MAALAISTULOKAS.

Emmehän me toki saa läksyjä huomiseksi! julisti Simo Selmer ja niin kumoutui tuo epäilys; — meillehän tulee koko joukko uusia kirjoja, joihin ei ole vilaistukaan!

Se oli ensimäinen päivä kesäloman jälkeen, »elokuun 24 p. klo 10 aamupäivällä» kuten kutsukirjeissä sanottiin, jolloin »oppilaiden on jälleen saavuttava kouluun kesäloman jälkeen».

Luokassakos kävi kuhina ja mellastus noina muutamina minuutteina ennen kellon soimista. Oli uusi luokkahuone, uudet penkit ja uudet paikat, joihin oli tutustuttava, ja Simo Selmer väitti, että paikat tänä vuonna määrätään — todistusten mukaan eikä aakkosjärjestyksessä kuten ennen. Tuo väitös johtui nyt vain siitä, että Simo Selmer oli päässyt ensimäiseksi ja että ensimäinen paikka oli aivan akkunan vieressä.

Mutta Antti Bech, jonka nimi alkoi B:llä ja joka sitä paitse oli kolme kertaa niin väkevä kuin Simo Selmer, mokoma ylvästelijä, — oli jo asettunut tuonne akkunanpielipaikalle ja nostanut aivan levollisesti jalkansa pulpetille ja jymisteli nyt kantta anturaraudoillaan ja lauloi täyttä kurkkua!

Tämä olee minun paikka, eikä ole sinun paikka!

Tämä olee minun paikka, eikä ole sinun paikka! — ja Simo Selmer ei siitään selvinnyt, vaikka hän miten seisoi Antin edessä ja viittaili kuin Cicero!

Muuten olivat kaikki yksimielisiä siitä että tämä uusi luokkahuone oli paljoa epämukavampi kuin viimevuotinen. Tämä oli ihan seinäkkäin rehtorin kanslian kanssa ja yhdelle seinämälle olivat ne laahanneet vielä kaksi isoa lasikaappia, jotka olivat täynnä täytettyjä lintuja ja sähkökoneita ja jos jotain apuopettaja Röringin ilettävää törkyä. Hiittäkö he kaikilla noilla rojuilla, lasit vain särkyvät ja ovat vastuksina! Eikö Röring voinut pitää kamaansa alhaalla laboratoriossaan! ja tuo viimevuotinen uuni, jonka irtonaisen suupellin voi pudottaa permannolle hirmuisella räminällä, ja porokaukalo, jolla voi joka paikan tahria, — ne olivat nyt muistoja vain ja heille oli sen sijaan tungettu tuo uusi, ikävä ostouuni. Ja seinätaulukin oli — — — —

— Hiljaa, pojat! Asettukaa paikoillenne — aakkosjärjestyksessä.

Opettaja Sömme seisoi yhtäkkiä keskellä metakkaa, aivan kuten ennenkin, lasit alhaalla nenän nipukassa, kynä korvallisella — ja eikös se vanha, kellertävä takki päällä!

Antti Bechin jalatkos alkoivat liikkua ja Simo Selmer kiiruhti alapäähän Juho Rasmussenin viereen; mutta kun jo kaikki olivat tuuppineet ja muutelleet ja suhisseet ja asettuneet paikoilleen hiljaa, seisoi vielä vieras ovensuussa ja katsoa tuijotteli avuttomana opettaja Sömmeen.

— Mikäs jehu sinä olet? kysyi opettaja.

— Uusi oppilas! huusi koko luokka yhtäkurkkua.

— Mikä sinun nimesi on?

— Aapraham.

— Kun sinä nyt kai et liene se sama kuin se tunnettu senniminen patriarkka, niin ehkäpä sinä sanot minulle sukunimesikin, ystäväni!

Luokka nauraa kirkui, Aapraham lensi tulipunaiseksi aina suuriin käsiinsä saakka, jotka riippuivat avuttomina väljissä kotitekoisen takin hihoissa.

— Minä olen Aapraham Lyng Aagaard, änkytti hän, mutta luokan korviasärkevässä riemupauhussa täytyi hänen toistaa se vielä kolme kertaa.

— No niin, herra Aapraham Lyng Aagaard, sinä saat nyt mennä tuonne ihan akkunan viereen, koska olet niin aakkosten alussa.

— Höh! Mokoma! mukisi Antti Bech ja murjotteli kiukuissaan syrjäsilmin Aaprahamiin, kun hänen täytyi lähteä mainiosta näköalapaikastaan akkunan pielestä.

— No herra Aapraham, mistä sinä olet?

— Arvikin pappilasta.

— No mutta, et suinkaan sinä nyt siellä voinut suorittaa keskikoulun tutkintoa, vai?

— Ei, minä suoritin sen Aalesundissa.

— No osasivatkos ne historiaa ollenkaan siellä Aalesundissa, urho?

— Osasivathan ne, jotkut — — —

Ja olitko sinä noiden valittujen joukossa?

— O-lin!

Nyt suistui sulku ja tukahdutettu nauru hyrskähti taas kuin kevättulva. Mutta yliopettaja Sömme naputti tapansa mukaan pöytään keskisormellaan:

— Olkaa hiljaa, lopit! Ostakaa siis Thrigen vanhanajan historia ja lukekaa siitä huomiseksi neljä ensimäistä sivua. Meillä on historiaa huomenna kello 12—1. Lukujärjestyksen saatte muuten rehtorilta. Näkemiin!

Tietysti! Tietysti! Ei se aasi tietysti voinut pysyä pöksyissään antamatta läksyä! Koko luokka kiehui raivosta.

— Noo, selitti Antti Bech harmissaan kädet housun taskussa, — hänen arvonsahan muuten olisi mennyt!

Opettajat tulivat ja menivät antaen kukin määräyksiään, mutta onneksi ei läksyjä kukaan muu kuin Sömme. Väliajoilla puhkesi luokassa jälleen melu ja Aapraham Aagaardin ympärille kerääntyi aina uteliaasti tähystelevä joukkio. Sehän oli selvä, että tuo poika oli lukenut ikänsä maalla eikä nähnyt kaupunkia muuta kuin ehkä tutkinnossa. Väljissä kotitekoisissa vaatteissaan, pykälekauluksineen ja kalvostimineen istui hän siinä tarkastettavana väännellen ruumistaan ja katsoen suurin, pelästynein silmin tietämättä oikein, pilkkasivatko ne — vai —?

Antti Bech oli raivoissaan paikkansa menettämisestä.

— Eikö nyt tuollaista maatulokasta pitäisi panna viimeiseksi? Puhumattakaan siitä, että »Aa» [norjankielen o] ennen minun aikanani oli loppu, eikä alku. Mokomakin! Jos ei oltaisi lukiolaisia, niin sietäisi oikeastaan saada köniinsä ja hetipaikalla oikein kuntoon!

Tämä lausuttiin puoleksi Aaprahamille, puoleksi Aaprahamista, ja koko parvi yhtyi siihen yksimielisesti lukuunottamatta Simo Selmeriä, joka sydämensä pohjasta iloitsi ystävänsä Antti Bechin alennustilasta.

Antti Bech kiukustui yhä enemmän ja enemmän, ehkä enimmin siitä että tuo uusi poika pysyi niin levollisena tässä ahdistuksessa, istui rauhassa ja järjesteli muistiinpanojaan.

— Ja sinä Simon Seloottes voit olla jotenkin varma siitä, että se priiman paikka tulee sinulle vaikeaksi pitää. Täällä lukiossa ei auta fiidekset, tiedä se, ei yhtään. Eikä sinua nyt ole enää Sammakko täällä auttamassa!

»Sammakko» oli uskonnonopettaja Syvertsen; mutta hän opetti ainoastaan keskikoulussa.

Viimein tuli rehtori ja kaikki vaikenivat heti.

Rehtori piti pienen selvän alkajaispuheensa, lausui lukujärjestyksen ja alkoi sitten lähteä. Silloin nousi Aapraham Aagaard ylös:

— Isä ja äiti käskivät sanomaan terveisiä ja että isä lähettää sen papintodistuksen ja ne muut todistukset sitten jälestä — — — —

— Aha, sinuthan minä olin ihan unohtaa. Sinä siis olet Aapraham Aagaard, hyvää päivää, ystäväni, tervetuloa tänne! No niin, saat tulla kansliaan sitten kun muut ovat menneet, niin selvitämme sen asian. — Niin pojat, minä toivon, että te otatte nyt uuden toverinne hyvin vastaan. No, ystäväni, onko sinulla vielä jotain sanomista?

— Sitähän minä vain, että enkö minä saisi muuttaa tästä vähän tuonnemmaksi; minun on niin paha istua ikkunan luona silmieni tähden.

— Kyllä, miksei, voithan vaihtaa paikkaa esimerkiksi Antti Bechin kanssa. Hyvästi, pojat.

— Heh, sanoi Antti Bech vaihtaessaan paikkaa. Vai olet sinä sellainen kytys, et siedä vetoa!

Tulokas katsoi hämmästyneenä Antti Bechiin: sekö oli kiitos?

Mutta yhtäpä ei Aapraham Aagaard saanut tietää ennenkun pitkän ajan jälkeen, sitä nimittäin, että toiset pojat vain Antti Bechin tinkimättömästä vaatimuksesta suostuivat ottamaan »uuden pojan» mukaansa Flöj-tunturin retkelle iltapäivällä. Koko retkestä ei tahtonut tulla mitään tuon riidan vuoksi eikä ehkä olisi tullutkaan, jos eivät voileivät olisi olleet valmiit ja pikkutytöt kutsutut.

* * * * *

Ei ole liioin hauskaa olla uutena poikana. Ensiksikin tunneilla tuo alituinen hikoilu kreikassa ja trigonometriassa opettajain kanssa, jotka pilkkaavat ja kysyvät aina kolmeen, neljään kertaan, kun eivät muka ymmärrä »Aarvikin saksaa» tai kun hänellä muka on »puuroa suussa» puhuessa; ja pojat nauraa hirnuvat ympärillä. Oikein autuaallisesti sydän keveni, kun kellon soitto kajahti alaalta tyhjästä käytävästä!

Mutta välitunnit toivat vain uusia kärsimyksiä. — Uusi poika, uusi poika! huudettiin kaikkialta, — Aapraham oli aina kuin hengen hädässä; hän oli viimein kuin härnätty koira varuillaan joka taholle eikä sekään auttanut. Keskikoulun ensi- ja toisluokkalaiset pikku nulkit olivat kaikkein häijyimmät; kuhisten ja kihisten ne kokoontuivat hänen ympärilleen ja haukkuivat jos milläkin pilkkasanoilla, »sarkahousu maankirpuksi» ja muilla vielä vähemmän kunniallisilla; ja ne tuuppivat ja kiskoivat häntä ja nykivät ja pistelivät edestä ja takaa, nakkelivat rapaa ja likaa hänen päälleen; ja jos hän joskus niitä hätisteli, kirkuivat ne kuin syötävät ja vahdissa oleva opettaja tuli äkäisenä ja kysyi:

— Etkö sinä kelvoton voi käyttää voimiasi muutoin kun pelotellen hengiltä pieniä yhdeksän vanhoja poikia?

Uuden pojan varma kidutuspaikka oli viimein voimistelusalin akkunan alla oleva nurkkaus. Siihen oli hänet ajettu seinää vasten ja siinä hän pälyili epätoivoissaan ympärilleen, ja hän oli koko koulun varma huvitus välitunneilla. Etenkin koetettiin ärsyttää häntä »hyökkäämään», — sillä silloinhan hän oli niin hirmuisen hassunkurinen hosuen isoilla moukannyrkeillään ja koko naama kierona katkeruudesta.

Koulussa oli siihen aikaan eräs kekseliäs huikale, »pitkä Aatukka» nimeltään, jonka nyt tuli puskea keskikoulun tutkintoa neljättä kertaa ennenkun hänet päästettäisiin merille; hän oli ijältään ainakin yhtä vanha kuin tämän vuoden vanhimmat; hän rupesi nyt oikein Aapraham Aagaardin kiusaajien johtajaksi; hän yllytti pikkupoikia tekemään jos jotain tylyä ilkeyttä ja hävyttömyyksiä Aaprahamille, ja kun Aapraham »hyökkäsi», asettui tuo pitkä ketkale mahtavasti hänen tielleen ja kysyi pilkallisesti — oliko hänellä mitä asiaa?

Luokalla keskusteltiin jotensakin peittelemättä Aaprahamin kuullen, eiköhän lukion kunnialle jo viimein ala käydä se että »pikkunorssit» tuolla tavoin pilkkaavat ja häpäisevät yhtä sen jäsentä. Simo Selmer, joka aina suljettujen ovien takana oli uljas ja kaunopuheinen, julisti tämän suorastaan tahrapilkuksi luokan kunniassa; Antti Bech ei virkkanut mitään, kävelihän vain edestakaisin nyrkit housuntaskussa ja Aapraham istui kuten tavallista punaisena ja kierteli irtautunutta liivinnappia. Hän oli kuin ajettu otus, vavahteli aina pelosta uskaltamatta niin sanaa hiiskahtaa, — jäsentä hievauttaa, jotteivät he kaikki alkaisi nauraa ja pilkata sekä pihalla että luokalla, sekä opettajat että oppilaat.

Ja kun hyvä matami Jensen, jonka luona hän asui, lohdutteli häntä, että kyllä se loppuu, kunhan ne vain tottuvat häneen vähän enemmän, niin hyvähän se olisi hänestä, mutta nyt oltiin jo lokakuussa ja yhä ne — —

* * * * *

Hän oli päättänyt purra hammasta, olla hiljaa kuin tukki eikä olla heistä tietääkseenkään. Mutta kun hän näin sai kulumaan koulupäivänsä kuin hengenhädän pitkät hetket, niin tulivat pikkupojat hänen kärsivällisestä levollisuudestaan vain yhä hullummiksi ja luokkatoverit mukisivat keskenään, että uusi poikahan on ihan pöllö, syököönkin nyt itse keittonsa! Tämä luokan tylyys johtui myös pohjaltaan siitä, että Aapraham pian osoitti olevansa terävä kuin partaveitsi; etenkin ainekirjoituksessa oli hän peninkulman muita edellä, aivan kuin aikamies omine ajatuksineen ja tietoineen, jotka hän oli lukemalla hankkinut tuolla Arvikin pappilapohjukassa! Tämä auttoi häntä vähän opettajain pilkalta, etenkin kun rehtori itse oli aina niin hyvä hänelle ja kiitti häntä luokan kuullen. Mutta aivan päinvastaisesti se kiitos vaikutti tovereihin.

Antti Bech oli jo yhteen aikaan näyttänyt ikäänkuin taipuvaiselta hyviin väleihin, — mutta kun Aapraham niin ratkaisevasti ryntäsi hänen ohitseen ainekirjoituksessa, kylmeni Antti jälleen, ja sitten tuli se Sohvi Haastedin juttu — — —

Ensimäinen ja ainoa perhe, jonka keskuuteen Aapraham Aagaard oli päässyt kaupungissa, oli tuomari Haastedin; tuomari oli Arvikin papin, Aagaardin entinen ystävä, ja yhteen aikaan oli jo puhuttu siitäkin, että Aapraham pääsisi heille asumaan ettei tarvitsisi olla kuten nyt tuolla tyttökoulun kulmissa Jensenin matamin luona. Ja Sohvi Haasted oli ehdottomasti kaupungin pulskin tyttö! Ja samalla oli hän kiltti Aaprahamille, sai kyllä sietää yhtä ja toista hänen tähtensä, — ja kun tähän aikaan luisteltiin ja pidettiin hauskaa lahdella, joka nyt hohti kuutamo-iltoina mustana ja välkkyvänä, koetteli Sohvi aina saada Aapraham Aagaardiakin mukaan leikkiin. Hän opetti Aaprahamille franseesiakin, jota ne siellä pitkissä jonoissa tanssivat ja jota Aapraham ei osannut. Sentähden oli Aapraham Sohvin ainaisena kavaljeerina pitkän aikaa joka ilta, — ja Antti Bechin mieli musteni mustenemistaan!

Mokoma maanpoika, tuppautuappas tielle ja vie tytöt toiselta! Sellainen kömpelö typeryskin! Mitähän merkillistä siinä raukassa oikein lienee — ja Antti Bech alkoi iltaisin ilkeästi kertoa pikkutytöille Aapraham Aagaardin jokapäiväisestä kamppailusta »pikku norssia» vastaan, jotka antoivat hänelle selkään niin että naukui. Ellei Sohvi Haasted olisi holhonnut Aapraham Aagaardia, olisi hänelle pian tullut jäällä yhtä kiusallista kuin muuallakin, ja hän turvautui Sohviin kuin hukkuva olenkorteen.

* * * * *

Lauantai-iltana oli päätetty kokoontua oikein suurella joukolla jäälle; pojat olivat koonneet kolehtia ostaakseen soihtuja, omenoita, ryssänpähkinöitä ja paperossia! Opettajahan ei tulisi sinne niin myöhään ja kyllähän siitä sitäpaitse aina pelastuisi!

Aapraham istui koko iltapäivän työssä ja laski matematikan esimerkit valmiiksi maanantaiksi, sittenpähän sekin olisi tehty ja voisi paremmalla omallatunnolla lähteä luistinhuveihin illalla.

Hänen akkunansa oli Jensenin matamin takapihalle ja tyttökoulun leikkikentälle päin, ja voimisteluhuoneistosta kajahteli kumisevassa marssitahdissa: yks kaks, yks kaks! sekä neiti Zwilgmeyerin kirkuva komentelu. Neiti Zwilgmeyer antoi nimittäin voimistelutunteja lauantaisin iltapäivällä, ja siellä oli myös Sohvi Haasted. Ja Aaprahamilla oli niin mukavaa, hän sai istua ihan rauhassa ja pitää vain akkunastaan silmällä pikkutyttöjä, kun ne kello 7 pääsivät tunnilta, ja luistimet olivat valmiina ja hän voi tavata Sohvin portilla. Niin oli hän turvassa koko illan.

Hänen täytyi sytyttää aikaiseen lamppunsa ja hän asetti sen akkunalle saadakseen tilaa viivoittimelle ja vinkkelille laskiessaan ja vetäessään viivoja. Joskus katsahti hän valppaasti tyttökoulun pihan yli voimistelusalin ovelle.

Ilta pimeni joutuin ja vain nuo kolme akkunaa valkoisine uutimineen hohtivat kirkkaasti. Hän näki tyttörivien vahojen vilahtelevan ohi, kun ne marssivat, ja kuuli neiti Zwilgmeyerin äänen:

— Osasto, seis! jota seurasi tahdikas astunta.

— Mutta mikäs tuolla? Eiköhän ole joku pojista tyttökoulun pihalla!

Vähän ajan päästä koputettiin oveen, ja sisään astui — Antti Bech.

— Hyvää päivää!

— Hyvää iltaa! Minä tulin vain sanomaan, että ota pois tuo lamppu ikkunalta ja heti, tai minä ruhjon sekä sen että sinut palasiksi, usko se! Luuletko sinä, että sinulla on mikä etuoikeus istua täällä ja valaista koko tyttökoulua ja vahtia niitä, kun ne lähtevät! Pidä sinä varasi, mies, kyllä minä pidän sinua silmällä, senkin kettu ja viekastelija!

— Mutta, kuulehan — — —

— Sinä otat lampun heti pois, sen minä sanon!

Siten uhaten kiiruhti Antti Bech ulos kiukusta punaisena ja nyrkit vavisten lyöntihimosta.

Aapraham otti kiireesti lampun pois, ja kun hänellä ei ollut uutimia, asetti hän piirustusvihon ja kartan akkunan eteen.

Sinä iltana ei hän nähnyt Sohvi Haastedia vilaukseltakaan. Antti Bech oli tytön häneltä ilman muuta ryöstänyt.

- - - - Maanantaiaamuna tuli rehtori luokalle hyvin juhlallisen näköisenä, pyyhki nenäänsä, käveli hetkisen edestakaisin lattialla ja pyysi yliopettaja Sömmeä vähän odottamaan eikä alkamaan vielä kuulustelua.

— Kuulkaas, tämä luokkahan se oli viime lauvantaina kokoontunut sinne Pappilan selälle?

— Tämä! huudettiin yksin äänin jännityksessä uutta odottaen. Pojat alkoivat punastua ja ne, joilla oli paperossien osto erityisesti omallatunnollaan, kumartuivat pulpettejaan vasten ja sukaisivat tuossa tuokiossa lappuja toisilleen: »Älä kieli!» »Raukka jos sanot mitään!» j.n.e.

— No niin, sanoi rehtori, — ja joitakuita pikkutyttöjä neiti Zwilgmeyerin voimistelukursseilta oli siellä myös, eikö niin?

— Oli!

Poikien jännitys kasvoi; herranen aika, ei suinkaan hän nyt kieltäne — — —?

— Ei ole siis, pojat, lainkaan epäilystä siitä, että Zwilgmeyerin valitus tällä kertaa koskee erästä teistä. Huolimatta usein toistetuista kielloista ettei yksikään teistä saa astua jalallaan tyttökoulun pihan piirin sisälle, on neiti nyt taas valittanut, että yksi teistä viime lauantaina ei ainoastaan ollut siellä, vaan myös jollakin tavalla seurusteli pikkutyttöjen kanssa ennen tunnin loppua. Minä kysyn nyt teiltä vakavasti: kuka teistä on syyllinen?

Syvä hiljaisuus.

— Jaha, jatkoi rehtori, — ellei tuo yksi ole kyllin rohkea ilmoittaakseen itseään, niin tuottaa hän kaikille tovereilleen mitä ankarimman rangaistuksen. Sanokoon nyt se, joka tietää omaatuntoaan kolkuttavan!

Seurasi koko minuutin hiljaisuus; pojat katselivat toinen toisiin ja pudistelivat päätään — — —

Aivan verkalleen nousi Aapraham Aagaard ylös.

— Sinäkö? sanoi rehtori hämmästyneenä, — sinä, Aapraham Aagaard?

Hän, Aapraham, oli ihan kuin avannossa uitettu, niska kyyryssä ja tulipunaisena, ja nuo väljät, pitkät sarkahihat roikkuivat kuin vyyhdet.

— Kas siinä romaanisankari! —- mutisi opettaja Sömme puoliääneen niin että rehtorin täytyi pyyhkiä nenäänsä.

— Minun ikkunani — änkytti Aapraham — on sinne tyttökoulun pihalle ja sitten — ja sitten — ja sitten — ikkuna oli auki, ja sitten — putosi kirjoja minulta ulos — ja irtonaisia lehtiä, joita minun täytyi mennä pihalle etsimään ja sitten — ja sitten, sitten lensi niitä muutamia ihan voimistelusalin seinän viereen — —

Rehtori pyyhki nenäänsä ja seisoi akkunan luona selin luokkaan; viimein kääntyi hän yhtäkkiä:

— Pidä vasta kiinni ikkunasi, kun neiti Zwilgmeyerillä on voimistelutunti, Aapraham Aagaard.

Ja rehtori läksi.

Tunnilla oli vähän levotonta; Aapraham lasketteli läksynsä Epaminondaasta Leuktran luona ja istui sen päälle ihan hiljaa, uskaltamatta vilaistakaan vierustoveriinsa Antti Bechiin.

Kello löi ja kuhisten virtasi koko poikalauma ulos. Pihalla kokoontuivat pikkupojat pitkän Aatukan ympärille, joka juuri läheni tavanmukaisine joukkioineen Aapraham Aagaardia. Silloin Antti Bech yhtäkkiä asettui Aatukan tielle.

— Mitä sinulla on Aapraham Aagardin kanssa tekemistä!

— Mitä se sinua liikuttaa!

— Liikuttaa se! Jätä heti hyvin yksinkertaisesti nuo kujeet, hyvä herra Aatukka! Tai saat köniisi!

— Tuolta maavätykseltäkö?

— Ei kun minulta! ja samassa paukahti nyrkki keskelle pitkän Aatukan naamataulua ja kauan muistettiin koulussa se aamu, jolloin Antti Bech uudisti vanhan maineensa koulun väkevimpänä poikana, ja löylytti pitkän Aatukan niin että hän lähti häntä koipien välissä ja päästi Aapraham Aagaardin ijäksi rauhaan »pikkunorsseista».

— Kello soi, tunti alkoi jälleen ja se koulupäivä meni. Aapraham punastui aina, kun vilkaisi Antti Bechiin eikä kumpikaan virkkanut mitään.

Iltapäivällä kolkutti joku Aaprahamin oveen ja Antti Bech astui sisään.

— Kuules, Aapraham! Minä vain ajattelin, että sinulla taitaa olla hirmuisen ikävää täällä matamin luona!

— Oh, sehän on niin hyvä se Jensenin matami, tiedäthän sinä, mutta — — —.

— Niin, niin, minä ajattelin vain, jotta — että sinä — — —

— Ja on vähän vaarallistakin näin lähellä tyttökoulua ja Zwilgmeyerin neitiä — —!

Silloin purskahtivat pojat kaikuvaan nauruun ja nauroivat hetken. Sitten tuli taas ihan hiljaista; Aapraham pyöritteli istuessaan kynänvartta ja Antti Bech selaili latinan sanakirjaa.

—- Minä puhuin tässä äidin kanssa, sanoi Antti viimein — hän käski sanomaan terveisiä ja kysymään, etkö sinä voisi joululta muuttaa meille? Asuttaisiin yhdessä minun huoneessani sitten, näes, ja tulisi oikein hauskaa meille, näes — — —