
KUNINGAS: Hyvin laulettu, laulaja! Sinua ei tule kuninkaan käsi unohtamaan. — Astu esiin, sankari Sotijalo, ja ota palkintosi! — (Yhdistää Kunigundan ja Sotijalon kädet ja siunaa heidät.) Ja tässä on sinulla myös valtakirja puoleen kuningaskuntaani, vahvistettu minun ja neuvosherraini nimikirjoituksilla. Ota se, ja hallitse maita lempeydellä niinkuin ennen olet niitä sodalla valloittanut! — Minä olen puhunut.
ÄIDIN KUOPUS: Minä kiitän sinua lahjastasi, kuningas. Mitä tehnyt olen, on vähäistä sen rinnalla, mitä annat minulle: annathan minulle kauniin Kunigundan käden, jota Kuu ja Tähti turhaan ovat pojilleen kosineet. Miekkani olen minä pyhittänyt sinulle, elämäni hänelle. — Myöskin minä olen puhunut.
KUNINGAS: Siispä tee tehtäväsi, pappi! — Toimituksen päätyttyä kutsun minä teitä kaikkia siniseen saliin, jossa hääpöytä on katettu, eikä pidä kenenkään näkemän huomista eikä ylihuomista aurinkoa muuta kuin minun linnani uutimien läpi. — Minä olen puhunut.
KULTAHELKKA (itkien): Äiti, äiti, mennään pois! Ei meillä ole täällä enää mitään tekemistä.
(Morsian on polvistunut samettityynylle. _Pappi_ on alkamaisillaan toimituksen.)
ÄITI (syöksyen esiin): Ei, ei, vääryys ei saa tapahtua! — Kuule meitä kuningas!
KUNINGAS: Mitä tämä on?
HOVIHERRA (pyörtyen): Skandaali!
KUNINGAS: Kuka uskaltaa häiritä pyhää toimitusta?
ÄITI: Minä olen hänen äitinsä ja tämä tässä on hänen morsiamensa, jolle hän jo vuosia sitten on uskollisuutta vannonut. — Kysy vaan häneltä itseltään.
KUNINGAS: Ritari Sotijalo! Tunnetko sinä noita naisia?
ÄIDIN KUOPUS (hetken kamppailun jälkeen): En.
ÄITI: Älä usko häntä, kuningas! Uhman ja ylpeyden henki puhuu hänen suunsa kautta. — Kulta kuopukseni! Olethan sinä minun poikani? Anna nöyrtyä sydämesi! — Minä tahdoin säästää sinulta tämän koettelemuksen, mutta enhän voinut sitä Kultahelkan tähden, joka tässä vierelläni vapisee. Tottahan tunnet meidät?
ÄIDIN KUOPUS: En.
ÄITI: Ah!
KUNINGAS: Mitä tulee minun ajatella? Kumpaa on minun uskominen?
ÄIDIN KUOPUS: Minua.
KUNINGAS: Sinä et siis ole hänen poikansa?
ÄIDIN KUOPUS: En.
KUNINGAS: Eikä tuo ole sinun lemmittysi?
ÄIDIN KUOPUS: Ei. — Minä en ole heitä ikinä nähnyt.
KULTAHELKKA: Älä paaduta sydäntäsi! Olethan sinä meidän. Emmehän tahdo sinulle mitään pahaa. — Tulin vaan tuomaan sinulle sydäntäsi.
ÄIDIN KUOPUS: Tämä miekka on minun sydämeni.
KUNINGAS: Hyvä. — Saattakaa vaimot pois! — Pappi, jatka toimitustasi! — Jälestäpäin on ankara tutkimus pidettävä, kuinka ja kenen luvalla he ovat meidän valtasaliimme saapuneet. — Pois!
ÄITI (polvillaan): Jumala taivaassa! Kuule minua! — Älä salli vääryyden tapahtua, älä salli poikani paatua pahassa! Kaikkien pyhien nimessä, kaikkien kyynelten nimessä, joita olen hänen tähtensä itkenyt: puhu! — Kuule äidin rukous!
(Näyttämö pimenee. Salama ja ukonjyrähdys. _Kunigunda_ pyörtyy. Hoviväki juoksee hajalleen.)
ÄITI: Jumala on puhunut. (Vaipuu maahan.)
KUNINGAS: Mitä olet sinä tehnyt, ritari Sotijalo? — Tästä päivästä asti en minäkään enää kaipaa palvelustasi.
(Menee _Kunigundan_ kanssa. _Hoviväki_ pakenee. _Kultahelkka_ hoitelee _Äitiä_.)
ÄIDIN KUOPUS: Siispä pyhitän minä miekkani sotaan uskottomia vastaan! Koska jumala ei salli minun maan kuninkaita palvella, palvelen minä häntä itseään. — Mutta miekastani minä en luovu! — Hyvästi kuningas! Hyvästi, ritari Sotijalo! (Rientää pois.)
Esirippu.
KUUDES KUVAELMA.
Pieni mökki. _Kultahelkka_, vanhana ja harmaahapsisena, kehrää ikkunan ääressä. Kissa pankolla. — Ulkona myrsky.
_Kultahelkan laulu_. On poissa kultainen sydämein. Oi, joudu, joudu jo povehein! Siell' on niin tyhjää ja ilta lankee. Mun mielein onpi niin ahdas, ankee. Ah, kuss' on kultainen sydämein? On kukat kuollehet poskiein, mut voi en astua alle mullan ma ennen kuin löydän sydänkullan. Ah, saavu, kultainen sydämein! En paha liene ma pienellein. En soimaa, en minä moiti sua, kun lupaat vaan, että muistat mua. Miks viivyt, kultainen sydämein? Yö joutuu, joudu jo povehein! Tai makaat ehkä jo maankin alla? Mut myrsky ulvovi ulkoisalla.
(Koputusta ovelle.)
KULTAHELKKA (kuulostaen): Koputettiinko? Tuuli se vaan lienee ollut. — Korvani jo vanhuuttaan valehtelevat. — Lienee jo aika illallista ajatella.
(Siirtää rukkinsa ja asettaa pöydälle palasen leipää ja pankolta vellikupin. — Koputetaan jälleen.)
ÄIDIN KUOPUS (ulkoa): Hoi! Avatkaa! Jumalan tähden.
KULTAHELKKA (menee ovelle): Ei se sittenkään ollut tuuli. — Kuka onneton on jumalan ilmassa näin myöhään metsätiellä?
ÄIDIN KUOPUS (ulkoa): Avaa! — Onneton olenkin.
(_Kultahelkka_ avaa oven. _Äidin Kuopus_ hoippuu sisälle vanhana, valkohapsisena, sauva kädessään. Vaipuu väsyneenä lavitsalle.)
KULTAHELKKA: Näen, että sinun on vilu ja nälkä. — Viritän sinulle valkean liedelleni. Sillä aikaa voit haukata, mitä talo tarjoaa. Paljon se ei ole.
ÄIDIN KUOPUS: Kiitos. — Nummella autiolla kuljin, kaukaa tulen tuikkavan näin. — Sitä kohden kävin.
KULTAHELKKA: Olisit ehkä herraskartanon löytänyt, jos olisit tiet tuntenut. Mutta voithan olla yötä tässäkin. — Kas noin! Nyt lieteni korkealla leimuaa! Istu ja lämmittele!
ÄIDIN KUOPUS (hätäisesti): Ei, ei, minun täytyy taas matkaan! — Aina vaeltaa, ei koskaan pysähtyä, ei yöpyä minnekään, eteenpäin, aina eteenpäin, lakkaamatta, yöt päivät.
KULTAHELKKA: Mistä tulet?
ÄIDIN KUOPUS: Kaukaa tulen, vielä kauemmaksi menen, en saa levähtää, ennenkuin olen löytänyt etsimäni. — Pois!
KULTAHELKKA: Tässä myrskyssä?
ÄIDIN KUOPUS: Kovemmat myrskyt olen rinnassani kokenut. — Tuuli ja rakeet ovat hyväily minun kasvoilleni.
KULTAHELKKA: Varmaan on tärkeäkin matkasi määrä, koska et säiky säätä, jota puutkin korvessa kavahtavat? — Mitä etsit?
ÄIDIN KUOPUS: Etsin itseäni, omaa kultaista sydäntäni. — Minulla ei ole enää hetkeäkään kadotettavaa.
KULTAHELKKA: Minne kuljet?
ÄIDIN KUOPUS: Kuljen kukkivalle aholle, suurten puiden siimekseen, jossa pirtti pienoinen kohoaa. Haen neittä punaposkea, jolle kerran annoin kultaisen sydämeni.
KULTAHELKKA: Varmaan häneltä myös sydämen vastalahjaksi sait? Sitäkö hänelle takaisin tuomaan ehätät?
ÄIDIN KUOPUS: Hänen sydämensä maailman turulle tuhlasin, ei minulla ole mitään hänelle takaisin tuotavaa. — Omani nähdä tahtoisin ennen kuin kuolen.
KULTAHELKKA: Kuinka? Sydämen tuhlasit neien nuoren? — Oh, minä ymmärrän! Vaihdoit sen kultaan ja kalliisiin kiviin, joita nyt neitosi kaulalle ripustamaan käyt?
ÄIDIN KUOPUS: Tyhjänä tulen hänen eteensä, ei muuta kädessäni kuin tämä sauva, jonka pyhän kaupungin viidakosta taitoin. — Impeni nähdä tahdon, nuoruuteni neien, jolle kerran sydämeni murut annoin. Hän lupasi ne lujaksi liittää.
KULTAHELKKA: Hän sinut karkoittaa takaisin yöhön ja myrskyyn, vaivainen vanhus, joka omien mielihaaveittesi houruna hoiput. — Kuinka voisi hän ottaa ystävällisesti vastaan sinut, joka olet hänelle niin paljon pahaa tehnyt?
ÄIDIN KUOPUS: Oi, sinä et tunne Kultahelkkaa! — Hän on kirkas ja kaunis, lempeä ja hyvä. Hän on ottava minut avosylin vastaan, kun häntä kuolevaisena lähestyn.
KULTAHELKKA: Kadutko siis?
ÄIDIN KUOPUS: En tiedä, mitä katumus on. Eihän tehtyä voi tekemättömäksi ajatella. — Mutta minä tunnen murheen, myös tuskan minä tunnen kourukynnen. Voisin siitä laulaa laulun sinulle, siten kiittää ystävyydestäsi.
KULTAHELKKA: Mikä laulu se on?
ÄIDIN KUOPUS:
_Loihtu_. Eessä yö, hämy takana, pilvi päällä pään, rutarapakko alla, mies mennyt muruiksi, jalka lyöty polvilumpioon. Nuorna näin, miten majakat sammui. Miesnä tein tulen merellä yössä, kun virrat vihisi, purret kaikki kiiti valkamiin. Tuska, et mua muserra. Tunnen syntys: on emos ikävä, siitti sun päivä pimeä, koska ystävittä yksin jäin. Suljen suun, puren ikenet kiini, teljet teen, sydänkamarit salpaan. Pois etkö pakene? — "Lankee maahan marras Luojan yön!" Tahko käy, suru jyrise, jyskä Ukko, lyö teräs jumalan! — Kirpoo piin kirjokipunat, syttyy järjen jäiset kynttilät.
KULTAHELKKA: Se ei ollut mikään kaunis laulu.
ÄIDIN KUOPUS: Se on sellainen kuin minun elämäni on ollut. — Hyvästi!
KULTAHELKKA: Varro vähän! — Sanoit neitisi nimen olevan Kultahelkka. Kuinka sinua itseäsi kutsutaan?
ÄIDIN KUOPUS: Monet ovat nimeni niinkuin kohtaloni. — Kotona kutsuttiin minua Äidin Kuopukseksi. Tuolla ulkona maailmassa oli nimeni kerran ritari Sotijalo, jonka maine vieläkin maita kaiuttaa. Viimeksi ovat minua sanoneet Pyhän Haudan pelastajaksi. — En ole mitätön mies, kuten näytän. Sotaa käynyt olen, sotajoukkoja johdattanut, kuninkaita palvellut, saraseeneja kukistanut. Ihastuva on impeni, ailahtava, kun käyn hänelle kohtaloitani kertomaan.
KULTAHELKKA: Ihastuva äänestä, jota et itse tunne! Ailahtava maineesta, jonka muut ovat sinulle antaneet! — Mitä olet sinä itse?
ÄIDIN KUOPUS: Sen juuri nähdä tahtoisin ennen kuolemaani. — En muista sitä enää tarkoin ja se onkin suruni suurin. — Hän muistaa.
KULTAHELKKA: Kuinka hän sinua muistaisi? Olethan sinäkin niin kauan hänet unohtanut?
ÄIDIN KUOPUS: En ole unohtanut häntä, muistan hänet, kultakiharaisen! Kuin eilispäivän muistan hänet! — Hän tietää, kuka olen.
KULTAHELKKA: Sinäkin olet voinut muuksi muuttua. — Kuinka hän enää tietäisi sitä?
ÄIDIN KUOPUS: Onhan hänellä minun sydämeni.
KULTAHELKKA: Mutta jos hän on sen kadottanut?
ÄIDIN KUOPUS: Silloin ei sitä tiedä kukaan ja minä olen haihtuva jäljettömiin kuin kaste kedolla. — Mutta ei, ei! Hän muistaa minua, hän on kyllä säilyttänyt sydämeni. Sinä vaan suotta pelottelet minua. — Kuka olet sinä, joka minulle ensin ruoan ja lämpimän annat ja sitten kiusaat minua sanoilla kylmemmillä kuin tuuli ja rakeet? — En tahdo kauemmin viipyä majassasi. Pois!
(Tarttuu sauvaansa ja aikoo mennä. _Kultahelkka_ pidättää häntä.)
KULTAHELKKA: Äidin Kuopus! — Etkö tunne minua.
ÄIDIN KUOPUS (hämmästyen): Äänesi tuntuu minusta tutulta. Mutta minä olen vanha ja silmäteräni ovat tylsyneet. — Kuka olet?
KULTAHELKKA: Sinä kutsuit ennen minua Kultahelkaksesi.
ÄIDIN KUOPUS (päätään pudistaen): Mahdotonta. Miksi pilkkaat minua? — Hän oli punaposkinen ja nuori, sinä vanha ja ryppyinen. Kukkiva aho oli sen töllin edessä, missä mielitiettyni kasvoi. Tämän edessä on autio, kohiseva nummi. — Korkeintaan voisit sinä olla minun äitini, mutta hänkin on jo ammoin kuollut ja kuopattu.
KULTAHELKKA: Mieron veräjille, niin. — Sinä et tunne minua. Ehkä tunnet oman sydämeni.
(Menee ja ottaa hyllyltä pienen lippaan. Ojentaa sen _Äidin Kuopukselle_.)
ÄIDIN KUOPUS: Olisiko mahdollista?
KULTAHELKKA: Niin kauan kuin nuori olin, kannoin sitä aina kaulallani. Nyt on se sinua lippaassa kauan odottanut. — Etkö tunne rasiaa? Itse sen lapsena kerran vuolit minulle.
ÄIDIN KUOPUS: Minä tunnen kirjokuvat. — Sinä olisit siis Kultahelkka?
KULTAHELKKA: Niin. — Minä olen nyt vanha.
ÄIDIN KUOPUS: Hirmuisen vanha. — Mutta ei se mitään. Me voimme vieläkin tulla onnellisiksi. — Minä olen nuori, minä.
KULTAHELKKA: Luuletko? (Ottaa peilin piirongilta ja pitää sitä hänen edessään.)
ÄIDIN KUOPUS: Hm. Se on aivan toinen mies. — Kuka olen minä?
KULTAHELKKA: Sen näet tuosta lippaasta. — Miksi et ennemmin tullut?
ÄIDIN KUOPUS: Minulla oli aina mielestäni niin paljon tärkeämpää toimitettavaa. — Varsinkin sitten kuin olin miekkani pyhän asian puolesta kohottanut.
KULTAHELKKA: Ja missä on nyt miekkasi?
ÄIDIN KUOPUS: Meren pohjassa, sata syltä syvässä, jonne sen kerran eräänä tuskien yönä pudotin. — Silloin muistin sinut.
KULTAHELKKA: Minä olen muistanut sinua aina. Olen vain odottanut, että tulisit sydäntäsi takaisin vaatimaan. — Nyt se on sinulla.
ÄIDIN KUOPUS: Mutta ... ehkä sinunkin tekisi mieli nähdä ... sydäntäsi?
KULTAHELKKA: Sanoithan hukanneesi sen. — Mitäpä minä sillä enää tekisinkään?
ÄIDIN KUOPUS: Sinä et siis kaipaa itseäsi?
KULTAHELKKA: En. Muistan itseni parhaiten, kun muistan sinut. — Tuskinpa minulla on muuta itseä koskaan ollutkaan.
ÄIDIN KUOPUS: Oli, oli, kultainen sydän! Minä muistan sen niin hyvin. — Mutta omaani minä en muista. Olen välistä epäillyt, että sitä ei ole koskaan ollutkaan.
KULTAHELKKA: Avaa siis lipas ja katso, kuka olet! — Nyt ei sinun tarvitse epäillä enää.
(_Äidin Kuopus_ avaa hiljaa lippaan. _Kultahelkka_ näyttää tulta hänelle. Vaitiolo. Tuuli vinkuu ja vonkuu.)
ÄIDIN KUOPUS (päätään nyykähyttäen): Se oli sittenkin puhdasta kultaa.
Esirippu.