TOINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus

Toinen seutu samalla saarella. (Alonzo, Sebastian, Antonio, Gonzalo, Adrian, Francisco ja muita tulee.) GONZALO. Iloitkaa, herra! Teillä niinkuin meillä On syytä riemuun. Katoamme kalliimp' On pelastus. Yleist' on turmiomme: Matruusin vaimoll' on ja laivurilla Ja kauppamiehelläkin joka päivä Samainen aihe suruun. Ihmett' oli Tää pelastus; sen harva tuhannesta Sanoa vois. Siis surun vastapainoks Älyllä lohtu pankaa. ALONZO. Vait, ma pyydän!

SEBASTIAN. Hänelle lohtu on kuin kylmä liemi.

ANTONIO. Hänt' ei niin hevin ripittäjä päästä.

SEBASTIAN. Kas, nyt hän paraikaa vetää komppakelloansa; heti kohta se lyö.

GONZALO. Herra, —

SEBASTIAN. Yks, — lukekaa!

GONZALO. Jos joka huolta hemmotellaan näin, Niin saapi hemmottaja — SEBASTIAN. Huollutusta.

GONZALO. Niin, todellakin, hän siitä huoltuu. Puhutte todemmin kuin aioitte.

SEBASTIAN. Ja te ymmärsitte sen viisaammin kuin luulinkaan.

GONZALO. Siis, armollinen herra —

ANTONIO. Hyi, mikä kielen keittäjä!

ALONZO. Ma pyydän, heretkää!

GONZALO. Hyvä, minä vaikenen; mutta kuitenkin —

SEBASTIAN. Hän ei voi suistaa kieltään.

ANTONIO. Pannaanpa vetoa, kumpi ensin alkaa kiekua, hänkö vai Adrian.

SEBASTIAN. Vanha kukko.

ANTONIO. Kukonpoika.

SEBASTIAN. Hyvä! Mitä pannaan vedoksi?

ANTONIO. Naurun hahatus.

SEBASTIAN. Olkoon menneeksi.

ADRIAN. Vaikka tämä saari on aution näköinen —

SEBASTIAN. Ha, ha, ha!

ANTONIO. Kas niin, nyt on veto maksettu.

ADRIAN. Asumaton ja miltei luoksepääsemätön —

SEBASTIAN. Niin —

ADRIAN. Niin —

ANTONIO. Paikalle osattu!

ADRIAN. Niin lienee ilma täällä hieno ja viehkeä.

ANTONIO. Ilma oli hieno luuska.

SEBASTIAN. Niin, ja viehkeä, kuten hän oppineesti huomauttaa.

ADRIAN. Ilma täällä henkää meihin niin vienon vienosti.

SEBASTIAN. Niinkuin sillä olis keuhkot ja nekin mädät.

ANTONIO. Tai niinkuin se olisi suo-lemuilla hajustettu.

GONZALO. Täällä on kaikkia, mitä elämiseen tarvitaan.

ANTONIO. Oikein, paitse elämäntarpeita.

SEBASTIAN. Niitä täällä on vähän tai ei ollenkaan.

GONZALO. Kuinka ruohokin on mehevän ja tuoreen näköistä! Kuinka vihantaa!

ANTONIO. Maa on todellakin ruosteenkarvainen.

SEBASTIAN. Ja vivahtaa pikkuruisen viheriään.

ANTONIO. Paljoa hän ei erehdy.

SEBASTIAN. Ei; hän vaan kokonaan erehtyy totuudesta.

GONZALO. Mutta kummallisinta on kaikesta, ja toden totta melkein uskomatonta —

SEBASTIAN. Niinkuin monet muut kummallisuudet, joita valalla vakuutetaan.

GONZALO. Että vaatteemme, vaikka vedestä ihan likomärät, kuitenkin ovat säilyttäneet uutuutensa ja kiiltonsa; ne näyttävät pikemmin painurilta tulleilta kuin suolaveden kastelemilta.

ANTONIO. Jos vaan yksikin hänen lakkareistaan voisi puhtia, eiköhän se sanoisi häntä valehtelijaksi?

SEBASTIAN. Varmaankin, jos ei edessä, niin takana, niinkuin lakkarit tekevät.

GONZALO. Minusta vaatteemme ovat nyt yhtä uudet, kuin milloin ne olivat yllämme ensi kertaa Afrikassa kuninkaan kauniin tyttären Claribellan ja Tunisin kuninkaan häissä.

SEBASTIAN. Ne olivat somat häät, ja meillä on hyvä onni paluumatkalla.

ADRIAN. Tunisille ei ole onni koskaan suonut semmoista valiota kuningattareksi.

GONZALO. Ei sitten Dido-lesken aikojen.

ANTONIO. Lesken? No, hiisi olkoon! Mistä sen lesken saitte? Didoko leski?

SEBASTIAN. Mitäpä, jos Aeneaskin leskimies? Hyväinen aika, kuinka tuon otatte pahaksenne!

ADRIAN. Dido-lesken, niinkö? Tuo minua vähän arveluttaa; hän oli Carthagosta, eikä Tunisista.

GONZALO. Tunis, tietäkää, oli muinoin Carthago.

ADRIAN. Vai Carthago?

GONZALO. Niin, Carthago, uskokaa pois.

ANTONIO. Hänen sanansa voivat enemmän kuin tuo ihmeellinen harppu.

SEBASTIAN. Hän on rakentanut muurit, vieläpä huoneetkin.

ANTONIO. Mitä mahdotonta hän tästälähin saanee aikaan?

SEBASTIAN. Varmaankin vie hän taskussaan kotiin tämän saaren ja antaa sen pojalleen omenana.

ANTONIO. Ja kylvää siemenet mereen, saadakseen useampia saaria.

GGONZALO. Todellakin?

ANTONIO. Onneksi olkoon!

GONZALO. Herrani, me puhumme siitä, että vaatteemme nyt näyttävät yhtä uusilta kuin Tunisissa tyttärenne häissä, joka nyt on kuningatar.

ANTONIO. Ja ihanin kuningatar, mikä milloinkaan sinne on viety.

SEBASTIAN. Paitse, suokaa anteeksi, Dido-leskeä.

ANTONIO. Oo, Dido-leskeä! Niin, Dido-leskeä!

GONZALO. Eikö ole, herra, takkini yhtä uusi kuin milloin se ensi päivää oli ylläni? Tarkoitan: tavallaan.

ANTONIO. Tuo "tavallaan" on hyvin tavoiteltua.

GONZALO. Milloin se oli ylläni tyttärenne häissä?

ALONZO. Korviini ihan tungette nuo sanat, Joit' en ma kuulla tahdo. Jos en koskaan Tytärtän' olis sinne naittanut! Pois sieltä palatessa poikani Ma kadotin; ja tytärkin on poissa, Niin Italiast' etähällä, ett'en Näe häntä koskaan. Oh! Sa Milanon Ja Neapelin vallanperillinen, Mik' onkaan meri tursas sinut niellyt? FRANCISCO. Hän kenties elää. Näin kuink' aallot alleen Hän paiskasi ja niiden harjall' ajoi. Hän vettä polki, tieltään tyrskyt työnsi Ja karjaspäitä vastaan rinnoin puski. Pääns' uljaan kuohuist' ylentäin, hän sousi Tukevin käsin, reima-ottein rantaan, Jok' yli aallon syömän perustansa Ikäänkuin kättä avuks kurkoitti. Varmaankin hengissä hän maalle pääsi. ALONZO. Ei, hän on mennyt! SEBASTIAN. Itseänne kiittää Te saatte tästä kadosta, kun ette Europpaan suonut tyttärenne jäädä, Vaan myitte hänet afrikkalaiselle; Maanpaoss' on hän siellä silmistänne, Joill' aihett' on nyt kaihon kyyneliin. ALONZO. Ma pyydän, vaiti! SEBASTIAN. Kaikin polvistuimme Ja monin tavoin teitä rukoilimme; Ja hän, tuo kaunis sielu, itse horjui Velvollisuuden vaiheella ja inhon, Kumpaanko puoleen vaa'an kallistaisi. Poikanne, varon ma, on ijäks mennyt. Enemmän leskiä tuon seikan tähden Neapeliss' on nyt ja Milanossa Kuin heille lohduks meillä miehiä. Syy teidän on. ALONZO. Ja tappiokin suurin. GONZALO. Sebastian prinssi, lausumanne totuus On lemmetön ja aikaan sopimaton. Revitte auki haavat vaan, kun teidän Ne pitäis kattaa. SEBASTIAN. Hyvin puhuttu. ANTONIO. Haavurin tapaan aivan. GONZALO. Meillä kaikill' On kurja sää, kun teidän, herra, pilvess' On otsanne. SEBASTIAN. Sää kurja? ANTONIO. Sangen kurja. GONZALO. Jos tätä saarta viljeleisin, herra — ANTONIO. Niin kylväisi hän tähän viholaista. SEBASTIAN. Tai katinjuustoa tai suolaheinää. GONZALO. Sen kuninkaana mitä tekisin ma? SEBASTIAN. Rupeisi raittiiks viinin puutteessa. GONZALO. Mun yhteiskunnassani kävis kaikki Vastaista suuntaa. Kauppaa laisinkaan En sallisi, en virkaa nimeksikään, En oppinutta, enkä käskyläistä, En rikasta, en köyhää. Välikirjat, Perinnöt, rajat, pellon-, viininhoidon, Kaikk' kieltäisin ma; viljat, viinit, öljyt, Metallit, kaikki käytännöstä pois! Ei ammattia; kaikki miehet jouten, Ja naiset myös, mut siveät ja puhtaat; Ei esivaltaa — SEBASTIAN. Ja kuningas hän sentään tahtois olla. ANTONIO. Hänen yhteiskuntansa loppupää ei muista alkua. GONZALO. Kaikille ilman hikeä ja vaivaa Maa tarjois antiansa. Petos, vilppi Ois kielletty, ja veitset, peitset, miekat, Tykit ja moiset kalut; itsestänsä Viattomalle kansalleni luonto Ravinnon kylläisen ja runsaan antais. SEBASTIAN. Ei naimisia alamaisten kesken. ANTONIO. Ei lainkaan; kaikki irtaimina, luuskat ja konnat. GONZALO. Niin verraton mun hallintoni oisi, Ett' itse kultakaudenkin se voittais. SEBASTIAN. Jumala majesteettia varjelkoon! ANTONIO. Gonzalo kauan eläköön! GONZALO. Mun ymmärrätte, herra — ALONZO. Ma pyydän, vaiti! Tyhjää vaan sa haastat.

GONZALO. Sen hyvin uskon, armollinen korkeus. Teinkin sen vaan noille herroille mieliksi, sillä heillä on niin herkästi ärtyvät keuhkot, että aina tapaavat nauraa tyhjää.

ANTONIO. Me nauroimme teitä.

GONZALO. Minuako, joka tässä hullutuksen lajissa olen vaan tyhjää teidän rinnallanne. Jatkakaa siis, naurakaa tyhjää.

ANTONIO. Sepä vasta letkaus!

SEBASTIAN. Joka ei sattunut.

GONZALO. Sankareita uljasmielisiä te olette; voisitte nostaa kuun radaltaan, jos se pysyisi viisi viikkoa muuttumatta paikallaan.

(Ariel tulee näkymättömänä, juhlallisen soiton soidessa)

SEBASTIAN. Sen me tekisimme; ja sitten sen soihdulla linnustamaan.

ANTONIO. Älkää suuttuko, hyvä herra!

GONZALO. En, siitä voitte olla varma. Minä en niin kevytmielisesti heitä järkeäni kaupaksi. Naurakaa nyt minut uneen, sillä minua kovin raukaisee.

ANTONIO. Nukkukaa siis ja kuulkaa meitä.

(Kaikki nukkuvat, paitse Alonzo, Sebastian ja Antonio.) ALONZO. Unessa kaikki? Oi, jos ummistuisi Minunkin silmäni ja aatos myöskin! Tuntuvat sitä kaipaavan. SEBASTIAN. Ma pyydän, Tuot' unen tarjoust' älkää hyljätkö: Se surun luona harvoin käy, mut silloin Se lohdun tuo. ANTONIO. Me kahden valvomme Ja nukkuissanne teitä vartioimme. ALONZO. Ma kiitän. — Kummallista väsymystä! (Alonzo nukkuu. Ariel poistuu.) SEBASTIAN. Mik' ihmeellinen horto valtaa heidät? ANTONIO. Se vaikutust' on ilmanalan. SEBASTIAN. Miks' ei Se meidän silmäluomiamme sulje? Minua vähääkään ei nukuta. ANTONIO. Ei minuakaan; vilkas vaan on mieli. He kaatuivat kuin sopimuksest' aivan Ja vaipuivat kuin ukonnuolen lyömät. Kuink' ois, Sebastian hyvä. — Kuinka ois? — Ei mitään! — Mut on niinkuin kutsumukses Näkisin kasvoissas. Sua kutsuu onni: Mun vilkas haaveiluni näkee kruunun Jo laskeuvan päähäs. SEBASTIAN. Valvotko sa? ANTONIO. Kuulethan puhuvani. SEBASTIAN. Kuulen; varmaan Se unikielt' on; unissasi puhut. No, mitä sanoitkaan sa? Kummaa unta, Kun nukkua voi ihan avosilmin; Puhua, seistä, kävellä, ja sentään Sikeesti maata! ANTONIO. Ylevä Sebastian, Sa sallit onnes maata, jopa kuolla; Sa torkut valveillasi. SEBASTIAN. Selvään kuorsaat; Mut kuorsauksessas on tarkoitusta. ANTONIO. Min? olen tavallista totisempi; Niin täytyy sunkin olla, jos mua kuulet; Ja jos sen teet, niin kolmin kerroin nouset. SEBASTIAN. No, tyyni vesi olen. ANTONIO. Minä nousun Saan sinuss' aikaan. SEBASTIAN. Tee se, pakovesi Hitaudelleni luontaist' ompi. ANTONIO. Oi! Jos tietäisit, kuink' aiettani suosit, Vaikk' ivaat sitä, kuinka paljastaissas Vaan sitä kaunistelet! Pakovedess' On vaara lähell', ettet pohjaan tartu Hitaudesta tai pelkuudesta. SEBASTIAN. Jatka! Jotakin ilmaisee tuo katsantosi Ja poskes hehku; synnytys se varmaan On kovin tuskainen. ANTONIO. Siis kuule! Vaikka Tuo muistamaton herra, josta tuskin Jää muistoa, kun hän on maahan pantu, On kuninkaalle tässä juoruellut — Hän juoruhenki on, ei muuta osaa Kuin juoruilla, — ett' elää tämän poika, On hänen hukkumisens' yhtä varma, Kuin että tuo ei ui, ken tuossa nukkuu. SEBASTIAN. Ei toivoakaan; hän on hukkunut. ANTONIO. Tuo toivottomuus minkä suuren toivon Se sulle tuopi! Toivottomuus täss' on Niin vahva toivo muissa kohdin, että Se kunniankin-himon silmät häikää, Jott' omaa näköään tuo epäilee. Siis myönnät Ferdinandin hukkuneen? SEBASTIAN. Sen myönnän. ANTONIO. Sano siis, ken Neapelin On lähin perillinen? SEBASTIAN. Claribella. ANTONIO. Tunisin kuningatar, joka mailman Perillä elää, jonne Neapelist' Ei ehdi sana, jos sit' ei vie päivyt — On ukko kuussa näet liian hidas — Ennenkuin rintalapset parran saavat; Hän, jonka luota tulless' aalto meidät Kaikk' ahmi, jotkut sentään maalle syytäin Näytelmää näyttämään, jonk' alkajaiset On menneisyydessä, mut jonka jatko On meidän tehtävämme. SEBASTIAN. Mitä tuo? Sa mitä hoet? Veljenihän tytär Tunisin kuningatar on ja samoin Neapelinkin perijä; ja lyhyt On näiden maiden väli. ANTONIO. Väli, josta Joka vaaksa näyttää huutavan: "Kuin voisi Takaisin Neapeliin Claribella Mitata meitä? Tunisiin hän jääköön, Sebastian valveill' olkoon!" — Mitä, jos Tuo noiden uni olis kuolon unta; Ei silloin heidän huonomp' ois kuin nyt. On niitä, jotka Neapelin voivat Niin hallita kuin tuokin, joka nukkuu, Ja herroja, jotk' osaa lörpötellä Niin laajalta ja ilman aikojaan Kuin Gonzalokin. Moinen lörppänaakka Minäkin voisin olla. Oo, jos sulla Mun olis älyni, mink' ylennyksen Tuo uni sulle tois! Mua ymmärrätkö? SEBASTIAN. Ma luulen sen. ANTONIO. Mink' annat tunnustuksen, Ett' onnees suostut? SEBASTIAN. Muistan nyt: sa veljes Kukistit, Prosperon. ANTONIO. Niin tein, ja katsos Kuink' istuu hyvin pukuni, somemmin Kuin koskaan ennen! Veljen käskyläiset Tovereit' ennen olivat, nyt ovat He miehiäni. SEBASTIAN. Entä omatunto? ANTONIO. Haa! Missä se on? Jos se olis känsä, Pitäisin kottasia; mut en tunne Ma povessani tuota jumalaa. Sadatkin omattunnot, jotka minut Milanost' estäis, kovettua saisi Ja sulaa, siit' en piittais. Tuoss' on veljes; Ei paremp' ois hän maata, missä makaa, Jos oisi, miltä nyt hän näyttää, kuollut. Tuot' oiva säilää kolme tuumaa voisi Ijäksi hänet nukuttaa. Sa samoin Tuon lörpän, herra Rikkiviisaan voisit Asettaa ikilepoon saarnoinensa. Nuo muut, jos mitä heille syötämme, Sen särpävät he niin kuin kissa kerman. Tekevät työnsä säntilleen, jos mihin Ja milloin heitä käsket. SEBASTIAN. Ystäväni, Tien mulle näytit: Neapelin otan Kuin sinä Milanon. Nyt vedä miekkasi Yks isku verostas sun vapauttaa, Ja minä, kuninkaas, sua rakastan. ANTONIO. Yht' aikaa vetäkäämme: käteni Kun minä nostan, sinä samoin tee, Ja iske Gonzaloon. SEBASTIAN. Seis, sana ensin! (Kuiskuttelevat keskenään.) (Soittoa. Ariel palajaa näkymättömänä.) ARIEL. Mahdillaan mestarini vaaran keksi, Joss' ystävänsä on, ja heille avuks Lähetti mun, ett' aikeensa ei raukeis. (Laulaa Gonzalon korvaan.)

ANTONIO. Nyt toimeen joutuun! GONZALO. Hyvät enkelit, Varjelkaa kuningasta! (Kaikki heräävät.) ALONZO. Haa! Mitä? Nouskaa! Miksi miekat maalla? Miks tuijotatte? GONZALO. Mikä hätänä? SEBASTIAN. Kun tässä vartioitsimme, vast'ikään Kuulimme julmaa karjuntaa kuin härkäin Tai jalopeurain pikemmin. Teit' eikö Se herättänyt? Korvia se viilsi. ALONZO. En mitään kuullut. ANTONIO. Oo, se melu oli Omansa säikyttämään hirviönkin Ja maata järkähyttämään! Pahemmin Ei kilju koko jalopeura-liuta. ALONZO. Kuulitteko te mitään, Gonzalo? GONZALO. Huminan kuulin, kautta kunniani, Ja kummanlaisen; heräsin ja huusin Ja puistin teitä. Kun loin silmän' auki, Näin paljastetut miekat. Toden totta, Melua kuulin. Paras varuill' olla Tai jättää tämä paikka. Miekat esiin! ALONZO. Pois täältä, pois, ja poika parkaani Taas etsikäämme. GONZALO. Suojelkohon taivas Pedoilta häntä! Saarell' on hän varmaan. ALONZO. Pois! (Poistuvat.) ARIEL. Herralleni kerron tekoni. Kuningas, rauhass' etsi poikaasi! (Poistuu.)

Toinen kohtaus.

Toinen saaren seutu. (Caliban tulee, halkotaakkaa kantaen. Ukkonen kuuluu etäältä.) CALIBAN. Kaikk' inha myrkky, jota päivä soista Ja rämeist' imee, syösköön Prosperoon Ja hänet saastuttakoon päästä jalkaan. Henkensä kuulevat mua, kuitenkin mun Kirota täytyy. Eivät pisteleisi, Mörköinä säikyttäisi, lokaan paiskais Tai virvatulten lailla pimeässä Mua eksyttäisi, jos hän heit' ei käskis. Mut turhist' usuttaa hän heitä minuun. He milloin, ilkkuvat ja virnakoivat Kuin apinat ja sitten purevat; Tai jos käyn avojaloin, kierivät he Kuin piikkisiat, nostain okaitansa Jos minne astun. Milloin ympärilläin Kyyt kihisevät halkopäisin kielin, Ett' olen hulluks tulla. — Kas, kas! Tuossa Yks niistä tulee taas mua rääkkäämään, Kun olen hidas puiden hankinnassa. Paneudun maahan, ehk' ei hän mua huomaa. (Trinculo tulee.)

TRINCULO. Ei ole täällä viitaa, ei pensasta, joka vähääkään suojaisi rajuilmalta, ja taasen on uusi herran voima tulossa: kuulen sen jo ilmassa vinkuvan. Tuo musta pilvi, tuo suuri tuolla on niinkuin vanha viinileili, josta neste on maahan tipahtamaisillaan. Jos taaskin jylähtää, niinkuin äsken jylähti, niin en tiedä, mihin pääni piilotan; tuo pilvi tuossa se varmaankin kaataa vettä korvoittain. — Mikä se tuo on? Ihminenkö vai kala? Eläväkö vai kuollut? Kala: kalan on haju; oikein vanhan, eltaantuneen kalan hajua; jotakin kapaturskan tapaista, eikä juuri tuoreinta lajia. Ihmekala! Jos nyt olisin Englannissa, jossa kerran olen ollut, ja mulla olisi tämä kala kuvattuna vaan, niin hopeakolikon siitä joka pyhäpäivä-narri maksaisi. Siellä tämä epäluoma tekisi minusta varakkaan miehen; siellä jokainen ihme-elukka miehensä ruokkii. Eivät tahdo ropoakaan antaa köyhälle kerjäläiselle, mutta panevat kymmeniä likoon nähdäkseen kuolleen indiaanin. Luut ovat kuin ihmisen, ja evät näöltään kuin käsivarret. Lämmin totta tosiaan! En pidä enää kiinni äskeisestä mielipiteestäni, luovun siitä. Tämä ei ole kala, vaan joku saarelainen, johon on ukonvaaja vast'ikään iskenyt. (Ukkosen jylinää.) Ai, ai, rajuilma alkaa taas. Paras on nyt kömpiä hänen vaippansa alle; ei ole likimailla muuta suojaa. Tähän minä kääriydyn siksi, kunnes rajuilma on pohjasakkansakin tyhjentänyt.

(Stephano tulee laulaen, pullo kädessä.)

Iljettävä nuotti, ikävä kuin hautausvirsi. Mutta tämä se huolet huuhtoo.

(Juo.)

Iljettävä sekin nuotti. Mutta tämä se huolet huuhtoo.

CALIBAN. Älä rääkkää minua! Oo!

STEPHANO. Mitä? Häh? Onko täällä piruja? Pitävätkö meitä pilkkanaan villit ja indiaanit? Haa! Senkö vuoksi hukkumasta pelastuin, että nyt pelästyisin sinun neljää koipeasi? Sillä sanottu on: ei ole sitä neljän jalan juoksevata, joka saisi hänet maasta pakenemaan. Ja se olkoon vieläkin sanottu, niin kauan kuin Stephanon nokassa on henkeä.

CALIBAN. Henki rääkkää minua. Oo!

STEPHANO. Varmaankin joku nelijalkainen saaren hirviö, joka on saanut kuumetaudin, niinkuin luulen. Missä pirussa hän on meidän kielemme oppinut? Saakoon hän tästä virvoketta, jos ei muun niin sen vuoksi. Jos voin saada hänet terveeksi ja kesyttää hänet, ja sitten viedä hänet täältä kanssani Neapeliin, niin olisipa siinä lahja vaikka kelle keisarille, mikä ikänään on naudan nahkaa polkenut.

CALIBAN. Minä rukoilen, älä rääkkää minua! Vast'edes vien nopeammin halot kotiin.

STEPHANO. Hänellä on par'aikaa kuumeenkohtaus, eikä ole puhe oikein täysijärkistä. Saakoon hän kulauksen pullostani! Jos ei hän ole ennen viiniä maistanut, niin tuo ehkä hänestä kuumeen poistaa. Jos voin saada hänet terveeksi ja kesyttää hänet, niin en koskaan saata liikoja hänestä pyytää. Maksaa se saa, ken hänet saa, vieläpä kelpo lailla.

CALIBAN. Et vielä mulle suurta tuhoa tee, mutta kyllä kohta, huomaan sen väreistäsi. Nyt Prospero sinua riivaa.

STEPHANO. Kas niin! Suusi auki! Tässä on jotakin, joka kirvoittaa kielesi, sinä kissa. Suusi auki! Tämä puistaa sinusta puistutuksesi ja oikein perinpohjin, sen takaan. Et tunne, raukka, hyväntekijääsi. Turpas auki, sanon minä!

TRINCULO. Tuo ääni tuntuu niinkuin tutulta; luulenpa että se on — ei, hukkunuthan hän on, ja nämä ovat piruja. Jesta varjele! —

STEPHANO. Neljä säärtä ja kaksi ääntä! Sehän on mitä harvinaisin hirviö! Etupuolen ääni puhuu hyvää ystävästään, ja takapuolen ääni laskee rivoja ja panettelee. Jos kaikki viini, mitä on lekkerissäni, riittää häntä parantamaan, niin tahdon kuin tahdonkin päästää hänet kuumeesta. Kas niin! — Amen! Tuossa vähän toiseenkin suuhusi!

TRINCULO. Stephano, —

STEPHANO. Mitä! Toinenko suusi huutaa minun nimeäni! Varjele! Jestakoon! Piru se on, eikä mikään hirviö. En tahdo hänen kanssaan syödä, minulla ei ole pitkää lusikkaa.

TRINCULO. Stephano! Jos olet Stephano, niin koske minuun ja puhuttele minua, sillä minä olen Trinculo, — älä pelästy! — hyvä ystäväsi Trinculo.

STEPHANO. Jos olet Trinculo, niin tule esiin. Annas, kun vedän noista hoikemmista koivista! Jos mitkään, niin nämä ovat Trinculon koivet. Olet todellakin ilmetty Trinculo! Kuinka tuo kuuntuoma tuli sinut purkaneeksi? Voiko hän päästellä Trinculoita?

TRINCULO. Luulin hänet ukkosen lyömäksi. — Mutta etkö sinä olekaan hukkunut, Stephano? Toivonpa, ett'et ole hukkunut. Onko rajuilma jo loppuun rajunnut? Minä näet pelkäsin rajuilmaa ja menin piiloon tämän kuolleen epäsikiön vaipan alle. Oletko todellakin elossa, Stephano? Oi, Stephano, kaksi neapelilaista on siis pelastunut!

STEPHANO. Älä, hyvä ystävä, minua noin vääntele ja kääntele: vatsani ei ole varsin luotettava.

CALIBAN. Väkeä somaa, henkiä jos vaan ei. Tuo kelpo jumala on, taivaallista On hällä juomaa. Häntä kumarran.

STEPHANO. Kuinka sinä pelastuit? Ja kuinka tänne tulit? Tuon lekkerin kautta vanno, kuinka tulit tänne. Minä pelastuin viinitynnyrin avulla, jonka merimiehet heittivät laivasta mereen; sen vannon tämän lekkerin kautta, jonka itse omin käsin puunkuoresta tein, kun aallot mun rantaan viskasivat.

CALIBAN. Minä tuon lekkerin kautta vannon olevani uskollinen alamaisesi, sillä se juoma ei ole maallista juomaa.

STEPHANO. Kas tuossa, vanno nyt: kuinka pelastuit?

TRINCULO. Uin rantaan niinkuin ankka; osaan näet uida niinkuin ankka, sen vannon.

STEPHANO. Kas tuossa, suutele kirjaa! Jos kohta osaatkin uida niinkuin ankka, niin olet kuitenkin hanheksi luotu.

TRINCULO. Oi, Stephano, onko sulla vielä tätä tämmöistä?

STEPHANO. On, kokonainen tynnyrillinen! Kellarini on tuolla merenrannalla kalliossa, siellä minä talletan viinini. — No, sinä kuuntuoma, miten on kuumeesi laita?

CALIBAN. Etkö sinä olekaan taivaasta pudonnut?

STEPHANO. En, vaan kuusta, usko pois. Minä olin mies kuussa aikoinani.

CALIBAN. Sun olen nähnyt siellä, ja sinua jumaloin. Hallitsijattareni näytti sinut minulle ja koirasi myöskin ja pensaasi.

STEPHANO. Tule ja vanno! Suutele kirjaa! Kohta siihen lisään uutta sisällystä. Vanno!

TRINCULO. Kautta taivaan valkeuden, sepä vasta typerä hirviö! — Häntäkö minä pelkäisin? — Oikein surkuteltava hirviö! — Mies kuussa! — Perin vaivainen, herkkäuskoinen hirviö! — Sepä kelpo kulaus, hirviö, totta tosiaankin!

CALIBAN. Jokaisen vehmaan paikan tällä saarell' Osoitan sulle; suutelen sun jalkaas Ja pyydän: ole minun jumalani!

TRINCULO. Tuon valkeuden kautta, vallan kavala ja juopokas hirviö! Jumalansa nukkuessa varastaisi häneltä lekkerin.

CALIBAN. Suudellen jalkaas, alaisuutta vannon.

TRINCULO. Nauraa voin ihan kuollakseni tuota paksupäistä hirviötä. Sangen iljettävä hirviö! Mieleni oikein tekisi piestä häntä, —

STEPHANO. Tule ja suutele!

TRINCULO. — Jos ei se peto parka olisi päissään. Inhottava hirviö!

CALIBAN. Parahat lähteet näytän, kalat ongin, Ja marjat noukin, puita kyllin hankin. Kirottu mies tuo, jota palvelen! En halkoakaan hälle enää kanna. Sua seuraan, sinä ihmeellinen mies.

TRINCULO. Naurettava hirviö, kun tekee viheliäisestä juopporentusta ihmemiehen!

CALIBAN. Ma metsä-omenia tuon, jos tahdot, Ja kaivan kynsin maasta multasienet, Osoitan sulle kuikan pesän, neuvon, Kuin kerkeit' apinoita pyydystellään; Rypäissä pähkinöitä sulle näytän Ja lokin poikasia luodoilt' etsin. Mua tahdotko sa seurata?

STEPHANO. Minä nyt pyydän, että pitemmittä puheitta näytät mulle tietä. — Trinculo, kun kuningas ja koko hänen seurueensa on hukkunut, niin rupeamme me täällä hallitsemaan. — Tuossa, kanna lekkeriä! — Trinculo veikkoseni, kohta me sen täytämme taas.

CALIBAN (laulaa humalapäissään). Hyvästi, herra; hyvästi, hyvästi!

TRINCULO. Vonkuva hirviö! Päihtynyt hirviö!

CALIBAN. Kaloille en laita lammikoita, Enkä tulta tee, Jos ken vaatinee, Enkä enää pese astioita. 'Ban, 'Ban, Ca-Caliban On saanut uuden haltijan.

Vapaus! Hih, hei! Heleijaa! Vapaus! Vapaus! Heleijaa! Vapaus!

STEPHANO. Oo, sinä uljas hirviö, näytä tietä.

(Menevät.)