MUSTA KOTKA.

Kirjakauppias Melandille kaupungin pohjoispäässä oli tullut kauppaan kevätpuolella suuri joukko intiaanikertomuksia, joista toiset maksoivat 40, toiset 80 äyriä aina koon mukaan. Värikkään kirjavina, kiiltäväkansisina ne loistivat houkutellen Melandin pienen puotipahaisen akkunassa ja niillä oli nimet, jotka saivat levollisimmankin veren vimmaan: »Vicondera, valkea kotka»; »Tonga Tabun verenimijä»; »Aarniometsän kiemurteleva käärme»; »Hengestä ja verestä» j.n.e.

Ja kun koulun rehtori ja opettajat kokouksissaan lauantaisin huolissaan ihmettelivät, miksi keskikoulun kolmannen jopa kuudennenkin luokan poikain lukuinto oli huomattavasti vähenemään päin, niin olisi heidän vain tarvinnut pistäytyä vähän kävelylle kaupungin pohjoispäähän. Melandin akkunassa olisivat he nähneet arvoitukseen vastauksen.

Kaikki säästörahat ja äyrit jotka ansaittiin asioilla juoksemalla, saatiin syntymäpäivälahjaksi j.n.e., menivät tuohon tarkoitukseen; ahnaasti koottiin kolikoita, kunnes tuo 40, 80 äyrin määrä oli saavutettu, ja heti paikalla kiidettiin Melandille ostamaan intiaanikertomusta.

Muutamilla pojilla oli näitä kirjoja koko isot kokoelmat; etenkin niillä, jotka asuivat kaupungissa vuokralla kuten Severi Miehentappaja Svendsen ja saivat rahaa kotipuolesta, joten voivat sitä kasata säästöön vähän suuremmassa määrässä kuin muut. Viime vuonna oli postimerkkien kokoaminen villinnyt poikia. Tänä vuonna raivosi heidän keskuudessaan intiaanikertomus-kuume. Severi Miehentappajalla oli suurin kokoelma, nimittäin 43 eri lajia. Puuttui vain viisi; kun hän ne saisi, niin hänellä olisi kappale kutakin kirjaa koko Melandin varastosta!

Niin tulvahti Melandin pienestä, tahraisesta kamakaupasta kuten lumouksella poikasten sieluihin veripunainen parvi sydäntä vavistavia, sotaa ja verta hohtavia mielikuvia, jotka karkottivat läksynluvut ja koulu-innot tipo tiehensä. Mitä olivat enää Hannibal ja Scipio, Aleksanteri, Napoleon ja Kustaa Adolf noiden aarniometsän sankarien, »Haukansilmän» ja »Kalkkarokäärmeen» ynnä muiden rinnalla, jotka esiintyivät kalpeanaamain ja punanahkain välisissä taisteluissa! Miten surkean vähäpätöisiltä alkoivat näyttää Cannaen, Austerlitzin, Lytsin ja Sedanin tappelut! Miten heikkovärisiltä Svolder ja Pohjanmeri, Alppien yli nousut ja Välimeri ja Reinin äyräät noiden salaperäisten, hiljaisten Kanadan järvien rinnalla, jotka välkkyivät peninkulmia pitkinä rasvatyyninä selkinä tuntemattomien, vaarallisten rantojensa välissä! Ja entä sitten nuo suuret Amerikan virrat, joilla kanootit kiitelivät hiljaa kaislikossa, rantaviidakkojen kätkössä! Mitä oli koko historian avoin, tiedon tutkima tanner tuohon seikkailujen verhoamaan maailmaan verraten! Mitä oli se kätkettyjen intiaanipolkujen, veristen ottelujen, kavaluuksien ja salamurhain, koko synkeän aarniometsän hurjapäisen uhkaleikin rinnalla!

Tuo into tarttui poikiin kuten kulkutauti salaisina yö- ja päivälukuina. Jopa keskellä koulutuntiakin se kiehtoi kummasti mieliä salaisuuksillaan, joten saksan ja latinan, historian ja maantieteen ajattelu pakeni kuin elohopea lasilevyltä! Ja naukuvan oiva suksikeli houkutteli ja hohteli turhaan maalis- ja huhtikuussa saareltaan kuuraisesta koivikosta. Vain tyttöjä ja isoja poikia vilisi nyt mäissä; pikkupojilla oli muuta tekemistä, — he istuivat kotona ja lukivat varkain poikain huoneissa Melandin intiaanikertomuksia avattujen kielioppiensa ja lukukirjainsa alta — ja olivat valmiit vetämään läksykirjat heti päälle kun isän tai äidin askeleet kuuluisivat portailta!

Muuten ahmivat eri pojat noita intiaanijuttuja hyvinkin eri tavalla. Jotkut lukivat kuin hullut eivätkä ajatelleet ja puhuneet mistään muusta kuin Haukansilmästä, Punaisesta tiikeristä, Meerin paosta ja Jasperin ihmeellisestä pelastuksesta. Toiset olivat vähän harkitsevampia muka ja lukivat salaa enemmän kuin mitä julkisesti tunnustivat lukevansa.

Harkitsevin kaikista oli Antti Martti Bech. Hän suorastaan halveksi Melandin intiaanijuttuja, eikä hänellä niitä ollut enää yhtään ainoaa kappaletta: kaksi ostamaansakin oli hän myynyt jo Severi Miehentappajalle, nimittäin »Verenimijän» ja »Viheltävän käärmeen». Antti Bech julisti kerran, kinastellessaan isolla välitunnilla ankarasti tästä asiasta Kristian Haastedin kanssa, että nuo Melandin kirjat ovat »paljasta surkeasti kokoon kyhättyä roskaa, pelkkiä verisimpiä ja jännittävimpiä aineksia Cooperin erinomaisista romaaneista».

Toverit kunnioittivat kieltämättä suuresti kaikessa hiljaisuudessa Antin etevää asian ymmärtämistä, vaikka se juuri tuolla äskenmainitulla hetkellä saikin pikku kolauksen, kun Kristian Haasted vastata moukautti Antille: — Sinun pitäisi laputtaa kotiin saamaan papaltasi vielä lisää tietoja, jotta voisit paremmin pöyhkeillä!

Ja tosiaan olikin tämä Antin varma arvostelu vain jotenkin suoraa toisintoa siitä mitä ukkovouti Bech oli hänelle kerran sanonut, kun yllätti hänet ahnaasti ahmimasta »Tonga Tabun verenimijää». — Ja se että Antin oli tapana koulussa vielä lisätä, että nuo neljän-, kahdeksankymmenen äyrin intiaanilorut eivät ansaitse parempaa paikkaa kuin Melandin puoti, oli myös vain suoraa kaikua eräistä ukko Bechin toimenpiteistä. Ukko oli nimittäin huomatessaan poikansa lukevan Melandin kirjoja, heti hankkinut tälle kaupungin toisen, hienomman kirjakaupan kautta muutamia oikeita Cooperin romaaneja, joissa Melandin kirjain Haukansilmät ja Polun nuuskijat ynnä muut verenhimoiset hirviöt muuttuivat älykkäiksi, jaloiksi miehiksi, jotka pitkissä, filosoofisissa vuoropuheluissa kehittelivät yleviä ajatuksiaan luonnon puhtaasta sekä sivistysmaailman madonsyömästä ja turmeltuneesta elämästä. Sellaisista hirviöistä kuten »Verenimijä», »Viheltävä kyykäärme» ja »Kalkkarokäärme» tuli nyt punaihoisten kansallissankareita, taistelemaan epätoivoista kansallistaisteluaan valkoisia miehiä ja kultuuria vastaan, jotka yhä rajummin uhkasivat heidän henkeään ja heidän vapaata, rauhallista metsästäjä- ja saloelämäänsä. Melandin vertapursuvat seikkailut muuttuivat uusissa kirjoissa suureksi syvästi vaikuttavaksi kultuuritaisteluksi puna- ja valkoihoisten välillä, uutisasukkaiden ja metsän kevytjalkaisten poikain välillä, — taisteluksi, jota käytiin kaukaisessa, seikkailujen verhoamassa lännessä lennätellen äänettömiä nuolia ja ampuen laukauksia, joiden pamaukset häipyivät ja tukehtuivat ikuisen metsän hiljaisuuteen.

On hyvin mahdollista, ettei Antti Martti Bech huomannut niin suuresti tätä eroitusta nyt alussa kuin sittemmin. Mutta varmaan tunsi hän jo nyt isänsä olevan oikeassa. Ja kovin karvailla mielin oli hän parasta ystäväänsä, Kristian Haastedia kohtaan siksi, että tämä hylkäsi hänen katsantokantansa ja meni toisten puolelle. Antti oli ikäänkuin suruissaan, kuten yksinäisyydestään kärsivä ainakin, jota muut eivät ymmärrä. Hänestä oli ikäänkuin hänen paras ystävänsä olisi käsittänyt häntä väärin ja pettänyt hänet. Kristian puolestaan ei tinkinyt hiuskarvaakaan mielipiteistään ja väitti ehdottomasti, että Antti tahtoo vain mahtailla ja apinoi isäänsä. Niin erosivat he toisistaan yhä enemmän ja enemmän mikäli kevät läheni, vaikkei kukaan tuota eroa oikeastaan huomannutkaan, eivät ainakaan toverit, jotka yhä vain ahmivat melandilaisjuttujaan ja elivät niissä sieluineen, mielineen.

Kuten opettajakokouksissa oli syitä ymmärtämättä ennustettu, valmistuttiin sinä vuonna keskikoulussa tutkintoon poikkeuksitta kehnosti. Tästä tietysti koitui suruja, — isät olivat tyytymättömiä ja omattunnot kovistelivat. Mutta kun tutkinto oli kestetty ja kesäloma tuli, pitkä ja auringonpaisteinen kesäloma, niin haihtuivat huolen häivät sumuina tuuleen, ja suvisessa vapaudessa ja kesäkuun päiväpaisteessa ponnahtivat poikasten mielissä taas eloon koko viime kevään intiaaniluvut huimaksi seikkailunhaluksi.

Yhä valtavammalla voimallahan olivat nuo heidän mielikuvansa kaipuuksi paisuneet sikäli kun kevätkuukaudet, huhti- ja toukokuu kuluivat, nuo kuut, jotka täällä pohjan perillä eivät ole muuta kuin huikaisevan päiväpaisteista talvea pitkine iltoineen, — kaipuuksi rajuihin tekoihin, toteuttamaan noita kirjavia mielikuvia ja luettuja tapauksia huimissa leikkisodissa. Metsä ja lumivalkea saari olivatkin olleet tuolla kaupungin ulkopuolella talvella aivan sopimattomia jylhiin kanadalaisiin metsäseikkailuihin ja aivan kelvottomia käärmemäisen viekkauden ja salaisten vaanintamatkain näyttämöksi. Viimeinkin tuli kesäkuu yhtäkkisenä keväthyrskynä, sulavista kinoksista kuohuvine puroineen ja tulvineen, ja koivuviidat puhkesivat ja tuoksuivat. Parissa päivässä oli täysi kesä, lämmin ja loistava. Tuntuihan tosin varsin kovalta että tutkinto oli juuri sellaiseen aikaan, mutta kun se oli ohi, — hei! silloinpa kiisi koko poikajoukko vapaana kedoille, niin että metsä kaikui aamusta iltaan ja aina valoisaan yömyöhään kauhistavista sotahuudoista.

Siinäkös »oltiin intiaanisilla»! Jok'ikisenä auringonpaisteisena päivinä, ja pilvisinä myöskin, kunhan ei vain kaatamalla satanut, kiisivät pojat kylästä ylös vakinaiselle kokoontumispaikalleen katolilaisen kirkon taakse saaren rinteille.

Antti Bech ja Kristian Haasted olivat luonnollisesti päälliköitä, kummallakin oma joukkonsa.

Ankara totisuus oli lyönyt leimansa taisteluun jo aina alkuhetkestä saakka, jolloin päälliköiden vaali oli toimitettu ja nuo kaksi, Antti ja Kristian, olivat ottaneet toimet vastaan sinkauttaen toisiinsa synkeitä ja äänettömiä vihollissilmäyksiä. Ainakin pienemmät keskikoulun kolmannen ja neljännen luokan pojat ihan ällistyivät siitä juhlallisuudesta, millä nuo kaksi isoa poikaa julistivat toisilleen sodan hengestä ja verestä. Mutta vähitellen, leikin kestäessä päivä päivältä aina samalla, erehtymättömällä puoluejaolla ja yhä harjaannuttaessa ja totuttaessa ymmärtämään, minkä vuoksi tässä taisteltiin, tarttui tuo vihollisviha ja sotaisuus tietysti muihinkin. Tultuaan kohtauspaikalle, otti siis aina Antti Bech »Mustan Kotkan» nimellä — johtoonsa intiaaniparven ja Kristian — »Haukansilmäksi» sanottu — valkoisensa, joita kumpiakin oli yhtä monta. Ja he erosivat. Huutaen kauheita sotahuutojaan katosi intiaanijoukko viidakkoon ja alkoi takaa-ajoineen ja valloituksineen, suurine taisteluineen ja parin miehen otteluineen.

Mutta vähitellen tulivat saaren tilalliset yhä enemmän nyrpeiksi ja kiukkuisiksi; — milloin kiellettiin poikia menemästä sinne, milloin tänne, — sitten kävi katolinen pappi kielimässä, että he olivat häirinneet kerran hautausta ja Koivulan Pekkala kantelemassa, että he olivat sotkeneet hänen niittynsä. Kun siis Vilho Gabrielsen eräänä elokuun alkupäivänä ehdotti, että muutettaisiin sotanäyttämö saarelta mantereelle, erääseen Laakso-nimiseen paikkaan Tuomas- ja Flöj-tunturien välille Kukkula-vuoren rinteelle, niin hyväksyivät sekä punanahat että valkoihoiset tämän ehdotuksen ihastuneina.

Nyt tuli leikistä uusi ja parempi, entistä suuremmoisempi ja totisempi!

Tuolla ylhäisen laakson lehtimetsissä vallitsi luonnon suuri rauha, jota niin kovasti oli kaivattu seikkailtaessa sotaa saaren monien valkeain maatalojen ja pisteaitain välissä. Yksinäisenä juoksi täällä syvä virta laakson pohjassa tiheissä viidakoissa ja taustalla kohosivat Tuomas-tunturin, Flöj-tunturin sekä ylinnä kaiken »Kukkulan» autiot, synkeät rinteet, joilla oli oiva paikka autuaille metsästysmaille, Manitun, intiaanien mahtavan jumalan, kodille ja valtakunnalle.

Eväineen ja aseineen sulloutuivat pojat puolelta päivin kaikkiin veneisiin, mitä olivat saaneet kokoon, ja kaikki lähtivät ne laivastona yhtaikaa liikkeelle Tullilaiturilta ja ponnistelivat neljännestunnin ajan salmen virrassa pyrkien Viddingin rannalle, joka oli Flöj-tunturin juurella. Ripeässä marssitahdissa kulettiin sitten ylös pitkin »Laakson» rinnettä ja joen vartta tunnin aika ja seisatuttiin viimein koivuisen mäen juureen. Nyt, elokuun keskivaiheilla, oli valkeilla uutisasukkailla jo valmiina kolme lehtimajaa, ei enempää eikä vähempää, ja niitä suojasi yläpuolelta mahtavan vyörykiven leuka ja alaalta oksista ja risuista punottu aita, vankka kuin muuri. Leirin keskellä oli tulisija, jossa keitettiin kahvia eväspalain painimeksi ja jossa alati leimusi vahtituli.

Kristian Haasted, »Haukansilmä», hallitsi täällä leirissä rajattomana itsevaltiaana, häntä tottelivat kaikki napisematta käskipä hän mitä tahansa. Severi Miehentappaja oli valkoihoisten kokki — nimellä »Ryömivä Pantteri».

— Ryömivä Pantteri! Vettä hakemaan joelle!

Ja Ryömivä Pantteri juoksi alas rinnettä myöten, mutta tuli puolitiestä takaisin:

— Haukansilmä! Anna minulle pari miestä mukaan; olin kuulevinani punanahkain ääniä tuolta mäen alta!

— Hyvä. »Tarkkasilmä», »Juoksija» ja »Tikarin terä» lähtevät Ryömivän Pantterin kanssa joelle.

He tempasivat jousensa, viinensä ja kilpensä sekä pari keihästä ja lähtivät saattamaan kokkia — tosin haukkuen hiukan karkeasti tuota »Miehentappaja pelkuria», joka ei uskalla mennä yksin. Etenkin, kun tultiin kokemaan, ettei punanahkoja tällä kertaa näkynyt ei kuulunut.

Taistelussa koeteltiin anastaa skalppeja, vangita tai surmata.

Skalppeja olivat poikien hatut, joista siis taistelussa täytyi pitää ylen tarkkaa vaaria. Vangiksi otettiin hyvin yksinkertaisesti siten, että vihollinen voitettiin, riisuttiin aseista ja kuletettiin omaan leiriin. Päivän taisteluissa kaatunut oli se, jota nuoli tai keihäs oli haavoittanut ruumiiseen, — jalkoihin ja käsiin osuminen ei siis merkinnyt mitään. Päähän ja kasvoihin tähtäämästä kielsi kansainvälinen oikeus.

Aseina oli rottinkijousia purjelankajänteineen, pitkiä tylsiä nuolia sekä keihäinä hernekeppiä tahi pihlajanoksia, joiden päähän oli jätetty lehvätöyhtö. Ja oli vielä kilvet niillä, jotka olivat voineet hankkia siihen tarkoitukseen sopivan tynnyrin pohjan, minkä nurealle puolelle naulattiin lenkku käsivartta varten.

Intiaanit voi eroittaa valkoisista etupäässä höyhenistä, joita oli ommeltu heidän hattuunsa, polviin saakka käärityistä housunlahkeista ja punaisista tatueeraus-maalauksista kasvoissa. Sitäpaitsi tunsi intiaanit monesta muustakin seikasta, riippuen siitä mikäli kukin heistä kykeni näyttämään mahdollisimman raakalaiselta: — käärityistä paidanhihoista ja paljaiden käsivarsien tatueerauksista, alas käännetyistä sukanvarsista j.n.e.

Päivän taistelut alkoivat ja jatkuivat siten, että valkonaamat lähettivät retkikuntia metsästämään tai puita hakemaan, jolloin väijyskelevät intiaanit karkasivat niiden kimppuun. Tahi koettivat punanokat äkkiarvaamatta ahdistaa valkoihoisia leirissä. Väliin lähti myös koko valkeain parvi sotajalalle saatuaan vakoojain kautta vihiä intiaanien senpäiväisestä leiripaikasta. Silloin syntyi suuri taistelu. Illalla, kun kaikki kokoontuivat jälleen yhteen kotimatkalle, ratkaistiin päivän voitot ja tappiot laskemalla skalpit, kuolleet ja vangit.

— Suvipäivät tulivat ja menivät, elokuu korvasi ihanasti kesäkuun suuret sateet ja »Laakson» kahden ainoan asutun paikan rauhalliset asukkaat tottuivat vähitellen kauhistumatta kuulemaan aamusta iltaan hirmuisia sotahuutoja, jotka häiritsivät heidän seutunsa entistä yksinäistä hiljaisuutta, — tottuivat kiljunnan jälkeen näkemään kummallisesti puetun tai puolialastoman poikaparven kulkevan heidän akkunainsa alitse pitkin joen rantaa. Ja ihan kokonaan rauhoittuivat pikkutilalliset Olli ja Pekka vaimoineen ja lapsineen, kun eräänä päivänä ilmestyi kaikkein kauhistavin joukkioista kartanolle ja pyysi saada ostaa maitosintua — ja joukkio olikin kaupungin »paremman väen» lapsia, etunenässä kaupungin voudin Bechin poika.

Ja leikkiä jatkettiin väsymättä jok'ikinen päivä innolla ja ilolla, joten äitien ja tätien täytyi lakata torumasta ja kieltelemästä, vaikka heidän pojunsa tulivatkin kotiin takit, puserot ja housut reikäisinä ja riekaleisina, verisin pohkein ja keihään haavoja otsassa ja poskissa. Poikien silmät kirkkaina paistoivat ja heidän intonsa leimusi niin että vanha vaimoväki tuumi: Nauttikoot nyt kesälomastaan oikein kylläkään! Ja kaikessa hiljaisuudessa olivat myös ukko Bech, tuomari Haasted ja kauppias Gabrielsen — »Puukonterän» ja »Tarkkanäköisen» isä — kerran menneet ylös Laaksoon ja katselleet piilosta poikain leikkiä. Ja vouti Bech innostui silloin niin, että tuomari Haasted sitten koko viikon härnäili häntä sillä, että hän, ukko Bech, olisi hyvin mielellään käärinyt housunsa ylös ja vääntänyt naamansa intiaanivirnistykseen ja nostanut oikean sotahuutojen sotahuudon — ja pestautunut apulaispäälliköksi poikansa Antin, Mustan Kotkan väkeen!

Kaikessa tapauksessa tämä vanhain herrain vakoiluretki rauhoitti kaupungin monien huolestuneiden vanhempain mieliä.

* * * * *

Oli elokuun 24 päivä; huomenna oli loma loppuva, kello 11 aamupäivällä oli heidän saavuttava kouluun. Siis viimeinen päivä, — metsästyksen ja seikkailujen, vapauden ja ilon viimeinen. Sitten oli seikkailujen kirja lyötävä kiinni ja avattava läksykirjat!

Hieno hattaraverho ympäröi aurinkoa ja iltapäivän varjot lankesivat Laaksoon niin merkillisen tummina ja hiljaisina; joki virtasi harmaan välkkyvänä ja melkein surumielisesti poristen. Päivä oli jollakin tavoin alakuloinen — tahi ehkä ensimäinen merkki syksystä, lyhyen, aurinkoisen suven lopusta.

Kaidalla polulla, joka luikerteli leppä- ja koivuviidakossa pitkin joen rantaa, vaelsi Delawarein heimo — se oli nimeltään Mustan Kotkan joukko — sanattomana ja hiljaisin askelin, kaikki toistensa jalan jälkiin tallaten, kaikki 17 pitkässä jonossa. Etumaisena kulki itse Musta Kotka, — ja päällikön arvo näkyi koko hänen ylevästä olennostaan, joka askeleestaan. Vaaleanruskean kiharatukkansa ympärillä oli hänellä sakea seppel häilyviä sulkia; pukunaan oli tiivis villamekko, kiristetty kureettomasti pitkin ihoa ja hihoja siinä ei ollut, joten vahvalihaksiset käsivarret paistoivat päivettyneinä sinisine ja punaisine tatueerauksineen. Hänen housunsa eivät olleet käärityt ylös kuten useimpain toisten Delawarein; sitä vastoin oli hän sitonut lahkeensa polviin saakka tiukkaan kiinni punaisilla villalangoilla, jotka oli punottu säännöllisesti ristiin, ja uumilla oli hänellä voudin veripunainen matkavyö. Toiselta olalta riippui jousi ja nuolinippu; toiselta remmistään viini, ja vasemmassa kädessä oli suuri punainen kilpi, jonka keskelle oli maalattu musta kotka.

Hiljaisen vakavana vaelsi intiaaniheimo pitkin joen äyrästä. Se ei ollut lähtenyt leiripaikaltaan vain etsiäkseen uutta ja sopivampaa, vaan kiertääkseen äärettömän suuren mutkan kautta valkoihoisten leirin selkään ja tehdäkseen nyt viimeisenä taistelupäivänä valtavan hyökkäyksen ja valloittaakseen leirin ja hukuttaakseen valkoiset sukupuuttoon. Suuren päätöksen vakavuus kuvastui heistä kaikista. Näyttivätpä he olevan hieman raskasmielisiäkin, mikä lähenevään hengen ja veren taisteluun nähden sekä myös siihen, että tämä taistelu oli nyt oleva ehdottomasti viimeinen, olikin hyvin ymmärrettävää.

Kuten sotapolulla ainakin, oli kielletty hiiskaustakaan päästämästä. Ei edes kuiskaamalla lausuttu ainoaakaan sanaa. Kuiva risu vain joskus risahti jalkain alla ja kivi irtausi ja pulahti veteen; muuten oli hiiren hiljaista ja kulku melkein äänetöntä.

Yhtäkkiä seisattuu Musta Kotka; kaikki muutkin samassa sekunnissa. Kuuntelevat, — päällikkö viittaa lepikkoon, joka on toisella puolella jokea, ilmaistakseen että hän luulee kuulleensa ääniä sieltä, ja kaikki muutkin kuuntelevat jännityksessä. Ei kuulu mitään sentään — ja jälleen astelee vaikeneva intiaanijono edelleen.

Pitkänlaisen matkan päässä mäenrinteellä, melkein »Kukkulan» juurella, joka sulkee laakson jyrkkänä, mahtavana porttina, löytävät he viimein sopivan kaalamon. Saappaat ja sukat riisutaan jalasta ja varovaisesti pujahtavat punanahat yksi toisensa jälkeen virran uoman yli, pitkien väliaikain jälkeen. Sillä vihollinenhan voisi heidät tuossa avoimessa virrassa erinomaisen helposti huomata, vaikka he ovatkin kulkeneet nyt suuremman kierroksen kuin ikinä ennen. Musta Kotka tuntee vastustajansa, tuntee urhean Haukansilmän, ja tietää, että hän on aina varuillaan, että hän on lähettänyt vakoilijoita ympäristölle. — Viimein on koko heimo päässyt virran yli ja nyt alkaa matkan vaarallisin ja uhkarohkein taival. Kolmena joukkokuntana on aikomus lähetä valkoihoisten leiriä kolmelta eri taholta yhtaikaa, yksi joukko alaalta joen rannalta, toinen jonkun matkaa ylempää ja kolmas ihan mäen huipulta hyökätäkseen valkeain niskaan siltä suurelta vyörykiveltä, joka suojaa leiriä ylhäältä. Nyt on päästävä päämaaliin niin huomaamatta, että kaikki kolme joukkoa voivat hyökätä esiin yhtaikaa heti kun Musta Kotka kajauttaa vyörykiven harjalta sotahuutonsa.

Ennenkun joukkokunnat lähtevät eri suunnilleen, kokoo Musta Kotka uroot ympärilleen ja selitettyään heille sotasuunnitelman päättää hän sen puheella:

— Veljet, Delawarein uljasta heimoa! Viimeisen kerran kokoonnumme me nyt tänään taistelemaan vihattuja vainolaisiamme vastaan, noita kalpeita ryöväreitä, jotka katalan voitonhimon kiihoittamina ovat tunkeutuneet meidän rauhallisiin metsiimme. Kauan olemme me pitäneet puolemme heitä vastaan, mutta Manitu, suuri herramme, ikävöi jo Delawarejaan ja katso, me kuolemme, tottelemme hänen kätensä viittausta ja kokoonnumme isäimme luo avarille metsästysmaille. No niin, veikot! Koska kuolemaan vihityt olemme, niin käykäämme siihen kuin juhlaan, ilojuhlaan Manitun luo, ja olkoon valkoisten miesten veri käsiemme kirjauksena, kun hänen eteensä astumme. Katsokaa! — huusi Musta Kotka säkenöivin silmin ja nosti kätensä Kukkulan autiota, sinisen hohtavaa kärkeä kohti, — katsokaa, tuolta katsoo yläältä Manitu ja meidän isäimme henget meihin. Ja nyt, taisteluun!

… »Kalkkarokäärme» — Simo Selmer — johti osastoa, jonka oli mentävä pitkin rantaa, »Hyppäävä kauris» keskimäistä ja Musta Kotka itse ylimäistä. Juhlallisesti kättä lyöden ja kuiskaten viimein tuon merkitsevän: »Hugh!»

erosivat joukot.

Musta Kotka johti osastoaan ylös tunturin rinnettä pitkin. Itse asteli hän etumaisena pää kumarassa ja surumielisissä ajatuksissa. Ajatteli kansaansa ja sen varmaa perikatoa; itse kulki hän kuoloon ylpeänä ja ilolla; sillä hän tiesi täyttäneensä velvollisuutensa: koettaneensa joka hetki kasvattaa väkeään ei ainoastaan urotekoihin, vaan myös, ja etupäässä, mielenlaadultaan niin jaloiksi, kuin Delawarein taisteluissaan ja urotöissään tuli olla. Mutta. Aivan liiankin hyvin tiesi Musta Kotka, että hänen puheensa ja hänen väsymätön sitkeytensä olivat turhaa vaivaa; hänen miehensä ovat kyllä urhoollisia, himoitsevat sodan hurjaa leikkiä; mutta heidän sydämiään ei ole taistelun merkitys kylliksi täyttänyt. Ja mielessään heristeli ylevä päällikkö nyrkkiään Melandin akkunoita ja noita typeriä, koreita kirjankansia kohti, jotka olivat turmelleet hänen Delawareinsa uskon ja luonteen. Ja syvimmin raivosi hänessä viha vihollisen päällikköä kohtaan. Mitä iloa, mitä kunniaa onkaan taistella sellaista vihollista vastaan, jonka parvissa ei ole oikeaa henkeä! Mitä iloa sitä voittaa? Mitä kunniaa kukistua sen edessä? Hän vihasi uljasta vastustajaansa, Haukansilmää, vihasi Kristian Haastedia!

Mustan Kotkan ei maksanut vaivaa ilmaista muille ajatuksiaan; yksin sai hän nyt kuten aina huokailla kovaa kohtaloa, joka vainosi hänen kansaansa, yksin sai hän ylentää ylpeän otsansa isäin ja Manitun puoleen; sillä kukaan ei ymmärtänyt häntä. Hänen uroonsa ajattelivat vain taistelua, mutta eivät sen suurta tarkoitusperää! Ja tuo suuri suloinen suru oli kalvanut hänen poveaan jo kauan, koko taistelun ajan. Hänen miehensä ja viholliset tulivat jokaiselta taistelun päivältä yhä iloisemmiksi ja onnellisemmiksi, mutta suru kasvoi sikäli Mustan Kotkan sielussa. Se se juuri löi hänen ulkonäköönsäkin sen vakavan leiman, jonka vuoksi hänen väkensä häntä ehdottomasti kunnioitti ja joka loihti taisteluihin ja hankkeisiin verrattoman innostuksen ja urheuden. Musta Kotka tunsi, että hänen miehensä kunnioittivat ja rakastivat häntä, tunsi kyllä, — ja oli siitä tyytyväinen. Mutta oi, se ei ollut kylliksi. Sillä mitäpä hyötyi siitä Delawaren pyhä ja kansallinen asia!

Ja hän haki lohdutusta öin Cooperista ja päivin yksinäisistä ajatuksistaan.

Näissä mietteissä asteli Musta Kotka osastonsa etunenässä, sanattomana, meluamatta. Flöj-tunturin huipun kohdalla poikkesi osasto polulta ja lähti kulkemaan valkoihoisten leiriä kohti. Vihdoin ehtivät he rinteelle leirin kohdalle, vihollisen tuli loimusi parin kivenheiton päässä punaihoisista. Leirin alapuolella virtasi joki, toisella puolen oli Tuomas-tunturin musta selkä ja vasemmalla avautui laakso salmea kohti; salmen tuolla puolella oli kaupunki.

Musta Kotka seisoi seurueineen mäen rinteellä ja tähysteli toveriensa merkkejä alaalta. Oli sovittu, että kun joukot ehtivät kukin hyökkäyspaikalleen, soveliaan välimatkan päähän vihollisista, on niiden nostettava koivuviidakosta näkyviin valkea nenäliina ja sitten odotettava Mustan Kotkan sotahuutoa, mikä on oleva hyökkäysmerkki.

Joenvarren joukko oli jo ehtinyt perille; heidän merkkinsä vilkkui levällään pensaikosta. Vihdoin pistihe valkea vaate näkyviin myös vihollisleirin oikealta puolelta. Musta Kotka laski kolmeen ja kaikki hänen viisi toveriansa huusivat yhtaikaa tahdissa:

— Kuolema valkonaamoille! ja syöksyivät kohotetuin keihäin alas jyrkänteeltä.

Valkoihoiset istuivat juuri sotaneuvottelussa vahtitulensa ympärillä. Kaikki kavahtivat he seisaalleen sotahuudon kajahtaessa yläpuolelta, tarttuivat jousiinsa ja odottivat aseet vireessä vihollisen tuloa tuolle isolle vyörykivelle. Mutta samassa kun Mustan Kotkan notkea vartalo ilmestyi kivelle ja hän heitti kaksi keihästä leiriin ja hänen miehensä seurasivat häntä, pelästyivät valkoihoiset hyökkäystä myös sivulta ja alaalta samalla hetkellä kuin yläältä.

Oikea nuoli- ja keihässade lankesi valkoisiin; tuossa tuokiossa sai Haukansilmä jaetuksi väkensä kolmeen osastoon ja nyt riehui taistelu nuolia ja keihäitä lennätellen. Voitonhuudot ja vihan ulvonta kajahteli kahden puolen, kun joku kaatui.

Äkkiyllätyksestä oli punanahoille ollut etua, neljä valkoihoista kaatui kuolleina maahan jo taistelun alussa ja Mustalla Kotkalla miehineen oli vyörykivellä varsin edullinen asema. Heidän keihäänsä lensivät voimakkaasti ja hyvin osuen, jotavastoin valkoihoisten eivät jaksaneet kohota perille. Kun vihdoin osasto valkoihoisia teki rynnäkön ulos joelle päin Kalkkarokäärmeen punanahkoja vastaan, syöksyi Musta Kotka yhtäkkiä ulvahtaen viiden toverinsa seuraamana huimalla hypyllä alas vyörykiveltä valkoisten niskaan, jotka menettivät monta skalppia ja pötkivät pelon valtaamina pakoon ja jättivät punanahoille koko leirinsä. Kolme valkeaa oli vankina ja kuusi kaatunut; sitä paitse olivat punanahat riistäneet seitsemän skalppia, joten he saivat nyt ennen kuulumattoman voiton. He puhaltivat uudestaan vireille tulen tulisijaan, panivat kahvipannun tulelle ja rupesivat loikomaan varsin mukavasti ja antoivat vankien palvella orjina itseään. Vain kaksi taistelukelpoista valkonaamaa oli enää jälellä, joten niiltä sai olla rauhassa; sillä se, joka oli menettänyt skalppinsa, ei ollut oikeutettu ryhtymään taisteluun kokonaiseen tuntiin.

Mutta Musta Kotka ei antautunut lepoon ja nautintoon. Pakoon päässeiden joukossa oli hänen verivihollisensa, Haukansilmä. Ja Musta Kotka käski miestensä valppaasti vartioimaan leiriä ja läksi itse heidän luotaan ajamaan yksin takaa vihamiestään.

Sillä välin oli Haukansilmä paennut miehineen alas laakson yli salmelle päin. Jonkun hetken kuluttua kokosi hän pakolaiset ympärilleen ja näki silloin, että paitsi häntä itseään olivat ainoastaan Tikarin terä ja Ryömivä Pantteri taistelukelpoisia. Etenkin nuo seitsemän päänahkansa menettänyttä oli kovin alakuloisia ja ne uikuttelivat, että heidän päätään paleltaa. Severi, se Ryömivä Pantteri, valitteli katkerasti, että ne punanahat nyt ihan yksinään juovat kaikki kahvit, mitä on jälellä.

— Ja syövät kaikki vehnäset, sanoi Tikarin terä. Kyllä ne nekin löytävät!

Haukansilmä seisoi hetken aikaa kuunnellen näitä vaikerruksia. Vihdoin kiivastui hän puhumaan:

— Kurjia, raukkamaisia poikia! Onko tämä nyt valkeain sotilaiden ja metsästäjäin puhetta! Sen sijaan että rohkaisisitte mieltänne ja koettaisitte reippailla teoilla vallata takaisin kotianne ja varastojanne viholliselta, — te vain valitatte ja vaikertelette toimettomina. Minä olen kyllästynyt teihin! Kyllästynyt saarnaamaan uskoa ja uljuutta, kyllästynyt teidän alituisiin pikku lörpötyksiinne ja eväänhimoonne. Menkää, — antautukaa punanahoille, tehkää sovinto rosvojen kanssa, — ja päättäkää nämä meidän taistelumme miten vain haluatte. Minä lähden omille teilleni, halveksin teitä!

Niin sanoen heitti Haukansilmä jousen olalleen ja katosi viidakkoon.

Pitkin tunturin syrjää kulki hän verkkaan ja syvissä ajatuksissa. Toisten äänet hänen takanaan häipyivät kuulumattomiin ja hän kulki yhä ylämäkeä kunnes saapui aina Flöjn huipulle, rinteelle, joka oli salmelle päin aukeavan notkon ja norojen yläpuolella, karulle vuorelle, jonka syrjänä oikealla puolella oli laakso.

Hän istahti sianpuolamättäälle, rupesi puoleksi kylelleen ja nojasi päätään käteensä ja katseli edessään leviävää maisemaa.

Tuolla oli kaupunki ja sauhu nousi kaikista savupiipuista hiljaa tyynen ilman utuihin. Ilta-auringon heijastus hohti purppuran punaisena savupatsaissa, kirkon viirissä ja talojen päädyissä. Salmi tunturin ja kaupungin välillä kimalteli laskevan auringon loisteessa kuin kultainen virta ja lokit lentelivät virran kohdalla pitkin, heilahtelevin siiveniskuin.

Hän keksi koulurakennuksen, joka oli tuolla kaupungin takana mäellä; monine mustine, onttoine akkunoineen katsoa ammotteli se synkeän ankarana; kattojen päällitse huomasi hän katujen suunnan ja tunsi tutut tulet, vouti Bechin, Wankelin ja heidän… Ilkeältä tuntui tuo kaupunki! Nololta, — ja kun hän ajatteli noita tuolta alaalta näkyviä akkunoita, olivat ne kuin sata ammottavaa, mulkoilevaa silmää, jotka pälyivät häntä niin että tuntui oikein pahalta, ei suinkaan naurattanut.

Ja hänen takanaan ja yläpuolellaan oli Laakso, nyt jo melkein mustana illan varjoista. Metsä peitti joen näkymästä tuolta alaalta ja laakson syvyys ammotti pohjattomana kuiluna, jossa voi piillä jos mitä, vaaroja ja väijyskeleviä vihollisia! Kuta kauemmin hän tuonne alas katseli, sitä syvemmältä ja rikkaammalta alkoi tuo laakso tuntua — — —!

Sitten käännähti hän jälleen kylellään ja katsoi etäiseen iltaruskoon kunnes melkein vedet tulivat silmiin, katsoi kauan, kauan — — —

— Hugh! kajahti yhtäkkiä hänen takanaan huuto. Hän säpsähti, käänsi päätään, — siinä seisoi Musta Kotka hänen takanaan solakkana ja hirmuisena, aseet ja ihokirjaukset paistaen punaisina illan hohteessa ja keihäs ojolla oikeassa kädessä väristen.

Silmänräpäyksessä kavahti Haukansilmä jaloilleen, piteli kiipeä suojanaan ja tavoitteli keihästään.

— Vaivainen valkonaama! Varustaudu rauhassa taisteluun. Musta Kotka olisi kauan voinut syöstä keihäänsä sinun selkäsi läpi — mutta hän ei ole salamurhaaja.

Haukansilmä oli valmis ja Mustan Kotkan keihäs iski paukahtaen hänen kilpeensä.

— Ota takaisin, punainen koira! huusi Haukansilmä ja lennätti keihäänsä Mustan Kotkan reiteen täydellä voimallaan. Vastustaja aivan kiemurteli kivusta. Keihäitä sinkauteltiin sinkauttelemistaan ja yhä hurjemmin vimmastuivat he kahden puolen huutaen ja vastaillen toisilleen:

— Punainen koira — ehkäpä tämä pöyhkeytesi lannistaa!

— Niinkö luulet! Vaan ehkäpä tämä — viuh, lensi keihäs Haukansilmää kohti — voi tehdä kalpeutesi vähän punaisemmaksi!

— Sinä et heitä läheskään niin hyvin kuin lörpöttelet — suur'-kerskuri!

— Jos tekisin ansiosi mukaan, huusi Musta Kotka vihdoin pidellen viimeistä keihästään, — niin antaisin sinulle selkään paljain käsin!

— Voithan koettaa! kajahti vastaus, Haukansilmä odotti hyökkäystä kilven kappale kädessä.

— Sillä sinä et ole rehellisen keihään iskun arvoinen! — Mustan Kotkan kädessä vapisi keihäs ja itse vapisi hän kiukkua.

— Hoo, monella tapaahan se kehuu, joka ei uskalla iskeä!

— No ota vastaan sitten — halveksittava pelkuri!

Keihäs syöksyi. Haukansilmä kiljahti ja lensi nurin selälleen. Musta Kotka seisoi hetken kauhistuneena ja tajuttomana; toinen makasi tuossa maassa ulisten ja painaen käsiä kasvoilleen. Silloin juoksi Musta Kotka hänen luokseen, heittäytyi kaatuneen vihollisensa viereen ja huusi:

— Mikä sinulle tuli, kuule, mihin se sattui — — —

— Voih voih! ulahteli Haukansilmä, kohotti sitten vähän päätään ja kihahti raivoissaan:

Tällä tavoin sinä olet minua etevämpi! Ja samassa näytti hän julmaa iskuhaavaa, joka oli hänen silmänsä alla ja josta sormien välitse pursui veri.

— Voi voi — rakas — veli — ei, ei — voi, auta minua nyt hyvä Jumala, Kristian, koskeeko siihen? Tule tänne — — —

Musta Kotka oli saanut käsiinsä nenäliinansa, veti Haukansilmän kädet pois haavalta ja pyyhki sitä, paineli ja puhdisti sylellä:

— Tiedäthän sinä, etten minä tehnyt sitä tahallani, voi, en, en — katsopas tänne, eikö sinullakin ole nenäliinaa, katsos, sidotaanhan nyt se, ehkä — — —

— Mene matkaasi, kurja koira, punanahka — siihen ei koske niin yhtään enää! — Haukansilmä oli nyt noussut istumaan ja Musta Kotka erkani hänestä ja heittäytyi polvillaan hänen eteensä.

— Mutta — — —

— Siihen ei koske enää, kuulithan!

Musta Kotka höperteli polvillaan ensin jos jotain, sitten alkoi hänen kurkussaan niin kummallisesti äitelöidä ja nytkiä ja hänen hengityksensä kävi yhä tukalammaksi ja vihdoin ei hän enää jaksanut itseään pidättää, vaan kyyneleet virtasivat hänen silmistään ja hän nyyhkytti kuin hengenhätäinen.

— No, mutta mitä — Antti, Antti, Antti hyvä, kuules, poika! sanoi Haukansilmä ihan pelästyneenä, kun Musta Kotka yhtäkkiä heittäytyi maahan hänen eteensä painaen päänsä sianpuolamättääseen.

— Hyvä Jumala, minä luulin että sinä kuolisit, minä luulin tappaneeni sinut.

— Pyh, roskaa, — ei se koskenut ollenkaan, usko nyt, mokoma! Mutta minä taidan nyt lähteä purolle vähän huuhtelemaan itseäni. Ainahan sellainen pöhöttyy, ymmärräthän.

He nousivat molemmat ja lähtivät nujakan jälkeen alas pienelle purolle, joka juoksi tunturin juurella. Siellä he hautelivat haavaa hetkisen ja painelivat sitä taas nenäliinalla. Sitten seisoivat he äänettöminä vähän aikaa.

— Kuules, sanoi Haukansilmä, menetkö sinä nyt takaisin niiden toisten luo?

— En. Minä olen saanut kyliäni niistä, vastasi Musta Kotka.

— Jo minäkin, vastasi Haukansilmä. — Luuletko sinä, etten minä ymmärtänyt sitä mitä sinä puhuit meille silloin niistä ilettävistä Melandin roskakirjoista! Mutta sinä olit niin ylpeä, että — — −

— Niin, mutta — — —

— Ja sen vuoksi luin minä koko Cooperin yksinäni, juuri näinä aikoina. Mutta mitäs hauskaa se on noiden muiden kanssa, mokomain!

— Ei olekaan — sanoi Musta Kotka. — Maksaako siis vaivaa muuta kuin olla ylpeä?

— Ei—i, mutta minulle — − —

− Sinulleko! En minä ole sinulle ylpeä, mutta juuri siksi että sinä olet sinä, minä olen niin vihainen. En minä ikinäni voisi olla vihainen esimerkiksi Miehentappajalle.

He vaikenivat hetken. Sitten sanoi Haukansilmä:

Kuules, Antti, eiköhän me nyt ruveta hyviksi ystäviksi taas, vai?

— Ruvetaan pois!

Sitten antoivat he toisilleen kättä.

— Niin ilettävää on ollut näinä aikoina, — sanoi Haukansilmä — kun ei ole muita kuin sinä!

— Entäs sinä! sanoi Musta Kotka, hyvin ystävällisesti. Sitten kömpivät he taas vähän ylös rinnettä.

— Kuules, eiköhän me kuitenkin mennä takaisin sinne toisten luo, sanoi Musta Kotka.

— Miksei, mennään vaan!

— Niin, katsos, eiväthän he sille tuhmuudelleen mitä voi.

Sitten kääntyivät he takaisin ja tapasivat koko valkeain ja punanahkain leirin häärimässä hauskasti vahtitulen ympärillä. Kahvi oli juotu loppuun; toiset olivat vähän alkaneet pelätä mihinkä ne päälliköt joutuivat.

Kun Haukansilmä ja Musta Kotka sitten tulivat yhdessä viidakosta nuotion ääreen, niin syntyi ensin iloinen hälinä; mutta sitten eivät soturit oikein tienneet, sopikohan punanahkain ja valkoihoisten oikeastaan istua näin rauhassa ja sekaisin yhdessä — ja he katselivat vähän huolissaan päällikköihinsä.

Mutta Musta Kotka astui heidän joukkoonsa nuotion luo:

— Niin, niin, pojat, nyt se loppui taas se ilo tällä kertaa. Minun mielestämme me punanahat voisimme nyt huutaa kolmikertaisen eläköön-huudon valkoihoisille, mutta etenkin Haukansilmälle, heidän uljaalle päällikölleen! Yks — kaks — kolme — eläköön!

— Valkeat miehet! huusi Haukansilmä, sen te tiedätte, ettei parempaa päällikköä kuin Musta Kotka ole, ja huutakaamme nyt eläköön Antti Bechille, sillä sitä parempaa poikaa ei ole koko kaupungissa.

— Eläköön — eläköö-öön!

Ja sitten marssi koko joukko pois metsästä hiljaisessa illanhohteessa pitkin rantaa ja pian kimalsivat soutavat airot viimeistä kertaa salmella, kun valkeat ja intiaanit palasivat rauhallisesti kotiin koulunkäyntiin ja läksyjen ääreen aarniometsän taistelujen ja iloisesti vietetyn loman jälkeen.