MURATTIKOYNNOS.

MURATTI

Sa murheen muratti, sa tumma yrtti, mun tumman luona on sun hyvä olla. Niin peität pehmein sormin sydän-raukkaa kuin hautaa yksinäistä kalmistolla. Ma kätken joka kuiskees hiljaisen, ma joka lehteäsi hyväilen.

Sa kyynelköynnös, kimaltava risti, sa toivoin turhain odelmainen musta, niin luen hartahana helminauhaas kuin sielu katoolinen rukousta, ja kiitän eestä joka kyynelen, sa suuri kasvattaja sydämen!

Sun lasken, sydämeni kallein kukka, kuin rukouksen, tervehdyksen lauhan kummulle elon taistoon murtuneiden, kuin muiston, siunauksen seppelnauhan, kuin lohdun laulun yöhön kärsiväin, poloisten ihmisyyteen rientäjäin!

ILTA.

Jo muistot taivaltani varjostaa, käyn taaksepäin; on muistot sielun suuri kotimaa, jost' orvoks jäin. Näin illan kalve syömmeen lankeaa, oi ystäväin!

Yö ylleni kuin huntu leviää, yö ikuinen. Viel' elon kukkarannat häämöittää ääriltä sen, käs' armas huiskuttaa… Hyvästi jää, oi armainen!

YÖSSÄ VALVON.

Yössä valvon. Aistin salatuinta, katson kohtaloni synkkään syteen, korva kooten hiljaisuuden pauhun, silmä auki suureen pimeyteen.

Yössä valvon. Niinkuin vartoin jotain, jot' ei koskaan kuulu tulevaksi. Sydän hiiltyy, teot uljaat uupuu yksinäisen sielun unelmaksi.

Yössä valvon. Äänettyyden mailta, tummuudesta tiuvut korvaan helää. Kuolon kulkuset noin kutsuu rauhaan vainajaa, mi kummitellen elää.

MUISTOJUHLA.

On pyhät mulle puistot vieraan maan, jääsinerväiset lammet kuurassaan, unessa talven. Kaikki muistan ne, nuo mykät todistajat lempemme ja tuskamme. Jäi sinne rakkautemme, mut tuska ijäks kietoi sydämemme.

Se siellä elää, siellä riuduttaa, mut raskahimman, konsa marrasmaa saa talvimielen, puistot saartaa hyy, jääriitteheksi lammet sinertyy. On raskas muistojuhla mulla silloin: kuollutta rakkauttain itken illoin.

SYYSHUOKAUS.

Soi — soi — syksyinen sade, pisare pieni, muuten on kuluton tieni; ei minun sieluni enää laulaa voi.

Näy — näy — punainen puola armaani tiellä, hohtele kirkkaalla miellä; pois jo mun poskeni hohto himmentäy.

Jää — jää — ystävän ylle iltainen rusko, loista kuin rintani usko kaunein, jonka ei äärtä silmäni nää!

Luo — luo — kanervakangas kalveesi mulle, vaipaksi unhoitetulle; helmaasi lapsesi raukeen nukkua suo!

COLUMBARIUM.

Sadat vainajat uinuvat noin tomu-untaan unhossa uurnain. Kuva mantelisilmä, ah, miks mua viivytät, maanitat luo? Sa keskenkö katkesit pois tuliriemusta kuohuvain kuumain? Tuhatvuotinen unhotuskaan ei lohtua, viihtyä suo?

Tai kadutko kuumia öitäs, sa karkelon kaunehin impi? Suus haastaa, sa kuiskutat noin punahuulosin kelmennein: — Elon leikkihin seppelepäin ah, öisin nyt alttihimpi: Suren unta ma elämän yön, sitä en, mitä kelmeä tein.

Ma ehtinyt aueta en, sydän mulle ei sykkinyt mikään, tuhat vuotta jo kuollut oon, ja elänyt konsana en. Siks uurnani tyhjyys tää yhä hehkuvi ijästä ikään. Käy luo, hymy myöhäinen suo varjolle kauneuden!

STYXILTÄ PALANNUT.

I.

Aattelen, mietin menneitä aikoja, jotka ma taistelon hurmassa vietin.

Tuska ja riemu nuoruuden taikoja, loihtuja sainion sammuneen! Armoton autius, tyhjyyden tuijotus kytkevi mielen muinaisen muistelon hiillokseen.

Oi elämääni! Kärsimyshetkein liekkinen kehrä ympäri pääni, marttyyrikirkkaus aurinkoretkein yllä mun haahteni joella Styx'in, noin minä halasin suurena, yksin, salaisen sankariratani päättää!

Äyräältä palasin sisäisin vammoin, jäsenin rammoin, harteilla taakka ikävään, hämärään, pirttiin pimeään.

Näin saan riutua ääneti, salassa, yö sydänalassa kuolohon saakka.

II.

Niin vielä leikin, laulan elämästä kuin tuhat kertaa muinoinkin ma tein, mut varjo vain oon elon mailla näillä: siit' irti ammoin on jo sydämein.

Tuoll' alla akkunani keltakrassit kuin kulta aaltoo, säleen alta soi kuin tuttu sydänhelke. — Kaiku menneen! Noin nauraa, itkeä en enää voi!

AUTIO POLKU.

On syksy tullut ja synkät yöt, on ehtynyt purojen juoksu, ja parmailla ruskean, raukean maan on kuolleiden kukkien tuoksu.

Myös sieluni pohjalla kylmä on yö, kato kulmilla kukkaisteiden, vain polku autio eespäin vie yli korsien paleltuneiden.

TUHLARI.

Elämän kaiken tuhlari olin, tuhlarin polkuja tuhmia polin. Nyt olen köyhä, tyhjä on sydän, autio pää nyt; ei ole ainoaa, ainoaa laulua yöhöni jäänyt.

Kerran ne raikuivat kaikkien kuulla, Sirkkuina ilman, sulolla suulla kun minä rintani aarteita jaoin. Nyt olen köyhä, köyhä ja vanha, otsani uurrettu murheen vaoin.

Laupias Luoja, muistuta mieleen elämän parhain! Kiinnä se särkyneen soittoni kieleen, jotta se sieltä siunaten helkkäis, kaikuisi ylitse kohtalon harhain;

jotta ma unessa näkisin vielä lempeni vehreän morsiusmyrtin, onneni yrtin, sulkisin sieluuni suvisen taulun, elämän suuren aurinkolaulun!

Myöskin ma loimusin, kuoleman lapsi, auringon lailla juhlassa elon, kons' olin nuori ja seppelehapsi. Elämä suuri, sult' eikö riitä säkene pienoinen yöhöni siitä?

Turhia toivon tuhlari rukka, turhaan se aukes mun unteni kukka. Yllä ei luokseni ei sulosointu, ei valon säen. Aution, kolkon eessäni taipaleen tuomitun näen.

Katumuskaavun ja kerjäläis-sauvan! Ah, kuinka kauvan näin saan astua aukeita armahan, ryöstetyn puiston, kuollehen, paljaan, jossa ei yhtään yrttiä, ei edes ruusuja muiston!

VIRVALIEKIT.

Niin polttaa tuntoani se, min tein ma, hukatun voiman turhan pieni jäännös, kuin elon taistelossa raukeevassa viel' oisi mahdollista täysikäännös.

Niin polttaa tuntoani se, min sain ma, kuin katinkulta-siru halvin, kelmein, min sieppas käsi haaksirikon yössä painuissa pohjaan suurten jalohelmein.

Mut virvaliekit, jotka paloi kerran yön aartehien yksinäisten yllä ma joit' en totellut, vaan ohi kuljin, vaikk' kutsunsa ma kuuman tunsin kyllä,

ne tuskaisimmin tuntoani polttaa, työt tekemättömät, jo jääneet taaksi, nuo aarteet hukkaan mua rukoelleet, pimennon syliin syöstyt ainiaaksi!

HARMAA KUOLEMA.

Tää harmaus, mi sielun huntuaa, on kuolemaa; se lukinlankoihinsa langettaa.

Ah, hiljalleen se kutoo kaihen raskaan katseeseen ja sydämeen.

Kuin usvan peitossa ma harhailen. Hämärtyy maa, myös itse myötä sen pois himmenen.

RESEEDAT TUOKSUU.

Reseedat tuoksuu, katsehilta piillen, nuo kaunot, loiston kruunaamattomat; vain öinen kaste säihkynsä luo niillen, Reseedat tuoksuu. — Arka hiljaisuus maan, meren kiertää niinkuin enkelsiipi; kuin kirkon kuisti seisoo hento heisi. On niinkuin joku yössä rukoileisi Luojalta armolahjaa hyvyyden, ja on kuin tuntisin ma äänen sen! — Tää yö mun kutoo kummaan riutumukseen. Ma muistan vaimon maasta varjojen, mi ammoin kerran, vuoks mun poloisen, pois huokas, niinkuin Luojaan sammumaan yökynttiläisen tuikku huokaistaan, järkensä valon tuhon rukoukseen — Reseedat tuoksuu. — Vieno enkelsiipi mun varjoo niinkuin lasna, yö kun hiipi, maan kahlehista irroittaen, nostain. Reseedat tuoksuu. — Äidin silmä hymyy mun sydämeeni suoraan — kaukaa jostain —

EPILOGI.

Taas talvi saapuu niinkuin usein ennen, kumartuu pää, mi muinen nousta tohti. Ja yhä tyhjempänä, köyhempänä ma kuljen tummaa ijäisyyttä kohti.

Miss' on sun leiviskäs, suur' synnyinlahjas? kysytään multa. Mitä silloin vastaan? Kaikk' kadotin. Ei mitään, Herra, mulla, elämän suuri suru ainoastaan.

Tuhlaajapojan lailla kotiin palaan mielellä nöyrällä ja murretulla. Niin alastonna viel' ei tullut kenkään. Luojansa luokse: mitään ei oo mulla!

HÄN KOLKUTTAA.

Hän kolkuttaa, Hän kolkuttaa, tuo Poika Jumalan. Ken ottaa Hänet, lempeän, majaansa vastahan?

Sa sielu sairas, murheinen, muit' alttiimpi liet sa, liet tullut taivaan rannalle maa-elon matkalla.

Pois vieri auvos maallinen laineilla kyynelveen. On varaa sulla, köyhällä, vain sääliin, hyvyyteen.

Hän kolkuttaa, Hän kolkuttaa. Ken avaa Hälle, ken? Hän murheen mustan kirkastaa ja kruunaa hyvyyden.

Laps surussasi suloinen, jo riennä avaamaan! Hän saapuu orjan vaatteissa, tuo Poika Kuninkaan.

Vaeltaa yössä pimeessä maailman Valkeus, tylyillä itkee ovilla koditon Rakkaus.

Hän kolkuttaa, Hän kolkuttaa porteilla sydänten. Ken armahtaa, hän armon saa, elämän ijäisen.

TÄHTI-YÖ.

Miks on tuskaa, miksi syytä, ylväimmänkin yllä yö? Kypenäiset taivahalta kysyjälle vastaan lyö:

Yö on suurempi kuin suru, suru suurempi kuin syy, yö on alku avaruuden, yössä taivaat tähdittyy.

Syy on porras syyttömyyden, polku päivän maille yö, suru kaste, kiirastuli: polttaa, puhtahaksi syö.

Takaa tuskan, surun summan tähtitemplit häämöittää, takaa suuren vaikenevan sfäärein laulut heläjää.

MALJAKKO.

Sa valkomaljakko, sa rukoilet, sun että viini taikka ruusut täyttäis, taas elävältä että sulos näyttäis, min julma käsi äsken tyhjiin kaasi. Kuin mykkä orja vaiti vartoat elämän antajata, valtiaasi.

Kuin mykkä orja varron minäkin, ja sieluni amfooran tyhjän lailla on sisältöä, kauneutta vailla, osaton ruusustoista onnetarten. Taas täytä maljani, ma rukoilen, suur' Jumaluus, oon luotu sua varten!