RAHAHUOLIA.

Pikku Tyyne nukkui isän ja äidin huoneessa. Pikku poju nukkui kehdossa äidin sängyn vieressä ja yölamppu paloi pesukaapilla.

Tyyne oli herännyt keskellä yötä; makuuhuone näytti silloin niin kummalliselta, aivan toisellaiselta kuin tavallisesti iltasella, — siellä oli aivan kuin uudessa maailmassa; niin hiljaista, eikä kuulunut melua kadulta; uudinten takana oli pilkkoisen pimeää ja isosta kamarista kuului selvään seinäkellon tikitys; makuuhuoneessa olivat huonekalutkin ja matto ja äidin ompelupöytä ihan pimeässä — kaikki nukkui. Poikain huoneesta kuului kahdenlaista kuorsausta, Pekka ja Riekko kuorsasivat kumpikin omalla tavallaan. Ja väliin lakkasi Riekko kuorsaamasta ja alkoi mutista ja hiljaa rupattaa unissaan — enimmäkseen oli tuo puhelu pientä äkeilyä: »Mene matkaasi!» tai: »Anna minun nyt olla rauhassa!» Muu sekaantui epäselvään mutinaan.

Kehto äidin sängyn vieressä liikkui vielä aivan hiljaa; pikku poju ei siis ollut nukkunut oikein hyvin, — mutta nyt se nukkui.

Tyyne oli herännyt joihinkin ääniin, joita nyt ei enää kuulunut, mutta joita hän tiesi kuulleensa; ja kun isä huokasi sängyssä ja sanoi:

— Niin, niin, muori paha, niin se on! niin älysi hän että isä ja äiti olivat olleet valveilla ja puhelleet keskenään ja että hän unissaan oli kuullut heidän äänensä.

— Mutta etkö sinä tosiaan luule, että sinä saat palkanlisäystä? sanoi äiti.

— Eihän sitä niin varmaan tiedä, sitä − —

− Näes, jos sinä saisit, niin pääsisimme tuosta velasta hyvinkin pian.

— Niin, sanoi isä, mutta niinkauan kun se on vain hyvänä toiveena, täytyy luonnollisesti sovitella varojen mukaan.

— Ja koettaa säästää kaikilta puolin.

— Muori paha, ei ole monta puolta kohta enää säästettävänä, se on selvä se.

— Sinusta, niin. Mutta voisimmehan me ehkä vielä vähän supistaa talousmenoja — — —

— Täytyyhän lasten toki saada ruokaa, se on selvä.

— Niin, mutta ehkäpä voisimme saada sen huokeammaksi.

Sitten oli vähän aikaa ihan hiljaista. Tyyne kuunteli korva vähän koholla pieluksesta — vain vähän koholla, niin että hän saattoi kuulla molemmilla korvilla tarvitsematta nousta ihan istualleen ja ilmaista olevansa hereillä. Äiti liikautti vielä jonkun kerran aivan hiljaa kehtoa. Ja oli hiiren hiljaista. Yölampun liekki tupsahti. Tyynestä tuntui vähitellen epämukavalta pitää päätään näin koholla ilman tukea. Kehto herkesi keinumasta.

— No niin, muori kulta, kyllähän sen lisäyksen saanee Jumalan avulla!

— Voi, eihän sitä nyt oikeastaan kovasti tarvittaisikaan. Voimmehan me hyvin säästää ne kruunut, jotka tarvitaan sen velan maksamiseen.

— Voi miten sinä olet suloinen, pikku muori! sanoi isä ja Tyyne näki isän halaavan äidin päätä ja suutelevan häntä.

Pikku Tyyne alkoi mietiskellä siinä maatessaan.

Hän ajatteli kuten reikää vaatteissa, oikein hirveää reikää mekossa tai sukassa. Reiässä oli lievenneet reunat, joten sitä oli hyvin vaikea korjata parsimalla; siihen täytyi saada alle paikka. Se reikä oli velka. Mutta kun saa paikan alle — paikan uudesta, vahvasta kankaasta, joka ommellaan nurealle puolelle ja jossa on leveät laidat, niin ei ole mitään hätää. Ja se paikka oli rahat. Jos äiti nyt voisi säästää jonkun äyrin aina joka päivällisverosta, niin säästyisi äyriä vähitellen niin paljon että voitaisiin paikata se reikä! Mutta verkkaanpa niitä äyriä säästyisi; etenkin kun pojat ovat niin nälkäisiä.

Tyyne ajatteli ajattelemistaan. Ja ajatteli vihdoin säästölipastaan, joka oli äidin laatikossa. Siinä oli kolme kruunua kaksikymmentä äyriä. Ja kahden viikon päästä oli jouluaatto, silloin hänellä olisi ehkä jo neljä kruunua ja hän voisi mennä kaupungille ostamaan joululahjoja. Neljä kruunua! Se oli monta, monta äyriä! Niin monta saadakseen täytyisi äidin säästää kauan ja monista päivällisaterioista! Monta perunaa, monta lautasellista keittoa! Lihasta ei varmaankaan maksanut vaivaa yrittääkään — pojathan hotkivat lihaa niin hirveästi.

Jospa ottaisi sen säästölippaan! ja antaisi isälle siihen velkaan. Ei, täytyy kaikessa tapauksessa kestää kunnes siinä on täysi määrä, neljä kruunua. Ja tietysti säästää myös — päivällisaterioista!

Tyyne nukkui ja näki unta suuresta reiästä, joka oli ruskeassa mekossa — siinä oli lievenneet reunat ja se oli hirveän vaikea korjata parsimalla — ja Riekko ja Pekka häärivät ympärillä ja repivät reikää yhä pahemmaksi, — hirvittävän pahaksi, joten siihen täytyi saada iso paikka! Tyyne ompeli ja ompeli ja nukkui ja näki unta — — —

Huomis-aamuna ja päivällä tultuaan kotiin koulusta oli Tyyne vähän hämillään, kun tiesi kuulleensa sellaisia salaisuuksia yöllä. Etenkin oli hän hämillään silloin kun Riekko ja Pekka iltapäivällä pyysivät äidiltä yhtä kruunua kumpikin otattaakseen itsestään valokuvat koululla.

— Ei, sanoi äiti, sellaiseen ei meillä ole varoja, pojukullat!

Mutta pojat pyysivät ja mankuivat yhä. Ja Tyyne istui äidin ompelupöydän ääressä — ihan vastapäätä äitiä — ja punastui yhä enemmän ja enemmän, ihan korviin asti; osaksi siksi, että tiesi mitä äiti tarkoitti sillä, ettei heillä ole varoja — sehän oli se velka — ja osaksi sentähden että hän paloi halusta nipistää poikia vähän käsivarresta ja iskeä heille silmää, jotta he herkeäisivät kiusaamasta äitiä noilla kruunuilla!

Mutta pojat eivät vain herenneet ja menivätpä viimein isänkin luo — sillä isältä he saisivat, tietysti!

Mutta kun pojat tulivat takaisin eteiseen konttorista varsin tyytyväisinä ja kruunut kourassaan — hui, Tyynestä olivat he kuin villipetoja: rapsivat ja ryöstävät, vievät rahat isän kukkarosta — yhä vain repivät sitä reikää! — silloin veti hän heidät luokseen erääseen eteisen nurkkaan ja kuiskasi:

— Tästä saatte kaksi kruunua minun säästölippaastani, viekää heti takaisin isälle ne rahat — heti — ja sanokaa, ettei niitä tarvita! Kuulitteko, hetipaikalla!

Ja nuo pojan tyhmeliinit ällistytti Tyynen tarmokas esiintyminen ja heidän täytyi pysähtyä kiireessäänkin. Siinä he töllöttivät uudet kruununrahat kourassaan ja lähtivät pian enempää aprikoimatta takaisin isän luo.

— Niitä rahoja ei enää tarvita!

Isä oli syvissä ajatuksissa työssään, katsahti heihin hajamielisenä ja otti rahat:

— Jaha — vai niin — hm — no, hyvästi vaan!

Päivät menivät ja Tyyne piti hyvin silmällä äidin säästämistä. Oi, kyllä hän huomasi sen helposti! Äiti, joka piti niin kovasti kahvista, ei nyt enää juonut iltapäiväkahvia. Eikä syönyt päivällisillä juuri mitään. Tyyne itsekään »ei mitenkään tahtonut enempää!» joten äiti usein huolissaan haastoi, että lapseltahan on mennyt ihan ruokahalu! — Mutta pojat, ne popsivat, mokomat kelvottomat! Tyynen sydäntä ihan vihlaisi joka kerta kun ne yhä vain kurottelivat lautasiaan ja huusivat:

— Enemmän!

Ja vihdoin tuntui hänestä ilkeältä heidän haarukkainsa kalinakin lautasella ja lusikan lupsahtelu heidän suussaan!

— Minusta näyttää Tyyne-mummu niin huonolta! sanoi isä. — Aivan hermostuneelta!

— Kyllä kai se on jotain kalvetustautia!

Mutta eikö mitä! Joutavia! — Kunhan eivät vain nuo pojat — — —! Eihän hän voinut puhua niille mitään siitä velasta — nehän olivat vanhempia kuin hän ja sitäpaitse poikia. Merkillisiä poikia! Ihan kumma etteivät ne koskaan huomaa tällaista! Ne vain hyppivät ja meluavat ja syövät ja lukevat läksynsä ja hiihtelevät!

Iltapäivillä istui Tyyne kotona äidin kanssa isossa kamarissa ja luki läksyjään. Hän suri kovin sitä että hänen nyt oli tuiki mahdoton säästää jouluksi neljää kruunua, kun oli antanut pojille nuo kaksi. — Ja sitten eräänä päivänä tuli äiti kertomaan hänelle, että Lauri-eno oli antanut hänelle 100 kruunua kumminlahjaksi ja pannut ne pankkiin, jossa ne nyt yhä ovat!

Tyynen päätä ihan huimasi! 100 kruunua!

— Niin, sanoi äiti, ja nyt se on jo paljon enemmänkin, sillä rahat lisääntyvät pankissa.

— Missä se pankki on, äiti?

— Tiedäthän sinä sen suuren talon siellä Kirkkokadun varrella, sen jossa Kristensen on iltapäivillä? Se on pankki.

Ja äiti kertoi hänelle, mikä pankki on ja miten ihmiset hoitavat rahojaan.

Huomenna oli lauantai ja silloin pääsivät he koulusta jo k:lo 12. Ja Tyyne tuumiskeli tuumiskelemistaan miten hän saisi Sohvi Kristensenin lähtemään kanssaan pankkiin — Sohvin isähän on siellä, joten asia kävisi siten mukavimmin — — —! Viimein tuumi hän, että on parasta kertoa Sohville koko asia; Sohvi on hänen paras ystävänsä ja ymmärtää kyllä sellaiset asiat!

Kello 12 lähtivät he yhdessä alas Tullikatua ja poikkesivat ylös Kirkkokadulle. Kadulta pankkiin oli ovi niin raskas ja jäykkä, että pikkutyttöjen täytyi ponnistella kaikin voimin ennenkuin saivat sen auki. Ja pankissa oli pitkä, suuri huone, jossa oli paljon ihmisiä ja perällä oli lasikaappeja rivissä. Ja lasikaapeissa oli luukkuja ja luukuilla seisoi pankkiherroja asiapaperien ja isojen rahatukkujen ääressä.

Sohvi pääsi sen luukun luo, jonka takana hänen isänsä oli; isällä oli hirmuisen kiire ja Tyyne lyykisti sievästi.

— Päivää, pikku ystäväni! Mitä sinulla on sanomista?

— Niin, hyvää päivää, ja sitähän minä tulin kysymään, saisinko minä takaisin ne sata kruunua, jotka Lauri-eno pani minulle pankkiin kummin lahjaksi. Niin, nythän niitä on enemmänkin kuin sata kruunua, kun rahat ovat lisääntyneet!

Sohvin isän täytyi puhella vähän erään vieraan herran kanssa ja sitten kääntyi hän Tyynen puoleen kiireissään:

— Minulla on niin kiire nyt! Mutta jos tahdot saada rahasi, niin pitää sinun tuoda se kirja, johon

ne on merkitty ja joka on sinun isälläsi. Hyvästi, typykät!

Tyyne lyykisti ja he läksivät.

Kadulla kotimatkalla — ja matka oli kovin pitkä — tuumiskelivat Sohvi ja Tyyne, miten he nyt tästä pulmasta selviäisivät. Sillä ymmärsihän Sohvikin, että koska nyt kerran aiotaan antaa nuo sata kruunua isälle jouluaattona lahjana velan maksamiseksi, niin ei Tyynen tietysti sovi pyytää sitä kirjaa isältä, jonka tallessa se on. Mutta entäs äidiltä? Ee-ei mitenkään, se kertoo isälle kaikki, siitä oli Tyyne varma ja siksi olisi parasta olla viisas ja hankkia itse se kirja!

Iltapäivällä pyyteli Tyyne sitä äidiltään nähdäkseen. Miksei, se on isän kaapissa, kyllä Tyyne saa sitä joskus katsella. — Ja äiti kertoi, mitä kaikkea hauskaa ja hyvää pikku Tyyne voi saada niillä rahoilla sitten kun tulee suureksi; silloin ovat rahat lisääntyneet paljon yli sadasta — ehkäpä viiteen, kuuteen sataan kruunuun.

Mutta Tyyne vähätteli nyt hauskuuksista ja aneli äidiltään saada nähdä sitä kirjaa kunnes äiti vei hänet mukanaan konttoriin. Ja sitten sai Tyyne nähdä sen pienen kirjan; se oli sininen ja se oli kaapissa, klahvissa kaapin ulko-osassa, joka ei ollut lukossa.

Tuli sunnuntai. Ja kun isä ja äiti olivat iltapäivällä ulkona kävelemässä, pujahti Tyyne konttoriin, sai klahvin auki ja — kirjan käteensä! Hän piilotti sen norjalaisen lukukirjansa väliin viedäkseen sen mukaansa huomenna koululle. Silloin oli viimeinen koulupäivä; tiistaina päästettäisiin heidät joululomalle ja keskiviikkona oli jouluaatto.

Sata kruunua, mikä summa, ja enemmänkin! Ja sitä paitse ne kaksi kruunua säästölippaasta; sillä lippaassa oli yhä ne kaksi kruunua ja yhä lisäksi kymmenen äyriä. Mutta kai hän nyt sentään voi noilla kymmenellä äyrillä ostaa joululahjoja Pekalle ja Riekolle!

Koko päivän Tyyne mietiskeli millä tavoin hän paraiten voisi antaa nuo rahat isälle ja äidille. Oli tosiaan vähän kiusallista se että hänen täytyisi kertoa heille kuulleensa, mitä he olivat puhuneet silloin yöllä! Mutta olkoon! Oi miten Tyyne oli iloinen. Illalla, kun hän jo oli asettunut levolle, loikoi hän siinä valveillaan ja tahtoi valvoa niin kauan kunnes isä ja äiti tulisivat huoneeseen — kuullakseen heidän puhuvan siitä velasta; ja sitten tietää, että hänellä on paikka siihen reikään!

Mutta hän nukkui ennenkun isä ja äiti tulivat

Koulusta juoksi hän seuraavana päivänä suoraapäätä pankkiin. Tällä kertaa oli hän yksin. Hänhän tiesi tien. Ja hän meni suoraan Sohvi Kristensenin isän luo.

— Saisinkohan minä nyt ne rahat?

Kristensen otti kirjan, katseli ensin vähän siihen ja sitten Tyyneen. Tuumiskeli vähän ja sanoi viimein:

— Niin, Tyyne kulta, tulehan uudestaan huomenna — katsos, se vie vähän aikaa! Sitten sen selvitämme!

Tyyne vähän ällistyi, kun hänen täytyi odottaa huomiseen. Mutta voihan hän käydä pankissa huomenna aamupäivällä, kun hänen kaikessa tapauksessa on tultava kaupungille ostamaan lahjoja pojille. Ja huomennahan on lomaa.

Iltapäivällä tuli herra Kristensen isän luo konttoriin.

Herra Kristensen toivotti iloista joulua. Ja sitten kertoi hän, että pikku Tyyne oli käynyt hänen luonaan Lauri-enon pankkikirja mukanaan. Ja hän oli kysynyt tyttäreltään Sohvilta, mikä sillä Tyynellä oikein oli mielessä. Ja Sohvi oli viimein kertonut koko asian. Tyyne oli ollut eräänä yönä valveilla ja tahtoi nyt maksaa isän velan.

Kun isä lähti saattamaan herra Kristensenia eteiseen, seisoskelivat he vähän aikaa siinä ovella.

Ja heillä oli kummallakin vedet silmissä.

− Hyvästi! sanoi isä, ja iloista joulua!

— Iloista joulua teille ja teikäläisille! vastasi Kristensen ja lähti.

Kello yksitoista aamupäivällä huomenna seisoi pikku Tyyne Kristensenin luukun luona.

— Hyvää päivää, pikku ystäväni. Sinä kai tulit nyt ottamaan niitä rahojasi, vai?

— Nii—in! sanoi Tyyne. Hän alkoi jo vähän pelätä, että Kristensen ei ehkä anna tai että hänen täytyy ehkä taas odottaa.

— Kas niin, tässä ne nyt ovat. Ja kirja myös!

Kristensen antoi hänelle kirjan ja suuren, punaisen setelin. Setelissä oli suurilla numeroilla: »100». Tyyne ei ollut ikinä nähnyt sellaista seteliä.

— Kyllä niitä on jonkun verran enemmänkin, kuten sanoit; mutta niitä emme voi antaa tänään.

Ei, mitäs niistä, Tyyne oli muutenkin iloinen, hirmuisen iloinen hän oli.

— Ja kuules, jatkoi Kristensen ottaen esiin pienen paketin — minulla on vielä pienoinen joululahja sinulle. Mutta älä nyt vain avaa pakettia ennenkun huomis-iltana joulupuun luona!

Tyyne lyykisti ja sanoi tuhannet kiitokset, eikä ilosta tiennyt oikein mitä sanoa.

Sitten hän meni. Ja kotimatkalla pujahti hän leipuri Mölhauseniin ja osti kaksi pientä sokeriporsasta pojille. Ja sitten juoksi hän kotiin puristaen sitä pankkikirjaa ja seteliä rintaansa vasten, ja ne sokeriporsaat ja Kristensenin pieni paketti olivat hänellä hameentaskussa. Hän oli niin iloinen, että tuskin huomasikaan matkan pituutta, koko matkan hän juoksi.

Ja sitten tuli se jouluaattoilta.

Äiti koristeli joulukuusen. Isä istui konttorissa iltapäivällä ja lasten täytyi pysyä ruokasalissa kello kuuteen. Silloin oli ilo alkava. He olivat lähettäneet pienet pakettinsa äidille, joka ne järjesti kuusen juurelle. Tyyne oli käärinyt pankkikirjan setelineen sekä nuo säästölippaan kaksi kruunua valkeaan paperiin ja kirjoittanut päälle niin kauniisti kuin suinkin voi: »Äidille ja isälle Tyyneltä.»

Pojat asettelivat kouluvalokuviaan puitteisiin, jotka he niitä varten olivat ostaneet. Ne olivat heidän lahjansa isälle ja äidille. Mutta puitteita oli hurjan vaikea saada sopimaan ja sitten he menivät isän luo pyytämään apua.

— Mutta pienet, kiltit pojukullat, ettehän te olleetkaan valokuvaajassa? sanoi isä. — Minähän sain rahat takaisin.

— Niin, mutta Tyyne — — —

− Tyyne?

— Niin, sehän se — — — antoi meille rahat säästölippaastaan ja sanoi — että meidän pitää antaa takaisin sinulle ne mitkä sinä annoit meille.

Pojat olivat nyt häpeissään, he eivät tulleet tätä asiaa ennen ajatelleeksikaan. Mutta isä auttoi heitä ja asetti puitteet paikoilleen eikä sanonut mitään. Kun hän oli tuon tehtävän suorittanut, otti hän kukkarostaan kaksi kruunua ja sanoi:

— Kuulkaas nyt, pojat, antakaa nyt Tyynelle paitse niitä toisia lahjojanne myös kumpikin nämä kruununne, ja kuulkaa vielä, että Tyyne on hyvin herttainen pikku tyttö kulta. Ja muistakaa nyt se aina ja olkaa hyvin kilttiä ja hyviä siskollenne, älkääkä kiusatko häntä enää koskaan älkääkä olko pahoja hänelle. Sillä hän on kiltimpi kuin yksikään meistä muista.

Pojat lupasivat oikein juhlallisesti — ja tosissa aikeissa he olivatkin; se on varma. Ja sitten he lähtivät

Salinkello löi kuusi — ja molemmat ovet lensivät auki. Isä, Tyyne, Riekko ja Pekka tulivat sisään, palvelijatar tuli keittiöstä ja äiti otti heitä vastaan suuren, ihanan, kynttilöitä kimaltavan joulupuun luona.

Sitten jaettiin vähän ajan kuluttua lahjat. Kukin toi omat antimensa ja jakeli.

Kun Tyyne toi valkean paperipakettinsa isälle ja äidille, sanoi isä:

— No mutta mitähän tässä nyt on?

Hitaasti avasi hän paketin. Äiti seisoi vierensä ja taputteli Tyynen päätä.

— Pankkikirja? Kaksi kruunua? — Sata kruunua! Mutta Tyyne mummu, miten ihmeessä sinä olet tämmöistä keksinyt! — sanoi isä; ja sitten kääntyi hän äidin puoleen ja jatkoi: — Eikös tämä nyt ole mainiota, nythän me saimme rahaa Tyyneltä, jotta voimme maksaa sen koko velan!

Äiti vähän itkeskeli ja isä nosti Tyynen syliinsä ja suuteli häntä, mutta ei virkkanut mitään; sillä hänellä oli kyyneleet lähellä.

— Niin, pikku Tyyne kulta, sanoi äiti viimein, nyt me, isä ja minä olemme niin iloisia ettet arvaa. Sillä nyt saa isä uudelta vuodelta suuren palkanlisäyksen ja velka tulee maksetuksi ja me tulemme niin onnellisiksi koko joukko!

Sitten sai Tyyne lahjan isältä ja äidiltä, — ja se oli mahdottoman iso nukke, joka osasi sanoa »pappa» ja »mamma», kun puristi vain sen vatsaa; ja sillä oli silkkinen mekko ja suuret, kauniit siniset silmät.

Ja pojilta sai hän kummaltakin suklaakuvan ja vielä kruunun rahaakin.

Mutta lopuksi avasi isä Tyynelle Kristensenin paketin. Siinä oli pieni lipas; ja lippaassa oli kaulaketju; ja ketjujen päässä oli pieni kultainen sydän, hienoa, puhdasta kultaa.

* * * * *

Kaikkein ihmeellisintä oli, että Lauri-enon antamat sata kruunua monen vuoden päästä, kun Tyyne oli jo tullut suureksi, olivat yhä pankissa vain. Ja ne olivat lisääntyneet kuuteen sataan kruunuun. Ja vähän enempäänkin.