VIIDES NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Prosperon majan edusta. (Prospero loitsijanpuvussa ja Ariel tulevat.) PROSPERO. Jo tuumani on täyttymäisillään: Ei petä loitsu, henget tottelevat, Pää pystyss' aika kulkee taakkoinensa. Mik' on nyt hetki? ARIEL. Kuudes hetki, jolloin Sanoitte työnne päättyvän. PROSPERO. Niin sanoin, Kun myrskyn nostin. Sano, henki, kuinka On kuninkaan ja seurueensa laita? ARIEL. Lumotut ovat kaikki siihen tapaan Kuin käskitte ja niin kuin itse näitte: Vankeina kaikki lehmustossa, joka Majaanne suojaa; eivät liikahtaakaan Voi teidän päästämättä. Kuningas Ja hänen veljensä, ja teidän, kaikki Mielt' ovat vailla; toiset heidän tähden Peloissaan, tuskissaan; mut erittäinkin Tuo teidän "hyvä vanhus Gonzalo"; Niin tippuu ukon partaan kyyneleitä Kuin talvell' olkiräystähästä vettä. Tehonnut niin on heihin taika, että Jos näkisitte heidät nyt, niin varmaan Mielenne heltyis. PROSPERO. Niinkö luulet, henki? ARIEL. Mun heltyisi, jos ihminen ma oisin. PROSPERO. Mun heltyy myös. Sin' olet pelkkää ilmaa Ja sentään heidän tuskiansa säälit; Min' olen heidän sukuaan ja tunnen Ja kärsin heidän lailla; mulla siiskö Ei yhtä hellä sydän ois kuin sulla? Vaikk' ovat syvästi mua loukanneetkin, Niin jalouden puolta toki pidän Vihaani vastaan. Kauniimpaa kuin kosto On hyvä työ. Jos katuvat, niin raukee Hankkeeni ainoo tarkoitus ja jäljill' Ei otsan rypistystä. Mene, Ariel, Vapauta heidät! Loitsuni nyt päästän, Palautan heihin järjen taas, niin että Tulevat tuntoihinsa. ARIEL. Noudan heidät. (Menee.) PROSPERO. Te metsäin, vuorten, vetten keijukaiset, Te, jotka hiekall' utujäljin takaa Ajatte pakenevaa Neptunoa Ja, kun hän palaa, itse pakenette; Te menninkäiset, jotka kuutamalla Hypitte ruohoon noita pyörylöitä, Joit' eivät lampaat syö; te, jotka huviks Yön aikaan luotte sieniä, ja joita Hohtaa iltakellon juhlasoitto; Te, joiden kautta — vaikka heikkojenkin — Pimitin sydänpäivän auringon, Kapinaan tuulet nostin, vihan raivoon Vihannan meren sain ja sinitaivaan, Isäisen julman käteen tulen hankin, Ja omalla Zeun vaajall' itse särjin Zeun uljaan tammen, vankat kalliotkin Järkyttelin, ja setripuut ja hongat Pois nytkin juurineen; mun käskystäni Herättäin kuolleens' aukenivat haudat Ja ruumiit ylös nousivat; ja tämän Sai aikaan mahtini. Mut loitsut julmat Nyt vannon pois, ja kun vaan taivaallista Saan soitantoa aikaan, jonka hurma Nuo saattaa järkiin, sauvani ma taitan, Sen maahan hautaan monta syltä syvään, Ja kirjanikin mereen upotan Syvemmälle kuin laskinluoti pohjaa. (Juhlallista soitantoa. Ariel palajaa; hänen jäljissään Alonzo, mielipuolena raivoten, Gonzalon seuraamana; samaten Sebastian ja Antonio, Adrianin ja Franciscon seuraamina; he kaikki astuvat Prosperon tekemään tenhopiiriin ja jäävät lumottuina siihen seisomaan. Prospero huomaa sen ja puhuu:) Sävele juhlallinen, hourun mielen Parahin lohtu, parantakoon aivos, Jok' aivan tehotonna päässäs kiehuu! Tuoss' seiskaa! Olette nyt tenhotut. — Ylevä Gonzalo, sa kunnon mies, Mun silmän' sopuisin sun silmäis kanssa Veljellisiä kyyneleitä tiukkuu. — Nopeesti laukee tenho; niinkuin aamu Yön yllättää ja pimeyden poistaa, Niin virkoo taju heissäkin ja alkaa Tuot' usmaa sankkaa hajoittaa, mi kirkkaan Pimitti järjen. — Hyvä Gonzalo, Mun pelastajani ja uskollinen Isäntäs palvelija, töin ja sanoin Tekosi hyvät palkitsen. — Alonzo, Julm' olit mulle ja mun lapselleni; Sua työssä veljes auttoi; — tuo, Sebastian, Nyt sinun mieltäs kalvaa; — veli, sinä, Lihaani, vertani, pois luonnon kielsit Ja omantunnon, himotessas valtaa, Ja tuon Sebastianin kanssa — jolla Kovimmat siit' on sielun tuskat — väijyit Kuninkaas henkeä; työs anteeks annan, Vaikk' onkin luonnoton se. — Äly heissä Jo alkaa paisua, ja kohta huuhtoo Lähentelevä tulva järjen rannat, Jotk' ovat tuossa likaiset ja mustat. Mua heist' ei näe, ei huomaa yksikään. — Tuo, Ariel, miekkani ja päähineeni. (Ariel poistuu.) Pukua muutan nyt ja esiynnyn Milanon herttuana niinkuin muinoin. — Hei, joudu, henki, kohta olet vapaa. (Ariel palajaa, laulaen, ja auttaa Prosperoa pukeumisessa.)

PROSPERO. Mun ikävä sua tulee, armas Ariel, Mut vapaaks sinä pääset. — Niin, kas niin. — Asussa tuossa näkymättömässä Kuninkaan laivaan käy nyt; kannen alla Sa tapaat merimiehet nukkumasta; Kun herää kapteeni ja laivamies, Tuo heti heidät tänne; joudu, joudu! ARIEL. Ma lennoss' ilmaa juon ja palaan ennen Kuin kahdesti on suones tykkinyt. (Ariel menee.) GONZALO. Tääll' on vaan tuskaa, hirmua ja taikaa; Pois tästä kauhun maasta taivaan vallat Meit' ohjatkoot! PROSPERO. Kuningas, tässä näet Prosperon, solvatun Milanon herttuan. Vakuudeks, että ilmi elävänä Hän haastaa sulle, syliini sun suljen Ja sun ja kumppanisi tervetuileiks Sydämmestäni lausun. ALONZO. Hänkö olet, Vai etkö hän, vai pettäväkö ilve, Lumottu niinkuin minä, sit' en tiedä; Mut suones tykkinä on lihaa, verta; Kun näin sun, haihtui heti sieluntuska, Jok' oirett' oli hulluuden, ma pelkään. Jos todellist' on tää, niin outo siitä Tarina syntyy. Kuninkuutes sulle Ma luovutan, ja pyydän: anteeks anna Mun rikokseni. — Mutta kuinka eloss' On Prospero ja täällä? PROSPERO. Ensin sua Syleilen, jalo vanhus; kunniallas Ei rajaa, määrää ole. GONZALO. Onko niin Vai eikö, sit' en mene vannomaan. PROSPERO. Teit' yhä kietoo saaren tenhopiiri Ja estää uskomasta päivänselvää. — Mun ystäväni, kaikki tervetulleet! (Syrjään Sebastianille ja Antoniolle.) Te, somat herrat, jos mua haluttaisi, Niin kuninkaanne vihaan joutuisitte, Kuin konsaan petturit; mut kielitellä En tahdo. SEBASTIAN (syrjään). Perkele nyt haastaa. PROSPERO. Eikä. Mies kehno, jota veljesteleminen Likaisi kieleni, suon anteeks sulle Rumimmat työs, ja kaikkikin, ja vaadin Vaan kuninkuuteni, jok' oiti mulle Sun jättää täytyy. ALONZO. Prospero jos olet, Niin kerro, miten pelastuit ja kuinka Tapasit meidät täällä, jossa hukkui Kolmatta tiimaa sitten meiltä haaksi, Ja jossa minä kadotin — kuink' onkaan Se muisto mulle karvas! — Ferdinandin, Mun poikan' armaan. PROSPERO. Teitä surkuttelen. ALONZO. Vahinko korvaamaton; kärsimyskin Apunsa kieltää. PROSPERO. Luultavampi, että Sit' ette avuks ole pyytänytkään. Sen hellän, armorikkaan voiman kautta Vahingon yhtäläisen minä kestin Ja rauhoituin. ALONZO. Vahingon yhtäläisen? PROSPERO. Niin, yhtä vereksen ja yhtä suuren. Suruni lievikkeeksi mulla keinot On heikommat kuin teillä lohtunanne. Kadotin tyttäreni. ALONZO. Tyttärenne? Oi, jos nyt Neapeliss' eläisivät Kuninkaana ja kuningattarena! Haluisin silloin haudan saada tuossa Mudassa, jossa poikani nyt viruu! Mut milloin kadotitte tyttärenne? PROSPERO. Myrskyssä äsken. Herrat nuo, ma huomaan, Tät' yhdyntää niin kummeksivat, että Älynsä hukkaavat ja epäilevät Näkönsä varmuutta ja puheensakin Omaksi hengeksensä. Mut jos kuinkin Tajuilta lienette, tok' uskokaatte, Ett' olen minä sama Prospero, Jok' ajettiin maanpakoon Milanosta Ja ihmeen kautta tähän saareen jouduin, Jok' otti teidät turviinsa ja jonka Min' olen herra. Enempää ei siitä: Se monipäiväinen on muistotieto, Ei mikään suurus-juttu; sopimaton Ens' yhdyntäämme lisäks. Tervetullut! Tää maja täss' on hovini; ja pieni On mulla seurue, ja alamaista Ei yhtäkään; sisähän katsokaa! Kun valtakunnan mulle luovutitte, Samalla mitalla ma teille kostan Ja ihmeen ilmi luon, jok' yhtä rakas On teille, kuin on valtakunta mulle. (Majan ovi aukenee; Ferdinand ja Miranda nähdään siellä sakkia pelaamassa.) MIRANDA. Pelaatte väärin, prinssi. FERDINAND. Armas impi, En koko maailmasta. MIRANDA. Riittäisipä Jo kyllä kymmenenkin valtakuntaa, Ja suoraa peliä se sentään oisi. ALONZO. Jos saaren harhanäköjä on tääkin, Kadotan toistamiseen rakkaan pojan. SEBASTIAN. Ihmetten ihmettä! FERDINAND. Vaikk' uhkaa meri, Se tok' on laupias: sit' ilman syytä Ma sadattelin. (Polvistuu Alonzon eteen.) ALONZO. Syleilköön sua runsaat Iloisen isän siunaukset! Nouse Ja tänne-tulos kerro! MIRANDA. Ihme, kumma! Kuink' ihania olennoita täällä Nyt näenkään! Kuink' ihminen on kaunis! Suloinen, uusi maailma, joss' ompi Tuollaista kansaa! PROSPERO. Tää on uutta sulle. ALONZO. Mik' impi tuo, jon kanssa pelasit? Olette tuskin kolmen tunnin tutut Hänkö se jumalatar, joka meidät Erotti ensin ja nyt yhdisti? FERDINAND. Hän kuolevainen on; mut kuolematon Kaitselmus määrännyt on hänet mulle. Valitsin hänet, kun en isää voinut Kysyä neuvoksi enk' enää luullut Mull' isää olevankaan. Tytär on hän Tään kuulun herttuan, jost' usein kuulin Puhuttavan, mut jonka näin nyt vasta. Hält' olen saanut toisen elämän, Ja toiseks isäksen' on hänet tehnyt Tää impi. ALONZO. Minä siis tään immen isä. Mut voi kuink' outoa, kun lapseltani Mun täytyy anteeks pyytää! PROSPERO. Pois se aatos! Ei menneet mielipahat muistojamme Saa raskauttaa. GONZALO. Sydämmeni itki; Puhunut muuten olisin jo ennen. Jumalat, tähän pariin katsahtakaa, Ja vuodattakaa heihin siunauksenne! Te, te sen uran viitoititte, joka Toi meidät tänne. ALONZO. Aamen sanon! GONZALO. Sikskö Milano syöstiin Milanosta, että Sukunsa Neapelin kruunun saisi? Ilosta harvinaisest' iloitkaatte, Ja ikimuistoks uurtakaa se kultaan! Samalla tiellä Claribella miehen Sai Tunisissa, Ferdinand sai vaimon, Miss' itse hukass' oli; valtakuntans' Sai saarell' autiolla Prospero; Me kaikki saimme järkemme, miss' oltiin Jo järjilt' aivan. ALONZO. Mulle kätenne! Se sydän, jok' ei teille hyvää toivo, Suruhun syöpyköön ja tuskaan! GONZALO. Amen! (Ariel palajaa, ja häntä seuraavat huumautuneina kapteeni ja laivamies.) Kah! Nähkääs! Lisää meikäläisiä! Sanoinhan, ettei tuo mies veteen huku, Jos maall' on hirsipuuta. — Herja sinä, Pois laivalt' armon noiduit; noidu nytkin! Sull' eikö maalla suuta? Mitä uutta? LAIVAMIES. Ensinkin, että kuninkaamme turvass' On seuroineen; sen jälkeen, että laiva, Mi hylkyn' oli kolme tiimaa sitten, Eheä, tiivis nyt on, kunnoss' aivan Kuin matkaan lähteissämme. ARIEL (syrjään Prosperolle). Sen tein minä, Täält' ollessani poissa. PROSPERO. Kiltti henki! ALONZO. Tää kaikk' ei ole luonnollista: ihme Ihmettä ajaa. — Kuinka tänne saitte? LAIVAMIES. Jos tietäisin, ett' olen valveill' aivan, Kokisin selvää tehdä. Kalmamaisess' Unessa olimme ja — kuink', en tiedä — Kaikk' yhteen sullottuina laivan ruumaan. Vast'ikään kaikenlainen outo melu, Ulina, huuto, parku, kahleenkalske Ja moninaiset julman julmat äänet Herätti meidät; oiti vapauteen; Ja katso, ehjänä ja kiillossansa Komean, uljaan laivamme nyt näimme; Ja kapteeni se laivaa tarkastellen Sen hyöri kannella. Mut äkin meidät, Kuin uness' aivan, sieltä temmattiin; Nyt tässä ällistellään. ARIEL (syrjään Prosperolle). Teinkö hyvin? PROSPERO. Teit hyvin, virkku henki. Vapaaks pääset. ALONZO. Tään ihmeellisempähän kierrospesään Ei ihminen lie jalkaans' astunut. Tää kaikk' ei ole enää luonnollista. Täss' oraakelin selvityst' on tarvis. PROSPERO. Kuningas hyvä, älkää mietiskelkö Näit' outoj' asioita; jahka sopii, Ja toivon piankin, nää seikat teille Selitän kohta kohdalt', että kaikki Todelta näyttää. Siksi olkaa tyyni; Hyväksi luulkaa kaikki — (Syrjään Arielille.) Henki, tänne! Caliban kumppaneineen vapauta; Kirvoita loitsu. — (Ariel menee.) Kuinka voitte, herra? Paria velikultaa vielä vailla On seuranne; ne unhotitte aivan. (Ariel palajaa, ajaen edellään Calibania, Stephanoa ja Trinculoa, joilla on varastamansa vaatteet yllä.)

STEPHANO. Pitäköön jokainen murhetta kaikista muista, ja huolikoon vähät itsestään, sillä kaikki on pelkkää onnenkauppaa. Kuraasia, sinä nolo-hirviö, kuraasia!

TRINCULO. Jos nämä vakoojat minun päässäni totta puhuvat, niin saammepa vielä nähdä hyvinkin kaunista.

CALIBAN. Oi, Setebos; mit' uljait' olennoita! Kuin herrani on kaunis! Pelkään, että Hän mua kurittaa. SEBASTIAN. Ha, ha! Antonio, Mit' elukoita nuo on? Saako niitä Rahalla ostaa? ARIEL. Luultavasti! Onhan Niist' yksi ilmi-kala, ja siis kaupan. PROSPERO. Katselkaa noiden vaatteusta, herrat, Ja sanokaa, heiss' onko rehtimiestä. Tuon luodenlennon äiti oli noita, Niin voimakas, ett' itse kuun hän suisti, Ja luoteet, vuokset määräs, halliten Kuun nimessä, sen vallast' ollen vapaa. Mun ryöstivät nuo kolme; noiden kanssa Tuo sekasikiö, tuo puoliperkel', On henkeäni vastaan liiton tehnyt. Kaks noista omaksenne tuntenette; Tuo pimeyden sikiö on mun. CALIBAN. Nyt nipistellään minut kuoliaaksi. ALONZO. Stephanoko, mun juoppo viinurini? SEBASTIAN. Ja päihtyneenä! Mist' on viinaa saanut? ALONZO. Ja Trinculonkin jalat vintturoivat. Mist' ovat löynneetkään tuon ihmenesteen, Jok' on noin heidät kullannut? Mist' olet Noin liemeen tullut?

TRINCULO. Olenhan minä, sitten kun viimeksi tavattiin, semmoisessa liemessä ollut, että pelkäänpä ettei se ikänä luistani lähde. Kyllä nyt saan olla likakärpäsiltä rauhassa.

SEBASTIAN. No, Stephano, kuinka on laita?

STEPHANO. Älkää koskeko minuun! Minä en ole Stephano, vaan värviäistä kokonaan.

PROSPERO. Sinä pyrit tämän saaren kuninkaaksi, konna.

STEPHANO. Vaivainen kuningas minusta olisi tullut.

ALONZO (osoittaen Calibania). Noin kummaa otusta en ole nähnyt. PROSPERO. Hän yhtä törkeä on tavoiltansa Kuin muodoltaan. — Majaani mene, konna! Vie myötä seurasi! Se puhtaaks siisti, Jos anteeksiantamusta multa toivot. CALIBAN. Käskynne täytän; tästälähin tahdon Anoa armoa ja viisastua. Mua senkin hölmöä, kun jumalaksi Tuon juopon luulin ja tuot' aasinpäätä Kun kumartelin. PROSPERO. Matkaan! ALONZO. Pois! Ja viekää Tuo romu sinne, mistä saitte sen. SEBASTIAN. Tai oikeammin: mistä varastitte. (Caliban, Stephano ja Trinculo poistuvat.) PROSPERO. Kuningas, pyydän teitä seuroinenne Majaani halpaan, siellä lepäämään Tään yhden yön; siit' osan aion viettää Puheilla moisill', että aika teiltä Piankin kuluu; elämäni tarun, Sen vaiheet kaikki tänne tultuani Ma teille kerron. Huomenelta teitä Laivaanne seuraan; siitä Neapeliin, Joss' aion näiden rakastettujemme Hääjuhlan vieton nähdä; sieltä sitten Palajan Milanooni, jossa hauta On joka kolmas ajatukseni. ALONZO. Haluan elämänne tarun kuulla; Se korvaan eriskummaisena soinee. PROSPERO. Kaikk' ilmi tuon; ja tyyntä matkaa teille, Myötäistä tuulta lupaan, täydet purjeet, Ett' uljaan laivastonne saavutatte. — (Syrjään.) Ariel, kyyhkyni, se sun jää työkses. Sitt' alkutilaas palaa; ole vapaa! Hyvästi jää! — Ma pyydän, käykää majaan! (Menevät.)

Epiloogi. Prosperon lausuma.