UNTUVANIEKKA.

1. Untuvaniekka ja lokki.

Kun poika ensi kerran pääsee isän ja aikuisten kanssa kalaretkelle Lofoteille tai Ruijaan, sanotaan häntä ruijalaiseen tapaan untuvaniekaksi. Tuo nimi johtuu lokin poikasesta, jota kalastajat sanovat untuvaniekaksi siihen aikaan, kun se vielä on nuori, pitkäkoipinen ja arka ja istuu vain rannan karilla ja piipottaa eikä uskalla lähteä lentoon täysikasvuisten kanssa yli meren ja yli kaukaisten tunturien.

Lisä- ja pilkkanimetkin tavallisesti johdetaan niistä olennoista tai esineistä, joiden kanssa ollaan tekemisissä. Maan muokkaajat kai sanoisivat tuollaista pientä poikaa kukonpojaksi tai mullikaksi tai varsaksi. Mutta noilla pohjolan kalamiehillä, niillähän ei ole juuri paljon muita kotieläimiä kuin lokki, — lokki joka huutaa ja vinkuu heidän korvissaan koko heidän vaivaloisen elämänsä ajan.

Kalastaja ja lokki ovat hyviä ystäviä. Kyllähän tosin usein kovastikin harmittanee, kun veneessä maatessaan läpi yön kuulee korvissaan tuon ijänikuisen kirkumisen, etenkin kun kalakin syö koukkua vain etenkehtaan. Mutta useinpa voi olla oikein ihanaa katsella miten nuo suuret, valkeat linnut väikkyvät taivaan alla verkkaisin siivenvedoin kirkkaina, aurinkoisina kesä-öinä ja kuvastuvat meren kalvoon, — nuo lumivalkoiset, pehmoiset untuvakuvut ja supussa lentäessä lepäävät jalat ja päät, jotka viisaina ja valppaasti pälyvät alas kalaa tai pikku eläimiä tavoitellakseen. Monasti voi niitä katsellessa tulla niin rauhalliseksi ja ruveta ajattelemaan pelkkää hyvää, kun on yksin suurella merellä ja ehkä vähän alakuloinenkin — melkein kuten vienoa soittoa tai laulua kuullessa!

Hyödyllinen on lokki tavallaan, vaikkei se juuri kelpaakaan ruuaksi. Sen lihalla on näet traanin maku, mikä johtuu siitä, että se elää pelkästään kalalla. Se on kalastajan ilmanennustaja: jos lokki lentää matalalla ja levottomasti harhaillen, niin reivaa viisas purrenkulettaja ajoissa purjeensa, sillä nyt ei ole myrsky kaukana. Ja paraat sanantuojat ja hälyyttäjät maalla-olijoille silloin kun silliparvi tai turska yhtäkkiä nousee vuonoon, ovat lokit, jotka isoina liutoina lentelevät niiden kohdalla.

— Vaikkei tuo nimi »untuvaniekka» olekaan erittäin kunnioittava, yhtä vähän kuin jos poikaa sanottaisiin kukonpojaksi tai mullikaksi, niin tietää poika siitä kuitenkin, että hän pian pääsee toiveittensa ihanimpaan määrään: kalaretkelle toisten kanssa. Ja eihän nimi miestä pilaa, sanoo sananlasku.

Koko pitkän kasvuaikansa, monena vuonna joulun seutuvilla on pikkupoika saanut käydä venevajassa katsomassa miten isä ja vanhemmat veljet siellä ovat laitelleet kuntoon viislaitaa kalaretkeä varten, jolle lähtään uudelta vuodelta. Kaipaus on katselijassa sitä mukaa kasvanut vuosi vuodelta. Kaipaus piilee siellä vajassa ja se tulee sydämeen tuosta tutusta tervanhajusta pohjalautoja tervattaessa, se helskyy vasaran naputuksessa ja kirveen kalskeessa, kimahtaa ja hohtaa keltaisessa ja vihreässä värissä, jolla joka vuosi uusitaan pursi päältäpäin; — niin, kaipaus, kaipaus on herännyt ja se kasvaa yhäti ahkeran työn edistyessä tuolla venevajassa, jossa traanilyhdyt valaisevat hikipunaisia kouria ja ahavoituneita kasvoja, kalskeessa ja paukkeessa, touvien ja tervan parissa, talvimyrskyn ulvoessa vajan katossa ja viheltäessä hatarain seinäin raoissa. Ulkona on yö ja pimeys koko pitkän, auringottoman päivän, myrskyn riehuessa pikipimeydessä merellä. Kirpeästi tahtoo paleltaa nenännipukkaa, korvanlehtiä ja sormia, kun ei vielä kelpaa apumieheksi toisten puuhiin. Mutta pikkupoika ei vain lähde vajasta päivän pitkään, hän saa ehkä joskus pidellä kirveshamaraa, kun nauloja kotkataan, tahi päättää muiden kanssa touvia; uskollisesti pitää hän päänsä ja lähtee muiden kanssa tupaan syömään ja taas murkinalevon jälkeen takaisin miesten kanssa vajaan. Sillä tuolta vajasta lehahtaa tuoksu merimatkoista ja vieraista maista, kalaretkistä ja purjehduksesta myrskyssä, kaikkinaisista ponnistuksista ja vaaroista. Sieltä lemahtaa suurten seikkailujen ilma, joka kiihoittaa kaipausta niin että usein öillä oikein vedet tulee silmiin, kun johtuu mieleen, että vielä on vuosia ja päiviä ennenkuin pääsee untuvaniekaksi! Ja omasta mielestään olisi hän nyt jo ihan kelvollinen retkelle lähtemään — niin monena talvipäivänä on hän seisoskellut venevajassa ja katsellut työn kulkua ja hän tuntee viislaidassa joka laudan ja naulan, joka touvin ja joka touvinpään sekä myös mitä niillä tehdään. Nuo tiedot on hän vähitellen kyselemällä saanut. Ja vasarain ja värisutien heiluessa ahkerimmillaan, tarinoivat miehet keskenään usein paljon juttuja vaarallisista purjematkoista, haaksirikoista ja pelastumisista, kovista ajoista ja hyvistä saaliista, jotka täyttävät purren laitoja myöten kalalla ja silkoilla kruunuilla! Ja poika seisoo ja kuuntelee ja mieli kiitää kerrotuissa niin että veri kiehuu suonissa tarinan kauhun ja ilon vuorotellessa. Suuri, autio merenulappa vyöryttelee tuolla vajassa aaltojaan hänen ympärillään kuohuen, pärskyen; puskupäät vaanivat häntä tunturipoukamissa — mutta hän tuntee hyvin nuo puskupäät ja niiden häijyt, kavalat kujeet ja tietää temput, miten niitä purjehtiessa ja perää pitäessä vältetään — muistaa ne viimeisessä silmänräpäyksessä, kuohuvalla aallonharjalla — ja suinpäin jälleen syvyyteen ja aallon notkon kitaan, vankkana ruorissa, valppaana hoitaen purjeita ja kuuttua — — — Taru vaikenee, vasarat paukuttavat purren saumaa ja siinä hän onkin taas viluissaan ja kaivaten ahtaassa, traanikäryisessä venevajassa. — Niin, omasta mielestään on hän jo ihan täysoppinut.

Mutta aina kun hän moista virkkaa, vastataan vain, että hän on liian nuori vielä ja että meri ei ole lasten lelu ja että jonkun täytyy olla kotona äidin ja lastenkin luona noina pitkinä kuukausina, jolloin äiti on yksin eikä ole muita aikuisia kotona.

Mutta vihdoin lyö hänenkin onnensa hetki ja eräänä päivänä sanoo isä, että tänä vuonna pääsee poika mukaan Lofotin retkelle.

Venyypä silloin ehkä suu ihan korviin saakka! Ja äidille tulee kiire ommella tamineita tälle uudelle »untuvaniekalle»; enimmäkseen käänneltänee isän ja veikkojen vaatteita ja ommeltanee pojun asuksi; mutta pulska hänestä tulee näinkin, kun saa aikuisten vaatteet ja pitkät, polvien yläpuolelle reisiin ulottuvat varsisaappaat.

Mutta kummallista: nyt kun tosimatka on edessä, tulee joskus keskellä riemua ja ajatellessa purjehdusta, venettä ja monivaiheisia säitä ja merta ja tuota pohjatonta meren kuilua ihan ohuiden pohjalautain alla, aivan kuin tuskan ja kauhun tunne poveen. Senpä tuntenee »untuvaniekka» lokinpoikakin rannan kareilla istuessaan ennenkuin se levittää siipensä, — sydän kummallisesti pamppaillen, vaikkakin tietää varmaan, että siivet kantavat, — yli meren ja kaukaisten tunturienkin.

2. Untuvaniekka kaupungissa.

Kun on viikon aika odoteltu suotuisaa tuulta, lasketellaan vihdoin aukealle kotoiselta venevajalta. Äiti seisoo rannalla pienokaiset ympärillään ja pienin sylissä ja ehkäpä salaa pyyhkäisee poskeltaan kyyneleenkin kädenselällä. Neljännen poikansa hän nyt lähettää pois, isän viislaitaisella; Jumala tietää, saako hän hänet enää takaisin, — hänet ja nuo muutkaan! Hänen vanhin poikansa jäi sille tielleen toisena matkavuonna kovassa myrskyssä Ruijan perukoilla, ja meri on aina sama pohjaton kuilu — yhtä ammottava ja ahnas tänä kuin viimekin vuonna, talvesta talveen, keväästä kevääseen. Mutta minkäs sille mahtaa — ja yhä kauemmaksi ja kauemmaksi lipuu viislaita vuonosta suurin, pullistunein raakapurjein herkässä tuulessa; viimein erottaa äiti vain mastonhuipun ja punaisen viirin niemen kären takaa lepattavan — sinne ne katosivat.

Viislaitaisessa aivan perällä kajutan luona istuu untuvaniekka isän kanssa ja natustelee äidin antamaa jäähyväiskakkua, johon on sivelty siirappia päälle. Äiti ja kotituvat ovat kadonneet niemen taa ja untuvapoika pureksii ja nielee, nielee sekä kakunmurut että itkut istuessaan siinä ja katsoessaan taakseen kohti karuja kallioita, jotka peittivät viimeisenkin äidin liinan vilauksen.

Mutta nyt ovat he saapuneet vuonon ulapalle ja pian tulee muuta ajattelemista kuin koti-ikävä ja siirappikakut. Hienoon pohjoisviimaan heittäikse pursi purren jälkeen viljellyiltä paikoilta pitkin vuonon rantaa. Kaikki vuonolaisethan ovat odottaneet tätä suotuisaa tuulta, valmiina ovat kaikki kalastajat olleet toista viikkoa ja sikäli kun edetään merelle päin, liittyy pursi toisensa jälkeen matkueeseen; viima paisuu, purjeita lisätään ja niin riennetään ajellen kilpaa naapuriveneiden kanssa, jotka tulevat pitkässä jonossa pullistunein emäpurjein ja vaahtoavin, vankoin keuloin.

— Taitaapa jäädä Olli Sörstrand jälelle, vaikka sillä onkin uusi vene! sanoo isä vilaisten taakseen vaaleankeltaiseen veneeseen, joka ensimäisenä tulee heidän jälestään hohtavan uusin purjein ja välkkyvin tervatuin keuloin.

— Noo-o, tuumii vanhin poika tähystellen tuntijan silmällä, — ei se vielä ole päässyt täyteen tuuleenkaan!

Mutta untuvaniekka on varma siitä, että olkoonpa Olli Sörstrandilla jos miten uusi viislaita, — ei se nyt isän ohi vain pääse!

Ja untuvaniekka on oikeassa. Isä ehtii kaikkein ensimäisenä vuonon suulle ja Olli Sörstrandin uusi vene jää kauas jälelle toisten joukkoon pienenä pilkkuna paistamaan.

Vuonosta päästyä joutuvat he itse merenulapan laineisiin, — mahtaviin, pauhaaviin hyrskyihin, jotka valtavina vesi- ja vaahtomäkinä jysähtelevät veneen kylkiin. Nuoren untuvapoikasen selkäpiitä vähän karmii ja nenän nipukkakin hieman vaalenee, mutta hän ei saa sitä näyttää, — hänhän ei tahdo olla tietävinäänkään että hän pelkää, se on selvä, vaikka hän puristaakin veneen laidoista kiinni pysyäkseen niin että sorminivelet vaikenevat. Nyt lasketellaan täysin purjein pitkin suurta, suoraa höyrylaivareittiä, jonne vilaukselta silloin tällöin näkyy jäämeri avautuvan äärettömänä ja harmaana ulappana kuohukiehuvien ulkokarien välistä. Tuolla kaukana keulan edessä salmessa tupruaa vielä sen höyrylaivan musta sauhu, joka meni tästä tunti sitten ohi, ja jokaisesta sisämaahan tunkevasta vuonosta, mikä näkyy ohi kiitäessä, pujotteleikse merelle päin laivue toisensa jälkeen, viislaitoja ja kahdekshankoja pitkinä jonoina, jotka kaikki ovat matkalla Lofoteille. Ne pysytteleivät ryhmissä kotivuonottain ja kotirannottain, ja untuvaniekka istuu isän kanssa perällä ja ihmettelee miten maailma onkin suuri ja miten viisas isä hänellä on, kun se tuntee melkein jokaisen merelle pyrkivän veneen ja sanoo, mikä sen ja sen veneen omistajan nimi on!

Päivä on tähän talviaikaan kovin lyhyt, ja pian painuvat salmet ja purjehtijat ja vuononsuut ja merenaava, tuvat ja tunturit pilkkoiseen pimeyteen. Mutta varmasti ja vakaasti ohjataan eteenpäin ja isä istuu ruorissa ja katseensa on niin tuima että luulisi sen vaikka millaisten synkeyksien pohjiin tunkevan.

— Niin, niin, kyllä tässä on vielä aina vähin oppimista ennenkun pystyy täysin kokeneeksi purren kulettajaksi, ajattelee untuvaniekka ennenkuin vaipuu uneen lämpöisessä kajuutassa aaltojen loiskiessa aivan korvan juuressa, päänaluisen ja venheen pohjan alla.

Huomisaamuna hänet isä herättää:

— No, tuletko ulos, poika, katsomaan kaupunkia!

Ihka uusi maailma nousee nyt hohtaen näkyviin aamusarasteessa: kaukaisia, huipukkaita tuntureita lumihohteisin kiirein, taivasta tapaavia; niiden juurella ja välissä sininen, aukea vuono, ja notkon pohjalla, joka on kuin suuri summaton pata tai, ympyriäinen allas puolillaan merivettä, on kaukalossa luminen, matalakumpuinen saari kuten aalloilla lepäilevä lokki tai joku muu merilintu. Mutta tuolla saaren etelänokassa höyryää ja tupruaa ilmassa harmaanruskeaa savua ja vilkkuu mustia mastoviiriä ja savutorvia, punaisia talon kattoja ja lipputankoja ja kirkon huippuja sekaisena vilinänä kuten lehdetön koivikkoviita. Pitkiä, mustia kivisulkuja ja paalusiltoja ulottuu rannalta siniselle salmelle päin, joka välkkyy kirkkaana auringon valossa. Kaupungissa tietystikin on venetalaita ja kaikki nuo suuret rakennukset tuolla ovat kai juuri jonkinlaisia venevajoja tai venehuoneita. Kai niillä täytyy olla ne noin isot, jotta niihen sopisivat kuivamaan ja säilöön kaikki nuo suuret merialukset ja höyrylaivat, ja jotta vielä jäisi sijaa korjaajille ja maalaajillekin! tuumii untuvaniekka.

Kaupunkia lähestyttiin paremminkin salmessa juoksevan virran avulla kuin tuulen voimalla, joka nyt henkäili niin heikosti että tuskin enää purje veti. Ja isä näytti untuvaniekalle möljiä ja laitureita — ne olivat niitä venetalaita — ja rantamakasiineja ja laivatelakkoja, joita hän oli luullut venevajoiksi, ja selitteli mitä niillä milläkin tehdään. Pian liukuivat he möljän kären ohitse ja pujottautuivat laivain ja veneiden sekavaan parveen, joita siinä oli ankkurissa koko laivasto, — korvia särkevään lastauksen ja lossauksen räminään, kettinkien kolinaan ja kitinään, ja väkeä vilisi pursissa ja niiden ympärillä niinkuin muurahaisia tahi kuten kärpäsiä lehmänlanta-kasalla, ja ne huusivat ja hihkuivat kaikki ja hissasivat ja nostivat ja häärivät kuin hengen hädässä!

— Mikä hätä niillä on?

— Oo, sellaista se on meno kaupungin haminassa joka päivä, poika. Niitä kun on niin paljon yhdessä ja työssä yhtaikaa, niin nousee hälinä ja vilinä suurempi kuin mihin olet tottunut siellä kotipuolella!

Paljon vastusta ja puuhaa oli ennenkun viislaita saatiin hyvään turvaan ankkuriin toisten pursien rinnalle, jotka olivat pistäytyneet kaupunkiin matkalla Lofoteille — hankkiakseen muonaa ja kalastusvehkeitä. Mutta pahoin harmitti untuvaniekkaa, — vaikka täällä muuten olikin paljon hauskaa ja merkillistä katselemista, — se, että nuo kaupunkilaiset, jotka auttoivat heitä veto- ja pollaritouvia kiinnittäessä, ja muut vieraat venekuntalaiset niin vähän piittasivat isän sanoista. Haukkuipa pari heistä isää moukaksi ja »totkuksikin» vasten naamaa. Ja kun isä suuttui ja antoi heille takaisin ansion mukaan sekä haukkumasanoja että järkeä, niin ne vaan seisoivat kädet puuskassa ja nauroivat niin että makasiinin seinät kajahtelivat!

— Mutta sellaisia kai ne nyt ovat aina ne kaupunkilaiset — − −

Viimeinkin iltapäivällä saivat he aluksensa paikoilleen ja sousivat pikkuveneellä maihin, kaksitellen, — untuvaniekka ensin isän kanssa. Ja laiturilta, jossa väkeä äärettömästi tunkeili ja jossa oli hurjan vaikea astua askeltakaan työntörattaiden ja hevosten ja »pois tieltä» huutavain miesten vuoksi, pujottautuivat he makasiinien välitse leveälle kadulle, missä oli vähän väljempää, vaikka sekin oli täynnä väkeä ja hevosia. Kylki kylessä oli taloja pitkissä riveissä kahden puolen ja ylimmäisissä akkunoissa kekotti hienoja kukkasia valkoisten uutimien takana ja alimmaisissa oli suurien, komeiden lasiruutujen takana paljon jos jonkinlaisia kiiltäviä tavaroita. Väkeä meni sisään ja tuli ulos ovista, joissa oli kellot, ja sisällä näkyi väkeä aina olevan ihan huone täynnä. Isä kuletti untuvaniekkaa kiireesti katua pitkin — ihan liian kiireesti — avoimelle paikalle, jonka keskellä oli kirkko, yksinäisenä ja erillään muista rakennuksista, korkea kuin tunturi ja heiluva messinkiviiri huipussa. Sitten jälleen uudelle kadulle, entistä suuremmalle; niin pitkälle, ettei toista päätä näkynyt. Sitten oli isän mentävä jonkin kauppiaan luo ja untuvaniekka jäi yksin kadulle.

Niin, kylläpä oli kaupungissa katselemista! Ihan alkoi untuvaniekan rintaa ahdistaa: kunpa hän nyt vain ehtisi katsella kaikkea ennenkun he taas lähtevät merelle! Hän alkoi katsella heti ja rupesi tarkastelemaan puodin akkunoita. Talossa, johon isä oli mennyt, oli alaalla neljä suurta, kiiltävää akkunaruutua. Oven päälle oli kirjoitettu mahdottoman suurilla kirjaimilla — untuvaniekka töllötteli tuota isoa laattaa ja sai ensin tavatuksi sanan: »Hilmar». Hilmar siinä luki — ja sepäs oli kummallista, sillä sehän oli juuri hänen oma nimensä. Mutta sitten jälestä luki muuta, siinä oli »Lehne» ja se ei soveltunut untuvaniekkaan, sillä hänen nimensähän oli Hilmar Juhananpoika Kalfjordbotten. Lehne!? merkillisiä nimiä noilla kaupunkilaisilla! Kyllähän untuvaniekka jo ennestään tiesi yhden miehen, jonka nimi oli Petter Dass — mutta sehän oli pappi ja sen nimihän oli siinä lukukirjassa kotona!

Hän kulki akkunan luota toisen ääreen; joissakuissa akkunoissa oli kaikellaista ruokatavaraa, suuria vihreitä marjoja tertuissa, omenoita, sekä tavallisia että ihan keltaisia ja pyöreitä, jollaisia untuvapoika ei ollut ikinä nähnyt; — isoja ja pieniä rasioita ja tötteröitä, joissa oli koreat paperit Akkunan pielissä riippui ammuttuja metsäkanoja ja jäniksiä, joiden haavoista tipahteli verta. Toisissa akkunoissa oli vaatteita, hattuja, turkkia ja jos jotain. Ja sitten tuli hän sellaisen akkunan luo, jossa oli paljaita kirjoja, vieri vieressään, niin että untuvaniekka ihan ihmetteli, kukapa nuo kaikki jaksaa lukea! Ja ihmisten ja eläinten kuvia riippui kirjojen yläpuolella ja alla oli nimet, joita hän koetteli lukea.

Kun hän siinä seisoi tavailemassa, kuuli hän takaansa kovaa hälinää, huutoja ja kirkunaa, ja samassa kun hän kääntyi, paukahti lumipallo hänen takapuoleensa niin että oikein kirveli nahkaa. Iso parvi poikia oli siinä, kaikki kauneissa vaatteissa ja kirjat kainalossa, josta hän päätteli, että ne tulivat koulusta. Kun yksi pallo oli osunut hyvin, halutti heitä kai koetella uudestaan — ja vielä kerran ja taas, ja taas! Untuvaniekkaan ihan sateli lumipalloja, huutoja ja pilkkasanoja, ja hän alkoi itkeä täyttä kurkkua ja pyysi että he antaisivat hänen olla rauhassa! Mutta silloinkos ne vasta rähähtivät nauramaan! Ne huusivat kuin lintuvuoren pelätetyt asujamet, ja lumipallot yhä vain paukkuivat kirvelien joka paikkaa untuvaniekan ruumis-rukkaa.

Silloin lähti hän käpälämäkeen ihan hurjana pelosta, ei älynnyt, että juoksi väärälle taholle. Kunpa löytäisi vain sen talon, jonne isä meni — juoksi minkä raskailta merisaappailta pääsi — alamäkeen, katua pitkin, ohi ihmisten ja hevosten ja aina vaan tuo poikaparvi kintereillään. Viimein hän kompastui, lensi nenälleen ja jäi siihen; jälestä pojat tuuppien kuin pukit, hänen ylitseen, hänen päälleen, ja hän oli ihan hengen hädässä ja päästi sellaisen hätähuudon, kirkunan ja kiljunan että väki kadulla ihan seisattui. Komea mies, jolla oli kultanauha hatussa, tuli keskelle temmeltävää poikalaumaa mikä haihtui silmänräpäyksessä kuin tuhka tuuleen, hän nosti untuvaniekan jaloilleen, sai selvän siitä, kenen poika hän oli ja mitä oli tapahtunut ja että untuvaniekka tahtoi isän luo, joka oli mennyt sellaiseen taloon, missä asui mies, minkä nimi oli Hilmar Lehne.

Tuo mies, jolla oli kultareunainen hattu, alkoi nyt taluttaa untuvaniekkaa katua pitkin ylämäkeen. Kun he olivat kävelleet vähän aikaa, näkivät he isän seisovan eräällä ovella ja katselevan, tähystelevän ympärilleen; hän näytti ihan pelästyneeltä, kun näki poikansa tulevan noin hienossa seurassa! Mies kertoi, mitä oli tapahtunut ja meni matkaansa.

— Sinä olet höplä, sanoi isä; kun kaupungin pojat mukiloivat sinua, mikset mukiloi vastaan! Anna niille vain kyytiä, niin kyllä antavat sinun olla rauhassa!

Sitten menivät he yhdessä johonkin paikkaan, missä saivat mainiota ruokaa murkinaksi veljien kanssa, jotka nekin olivat sinne tulleet. Ja kaikki nauroivat ja virnivät untuvaniekalle, joka oli antanut kaupungin poikain itseään pelotella.

Iltapäivällä lähti isä kaupungille poikineen ostoksille, untuvaniekkakin oli mukana. Aina kun he tulivat puoteihin, otettiin heidät hyvin höylisti vastaan, ja kun he jossain tekivät suurellaisen kaupan, niin kestitsivät puotilaiset heitä tiskiensä takaa paloviinalla ja oluella. Untuvaniekka sai tarkastella puoteja niin paljon kuin ikinä jaksoi; sillä kauppojen hieronta ja keskustelu aikuisten kesken otti paljon aikaa. Untuvaniekka töllötteli ja pälyili katonrajasta lattiaan saakka ja ajatteli, että kaikkein hauskinta maailmassa lienee olla puotilaisena — saa syödä niin paljon rusinoita ja väskynöitä kuin jaksaa! Mutta vihdoin alkoi hänestä tuntua liian ikävältä aina olla näin puodissa ja koluta puodista puotiin, — ja kadulla ne olivat sytyttäneet kaikki lyhdyt ja kynttilät ja lamput akkunoihin, niin että oli ihan kuin olisi kävellyt valoa ja tulia säteilevillä satujen mailla! Sitten pyysi hän isältään, eikö hän saisi olla ulkona, kun he tulevat ensi puodille, ja isä lupasi sillä ehdolla, että älköön antako vasta kaupungin poikain itseään pelotella!

Untuvaniekka seisoskeli ulkona ja katseli tuota kiirettä menoa, jota katulyhtyjen valokehät pimeydessä jonkun matkan päähän valaisivat. Pimeästä valoon ja valosta pimeyteen kiirehti mustana vilinänä hevosia, jotka vetivät reellä kuormia ja ihmisiä parvissa ja yksinään, taakkoja kantaen ja ilman kantamuksia, kovasti ja hitaasti kulkevia, nuoria ja vanhoja. Hän vaipui ihan kuin unennäköön tässä oudossa vilinässä, minkä määrää ja tarkoitusta hän ei tietänyt eikä ymmärtänyt, Multa hän heräsi unestaan aina kun jokin poika kulki ohi, etenkin jos niitä kulki isohko parvi; ihan hän säpsähti, hän puristi kätensä nyrkkiin kintaiden sisällä ja oli valmiina joka hetki antamaan kyytiä, puri hammasta! Mutta ne menivät ohi piittaamatta hänestä, meni laihoja poikia ja hienoja, kopeilevan näköisiä poikia ja sellaisia, jotka kulkivat hitaasti kantaen suuria koria tai kiskoen kelkkoja, joissa oli puita ja muuta tavaraa.

Ja sitten tuli tuolta joukko hienoja, keskenkasvuisia vekkuleita, joilla oli pienet mustat kiiltohatut ja hanskat kädessä, ja heidän kanssaan tuli samanverran tyttöjä, lyhythameisia, jotka kävellä kepsuttelivat poikain rinnalla jutellen ja naureskellen. Untuvaniekka katsoa töllötteli ihan pää pyörällä ihastuksesta noita hienoja, sieviä tytöntynkiä, jotka tirskahtelivat niin että hampaat hohtivat lyhdyn valossa, ja niidenkös silmät paistoivat!

— Pois tieltä! huusi yhtäkkiä etumainen poika ja tönäsi untuvaniekkaa oikein aika tavalla.

Salaman nopeudella moukahti kintaan sisässä piilevä nyrkki tuon pitkän kaupunkilaisketkaleen mahaan, niin että hän oli lentää nurin ja kaataa kanssaan vieressään kulkevan tytön; tyttö kiljaisi ja kaupunkilaispoika hyökkäsi ihan untuvaniekan nenälle.

— Kuinka sinä uskallat, maamoukka…!

Kintaat ja hansikoidut nyrkit antoivat nyt kilpaa iskuja; kaupunkilaispoika oli sukkela ja notkea, mutta untuvaniekka ei ollut turhaan soutanut kyynärän pituisesta piimäparrasta saakka pikkukuuttia ja puunhaku-venettä kotivuonollaan, ja hän oli kovanyrkkinen ja väkevä kuin karhu. Kylläpä siinä kaikki tytöt ja muut kaupungin pojat kauhistuivat He ympäröivät kohta piirinä noita kahta, ja kun untuvaniekka vihdoin hyvin osatulla nyrkiniskulla keskelle naamataulua kaatoi vastustajansa lumisohjuun verisin kasvoin, nostivat kaikki tytöt sellaisen hätähuudon että koko katu kajahteli. Paljon väkeä oli kokoontunut siihen, kaikki kyselivät ja huusivat, untuvaniekka seisoi keskellä laumaa itku kurkussa ja kauhuissaan ja epätoivoissaan valmiina joka hetki karkaamaan uudestaan kimppuun vaikka koko väkijoukkoa vastaan. Joukosta tungeksi vihdoin esivallan mahdilla esiin mies, jolla oli samallainen kultaraitainen hattu kuin sillä aamupäiväiselläkin, mutta tämä ei ollut niin hienon näköinen kuin se, vaan tämä oli punanenäinen ja näytti ylen kiukkuiselta ja häijyltä kysyessään:

— Mitä melua tässä kadulla pidetään?

— Niin, selitti eräs kaupungin pojista nokkelan kaunopuheisesti, — me käveltiin tässä ihan rauhallisesti eräiden naisten kanssa, ja yhtäkkiä karkaa tuo hävytön maapoika meidän kimppuumme ja pieksää ihan onnettomasti Kristian Haastedia. Ilman vähintäkään syytä, ymmärrättehän!

Kristian Haasted, tuo löylyytetty kaupungin poika, oli noussut ylös, pyyhki nenäliinallaan veristä naamaansa ja sanoi uikutellen ja samalla mahtavasti:

— Niin, Pedersen, tuon vintiön saatte viedä raastupaan heti paikalla, hän saa vastata heti poliisimestarille. Mokomakin maaroska, totku!

Sinkauttaessaan nuo viimeiset ivalliset sanat untuvaniekalle, lensi tämä heti taas hänen kimppuunsa, mutta Pedersen kävi häneen kiinni:

— Koetappas, lurjus, vaan lyödä voudin poikaa keskellä katua!

— Se löi ensin minua, vastasi untuvaniekka uhkapäin ja riuhtaisi itsensä irti Pedersenin kourasta.

— Se ei ole totta, sanoi kaupungin poika ja muut toistivat yhteen ääneen hänen sanojaan. Väkeä oli kokoontunut paljon poikien ympärille; Pedersen oli hetken kahden vaiheella ja sanoi viimein:

— Saatte tulla molemmat asemalle, niin sittenpähän selviää.

Untuvapoika ei tahtonut lähteä, ja Pedersen tarttui hänen käsivarteensa ja kiskoi häntä mukanaan. Väkijoukko tuli jälestä. Kun untuvaniekka näki olevansa auttamattomasti saksissa, pelästyi hän ja nosti hirmuisen huudon:

— Isä!

Isä ja veljet tulivat ulos puodista; untuvaniekka huusi apua, ja isä ja veljet tunkeutuivat väkijoukkoon ja pysäyttivät Pedersenin.

— Heitä irti se poika heti! Sen kanssa ei ole konstaapeleilla mitään tekemistä!

— Jos Te olette pojan isä, niin seuratkaa mukana poliisiasemalle. Sinne se viedään.

— Minulla ei ole mitään tekemistä poliisiasemalla, sitä vähemmin pojalla. Tule pois, poika!

Ja isä kiskoi poikaa ja poliisi piteli kiinni. Ja kun veljet rupesivat auttamaan isää, huusi Pedersen:

— Hei, ihmiset, jonkun täytyy auttaa poliisia!

Ja heti paikalla tuli joukosta kolme neljä miestä ja ne ryhtyivät otteluun ja koettivat pidättää isää. Siinä syntyi ankara kamppailu ja Pedersen huusi taas:

— Te joudutte ankaraan edesvastuuseen, mies, poliisin vastustamisesta. Heittäkää irti se poika ja antakaa minun viedä se, kuuletteko!

Mutta isä ei hellittänyt; ja Pedersen sai vielä uuden apulaisen juoksemaan raastuvalle hakemaan yhden poliisin lisää tai parasta kun tulisi itse poliisimestari.

Miehet olivat voiton puolella — isä ja veikot alakynnessä. Untuvaniekka oli keskellä tappelua kaikkien koipien välissä ja kamppailevain käsivarsien alla. Kaikki ne kiskoivat poikaa, mutta unohtivat hänet viimein, joten hän pääsi ihan irralleen. Ja juuri kun Pedersen aikoi tarttua isän käsivarsiin, hyppäsi untuvaniekka Pedersenin selkään ja kiskoi häntä niskasta niin että hän kaatui selälleen kadulle.

Samassa hajosi väkijoukko kahden miehen tieltä, joilla oli hatuissa kultarannut.

— Mitä epäjärjestystä tämä on? kysyi mahdikas ääni.

Pedersen koetti kömpiä ylös, mutta untuvaniekka piti häntä takaa kiinni, joten kesti kauan ennenkun hän pääsi jaloilleen:

— Herra poliisimestari, sanoi hän pärskyen ja puhkien — väkivaltaista poliisin vastustamista! Nuo tuossa − − −

— Noo, keskeytti poliisimestari, — mars, viekää ne poliisiasemalle!

Ja sitten lähti koko seurue, poliisimestari etunenässä, katua pitkin, ylös pitkää mäkeä, ja tuli viimein suuren, pimeän talon luo, josta paistoi tuli vain parista akkunasta. Heidät vietiin sisään, ylös parista portaista ja vihdoin suureen lämpöiseen huoneeseen, jossa tulet loistivat. Poliisimestari riisui päällystakkinsa ja istahti tuolille pöydän ääreen.

Pedersen kertoi nyt mitä hän oli nähnyt ja kokenut.

— Tulehan tänne, poika, sanoi poliisimestari.

Untuvaniekka pöydän luo.

— Mutta, etkös ole se minun tämänaamuinen ystäväni, — sinuthan minä saatoin Hilmar Lehnelle.

— Sama poika se on, sanoi isä tullen ovensuusta, — ja hyvän työn tekisi poliisimestari, jos auttaisitte hänet tästä kiusasta tälläkin erää, sillä turkaset maar siitä tulee kun aikaihmiset ja poliisimiehet karkaavat pienen pojan kimppuun!

Poliisimestarin käskystä änkytteli nyt untuvaniekka tarinansa siitä miten tappelu oli syntynyt ja lopetti:

— Ja isä sanoi ettei tarvitse odottaa ihmisten apua ja ettei siinä auta muu kun avittaa itseään. Mutta sitten tuli tuo mies — hän osoitti Pederseniä — enkä minä sille mitä mahtanut. Ja sitten tuli isä auttamaan, mutta sitten tuli niitä niin monta jotta! Me emme olisi vaivanneet poliisimestaria taas, jos ei niitä olisi ollut ihan mahdottomasti!

Poliisimestarin oli vaikea hillitä itseään nauramasta Ja hän sanoi Pedersenille:

— Tuokaa tänne Kristian Haasted.

Mutta Kristian Haasted ei ollut tullut raastuvalle.

— Kuulkaas, Pedersen, minun mielestäni ei tästä Teille paljoa koidu; ensin nostatte kauhean melun pikkupoikain nujakasta ja toiseksi ette tuo edes syyllistä mukaan! Menkää hakemaan hänet, se on varmaan kotona, voudin talossa.

Pedersen meni. Odoteltaessa sanoi poliisimestari isälle ja veljille, ettei saa missään tapauksessa tehdä vastarintaa poliisille; olisi vain heti pitänyt lähteä mukaan ja antaa tuoda poika poliisiasemalle.

— Niin, sanoi isä, — minusta kun tuntui, että se oli niin hirmuinen häpeä, kun poika viedään poliisiasemalle. Ja emmehän me mistä tienneet, minkälainen mies poliisimestari on.

Nyt tuli Kristian Haasted nenä hirveän sinipunaisena ja pöhöttyneenä.

— Noo, sanoi poliisimestari, sinähän näyt saaneen osasi. Kiitä onneasi, kun tämä poika jo kestitsi sinua ansiosi mukaan, muuten olisi minun täytynyt antaa peräpakaroillesi. Saat nyt mennä kotiin, ystäväni, ja vie terveisiä isällesi ja sano, että tuollainen nenä tuli sinulle koppailusta ja nenäkkäisyydestä. Hyvästi!

Untuvaniekka sai poliisimestarilta kirkkaan kymmenäyrisen, kaikki sanoivat hyvästi ja lähtivät.

Mutta isä saattoi poikaansa aivan veneelle saakka. Parasta oli pysyä siellä, sillä kaupungissa joutuu hän vain jos johonkin selkkauksiin.

Tuolla kymmenäyrisellä osti untuvaniekka keitettyä sokeria ja sitä söi hän iltasella ollessaan, yksin viisilaitaisessa ja odotellessaan toisia.

Tuli loisti kajuutan kamiinasta ja untuvaniekka keitteli kahvia ollessaan yövahdissa purressa. Pilkkoisen pimeää oli ympärillä, veneistä hohtivat punaiset tulet ja laiturilta keltaiset.

Mutta makasiinit ja kaupunki niiden takana olivat kuin suuri summaton musta peikko, josta untuvaniekka oli saanut ihan kyllänsä tällä kertaa. Mutta antautunut hän ei vain ollut ja voudin pojan verisen nenän muisto oli hänestä yhtä suloinen kuin suussa sulava sokeri.

Siinä vahtiin nukkuessaan oli hänen viimeinen huomionsa se, että ilmassa kävi pohjatuulen henkäyksiä.

— Tulee myötätuuli ja päästään toki huomenna täältä pois.

3. Mitä merellä tapahtuu..

Kun päivä sitten valkeni vankan pohjoisvihurin puhaltaessa, kiisi koko Lofotein laivasto salmelta kuten joutsenparvi mahtavin purjein kaupungin niemen nenitse ja vuonon suun yli Ryströmin virralle.

Jotkut kalastajista lähtivät höyrylaivalla, antoivat nostaa veneensä kannelle tai telojen alle ja menivät itse makaamaan välikannen alle. Mutta, sanoi isä, ne olivat kehnoja miehiä ne sellaiset Jos köyhä kalastaja lähtee Lofoteille, niin täytyy hänen tyytyä omaan veneeseensä; niin oli tehnyt hänen isänsä ja hänen vaarinsakin.

Ilma oli mainio ja purje veti tasaisesti ja varmasti väylällä, ja aika meni hauskasti ja mukavasti. Purjeiden yksinkertaisessa hoidossa ei ollut paljon vaivaa. Vaikka tilat viisilaitaisessa eivät olekaan liioin avarat, niin osaa kalastaja kuitenkin järjestää olonsa aika mukavaksi ja suojaisaksi tuossa moniviikkoisessa, laineilla heiluvassa kodissaan. Peräkajuutassa on makuulavoja neljälle, viidelle miehelle, ja vuorotellen he nukkuvat ja ovat vahdissa. Untuvaniekalla ovat kokin tehtävät huolenaan ja ruokavarat hallussaan ja silloin tällöin haukkaa hän välipalaakin milloin haluttaa.

Keskustelussa on monta opettavaista sanaa sille, jolla on korvat kuulla, mutta lasketaanpa myös leikkiä ja kujeillaan, ja kun tuuli on oikein ylimmillään, kajautetaan lauluja ja viisuja mikäli niitä kukin osaa. Ja aina osaa joku satuja ja seikkailuja Ruijan retkistä ja Lapin tunturien noidista ja tosikertomuksia purjehduksista ja kauppamatkoista muinaiseen ja nykyaikaan.

Silloin on untuvaniekalla hauskimmat hetkensä ja hän lisää hupaisuutta availemalla ruoka-arkkua ja jakelemalla kakkua ja kovaa juustoa nautittavaksi talvikylmässä kuuman kahvin kanssa.

Mutta sikäli kun päivä päivältä on vain kirkasta säätä, kasvaa untuvaniekassa kuitenkin kaipuu seikkailuihin ja uusiin vaiheisiin. Hänhän oli toivonut matkalla oikein aika myrskyjä ja vaaroja, haaksirikkoja, pelastumista ja urotöitä! Mutta kun näin yhä vain kuletaan päivät pitkät purje pullollaan hienossa myötäisessä, niin eihän tämä ole sen hauskempaa kuin kuutilla purjehtiminen kotivuonolla! Ja untuvaniekkahan palaa halusta saada kerrankin näyttää mihin pystyy!

Ja paljoa hauskempaa hänelle ei tullut sittenkään kun he pääsivät perille Lofoteille. Kun ensimäinen päivä siellä oli mennyt ja untuvaniekka oli katsellut kyllältään tuota vilkasta kuhinaa kalapaikassa, tuhansia sinne kerääntyneitä kalastajia, veneitä vieri vieressä niin kauas kuin silmä kantoi ja pieniä kajuuttoja ja yömajoja täynnä väen kuhinaa kuin muurahaispesät, niin alkoi hänelle tulla ikävä. Enimmäkseen täytyi hänen oleskella peräkajuutassa keittämässä tai pesemässä astioita sillaikaa kun aikuiset olivat kalapaikoilla. Aamiaisin lähti koko venelaivasto liikkeelle kuin ääretön lintuparvi, kokemaan rihmoja ja koukkuja — ja kun viimeinen monista sadoista veneistä oli häipynyt saarten taa, jäi untuvaniekka rannalle yksin seisomaan vedet silmissä ja meni alakuloisena takaisin olinpaikkaansa purteen.

Pahinta oli se että kalan saanti sinä vuonna oli hyvin huono. Yhä pahemmalle tuulelle tulivat isä ja veljet joka ilta palatessaan melkein tyhjin käsin kotiin. Se vähä mitä tuli, oli kovin pientäkin ja laihaa, ja Bergenin kalalaivoilla ne tuskin tahtoivat niitä ostaa hinnasta mistään.

Silloin eräänä päivänä päätti isä koettaa lähettää jonkun määrän kaloja Storpollenin kauppiaalle saadakseen ehkä parempaa hintaa — tai edes vähän tavaroita. Ja kun tuo kalalähetys oli hyvin pieni, voitiin se hyvin sijoittaa yhteen veneeseen naapurin kalain kanssa ja lähettää hänen mukanaan kaupaksi, sillä hän oli menossa itse viemään kaloja Storpolleniin. Ja Hilmarin, untuvapojan, oli huomenna lähdettävä Juho Gamvikin — naapurin — mukaan auttaakseen häntä isän kaloja kantelemassa niin ettei Gamvikilla olisi niiden tähden liikaa vaivaa.

Varhain aamulla lähtivät he aivan kahden purjehtimaan, Juho Gamvik ja untuvaniekka; he olivat lainanneet pienen kuutin, isompaa ei tarvittu senvertaisia kaloja varten. Raskas, synkeä etelävihuri puhalteli Länsivuonolta — ja tuiman kylmässä ilmassa liihoitteli lumihiutaleita.

— Kyllä se nostaa myrskyn tänä päivänä, tuumi Juho Gamvik. Ja se oli melkein ainoa mitä puhuttiin noiden kolmen tunnin aikana, minkä matka Storpolleniin kesti. Tuuli paisui ja puhalteli epätasaisesti vinhoina puskupäinä ja untuvaniekka oli kovilla hoidellessaan kuuttia ja laskuköyttä. Juho Gamvik oli jörö ukko ja suuttui aina kovasti, jos ei untuvaniekka jaksanut pitää tai vetää kuuttia.

— Olisi ollut parasta, kun isäsi olisi jättänyt sinut kotiin vielä vuodeksi, — tuumi hän kerran äkäpäissään, kun kuutti oli untuvaniekalta päässyt lepattamaan; — ei sinusta ole hänelle juuri muutakaan hyötyä kuin että syöt nekin vähät kolikot mitä tällaisena vuonna ansaitsee.

Untuvaniekka oli sekä peloissaan että kiukuissaan ja piti ja kiskoi niin kovin kourin vastaan ettei kuutti päässyt irti.

Vihdoin tulivat he perille uudelle kalapaikalle, siellä ei ollut tungosta asumuksissa eikä veneitä satamassa; sillä Storpollenissa ei kala parvinut sinä vuonna. Oli kirkas päivä, aurinko vilahteli pilviverkosta, joka synkeänä ja huimaa vauhtia kiiteli taivaalla pohjoista kohti ainaisen eteläviiman ajelemana. Kauppiaan luona puodissa pyydettiin Juho Gamvikia ja untuvaniekkaa istumaan ja kauppias osti kalat. Sitten maksettiin erikseen Juho Gamvikin ja isän rahat, ja sitten tarjottiin ryyppy kaupantekijäisiksi. Untuvaniekka ei naukannut, mutta Juho Gamvik, hän naukkasi kerran, naukkasi toisen ja kolmannenkin. Ja kun hän ei enää voinut toivoa lisää viinaa lahjaksi, osti hän itse yhden pullon ja kallisti ryypyn toisensa jälkeen puotilaisen kanssa sittenkun kauppias itse oli mennyt sisään konttoriinsa.

Kun nyt päivä rupesi aika menoa kallistumaaan iltapuolelle, alkoi untuvaniekka vihjailla toverilleen että pitäisi lähteä kotiin. Mutta Juho Gamvik ei ollut tietävinäänkään, näki kyllä, että hänen oli täällä hyvä olla. Kolmanneksen pullosta oli hän tyhjentänyt ja piippua hän poltteli. Ostipa hän vielä leipää ja kaikkein hienointa juustoakin murkinaksi ja kestitsi niillä untuvaniekkaa ryyppien itse pullon olutta ruuan päälle.

Rajuilma ulkona kasvoi. Untuvaniekka pistäytyi vähä väliä ulos tähystelemään sitä ja katsomaan venettä, ja aina vain eneni hänen halunsa kotimatkalle. Ilma pimeni joutuin ja nyt tuuli jo niin kovasti, että vuono oli sinisen mustana ja silloin tällöin alkoi kiehahdella valkoharjaisia vaahtolaineita. Mutta Juho Gamvik istui vain sillitynnörillä puodissa. Noin tunti puolen päivän jälkeen nukkui hän tynnörilleen. Kauppias itse toi puotiin maksua kaloista.

— Mitä, onko se tuo Juho humalassa? kysyi kauppias.

— Niinpä taitaa olla, mitäpä se muutakaan, vastasi puotilainen.

Untuvaniekan sydän vavahti, hän alkoi pelätä ja tuppasi itkettämään — minkähän lainen kotimatka tästä tulee - - - -?

— Sinä kai otat mieluummin itse isän rahat, poika? kysyi kauppias; — vai annetaanko kaikki Juho Gamvikille?

— Ei, kiitoksia, kyllä minä otan isän rahat, tuumi untuvaniekka ja rahat solmittiin hänen nenäliinansa nurkkaan.

— Ei taida tulla nyt teidän kotimatkastanne mitään tänään, sanoi kauppias, — kun se on noin humalassa!

— Mutta eiköhän sitä kuitenkin voisi saada veneeseen? kysyi untuvaniekka.

— Eikös mitä, ei ajattelemistakaan tällaisella ilmalla; ei se osaa nyt pitää perää ja hoitaa purjeita!

Ja untuvaniekka jäi istuskelemaan puotiin, jossa öljylamput sytytettiin ja jonne joku aina väliin tuli ostoksille. Päivä kallistui iltaan; myrsky jylisteli kovasti puodin seiniä ja untuvaniekka istui siinä ja ajatteli: isä nyt on huolissaan hänen tähtensä ja odottaa rahojaan

Hänen istuessaan siinä — Juho Gamvik nukkui ja kuorsasi tynnörillään — tuli yhtäkkiä puotiin eräs mies merilakki, kasvot ja öljytakki valuen vettä.

— Nyt on turska lahdessa sakeana kuin seinä! huusi hän. Kauppias tuli konttorista, puotilainen unohti kirjansa, jota oli lukenut ja Gamvikin Juhokin raotteli silmiään.

— Mitä ihmettä, sanohan? kysyi kauppias.

— No kala nousi nyt, sanoi mies, ja monen moista parveamista minä olen nähnyt, mutta en sellaista ikänäni linnunhuudoista ja ryöpystä päättäen.

Portaista, jotka veivät puodista yläkertaan, tuli nyt kaksi naista, toinen vanha, toinen nuori:

— Isä, huusi se nuori, — Olli Martin sanoo, että kala on lahdessa.

— Parvii sakeana kuin seinä! huusi vanhempi nainen, joka ei ollut niin nopsajalkainen kuin toinen ja oli ehtinyt vasta portaiden puoliväliin.

— Niin, Eenokki kertoo juuri tässä sitä samaa! Muori, tuohan ryyppy Eenokille!

Vanha nainen meni ja palasi lasi ja pullo kädessä. Eenokki, tuo sanantuoja, ryyppäsi ja kertoi miten hän oli asuinpaikaltaan lahden suusta kuullut ja nähnyt kalain temmellyksen.

— Nyt vaan sana väelle että saadaan lahti suletuksi! sanoi kauppias; täällähän ei ole väkeä eikä veneitä!

— Täytyy odottaa huomis-aamuun, sillä nyt on ihan hurja ilma!

— Se on paha vahinko, sanoi kauppias. Ja tätä on odotettu koko vuosi. Sellaista se on, että jos ei kala nouse toisiin kalapaikkoihin, niin tulevat tänne kaikki ja kukin saa vähän.

— Niin, jos ei joku saa tietää että kala parvii täällä ja ehdi ennen muita!

− Ollapa nyt vain pari venettä paitsi omiamme vuonolla, — sanoi kauppias, niin sulkisimme lahden ja ottaisimme kaikki! Saisi rikkaudet yhdellä tasauksella, Eenokki!

Untuvaniekka ei kuullut enempää. Hän oli kuunnellut puhetta ja katsellut Juho Gamvikia, joka oli nukkunut uudestaan, ja tullut siihen johtopäätökseen, ettei tässä nyt auta muu kuin auttaa itse itseään. Nyt oli hän jo ulkona. Tuuli räiskytti meriveden kuohua vasten hänen naamaansa venerannalla. Hän seisoi hetkisen kuunnellen pauhahduksia ja pälyen mistä päin tuulee; kas niin, aivan samalta suunnalta kuin aamupuolella; silloin oli heidän täytynyt luovia vastatuuleen, — nyt on siis myötäinen aina kalapaikalle isän luo saakka!

Kovin vaikea oli hänen saada irti kiinnitysköyttä, ja hänen sielunsa aaltoili mahtavasti ja sydän ihan pamppaili. Ei hän pelännyt, hänen mielensä vain valtasi tuo suuri aie: viedä tänä yönä sana isälle siitä että kala on noussut Storpolleniin ja tehdä isä rikkaaksi yhdellä tasauksella!

Hän sai veneen irti, maston pystyyn, ja ennenkun hän lähti liikkeelle, sitoi hän reivit purjeeseen, asetti ohjaustangon peräsimeen ja kaiken muunkin paikoilleen.

Sitten lykkäsi hän laiturista melkein pilkkopimeään; yhtäkkiä pullistui purje ja kuten tanssien kiiti vene ulapalle. Vuonossa oli aallonkäynti verrattain leppoisaa, ja untuvaniekka istui perässä ohjaustanko kourassa ja tunsi olevansa väkevä ja oli ylen ylpeä, kun vene lensi häntä kantaen kuin mikä siivekäs lohikäärme, — hänen ohjaamanaan, hänen vallassaan! Hei! täss' on poika, joka näyttää, eikö pysty muuhun kun syömään isän eväitä!

Mutta vuonon suulla tuli muutakin ajattelemista. Koko meri alkoi täällä häntä ahdistaa, purje lupsahti lerpalleen aaltovuorien notkossa ja pikku vene keikkui vaahtoisilla aallonharjoilla kuin pähkinänkuori. Tuska ja vaiva hänelle tuli kuutista, joka pääsi irti nastasta ja huiski hurjasti tuulessa; ja hänen täytyi päästää kädestään ruoritanko; silloin kääntyi vene viistoon ihan laita-aaltoihin niin että se lykkäytyi vettä puolilleen — sitten sai hän kuutin kiinnitetyksi ja hänen oli äyskäröitävä vettä veneestä toisella kädellä, pidellessään toisella ruoritankoa.

Hiki ja räiskyvesi ihan valui hänestä, sarkatakki oli läpimärkänä ja melkein pohkeita myöten olivat hänen jalkansa vedessä.

Hän kauhistui ja tuskastui nyt tuota siipiotusta, jonka valtias hän luuli olevansa. Se lensi eteenpäin niin että silmissä vain vilisi!

Mutta eteenpäin sitä sittenkin mentiin myrskyn ulvinassa ja aaltojen pauhussa, vuoroin kohti auhtoa taivasta, vuoroin aaltojen mustiin syvyyksiin. — Kuu häämöitti himmeästi hattaroin takaa, joskus kirkkaastikin pilvien raoista. Ja touhussaan ja kauhussaan tuijotteli untuvaniekka vasenlaitaseen nähdäkseen maita ja tietääkseen missä liikkui. Reitti ei ollut kovinkaan selvä tuon yhden ainoan, tämän-aamuisen matkan jälkeen, ja kauhu kasvoi: mitäs jos hän nyt ajaa suoraan karille — tahi myrskyävälle, hurjalle merelle! Silloin tällöin vilahti tuli töllien akkunoista kallioilta ja saarilta, ja ohi hän lensi, hikisenä ja likomärkänä ja kädet uuvuksissa kuin pieksetyt — ja pelkäsi, pelkäsi yhä enemmän, enemmän! Mutta meri teuhasi hänen ympärillään ja takanaan kuin kiljuva villipeto!

Hänen täytyi heretä äyskäröimästä ja tarttua ruoriin kaksin kourin. Veden syytäminen oli ikäänkuin kytkenyt hänen ajatuksiaan, mutta nyt ne riuhtautuivat irti oikein kauhun vimmalla. Voi jos hän olisi odottanut, kunnes Juho Gamvik olisi saanut unta kylläkään! Tahi jos olisi saanut jonkun kauppiaan miehistä mukaansa! Ikinä ei hän elävänä pääse isän luo! Ei näe enää isää, ei pääse kotiin, pohjoiselle kotivuonolle, ei näe äitiä — äitiä!

Mutta vene kiiti eteenpäin huimaa vauhtia, ja nyt luuli poika nähneensä ison joukon tulia silmänräpäyksen vilahtavan tuolta mustain saarten takaa vasemmalta myötälaitasesta, ja hän käänsi ruorin ja kiisi vasten kiviä, joista kuohu syöksyi ilmaan lumivalkeina, huimaavina patsaina.

Kuu näytti koko kiekkoaan, ja edessään näki poika nyt aukeaman kahden saaren välissä; se nyt ei ollut kalapaikan väylä, mutta ei tässä nyt muu auttanut sisäpuolella on varmaan tyyntä ja tätä hän ei jaksanut enää!

Ihan pää pyörällä ja melkein pelon ja epätoivon halvaamana sai hän veneen ajetuksi noiden kahden saaren väliin; se oli kaita reitti, ja aallot keikkuivat ja kuohuivat kallioiden välissä hirmuisella, päätä huimaavalla pauhulla — — —

Tuska valtasi hänet, hän kiljaisi hurjasti, heitti ruori tangon kädestään ja heittäytyi veneen pohjalle. Vene kiisi aallonharjoilla, kuohun, vaahdon läpi, nousi ylöspäin, ylöspäin — lensi ihan kuin ilmassa — ja rysähtäen jätkähti se kalliolle saaren siimespuolelle, korkealle rannalle kahden kiven väliin, rusahti poikki ja jäi siihen.

Untuvaniekka ei tiennyt mistään; hän oli tuntevinaan, että häntä nostetaan, kuulevinaan ääniä ja eroitti valoa suljettujen luomiensa takaa; sitten kannettiin häntä vähän matkaa ja hän tunsi olevansa lämpöisessä huoneessa, ja viimein laskettiin hänet hellästi ja varovasti alas.

Silloin raotti hän vähän silmiään ja näki isän lamppu kädessä kumartuvan ylitseen.

— Voi hyvä Jumala armahtakoon, ei poika rukka tästä enää nouse, hyvä Jumala armahtakoon — — —

Toinen veljistä tuli, toiselle puolen sänkyä, nosti häntä vähän ja alkoi riisua häneltä märkää takkia. Untuvaniekka hapuili taskuaan ja sopotti:

— Tässä on rahat — kaloista.

— Se puhuu, isä, se puhui juuri! sanoi veli.

— Hilmar, voitko sinä puhua, sanoppas jotain? kysyi isä.

— Isä, kala on noussut — parvii kovasti Storpollenissa!

— Herra Jumala, sitäkö sinulla oli sellainen kiire!

— Näetkös, sitähän se tahtoi tulla ilmoittamaan, — sanoi veli.

— Isä, kuiskasi untuvaniekka, mene kiireesti että joudut ennen muita. Sinä tulet rikkaaksi, kauppias sanoi — — —

— Elä nyt, elä nyt, niistä rikkauksista ei paljoa! Miten sinä nyt voit, poikarukka?

— Minä voin — vähän — kolautin itseäni.

— Tunnetko sinä olevasi jostain ruhjoutunut?

— En, en ollenkaan.

Nyt tuli lääkäri, jota oli lähetetty hakemaan ja joka onneksi sattui olemaan kalapaikalla. Hän tunnusteli poikaa ja kyseli ja tarkasteli ja sanoi viimein, ettei ole kerrassaan mitään vaaraa, ihan merkillistä! Mutta poika on pelännyt niin mahdottomasti — — —

— En — kun vaan — lopulla! keskeytti untuvaniekka kuiskaten.

Jaha, jaha, tuumi lääkäri, nyt täytyy hänen köllötellä pari päivää ja juoda lääkettä ja pitää kylmiä kääreitä pahimmin loukkautuneilla paikoilla. Ja isä ja veljet voivat ihan rauhassa lähteä Storpolleniin vaikka heti, kunhan vain hankkivat jonkun pojan luo kunnes hän paranee.

Ja lääkäri lähti.

He eivät voineet vielä kysellä häneltä tarkemmin tuon seikkailun kaikkia yksityiskohtia; mutta kun Joni Gamvik, Juhon veli, tuli sisään ihan kalpeana pelosta veljensä vuoksi, joka ei ollut palannut veneen ja untuvaniekan kanssa, niin täytyi heidän kysyä:

— Minne Juho jäi?

Silloin avasi untuvaniekka ihan auki silmänsä, katsoi Joni Gamvikia silmästä silmään ja vastasi:

— Olisi ollut parasta, kun olisit jättänyt sen velimiehesi vielä kotiin, ei hänestä ole sinulle juuri paljoa hyötyä.

— Herra Jumala, missä hän on?

— Siellä makaa Storpollenin puodissa.

— Jeessus siunatkoon, onko se kuollut?

— Ei. Se on humalassa!