UTUNEIET,

VARJOLEIKKIÄ.

Yön kaukotaivahalla heloittaa heleän purppurainen liekkein maa. Sotien soihtu! Rauha sunnuntainen!

Ees, ihmislapset, nopsaan rientäkää! Pois kiirehtää maa-elon onni tää, tää aineen lumekuva armahainen!

Ja tummat kädet ilmaan ojentuu, tyhjyyttä haukkoo tukehtuva suu: Liet Helvetti! Liet Taivaan valtakunta!

Näin elon varjoleikit temmeltää ja häviää. Ei muuta jälkeen jää kuin savua, kuin utua ja unta.

METSÄLAMMELLA.

Yössä korven venho yksinäinen tuudittelee mieltä yksinäistä. Laulu äänetön soi kaislain päistä, unta punoo unhon lummekukat, veden yllä sumuneiet heijaa, kelohonkain alla hiipii hukat.

Vaiti tuijottaapi synkkä tummuus metsälammen pohjattoman sylin niinkuin murhe, jota salaa kannan. Tänne iltahuuruun soisen rannan vaipuneet on pitkät sukupolvet, yksilöiden elon-aatos ylin.

Myöskin minä, tumma orpolapsi, tänne painunko kuin taatot muinen? Rauhaan halaa rinta tuiretuinen. Kerran uupuin elon taistoon, riitaan, ijäks viihtyy mureneni tänne, Tuonen mykkään, himmeähän viitaan.

KADONNUT JOULU.

Taas Joulu-aamu sarastaa kuin muisto lapsuuden. Mut kansat kaikki arastaa äänt' ylhäin kellojen.

Maa-elon enkelhaaveita ne ennen meille toi; nyt on ne surman aaveita: kuin ilkkuen ne soi!

Lie tehnyt iki-pahoja syän rakkaudeton, kun kylvi hurmein ahoja käs' inha inehmon,

kun herjas rauhaa tähtien raudalla murhamies. Himmeenä siitä lähtien on ollut Joulun lies.

Ei tähtiä, ei Joulua, vain kuolon kulkuset! Elämän kovaa koulua pyhät ja arkeimet!

Ei vehnästä, ei olusta myös yhdelläkään lie! Ei tiedä kenkään polusta, mi Joulukirkkoon vie.

Kuin eksyneet me harhaamme, me tuhmat lapset maan. On kadoksissa parhaamme, ei tuika tuletkaan.

Ei kutsu rauhan kuusien säteilyt kulkijaa. Vuossatain vanhain, uusien yömyrskyt meuruaa.

Oi milloin, milloin heräämme taas enkel-lauleluun, maan lapset kaikki keräämme taas ympär joulupuun?

TALVINEN TAIVAL.

Kimaltain talven taulut leviää yön haavekylläisyyttä kylmää täynnä. Puut lumiharkoin halkoo hämärää, tienviitat vaiti vastaan sinertää. Vain kuuraholvein pimennoista kuuluu jäähileen himmeätä helinää.

Ne helisee kuin helmet, kyyneleet, kuin soittais yhteen oudot sukupolvet, niin tulevat kuin ennen eläneet, ja kyselis: mit teit sa? mitä teet? kuin kuiskis halujansa hangen alla keväiset silmut, lehdet varisseet.

Kuin taru vierii taival talvinen. Maan kukkeus ja kurjuus, kaikki kuultaa kalvosta kuvastimen kaukaisen. Jääkahleissa on kielet kantelen. On vielä matkaa vapauden voittoon ja pauhuun suurten kevätvirtojen.

METSÄKOHTAUS.

— Muistatko, muistatko, muinainen armas, leikkejä niitä, joita me lapsina leikittiin? — Niin, niin, mut siitä on aikoja siitä!

— Muistatko, muistatko, muinainen armas, kuuvalo-öitä, kuinka me lemmessä leimuttiin? — Niin, niin, älä muistele hullun töitä!

— Muistatko, vilpikäs valkeaparmas, vavahdit, armas, ehtoota, jolloin me erottiin? — Sinä iltana, niin, ma itkin itseni nukuksiin.

— Hyvästi, hyvästi, muinainen armas! Sinusta irti mun retkeni vei. Kauaksi lähden. — Ei, ei, mua sääli, oi, murheeni tähden!

— Hyvästi, hyvästi, muinainen armas! — Elosi tie kunne siis kulkee, minnekkä vie? — Niin, niin, se hiljaa painuvi syvyyksiin.

— Milloin sa palajat, milloin, milloin? — Kenties ma palajan silloin, silloin, kun vuokseni mun, niin, niin, taas itket itsesi nukuksiin.

LEMMEN ONNI.

Niin olit lemmen onni suven kuva kuin ruusu neidon rintaan rutistuva, julmaa haltijaansa pelkääväinen.

Nyt sydämessä rakkauden muisto on kaunis kalmisto, syyskirkas puisto, otsallansa helminauha jäinen.

TOUKOKUUN YO.

Katkelma.

(Alfred de Musset.)

RUNOTAR:

Runoilija, luuttuusi tartu ja suutelo suo! Tänä yönä ruusupensahan umput aukee ja suven hehkua ilman tuuloset tuo. Pää sievän sirkkusen oksalla unehen raukee yöpuulle se painuu vihreän silmikon luo. Runoilija, luuttuusi tartu ja suutelo suo!

RUNOILIJA:

Valot vaipuu taivahilta, lankee laaksoon tumma ilta. On kuin nähnyt oisin näyn! Väikkyi lailla hengen aran varjo yllä kukkasaran! Haaveet saartaa sielu-paran. Yksinhän ma yössä käyn!

RUNOTAR:

Runoilija, luuttuusi tartu, on yöhyt lauha ja länsituuloset tuoksuvin siivin leijaa! Oi, kuuntele, luonnossa on kuni pyhäinen rauha, vain ruusun umppunen nuori himmeenä heijaa vuotellen helmiäisperhoja simaisin suin. Käy niinipuun alle, unelmahan unhoittuin, ja mielitiettysi armaita juonteita muista! Säde sammuvan päivän soi kuin jäähyväiskuiske; kuin lemmenleikki, kuin morsiushuntujen huiske jo kuuluu yöstä, niittyjen yltä ja puista,

RUNOILIJA:

Mikä levottomuus mulla sydämessä tuiretulla? Ukseen pälyn säikkyen. Joku kolkuttiko salaa? Miksi lampuntuikku palaa loimahdellen, häikäisten? Taivas, kuinka värisenkään! Joku kutsuu! Harhaluulo! Yksin olen, — petti kuulo — yksin, köyhä kuin ei kenkään!

RUNOTAR:

Runoilija, luuttuusi tartu, nyt nuoruuden viini tänä yönä virtaa suonissa jumalien! On poveni rauhaton, huuleni hehkuva kiini pysy ei, kun lietsovat tuuloset keväimen. Oi, laps, mua katso, oon kaunis niinkuin ei kukaan, jo unhoititko ensi lempesi sun? Sua enkö ma silloin korjannut kalvaana mukaan, ja etkö sa itkien vaipunut helmaani mun? Ah, siipeini alla ma tuuditin tuskasi karvaan: olit lemmen murheesta painua alle maan! Tänä iltana lohduta mua, et kieltäy, arvaan; rukouksin käykäämme aamuhun valkenevaan.

RUNOILIJA:

Runottaren tuo on ääni! Kaivattuni, kuoloton! Lien nyt liki ystävääni, ainutta, mi elämääni uskollisna jäänyt on. Ah, sun luokses sielu halaa, lemmittyisen, sisaren! Yössä tunnen, kuinka salaa sädehuntus helee valaa kultaa yöhön sydämen.

RUNOTAR:

Runoilija, luuttuas lyö, iki-itsesi oon! Sun murheessa, mykkänä, yksin istuvan näin, olen rientänyt taivaista tuskasi ahdinkoon kuin liitävi lintu luo poikainsa piipittäväin. Sa, ystävä, kärsit, sun kanssasi itkeä halaan, joku yksin-nyyhky povessasi polossa on, joku lemmenkaiho lie syöpynyt sydänalaan, joku riemun varjo, uhkaus kohtalon. Jumalalle ne laulakaamme helkkyvin kielin! Sun kanssasi suudelmaan pois haihtua mielin, pois pilvien taa, elon erheet jättäen taaksi. Vaan onnemme oikkuja tottelee haaveemme haaksi, kun soljumme siinä vienosti haastellen, me kahden vain, me valtiaat kaikkeuden, maailman kaiken muuttaen untemme maaksi!

VENHEESSÄ.

Veen yli saartuu suuri suvi-ilta, huntuilee ympärillä metsäin helmat. Päin kaupunkia venho kääntäkää! Jäähyväisiksi saaren laiturilta kas liina, punaverka häilähtää. Niin airon pirskeet vanavirtaan jää kuin muiston kimmeltävät runoelmat.

Ah, tänne meren, taivaan siintohon ijäksi jäisin, täällä hyvä on: pois tietymättä vieris päiväin luku ja elon hetket niinkuin laulu, uni, vain mainingit sois hiljaa sieluhuni, kuin tarinoisi atlantiidein suku.

Mut sydän tuo niin monin toivein, töin viel' elon kytketty on turhuuteen, ma etten rauhaa saa, vaan päivin, öin, tuot' omaa pettymystäin ikävöin!

Tuoll' yli usvan siintää kaunehinna äärillä kaukotaivaan ruskorannan, kuparivyössä aurinkoisen sannan suurkaupunki kuin outo satulinna. Mut kummalta jos kuinka kuultanet, sa synnyinkylä, mulle outo et! Nuo kiusan kivet, harmin haarniskat ainaisen jäljen rintaan polttivat!

Sa satakieli, taivaankaari-sulin sa helkyit kerran liian ihanasti; sua kuunnellessani mielipuoleks tulin: nyt lumoissasi käyn ma hautaan asti!

Sa kultakala, kiiltosuomuin uit katveessa kauniin viuhkapalmu-altaan, kyynpyrstös vedenneidon vaippaan puit, seireenin lailla suortuvias suit, sähköisen lukinlanka-verkkos valtaan ma kunnes jouduin, teon hurjan tein: sun syötiksesi heitin sydämein!

Sun omas olin, ajatuksin, vaistoin, sua tutkin, lemmin, kaikki maljas maistoin, sun vuokses painoin joka tuskan palkeen; yöt, päivät hehkui ahjo kiirasvalkeen!

Suurkaupunki! Sa polttava ja jäinen! Muurahaispesä, korpi yksinäinen! Ken kauhus, kauneutes kaikki keksi! Sun, kurjuuden ja onnen onkalon, sun tunnen jo, nyt verkkos vaaraton, mut entistänsä rakkahampi on: sun helmassasi kypsyin ihmiseksi!

Lyö meri venhon laitaan lainein loivin Jo veteen kuultaa kivimuurit kuumat, kolahtaa rantamöljään lavat airon. Kaleeri-orjan lailla kapinoivin, mut nöyrin mielin vankilaani palaan. Kuin uudet Kleopatrat vanhan Kairon kaikk' ihmispedot ilveksestä kettuun taas ympärillä teuhaa, helkkää huumat elämän tyhjän, ruman, ruttohisen. Ja vanha inho vanhaan rakastettuun ja tyrannihin, kurjaan kultakalaan, mun valtaa taas. Pois ulapalle halaan, unhoisaan lauluun laineen onnellisen.

SÄVEL-AALLOT

(Baudelaire.)

Niin heittäyn kuin meren helmaan hyrskyävään sävel-aaltojen valtaan; sukeltavan eetterin sineen ma purteni nään, alle usvien paltaan.

Kuin purjehet tunnen ma keuhkoni pullistuvan, ja innossa hetken ylös laineharjojen selkähän ponnahdan; yö verhoaa retken.

Soi karjunta pohjalla sieluni ulvahtaen kuin hukkuvan laivan; siell' ärjyt on myrskyn ja kaikki hirviöt sen.

Taas kauhun ja vaivan vesipeili jo peitti. Siin' uinuu ulpuina aivan syyt sydämen.

KEVÄT-ODOTUSTA.

On yllämme kuin kevätyö jo suven suuren tuntu, se heijaa, väikkyy ilmassa kuin sinipiikain huntu.

Se metsän puissa huiskuttaa, lyö lainehena rantaan ja lainesormin kirjoittaa kuin lupauksen santaan.

Mut suvi viipyy, kylm' on yö ja yössä peikot tuiskii, ne silmiin seuloo sumua ja korvaan turmaa kuiskii:

"Ken tietää, vaikka ruskonne vain oiskin päivän lasku, kaikk' unelmanne, uskonne vain kaunis lastenkasku!"

No ollaan sitten lapsia, mut uskomast' ei laata, ett' aamun kaunis aurinko viel' armastaapi maata.

Niin kulkee mielen kaipaus kuin onnen päiviin uusiin tai nousee kuvat kultaiset kuin muiston kukkakuusiin:

Kuin koivut notkuu valkeat suv'illan suussa immet, niin silmät täynnä unelmaa kuin suuret salorimmet.

Ja Suomen poiat pellollaan kuin hongan rungot vankat. Työn, lemmen piilopirteistä saa rauhan savut sankat.

Näin oudon onnen näkyjä me näämme lapset hullut! Se untako on kesästä, mi milloinkaan ei tullut?

SUO-YRTTI.

Heloitti äsken heinät Maarian ja päivänsäteet leikki korkealla. Nyt ehtoo hiipii, mua kiehtoo loihdut suo-yrttein yksinäisten vaarain alla.

Yön sydän vetää synkkiin syväriinsä. Maa-emo valmistaikse maatapanoon. Sen hetesilmää tummaa ikävöitsen, sen huuruavaa hengitystä janoon!

Ei lehti liiku, ääret taivahan vain leimuavat uhmaa kylmän palon. On valkohurstin saaneet laaksot, alhot, yökosteen turpeen tuoksu saartaa salon.

Keinuilkaa jalan alla sammalkeitaat, lemutkaa yrtit, teistä taitan parhaan! Katajat, höytykukat, pursut kuiskaa: myös itse kuulut öiseen ryytitarhaan.

HÄTÄHUUTO.

Miks viihdy ei koskaan suru sydämessäin? Enää kuulla en kestä iki-ikävätäin!

Tuhat kertaa jo tuskas ykstoikkoisen näin: Noin hukka vain ulvoo vilutähtiä päin!

Noin hylje vain haukkuu sumupaadellaan! Noin huutavi huuhkain yön kattaissa maan!

Hätä rinnasta häipyy, hätähuuto vain jää. Koko luonnon on tuskaa mun huutoni tää!

LUMOISSA.

Niin vieras on tie, ei kotiin se vie. En taloa tunne, en maata, en puita, en taivastakaan. Kulen horjuen ja itseä, muita pois torjuen. Ah keitä, ah keitä te lienette kaikki, te lapsoset maan? En tunne ma teitä!

Kai unta mä nään! Niin laakea kansi on ilman tään! Niin ahdasta täällä on alhossa! Oli kotini korkea huipulla, veen, pilvien päällä. Ja siell' olit sa, sydän-ystävä mun. Mistä löydän ma sun?

Ja itseäin nää minä missään en. Ole entinen ei itseni tää, mi oudoille puhuu kuin tuttuja ois ne, kyläraitille huhuu kuin armahan tois se, vaikk' armaani ajoi vain hattara-ratsain, säde-orhilla päivin ja öin tulenpatsain; ei jalkansa koskenut tomuhun maan, ei morsionkaan!

Niin minä silloin morsius-illoin istuin sirpillä kuun, keinua joutelin, aavoja soutelin, vierellä ylhän unteni purjepuun. Loitos matkasin satujen saariin, kauas katselin taivahan kaariin, huumion kukkasin kiertelin pään. Ehkä ma silloin sieluni hukkasin onneeni häikäisevään.

— Tuu tuu tummahuista! Ihaninta et itseäs löydä, et muista! Tuu tuu ruma-parkaa, syynraskasta, arkaa! Soi toisin, ah, kerran sun vertesi tahti! Olet loihdittu muoto, lumokoira ja vahti, kahlittu ikuisin pakkovyö-kahlehin portille Helvetin!

— Tuu tuu Manan hurtta, sisu ilkeä sulla, ei hyvä lie vieraan sun lähelles tulla. Olit kuitenkin kerran sa ihminen hellä ja liidätit vienoa lemmen purtta! Nyt syömmes on kellä?

— Hau hau, Manan Halli! Et rintaasi sairasta koskea salli, et silittää selkää. Kaikk' yrmyäs pelkää. Ken olet, ken olit? Ken päästäisi loihdun ja heittäisi sieluhus auringon soihdun? Tuu tuu tuiretuinen!

Olen itseni ilta, vain kummitus, aave, vain himmeä haave, ah, päiviltä muinen niin onnellisilta. Ei sielua mulla, sen kadotin ma. Se sulla, se sulla on tallella, sydän-ystävä mun. Ma itseni löydän, jos löydän ma sun!

MUUTTOLINNUT.

Niityt tummuu, vainiolla vaiti, alastomia sänki rukiin, kauran. Rientää kukkaisempain kumpuin puoleen saatto muuttolintuin lumi-auran, Siipein havina kuin haave soi, mieli vaikeroi:

Sinne, sinne, kerallanne kauas, sinne kukkaisempain kumpuin puoleen! Sinne, sinne, joss' on lohdun yrtit, huojennusta joka tuskaan, huoleen, lempeämpiin lehtoloihin pois, kunpa lentää vois!

SYKSY.

Maaemon syksynkypsään äidinhelmaan niin lasna katsoin syvään, ihaellen kuin ihanaiseen tauluun, runoelmaan.

Nuoruuden seppelöimään nousi päähän syysrypäl-viini maljass' elojuhlan: kuin häihin syöksyin hävityksen säähän.

Taas huminoivat huilut syksyn tuulen, mut häihin ei, ah pelkään: hautajaisiin; sen omaan rintahani tulleeks kuulen.

Kuink' olin rikas, kun mun kaukaa kaarsit, yön, kuihtumuksen karkeloiva kuoro, kuin köyhä nyt, kun sydämeni saarsit!

Veronsa vertyin maksaa elämälle maaeon parmas. Toist' on ihmislapsen: varisee kaikki, mitään ei jää hälle.

SANAJALKA.

Sanajalka, miks sua pelkään, salasiittiö inha ja kuolemankoura! Väre kylmä nousevi selkään, kun lehvies lomitse joiun yli varjoisan polun.

Et pure, et pistä, kudot pitsiä helmellistä ja katveessa korven päälakeas lauhkeaa kampaat. Mut juurissa sulla on sakset ja loukut ja raateluhampaat! On niinkuin haastaisi mulle, vuostuhanten takainen muisti: on alla sun vaippasi päärmeen vihan sakka ja vihreä myrkky sen kuningaskäärmeen, esi-äitimme Eevan mi suisti.

Valituksesi raskahan kuulen. Sanajalka, sua säälin, ma luulen! Liet valtias syösty, jälkeläinen sen jättiläisruohon, mi kerran juurtui alkuaikojen hehkuvaan suohon, yläilmoille suurtui, kera saurusten julmain näin hallitsi piiriä maan.

Nyt eksynyt sydänmaan lehtoon miljoona-vuotisen ehtoon liet nähnyt sa hämärtäyvän, elon kaiken pieneksi käyvän. Myös itse oot orpo ja heikko, vain vaivaispeikko, mi koristaa helmoja korven ikimurheellaan.

PÄIVÄNLASKU.

Jo päivän läikkä painui vuorten taa. Se sinne palajaa, miss' alkaa aamun maa, tie ilman kotkien taa yltää pilvien ja metsän harhasalit aukeaa, ja minne sielu mun, yön helmaan vangitun, ah, ijät kaiket turhaan halajaa!

Maa huoliutuu huntuun illan sään. Pien' peippo aran pään jo verhoo siivellään, siks kunnes aamun koi taas yllään karkeloi, vain ihmislaps jää pitkään ikävään. Niin sydän verkkaan lyö, kuin sais jo iki-yö, kaikk' ainiaaks jäis alle varjon tään.