MELANKOLIA Vuoropuhelu

HENKILÖT: Mies. Nainen. Ystävä.

Paikka: huvila meren rannalla. Aika: nykyinen.

Näyttämö esittää kapeata parveketta, joka jatkuu kummallekin taholle kulisseihin. Näkyy ainoastaan takaseinän kyynäränkorkuinen hirsikerta, josta ylöspäin vankoista hongista veistetyt pylväät. Takaseinän keskikohdalla suora kaiteen muotoinen pieni ulkoparveke, porrasta ylempänä alanäyttämöä. Puiset lavitsat kiertävät koko takaseinää ja ulkoparveketta. Taustana meri.

_Mies_ istuu ulkoparvekkeella, pää kyynärpään varassa ja katsoo vierelle. _Ystävä_ seisoo hiukan taenapana oikealla. Meri heleä ja kirkas. Iltapäivä-valaistus.

YSTÄVÄ: Kaunis kahden muistella mennehiä.

MIES: Ihanin sen, joka elää itsekseen.

YSTÄVÄ: Monet kohtalot on antanut elämä meille.

MIES: Olemme yhdessä monta kovaa kokeneet.

YSTÄVÄ: Mutta myöskin monta hetkeä hilpeää.

MIES: Niitä ihminen mieluimmin muisteleekin.

(Vaitiolo.)

YSTÄVÄ: Menneet ovat iloiset poika-ajat.

MIES: Myös miehiltä hapset ohimoilla harmenneet.

YSTÄVÄ: Astuu ankarana eteemme elämän vakavuus.

MIES: Kiveä kovempana myös tuonen totisuus.

(Vaitiolo. _Mies_ nousee ja ojentaa kätensä ääneti ystävälleen. Etenee sitten alanäyttämön portaan kohdalle. _Ystävä_ seuraa häntä, jääden taemmaksi.)

YSTÄVÄ: Vuorta viettävää polku alaspäin poimuttelee.

MIES: Polun päässä tupa harmaja haamoittaa.

YSTÄVÄ: Päivä painuu tuvan tuolle puolen.

MIES: Lankee ilta ijäinen ikkunalle.

YSTÄVÄ: Alla akkunan kuusi kohisee.

MIES: Mies yksinäinen kuusta kuuntelee.

YSTÄVÄ: Painaa polviin kyynärpäänsä.

MIES: Käsin kaksin kulmaluita puristaa.

YSTÄVÄ: Tuntee autioksi elämänsä.

MIES: Työnsä, toimintansa turhaakin turhemmaksi.

YSTÄVÄ: Turhan tautta hän on pyrkinyt, tavoitellut.

MIES: Turhan tautta rientänyt rikoksiin.

YSTÄVÄ: Nyt syyt sydäntä kiertelevät.

MIES: Ahdistuksesta povi paatunut pakahtuu.

YSTÄVÄ: Eikä lakkaa kuusi korkea kohisemasta.

MIES: Eikä ole hänellä yhtään ystävää.

(Vaitiolo.)

YSTÄVÄ: Se oli kuolon kuorolaulu.

MIES: Elämän valkamasta virsi viritetty.

(Molemmat jäävät totisina eteensä tuijottamaan. _Nainen_ tulee vasemmalta, vitkaan ja väsyneesti. Vaitiolo.)

NAINEN: Mitä haastelitte keskenänne?

MIES: Sanoja haihtuvia.

NAINEN: Miksi nyt vaikenitte?

YSTÄVÄ: Muinaisia muistelimme.

NAINEN: Kerran kasvoitte kaunihisti?

MIES: Toisin silloin punersi pilvi.

NAINEN: Ennen ylenitte ystävinä?

YSTÄVÄ: Toisin silloin sinersi meri.

NAINEN: Elämä erotti teidät?

MIES: Kohotti kuohut korkeat välillemme.

NAINEN: Nyt olette kuitenkin yhtyneet?

YSTÄVÄ: Hetki kiitävä, kultahinen!

NAINEN: Käyvät tiet kahtahanne?

MIES: Kahtahanne myös työt ja ajatukset.

NAINEN: Ei ymmärrä ystävä ystäväänsä?

YSTÄVÄ: Tuskin enää tunnemme toisiamme.

NAINEN: Niin käy kaikkien kuolevaisten.

MIES: Niin vaatii vaskinen välttämättömyys.

(_Mies_ ylänäyttämöllä kääntyy jälleen merta katsomaan. _Ystävä_ tulee alanäyttämölle oikealle. Molemmat ovat syvästi liikutettuja. _Nainen_ on istunut vasemmalle. Pitkä vaitiolo.)

YSTÄVÄ (ottaen askeleen eteenpäin): Pelkään, että aika kiiruhtaa.

NAINEN: Oletko kytketty ajan akseliin?

YSTÄVÄ: Kuulen korskuvan ajan hevosien.

NAINEN: Aiotko kilpaella ajan orhien kanssa?

YSTÄVÄ: Aion istua ajan valjakkoon.

NAINEN: Etkö vieri siinä, kussa kulkenetkin?

YSTÄVÄ: Tunnen istuvani tien ohessa.

NAINEN: Etkö tunne kukkasia kaitsevasi?

YSTÄVÄ: Valtamaantiellä vaunut jyrisevät.

NAINEN: Anna niiden ajaa ohitsesi!

YSTÄVÄ: Hetket hiekkana päälle helisevät.

NAINEN: Tieltä poikkea, löydät metsäpolun.

YSTÄVÄ: Minne piilen mieleni levottomuutta.

NAINEN: Suotta syytät siis ajan rientämistä.

(Vaitiolo.)

YSTÄVÄ: Myönnän: on syy kiireen itsessäni.

NAINEN: Mikä murhe mieltäsi kiiruhtaa?

YSTÄVÄ: Entä noutaisi ilo nopsajalka?

NAINEN: Harvoin kuolevaista riemu riennättää.

(_Nainen_ on noussut. _Mies_ tuijottaa yhä edelleen merelle. Lyhyt vaitiolo.)

MIES (kääntymättä): Ilojansa ihmislapsi ajaa.

NAINEN: Siksi huolet häntä heittelevät.

YSTÄVÄ: Murtaa, sortaa kaikki kahleet tieltään.

NAINEN: Siksi häntä raastavat raivottaret.

MIES: Tavoittaa hän taivaan vempeleitä.

NAINEN: Korpilouhikkoihin kompastuu.

YSTÄVÄ: Nousee, rientää, joutuu, juoksee, ähkyy.

NAINEN: Putoo maahan niinkuin mykkä kivi.

MIES (kääntyen): Tuo on elon arpa.

NAINEN: Niin on säännyt sallima ihmis-osan.

(Vaitiolo. _Mies_ tulee alanäyttämölle ja pysähtyy sen keskikohdalle. _Ystävä_ astuu askeleen eteenpäin ja ojentaa kätensä hänelle.)

YSTÄVÄ: Kuitenkin on minun nyt lähdettävä.

MIES: Etkö ole täällä onnellinen?

YSTÄVÄ: Halajan hurmausta suurimpaa.

MIES: Käyt kohti korkeampaa kärsimystä.

YSTÄVÄ: Ilo on surulla ostettava.

MIES: Mitä aiot uhrata onnellesi?

YSTÄVÄ: Kaikki uhraan.

(Vaitiolo.)

MIES (terävästi): Et vähää anna.

YSTÄVÄ: Ei riitä vähempi.

MIES: Onko niin rikas riemusi?

YSTÄVÄ: On niin suuri surunikin.

MIES (päätään nyykähyttäen): Silloin on se kuolema.

YSTÄVÄ: On tie tuonen tietä ankarampi.

MIES. Koston kova polku siis?

YSTÄVÄ: Aion elää edestä suuren ajatuksen.

(Katsovat toisiinsa. _Mies_ kääntyy ja menee hitaasti vasemmalle. _Nainen_ on kohonnut ulkoparvekkeelle ja seuraa jännitettynä keskustelua.)

NAINEN: Tahdot taistella järkkymättä?

YSTÄVÄ: Tahdon kaikki tieltäni musertaa.

NAINEN: Entä itse kaadut kalpeana?

YSTÄVÄ: Seisoo vakaumukseni vaskipatsas.

(Vaitiolo.)

NAINEN (helähtävällä äänellä): On korkea kunniasi.

YSTÄVÄ: Mutta on se myös muiden murheella ostettava.

NAINEN: Muutko uhraat iloksi itsellesi?

YSTÄVÄ: Koska on kunniani kunnia tuhansien.

NAINEN: Entä eivät hullut huoli siitä?

YSTÄVÄ: Silloin saavat he sen vasten tahtoaan.

NAINEN: Mitä aiot antaa heille?

YSTÄVÄ: Kuvan miehestä, joka ei tinkinyt milloinkaan.

(Vaitiolo. _Ystävä_ seisoo oikealla etualalla, käsivarret ristissä rinnan yli, suu ylpeässä hymyssä. _Nainen_ tulee hänen eteensä ja katsoo häntä rukoilevasti silmiin.)

NAINEN: Eikö isää sinulla harmajaa?

YSTÄVÄ: Manan maantietä taatto hoippukoon!

NAINEN: Eikö äitiä sinulla itkevää?

YSTÄVÄ: Kuolon lankoja äiti kehrätköön!

NAINEN: Eikö veljeä sinulla verevää?

YSTÄVÄ: Surman veräjille veikko vieriköön!

NAINEN: Eikö siskoa sinulla siveää?

YSTÄVÄ: Kalman sulhoja sisko kaulatkoon!

NAINEN: Entä, onko sinulla vaimo valio?

YSTÄVÄ (tuskallisesti): Lie lempeälle tupa tuonelassa.

(Vaitiolo. _Nainen_ katsoo häneen, horjahtaa taapäin ja päästää huudon, pitkän ja terävän kuin väkipuukko. _Mies_ rientää esiin vasemmalta.)

MIES: Miksi kirkaiset kamalasti?

NAINEN: Siinä syypää! (Osoittaa _ystävää_ sormellaan.)

MIES: Miksi ystävääni sanot syylliseksi?

YSTÄVÄ: Lienee hän säikähtänyt sanojani.

NAINEN: Hän on ansainnut kuolemanrangaistuksen!

MIES: Mitä on tapahtunut?

NAINEN: Katso, pattoinen kalpenee!

MIES: En tiedä, mistä syytät häntä.

YSTÄVÄ: Sallitko, että selitän sinulle asian?

NAINEN: Tuo mies ei koskaan voi olla sinun ystäväsi.

MIES: Kuitenkin on hän niistä parhain.

NAINEN: Hän kaikki surmaa!

MIES: Mitä hän surmaa?

YSTÄVÄ: Kohta tehdään minut murhamieheksi.

(Poistuu kumartaen oikealle. _Nainen_ vaipuu väsyneenä lavitsalle. _Mies_ tukee häntä. Pitkä vaitiolo.)

NAINEN: Minä _näin_ hänen sydämeensä.

MIES: Siellä ei ole muuta kuin hyvää.

NAINEN: Siellä on tyhjää ja autiota: ei mikään lintu laula siellä.

MIES: Siellä laulavat suuret ajatukset.

NAINEN: Hän on yö ääretön ja kolkko: ei mikään tähti tuiki siellä.

MIES: Siellä siintävät ikuiset ihanteet.

NAINEN: Hukka ulvoo hänen huuliltaan: jääkentät kimmeltävät hänen sanoistansa.

MIES: Niin kimmeltävät sydämet sankarien.

NAINEN: Hän on haamu tuonelasta: hän ei voi itkeä eikä hymyillä.

MIES: Hän on tilinsä tehnyt.

NAINEN (väristen): Olen nähnyt kuoleman majesteetin.

MIES: Varmaan olet nähnyt suuren suvereenin.

NAINEN: Lienee hän ruhtinas rautakauden.

MIES: Hän on kruunupää elämän erämaassa.

(Vaitiolo. _Nainen_ on noussut ja tullut mietteissään vasemmalle etualalle. _Mies_ taempana keskinäyttämöllä.)

NAINEN (äkkiä ja päättävästi): Hän ei ole ihminen.

MIES: Hänessä ei ole mitään heikkoa.

(Lyhyt vaitiolo. _Nainen_ kääntyy ja katsoo uhaten mieheensä.)

NAINEN: Sanotko _sitä_ inhimilliseksi?

MIES: Se lienee sitä.

NAINEN: Mikä sitten on meissä jumalallista?

MIES: Hyve lienee sitä.

(_Nainen_ purskahtaa helisevään nauruun. _Mies_ tyynenä ja hiljaisena paikallaan. Vaitiolo.)

NAINEN: Mitä sanot _sinä_ hyveeksi?

MIES: Velvollisuutensa täyttämistä.

(Katsoo naista lujasti silmiin. _Nainen_ ei kestä hänen katsettaan. Lyhyt vaitiolo.)

NAINEN (vältellen): On paljon hyveitä.

MIES: On myös monta velvollisuutta.

NAINEN: Ken kaikki täyttää?

MIES: Ei kukaan enempää kuin yhden kerrallaan.

NAINEN: Entä jos kaksi kutsuu?

MIES: On korkeampi valittava.

NAINEN: Jos kolme? Neljä? Viisi?

MIES: On valittava kaikista korkein.

(Lyhyt vaitiolo.)

NAINEN: Mistä tunnet korkeimman?

MIES: Siitä, mikä on vaikein.

NAINEN: Teetkö sen aina?

MIES: _Hän_ tekee.

NAINEN: Omalta osaltaan?

MIES: Niin.

NAINEN: Kuka tekee sen sinun osaltasi?

MIES: Minä. Joskus.

NAINEN: Mutta usein?

MIES: Ei kukaan.

NAINEN: Mitä silloin tapahtuu?

MIES: Silloin se jää useasti tekemättä.

(_Nainen_ on mennyt oikealle, nojaa pylvääsen merelle tuijottaen. _Mies_ vasemmalla katsoo suoraan eteensä. Vaitiolo.)

NAINEN (päätään nyykähyttäen): Se on inhimillistä.

MIES: Se on heikkoa.

(Lyhyt vaitiolo.)

NAINEN: Nuo ovat ystäväsi ajatuksia.

MIES: Ne ovat kaikkien ihmisten ajatuksia.

NAINEN: Kuitenkaan et ole aina noin puhunut.

MIES: Ei ole aina ollut suuri ajatus talossani.

NAINEN. Eikö totta? Hän ahdistaa sinunkin sydäntäsi?

MIES: Hän vaatii aina vaikeimman.

NAINEN: Myös omalta itseltään?

MIES: Hän täyttää.

(Nousee hitaasti ulkoparvekkeelle. _Nainen_ tulee mietteissään vasemmalle ja kääntyy. Vaitiolo.)

NAINEN (äkisti): Mikä on korkein?

MIES (merelle tuijottaen): Mikä milloinkin.

NAINEN: Mutta tavallisesti?

MIES: Eiköhän kuolema.

NAINEN: Miksi niin päätät?

MIES: Koska se vaatii vaikeimman uhrauksen.

(Vaitiolo.)

NAINEN: Mitä tulee sitten?

MIES: En tiedä.

(Vaitiolo.)

NAINEN: Onko jumalia?

MIES: Niin sanotaan.

(Vaitiolo.)

NAINEN: Mitä tekevät jumalat?

MIES: En tiedä.

(Vaitiolo.)

NAINEN: _Mitä_ tiedät siis?

MIES: En mitään.

(Vaitiolo. Päivä laskee. Ulkoparvekkeen pylväät kimmeltävät sen säteissä. Alanäyttämö jää hämärämmäksi.)

NAINEN: Kaikki kaatuu, sortuu, särkyy, murtuu.

MIES (kääntyen): Pelkäätkö päivän laskemista?

NAINEN: Kehä hirmuinen pääsi ympärillä!

MIES: Se on kaikkien kuolevaisten sädekehä.

NAINEN: Nyt se sammui.

MIES: Niin sammuvat soihdut tietämisen.

NAINEN: Täytyy kaiketi sytyttää tulet?

MIES (harvakseen): Taikka täytyy tulla toimeen pimeässä.

(Vaitiolo. _Nainen_ kohoaa ulkoparvekkeelle. _Mies_ kietoo hiljaa käsivartensa hänen ympärilleen.)

NAINEN: Näetkö?

MIES: Hänen purjeensa ulapalla pullistuvat.

YSTÄVÄN ÄÄNI (näyttämön takana): Hyvästi!

(Vaitiolo. _Mies_ viittaa jäähyväisiksi. _Nainen_ ottaa nenäliinansa ja heiluttaa sitä. Molemmat näkyvät syrjäkuvina vasten hämärtyvää merta.)

NAINEN: Hämärä lankeaa.

MIES: Pois menee merehen päivä.

Esirippu.