NELJÄS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Prosperon majan edusta. (Prospero, Ferdinand ja Miranda tulevat.) PROSPERO. Jos kohtelin sua liian ankarasti, Niin palkintos sen korvaa: sulle annoin Omasta elostani kuidun, jopa Eloni ehdon aivan. Vielä kerran Minulta hänet ota. Kaikki vaivas Ol' lempes koetusta vaan; sen kestit Ihmeellisesti. Tässä, taivaan nähden Tuon kalliin lahjan vahvistan. Oi, älä Mua naura, Ferdinand, jos häntä kehun; Hän, saat sen nähdä, kaikki kerskat voittaa, Ne ontuvat vaan hänen jäljissänsä. FERDINAND. Sen uskon, vaikk' oraakelit sen kieltäis. PROSPERO. Siis jalost' ansaituksi palkinnoksi Ja multa lahjaks ota tyttäreni. Mut impivyön jos irroitat hält' ennen, Kuin vanhaan kunnioitettuhun tapaan On pyhät vihkimenot suoritettu, Ei tähän liiton taimeen taivas vihmo Siunaavaa kastettaan; vaan kylmä viha, Kina ja karsas ylenkatse kylvää Aviovuoteeseenne inhaa ruhkaa, Ett' iljettää se teitä kumpaakin. Siis varuill' olkaa, kunnes Hymen teille Sytyttää soihtunsa. FERDINAND. Niin totta kuin ma Eloa tyyntä, somaa lapsisarjaa Ja ikilemmess' ikää pitkää toivon, Ei kolkoin luola, yksinäisin paikka, Ei pahan hengettären viehkein viete Niin polta himoks kunniaani, että Hääjuhlan hemmen menetän, sen haaveen, Ett' ovat Phoibon ratsut rampautuneet Tai Manan kahleiss' yö. PROSPERO. Hyv' on. Nyt istu Ja häntä puhuttele; hän on sun. — Ariel, uuras käskylääni, Ariel! (Ariel tulee.) ARIEL. Täss' olen; mik' on valtiaani tahto? PROSPERO. Alempain veljiesi kanssa hyvin Teit viime työs. Nyt seikkaan samanlaiseen Taas teitä tarvitsen ma. Koko liuta Tuo tänne joutuun; heidät haltuus annan; Mut laita, ett' on liikkeissään he liukkaat. Tuon nuoren parikunnan silmät minun Lumota taikataidollani täytyy. Sen lupasin, he sitä odottavat. ARIEL. Hetikö nyt? PROSPERO. Niin, tuokiossa aivan! ARIEL. Ennenkuin huokaisetkaan vaan Ja "hoi!" ja "tänne!" huudatkaan, Täss' ovat kaikki varpaillaan, Ja tekemässä temppujaan. — Rakastathan mua? Tosiaan? PROSPERO. Sydämmestäni, oiva Ariel. Mut poistu, kunnes kutsun. ARIEL. Ymmärrän. (Poistui.) PROSPERO. Sanassas pysy; liiaks älä valtaa Himolles anna! Kallihinkin vala On veren hehkussa kuin oljen korsi. Enemmän hillitse siis vertas, muuten Hyvästi, vala! FERDINAND. Uskokaa: tää kylmä, Valkoinen impi-lumi povellani Vereni kuuman jäähdyttääpi. PROSPERO. Hyvä! — Nyt joudu, Ariel! Ennen henki lisää Kuin yksi vaille. Sievästi nyt toimeen! — Suu kiinni, silmät auki! Vaiti! Hiljaa! (Vienoa soittoa.) (Iris tulee.) IRIS. Ceres, sa anti-emo, mieluhikkaat Ruis-, ohra-, vehnä-, riista-peltos rikkaat, Ketosi laajoin lammaslaumoillensa, Ja niittys kaislakatto-majoinensa, Purosi, joille Vappu kylvää sorjat Liljat ja orvokit, joist' immet korjat Saa kainot seppeleensä, lehtos, jossa Hylätty rakastaja pimennossa Huokailee huoltaan, viinitarhas somat Ja rannikkosi jylhät, ruohottomat, Miss' istut vilvoitellen: kaiken tään Sua ilmain kuningatar jättämään Mun, viestins', ukonkaaren, kautta anoo; Nurmelle kisaan tullos, niin hän sanoo; Jo riikinkukot ovat lennossaan, Upea Ceres, tule joutuisaan! (Ceres tulee.) CERES. Oi, terve, kirjokaari välkkyväinen, Sa Junon uskollinen käskyläinen, Mi kultasiivin pisaroitset mettä Ja kukilleni vihmot virvoketta Ja sinikaares yli vainioiden Levittelet ja vuorten korkeoiden; Maan ylvään korja vyöhyt, sanoppas, Miks tänne mua kutsuu haltijas? IRIS. Menestyst' ikilemmen liittoon luomaan Ja myötäjäisiks auliit lahjat tuomaan Parille tälle. CERES. Sano, ilman jänne, Tuleeko Venus poikinensa tänne? Näet, heidän juonillaan tuo synkkä Dis Mun tyttäreni sai; ja, tiedä, siis Ma tahdon äidin seurast' olla vapaa Ja pikku sokon myös. IRIS. Heit' ette tapaa. Juur äsken kyyhkyvaljakossaan näin Ma lemmen jumalan, hän Paphoon päin Halk' ilmain kiiti poikasensa kanssa. Nuo nuoret hekumalla tenhovansa He luulivat ja vietelleensä heitä, Siveyslupauksen vannoneita, Valansa rikkomaan; mut turhaa vainen: Palata sai tuo Marsin hauras nainen, Ja poika hurja taittoi vasamansa Ja vannoi vast' ei enää ampuvansa; Nyt tahtoo poikain lailla leikitellä Ja varpusia yksin hyvitellä. CERES. Ylhäinen Juno tulee tai vahastaan; Ma hänet tunnen uljaast' astunnastaan. (Juno tulee.) JUNO. Kuin voipi siskoni? Nää nuoret tässä Nyt siunatkaamme, että elämässä Heill' onni ois ja ilo lapsistaan.

FERDINAND. Oi, näky majesteetillinen! Mikä Lumoova sopusointu! Rohkenenko Hengiksi noita luulla? PROSPERO. Hengiks aivan, Jotk' ilmi taitoni on loihtinut Mun mielijohteitani täyttämään. FERDINAND. Oi, ijäti ma täällä elää soisin! Isä ja puoliso noin ihmetöiset Tään saaren luovat ilotarhaks. (Juno ja Ceres kuiskuttelevat ja lähettävät Iriksen toimille.) PROSPERO. Hiljaa! Juno ja Ceres kuiskuttelevat; Lopussa viel' ei kaikki. Hiljaa! Vaiti! Lumous muuten haihtuu. IRIS. Te vedenneidot virran viereiset, Te ruokorinnat, sulosilmäiset, Lainetten läikky jättäkää ja tulkaa Kedolle tänne; Junon käsky kuulkaa! Impyiset kainot, rientäkää, nyt täällä On uskollisen lemmen juhla päällä. (Vedenneitoja tulee.) Päivettynehet elomiehet tänne Iloitsemahan tulkaa kynteiltänne! Työt syrjään! Elkää ujostelko, elkää! Pääss' olkihattu vaan, ja pyöritelkää Näit' immikoita tanssiss' iloisessa. (Somasti puettuja elomiehiä tulee, jotka yhtyvät tyttöjen kanssa viehättävään tanssiin. Sen lopulla Prospero äkkiä hypähtää ylös ja puhuu, jolloin ne kaikki kummallisella, sekavalla ja kumealla kuminalla katoavat.) PROSPERO (syrjään). Olinpa unhottaa nuo konnan juonet, Joill' apurineen Caliban, tuo hylky, Mun henkeäni väijyy. Toimeenpanon Lähestyy hetki. — (Hengille.) Hyvin. — Pois! — Jo riittää. FERDINAND. On kummaa tää. Tulisen kiihkon vallass' On isäsi. MIRANDA. En ole tähän päivään Noin vihan valtaamana nähnyt häntä. PROSPERO. Niin huumatulta, poikani, sa näytät, Kuin säikäyksiss' oisit. Älä pelkää; Huvimme lopuss' on nyt. Näyttelijät Olivat kaikki henkiä, sen kuulit, Nyt ovat ne vaan ilmaa, ohutt' ilmaa. Ja niinkuin tämä tyhjä lumekuva, Niin uljaat linnat, pilviin vievät tornit, Ylevät templit, tämä maankin pallo Eloineen kaikkinensa kerran raukee Ja jäljettömiin katoo niinkuin tääkin Oleeton harhahurmos. Sama kude On meissä kuin mik' unelmissa on, Ja unta vaan on lyhyt elämämme. — Min' olen ärtynyt; mut kärsiväinen Mua kohtaan ole; ukon päätä huimaa; Mun heikkouttan' älä säikähdä. Lepäämään mene majaani, jos tahdot. Ma hetken aikaa täällä käyskelen Ja koitan mieltän' tyyntää. FERDINAND ja MIRANDA. Rauha teille! (Poistuvat.) PROSPERO. Kuin aatos joudu! — Kiitos! — Tule, Ariel! (Ariel tulee.) ARIEL. Kun viittaat, olen valmis. Mik' on tahtos? PROSPERO. Torjuttavat on Calibanin juonet. ARIEL. Niin, herrani, siit' aioin huomauttaa Cerestä näytellessäni, mut varoin Pahastuvasi. PROSPERO. Vielä kerran sano, Mihinkä jätit konnat? ARIEL. Kuten kerroin, Punakat aivan viinist' olivat he Ja uljaat, niin ett' ilmaa pieksivät, Kun tuulla tohti heitä vasten naamaa, Ja maata löivät, suudella kun tohti Se heidän jalkojaan; mut juoni mieless' Ain' oli heillä. Nyt löin rummutinta; Kuin villivarsat, korvat katollansa, He tuijottivat, nokka ilmassa, Kuin olis soitantoa haistaneet. Lumosin heiltä korvat, niin ett' aivan Kuin hiehot mylvintääni seurasivat Kautt' orjantappurain ja ohdakkeiden, Jotk' ihan repi sääret. Vihdoin heidät Majasi taakse limakuljuun jätin Rypemään kaulaa myöten, jotta lieju Pahemmin löyhkää heistä nyt kuin jalat. PROSPERO. Oivasti, lintuseni! Pidä vielä Tuo näkymätön muotos; mene, nouda Mun majastani tänne koristeeni Syötiksi noille varkaille. ARIEL. Kyll' oiti. (Menee.) PROSPERO. Piru on hän, ilmi piru; hänen luontoons' Ei kuri pysty; hänest' ihmistä Ma koitin, mutta kaikki turhaa, turhaa! Ja niinkuin ruumis hältä rumentuupi, Niin mielikin se ikää myöten paatuu. Mut kiusaanpa ja ulvotanpa heitä. — (Ariel palajaa, tuoden mukanaan loistavia vaatteita y.m.) Tuo tänne köydelle ne riippumaan! (Prospero ja Ariel jäävät näkymättöminä näyttämölle. Caliban, Stephano ja Trinculo tulevat esiin läpimärkinä.) CALIBAN. St! Hiljaa, ettei astumaamme kuule Tuo sokko myyrä! Pesän lähell' ollaan. STEPHANO. Hirviö, tuo keijosi, jota sanoit hyväksi keijoksi, ei ole meitä pidellyt narria paremmin. TRINCULO. Hirviö, minä haisen ihan hevosen virtsalle, ja se minun nenääni suuresti vaivaa. STEPHANO. Ja minun myös. Kuuletko, hirviö? Jos alkaisin suuttua sinuun, näetkös — TRINCULO. Niin olisit sinä mennyttä hirviötä. CALIBAN. Suo, ruhtinaani, suosiosi mulle; Rauhoitu; palkka, minkä sulle hankin, Sun vauriosi korvaa. Hiljaa vaan! Kaikk' äänetöntä on kuin keskiyöllä.

TRINCULO. Niin, mutta kun pullomme hukkasit tuonne liejuun, —

STEPHANO. Se ei ole ainoastaan synti ja häpeä, sinä hirviö, vaan ijankaikkinen vahinko.

TRINCULO. Se on vieläkin pahempaa kuin tämä kastuminen. Ja sekö se on sinun hyvä keijosi, hirviö?

STEPHANO. Pulloni minä noudan, vaikka menisin sinne korviani myöten.

CALIBAN. Rauhoitu, kuninkaani. Katsos, tässä On majan ovi; hiljaa vaan, ja sisään, Ja kelpo iskus lyö, niin iki-omaks Tään saaren saat, ja minä, Caliban, Sinulle tulen jalkain nuolijaksi.

STEPHANO. Tuohon käteen! Minussa alkaa syntyä verisiä ajatuksia.

TRINCULO. Oi, kuningas Stephano! Oi, herra! Oi, arvokas Stephano! Katsos, mikä vaatteus tässä on sinua varten!

CALIBAN. Pois kätes, hölmö! Se on pelkkää roskaa.

TRINCULO. Ho, hoo, hirviö! Kylläpä me tiedämme, mikä on romukalua.

STEPHANO. Trinculo, ota alas tuo levätti; kautta tämän nyrkin, minä tahdon sen levätin!

TRINCULO. Sinun armosi saapi sen.

CALIBAN. Tuon hölmön syököön vesitauti! Mitä? Romua moista ihailette? Pois se, Ja tehkää ensin murha! Jos hän herää, Nipistää nahkamme hän päästä jalkaan Ja tekee meistä vatkulia.

STEPHANO. Rauhoitu, hirviö! — Neiti Nuoranen, eikö tuo ole minun nuttuni, joka tuossa kupeellanne kuppelehtii? Oi, kuinka oletkin kuppaan mennyt, ja nyt sinä, nuttuseni, varmaankin menetät karvasi ja sinusta tulee kalju nuttu.

TRINCULO. Jatka, jatka! Me varastamme nuoran ja mittapuun jälkeen, teidän ylhäisyytenne luvalla.

STEPHANO. Kiitoksia kompasanasta! Tuossa sulle nuttu siitä hyvästä. Äly ei jää palkattomaksi, niin kauan kuin minä olen kuningas tässä maassa. "Varastaa nuoran ja mittapuun jälkeen!" verraton kokkalause! Tuossa sulle vielä toinenkin nuttu.

TRINCULO. Hirviö sinä, voitele näppisi ja vedä maahan loputkin.

CALIBAN. En huoli niistä. Aika meiltä kuluu; Pian hanhiks muutumme tai iljettäviks, Matala-otsaisiksi apinoiksi.

STEPHANO. Hirviö, näppisi tänne! Auta minua, että saan nämä tuonne viinitynnyrini tykö; muuten ajan sinut kuningaskunnastani. Kas niin, kanna tuota!

TRINCULO. Ja tuota.

STEPHANO. Niin, ja tuota.

(Metsästysmelua kuuluu. Henkiä tulee koirien hahmossa heitä ajamaan. Prospero ja Ariel usuttavat niitä.)

PROSPERO. Hei, Jalo, hei!

ARIEL. Ota kiinni, Musti!

PROSPERO. Tuossa, Vahti, tuossa! Käy kiinni! Käy kiinni! (Caliban, Stephano ja Trinculo ajetaan käpälämäkeen.) Nyt käske peikkojeni raajat noilta Rujota säryll' aivan, joka jänne Jumovan jäykäks pingoittaa ja ruumis Nipistää kirjavammaks tiikeriä Tai villikissaa. ARIEL. Kuules ulvontaa! PROSPERO. Hätyytä hyvin heitä! Tällä hetkell' On vallassani kaikki vihamiehet. Lopussa koht' on vaivani, ja sinä Saat vapaast' ilmaa hengittää. Mut seuraa Ja palvele mua vielä hetkinen. (Poistuvat.)