HAAVEKELLOT.

DON QUIJOTE.

Ken syntyi urhoks sankar-unelmain, ei taltu lapseks laumain harmajain.

Kun yllä joukkoin sotahuudot soi, hän kivettyy, ei myötä mennä voi.

Ei viihdä häntä varma voiton tie: loputon kaiho kauemmaksi vie.

Kuin outo, orpo täällä kulkee hän tenhoissa suuren jumal-hämärän.

Hän näyt näkee, joita muut ei nää; hän muille arvoitukseks, narriks jää.

— Kas, kas ne pilkkaa. Tuolla houreissaan suur' don Quijote taas nousee satulaan! —

Hän haamun lailla katvehessa kuun yön tuulta vastaan samoo taisteluun.

Saa ritariksi ruusun kuollehen; voimansa varisee kuin lehdet sen.

Hän kesken teon myrskyn pauhaavan laul' yksinäisen laulaa unelman.

Kuin pilven varjo, läikkä tumman veen hän soutaa tyhjyydestä tyhjyyteen,

jäljettä rauentuen rantaan maan, syyskellastuvain kaislain kahinaan.

HUOKAUS.

Taas kukkaset puhkeaa pientaren pieliin, käet kultaiset kukkuu. Kuin ennen ne riemua ei tuo mieliin. Oi, Herra, sun maailmas verehen hukkuu, sun ihmiskuntasi, kuvasi vaipuu, oi, Herra, miks lapsesi tahdot syöstä! Vain kuolevain silmät kiiluvat yöstä kevätkimmeltävästä. Miten polttavi tuntoa tuska ja kaipuu pois alhosta tästä!

Ijäks tuomitut liemmekö syymme vaivaan! Herra, armahda meitä! Kuin paasi niin painavi paltehet taivaan. Me pyysimme painia Jaakopin painin, näin tähtihin nousta: jäi taaksemme tuhkaa, jälkeä Kainin. Maan kansat kulkevat kirojen teitä. Herra, armahda meitä! Vanhurskahan vihasi viivytä jousta!

I.N.R.I.

Mua ahdistaa meri, ilma ja maa, elo ihmisten, nimi ihvehinen "maan kuninkaan", jota otsallaan nään kantavan tuon jumal-syntyisen ja ristiinnaulitun Vapauden.

Ma polvistun luo ristisi sun: "Ole armollinen maan lapsillen, ota, Tuskien mies, pois orjuuden ies!" Sun opetuslapsesi vartomaan jää ylösnousemus-aamuas häikäisevää.